Humanistinen tiedekunta: Recent submissions

Now showing items 1-20 of 2470
  • Pulkkinen, Riikka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän pro gradu –työn aiheena on tekijän anteeksipyyntö ja kerronnan etiikka Ian McEwanin romaanissa Atonement. Atonementia lukiessa hahmottuu ajatus kahden Atonementin, Briony Tallisin (romaanin osat I-III) ja Ian McEwanin Atonementin (romaanin osat I-IV) metafiktion eli itsetietoisuusuuden eroavuuksista. Näiden metafiktioiden eroavuudet paikantuvat pro gradu –työn mukaan autofiktiivisen metafiktion ja postmodernin metafiktion eroihin ja avaavat tien asettamaan kysymyksen 2010-luvun romaanitaiteen metafiktiosta ja myös etiikasta. Tutkimuskysymys jakaantuu tässä tutkielmassa kolmeen osaan, joista ensimmäinen toimii väylänä toisten kysymysten asettamiselle, ja koskee romaanin kerrontaratkaisua. Jotta perusteellinen analyysi kahden toisiinsa kietoutuvan Atonementin – sekä Brionyn että McEwanin - etiikan ja metafiktioiden nyansseista voidaan esittää, tehdään aluksi syvällinen narratologinen selonteko Atonementista. Narratologinen analyysi avaa näkymän Brionyn poikkeuslaatuiseen epäluotettavaan kertojuuteen, ja paljastaa Ian McEwanin metafiktion luonteen, sen eettiset kysymykset fiktion mahdollisuuksista. Kerronnan analyysissa hyödynnetään ertyisesti James Phelanin näkemystä epäluotettavasta kerronnasta. Analyysi keskittyy lopulta Atonementin kaikkitietävän kerronnan ironiseen vireeseen, jolla on romaanissa Brionyyn liittyvä tunnustuksellinen motiivi. Tutkimuskysymyksen toinen osa koskee Atonementia itseoikeutettuna sovituksena ja lopulta fetissiteoksena, ja ammentaa psykoanalyyttisesta subjekti- ja kirjallisuusteoriasta. Sen lähtökohtana on psykoanalyytikko Jacques Lacanin luenta Edgar Allan Poen ”The Purloined Letter” (1844) –novellista. Lacanilainen analyysi Atonementista huipentuu näkemykseen Brionyn taiteilijahybriksen lacanilaisittain ilmaistuna ”perversiivisestä” luonteesta. Samalla analysoidaan mahdollisuutta lukea Atonementia Briony Tallisin autofiktiona, sillä Serge Doubrovskyn määritelmä autofiktiosta tangeeraa lacanilaista määritelmää kirjeestä Poen ”The Purloined Letterissä”. Lacanilaisen analyysin jälkeen tutkielmassa jäljitetään Brionyn puolesta anteeksi saamisen mahdollisuutta peilaamalla Atonementia filosofi Emmanuel Levinasin etiikkaa vasten. Tämä muodostaa tutkielman tutkimuskysymyksen kolmannen osan, sen, miten fetissiteoksesta on mahdollista siirtyä etiikkaan. Briony tunnistaa lopulta toisten ihmisten absoluuttisen toiseuden ja oppii näkemään toisten kasvot ja lopulta astuu levinasilaisittain eettiseen tilaan. Pro gradu –työ päättyy analyysiin kahden metafiktion kysymyksestä. Onko 1900-luvun lopun 2000-luvun alun postmoderni, itsetietoinen metafiktio – jota Atonement tietyin varauksin edustaa, vaikka avautuukin uudenlaisen metafiktion mahdollisuudelle - erilaista kuin 2010-luvun autofiktiivisiä piirteitä hyödyntävissä romaaneissa esiintyvä metafiktio? Samalla esiin nostetaan esimerkkejä nykyautofiktioiden metafiktiosta ja etiikasta.
  • Lehtonen, Saana (Helsingin yliopisto, 2019)
    The purpose of this thesis is to investigate how a poetic metaphor challenges our common sense notions about the world (the estrangement effect) and enables unorthodox ways of thinking and acting (creative imagination). In the study, I will compare and evaluate theories that investigate the role that metaphor has in lived human experience. All the theories discussed share the view that metaphor is epistemologically important for humans. Two different characterisations of this epistemic importance can be identified: 1) the cognitive view, which emphasises the role of metaphor in unconscious, prelinguistic and embodied thought; 2) the pragmatic and phenomenological view of metaphor as a creative activity, a re-imagining of experience and a communicative phenomenon. Defending the latter position, I argue that metaphor has epistemic value, but not because metaphor serves as a cognitive foundation for shared human knowledge, but because it is a creative human pursuit of imagining new possibilities and ways of being. I will criticise the cognitive metaphor theory (CMT), as proposed by Lakoff and Johnson, which holds that metaphors are the foundation of human thought and reasoning. This position advocates ideas about global and fixed ways of interpreting metaphor. As such, it fails to explain novel poetic or scientific metaphors, but fairs better with common everyday metaphors, which already have fixed meanings. I will argue that the existence of universal cognitive metaphors is highly doubtful. As an alternative to the problematic framework of the cognitive metaphor theory, I propose pragmatic and phenomenological theories. The pragmatic view of metaphor, proposed by Davidson and Rorty, succeeds better at describing the experience which a novel metaphor incites in the reader. This position suggests that metaphor has an effect, which cannot be explained by extension of a word’s meaning. Metaphor is a linguistic stimulus, which forces the reader to do some creative guesswork about its intention and meaning. Metaphor has pragmatic potential, because it motivates human innovation and discovery. The phenomenological position, espoused by Ricoeur, describes the sense of wonder and excitement that living metaphor evokes in us. This view suggests that metaphorical estrangement is closely aligned with the phenomenological method of epoché, suspension of everyday judgment. Ricoeur suggests that poetic metaphor, similar to the epoché, can help us distance ourselves from the natural attitude and reveal novel ontological possibilities for humans. Despite their differences, both the pragmatist and the phenomenological position characterise metaphor as a creative use of language and arrive at similar conclusions. Committing metaphoric acts has positive consequences because metaphors motivate critical thought, prompt self-reflection and re-evaluation of our previous thought, and enable creative problem solving, speculation and invention.
  • Liikaoja, Jenni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Laulajan ja pianistin muodostama lied-duo on parhaimmillaan kuin yksi instrumentti. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan millaisista sosiaalisista ja musiikillisista tekijöistä menestyvä ja vakiintunut lied-duo muodostuu. Mitä vaaditaan, jotta lied-duon vuorovaikutus toimii parhaimmalla mahdollisella tavalla niin lavalla kuin harjoituksissa? Tutkimusaineisto on kerätty kolmen aktiivisesti yhteistyötä tekevän duon teemahaastatteluilla ja tutkimus sijoittuu muusikkoustutkimuksen kenttään. Haastateltavat duot ovat baritoni Aarne Pelkonen ja pianisti Juho Alakärppä, tenori Juho Punkeri ja pianisti Maritta Manner sekä sopraano Piia Rytkönen ja pianisti Juuli Vaulasvirta. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnetään liedopettaja Heikki Pellisen ajatuksia lied-duotyöskentelystä ja sen opiskelusta. Haastattelukysymysten teemoina toimivat yhteistyön alku, harjoitteleminen, muusikkous ja esitystilanne. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituina teemahaastatteluina ja ne on analysoitu haastatteluissa esille nousseiden teemojen mukaan. Analyysiluvuissa käydään läpi duojen osapuolten ajatuksia lied-duotyöskentelystä niin duon muotoutumisen, tyylilajin erityispiirteiden, yhteistyön haasteiden, toimintatapojen kuin harjoituskäytäntöjen osalta. Haastatteluaineiston ja aiemman tutkimuksen perusteella onnistuneen lied-duoyhteistyön ensisijainen edellytys on yhteinen motivaatio. Duon toimiva sosiaalinen vuorovaikutus vaatii henkilökemiaa, demokraattista dynamiikkaa, toisen osapuolen kunnioittamista ja arvostamista, halua oppia toiselta, halukkuutta vuorovaikutukseen ja kiinnostusta tehdä musiikkia nimenomaan yhdessä. Duon joustava musiikillinen vuorovaikutus vaatii yhteistä kiinnostusta kirjallisuuteen, kiinnostusta perehtyä molempien stemmoihin ja runoon, toisen reagointitapojen tuntemista, yhdessä toimivia esteettisiä näkemyksiä ja ulkopuolista ohjausta. Pitkään jatkuneen yhteistyön ja ystävyyden katsottiin syventävän duon ilmaisua ja yhteistyötä.
  • Ylitalo, Reetta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Käsittelen tutkimuksessani Astrid Lindgrenin Ronja, ryövärintyttären (1981) päähenkilöä eli Ronjaa. Tutkimukseni kohteena on alkukielinen versio, mutta hyödynnän tutkimuksessani suomennoksessa käytettyjä nimiä. Johdannossa esittelen keskeiset tutkimuskysymykset. Luvussa 2 tarkastelen Ronjaa mahdollisen maailmaan kuuluvana hypoteettisena henkilönä. Lindgrenin romaanissa hyödynnetään useita henkilöhahmon viittaustekniikoita. Näitä ovat Ronjan nimi, tarkka määritelmä ”ryövärintyttäreksi”, persoonapronominit sekä Ilon Wiklandin kuvitus. Tämän jälkeen hyödynnän Marie-Laure Ryanin teoriaa tarinamaailman modaalisesta rakenteesta ja tarkastelen päähenkilön olemassaolon luonnetta teoksessa kielen tasolla erottuvissa maailmoissa. Ronja toimii tarinamaailman todellisuudessa, ja lukija suhtautuu tarinamaailman todellisuuteen autonomisena alueena. Fiktiivisen autonomisen todellisuuden lisäksi Ronjan episteeminen maailma, mallimaailmat sekä vaihtoehtoiset universumit ovat olennainen osa romaania. Tarinamaailman modaalisen rakenteen jälkeen tutkin Ronjan yksilöllisyyttä. Erittelen hahmon keskeisiä piirteitä Uri Margolinin määrittelemien henkilöhahmon ulottuvuuksien mukaisesti. Ronjan ulkonäön keskeisiä piirteitä ovat tummasilmäisyys ja mustat hiukset. Muita hahmon piirteitä ovat muiden muassa päättäväisyys, terveys, ketteryys sekä rohkeus. Ronjan erotettavuus on tarinassa selkeä, sillä hän on teoksen alussa ainoa lapsihenkilöhahmo. Birkin tullessa mukaan tarinaan sukupuoli on ensimmäinen seikka, joka erottaa heidät toisistaan. Ronja kasvaa ja kehittyy fyysisesti ja psyykkisesti teoksen tarinan aikana. Ronja ajattelee itseään samana, jatkuvana yksilönä. Tämän todistaa Ronjan näkemä uni, jossa hän identifioi itsensä unensa pikkutytöksi. Toisinaan jatkuvuuden ja samuuden auktoriteettina toimii kaikkitietävä kertoja. Luvussa 3 tutkin päähenkilön kompleksisuutta ja kehittymistä Uri Margolinin määrittelemien ulottuvuuksien sekä Maria Nikolajevan tutkimusta apuna käyttäen. Lähestyn Ronjaa pyöreänä ja dynaamisena henkilöhahmona. Luonnolla on suuri rooli Ronjan yksilöllisen identiteetin kehittymisessä. Metsä on paikka, jossa hän ottaa ensimmäiset itsenäistymien askeleet. Henkilöhahmon hahmottamistapa ja kognitiivinen ulottuvuus kehittyvät merkittävästi ensimmäisen metsäretken aikana. Useat Ronjan kohtaamat konkreettiset haasteet liittyvät luonnossa selviytymiseen. Ronjalla on vahva suhde luontoon koko tarinan ajan. Ronjan sukupuolta ja seksuaalisuutta tutkittaessa Birkillä on merkittävä rooli. Ronjan käytös ja puhetapa muuttuu Birkin ystävyyden vakiinnuttua. Ronja alkaa toisinaan jäljitellä Loviisan tekoja ja puhetapaa. Ronjan ja Birkin tarinaa voi tarkastella ystävyytenä tai rakkaustarinana. Ronjan moraali muuttuu teoksen aikana. Hänen mielipiteensä eivät aina perustu tarinan alkupuolella hänen omiin kokemuksiinsa, vaan ovat sidoksissa Matiaksen yhteisön mielipiteisiin. Birkin kanssa ystävystyttyään Ronja alkaa kyseenalaistaa vihanpidon Borkaryöväreiden kanssa. Kyseenalaistaminen johtaa Helvetinkuilun hyppyyn, joka on Ronjan itsenäisyyden julistus. Hahmo omaa oman moraalikäsityksensä ja on itsenäinen subjekti, ei ainoastaan ryöväriyhteisön jäsen. Ronja ja Birk perustavat oman, rauhanomaisen yhteisön metsään. Polariteetit yhdistyvät, kun Matias hyväksyy Ronjan ja Birkin ystävyyden ja käy kaksintaistelun Borkan kanssa. Vaikka Ronja, ryövärintyttärestä on tehty useita tutkimuksia, mahdollisten maailmojen teoriaan liittyvää tutkimusta ei teoksesta löydy. Tämä luo mahdollisuuden uudelle jatkotutkimukselle. Myös henkilöhahmoihin keskittyvää tutkimusta on yllättävän vähän, vaikka jokainen aiempi tutkimus tekeekin tavalla tai toisella huomioita henkilöhahmoista.
  • Torikka, Aino (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassani tarkastelen helsinkiläisen Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblen työskentelytapoja ja periaatteita. Tutkin ensemblen ohjaajien Arto af Hällströmin ja Raila Leppäkosken vuonna 1981 alkanutta johtajakautta ja sen aikana ensemblen omaksumia arvoja. Haluan selvittää, miksi Ryhmäteatteri 1980-luvulla saavutti suuren suosion ja miksi teatteritekijät ihannoivat yhä kyseistä ensembleä. Lähteinäni käytän pääasiallisesti haastatteluja. Haastattelen tutkielmaani varten Ryhmäteatterin 1980-luvun ensemblessä toimineen ohjaajapariskunnan lisäksi neljää ensemblen näyttelijää, jotka jatkoivat uraansa myös Ryhmäteatterin ulkopuolella. Tutkielmassa lähteinäni toimivat tekemäni Kari Heiskasen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Pertti Sveholmin ja Vesa Vierikon haastattelut. Metodinani käytän puolistrukturoitua haastattelua. Tukenani ovat Ryhmäteatterista tehdyt dokumentit, opinnäytetyöt sekä aikaisemmin julkaistut haastattelut, joissa myös tekijöiden oma ääni tulee esiin. Avaan tutkielmassani Ryhmäteatterin ohjaajapariskunnan ajatuksia ohjaamisesta ja näyttelijäntyöstä. Ensemblen näyttelijöiden anekdootit havainnollistavat Ryhmäteatterissa vallinneita työtapoja. Ryhmän pienet resurssit vaativat tekijöitä venymään oman ammattikuvansa ulkopuolelle. Ryhmäteatterissa näyttelijät rakensivat lavasteita, käänsivät itse osan esitettävistä näytelmistä ja välillä jopa puvustivat itse esitykset. Teatterilla vietettiin paljon aikaa ja tekijät hitsautuivat tiiviisti yhteen. Ensemblen jäsenillä oli mahdollisuus myös työskennellä Ryhmäteatterin ulkopuolella ja kasvattaa ammattitaitoaan sieltä käsin. Ryhmäteatterissa oivallettiin yksilön menestymisen merkitys yhteisölle. Esimerkiksi onnistuneiden televisiotöiden tuoma julkisuus kasvatti Ryhmäteatterin suosiota suuresti. Tutkielmani lopussa palaan 1980-luvun Ryhmäteatterin arvoihin. Ryhmäteatterissa työskentelyssä keskeistä oli vapaus, tasa-arvo ja joustavuus. Ulkopuolinen instanssi ei kontrolloinut ensemblen ohjelmistovalintoja tai työskentelytapoja. Jäsenet olivat tasa-arvoisia keskenään, aluksi kaikilla oli jopa sama palkka. Myös roolit jaettiin esityksissä tasa-arvoisesti siten, että jokainen oli vuorollaan pääroolissa.
  • Luostarinen, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -työssäni tutkin Saksan demokraattisen tasavallan, DDR:n, turvallisuuspoliittisia toimenpiteitä ja puolustuspoliittisia toimenpiteitä turvallisuusdilemman käsitteen avulla. Tutkimuksessani selvitän millaisia turvallisuusdilemmoja DDR:n johto kohtasi vuosina 1978–1983 ja millaisiin toimenpiteisiin nämä turvallisuusdilemmat johtivat. Lisäksi pohdin, miksi DDR:ssä päädyttiin näihin ratkaisuihin. Turvallisuusdilemma on kylmän sodan aikana syntynyt kansainvälisten suhteiden käsite, jossa vastapuolta arvioidaan sen muodostaman sotilaallisen potentiaalin ja sen käyttötarkoituksen perusteella. DDR:n osalta tutkimukseni aikarajauksen sisään sijoittuu Naton sotilaallisen voiman merkittävä kehittyminen, joka alkoi vuoden 1978 asevarusteluohjelmasta ja päättyi Naton keskimatkan ydinaseiden sijoittamiseen Eurooppaan loppuvuodesta 1983. Tätä sotilaallista potentiaalia arvioitiin DDR:n kansallisessa puolustusneuvostossa, jonka kokouspöytäkirjat yhdessä maan politbyroon vastaavien kokouspöytäkirjojen kanssa muodostavat työni tärkeimmän lähdemateriaalin. DDR oli saavuttanut 1970-luvun lopulla yhä enemmän kansainvälistä tunnustusta ja avannut liennytyksen jälkimainingeissa tuottoisia taloussuhteita erityisesti Länsi-Saksaan. Samalla kuitenkin maassa jatkui koko yhteiskunnan läpäisevän turvallisuusjärjestelmän rakentaminen. Suurvaltojen jouduttua kiistoihin keskimatkan ydinaseista oli DDR:n turvallisuusympäristö muuttumassa. Nato- ja Länsi-Saksa muodostivat sille turvallisuusdilemman, jossa Länsi-Saksan alueelle sijoitettavat ydinaseet mahdollistivat Eurooppaan rajatun ydinsodan. Jaetun Saksan kysymys oli edelleen auki, ja Länsi-Saksan asevarustelun nähtiin tukevan maan revisionistista linjaa DDR:n suhteen. Uhkakuvia suurensi marksilais-leniniläinen ideologia ja taloudellisesti tuottoisa Länsi-Saksa näyttäytyi Naton asevarustelun myötä uhkana, jota vastaan haettiin tukea Varsovan liiton vahvistamisesta. Ongelmallista oli kuitenkin DDR:n samanaikainen riippuvuus länsisaksalaisesta lainarahasta, mikä esti tehokkaan vastaamisen Länsi-Saksan muodostamaan turvallisuusdilemmaan. DDR päätyi tukemaan Neuvostoliittoa priorisoimalla Varsovan liiton määräykset sen asevoimiensa vahvistamiseksi. Samalla taloudelliset rajoitteet ajoivat sen ajamaan omaa linjaa, joka merkitsi joitakin myönnytyksiä Länsi-Saksalle, Neuvostoliiton turvallisuuspolitiikan vastaisesti. Taloudellisesti heikko Varsovan liitto ei voinut korvata länsimaisia taloussuhteita ja DDR:lle kehittyi lopulta oma turvallisuuspoliittinen linja, jossa se tasapainoili taloutensa vaatimien länsisuhteiden ja Neuvostoliiton linjan välillä. Vilkkaista suhteista johtunut ymmärrys Länsi-Saksan turvallisuuskäsityksestä johti lopulta DDR:n johtajien turvallisuusdilemmaherkkyyden lisääntymiseen ja siten maiden välisen turvallisuusdilemman lieventymiseen keskellä kiivainta euro-ohjuskriisiä.
  • Rehn, Johanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    I denna pro gradu-avhandling undersöks bestraffningar i visionslitteratur skriven i västra Europa mellan 800- och det tidiga 1200-talet. Fokus ligger på hur bestraffningar beskrivs i visionerna, vad bakgrunden till dessa beskrivningar är, hur bestraffningar kopplade till själslig rening, och därmed skärseldskonceptet, skiljer sig från bestraffningar kopplade till förtappelse, samt hur allt detta utvecklas under den undersökta perioden och även hur det relaterar till Jacques Le Goffs tes om att skärselden ”föds” kring 1170-talet. Målet med avhandlingen är att bidra till historieforskningen kring såväl visionslitteratur som skärseldens utveckling genom att använda en infallsvinkel, bestraffningar, som tidigare inte använts på detta sätt. Avhandlingens huvudsakliga källmaterial består av 18 visioner, varav sju är från 800-talet, tre från 900–1000-talet, sju från 1100-talet och en från början av 1200-talet. De flesta av dessa visioner är skrivna på latin och de beskriver i regel resor till den andra sidan, dvs. livet efter döden. Även om deras egentliga sanningshalt därmed kan ifrågasättas är detta något som inte påverkar deras användbarhet som källor i denna avhandling. Såframt denna avhandling kan sägas bygga på någon teori är det i själva verket just att visioner av detta slag är av värde som källmaterial för forskning, vilket historiker som Claude Carozzi, Alan E. Bernstein och Isabel Moreira tidigare visat prov på i sin forskning. I avhandlingen konstateras i enlighet med tidigare forskning att lidande och bestraffningar under medeltiden sågs som ett sätt att återställa den av synd rubbade balansen i kosmos och att bestraffningar i visionslitteraturen, samt i livet efter detta mera allmänt, dels var avsedda att fylla denna funktion, dels att avskräcka från ytterligare synd. Visionslitteraturens ofta brutalt fysiska bestraffningar indelas i elva huvudkategorier och det påvisas att bestraffningarna vanligtvis bygger på traditionen inom genren, samtida i jordelivet tillämpade bestraffningar, olika mindre trevliga aspekter av dåtidens samhälle och/eller litterära samt bibliska källor. Ytterligare påvisas att bestraffningarna i sig för det mesta inte kan kategoriseras som enbart renande eller enbart fördömande och att information om bestraffningarnas kontext, särskilt hur länge de varar, är nödvändig för att avgöra deras sanna natur. Överlag är temporära bestraffningar renande och permanenta bestraffningar fördömande, men även inom dessa kategorier finns utrymme för variation vad gäller bestraffningarnas längd. Slutligen fastställs att det under den undersökta perioden sker en utveckling både vad gäller individuella bestraffningar och bestraffningar mera allmänt. En del bestraffningar blir vanligare senare, medan andra visar prov på nya element senare under perioden. Även bestraffningar som är helt nya inom genren tillkommer. Dessutom är beskrivningarna av bestraffningar oftast såväl mer detaljerade som mer morbida i de senare visionerna. Trots detta är bestraffningarnas natur i sig lika tvetydig under hela perioden. Eftersom bestraffningarna kontextualiseras allt mer i de senare visionerna är det dock lättare att avgöra om ett visst straff är renande eller fördömande då man läser visioner från 1100- och det tidiga 1200-talet än då man läser visioner från 900-talet. Denna ökade kontextualisering kan kopplas till en ökad spatial differentiering av den andra sidan och är på så vis även kopplad till den ”födsel av skärselden” som Le Goff hävdat att sker kring 1170-talet. En av avhandlingens viktigaste slutsatser är, utöver att en ökad kontextualisering äger rum, dock att visionslitteraturens bestraffningar, denna koppling till trots, inte stöder Le Goffs tes om en ”födsel” av skärselden efter 1100-talets mitt, utan istället reflekterar den numera allmänt vedertagna synen att skärseldens utveckling bör ses som en lång process. Övriga viktiga slutsatser som dras i avhandlingen är att en ny kategori av bestraffningar, att bli tillredd som mat, börjar synas i visionslitteraturen som en följd av att västeuropéer i och med korstågen kom i kontakt med kannibalism, och att regelrätta skamstraff tycks dyka upp i visionerna först under slutet av 1100-talet. Båda dessa är ämnen som med fördel kunde utforskas vidare i framtida forskning.
  • Lahe, Jukka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma käsittelee Suomen Ranskan-lähettiläs Aaro Pakaslahden toimintaa Vichyn Ranskassa vuosina 1943‒44. Pakaslahti joutui toimimaan Suomen lähettiläänä poikkeusolosuhteissa. Yhtäältä hän työskenteli maassa, joka oli miehitetty, toisaalta hänen asemapaikkanaan toimi Vichyn hallintokaupunki, jossa toimi Natsi-Saksan kanssa yhteistyötä tekevä Vichyn hallitus marsalkka Philippe Pétainin johdolla. Vichyn hallituksen asema oli varsinkin vuosina 1943‒44 enää varsin muodollinen ja sillä ei ollut todellista omaa vaikutusvaltaa. Pakaslahti ja hänen diplomaattikollegansa joutuivatkin edustamaan maataan eräänlaisen nukkehallituksen luokse lähetettyinä. Samaan aikaan sodan uhka leijui Ranskan yllä liittoutuneiden valmistellessa maihinnousua maan pohjoisosissa ja Ranskan vastarintaliikkeen kiihdyttäessä taistelutoimiaan maan sisällä. Nämä seikat tekivät klassisen diplomatian hoidosta poikkeuksellisen epävarmaa, mutta samalla diplomatia mahdollisti myös selviytymisen poliittisessa myllerryksessä. Tutkielman lähdeaineistona toimii Pakaslahden myöhempinä vuosinaan laatima käsikirjoitus, jossa hän käy läpi aikaansa Vichyssä. Tämän tukena on käytetty Pakaslahden ulkoministeriölle Vichystä lähettämiä raportteja sekä kirjeenvaihtoa ulkoministeriön virkamiesten kanssa. Lähteistä käy ilmi, millaista diplomaatin arkielämä oli Vichyssä, mutta myös, millaista tietoa Ranskan sisä- ja ulkopolitiikasta sekä sotatilanteesta Länsi-Euroopassa Pakaslahti välitti Suomen ulkoministeriölle. Vaikka raporttien melko poliittinen luonne hieman erottaa niitä Pakaslahden omista arjen muistelmista, kaiken kaikkiaan lähteet tukevat toisiaan ja auttavat hahmottamaan, miten politiikka heijastui myös arkielämään Vichyn Ranskassa. Toisaalta tutkimuksessa otetaan myös esille lähdeaineiston eroja ja tehdään siitä tulkintaa. Lähteiden perusteella tavoitteena on saada kokonaiskäsitys siitä, millaista Aaro Pakaslahden oli toimia diplomaattina Vichyssä ja miten Vichyn Ranskan poliittinen tilanne sekä maailmansota heijastuivat hänen työhönsä. Tutkimuksen kysymyksenasettelulla perehdytään siihen, mitä lähteet pitävät sisällään ja mistä sisältö mahdollisesti kertoo. Tutkimuksen lähdeaineistosta käy ilmi, että diplomatialla oli hyvin joustava luonne Vichyssä. Aaro Pakaslahden esimerkistä voi päätellä, että yhtäältä diplomaatit toimivat kuin aina ennenkin pitämällä yhteyksiä kollegoihinsa ja asemapaikkansa virkamiehiin sekä osallistuen Vichyn diplomaattiseen seurapiirielämään. Toisaalta diplomaattien liikkumiseen kohdistui rajoituksia silloin kun yleinen turvallisuustilanne oli uhattu, ja Pakaslahti sai kokea, ettei diplomaattinen koskemattomuuskaan estänyt diplomaatteja joutumasta arvaamattomiin tilanteisiin. Sota-ajan diplomatia oli siis yhtäältä jatkumoa vanhoista perinteistä, joista kiinnipitämällä pyrittiin selviytymään epävarmoissa olosuhteissa, toisaalta diplomaatit joutuivat usein toimimaan oman vaistonsa varassa. Pakaslahdella oli terävä tilannetaju, joka osaltaan auttoi häntä selviytymään silloinkin, kun tietoja tilanteen kehityksestä oli vaikeaa saada.
  • Ruotimo, Jussi-Pekka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan David Foster Wallacen (1962–2008) novellikokoelman Brief Interviews with Hideous Men (1999) vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa osana sukupuolten välistä vallankäyttöä. Aineisto koostuu fiktiivisistä haastattelusta, joista lyhimmät ovat alle sivun mittaisia ja pisimmät useita kymmeniä sivuja. Haastatteluiden luonteet ja tapahtumat eroavat paljon toisistaan: materiaali on kohosteisen sporadista. Käytän Arja Jokisen sommittelemaa diskurssianalyysin mallia retorisen aineiston erittelemiseen. Yleisemmin retorista universumia valotetaan Michel Foucault’n, Michael Billigin, Chaim Perelmanin sekä Wayne C. Boothin näkemyksien kautta. Tutkielmani aiheen taustalla on sen ajankohtaisuus. Niin kutsutun Me too -liikkeen myötä ajallemme on tullut ominaiseksi seksuaalinen häirintä sekä sukupuolten väliset jännitteet. Taustoitan tutkielmassani ilmiön syntyä ja sen moninaisuutta, ja tarjoan esimerkkejä Wallacen novelleista koskien arkista vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa, joka ilmenee myös vallankäyttönä. Osin novelleja on myös luettu turhankin tarkoitushakuisen feministisellä agendalla. Tutkielmassani näytetään, kuinka Wallace monimutkaisen retorisen verkon luoden onnistuu satirisoimaan vallalla olevaa diskurssia. Brief Interviews with Hideous Meniin keskittyvä tutkimus on noussut jalustalle aivan viime aikoina, siitä esimerkkinä on niin kutsutun Wallace Studies -oppikokonaisuuden syntyminen. Esseekokoelmat A Companion to David Foster Wallace (2013) ja The Cambridge Companion to David Foster Wallace (2018) ovat tasoittaneet tietä omalle tutkimuksellenikin. Kehystän tutkimustani myös novellimuodon taustoittamisella ja tarkastelulla. Osoitan, että Wallace on tietoinen novellistiikan perinteistä ja historiasta, sekä sen nykyaikaisemmista konventoista. Siten hän kykenee luomaan erityislaatuisen muodon, jolle ehdotan nimeä haastattelumainen monologi. Sille ominaista on tietokirjallisuusmaisen aineksen sekoittaminen fiktioon. Linjaan, että Wallacen käyttämä muoto mahdollistaa hänen temaattisen lähestymistapansa. Ensisijainen tutkimuskysymykseni on, millaisia retorisia keinoja Wallace käyttää Brief Interviews with Hideous Menissä. Kaiken kaikkiaan tutkielmassani osoitetaankin, että Wallacen retoristen keinojen kirjo on poikkeuksellisen laaja. Siten luennassani Brief Interviews with Hideous Men näyttäytyy eräänlaisena retorisena pelinä kauttaaltaan: se on itsessään satiiri sukupuolten välisten suhteiden diskursseista.
  • Takkala, Soili (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman lähtökohta on biologisen psykiatrian ihmiskuvan ja sen taustalla olevan mielenfilosofisen näkemyksen tarkastelu. Biologisella psykiatrialla viittaan nykypsykiatrian valtavirtasuuntaukseen, jossa mielenterveyden häiriöt nähdään aivotoiminnan häiriöinä. Sen tunnetuimpia teorioita on monoamiinihypoteesi, joka muotoiltiin jo 1960-luvulla selittämään 1950-luvulla käyttöön otettujen ensimmäisten masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta. Nykyisin masennuksen ja muiden mielialahäiriöiden hoidossa laajasti käytetyt selektiiviset serotoniinin takaisinoton estäjät eli SSRI-lääkkeet on kehitetty tuon hypoteesin pohjalta. Siinä masennuksen syyksi oletetaan pohjimmiltaan neurobiologinen häiriötila: aivojen välittäjäaine-epätasapaino. Tutkielmassani kysyn, mihin perustuu se ajatus, että mielen häiriöt nähdään puhtaasti aivokemian tapahtumina? Tarkastelen biolääketieteen taustalla vaikuttavaa reduktionistista ja materialistista tieteenfilosofiaa. Jos pyrkimyksenä on redusoida eli palauttaa mieli aivotoimintaan, tarkastelun kohteeksi tulee kehon ja mielen suhde. Tarkastelen keho–mieli-ongelman erilaisia ratkaisuyrityksiä kartesiolaisesta dualismista alkaen. Dualistiset kannat johtavat helposti epifenomenalismiin, jossa aivojen fysikaaliset ilmiöt saavat aikaan mielen ilmiöt mutta niillä ei ole kausaalista vaikutusta fysikaaliseen maailmaan. Materialismi edustaa kantaa, jonka mukaan kaikki koostuu aineesta, joka on apriorisesti määritelty. Koska tieteellinen käsitys aineesta on muuttunut suhteellisuusteorian ja kvanttifysiikan myötä, fysikalismi on korvannut materialismin selitysperusteena. Fysikalismissa kaikki ei koostu aineesta, mutta fysiikalla on epistemologinen ja ontologinen auktoriteetti. Fysiikan yleistyksen mukaan kaikilla tila-aika-jatkumon kohteilla ja tapahtumilla on fysikaalisia ominaisuuksia, ja fysiikan lait hallitsevat tai kuvailevat niiden käyttäytymistä. Fysiikan täydellisyys edellyttää, että fysikaaliset syyt ovat riittäviä saamaan aikaan kaikki fysikaaliset vaikutukset. Ontologinen fysikalismi sitoutuu lisäksi siihen, että maailmassa on vain ainehiukkasia tila–aika-jatkumossa. Ongelmaksi muodostuu, kuinka järjestelmän mentaaliset ja fysikaaliset ominaisuudet ovat suhteessa toisiinsa? Tarkastelen erilaisia nykyisen mielenfilosofian vastausyrityksiä tähän kysymykseen Jaegwon Kimin ja Tim Cranen johdolla. Ei-reduktiivinen fysikalismi eli ominaisuusdualismi esittää, että mentaalisia ominaisuuksia ei voi palauttaa fysikaalisiin. Reduktiivinen materialismi on suoraviivaisin materialistisista mielen teorioista, ja se väittää yksinkertaisesti, että mielentilat ovat aivojen fysikaalisia tiloja. Tarkastelen esimerkkejä erilaisista reduktioista, kuten siltalakireduktiosta, identiteettireduktiosta ja funktionaalisesta reduktiosta. Identiteettiteoria romuttui lopulta Hilary Putnamin monitoteutumateesiin, jonka mukaan mielentilat voivat toteutua eri eliöissä eri tavoilla. Identiteettiteorian haasteisiin pyrkivät vastaamaan ei-reduktiivinen fysikalismi ja emergentismi, jotka kieltävät mentaalisen redusoitavuuden mutta hyväksyvät keho–mieli-supervenienssin. Emergenssiteorioihin kuuluu oppi alaspäin suuntautuvasta kausaatiosta, jossa emergentit ominaisuudet voivat vaikuttaa kausaalisesti fysikaaliseen perustaansa. Tämä aiheuttaa kuitenkin ongelman fysiikan kausaalisen sulkeuman kanssa. Funktionalismi pyrki vastaamaan monitoteutumateesin haasteeseen ja määrittelemään mielentilan sen funktion kautta. Kivun funktio on varoittaa eliötä kudosvauriosta ja funktio toteutuu eri eliöissä samalla tavalla, vaikka sitä ylläpitävä fysikaalinen järjestelmä on erilainen. Kaikki fysikalistiset mielen teoriat joutuvat ongelmiin kvalian eli tietoisten ominaisuuksien laadun kanssa. Ne eivät pysty selittämään, miksi mielentilat tuntuvat joltakin. Tätä kutsutaan keho–mieli-ongelman kovaksi ytimeksi ja sitä havainnollistavat kolme esimerkkiä, zombiväite, aukko selityksessä ja tietoväite (mustavalkoisen huoneen ajatuskoe). Paul M. Churhlandin edustama karsiva materialismi väittää, että arkipsykologiaa ei voi menestyksekkäästi palauttaa neurotieteeseen, koska se edustaa väärää käsitystä inhimillisen käyttäytymisen syistä ja kognitiivisen toiminnan luonteesta. Neurotieteen kehittyessä voimme viitata suoraan aivotapahtumiin, ja epätieteelliset arkipsykologian käsitteet karsiutuvat pois ainakin tieteellisestä kielenkäytöstä, mahdollisesti myös arkipuheesta. Myöskään karsiva materialismi ei pysty selittämään mentaalisen kokemuksen laatua. Tarkastelen tutkielmassa myös biologisen psykiatrian kehitystä 1950-luvulta lähtien. Tähtäimessä on erityisesti masennuslääkkeiden kehitys ja modernin masennuksen käsitteen muotoutuminen tiiviissä yhteydessä lääketutkimuksen kanssa. Tämän osion päälähteitä ovat psykiatri Nancy Andreasen, filosofi Joanna Moncrieff ja lääketiedejournalisti Robert Whitaker. Moncrieff muotoilee näkemyksen psyykenlääkkeiden toiminnan lääkekeskeisestä vs. sairauskeskeisestä mallista ja Moncrieff ja Whitaker osoittavat huolellisella arkistotyöllä, millaisia metodologisia ongelmia SSRI-lääkkeiden kehitykseen sisältyy. Käy ilmi, että masennuslääkkeiden toimintaperiaatetta selittävää välittäjäaine-epätasapainon teoriaa ei ole pystytty osoittamaan todeksi. Selityksen painopiste onkin siirtynyt välittäjäaine-epätasapainosta neuroplastisuuteen. Päätän tarkasteluni Borsboomin, Kramerin ja Kalisin verkostoteoriaan, joka haastaa reduktionismin mielenterveyshäiriöiden selittäjänä. Verkostomalleissa häiriöt nousevat oireiden välisestä kausaalisesta vuorovaikutuksesta, ja se selittää, miksi reduktionistinen selitysmalli ei toimi. Oireverkostossa ei ole yhtä häiriön syytä, ja siksi oireiden aiheuttajaa ei voi identifioida aivojen neurobiologiseen tilaan. Toiseksi oireverkoston keskinäiset suhteet riippuvat mielentilojen sisällöstä ja siten intentionaalisia. Kolmanneksi verkoston suhteiden voima riippuu kulttuurisesta ja historiallisesta kontekstista ja ympäristötekijöistä. Mielenterveyshäiriöiden biologiset ja psykologiset tekijät ovat yhteydessä toisiinsa palautesilmukoiden kautta, jolloin kumpikaan taso ei ole kausaalisesti ensisijainen. Lopuksi esitän heuristiseksi tarkoitetun mallin masennuksesta meeminä, kulttuurievoluution yksikkönä. Hahmottelen suuntaa jatkotutkimukselle pohtimalla kursorisesti kärsimyksen merkitystä.
  • Vainio, Mika (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee suomalaisuuden ja toiseuden kohtaamisia Saara Turusen teoksissa Tavallisuuden aave – kuvia kotimaasta (2016) sekä Kim, Lekki & Namwaan (2017). Tutkielmassa kysytään, miten suomalaisuus, etninen toiseus ja vieraus kohtaavat sekä onko toisen ja erilaisen mahdollista päästä osaksi teoksissa esiteltävää kotimaata ja tuntevatko vieraat olevansa siellä kotonaan. Teoreettisesti tutkielma on eri tieteiden välinen tarkastelu suomalaisuuden, kansallisen identiteetin sekä etnisen toiseuden suhteesta nyky-yhteiskuntassa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan teosten suhdetta kotiin ja paikkaan. Tutkimus soveltaa toiseuden teoriaa osana teatterintutkimusta. Tutkimuksella pyritään tarkastelemaan nykyteatterissa käsiteltäviä aiheita ja teemoja laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tutkielma esittelee molempien esitysten tuottavan ristiriitaista kuvaa suomalaisuudesta. Esityksissä Suomi näyttäytyy kotimaana, jossa toiseudella on oma hintansa. Teokset viestivät, ettei toisilla ja vierailla ole mahdollisuuksia nousta hierarkkisesti samalle tasolle kantasuomalaisten kanssa. Erilaiset kulttuurit esittäytyvät uhkana suomalaisuudelle, mikä johtaa herkästi konflikteihin. Suomalaisuus ja toiseus kohtaavat esitysten sielunmaisemissa, raja-aitojen ja perunamaiden, kaupunkien ja maaseutujen välissä. Esityksissä luonnon rooli on keskeinen toiseuden ja suomalaisuuden kohtaamisissa. Tavallisuuden aave rakentaa lintusymboliikan kautta ristiriitaisen kuvan Suomesta kotipaikkana. Tutkielmassa kotimaan ihmiset näyttäytyvät samanvärisinä harmaina lintuina, joille värillä on merkitystä. Erilaiset ja vieraat ovat saaneet ympärilleen värikkäät sulat, joita on vaikea piilottaa vaaleiden sävyjen keskelle. Tutkielma tarkastelee Kim, Lekki & Namwaan -esityksen kautta käärmesymboliikkaa, jossa kahden kulttuurinen välinen kohtaaminen päättyy alkuhuumasta menetykseen. Tutkielma tuo esille, että luonnolla on vahva merkitys suomalaisten kansallisessa identiteetissä. Suomalaiset ovat osa luontoa ja luonto on osa suomalaisia. Tutkielmassa todetaan, että luonnon keskellä ihmisten tulisi kohdata toisensa tasavertaisina. Tutkielmassa Tavallisuuden aave esittelee ristiriitaisia ja värittömyydellä peiteltyjä kuvia Suomesta ja suomalaisuudesta. Tarkastelu osoittaa väreillä olevan keskeinen rooli esitysten tuottamassa kotimaassa. Värikäs ei pääse itseään ja taustaansa karkuun. Kim, Lekki & Namwaan ¬-esitys puolestaan asettaa toiseuden pääosaan ja pyrkii kohtaamaan suomalaisuuden uudessa valossa siinä epäonnistuen. Tutkielma osoittaa, että toiseuden hinnalla on seuraamuksensa.
  • Siltanen, Oskari (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin saksalaisen upseeriston käsityksiä sodan merkityksestä ennen ensimmäistä maailmansotaa noin vuodesta 1890 alkaen. Upseeriston rooli sodan syttymisessä ja myöhemmin sotasyyllisyyskysymykseen liittyen on ollut kiivaan keskustelun aiheena jo vuosisadan ajan, mikä tekee upseerien sotaa koskevista mielipiteistä ja ideologioista tutkimisen arvoista. Aihepiiriä on tavanomaisesti lähestytty militarismin näkökulmasta, millä useimmiten tarkoitetaan sodan ja armeijan ylikorostumista yhteiskunnassa ja politiikassa. Tässä tutkimuksessa tulkitsen upseerien kirjoituksia kontekstualisoimalla upseerien kirjoituksia. Yhdistämällä heidän pohdintansa sodan merkityksestä muihin ajankohtaisiin keskusteluihin ja aatteellisiin virtauksiin, etsin vastausta siihen, miksi upseerit pitivät sotaa väistämättömänä ja tarpeellisena osana kulttuuria ja ihmisyyttä. Miten upseerit perustelivat sotamyönteisiä ajatuksiaan ja minkälaisen aatteellisen perustan varaan ne rakentuivat? Miksi sotilaiden maailmankuvassa konflikti ja viholliskuvat olivat niin keskeisellä sijalla? Tutkimuksen keskushenkilönä ja päälähteenä toimii ratsuväenkenraali Friedrich von Bernhardi, jonka vuonna 1912 ilmestynyt kirja Deutschland und der Nächste Krieg on noussut pahamaineisimmaksi aggressiivisen militarismin symboliksi. Bernhardin ohella käytän muiden sotilaskirjoittajien ja sotateoreetikkojen, kuten Albrecht von Boguslawskin, Max Jähnsin, Colmar von der Goltzin ja Hugo von Freytag-Loringhovenin kirjoituksia. Lisäksi armeijan yleisesikunnan päällikköjen näkemykset antavat perspektiiviä siihen, miten sotateoreetikkojen mielipiteet vertautuvat ylimmän sotilasjohdon ajatuksiin. Upseereilla oli pessimistinen käsitys Euroopan suurvaltojen suhteista ja voimatasapainosta. Kolmoisententen uskottiin tulevaisuudessa ainoastaan vahvistuvan Saksaan nähden, mistä syystä ennaltaehkäisevän sodan ajatus oli suosiossa. Armeijan sotilaskulttuurista upseerit omaksuivat taipumuksen nähdä poliittiset ongelmat sotilaallisina ja ratkaista sotilaalliset ongelmat aina suuremmalla voimankäytöllä. Sotateoreetikot ottivat voimakkaasti kantaa pasifismia ja sosialismia vastaan. Pasifismi nähtiin epäkäytännöllisenä utopiana, jonka pelättiin heikentävänä kansakuntaa moraalisesti ja siten vaikuttavan myös armeijan taistelukykyyn. Upseerit olivat myös tietoisia armeijan sisäpoliittisista tehtävistä, joihin kuului kansallisen identiteetin ja yhtenäisyyden pönkittäminen sekä aktiiviset sosiaalidemokratian vastaiset toimet. Tarpeen vaatiessa upseerit olivat valmiita myös sisällissotaan, joten sota ei ollut ainoastaan ulkopolitiikan työkalu. Sodalla myös koettiin olevan arvoa itsessään osana kulttuuria ja kansojen välistä kanssakäymistä. Sosiaalidarvinismin hengessä upseerit pitivät olemassaolon taisteluun perustuvaa sotaa väistämättömänä luonnonlakina, joka edisti ihmiskunnan kulttuuria sekä ehkäisi fyysistä ja moraalista rappiota. Esitän kuitenkin, että darvinismi ei ollut ratkaisevassa asemassa näiden käsitysten omaksumisessa, vaan niitä pystyi perustelemaan myös 1800-luvun alusta asti vaikuttaneen saksalaisten ihmistieteiden valtiokäsityksen ja sen radikaalinationalistisen sovelluksen avulla. Bernhardin käsityksessä valtion tehtävä on kasvattaa valtaansa, jotta se voi edistää ihmiskunnan edistystä. Saksalaisia taas pidettiin useimmissa suhteissa muita kansallisuuksia parempina, jolloin Saksalle muodostuu velvollisuus levittää ihmiskunnan edun nimissä valtaansa. Bernhardi haki tukea näkemykselleen sodan merkityksestä kaikista mahdollisista suunnista Goethesta Jeesukseen. Hän vetoaa myös poikkeuksellisen suoraan Darwiniin tarkoituksenaan saada tieteen arvovalta puhumaan sodan puolesta. Kokonaisuudessaan upseeriston suhde sotaan oli heidän maailmankuvansa ja luokkaidentiteettinsä luontainen jatke.
  • Lanu, Karolina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman aiheena on viittaukset uskonnollisuuteen eteläkorealaisen taiteilija Atta Kimin valokuvateoksissa ja tutkielma käsittelee buddhalaisuuden visuaalisia ja ei-visuaalisia ilmentymiä korealaisessa nykytaiteessa. Tutkimuskysymys on määritelty seuraavasti: miten Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa? Lisäksi pureudutaan siihen, kuinka mielekästä (kuva)taiteen esittäminen kansallisissa viitekehyksissä on ja peilataan esimerkkejä Etelä-Korean, Itä-Aasian ja Suomen konteksteissa. Tutkimus pyrkii myös vastaamaan kysymykseen siitä, missä määrin on oikeaa ja mielekästä puhua buddhalaisuuden vaikutuksesta taiteeseen. Aineisto koostuu taideteosten osalta Atta Kim kolmesta teossarjasta. Näiden lisäksi tutkielmassa tehdään vertailua ja haetaan yhtymäkohtia muun muassa japanilaisen taiteilija Mariko Morin teoksista. Tutkielman tausta-aineisto koostuu Etelä-Korean tai Itä-Aasian taidekenttää ja valokuvataidetta käsittelevistä teoksista ja artikkeleista. Eteläkorealaiset valokuvataidejulkaisut ovat Atta Kimistä kertovissa artikkeleissa usein tuoneet vahvasti esille myös Atta Kim persoonan ja ovat asettaneet taiteilijan nimenomaan korealaisen taiteen kontekstiin. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys rakentuu taidehistorian, uskontotieteen ja Korean tutkimuksen välimaastoon. Tutkielma jakautuu sisällöltään viiteen päälukuun. Toinen luku käsittelee korealaisen valokuvataiteen historiaa ja kansallisen identiteetin problematiikkaa. Kolmas luku selventää buddhalaisuuden tilannetta Koreassa ja taustoittaa aihetta keskeisimmillä seikoilla buddhalaisen taiteen historiasta, linkittäen samalla uskonnon nykytaiteeseen. Neljännessä luvussa syvennytään Atta Kimin taiteilijuuteen ja tutkija nostaa kolmen keskeisimmän projektin teosanalyysissa esille buddhalaisia viittauksia niissä. Viidennessä luvussa etsitään vertailukohtia Korean, Kiinan ja Japanin nykytaiteen kentiltä ja esitetään ajatuksia kitschistä ja buddhalaisuudesta brändinä Mariko Morin ja Atta Kimin taiteilijuuden kautta. Johtopäätöksissä todetaan, että Atta Kimin teokset toimivat buddhalaisen ajattelun kuvina nykyisessä Etelä-Koreassa sikäli, että niissä käytetään buddhalaisia viitteitä visuaalisesti ja ei-visuaalisesti. Aineiston analyysi osoittaa, että buddhalaisuus on yhä relevanttia ja toimii myös näkökulmana taiteen tarkasteluun. Buddhalaisuus korostuu keskustelussa, joka syntyy taiteilijoiden ja heidän teostensa ympärille esimerkiksi näyttelyiden yhteydessä. Taiteilijat itse puhuvat prosessin tärkeydestä ja sykleistä. Tällaiset tulkinnat taiteilijuudesta ja taiteen tekemisestä viittaavat buddhalaisuudesta tuttuun termistöön. Teokset käsittelevät yksityistä hengellisyyttä, jolla toki on liityntäkohtia yhteiskunnallisiin aiheisiin, ja usein yksityinen ja yhteiskunnallinen limittyvät toisiinsa. Tutkimuksen johtopäätöksissä todetaan, että uskonnollisuutta on luonnollista käsitellä uusissa konteksteissa ja varsinkaan 2010-luvulla ei uskonnollisuuden, taiteen ja teknologian yhdistäminen taiteessa tai taiteen tutkimuksessa olekaan enää outo ajatus, vaan utelias ja rohkea avaus. Yhdistelmä nykytaide ja buddhalaisuus, ja uskonnollisuus ylipäänsä, on niin sanotussa vakavassa taidekeskustelussa marginaalissa ja tutkielmassa tehdään tältä osin uusia keskustelunavauksia.
  • Nigumann, Anna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä tutkielma käsittelee ohjelmistosuunnittelun haasteita teatterinjohtajan näkökulmasta ja erityisesti Vesa Tapio Valoa sekä hänen 2009-2015 johtamaansa Seinäjoen kaupunginteatteria. Tutkielma pyrkii kartoittamaan millaisia haasteita ohjelmistosuunnitteluun liittyy ja aiheeseen perehdytään tutkimalla millaisia kokemuksia teatterinjohtajilla on työstään. Tarkastellut teatterinjohtajat ovat 1990-2010 - luvuilla suomalaisissa kaupunginteattereissa työskennelleitä. Teoreettisesti tutkimus on toteutettu etnografisena tutkimuksena, jossa kenttä muodostuu teatterinjohtajien kokemuksista ja on muodoltaan pääosin tekstuaalinen, yhdestä teemahaastattelusta ja kirjallisista lähteistä koostuva. Tutkija on kentän ulkopuolinen tutkija ja havainnoija. Yksi tutkimusmetodeista on ollut teemahaastattelu, joka toteutettiin Vesa Tapio Valon kanssa. Ohjelmistosuunnittelu on sidoksissa sekä teatteriin että teatterinjohtajaan. Teatteri vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun esimerkiksi henkilökuntansa ilmapiirin ja mahdollisten ongelmien kautta määrittäen minkä verran teatterinjohtaja joutuu keskittymään muiden tehtävien hoitoon ohjelmistosuunnittelun sijaan. Teatterinjohtaja itsessään vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun oman taustansa ja tavoitteidensa kautta. Tutkielma nostaa esiin keskeisimmät ohjelmistosuunnitteluun liittyvät haasteet. Ne ovat henkilökunta, yleisö, suhde teatterin omistajatahoon eli kaupunkiin ja ajanpuute. Haaste henkilökunnan suhteen liittyy henkilökunnan määrään ja teatterin sisäiseen ilmapiiriin. Yleisö on teatterinjohtajalle haaste, koska kaupunginteattereiden yleisöpohja koostuu keskenään erilaisista yleisöistä ja paikallisen ilmapiirin tunteminen on olennaista ohjelmistosuunnittelulle. Suhde omistajatahon ytimessä on teatterin hallitus ja kaupungin suhtautuminen omaan teatteriinsa. Ajanpuute johtuu monesta asiasta ja johtaa nopeisiin ohjelmistopäätöksiin ja lyhyeen ennakkosuunnitteluun. Nämä keskeisimmät ongelmat toistuvat teatterinjohtajien kokemuksissa viime vuosikymmeninä mutta myös aiemmin historiassa ja näin voidaankin todeta niiden olevan ajasta ja paikasta riippumattomia universaaleja haasteita suomalaisen ammattiteatterin ohjelmistosuunnittelussa ja teatterinjohtamisessa.
  • Lukkari, Petra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmani aiheena ovat henkilöhahmon rakentumisen ehdot George Perecin (1936–1982) esikoisteoksessa, pienoisromaanissa Les Choses, une histoire des années soixante (1965). Kertomus sijoittuu 60-luvun Pariisiin, ja sen aikajänne on muutamia vuosia nuoruudessa; romaani vaikuttaa kertovan pariskunnasta. Nuori pari, Sylvie ja Jérôme, mainitaan nimeltä kuitenkin vain muutamaan otteeseen. Heidän kokemaansa ja tekemäänsä yksilöidään harvoin. Heillä on kertomuksessa ainoastaan muutama vuorosana. Henkilöillä ei vaikuta olevan yksilöllisiä ominaisuuksia tai kykyjä. Silti pariskunta vaikuttaa ihmismäiseltä. Tutkimukseni alkusyy liittyy surun kokemukseen henkilöhahmojen äärellä: missä henkilöt ovat, kysyin. Teos synnyttää epäröintiä henkilöhahmon käsitteen suhteen, joten tutkin työssäni, millaisia henkilöhahmon rakentumisen ehtoja romaanista on löydettävissä. Näiden ehtojen selvittäminen avaa hahmoa koko kerrotun maailman tasalla; jos en selvitä, mikä funktio hahmolla kerrotussa maailmassa on, jää myös teoksen tulkinta tekemättä. Henkilöhahmo rakentuu aineistossani muun muassa eri laatuisten näkemisen tilanteiden kautta. Fokalisaatio herättää kiinnostuksen – ennen muuta fokalisoitua objektia kohtaan. Tarkastelen aineistoani lähinnä kertomuksentutkimuksen käsittein. Tärkeimpänä teoreettisena kehyksenä henkilöhahmojen analyysissani toimii Mieke Balin tutkimus Narratology: introduction to the theory of narrative (1985/2009). Jäljitän henkilöhahmon rakentumisen ehtoja kertomuksen eri tasoilta: tapahtumista, tarinasta ja sanoista. Tutkimukseni mittaan kertomuksen eri tasoilta löytyy ehtoja, joiden kautta teoksen omalaatuinen henkilöhahmon käsite täytetään. Tutkimuksessani osoitan, että henkilöhahmon rakentumisen ehdot liittyvät piirteisiin, jotka osaltaan kytkevät teoksen postmodernistisen kirjallisuuden jatkumolle: muun muassa erilaiset kertojan kielen tilanteet ja leikki konventioilla rakentavat henkilöhahmoja.
  • Pihlajamaa, Matti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa tarkastelen kriittisesti YK:n nuoret, rauha ja turvallisuus -agendaa, jonka myötä nuoret on nostettu globaaliksi rauhan ja turvallisuuden kysymykseksi. Teen tutkielmassa feministisen diskurssiteoreettisen luennan nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevistä YK:n ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen tuottamista asiakirjoista, jotka sijoittuvat ajallisesti nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan muodostumiseen vuosina 1995–2016. Kysyn tutkielmassa, millaisia sukupuolittuneita ja seksuaalisuuteen liittyviä subjektipositioita nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat rakentavat. Tarkastelen asiakirjojen konstruoimia subjektipositioita suhteessa naisiin ja miehiin sekä niiden tapoja ylläpitää tai kyseenalaistaa binäärisiä ja heteronormatiivisia sukupuoleen liittyviä järjestyksiä. Tutkielma sijoittuu kontekstiin, jossa nuorten merkitys kehityksen ja rauhanrakennuksen käytännöissä sekä kansainvälisissä instituutioissa on korostunut huomattavasti viime vuosina. Vaikka aiempi tutkimus on muun muassa osoittanut nuoriin, kehitykseen ja rauhanrakentamiseen liittyvien käytäntöjen ongelmallista suhdetta uusliberalistiseen hallintaan, sivuuttavat löytämäni aiemmat tutkimukset pääosin sukupuoleen, seksuaalisuuteen ja muihin eroihin liittyvät näkökulmat. Tutkielman teoreettis-metodologinen kehikko koostuu feministisen poststrukturalistisen turvallisuustutkimuksen, queer-tutkimuskirjallisuuden sekä diskurssiteoreettisen analyysin teoreettisista käsitteistä. Lähtökohtanani on ymmärtää nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat samanaikaisesti sukupuolittuneiden valtasuhteiden tuottamina sekä toisaalta näiden valtasuhteiden tuottajina. Tutkielma tarkastelee YK:n ja kansainvälisten kansalaisjärjestöjen nuoria koskevia rauhanrakennusdiskursseja merkityksiä tuottavina käytäntöinä. Tutkielmassa soveltamani tulokulma feministiseen turvallisuustutkimukseen ottaa vakavasti ajatukset seksuaalisuuden hallinnasta kansainvälisen politiikan käytänteissä. Sukupuoli on tekemäni analyysin perusteella keskeinen käsite, jonka ympärille nuoret, rauha ja turvallisuus -agenda rakentuu. Analyysini perusteella agenda positioi nuoria naisia ja tyttöjä erityisen haavoittuvaisena ryhmänä, rauhanrakentamisen muutostoimijoina, väkivaltaisina toimijoina sekä suhteessa naiset, rauha ja turvallisuus -agendaan. Agenda konstruoi analyysini mukaan nuoret miehet ja pojat ennen kaikkea väkivaltaisiksi toimijoiksi ja turvallisuusuhaksi, mutta nimittää heitä myös rauhanrakennuskäytäntöjen sukupuolittuneeksi normiksi ja väkivallan uhreiksi. Osoitan analyysissani, että nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan asiakirjat tuottavat pääsääntöisesti binääristä sukupuolikäsitystä, joka kytkeytyy heteronormatiivisuuteen. Tutkimissani asiakirjoissa esiintyy kuitenkin marginaalisesti heteronormatiivisuuden ja binääriymmärryksen diskursiivisesti kyseenalaistava transsukupuolisten ja HLBTI-nuorten subjektipositioiden tuottaminen. Lisäksi analyysini osoittaa, että YK:n ja kansalaisjärjestöjen tuottamien sekä kumppanuuksina tuotettujen asiakirjojen positioinneissa on keskinäisiä eroja. Nuoret, rauha ja turvallisuus -agenda muistuttaa kehystykseltään ja luonteeltaan YK:n naiset, rauha ja turvallisuus -agendaa. Tutkielma tuo näin uusia näkökulmia ajankohtaisiin tutkimuskeskusteluihin YK:n naiset, rauha ja turvallisuus -agendan tulevaisuudesta sekä sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta rauhanrakennuksessa. Naiset, rauha ja turvallisuus -agendalla on analyysini perusteella keskeinen merkitys koko nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan muodostamisessa. Toisaalta analyysini osoittaa, että osa tutkimistani asiakirjoista käsitteellistää nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan yhdeksi tavaksi toteuttaa naiset, rauha ja turvallisuus -agendaa. Analyysini perusteella nuoria, rauhaa ja turvallisuutta käsittelevät asiakirjat voivat avata marginaalisia mahdollisuuksia liukuvammille tavoille hahmottaa sukupuolta, seksuaalisuutta ja niihin kytkeytyvää valtaa rauhanrakentamisen kontekstissa. Nuoret, rauha ja turvallisuus -agendan sukupuolittuneet subjektipositiot käsittelevät naisten ja tyttöjen lisäksi myös miehiä ja sukupuolen moninaisuutta, mille viimeaikainen sukupuolta ja rauhanrakennusta tarkastellut tutkimus on esittänyt tarpeen. Tällaiset maininnat ovat kuitenkin naisia ja tyttöjä koskevia positiointeja marginaalisempia. Tutkimieni asiakirjojen hallitsevimmat sukupuolittuneet subjektipositioinnit voivat vahvistaa essentialistista logiikkaa rauhanomaisista naistoimijoista ja väkivaltaisista miestoimijoista. Uudenlaisten mahdollisuuksien lisäksi analysoimani asiakirjat rajoittavat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyviä rauhanrakennuskäytänteitä, sillä ne korostavat pääosin sukupuolen binäärisyyttä ja heteronormatiivisuutta.
  • Holappa, Maija (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pompejin kaupunki perustettiin arkaaisella ajalla (n. 570–500 eaa.) Napolinlahden rannikolla sijaitsevan jyrkkäpiirteisen, helposti vihollisia vastaan puolustettavan laavakielekkeen reunalle. Kaupungin edullista sijaintia korostetaan lähes jokaisessa Pompejin historiaa ja kaupungistumista käsittelevässä teoksessa, mutta sitä miten laavakielekkeen pinnanmuodot ovat vaikuttaneet Pompejin varhaisen asutuksen sijaintiin, kaupungistumisen vaiheisiin ja kaavoitukseen ei ole aiemmassa tutkimuksessa juurikaan huomioitu. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on perehtyä Pompejin arkaaisen ajan asuintalojen säilyneisiin rakenteisiin ja selvittää millaisiin topografisiin paikkoihin talot oli rakennettu. Topografisessa tutkimuksessa hyödynnetään ajatusta siitä, että rakennettu ympäristö peilaa alkuperäistä maanpintaa, jonka rekonstruoiminen on mahdollista tutkimalla pintamaan alla olevien maakerrosten ominaisuuksia ja paksuuksia. Vuoden 79 jaa. lattia- ja katutasojen korkeustiedon perusteella tuotetaan kolmiulotteinen digitaalinen korkeusmalli, jota korjataan vulkaanisten maakerrosten korkeustietojen pohjalta vastaamaan arkaaisen ajan maanpinnanmuotoja. Arkaaisen ajan asuintalot ovat pitkiä ja kapeita peräkkäisistä huonetiloista muodostuvia ns. siipitaloja. Pompejissa rakenteista on säilynyt vain katkelmallisia paikallisesta pappamonte-tuffista rakennettuja seinänperustuksia, joiden päälle itse seinät rakennettiin kevyemmistä materiaaleista kuten puusta ja savesta. Loiva tiilillä katettu harjakatto suojasi rakenteita sadevedeltä. Digitaalisen rekonstruoidun korkeusmallin perusteella arkaaisen ajan rakennustöissä huomioitiin ja hyödynnettiin kaupunkialueen topografiaa: harvaan asutulla alueella tilapaineen puuttuessa suosittiin helpon rakentamisen mahdollistavia tasaisia alueita, ja asuintalot sijoitettiin rinteiden lähelle sade- ja hulevesien ohjailun helpottamiseksi. Tutkimus osoittaa, että arkaaisen ajan rakenteiden ja myöhemmän 300-luvulle eaa. ajoittuvan kaavoituksen samansuuntaisuus perustuu säännönmukaisen ruutukaavan sijaan alueen luonnollisista pinnanmuodoista. Kolmiulotteinen digitaalinen korkeusmalli on hyödyllinen työkalu tutkittaessa Pompejin arkaaisen ajan asutusta ja kaupunkikuvaa. Rinteen jyrkkyyttä kuvaavan mallin avulla on mahdollista kohdentaa tulevaisuuden kaivaustutkimuksia arkaaisen ajan rakenteiden löytämiseksi.
  • Kangaskesti, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Käsittelen työssäni miilunpolton arkeologisesti havaittavia muinaisjäännöksiä Suomessa. Miilunpoltto oli pitkään tärkein puuhiilen valmistustapa. Puuhiiltä tarvittiin suuria määriä raudantuotannossa, mutta myös muun muassa sepäntöissä ja lasinvalmistuksessa. Suomen alueelta onkin löydettävissä runsaasti poltettujen miilujen jäännöksiä eli miilunpohjia. Jäännösten runsaudesta huolimatta miilunpolttoa on käsitelty Suomen arkeologiassa harvoin. Esittelen siksi työssäni erilaiset miilutyypit, eli pysty-, lama- ja kuoppamiilut, sekä niihin yhdistettävät miilunpohjat. Tuon lyhyesti esille myös muita miilunpolttoon liittyviä rakenteita, ennen muuta miilumajat, sekä toisinaan miilunpohjiin sekoitettavia rakenteita kuten tervahaudat. Yhdistelen lähteinäni arkeologisia inventointi- ja kaivaushavaintoja, historiallista miilunpoltto-opaskirjallisuutta sekä historiantutkimusta muodostaakseni yleiskuvan miilunpoltosta Suomessa. Vapaasti saatavilla olevien Lidar- eli laserkeilausaineistojen yleistyminen on helpottanut valtavasti miilunpohjien paikantamista 2010-luvulla. Olen hyödyntänyt aineistoja tutkimuksessani ja käsittelen tältä pohjalta laserkeilauksen etuja ja puutteita miilunpohjien paikannusmetodina. Lidarin avulla suurien pysty- ja kuoppamiilunpohjien paikantaminen on nopeaa, mutta osa miilunpohjista ei ole sen avulla erotettavissa maastosta. Miilunpolttoa alueellisena ilmiönä käsittelen tarkastelemalla kahta erilaista miilukontekstia. Salon Teijossa 1600-luvun lopusta 1900-luvun alkuun toimineen rautaruukin ympäristössä on runsaasti pystymiilunpohjia ja se edustaa suurimittaista miilunpolttoa teollisuuden tarpeisiin. Rautavaaran kunnan alueella on vuorostaan useita kuoppamiilunpohjia, jotka kytkeytyvät pienimuotoisempaan, 1800-luvun alkupuoliskolla hiipuneeseen talonpoikaiseen raudanvalmistukseen. Käyn näiden esimerkkialueiden kautta läpi miilunpohjien maastossa havaittavia tuntomerkkejä. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena on miilunpohjien tuntomerkistö, joka helpottaa miilunpohjien tunnistamista ja luokittelua arkeologisena ilmiönä.
  • Vasara, Pekka (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen yhdysvaltalaisessa ympäristöajattelussa tapahtunutta muutosta National Geographic -lehden Alaska-kertomusten kautta vuosina 1880-1990. Tavoitteenani on osoittaa, miten tietyt representaatiot ja diskurssit dominoivat National Geographic -lehden matkakirjoituksia ja miten ne rakentavat Alaskan ympäristöstä kuvaa, joka on seurausta vallitsevista yhteiskunnallisista suuntauksista. Tarkastelen paitsi National Geographic -lehden kirjoittajien teksteissä näkyviä asenteita Alaskaa ja sen ihmisiä kohtaan myös heidän mietteitään oman kulttuurinsa luontosuhteesta. Tutkielmassani kysyn, miten kirjoittajat kuvaavat Alaskan ympäristöä, sen luontoa ja ihmisiä. Kiinnitän erityisesti huomiota, minkälaisin sanavalinnoin ja käsittein he kirjoittavat kirjoituksiensa kohdealueista ja se asukeista. Toinen tutkimuskysymykseni on se, miten National Geographic -lehden Alaskaa koskeva kirjoittelu muuttuu vuosisadan aikajänteellä, ja mitä se kertoo laajemmin yhdysvaltalaisesta ympäristöajattelusta ja sen kehityksestä. Tutkielmani lähdeaineiston muodostaa vaikutusvaltainen yhdysvaltalaislehti National Geographic -lehti. Pohjaan tarkasteluni Nashin erämaa/rajamaa -käsitteiden ympärille. Nämä käsitteet saavat usein merkityksensä luonnonsuojelullisessa mielessä, mutta ovat tosiasiassa merkityssisällöltään hyvin rikkaita ja niiden käyttö poliittista. Lisäksi hyödynnän työssäni myös Prattin teorioita. Tarkastelustani käy ilmi, että National Geographic -lehden varhainen Alaska-kirjoittelu oli hyvin pioneerihenkisen rajamaan idean värittämää. Tämä ympäristökuvailu oli seurausta rajaseudun sulkeutumisesta vuonna 1890, ja sen jälkeisestä pioneeri-ihanteen ilmaantumisesta Amerikassa. Lehden kirjoittajat kuvaavat luontoa lähes yksiselitteisen kielteisesti. Näissä kertomuksissa Alaskan valkoista väestöä kuvataan positiivisesti ja korostaen heidän sitkeyttään ja rohkeuttaan, kun taas alkuperäiskansan jäsenet kuvataan osana rajamaan villeyttä. Toisen maailmansodan jälkeinen Alaskaa koskeva ympäristökuvailu on luonnon mahtavuutta korostavaa, vaikkakin luonto nähdään ihmiskulttuurista irrallisena. Uusi ympäristökuvailu on seurausta luonnonsuojelullisen liikkeen noususta Yhdysvalloissa. Tämän seurauksena erämaiden suojelua aletaan perustelemaan kulttuurinationalistisin argumentein. Lehden kirjoituksissa näkyy koskemattoman ja neitseellisen luonnon palvonta. Maisemakuvailusta alkuperäisasukkaiden vaikutus on kokonaan siivutettu. Alaskan öljylöydösten jälkeen National Geographic -lehden luonnonsuojelullisesti painottunut ympäristökuvailu saa rinnalleen uuden narratiivin, jonka myötä kirjoittelu palaa lähelle vuosisadan alun aikaista kerrontaan. Kirjoittelu muistuttaa tyyliltään hyvin paljon pioneerihenkistä kuvailua, jossa luonto kuvataan äärimmäisen haastavana ja karuna, kun taas öljy-yhtiöiden työntekijät kuvataan sinnikkäinä ja periksiantamattomina.
  • Miinalainen, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tavoitteena on määrittää, miten katutaide on muuttanut Helsingin katukuvaa vuosina 2008–2018. Tutkimus ei pyri koko taidekenttää kattavaan analyysiin nykytilanteesta, vaan keskittyy selvimmin erottuviin kehityskulkuihin. Suurin ja selkein merkki muutoksesta ovat katukuvassa yleistyneet muraalit, mutta tutkimus sivuaa myös katutaiteen kehitystä laajemmin. Tutkimus käsittää katutaiteeksi graffitit, muraalit ja tagit, sekä näiden hybridimuodot, joita yhdistää jonkinasteinen pysyvyys sekä luvanvaraisuus. Maantieteellisesti tutkimus keskittyy Suomeen ja etenkin Helsinkiin, koska kaupungin katutaidekehitys on nollatoleranssin jälkeen ollut hyvin erilainen muihin paikkoihin verrattuna. Helsingin katutaiteen historiaa ei voikaan tutkia ottamatta huomioon Stop töhryille -kampanjan vaikutusta. On vaikea tarjota suoranaista vastausta, kuinka paljon tähän kehityskulkuun ovat todellisuudessa vaikuttaneet Helsingin katutaidetta rajoittaneet toimet, mutta tutkimus pyrkii luomaan jonkinlaisen kuvan siitä, miten nykytilanteeseen on päädytty. Tutkimus lähestyy aihetta kirjallisuuskatsauksen kautta ja lähdeaineisto koostuu 2000-luvulla Suomessa kirjoitetuista katutaidetutkimuksista. Tutkimuksen teoreettisena taustana esitellään eri katutaidemuotojen eroja, muraalien historiaa sekä julkisen tilan ja taiteen suhdetta. Teorioiden lisäksi tutkimus havainnollistaa Helsingin katukuvassa tapahtunutta muutosta neljän esimerkkimuraalin avulla. Esille nostetut teokset kuvaavat viimeisen viiden vuoden aikana tapahtunutta muraaleiden esiinmarssia ja samalla havainnollistavat taidemuodon sisällä tapahtunutta kehitystä. Kuvalliset lähteet tuovat kirjallisia selkeämmin esille muraalien sijoittelun, aihevalinnat ja toteutustavat. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Helsingin katukuva on muuttunut värikkäämmäksi muraalien saavuttaman suosion takia. Selvimmät syyt katutaidemuodon suosioon ja leviämiseen ovat tuttuus, rakennusbuumi sekä katutaiteen parissa työskentelevien järjestöjen aktiivinen levitystyö. Muraalit ovat kuvallisen ilmaisunsa kautta hyvin lähellä perinteistä taidetta, joten ne ovat helpommin lähestyttäviä kuin muut katutaiteen muodot. Kaupunkeihin rakennetaan paljon ja nopeuden ollessa ensisijaisen tärkeää, aluesuunnittelun puutteita paikataan värikkäillä muraalimaalauksilla. Kolmas syy on katutaidejärjestöjen taipumus suosia muraalitaideteoksia. Taiteen tuottamisen vastuuta on viime vuosina siirretty julkishallinnon ulkopuolelle ja tämä on tuonut etenkin katutaiteen pariin lukuisia yhdistyksiä, joiden tehtävänä on toimia taiteilijan ja teoksen tilaajan välisenä neuvottelijana sekä edistää taidemuodon leviämistä. Nämä yhdistykset ovat merkittävässä asemassa määrittelemässä, mihin suuntaan katutila kehittyy ja millaista taidetta sinne tulee.