Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Lappalainen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2014)
    Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.
  • Kilpelä, Eliel Johan Sakari (Helsingin yliopisto, 2014)
    The idea of progress dominated the conceptual world of late 19th century. At the same time the very contents of progress was disputed and open for debate. This openess constituted the backdrop for the finnish critic and philosopher Hjalmar Neiglick (1860-1889) who assidously insisted in his intellectual program on modernity and progress. His career was a short but intense one: during his active years in the 1880 s he acted as a theatre critic and debater in several fields of civil society. He was the first in Finland to hold a chair in psychology at the Alexander University. Main targets for his critique was the idealistic school of philosophy, the romantic literature and the general intellectual climate in Finland that he found listless and indolent. In my thesis I explore how Neiglick positioned himself as a pioneer and forerunner of modernity and how he through this positioning justified his scientifical and cultural aims. I conduct this study through contextualising Neiglick within the frame of idea of progress. My sources consist of articles in newspapers, reviews of plays, public speeches and private letters. The foremost theoretical aid is the conceptual analysis of progress and its connection to the transformation of the horizon of expectation and space of experience by Reinhart Koselleck. Through Koselleck I have been able to describe what kind of conceptual framework framed Neiglick and his experience of time and how this affected the way he positioned himself. I come e.g. to the conclusion that Neiglick both viewed progress as inevitable as well as something that required a conscious struggle. In my study I show how different geographic locations Germany, France, Denmark and Finland were at interplay in this act of position-taking on the intellectual field. Neiglick saw both France and Denmark as avantguard countries, worthy of emulation. Especially the ideals of French Enlightenment and modern France as universal country (Paris as the capital of the 19th century) were by Neiclick deemed in a particulary exemplary light. Germany on its part was by Neiglick considered as the home of stagnant nationalism, obsolete philosophy and obscure romanticism. Neiglick's stance towards Finland was ambiguous. As he devoted himself to rejuvenate his country, he simultaneously regarded his own outlook as well as the Swedish-speaking Finns future as dismal. I attribute this pessimistic attitude in his otherwise optimistic belief in the future to the fact that he believed the Finnish-speaking Finns to become dominant in social life in the future. This conviction, I believe, was due to Neiglicks firm belief in the inevitability of progress. Earlier research has established the fact that Neiglick regarded Finland as a cultural backwater and that he used his connections with continental Europe to justify his cultural radical critique that he saw as antidote for this backwardness. In my thesis I explore and broaden these findings and point out what kind of experience of time lay as a foundation for the notion of something being progressive or reactionary.
  • Hukka, Anna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani on osaelämäkerta, jossa tarkastelen virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun henkilökohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta Ruotsissa. Pääasiallinen aineisto koostuu Uibopuun ensimmäiselle aviopuolisolleen Tuuli Reijoselle kirjoittamista kirjeistä ja korteista, joita on yhteensä reilusti yli tuhat vuodesta 1944 vuoteen 1993. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu sen tärkeimmistä käsitteistä eli pakolaisuudesta, kokemuksesta ja identiteetistä. Tutkin pakolaisuuden tuomaa elämänmuutosta kansallisen, etnisen ja kulttuurisen identiteetin muutoksen kautta. Aineistoanalyysissä olen soveltanut niin narratiivisen elämäkertatutkimuksen analyysiä kuin yleisempää historiantutkimuksen analyysiä. Etsin tutkielmassani uutta tietoa Uibopuun elämästä maanpaossa ja tarkastelen sitä kautta pakolaisuutta myös laajempana ilmiönä. Tarkastelen pakolaisuuden vaikutusta Uibopuun elämän eri osa-alueilla ja sitä, miten pakolaisuus määrittyy Uibopuun kirjeissä. Lisäksi tutkin Uibopuun käyttämiä selviytymiskeinoja pakolaisuudessa sekä hänen käsitystään pakolaisuudesta ja sen muutosta ajan kuluessa. Tutkimukseni osoittaa, että pakolaisuuden myötä entiset identiteetin osat eivät katoa, vaan identiteetistä tulee yhä moniulotteisempi ja risteytyneempi. Uibopuu sai Ruotsin kansalaisuuden myötä Ruotsin kansalaisen identiteetin, johon kuului työ, koti ja elämä uudessa kotimaassa. Samalla hänen lapsuudenkotinsa, perheensä ja muistonsa olivat Virossa. Hän edusti kulttuuria, jonka lähtökohdat olivat vanhassa, Viron tasavallan aikaisessa kulttuurissa, mutta samalla myös uutta, pakolaiskulttuuria, joka perustui virolaisten pakolaisten yhteiseen pakolaisidentiteettiin. Selviytymisessä pakolaisuuden rankoista kokemuksista auttoi erityisesti kirjeenvaihto Reijosen kanssa sekä virolaisen yhteisön tuki. Kirjeistä ilmi tulleet pakolaisuuden keskeisimmät piirteet ovat koti-ikävä, masennus, epävarmuus, sattumanvaraisuus, yhteisöllisyys, mutta myös yksinäisyys. Oman kansallisen ja etnisen kulttuurin piirteistä korostui ennen kaikkea kieli. Myös instituutioiden, ideologian ja politiikan merkitys korostuivat pakolaisuuden myötä. Uibopuu yritti pitkään uskoa mahdollisuuteen palata Viroon. Ajan kuluessa energia Viron puolesta taistelemisessa kuitenkin hiipui, ja hänen suhtautumisensa muuttui hiljalleen pessimistisemmäksi. Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen Uibopuulla ei ollut yhtään paikkaa, johon identifioitua kunnolla. Uudelleen itsenäistynyt Viro oli käynyt hänelle liian vieraaksi ja ruotsalaista identiteettiä hän ei taas ollut halunnut omaksua.
  • Kyytsönen, Sini (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksen aiheena ovat Linnanmäen huvipuiston laitteiden nimet, joista käytetään termiä laitenimet. Työssä tutkitaan laitenimien ominaispiirteitä ja selvitetään, mikä laitenimi oikeastaan on, mitä sillä ilmaistaan ja millaisin kielellisin keinoin. Laitenimien tutkimukseen sovelletaan funktionaalis-semanttista analyysia, jonka tarkoituksena on selvittää laitenimien rakenne, merkitys ja tehtävät. Lisäksi tutkimuksen kohteena ovat kielenkäyttäjien käsitykset laitenimistä. Sosio-onomastisen tutkimuksen avulla selvitetään, millaisia nimiä laitteista käytetään ja miten laitenimiin suhtaudutaan. Aineistona ovat Linnanmäen laitteiden nimet vuodelta 2014. Yhteensä nimiä on 44. Tutkimusaineistona on myös maaliskuussa 2014 tehty kyselytutkimus, johon tuli 200 vastausta. Aineisto jaettiin kahtia vastaajien mukaan: asiakasvastaajia on 110 ja Linnanmäen työntekijöitä 90. Nimien funktionaalis-semanttisessa analyysissa nimet jaetaan ensin nimenosiin. Laitenimissä on aina yksilöivä nimenosa. Yksilöivän nimenosan jäljessä voi olla laitteen lajin ilmaiseva nimenosa (esim. Pallo/karuselli). Laitenimiin sisältyvä sanasto koostuu suurimmaksi osaksi tunnistettavista lekseemeistä. Poikkeuksia ovat mm. opaakki Kuuputin ja interjektio Kotkot. Laitenimien merkityssuhteet perustuvat kielenpuhujille yhteisiin assosiaatioihin. Suurin osa laitenimistä perustuu epäsuoraan merkityssuhteeseen, jolloin nimi ymmärretään metaforisesti tai metonyymisesti. Osa nimistä on merkityssuhteeltaan suoria. Laitteen lajin ilmaiseva nimenosa kertoo laitteesta aina jotain suoraan. Muutama laitenimi perustuu myös pakattuun merkityssuhteeseen, jolloin nimellä ei ole selvää sanakirjamerkitystä (esim. Vekkula). Yksilöivän funktion lisäksi laitenimillä voi olla yhtäaikaisesti monia interpersonaalisia funktioita, jotka tulevat ilmi sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Laitenimet voivat olla tehtäviltään informatiivisia, houkuttelevia, käytännöllisiä ja integroivia. Laitenimien käytössä ja variaatiossa on eroa vastaajaryhmien välillä. Asiakkaat käyttävät laitteista työntekijöitä useammin appellatiiveja (esim. maailmanpyörä) ja entisiä virallisia nimiä. Työntekijät käyttävät useimmiten laitteen virallista nimeä tai virallisen nimen pohjalta muodostettua sekundaaria nimeä. Laitteista käytetään lukuisia erilaisia epävirallisia nimiä. Vastaajien mielestä miellyttävä laitenimi on mm. kuvaava, hauska, perinteinen ja käytännöllinen. Laitenimissä ei miellytä esimerkiksi hämäräksi jäävä merkityssuhde. Monet vastaajista ihmettelivät nimien vaihdoksia ja ottivat kantaa nimien kieleen
  • Haltia, Heidi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään modaaliverbien käytön kehittymistä oppijansuomessa Eurooppalaisen viitekehyksen taitotasoilla A2-C2. Tutkimuskysymyksiä olivat: (1) Millainen modaaliverbien käyttö on tyypillistä kullekin tutkituista taitotasoista? (2) Miten modaaliverbien käyttö kehittyy Eurooppalaisen viitekehyksen tasolta A2 tasolle C2? (3) Mitkä modaaliverbit aiheuttavat suomenoppijoille vaikeuksia ja (4) miten modaaliverbit vaikuttavat suomenoppijoiden viestintäkykyyn? Aineistona käytettiin Oulun yliopiston ICLFI-korpuksesta otettuja tekstejä, joiden kirjoittajat opiskelevat suomea vieraana kielenä ulkomaisissa yliopistoissa. Tutkimuskysymyksiä lähestyttiin kahdella tapaa. Ensinnäkin modaaliverbien käytön kehittymistä tutkittiin DEMfad-mallin mukaisesti frekvenssin, tarkkuuden ja distribuution näkökulmasta. Toiseksi tutkimuksessa pohdittiin kvalitatiivisesti sitä, miten modaaliverbien käyttö vaikuttaa oppijan viestintätaitoihin. Tutkimuksen teoreettisena taustana käytettiin käyttöpohjaisen kieliopin ajatuksia toisen tai vieraan kielen omaksumisesta. Tutkimuksessa huomattiin, että aineiston modaaliverbien käytössä tapahtui kaksi murrosta. Niistä ensimmäinen koski modaaliverbien esiintymäfrekvenssiä ja tapahtui taitotasolta A2 tasolle B siirryttäessä. Tasolla C2 modaaliverbien esiintymäfrekvenssi laski jälleen. Toinen murros koski modaaliverbien tarkkuuden ja distribuution kehitystä ja tapahtui taitotasolla C tultaessa. Tällöin modaaliverbien käyttö muuttui keskeisimpien modaaliverbien osalta kohdekieliseksi sekä varioivaksi. Modaaliverbien käytön variaatio ja tarkkuus olivat verrannollisia taitotason kanssa: mitä ylempää taitotasoa kirjoittaja edusti, sitä varioivampaa ja tarkempaa modaaliverbien käyttö keskimäärin oli. Vastaavaa korrelaatiota ei havaittu esiintymäfrekvenssin ja taitotason välillä. Tutkimuksen perusteella mahdollisuutta ilmaisevien modaaliverbien käyttö aiheuttaa suomenoppijoille enemmän vaikeuksia kuin välttämättömyyttä ilmaisevien. Yleisimpiä ongelmia olivat eri modaaliverbien välisen työnjaon selkeytymättömyys sekä modaaliverbien käyttö kohdekielelle epätyypillisissä konteksteissa. Tutkimus antoi viitteitä sen suuntaan, että ainakin oppijan äidinkielen siirtovaikutus ja tuotettava tekstilaji vaikuttaisivat modaaliverbien käyttöön. Tutkimustulokset poikkesivat modaaliverbien oppimisjärjestyksen puolesta eräistä muista suomea toisena kielenä opiskelevien modaaliverbien käyttöä sivunneiden tutkimusten tuloksista. Tämä antaa viitteitä sen suuntaan, että myös oppimisympäristöllä olisi vaikutusta käytettyihin modaaliverbeihin. Tutkimuksen perusteella modaaliverbien kohdekielinen käyttö parantaa tekstin sidosteisuutta, tehostaa oppijan kykyä ilmaista mielipiteitään sekä parantaa hänen kykyään tuottaa argumentoivia ja akateemisia tekstilajeja. Näin ollen modaaliverbien hallinta on yhteydessä Eurooppalaisen viitekehyksen eri taitotasoille asettamiin viestinnällisiin tavoitteisiin.
  • Paloneva, Hanna Maria (Helsingin yliopisto, 2015)
    Ääntäminen on saanut viime aikoina entistä enemmän huomiota myös suomi toisena ja vieraana kielenä -opetuksessa. Tämä tutkielma käsittelee suomi vieraana kielenä -oppijoiden vokaaleja. 14 oppijaa saksalaisen yliopiston suomen kielen alkeiskurssilta ovat tunnistaneet ja tuottaneet suomen kielen vokaaleja e, ä, ja a kahdessa tehtävässä. Tutkielma tarkastelee tunnistamisen ja tuottamisen onnistumista äidinkielisten puhujien suorituksiin verrattuna, puhujien välisiä yksilöllisiä eroja sekä oppijoiden äidinkielen saksan vaikutusta suomen vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Tutkielma koostuu laajemmasta teoreettisesta taustoituksesta, suomen ja saksan kielten vertailevasta analyysistä sekä kahden kuuntelukokeen tuloksista. Kontrastiivisen kielten vertailun perusteella oli oletettavissa, että sekä erot saksan ja suomen äänne- että kirjoitusjärjestelmissä tulisivat vaikuttamaan vokaalien tunnistamiseen ja tuottamiseen. Ensimmäisessä kuuntelukokeessa saksankieliset suomenoppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa tunnistivat tutkimuksen vokaaleja kirjoittamalla suomenkielisen lukemat epäsanat. Vokaali a oli tunnistettu täysin oikein kaikissa epäsanoissa, mutta saksankieliset olivat kuulleet sitä runsaasti myös niihin sanoihin, joissa suomenkielinen kuuli vokaalin ä. Vokaalin ä tunnistaminen tuotti odotetusti saksankielisille eniten hankaluuksia. Vokaalin e kohdalla haasteena oli painottoman toisen tavun e-vokaali. Selityksenä voisi olla, että painoton e-vokaali herkästi redusoituu saksan kielessä ja että e:n ja ä:n kohdalla on saksan kielen ortografisissa käytännöissä runsaasti vaihtelua. Toisessa kuuntelukokeessa saksankieliset oppijat ja kaksi suomenkielistä vertailupuhujaa lukivat suomenkielisen tekstin. Tutkimuksen vokaalit oli leikattu tekstistä erikseen. Vokaalit soitettiin kolmelle suomenkieliselle kuuntelijalle, jotka nimesivät ne mielestään parhaiten vastaavaksi suomen kielen vokaaliksi. Merkittävää oli, ettei kahden suomenkielisen vertailupuhujan vokaaleja oltu tunnistettu selvästi paremmin kuin saksankielisten vokaaleja muutoin kuin vokaalin ä osalta, joka tuotti saksankielisille erityisiä vaikeuksia. Vokaali a oli tunnistettu lähes yhtä onnistuneesti niin saksankielisten kuin suomenkielistenkin tuottamana. Sen sijaan suomenkieliset nimesivät saksankielisten tuottaman ä:n e:ksi jopa yli puolessa tapauksista. Vokaali e taas oli tunnistettu saksankielisten tuottamana jopa paremmin kuin suomenkielisten tuottamana erityisesti ensitavussa. Vokaalien e ja ä osalta sujuva tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 näytti olevan edellytyksenä sujuvalle tuottamiselle kuuntelukokeessa 2, vaikka joidenkin oppijoiden kohdalla vokaalin ä tuottaminen saattoi hyvästä tunnistamisesta huolimatta olla heikkoa. Vokaalia e oli monesti onnistuttu tuottamaan hyvin kuuntelukokeessa 2, vaikka sen tunnistaminen kuuntelukokeessa 1 olisi ollut heikkoa. Tutkimus osoitti, että luonnollista puhetta käyttämällä voidaan saada yllättäviä tuloksia myös äidinkielisten puhujien vokaalien laadusta. Variaatio äidinkielisten puhujien vokaalien laadussa tekee suomen oppijoiden tehtävän entistä vaikeammaksi. Tutkimuksen saksankieliset oppijat olivat taustatekijöiltään erittäin yhtenäinen ryhmä. Tästä huolimatta yksilölliset erot kuuntelukokeiden tuloksissa olivat merkittävät. Kuuntelukokeessa 1 vaihteli suuresti, tuottiko oppijalle enemmän haasteita vokaali ä vai e (vokaali a oli tunnistettu hyvin). Myös kuuntelukokeessa 2 yksilölliset erot olivat merkittävät erityisesti vokaalin ä tuottamisessa.
  • Kalinainen, Anni (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa selvitetään suomen kielen objektin sijanvalintaan vaikuttavia tekijöitä aistihavaintoverbien 'nähdä', 'kuulla', 'haistaa', 'maistaa' ja 'tuntea' osalta. Nämä verbit kuuluvat objektin suhteen ns. kvasiresultatiivisten verbien ryhmään. Tuon ryhmän verbejä on pidetty objektin sijanvalinnan pääsäännöstä poikkeavana, sillä ne saavat akkusatiiviobjektin, vaikka niiden kuvaama tilanne ei ole johtanut päätepisteeseen tai tulokseen. Objektin sijanvalintaa pidetään yleisesti ja näiden erityistapausten vuoksi hyvin vaikeana suomea toisena kielenä opiskeleville. Tavoitteena on aineistoa tutkimalla ymmärtää paremmin, mitkä semanttiset piirteet vaikuttavat objektin sijamuotoon. Aineisto on kerätty Kielipankista ja internetistä, sisältäen sanomalehtitekstejä ja vapaamuotoista kirjoitettua kieltä. Aineistoa luokitellaan sen mukaan, mitkä seikat vaikuttavat akkusatiivi- tai partitiiviobjektin valintaan. Analyysimetodina on yleislingvistinen semanttinen analyysi, jossa verrataan eri sijamuodon aiheuttamia muutoksia merkityksen tasolla. Tutkimuksessa huomioidaan verbien monimerkityksisyys ja sen vaikutus objektin sijamuotoon. Aistihavaintoverbit luokitellaan oman järjestelmänsä sisällä kolmeen tyyppiin: katsoa, nähdä, näkyä. Epäagentiivisen aistihavainnon luokkaan (nähdä) kuuluvat verbit jaotellaan aistihavaintomerkitykseen ja muihin merkityksiin. Aistihavaintomerkitys jaetaan vielä kahteen mikromerkitykseen: punktuaaliseen Näin hänet yhtäkkiä ja staattiseen Näen ikkunasta kirkon. Tämä eronteko on oleellinen objektin sijan selittämisen kannalta. Punktuaalinen havaintolause saa akkusatiiviobjektin, koska se ilmaisee päätepisteellisen muutoksen: aistija saa yhteyden ärsykkeeseen. Staattinen havaintoyhteys taas ei sisällä mitään muutosta, ja siksi sitä ilmaisevaa akkusatiiviobjektia on pidetty objektisääntöjen vastaisena. Eri sijoilla ilmaistava aspektuaalinen resultatiivisuus : irresultatiivisuus -oppositio koskee kuitenkin vain dynaamisia lauseita, ei staattisia, joten akkusatiivi on ymmärrettävä. Taustalla on sellainen historia, että kun partitiivi levisi objekteihin irresultatiivisen aspektin ilmaisimeksi, kehitys ei ulottunut staattisten lauseiden alueelle (huomaa myös lauseet 'Omistan tämän talon', 'Rasia sisältää korun'). Näissä säilyi alkuperäinen akkusatiivi, joka kyllä vaihteli kvantitatiivisista syistä (Näen laivan, Näen jo laivaa saaren takaa). Niinpä nykyisenkin akkusatiiviobjektin funktio staattisissa on lauseissa vain objektin erottaminen subjektista. Tutkimuksessa käsitellään myös partitiivinkäyttöjä, jotka ilmentävät muunlaista aspektuaalisuutta: frekventatiivisuutta (Näin häntä koulussa joka päivä) ja nopeasti tapahtuvaa havaintoa (Näin häntä vilaukselta). Lisäksi tutkimuksen kohteena on objektin sijaan vaikuttava jaollisuus : jaottomuus -oppositio, jonka tarkka määrittely ei ole aivan ongelmatonta. Tutkimuksessa esille tulleet aspektuaaliset partitiivin käytöt muussa kuin irresultatiivisessa merkityksessä olisivat hedelmällinen kohde jatkotutkimukselle. Lisäksi objektiteorian kannalta jako staattisiin ja dynaamisiin tilanteisiin olisi otettava paremmin huomioon ja tutkittava mitkä verbit ovat suomen kielen kannalta staattisia. Tämä jaottelu olisi myös S2-opetuksen kannalta tärkeää.
  • Kajander, Anna (Helsingin yliopisto, 2013)
    Kirja-ala on muutoksessa nyt kun sähkökirja on tehnyt ja tekee edelleen tuloaan. Siirtyminen uuteen lukutapaan ei ole ollut odotetun nopeaa, vaan suomalaiset ostavat ja lukevat edelleen pääasiassa perinteistä paperista kirjaa. Yksi syy tähän on se, että kirjaan materiaalisena esineenä liitetään erilaisia tunteita, arvoja ja asenteita. Sähkökirja muuttaisi monille tärkeää kokemusta kirjasta ja lukemisesta, ja uuteen lukutapaan saatetaan suhtautua siksi varauksella. Pro gradu tutkielmani on verkkoetnografinen esinetutkimus, jossa tarkastelen kirjaan ja lukemiseen liitettäviä merkityksiä. Aineisto on kerätty sosiaalisessa mediassa tutkimusta varten perustetulla Facebook-sivulla, jonka kautta tutkimukseen osallistui yhteensä 73 henkilöä. Aineistonkeruutapa on kansatieteessä uusi, ja pääaiheensa kirjan ohella tutkimus käsitteleekin keruutavan vahvuuksia ja ongelmia esinetutkimuksen kannalta. Tutkimusprosessi on myös kirjoitettu hyvin avoimeksi. Tarkoitus on näin ottaa osaa tieteenalalla käytävään keskusteluun verkossa tehtävästä tutkimuksesta ja tutkimuskentän käsitteestä. Aineiston analyysiosuudessa käsitellään vastaajien esiin tuomia teemoja työn keskeisten käsitteiden avulla. Näistä tärkeimmät ovat esine, merkitys, ruumiillisuus, identiteetti ja nostalgia. Tarkastelun alla ovat myös kirjan eri muodot ja niihin liitettävät arvot, sekä lukeminen ja sen tuottamat ruumiilliset kokemukset. Aineiston analyysi perustuu kulttuurianalyysiin ja kokemuksen tutkimuksen osalta kulttuuriseen fenomenologiaan. Tutkimuksen perusteella kirja on monia merkityksiä sisältävä esine, johon liittyy erilaisia osa-alueita. Aineistoni mukaan sähkökirjassa houkuttelevat lukutavan keveys, nopeus ja helppous. Perinteisen kirjan kohdalla kirjan materiaalisuus on monille tärkeää, ja siihen kuuluvia positiivisia elementtejä ovat esimerkiksi tuoksut ja värit. Sivuihin ja kansiin tarttuneet käytön jäljet kertovat menneisyydestä ja kantavat näin nostalgisia arvoja. Lisäksi kirja koetaan sosiaalisena esineenä, vuorovaikutuksen välineenä ja identiteetin tukijana. Perinteiselle kirjalle annetaan aikaa ja lukukokemukseen voi kuulua myös kirjan ulkoasun katselu tai materiaalisuuden tunnustelu. Kirjan tehtävänä on toimia arjesta irrottajana, joka vie pois sähköisten ruutujen kuten tietokoneen tai television ääreltä. Tulevaisuuden odotetaan tuovan muutoksia kirjakulttuuriin, mutta suurin osa vastaajista toivoo perinteisen kirjan säilyvän kirjan uusien muotojen rinnalla.
  • Romppanen, Kati (Helsingin yliopisto, 2015)
    Lingvistisen tekstintutkimuksen alaan kuuluvassa tutkielmassa tarkastellaan erimielisyyden ilmaisuja yleisönosastokirjoituksissa. Tutkimuskysymyksinä on selvittää, millä keinoin yleisönosastokirjoitusten kirjoittajat ilmaisevat olevansa eri mieltä aiempien kirjoittajien kanssa ja lisäksi, mitä tehtävää nämä keinot palvelevat tekstin kokonaisuuden ja kirjoittajan tavoitteen kannalta. Tutkimuskysymyksiä lähestytään suhtautumisen teorian ja uuden retoriikan pohjalta kielen keinojen tarkastelun ja argumentaatioanalyysin avulla. Tutkielman varsinaisena aineistona on 71 Helsingin Sanomien yleisönosastolla ilmestynyttä kirjoitusta, jotka on kirjoitettu seitsemästä eri aiheesta. Samasta aiheesta kirjoitettujen tekstien ketjumaisuus ja tekstien välille muodostuvat viittaussuhteet ovat tutkielmassa keskeinen lähtökohta. Tutkielmassa havaittiin, että kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään usein eri keinoin, kuten erilaisin kieltävin lausein, vastakohtaisin väittein ja kysymyksin. Erimielisyyden ilmaisu liittyy usein aiemman kirjoittajan referointiin. Aineiston referoinnin keinoista varsinaiset johtoilmaukset ovat pääosin neutraaleja, mutta sen sijaan suoran esityksen havaittiin sijoittuvan ainoastaan erimielisiin yhteyksiin. Referoinnin yhteydessä kirjoittajat ilmaisevat erimielisyyttään tyypillisesti erilaisin evaluoinnein. Erikoistapauksena esiin nousee erityisesti tekstin herättämien tunnereaktioiden kuvailu ja eri tavoin oudoksi evaluoiminen. Tutkielmassa osoitetaan, että erimielisyyden ilmaukset toimivat kiinteästi osana kirjoittajan argumentaatiota, mikä näkyy niin erimielisyyden ilmaisemisen keinoissa kuin myös erimielisyyden kohdistamisessa. Erimielisyys on kirjoittajalle keskeinen retorinen keino samanaikaisesti horjuttaa vastustajan väitettä ja avata tilaa omille väitteilleen. Tässä tehtävässä erimielisyyden ilmaukset esiintyvät tyypillisesti osana ns. kiistorakennetta, jossa referointia seuraa erimielisyyden ilmaus ja kirjoittajan oman väitteen tai perusteluiden esittäminen. Lisäksi havaittiin, että kirjoittajat voivat modifioida ilmaisemansa erimielisyyden astetta vahvistimin ja varauksin sekä myönnytyksin. Modifioinnit liittyvät tekstin moniäänisyyden ja kirjoittajan ja lukijan välisen suhteen hallitsemiseen. Erimielisyyden ehdottomuutta modifioimalla kirjoittaja pystyy ottamaan huomioon lukijan mahdollisesti eriävän kannan ja osoittamaan tälle solidaarisuutta pyrkien samanaikaisesti vaikuttamaan lukijan mielipiteeseen.
  • Raunamaa, Jaakko (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tutkitaan Kirkkonummen järvien ja lampien nimiä. Keskeisimpänä tavoitteena on ollut selvittää, millaisin perustein nimet on aikoinaan annettu. Tutkimuksen metodit ovat olleet moninaiset. Nimien alkuperän selvittämiseen on käytetty monien eri tieteenalojen tietoja, kuten arkeologian, historiatieteen ja maantieteen. Analysoinnissa on noudatettu uusimpia paikannimistön luotettavalle etymologioinnille luotuja kriteeristöjä. Tuloksien avulla saadaan lisätietoa Kirkkonummen ja sen lähialueiden menneisyydestä. Kaikkiaan analysoitavia nimiä on 130 kappaletta. Nimiartikkelin alussa on kuvaus paikan maantieteellisestä ympäristöstä. Sen jälkeen esitellään nimen rakennetta ja nimenosien merkityksiä. Tällä tavoin pyritään selvittämään, millaisin perustein tutkitut nimet ovat aikoinaan syntyneet. Aineistosta on valittu joukko historialliselta informaatioarvoltaan tavallista hedelmällisempiä nimiä, joita tutkitaan tarkemmin ja laajemmin. Historian saatossa tapahtunut tutkimusalueen ruotsinkielistyminen on vaikuttanut paljon nimiin ja nimeämiseen. Myös Kirkkonummen maisematyyppien eroavaisuudet näkyvät vedenkokoumien nimissä selkeästi. Yksittäisistä nimistä löytyi muutama niin hankala tapaus, että niiden alkuperästä ei tutkimuksen puitteissa pystytty esittämään yhtäkään luotettavaa teoriaa. Ruotsin kielen vaikutus näkyi monessa nimessä ja vaikeutti tutkimustyötä. Toisaalta Kirkkonummen järvien ja lampien nimet osoittautuivat kuuluvaksi osaksi lähialueiden paikannimisysteemiä. Monen epäselvän nimen alta paljastui alkuperäinen määrite, joka on yksinkertaisesti ja havainnollisesti kuvannut paikkaa. Suurimmalle osalle Kirkkonummen järvien ja lampien nimille oli löydettävissä vastineita lähiseuduilta, ja erityisesti Espoon, Lohjan ja Vihdin seuduilta. Tarkemmassa vertailussa ollut Espoon järvien ja lampien nimistö muistutti rakenteiltaan hyvin vahvasti Kirkkonummen vastaavaa. Suomenkielisten kulttuurivaikutusten suhteen Kirkkonummen alue näyttää suuntautuneen erityisesti länteen ja pohjoiseen. Järvi- ja lampinimistöjen samankaltaisuuden lisäksi myös arkeologinen ja asutushistoriallinen tutkimus viittavat samansuuntaisiin vaikutuksiin. Heimonimityksiä käyttäen voidaan sanoa, että Kirkkonummen alueella on ollut tiiviit yhteydet (varsinais)suomalaisten sekä hämäläisten kanssa. Kirkkonummen järvien ja lampien nimien perusteella ei löytynyt viitteitä saamelais- tai virolaisperäisestä vaikutuksesta, mutta näitä ei erityisesti tutkittukaan. Ruotsinkieliset nimet eivät myöskään olleet tutkimuksessa keskiössä, mutta selkeästi niistäkin on nähtävissä, että ne edustavat samaa jatkumoa, jota läntisen Uudenmaan suomenruotsalaisilta alueilta on tavattavissa.
  • Lahti, Emmi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan maahanmuuttoaiheisia verkkokeskusteluja siitä näkökulmasta, miten niissä nimetään ja rakennetaan erilaisia ihmisryhmiä sekä millaisissa toiminnoissa ja rooleissa ryhmät esitetään. Huomio on kiinnitetty erityisesti maahanmuuttajaryhmien tarkasteluun sekä siihen, miten keskustelun osapuolet nimeävät toisiaan. Tutkielman aineisto koostuu maahanmuuttoaiheisista keskusteluketjuista, jotka on poimittu Suomi24-verkkofoorumilta. Viestiketjuja on yhteensä viisi ja niissä on viestejä yhteensä 312. Aineisto on poimittu foorumilta syyskuussa 2013. Tutkielman taustalla on kognitiivinen lingvistiikka ja sen käsitys kielestä, minkä lisäksi tutkielmassa hyödynnetään diskurssianalyyttista lähestymistapaa ja sen sisältämää kriittistä diskurssianalyysia. Kognitiivisen lingvistiikan piiriin kuuluvista teorioista ja käsitteistä hyödynnetään erityisesti prototyyppiteoriaa, ideaalisia kognitiivisia malleja, kehyssemantiikkaa ja analysoitavuutta. Toimintoja ja rooleja tarkastellaan semanttisten roolien avulla. Maahanmuuttajaryhmistä käytettävät nimitykset on tutkielmassa jaettu viiteen luokkaan: maahanmuuttaja ja se muunnelmat, etnonyymit, pakolaistermit, ulkomaalaisuuteen ja toiseuteen viittaavat sekä kreatiiviset ja metaforiset ilmaukset. Erityyppisillä nimityksillä aineistossa rajataan erilaisia ryhmiä ja korostetaan ryhmien eri puolia. Lisäksi tutkielmassa osoitetaan, miten ryhmiä erotellaan toisistaan ja kontrastoidaan erilaisilla määritteillä sekä maahanmuuttajaryhmiä rakennetaan, luonnehditaan ja niihin liitetään ominaisuuksia restriktiivisillä relatiivilauseilla. Keskustelun osapuolten havaitaan nimittävän toisiaan ensinnäkin erilaisin poliittisin termein. Tämän lisäksi aineistossa käytetään halventavia ja vastapuolta demonisoivia nimityksiä. Kiinnostavaa on, miten keskustelun osapuolista rakentuu myös miehet vastaan naiset -asetelma: maahanmuuton vastustajia nimetään miehiin viittaavilla nimityksillä, puolustajia sen sijaan naisiin viittaavilla. Tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus siihen, mitä muita ryhmiä keskustelussa nousee esiin. Näitä ovat esimerkiksi poliitikot ja suomalaiset. Tutkielman viimeinen analyysiluku tarkastelee maahanmuuttajien rooleja erilaisissa toiminnoissa. Havaitaan, että useimmin maahanmuuttajat ovat patienttimaisia, toiminnan kohteita. Agentiivisina heidät kuvataan toisinaan silloin, kun on kyse maahantulosta, toisten kustannuksella elämisestä tai rikoksista ja levottomuuksista. Yleistä aineistossa on myös, että maahanmuuttajista puhutaan tarvitsemisen ja hyödyttämisen näkökulmasta.
  • Silfvast, Sofia Birgitta (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee Etelä-Italian perinteistä tanssia tarantellaa, jonka suosio on lisääntynyt huomattavasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tarantella on yleisnimitys musiikille ja tansseille, joille yhteistä on 6/8 rytmi ja tamburello-rumpu. Tarantella on piirissä tai pareittain tanssittavaa. Tarantella tarkoittaa pientä hämähäkkiä . Nimi antaa viitteitä sen yhteydestä tarantismiin, musiikilla ja tanssilla parantamisen rituaaliin, jota harjoitettiin 1950-luvulle asti Etelä-Italian Salenton seudulla. Tutkimusaineistoni koostuu 11 teemahaastattelusta, jotka toteutin kahdella kenttätyömatkalla vuonna 2013. Haastattelin tanssijoita, jotka toimivat esiintyjinä, opettajina ja perinteenvälittäjinä Italiassa ja eri puolilla Eurooppaa. Haastattelujen lisäksi osallistuin tanssityöpajoihin sekä musiikki- ja tanssitapahtumiin. Tiedonhankintaani helpotti italian kielen taito ja teatteriharrastustaustani. Tutkimukseni tavoitteena on tarkastella erilaisia diskursseja, joita liitetään tarantellaan nykypäivänä. Pohdin tutkimuksessani käsitystä tarantellasta parantavana tanssina. Analysoin, miten perinteen (tradizione) ja rituaalin (rituale) käsitteet ymmärretään ja miten nämä tulkinnat vaikuttavat tanssijoiden työskentelyssä. Tarkastelen, millä tavoin tanssijat vahvistavat ja haastavat sukupuolirooleja sekä historiallisia narratiiveja. Tutkimuksessani tanssi ei vain heijasta ympäröivää kulttuuria vaan myös luo sitä uudelleen. Akateemisen tutkimuksen ja tanssin välinen yhteys on tässä kontekstissa vahva, sillä tanssiperinteiden elvyttäminen lähti liikkeelle antropologi Ernesto De Martinon tarantismia käsittelevästä tutkimuksesta La terra del Rimorso (1961). Paikallisia tarantellatansseja on useita. Tarantellainnostuksen keskiössä on Salenton alueen pizzica, joka on pitkälti rekonstruoitu tanssi. Tarkastelen, miten tanssijat ymmärtävät perinteen käsitteen suhteessa omaan tanssijuuteensa. Suurin osa haastateltavistani ei ole kasvanut perinteisen tanssin ja musiikin parissa, vaan on tutustunut tarantellaan sen suosion kasvun myötä. Tarantellan tanssijoista useimmat ovat naisia, jotka joutuvat altavastaavan asemaan miesvaltaisessa kansanmusiikkikentässä. Tarantellan opettaminen on verrattain tuore ilmiö, jota ei ole aiemmin tutkittu. Kiinnitän tutkimuksessani huomiota kansainvälistyvään tarantellan harjoittamisen kenttään. Luen aineistoani narratiivisella otteella. Perehdyn kertomuksiin, joissa nousevat esille tanssille annetut henkilökohtaiset merkitykset. Haastateltavilleni tanssiminen on vuorovaikutusta, jossa perinteinen liikekieli ja sen kulttuuriset merkitykset kohtaavat autenttisen, jaetun tunneilmaisun. Ritualisoinnin käsitteen kautta analysoin, miten tanssijat kuvailevat tarantellaa rituaalina. Tanssityöpajoissa luodaan yhteisöllinen tila, jossa astutaan yhteyteen omien syvimpien tunteiden ja menneiden sukupolvien kokemusten kanssa. Tähän liittyy Etelä-Italian historiallisten todellisuuksien tiedostaminen, kuten aiempien sukupolvien naisten alistettu asema. Tarkastelen myös haastateltavien ymmärryksiä tarantismista. Tarantismi liittää Etelä-Italian Välimeren alueeseen ja Pohjois-Afrikkaan, jossa on vastaavia tanssirituaalin perinteitä. Aiemmin marginaalisessa asemassa ollut rituaali on viime vuosikymmeninä nostettu näkyväksi representaatioksi tarantella-musiikkin ja tanssin suosion myötä. Tarantismi leimattiin viime vuosisadalla häpeälliseksi, primitiiviseksi toiseudeksi, joten sen muisto on edelleen vahvasti jännitteinen. Jotkut haastateltavistani tutkivat tarantismia taiteellisesti ja rituaalisesti. Tähän työskentelyyn liitetään mm. toiseuden kohtaaminen itsessä ja erilaisten käsitteellisten vastakkainasettelujen purkaminen. Tarantismin ympärillä käytävät ristiriitaiset keskustelut heijastavat osaltaan muutosta eteläitalialaisuuden kulttuurisessa arvostuksessa. Tutkielmani osoittaa, että tarantella koetaan autenttisena vuorovaikutuksen muotona ja yhteisöllisyyttä uudelleen rakentavana toimintana. Tanssi on ruumiillinen kieli ja tapa olla yhdessä. Tarantellan kautta luodaan yhteyttä perinteisiin ja luontoon. Tanssijat arvostavat ensikäden kokemuksia perinteisistä tavoista tanssia ja painottavat tiedon lisäämisen tärkeyttä. Kun tuntee perinteen, on oikeus taiteelliseen kokeiluihin. Tarantellaan liitetään taiteellisia ja terapeuttisia mahdollisuuksia ja se koetaan universaaliksi kieleksi, joka yhdistää ihmisiä yli kulttuurirajojen. Haastateltavani suhtautuvat tarantellaan taiteellisella kunnianhimolla ja haluavat edistää tarantellan asemaa ei-kulttuurisidonnaisena tanssitaiteena. Tarantellassa rakennetaan suhdetta menneisyyteen sekä luodaan uusia kulttuurisia kertomuksia eteläitalialaisuudesta. Tarantismin muisto elää tietoisuutena tanssin ja musiikin parantavasta voimasta, joka on vahvasti läsnä tanssijoiden kertomuksissa.
  • Keihäs, Tapio (Helsingin yliopisto, 2014)
    Alkuperäiskansoihin ja -kieliin yhdistetyistä kielteisistä asenteista huolimatta Perun Andeilla Ayacuchon kaupungissa toimii nuorisojärjestö Ñuqanchik, jonka jäsenet määrittelevät itsensä ketšua-intiaaneiksi. Tutkielman päätavoite on selvittää, miten järjestön kaksikieliset jäsenet kokevat ympäröivän sosiolingvistisen tilanteen, mitä käsityksiä kieliin ja kielenkäyttöön liitetään ja mikä merkitys kielellä on eri identiteettien rakentumisessa. Tutkielman ensimmäisessä osassa käsitellään kielivariantteihin ja toisessa kielenkäyttöön liittyviä representaatioita kansanlingvistiikan ja kieli-ideologioiden näkökulmasta. Kolmannessa osassa tarkastellaan identiteettien rakentamista, käyttämistä ja neuvottelemista kieltä käsittelevässä eli metalingvistisessa diskurssissa. Keskeinen kysymys on, miten nuoret määrittelevät indígena- eli intiaani-käsitteen ja mikä merkitys alkuperäiskielellä on tämän määrittelyssä. Tutkimuksella ei pyritä ensisijaisesti tuottamaan yleistettävää tietoa eikä määrittämään ryhmän vallitsevia käsityksiä; sen sijaan tavoitteena on tuoda esiin ryhmän sisäinen ideologinen moniäänisyys. Sosiokulttuurisen kielitieteen kenttään sijoittuva tapaustutkimus on luonteeltaan aineistolähtöinen. Tutkimusaineisto käsittää 18 puolistrukturoitua yksilöhaastattelua ja 2 vapaamuotoista ryhmäkeskustelua ketšuaan liittyvistä aiheista. Kansanlingvistiikan ja antropologisen lingvistiikan mukaisesti analyysin lähtökohtana ovat subjektien ideologiat, käsitykset, kategorisoinnit, kokemukset ja selitysmallit. Vallitseva analyysimenetelmä on Teun A. van Dijkin sosiokognitiivinen diskurssianalyysi. Identiteettejä tarkastellaan lisäksi jäsenkategorioiden näkökulmasta. Analyysissa kiinnitetään huomioita muun muassa toistuviin diskursiivisiin strategioihin, positioihin, sananvalintoihin, kertomuksiin, argumentointiin ja identiteettikategorioiden käyttöön. Vaikka ryhmän jäsenten näkemyksissä on yksilöllisiä eroja, ryhmän diskurssissa havaittiin seuraavat pääpiirteet: Nuoret – jopa ne, joiden äidinkieli on espanja – korostavat samastumistaan ketšuan kieleen. Myönteisiä asenteita alkuperäiskieltä kohtaan perustellaan kielen ilmaisuvoimaisuudella, monimerkityksisyydellä, ruumiillisuudella, yhteisöllisyydellä, nostalgisuudella ja oraalisuudella. Suurin osa nuorista kertoo käyttävänsä ketšuaa lähinnä perhepiirissä ja sellaisten puhekumppanien kanssa, joihin he voivat luottaa. Diskurssissa rakentuu jatkumo kahden ketšuan kielen funktion välille: sitä mukaa kuin varsinainen viestintä ketšuaksi vähenee jopa perhepiirissä, alkuperäiskieltä käytetään entistä enemmän lähinnä vuorovaikutussuhteiden rakentamiseen. Kielen erityiskäytöistä tuodaan esiin muun muassa vitsit, solvaukset, flirttailu ja tervehdykset. Vaikka nuoret myöntävät, että heidän puheessaan esiintyy koodinvaihtoa ja lainasanoja, asenteet näitä ilmiöitä kohtaan ovat pääasiassa kielteisiä. Puhdaskielisyyden ideologia ei kuitenkaan sulje pois pragmaattista näkökulmaa, jonka mukaan kieliä täytyy ”yhdistellä” viestinnän helpottamiseksi. Riippumatta odotuksista ketšuan kielen tulevaisuutta kohtaan nuoret toivovat kielen elpyvän ja tunnustavat puhujien oman toiminnan merkityksen tässä prosessissa. Nuoret pitävät alkuperäiskielen käytön vähenemisen syynä ennen kaikkea ”identiteetin puutetta” ja ratkaisuna tähän tietoisuuden levittämistä. Vaikka ketšuan kieli liitetään vahvasti indígena-kategoriaan, nuoret määrittelevät tämän ensisijaisesti sisäisten ominaisuuksien kuten itseluottamuksen kautta. Samastuminen indígena-kategoriaan kuvataan prosessina, jossa nuoret järjestötoimintaan osallistumisen myötä pääsevät yli häpeästä, joka yleensä liitetään ketšuaan; kieli-identiteetin kannalta olennaisinta ei täten ole kielitaito vaan halu ja uskallus käyttää kieltä syrjinnästä riippumatta. Nuoret neuvottelevat ja rakentavat yksilö- ja ryhmäidentiteettejä ennen kaikkea kahden diskursiiviseen strategian avulla: myönteistä omakuvaa rakennetaan siten, että ”toiseen” liitetään ei-toivottuja tekoja ja ominaisuuksia – esimerkiksi syrjintää ketšuan kielen puhujia kohtaan – kun taas ”itseen” liitetään myönteisiä identiteettitekoja. Tyypillinen identiteettiteko on ketšuan kielen puhuminen julkisella paikalla. Näillä strategioilla tuodaan esiin myös perheen sisäisiä vastakkainasetteluita ja rakennetaan erotteluja suhteessa omaan menneisyyteen. ”Toiseen” henkilöityvät ei-toivotut teot luetaan kuitenkin yhteisön ulkopuolisten tekijöiden kuten ”viisisataavuotisen sorron” syyksi. Nuorten ryhmäidentiteetin keskeisimmät tekijät ovat täten alkuperään liittyvän häpeän voittaminen ja ympäröivää yhteiskuntaa suurempi tietoisuus ketšuan kielen merkityksestä.
  • Carlson, Laura (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa käsitellään eksplisiittisiä anteeksipyyntöjä, niiden rakennetta sekä niiden sijoittumista keskusteluun. Tutkielmassa selvitetään sitä, mitä toimintoja eksplisiittisillä anteeksipyynnöillä tehdään. Tutkimusmenetelmänä on keskustelunanalyysi joka on laadullinen, vahvasti empiirinen tutkimusmetodi. Keskustelunanalyysin keskeinen ajatus on, että keskustelu ei ole kaaos eikä puhujien keskinäinen ymmärtäminen perustu sattumaan, vaan vuorovaikutus on yksityiskohtiaan myöten järjestynyttä ja jäsentynyttä toimintaa. Tutkimusaineistoni koostuu 123:sta keskustelusta. Mukana on sekä kasvokkais- että puhelinkeskusteluja, ja asiointi- sekä arkikeskusteluja. Aineistossa on yhteensä 133 anteeksipyynnön ilmausta. Aineiston monipuolisuus antaa mahdollisuuden ilmiön laajempaan tarkasteluun. Tutkielmassa käsiteltävät anteeksipyynnöt ovat muotoa anteeks(i), sori, olen pahoillani, pahoittelemme sekä tsori. Anteeks(i)-sanan sisältävä anteeksipyyntö on näistä selvästi yleisin, ja ainoa variantti, jota käytetään aineistossani myös korjausaloitteena. Anteeksipyyntöä tarkastellaan tutkielmassa sekä pahoittelevassa funktiossa että myös korjausjäsennyksessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös anteeksipyyntöjen rakennetta, johon vaikuttaa eniten tehty rike. Anteeksipyyntövuoro saattaa saada erilaisia laajennuksia tai koostua pelkästään eksplisiittisestä anteeksipyynnön ilmauksesta. Anteeksipyyntö voi toimia myös korjausaloitteena tai sen osana. Tutkielmassa vertaillaan korjausjäsennyksessä esiintyvää sekä selkeämmin pahoittelevia anteeksipyyntövuoroja. Anteeksipyynnön voi katsoa olevan kohtelias tapa aloittaa korjaus, mutta toisaalta se saattaa myös osoittaa erimielisyyttä. Anteeksipyyntö saattaa olla myös ironinen tai humoristinen ja tutkielmasta selviääkin, että anteeksipyynnöt ovat moninaisia puhetoimintoja, joiden ainoa funktio ei ole kohteliaisuuden osoittaminen tai pahoittelu.
  • Toivola, Eeva (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan kielellisiä keinoja, joilla ohjaillaan lukijan toimintaa Kiipulan ammattiopiston opiskelijan oppaassa 2012 2013. Tarkastelun keskiössä ovat direktiiviset ilmaukset, joita analysoidaan prototyyppisyyden sekä eksplisiittisyyden ja implisiittisyyden näkökulmasta. Koska aineistona oleva opiskelijan opas on suunnattu erityistä tukea tarvitseville opiskelijoille, direktiivejä tarkastellaan myös selkokielisyyden näkökulmasta. Tutkimus on kuvaileva ja laadullinen. Aineiston direktiivit ovat deonttisia, ja siten niillä ilmaistaan Kiipulan ammattiopiston välttämättöminä ja luvallisina pitämiä asioita. Prototyyppisenä direktiivinä toimii imperatiivi, jolla lukijaa ohjaillaan eksplisiittisesti. Suurin osa näistä oppaan ohjailevista ilmauksista on ei-prototyyppisiä direktiivejä, joista nesessiiviset verbiliitot, modaaliset adjektiivit ja adverbit sekä modaaliverbit ohjaavat lukijaa imperatiivin tavoin eksplisiittisesti. Passiivin ja aktiivin indikatiivin preesens, nollapersoona ja finiittiverbittömät direktiivit ohjaavat lukijaa implisiittisemmin. Direktiivit, joissa lukijaa puhutellaan joko yksikön toisen persoonan päätteellä (tulet) tai persoonapronominilla sinä, ovat selkokielisempiä kuin direktiivit, joissa persoonaviittaus on implisiittinen (Tapaturmista on ilmoitettava välittömästi terveydenhoitajalle tai opettajalle.). Direktiivien eksplisiittisyys ja yksitulkintaisuus parantavat ymmärtämistä, kun taas direktiivien monitulkintaisuus esimerkiksi deonttiseksi tai dynaamiseksi vaikeuttaa direktiivin ymmärtämistä. Direktiivien selkokielisyyteen vaikuttavat lisäksi sanasto, lauserakenteet ja tekstikonteksti, jossa direktiivi esiintyy.