Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Tuononen, Sirkka (Helsingin yliopisto, 2012)
    Tutkimuskohde on venäläisen kontekstin ilmeneminen Aki Kaurismäen elokuvien vastaanotossa - erityisesti merkityksen annossa, tulkinnassa. Tutkimusaineistona on Integrum-tietokannasta Aki Kaurismäki hakusanalla haetut artikkelit, Andrei Plahovin ja Jelena Plahovan Kaurismäen tuotantoa esittelevä teos sekä Iskusstvo Kinon artikkeleita. Aineiston analyysissä tukeudutaan kirjallisuustieteen piirissä kehitettyyn reseptioteoriaan. Keskeisenä lähtökohtana on Hans Robert Jaussin reseptioestetiikan kulmakivi: näkemys vastaanottokontekstin oleellisesta merkityksestä taideteoksen tulkinnassa. Lisäksi hyödynnetään semioottisen lähestymistavan - lähinnä kulttuurisemiotiikan - käsitteitä, kuten teksti kulttuurisena tekstinä sekä taiteen ja elämän tekstien punoutuminen kokonaisuudeksi. Kaurismäen elokuvien venäläinen vastaanotto kertoo monin tavoin venäläinen kontekstin ja kriitikoiden odotushorisontin kulttuuristen elementtien vaikutuksesta elokuvien tulkintaan. Vastaanotossa kiinnitetään runsaasti huomiota hänen tuotantonsa intertekstuaalisiin elementteihin, jotka liittyvät venäläiseen kulttuuriin. Tulkintoja syntyy venäläisen elokuvan ja kaunokirjallisuuden lähtökohdista. Elokuvien synnyttämät konnotaatiot ja koko teosten konkretisaatiot sekä taiteilijaa koskevat myytit - luodut legendat ovat monin tavoin sidoksissa venäläiseen kulttuuriin. Venäläiseen kulttuuriin liittyvät intertekstuaaliset elementit tulkitaan venäläisessä vastaanotossa jopa koko Kaurismäen tuotantoa selittäviksi avaimiksi. Ohjaajan elämän ja taiteen tekstit punoutuvat vastaanotossa yhteen venäläisen taiteilijakuvan innoittamiksi legendoiksi. Vastaanotossa elokuvaohjaajaa ja hänen sankareitaan pohditaan semioottisen rajan näkökulmasta: taiteilijasta tulee meidän Aki Kaurismäki ja hänen sankarinsa ovat ainakin melkein slaavilaissieluisia. Keskeiset käsitteet: reseptio, konteksti, odotushorisontti, konkretisaatio, konnotaatio, taiteen ja elämän tekstit, luotu legenda, semioottinen raja.
  • Kaleva, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmani käsittelee lukion uutta suullista kurssia “Puhu ja ymmärrä paremmin” saksan kielen opetuksessa. Opetushallituksen määräyksen (2009) myötä toinen vieraiden kielten A- ja B1-oppimäärien vapaaehtoisista syventävistä kursseista muutettiin vuonna 2010 suullisen kielitaidon kurssiksi, ja osana kurssia otettiin käyttöön suullisen kielitaidon koe. Opetussuunnitelman perusteissa suullisen kurssin sisältökuvaus on kuitenkin hyvin yleispiirteinen ja epämääräinen, eikä kurssia varten ole ainakaan saksan opetuksessa tarjolla oppikirjaa tai muuta valmista materiaalia. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suullisen kurssin osallistujia, toimeenpanoa sekä osallistujien ja opettajien suhtautumista kurssiin kolmessa helsinkiläisessä lukiossa. Tutkimuskysymyksiä on neljä: Ensinnäkin tarkastellaan, minkälaiset oppilaat ottavat osaa suulliselle kurssille (esim. eritasoiset oppilaat vai ainoastaan sellaiset, jotka ovat jo valmiiksi hyviä saksassa). Toiseksi tutkitaan, miten kurssin sisältökuvaus on tulkittu kussakin lukiossa ja miten kurssi käytännössä toteutetaan (esim. millaisia opetus-materiaaleja ja työmuotoja kurssilla käytetään, missä suhteessa kurssilla käytetään kohde- ja äidinkieltä). Kolmanneksi selvitetään, miten suullisen kurssin osallistujat ja opettajat suhtautuvat kurssiin (esim. miten tarpeellisena he pitävät kurssia ja tulisiko sen olla yksi pakollisista kursseista). Viimeisenä tarkastellaan, saavuttavatko suullisen kurssin osallistujat kurssin päätteeksi opetus-suunnitelman perusteisiin kirjatun tavoitetason (B1.1) puhumisessa. Tämän kysymyksen käsittelyn yhteydessä annetaan myös esimerkkejä osallistujien suullisen kielitaidon tasosta. Voidakseni vastata tutkimuskysymyksiin observoin suullisen kurssin opetusta kolmessa helsinkiläisessä lukiossa, toteutin kurssin oppilaille ja opettajille kirjallisen kyselyn sekä tallensin oppilaiden suulliset loppukokeet ääni- tai videonauhalle. Tutkielman johdannon jälkeen esitetään toisessa luvussa uusinta tilastotietoa lukion kielivalinnoista ja erityisesti saksan kielen asemasta. Kolmannessa luvussa määritellään käsitettä suullinen kielitaito osana laajempaa kielitaidon käsitettä. Neljäs luku on lyhyt historiallinen katsaus suullisen kielitaidon asemasta eri opetusmetodien valtakausina, ja luvun lopussa esitellään, millaisia tavoitteita Lukion opetussuunnitelman perusteissa asetetaan suulliselle kielitaidolle. Tutkimusaineistoni koostuu oppituntiobservointien (yht. 20 x 75 min) muistiinpanoista, 16 oppilaan ja 3 opettajan kirjallisten kyselyiden vastauksista sekä suullisten kokeiden tallenteista. Tallennetuista kokeista osa valittiin ja litterointiin tarkempaa analyysia ja vertailua varten. Tutkimuksen metodit ovat näin ollen oppituntiobservointi, kyselylomaketutkimus sekä suullisten kokeiden eksemplaarinen analyysi opetussuunnitelman perusteiden kielitaidon tasojen kuvausasteikkoa hyödyntäen. Tutkittavien ryhmien pienestä koosta johtuen tutkimustulokset pätevät vain näihin ryhmiin, eikä niiden pohjalta voi esittää yleistyksiä. Tutkimuksessa havaittiin, että kaikissa kolmessa koulussa suullisen kurssin tyypillinen osallistuja oli oppilas, joka hallitsee kielen jo valmiiksi hyvin ja joka on tekemisissä kielen kanssa myös vapaa-ajallaan. Kurssin osallistujien korkeasta tasosta kertovat myös suullisen loppukokeen tulokset: kaikki oppilaat saavuttivat vähintään opetussuunnitelman perusteissa asetetun tavoitetason B1.1 (arvosana 8), ja kolme neljäsosaa ylsi arvosanaan 9 tai 10. Olisi tärkeää pohtia, miten kurssia tulisi muuttaa, jotta se olisi houkuttelevampi myös heikommille oppilaille. Kaikissa kolmessa koulussa kurssi toteutettiin pääasiassa opettajan työstämän ja tuottaman materiaalin avulla. Tutkimuksen kolme kokenutta opettajaa eivät pitäneet oppikirjan ja muun valmiin materiaalin puutetta ongelmallisena, mutta tulevan opettajan näkökulmasta tilanne saattaa vaikuttaa huolestuttavalta. Kurssilla eniten käytetyt työmuodot olivat pari- ja ryhmäkeskustelut, ja yhdessäkään koulussa ei juurikaan annettu kotitehtäviä, sillä kurssin vapaaehtoisuuden vuoksi opettajat eivät halunneet enempää rasittaa jo muutenkin suuren työtaakan alla olevia abiturientteja. Tuntikeskustelujen pohjina käytettäviin vaativiin teksteihin tutustuminen jo kotona saattaisi kuitenkin tehdä keskusteluista syvällisempiä ja kielellisesti haastavampia, eikä tekstien kääntäminen veisi aikaa itse puhumiselta. Kurssin opettajat käyttivät tunneilla lähes koko ajan saksaa, kun taas oppilaat turvautuivat suomeen mm. kysyessään neuvoa opettajalta tai toisiltaan. Koska koulun jälkeisessä elämässä tarvitaan enemmän suullista kuin kirjallista kielitaitoa, oppilaat pitivät erillistä suullisen kielitaidon kurssia ”hyödyllisenä” ja opettajat ”erittäin hyödyllisenä”. Myös kurssin ajoitusta pidettiin onnistuneena, sillä vasta tällä tasolla kielen hallinta on tarpeeksi hyvää, jotta sen avulla pystyy keskustelemaan. Sekä oppilaiden että opettajien mielestä kurssin tulisi kuitenkin säilyä vapaaehtoisena, sillä pakollisia kursseja on jo muutenkin tarpeeksi eikä heidän mielestään ketään voi pakottaa puhumaan. Kurssin pakollisuutta voisi kuitenkin perustella sillä, että niin kauan kuin suullista kielitaitoa ei mitata ylioppilas-kirjoituksissa, kielen muiden osa-alueiden harjoittelu menee aina suullisen harjoittelun edelle.
  • Saatsi, Olli-Pekka (Helsingin yliopisto, 2016)
    Pro gradu –tutkielma käsittelee ruotsinkielistä kotouttamista ja kotoutumista Uudellamaalla ruotsin kielen (ruotsi toisena kielenä) opettajien näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, kuinka Uudellamaalla tapahtuva ruotsinkielinen kotouttaminen ja kotoutuminen toimii, miten se käytännössä toteutetaan ja millaisia mielipiteitä ja kokemuksia ruotsin opettajilla on ruotsinkielisestä kotoutumistoiminnasta. Tarkoituksena on myös saada opettajilta ehdotuksia toiminnan kehittämiseksi ja arvioita ruotsinkielisen kotoutumisen tulevaisuudesta. Tutkielman teoreettisen viitekehyksen muodostavat Laki kotoutumisen edistämisestä 2010, Opetushallituksen Aikuisten maahanmuuttajien kotoutumiskoulutuksen opetussuunnitelman perusteet 2012 ja Kielilaki. Tutkimus on toteutettu laadullisena haastattelututkimuksena haastattelemalla neljää eri puolilla Uuttamaata (Helsinki, Porvoo ja Raasepori) työskentelevää ruotsin opettajaa. Haastattelut ovat toteutettu helmikuussa 2016, nauhoitettu ääninauhurilla, osittain litteroitu ja niiden ajallinen kesto vaihtelee 12-50 minuutin välillä. Haastatteluista saadut tulokset osoittavat, että ruotsinkieliselle kotoutumiselle on tarvetta, mutta työ on vaativaa ja se täytyy toteuttaa vähäisellä rahoituksella. Uudellamaallahan on tällä hetkellä vain yksi virallinen kotoutumiskoulutus ja sekin on työväenopiston järjestämä. Ruotsinkielisessä kotoutumisessa nähdään paljon kehitettävää: suurimmiksi ongelmiksi opettajat kokevat toiminnan rahoituksen ja tiedotuksen puutteen sekä opetusryhmien heterogeenisyyden kielitaitotason suhteen. Kehitysehdotuksia ovat esimerkiksi tiiviimpi yhteistyö eri kotouttajien välillä ja suomenruotsalaisen oppimateriaalin luominen riikinruotsalaisen rinnalle. Ruotsinkielisen kotoutumisen tulevaisuus nähdään hyvänä ja osallistujamäärien odotetaan lisääntyvän, jos ruotsin kielen asema Suomessa säilyy ennallaan. Tärkeänä nähdään, että kunnat saisivat itse enemmän päättää kotouttamistoimistaan valtion sijasta, jolloin ruotsinkielisyys otettaisiin paremmin huomioon paikallisella tasolla luoden enemmän mahdollisuuksia ruotsinkieliseen kotouttamiseen ja suurempaan osallistujamäärään.
  • Surkka, Sanni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomenkielisen homomiehen kielellistä stereotyyppiä. Tutkielmassa selvitetään, mitä kielenpiirteitä suomenkielisen homomiehen kielelliseen stereotyyppiin kuuluu, millaisia sosiaalisia merkityksiä homomiehet tähän kielelliseen stereotyyppiin liitävät ja millaiseksi kielimuodoksi homomiehet tämän kielellisen stereotyypin kokevat. Tutkielma edustaa sosiolingvististä variaationtutkimusta ja pohjautuu teoreettiselta taustaltaan erityisesti sosiaalisen indeksisyyden teoriaan. Tutkielma hyödyntää lisäksi kielitietoisuuden tutkimuksen, kieli-identiteetin tutkimuksen ja diskurssianalyysin menetelmiä ja käsitteistöä. Tutkielman pääasiallinen aineisto koostuu kahdesta puheaineistosta. Vuonna 2012 kerätty puheaineisto sisältää viisi 15 lukiolaisnuoren tekemää improvisoitua kuunnelmaa, joissa informantit imitoivat stereotyyppistä homomiehen hahmoa. Vuonna 2015 kerätty puheaineisto käsittää 31 täysi-ikäisen homomiehen haastattelut, joissa tiedusteltiin homomiesten puhetta koskevia kielikäsityksiä. Näiden puheaineistojen lisäksi tutkielmassa käytetään media-aineistoa, joka koostuu kymmenestä homomiesten puhetta koskevasta verkkokeskustelusta ja kolmesta televisiossa esitetystä sketsivideosta. Tutkielmassa osoitetaan, että homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liitetään monia erilaisia kielenpiirteitä. Tutkielmassa käsitellään prosodiaan ja äänenlaatuun liittyviä piirteitä, /s/-äänteen variaatiota, asenneadjektiiveja ja intensiteettisanoja, tietyn prosodisen kaavan sisältäviä sanoja, kiteytyneitä lausahduksia, Helsingin puhekielen morfofonologisia piirteitä, slangisanoja ja englannin kielen käyttöä. Tutkimusaineistojen pohjalta esitetään, että käsitykset homomiehen kielelliseen stereotyyppiin liittyvistä kielenpiirteistä ovat vakiintuneita ja jaettuja. Tutkielmassa esitetään, että nämä kielenpiirteet liittyvät laajempaan sosiaaliseen merkityskenttään, jota määrittävät homomieheyden lisäksi feminiinisyyden, nuoruuden ja helsinkiläisyyden sosiaaliset kategoriat. Työssä osoitetaan, että haastateltujen homomiesten kokemukset homomiehen kielellisestä stereotyypistä poikkeavat toisistaan. Osa haastateltavista käsittää homomiehen kielellisen stereotyypin tietoiseksi tyyliksi tai rekisteriksi, osa sosiolektiksi ja osa synnynnäiseksi ominaisuudeksi. Tutkielmassa havainnollistetaan, että näillä käsityksillä on yhteys haastateltavien seksuaali- ja kieli-identiteetteihin. Tutkielma poikkeaa menetelmiltään aikaisemmasta tutkimuksesta yhdistelemällä imitaatiota, haastatteluja ja media-aineistoja sosiaalisen indeksisyyden tutkimuksessa. Tutkielma avaa uusia näkökulmia seksuaalisuuden ja kielen suhdetta käsittelevään fennistiikkaan.
  • Peltonen, Pyry (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassani tarkastelen metallimusiikin alagenreä folkmetallia, jonka ominaispiirteitä ovat folklorea ja historiaa käsittelevät sanoitukset ja kansanmusiikkivaikutteet. Tavoitteenani on valaista niitä tapoja, joilla folkmetalliskenen jäsenet kontekstualisoivat yhtyeiden sanoitusten folklore- ja historia-aiheita ja antavat niille merkityksiä. Pyrin paikantamaan löytämäni diskurssit laajempaan kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseen tasoon, painottaen historiallista näkökulmaa. Työni teoreettisena kehyksenä hyödynnän ensinnäkin Lauri Hongon (1990) folkloreprosessi-käsitettä ja erityisesti siitä kumpuavaa perinteen kolmannen elämän teoriaa. Perinteen kolmannelle elämälle on tyypillistä se, että perinteen merkitykset, funktiot ja ilmenemismuodot ovat monipuolistuneet ja muuntuneet suhteessa sen aiempiin konteksteihin. Teoria tarjoaa mahdollisuuden analysoida folkmetalliskenen jäsenten perinteen käyttöä monitahoisena toimintana, joka perustuu lukuisille erilaisille perinteen tulkinnoille. Toiseksi sovellan Greg Urbanin (2001) metakulttuuri-käsitettä jäljittäessäni niitä tapoja, joilla folkmetalliskenen jäsenet osallistuvat folklore- ja historia-aiheiden merkitysten kommentoimiseen, arvioimiseen ja välittämiseen. Käytän myös Frogin (2015) metamytologia-käsitettä, joka antaa työkaluja sen ymmärtämiseen, miten folkmetalliskenen jäsenet tuottavat sosiaalisessa kanssakäymisessä skenen konventionaalisia tulkinta- ja merkityksellistämistapoja. Lisäksi hahmottelen folkmetalliskeneä suhteessa toisiaan konstruoiviin modernin ja tradition käsitteisiin. Tutkielman aineiston ensimmäinen osa koostuu folkmetalliskenen jäseniltä kirjoituskutsulla kerätystä 18 vastauksen laajuisesta tekstiaineistosta, jossa he pohtivat folkloren ja historian roolia genressä. Toinen osa kattaa valikoiman folkmetalliyhtyeiden sanoituksia. Diskurssianalyysi toimii työkaluna, jolla pyrin avaamaan aineistoissa ilmeneviä puheen tapoja ja kiinnittämään niitä laajempiin sosiokulttuurisiin konteksteihin. Tutkimukseni pohjalta esitän, että folkmetalliskenessä tavallisia folklore- ja historia-aiheiden merkityksellistämistapoja ovat 1) folkmetalli muinaisten aikojen ja kulttuurin kuvastajana, 2) folkmetalli kulttuuriperinnön vaalijana ja identiteetin vahvistajana, 3) folkmetalli ideologisena välineenä ja 4) folkmetalli areenana nykyajan ja ihmisyyden kysymysten käsittelyyn.
  • Heinilä, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan seikkailullista kielenopetusta kahdesta näkökulmasta. Pääkysymyksenä on, millaisia kielenoppimisen mahdollistavia kohtia seikkailussa syntyy vertaisoppijoiden välisessä vuorovaikutuksessa. Tarkastelun kohteena ovat tilanteet, joissa osallistujat suuntautuvat kielenoppimiseen. Tätä tarkastellaan keskustelunanalyyttisesti. Lisäksi tarkastellaan osallistujien ajatuksia seikkailukokemusten merkityksestä kielenoppimiselleen. Tutkielman aineisto koostuu neljästä s2-oppimisseikkailusta, niiden purku- ja prosessointitilanteista sekä osallistujien haastatteluista ja palautteista. Aineisto on pääasiassa videomateriaalia, mutta joistakin tilanteista on pelkkä äänitallenne. Lisäksi palautetta on kerätty myös kirjallisesti. Osallistujia on yhteensä 20 ja he ovat kaikki samalla suomen kielen ja kulttuurin kurssilla opiskelevia aikuisia maahanmuuttajia. Lisäksi mukana on ollut suomalaisia seikkailuavustajia, mutta tutkimus keskittyy kakkoskielisten väliseen vuorovaikutukseen. Seikkailussa kielenoppiminen tapahtuu muun toiminnan ohella. Seikkailut on suunniteltu niin, että ne kannustavat ja jopa pakottavat vuorovaikutukseen ryhmän kanssa. Analyysi osoittaa, että vaikka osallistujat keskittyvät seikkailussa etenemiseen ja saamistaan tehtävistä suoriutumiseen, he suuntautuvat aktiivisesti myös kielenoppimiseensa ja rakentavat seikkailutilanteista kielenoppimistilanteita. Kielenoppimistilanteita rakennetaan niin omista kuin vuorovaikutuskumppaneidenkin vuoroista. Kielenoppimiseen suuntaudutaan toistamalla opittavia kielenelementtejä ja pyrkimällä käyttämään niitä osana omia vuoroja. Oppimisen kohteeksi nousee erityisesti sanasto ja nimenomaan sanat, jotka ovat kyseisessä tilanteessa olennaisia. Havainnot ovat linjassa aiemman keskustelunanalyyttisen kielenoppimisen tutkimuksen kanssa. Osa seikkailutehtävistä ohjaa osallistujia kiinnittämään huomiota myös kielioppiin. Tällöin he toisinaan suuntautuvat myös kielioppiseikkojen oppimiseen, mutta ilman tehtävän vaikutusta niihin ei osoiteta erityistä suuntautumista, eivätkä osallistujat muutoin kuin tehtävästä suoriutumisen tähden myöskään ryhdy korjaamaan toistensa kielioppia. Olennaista on viestin välittyminen. Sanoihin liittyvää korjausta sen sijaan tehdään, vaikkei seikkailutehtävä sitä suoraan edellyttäisi. Osallistujien kommenttien perusteella seikkailut ovat olleet pääasiassa positiivisia kokemuksia, jotka tarjoavat aitoja kielenkäyttötilanteita ja kielenoppimismahdollisuuksia. Aktiivinen tekeminen ja tilanteen aitous koetaan tärkeäksi motivaatiolle ja oppimiselle, ja autenttisuus tarjoaa myös resursseja päätellä vieraiden sanojen merkityksiä. Osallistujat pitävät seikkailuja hyvänä ja innostavana keinona harjoitella kieltä ja testata osaamistaan, ja niiden koetaan lähentyvän tosielämän kielenkäyttötilanteita. Lisäksi ne koetaan mieleenpainuviksi elämyksiksi, jotka herättävät jännitystä, aktivoivat ja tarjoavat onnistumisen kokemuksia, minkä ajatellaan myös auttavan opittujen elementtien mieleen painumista ja vaikuttavan positiivisesti opiskelumotivaatioon. Työ tarjoaa uuden kontekstin keskustelunanalyyttiselle kielenoppimisen tutkimukselle ja perusteluja seikkailupedagogiikan soveltamiselle kielenopetuksessa.
  • Tuominen, Hille (Helsingin yliopisto, 2016)
    Työssä tarkastellaan sosiaalisten suhteiden rakentamista henkilöviittausten keinoin. Tavoitteena on tutkia sitä, millaiseen toimintaan (mm. referointi, kerronta, sanktiointi) viittaus liittyy ja mil-laista henkilösuhdetta sillä rakennetaan toiseen läsnäolijaan (useimmiten puolisoon). Tarkaste-lukulma ei rajoitu vain yhteen viittauskeinoon, vaan esiin tulee eri viittauskeinojen läsnäolijaan viittaamisen repertuaari, jota hyödynnetään eri tavoin varioivissa konteksteissa. Aineisto on arkista – videoitua vuorovaikutuspuhetta pariskuntien ja perheen keskusteluista (tunti ja 51 mi-nuuttia). Tutkielman teoreettis-metodologisena taustana on keskustelunanalyysi, johon yhdiste-tään joitakin positioteorian ja diskursiivisen sosiaalipsykologian ajatuksia. Laadullisen analyysin lisäksi aineistosta on tehty kvantitatiivinen kuvaus, joka havainnollistaa viittauskeinojen puhujakohtaisia määrällisiä osuuksia. Työssä osoitetaan, että viittaustavoilla tehdään erilaisia keskustelutekoja ja asemoidutaan eri tavoin sosiaalisten suhteiden kartastolla. Me-pronomini liittyy puolisoiden yhteiseen toimintaan, yhteisyyden ilmaisuun ja pariskunnan kollektiiviin. Se luo puolisoille yhteisposition. Yksikön toinen persoona oli mukana luomassa vastakkaisia positioita, jolloin puolisot olivat erimielisiä toimijoita, kuten kiistakumppaneita. Pronomini se esiintyi kumppania käsittelevässä kerronnassa, jossa tämä esitettiin tietyssä valossa. Demonstratiivit tämä ja tuo rakensivat läheistä suhdetta puolisoon, mutta pariskunnan yhteisen toiminnan sijaan kyse oli toisen puolison erillisestä ja lyhytkestoisesta toimintalinjasta (esim. puoliso saattaa kumppaninsa nau-runalaiseksi). Läheistä kumppanuutta esitettiin myös kertomalla välittämistä ilmaisevista teoista, kuten lahjan antamisesta puolisolle. Hän-pronominia käytettiin eläytyvässä ja referenttiä puolustavassa funktiossa. Lisäksi henkilöviittaukseen liittyvä puolison käden ja polven kosketus vahvisti viittausta ja synnytti intiimiyttä. Viittauskeinostolla ja sen muutoksilla rakennetaan erityyppisiä henkilösuhteita osanottajien välillä. Tutkielma antaa uutta tietoa siitä, kuinka osallistujapositioita muodostetaan henkilöviit-tausten avulla eriluonteisissa vuorovaikutustoiminnoissa. Viittauskeinot näyttäytyvät välineinä, joiden avulla suhteeseen voidaan rakentaa läheisyyden, yhteisyyden, erillisyyden ja episteemisen pääsyn elementtejä. Jatkotutkimusteemoja ovat kehollisen vuorovaikutuksen tarkempi analyysi ja henkilösuhteiden tarkastelu vuorovaikutusanalyysin lisäksi erityyppisistä dokumenteista (mm. haastattelut, kyselyt) käsin. Eräänä jatkotutkimuksen suuntana on useamman vuoden pit-kittäistutkimuksen tekeminen samojen informanttien kanssa, jotta olisi mahdollista päästä käsiksi sosiaalisten suhteiden muutokseen.
  • Kaasik, Holger (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkin pro gradu -tutkielmassani Rooman Pietarinkirkon 1300- ja 1400-lukujen liturgisia kalentereita. Euroopan kirjastoissa on tuhansia keskiaikaisia liturgisia kalentereita, useimmiten osana liturgisia käsikirjoituksia, joita on hyödynnetty historiantutkimuksessa vain marginaalisesti. Koska hierarkkinen kontrolli paikallisista pyhimyskulteista ja liturgisten käsikirjoitusten tuotannosta oli 1500-luvun jälkipuolelle heikkoa, heijastaa aineisto paikallisten yhteisöjen ja yksittäisten uskovien näkemyksiä ja tarpeita. Kalentereiden pyhimysjuhlia käytetäänkin usein paitsi paikallisten liturgioiden ja kulttien tutkimuksessa, myös käsikirjoitusten ajoittamisen ja paikantamisen keskeisenä apuna. Käsikirjoitusten suuresta määrästä ja tutkimuskentän hajanaisuudesta johtuen suuri osa keskiaikaisista liturgisista käsikirjoituksista on kuitenkin edelleen heikosti katalogisoitua ja sitomatta ajalliseen ja paikalliseen kontekstiinsa. Lisäksi aiemman tutkimuksen huomio on keskittynyt varhaisimpiin vuosisatoihin, vaikka ylivoimaisesti suurin osa säilyneestä aineistosta on peräisin 1300- ja 1400-luvuilta. Tämä pitää pakkansa myös Pietarinkirkon, yhden latinalaisen kristikunnan tärkeimmän keskuksen, kohdalla. Päätavoitteinani on identifioida yhtäältä Pietarinkirkon kirjastokokoelman käsikirjoituksia, jotka on joko tuotettu tai muokattu kirkon käyttöön; toisaalta pyhimysjuhlia, jotka erottavat sen kalenteritradition muusta aineistosta. Tutkimukseni edistää näin sekä Pietarinkirkon kokoelman tuntemusta – saattaen kirkon oman aineiston laajemman tutkimuskentän tietoisuuteen – sekä kartoittaa paikallisen pyhimyskultin erityispiirteitä, mikä mahdollistaa jatkossa identifioitavien Pietarinkirkon kalentereiden kytkemisen asianmukaiseen kontekstiinsa. Tutkielma siis hyödyttää kirkon käsikirjoituksista ja pyhimyskultista kiinnostuneita tutkijoita mm. hagiografian, liturgian, paleografian, kodikologian sekä materiaalisen kulttuurin, musiikin, miniatyyritaiteen ja keskiajan uskonelämän tutkimuksen saroilla. Tutkimukseni lisätavoitteet ovat metodologiset. Varhaisempaa tutkimusta vaivaa sekä kapea lähdepohja että laaja-alaisten johtopäätösten tekeminen pieniin subjektiivisesti valittuihin yksityiskohtiin perustuen. Taustalla on viime kädessä inhimillisen tiedonkäsittelykapasiteetin ylittyminen laajan aineistomassan edessä: jo tutkielmaani varten transkriboimani 21 kalenterin aineisto käsittää 5388 kalenterimerkintää. Analyysin monipuolistamiseksi ja tehostamiseksi täydennän perinteistä analyysia digitaalisin metodein. Koska aineistoani varten ei ole kehitetty omia digitaalisia työkaluja, etsin parhaita keinoja olemassa olevien digitaalisen stemmatologian metodien hyödyntämiseksi. Analyysin luotettavuuden arvioimiseksi sovellan myös yleistajuista matemaattista metodologiaa. Tutkielmani tuloksena esitän uusia paikannuksia Pietarinkirkon kirjastokokoelman liturgisille käsikirjoituksille. Lisäksi korjaan joitakin tutkimustraditiossa pitkään – jopa vuosisatoja – esitettyjä virheellisiä tulkintoja ja nostan esiin varhaisempia, tutkimustraditiosta syrjään jääneitä asianmukaisia paikannuksia. Nämä sekä kattava lista kirkon indikatiivisista liturgisista juhlista löytyvät tutkielmani kahdesta liitteestä tiivistetyssä muodossa. Viimeksi mainittu lista edustaa sitä, mikä tekee Pietarinkirkon juhlasyklistä omalaatuisen ja tarjoaa työkalun jatkotutkimukselle esimerkiksi käsikirjoitusten paikantamisen, liturgis-maantieteellisten yhteyksien ja yksittäisten kulttien tutkimuksen saralla. Digitaalisten metodien avulla identifioin aineistostani paitsi Pietarinkirkon omat käyttökalenterit, myös joukon muita kalenteritraditioita. Jatkotutkimuksessa näitä on mahdollista joko hyödyntää itsessään tai suhteuttaa ne osaksi Rooman vanhimman säilyneen ja suurimman kapitulaarisen kirjastokokoelman historiaa. Lisäksi esitän suuntaviivoja nykyisten digitaalisten työkalujen tehokkaaseen hyödyntämiseen ja metodien potentiaaliin tulevan tutkimuksen kannalta.
  • Meinander, Christel (Helsingin yliopisto, 2016)
    Under 1900-talets första hälft inträffade en del förändringar i det svenska skriftspråket, som ledde till att skriftspråket närmade sig talspråket och blev mera informellt. Förändringarna utgörs av förskjutningar i användningen av vissa formord och avskaffandet av verbens pluralisformer. Syftet med min avhandling är att etablera hur informaliseringen av det finlandssvenska skriftspråket gick till under åren 1900-1960, och min forskningsfråga är följande: När inträffade följande förändringar i finlandssvensk skönlitteratur och finlandssvenska tidskrifter: 1. blott, allenast, endast och enbart ersattes av bara 2. användningen av negationer växlade från icke och ej till inte, och 3. verbens kongruensböjning övergavs? Som metod använder jag mig av en kvantitativ analys som går ut på att befästa fördelningen av de ovannämnda variablerna under den valda tidsperioden 1900-1960 i ett specifikt verk och sedan räkna ut den procentuella fördelningen under 5-årsperioder. Undersökningsmaterialet består av ett urval av finlandssvensk skönlitteratur och finlandssvenska tidskrifter som utkommit under åren 1900-1960. Undersökningens resultat visar att för den finlandssvenska skönlitteraturens del tog informaliseringsprocessen på allvar fart på 1920-talet. Däremot tog processen inte lika mycket tid i anspråk i de olika kategorierna; negationerna var något tidigare med att slutföra informaliseringen (1945) än bara-adverben (1955) och verbformerna (1955). De finlandssvenska tidskrifterna var betydligt senare med att genomföra informaliseringen. För de finlandssvenska tidskrifternas del var 1950-talet en kritisk tidpunkt för informaliseringsprocessen, både negationerna och verbformerna avslutade sin informaliseringsprocess i slutet av 1950-talet, medan informaliseringsprocessen för bara-adverben ännu fortgick vid tidpunkten för undersökningsperiodens slut, dvs. 1960. Min undersökning visar med andra ord att det tydligt går att se att det har skett en informalisering av det finlandssvenska skriftspråket i skönlitteraturen och tidskrifterna under åren 1900-1960. För bara-adverbens del i tidskrifterna hade informaliseringen dock inte avslutats före 1960.
  • Korpinen, Ruut (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmani aiheena on periodinen virkerakenne ruotsin kielessä. Periodiksi kutsutaan latinasta periytyvää pitkää ja mutkikasta virketyyppiä, jolle ominaista on alisteisten ja sisäkkäisten lauseiden käyttö. Ruotsissa periodeita on ennen käytetty muodollisessa kielessä, ja ne ovat rikastuttaneet kielen syntaksia. Tutkijat ovat kuitenkin erimielisiä siitä, miten periodi tulee määritellä ruotsissa. Muutamat hyväksyvät periodeiksi vain sellaiset virkkeet, joiden keskelle on upotettu liikkuva kiilalause latinan tapaan. Toisten mukaan periodeita ovat ylipäänsä kompleksiset virkkeet, joissa on paljon sivulauseita, lauseenvastikkeita ja pitkiä lausekkeita. Jotkut taas pitävät periodia etupäässä taidokkaasti hallittuna ajatuskokonaisuutena. Näistä lähtökohdista tutkimukseni tavoitteena on analysoida ja kuvata periodista virkerakennetta tehtailija ja taidekeräilijä Paul Sinebrychoffin liikekirjekokoelmassa. Aineistoni käsittää 130 ruotsinkielistä kirjettä, jotka Sinebrychoff on kirjoittanut kolmelle taidekauppakumppanilleen tai saanut heiltä vuosina 1899–1907. Tutkin, kuinka yleisiä periodit ovat kirjeissä, mistä osista ja miten ne rakentuvat sekä mitä eroja on eri kirjoittajien periodeissa. Perimmäinen tarkoitukseni on saada lisätietoa siitä, mikä periodi on ja miten sen voisi määritellä ruotsissa. Tutkimusmenetelmäni on määrällinen. Ensin poimin kirjeistä periodiset virkkeet aiempien tutkijoiden mainitsemien kieliopillisten tunnusmerkkien avulla. Sitten analysoin periodien pituutta, sivulauseiden ja lauseenvastikkeiden määrää, sijoittelua ja tyyppejä, fundamenttien pituutta, muotoja ja funktioita sekä lauseadverbiaaliposition käyttöä. Tilastoin tulokset ja vertaan niitä muihin tutkimuksiin, joissa samoja syntaktisia piirteitä on analysoitu eri teksteissä. Tulokset osoittavat, että periodien osuus kaikista virkkeistä on pieni. Pituutensa tähden ne kattavat silti usein huomattavan osan koko tekstimäärästä. Periodisessa rakenteessa on tyypillisesti erilaisia kiilalauseita, monia virkkeen alkuun tai sisään sijoitettuja sivulauseita, jotka ovat poikkeuksellisen usein adverbiaalisia, runsaasti etenkin latinalaisperäisiä lauseenvastikkeita, raskaita ja monesti adverbiaalisia fundamentteja sekä tavallista enemmän muita adverbiaaleja lauseadverbiaalin paikalla. Uusia löytöjä ovat erilaisten adverbiaalisten elementtien yleisyys eri puolilla virkettä sekä taipumus sijoittaa lauseita ja määritteitä virkkeessä vasemmalle, mikä aiheuttaa epätavallista etupainoisuutta kauttaaltaan koko rakenteessa. Syntaktinen kompleksisuus vaihtelee kuitenkin kovasti eri periodien ja kirjoittajien välillä. Vaihtelua voivat osin selittää kirjoittajien keskinäiset suhteet, koulutus ja asema sekä kirjeiden sisältö ja tarkoitus. Johtopäätös on, että on vaikeaa muodostaa täsmällistä ja yksiselitteistä määritelmää periodille. Edes liikkuva kiilalause tai sivulauseiden lukuisuus ei ole riittävä tai välttämätön ehto periodiselle virkerakenteelle. Olennaisia piirteitä tuntuvat silti olevan runsas ja monimuotoinen alisteisuus sekä etupainoisuus, jotka antavat periodille vieraan ja kirjakielisen leiman.
  • Laiho, Saara (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma tarkastelee nuorten kielellisiä keinoja viitata itseensä ja toisiinsa. Aihetta lähestytään erityisesti suomen kielen nollapersoonarakenteen ja sen henkilöreferenssin näkökulmasta. Tutkielman aineisto koostuu Mannerheimin Lastensuojeluliiton (MLL) Nuortennetin keskustelufoorumilla julkaistuista viesteistä ja niihin liittyvistä vastauksista. Verkkokeskustelun viestit ovat nuorten kirjoittamia vapaamuotoisia tekstejä, joissa käsitellään esimerkiksi terveyteen, seurusteluun ja kiusaamiseen liittyviä aiheita. Tutkielman viitekehyksenä on dialoginen näkemys kielestä, mutta työssä hyödynnetään myös kognitiivisen kieliopin teoriaa ja käsitteitä. Tutkimuksessa selviää, että nuoret viittaavat itseensä odotustenmukaisesti useimmissa tapauksissa yksikön 1. persoonan muodoilla, mutta nollapersoonarakenne on aineistossa toiseksi yleisin käytetyistä viittauskeinoista. Nuoret käyttävät nollapersoonan muotoja sekä kysymyksissä että vastauksissa ja viittaavat nollapersoonan avulla itseensä ja toisiin. Muita nuorten käyttämiä kielellisiä keinoja, joilla he viittaavat vähintään itseensä, ovat itse, oma, avoin yksikön 2. persoona ja monikon 1. persoona. Nämä muodot jäävät aineistossa vähemmistöksi yksikön 1. persoonaan ja nollapersoonaan verrattuna. Nollapersoona hahmotetaan tutkielmassa puheaktipronominien ohella referentiaaliseksi indeksiksi, jonka viittaussuhde on kontekstisidonnainen. Tutkielma vahvistaa, että nollapersoonan viittausalaa on tarkasteltava tapauskohtaisesti. Eri tilanteissa nollapersoona voidaan ankkuroida vuorovaikutuksen eri osallistujiin, puhujaan, vastaanottajaan, vuorovaikutuksen osapuolten jakamaksi kokemukseksi tai avoimeksi ketä tahansa koskevaksi ilmaukseksi, mutta kuitenkin aina siten, että vähintään kirjoittaja itse on luettavissa nollapersoonan referentiksi. Lisäksi nollapersoonan viitepiste ei ole välttämättä selkeä, jolloin vuorovaikutuksen osapuolet voivat osaltaan tulkinnallaan vaikuttaa sen ankkuroitumiseen. Nollapersoonan merkityksen kategoriat eivät ole siis selvärajaisia, vaan spesifin eli referenttiin ankkuroituneen ja epäspesifin eli avoimen nollapersoonan välillä on jatkumo. Tutkimuksesta selviää myös, kuinka nollapersoonarakenteelle on vuorovaikutuksessa muodostunut omanlaisiaan, erikoistuneita tehtäviä. Viestiketjun aloittavissa kysymyksissä ja avunpyynnöissä, huoltenkerronnan kontekstissa, nollapersoona vuorottelee usein yksikön 1. persoonan kanssa ja toimii puhujan keinona asemoida itsensä suhteessa puheenaiheeseen. Sen avulla nuori asettaa puheenaiheen etualalle tai voi etäännyttää itsensä ikäviksi kokemistaan, epätoivottavista aiheista tai tilanteista. Toisaalta nuoret käyttävät kirjoittajaviitteistä nollapersoonaa avunpyyntönä ja kutsuessaan toisia samaistumaan nollapersoonarakenteella esittämiinsä kokemuksiin. Vastauksissa kirjoittajat asettuvat nollapersoonan avulla kokijan rooliin ja osoittavat myötätuntoa kysyjälle. Nollapersoonarakenteella jaetut kokemukset synnyttävät läsnäolon kerrostumia, kun nollan muotoiseen kokemukseen samaistuvat kirjoittajan lisäksi kysymyksen esittäjä ja muut lukijat. Nollapersoona on hienovarainen vuorovaikutuksen resurssi, jolla nuoret neuvovat toisiaan tilanteessa, jossa he eivät tunne toisiaan ja asiantuntemus rakentuu elämänkokemuksen varaan. Nolla ei avautuessaan muutu yleistykseksi vaan avoimeksi siinä merkityksessä, että kenen tahansa on halutessaan mahdollisuus samaistua nollapersoonan rooliin. Tutkimus näyttää, että nollapersoonaa voidaan käyttää ja merkityksellistää monin eri tavoin. Nollapersoona hakeutuu omakohtaisen ja yleisen rajalle, jopa kurottautuu kohti vastaanottajaa. Näin nollapersoona tukee dialogista maailmankuvaa, joka kytkee kielen, myös rakennetasolla, yksilön suuntautumiseen kohti toista kohti ihmistä. Tutkimuksessa käykin ilmi, miten nollapersoonan avulla merkityksiä tuotetaan yhteistyössä, intersubjektiivisesti.
  • Vaasjoki, Susi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Itsekategorisoinnin teorian mukaan yksilöt sopeuttavat käyttäytymistään siihen, miten olettavat ulkopuolisen havainnoitsijan näkevän itsensä. Deindividuaation teorian mukaan, jos yksilöiden olemusta manipuloidaan esimerkiksi univormuilla, rooliasuilla tai videopelihahmoilla, yksilöt korjaavat käytöstään manipulaatiota myötäillen. Efektiä kutsutaan assimilaatioksi, ja sen on havaittu koskevan useita käyttäytymisen alueita, kuten epäsosiaalista ja prososiaalista käytöstä, itsevarmuutta, läheisyyden kokemista, sukupuolettamista mutta myös asenteita, kuten seksististen ja rasististen ennakkoluulojen hyväksyttävyyttä. Assimilaatiohypoteesin mukaan videopelaajat omaksuvat niitä tapoja ja asenteita, jotka olettavat muiden kokevan pelihahmolleen sopivaksi. Tässä tutkimuksessa selvitettiin assimilaatiohypoteesin toteutumista luonnollisessa videopeliympäristössä, jossa pelaajat pelasivat joko oman sukupuolensa mukaista tai siitä poikkeavaa hahmoa. Tutkittavana muuttujana oli pelaajien sukupuolittunut kielenkäyttö ja sen mahdollinen muutos pelihahmon sukupuolen mukaan. Sukupuolta käsitellään tutkimuksessa stereotyyppisen binäärioletuksen mukaisesti, koska itsekategorisointi ja siitä nouseva assimilaatio perustuvat nimenomaan stereotyyppisiin olettamiin, eivät empiiriseen dataan. Vastaavasti lingvistiset mittarit on valittu folklingvististen stereotyyppien kvantifioimiseksi, ei empiirisen datan perusteella. Naistyypillisen puheen malli perustuu aikaisemmassa tutkimuksessa käytettyyn Lakoffin naisen kieltä noudattavaan malliin. Sen komplementiksi on tässä tutkimuksessa rakennettu hegemonisen maskuliinisuuden esittämiseen liittyvien piirteiden malli, joka perustuu pääosin Coatesin ja McEneryn havaintoihin miestyypillisenä pidetystä puheesta. Tutkimusaineistona oli pieni kokoelma vapaaehtoisten World of Warcraft -pelaajien keskustelulokeja (n = 6 vastaajaa, n = 8 lokia). Lokien lisäksi pelaajilta pyydettiin suppeat henkilötiedot (mm. ikä, sukupuoli, kansallisuus, hahmon nimi ja palvelin Warcraft Armory -hakuja varten). Naistyypillisten piirteiden mittaamiseen käytettiin aikaisemmassa tutkimuksessa vakiintunutta lakoffilaista kolmen piirteen mittaria (anteeksipyynnöt, tunneilmaisu sekä pehmentävä/epävarmuutta ilmaiseva kielenkäyttö). Miestyypilliselle kielelle laadittiin kolmipiirteinen kokeellinen mittari (huumori, kilvoittelu, kiroilu). Piirteet koodattiin lokiteksteistä manuaalisesti, minkä jälkeen assimilaatiohypoteesin toteutumista testattiin tilastollisen t-testin avulla. Pieni aineisto ja lokien sisällöllisistä rajoitteista (mm. tietoista esittämistä sisältävien roolipelitilanteiden ulosulkeminen) johtuva datakato tarkoittavat, että aineiston tilastollinen näyttövoima on kuitenkin heikko, ja tulokset soveltuvat lähinnä menetelmän koeajoon. Assimilaatiohypoteesi toteutui aineistossa vain rajoitetusti. Raakadatassa pehmentävä kielenkäyttö ja huumori vaikuttivat noudattavan hypoteesia, mutta tulokset eivät olleet tilastollisesti merkittäviä. Tunneilmaisu ja kilpailullinen kielenkäyttö toimivat tilastollisesti merkitsevällä tasolla assimilaatiohypoteesin vastaisesti. Lokien lähiluku antaa syytä olettaa, että tämä johtuu polarisoituneesta näytteestä: kilpailullinen pelitilanne sekä pelaajan oma voimakas sitoutuminen kilpailullisiin tavoitteisiin korreloivat tilastollisesti merkittävällä tasolla kilpailullisen kielenkäytön kanssa, hahmon tai pelaajan sukupuolesta riippumatta. Kilpailullinen pelitilanne vaikuttaa myös vähentävän pelaajan tunneilmaisua (mikä sinänsä sopii assimilaatiohypoteesiin, jos kilpailullinen pelaaminen mielletään maskuliiniseksi toiminnaksi). Anteeksipyyntöjen ja kiroilun data ei riittänyt analyysiin. Luotettavampien tulosten saamiseksi menetelmää tulisi kehittää varmistamalla jokaiselta vastaajalta näyte sekä saman- että erisukupuolisella hahmolla, jolloin kukin pelaaja toimisi omana kontrollinaan. Näytteiden määrän tulisi olla suurempi ja pelikontekstin paremmin standardoitu. Lisäksi maskuliinisen kielenkäytön mittari tulisi testata laajemmalla ja standardisoidummalla aineistolla sen validiteetin toteamiseksi. Näin toteutettuna tutkimus voisi valottaa tapaa, jolla virtuaaliset ympäristöt ja niissä toimiminen vaikuttavat käyttäjiin. Jos assimilaatiohypoteesi voidaan osoittaa todeksi, se asettaa videopelien ja virtuaaliympäristöjen käyttäjiin kohdistamista vaikutteista eettisiä kysymyksiä, jotka jokaisen kehittäjän tulisi huomioida.
  • Palmumäki, Pyry (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksen kohteena ovat kaksi kotimaista kitaristi-elämäkertaa: John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan teos Albert Järvinen (2010) sekä Viljami Puustisen teos Petri Wallin saaga (2014). Valituista elämäkerroista tutkitaan niitä elementtejä ja kerronnallisia ratkaisuja, jotka rakentavat myyttistä kuvastoa historiallisten dokumenttien, kuten levytysten, ympärille. Kirjailija-elämäkerroissa rakentuvaa myyttiä ja sen purkamista on aiemmin käsitellyt esimerkiksi Michael Benton artikkelissaan Literary Biomythoraphy (2005). Rock-muusikkoutta ja siihen liittyvään modernia myyttiainesta puolestaan on tutkinut Stig Söderholm väitöskirjassaan Liskokuninkaan mytologia, rituaali ja rockstaran kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta (1990). Tutkimuksessa analysoidaan aineistosta sitä, millaisia ovat ne muusikkoelämäkerroille tyypilliset, elämäntarinaa värittävät tehokeinot, jotka joko toistuvat molemmissa teoksissa tai esiintyvät omaleimaisina elementteinä yksittäisessä teoksessa. Lisäksi suoritetun analyysin kautta selvitetään niitä erityisiä temaattisia ja rakenteellisia kokonaisuuksia, jotka ovat leimallisia muusikkoelämäkerroille. Aineiston analyysin mukaan olennaisina myyttiä rakentavina elementteinä rock-elämäkerroissa korostuvat: keskushahmon esittäminen eksentrisenä, muista poikkeavana persoonallisuutena; päihteidenkäytön ja sairastumisen tematiikka; musikaalisen ylivertaisuuden korostuminen suhteessa muihin muusikoihin sekä nuorena kuolemisen eetos. Tutkimuksessa osoitetaan, että muusikkoelämäkerroissa on toistuvia temaattisia rakenteita ja piirteitä, jotka luovat myyttistä kuvaa käsiteltävien elämäkertojen kohdehenkilöistä. Elämäkertojen luoma kuva taiteilijasta ja muusikosta rakentuu historiallisen kulttuuridiskurssin kautta muokkautuneeseen stereotyyppiseen käsitykseen romanttisesta ja myyttisestä taiteilijapersoonasta, jota tutkimuksen keskiössä olevat rock-elämäkerrat uudentaa. Analyysin kautta selviää myös, että tietty odotuksenomainen elämänkaaren ja avaintapahtumien kuvaus näyttää olevan ominaista modernille rock-elämäkertakirjallisuuden lajityypille. Muusikkoelämäkerroissa toistuvat rakenteelliset ja temaattiset kokonaisuudet ovat analyysin mukaan: lapsuus; käännekohta elämässä; menestys; sortuminen; selviytyminen tai kuolema sekä kohdehenkilön nostaminen kulttuurin uudistajan asemaan.
  • Holli, Asko (Helsingin yliopisto, 2016)
    Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.
  • Koivumaa Testi3, Margit (Helsingin yliopisto, 2015)
    Kopioi ja liitä tähän kenttään työsi tiivistelmä. Jos liität tiivistelmän useammalla kielellä, toista kenttä "Lisää"-painikkeella (pakollinen tieto).