Humanistinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Rönkä, Minna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tässä työssä tutkin ihmis- ja kulttuurikuvaa seitsemässä suomalaisessa esihistorian näyttelyssä. Tarkastelen näyttelyä mediaesityksenä eli representaationa, joka ei välitä neutraalia tai totuudenmukaista kuvaa esihistoriasta, vaan jonka välittämän menneisyyskuvan taustalla ovat oman aikamme tulkinnat, oletukset ja ideologiat. Analysoin tässä työssä näyttelyiden välittämää ihmis- ja kulttuurikuvaa keskittyen kolmeen näkökulmaan, jotka ovat olleet esihistorian ihmisten identiteetin tutkimuksen keskiössä arkeologiassa: etnisyyteen, yhteiskunnalliseen asemaan sekä sukupuoleen. Arkeologian teoriaa, aikaisempaa representaatioiden tutkimusta sekä museologiaa yhdistämällä pyrin muodostamaan kokonaiskäsityksen siitä, minkälaisen tulkintakehyksen näyttelyt muodostavat esihistorian ihmisten, yhteisöjen ja kulttuurien ymmärtämiseen. Tutkimuksen perusteella esihistorian näyttelyt paljastuivat varsin arkeologia- ja esinekeskeisiksi, mistä niitä on syytetty usein ennenkin. Näyttelyaineistoa lähestyttiin ennen kaikkea arkeologisen tutkimuksen kautta, kun taas esihistorian ihmisen identiteetti ja muut sosiaaliset kysymykset unohtuivat. Etnisyyskysymyksiin ei näyttelyissä juurikaan otettu suoraan kantaa, mutta monet epäsuorat viitteet korostivat esihistorian suomalaisuutta ja marginalisoivat muita etnisiä ryhmiä. Näyttelyt tukivat varsin perinteistä, mutta jo pitkään kyseenalaistettua etnisyyskäsitystä, jossa arkeologiset kulttuurit yhdistettiin etnisiin ryhmiin ja ryhmien etnisyys määriteltiin vain ulkoisin perustein. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä teoria sosiaalisesta evoluutiosta eli niin ikään näyttelyissä vahvana, värittäen käsityksiä eri aikakausien yhteisöistä. Yhteiskuntakehitys lisäksi kuvattiin toisinaan väistämättömänä ja luonnollisena, nykypäivää legitimoivana kehityskulkuna. Sukupuolten ja ikäryhmien roolit näyttäytyivät myös usein stereotyyppisinä. Sukupuolet kuvattiin toisistaan vastakkaisina, homogeenisinä ryhminä, ja erityisesti lasten ja vanhusten rooli jäi marginaaliseksi. Näyttelyistä välittyvä ihmis- ja kulttuurikuva oli kaikkien käsiteltyjen teemojen osalta jokseenkin kaavamainen; esihistorian ihmisten ja yhteisöjen identiteetit näyttäytyivät usein yksiselitteisinä, itsestään selvinä ja stereotyyppisinä. Suorien ja epäsuorien viitteiden kautta muodostuvat tulkinnat edustivat yleisimmin melko perinteisiä ja osittain vanhentuneita tutkimuskäsityksiä. Tulkinnallisten, identiteettiin liittyvien kysymysten välttely, arkeologiakeskeisyys, ihmisen piilottaminen sekä traditionaalinen, systemaattinen esitystapa korostivat näyttelyn roolia tieteellisenä ja näennäisen objektiivisena esityksenä, joka ei tulkitse tai ota kantaa, vaan ainoastaan laittaa esille faktat . Tämän työn perusteella tuo neutraalius ei kuitenkaan voi koskaan olla näyttelyssä muuta kuin illuusio, sillä näyttelyt ottavat joka tapauksessa monella tavalla kantaa paitsi esihistoriaan, myös nykyisyyteen ja ihmiseen yleisellä tasolla. Ylläpitämällä illuusiota neutraaliudesta näyttelyn välittämät viestit voidaan kuitenkin tehdä vaikeammiksi havaita ja kyseenalaistaa, jolloin näyttely voi helposti välittää myös tahattomia ja epätoivottuja mielikuvia.
  • Lehtonen, Hanna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tämän tutkielman aiheena on oululaisen Johan Lémanin (1800-1867) kirjallinen toiminta. Aihepiiri liittyy kansan kirjallistumiseen ja 1800-luvun kirjoittavien kansanihmisten tutkimiseen. Lähestymistapana on mikrohistoriallinen tapaustutkimus yhdestä sivistyneistön ulkopuolelta tulevasta poikkeuksellisesta toimijasta kirjallisella kentällä. Yhteen ruohonjuuritason toimijaan lähietäisyydeltä tutustumalla on mahdollista saada näkyviin yksilön kirjalliseen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja kirjoittamisen avaamia mahdollisuuksia, jotka voivat jäädä pimentoon makrotason tarkastelussa. Tutkielman tutkimuskysymykset ovat: Kuka oli Johan Léman? Millaista kirjallista toimintaa hän harjoitti ja missä olosuhteissa? Johan Léman on syntyjään merimiehen poika. Hän sai käydä nuoruudessaan muutaman vuoden Oulun triviaalikoulun alinta luokkaa. Koulun lopetettuaan hän oli lyhyesti renkinä Jääskessä ja kauppa-apulaisena Kokkolassa, mutta valtaosan elämästään hän oli Oulun kaupungin palveluksessa. Hän aloitti alimmalta portaalta palovahtina, eteni ensin kaupunginpalvelijaksi ja sitten 25 vuodeksi raatihuoneen vahtimestariksi, ja lopulta hän kohosi kaupunginvoudiksi asti vuonna 1855. Varsinkin voudin asema osoittaa Lémanin elämässä tapahtuneen nousun sosiaalisessa asemassa. Léman oli kolme kertaa naimisissa ja sai yhteensä yksitoista lasta. Léman oli innokas runojen kirjoittaja. Hänen toimintansa oli poikkeuksellista aikana, jolloin jo pelkkä kirjoitustaito oli harvinaista sivistyneistön ulkopuolisen väen keskuudessa, saati sitten kaunokirjallisten tekstien kirjoittaminen. Hänen kirjallisen uransa voi jakaa kahteen erilaiseen vaiheeseen. Ensimmäiset säilyneet kirjoitukset ovat noin vuodelta 1839, ja siitä alkava noin kuudentoista vuoden aika oli Lémanin kirjallisessa toiminnassaan aktivoitumis- ja etsintäaikaa. Hän alkoi kirjoittaa järjestelmällisesti erilaisia runoja ja yritti etsiä kirjoituksilleen myös julkaisuväyliä. Julkaisumahdollisuuksia oli kuitenkin hyvin rajallisesti, eikä Léman onnistunut julkaisemaan kuin muutaman sanomalehtirunon ja muutaman arkkiveisun. Kaupunginvoutina aloittamisen jälkeen Oulun Wiikko-Sanomia alkoi julkaista Lémanin runoja melko runsaasti ja säännöllisesti, ja noin kymmenen viimeistä elinvuottaan hän oli asemansa vakiinnuttanut sanomalehtirunoilija. Lémanin kirjoitti hyvin monenlaisista aiheista ja vaihtelevissa tarkoituksissa, mutta tyypillisimmillään hän oli runoilijana yleisön viihdyttäjä, ympäristön tarkkailija ja tapojen kommentoija. Hän kirjoitti pääasiassa kalevalamittaisia runoja, mutta myös joitain riimillisiä lauluja ja proosatekstejä. Kalevalamitta oli hänelle luonteva tapa ilmaista itseään, ja hän käytti sitä hyvin monenlaisiin tarkoituksiin. Hän kirjoitti kalevalamitalla muun muassa yli 5000 säkeen mittaisen omaelämäkerran, joka on pääasiassa todenmukainen kuvaus hänen elämänsä merkittävistä käänteistä. Sen kirjoittaminen jatkui vuodesta 1839 Lémanin viimeisiin vuosiin asti. Kiinnostava kalevalamitan käyttötapa ovat myös pääasiassa kadonneista ja löydetyistä tavaroista ilmoittavat kuulutusrunot, joista Léman kehitti omaperäisen tavan aktiiviseen sanomalehtirunoiluun. Kuulutusrunoja julkaistiin Oulun Wiikko-Sanomissa yhteensä 68 kappaletta, ja ne ovat omalaatuinen välimuoto sanomalehti-ilmoittamisen ja kaunokirjallisuuden välillä. Léman sai sanomalehdestä ensimmäisenä tilaa kuulutusrunoilleen, mutta voudiksi valitsemisen jälkeen hän alkoi saada niiden rinnalla myös vapaampia runojaan sanomalehteen. Häneltä on säilynyt myös kolme käsinkirjoitettua runokirjaa, johon hän kirjoitti paljon erilaisia runoja. Léman kirjoitti runonsa yleisölle, ja julkaisemisen lisäksi ne ovat todennäköisesti levinneet myös suullisesti. Lémanin toiminta osoittaa, että merimiehen poikana syntyneen ja vain vähän muodollista koulutusta saaneen miehen oli mahdollista oppia kirjoittamaan runoja, harrastaa sitä aktiivisesti ja saada kirjoituksilleen myös yleisöä. Se kuitenkin vaati kirjoittajalta huomattavaa omaa yritteliäisyyttä, eikä valmiita malleja toiminnalle ja julkaisemiselle juuri ollut. Lémanin runoilemisessa on paljon yhtymäkohtia muihin aikansa rahvaanrunoilijoihin muun muassa aiheiden ja tyylin osalta. Koulua käyneenä, ruotsinkielen taitoisena ja lopulta kaupunginvoutina toimineena kaupunkilaisena hän ei kuitenkaan ollut ihan alinta rahvasta, eikä täysin sopinut samaan muottiin tyypillisimpien rahvaan runoniekkojen kanssa, joiden toiminta herätti suomenmielisessä oppineistossa innostusta erityisesti 1830- ja 1840-luvuilla. Hän ei kuitenkaan ollut ihan säätyläistöäkään eikä tarpeeksi oppinut päästäkseen täysivaltaiseksi jäseneksi oppineiston hallitsemalle kirjalliselle kentälle. Hän onnistui silti löytämään tavan toimia aktiivisesti julkisellakin kirjallisella kentällä, ja viimeistään elämänsä loppuvaiheessa hän oli paikallisesti tunnettu runoilemisestaan.
  • Litola, Katja (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tämän tutkimuksen lähtökohdat ovat 1870-luvulla käydyssä kielikiistassa. Kiistassa oli kyse komitatiivin yksiköstä: onko sellaista olemassakaan? Saako sellaisen tarvittaessa keksiä? Saako sitä ylipäätään käyttää? Debatilla on kirjasuomen historiassa värikäs jälkimaine, ja siihen viitataan usein komitatiivin myrskynä. Tutkielmani kahdesta päätavoitteesta ensimmäinen on komitatiivi-sijan historian ja luvun selvittäminen. Tarkastelen kielihistorioitsijoiden käsityksiä sijan muodostumisesta ja etsin murrearkistosta sekä vanhasta kirjasuomesta aitoja esimerkkejä sen käytöstä. Seuraan myös 1800-luvulla kirjoitetuista kieliopeista komitatiivin vakiintumista osaksi suomen kielen normitettua sijajärjestelmää tältä osin tutkimukseni on myös normigradu. Komitatiivin taustoituksessa aineistonani ovat kielihistorian tutkijoiden tulkinnat sijan syntyvaiheista. Pyrin kokoamaan yhteenvedon näistä tulkinnoista, jotka eroavat toisistaan erityisesti sijan -i-aineksen alkuperän suhteen. Tutkijoilla on myös ollut voimakkaita kannanottoja komitatiivin ja instruktiivin sukulaisuuden asteesta. Komitatiivin todellista käyttöä olen kartoittanut Kaino-tietokannan vanhan kirjasuomen ja varhaisnykysuomen korpuksista sekä Muoto-opin arkiston murreaineistosta. Tutkimukseni toinen tavoite on tutustua itse komitatiivi-debattiin: sen osapuoliin, foorumeihin ja taustoihin. Kiistaa tarkastelemalla pyrin myös pääsemään käsiksi ajankohdan kielipolitiikkaan, jonka erottaminen muusta suomalaisuusliikkeestä olisikin keinotekoista. Nykynäkökulmasta erikoista on myös se, miten debatissa kielen asiantuntijoina pitivät itseään yhtä lailla teologit, historiantutkijat kuin kansakoulun rehtoritkin: kansalliskieli oli yhteinen projekti. Kirjoitukset, joiden pohjalta kiistaa tarkastelen, on julkaistu vuosien 1871 1875 Kirjallisessa kuukauslehdessä ja Kielettäressä. Kartoitan myös muuta ajankohdan kielikeskustelua arvioidakseni, onko myrsky maineensa veroinen. Olen kiinnostunut erityisesti auktoriteeteista, joihin komitatiivikiistan osapuolet vetoavat, sillä ne kertovat tuolloisten kielenkehittäjien kieli-ihanteista ja -asenteista. Perusteluissa toistuvat käsitteet aitous, suomalaisuus ja kansankielen mukaisuus. Tutkielmassani osoitan, että komitatiivin myrskyn jälkimaine on suhteettoman suuri. Komitatiivin yksiköstä käyty kieltämättä kiivassanainen väittely oli vain sivupolku laajemassa kielikiistassa, joka velloi laajana suomenmielisen sivistyneistön piirissä 1860- ja 1870-luvuilla. Sijoitan komitatiivikiistan ensinnäkin osaksi suomalaisuusliikkeen kärkihahmojen keskinäistä eripuraa, joka kumpusi paitsi erilaisista kielikäsityksistä myös valtataistelusta. Toisaalta komitatiivin myrsky oli myös kiista siitä, kenen ihanteiden mukaan kieltä tulee kehittää. Keskustelun kolmas taso, pintataso, oli kipakka riita siitä, onko tohtori rouvaneen kelvollista suomea.
  • Niikko, Jussi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tiivistelmä Referat Abstract Tutkimuskysymyksenäni on selvittää, millaisia sodasta johtuvia sosiaalisia olosuhteita suomalainen metsätyönjohtaja joutui sodanjälkeisissä talvisavotoissa vuosina 1946-1949 kohtaamaan, ja miten ne näkyivät hänen käytännön työssään. Lisäksi pyrin selvittämään, millaiseksi sodan kokeneelle sukupolvelle muodostuu kuva hyvästä metsätyöjohtajasta käyttämässäni aineistossa. Keskeisenä aineistona ja tietolähteenä käytän metsäteknikko-opiskelijoiden talvityöharjoitteluraportteja vuosilta 1946-1949. Metsäteknikko-opiskelijoita edustavat tässä tutkielmassa Kotkan silloisen Sahateollisuuskoulun teknikko-osaston metsäpuolen opiskelijat, ja talvisavottojen edustus koostuu niistä aikakauden puunhankintatyömaista, joissa kyseiset opiskelijat ovat suorittaneet opiskeluihinsa kuuluvia talviharjoitteluja. Työharjoitteluraportteja mainituilta vuosilta on kertynyt yhteensä 137 kappaletta. Ominaista tutkimani ajanjakson savotoille on, että niiden käyttämät työskentelytavat ovat pitkälti sotaa edeltäneeltä ajalta, koska sotaa käyvässä maassa metsätyömaiden kehitys on ainakin huomattavasti hidastunut, jos ei peräti joiltain osiltaan pysähtynytkin. Sota on vaikuttanut rauhan tultuakin metsätyömaihin etenkin suurena puun kysyntänä, ja tästä johtuvana työvoimapulana, huomattavana materiaali- ja elintarvikepulana, sodasta lainautuvana retoriikkana sekä työtovereista välittämisen ja huolehtimisen henkenä. Metsätyönjohtajuutta leimaa selkeästi havaittava käsitys oman työn merkityksestä yhteiskunnan kehitykselle, ja tästä tietoisuudesta kumpuava vahva motivaatio, jota on kutsuttu myös metsämieshengeksi. Kuitenkin on nähtävissä jo uuden aikakauden, rationaalisemman ja koneellisemman metsänhoidon saapuminen. Vaatimus työnteon tehostamiseen juonsi valtavasta puuntarpeesta. Muutos työmenetelmissä ja työmiesten työtehon vaatimuksissa kulkee käsi kädessä työmaan kehittyvien sosiaalisten olosuhteiden kanssa. Sodanjälkeiset vuodet edustavat muutostilaa, jota leimaavat monet sodasta aiheutuneet ongelmat. Oman työn merkitys kansakunnan hyvinvoinnille oli 1940-luvun loppupuolen metsätyönjohtajalle selkeä asia. Päämääränä oli nostaa Suomi taloudellisesta ja sosiaalisesta ahdingosta hyvinvointivaltioksi. Hänen arvomaailmansa oli muotoutunut lapsuus- ja nuoruusiän kokemuksista agraarivaltaisessa yhteiskunnassa sekä raskaan sotakokemuksen aikana. Arvomaailma pohjautui korkean moraalin, isänmaallisuuden ja asevelihengen perustalle. Rauhan ajan alun fyysistä työympäristöä leimasivat puute, työvoimapula, huonot, mutta aktiivisen toiminnan kautta paranevat asumisolosuhteet sekä työtapojen traditionaalisuus. Näiden ongelmien keskellä metsätyönjohtaja suoritti työtehtäväänsä pyrkien toteuttamaan hyvän työnjohtajan ominaisuuksia, tasapuolisuutta, välittämistä, rauhallisuutta, miehekkyyttä, suoruutta, tarkkuutta ja tehokkuutta. Hänen toimintansa perusta oli tasapainoilua välineellis-rationaalisen ja arvorationaalisen toiminnan välillä. Avainsanat Nyckelord Keywords jälleenrakennusaika, Kotkan sahateollisuuskoulu, metsätyö, metsätyönjohtajuus, metsäteknikko, talvisavotta, sahateollisuuskoulu, sukupolvikokemus Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Keskustakampuksen kirjasto
  • Hirvonen, Márton (Helsingin yliopisto, 2015)
    Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomen kielen alkamiskonstruktioita lukiolaisten kirjoitetussa kielessä. Alkamiskonstruktiolla tarkoitetaan alkaa-, aloittaa-, ruveta- tai ryhtyä-verbin sekä komplementin muodostamaa vakiintunutta muodon ja merkityksen yhdistelmää (esimerkiksi alkaa tehdä - tekemään). Tutkimus selvittää Adele Goldbergin konstruktiokäsityksen ja William Croftin kontrastiperiaatteen valossa, millä tavalla alkamistilanteen konteksti esimerkiksi alkajan rooli alettavan toiminnan käynnistämisessä, alkamistapa sekä alkamisen toistuvuus tai kertaluontoisuus voi vaikuttaa komplementin sijan valintaan. Lisäksi tutkimus hahmottelee, missä suhteessa eri variantit esimerkiksi alkaa-verbin osalta vanhojen kielenhuollon normien mukaan ainoa sallittu A-infinitiivin lyhyt muoto (tehdä) sekä kevättalvella 2014 hyväksytty MA-infinitiivin illatiivimuoto (tekemään) esiintyvät lukiolaisten kirjoitetussa kielessä ja liittyykö komplementtien sijojen valintaan enää kielihistoriallis-murremaantieteellistä itä länsi-jakoa, joka on ollut monien aiemmin aihetta käsitelleiden tutkimusten lähtökohta. Tutkimuksen aineisto kerättiin keväällä 2014 helsinkiläisistä, joensuulaisista, jyväskyläläisistä ja turkulaisista lukioista aukkotäydennystestillä, jossa testattavan opiskelijan tuli täydentää 53 aukkokohtaa sisältänyt teksti. Tutkimukseen osallistui yhteensä 672 vastaajaa, joista 95 Helsingistä, 223 Joensuusta, 293 Turusta ja 61 Jyväskylästä. Tekstin 53 kohdasta 28 sisälsi alkamisrakenteen, ja loput kohdat olivat mukana testissä testattavien hämäämiseksi. Metodin tarkoitus oli, etteivät testattavat tiedä, mitä heiltä testataan. Relevanttien kohtien täydennyksistä koottiin aineisto, josta analysoitiin kvantitatiivisesti eri komplementtien ja niiden sijojen edustusta. Analysoitaessa alettavan toiminnan luonteen vaikutusta sijan valintaan tutkimuksessa sovellettiin myös kvalitatiivisia metodeja. Tutkimustuloksista havaittiin, että alkamisverbien täydennysvalinnat ovat lukiolaisten kirjoitetussa kielessä kautta linjan muutostilassa, johon kielihistorialliset ja murremaantieteelliset lähtökohdat eivät enää vaikuta samalla tavalla kuin aiemmin on ajateltu. Lisäksi havaittiin, että alettavan toiminnan laatu siis onko esimerkiksi kysymys alettavaan prosessiin siirtymisestä vai staattisemmasta alkuhetkestä ohjaa monessa tapauksessa, mikä alkamisverbi komplementteineen valikoituu käyttöön. Monissa aineiston kohdissa A-infinitiivinen täydennys esiintyy staattisempana alkuhetken kuvaajana, kun taas MA-infinitiivin illatiivimuodossa oleva täydennys kuvaa siirtymistä johonkin tilaan tai prosessiin, aivan kuten illatiivi kuvaa johonkin siirtymistä ylipäätään. Vaikka monet aineiston kohdat tukivat näitä havaintoja, muutamissa kohdissa yksiselitteinen variaation syy jäi kuitenkin selvittämättä. Tutkimus osoittaa myös, että kokeellinen aukkotäydennystestimetodi tuottaa tämäntyyppisissä tutkimuksissa tutkimuksen kannalta relevantteja tuloksia kiitettävästi. Kielenhuollon normien ajantasaisuuteen liittyen tutkimus toteaa, että hiljattain hyväksytty alkaa-verbin MA-infinitiivinen täydennysmuoto esiintyy useimmissa aineiston kohdissa vähemmistössä, muttei se kuitenkaan ole erityisen marginaalinen. Lisäksi tutkimus ehdottaa, että alkamisrakenteiden alkaa-verbin lisäksi muun muassa aloittaa-verbin MA-infinitiivisen täydennyksen käyttöä tulee seurata pitkäaikaisesti jatkossakin.
  • Tjurin, Ilona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Kelan toimistossa käytyä venäjänkielistä vuorovaikutusta erityisterminologian käytön näkökulmasta. Keskustelujen osapuolina toimivat äidinkieleltään venäjänkieliset asiakkaat sekä Kelan palveluneuvoja. Kelan erityisterminologia on hyvin laaja ja alati muuttuva, mikä voi tehdä siitä haastavan äidinkielisellekin puhujalle. Venäjänkieliselle, kuten kenelle tahansa Suomeen muuttaneelle vieraskieliselle, Kelan termien omaksuminen vaatii sitäkin enemmän ponnisteluja, sillä suomen kieli on usein täysin vieras ja sosiaaliturvajärjestelmä tuntematon. Tiedon saannin helpottamiseksi suurimpia vieraskielisiä ryhmiä varten on käännetty Kelan pääasiallisista etuuksista kertovat esitteet. Etuusesitteiden käännösversioissa erityistermit ovat saaneet myös venäjänkieliset vastineensa. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millä tavoin – yhtäältä venäjänkieliset asiakkaat ja toisaalta venäjänkielinen Kelan palveluneuvoja – käyttävät puhuessaan Kelaan liittyvää terminologiaa. Ensinnäkin alkavatko puhujat käyttää suomen- vai venäjänkielistä termiä, ja tapahtuuko kielen suhteen vaihtelua keskustelun edetessä? Toiseksi kiinnitän huomiota siihen, miten termejä nostetaan keskusteluun ja miten ne vastaanotetaan. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia sekä niiden hoitamista tarkastellaan puhujien institutionaalisten ja kielellisten roolien näkökulmasta. Tutkimusmetodina työssä on käytetty 1960–70-lukujen taitteessa etnometodologiasta jalostunutta keskustelunanalyysiä. Metodin avulla puhetta voidaan tarkastella sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy, mikä mahdollistaa puheen tarkan ja yksityiskohtaisen kuvaamisen. Tutkimusta varten on nauhoitettu venäjänkielisiä Kelan tiskillä käytyjä keskusteluja yhdestä Kelan toimistosta Etelä-Suomessa. Äänitallenteella esiintyy yhdeksän eri asiakasta, jotka on valittu satunnaisesti. Palveluneuvojana niissä toimii koko ajan sama, äidinkieleltään venäjänkielinen toimihenkilö. Aineisto on litteroitu kokonaisuudessaan analyysia varten. Analyysi osoitti, että asiakkaat suosivat venäjänkielisten etuustermien sijaan suomenkielisiä. Palveluneuvoja käytti useammin venäjänkielisiä termejä, mutta toisti ne usein myös suomen kielellä, varsinkin nostaessaan jonkun termin keskusteluun ensimmäistä kertaa. Kaiken kaikkiaan etuustermejä käytettiin keskusteluissa kuitenkin vähän. Sen sijaan etenkin asiakkaat viittasivat etuuksiin usein arkisemmilla kuvauksilla. Varsinaisen etuustermin nostaminen keskusteluun ei ollut välttämätöntä silloin, kun arkisempi kuvaus asiasta oli molemmille osapuolille ymmärrettävä. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia esiintyi aineistossa vain vähän. Ottamalla huomioon asiakkaan institutionaalisen ja kielellisen kompetenssin, palveluneuvoja saattoi valita kuvauksensa siten, että yhteisymmärrys keskustelussa säilyi. Tutkimuksen perusteella venäjänkieliset vastineet Kelan termeille eivät ole vielä vakiintuneet venäjänkielisten asiakkaiden käyttöön. Tämä voi johtua suurelta osin siitä, että termejä on käännetty eri tahojen esitteissä ja verkkosivuilla eri tavoin. Venäjänkielisissä Kelan etuusesitteissä ei myöskään ole käytetty rinnakkain venäjän- ja suomenkielisiä termejä, vaan pelkästään venäjänkielisiä. Tämä voi estää asiakasta varmistumasta siitä, mistä etuudesta on todellisuudessa kyse. Omakielisen termin jäädessä merkityksettömäksi käännösesitteistä saatava hyöty heikkenee. Käännöstermejä yhtenäistämällä sekä suomenkielisiä termejä rinnakkain käyttämällä voidaan sekä tarjota asiakkaalle ymmärrettävämpää tietoa Kelan etuuksista että helpottaa puhujien välistä vuorovaikutusta asiointitilanteessa.
  • Aberra, Lulee (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmani käsittelee naiseuden esittämistä Truman Capoten pienoisromaanissa Breakfast at Tiffany's (1958) ja sen pohjalta adaptoidussa Blake Edwardsin ohjaamassa ja George Axelrodin käsikirjoittamassa samannimisessä romanttisessa komediassa (1961). Keskittymällä teosten päähenkilön, Holly Golightlyn, esittämiseen kirjallisen ja elokuvallisen kerronnan kautta analyysini pyrkii havainnollistamaan kulttuurituotteiden tapoja kyseenalaistaa tai vahvistaa hallitsevia yhteiskunnallisia käsityksiä, kuten patriarkaalisuuden hegemoniaa. Tarkastelemalla lisäksi teoksia yhdistävää adaptaatioprosessia ja sen taustalla vaikuttaneita elokuvateollisuuden taloudellisia, ideologisia ja rakenteellisia tekijöitä tutkielmani havainnollistaa klassisen Hollywood-elokuvan taipumusta yksinkertaistaa kompleksista kirjallisuutta tuodakseen sitä suurten yleisöjen tavoitettaviin. Tutkielmani teoreettinen tausta muodostuu feministisestä kirjallisuuden- ja elokuvatutkimuksesta sekä adaptaatioteoriasta. Lisäksi käytän apunani ensisijaisten lähteideni pohjalta julkaistuja akateemisia esseitä. Capoten tekstissä Holly esitetään ensisijaisesti omaelämänkerrallisen, homoseksuaalisen mieskertojan fokalisaation kautta. Kertojalle Hollyn ristiriitainen, useiden keskenään yhteensopimattomien identifikaatioiden kautta rakentuva, hallitsevia sukupuoli- ja seksuaalikäsityksiä kyseenalaistava olemus aiheuttaa epävarmuutta. Ymmärtääkseen Hollya kertoja pyrkii erilaisten narratiivisten keinojen avulla löytämään hänessä jonkinlaisen yhtenäisen identifikaatioiden keskiön. Hollyn ristiriitaisuuden kokeminen ongelmallisena voidaan tulkita vertauskuvana patriarkaalisen ideologian tavasta esittää naiseus irrationaalisena ja moninaisena vastakohtana miehisyyden loogisuudelle ja rationalisuudelle. Adaptaatioprosessin myötä Capoten rajoja rikkova ja vallitsevia yhteiskunnallisia arvoja kyseenalaistava tarina muotoutui heteronormatiiviseksi romanttiseksi komediaksi. Elokuvassa Holly rakentuu kerronnallisten sekä kuvauksellisten keinojen avulla spektaakkelimaiseksi, fetissinomaiseksi objektiksi, jonka ensisijainen funktio on olla miehisen katseen kohteena. Yhdistämällä kameran katseen miespäähenkilön, Paulin katseeseen elokuvakerronta pyrkii samaistuttamaan katsojan Pauliin. Capoten Hollyn ristiriitaisuus ja kompleksisuus on häivytetty lähes olemattomiin, ja hänen keskeiseksi ongelmakseen muodostuu elokuvassa sitoutumiskammo, jonka hän lopulta voittaa Paulin avulla. Tarinan päällisin puolin kiistanalaiselta vaikuttava tematiikka muodostuu näin ollen perinteistä patriarkaalista hierarkiaa noudattavaksi. Vaikka Holly esitetään Capoten teoksessa miehisen fokalisaation kautta, vastustaa hän sen kontrolloivia pyrkimyksiä loppuun saakka. Tarinan lopussa hän katoaa narratiivista, jolloin hänen lopullinen kohtalonsa jää epäselväksi. Tämä voidaan nähdä hänen viimeisenä vastalauseenaan miehiselle pyrkimykselle kontrolloida häntä. Elokuvan loppuratkaisu sitä vastoin alleviivaa Paulin monologin ja Hollyn puhumattomuuden avulla naisen toissijaisuutta mieheen verrattuna. Siinä missä Capoten tarina mahdollistaa Hollyn tulkinnan itsenäiseksi subjektiksi, joka vastustaa hegemonisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolisuudesta, elokuvan Holly alistuu ja alistetaan niille. Elokuvallisten keinojen avulla tämä patriarkaalisuuden ylivalta esittäytyy kerronnallisesti uskottavana. Näiden kahden teoksen sekä niitä yhdistävän adaptaatioprosessin analysointi auttaa ymmärtämään elokuvateollisuuden roolia sosiaalisten ja ideologisten käsitteiden tuottajana ja muokkaajana esittämällä ne idealisoituina narratiiveina.
  • Jakola, Lassi Johannes (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkimuksessa käsitellään varhaisen kreikkalaisen heksametrirunoilijan Hesiodoksen (n. 700 eaa.) runoteokseen Työt ja päivät (kr. Ἔργα καὶ ἡμέραι) sisältyvää myyttiä viidestä ihmisheimosta. Tämä myytti kuvaa ihmiskunnan kehityksen muinaisen kultaisen ihmisheimon autuaasta aikakaudesta hopeisen, pronssisen ja herooisen heimon kautta nykypäivän rautaisen heimon vaikeaan aikakauteen. Toisin kuin eräät saman myytin myöhäisemmät versiot, Hesiodoksen myytti ei kuitenkaan kuvaa inhimillistä historiaa asteittaisena rappeutumisena ideaalisesta alkutilasta, vaan tämän kaavan rikkovat niin Hesiodoksen negatiivisesti kuvaama hopeinen heimo kuin edeltäjiään parempana esitetty herooinen heimokin. Tutkimuksen päämääränä on tarjota myytistä tekstuaalisesti perusteltu luenta, jossa myyttiä tulkitaan osana Töiden ja päivien laajempaa kontekstia. Tutkielma koostuu kolmesta pääosasta. Ensimmäisessä pyritään hahmottamaan Hesiodoksen asemaa osana perinteisesti suullista, mutta 700-luvulla hiljalleen kirjalliseksi muuttuvaa kreikkalaista runonlaulantaperinnettä. Runoteoksen Työt ja päivät sisältö ja ohjelma esitellään: Hesiodos pyrkii runossaan luonnehtimaan inhimillistä elämää tosiasiallisesti vallitsevia reunaehtoja ja esittämään tietyn kuvan siitä, miten ihmiset parhaiten voivat parantaa elintasoaan. Tämän keskeisen teeman valottamiseksi Hesiodos tuo yhteen mitä moninaisimpia aineksia: mm. myyttejä, tarinoita, kansanviisauksia ja maanviljelijän kalenterin. Runoilijan oma aktiivisuus hahmottuu juuri tämän materiaalin taidokkaana järjestämisenä niin, että se palvelee hänen runonsa ohjelmaa. Kirjoituksen toisessa pääosassa esitetään lyhyt yhteenveto Hesiodoksen myytistä viidestä ihmisheimosta, käydään läpi myytin tulkintaan liittyviä keskeisiä ongelmia ja esitellään eräitä tulkintasuuntauksia, joiden puitteissa myyttiä on pyritty analysoimaan. Näiden lähestymistapojen ansioita ja ongelmia arvioidaan, ja keskustelun pohjalta muotoillaan lähtökohdat tutkielmassa ehdotettuun lukutapaan. Tulkinta ihmisheimomyytistä esitellään kirjoituksen kolmannessa pääosassa. Ehdotuksen valossa myytin ensisijainen tarkoitus on tematisoida eräitä inhimillistä elämää määrittäviä keskeisiä reunaehtoja. Hesiodoksen myytti voidaan jakaa kahteen pääosaan, joista ensimmäinen kattaa kultaisen ja hopeisen heimon ja muodostaa myytin, joka valaisee ihmiselämää kontrastiivisesti kuvailemalla inhimillisiä elämänmuotoja, jotka eroavat radikaalisti meille tutuista elämänmuodoista. Pronssinen, herooinen ja rautainen heimo taas muodostavat historiallisen myytin, jonka tehtävä on osoittaa, että inhimillisessä historiassa voi esiintyä niin edistystä kuin taantumistakin: tulevaisuus on avoin, ja voimme itse vaikuttaa siihen. Lukutapaa puolustetaan tulkitsemalla ensi silmäyksellä nykyihmisten väistämättömään tuhoon viittaava rautaisen heimon tulevaisuuden kuvaus pikemminkin apokalyptiseksi varoitukseksi siitä, mitä tulee tapahtumaan, ellei ihmiskunta muuta tapojaan. Tutkimus päätetään käsittelemällä eri tapoja, joilla Hesiodos on työstänyt myyttiä osaksi runonsa kokonaisuutta, luonut yhteyksiä sen ja runon muiden osien välille, ja muokannut itse myyttiä palvelemaan hänen runonsa päämääriä.
  • Suonio, Jenna (Helsingin yliopisto, 2013)
    Tutkielmassa selvitetään, millaista uskonnollis-poliittista retoriikkaa Iranin puhujat käyttävät Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa. Tärkeimpänä pyrkimyksenä tutkielmassa on löytää evidenssiä sen puolesta tai sitä vastaan, että Iranin tapauksessa islam ja sen totuudet ovat jotakin universaalille politiikan tekemiselle otollista. Keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on siis Puhuvatko Iranin edustajat uskonnosta Yhdistyneiden Kansakuntien poliittisella alustalla siten, että uskonto näyttäytyy neutraalina politiikkaan soveltuvana käsitteenä? Lähestyn neljäätoista vuosina 2000-2010 pidetyistä puheesta koostuvaa aineistoa tarttumalla teemoihin, joita uskonnollista retoriikkaa sisältävistä puheista nousee. Teemoja ovat Jumalalla oikeuttaminen, negatiivisten toimijoiden tunnistaminen, länsimaavastaisuus ja muu vahva ideologisuus, käsitys henkisyydestä, islamin erinomaisuus sekä populismin ja uskonnon käsitepari. Tieteellisenä metodina tutkielmassa on retorinen analyysi. Yleiskokous on Yhdistyneiden Kansakuntien monikansallisista puheenpitoareenoista demokraattisin ja läpinäkyvin, minkä vuoksi juuri siellä pidetyt puheet ovat muun muassa median kannalta kiinnostavia ja siten erityisen merkittäviä. Yhdistyneet Kansakunnat on syntyvaiheistaan alkaen muotoutunut länsimaiseksi poliittiseksi instituutioksi, jossa uskonnollinen puhe on aina jossain määrin poikkeavaa. Iran puolestaan edustaa teokratiaa ja uskonnollista fundamentalismia, joten Iranin kohdalla uskonnon kuuluu näkyä kaikilla elämän osa-alueilla. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksessa Iran siis asettuu sen omista ideologisista lähtökohdista vahvasti poikkeavalle alustalle. Juuri ideologisen taustan keskeisyyden vuoksi tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostaa islamin ja politiikan keskinäinen suhde tarkasteltuna fundamentalismiin liitettävien teoreettisten käsitteiden kautta. Tärkeä kontekstuaalinen huomio tutkielma-asetelman kannalta on myös Iranin haastavat suhteet sekä Yhdysvaltoihin että Israeliin, mikä selittyy tutkielmassa selvennettävillä lähihistorian tapahtumilla. Sekulaarista alustasta huolimatta puheissa on nähtävissä runsaasti uskonnollista retoriikkaa. Iran edustaa yleiskokouksessa uskonnollista fundamentalismia ja länsimaavastaisuutta, mutta sitäkin enemmän Amerikan-vastaisuutta. Iranin mukaan islamin maailmanlaajuinen omaksuminen toisi rauhan, ja islamin avulla voidaankin luoda keskusteluyhteyksiä kansojen välille. Puheiden mukaan islam siis on monoteismin lähtökohta, mutta myös myös toimiva diplomatian väline.
  • Ruha, Anna (Helsingin yliopisto, 2015)
    Gradussa oli tarkoituksena selvittää, minkälaista talvisotakirjallisuutta julkaistiin Neuvostoliitossa toisen maailmansodan aikana, esitellä keskeisiä talvisotakirjailijoita ja analysoida talvisotakaunokirjallisuutta sen henkilöhahmojen sekä toistuvien temaattisten motiivien kautta. Työssä käytettiin keskeisinä lähteinä seuraavia teoksia: Pavel Petrovin Venäläinen talvisotakirjallisuus. Bibliografia 1939-1945, Valentin Kiparskyn Suomi Venäjän kirjallisuudessa sekä kertomuskokoelmia Noč v blindaže, Zima na fronte, Front ja Frontovoj bloknot, kahta novellia Morjaki idut na lyžah ja Noč v blindaže , lehtijulkaisuja ja runokokoelmia Bojevyje dni sekä Vo slavu rodiny. Tutkimus osoitti, että vaikka neuvostoarmeija kärsi monista ongelmista ja puutteista talvisodassa, niitä ei kuvata sodanajan kaunokirjallisuudessa. Myös talvisodan voimasuhteita on kuvattu kaunokirjallisuudessa usein siten, että Neuvostoliitto jyrää suomalaisjoukot, silloinkin kun neuvostosotilaita on huomattavasti vähemmän kuin suomalaisia. Monet vihollisille suunnatut propagandateemat, kuten neuvostoarmeijan mahtavuus ja sotavankien ystävällinen kohtelu, kohdistettiin myös omille neuvostojoukoille kaunokirjallisuuden avulla. Talvisodan aikana julkaistiin sekä populaari- että kaunokirjallisuutta. Muistelmakirjallisuus oli rajoitettua ja draamatuotantoon talvisodalla on ollut hyvin vähän vaikutusta. Runouden erityisyys proosaan verraten on siinä käytetty kuvakieli. Proosassa kertojan luottamusta herättävä Neuvostoliiton ideologiaa tukeva rooli on keskeinen. Kertomus- ja runokokoelmien analyysin perusteella havaitaan henkilöhahmojen eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä proosassa ja runoudessa. Proosassa henkilöhahmoja esiintyy paljon runsaammin kuin runoudessa, mutta runojen sankarit voivat olla elottomia, kuten turkiksia tai sota-aluksia. Henkilöhahmoille on yhteistä heidän rohkeutensa, voimansa ja nokkeluutensa. Myös toistuvat temaattiset motiivit ovat proosassa ja runoudessa samankaltaisia, kuten kotirintaman rooli, huumori, kunnia ja urhoollisuus. Proosassa huumori erottuu lähinnä "veitikka"- ja viihdyttäjähenkilöhahmoissa, runoudessa monipuolisemmin ja räikeämmin. Proosassa ja runoudessa molemmissa yleisin nimitys suomalaisille on vrag(vihollinen) tai belofinn (valkosuomalainen). Erityisesti runoudessa nimityksissä käytetään kuvakieltä ja symboliikkaa, esimerkiksi puhumalla vihollisista erilaisina eläiminä. Joitakin teemoja, kuten uskontoa, ei joko tuoda esille kaunokirjallisuudessa tai siihen suhtaudutaan halveksivasti ja ironisesti. Työ paljasti, että monista sotavuosien talvisotakirjailijoista löytyy hyvin vähän tai ei ollenkaan tietoja. Talvisotakirjallisuuteen ovat vaikuttaneet sodanajan sensuuri ja propaganda ja Neuvostoliiton ideologia. Sotateema esiintyy melko yksipuolisesti kaunokirjallisuudessa, mutta paljon materiaalia on varmasti jäänyt löytämättä ja julkaisematta. Kaunokirjallisuutta ei voi pitää historiallisena faktana, mutta se kertoo paljon sodan luonteesta ja ajatuksista ja asenteista, joita haluttiin iskostaa neuvostoarmeijalle ja kansalle.
  • Koiranen, Joona (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassani tavoitteenani on tuoda kirjallisuuden traumatutkimukseen uudenlainen näkökulma, joka on lainattu sosiaalipsykologian tieteenalalta. Näkökulman avulla on mahdollista ottaa huomioon traumakokemuksen kirjalliseen ilmaisuun liittyvät sekä kognitiiviset että sosiaaliset aspektit. Sen kautta voidaan tutkia traumakokemuksen rakentumista kaunokirjallisessa teoksessa sekä sen taustalla olevia sosiaalisia representaatioita, sekä näiden representaatioiden muuttumista ajassa (kirjallisuushistoriallinen näkökulma) että eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia eri yhteisöjen välillä tai saman yhteisön sisällä (kulttuurinen näkökulma). Tutkielma koostuu laajasta teoreettisesta osuudesta, jossa määrittelen sosiaalisten representaatioiden teorian soveltamismahdollisuudet ja -rajat kaunokirjallisuuden tutkimukseen sekä teorian kytkeytymisen traumatutkimuksen traditioon.Teoriaosuuden jälkeen tutkin valitsemaani kaunokirjallista aineistoa malliesimerkkeinä näkökulmaan perustuvasta tutkimuksesta kirjallisuusanalyysien avulla. Sosiaaliset representaatiot ovat jaettuja representaatioita, jotka syntyvät, leviävät, muuttuvat ja joita ylläpidetään kommunikaation avulla. Ne ovat yhteisön sisäisiä yhteisesti jaettuja ideoita, uskomuksia, arvoja ja käytäntöjä. Sosiaaliset representaatiot sekä edellyttävät kommunikaatiota että määrittävät sitä. Sekä ajattelumme että kielemme on sosiaalisten representaatioiden läpitunkemaa. Teorian on kehittänyt ranskalainen sosiaalipsykologian pioneeri Serge Moscovici. Sosiaalisten representaatioiden teorian lisäksi käyttämääni teoriataustaan kuuluu kulttuurinen traumateoria sekä kognitiivisen kirjallisuudentutkimuksen ja stilistiikan sekä kognitiivisen stilistiikan teorioita ja käsitteitä. Kaunokirjalliseen aineistooni kuuluvat seuraavat teokset: Uzodinma Iwealan Beasts of No Nation (2005), Ahmadou Kourouman Allah n'est pas obligé (2000), Chris Abanin Song for Night (2007), K. Sello Duikerin Thirteen Cents (2000), Chimamanda Ngozi Adichien Purple Hibiscus (2003) sekä Leslie Marmon Silkon Ceremony (1977). Viimeistä lukuunottamatta kaikissa teoksissa on lapsi tai teini-ikäinen minäkertoja ja teosten voidaan katsoa sijoittuvan afrikkalaisen traumafiktion piiriin. Tutkielmani tulokset tukevat sosiaalisten representaatioiden teorian käyttökelpoisuutta kirjallisuuden traumatutkimuksen näkökulmana. Näkökulma kiinnittää huomion seikkoihin ja ilmiöihin, jotka eivät välttämättä ole eksplisiittisesti havaittavissa. Toisaalta sosiaalisiin representaatioihin lukeutuvia ilmiöitä voidaan tutkia myös ilman teoriaa, mutta tällöin tutkimuksen selitysvoima on vähäinen. Ottamalla huomioon sosiaalisten representaatioiden synty- ja muutosprosessin myös niiden ilmenemismuotoa koskeviin kysymyksiin voidaan vastata paremmin. Näkökulmaa on mahdollista kehitellä kirjallisuushistorialliseen suuntaan sekä muiden kuin traumaan liittyvien sosiaalisten representaatioiden tutkimiseen.
  • Virtanen, Mikko (2015)
    Tutkielmani käsittelee rakennussuojelun problematiikkaa ja todellisuutta. Koekenttänä suojelun käytännön ja ihanteiden kohtaamiselle toimii Helsinki ja erityisesti sen 28. kaupunginosa, Oulunkylä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millainen on rakennussuojelun ihanteiden, arvojen ja todellisuuden suhde käytännössä? Miten hyvin rakennussuojelulle asetetut tavoitteet ja arvot toteutuvat tosielämässä? Onko Oulunkylän suojelu linjassa Helsingin suojeluarvojen ja sen vertaisalueiden kanssa? Miten suojeluprosessi todellisuudessa toimii? Mikä on rakennusperinnön todellinen tila Oulunkylässä? Oulunkylä on erittäin mielenkiintoinen tutkimuskohde, koska se edustaa hyvin Helsingille ominaista rakennuskannan monipuolisuutta ja eri aikakausien rakennusten ja rakennustapojen muodostamaa kerroksellisuutta. Se on muuttunut harvaanasutusta maaseudusta huvilakaupunginosaksi ja siitä edelleen kerrostalopainotteiseksi asemaseuduksi. Kaikki nämä vaiheet ovat jättäneet jälkensä sen ainutlaatuiseen rakennuskantaan. Teoreettisena kehyksenä käytän tilan ja paikan käsitteiden ympärillä viime vuosikymmeninä käytyä keskustelua ja rakennus- ja kulttuuriperintöä käsittelevää tutkimusta. Nykyiseen rakennussuojeluajatteluun on suuresti vaikuttanut muuttunut käsitys tilasta ja erityisesti tilan ja ihmisen suhteesta. Nämä näkemykset heijastuvat suojeluarvoihin ja -käytäntöihin. Tutkimukseni pääaineiston muodostavat Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston tekemät Oulunkylän aluetta käsittelevät inventoinnit ja suojeluraportit, sekä Helsingin yleiskaavat ja kaavaluonnokset vuosien varrelta. Tutkimukseni perusteella Oulunkylän rakennussuojelun tila näyttää olevan erittäin epäjohdonmukainen ja puutteellinen. Tämä johtuu siitä, että suojelluksi suositeltuja rakennuksia alueella sijaitsee yli 70, mutta varsinaisesta suojelusta nauttii tätä tutkielmaa tehtäessä vain 24 rakennusta. Suojelulinjaus on myös hyvin epäjohdonmukainen. Jos vertailemme samalla alueella sijaitsevia, suunnilleen samantyylisiä ja -ikäisiä rakennuksia, niistä toinen saattaa olla suojeltu ja toinen ei. Oulunkylässä sijaitsee jopa Suomen mittakaavassa erittäin harvinaisia ja iäkkäitä rakennuksia ilman suojelua. Tämä on ristiriidassa Helsingin suojelulle asettamien arvojen ja yleisen linjauksen kanssa. Oulunkylän naapurikaupunginosassa, Käpylässä, on esimerkiksi annettu yli kymmenkertainen määrä suojelupäätöksiä. Tilanne Oulunkylässä ei ole kuitenkaan niin synkkä kuin miltä se pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa. Vuoden 2002 Helsingin yleiskaavassa sieltä suojeltiin yhteensä viisi aluetta, mikä tuo hyvän lisän asemakaavalla suojeltuihin rakennuksiin, vaikkakaan ei ole täysin riittävä ratkaisu. Tarkastelemalla suojelupäätöksiä tarkemmin kuitenkin saadaan selville arvokasta tietoa rakennussuojeluprosessista, rakennusperinnön todellisesta tilasta ja rakennussuojelun todellisuudesta. Oulunkylässä ei ole vuoden 1985 rakennuslain muutoksen jälkeen tehty yhtään asemakaavamuutosta pelkästään suojelun takia. Kuitenkin jos kaavoja on muutettu esimerkiksi puisto- tai tiekaavoituksen takia, on vanhaa rakennuskantaa suojeltu samalla. Tämä on johtanut sekavaan ja epäjohdonmukaiseen suojelutilanteeseen. Vanhempia rakennuksia ei ole myöskään vuoden 1985 jälkeen purettu, vaikka joillekin on haettu jopa purkulupaa. Tästä voimme päätellä, että erityisesti iäkkäämmän rakennuskannan suhteen Oulunkylässä linja on todellisuudessa erittäin suojeleva, vaikka se ei näykään suojelupäätösten määrässä. Oulunkylän rakennussuojelua kuvaakin hyvin kaksi sanaa: passiivinen ja reaktiivinen.
  • Lappalainen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2014)
    Homoseksuaalien parisuhteet ovat ajankohtainen teema Virossa. Pro gradu -työni tarkoituksena on tutkia, millainen kuva homoseksuaalisuudesta, homoseksuaalien parisuhteista ja heidän avioliitostaan luodaan kielellisin keinoin, ja mitä se kertoo virolaisesta yhteiskunnasta. Tutkimusmetodinani on kriittinen tekstintutkimus erityisesti systemaattis-funktionaalinen kielioppi. Tutkimuksessa keskeisiä käsitteitä ovat ideationaalinen ja interpersonaalinen funktio, ideaalilukija, polaarisuus, leksikaaliset valinnat, verbien prosessit ja konteksti, joiden avulla tutkin 14 mielipidekirjoitusta. Kaikki nämä tekstit ovat ilmestyneet vuonna 2013 virolaisessa Postimees-päivälehdessä. Ensin tarkastelen tekstien otsikoita ja niiden vastaavuutta tekstien sisältöön, sen jälkeen siirryn itse tekstien tutkimiseen. Teksteistä tarkastelen ensin pikaisesti yleistä kieltä, sitten keskityn homoseksuaalisuus-teemaan liittyvään sanastoon, jota analysoin sekä ilman kontekstia että kontekstin kanssa. Keskityn erityisesti selvittämään sitä, onko sanoilla positiivinen, negatiivinen vai neutraali merkitys. Lopuksi käsittelen lukijan ja kirjoittajan suhdetta: millaisen roolin kirjoittaja ottaa tekstissä ja millainen vaikutus sillä on lukijaan, kuinka kirjoittaja keskustelee lukijan kanssa ja millainen tekstin ideaalilukija on. Pyrin selvittämään kirjoittajan todellisen suhtautumisen teemaan. Tutkimuksessa selviää, että kontekstilla on suuri merkitys. Usein ensimmäinen vaikutelma positiivisesta/negatiivisesta suhtautumisesta ei ole totta sellaisenaan, vaan asia on moni- mutkaisempi kuin miltä se aluksi näyttää. Kaikki kirjoittajat suhtautuvat homoseksuaaleihin positiivisesti, mutta käsitteen avioliitto käyttäminen homoseksuaaleista puhuttaessa on osalle ongelma. Muita tärkeitä teemoja, joista teksteissä puhutaan, ovat kirkko ja sen rooli homoseksuaalien avioliitoissa, homofobia ja politiikka. Tekstien perusteella virolainen yhteiskunta ei suhtaudu homoseksuaaleihin yhtä suopeasti kuin tekstien kirjoittajat.
  • Kilpelä, Eliel Johan Sakari (Helsingin yliopisto, 2014)
    The idea of progress dominated the conceptual world of late 19th century. At the same time the very contents of progress was disputed and open for debate. This openess constituted the backdrop for the finnish critic and philosopher Hjalmar Neiglick (1860-1889) who assidously insisted in his intellectual program on modernity and progress. His career was a short but intense one: during his active years in the 1880 s he acted as a theatre critic and debater in several fields of civil society. He was the first in Finland to hold a chair in psychology at the Alexander University. Main targets for his critique was the idealistic school of philosophy, the romantic literature and the general intellectual climate in Finland that he found listless and indolent. In my thesis I explore how Neiglick positioned himself as a pioneer and forerunner of modernity and how he through this positioning justified his scientifical and cultural aims. I conduct this study through contextualising Neiglick within the frame of idea of progress. My sources consist of articles in newspapers, reviews of plays, public speeches and private letters. The foremost theoretical aid is the conceptual analysis of progress and its connection to the transformation of the horizon of expectation and space of experience by Reinhart Koselleck. Through Koselleck I have been able to describe what kind of conceptual framework framed Neiglick and his experience of time and how this affected the way he positioned himself. I come e.g. to the conclusion that Neiglick both viewed progress as inevitable as well as something that required a conscious struggle. In my study I show how different geographic locations Germany, France, Denmark and Finland were at interplay in this act of position-taking on the intellectual field. Neiglick saw both France and Denmark as avantguard countries, worthy of emulation. Especially the ideals of French Enlightenment and modern France as universal country (Paris as the capital of the 19th century) were by Neiclick deemed in a particulary exemplary light. Germany on its part was by Neiglick considered as the home of stagnant nationalism, obsolete philosophy and obscure romanticism. Neiglick's stance towards Finland was ambiguous. As he devoted himself to rejuvenate his country, he simultaneously regarded his own outlook as well as the Swedish-speaking Finns future as dismal. I attribute this pessimistic attitude in his otherwise optimistic belief in the future to the fact that he believed the Finnish-speaking Finns to become dominant in social life in the future. This conviction, I believe, was due to Neiglicks firm belief in the inevitability of progress. Earlier research has established the fact that Neiglick regarded Finland as a cultural backwater and that he used his connections with continental Europe to justify his cultural radical critique that he saw as antidote for this backwardness. In my thesis I explore and broaden these findings and point out what kind of experience of time lay as a foundation for the notion of something being progressive or reactionary.
  • Hukka, Anna (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tutkielmani on osaelämäkerta, jossa tarkastelen virolaisen kirjailijan Valev Uibopuun henkilökohtaisia kokemuksia pakolaisuudesta Ruotsissa. Pääasiallinen aineisto koostuu Uibopuun ensimmäiselle aviopuolisolleen Tuuli Reijoselle kirjoittamista kirjeistä ja korteista, joita on yhteensä reilusti yli tuhat vuodesta 1944 vuoteen 1993. Tutkielmani teoreettinen viitekehys muodostuu sen tärkeimmistä käsitteistä eli pakolaisuudesta, kokemuksesta ja identiteetistä. Tutkin pakolaisuuden tuomaa elämänmuutosta kansallisen, etnisen ja kulttuurisen identiteetin muutoksen kautta. Aineistoanalyysissä olen soveltanut niin narratiivisen elämäkertatutkimuksen analyysiä kuin yleisempää historiantutkimuksen analyysiä. Etsin tutkielmassani uutta tietoa Uibopuun elämästä maanpaossa ja tarkastelen sitä kautta pakolaisuutta myös laajempana ilmiönä. Tarkastelen pakolaisuuden vaikutusta Uibopuun elämän eri osa-alueilla ja sitä, miten pakolaisuus määrittyy Uibopuun kirjeissä. Lisäksi tutkin Uibopuun käyttämiä selviytymiskeinoja pakolaisuudessa sekä hänen käsitystään pakolaisuudesta ja sen muutosta ajan kuluessa. Tutkimukseni osoittaa, että pakolaisuuden myötä entiset identiteetin osat eivät katoa, vaan identiteetistä tulee yhä moniulotteisempi ja risteytyneempi. Uibopuu sai Ruotsin kansalaisuuden myötä Ruotsin kansalaisen identiteetin, johon kuului työ, koti ja elämä uudessa kotimaassa. Samalla hänen lapsuudenkotinsa, perheensä ja muistonsa olivat Virossa. Hän edusti kulttuuria, jonka lähtökohdat olivat vanhassa, Viron tasavallan aikaisessa kulttuurissa, mutta samalla myös uutta, pakolaiskulttuuria, joka perustui virolaisten pakolaisten yhteiseen pakolaisidentiteettiin. Selviytymisessä pakolaisuuden rankoista kokemuksista auttoi erityisesti kirjeenvaihto Reijosen kanssa sekä virolaisen yhteisön tuki. Kirjeistä ilmi tulleet pakolaisuuden keskeisimmät piirteet ovat koti-ikävä, masennus, epävarmuus, sattumanvaraisuus, yhteisöllisyys, mutta myös yksinäisyys. Oman kansallisen ja etnisen kulttuurin piirteistä korostui ennen kaikkea kieli. Myös instituutioiden, ideologian ja politiikan merkitys korostuivat pakolaisuuden myötä. Uibopuu yritti pitkään uskoa mahdollisuuteen palata Viroon. Ajan kuluessa energia Viron puolesta taistelemisessa kuitenkin hiipui, ja hänen suhtautumisensa muuttui hiljalleen pessimistisemmäksi. Viron uudelleen itsenäistymisen jälkeen Uibopuulla ei ollut yhtään paikkaa, johon identifioitua kunnolla. Uudelleen itsenäistynyt Viro oli käynyt hänelle liian vieraaksi ja ruotsalaista identiteettiä hän ei taas ollut halunnut omaksua.