Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Haimi, Reino Roman (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani käsittelee ranskalaisen valistusfilosofin Voltairen (1694–1778) vapauskäsitysten toiminnan ulottuvuuksia. Tutkin, miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen metafyysisiä ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä kirjoituksissa, jotka käsittelevät vapauden ongelmaa. Tutkimuskysymys perustuu seuraavaan ongelmanasetteluun: miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen vapautta käsittelevässä pohdinnassa sekä miten toiminnallisuuden periaate vaikuttaa vapauden ja sen toteutumisen käsittämiseen kosmisessa maailmanjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Painotan analyysissani kahta vapauden ilmenemisen ulottuvuutta: 1) metafyysinen ulottuvuus, joka pitää sisällään ensisijaisesti Voltairen epistemologisten kysymysten sävyttämän pohdinnan ihmisen vapauden toteutumisen mahdollisuuksista kosmisessa maailmanjärjestyksessä; ja 2) yhteiskunnallinen ulottuvuus, jossa korostuu vapauden merkitys yhteiskunnallisessa tilassa ja hyveellisessä toiminnassa. Valistuksen historiografiassa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että sillä aikaa, kun monet valistusfilosofit korostivat yhteiskunnallisen vapauden tärkeyttä, heidän metafyysisissä pohdinnoissaan vapauden kysymys olikin epävarmuuden, epäilyn ja arvostelun kohteena. Monien johtavimpien filosofien, kuten Voltairen, Diderot’n ja d’Holbachin näkemykset olivat itse asiassa ristiriidassa heidän korostamansa yhteiskunnallisen vapauden merkityksen kanssa. 1750-luvun Ranskassa yleistynyt fatalismin idea on tästä perusteellinen osoitus. Sen mukaan jokaisen ihmisen elämää määrittää ihmisestä erillään oleva suurempi voima – kohtalo, Jumala tai luonnonlait. Tämä tosiasia viittaa siihen, että valistus ei edustanut universaalista itsevarmaa järjen auktoriteettiin ja yhteiskunnalliseen emansipaatioon perustuvaa valistusfilosofien reformistista ”projektia”. Näkemykseni mukaan se edusti perimmältään ihmiseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvien epistemologisten perustojen uteliaan epävarmaa tunnistelemisen ja uudelleen tulkitsemisen prosessia. Tämä tarkoitti taas sitä, että valistusta sekä sen kokemus- ja arvomaailmaa työstivät ja kehittivät valistusfilosofien lisäksi myös monet muut menneisyyden toimijat ja kulttuuriset käytännöt. Valistus edusti kaikin puolin ihmisen kykyjen ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksien jatkuvaa tunnustelua. Vapauskäsitysten analyysini ajallinen rajaus sijoittuu kahteen ajanjaksoon: 1730-luvulle ja sittemmin 1760- ja 1770-luvulle. Tästä huolimatta kiinnitän huomiota myös 1750-luvulla Ranskassa yleistyneeseen fatalismin näkemykseen, jonka käsitteleminen on välttämätöntä Voltairen vapauskäsitysten ymmärtämiseksi. Koska Voltairen 1760-luvun vapausajattelussa näkyy selkeitä vapauden mahdollisuutta rajoittavia fatalismin piirteitä, 1750-luvun fatalismin diskurssin tarkasteleminen toimii kontekstuaalisena siltana Voltairen 1730- ja 1760–1770-lukujen vapauskäsitysten välillä. Voltaire säilyttää vapauden käsitystensä muuttumisen aikana toiminnan kyvyn merkityksen, mikä oletukseni mukaan edustaa Voltairelle vapauden toteutumisen viimeistä saareketta. Samaan aikaan 1760- ja 1770-luvulla Voltaire alleviivaa kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan, muistikirjojensa muistiinpanoissa ja omistamiensa teosten marginaalimerkinnöissä toiminnan tärkeyden yhteiskunnassa. Päädynkin siihen lopputulokseen, että ihmisen kosmisen äärellisyyden tiedostaminen suo Voltairen mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa mahdollisuuden työstää ihmistoiminnan käytännöllistä, todenmukaista ja maallista puolta. Hyveellisyys eli hyvien tekojen vastavuoroinen tekeminen muille ihmisille on ihmisten hallittavissa oleva toiminnanmuoto. Tutkimukseni lähtökohta on samanaikaisesti aate-, käsite- ja kulttuurihistoriallinen. Pyrin analysoimaan Voltairen vapauden käsittämisen diskursiivista ja semanttista moninaisuutta suhteessa muihin – fatalismin, välttämättömyyden ja tietämättömyyden kaltaisiin – käsitteisiin, minkä tarkoituksena on kuvastaa Voltairen tapaa rakentaa ja työstää ymmärrystään maailmanjärjestyksen olemuksesta. Tavoitteenani ei ole johtaa suoraviivaisia lainalaisuuksia kahden vapautta tarkastelevan ulottuvuuden välille. Pyrin sen sijaan tutkimaan, miten inhimillisen toiminnan näkökulmasta kyseiset tasot kohtaavat toisensa.
  • Kaakinen, Varpu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu tutkielmiani käsittelee muinasegyptiläistä arkkulautaa KM 14565:a ja siihen liittyvää tutkimusta. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kenelle kyseinen arkkulauta olisi saattanut kuulua ja kenen hautajaisissa sitä mahdollisesti olisi käytetty. Keräsin tutkimusaineistoa tarkastelemalla arkkulautaa visuaalisesti, perehtymällä arkkulaudan rakennusmenetelmiin sekä dokumentoimalla valokuvauksen avulla kyseistä esinettä. Myöhemmin tulkitsin lisäksi esineen sisältämiä kuvia ikonografista teoriaa hyödyntämällä. Tutkin esineen fyysisesti, tarkastelemalla sitä ulkoisesti paikan päällä säilytyskohteessa Museovirastossa käänsin hieroglyfejä sekä analysoin arkkulaudan kuvia ikonografisen teorian avulla. Syvennyin myös muinaisegyptiläisten arkkujen tutkimukseen ja kirjallisuuteen. Lisäksi selvitin arkistokäynneillä minkälaista kirjallista dokumentaatiota ja muuta materiaalia arkkulaudasta oli olemassa. Tutkimusaineisto antaa ymmärtää, että kyseessä on arkkulauta arkun kannen sijaan. Tämä on merkittävä ero ja tutkimuslöydös, sillä arkkulautoja käytettiin vain muinaisen Egyptin 21 dynastian aikana. Tutkimuksen myötä selviää myös arkkulaudan mahdollinen alkuperän. Se saattaa olla ja hyvin todennäköisesti onkin peräisin merkittävästä 1800-luvun hautalöydöstä nimeltä Bab el Gasus. Tutkimus paljastaa, että kyseinen arkkulauta on kuulunut naisella, joka on elänyt muinaisen Egyptin kolmannella välikaudella ja joka todennäköisesti kuului Theban Amun papisto yhteisön perheeseen.
  • Mero, Saara (Helsingin yliopisto, 2018)
    Neljän kehitysvammaisen miehen punkyhtye Pertti Kurikan Nimipäivät (PKN) edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2015. Tässä tutkielmassa analysoin PKN:n 85 sekuntisen kilpailukappaleen ”Aina mun pitää” esitystallennetta ja tutkin, millaista vammaisuutta esityksessä esitetään ja mitä esitys mahdollistaa. Euroviisut ovat profiloituneet seksuaalivähemmistöille tärkeäksi tapahtumaksi, mutta kilpailun suhde muihin vähemmistöihin on ongelmallisempi ja ne ovat jäävät usein huomiotta tai kokonaan tapahtuman ulkopuolelle. ”Aina mun pitää” on ensimmäinen Euroviisuissa esitetty punkkappale, eikä kilpailuihin ollut ennen PKN:ä osallistunut kehitysvammaisia. Euroviisututkimuksen piirissä vammaisia viisuesiintyjiä ei ole aikaisemmin käsitelty lainkaan. Tutkielmani sijoittuu sosiaalisen vammaistutkimuksen, esitystutkimuksen, musiikkitieteen ja euroviisututkimuksen rajapinnoille. Tutkimuksellisena metodina työssä on lähiluku, jonka keinoin kiinnitän yksityiskohtaisesti huomiota esityksen visuaalisiin ja auditiivisiin elementteihin. Analyysissä merkitykset muodostuvat punkkulttuurin, euroviisutradition, vammaisuuden ja PKN:n muodostamissa risteyksissä. Kehitysvammaisuutta tulkitsen tutkielmassa Judith Butlerin performatiivisuuden käsitteen mukaisesti tekoina ja esityksinä, joilla on mahdollisuus muuttaa sitä, mitä kehitysvammaisuudella ymmärretään. Vammaistutkimuksen avoimen poliittisuuden periaatteen nojalla pyrin osoittamaan, että kehitysvammainen ruumis, josta mieli ei ole erillinen, on tulkittavissa positiivisesti sen kautta, mihin ruumis kykenee. Esityksen performatiivit ovat monimuotoisia, PKN:n rikkoessa aktiivisesti ennen kaikkea Euroviisujen, mutta myös punk rockin traditioita. Kantaaottavan kilpailusävelmän esityksestä keskeiseksi nousevat utopistiset performatiivit, joilla ilmaistaan toivoa paremmasta tulevaisuudesta kehitysvammaisille. Kehitysvammaisten henkilöiden kyvykkyys näyttäytyy esityksessä aktiivisina toimijuutena: he ovat artisteja ja lauluntekijöitä, kriittisiä punkkareita sekä vammaispolitiikan äänenkannattajia. Vaikka kehitysvammainen punk rock -yhtye Euroviisuissa vaikuttaa ensi alkuun marginaaliselta, on kilpailuiden karnevalistinen ympäristö ilmapiiriltään inklusiivinen, jossa esiintyminen sellaisena kuin itse on, on mahdollista. Esitys haastaa katsojan näkemään kehitysvammaiset ennen kaikkea aktiivisina toimijoina ja kansalaisina, joita yhteiskunnan vammauttavat käytännöt rajoittavat usein enemmän kuin heidän vammansa.
  • Kaitila, Hannu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkielma on tapaustutkimuksellinen lähestyminen musiikkiteknologian kehitykseen ja sen vaikutuksiin populaarimusiikissa. Tutkielma käsittelee kitaravahvistimien mallinnusteknologiaa sekä teknologisten toteutusten, historian, vastaanoton että käyttökokemusten näkökulmasta. Suosituimmat kitaravahvistimet on toteutettu pitkälti putkiteknologialla. Digitaalimallinnuksilla on toistaiseksi pyritty lähinnä toisintamaan perinteisempiä sointi-ihanteita mallintamalla suosittuja vahvistimia. Ensimmäiset digitaaliteknologiaa hyödyntävät vahvistimet, kitaraprosessorit sekä liitännäiset tulivat markkinoille 1990-luvulla, ja näiden osuus musikkituotannossa on lisääntynyt kasvavassa määrin muun muassa taloudellisista ja käytännöllisistä syistä. Teknologian ja kehityksen näkökulmasta lähteinä on käytetty alan tutkimuskirjallisuutta. Vastaanoton analyysin osalta aineistona on käytetty muusikoille ja harrastajille suunnattuja lehtiarvosteluja ja internetkeskustelua 2000-luvun taitteesta, sekä vuosina 2017–2018 tehtyjä musiikkiammattilaisten haastatteluja. Analyysissa on sovellettu sisällönanalyysin menetelmiä, ja hyödynnetty pääasiassa kvalitatiivista, mutta soveltuvilta osin myös kvantitatiivista analyysia. Digitaaliteknologian ja vanhemman analogiteknologian välisistä eroista käytävää keskustelua on tarkasteltu sekä käyttäjien mielipiteiden valossa, että tutkimuskirjallisuutta hyödyntäen. Analyysin tulokset kertovat siitä, kuinka eri teknologioiden suosimiseen liittyy useita syitä teknofobiasta uuden teknologian ihannointiin, sekä kitaristien sointi-ihanteiden konservatiivisuudesta musiikkiammatin ylläpitämisen haasteisiin. Uudempi teknologia vaikuttaa aina omalta osaltaan uusien sointi-ihanteiden ja musiikillisten käytäntöjen syntyyn. Laajemman kehityksen kontekstissa digitaaliteknologia samaan aikaan demokratisoi että homogenisoi populaarimusiikin muokkaantumista, kun laitteiden esiasetukset tulevat yhä useampien käyttäjien saataville. Noin 20 vuoden takaiset musiikkilehdistön laitearviot ja käyttäjien käymät internetkeskustelut eivät ole suoraan verrattavissa myöhemmin tehtyihin haastatteluihin. Tuloksia vertaamalla voidaan silti nähdä, että vaikka digitaalimallinnukset ovat kehittyneet huomattavasti niiden ensimmäisistä toteutuksista saakka, myös analogiteknologialla on yhä vahva kannattajakuntansa. Eri musiikkiteknologioiden suosimisen taustalla on siten nähtävissä eräänlainen arvojärjestelmä, joka ei ole suoraan palautettavissa ainakaan niin sanottuun kovaan teknologiseen determinismiin. Musiikkiteollisuudessa on havaittavissa laitevalmistajien, median ja muusikoiden symbioosi, joka ruokkii populaarimusiikin kehitystä yhä suuremman kulutuksen suuntaan.
  • Vaskin, Leena (Helsingin yliopisto, 2018)
    Taidehistorian pro gradu -työni käsittelee Charlotte Brontën 1847 julkaistun Jane Eyre –romaanin vuosina 1895-2014 julkaistuja kirjankuvituksia. Tutkimuksessa havainnoin kuvitusten kerrontaratkaisuja eli narratologiaa, sekä tapaa jolla eri aikojen kuvittajat ovat lähestyneet 1800-luvun Britanniaan sijoittuvan teoksen ajankuvaa. Huomioni kohteet jakautuvat tarkemmin kolmeen pääteemaan: yksilön ja tämän ympäristön vuorovaikutukseen, yksilöön osana sosiaalisia yhteisöjä sekä yksilöön oman aikansa edustajana. Havaintoni ovat, että klassikkoromaanista on mahdollista muodostaa keskenään hyvin erilaisia kuvallisia esityksiä, jotka lähestyvät alkuperäistä narratiivia yhden tai useamman henkilöhahmon näkökulmista ja painottavat keskenään erilaisia teemoja romaanin tarinalinjasta. Koska Jane Eyre on yhtä aikaa rakkauskertomus, itsenäisen naisen kasvuromaani, kauhuromanttinen jännityskertomus ja sosiaalisen realismin ja feminismin edelläkävijäteos, aihemahdollisuuksien runsaus tarjoaa romaanin kuvittajille runsaasti erilaisia tunnelma- ja näkökulmavaihtoehtoja.
  • Hyvärinen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu -tutkielmani aihe on ei-idiomaattisen improvisaation käsite japanilaisen rumpalin Seijiro Murayaman ja ranskalaisen saksofonistin Jean-Luc Guionnet'n musiikkia koskevassa ajattelussa. Murayama ja Guionnet ovat molemmat nykymuusikoita, jotka ovat erikoistuneet niin sanottuun vapaaseen improvisaatioon. Vapaalla improvisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä usein esimerkiksi englantilaiseen kitaristiin Derek Baileyyn henkilöityvää ja 1960-luvun lopulla nimensä saanutta musiikkityyliä. Myös termin ei-idiomaattinen käyttö vapaan improvisaation yhteydessä on lähtöisin Baileyltä. Bailey kirjoitti 1980 julkaistussa kirjassaan Improvisation. Its Nature and Practice in Music muun muassa omista kokemuksistaan vapaan improvisaation parissa. Kirjassa Bailey pyrkii erottamaan oman ja kollegoidensa musiikin muista improvisaatiota laajalti hyödyntävistä musiikkiperinteistä, kuten esimerkiksi jazzista tai flamencosta esittämällä, että hänen musiikkinsa on ei-idiomaattista. Tarkemmin sanottuna Baileyn musiikki ei hänen mukaansa pyri representoimaan mitään olemassaolevia musiikkityylejä, vaan pyrkii pysymään musiikillisten idiomien ulkopuolella. Baileyn tapauksessa tämä idiomittomuus vaikuttikin tarkoittavan nimenomaista vapautta improvisaatiossa. Vapaan improvisaation historia kuitenkin osoittaa, että sen ympärille on muodostunut monia vakiintuneita käytäntöjä ja idiomeja. Baileyn jälkeen, 1990-luvulta lähtien vapaasti improvisoidun musiikin parissa työskennelleet Murayama ja Guionnet taas ovat palanneet omaa musiikkiaan koskevissa kirjoituksissa ei- idiomaattisuuden käsitteen käyttöön. He ovat kirjoittaneet aiheesta tekstissä “Idioms and Idiots”, jossa he suhtautuvat termiin ja Baileyn ja tämän aikalaisten eli niin sanotun ensimmäisen sukupolven edustamaan vapaan improvisaation haaraan kriittisesti. He tarjoavat toisenlaisia ratkaisuja ei-idiomaattisuuden tavoitteluun. Murayaman ja Guionnet'n musiikissa on havaittavissa selkeitä eroja Baileyn musiikkiin nähden. Tutkielmani pääkysymys on: mitä ei-idiomaattisuus improvisaatiossa Murayamalle ja Guionnet'lle tarkoittaa sekä ajattelun että musiikillisten käytäntöjen tasolla. Tutkielman työhypoteesit ovat: ei-idiomaattisuus on keskeinen käsite ja teema vapaan improvisaation yhteydessä. Ei- idiomaattisuudesta vapaassa improvisaatiossa tulee kuitenkin idiomaattista. Murayaman ja Guionnet'n musiikki eroaa Baileyn musiikista. Tutkielma on ongelmakeskeinen perustutkimus, jonka aineisto on sekä menneisyydestä ja nykyajasta. Näkökulma on musiikkiesteettinen, musiikkianalyyttinen, laadullinen ja etnografinen. Tutkielmassa yhdistän tekstianalyysiä, haastatteluanalyysiä sekä musiikkianalyysiä. Primääriaineisto koostuu muusikoiden omista kirjoituksista ja heistä tekemistäni haastatteluista. Käytän esimerkiksi Baileyn kirjaa Improvisation. Its Nature and Practice in Music sekä Murayaman ja Guionnet'n kirjoittamaa tekstiä “Idioms and Idiots” sekä keväällä 2016 heistä tekemiäni haastatteluja, joissa pyrin saamaan lisäselvyyttä asiaan. Haastattelumetodi oli teemahaastattelu. Musiikkianalyysin aineistona käytän Murayaman ja Guionnet'n improvisoidun kappaleen levytystä. Tutkielmassa päädyn lopputulemaan, että ei-idiomaattisuus on käsitteenä ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä, mutta siitä huolimatta puolustaa paikkaansa osana vapaan improvisaation tutkimusta. Haastattelujen avulla olen saanut selville Murayaman ja Guionnet'n menetelmiä pyrkiessään kohti ei-idiomaattisuutta musiikissa. Ei-idiomaattisuus palautuu lopulta improvisaatiota määrittäväksi jatkuvaksi ja toistuvaksi prosessiksi sekä emergentiksi, liikkuvaksi määreeksi. Musiikkianalyysin perusteella Murayaman ja Guionnet'n käyttämät keinot improvisoida ei-idiomaattisesti sisältävät muun muassa hiljaisuuden, kuuntelun ja sävelkielen abstrahoinnin keinoja.
  • Jokinen, Petri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmani aiheena on elokuvan neo-noir (eli uusnoir) lajityypin käsittely postmodernia aikakautta koskevan akateemisen keskustelun kautta. Ensisijainen teoreettinen lähtökohtani on marxilaisen kulttuurikriitikko Fredric Jamesonin historiallinen postmodernismin teoria, jossa ilmenee katkos modernin ja postmodernin aikakauden välillä. Hyödynnän työssäni myös postmodernia yhteiskuntaa käsittelevää sosiologista kirjallisuutta ja niin sanotun jälkistrukturalismin ajatteluperinnettä. Keskeinen päätelmä työssäni on se, että neo-noir syntyy 1960-luvun lopulla vahvasti jälkimodernistisena lajityyppinä ja saa lopullisen muotonsa 1980-luvun alkuun tultaessa siirtyessään täyden postmodernismin vaiheeseen. 1970-luvun neo-noiria leimaa yleisesti tietynlainen realistinen esitystapa. Se pyrkii arvioimaan noir-lajityypin olemusta uudelleen tässä muuttuneessa historiallisessa tilanteessa. Olen kutsunut sitä luonteeltaan revisionistiseksi, sillä se sisältää itsetietoisen asenteen omaa lajityyppiään kohtaan. Film noir kuuluu lajityyppinä moderniin aikakauteen ja neo-noir postmoderniin aikakauteen. Neo-noirissa tilan elokuvallinen esittäminen on keskeisessä osassa. Käsittelen tilaa ennen kaikkea Los Angelesin elokuvallisen representaation kautta. Työssä päädytään lopulta kuvan itsensä historiaan, sillä representaation järjestelmä ei ole nykyisin enää vain väline, vaan se itse nousee nyt etualalle. Työni tarkoituksena on lopulta kuvata postmodernia aikakautta siten kuin se ilmenee neo-noir-elokuvien kautta. Tässä keskeiseksi nousee todellisuuden ja sen esityksen monimutkainen suhde. Johtopäätöksenä on, että neo-noir on elokuvan postmoderni lajityyppi, joka on vahvasti sidoksissa omaan aikaansa. Siinä keskeistä on tilan elokuvallinen esittäminen ja jonkinlaisen kriittisen position konstruointi. Se pyrkii esittämään oman aikamme olemuksen tilallisen allegorian muodossa. Marxilaisessa perinteessä historiallisen tulkinnan yhteys kapitalistisen järjestelmän alarakenteeseen on tärkeää, ja myös tässä työssä asioiden ja ilmiöiden syvällisin taso palautuu siihen.
  • Oikarinen, Maarit (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan Anselm Kieferin teoksen Jakobs himmlisches Blut (2002) yhteyttä holokaustin identiteettiin. Tutkielman pyrkimyksenä on vastata mitkä aiheet teoksessa kertovat holokaustin muistista ja identiteetistä, ja miten holokaustin muisti ilmenee teoksessa. Holokaustitaiteen tutkimuksessa korostuu henkilökohtaisen ja kollektiivisen muistin yhteys holokaustin jättämään traumaan. Muistitutkimuksen kontekstissa teoksen tutkimusmetodina käytetään Julia Kristevan muukalaisuuteen, kielenkehitykseen ja intertekstuaalisuuteen liittyviä näkökulmia. Anselm Kiefer tunnetaan tuotteliaana ja holokaustiin sitoutuneena taiteilijana, jolle taiteen tekemisen metodina on viittaaminen Paul Celanin runouteen. Holokaustitaiteen tutkimuksessa tarkastelukohteina on trauman siirtyminen sukupolvelta seuraavalle. Anselm Kiefer holokaustin jälkeen syntyneenä välittää taiteessaan Paulin Celanin holokaustiin liittyviä kokemuksia eettisen suhteen kautta. Teoksen Jakobs himmlisches Blut (2002) motiivit ja aiheet liikkuvat juutalaisen ja saksalaisen kollektiivisen muistin välisessä maastossa. Tutkimuksessa ilmenee kuinka Kieferin teos absorboi Celanin runosta aiheita, joiden kautta teokseen luodaan konnotaatioita ja symbolisia mielikuvia. Kristevan teorian mukaan identiteetin murtuminen kytkeytyy kielen ja paikan häiriöihin, mitkä tulevat esille visuaalisessa teoksessa ristiriitaa herättävinä ilmiöinä. Kieferin teos toistaa Celanin runon muistia. Celanin ambivalentti suhde saksan kieleen ilmenee Kieferin teoksessa ristiriitaisena suhteena saksalaiseen maisemaan. Kieferin teoksen motiivit ja ilmaisu toistavat holokaustin muistista juontuvia aiheita, mitkä hylkivät toisiaan ja jättävät katsojan outouden tilaan.
  • Hekkurainen, Mirkka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa esittelen erilaisia kulttuuriperintötyöhön osallistumisen muotoja ja motivaatiota niiden takana. Tutkielman aineisto koostuu kaksilla avoimilla kaivauksilla tehdyistä haastatteluista ja havainnoinnista sekä esimerkeistä, jotka ovat poimittu kaivauksien yhteydessä olleista sosiaalisen median kanavista. Tutkielman olen tehnyt osana Lapin synkkä kulttuuriperintö -hanketta. Kiinnostukseni kohteina ovat sekä kenttätyöt että niiden rinnalla sosiaalinen media, jolla tarjottiin laajemmalle yleisölle mahdollisuus osallistua kulttuuriperintötyöhön. Tutkielmani teoreettinen tausta ammentaa osallistavasta etnografiasta (participatory ethnography), mutta nojautuu myös varhaisempiin näkökulmiin osallistumisesta. Työssäni selvitän osallistamisen ja sosiaalisen median käytön hyötyä kulttuuriperintötyölle. Haastatteluaineiston keräsin avoimilla arkeologisilla kaivauksilla kesinä 2016 ja 2017. Sosiaalisen median sisältö on hankkeen tutkijoiden yhdessä tuottamaa ja valikoin sieltä edustavimpia esimerkkejä. Analysoin aineistoa etsien tiettyjä teemoja ja samankaltaisuuksia näiden toisistaan eroavien aineistojen välillä. Aineiston ja analyysin kontekstina toimivat toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ja nk. synkkä kulttuuriperintö Lapissa. Työssä tutkin sekä vapaaehtoisten kaivajien kokemuksia, että sosiaalisen median ja kaivausten synnyttämää osallisuutta yhteisöarkeologian ympärillä. Moniaineistoinen työ mahdollisti kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen näkökulman yhdistämisen etnografian kuvailevaan tutkimustapaan. Aineistoa olen analysoinut englanninkielisten sanojen "participation" ja "engagement" kautta. Ensimmäinen viittaa syvempään ja kokonaisvaltaisempaan osallistumiseen, kun jälkimmäinen taas on pinnallisempi kosketus kulttuuriperintötyöhön. "Participation" sopii siis paremmin fyysisesti kentällä tapahtuneeseen vapaaehtoisten osallistumiseen ja "engagement" sosiaalisen median kautta muodostuneeseen yhteyteen kaivauksien kanssa. Työssä pohdin myös osallistumisen mahdollistavia puolia esteettömyyden ja kulttuuriperinnön politisoitumisen kautta. Kaivauskokemus ja sosiaalisen median tarjoamat mahdollisuudet otettiin positiivisesti vastaan ja yhteisöllisen kulttuuriperintötyön hyödyt olivat nähtävissä aineistosta.
  • Mero, Henna (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä pro -gradu tutkielmassa tarkastelen naisasian parissa työskennelleen autonomian ajan aatelisneidin, Lilly von Heidemanin (1849–1917), elämänpiiriä, maailmankuvaa ja identiteettejä. Mitkä yhteiskunnalliset asiat hän koki itselleen tärkeiksi, ja miten hän itse toimi omassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössään? Tutkielma on minibiografia, jossa kulkee vahvasti mukana myös hänen veljensä, Hugo von Heideman (1851–1915). Veljellä oli suuri rooli sisarensa elämässä, sillä he asuivat suurimman osan elämästään yhdessä Urajärven kartanolla. Lähdeaineistona olen käyttänyt neiti von Heidemanin keskeneräisiä muistelmia, matkapäiväkirjoja Euroopan ja Egyptin matkoilta, sekä hänen puheitaan esimerkiksi venäläistämistoimiin, naisasiaan ja lasten kasvatukseen liittyen. Olen hyödyntänyt myös sisarusten opiskeluaikaista kirjeenvaihtoa, sekä kartanolla työskennelleen Simolinin pariskunnan haastatteluja. Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt lähilukua sekä uusbiografista metodia. Näistä jälkimmäiseen kuuluu oleellisesti ajatus siitä, että elämäkertakirjallisuutta voidaan kirjoittaa tieteellisesti. Tutkimuskohdetta ei pyritä asettamaan tiettyyn muottiin, sillä ihmiset ovat muuttuvia ja moniulotteisia, eivätkä aina toimi ennalta-arvattavasti tai suunnitellusti. Täten heistä piirtyvä kuva on myös kompleksinen, ja heillä voi olla monenlaisia identiteettejä. Lillyn identiteettien peruspilareina voi nähdä hänen roolinsa isosiskona, naisasianaisena, säätyläisnaisena, sekä opettajattarena. Lillyn sosiaalinen ja kulttuurinen toimintakenttä sijoittuu autonomian ajan Suomeen, sekä osittain myös ulkomaille pitkien ulkomaanmatkojen myötä. Sosiaaliset verkostot koostuvat opiskelutovereista, naisyhdistyksen jäsenistä, sukulaisista sekä lähiseudun aatelistosta. Tämän lisäksi sosiaalisia suhteita luotiin aktiivisesti myös Suomen rajojen ulkopuolella. Lilly von Heideman näyttäytyy lähteiden valossa oppineena ja yhteiskunnallisesti valveutuneena säätyläisnaisena, joka tarkastelee maailmaa aatelis- sekä naisasianaisen silmin. Ulkomaanmatkojen myötä hän pääsi tutustumaan Euroopan suurkaupunkeihin, sekä Lähi-idän historiallisiin nähtävyyksiin. Länsi edusti säätyläisnaiselle sivistyksen kehtoa, itä takapajuisuutta ja sivistymättömyyttä.
  • Rantanen, Henri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Pro gradu tutkielman tavoitteena oli selvittää suomalaisten vapaaehtoisten lähtömotiiveja Viron vapaussotaan vuosina 1918–1920. Aihetta on tutkittu aikaisemmin mutta aikaisempi tutkimus on kaivannut lisäselvitystä. Kysymystä lähestyttiin aikaisempaa laajemmassa viitekehyksessä ja tämä tutkimus osallistuu osaltaan kansainväliseen keskusteluun ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä väkivallasta Euroopassa. Tutkimus on kvalitatiivinen ja sen pääasiallisena lähdeaineistona toimi sotaan lähteneiden tuottama kirjallinen aineisto kuten kirjeet, päiväkirjat ja muistelmat. Aikaisemman tutkimuksen väittämät toimivat tämän tutkimuksen olettamina ja tarkentavina tutkimuskysymyksinä. Aineistoa on tarkasteltu lähdekriittisesti ja tutkimuskysymykset on esitetty historiallisessa kontekstissa. Tutkimussuuntauksena on uusi sotahistoria ja näkökulmana yksilön kokemus ulkomaille sotimaan lähdöstä. Tämä tutkimus tuo esiin, kuinka vapaaehtoisista koostuvat joukot muodostettiin ja millaista värväystoimintaa harjoitettiin. Toiminta oli tehokasta ja halukkaita ilmoittautui ennakoitua enemmän. Monet lähtijöistä olivat huomattavan nuoria ja heihin kohdistui aatteellista valistustoimintaa. Tutkimuksesta käy lisäksi ilmi, että Viron vapaussotaan osallistui Suomessa värvätyiden lisäksi 1300 suomalaista Neuvosto-Venäjän punaisen armeijan mukana. Heidän osuuttaan on tutkittu vähän ja tämä tutkimus osoittaa tutkimuksen lisätarpeen heidän osaltaan. Viroon lähteneiden motiivit vaihtelivat ja lähtöpäätökseen vaikuttivat monet tekijät. Yleisin lähtömotiivi oli halu auttaa. Virolaiset koettiin veljeskansana jota pelätty bolshevismi uhkasi. Tästä tutkimuksesta käy lisäksi ilmi, että taloudelliset syyt olivat aikaisemmin oletettua yleisempiä. Venäläisiin kohdistunut viha ei ollut lähtöpäätöstä tehdessä niin merkittävä syy, kuin aikaisemmin on oletettu. Seikkailunhaluisuutta esiintyi runsaasti ja tulos vahvistaa aikaisemmissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Tutkimus esittää uuden hypoteesin jatkotutkimusta varten: Autotelinen toiminta saattaa selittää joidenkin useisiin sotiin vapaaehtoisesti lähteneiden vaikuttimia. Tutkimus voi toimia tapaustutkimuksena tutkittaessa laajemmin suomalaisten lähtömotiiveja ulkomaalaisiin konflikteihin ja/tai tutkittaessa ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Euroopan väkivaltaisuuksia.
  • Förster, Jan (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen kohteena on Osmo Valtosen (1929-2002) taiteilijaura ja etenkin hänen tuotantonsa keskeisin osa, hiekkapiirtimet. Valtosen uran ja tuotannon kautta saadaan myös mielenkiintoinen näkökulma kineettisen taiteen läpimurtoon niin kansainvälisesti kuin etenkin Suomessa. Tutkimus nostaa esille useamman näkökulman aiheeseensa. Haastattelumateriaaliin perustuva osa kuvaa Valtosen taitelijauran ja myös taiteilijaidentiteetin kehittymistä. Kineettisen taiteen läpimurtoa käsitellään yleisellä tasolla, mutta myös painottaen suomalaista näkökulmaa. Valtosen tuotannon ja etenkin hiekkapiirtimien esittely luo kuvan teosjoukon ominaispiirteistä, kuten niiden teknisistä ratkaisuista ja esikuvista. Teosten, taitelijan ja aikalaisvastaanoton yhteenkietoituneisuus hahmottuu laajassa suomalaisen kineettisen taiteen aikalaisvastaanottoa ja -kritiikkiä koskevassa keskustelussa.Taitelija-indentiteetin muodostumisen lisäksi toinen teoreettinen näkökulma on Valtosen tuotannon hahmottaminen suhteessa modernin ja jälkimodernin keskustelun rajapintaan. Millä teoreettiselta katsantokannalta teoksia on lähestytty ja millaisia uusia luentatapoja olisi mahdollista käyttää. Tältäkin osin tutkimus nojautuu taiteilijan tuotantoon, taiteilijan omiin teksteihin ja haastatteluihin sekä aikalaiskirjoituksiin. Tekstien läpikäymisessä on noudatettu vertailevaa aineistotutkimusta ja niitä on suodatettu modernin ja jälkimodernin luennan kautta. Osmo Valtosen hiekkapiirtimet ovat esimerkki taiteilijan tuotannossa, joka ulottuu pitkälle ajanjaksolle ja kuvataiteesta käytävän keskustelun murrokseen. Ne ovat myös olleet avainasemassa taiteilijan identiteetin rakentamisessa
  • Mäkipuro, Joel (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkastelen Pro gradu -tutkielmassani Pentti Saarikosken runo- ja proosatuotannon miljöösuhdetta. Tavoitteenani on selvittää, millainen on runoteosten puhujan ja proosateosten kertojan suhde ympäristöönsä ja miten se vaihtelee teoksittain. Tarkastelen miljöösuhdetta pitkälti ympäristön ja sitä havainnoivan subjektin eli puhuja- tai kertojahahmon välisenä kommunikaationa ja dialogina. Tutkielmassani pyrin erottelemaan toisistaan luonnonympäristön kuvauksen sekä toisaalta rakennetun miljöön kuvauksen. Tarkastelen pääsääntöisesti näitä kahta miljöön lajia erillään, vaikka monissa teoksissa ne esiintyvätkin rinnakkain ja joissain tapauksissa myös toisiinsa sekoittuen. Aluksi esittelen tutkielmani kannalta keskeisiä käsitteitä, kuten paikallisuus, topofilia, topografinen runous, miljöö, ympäristö, kuvaus ja kuva. Tämän jälkeen tarkastelen maisemaa miljöökuvauksen keskeisenä elementtinä sekä miljöön suhdetta kielen materiaalisuuteen ja aikaan. Seuraavassa luvussa siirryn tutkimaan Saarikosken teosten luontosuhdetta, idyllin ja pastoraalin piirteitä sekä ihmisen ja luonnon suhdetta niissä. Tutkielman loppupuolella keskityn kaupunkisuhteeseen Saarikosken teoksissa. Pohdin kaupunkimiljöön roolia modernistisessa runoudessa, Helsinkiä Saarikosken teosten tärkeimpänä miljöönä sekä kaupunkisuhteessa tapahtuvia asenteenmuutoksia. Lisäksi pohdin arkkitehtuurin representaatioita teoksissa, puhujan suhdetta kaavoitukseen, lähiön kuvausta sekä ulkomaisten kaupunkien kuvausta Saarikosken proosassa. Biografista taustaa vasten tarkasteltuna Saarikosken asuinpaikoilla on havaintojeni perusteella ollut olennainen vaikutus eri teosten miljöösuhteeseen. Saarikosken teosten miljöösuhteessa vaihtelevat kiintymys ja juurettomuus kuvattuihin paikkoihin nähden. Miljöösuhteen kannalta olennaista on puhujan ja kertojan tarkkailijanrooli sekä tietynlainen ulkopuolisuus suhteessa kuvattuun miljööhön ja tapahtumiin. Antroposentrinen ja ekosentrinen ajattelu esiintyvät Saarikosken luontokuvauksissa rinnakkain. Pastoraalin tradition kontekstissa Saarikosken tuotanto representoituu selkeästi ympäristötietoisena kirjallisuutena, jossa vastuullisuus näyttäytyy ennen kaikkea luonnon kunnioittamisena, mutta toisaalta myös uhkien selkeänä tiedostamisena. Saarikosken pitkäaikaista kotikaupunkia Helsinkiä voidaan laajalta osin pitää hänen teostensa kertoja- ja puhujahahmolle tärkeimpänä kaupunkina ja miljöönä. Pidän demytologisaatiota olennaisena seikkana Saarikosken runojen kaupunkisuhteen kannalta. Saarikosken proosateoksissa urbaani ympäristö, kuten hänen päiväkirjojensa sekä teosten Ovat muistojemme lehdet kuolleet, Aika Prahassa ja Kirje vaimolleni Helsinki, Praha, Dublin ja Lontoo, ilmenee usein tunnistettavammin ja moniulotteisemmin kuin runoudessa.
  • Kiianlinna, Onerva (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tavoitteenani on selvittää, soveltuisiko darwinistinen kulttuurievoluutio evoluutioestetiikkaan ja olisiko sovellus hedelmällinen evoluutioestetiikan tutkimussuuntauksen kannalta. Tarkemmin sanottuna pohdin, sopiiko Peter Richersonin ja Robert Boydin (2005) geenien ja kulttuurien yhteisevoluutioteoria taidemaailman tarkasteluun. En muotoile kattavaa teoriaa vaan valotan sovelluksen mahdollisuutta yleisellä tasolla. Hyödynnän evoluutioajattelua, biologista ihmiskuvaa ja institutionaalista taidekäsitystä. Vaikka tutkielmani teoriatausta on naturalismissa, nostan esiin nykyisen evoluutioestetiikan ongelmia. Kartoitan evoluutioestetiikassa käytettyjä evoluutiobiologian selitysmalleja. Käy ilmi, että evoluutioestetiikan teoriat pohjaavat viime kädessä joko luonnonvalinnan tai sukupuolivalinnan ajatukseen. Näin siitä huolimatta, että estetiikan metodein ei voida kerätä biologian kannalta riittävää todistusaineistoa teorian tueksi. Ehdotan ratkaisuksi kulttuurievoluutiosta tehdyn tutkimuksen huomiointia. Kulttuurievoluutioteorian avulla selitetään kulttuurin tuotteiden yleistymistä. Yhteisevoluutioteorialla puolestaan avataan tilannetta, jossa geenien ja kulttuuriympäristön vuorovaikutus on johtanut siihen, että kulttuurin tuotteet välittyvät määrätyllä tavalla tietyissä sosiaalisissa ympäristöissä. Osoitan, että yhteisevoluutioteorian innoittama selitys taidemaailmasta on mahdollinen, koska sosiaalinen oppiminen kannattaa taidemaailmassa, taidemaailmassa on yhteisevoluutioteorian mukaisia opettajia ja tunnevalinta näyttäisi suosivan taiteen yleisiä sisältöjä. Sovelluksen etuna on, että epämääräisemmästä valinnan prosessista siirrytään tutkimaan kulttuurista välittymistä, josta on olemassa tutkimustietoa. Samalla evoluutioestetiikkaan voidaan sisällyttää kokonaisvaltaisemmin biologiaa ja ihmistieteitä. Sovelluksen vaaranpaikkana taas on, että selityksestä tulee tautologinen. Jotta sovellus lisäisi itseymmärrystämme, se tulee tehdä tiiviissä yhteistyössä sekä biologian että filosofian kanssa.
  • Leivo, Katarina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, minkälaiset historialliset tekijät vaikuttivat Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumiseen. Ensin tutkielmassa tarkastellaan nationalismia aatteena ja suomalaisuutta käsitteenä, joiden pohjalta tutkielma käsittelee Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumisen eri vaiheita tarkastelemalla sellaisia maakunnan historian käännekohtia, jotka vaikuttivat maakuntaidentiteettiin merkittävästi. Tutkielmassa edetään kronologisesti käsitellen näistä käännekohdista tärkeimmät, joita ovat esimerkiksi karelianismin eli Kalevalan synnyinsijoja ihannoivan liikkeen, kirjallisen tradition ja oman maakuntaliiton perustamisen vaikutukset kainuulaisuuden muotoutumiseen. Maakuntaidentiteetin syntytarinan lisäksi tässä tutkielmassa tarkastellaan Kainuun maakunnan kahta 1990-luvun hanketta ja sitä, mikäli nämä hankkeet ovat erityisen kainuulaisia. Tällä viitataan siihen, että tutkimuskysymys selvittää, näkyykö hankkeissa kainuulainen mentaliteetti. Tarkastelun kohteena olevat hankkeet ovat: Sinisten Ajatusten Kainuu -tapahtuma vuodelta 1994 sekä Vuokatin hiihtoputki, joka on maailman ensimmäinen sisähiihtotunneli. Kolmas, suppeampi tutkielman kysymys käsittelee Euroopan unionin vaikutuksia Kainuun maakunnassa tarkastelemalla kainuulaisten yleistä suhtautumista unioniin ja esimerkiksi haja-asutusalueille luotua tukimuotoa, tavoite 6 -ohjelmaa. Tutkielman ainestoina on käytetty Kainuun seutukaavaliiton ja Kainuun liiton päätöspöytäkirjoja 1990-luvun alkuvuosilta, Kainuun Sanomien lehdistökirjoittelua vuosilta 1994 - 1995, erilaisista Kainuun hankkeista ja raporteista koottuja yhteenvetoja, Siniset hetket ja Siintävät vaarat maakuntakuvatutkimusta -2000 ja kolmea haastattelua. Haastatellut olivat näiden maakuntahankkeiden taustajoukkojen keskeisimpiä henkilöitä. Siniset hetket ja siintävät vaarat - maakuntakuvatutkimus 2000 toimii työkaluna hankkeiden sisällön tarkastelussa. Tutkimuksessa selvitetään, mikäli mielikuvatutkimuksessa esille nousevat adjektiivit ja avovastaukset ikään kuin resonoivat maakuntahankkeiden sisällön kanssa. Pro gradu -tutkielma osoittaa sen, että Kainuun maakuntaidentiteetti on vahva, ja tarkastellut historialliset tekijät vaikuttivat Kainuun maakuntaidentiteetin muodostumiseen merkittävästi. Tutkielma osoittaa myös, että Euroopan unionilla oli positiivisia vaikutuksia Kainuun maakunnassa, vaikka kainuulaiset eivät aluksi olleetkaan tyytyväisiä siihen, että Suomi liittyi Euroopan unioniin. Tutkielmassa käy ilmi, että valitut kaksi hanketta, ovat erityisen kainuulaisia, ja ne resonoivat mielikuvatutkimuksessa esille tulleiden adjektiivien ja avovastausten mukaisesti. Kainuu näyttäytyy tutkielman mukaan erikoisena alueena Suomen kartalla. Tutkielmassa käytetty aineisto on verrattain hajanainen. Iso osa päätelmistä tässä pro gradu -tutkielmassa perustuu tekijän omaan analyysiin sanomalehtiaineiston pohjalta.