Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Murto, Juulia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Parisuhdeväkivaltarikosten esitutkintaan, syyteharkintaan ja tuomioistuinkäsittelyyn liittyy monia haasteita, joita ei ilmene sellaisten väkivaltarikosten yhteydessä, joissa tekijä ja uhri eivät ole toisilleen läheisiä henkilöitä. Tämä johtuu siitä, että vastaajan ollessa asianomistajan läheinen, asianomistaja ei ole läheskään aina halukas edistämään rikoksen selvittämistä. Rikosasiassa vastaajan läheisellä on myös lähtökohtaisesti oikeus kieltäytyä todistamasta. Tämä asianosaisen läheiselle annettu oikeus perustuu yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä oikeudenkäynnissä esitettävän todistelun luotettavuuden turvaamiseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistus muutti merkittävästi asianomistajan asemaa oikeudenkäynnissä. Nykyisin asianomistaja voi olla oikeudenkäynnissä joko asianosaisen tai todistajan roolissa riippuen siitä, esittääkö hän vaatimuksia asiassa. Uudella jaottelulla on erityisesti merkitystä asianomistajan vaitiolo-oikeuteen sekä esitutkintamateriaalin hyödynnettävyyteen. Todistelu-uudistuksen yhteydessä OK 17:18.2:een lisättiin säännös, joka mahdollistaa vaatimuksia esittämättömän asianomistajan kieltäytymisoikeuden murtamisen, mikäli on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Säännöksen tarkoituksena on ennen kaikkea estää se, ettei asianomistajaa voisi lähisuhdeväkivaltatilanteissa painostaa käyttämään vaitiolo-oikeuttaan. Aiemmin vastaava säännös ei ole ollut tarpeen, sillä ennen uudistusta oikeus kieltäytyä todistamasta ei koskenut asianomistajaläheisestä tämän todistajaläheiseen verrattuna erilaisen prosessuaalisen aseman takia. Jos asianomistaja oli kertonut tapahtumista esitutkinnassa, hänen esitutkintakertomuksensa oli poikkeuksetta hyödynnettävissä, vaikka hän ei enää oikeudenkäynnissä halunnut lausua asiassa mitään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevan 17 luvun uudistukset ovat vaikuttaneet rikosvastuun toteutumiseen parisuhdeväkivaltarikoksissa ja kuinka toimivana lainsäädäntöä voidaan pitää parisuhdeväkivallan uhrin kannalta. Tutkielma on lainopillinen ja keskeinen lähdeaineisto koostuu lainsäädännöstä sekä lainvalmisteluaineistosta, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Tutkielmaa varten on hankittu hovioikeuden ratkaisuja, joissa on sovellettu uusia todistelusäännöksiä parisuhdeväkivaltarikoksissa. Hovioikeuden ratkaisukäytäntöä analysoimalla on pyritty hahmottamaan vallitsevaa oikeustilaa sekä osoittamaan mahdollisia lainsäädäntömuutoksen aikaansaamia ongelmia. Tutkielmassa on tarkoitus rakentaa asteittain täydentyvä kokonaiskuva parisuhdeväkivaltatapausten käsittelyyn liittyvistä haasteista rikosprosessissa. Tutkielman keskeinen lopputulos on, että parisuhdeväkivaltarikosten osalta rikosvastuun toteuttamista voidaan pitää nykyisin haastavampana tehtävänä kuin ennen tehtyjä lainmuutoksia. Tilanne ei kuitenkaan ole niin huono, kuin mitä aluksi pelättiin, vaikkakaan ideaalina vallitsevaa oikeustilaa ei voida pitää. Voimassa oleva lainsäädäntö edellyttää toimiakseen aktiivista otetta rikosprosessin eri vaiheiden toimijoilta, jotta rikosvastuun toteuttaminen onnistuu. Tutkielman loppuosassa on myös esitetty de lege ferenda -kehitysehdotuksia voimas-sa olevan lainsäädännön suurimpiin ongelmakohtiin. Mielenkiintoista on myös nähdä, asettaako vuonna 2015 voimaantullut Istanbulin sopimus lainsäätäjälle paineita tiukentaa lähisuhdeväkivaltaa koskevaa sääntelyä, sillä sopimus velvoittaa jäsenvaltioita muun muassa aktiivisesti ehkäisemään ja vähentämään lähisuhdeväkivaltaa sekä saattamaan väkivallan tekijöitä rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan.
  • Korkman, Mimosa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Viime vuosikymmenien aikana jatkuvassa kehityksessä ollut viestintäteknologia on helpottanut arkipäiväistä elämäämme monilla tavoin. Yksi merkittävä ero sähköisen viestinnän ja esimerkiksi kirjeitse käydyn keskustelun välillä on myös se, että tietoliikenneverkkojen välityksellä käydystä viestinnästä jää helposti jälki. On selvää, että tällaiset jäljet kuten viestijöitä, viestijöiden sijaintia, puhelun ajankohtaa, kestoa ja muuta tietoa sisältävät välitystiedot voivat tarjota viranomaisille suuren hyödyn rikostorjunnassa. Yhtä lailla on kuitenkin myös selvää, että nämä yksityiselämää herkästi kuvaavat henkilötiedoiksi lukeutuvat välitystiedot ovat massaluontoisesti säilytettyinä alttiita joutumaan tietomurtojen ja muunlaisten väärinkäyttöjen kohteiksi. Ottaen yhtäältä huomioon Euroopassa vallitsevan turvallisuuspoliittisen tilateen ja esimerkiksi Suomessa juuri hyväksytyt tiedustelulait ja toisaalta EU:n viimeaikaiset toimet yksityiselämän ja henkilötietojen suojan korostamiseksi, on rikostorjunnan ja yksityisyyden suojan välisen tasapainon etsiminen sähköisen viestinnän kontekstissa hyvin ajankohtainen. Tässä lainopillisessa tutkielmassa selvitetään EU-oikeuden rajoja välitystietojen säilytysvelvollisuudesta määräämiselle ja säilytysvelvollisuuden alaisten välitystietojen luovuttamiselle rikostutkintaan. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena onkin tarjota vastaus siihen, mitä EU- oikeus ja erityisesti EUT:n tulkinta välitystietojen säilytysvelvollisuuden asettamisesta ja säilytettyjen tietojen luovuttamisesta, pitää sisällään. Milloin EU-oikeus sallii jäsenvaltioiden asettaa teleyrityksille velvollisuuden säilyttää asiakkaidensa välitystietoja – ja milloin ei? Lisäksi pohditaan minkälaisia puutteita EU-oikeuteen ja EUT:n tulkintoihin liittyy, ja kuinka säilytysvelvollisuutta tulisi kehittää de lege ferenda. Esimerkiksi ei tutkielmassa jaeta EUT:n omaksumaa näkemystä yksityiselämää tarkkaa kuvaavien välitystietojen asettamisesta yksityiselämän suojan perusoikeuden ydinalueen reuna-alueille. Jäsenvaltioiden välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskeva lainsäädäntö voidaan EUT:n Tele 2 ja Watson -ratkaisun mukaan sallia unionin oikeuden mukaisesti ensinnäkin ainoastaan vakavan rikollisuuden torjunnan tarkoituksiin. Toiseksi sallii unionin oikeus EUT:n mukaan välitystietojen kohdennetun säilyttämisen, kun säilytysvelvollisuus on rajattu täysin välttämättömään. EUT:n keskittymistä lähinnä sellaisten keinojen etsimiseen, joilla säilytysvelvollisuus voitaisiin toteuttaa, pidetään tutkielmassa ongelmallisena. Olisi ollut toivottavaa, että se olisi välttämättömyysharkinnassaan pohtinut sitä, onko välitystietojen säilytettäväksi velvoittaminen unionin oikeuden mukaan ylipäätänsä katsottavissa välttämättömäksi rikostorjunnan toimenpiteeksi. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksia peilaten, vastataan toiseen tutkimuskysymykseen siitä, millä tavalla säilytysvelvollisuudesta voidaan jäsenvaltioissa määrätä, jotta edellä mainitut ja muut EU-oikeuden asettamat edellytykset täyttyisivät. EUT:n Tele 2 ja Watson - ratkaisussa väläyttämiä vaihtoehtoja säilytysvelvollisuuden kohdentamista tiettyyn henkilöpiiriin, jonka välitystiedot voi paljastaa vähintään epäsuoran yhteyden vakavaan rikollisuuteen tai sellaiselle maantieteelliselle alueelle, jossa on kohonnut riski vakavien rikosten valmistelulle tai toteuttamiselle, on yhdenvertaisuus- ja tehokkuusnäkökulmista pidetty tutkielmassa hyvin ongelmallisina. Sen sijaan voitaisiin säilytysvelvollisuus tutkielman mukaan kohdistaa tiettyyn ajanjaksoon, esimerkiksi terroriuhkaluokitukseen perustuen. Unionin oikeuden edellytykset voitaisiin tutkielman mukaan toteuttaa myös viranomaisen päätöksestä alkavasta säilytysvelvollisuuden kohdentamisesta sellaisen henkilön välitystietoihin, johon kohdistuu epäily vakavasta rikoksesta. Tällaiseen kohdennettuun säilytysvelvollisuuteen pidetään mahdollisena yhdistää jäädytystoimenpide, jolla viranomainen voisi estää teleyrityksiä poistamasta niitä itseään varten säilyttämiään tiettyä henkilöä tai esimerkiksi tiettyä tukiasemaa koskevia välitystietoja määrätyn ajan tai kunnes tiedot todetaan rikostorjunnassa tarpeettomiksi. Kolmantena vaihtoehtona unionin oikeuden toteuttamiselle pidetään säilytysvelvollisuuden poistamista kokonaan. Näin jäisivät rikostorjunnassa hyödynnettävät välitystiedot riippumaan siitä, mitä välitystietoja teleyrityksellä sattuu tietojen luovutuspyynnön hetkellä olemaan itseään varten säilöttynä. Tutkielmassa tarkastellaan myös välitystietojen säilytysvelvollisuutta ja luovuttamista koskevaa Suomen lainsäädäntöä. Suomen lainsäädännön ei tutkielman kannalta relevanteilta osin katsota täyttävän kaikkia EU-oikeuden vaatimuksia.
  • Voipio, Riitta (Helsingin yliopisto, 2019)
    Euroopan unionin tulisi olla sisämarkkina, jossa tavarat, palvelut, henkilöt ja pääomat liikkuvat vapaasti. Toisaalta välitön verotus kuuluu jäsenmaiden suvereniteetin piiriin ja voi tosiasiallisesti rajoittaa sisämarkkinoiden toimintaa. Tämä näkyy etenkin yleishyödyllisten yhteisöjen kohdalla. Yleishyödylliset yhteisöt eivät lähtökohtaisesti tavoittele voittoa ja sen vuoksi ne nauttivat erilaisista veroeduista, kuten tuloverovapaudesta ja perintöverovapaudesta. Usein toiminta on luonteeltaan sellaista, että ilman veroetuja sitä ei välttämättä pystyttäisi järjestämään. Jokaisella jäsenvaltiolla on omat sääntönsä sille, millaiset yhteisöt voivat nauttia veroeduista sekä sille, millaisia veroetuja on tarjolla. Tätä sääntöjen moninaisuutta on yritetty yhtenäistää muun muassa yhtenäisellä voittoa tavoittelemattoman yhteisön määritelmällä, mutta toistaiseksi tuloksetta. Näin ollen useammassa jäsenvaltiossa toimintaansa harjoittavan yleishyödyllisen yhteisön tulee olla perillä kulloinkin voimassa olevista vähimmäisvaatimuksista. Tätä hankaloittaa edelleen se, ettei kaikkien jäsenvaltioiden lainsäädännöt ole EU:n perusvapauksien mukaisia tai vapauksien mukaisuus täytetään vain nimellisesti. Rajoituksia saattaa olla vaatimukset kansalaisuuteen tai sijaintipaikkaan liittyen ja lisäksi erilaisiin kulttuurillisiin ominaisuuksiin voidaan lisätä vaatimus tietyn alueen kulttuurin tukemisesta. Esimerkiksi Suomen lainsäädännössä on tietyissä tilanteissa tuettava suomalaista kulttuuriperintöä, jotta voisi hyödyntää veroetua. EU on oikeuskäytännössä ottanut selvän linjan siihen, että suoraa kansalaisuudesta johtuvaa erilaista verokohtelua ei hyväksytä. Sen vuoksi monet EU-jäsenvaltiot ovat muuttaneet lainsäädäntöään ja ottaneet EU-oikeuden vastaisia vaatimuksia pois. Yleishyödyllisten yhteisöjen vero-ongelmat rajat ylittävissä tilanteissa voidaan jakaa karkeasti kolmeen kategoriaan. Ensinnäkin tilanteet, jossa yhteisö toimii rekisteröintivaltionsa ulkopuolella eivätkä saa kohdevaltiossa sellaisia veroetuja, joita sen pitäisi saada. Toinen ja kolmas tyyppitilanne liittyy lahjoituksiin. Suuri osa yleishyödyllisistä yhteisöistä toimii pitkälti lahjoitusten turvin, joten lahjoittajiin kohdistuva verotus koskee välillisesti myös lahjoituksen saajaa. Toinen tyyppitilanne koskee luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden tekemiä lahjoitusta, kun lahjoitus tehdään eri jäsenvaltioon kuin missä lahjoittaja sijaitsee tai minkä kansalainen lahjoittaja on. Usein lahjoittaja on oikeutettu kansallisen lainsäädännön nojalla tekemään verovähennyksiä yleishyödyllisille yhteisöille tekemistään lahjoituksista. Vähennysoikeus on aiheuttanut epäselvyyttä, kun kyseessä on rajat ylittävä lahjoitus. Kolmas tyyppitilanne koskee testamenttilahjoituksia. Yleishyödyllisille yhteisöille tehdyt testamenttilahjoitukset ovat usein verovapaata perintöveron osalta tai niihin sovelletaan alennettua veroprosenttia. Tästä saattaa kuitenkin aiheutua ongelmia, jos testamenttilahjoitus on tehty eri valtioon kuin missä perinnönjättäjä on ollut verovelvollinen. Kaikkien näiden tilanteiden lisäksi jäsenvaltioiden veroviranomaisilla saattaa olla huonosti tietoa saatavilla, jolloin yleishyödyllisen yhteisön on vaikea puolustautua verottajan päätöksiltä. Ongelmina on muun muassa palvelujen kielivalikoima, asiakirjojen julkisuus sekä henkilökunnan osaamistason puute liittyen kansainvälisiin tilanteisiin. Euroopan unionin tuomioistuin on toistuvasti ottanut ennakkoratkaisuissaan linjan, että kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä. Vaikka jäsenvaltioilla onkin verosuvereniteetti, verotus ei saa olla ristiriidassa EU:n perusvapauksien kanssa. Tuomioistuin on vedonnut etenkin pääomien vapaaseen liikkuvuuteen ja kuinka tällaisina pääomina voidaan pitää myös erilaisia yleishyödyllisten yhteisöjen investointeja sekä yhteisöille tehtyjä lahjoituksia. Tämä on omalta osaltaan selkeyttänyt yleishyödyllisten yhteisöjen verokohtelua rajat ylittävissä tapauksissa. Tästä huolimatta voittoa tavoittelemattomat yhteisöt kokevat verokohtelun vuoksi edelleen epävarmuutta toimia koko yhteisönlaajuisesti yhdestä jäsenvaltiosta käsin. Ongelmaan on kehitetty erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja, mutta suuria uudistuksia tuskin tapahtuu lähitulevaisuudessa. Näin on siitä huolimatta, että maailma on yhä kansainvälisempi ja yleishyödyllisillä yhteisöilläkin on painetta pystyä toimimaan välillä laajemmin kuin yhden valtion alueella.
  • Hiidenhovi, Miika (Helsingin yliopisto, 2019)
    The thesis concerns issues in relation to director’s liability in Finnish capital investment business and how the Finnish legislation framework governs issues in relation to it. The research shall be carried out especially from the director’s practical point of view and how they should address the business while they are at the office. The thesis also researches the question of why the rules and regulations in relation to directors’ liability are important and what has been the legislator intention behind them. The main research method during the essay shall be jurisprudence. Although the majority of the research shall be done in relation to Finnish legislation, there shall also be references to made EU legislation and therefore the thesis also has a comparative element in it. The thesis shall concern two main types of legal capital investment companies: venture capital and private equity. Thesis shall make necessary references to venture capital and private equity businesses when necessary, but otherwise they are seen as equals. Private equity and venture capital companies were selected to be part of the thesis, because they have adapted a similar structure in their investments and company structures; meaning that the investments are usually carried through a limited partnership, in which the investment are managed by capital investment company which serves as a general partner and the investors the limited partnership as limited partners. The limited liability company aspect of the thesis shall be inspected especially in the light of Companies Act and how the provisions of the Act are affecting the business of capital investing and how the directors of the capital investment companies and investment funds must take account the legislation aspect in their business. Thesis shall also focus on issues in relation management of limited liability companies and limited partnerships from the general legislative point of view. The general examination of the both legal entities is important, as of the detailed structure of the capital investment business which combines two separate legal entities; limited liability company and limited partnership respectively. Hence, it is also important to also establish who shall be considered to be the director, of the capital investment organization and thus bare the liability for potential mismanagements of the capital investing. The directors’ liability in case of limited liability companies shall be examined in the light of duty of care, duty of loyalty and duty to act as defined in Companies Act. In case of limited partnerships, the examination of the directors’ liability shall focus mainly on the duties of general partners as set out in Partnership Act. The issues in relation capital investment also involves specific legislation such Act on Alternative Investment Fund Managers. The specific legislation is mainly based on EU legislation and therefore the research shall compare issues in relation EU national legislation. That been said, the specific legislation has also affected a lot in to the national legislation and how for example the issues in relation investor protection has been taken account. The research shall also take account the penal provision that the national legislation has imposed for mismanagement of the company and investment fund. The conclusion of thesis then was that one underlying principle in all legislation in relation to capital investment business is the fundamental principle of the investor protection that aims to protect the party who has an information disadvantage and have no real power to exercise control over invested capital during the lifespan of capital investment cycle. During the thesis it was established that the legal entity of limited liability company, which separates its owners from the legal entity itself, was created out of necessity to collect outside capital while protecting the investors who would provide such investment but who did not have resources to participate in to day-to-day operations of a company. The same thing can then be argued to be with the rules and regulations in relation to capital investing. Capital investment companies and the investment funds they are operating require outside capital. However, the investors then logically want to protect their investment. Although there can also be contractual obligations in place, it can be still argued that the best form of investor protection is achieved with the legislative frameworks that set out the standards for directors’ liability that they must follow.
  • Firtser, Henry (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja sen ilmenemismuotona erityisesti saalistushinnoittelua Euroopan unionissa. Saalistushinnoittelu on SEUT 102 artiklan vastaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jossa määräävässä asemassa oleva yritys laskee hintansa alle tuotantokustannusten. Alihinnoittelun tavoitteena on yleensä kilpailijan syrjäyttäminen markkinoilta ja tämän toteuduttua ns. monopolivoittojen kerääminen hintoja nostamalla. Tutkielmassa tarkastellaan, milloin yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa ja milloin sen toiminta voidaan katsoa SEUT 102 artiklassa kielletyksi saalistushinnoitteluksi. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymyksiin 1. Milloin ja kuinka yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa Euroopan unionissa, 2. Mitä on saalistushinnoittelu Euroopan unionissa, ja 3. Mitkä ovat saalistushinnoitteluun syyllistymisen edellytykset Euroopan unionissa. Tutkielman tarkoituksena on antaa katsaus saalistushinnoittelun syyllistymisen edellytyksiin sekä yleisiin piirteisiin. Saalistushinnoittelua ei ole määritelty suoraan Euroopan unionin perussopimuksissa, vaan on sen käsite kehittynyt lähinnä unionin oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia Euroopan unionin tuomioistuimen luomaa oikeuskäytäntöä sekä luodaan katsaus Suomen oikeuskäytännön ainoaan saalistushinnoittelutapaukseen, ns. Valio –tapaukseen. Tutkielman keskeisenä aineistona on käytetty Euroopan unionin lainsäädäntöä, Euroopan unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission luomaa oikeuskäytäntöä sekä aiheesta kirjoitettua oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään kilpailua prosessina käyttäen apuna taloustieteellisiä malleja sekä käsitteitä. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään määräävän markkina-aseman käsitettä sekä sen ulottuvuuksia. Tutkielman neljäs luku käsittelee määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman viidennessä luvussa siirrytään saalistushinnoittelun käsitteen ja saalistamisen syiden pariin. Tutkielman kuudennessa luvussa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä. Seitsemännessä luvussa käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelun rationaalisuutta. Tutkielman kahdeksannessa luvussa tehdään lyhyt katsaus saalistushinnoittelun läheisiin väärinkäyttömuotoihin. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan havainnot ja johtopäätökset.
  • Tulonen, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Työnteon ehdot määräytyvät nykyään varsin monipuolisen järjestelmän kautta, ja useista työehdoista päätetään yrityskohtaisesti esimerkiksi paikallisesti sopimalla. Tämän tutkielman tarkoituksena on arvioida työnantajan velvollisuutta selvittää työnteon keskeiset ehdot työntekijälle yritystasolla syntyneiden työehtojen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään, voiko työnantajan vähimmäisselvitysvelvollisuuteen kuulua toisinaan myös työnjohtovallan tai paikallisen sopimisen nojalla syntyneistä henkilöstöetuuksista tiedottaminen. Selvitysvelvollisuuden täsmällisen sisällön lisääntyvästä tulkinnanvaraisuudesta johtuen tutkielmassa arvioidaan lisäksi sitä, kuinka rikosoikeudelliseen rangaistavuuteen perustuvaa selvitysvelvollisuuden rikkomisen seuraamusjärjestelmää tulisi mahdollisesti muuttaa ajan valossa. Tutkimusongelmaa selvitetään lainopin metodin avulla. Selvitysvelvollisuuden ja yritystasoisen norminannon suhteen tulkinta edellyttää aluksi henkilöstöetuuksien syntymekanismien tarkastelua. Tältä pohjalta hahmotetaan ensisijaisesti sitä, mikä on paikallisen sopimuksen sija vähimmäisselvitysvelvollisuudessa ja pohjimmiltaan EU-oikeudellisessa vaatimuksessa siitä, että työntekijän työsudetta koskevat kollektiivisopimukset on ilmoitettava osana tiedottamisvelvoitetta. Käsittelyssä käy ilmi, että paikallinen sopimus voi olla syytä ilmoittaa erikseen osana vähimmäisselvitysvelvollisuutta silloin, kun työnantaja vetoaa selvityksessä sen perusteella syntyneeseen paikalliseen järjestelyyn tietyn keskeisen työnteon ehdon kohdalla. Kun tarkastellaan todentamisdirektiivin tarkoitusta ja tavoitteita sekä kansallista lainvalmisteluaineistoa epätyypillisistä työnteon ehdoista, on vähimmäisselvitysvelvollisuuden sisältö perusteltua määritellä ennemmin laajentavasti kuin hyvin suppeasti. Työntekijän oikeusturva sekä mahdollisuudet ennakoida tulevia työolojaan ja varautua niihin puoltavat myös henkilöstöetuuksien kautta syntyvistä työehdoista tiedottamista työntekijälle heti työsuhteen alkuvaiheessa. Tästä huolimatta ilmenee, että työnantajan direktio-oikeus ei varsinaisesti koskaan ulotu esimerkiksi palkan määrittämiseen, jolloin henkilöstöetuuksien perimmäistä vaikutusta keskeisimpiin työnteon ehtoihin on syytä arvioida yksityiskohtaisemmin. Seikkaperäisen arvioinnin kohteeksi on valittu rahamääräiset henkilöstöetuudet. Työnantajan selvitysvelvollisuus näyttää laajenevan uusille alueille sitä mukaan kuin työoikeudellinen normitus monipuolistuu. Trendiä ilmentää muun muassa direktiiviehdotus avoimista ja ennakoivista työoloista EU:ssa, jossa vähimmäisselvitysvelvollisuuteen liittyvää luetteloa esitetään laajennettavaksi edelleen. Selvitysvelvollisuuden laajentuminen ja sen rajojen jonkinasteinen epätarkkuus herättävät kysymyksen kriminalisoinnin oikeutuksesta ja työnantajan edustajan oikeusturvan tarpeesta. Tutkielmassa esitetään argumentoiden, että luvan menettämisen ja seuraamusmaksujen luonteisten hallinnollisten seuraamusten käyttö sopisi paremmin EU-oikeudellisen selvitysvelvoitteen turvaamisen tarkoitukseen. Hallinnollisten seuraamusten voidaan katsoa ennen kaikkea täyttävän rikosoikeudellisia sanktioita paremmin EU:n edellyttämät tehokkuuden, varoittavuuden ja oikeasuhtaisuuden kriteerit. Johtopäätöksenä voidaan esittää, että vähimmäisselvitysvelvollisuus voi perustua myös yrityskohtaisiin työnteon ehtoihin. Rahamääräisten henkilöstöetuuksien osalta asia on näin ainakin sikäli kuin kyse on muuttumattomasta ja turvatusta palkkaan liittyvästä osatekijästä. Yrityskohtaisista normeista ainakin luontoisedut ja eräät henkilökohtaiseen pätevyyteen pohjautuvat palkan erät voivat kuulua vähimmäisselvitysvelvollisuuden piiriin. Työnantajan vähimmäisselvitysvelvollisuus edellyttää nykymuotoisen kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan, että työnantaja ottaa myös paikallisten järjestelyiden vaikutuksen huomioon selvittäessään yksittäistä työnteon keskeisimmistä ehdoista koostuvan luettelon kohtaa. Vaatimus saattaa näyttäytyä selvitysasiakirjan painoarvon korostumisena, sillä pidemmälle menevä työehdon sisällön kirjallinen avaaminen sopinee selvyyden vuoksi paremmin erilliseen asiakirjaan kuin työsopimukseen.
  • Korvenoja, Rasmus (Helsingin yliopisto, 2019)
    Maatalouden kasvihuonekaasupäästöt ovat yksi merkittävimmistä ilmastonmuutoksen aiheuttajista. Päästöjen vähentäminen on arvioiden mukaan tällä talouden sektorilla erityisen vaikeaa, jonka vuoksi sen suhteellinen osuus kokonaispäästöistä on tulevaisuudessa entistäkin suurempi. Näin ainakin, jos nykyisiä maatalouden tuotantotapoja ei muuteta, olettaen kulutuksen määrän ja laadun pysyvän suhteellisen muuttumattomina. Euroopan unioni (EU) on ottanut Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 191 artiklan mukaisesti ilmastonmuutoksen torjumisen ympäristöpolitiikan erityiseksi tavoitteeksi. SEUT 11 artiklan läpäisyperiaatteen mukaisesti ympäristönsuojelua koskevat vaatimukset ovat sisällytettävä kaikkeen unionin politiikkaan, erityisesti kestävän kehityksen edistämiseksi. Tämän seurauksena myös maatalouspolitiikan toteuttamiseen on sisällytetty ilmasto-oikeudellisia elementtejä. Tutkielman tarkoituksena on vastata kysymykseen, miten nämä ympäristötavoitteet ovat sisällytetty osaksi maatalouspolitiikan tukijärjestelmää. Sen lisäksi tutkielmassa pyritään vastaamaan ovatko ne olleet tehokkaita, eli ovatko ne tosiasiallisesti edistäneet tavoitteiden toteutumista. Kysymyksen ensimmäiseen osaan voi vastata perinteistä lainopillista metodia käyttäen, mutta sääntelyn tehokkuuden arviointia varten tarvitaan niin kutsuttua sääntelyteoreettista arviointia. Tällöin tutkielmassa joudutaan käyttämään muille tieteenaloille ominaisia metodeja. Tässä tutkielmassa käytetään erityisesti ympäristö-, tilasto- ja taloustieteitä aputieteinä, tukeutuen etenkin maatalouden tutkimuskeskuksen raportteihin maatalouden ympäristövaikutuksista sekä Tilastokeskuksen tilastoihin kasvihuonekaasupäästöistä. Ensimmäisessä osassa käydään läpi, mitä on maatalousoikeus, mitkä ovat maatalouspolitiikan tavoitteet sekä miten maatalousoikeus ja ympäristöoikeus ovat yhdentyneet viime vuosikymmeninä. Toisessa osassa lähestytään sääntelyn vaikutusarvioita tutkimalla tilastoitujen kasvihuonekaasupäästöjen määrien kehitystä sekä tutkimuksia maatalouden eri päästölähteistä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että ilmasto-oikeutta on sisällytetty yhä enemmän maatalouspolitiikkaan, mutta se ei ole ollut tehokasta tavoiteltuihin päämääriin nähden. Tilastojen mukaan maatalouden kasvihuonekaasupäästöt eivät ole vähentyneet vuosina 2005–2017 käytännössä lainkaan. Jos maatalouden päästöjä halutaan vähentää pitkällä aikavälillä, ruoan tuotantotapoja tulisi muuttaa merkittävästi. Yksi keino olisi ohjata maatalouden tukia uusien menetelmien kehittämiseen.
  • Kjellberg, Peter (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman aiheena on turvaamistoimien täytäntöönpano Bryssel Ia -asetuksen soveltamisalla. Kyse on turvaamistoimien ”liikkumisesta” eli siitä, millä edellytyksillä yhdessä EU-jäsenvaltiossa turvaamistoimena annettu kielto tai määräys voidaan tunnustaa ja pakkotäytäntöönpanna toisessa jäsenvaltiossa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan tuomioistuimen toimivaltaa määrätä turvaamistoimista silloin, kun se ei ole pääasiassa toimivaltainen tuomioistuin. Bryssel Ia -asetuksessa on luovuttu tuomion tai muun ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuuden julistamisaktista (eksekvatuuri). Asetuksessa ei kuitenkaan poiketa kansainvälisen prosessioikeuden peruslähtökohdasta, jonka mukaan täytäntöönpanomenettelyssä noudatetaan täytäntöönpanovaltion prosessilakia (lex fori). Bryssel Ia -asetus sääntelee tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alueella. Aihepiiri on näin ollen rajattu koskemaan siviiliturvaamistoimia. Bryssel Ia -asetuksen 2(a) artiklassa säädetään asetuksen autonomisesta ”tuomio”-käsitteestä. Tuomioon rinnastuu tietyin edellytyksin myös turvaamistoimet. Bryssel Ia -asetuksen 39 artiklan mukaan jäsenvaltiossa annettu tuomio on automaattisesti täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa, jos se on täytäntöönpanokelpoinen alkuperävaltiossa (automaattisen tunnustamisen periaate). Turvaamistoimipäätös ei kuitenkaan ole Suomen oikeudessa itsessään sitova. Turvaamistoimimäääräyksen voimaantulo edellyttää täytäntöönpanon hakemista ulosottomieheltä. Bryssel Ia -asetuksen valossa ei kuitenkaan ole aina selvää, mitä kansallisia täytäntöönpanon rajoituksia voidaan soveltaa, kun täytäntöönpanon kohteena oleva kielto tai määräys on annettu turvaamistoimena toisessa EU-jäsenvaltiossa. Tutkielman tiedonintressi suuntautuukin erityisesti täytäntöönpanon rajoituksiin ja esteisiin. Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 7:6.1:n mukaan hakijan on kuukauden kuluessa varsinaisen turvaamistoimipäätöksen saatuaan pantava vireillä pääasiaa koskeva kanne tai muu ulosottoperusteen tuottava menettely. Sanktiona vireillepanomääräajan noudattamatta jättämisestä on, että täytäntöönpano peruutetaan vastaajan vaatimuksesta ulosottokaaren (705/2015, UK) 8:4:n nojalla. Tutkielman keskeiskysymyksenä on, voidaanko jo aloitetut täytäntöönpanotoimet peruuttaa UK 8:4:ää soveltamalla silloin, kun täytäntöönpanon kohteena on i) toisessa jäsenvaltiossa annettu turvaamistoimimääräys tai ii) OK 7 luvun mukainen turvaamistoimimääräys, jonka täytäntöönpanosta ulosottomies on päättänyt hakijan vaatimuksesta Bryssel 40 artiklan nojalla. Ensimmäisessä tyyppitapausryhmässä on kyse turvaamistoimien ”liikkumisesta”. Jälkimmäinen tyyppitapausryhmä koskee sitä, että hakija vaatii kansallisia turvaamistoimia toisessa jäsenvaltiossa annetun täytäntöönpanokelpoisen ulosottoperusteen nojalla. Kyse voi olla esimerkiksi siitä, että hakijalla on toisesta jäsenvaltiosta saatu turvaamistoimipäätös, johon ei voida soveltaa Bryssel Ia -asetuksen täytäntöönpanojärjestelmää sen vuoksi, että turvaamistoimimäääräyksen antaneella tuomioistuimella ei ole pääasiassa toimivaltaa. Keskeistä ongelmanasettelun kannalta onkin, että UK 8:4:n soveltamisen seurauksena täytäntöönpanotoimet peräytyisivät, vaikka hakijalla on alkuperävaltiossa täytäntöönpanokelpoinen ulosottoperuste. Tarkastelen kysymyksenasettelua muun muassa Euroopan unionin tuomioistuimen lokakuussa 2018 asiassa C-379/17 Societa Immobiliare Al Bosco Srl EU:C:2018:806 antaman ratkaisun valossa. Ratkaisussa oli kyse täytäntöönpanohakemuksen jättämistä koskevan kansallisen määräajan laiminlyönnistä turvaamistoimiasiassa. Turvaamistoimien täytäntöönpanoa koskevien prosessuaalisten ja materiaalisten rajoitusten tai esteiden yhteensopivuudesta Bryssel Ia -asetuksen kanssa halutaan ennen kaikkea lainopillista tietoa. Asettamiini kysymyksiin sidottuna, tutkimustehtäväni on tulkita voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tehtävä edellyttää oikeudellisesta argumentaatioteoriasta johdetun argumentatiivisen metodin soveltamista, jota noudattaen pyrin muodostamaan perusteltuja tulkintakannanottoja.
  • Leivonen, Dagi-Liis (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuskohteenani on välimiesmenettely. Tutkielman tavoitteena on selvittää mitä yhtäläisyyksiä ja mitä eroavaisuuksia on Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevan lainsäädännön välillä. Tutkimusintressinä on saada tietoa siitä: miten välimiesmenettely on Virossa ja Suomessa lailla säädelty? Onko lainsäädäntöön implementoitu UNCITRAL-mallilaki? Onko mallilaki implementoitu kokonaisuudessaan tai vain osittain? Vastatessani näihin kysymyksiin, käytän tutkimuksessani lainopillista, oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lainopin lisäksi käytän myös oikeusvertailevaa tutkimusmenetelmää. Virolaista välimiesmenettelyä käsittelen tutkimuksessani huomattavasti laajemmin kuin suomalaista välimiesmenettelyä, johtuen siitä, että tiedonintressi on saada tietoa miten virolainen, huomattavasti kattavampi välimiesmenettelyä koskeva lainsäädäntö poikkeaa erittäin suppeasta suomalaisesta lainsäädännöstä. Aihealueet olen rajannut siten, että vertailen Viron ja Suomen välimiesmenettelyä koskevasta lainsäädännöstä välityssopimusta (Virossa TsMS luku 71, Suomessa VML 2-6 §) välitystuomiota (Virossa TsMS luku 75, Suomessa VML 31-39 §) sekä välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa (Virossa TsMS luku 77, Suomessa VML 43-45 ja 54-55 §). Tutkimusprosessissa analysoin tutkimaani aineistoa, jotta voisin lopuksi lausua siitä jotain uutta, de lege ferenda. Ensinnäkin selvitän ja tulkitsen molempien valtioiden tarkastelukohteena olevaa lainsäädäntöä. Jotta pystyisin selvittämään ja tulkitsemaan tutkimuksen kohteena olevaa aineistoa, olen kääntänyt tämän tutkielman kannalta relevantit oikeuslähteet virosta suomeksi ja suomesta viroksi. Tämän jälkeen analysoin näiden molempien valtioiden lainsäädäntöön sisältyvät yhteneväisyydet sekä eriävyydet oikeusvertailulla. Viron välimiesmenettelyä koskevaan lakiin on implementoitu UNCITRALin mallilaki, ei kuitenkaan kokonaisuudessaan, vaan mallia on otettu myös Saksan siviiliprosessilaista (ZPO). Virossa toimii useampi institutionaalinen välimiesoikeus, mutta tässä tutkielmassani käsittelen ainoastaan yhtä (EKTK), joka on Virossa vanhin ja merkittävin. Välityssopimuksesta on molempien maiden lainsäädännössä pääpiirteissään säädelty samankaltaisesti, välityssopimuksen muotovaatimuksissa on selviä, pieniä eroja. Välitystuomion antamisessa sekä välitystuomion täytäntöönpanossa on valtioiden lainsäädännön välillä yhtäläisyyksiä, mutta myös eroavaisuuksia.
  • Kaski, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomi on ansiokas lääketieteellisten tutkimusten maa. On Suomea tituleerattu ”geenitutkimuksen kärkimaaksikin”. Tutkimustoimintaa mahdollistavaa lainsäädäntöä on ollut täällä jo vuosikymmeniä, minkä lisäksi terveydenhuollossa on kerätty laaja-alaisesti erilaisia rekisteritietoja. Terveystietojen aineisto on jo sellaisenaan kattava ja arvokas, mutta liitettynä siihen vielä Suomen väestön pienuus geeniperimästämme löydettävine ominaispiirteineen, ovat lähtökohdat lääketieteellisten tutkimusten tekemiselle ja tulosten saamiselle erinomaiset. Tutkimusten tekoa tukemaan ja mahdollistamaan on perustettu biopankkeja, joihin kootaan ihmisperäisiä näytteitä, joihin voidaan liittää myös muita esim. elintapatietoja. Biologiset näytteet sisältävät kaikista arkaluonteisimpina pidettyjä tietoja – niistä voi olla mahdollista lukea koko ihmisen perimä, genomi eli tämän geneettiset ominaisuudet mukaan lukien sairastumisalttiudet ja sukujuuret. Näin ollen tutkimustulokset eivät välttämättä rajaudu vain näytteenantajaan, vaan voivat paljastaa asioita myös tämän perheestä ja muistakin sukulaisista. Toisaalta niin kuin voi tulla ilmi esim. itsellä tai vanhemmilla oleva, vaikka häpeälliseksikin koettava alttius johonkin tiettyyn sairausominaisuuteen, voi tutkimuksista vastapainona olla hyötyä tuleville sukupolville esim. juuri samaisia löydöksiä ajatellen. Biopankkitoimintaan ja geneettisiin tutkimuksiin kohdistuu puoltamisen ja positiivisten odotusten lisäksi keskustelua niiden riskeistä, ongelmista ja eettisyydestä. Keskustelun kohteiksi ovat nousseet mm. yksilön todelliset mahdollisuudet osallistua tutkimuksiin ja toisaalta hänen mahdollisuutensa olla varma, ettei hänen tietojaan niissä käytetä, kuinka taata mahdollisten löydösten edellyttämä asianmukainen jatkoneuvonta tai -hoito, entä kuinka taata uusia hoitomuotoja kehitettäessä niiden saatavuus kaikille, ja toisaalta, onko tiedon lisääntyminen yksilölle aina edes hyväksi sekä miten ratkaista esim. erilaiset tietojen ja tulosten väärinkäytön mahdollisuudet ja riski yksilön edun muuttumisesta lopulta hänen epäedukseen. Biopankkien tavoitteena on tukea lääketieteellistä tutkimustyötä, selvittää tautimekanismeja, luoda uusia hoitokeinoja sekä edistää lääkkeiden kehittämistä. Jo tähän mennessä on saatu rohkaisevia tuloksia esimerkiksi syöpä-, sydän- ja muistisairauksiin kohdistuneissa tutkimuksissa. Ns. perinteinen kaava on ollut: tietyt oireet -> tietty diagnostiikka -> tietty hoitotapa diagnoosin mukaan. Tänä päivänä meneillään on kuitenkin pyrkimys kohti yksilöllistetympää lääketiedettä, joka huomioisi enemmän mm. kunkin henkilön yksilölliset piirteet ja esim. lääkkeiden valinnassa tämän perinnölliset tekijät. Toisin sanoen siis yksilökeskeisemmillä diagnooseilla yksilöllisesti vaikuttavampiin hoitoihin. Taustalla on mm. P4-lääketieteen (predictive, preventive, personalised, participator) esiinmarssi. Suomessa valmistellaan tällä hetkellä biopankkilain kokonaisuudistusta ja säädettävänä on myös nimenomainen genomilaki. Molempien tavoitteena on sekä nykyisestään edistää tutkimusten tekemistä että myös luoda selkeä ja vahva lainsäädännöllinen konteksti niin tutkijoiden kuin yksilöiden oikeusturvaksi. Tarkoituksena on myös perustaa erillinen Genomikeskus väestön mahdollisimman kattavaa genomitietokantaa ylläpitämään. Oman lisänsä ovat tuoneet myös tietosuojalainsäädännön viime aikaiset tapahtumat. Meneillään on siis paljon. Suomen tulee hyödyntää ainutlaatuista potentiaaliaan niin kansalaisten kuin tutkimuskentän osalta – meidän kaikkien eduksi. Sääntelyn tulee olla selkeää ja vaikuttavaa, biopankkitoimintaa, tutkimuksia sekä tieteen edistämistä mahdollistavaa. Ensiarvoisen tärkeää on pitää samanaikaisesti huolta kaikkien intressitahojen oikeuksista, kuten erityisesti mahdollisuudesta yksityisyyden suojaan.
  • Wihonen, Jenny (Helsingin yliopisto, 2019)
    Oikeudenkäynnin julkisuudella on keskeinen merkitys 2010-luvun tietoyhteiskunnassamme. Etenkin sosiaalisen median räjähdysmäisen kasvun myötä myös yksilön oikeusturva ja yksityisyyden suoja ovat nousseet aivan uudella tavalla keskustelunaiheiksi. Oikeus julkiseen oikeudenkäyntiin on jokaisen oikeusturvaan kuuluva perus- ja ihmisoikeus, joka on turvattu niin kansallisessa perustuslaissamme kuin lukuisissa erilaisissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissakin. Tutkimuksen kannalta keskeisimpiä ovat etenkin perustuslain 21 § sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artikla, joissa säädetään asianosaisen oikeusturvasta ja oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Kansallisella tasolla oikeudenkäynnin julkisuudesta säädetään laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa sekä laissa oikeudenkäynnin julkisuudesta hallintotuomioistuimissa. Tämä tutkimus keskittyy laeista ensiksi mainitun alaisiin tapauksiin, sillä tutkimuksessa tarkoituksenani on selvittää asianosaisjulkisuuden rajoja riita-asian oikeudenkäynnissä. Yleensä puhuttaessa oikeudenkäynnin julkisuudesta tarkoitetaan julkisuutta suhteessa jutun ulkopuolisiin eli niin sanottua yleisöjulki-suutta. Asianosaisjulkisuudella puolestaan tarkoitetaan oikeudenkäynnin asianosaisen laajempaa, erityistä oikeutta osallistua asiansa käsittelyyn myös silloin, kun käsittely muutoin pidetään yleisöltä suljettuna. Tutkimuksessa etsitään vastausta kysymykseen, onko asianosaisjulkisuus Suomessa riittävällä tasolla turvatakseen riita-asian asianosaisen oikeuden oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tutkimustehtävää lähestytään tarkastelemalla ensin, miten asianosaisjulkisuus näkyy riita-asian oikeudenkäynnissä ja millaisia oikeuksia se luo prosessin asianosaisille. Tutkimuksessa etsitään erityisesti vastausta siihen, kuinka rajoittamattomasta oikeudesta asianosaisjulkisuudessa on kyse. Onko asianosaisjulkisuus ehdoton vai onko sitä mahdollista rajoittaa? Mikäli vastaus jälkimmäiseen on myöntävä, tutkimuksessa pyritään analysoi-maan rajoitusperusteita sekä pohtimaan asianosaisjulkisuuden merkitystä nimenomaan oikeudenkäynnin asianosaiselle. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää asianosaisen tiedonsaanti- ja osallistumisoikeuksia oikeudenkäynnin eri vaiheissa. Lisäksi tarkastellaan edellä mainittuihin oikeuksiin ja tätä kautta asianosaisjulkisuuteen mahdollisesti kohdistuvia rajoituksia. Tutkimuksen kannalta keskeisiksi periaatteiksi nousevat etenkin kontradiktorinen periaate sekä tähän läheisesti liittyvä, alun perin rikosoikeudenkäyntejä varten syntynyt equality of arms -periaate. Tutkimuksen tulosten perusteella ongelmalliseksi saattavat muodostua tilanteet, joissa kaksi perus- ja ihmisoikeutta ajautuvat keskinäiseen ristiriitaan, kollisioon. Tutkielmassa tarkastellaan asianosaisten vastakkaisten intressien yhteensovittamista silloin, kun yhden asianosaisen asianosaisjulkisuuden ja kontradiktorisen periaatteen täysimittainen toteuttaminen vaarantaa toisen asianosaisen yksityisyyden suojaa. Tutkimusaihetta käsittelevästä lainsäädännöstä on löydettävissä myös yksittäisiä säännöksiä, jotka tosiasiassa puuttuvat asianosaisen lähtökohtaisesti niin rajoittamattomiin tiedonsaanti- ja osallistumisoikeuksiin oikeudenkäynnissä. Tutkielmassa eritellään näitä säännöksiä sekä pohditaan lainkohtien rajoituksien vaikutusta asianosaisen oikeusturvaan käytännössä. Tutkielman johtopäätösluvussa päädytään lopputulemaan, jonka mukaan asianosaisjulkisuuden taso on suhteellisen hyvällä mallilla Suomessa. Tutkimuksen perusteella ei siis esitetä varsinaisia sisällöllisiä muutoksia voimassa olevaan oikeuteen oikeussuojan tasolla, mutta eräänlaisena de lege ferenda -kannanottona katsotaan, että nykyistä lainsäädäntöä olisi tarpeen selkeyttää ja yhdenmukaistaa. Näin olisi mahdollista saada asianosaisen oikeusturva ja lainsäädännön takaamat laajat tiedonsaanti- sekä osallistumisoikeudet tosiasiallisesti turvatuiksi yksittäisessä riita-asian oikeudenkäynnissä.
  • Rautakoski, Nita (Helsingin yliopisto, 2019)
    Väliyhteisölaissa määritellään ne edellytykset, joiden täyttyessä ulkomaisen yksikön tuloa voidaan verottaa Suomessa yksikön osakkaan tai edunsaajan tulona, riippumatta siitä, jakaako ulkomainen yksikkö osinkoa omistajilleen vai ei. Väliyhteisölain ensisijaisena tarkoituksena on ennaltaehkäistä tilanteita, joissa pyritään välttelemään Suomen verotusta matalan verotuksen valtioihin perustettujen yksiköiden avulla. Muun muassa veropoliittisista ja monikansallisten yritysten kilpailukykyyn liittyvistä syistä väliyhteisölaki sisältää poikkeuksia, joiden nojalla väliyhteisölakia ei sovelleta ulkomaiseen yksikköön, vaikka lain yleiset soveltamisedellytykset täyttyisivät. OECD ja EU ovat vaikuttaneet merkittävästi viimeisimmän väliyhteisölakia koskevan uudistuksen taustalla ottamalla kansainväliset verohaasteet varsin korkealle poliittiselle agendalleen. Lainsäädännölliset uudistustarpeet ovat nousseet esiin myös kansainvälistyvän ja kehittyvän yritysmaailman luomista uusista haasteista väliyhteisösääntelyn soveltamisalan määrittelyssä. Erityisesti yleisen talouskehityksen ja informaatioteknologian sekä yritysten kehittyvien toimintamallien yritystoimintaan tuomat muutokset ovat aiheuttaneet tulkintaongelmia väliyhteisösääntelyn soveltamisessa. EU:n neuvosto antoi sisämarkkinoiden toimintaan suoraan vaikuttavien veron kiertämisen käytäntöjen torjuntaa koskevien sääntöjen vahvistamista koskevan direktiivin (EU) 2016/1164 osana OECD:n veron välttämiseksi ja voitonsiirron estämiseksi käynnistettyyn BEPS-hankkeeseen sisältyvien suositusten täytäntöönpanoa ja EU:n aggressiivista verosuunnittelua vastaan ja veronkierron estämiseksi laadittuja toimenpiteitä. OECD:n ja EU:n hankkeiden tavoitteena on rajoittaa aggressiivista verosuunnittelua ja estää veropohjan rapautumista. EU:n veronkiertodirektiivin täytäntöönpanemiseksi ja väliyhteisösääntelyn muuttamiseksi annettiin vuoden 2018 lopulla hallituksen esitys eduskunnalle laiksi ulkomaisten väliyhteisöjen osakkaiden verotuksesta annetun lain muuttamisesta (HE 2018/2018 vp). Vuoden 2019 alusta voimaan tullut uudistettu väliyhteisölaki muutti oikeustilaa monilta osin. Muun muassa väliyhteisölain soveltamisala laajeni entisestään lain soveltamisalaa rajoittavia poikkeuksia koskevien muutosten seurauksena. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella uudistunutta väliyhteisölakia erityisesti lain soveltamisalaa rajoittavien poikkeuksien näkökulmasta. Tutkielmassa käydään läpi väliyhteisölain soveltamisalaa rajoittavien poikkeuksien muutokset sekä vastataan siihen, millaisia ongelmia tai mahdollisuuksia muutokset tuovat tulevaisuudessa verovelvollisille. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi, miten kansainvälinen vero-oikeus on vaikuttanut muuttuneen väliyhteisösääntelyn taustalla. Kansainvälistä taustaa tarkastellaan erityisesti OECD:n ja EU:n aggressiivisen verosuunnittelun rajoittamiseksi ja veropohjan rapautumisen estämiseksi toteutettujen hankkeiden valossa.
  • Turppo, Aku (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan blockchain- eli lohkoketjuteknologiaa musiikkialan tekijänoikeudellisesta näkökulmasta. Lohkoketjuteknologia on uudenlainen tietotekninen suuntaus, joka mahdollistaa hajautetun toiminnan digitaalisessa ympäristössä ilman keskusauktoriteettia. Teknologia on tullut suurelle yleisölle tutuksi virtuaalivaluutta Bitcoinin myötä, mutta se on vain yksi tapa hyödyntää teknologiaa. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa älykäs sopimus -konseptin, joka tarkoittaa tietokoneohjelmaa, joka toteuttaa automaattisesti koodiin määritetyt sopimusehdot ehtojen täyttyessä. Lohkoketjuteknologian ominaispiirteitä ovat hajautuneisuuden periaate ja muuttumattomuus. Lohkoketjujärjestelmä voi olla avoin tai suljettu, mikä vaikuttaa järjestelmän hajautuneisuuteen ja muokkauskykyyn. Musiikin oikeudet muodostuvat useista tekijänoikeudellisista oikeuksista ja tekijänoikeuteen lukeutuvista lähioikeuksista, kuten sanoittajan, säveltäjän, esittävän taiteilijan ja äänitteen tuottajan suojasta. Suomessa tekijänoikeutta sääntelee tekijänoikeuslaki (404/1961), minkä lisäksi tekijänoikeutta on harmonisoitu direktiiveillä. Musiikkikappaleeseen liittyviä oikeuksia on alalla hallinnoitu sopimuksin, tekijänoikeus perustuukin tahdonvaltaisuuteen. Esimerkiksi artisti saattaa luovuttaa oikeuksiensa kaupallisen hyödyntämisen levy-yhtiölle levytyssopimuksella tai oikeuksiensa lisensointivaltuuden tekijänoikeusjärjestölle artistisopimuksella. Musiikkialalla on vahva kollektiivi-hallinto oikeuksien hallinnoimiseksi ja valvomiseksi. Musiikkiala on erittäin kansainvälinen ala, minkä vuoksi alaan liittyvää sääntelyä on myös yhdenmukaistettu kansainvälisillä sopimuksilla. Tutkielmassa tarkastellaan lohkoketjuteknologiaa kansallisen lainsäädännön lähtökohdista huomioiden kuitenkin musiikkialan kansainvälisyyden vuoksi laajemmin kansainvälisiä seikkoja. Musiikkialan yhtenä suurimpana ongelmana on pidetty tiedon hajautuneisuutta. Tutkielmassa arvioidaan lohkoketjuteknologian mahdollisuuksia luoda kansainvälisesti kattava musiikkitietokanta ja siihen liittyviä oikeudellisia kysymyksiä. Älykkäällä sopimuksella voidaan automatisoida tekijänoikeuskorvausten maksu, mikä mahdollisesti tarjoaa artisteille parempaa tuotto-osuutta tekijänoikeuskorvauspotista. Lisäksi älykästä sopimusta on mahdollista hyödyntää lisensoinnin automatisointiin. Tutkielmassa osoitetaan, että omakustanteisen artistin osalta lohkoketjuteknologian mahdollisuudet ovat parhaimmat niin artistin omien hyötyjen näkökulmasta kuin kaupallisen toteutta-misen suhteen. Levy-yhtiöiden, kustantajien ja tekijänoikeusjärjestöjen mukaan saaminen onkin haasteellisempi asia, ainakin pidemmän aikavälin tavoite. Merkittävin itse teknologiaan liittyvä ratkaisu on tehtävä avoimen ja suljetun lohkoketjujärjestelmän välillä. Suljettu järjestelmä mahdollistaisi nopean ja joustavan tavan muokata lohkoja ja älykkäitä sopimuksia. Avoimessa järjestelmässä korjaus tehdään uudella transaktiolla, jolloin vanha virheellinen lohko jää julkiseksi osaksi lohkoketjua. Tutkielmassa esitetään näihin liittyviä tekijänoikeudellisia hyötyjä ja haittoja. Muokkausoikeuteen liittyy merkittävää kontrollivaltaa, jonka perusteet ja vastuut tulisi määritellä velvoittavalla tasolla. Toinen merkittävä ratkaistava tekninen asia on datan säilyttäminen lohkoketjussa itsessään tai kolmannen osapuolen tietokannassa. Suurimpana erona näiden välillä on lohkoketjun mahdollinen tietotekninen raskaus tai lohkoketjun ja ulkoisen tietokannan synkronointikyky. Tutkielmassa korostetaan sitä, että lohkoketjuteknologian kehityksessä on tarpeellista ottaa huomioon teknologian oikeudellinen ulottuvuus, ts. kuinka eettisyys ja tasapuolisuus toteutetaan ohjelmoinnissa.
  • Pohja, Sebastian (Helsingin yliopisto, 2019)
    Science plays an important role in determining factual issues. Science also has a link with public international law. Courts, whether national or international, rely on scientific facts, theories and expertise in their work. The United Nations’ principal judicial organ, the International Court of Justice, is not an exception and occasionally it has to rely on scientific expert evidence. This thesis studies the procedural rules related to scientific fact-finding in the International Court of Justice. The theoretical background of the thesis is based on the division of two important schools of thought when it comes to scientific fact-finding in international adjudication. The so-called nihilist school is rejected in the thesis but the emphasis is on a variation of the second school (Victorian engagement) called outsourcing school. The outsourcing school claims that international courts take scientific knowledge into account when solving disputes and they call experts to produce evidence. The thesis addresses the following research question: “Should scientific experts be heard before the International Court of Justice as counsels or as witnesses”. The research method is purely traditional doctrinal legal research. This method was chosen because of the sources of the study that mainly consist of provisions of the Statute of the International Court of Justice, the Rules of Court, other official documents and case-law of the International Court of Justice. The first part of the thesis, focusing on the Statute of the International Court of Justice and the Rules of Court, utilizes the standard interpretation methods of international treaties. When it comes to the second part of the study, the case-law, the method is to describe and critically analyse three cases of the International Court of Justice. In the thesis I have been able to confirm that pursuant to Article 43(5) of the Statute of the International Court of Justice together with Articles 54-72 of the Rules of Court, scientific experts should be heard before the Court as expert witnesses instead of counsels of the parties. This approach seems to be applied by the Court according to its latest case-law. The conclusion is confirmative interpretation applied by the Court in Whaling in the Antarctic case. The interpretation of the Statute of the International Court of Justice and the Rules of Court demonstrates that there are multiple provisions concerning experts in the oral proceedings. It is not mentioned in the rules that experts should be heard as counsels in the oral proceedings. Instead the rules concerning experts in the procedure all focus on the oral proceedings and assimilate experts with witnesses. This suggests that the correct position for scientific experts is as expert witnesses who make the solemn declaration before giving their evidence. The three cases assessed in the thesis are all related to international environmental law because it is a field of law with close connection to scientific knowledge. The first case, Gabčíkovo-Nagymaros, demonstrated that hearing the experts as counsels caused mostly a confusion and eventually the Court partly rejected the scientific evidence in the judgement. The second case, Pulp Mills on the River Uruguay, was a “game changer” in the sense that the members of the Court identified the problem of hearing scientific experts as counsels and expressed in the judgement and the dissenting opinions that hearing them as expert witnesses would have been much more reasonable. The last case, Whaling in the Antarctic, was basically the Court’s new interpretation put into practice. In this case the Court used the whole potential of Article 43 of the Statute of the International Court of Justice and Articles 54-72 of the Rules of Court and it proved to be beneficial to hear experts as expert witnesses instead of counsels. Hearing scientific experts as expert witnesses gives the parties the possibility to better actualize their procedural rights. They may both examine the expert evidence by presenting questions directly to the experts called by either of the parties. It increases the efficiency of the procedure because the experts do not engage in reviewing each other’s actions or rhetorical speeches but focus on the scientific issues. Additionally it makes the procedure more transparent because one may note the responses to questions presented by the members of the Court and observe what the judges are focusing on.
  • Johansson, Jonna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Avhandlingen utgör en rättsdogmatisk studie av sekretess i allmänhet och skyddet för företagshemligheter i synnerhet i samband med ett internationellt kommersiellt skiljeförfarande. Avhandlingen är begränsad till att enbart behandla frågan enligt finsk och svensk rätt och undersöker rättsläget enligt såväl lag om skiljeförfarande (967/1992) i Finland och lag (1999:116) om skiljeförfarande i Sverige som FAI:s och SCC:s skiljedomsregler. Avhandlingen inleds med en allmän introduktion till ett internationellt kommersiellt skiljeförfarande, dess egenskaper, syfte och fördelar liksom de två motstridiga intressena: sekretess och transparens. Därtill redogörs för skillnaden mellan begreppet avskildhet, vilket syftar till att förhandlingarna äger rum endast mellan parterna och utan rätt för utomstående att delta, och begreppet sekretess, vilket i sin tur syftar till en skyldighet för de inblandade, i synnerhet parterna, att hemlighålla all den information som de får tillgång till i samband med förfarandet. Det saknas internationell konsensus gällande existensen av sekretess i samband med ett internationellt kommersiellt skiljeförfarande liksom avseende den rättsliga grunden därtill. Parterna har ett starkt intresse av att deras affärsangelägenheter, i synnerhet företagshemligheter, också i samband med ett skiljeförfarande kan bevara interna inom företaget och inte spridas till utomstående. synnerhet med beaktande av dagens globaliserade ekonomi där data, teknologi och innovation är avgörande för bevarandet av ett företags konkurrenskraft är det särskilt viktigt att företag ges ensam rätt till sådan information som de utvecklar och producerar. Avhandlingens syfte är därför att utreda vilken rättslig grund som sekretess och en sekretessplikt för de inblandade aktörerna; parterna, skiljemännen, ombud, vittnen och sakkunniga, vilar på. För det första undersöks vilket stöd det återfinns i de nationella lagarna om skiljeförfarande. Därefter undersöks hur FAI och SCC har valt att förhålla sig till frågan om sekretess och hur parternas angelägenheter kan tryggas i samband med ett institutionellt skiljeförfarande. Jag finner att parterna vid avsaknaden av en uttrycklig bestämmelse därom inte är bundna av en sekretessplikt med stöd av lag, varför det är av yttersta vikt att parterna avtalar om saken själva för att undgå oönskade konsekvenser. De övriga aktörerna bör däremot långt omfattas av en sekretessplikt i samband med förfarandet, om än på varierande och inte absoluta grunder. Den största sekretessrisken gäller för vittnen och sakkunniga, vilka inte direkt är bundna av någon sekretessplikt. Parterna har dock en möjlighet att be dem underteckna ett avtal innan de ges rätt att delta, varför risken i praktiken inte bör vara att anses som betydande. I tillägg till lagstiftningen behandlas även möjligheten för parterna att själva avtala om sekretess i samband med förfarandet i form av ett sekretessavtal. Såväl utformningen av avtalet som undantag till avtalsrätten presenteras. Det är tydligt att parternas rätt inte är absolut, utan i vissa fall måste ge vika för andra motstående starkare intressen. Idet redogörs även för allmänna lagstadgade undantag till sekretess. I denna kontext presenteras såväl situationen då ett skiljeförfarande behandlas i allmän domstol som existensen av en lagstadgad informationsplikt. Jag anser att skyddet för parternas affärsangelägenheter håller en hög nivå och att de undantag som i dagsläget föreligger bör anses vara motiverade i och med de andra tyngre vägande intressen som förekommer. Avhandlingen behandlar även skyddet för företagshemligheter i samband med ett skiljeförfarande. EU:s företagshemlighetsdirektiv (2016/943) liksom de nationella lagarna; lag om företagshemligheter (595/2018) i Finland och lag (2018:448) om företagshemligheter i Sverige, har nyligen trätt i kraft i syfte att öka företagens konkurrenskraft genom att erbjuda ett mer omfattande och enhetligt skydd för företagshemligheter. I och med att lagstiftningen är ny och den första av sitt slag i Finland redogörs det först för företagshemligheter i allmänhet. Orsaken bakom och syftet med regleringen liksom den nya definitionen av en företagshemlighet behandlas likaså. Därefter följer en analys av tillämpningen av lagstiftningen i samband med ett skiljeförfarande, liksom en jämförelse med skyddet för företagshemligheter i samband med ett allmänt domstolsförfarande. Lagstiftningen om företagshemligheter kan i vissa hänseenden tillämpas i samband med ett skiljeförfarande och utgör på så vis ett ytterligt skydd för parterna. Slutligen behandlas frågan om behovet av en ökad transparens i samband med skiljeförfarandet. Genom att publicera skiljedomar kan parternas intressen garanteras samtidigt som flertalet fördelar kan uppnås i och med att allmänheten ges tillgång till skiljedomarna och det rättsliga resonemanget däri. Här presenteras argument för- och emot en ökad publicering av skiljedomar där jag drar slutsatsen om att de positiva effekter som kan uppnås väger tyngre än de eventuella negativa konsekvenserna, trots att en övergång till en automatisk publicering av skiljedomar inte kan ske utan några negativa konsekvenser. Därtill föreslår jag att publiceringen genomförs i form av en anonym publicering liksom att ansvaret för detta bör ligga hos skiljedomsinstituten. Genom förverkligandet av en sådan publicering på ett internationellt plan kommer skiljedomarna de facto att publiceras och den relevanta informationen når ut till allmänheten, vilket innebär att de motstående intressena: sekretess och transparens, kan balanseras samtidigt som rättssäkerhet, legitimitet och förutsebarhet kan garanteras i samband med skiljeförfarandet.
  • Isotalo, Anders (Helsingin yliopisto, 2019)
    I dag är konstitutionen och lagstiftaren under hård press på grund av de teknologiska framstegen som var otänkbara för några decennier sedan. De flesta framstegen är på ett eller annat sätt sammankopplade till internet och samhällets digitalisering. Teknologin har genomsyrat hela samhället och blivit en oumbärlig del av våra liv. Den medför sig unika men också utmanande frågor – speciellt till lagstiftaren. Röstande är en grundläggande rättighet i ett demokratiskt samhälle. Det är en metod att kollektivt välja in en handfull representanter in till riksdagen, kommunfullmäktige eller in till Europaparlamentet. Kollektivet väljer in sin kandidat som blir politiskt ansvarig för kollektivets agenda. I Finland är röstande med traditionella fysiska röstsedeln det enda sättet att rösta. Införandet av e-röstning ger upphov till en del utmaningar som uppstår när elektronik tillämpas i ett digitaliserande samhälle. Politiker och administratörer kan förmoda att en viss tjänst eller process kan enkelt tas och placeras ut på internet. Tyvärr är verkligheten mer komplex – och speciellt när saken berör röstningsförfarande och grundläggande fri- och rättigheter. Under de senaste åren har elektronisk röstning varit föremål för debatt som det alternativa omröstningsförfarandet i flera länder runt om i världen. E-röstande kan göra omröstningarna mer praktiska och attraktiva och således öka valdeltagandet särskilt bland unga, funktionsnedsatta och äldre. E-röstningen kan ses som ett verktyg för att underlätta valprocessen, göra den effektivare och samtidigt öka förtroendet på förvaltningen. Korrekt tillämpad och integrerad kan den öka säkerheten och påskynda arbetet att granska och räkna rösterna. Istället för att för hand räkna röster och manuellt registrera dem, behandlas rösterna i digital format. Utmaningarna är trots allt avsevärda. En process för att anpassa e-röstningssystemet kräver noggrann planering för att inte undergräva förtroendet på hela valsystemet. Digitalisering kan dock ge nytt utrymme för att lösa problem och främja intresset för deltagardemokrati. Med e-demokrati menar jag ett samhälle som blir alltmer elektroniskt med följden att myndighetstjänster tillhandahålls allt mera via internet. I denna avhandling kommer jag att sätta mig in i teknologins och ett samhälles grundläggande rättigheters ömsesidiga förhållande samt hur dessa tillämpas i praktiken i e-röstning. Ytterligen kommer jag även att allmänt behandla och forska hur elektronisk förvaltning påverkar samhället och grundrättigheterna. Det är konsekvent, om inte nödvändigt, att först framföra teori om e-förvaltning i ett digitaliserande samhälle för att följdriktigt kunna framföra e-röstning i ett digitalt samhälle. Rådande forskningsmetoden i denna avhandling är rättsdogmatisk metod, dvs. forska vad grundrättigheternas och digitala samhällets förhållande i den finska rättsordningen är. Denna avhandlings kärnfrågor är: 1) vad är teknologins, statsförfattningens och grundläggande fri- och rättigheternas ömsesidiga förhållande; och 2) hur tillämpas dessa sammanslaget i elektronisk röstning.
  • Mohn, Fanny (Helsingin yliopisto, 2019)
    Det är aktuellt med en förnyelse av den finska lagen om skiljeförfarande (1992/967) och det pågår en aktiv diskussion om Finland borde implementera UNCITRAL:s modellag eller inte. Implementerande av modellagen har ansetts vara ett attraktivt val för Finland för att bli ett internationellt säte för skiljeförfarande. I och med att ämnet är aktuellt så kommer den här forskningen att handla om sammanläggning av skiljeförfaranden. Eftersom det i den finska lagen om skiljeförfarande saknas bestämmelser om sammanläggning, kommer det i studien att forskas om Finland borde inta en sådan bestämmelse och i så fall på vilket sätt en sådan bestämmelse borde intas. Borde Finland reglera på samma sätt som Sverige har gjort eller vad som reglerats i modellagen om sammanläggning av skiljeförfaranden. Forskningen är rättsdogmatisk men även rättskomparativ då bestämmelserna om sammanläggning i de nationella bestämmelserna i Sverige, England, Schweiz och Tyskland kommer att studeras. Både likheter och skillnader mellan regelverken kommer att redogöras för. Förutom de nationella bestämmelserna så kommer även respektive länders skiljeinstituts regler att studeras för att få en bättre bild av vad som råder på det aktuella området. Utöver FAI i Finland så kommer institutens bestämmelser i LCIA i England, SCAI i Schweiz, DIS i Tyskland och SCC i Stockholm att studeras. ICC som har varit det främsta institutet i Schweiz innan SCAI kommer också att behandlas. I studien kommer även modellagen att presenteras. Syftet med att studera länders och instituts bestämmelser är för att få mer material till hur den finska lagen borde inta en bestämmelse om sammanläggning. Av de länder som presenteras i forskningen så är Tyskland det enda land som har implementerat modellagen. De övriga länderna har beaktat modellagens bestämmelser väldigt noggrant men valt att inte implementera den och har därför inte status som ett modellagsland. Den främsta orsaken till det här kan anses bero på att dessa länder redan från tidigare är kända säten för skiljeförfarande och behöver inte implementera modellagen för att få ”modellagsstatus”. Modellagen som anses vara ett regelverk som ska fungera som förebild för stater som önskar modernisera sina skiljemannaregler innehåller inga bestämmelser om sammanläggning. Sverige som har en lång historia om skiljeförfarande har reviderat den svenska lagen om skiljeförfarande och den kommer att träda i kraft 1.3.2019. Lagen innehåller en bestämmelse om sammanläggning, vilket inte tidigare har reglerats i svensk lag. Många verksamma aktörer i Finland anser att modellagen borde implementeras för att Finland ska bli ett attraktivt säte för internationella skiljeförfaranden. Eftersom För att Finland ska bli ett attraktivt forum för internationellt skiljeförfarande så skulle en lösning vara att Finland implementerar modellagen men gör en tilläggsbestämmelse om sammanläggning. I kapitel 5 kommer att föras en diskussion om hur Finland borde göra på basen av det som kommit fram tidigare i forskningen. Alternativ I: Finland reglerar om sammanläggning på samma sätt som Sverige, eller alternativ II: Finland implementerar modellagen eller alternativ III: Finland implementerar modellagen och gör tillägg om sammanläggning av skiljeförfaranden. Alternativ III anser forskningen att vore det bästa alternativet för Finland, eftersom majoriteten av ländernas nationella skiljemannalagar som presenterats innehåller bestämmelser om sammanläggning. Det vore inte till Finlands fördel att inte inta en motsvarande bestämmelse om sammanläggning. En tilläggsbestämmelse om sammanläggning skulle kunna motsvara den svenska bestämmelse som träder i kraft i mars 2019.
  • Rahkonen, Bea (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan arvopaperimarkkinaoikeudellista sisäpiirintietoa ja immateriaalioikeudellista liikesalaisuutta. Eurooppalainen lainsäädäntö on viime vuosina ollut murroksessa molemmilla edellä mainituilla oikeudenaloilla: sääntelyn määrä on kasvanut ja sääntelyä on pyritty yhdenmukaistamaan Euroopan Unionin sisämarkkinoilla. Tutkielmassa selvitetään 1) tarkoitetaanko markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (”MAR”) mukaisella sisäpiirintiedon käsitteeseen kuuluvalla luottamuksellisella tiedolla samaa asiaa kuin liikesalaisuuslain alaisella luottamuksellisella tiedolla, liikesalaisuudella, ja 2) mikäli kyse on kaksoisluonnetilanteesta, millä edellytyksillä sisäpiirintiedoksi luokiteltava tieto voi säilyttää liikesalaisuusluontoisuutensa sisäpiirintiedon julkistamisen jälkeen. Tutkielma jakautuu rakenteellisesti kolmeen osaan, joista ensimmäisessä tarkastellaan arvopaperimarkkinaoikeudellisen sisäpiirintiedon ja immateriaalioikeudellisen liikesalaisuuden määritelmiä tiedon luottamuksellisuuden näkökulmasta. Hypoteesina pidetään käsitteellisestä samankaltaisuudesta johtuvaa käsitteiden yhteneväisyyttä, mikä ilmenee käytännössä luottamuksellisen tiedon kaksoisluonteena. Luottamuksellisen tiedon kaksoisluonteella tarkoitetaan tilannetta, jossa sama tieto voidaan yhtäaikaisesti luokitella sekä sisäpiirintiedoksi että liikesalaisuudeksi. Käsitteiden tarkastelu on systematisoitu lainsäädännöllisteknisen ja funktionaalisen tason tarkasteluun. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vertailevasti niitä lainsäädännöllisiä tavoitteita, jotka vaikuttavat vuonna 2016 voimaan tulleen markkinoiden väärinkäyttöasetuksen ja vuonna 2018 voimaan tulleen liikesalaisuuslain taustalla. MAR:n lähtökohtana on sisäpiirintiedon mahdollisimman pian tapahtuva yleisölle julkistaminen tietoasymmetriatilanteen välttämiseksi. Tutkielman toisessa osassa selvitetään edellytyksiä, joiden avulla on mahdollista pysyttää liikesalaisuuden luottamuksellinen luonne MAR 17 artiklan 1 kohdan mukaisen sisäpiirintiedon julkistamisen yhteydessä. Edellä mainitun artiklakohdan mukaan julkistamisen on tapahduttava siten, että tietoa voidaan arvioida ”perusteellisesti, asianmukaisesti ja oikea-aikaisesti”. Artiklan asettamia kriteereitä pidetään vertailukohtana tutkittaessa vaihtoehtoja tiedon täydelliselle julkistamiselle. Julkistamisen pääsääntöisyydestä voidaan poiketa, mikäli julkistamisen lykkäämisperusteet soveltuvat käsillä olevaan tapaukseen. Lykkäämisellä voidaan viivästyttää kaksoisluonteen omaavan tiedon julkituloa. Toisena luottamuksellisuuden säilyttävänä keinona tarkastellaan sisäpiirintiedon osittaisjulkistamista, jonka toteuttamisen keskeisiksi uhkiksi identifioidaan markkinoiden harhaanjohtaminen ja komission asetuksellaan (EU) 2016/1055 asettaman tiedon täydellisen julkistamisen vaatimus. Myös ilmiannon ja liiketoimintapäätöksen merkitystä tiedon luottamuksellisuudelle tarkastellaan tutkielman toisen osan lopussa. Tutkimuksessa hyödynnetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia, sillä tutkielmassa tarkastellaan voimassaolevaa lainsäädäntöä. Pääasiallisena tutkimusmateriaalina on hyödynnetty oikeuskirjallisuuden lisäksi lainvalmistelumateriaaleja. Lisäksi paikoittain hyödynnetään oikeusvertailevaa metodia oikeudenalarajat ylittävissä tilanteissa. Vertailevan metodin avulla voidaan tuoda esille lainsäädännöllisten tavoitteiden eroavaisuuksia. Tutkielma on siten metodeiltaan pluralistinen. Tutkielman viimeisessä osassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan sisäpiirintiedon ja liikesalaisuuden käsitteellinen yhteneväisyys on riittävä tiedon kaksoisluonnetilanteen aktualisoitumiseksi, vaikka lainsäädännölliset tavoitteet ja oikeussuojan kohteet havaitaan toisistaan poikkeaviksi. Sekä sisäpiirintiedon julkistamisen lykkääminen että osittaisjulkistaminen voivat tulla kyseeseen kaksoisluonteisen tiedon luottamuksellisuuden säilyttämiseksi, mutta soveltumisen tulkinnanvaraisuus ja menetelmien riskialttius ovat omiaan heikentämään niiden käytännön soveltuvuutta.
  • Tuokkola, Janne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tuodaan esille valtiontukioikeuden, politiikan ja talouden vuorovaikutussuhteita käsittelemällä kehittämiskeskus Tekesin muutoksia oikeushistoriallisesta näkökulmasta. Valtiot ovat tukeneet yrityksiä kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi merkantilismin aikakaudelta lähtien. Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välinen kilpailu avaruustekniikan ja asevarustelun saralla johti teknologisen yhteistyön parantamiseen valtion, korkeakoulujen ja yritysten välillä. Myös Suomi oli pakotettu ottamaan mallia kansainvälisestä kehityksestä parantaakseen kilpailukykyään. Suomessa aloitettiin vakavasti kehittää tiedepolitiikkaa 1960-luvulla. Erityisesti julkisen rahoituksen hyödyntäminen yritystoiminnassa nähtiin tärkeänä teknologian tason kohottamisen apuvälineenä. Tuotekehitykseen suunnattua valtiontukea koskevat suuntaviivat kehitettiin Suomessa 1960- ja 1970-luvulla. 1980-luvullle saakka tuotekehitystuen myöntämisestä vastasi ensisijaisesti kauppa- ja teollisuusministeriö. Keynesiläisen suunnitteluun pohjaavan makrotalouspolitiikan voidaan katsoa vaikuttaneen Suomessa suunnittelun ja ohjauksen tasolla 1960-luvulta lähtien. Keynesiläisen politiikan voidaan katsoa vaikuttaneen tutkimukseen ja tuotekehitykseen suuntautuvan valtiontuen käynnistämiseen. Tekes perustettiin 1983 tehostamaan aikaisemmin ministeriölle kuuluvia tehtäviä. Tekesin toiminta perustui jo aikaisempina vuosikymmeninä luotujen periaatteiden toteuttamiseen. Toimintaa ohjattiin ministeriöstä. Valtiontuen toimeenpano edellyttää materiaalista lainsäädäntöä. Materiaalinen lainsäädäntö jättää lain tulkitsijalle harkintavaltaa. Lainsoveltajan harkintavalta on kasvanut huomattavasti tutkimuksen kohteena olevana ajanjaksona. Suuria muutoksia Tekesiä koskevaan lainsäädäntöön toi EU-jäsenyys ja valtion laitosten siirtyminen tulosohjaukseen 1990-luvun alussa. Suomalainen valtiontukipolitiikka ja lainsäädäntö olivat kuitenkin huomioineet EU:n vaatimuksia jo 1970-luvulta lähtien. Tekesiä koskeva lainsäädäntö oli kuitenkin muokattava EU-oikeuden vaatimuksia vastaavaksi. Tulosohjausjärjestelmän pohjalta toteutettu tulossopimusjärjestelmä on luultavasti parantanut tukien vaikuttavuutta, ja tukia voidaan allokoida tehokkaammin. Vaikka ministeriötason valvonta on vähentynyt itseohjautuvuuden johdosta, hallinto-oikeudellinen valvontajärjestelmä ulottuu nykyisin valtionorganisaation sisälle. Valtion tarve osallistua teknisen tuotekehityksen rahoittamiseen lisääntyi teknologisen murroksen myötä 1980-luvulta lähtien. Valtion tavoitteena oli edistää Suomen kilpailukykyä. Tekes vaikutti omalla toiminnallaan valtiontukipolitiikkaan ja tuen määrän kasvuun. Perustuslain muutokset asettivat uusia vaatimuksia Tekesin toiminalle 2000-luvulla. Myös EU:n valtiontukipolitiikka suosi uusiin innovaatioihin tähtääviä valtiontukia erityisin ryhmäpoikkeusasetuksin. 2000- luvulle tultaessa kilpailukykypolitiikka sulautui yhteen innovaatiopolitiikan kanssa, minkä johdosta elinkeinopolitiikka, ministeriöt ja Tekes kokivat suuria muutoksia. Tutkimuksessa havaitaan, että politiikka, talous ja oikeus yhdistyvät valtiontukioikeudessa sellaisella tavalla, että niitä on vaikea erottaa toisistaan. Poliitikkojen on huomioitava lainsäädännön taloudelliset ja oikeudelliset reunaehdot. Toisaalta lain toimeenpanijan on huomioitava päätöksenteossaan oikeudellisset, taloudelliset, yhteiskuntapoliittiset ja muut tieteelliset näkökohdat.
  • Vartio, Elias (Helsingin yliopisto, 2019)
    What happens to the rights of a child, that are dependent on his or her status as an under-age person? Does the international protection based on the best interest of a child simply cease once the child turns 18? Or is the issue more complex? In this thesis I attempt to answer these questions based on EU legislation, domestic legislation, as well as rights protected in the ECHR and CRC. The purpose of the study is 1) to explore the scope of the material protection of family life for minors approaching or passing the transition to the age of legal adulthood, and 2) to determine to what extent there exist effective procedural guarantees for making these rights effective and real. On a theoretical level, this study will focus on the nexus between procedural rules, institutional solutions and the realization of material rights in the context of family reunifications between children and parents. While the actual theme is frustration of rights and analysis of technical mechanisms of exclusion, the issues will be grounded in practical challenges and selected policy choices by the Finnish law makers and migration authorities. While the right to family reunification can be restricted both materially and technically, I will focus in this thesis focus more on the purely “technical” procedural rules. The specific rules I refer to are the migration system’s requirements on how the application for a residential permit based on family ties should be initiated. Especially the procedural rules relating to time and space and the impact of these rules on to access to rights. In the thesis I first explore and question to what extent the protection of family life is a well-established norm in public international law. The reason for the questioning is the highly restrained right to family reunification and the surprisingly limited impact of the best interest of the child enshrined in the CRC. In the fourth chapter I analyse the relationship between the family reunifications directive, the qualification directive, as well as the implications of migration being a shared competence. Currently the ECJ has only made an intervention for the benefit of a stronger and more foreseeable access to family reunification for refugees and those who have been granted asylum proper. However, I also conclude that there would be certain grounds for the ECJ to justify an intervention using the implied powers doctrine in order to extend the improved protection of refugees also for those receiving subsidiary protection. In chapter five I review the current Finnish legal set-up as well as recent developments. Here I find that Finland does not appear to actively disseminate information on the enhanced access to refugees and has not yet extended the enhanced protection to those that are benefiting from only subsidiary protection. Likewise, I demonstrate that there are numerous obstacles prolonging or hindering the procedures, likely leading to a loss of rights. In chapter six I analyse the Finnish institutional framework and practises from a non-discrimination perspective. One of the findings is that the institutional set-up of the consular services network seems to be biased against citizens from war-torn regions. Also, based on statistical analysis, there is a clear pattern suggesting a tendency to grant only subsidiary protection as opposed to asylum proper for unaccompanied minors. This was true when comparing both general decisions as well as decisions for minors arriving with their families. Somewhat ironically, one could thus argue that the system has a built-in bias towards the vulnerable persons it ought to protect, effectively denying or frustrating their right to family life. While a relatively fair balancing has been made in the former case related to access to embassies, there appears to be very few proper and sufficient justifications to deny minors arbitrary access to family reunification due to prolonged procedures. In the conclusion I find that while he recent decisions by the ECJ are welcome steps towards more effective access to family reunifications, many flaws in the system still remain from an access to rights- and non-discrimination perspective. Lastly, I propose that the protection against discrimination in international law, if taken seriously, can be used for the benefit of dynamically levelling rights to acceptable standards, even when the rights have originally been reserved only for a limited group.

View more