Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Pohjanoksa, Karolina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Vaarallisiksi arvioidut rikoksentekijät ovat olleet erityiskohtelun kohteena Suomen rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä jo lähes sadan vuoden ajan. Käsitys vaarallisista rikoksentekijöistä on vaihdellut ajan kanssa , samoin kuin heihin kohdistettavat rikosoikeudelliset seuraamukset. Tutkimukseni keskittyy uuteen ehdotettuun seuraamukseen vaarallisille rikoksentekijöille, yhdistelmärangaistukseen. Yhdistelmärangaistuksella nykyiset koko rangaistuksen suorittamiseen tuomitut rikoksentekijät tuomittaisiin suorittamaan rangaistus vankilassa “päivästä päivään”, jonka jälkeen he vapautuisivat vuoden mittaiseen valvontaan yhteiskunnassa. Yhdistelmärangaistus merkitsisi toteutuessaan paluuta rangaistukseen, jonka pituus ei määrity pelkästään tehdyn teon perusteella. Poikkeaminen Suomessa vallitsevasta tekorikosoikeuden periaattesta merkitsee mahdollisesti uutta kriminaalipolitiista suuntausta. Rikoksentekijän vaarallisuuden määrittäessä tuomitun rangaistuksen pituutta, on kiinnitettävä huomiota erityisesti rikoksentekijän oikeusturvaan sekä tällaisen rangaistuksen perusteltavuuteen. Työssäni käsittelen vaarallisiksi arvioiduille rikoksentekijöille tuomittavia seuraamuksia, niin sanottua ehkäisevää eristämistä, sekä sen taustalla vaikuttavia kriminaalipoliittisia muutoksia. Tuon esille myös kansainvälisen näkökulman ehkäisevästä eristämisestä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen ja Euroopan neuvoston suosituksen muodossa. Yhdistelmärangaistusta arvioidaan sen hyväksyttävyyden, tarpeellisuuden ja välttämättömyyden kannalta.
  • Scott, David Mackendrick (Helsingin yliopisto, 2014)
    Through an assessment of the recent criticism directed against the Court from the United Kingdom, this thesis sets out the investigate the future of the European Court of Human Rights. By analysing compliance with the Court as a form of ideology—in particular, the definition given by John B Thompson as the “ways in which meaning serves to establish and sustain relations of domination”—it studies the ways this has been challenged by the United Kingdom, and assesses the suitability of the current institutional response from the Court. The thesis begins with a clarification of Thompson’s use of the term “ideology”, providing a methodology for its application to the ECtHR. Chapter II then applies this methodology to the Court’s case law, demonstrating how, within a specific social-historical support for the human rights project, it has harnessed meanings latent in the Convention to establish and expand its authority over member states. Particularly close attention will be paid to how the Court’s development of certain interpretative tools—the margin of appreciation, the living instrument doctrine, etc.—helped institutionalise this authority. Chapter III then turns to look at the UK more closely, beginning with a brief parallel study of the reception of the Court’s early judgments, culminating in the implementation of the Human Rights Act in 1998, which incorporated the Convention (and the Court’s jurisprudence) directly into domestic law. It then focuses on three areas of the Court’s case law that have been highlighted as prompting reform: the issue of prisoner voting; the deportation of foreign nationals, particularly in the context of anti-terror measures; and the application of the Convention to the Armed Forces. This analysis seeks to draw out the critique offered by the UK against the Court’s ideology, demonstrating how the same meaning(s) put forward by the Court are co-opted to challenge its authority. The final Chapter looks forward, asking how the prior sections should inform responses to Conservative plans. In particular, it criticises suggestions that the Court is now entering an “Age of Subsidiarity” as insufficient to respond to the UK’s critique. Accordingly, the Chapter lays out the case for expanding the Convention’s application into the field of socio-economic rights—particularly in relation to austerity measures—to reinvigorate support for the Convention project.
  • Härö, O (Helsingin yliopisto, 2017)
    The Commission of the EU has recently decided that Advance Pricing Agreement rulings (the APA rulings) that Ireland, Luxembourg and the Netherlands have granted for Apple, Fiat and Starbucks (respectively) constitute illegal State aid according to Article 107 of the Treaty on the Functioning of the European Union (TFEU). The Commission claims that the APA rulings deviate from the arm´s length principle and that they grant economic benefit for the beneficiary undertakings in a selective manner. Major part of the criticism towards the decisions concerns the selectivity criteria. According to this criticism, the APA rulings do not favour exclusively certain undertakings and therefore they are not selective. Since selectivity is one of the cumulative criteria concerning State aid, lack of selectivity would mean that the APA rulings are legal according to Article 107 TFEU. The Aim of this dissertation is to investigate whether the APA rulings are selective State aid. The method used in the dissertation is doctrinal legal research. Therefore, the selectivity of the APA rulings is assessed in the light of EU legislation and case law of the European Court of Justice (ECJ). In addition, the Commission has published the Notice on State aid in 2016 and it is an important soft-law instrument concerning the selectivity criterion. EU State aid rules are strongly objective-based. Therefore, also teleological argumentation plays a part in the analysis. In addition to the analysis of selectivity, I will analyse whether the Commission has merged two criteria, selectivity and advantage, together in its assessment, as some critics claim. The conclusion of the dissertation is that the APA rulings are selective as the Commission has claimed. The ECJ has been active in establishing new rules and principles for the selectivity assessment especially concerning tax measures. These rules, such as the effect-based approach, support even further the conclusion of selectivity of the APA rulings. Furthermore, in the dissertation it is concluded that contrary to the criticism, the Commission has separated the assessment of selectivity from the assessment of advantage in the decisions. The use of State aid rules in tax matters in general has caused criticism, and the APA decisions of the Commission have increased this kind of criticism. However, in the light of the findings of this dissertation, the use of State aid rules in taxation is justified. The wording and the objectives of EU State aid rules support the deployment of State aid rules in taxation matters, since it prevents the circumvention of the rules.
  • Mehtonen, Susanna Jeanette Caroline (Helsingin yliopisto, 2017)
    In 2010 the Review Conference of the Rome Statute agreed to include a definition of the crime of aggression and conditions for the Court to exercise jurisdiction over the crime into the Statute. Determining the existence of an act of aggression falls within the scope of the UN Security Council’s Chapter VII powers. The purpose of this study is to examine the consequence of these new jurisdictional provisions in the context of the relationship between the International Criminal Court and the United Nations Security Council. In particular, the purpose of this study is to examine whether the International Criminal Court would engage in judicial review of Security Council resolutions on aggression, now that the Court has become entwined with the Council’s determinations on aggression under article 39. In international law, judicial review is understood as the review of Security Council resolutions (and sometimes General Assembly resolutions) by international courts. It is an examination or review conducted by a judiciary of the legality or consequences of acts of a legislative or executive body. The Charter of the UN does not directly empower any court with the power to review Security Council decisions. While some international courts have engaged in different forms of review or examination of Security Council resolutions, mainly due to questions arisen through litigation, no court has a similar jurisdictional relationship with the Security Council as the ICC does. The study examines the amendment provisions and the theory and practice behind judicial review in international law and concludes that it is possible that the ICC may engage in an expressive form of judicial review while deciding on acts of aggression and the crime of aggression.
  • Sundell, Sari (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielma käsittelee sitä, minkälaisia määräyksiä koskien omaisuuden hoitoa ja käyttöä testamentin tekijä voi liittää tes-tamenttiinsa testamentatessaan omaisuutta alaikäiselle henkilölle. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat määräykset, joilla alaikäiselle saajalle testamentilla tulevan omaisuuden hoito uskotaan muun henkilön kuin saajalla olevan edunvalvojan hoidettavaksi. Testamentin tekijällä katsotaan olevan oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan ja antaa testamentissaan määräyksiä, jotka velvoittavat saajaa edellyttäen että niitä ei voida pitää lain tai hyvän tavan vastaisina. Toisaalta tuomioistuimen tulee HolhTL 10 §:n 4 kohdan mukaan edunvalvojan kelpoisuus edellyttää tuomioistuimen määräystä ja tuomioistuimen tulee määrätä edunvalvoja vain, jos edunvalvojan määrääminen hoitamaan saatua omaisuutta on saajan edun mukaista. Tutkielmassa olen tarkastellut sitä, miten edunvalvontaoikeus rajoittaa testamentin tekijän tahdon kunnioittamista ja miten edunvalvojan tulee alaikäisen päämiehensä omaisuutta hoitaa, jos testamentissa on annettu erityisiä määräyksiä omaisuuden hoidosta. Vastakkain ovat siten testamentin tekijän oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan sekä päämie-hen etujen ja oikeuksien suojaamiseen pyrkivä edunvalvontaoikeuden järjestelmä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä seikkoja tuomioistuimen tulee ottaa huomioon harkitessaan sitä, onko määräys saajan edun mukainen ja näin hy-väksyttävissä. Lisäksi olen tarkastellut sitä, miltä osin testamentin tekijä voi omaisuuden hoitoa ja käyttöä koskevin määräyksin syrjäyt-tää holhoustoimilain säännöksiä. Tätä kysymystä tarkastellaan lähinnä aiemman tutkimuksen näkökulmasta.
  • Karttunen, Antti (Helsingin yliopisto, 2017)
    Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat säännökset ovat olleet tämän tutkimustyön kirjoitushetkellä voimassa hieman yli 20 vuotta. Yhteisösakon käyttö on viimeisimmän kahden vuosikymmenen aikana vähittäin vakiintunut osaksi oikeusjärjestelmäämme, vaikka alun perin oikeushenkilön rangaistusvastuun omaksumista pidettiin ongelmallisena individuaalisen syyllissyyskäsityksen johdosta. Toisin kuin vahingonkorvausoikeudessa, rikosoikeudessa ei hyväksytä tuottamukseen perustumatonta ankaraa vastuuta, vaikka se olisi tehokkuus- ja preventionäkökohdista perusteltua, vaan rikosvastuun vähimmäisedellytyksenä on aina tahallisuus tai tuottamus. Syyllisyysperiaatteen johdosta kukaan ei voi joutua rikosoikeudelliseen vastuuseen teosta, johon hän ei ole myötävaikuttanut. Oikeushenkilöiden rankaiseminen on kuitenkin katsottu perustelluksi, vaikka niillä fiktiivisinä oikeussubjekteina ei ole perinteisessä mielessä rikoksentekopäätöksen muodostamiseksi tarvittavaa tahtoa tai ylipäänsä kykyä itsenäiseen toimintaan. Rankaisemista on pidetty välttämättömänä erityisesti sen vuoksi, että modernien suuryritysten toiminnasta aiheutuu sellaisia riskejä ja haittoja ihmisille, ympäristölle ja laajemmin koko yhteiskunnalle, jotka eivät ole hallittavissa puhtaasti perinteisen yksilökeskeisen rikosoikeuden keinoin. On myös pidetty epäoikeudenmukaisena, että vastuun lainvastaisuuksista kantaisivat yksinomaan yksilöt, joiden toiminta voidaan monesti nähdä heijastumana oikeushenkilön sisäisestä lainvastaiseksi muodostuneesta toimintakulttuurista, joka usein ilmenee esimerkiksi vastuusuhteiden epäselvyytenä, valvonnan puutteena taikka puutteellisena ohjeistuksena. Oikeusjärjestyksemme keskeisiin periaatteisiin lukeutuvan syyllisyysperiaatteen vaikutuksen johdosta rikoslain 9 luvun sääntely jouduttiin kuitenkin laatimaan oikeushenkilön toiminnan moitittavuutta korostavaksi ja siten individuaalista rikosvastuumallia mukailevaksi. Vaikka yhteisön rikosvastuumallin sanottiin kunnioittavan syyllisyysperiaatetta, ei yksilöllisen ja yhteisöllisen vastuun yhteensovittaminen ole kuitenkaan ollut täysin ongelmatonta viimeaikaisten tutkimustietojen valossa. Tutkimustyössä pyritään selvittämään, miten voimassa oleva sääntely osuu yksiin rikosoikeuden kovan ytimen ainesosiin lukeutuvan syyllisyysperiaatteen kanssa, joka sitoo koko rikosoikeuden hyväksyttävän ja legitiimin käytön subjektiiviseen syyllisyys vaatimukseen. Toisin sanoen, voidaanko luonnollisen henkilön rikosvastuu ja yhteisön rikosvastuu todella ymmärtää uudenlaisen rikosvastuujärjestelmän vuorovaikutteisiksi osiksi. Erityisesti pyritään selvittämään, miten rikoslain 9 luvun 2 §:ssä säädellyt vastuumuodot, eli osallisuus rikokseen, rikoksen salliminen, isännänvastuu ja anonyymi syyllisyys hahmottuvat toisiinsa nähden, sekä individuaalista rikosvastuuta koskeviin periaatteisiin nähden. Tämän tavoitteen pohjalta, tutkimustyössä on esitetty näkemys siitä, miten oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat edellytykset tulisi hahmottaa ja systematisoida. Siihen liittyen tutkimustyössä on myös pyritty selvittämään, millaiseksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva doktriini on muodostunut nyttemmin myös oikeuskäytännössä. Tutkimustyössä rikoslain 9 luvun sääntelyratkaisuja on peilattu vasten vuonna 2004 uudistuneita rikosoikeuden yleisiä oppeja ja yleisten oppien uudistusta koskeneita tavoitteita. Siihen liittyen tutkimustyössäni on pyritty selvittämään, että vallitseeko vuonna 1995 voimaan tulleen yhteisövastuun ja vuonna 2004 uudistettujen vastuuoppien välillä edelleen rikoslain 9 luvun esitöissä tavoiteltu koherenssi ja yhdenmukaisuus Varsinaisen oikeusdogmaattisen analyysin ohella, lopputyössä tehdään myös lyhyt katsaus siihen, miltä oikeushenkilön rangaistusvastuun tilanne näyttää viimeaikaisten tilastojen ja tutkimustulosten valossa. Toisin sanonen: Miten yhteisösakkoa on käytetty ja kuinka usein sitä on käytetty, sekä minkä suuruisia yhteisösakkoja on keskimäärin eri vuosina määrätty. Statistiikka kertoo paljon yhteisösakon kiistellystä tehosta ja relevanssista.
  • Laxell, Kristiina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiedustelulakihankkeen siviili-ja sotilastiedustelutyöryhmien mietinnöt julkaistiin huhtikuussa 2017. Hankkeen tarkoituksena on luoda säädöspohja uusille tiedustelutoimivaltuuksille. Mietinnöissä ehdotetaan säädettäväksi viranomaisille uudenlaisia tiedustelutoimivaltuuksia eli ulkomaan henkilötiedustelua, tietoliikennetiedustelua ja tietojärjestelmätiedustelua. Ehdotetut tiedustelutoimivaltuudet poikkeaisivat nykyisistä tiedonhankintakeinoista siten, että tiedustelutoimenpiteeltä ei enää vaadittaisi henkilö- tai rikossidonnaisuutta. Siviilitiedustelutyöryhmä on laatinut ehdotuksensa poliisilain uudeksi 5a luvuksi ja uudeksi laiksi tietoliikennetiedustelusta siviilitiedustelussa. Siviilitiedustelu määriteltäisiin ehdotuksen mukaan suojelupoliisin suorittamaksi tiedonhankinnaksi kansallisen turvalisuuden suojaamiseksi ja ylimmän valtionjohdon päätöksenteon tueksi. Tiedustelumenetelmien yleisenä edellytyksenä olisi, että niillä voidaan olettaa saatavan tietoja kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavasta toiminnasta. Siviilitiedusteluviranomaisena tulisi toimimaan suojelupoliisi, jonka valta tulee uusien tiedustelutoimivaltuuksien myötä kasvamaan. Suojelupoliisi ei enää toimisi esitutkintaviranomaisena. Uusien tiedustelumenetelmien käytön yhteydessä ilmenee väistämättä sellaista tietoa, joka liittyy muihin rikoksiin, kuin sellaisiin, jotka uhkaavat kansallista turvallisuutta. Ongelmat ovat osittain vastaavia kuin poliisilain ja pakkokeinolain ylimääräistä tietoa koskevassa problematiikassa. Luonnollisesti lainvalmistelussa joudutaan myös pohtimaan kansallista turvallisuutta uhkaavia rikoksia koskevan tiedustelutiedon käytön järjestämistä. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenä on se, miten uusiin toimivaltuuksin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää rikosprosessissa. Toisena tutkimuskysymyksenä on se, että jos tiedustelutiedon käyttö rikosprosessissa on sallittua, niin millä edellytyksillä tiedon käyttö sitten olisi mahdollista. Tutkielman tarkoituksena on siis selvittää, milloin uusiin toimivaltuuksiin perustuvilla tiedustelutoimenpiteillä kertyvää tietoa on oikeusjärjestelmässämme sallittua käyttää ensinnäkin rikoksen estämisessä ja selvittämisessä sekä toisaalta varsinaisessa oikeudenkäynnissä. Rajoituksia tiedustelutiedon käytölle asettavat luottamuksellisen viestin suoja ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin asettamat vaatimukset. Asianosaisen tiedonsaantioikeudet ja tiedustelutiedon salassapitointressit ovat osittain vastakkaisia.
  • Åstrand, Sebastian (Helsingin yliopisto, 2017)
    Avhandlingen behandlar 60 a § i den finska upphovsrättslagen, vilken är en bestämmelse som möjliggör att upphovsmannen eller dennes representant kan ansöka om att marknadsdomstolen ska ålägga en internettjänsteleverantör att lämna över kontaktuppgifterna till en abonnemangshavare vars teleanslutning använts för att olovligt dela upphovsmannens verk på internet. I avhandlingen benämns detta förfarande för informationsföreläggande, vilket bottnar i att en liknande bestämmelse återfinns i den svenska upphovsrättslagen med den rubriceringen. Syftet med avhandlingen är att skapa en kunskapsöversikt om informationsföreläggandet i Finland samt att jämföra vissa aspekter av informationsföreläggandet mellan Finland och Sverige. Avhandlingen försöker besvara bland annat följande frågor: - vad är informationsföreläggandet; hur har det införts och använts i Finland respektive i Sverige; skiljer sig införandet och användningen mellan Finland och Sverige; vilken kritik kan riktas mot informationsföreläggandet och hur kunde man möjligen förbättra det? För närvarande finns det förhållandevis litet forskning på området och temat är aktuellt eftersom användningen av informationsföreläggandet har ökat under de senaste åren i Finland. Den ökande användningen märks bl.a. genom att en stor mängd internetanvändare har mottagit brev från upphovsmän eller deras representanter eftersom de misstänkts att ha olovligt delat upphovsmännens verk på internet (primärt via Bittorrent). Breven har vanligen innehållit ett erbjudande om att göra upp i godo genom att betala en viss ersättning och i andra hand, om användaren inte är villig att betala, ett hot om rättsliga åtgärder. Breven har orsakat mycket diskussion bland allmänheten. Informationsföreläggandet utgör i sammanhanget en länk i kedjan eftersom det är via informationsförelägganden som brevens avsändare erhållit kontaktuppgifter till misstänkta intrångsgörare. I avhandlingen används primärt den rättsdogmatiska metoden för att söka svar på forskningsfrågorna, men också de rättskomparativa och rättshistoriska metoderna kommer till användning. Framställningen är huvudsakligen kvalitativ, förutom då det gäller undersökningen av hur informationsföreläggandet har använts i Finland och Sverige, för då är framställningen kvantitativ. Utgångspunkten i avhandlingen är det finska informationsföreläggandet, men genom att göra en utblick till Sverige och jämföra relevanta delar av det finska informationsföreläggandet med det svenska är det möjligt att inhämta värdefulla synpunkter och samtidigt också öka kunskapen på området. Man bör dock notera att det svenska informationsföreläggande har en bredare tillämpning än det finska, varför avhandlingen undersöker de aspekter som sammanfaller. Undersökningen av införandet visar att informationsföreläggandet har införts på ett liknande sätt i Sverige som i Finland, även om det finns vissa skillnader. Exempelvis är internetoperatörerna i Sverige tvungna att informera de kunder vars kontaktuppgifter de lämnat över till upphovsmannen, medan operatörerna i Finland inte är det. När det gäller handläggningen av ansökningar om informationsföreläggande har man i båda länderna på senare tid överfört den uppgiften till specialdomstolar. Däremot skiljer sig kriterierna för beviljande av informationsföreläggande mellan länderna. Genomgången av rättspraxis från Finland visar att marknadsdomstolen hittills behandlat över 480 ansökningar om informationsföreläggande och vilka i sin tur berört över 180 000 IP-adresser under de senaste 4,5 åren. Av ansökningarna har marknadsdomstolen bifallit över 95 %. I Sverige har de allmänna domstolarna och specialdomstolarna under de senaste 7,5 åren handlagt knappa 40 ärenden totalt och dessa har gällt strax under 50 000 IP-adresser. Bifallsprocenten i Sverige har legat på strax över 70 %. Trenden i båda länderna är att mängden ärenden gällande informationsförelägganden ökat under de senaste åren och även bifallsprocenten har legat på en mycket hög nivå. Avhandlingen avslutas med några förslag på åtgärder.
  • Lampinen, Jenna (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielmasa tarkastellaan SEUT 101(1) artiklassa kielletyn yhdenmukaistetun menettelytavan käsitteen oikeustilaa EU:n kilpailuoikeudessa. Yhdenmukaistetun menettelytavan olemassaoloa määritettäessä arvioitavaksi tulee sen tunnusmerkistön täyttyminen sekä riittävä näyttö. Yhdenmukaistetulla menettelytavalla tarkoitetaan yritysten yhteistoiminnan muotoa, jolla korvataan tietoisesti kilpailun riskit ilman, että jouduttaisiin tekemään varsinaista sopimusta. Yhdenmukaistetun menettelytavan ja sopimuksen käsitteiden vertailu osoittaa niillä olevan päällekkäisyyksiä käsitteiden itsenäisyydestä huolimatta. Käsitteiden tarkempi tarkastelu osoittaa käsitteiden kuitenkin kattavan erityyppistä yhteistoimintaa sopimuksen edellyttäessä osapuolten yhteistä tahtoa kun taas yhdenmukaistettu menettelytapa kattaa toiminnan, jolla vähennetään epävarmuutta tulevasta markkinakäyttäytymisestä. Yhdenmukaistettujen menettelytapojen toteennäyttäyttämistä hankaloittaa suoran näytön vähyys, jolloin yritysten yhteistoiminta voi olla havaittavissa ainoastaan yritysten yhdenmukaisesta toiminnasta markkinoilla. Oikeudellisen arvioinnin kannalta ongelmallista on, että yhdenmukainen toiminta voi olla yritysten nimenomaisen yhteistoiminnan sijasta tulosta myös hiljaisesta kolluusiosta oligopolimarkkinoilla. Tunnusmerkistön täyttymisen osalta selvitetään, minkälaisten yritysten välisten kontaktien on todettu olevan riittäviä, jotta yhteistyö lukeutuisi käsitteen piiriin. Yritysten välisen suoran kontaktin osoitetaan voivan syntyä silloinkin, kun yritys passiivisena vastaanottaa kilpailijaltaan luottamuksellisia tietoja, mikäli yritys ei riittävällä tavalla irtisanoudu kilpailunvastaisesta aloitteesta. Pääpaino tarkastelussa on kuitenkin sellaisten “epätyypillisten” kartellien arvioinnissa, joissa kontakti on syntynyt epäsuorasti. Tutkielmassa tarkastellaan kontaktin edellyttämän tietoisuuden syntymistä hintasignaloinnin, hub and spoke –järjestelyjen sekä muunlaisten ns. kolmikantaisten kartellien osalta. Kontaktin syntymisen tarkastelun jälkeen siirrytään arvioimaan sitä, missä tilanteissa kilpailijoiden väliset sallitut kontaktit muuttuvat SEUT 101(1) artiklassa kielletyiksi kilpailua rajoittaviksi menettelyiksi. Kontaktien kilpailua rajoittavaa sisältöä lähestytään horisontaalista tietojenvaihtoa koskevan oikeudellisen arvioinnin kautta. Yksilöityjen tulevaisuuteen liittyvien hinta- ja tuotantomäärätietojen vaihtaminen osoitetaan taloustieteen valossa kaikista haitallisimmaksi, jolloin se on mahdollista lukea suoraan tarkoitukseltaan kilpailua rajoittavaksi, siinä missä muiden tietojen osalta olisi syytä tehdä tapauksen olosuhteiden nojalla arviointi sen kilpailua rajoittavasta luonteesta. Näytön arvioinnin osalta oikeuskäytännön osoitetaan muuttuneen suuntaan, jossa viranomaisen näyttötaakka sopimuksesta ja yhdenmukaistetusta menettelytavasta ovat lähentyneet syy-yhteyden olettaman vuoksi. Lisäksi osoitetaan yritykselle olevan hankalaa esittää näyttöä, joka kumoaisi olettaman siitä, että yritys ottaa kilpailijoidensa kanssa vaihtamansa tiedot huomioon markkinakäyttäytymisestään päättäessään. Lisäksi tarkastellaan yhdenmukaisen käyttäytymisen ja muun taloudellisen näytön merkitystä todisteena. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään viime vuosien kehityspiirteenä olleen kartellijärjestelyjen muuttuminen kohti epämuodollisempaa yhteistoiminaa, jonka johdosta komission mahdollisuudet saada näyttöä ovat huonontuneet. Lisäksi osoitetaan yhdenmukaistetun menettelytavan tunnusmerkistön epäselvyydestä johtuen vallitsevan jännite kartellikiellon tehokkuuden ja yritysten nauttiman oikeusvarmuuden välillä.
  • Alaranta, Jussi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tämän Pro Gradun tarkoituksena on tarkastella Suomessa vuosina 1945-1946 käytyä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä nk. post-conflict justice -käsitteen valossa. Taustoitan sitä, millaisia merkityksiä sotasyyllisyysoikeudenkäynti sai erilaisissa post-conflict justicen elementeissä. Pyrin sovittamaan Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä post-conflict justicen eri ulottuvuuksiin ja pohtimaan, millä tasoilla käsitettä voi edes käyttää sotasyyllisyysoikeudenkäynnistä. Jatkosota ja sitä seurannut sotasyyllisyysoikeudenkäynti on merkittävä osa suomalaisen kansakunnan synty- ja kehityshistoriaa. Historioitsijat ja kirjailijat ovat käsitelleet kyseistä tapahtumaa mittavissa määrin, mutta usein tapahtumat on valjastettu nationalismin tai muiden poliittisten pyrkimysten tarpeisiin. Sotasyyllisistämme on tehty sankareita, eikä oikeudenkäyntiä ja siihen liittyvää politiikkaa ole pyrittykään käsittelemään post-conflict justice -käsitteeseen läheisesti kuuluvan kansakuntaa eheyttävän tavoitteen valossa. Käsiteanalyysissä näistä käsitteistä ”transitional justice” ja ”post-conflict justice” tulen siihen tulokseen, että sotasyyllisyysoikeudenkäynti on mahdollista sovittaa käsitteiden teoreettiseen viitekehykseen, ja näin liittää osaksi mittavaa kansainvälisen tieteellisen keskustelun kontekstia. Ongelmallista näiden yhteensovittamisessa on erityisesti siirtymäajan elementti, joka post-conflict justice -käsitteeseen oleellisesti kuuluu. Suomen jatkosodan jälkeisessä tilanteessa ei ollut tarvetta vakaville demokratisoimisuudistuksille. Sen sijaan Suomessa oli erilainen vakava yhteiskunnallinen selvitystila, jollaisen käsittelyyn post-conflict justice -käsitteen mukaisessa keskustelussa olevat tavoitteet ja vaikutukset olisivat olleet tarpeen.
  • Räikkönen Jussi (Helsingin yliopisto, 2017)
    Velallisen rikoksia koskevat säännökset ovat sanamuotojensa mukaisesti osin päällekkäisiä, jonka johdosta niiden soveltamisala on perinteisesti systematisoitu siten, että velallisen epärehellisyytenä rangaistavaa on todellinen varallisuusaseman huonontaminen ja velallisen petoksena rangaistavaa on varallisuusaseman ainoastaan näennäinen huonontaminen. Velallisen rikosten kriminalisoinnit kattavat sekä oikeushenkilön että luonnollisen henkilön varallisuuspiirissä tehtävät teot. Tässä tutkimuksessa näkökulmaksi on valittu erityisesti rikoksen tekeminen velallisen ollessa luonnollinen henkilö. Velallisen rikoksia on tutkittu verrattain paljon, kuitenkin siten, että tarkastelu on keskittynyt tyypillisesti oikeushenkilön toiminnassa tapahtuneisiin tekoihin. Systemaattista tarkastelua tekijän aseman merkityksestä tunnusmerkistöjen soveltamiseen ei ole aiemmin tehty. Tutkimuksessa systematisoidaan ja tulkitaan velallisen epärehellisyyden ja velallisen petoksen välistä rajanvetoa nykypäivän rikosoikeudessa. Tutkimuskysymyksiksi muodostuvat 1) millä perusteella varallisuusaseman näennäinen tai todellinen heikentäminen määritetään ja 2) voidaanko varallisuusaseman näennäistä tai todellista heikentämistä tulkita samalla tapaa sovellettaessa tunnusmerkistöjä eri olosuhteissa ja sovellettaessa tunnusmerkistöjen eri tekotapoja. Tutkimuksen pääasiallisen lähdeaineiston muodostavat kotimainen oikeuskirjallisuus, lainsäädännön esityöt, korkeimman oikeuden prejudikaatit sekä Helsingin hovioikeuden velallisen epärehellisyyttä ja velallisen petosta koskevat tuomiot 2/2014–2/2017. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on lainopillinen ja tutkimusta voidaan kuvata myös kriminaalipoliittisesti suuntautuneeksi rikoslainopiksi. Oikeustilaa arvioidaan lyhyesti myös de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkimuksen johtopäätöksissä katsotaan tekijän tahtoon perustuvan tulkinnan muodostuneen vallitsevaksi erottelukriteeriksi velallisen epärehellisyyden ja velallisen petoksen tunnusmerkistöjen välillä erityisesti varojen luovutusta osakeyhtiöistä koskevan KKO:n ratkaisukäytännön myötä. Tekijän tahtoa on käytetty erottelukriteerinä myös luonnollisen henkilön varallisuuspiirissä tapahtuneiden rikosten osalta tulkiten tahtoa objektiivisesti havaittavista seikoista. Tutkimuksessa on havaittu tekijän tahdon soveltuvan erityisen huonosti arviointikriteeriksi velvoitteiden lisäämistä koskevissa tapauksissa, joissa tekijän tahtoa on vaikea konstruoida jälkikäteen havaittavista seikoista. Johtopäätöksenä todetaan, että kysymys velallisen rikosten jaottelusta varallisuusasemaa todellisesti tai näennäisesti heikentäviin tekoihin on edelleen ajankohtainen, koska tunnusmerkistöt on laadittu tuon jaottelun pohjalta. Nykyinen lainsäädäntö ei varsinaisesti sisällä lainsäädännöllisiä aukkoja, koska esimerkiksi perusteettoman tai valeoikeustoimeen perustuvan velvoitteen ilmoittamisen katsotaan tutkimuksessa voivan tulla rangaistavaksi ulosottomenettelyssä tehtävänä, jossa velallinen ei itse ilmoita velkojaan, välillisen tekemisen konstruktion kautta. Oikeusvarmuuden ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta kuitenkin katsotaan, että velallisen rikosten nykyinen tulkintakäytäntö puoltaisi velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön laajentamista koskemaan myös näennäistä varallisuusaseman heikentämistä. Muutos ei lähtökohtaisesti laajentaisi rikosvastuuta ja velallisen petokselle jäisi edelleen oma soveltamisalansa. Aihepiiri kaipaisi lisätutkimusta erityisesti oikeusvertailun kautta, sekä velkojansuosinnan ja muiden velallisen rikosten kriminalisointien kannalta.
  • Turunen, Maija (Helsingin yliopisto, 2017)
    This study looks into the relationship between international humanitarian law and human rights law. The former is specific law that applies in situations of armed conflict, while the latter is general law applicable at all times. This means that, at least in principle, their scopes of application overlap during armed conflict. The aim of the study is to examine the relevance of human rights law in armed conflict in theory as well as in practice. First, it is investigated how these two branches of international law relate to one another by looking at their objectives, origins, similarities and differences, as well as their mutual references. Both branches endeavour to protect individuals, although they have separate origins and somewhat different standing points: the former has been developed to alleviate unnecessary human suffering during war by regulating the actions of the armed forces towards the enemy people, whereas the latter is essentially meant for protecting citizens from arbitrary exercise of power of their own State by giving them various rights. In addition to the aforementioned differences, it is noteworthy that the regimes have dissimilar systems of implementation, the one of human rights law being clearly more effective with the right to individual petition, for instance. The main sources of humanitarian law are the Geneva Conventions of 1949 with their additional protocols of 1977, and those of human rights law include the International Covenant on Civil and Political Rights by the United Nations as well as regional human rights treaties, especially the European Convention on Human Rights. Even though there are various links and mutual references between humanitarian law and human rights law – one of the most significant ones being the derogation clauses in human rights treaties, which allow for derogating from most human rights norms in an emergency like armed conflict – there are no detailed rules on the interaction between humanitarian law and human rights law, so the views of scholars and case law are significant when examining their relationship. A crucial theoretical question not clearly answered by treaty law is whether humanitarian law and human rights law are simultaneously applicable, and if so, what is their mutual hierarchy like. The International Court of Justice, for example, has confirmed the concurrent applicability. As for the hierarchy, there seems to have been a gradual shift from considering humanitarian law as a whole primary as specific law, to an interpretive approach according to which either humanitarian or human rights law may be given primacy depending on which one provides a more suitable and precise norm in a particular case. The humanitarian treaty rules concerning non-international armed conflicts are sparser and more vague than those concerning international armed conflicts. However, by means of customary international law, most rules on international conflicts also apply to non-international ones. Humanitarian rules are in many cases more detailed and protective than human rights norms, and in other cases it is the other way around. Case law, too, seems to show that the regimes are more complementary than conflicting in practice. This concerns mainly situations outside the battlefield during armed conflict. When it comes to the hostilities in international conflicts, human rights law is seldom relevant as it only applies extraterritorially if the State has effective control over the area or person in question. Thus, humanitarian law applies alone. What is more, there are no clear rules on attacking or detaining fighters in non-international armed conflicts; the views of humanitarian and human rights law differ. The case law of human rights treaty bodies suggests that there is a requirement to arrest fighters instead of attacking them whenever possible and all fatal use of force ought to be investigated afterwards. By contrast, in humanitarian law attacking enemy combatants is the norm. With regard to detaining fighters in non-international conflicts, the case law appears to provide the fighters with better procedural guarantees than humanitarian law. It can be considered reasonable that the rules that offer more comprehensive protection to the individual prevail if feasible – the opposite view would be hard to justify when the parties to a conflict are obligated by those rules. The mandate of human rights treaty bodies is limited to their own treaty, but humanitarian law can be used for interpretation, which, at the same time, gives humanitarian rules a chance to be taken into account regardless of the weak system of implementation in humanitarian law. Despite certain issues to be solved regarding the simultaneous application, it appears that the co-operation between the regimes is synergetic and even inevitable.
  • Kulmakorpi, Mari (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pro gradu -tutkielman aihe on työsuhteen päättämiskynnyksen ylittyminen kilpailevan toiminnan perusteella. Tutkielmassa tarkastellaan työsopimuslain 3 luvun 3 § mukaista työntekijän kilpailevan toiminnan kieltoa, jonka rikkominen voi vakavimmillaan johtaa työsuhteen päättämiseen. Tutkielman tutkimuskysymyksenä on: milloin irtisanomis- ja purkukynnys ylittyy kilpailevan toiminnan perusteella? Tutkimuskysymykseen vastattaessa tarkastellaan kilpailevan toiminnan kiellon kriteerien sisältöä, sekä pyritään määrittelemään mikä on säännöksen perusteella työntekijän kiellettyä kilpailevaa toimintaa ja mikä sallittua toimintaa. Tutkielmassa arvioidaan myös kilpailevan toiminnan kielletyn valmistelun ja sallitun suunnittelun välistä rajanvetoa. Lisäksi tutkielmassa kiinnitetään huomiota taustalla vaikuttavaan työsopimuslain 3 luvun 1 § mukaiseen työntekijän yleiseen lojaliteettivelvollisuuteen. Se vaikuttaa kilpailevan toiminnan päättämiskynnyksen arviointitilanteissa erityisesti toiminnan kokonaisarvioinnissa. Irtisanomis- ja purkukynnyksen ylittymisen yleisiä edellytyksiä ja muita päättämisessä arvioitavia tekijöitä tarkastellaan myös tutkimuskysymykseen vastattaessa. Tutkielmassa käytetään tutkimusmetodina oikeusdogmaatista eli lainopillista menetelmää. Menetelmän avulla on tarkoitus selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä erilaisia oikeuslähteitä systematisoimalla ja tulkitsemalla. Työsopimuslain ja muiden relevanttien säännösten lisäksi tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan tutkimuskysymystä lain esitöiden ja oikeuskäytännön valossa. Oikeuskäytännöllä on erityinen merkitys päättämiskynnyksen hahmottamisessa, ja tutkielmaan on kerätty asiaa koskien korkeimman oikeuden ja työtuomioistuimen ratkaisuja mahdollisimman kattavasti. Hovioikeuskäytännöllä on tutkielmassa lähinnä esimerkkejä ja erilaisia näkökulmia tarjoava tehtävä. Kilpailevan toiminnan kieltosäännös edellyttää tiettyjen kriteereiden täyttyvän, jotta kyseessä olisi kielletty kilpaileva toiminta. Näitä kriteereitä ovat: työntekijän työ tai toiminta joka on kilpailuteko, toiminnan ilmeinen vahingoittavuus ja hyvän tavan vastaisuus. Lisäksi työntekijän toimintaa arvioitaessa on otettava huomioon työntekijän asema ja työn luonne. Päättämisperusteena arvioitava kilpailevan toiminnan kieltosäännös on siis hyvin monitasoinen, mikä tuo haasteita arvioinnille. Erityisen merkitykselliseksi päättämiskynnyksen ylittymistä arvioitaessa osoittautuivat työntekijän asema ja ilmeinen vahingoittavuus –kriteerit. Työntekijän johtava tai itsenäinen asema vaikuttaa korostuneen lojaliteettivelvollisuuden pohjalta päättämiskynnystä madaltavana tekijänä. Kilpailevan toiminnan arviointitilanteissa aseman merkitys korostuu, sillä työnantajayrityksen toiminta-edellytykset saattavat vakavasti vaarantua korkeassa asemassa olevan työntekijän kilpailevan toiminnan tai sen valmistelun vuoksi. Irtisanomis- ja purkukynnys jää usein kilpailevan toiminnan vähäisen vahingoittavuuden vuoksi ylittymättä. Vahingoittavuuden arviointiin liittyy myös vahvasti kilpailuteon –kriteerin arviointi. Jos esimerkiksi työntekijän toiminnassa ei ole tosiasiallisesti kyse työnantajan kanssa samasta toimialasta, toiminta-alueesta tai asiakaskunnasta, voi kilpailuteon osoittamisen lisäksi ongelmia aiheutua työnantajan vahingon todennäköisyyden osoittamisessa. Työntekijän yleisen lojaliteettivelvollisuuden pohjalta voidaan kynnyksen ylittyminen ratkaista esimerkiksi, jos tapauksen kokonaisarvioinnin perusteella todetaan työnantajan ja työntekijän välinen luottamussuhde menetetyksi. Tutkielmassa havaittiin lisäksi, että purkukynnyksen ylittymiseen ei niinkään selkeästi vaikuttanut se, että kriteereitä toteuttavia tekoja oli tapauksessa useita, vaan olennaista oli toiminnan erityinen vahingoittavuus tai törkeys. Purkukynnyksen ylittäneissä tapauksissa esiintyi esimerkiksi työntekijän kieltäytymistä kilpailevan toiminnan lopettamisesta. Tutkielmassa arvioidaan myös toimintaa, jonka perusteella päättämiskynnys ei lähtökohtaisesti ylity. Näihin tilanteisiin liittyi enintään vähäiseltä osin kilpailevaa tai ei juurikaan työnantajaa vahingoittavaa toimintaa. Ko. tilanteissa ei työntekijän aseman perusteella myöskään ollut korostunutta lojaliteettivelvollisuutta. Tutkielmassa tarkastellaan tutkimuskysymyksen valossa myös tavallisesta poikkeavia tilanteita, kuten sivutoimessa työskentelemistä, työnantajan luvan saamista kilpailevalle toiminnalle sekä lomautuksen aikaista kilpailevaa toimintaa. Tutkielmassa arvioidaan myös osa-aikatyöntekijöiden kohdalla sovellettavaa kilpailevan toiminnan kieltoa. Sen laajempi tarkastelu olisi myös mahdollinen lisätutkimuksen aihe.
  • Lindholm, Micke (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielma on Suomen ja Englannin oikeuden funktionaalinen vertailututkimus, jonka pääasiallinen tutkimuskohde on osakeyhtiöoikeudellinen vastuun samastaminen (piercing the corporate veil) oikeuskäytännön, erityisesti Suomen korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:17 ja Yhdistyneen kuningaskunnan korkeimman oikeuden vuonna 2013 antaman ratkaisun Prest v Petrodel Resources Ltd valossa. Samastamisella tarkoitetaan ennen kaikkea osakeyhtiön osakkeenomistajan saattamista vastuuseen toimivan yhtiön vastuusta ilman erityistä säädännäistä perustetta, mutta tutkimuksessa sivutaan myös muita tilanteita, joissa yhtiön ja osakkeenomistajan välinen erillisyys tulee samaan tapaan murretuksi. Suomessa yhtiöoikeudellista samastamista mainitussa yhtiö-osakkeenomistaja-relaatiossa on ensimmäisen kerran sovellettu nimenomaisesti ratkaisussa KKO 2015:17. Tapauksessa oli kyse vahingonkorvauksesta, joka suomalaisen osakeyhtiön ulkomainen tytäryhtiö oli tuomittu maksamaan maksamatta jääneistä tekijänoikeudellisista hyvitysmaksuista. Korkein oikeus määräsi lopulta suomalaisen emoyhtiön yhteisvastuulliseksi tytäryhtiönsä kanssa vahingonkorvauksesta. Tutkimuksessa todetaan, että pelkän yhtiöoikeuden asemesta tapauksessa ratkaisevassa asemassa olivat Euroopan unionin oikeuden täytäntöönpanoa määrittävät yleiset periaatteet, joiden mukaan direktiiviin perustuvan tekijänoikeusmaksun suorittaminen oli turvattava tulkitsemalla kansallista oikeutta tämän tavoitteen valossa. Varsinaisen samastuksen ohella tutkimuksessa käsitellään myös yleisempää oikeuden väärinkäytön kieltoa Suomen oikeuden mukaan sekä tämän toteuttamiseksi säädettyä ulosottokaaren 4 luvun 14 §:ää keinotekoisen varallisuusjärjestelyn sivuuttamisesta ulosotossa. Tutkimuksessa todetaan näiltä osin, että huolimatta säännöksen kansainvälisestä erikoisluontoisuudesta ja näennäisestä asemasta osana prosessi- eikä aineellista oikeutta, toteuttaa se kuitenkin suurelta osin samaa väärin käytetyn erillisen oikeussubjektin sivuuttamisen funktiota kuin yhtiöoikeudellinen samastaminen niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Oikeuden väärinkäytön kiellon osalta todetaan, että kyseessä on laajemminkin mielenkiintoinen ja vaikutusvaltainen siviilioikeudellinen periaate, jota olisi tarkoituksenmukaista kehittää edelleen. Yhtiöoikeudellista samastusta koskevaa oikeustilaa Englannissa määrittävä korkeimman oikeuden ratkaisu Prest v Petrodel Resources Ltd sisälsi näennäisesti hyvin samanlaisen samastusperusteiden analyysin kuin KKO 2015:17:ssäkin, mutta ratkaistiin lopulta trust-oikeudellisten periaatteiden nojalla. Ratkaisussa todettiin samastuksen tulevan kyseeseen tilanteessa, jossa olemassaolevaa velvoitetta kierretään yhtiörakenteen väärinkäyttämisen avulla. Trust-instituution, jossa on kyse esineeseen liittyvien kannekelpoisten oikeuksien hienojakoisemmasta jakamisesta kuin Suomen oikeusjärjestyksessä, kohdalla perehdytään erityisesti ilman nimenomaista perustamistointa syntyviin jatkettuihin trusteihin (resulting trust) ja konstruktiivisiin trusteihin (constructive trust). Todetaan, että Englannin oikeuden tarkasteleminen pelkästään yhtiöoikeudellista samastamista koskevan nimenomaisen säännön osalta ei ole vertailun intressissä tarkoituksenmukaista, vaan laajempi katsaus eri oikeudenaloihin – tässä yhteydessä trust-oikeuteen, jonka perusteella ratkaisu Prest v Petrodel Resources Ltd lopulta ratkaistiin – on kokonaisvaltaisen ymmärryksen saavuttamiseksi ehdottoman tärkeää.
  • Hurri, Petra (Helsingin yliopisto, 2017)
    Avtalsfriheten har en ytterst stark ställning i avtal mellan företag. Dominerande företags avtalsfrihet har begränsats i konkurrenslagens 7 § och FEUF artikel 102 med att förbjuda konkurrensbegränsande förfaranden. Redan uppnåendet av en dominerande ställning inverkar på ett företags avtalsfrihet eftersom företaget då har ett särskilt ansvar att inte skada konkurrens. Om ett företag missbrukar sin dominans med att exploatera sina avtalsparter eller försöker exkludera konkurrenter från marknaden har det avtalsrättsliga följder för företaget. I avhandlingen undersöks de avtalsrättsliga inverkningarna av ett företags dominerande marknadsställning. Den första avtalsrättsliga inverkan av att ett företag missbrukar sin dominans är att avtalsvillkor som uttrycker missbruk av dominans är ogiltiga i enlighet med konkurrenslagens 8 § och den direkta effekten av FEUF artikel 102. Sådana konkurrensbegränsande villkor är till exempel oskäliga avtalsvillkor som utnyttjar motparten samt exklusiva inköpsskyldigheter och kopplingsförbehåll som binder avtalsparten till det dominerande företaget. I avhandlingen undersöks de i rättspraxisen uppställda förutsättningarna för att ett avtalsvillkor ska strida mot förbudet om missbruk av dominans och den inverkan som ogiltighetsföljden av sådana villkor har på avtalet. Ett avtal är ogiltigt endast till den del som det uttrycker missbruk av dominans, vilket för det första innebär att endast det konkurrensbegränsande villkoret enligt huvudregeln är ogiltigt medan resten av avtalet förblir i kraft. För det andra betyder det att ogiltigheten endast gäller den tiden som företaget har en dominerande marknadsställning. Ett avtal som ingåtts innan företaget var dominerande blir således ogiltigt från och med att företaget uppnår en dominerande ställning. Dominerande företag bör därför noggrant övervaka sina avtal för att inte riskera att hamna i en situation där ett centralt avtalsvillkors ogiltighet i värsta fall leder till att hela avtalet är ogiltigt. Den andra avtalsrättsliga inverkan av att ett företag missbrukar sin dominerande ställning är att företaget i enlighet med konkurrenslagens 9 § kan åläggas en leveransskyldighet. En motsvarighet till bestämmelsen finns i Förordning 1/2003 artikel 7. Friheten att välja avtalspart gäller som utgångspunkt också för dominerande företag, men i vissa situationer kan ett dominerande företags vägran att leverera nyttigheter, vägran att ge tillgång till immateriella rättigheter eller information eller nödvändiga anläggningar och nätverk utgöra missbruk av dominans. I avhandlingen undersöks de i rättspraxisen uppställda förutsättningarna för att en leveransvägran ska vara förbjuden och vilken inverkan åläggandet av en leveransskyldighet har på det dominerande företagets avtalsfrihet. Vid åläggandet av en leveransskyldighet bör speciellt tas i beaktande att förutsättningarna för olika typers leveransvägran kan tolkas på olika sätt. Det vore således viktigt att förutsättningarna klargörs så att dominerande företags incitament till innovation inte på förhand minskar på grund av risken att en senare leveransvägran kan utgöra missbruk av dominans. Som en följd av dessa avtalsrättsliga inverkningar av missbruk av dominans kan det dominerande företagets nuvarande eller potentiella avtalsparter försöka utnyttja dominansen till sin egen fördel. Slutligen undersöks därmed hur förbudet om missbruk av dominans kan utnyttjas i den privata konkurrensövervakningen för att undgå en avtalsenlig skyldighet eller för ingående av avtal med att åberopa att ett avtalsvillkor eller en leveransvägran utgör missbruk av dominans. En motpart eller en potentiell motpart till det dominerande företaget kan således genom att utnyttja konkurrensrättsliga bestämmelser förbättra sin avtalsrättsliga position.