Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Sundberg, Veera (Helsingin yliopisto, 2018)
    The aim of this study is to define the concept of existing aid. Existing aid relates to state aid control in the European Union. Existing aid is a form of state aid to which the obligation to recover illegal state aid does not apply. The definition of existing aid is, therefore, important. In determining whether an aid can be an existing aid, it must be put into effect prior to the entry into force of the Treaty on the Functioning of the European Union, or another event listed in Article 1(b) of the Procedural Regulation of 2015. This study seeks to find when is an aid considered “put into effect” within the meaning of the said provision. Aid should be considered put into effect when the aid beneficiary is legally entitled, under national law, to receive the aid, instead of the traditional view of only looking at the time the legislation providing for the aid entered into force. Pursuant to Article 1(b)(v) of the Procedural Regulation of 2015, aid, which was not considered aid when it was put into effect but later became aid due to the evolution of the internal market, is existing aid. The scope of application of the said provision is examined in this study. The interpretation proposed by this study is that the provision primarily applies, when evolution of the internal market takes place by a liberalisation of national law, which renders an aid recipient an undertaking within the meaning of European Union competition law. The traditional view of applying the provision when trade between member states within the meaning of Article 107(1) of the Treaty on the Functioning of the European Union emerges, should not be considered the typical situation of applying the provision. This is because that is not likely to ever happen. Pursuant to Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, existing aid can lose its status as existing, if it is altered. The form, in which the alteration must take place, and the substance of the alteration serious enough to trigger the application of Article 1(c) of the Procedural Regulation of 2015, are examined. The form of alteration should be viewed the same way as putting into effect of aid. The alteration can be substantial without any effect on the conditions of compatibility with the internal market.
  • Heikkilä, Jesse Juhani Petteri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkielma käsittelee yritysten rikosoikeudellista vastuuta peilaten sitä perinteiseen tahallisuusoppiin. Tutkielman metodologia on oikeusteoreettinen ja aihetta käsitellään lähinnä käsitteellisellä tasolla. Myös oikeusvertailevat näkökohdat tulevat esille, koska aihetta koskeva kirjallisuus ja aiempi tutkimus ovat peräisen suurimmaksi osaksi Common Law -maista. Olennaisena osana tutkielmaa on kuitenkin tarkastella Suomessa kehitettyä yritysten rikosoikeudellista vastuuoppia ja yrittää arvioida sen käsitteellistä perustaa kriittisesti. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella erityisesti Peter A. Frenchin kehittelemää oppia kollektiivisesta vastuusta ja pyrkiä tunnistamaan ne lähtökohdat ja edellytykset, joiden pohjalta siitä voisi kehittää varsinaisen rikosoikeudellisen vastuuteorian rikosoikeudelliselle yritysvastuulle. Johdannon jälkeisessä osassa käydään läpi keskeisiä rikosoikeusteoreettisia ja filosofeja käsitteitä. Kolmannessa osassa käydään lyhyesti läpi keskeiset oikeushenkilön vastuun teoriat ja niiden ongelmakohdat. Neljännessä osassa syvennytään Frenchin teoriaan yritysten sisäisistä päätösrakenteista (Corporate Internal Decision Structures), minkä jälkeen lopuksi syvennytään Suomen lainsäädännön tilaan ja peilataan sitä Frenchin teorian avulla. Suomen pragmaattinen lähestymistapa oikeushenkilön rikosvastuuta kohtaan perustuu osin epätyydyttävälle isännänvastuukäsitteelle, joka voi toimia pienien yritysten tapauksessa, jossa yrityksen johto henkilöityy vahvasti yrityksen kanssa. Sen sijaan monimutkaisempien suuryritysten tapauksessa isännänvastuu tai identifikaatioteoria ei johda suotuisiin lopputuloksiin syyllisyyden (tai subjektiivisen tunnusmerkistönmukaisuuden) kannalta. Rikosoikeudellisen rangaistavuuden edellytykset vaativat syyllisyyden näyttämistä, eikä rikosoikeudellista rangaistusta tulisi antaa pelkästään edustusasetelman pohjalta.
  • Pelkonen, Saana (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa pyritään selvittämään, millä edellytyksillä takaisinsaanti on mahdollinen trustista eurooppalaisessa konkurssissa. Tuomioistuimen toimivalta tutkia takaisinsaantikanne eurooppalaisessa konkurssissa määräytyy maksukyvyttömyysasetuksen mukaan. Tässä työssä tarkastellaan englantilaista trustia, jonka asettaja on konkurssissa ja edunsaajana on asettajan lapsi. Trusti on Suomen oikeusjärjestelmälle tuntematon omistusoikeuden instrumentti, jossa trustin perustamisen jälkeen omistusoikeus jakautuu omaisuuden hoitajan eli trusteen muodolliseen omistusoikeuteen ja edunsaajan aineelliseen omistusoikeuteen. Lähtökohta on, että perustamisen jälkeen trustiomaisuus ei ole enää trustin asettajan omaisuutta eikä kuulu hänen konkurssipesään. Tulevaan konkurssiin varautuva velallinen voi pyrkiä siirtämään omaisuuttaan läheisilleen, jotta omaisuus ei kuuluisi hänen konkurssipesään. Takaisinsaannin edellytysten käsillä olon arvioiminen on sitä vaikeampaa, mitä vanhempi peräytettävä oikeustoimi on. Asiallisesti lahjaan rinnastettavan trustin kohdalla kannattaa soveltaa rinnakkain TakSL 6 § ja TakSL 5 §:iä. Kun takaisinsaanti kohdistuu velallisen läheiseen, takaisinsaantilaki mahdollistaa oikeustoimen peräyttämisen ilman takarajaa sovellettaessa TakSL 5 §:ää. Edellytykset tähän ovat varsin tiukat. Peräyttäminen TakSL 5 §:n nojalla edellyttää takaisinsaantikanteen vastaajan vilpillistä mieltä. Sen sijaan TakSL 6 §:ää sovellettaessa edellytyksenä ei ole vastaajan vilpillinen mieli. Läheistä koskevana pidennettynä takaisinsaantiaikana sovelletaan käännettyä todistustaakkaa. Takaisinsaantikanteen vastaajana oleva läheinen voi pyrkiä näyttämään, että takaisinsaannin edellytykset eivät ole käsillä. Lisäksi vastaajalla voi tämän lisäksi olla mahdollisuus vedota MKA 16 artiklan torjuntastatuuttiin. Torjuntastatuuttiin vetoavan on näytettävä, että oikeussuhteeseen on sovellettava toisen jäsenvaltion lainsäädäntöä, eikä tämän lainsäädännön nojalla ole mitään mahdollisuutta peräyttää kyseistä oikeustoimea. Se, että omaisuus sijaitsee toisessa jäsenvaltiossa, ei tarkoita, että siihen tulisi soveltaa tuon valtion lainsäädäntöä. Yleensä vaaditaan, että osapuolet ovat tehneet lakiviittauksen oikeustoimeen sovellettavasta laista. Trusti on Englannissa varsin tavanomainen järjestely, joten ei voida poissulkea sitä, että lakiviittauksen sijaan osapuolet ovatkin tarkoittaneet soveltaa trustiin Englannin lainsäädäntöä.
  • Nydahl, Emilia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Denna pro gradu-avhandling behandlar okonventionella varumärkens registrerbarhet. Traditionellt sett har varumärken främst utgjorts av ordmärken eller figurmärken, men tack vare den tekniska utvecklingen under de senaste årtiondena har allt flera nya typer av okonventionella varumärken tagit sig in på marknaden, såsom t.ex. ljudmärken och 3D-märken. Okonventionella varumärken är speciellt starka ur ett marknadsföringsmässigt perspektiv, eftersom dessa kan attrahera flera sinnen samtidigt hos en konsument. Detta kan jämföras med traditionella ord- eller figurmärken, som främst tilltalar synsinnet. Tack vare kopplingen mellan okonventionella varumärken och de olika sinnena skapas det också lättare associationer och emotionella kopplingar mellan en konsument och en produkt, något som kan påverka konsumtionsbeteendet. På grund av att vi som konsumenter uppfattar okonventionella varumärken med andra sinnen än bara synsinnet, medför detta problem under registreringsprocessen. Att återge okonventionella varumärken på ett klart, precist men även objektivt sätt kan vara problematiskt. Syftet med denna avhandling är således att analysera okonventionella varumärkens registerbarhet och granska under vilka omständigheter ett okonventionellt varumärke verkligen uppfyller registreringskraven, med fokus på kraven som uppstår i och med återgivningen av varumärket. Avhandlingens behandlar i första hand EU-varumärken och avhandlingen fokuserar på ljudmärken, färgmärken och multimediemärken. Ämnet i fråga har blivit aktuellt i och med den lagstiftningsreform som har skett inom EU de senaste åren. Genom Europaparlamentets och rådets förordning (EU) 2017/1001 av den 14 juni 2017 om EU-varumärken så behöver varumärken inte längre återges grafiskt under registreringsprocessen. Ett tecken får istället återges i valfri lämplig form med användning av allmänt tillgänglig teknik, och således inte nödvändigtvis grafiskt, så länge som återgivningen är klar, precis, fullständig i sig själv, lättillgänglig, tydlig, beständig och objektiv. Avhandlingen inleds med att behandla varumärken på ett allmänt plan, vartefter skillnaderna mellan konventionella och okonventionella varumärken belyses. Därefter behandlas kravet på grafisk återgivning med syftet är klargöra dess inverkan på okonventionella varumärkes registrerbarhet under tidigare år, för att sedan djupare kunna analysera följderna av utgåendet av kravet. Avhandlingen granskar vilken effekt ovannämnda förändring innebär i praktiken vid registreringen av okonventionella varumärken och belyser vilka juridiska och praktiska svårigheter som kan uppstå gällande de tre olika varumärkestyperna. I avhandlingen belyses okonventionella varumärkens registrerbarhet genom en granskning av utvecklingen i rättspraxis och skillnaderna mellan olika rättsfall. Avhandlingen visar vilka gränsdragningar som tidigare har gjorts i rättspraxis och under vilka förutsättningar det har varit möjligt att registrera okonventionella varumärken. Slutsatsen är att utvecklingen tycks gå mot att det blir lättare att registrera okonventionella varumärken, trots att det fortfarande i praktiken är mera problematiskt att återge ett okonventionellt varumärke än ett konventionellt varumärke. Av att återgivningen inte längre måste vara grafisk följer att okonventionella varumärken blir lättare att återge. Det finns fortsättningsvis ändå svårigheter med återgivningen av s.k. icke-visuella okonventionella varumärken, dock undantaget ljudmärken. De tre olika varumärkestyperna som behandlas i avhandlingen medför sina egna specifika svårigheter gällande registrerbarheten. Gällande ljudmärken så får dessa nu fr.o.m. 1.10.2017 återges genom en ljudfil som återger ljuder eller genom en exakt beskrivning av ljudet i notskrift. Kort sammanfattat kan man således säga att s.k. musikaliska ljudmärken har i praktiken flera återgivningsmöjligheter (ljudfil eller notskrift) än icke-musikaliska ljudmärken, som främst kan återges via en ljudfil. Med andra ord, musikaliska ljudmärken kan ha en högre registrerbarhet än icke-musikaliska ljudmärken, speciellt med beaktande av särskiljningsförmåga. Trots färsk rättspraxis gällande registreringen av färgmärken, så är det svårt att entydigt säga hur återgivningen faktiskt ska ske i praktiken och hurdana färgmärken som verkligen kan registreras. Det finns möjlighet till flera olika tolkningar gällande rättspraxis och man kan fråga sig hur långt ett färgmärke måste gå emot att bli ett figurmärke för att med säkerhet kunna registreras. Det finns således fortfarande ett behov av ytterligare forskning och tydligare instruktioner gällande registrerbarheten av färgmärken. Multimediemärken är en ny form av EU-varumärken som återges genom en audiovisuell fil som innehåller en kombination av bild och ljudet. Multimediemärken har ännu inte har behandlats i rättspraxis - det finns i skrivande stund endast finns tre stycken registrerade multimediemärken. Då dessa tre är relativt olika till sin natur finns det även gällande registrerbarheten av multimediemärken en hel del aspekter som man bör granska och förtydliga, speciellt gällande frågan när ett multimediemärke uppfyller särskiljningsförmåga och när ett multimediemärke kan anses ha en ursprungsfunktion.
  • Siikasmaa, Viivi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) 171§:n mukainen poikkeaminen antaa mahdollisuuden poiketa kyseisessä laissa säädetystä tai sen nojalla annetusta rakentamista tai muuta toimenpidettä koskevasta säännöksestä, määräyksestä, kiellosta tai muusta rajoituksesta. Asemakaava on yksi kyseisen lain nojalla annetun sääntelyn muodoista, joihin poikkeaminen voi kohdistua. Kyseisen säännöksen sanamuodon mukaan kunta voi myöntää poikkeamisen erityisestä syystä hakemuksesta, minkä vuoksi kunnan viranomaisella on harkintavaltaa poikkeamisen myöntämisen suhteen. Lisäksi maankäyttö- ja rakennuslain 171§:ssä määritellään poikkeamisen edellytykset, joita poikkeamispäätöksessä tulee noudattaa. Poikkeaminen edustaa maankäyttö- rakennuslaille ominaista tulkinnallisesti avoimiin määritelmiin perustuvaa joustavaa sääntelyä, jolla pyritään varmistamaan tarkoituksenmukaisen ratkaisun saavuttaminen kussakin yksittäisessä tapauksessa. Aiemmin suuri osa poikkeamisista on kohdistunut kaavoittamattomille ranta-alueille, mikä korostuu myös poikkeamisen oikeuskäytännössä. Kuitenkin kaupungistumisen vaikutuksesta ja asemakaavoituksen levittäydyttyä yhä laajemmalle alueelle asemakaavapoikkeamiset nousevat myös merkittäväksi poikkeamisasioiden ryhmäksi. Poikkeamisen hakeminen on ollut suosittu menettely jo maankäyttö- ja rakennuslakia edeltäneen rakennuslain aikana, eikä poikkeamisen yleisyyttä ole saatu merkittävästi vähennettyä lainsäädännön tavoitteista huolimatta. Poikkeaminen on nopeampi ja edullisempi menettely kuin asemakaavan muuttaminen, joten sekä hakijat että viranomaiset suosivat sitä mielellään. Asemakaavoitus on kuitenkin ensisijainen alueidenkäytön suunnittelujärjestelmään kuuluva rakentamisen ohjauskeino, eikä poikkeamisella tulisi ratkaista merkittäviä asemakaavaan kohdistuvia muutoksia. Rajankäynti asemakaavamuutoksen ja poikkeamisen välillä on kuitenkin haasteellista ja vaatii joustavien normien tulkinnan ja harkintavaltaa rajoittavien tekijöiden tunnistamiseksi oikeuskäytännön tuntemusta. Myös hallinto-oikeudellinen viranomaista velvoittava sääntely ja oikeusdoktriini vaikuttavat poikkeamismenettelyyn. Tutkielman metodina on lainoppi (oikeusdogmatiikka), joka painotukseltaan asettuu teoreettisen ja käytännöllisen lainopin välimaastoon. Tutkielmassa käsitellään poikkeamisen sääntelyä ja toteutumista lainsäädännön ja sen esitöiden, korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi myös Helsingin kaupungin poikkeamispäätöksiä koskevan hallintokäytännön kautta tulkintasuosituksia antaen. Tutkielmassa pyritään valottamaan käytännön näkökulmaa aiheeseen nostamalla esiin viranomaisen päätöksiä, jotka eivät ole päätyneet muutoksenhaun kohteeksi ja tuomioistuimen käsiteltäväksi. Erityisesti tutkielmassa perehdytään poikkeamisen edellytyksiä, erityisiä syitä, kunnan harkintavaltaa ja päätöksentekoa sekä päätöksen perustelemista koskeviin näkökohtiin, joita käsitellään myös suhteessa Helsingin kaupungin viimeaikaisiin poikkeamispäätöksiin. Helsinki valikoitui tutkielman esimerkkitarkastelun kohteeksi, sillä se on Suomen mittakaavassa suurkaupunki, jossa maankäytön joustavuudelle asetetaan erityisiä vaatimuksia kaupungin kasvun ja yhteiskunnan murrosten myötä. Suurin osa Helsingin kaupungin tekemistä poikkeamispäätöksistä kohdistuu myöskin asemakaavaan, mikä selittää osaltaan tarkastelun kohdistumista juuri asemakaavasta poikkeamiseen. Tutkielmassa esiin nostetut Helsingin kaupungin poikkeamispäätökset koskevat lähinnä erilaisia uudis- ja täydennysrakentamishankkeita, ja niiden tarkastelussa kiinnitetään huomiota etenkin päätösten perusteluihin. Tutkielmassa tunnistetaan ja arvioidaan myös vaikutussuhteita, jotka liittyvät poikkeamiseen käytännön toiminnassa ja nostetaan esiin hallintokäytännössä esiintyneitä poikkeamisen käytännön ilmiöitä, joita arvioidaan lopuksi suhteessa suunnitteilla olevaan maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudistukseen sekä lainsäädännön kehittämisehdotuksiin.
  • Puukka, Johanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    This study systematically examines the practice of treaty shopping in international investment law and related arbitral awards. In this context the term "treaty shopping" connotes a strategic change of the investor's nationality for the purpose of accessing more favourable investment treaty provisions and dispute settlement mechanisms. The focus is solely on corporate investors, as the overwhelming majority of international investments are made by legal entities. In addition, the nationality of legal entities is generally much easier to manipulate as they can be relatively freely established, modified and dissolved. In recent years, international investment law has witnessed a rapidly growing number of treaty shopping cases, which has also raised certain concerns regarding the practice. At present, these concerns are strikingly unsettled as investment tribunals have adopted diverging attitudes towards treaty shopping, thus rendering decisions inconsistent with regard to the permissibility of it. Corporate nationality planning or treaty shopping is not illegal or unethical in principle, although many states perceive it as undesirable and have increasingly taken measures against such practices. What separates legitimate nationality planning from treaty abuse? The uncertainty about the limits of treaty shopping is unsatisfactory for both states and investors, not to mention the functionality of the investment protection system in general. This is the principal problem this study attempts to resolve. The study approaches the topic through three separate research questions. The first question seeks to place investment treaty shopping in the wider context. In this regard, the study will endeavour to establish a working definition of treaty shopping. In addition, the study will analyse the reasons for the occurrence of treaty shopping and introduce the most common ways to carry it out. Most importantly, the study explores in detail the benefits of treaty shopping and the main objections against it. Following the examination, the study concludes that despite extensive criticism, treaty shopping may actually enhance the underlying objectives of the investment regime: fair treatment of investors regardless their origin and helping states attract foreign capital to further stimulate financial growth. The second research question encompasses the legal limits to treaty shopping via corporate restructuring. The main purpose is to clarify the dividing line between legitimate nationality planning and abusive treaty shopping. To answer this question, the study analyses the most influential case law related to treaty shopping and discusses the different ways investment tribunals have reviewed the distinction between objectionable and acceptable treaty shopping. Further, the study attempts to systematise the main elements of the arbitral decisions with the goal of formulating general rules for assessing the permissibility of treaty shopping. These rules are useful guidelines for maintaining stability and predictability in investment treaty arbitration, which benefits both investors and states wishing to attract foreign capital. In this respect, the study suggests that the decisive factor is the timing of the investment vis-à-vis the timing of the dispute. The timing element, however, raises its own questions, each of which are further explained in the study. The third and final research question addresses the practical aspects of treaty shopping. While the previous research questions relate to defining the boundaries of treaty shopping, this part of the study focuses solely on the pragmatic and political implications. To this end, the study will introduce certain state reactions to treaty shopping. Further, the study will explore solutions and make recommendations de lege ferenda on how states can safeguard themselves against abusive treaty shopping. It also highlights that the power to curb the practice lies mostly with states who conclude investment treaties. The study suggests that the most effective methods are including narrower definitions and denial of benefits clauses to the treaties. From the foreign investor's perspective, the study will propose a "shopping list" that contains points to consider before undertaking any restructuring measures. This study is not meant as a comprehensive empirical review of treaty shopping, nor does it claim to supply any definitive answers to the questions it raises. Rather, the goal is to elaborate the legal issues arising from the ambiguous boundaries of treaty shopping and to make proposals as to how to assess these issues. For the time being, treaty shopping will remain not only possible, but also a highly attractive option for a prudent investor wishing to improve investment protection.
  • Happonen, Miisa (Helsingin yliopisto, 2018)
    This thesis examines the concepts of jurisdiction and admissibility of claims in the context of international arbitration and more specifically, the occasional difficulty of distinguishing the two concepts. Jurisdiction of an arbitral tribunal is based on an agreement of the parties and thus the parties' consent to submit a certain dispute to arbitration is a vital precondition for jurisdiction to take place. Jurisdiction describes the existence and the scope of the adjudicative power of an arbitral tribunal. In contrast, admissibility of claims describes whether or not there is a contractual or legal constraint which prevents the arbitral tribunal to materially resolve a certain claim. Inadmissibility of a claim does not affect the tribunal's jurisdiction but instead, leads to rejection of the claim. Jurisdiction as well as admissibility of claims are threshold questions in arbitral proceedings. As the two concepts seemingly touch on the same question, namely whether the arbitral tribunal should hear and decide a claim on the merits, jurisdictional questions and questions concerning admissibility of claims have been proven to be difficult to distinguish under some circumstances, for example in connection with multi-tiered dispute resolution clauses and contractual time limits. International arbitration is a form of private dispute resolution and it leads to a final and binding decision which is widely enforceable around the world. For that reason, in most jurisdictions the state courts are allowed to control that an arbitral tribunal respects the limits of its jurisdiction. State courts are, nevertheless, usually not allowed to reassess the arbitral tribunal's decision on the merits of the case. Similarly, admissibility of claims is often understood to belong to the sole discretion of the arbitral tribunal. Therefore, whether an issue is characterized as jurisdictional or as a question of admissibility affects the reviewability of a decision of an arbitral tribunal. This, consequently, creates a factor of uncertainty to the parties in international arbitration. The thesis will define the key concepts and analyze the problem through literature and case law. The point of view is ultimately theoretical.
  • Koskivirta, Joonas (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma keskittyy siihen, miten urheilutapahtumien järjestäjät voivat puuttua sponsorioikeuksien, ja siten tapahtuman olemassaolon, turvaamisen kannalta haitallisena pitämäänsä väijytysmarkkinointiin tavaramerkkioikeuden ja vilpillisen kilpailun normistoon perustuvan suojan puitteissa, sekä siihen, voidaanko urheilutapahtuman brändin suojaksi joissain maissa säädettyä tavanomaista kattavampaa yksinoikeussuojaa pitää tarpeellisena ja oikeutettuna. Lähtökohtana tarkastelussa on Suomen kansallinen lainsäädäntö sekä toisaalta Euroopan unionin oikeuspolitiikka. Väijytysmarkkinoinnilla, joka voi olla joko suoraa tai epäsuoraa, tarkoitetaan kaikenlaista toimintaa, jolla muu taho kuin tapahtuman virallinen sponsori, pyrkii ilman tapahtumajärjestäjän tai muun oikeudenomistajan lupaa hyötymään urheilutapahtuman brändin maineesta eli goodwillistä. Suorassa väijytysmarkkinoinnissa on kyse siitä, että yritys tarkoituksellisesti pyrkii antamaan markkinoinnissaan virheellisen kuvan itsestään sponsorina esimerkiksi tapahtuman tavaramerkkiä tai sitä lähellä olevaa merkkiä käyttämällä. Tällaista voidaan ehkäistä ja tähän voidaan yleensä puuttua varsin tehokkaasti tavaramerkinhaltijan kielto-oikeuden turvin. Tapahtumajärjestäjien kannalta ongelmallisempana voidaan nähdä epäsuora väijytysmarkkinointi, jossa yritys pyrkii hyötymään tapahtumaan liitettävistä positiivisista mielikuvista tapahtuman suojattuja yksinoikeuksia loukkaamatta. Tämä voi tapahtua esimerkiksi viittaamalla tapahtumaan markkinoinnissa käyttämällä sellaisia geneerisiä verbaalisia tai visuaalisia esitystapoja, jotka eivät loukkaa tapahtuman virallisia tavaramerkkejä, mutta joiden perusteella yleisölle kuitenkin syntyy niin sanottu ajatuksellinen linkki markkinoivan yrityksen ja urheilutapahtuman välille. Tapahtumajärjestäjät ovat pyrkineet ehkäisemään väijytysmarkkinointia muun muassa rekisteröimällä tapahtuman varsinaisten, virallisten sponsorien käyttöön varattujen tavaramerkkien lisäksi niin sanottuja, usein esim. ”MAA+VUOSI”-tyyppisiä torjuntamerkkejä (esim. RUSSIA 2018), jotka ovat lähellä varsinaisia tavaramerkkejä, mutta joita ei ole tarkoitus käyttää, vaan niiden ainoa tehtävä on ehkäistä luvatonta viittaamista urheilutapahtumaan. Tällaisten merkkien erottamiskykyyn ja siten rekisteröitävyyteen on kuitenkin paikoin suhtauduttu oikeuskäytännössä kriittisesti muun muassa niiden kuvailevuuden vuoksi. Tästä huolimatta esimerkiksi kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA on onnistunut rekisteröimään lukuisia tällaisia merkkejä muun muassa EUIPOssa ja WIPOssa. Tällainen epäsäännöllisyys rekisteröintikäytännöissä on omiaan heikentämään oikeusvarmuutta ja ennustettavuutta. Lisäksi, sikäli kun kyseinen kehityskulku voidaan mahdollisesti nähdä ns. property logic -teorialle tyypillisesti pelkästään yksinoikeuksien positiivisia puolia korostavan ajattelun ilmentymänä, se näyttäytyy muutoinkin huolestuttavana yleisen edun kannalta. Mitä tulee puolestaan tavaramerkin kykyyn ehkäistä väijytysmarkkinointia, näyttää selvältä, ettei varsinkaan epäsuoraa väijytysmarkkinointia ole mahdollista ehkäistä laajamittaisesti edes torjuntamerkeillä. Tavaramerkkisuojaa kuitenkin täydentää Suomessa laki sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (1061/1978), jonka yleislausekkeeseen perustuen väijytysmarkkinointia voidaan arvioida niin sanottuna norkkimisena, jolloin oikeudenhaltija voi saada suojaa myös sellaisissa jäljittelytapauksissa, joissa ei aiheudu sekaannusvaaraa. Suomessa norkkimisopin soveltamiskynnys on oikeuskäytännössä asetettu varsin korkealle. Tästä huolimatta voidaan kuitenkin olettaa, että urheilutapahtumien huomattavan tunnettuuden johdosta soveltamisedellytykset voisivat niiden kohdalla täyttyä helpommin kuin Suomessa tähän asti käsitellyissä norkkimistapauksissa. Näin ollen norkkimisoppia voidaan pitää urheilutapahtumalle varteenotettavana suojamuotona, joka sekin kuitenkin jättää väijytysmarkkinoinnille mahdollisuuksia. Tapahtumajärjestäjät pitävät tavanomaista immateriaalioikeussuojaa suoja-alaltaan yleisesti riittämättömänä, minkä vuoksi ne usein edellyttävät kisoja isännöivää maata säätämään ad hoc -tyyppistä erityislainsäädäntöä, jonka nojalla tapahtumat saavat osakseen normaalia laajempaa yksinoikeussuojaa. Tällaiselle lainsäädännölle on tyypillistä, että loukkauskynnys on huomattavasti tavanomaista suojaa matalammalla, ja siten yleisluontoisemmatkin viittaukset tapahtumaan voidaan sen perusteella kieltää. Erityislainsäädäntöä kritisoivissa puheenvuoroissa on katsottu sen kohtuuttomasti rajoittavan kilpailu- ja mainosvapautta ja yritysten kaupallista sananvapautta. Tapahtumajärjestäjät puolestaan katsovat muun muassa väijytysmarkkinoinnin haitallisuuden ja epäeettisyyden justifioivan erityislainsäädännön säätämisen. Väijytysmarkkinoinnin haittavaikutuksista ei kuitenkaan ole selvää näyttöä. Toiseksi tapahtumajärjestäjien havittelemalle laajalle, suorastaan koko tapahtuman temaattisen viitekehyksen käsittävälle yksinoikeussuojalle on vaikea löytää oikeutusta, kun otetaan huomioon omistusoikeutta koskevat ja yksinoikeuksien justifikaatioteorioista kumpuavat perustavanlaatuiset periaatteet. Kaiken kaikkiaan näyttääkin siltä, ettei väijytysmarkkinointia voida oikeutetusti täysin estää. Toisaalta voidaan kysyä, onko syytäkään? Suurten urheilutapahtumien olemassaolo on yhteiskunnallisesti kiistatta tärkeää, mutta niiden suojaustarpeen ja -alan määrittämisen tulee perustua objektiiviseen, erityisesti kilpailu- ja mainosvapautta koskevat periaatteet huomioivaan kokonaisharkintaan. Tällä tavoin ylläpidetään yksityisen ja yleisen edun välistä tasapainoa.
  • Koskentausta, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tutkitaan valtiosääntoikeuden näkökulmasta ylimpien valtioelinten välistä toimivaltajaon muutosta ja sen mahdollista vaikutusta eduskunnan valiokuntamietintöjen asemaan oikeuslähteenä. Suomessa kysymys oikeudellisen ratkaisutoiminnan argumentteina käytettävistä lähteistä, oikeuslähdeopista, on ollut valtiosääntöoikeuden tutkimuksessa kohtalaisen vähän kiinnostusta herättänyt aihe, mistä johtuen tutkielmassa läpikäydään asiaa osittain oikeusteoreettisen kirjallisuuden valossa. Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin jäsenyyksien ja perustuslakiuudistuksen myötä maan valtioelinten välinen toimivaltajako muuttui 90-luvun aikana. Normijärjestelmä muuttui mainittujen muutosten johdosta monikerroksiseksi, kun järjestelmään tulivat Euroopan neuvoston ja Euroopan unionin uudet normitasot. Perustuslakiuudistus toi perustuslain tuomioistuimissa sovellettavaksi normiksi. Perustuslakiuudistuksessa valtioelinten välistä toimivaltajakoa muutettiin eduskunnan vahvemman roolin suuntaan. Oikeusjärjestelmän mainitut muutokset muuttivat myös tuomioistuinten roolia. Tutkielmassa läpikäydään eurooppalaistumisen ja valtiosääntöistymisen muutoksia tuomioistuinten rooliin. Valiokuntamietintöjen roolia tuomioistuinten ratkaisutoiminnassa arvioidaan aineistoanalyysin perusteella. Johtopäätöksenä todetaan, että kysymystä käytettävistä oikeuslähteistä tulisi tarkastella valtiosääntöoikeudellisena kysymyksenä, koska valtiojärjestykseen on tullut useita valtiosääntöisiä oikeuslähteiden etusija-sääntelyjä. Tutkielmassa todetaan, että valtiosääntöistymisen muutoksen vuoksi eduskunnan esittämille näkemyksille tulisi antaa aiempaa merkittävämpi rooli laintulkinnassa. Aineistoanalyysina todetaan, että korkeimmat oikeudet antavat nykyisin valiokuntamietinnöille selkeän aseman epäselvien oikeuskysymysten ratkaisemisessa erityisesti lakivaliokunnan hallinnonalan kysymyksissä
  • Oikarinen, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2018)
    People, devices, and networks are generating data incessantly. The rapid growth in personal information processing and the new developments in technology have led to the situation in which private actors, such as the network operators in the telecommunications (telecom) industry, process and transform remarkable volumes of data. The Internet of Things makes it possible for any devices or components of machines to be connected to the Internet and to exchange sensitive data with each other and network services. Interaction between objects, and between objects and individuals are generating data flows which are difficult to control. Data controllers and processors are responsible for ensuring that the data is protected adequately by implementing appropriate technical and organizational measures in order to protect the rights of the data subjects. Also, regulatory requirements on privacy, data protection, and security auditing are increasing the need for different approaches to managing security and privacy compliance. A new legislative act, the General Data Protection Regulation (GDPR), recognizes the importance of applying techniques which mitigate the risk for identification of individuals. One such technique is a newly codified concept in the European Union (EU) legislation: pseudonymization. It is a data de-identification procedure in which the pieces of personal data that identify a person are replaced by artificial identifiers, pseudonyms. As a result, the individual cannot be identified without the use of additional information. The function of pseudonymization is to reduce the possibility to link information with the original identity of a data subject. Pseudonymization could be often applied to personal data in the telecom industry, for instance, in troubleshooting cases when a copy of the identifying information will be provided on demand to a third party, who is responsible for performing the troubleshooting. The troubleshooters may not have the need to know the actual identifying information but can perform a troubleshooting of a software product based on the pseudonymized data. The GDPR refers to pseudonymization multiple times and encourages data controllers and processors to apply it to personal data. However, at the time of writing, no further guidelines on pseudonymization under the GDPR have been provided. Pseudonymized data qualifies as personal data and the data protection requirements of the GDPR fully apply to it. Data controllers and processors may feel that they do not have enough incentives to apply pseudonymization to personal data, since the GDPR does not seem to provide clear legal advantages with regards to pseudonymization, like limitation of liability or similar. On the other hand, pseudonymization can be a useful technique to enhance the level of data protection in general compared with a situation where personal data would be processed in a “raw” form, allowing direct identification of the data subjects. This study focuses on the meaning and usability of pseudonymization of personal data with respect to the GDPR, with its primary focus on the telecom industry perspective. The study aims to provide answers to the following questions: What qualifies as pseudonymization of personal data, and do different degrees of identifiability exist as pseudonymization according to the General Data Protection Regulation? What are the advantages for the data subject and for the data controller or processor when personal data is processed in a pseudonymous form? The study intends to interpret the concept of pseudonymization according to the GDPR and analyze its current status in the EU data protection regime in the context of the telecom industry.
  • Purojärvi, Sampsa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman tavoitteena on tarkastella urheilutoiminnan rahoitukseen ja verotukseen liittyvää problematiikkaa yhteisömuodon kannalta. Vertailun kohteena on yhdistys ja osakeyhtiö, sillä niitä voidaan pitää tavanomaisimpina yhteisömuotoina urheilutoimintaa organisoitaessa. Yhdistyslaki ja osakeyhtiölaki asettavat tietynlaiset raamit urheilutoiminnan harjoittamiselle kunkin yhteisömuodon osalta – yhdistyksen toimintaan vaikuttaa olennaisesti sen asema aatteellisena yhteisönä kun taas osakeyhtiön tarkoituksena on harjoittaa liiketoimintaa. Koska yhdistyksen toiminta on ensisijaisesti aatteellista, on sille mahdollistettu tiettyjä vapauksia etenkin verotuksen osalta. Osakeyhtiössä puolestaan on käytössä monipuolisemmat mahdollisuudet toiminnan rahoittamista silmällä pitäen. Yleishyödyllisille yhdistyksille suotuja veroetuja sen toiminnassa ei sen sijaan voida hyödyntää. Tarkastelun kohteena olevien yhteisömuotojen pääomarakenteita käsittelevässä pääluvussa on tarkasteltu ensinnäkin urheiluyhteisöjen tulo- ja menoeriä, jonka jälkeen tarkastellaan eri yhteisömuodoissa hyödynnettävissä olevia varainhankintatapoja. Verotuksella voidaan katsoa olevan olennainen yhteys urheilutoiminnan rahoitukseen yhteisömuodon kannalta, sillä yhdistyksen ja osakeyhtiön verokohteluissa on selkeitä eroja silloin kun yhdistys on TVL 22 §:ssä tarkoitettu yleishyödyllinen yhteisö. Tästä syystä toisena päälukuna onkin nimenomaisesti eri yhteisömuotojen verokohtelua käsittelevä kokonaisuus. Johtopäätöksenä voidaan todeta itsestään selvänä asiana ensinnäkin se, että osakeyhtiö soveltuu huomattavasti paremmin urheiluliiketoiminnan harjoittamiseen kuin yhdistys. Olennaisempaa onkin se, missä tilanteissa yhdistyksen yleishyödyllistä toimintaa tukevan liiketoiminnan katsotaan olevan tosiasiallisesti EVL 1 §:n mukaista elinkeinotoimintaa. Yhdistyksen voisikin olla parempi tietyissä tilanteissa eriyttää liiketoimintansa toimintaa jatkamaan tulevalle osakeyhtiölle. Tätä kautta voidaan varmistua siitä, että yhdistyksen asema yleishyödyllisenä yhteisönä ei saastu liiketoiminnan harjoittamisen seurauksena.
  • Kortman, Mio (Helsingin yliopisto, 2018)
    Syftet med denna avhandling är att på basen av den rättsdogmatiska metoden undersöka bankens rätt att ensidigt höja räntan under kredittiden. Före domen i fallet HD 2016:10 hade inte högsta domstolen sedan 1990-talet tagit ställning till kreditavtalens ensidiga ränteändringsvillkor. Genom att beakta högsta domstolens rättspraxis, ämnar denna avhandling att belysa vilka likheter och olikheter kan särskiljas i högsta domstolens tolkning av ensidiga ränteändringsvillkor i kommersiella kreditavtal och hur dessa tolkningar påverkar ensidiga ränteändringsvillkorens formulering och tillämpning i framtiden. Bankerna är en essentiell del av finansmarknaden och nationalekonomin. Bankverksamheten är starkt reglerad, och särskilt efter finanskrisen har den ökande bankregleringen ställt alltmera krav på bankverksamheten. Det ensidiga ränteändringsvillkoret har en stark koppling till bankverksamhetens funktion, då dess syfte är att ge banken en möjlighet att höja kreditens räntemängd i sådana fall där bankens medelsanskaffningskostnader har ökat på grund av oförutsägbara omständighetsförändringar. I denna avhandling presenteras i ljuset av rättspraxis både de förfarandemässiga och de materiella förutsättningarna av bankens rätt till räntehöjning. I kommersiella kreditavtalsförhållanden är regleringen inte lika omfattande som i konsumentförhållanden, vilket framhäver kreditavtalsparternas avtalsfrihet och de avtalsrättsliga normernas och principernas betydelse vid tillämpningen och tolkningen av det ensidiga ränteändringsvillkoret. Kreditavtalspartens faktiska ställning påverkar den avtalsrättsliga bedömningen och förespråkar en starkare avtalsbundenhet och den avtalade riskfördelningens beständighet. I fallet HD 2016:10 ansågs banken inte ha haft rätt till räntehöjning under finanskrisen. Med att jämföra fallet med de lägre domstolsinstansernas domslut, ett liknande fall i Helsingfors hovrätt samt övrig högsta domstolens rättspraxis framförs alternativa tolkningssätt av det ensidiga ränteändringsvillkoret, som betonar kredittagarens faktiska ställning, det ensidiga ränteändringsvillkorets ekonomiska syfte som en del av kreditavtalet, och de bakomliggande omständigheterna på finansmarknaden samt deras effekter på kreditavtalsparternas verksamhet. Efter fallet HD 2016:10 har flera banker ändrat sina ensidiga ränteändringsvillkor för att säkerställa sin rätt till räntehöjning i framtiden. Med att exemplifiera dessa villkor framförs i denna avhandling på basen av rättspraxis de element, som kan anses karaktärisera ett ypperligt ensidigt ränteändringsvillkor, och de åtgärder bankerna kan vidta vid utfärdandet av kreditavtal för att minimera eventuella oklarheter eller gentemot banken motstridiga tolkningssätt av villkorets avtalsrättsliga och ekonomiska syfte som en del av kreditavtalet.
  • Kekäläinen, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ennakkopäätösvalitus on valitus suoraan käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen – valitus merkitsee siis poikkeamaa kolmiportaisesta instanssijärjestyksen periaatteesta. Valituksen käytön edellytyksenä on muutoksenhakijan vastapuolen antama suostumus ja korkeimman oikeuden myöntämä valituslupa ennakkopäätösperusteella. Jos korkein oikeus ei myönnä asiassa valituslupaa, käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi ja säännönmukainen valitusoikeus hovioikeuteen menetetään. Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys koskee ennakkopäätösvalituksen toimivuuden analyysiä. Tavoitteena on selvittää, mitä ongelmia ja riskejä ennakkopäätösvalituksen käyttöön liittyy oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta. Lisäksi tarkastellaan sitä, minkälaisissa tilanteissa kyseisen valituksen käytön edellytykset ovat täyttyneet ja minkälaiset tahot ovat turvautuneet valituksen käyttöön. Toisen tutkimuskysymyksen tavoitteena on selvittää, kuinka ennakkopäätösvalituksella voidaan edistää ryhmä- ja pilottikanteiden tavoitteita ja vähentää näiden kanteiden rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Tutkielman keskeisenä metodina käytetään lainopin metodia ja aiheen tarkastelu on rajattu pääasiallisesti dispositiivisiin riita-asioihin. Tutkielmassa havaitaan, että ennakkopäätösvalituksen toimivuus oikeudenkäynnin asianosaisten näkökulmasta on heikkoa. Valituksen käytön ongelmiksi tunnistettiin muun muassa korkeimman oikeuden valitusluvan tiukat myöntämisedellytykset ja asianajoon liittyvät haasteet. Hovioikeuden käsittelyn ohittaminen voi johtaa muun muassa muutoksenhaun oikaisufunktion heikkenemiseen. Vastapuolen suostumuksen saanti valituksen käytölle voi olla vaikeaa esimerkiksi oikeudenkäynnin asianosaisten intressien vastakkaisuuden vuoksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että ennakkopäätösvalituksen kohteena olevissa riita-asioissa aktualisoituu usein puhdas oikeuskysymys ja asioiden tosiseikat ovat riidattomat valitusvaiheessa korkeimpaan oikeuteen. Oikeuskäytännön perusteella ennakkopäätösvalituksen käyttötilanteet voidaan jakaa kollektiivisten kanteiden tilanteisiin sekä kaksiasianosaistilanteisiin. Ennakkopäätösvalituksen käyttöön ovat usein turvautuneet vahvat toimijat, kuten yritykset, joilla on kyky sietää valituksen aiheuttama riski muutoksenhakuoikeuden menetyksestä. Myös yksityiset henkilöt ovat voineet turvautua kyseisen valituksen käyttöön vahvan toimijan tukemana tai silloin kun heillä on ollut kollektiivinen tuki oikeudenkäynnissä. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että pilottikanteen rakenteellinen heikkous ryhmäkanteeseen nähden on sen puuttuva oikeusvoimavaikutus suhteessa kanteen intressinhaltijoihin. Ennakkopäätösvalituksella on potentiaalia tarjota pilottikanteelle oikeusvoimavaikutuksen kaltainen vaikutus, mutta kuitenkin tietyin rajoituksin. Ryhmäkanteen rakenteelliseksi heikkoudeksi havaittiin sen menettelyllinen hitaus ja ennakkopäätösvalituksen havaittiin nopeuttavan kyseisen kanteen käsittelyä muutoksenhakuun kuluvan ajan osalta. Myös pilottikanteiden osalta kyseisen valituksen havaittiin nopeuttavan korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen saantia ja lisäksi nopeutettu käsittely voi torjua eräitä pilottikanteen rakenteellisista ongelmista johtuvia haittoja. Ennakkopäätösvalitus voi osittain edistää sekä ryhmä- että pilottikanteiden prosessiekonomisuutta, joka on katsottu yhdeksi kollektiivisten oikeussuojakeinojen eduksi.
  • Torpisto, Samuli (Helsingin yliopisto, 2018)
    Sisäpiirisääntely on hyvin keskeinen osa arvopaperimarkkinaoikeutta. Sääntelyn perimmäinen tarkoitus on ylläpitää tehokkaita arvopaperimarkkinoita ja varmistaa, että markkinatoimijoiden luottamus markkinoiden toimintaan säilyy. Yksi arvopaperimarkkinoiden kulmakivistä on sijoittajien tasapuoliset oikeudet. Kaikilla sijoittajilla on oltava saatavilla samanaikaisesti yhtäläinen informaatio, jotta markkinat toimivat kuten niiden on tarkoitus. Sisäpiiritieto pitää kuitenkin sisällään jännitteen. Yhtiöllä saattaa olla hallussaan tietoa, jota se ei halua vielä julkistaa. Markkinatoimijat taas tarvitsevat tietoa tehdäkseen harkittuja sijoituspäätöksiä yhtiön liikkeeseen laskemilla osakkeilla. Joskus yhtiön ja markkinatoimijoiden edut saattavat törmätä. Tätä tilannetta ratkaisemaan tarvitaan sisäpiirisääntelyä. Markkinoiden väärinkäyttöasetuksen mukaisesti liikkeeseenlaskijan on julkistettava hallussaan oleva sisäpiiritieto markkinoille "mahdollisimman pian". Liikkeeseenlaskijoiden näkökulmasta vaatimus on varsin työläs: jatkuva tiedonantovelvollisuus vaatii liikkeeseenlaskijalta varsin paljon työtä ja se aiheuttaa merkittäviä kustannuksia. Joka tapauksessa tiedottaminen on katsottu tarpeelliseksi markkinoiden optimaalisen toiminnan kannalta. Kun markkinat toimivat hyvin, sekä liikkeeseenlaskijat että sijoittajat hyötyvät niistä tehokkaasti. Nykyisessä markkinoiden väärinkäyttöasetuksessa sisäpiiritiedon julkistamisen kynnys on asetettu huomattavan matalalle tasolle aikaisempaan oikeustilaan verrattuna. Tiedottamisen matala kynnys on omiaan tuottamaan tietoa joka on luonnoltaan puolivalmista. Tällaiseen tietoon sisältyy kuitenkin riski: yhtiön julkistama tieto voi tällaisissa tilanteissa, tahattomasti, osoittautua heikkolaatuiseksi ja jopa epävarmaksi. Epävarman tiedon saattaminen markkinoille on omiaan haittaamaan yhtiön oikeutettuja etuja sekä johtamaan markkinoilla toimivaa yleisöä harhaan. Asetus tarjoaa kuitenkin myös mahdollisuuden sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämiselle tiettyjen edellytysten täyttyessä. Tutkielmassa paneudutaan sisäpiiritiedon syntymiseen sisäpiiritiedon neljän elementin kautta. Edellytykset ovat tutkielmassa otetun kannan mukaan tiedon täsmällisyys, julkistamattomuus, olennaisuus ja rahoitusvälineliitännäisyys. Sisäpiiritiedon tarkastelun jälkeen paneudutaan niihin kriteereihin, joiden on täytyttävä, jotta liikkeeseenlaskijan on mahdollista päästä sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämisen tarjoamaan turvasatamaan. Julkistamisen lykkääminen on tutkielmassa pääroolissa, joten lykkäämisen kriteerien esittelyn jälkeen arvioidaan myös sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämismenettelyn toimivuutta markkinoiden näkökulmasta. Tutkimuksen pääkysymykseksi on asetettu: i) minkälaisissa tilanteissa liikkeeseenlaskija voi tehdä päätöksen sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämisestä? Mainittu pääkysymys palvelee koko tutkimuksen perustana. Se määrittelee tutkimuksen rakennetta, materiaalia sekä esitettyjä pohdintoja. Pääkysymystä tarkennetaan seuraavilla alaongelmilla, joilla tuodaan laajuutta esitettyyn kysymykseen ja tarjotaan ratkaisuja itse ongelman ratkaisuun: i) mikä on sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämismenettelyn tarkoitus? ii) mitkä ovat sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämisen edut ja toisaalta haitat liikkeeseenlaskijan ja markkinatoimijoiden näkökulmasta? ja iii) millä tavoin sisäpiiritiedon julkistamisen lykkääminen toteuttaa arvopaperimarkkinoiden tehokkuutta ja oikeudenmukaisuutta? Tutkimuksessa käytetään pääasiallisena metodina lainopillista menetelmää, käyttäen tukena kuitenkin oikeustaloustieteellistä metodia sekä tulkintamenetelminä teleologista tulkintaperustetta ja markkinalähtöistä tulkintaa. Lainopillisessa menetelmässä otetaan vaikutteita erityisesti aarniolaisesta teoreettisesta ja käytännöllisestä lainopista. Lainopillisen menetelmän lisäksi tutkimuksessa annetaan merkitystä arvopaperimarkkinaoikeudellisille perusteille sekä pohditaan säännösten tavoitteita. Näissä tilanteissa hyödynnetään oikeustaloustieteellistä näkökulmaa, teleologiaa ja markkinalähtöistä tulkintaa.
  • Jeskanen, Vilma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Ilmastonmuutoksen torjuminen on yksi EU:n suurimpia haasteita, joka vaatii välittömiä toimia. Ilmastonmuutoksen torjumisen lisäksi EU:n on ratkaistava energian toimitusvarmuutta koskeva ongelma. Uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön lisääminen on tunnistettu yhdeksi ratkaisuksi mainittuihin ongelmiin. Komission nk. talvipaketilla päivitettiin EU:n vuoteen 2020 suunnatut ilmasto- ja energiatavoitteet asettamalla uudet tavoitteet, jotka tulee saavuttaa vuoteen 2030 mennessä. Vuoden 2016 lopussa julkaistu lainsäädäntöpaketti perustuu Pariisin ilmastosopimukseen, johon EU sitoutui joulukuussa 2015 pidetyssä YK:n Pariisin ilmastokonferenssissa. Paketissa esitettiin kahdeksan uutta säädösehdotusta, joihin sisältyy myös uusi vuoteen 2030 ulottuva uusiutuvan energian direktiivi. Direktiivissä asetetaan päivitetty uusiutuvan energian lisäämistä koskeva tavoite EU:lle. Päivitetyn tavoitteen mukaan vähintään 27 prosenttia EU:ssa kulutetusta energiasta tulee tuottaa uusiutuvista energialähteistä vuoteen 2030 mennessä. Uusiutuvan energian tavoitteiden saavuttamiseksi sekä tarvittavien kapasiteetin lisäysten toteutumiseksi EU on sallinut jäsenvaltioiden myöntää valtiontukea uusiutuvan energian tuotannolle. Jäsenvaltioilla on päätäntävaltaa kansallisen tukijärjestelmänsä suunnittelussa, sillä toimivalta energia-asioissa on jaettua ja uusiutuvan energian tukijärjestelmiä ei ole EU:ssa harmonisoitu. Jäsenvaltioiden tukijärjestelmien tulee olla EU:n valtiontukisääntelyn mukaisia, minkä lisäksi komissiolta on haettava hyväksyntä tukijärjestelmälle ennen toimeenpanoa (nk. notifointi). Uusiutuvan energian tukijärjestelmien arviointikriteerit on annettu komission ympäristö- ja energia-alan suuntaviivoissa, joita sovelletaan vuoteen 2020 asti. Jäsenvaltion tukijärjestelmän tulee noudattaa lisäksi unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössään tekemiä linjauksia koskien järjestelmien soveltuvuutta sisämarkkinoille. Suomessa on valmisteilla kansallinen uusiutuvan energian tukijärjestelmä, nk. preemiojärjestelmä, jonka tavoitteena on lisätä uusiutuvan energian tuotantokapasiteettia. Järjestelmän valmistelu ja toimeenpano on osa Sipilän hallituksen kärkihanketta Hiilettömään, puhtaaseen, uusiutuvaan energiaan kustannustehokkaasti, joka perustuu Suomen kansalliseen energia- ja ilmastotiekarttaan vuodelle 2050. Osana kärkihanketta valmisteltiin vuoteen 2030 tähtäävä kansallinen energia- ja ilmastostrategia sekä muut tarpeelliset toimenpiteet tavoitteiden saavuttamiseksi. Preemiojärjestelmä, joka on tarjouskilpailuun perustuva uusiutuvan energian tukijärjestelmä, on yksi keskeinen energia- ja ilmastostrategiaan otetuista toimenpiteistä. Hallitus esitti preemiojärjestelmää koskevan hallituksen esityksen HE 175/2017 vp eduskunnalle marraskuussa 2017, mistä lakiesitys ohjattiin talousvaliokunnan käsittelyyn Asia on yhä vireillä talousvaliokunnassa. Lakiesityksessä esitetään uusiutuvan energian tukemiseksi tarjouskilpailuun perustuvaa preemiojärjestelmää, jolla myönnettäisiin 2 TWh vuosituotantoa sähkön tuottajille. Tarjouskilpailun voittajille maksettaisiin sähkön markkinahinnan päälle preemiomuotoinen tuki. Tarkoituksena oli toteuttaa esityksen mukaiset tarjouskilpailut ainakin kahdessa osassa vuosina 2018–2020. Esitettyyn preemiojärjestelmään on otettu seitsemän osallistumisedellytystä, jotka tarjouskilpailuun osallistuvan sähkön tuottajan hankkeen tulee täyttää. Tutkielmassa tutkitaan preemiojärjestelmään otetuista osallistumisedellytyksistä kolmea: sitovien päätösten kieltoa, uutuusvaatimusta ja aikaisempien valtiontukien kieltoa. Tutkimuskysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen tutkimuskysymys on: ovatko valitut kolme osallistumisedellytystä EU:n valtiontukisääntelyn sekä komission ratkaisukäytännön mukaisia. Toinen tutkimuskysymys on: miten nämä kolme osallistumisedellytystä vaikuttavat - vai vaikuttavatko ollenkaan - sähkön tuottajien hankesuunnitteluun. Tutkimuskysymyksiin on vastattu muun muassa selvittämällä komission ympäristö- ja energia-alan suuntaviivoissa edellytettyä sekä tutkimalla komission ratkaisukäytäntöä uusiutuvan energian tukijärjestelmiä koskevissa asioissa. Käytännön vaikutuksia on tutkittu suhteessa uusiutuvan energian hankkeiden käytännön hankesuunnitteluun. Tutkielman metodeina on käytetty lainoppia, oikeusvertailua sekä ympäristöoikeudellista arviointi- ja ohjauskeinotutkimusta.