Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Iso-Markku, Antti (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman tarkoituksena on ollut tutkia uusimman finassikriisin jälkeisten sääntelytoimenpiteiden vaikutusta sijoittajansuojaan strukturoidun rahoituksen tuotteissa, ja niistä nimenomaan arvopaperistamisissa. Tutkimuksen keskeisenä kohteena ovat olleet niin kutsutut luotonmaksukykyä parantavat järjestelyt, joista työssä on keskitytty erityisesti tarkastelemaan luottoluokituksia ja luottoriskinvaihtosopimuksia (credit default swap). Vertaamalla Yhdysvalloissa ja Euroopan Unionissa toimeenpantuja sääntelytoimia näiden luotonmaksukykyä parantavien järjestelyjen tarjoamista koskien on tutkielmassa pyritty selvittämään, onko tällaisia järjestelyjä käyttävien sijoittajien sijoittajansuoja parantunut finanssikriisiä edeltävästä ajasta. Aiheen motiivina on toiminut juuri arvopaperistamismarkkinoiden ja näiden siihen liitettyjen luotonmaksukykyä koskevien järjestelyjen ja finanssi-instrumenttien rooli globaalin finanssimarkkinakriisin laukausemisessa vuonna 2008. Tutkimus koostuu kolmesta analyysiosasta, joista ensimmäisessä on tarkasteltu rahoitusmarkkinasääntelyn kehitystä Yhdysvalloissa ja Euroopan Unionissa lainopillisen metodin avulla. Yhdysvaltojen osalta keskeisen osan käsitellystä sääntelystä ovat muodostaneet Dodd-Frank Act sekä sen lähisäännökset; Euroopassa käsittelyn kohteena ovat puolestaan olleet luottolaitostoimintaa sekä johdannaiskauppaa koskevat direktiivit teknisine asiakirjoineen. Lainopillisen analyysin pohjalta tutkimuksen toisessa analyysiosassa on pyritty selvittämään, onko näillä lainsäädäntö- ja sääntelytoimilla ollut toivottu ja odotettu vaikutus markkinoiden toimintaan ja ovatko ne parantaneet rahoitusinstrumentteihin sijoittavien tahojen suojaa. Tässä analyysissa lainopillista metodia on täydennetty vertailevalla oikeustutkimuksella. Työn viimeisessä analyysiosassa on esitetty aiempien havaintojen pohjalta de lege ferenda -henkistä pohdintaa siitä, millaista uutta sääntelyä finanssimarkkinoihin voitaisiin kohdistaa tiettyjen aiemmissa analyysin vaiheessa havaittujen ongelmien korjaamiseksi ja sijoittajien aiempaa paremmaksi suojaamiseksi. Analyysissa on lainopillisen ja oikeusvertailevan metodin lisäksi hyödynnetty kevyttä oikeustaloustieteellistä otetta. Tutkimuksen lopputuloksena esitetään, että finanssimarkkinoiden sääntely on lisääntynyt nopeasti ja merkittävästi globaalin finanssikriisin seurauksena. Sääntelyn tavoitteita ei kuitenkaan ole onnistuttu kaikilta tai edes välttämättä suurelta osin saavuttamaan siinä muodossa, kuin on toivottu. Tämä on johtunut sääntelypaineen aiheuttaman kiireen lisäksi säänneltävien ilmiöiden monimutkaisuudesta, finanssiteollisuuden itsesääntelytoimista sekä sääntelyn yleisluontoisuudesta. Strukturoitujen rahoitustuotteiden sijoitajansuoja on kyllä parantunut kriisiä edeltävään ajanjaksoon verrattuna, mikä on tapahtunut pitkälti joukkovelkakirjojen liikkeeseenlaskijan lisääntyneiden tiedonantovelvoitteiden johdosta. Monet muista sijoittajia suojaavista toimista liittyen esimerkiksi swap-sopimusten käsittelyyn keskusvastapuolissa sekä luottoluokitusmarkkinan monipuolistamiseen ja kilpailun lisäämiseen ovat kuitenkin jääneet huomattavasti tavoitteistaan. Lisäksi lopputulemana todetaan, että teknologinen kehitys on paitsi lisännyt valvottavien rahoitustuotteiden kirjoa, myös mahdollistanut sääntelijöille uusia mahdollisuuksia rahoitusmarkkinoiden riskitason tarkkailemiseksi ja sijoittajansuojan parantamiseksi.
  • Pasanen, Annika (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimuksen aiheena on legaatinsaajan oikeussuoja kuolinpesän yhteishallinnon aikana. Tutkimuksen tarkoitus on ensinnäkin selvittää, mitkä seikat aiheuttavat legaatinsaajan oikeussuojatarpeen kuolinpesän osakkaiden yhteishallinnon aikana. Toiseksi tarkoitus on tarkastella, millaisia oikeussuojakeinoja legaatinsaajalla on käytettävissään, jos hänen oikeutensa joutuu uhatuksi. Millaiset ovat oikeussuojakeinojen käyttämisen edellytykset, millaista turvaa oikeussuojakeinot antavat käytännössä ja liittyykö niiden käyttöön joitain ongelmia? Kolmanneksi tutkimuksessa tarkastellaan, millainen on legaatinsaajan oikeussuoja muissa Pohjoismaissa. Kiinnostuksen kohteena on se, miten legaatinsaajan oikeussuoja on järjestetty muissa Pohjoismaissa, sekä mitä yhtäläisyyksiä ja eroja maiden välillä on löydettävissä. Legaatinsaajan aseman ja oikeussuojan varsinainen vertaileva tarkastelu tapahtuu erityisesti suhteessa Norjaan ja Tanskaan, jotka muodostavat vastinparin Suomelle ja Ruotsille. Tutkimuksessa myös selvitetään pohjoismaisten kuolinpesien hallintoratkaisujen pääpiirteet sekä järjestelmien keskeisimmät erot. Tutkimuksessa käytetään sekä perinteisen lainopin että oikeusvertailun metodeja. Tarkastelu keskittyy jakamattomasta kuolinpesästä täytettäviin omistusoikeuden tuottaviin esinelegaatteihin ja rahalegaatteihin. Legaatilla tarkoitetaan testamenttimääräystä, jolla testamentin tekijä on määrännyt saajalle tietyn yksilöidyn etuuden. Legaatin merkittävin ero verrattuna yleisjälkisäädökseen on, että legaatinsaaja ei PK 18:1:n perusteella lähtökohtaisesti ole kuolinpesän osakas. Osakasaseman puuttumisella on huomattava vaikutus legaatinsaajan asemaan ja oikeussuojatarpeen syntymiselle. Tutkimuksessa selvitetään osakasaseman puuttumisen merkitystä legaatinsaajan asemaan käytännössä sekä tarkastellaan, milloin legaatinsaajalle voitaisiin lähtökohdasta poiketen antaa kuolinpesän osakasasema. Lisäksi selvitetään, mitkä muut seikat synnyttävät legaatinsaajan oikeussuojatarpeen yhteishallinnon aikana ja millaiseksi legaatinsaajan asema kuolinpesän yhteishallinnon aikana muodostuu. Tutkimuksessa mielenkiinto kohdistuu siihen, että kuolinpesän tilanne on lähtökohtaisesti sellainen, että legaatti voitaisiin täyttää, mutta kuolinpesän osakkaat ovat teoillaan tai laiminlyönneillään saaneet aikaan legaatinsaajan oikeuden vaarantumisen. Se, että legaatinsaajan oikeus vaarantuu, voi johtua muun muassa siitä, että pesän osakkaat eivät ole kykeneviä hoitamaan ja hallitsemaan pesää. Tavatonta ei kuitenkaan ole se, että osakkaat saattavat tietoisesti ja jopa tarkoituksellisesti ryhtyä legaatinsaajan oikeutta loukkaaviin toimiin. Tutkimuksessa tarkastellaan legaatinsaajan pääasiallisia oikeussuojakeinoja kuolinpesän yhteishallinnon aikana. Tutkimuksessa tarkasteltavat legaatinsaajan oikeussuojakeinot ovat legaattiomaisuuden asettaminen erityiseen hoitoon ja vakuus, pesänselvittäjän määräyksen hakeminen, legaatinsaajan kanneoikeus kuolinpesää vastaan ja legaatinsaajan itsenäinen kanneoikeus pesää koskevassa asiassa sekä osakkaiden vahingonkorvausvastuu. Lisäksi tarkasteltavia oikeussuojakeinoja ovat turvaamistoimet, osakkaiden vastuu legaatin täytäntöönpanosta sekä vaatimus pesän puolesta tehdyn oikeustoimen julistamisesta pätemättömäksi. Tarkemmin tutkimuksessa selvitetään muun muassa sitä, milloin legaatinsaaja on osoittanut, että pesänselvittäjän määräys on tarpeen legaatin täytäntöön saattamiseksi. Tutkimuksessa otetaan kantaa myös esimerkiksi siihen, voidaanko legaatinsaajalle myöntää itsenäinen kanneoikeus pesää koskevassa asiassa kuolinpesän ollessa osakkaiden yhteishallinnossa, ja jos voidaan, millä edellytyksillä mahdollinen kanneoikeus voidaan myöntää.
  • Talonen, Paula (Helsingin yliopisto, 2017)
    The Brussels I Regulation ((EU) No 1215/2010) governs the division of jurisdiction between the Member States of the European Union and provides for the circulation of judgments within the Member States in civil and commercial matters. Arbitration is excluded from the scope of the Regulation, and the Regulation should not affect the application of the New York Convention in the Member States. The arbitration exclusion reflects a traditional understanding that the systems of international civil procedure and international arbitration are expected to function autonomously. Despite this, the two systems occasionally collide as parties to a dispute attempt to initiate parallel court and arbitral proceedings. Further, if parallel court and arbitral proceedings on the same matter and between the same parties cannot be prevented, they may result in two at least partially overlapping and conflicting decisions. This study concerns first whether parallel court and arbitral proceedings can be prevented in ways that are compatible with the Regulation and the New York Convention. The second research question concerns on which grounds a Member State court is able to refuse recognition and enforcement of a Brussels I regime judgment that conflicts with an arbitral award. The study is based on doctrinal research, and the objectives of the study are twofold. First, the study examines the prevailing interpretation of the Regulation’s interface with arbitration and secondly, the study aims at presenting a recommendation regarding the application of the Regulation in case a Member State court is requested to enforce a judgment conflicting with an arbitral award. Regarding the first research question, the study examines the availability of measures restricting or discouraging parallel court and arbitral proceedings. The prohibition of court-ordered anti-suit injunctions established in the case-law of the CJEU under the old Brussels I Regulation ((EC) No 44/2001) remains applicable under the recast Regulation. Further, the assessment of whether Member State courts are permitted to order damages for breach of arbitration agreement appears to give a negative answer as such damages are argued to be contrary to the principle of mutual trust between Member State courts. On the contrary, the recognition and enforcement of anti-suit injunctions ordered by arbitrators and arbitral awards ordering damages for breach of arbitration agreement appear to be outside the scope of the Regulation but national laws of the Member States strongly limit the availability and enforceability of such measures. This leads to a conclusion that parallel court and arbitral proceedings cannot be effectively prevented under the Regulation. As a main rule, the decision which is rendered first is to be recognised and enforced in other Member States on the application of a party regardless of any pending parallel proceedings. The Regulation particularly prescribes that it shall not affect the application of the New York Convention, which has led to a discussion concerning the possibility of anti-enforcement injunctions directed against the enforcement of a judgment that has been rendered prior to an arbitral award on the same matter and between the same parties. Such injunctions appear, however, both incompatible with the Regulation and unnecessary with regard to the unaffected application of the New York Convention. If a Brussels I regime judgment has been given first, it can be enforced in accordance with the Regulation. The same applies to an arbitral award under the New York Convention if the recognition and enforcement of the award is sought first. The Regulation does not address on which grounds a Member State court may refuse the enforcement of a Brussels I regime judgment in case the enforcement is requested only after a conflicting arbitral award is recognised and enforced in the Member State addressed. It appears clear that the enforcement must be refused in such situation but, on the other hand, the grounds for refusal of recognition and enforcement of a Brussels I regime judgment are exhaustively listed in the Regulation. The study discusses four alternative grounds for refusing the enforcement. It is concluded that the enforcement of a conflicting Brussels I regime judgment should be refused on the grounds of being contrary to the public policy in the Member State addressed since the national public policy cannot accommodate recognition and enforcement of two irreconcilable decisions.
  • Thomasén, Emma (Helsingin yliopisto, 2014)
    Rangaistuksen mittaamisharkinta perustuu rikoslain 6 luvussa ilmaistuille mittaamisperiaatteille ja -perusteille, sekä tunnusmerkistökohtaisille erityisille mittaamisperusteille. Näiden lisäksi rangaistuksen mittaamisharkintaa ohjaa vakiintunut oikeuskäytäntö. Mittaamisharkinnassa tulee ottaa huomioon kaikki rangaistuksen lajiin ja määrään vaikuttavat seikat. Lisäksi rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen (RL 6:4 §). RL 6:3.1 § mukaisesti tuomioistuimen on rangaistusta määrättäessä otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Mittaamisharkintaan kuuluu oleellisesti tapauksen kokonaiskuvan hahmottaminen, jolloin kuhunkin tapaukseen sovelletaan näitä harkintaa ohjaavia normeja. Huumausainerikosten mittaamisharkinta perustuu ensisijaisesti teon vaarallisuuden arvioinnille. Teon vaarallisuuden arvioinnissa vaikuttavat erityisesti käsillä olevan huumausaineen laadulliset ja määrälliset seikat. Yleisenä lähtökohtana törkeysarvostelulle pidetään sitä, että levittämiseen ja rahallisen hyötymisen tarkoituksessa tehtyihin huumausainerikoksiin tulee suhtautua ankarammin kuin omaan käyttöön suuntautuneisiin tekoihin, jolloin rikoksen tekeminen omaa huumausaineiden käyttöä varten, tai sellaiseen tarkoitukseen viittaavat muut teosta ilmenevät piirteet, lieventävät moitetta. Lisäksi huomioon tulee ottaa teon motiivit ja vaikuttimet. Vaarallisuuden arvioniin ensisijaisuuden pohjalta rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä tukemaan on lisäksi laadittu ohjeluonteisia suosituksia, joiden määreet perustuvat yleisten huumausaineiden laadullisille ja määrällisille seikoille. Taulukoitujen suositusten on katsottu auttavan harkinnan alkupisteeksi tarvittavan kiintopisteen hahmottamisessa, jolloin ne toimivat ikään kuin normaalirangaistusajattelun apuvälineenä. Toisaalta taulukoiden on katsottu toimivat normaalirangaistusajattelun vastaisesti. Taulukoiden käyttämiseen liittyykin myös pulmallisia seikkoja, joita tutkimuksessa on pyritty esittelemään. Tutkielmassa käsitellään rangaistuksen mittaamisharkintaa yhtäältä teoreettiselta kannalta ja toisaalta korkeimpien oikeusasteiden oikeuskäytännön tasolla. Tutkimuksella pyritään selvittämään rangaistuksen mittaamisharkintaa ja siinä painotettuja seikkoja näistä lähtökohdista. Tätä pyrkimystä varten tutkielmassa on Suomen korkeimman oikeuden käytännön lisäksi vertailevalla otteella tarkasteltu Ruotsin huumausainerikoksia koskevia viimeaikaisia muutoksia oikeuskäytännön tasolla. Lisäksi vuoden 2016 kesäkuussa voimaan astunutta erityisen törkeää huumausainerikosta (synnerligen grovt narkotikabrott) koskevaa lainmuutosta käsitellään tutkielman yhteydessä. Huumausainerikollisuuden ilmenemismuotoja säännellään kansallisten rikosoikeussäännösten kautta osin kansainvälisten velvoitteiden ja periaatteiden vaikutuksesta, mikä osaltaan vaikuttaa rangaistusasteikon käyttöön. Muista rikostyypeistä poiketen huumausainerikosten rangaistusasteikot ovat kokonaisvaltaisesti käytössä. Toisaalta rangaistusasteikon käyttöön vaikuttaa huumausainerikollisuuden lisääntyminen ja rikollisjärjestöjen organisoituminen, joka osaltaan vaikuttaa tuomioistuimissa käsiteltävien tapausten törkeysasteeseen, jolloin myös tuomitut rangaistukset ovat ankarampia. Tutkimuksessa käsitelläänkin osaltaan aihetta sen kansainvälisen viitekehyksen kautta.
  • Brandstack, Aleksandra (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassani tarkastelen oikeudellistumiskehityksen mukanaan tuomaa medikalisaation ongelmaa. Tuomioistuinkäsittelyissä joudutaan ottamaan huomioon asianosaisen terveydentila monissa eri asiayhteyksissä. Oikeudellinen ratkaisutoiminta ei saa nojautua pelkkiin lääketieteen asiantuntijoiden arvioihin, vaan ratkaisut on lääketieteellisestä liitynnästä huolimatta perusteltava kattavasti. Perusteleminen pelkällä terveyden tilalla ei edusta hyvää oikeudellista päätöksentekoa. Tarkastelen tutkielmassani kolmessa eri tuomioistuimessa käytössä olevia asiantuntijakonstruktiota. Käsittelyssä on yleinen tuomioistuinlinja, hallintotuomioistuimet ja sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunta. Käytetyt asiantuntijakonstruktiot painottavat todistelutyyppistä asiantuntijalausuntojen esittämistä, ratkaisutoimintaan osallistuvaa pysyvää asiantuntijatuomarijäsentä sekä näiden kahden vaihtoehdon välistä mallia, jossa on käytössä sekä asianosaisten tarjoamaa asiantuntijanäyttöä että ratkaisukokoonpanoon kuuluvan asiantuntijajäsenen arviointia. Olen rajannut tarkasteluni koskemaan sellaisia terveydentilan häiriöitä, joiden diagnosointi perustuu yksilön käyttäytymisen ja sen muutosten arviointiin. Tarkoituksenani on selvittää, minkälainen asiantuntijakonstruktio turvaa yksilön oikeudet parhaiten silloin, kun arvioitavana on epätarkka lääketieteellinen tieto. Käsiteltävät asiaryhmät ovat aivovammojen korvattavuus vakuutuksesta, mielenterveyden perusteella tapahtuva tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisestä tehtdyt valitukset ja alistukset sekä Kansaneläkelaitokselta haettavan kuntoutuspsykoterapiatuen päätöstä koskeva muutoksenhaku. Kyse on neuropsykologisesta ja psykiatrisesta terveydentilan arvioinnista. Metodini on lainopillinen. Tutkimusongelman lääketieteellisen liitynnän vuoksi tutkimusmateriaalina on myös lääketieteellistä ja psykologista materiaalia. Lääketieteellisen materiaalin kerääminen oli pakollista, sillä halusin verrata lääkärin vastaanotollaan suorittamaa diagnostista tutkimusta tuomioistuimessa tehtävään lääketieteelliseen arvioon. Erityisesti viranomaismenettelyn muutoksenhaussa, eli hallintotuomioistuimen ja sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnan käsittelyissä tuomioistuimen täytyy kyetä laajaan terveydentilan arvioon. Tämä johtuu siitä, että tuomioistuimen täytyy tutkia ovatko viranomaispäätöksen edellytykset olleet olemassa. Käsiteltävissä asiaryhmissä terveydentilan häiriö on viranomaispäätöksen edellytys. Erottelen tutkielmassani asiantuntijuudelle kaksi roolia, kokemustiedon asiantuntijuuden ja soveltavan asiantuntijuuden. Tutkielmani loppupäätelmä on se, että vaikka kokemusasiantuntijuuden ja soveltavan asiantuntijuuden roolit toimivat käytännön lääketieteellisessä työssä päällekkäin, oikeudellisessa päätöksenteossa ne on erotettava toisistaan. Tuomioistuimen toimintaa tehostaisi se, jos asiantuntijalausuntoihin kirjattaisiin tieteelliset lähteet, mutta tämä on ongelmallista psykiatrian ja neuropsykologian kaltaisilla tutkimusaloilla. Asiantuntijalausuntojen tieteellinen arviointi kuitenkin edellyttää alan kokemustiedon tuntemusta. Luotettavimmin lääketieteellinen arvio tehdään tuomioistuimessa, kun käytössä on useampi asiantuntijalausunto, joiden paikkansapitävyyden ja luotettavuuden arvioi samaa erikoisalaa edustava asiantuntija. Pysyvien asiantuntijoiden käyttäminen parantaa arviointia, sillä pysyvän asiantuntijan voidaan olettaa olevan erityisen luotettava ja taitava. Asiantuntijakonstruktioista kannattavin on malli, jossa asianosaisista riippumaton erikoisalan asiantuntija arvioi ristiriitaisten asiantuntijalausuntojen välillä, kumpi niistä on luotettavampi eli kumpi voidaan ottaa tuomioistuimen ratkaisun perusteeksi. Tutkielmani tulosten perusteella on selvää, että lautakunnan ratkaisutoiminnassa on puutteita. Järjestelmän uudistamiselle on tarvetta. Loppupäätelmien perusteella kannatan myös sitä, että lääkärilausuntoihin kirjattaisiin tieteellisiä lähteitä, vaikka tarkasteltavana olleilla lääketieteen erikoisaloilla siitä ei olisi välitöntä hyötyä. Sellaisilla lääketieteen aloilla, joilla diagnoosi perustuu muun kuin potilaan käyttäytymisen arviointiin, lähteiden kirjaamisesta voisi olla hyötyä.
  • Thesleff, Alexander (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden alaan kuuluvaa ja etenkin moraalisten oikeuksien doktriiniin kiinnittyvää ristiriitaista erityiskysymystä uniikkien ja ainutkertaisten taideteosten hävittämisestä. Vakiintuneen laintulkinnan mukaan uniikin teoskappaleen omistaja voi tekijänoikeuden rajoittamatta halutessaan vapaasti hävittää teoksen siitäkin huolimatta, että teoksen ns. tekijäkunniaa loukkaava muuttaminen on respektioikeuden (TekijäL 3.2 §) nojalla kiellettyä. Tulkinta on peräisin tekijänoikeuslain säätämiseen johtaneesta komiteamietinnöstä 1953:5, jossa todetaan eksplisiittisesti, ettei respektioikeuden mukainen teoksen muuttamiskielto merkitse tekijän oikeutta vastustaa teoksen täydellistä hävittämistä. Hävittämiskysymys otetaan tutkielmassa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Kysymys sisältää Suomessa hyvin vähäiselle huomiolle jätetyn periaatteellisen ja monisäikeisen intressikonfliktin, jonka ratkaisu on oikeusvertailevassakin katsannossa hyvin polarisoitunut. Tutkielmassa nähdään perusoikeuksien tekijänoikeudellisen merkityksen kasvun vaikuttaneen kysymyksen kaltaisten ongelmien punnintaan, minkä vuoksi hävittämiskysymyksen vakiintunutta vanhaa tulkintaa pidetään aiheellisena problematisoida varsinkin nykyaikaisen perusoikeusparadigman perspektiivistä. Tutkielmassa pyritään laaja-alaista ongelmakeskeistä lähestymistapaa, kriittistä perusoikeuskeskeistä lainoppia ja praktista oikeusvertailua tutkimusmenetelmällisinä lähtökohtina käyttäen selvittämään, tulisiko tekijälle nykyisestä tulkinnasta poiketen kuulua oikeus vastustaa tekemiensä uniikkien ja ainutkertaisten teosten rajoituksetonta hävittämistä. Alustavana hypoteesina pidetään myöntävän vastauksen mahdollisuutta. Varsinkin tutkielman loppupuolella omaksuttu normatiivinen tutkimusvire liittää tutkielman myös oikeuspoliittisen de lege ferenda -tutkimuksen alaan. Aiheeseen johdattamisen ja tutkielman teoreettisten sitoumusten erittelyn jälkeen tutkielmassa paneudutaan hävittämiskysymyksen kuvailevampaan taustoittamiseen. Ensimmäisessä varsinaisessa käsittelyjaksossa perehdytään tekijänoikeuden oikeutus-perusteisiin ja paikannetaan tutkimuksen premissien keskeiset oikeudelliset lähtökohdat. Jaksossa syvennytään respektioikeuden nykyiseen ja historialliseen tulkintaan, hävittämiskysymyksen ja respektioikeuden käsitteelliseen erittelyyn ja eräisiin muihin tutkimusongelman käsittelyn tarpeellisiin esikysymyksiin. Erityisen painoarvon saa tekijänoikeuden kohteen perusteellisempi analyysi, sillä (immateriaalisen) teoksen ja (fyysisen) teoskappaleen ontologiset erot ja yhtäläisyydet liittyvät olennaisesti teosten hävittämisvapautta koskevaan keskusteluun ja ylipäätään teoskappaleeseen kohdistettujen muutosten itse teoksessa miellettyihin vaikutuksiin. Myös teoksen hävittämisen aiheuttamaa tekijään kohdistuvaa ja respektioikeuden soveltumisen edellytyksenä olevaa loukkaavuutta pyritään analysoimaan syvemmin. Ennen siirtymistä perusoikeusnäkökulman soveltamiseen edetään tutkielmassa vielä tarkastelemaan hävittämiskysymyksen laajempaa lainsäädännöllistä ja systeemistä lähimaastoa vallitsevan doktriiniin näkökulmasta. Samassa yhteydessä selvitetään myös hävittämisvapauden ja kuvitellun hävittämissuojan kiinnekohtia käytäntöön. Oheisilmiöiden tarkastelu palvelee kahta rinnakkaista tarkoitusta: laajemman kehyksen näkökulmalla pyritään kartoittamaan toisaalta mahdollisen hävittämissuojan tosiasiallista tarvetta ja toisaalta sen järjestelmäsidonnaista yhteensopivuutta. Pääasiallinen tutkimuksellinen painopiste on tekijänoikeuden ja hävittämiskysymyksen perusoikeusmyönteisessä tarkastelussa. Aluksi tehdään selkoa 1990-luvun puolivälin jälkeisen uudistuneen perusoikeusparadigman perusteista. Tämän jälkeen luodaan katsaus perusoikeusajattelun juurtumisesta myös tekijänoikeuteen, ja osoitetaan perusoikeusmyönteisen argumentaation relevanssi myös hävittämiskysymyksen kannalta. Uniikkien teosten hävittämisen sallittavuuden arviointi nähdään muutamien keskeisten perusoikeusperiaatteiden kollisioon palautuvana intressiristiriidan ratkaisuna. Hävittämiskysymyksen arvioinnissa vaikuttavat ainakin omaisuudensuoja, elinkeinovapaus, itsemääräämisoikeus, kunnian suoja, taiteen vapaus, sananvapaus ja kulttuuriperinnön suojeluvastuu, joista kolme jälkimmäistä turvaavat myös tärkeitä julkisia etuja. Kunkin perusoikeuden tutkimusongelmaan suhteutettua painoarvoa ja merkitystä arvioidaan aluksi erikseen ja lopulta tasapainon ja punninnan kautta kokonaisuuden osina. Tutkimuksen loppupuolella syvennytään vielä vertailevaan jaksoon, jossa hävittämiskysymys liitetään laajempaan alueelliseen kontekstiin, ja jossa tutkielman aiemmille löydöksille etistään reaalimaailman viitteitä ja suuntaa-antavia peilauspisteitä. Vertaileva katsaus paljastaa tutkimuskysymyksen monivivahteisuuden, mahdollisten tekijämyönteisten ratkaisuvaihtoehtojen kirjon ja hieman yllättävästikin kysymyksen ratkaisun riippumattomuuden moraalisten oikeuksien järjestelmäkohtaisesta historiallisesta vahvuudesta. Tutkielman keskeiset löydökset ja johtopäätökset esitetään viimeisessä kokoavassa jaksossa. Hävittämisen rajoitukseton salliminen voidaan liittää Suomessa omaisuudensuojan aikaisempaan ylikorostuneeseen asemaan sekä vanhahtavan autoritäärisen oikeuslähteen vakiinnuttamaan kyseenalaistamattomaan tulkintaan, jonka painoarvo ja ajankohtaisuus on mahdollista nähdä varsinkin nykyisen monipuolisen perusoikeusmyönteisen intressipunninnan ihanteen katsantokannasta alentuneena. Esimerkiksi tekijän luoksepääsyoikeuden toteuttamisen takaavaa jonkinlaista lievän hävittämisrajoitusta pidetään Suomessa mahdollisena ja toivottavana de lege ferenda.
  • Aukia, Marika (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, kenen luvalla lapsen saa rokottaa. Tutkimuskysymys on kolmivaiheinen. Ensinnäkin kartoitetaan lapsen itsemääräämisoikeuteen vaikuttavat tekijät ja mahdolliset ohjeelliset ikärajat lapsen itsemääräämisoikeuden alkamisajankohdan määrittämiseksi. Toisekseen tarkastellaan sitä, tuleeko lapsen rokottamiseksi saada yhteishuoltajuustilanteessa molempien huoltajien suostumus. Lopuksi arvioidaan sitä, miten terveydenhuollon ammattilaisten tulee toimia, mikäli lapsen huoltajat ovat erimielisiä keskenään lapsen rokottamisesta. Tällä hetkellä terveydenhuollon ammattilaisilla ei ole selkeitä toimintaohjeita lasten rokottamiseksi ja käytännöt ovat vaihdelleet viime vuosina johtuen muun muassa oikeusasiamiehen ratkaisuista koskien sikainfluenssa- ja HPV-rokotetta. Viime vuosikymmenten aikana lasten autonomisuus on lisääntynyt, eikä heihin suhtauduta enää vain suojelun ja huollon kohteina. Potilaslain mukaan alaikäisen potilaan rokotta-misesta on päätettävä yhteisymmärryksessä hänen kanssaan, mikäli hän on ikänsä ja kehitystasonsa puolesta kykeneväinen päättämään asiasta. Siinä tapauksessa että lapsi ei ole kompetentti päättämään hoidostaan, tekevät päätöksen rokottamisesta hänen huoltajansa. Tutkielma sijoittuu lääkintä- ja bio-oikeuden alaan ja lähestymistapa on lainopillinen. Aihetta käsitellään erityisesti kansainvälisten ihmisoikeussopimusten, kansallisen lainsäädännön sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisujen avulla. Tarkoituksena on jäsentää näiden suhtautumista lapsen itsemääräämisoikeuden alkamisajankohtaan sekä käsitykseen huoltajien yhteistoimintavelvoitteesta. Tutkimuksessa tarkastellaan eri ratkaisuvaihtoehtojen käytännön seurauksia ja vaikutuksia muun muassa lapsen ja huoltajien oikeuksiin. Lisäksi arvioidaan yleisellä tasolla eri tulkintavaihtoehtojen mahdollisia vaikutuksia väestön immuniteettisuojaan. Tutkielman lopussa päädytään siihen, ettei laissa ole säädetty mistään ikärajasta koskien lapsen itsemääräämisoikeuden alkamisajankohtaa, vaikka usein nähdäänkin viitattavan 12 ja 15 vuoden ikärajoihin. Nämä ikärajat saattavat vaikuttaa ennakkoehtoisesti hoitohenkilökunnan toimintaan, vaikka THL onkin päätynyt ottamaan ikärajat pois lasten rokottamista koskevista ohjeistaan. Huoltajien yhteistoimintavelvoitteen osalta päädytään siihen, että muun muassa väestön riittävän immuniteettitason ylläpitämisen ja lapsen edun kannalta ei välttämättä ole perusteltua tulkita lapsenhuoltolain säännöksiä yhteistoimintavelvoitteesta siten, että rokotukseen vaadittaisiin lapsen molempien huoltajien lupa. Viimeisen kysymyksen osalta päädytään siihen, että huoltajien ollessa erimielisiä rokotuksen ottamisesta tulee asia tällä hetkellä ratkaista lopulta tuomioistuimessa. Tutkielmassa pohditaan myös potilaslain 6.3 §:n mahdollista laajenemista lapsipotilaisiin, jolloin terveydenhuollon ammattihenkilöt voisivat ratkaista asian potilaan edun mukaisesti.
  • Tossavainen, Sini (Helsingin yliopisto, 2017)
    Arvopaperimarkkinoilla saatetaan törmätä tilanteeseen, jossa havaitaan arvopaperin liikkeeseenlaskijan laiminlyöneen arvopaperimarkkinalain mukaisen tiedonantovelvollisuutensa joko jättämällä antamatta tietoja tai antamalla totuudenvastaisia tai harhaanjohtavia tietoja. Tiedonantovirheen julkitulo on voinut aiheuttaa kurssilaskun, jonka seurauksena sijoittajat saattavat tuntea tarvetta vaatia vahingonkorvausta tiedonantovirheen aiheuttaman kurssilaskun johdosta. Arvopaperimarkkinalain 16 luvun 1 §:n mukaan se, joka tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttaa toiselle vahinkoa arvopaperimarkkinasäädösten vastaisella menettelyllä, on velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon. Vaikka saattaa olla helppoa määrittää markkinatoimijan rikkomukset markkinoilla, tiedonantovirhetilanteessa hankalaksi muodostuu sen määrittäminen, milloin markkinatoimijan voidaan katsoa aiheuttaneen vahinkoa toiselle markkinatoimijalle. Vahingonkorvauksen edellytyksenä voidaan pitää sitä, että havaitaan tiedonantovirheen vaikuttaneen kurssiin. Sen sijaan on kiistanalaista, onko sijoittajalla oikeus vahingonkorvaukseen riippumatta siitä, onko tämä tehnyt sijoituspäätöksensä juuri virheellisen tiedon perusteella. Käytännössä kysymys on siitä, onko vahingonkorvauksen edellytyksenä se, että sijoittaja on tutustunut annettuihin tietoihin. Puhutaan sijoittajan sijoituspäätöksen ja tiedonantovirheen välisestä syy-yhteydestä. Yhdysvalloissa oikeuskirjallisuudessa sijoituspäätöksen ja virheellisesti annettujen tietojen välisen syy-yhteyden merkitykseen on otettu kantaa eri teorioiden turvin niin oikeustieteilijöiden kuin tuomioistuintenkin puolesta. Yhdysvaltalaisia syy-yhteysteorioita on omaksuttu tai vähintään niillä on perusteltu ensin ruotsalaisia ja sittemmin suomalaisia vahingonkorvauksen edellytyksiä arvopaperimarkkinoilla. Sijoituspäätöksen ja tiedonantovirheen välinen syy-yhteys vahingonkorvauksen edellytyksenä on yleisesti kiistanalainen. Suomessa varsinainen oikeustila suhteessa sijoittajan sijoituspäätöksen ja virheellisesti annettujen tietojen väliseen syy-yhteyteen on epäselvä. Oikeuskäytännössä tähän syy-yhteyteen on kiinnitetty huomiota vahingonkorvauksen edellytyksenä, kun taas valtaosa oikeuskirjailijoista kritisoi syy-yhteyden pitämistä edellytyksenä niin yleisesti kuin kyseisien tuomioiden osaltakin. Tätä suhteellisen epäselvää oikeustilaa tarkastellaan tutkielmassa sekä kotimaisessa että ulkomaisessa oikeus-kirjallisuudessa ja tuomioissa esitettyjen näkökulmien perusteella. Keskeisinä näkökulmina ovat markkinoiden toimivuus ja vahingonkorvauksen yleiset periaatteet. Tutkimuksessa selvitetään, millaista syy-yhteyttä tulisi pitää tiedonantovirheestä seuraavan vahingonkorvausvaatimuksen edellytyksenä. Tutkimuksessa selvitetään, miten sijoituspäätöksen ja tiedonantovirheen välisen syy-yhteysedellytyksen hyväksyminen vaikuttavaisi sijoittajan suojaan ja markkinoiden toimivuuteen. Tutkimuksessa pohditaan sijoittajan sijoituspäätöksen ja virheellisesti annettujen tietojen välisen syy-yhteyden vaatimuksen vaikutuksia myös vastapainona olevan oikeushyvän, yritysten toimintamahdollisuuksien ja oikeuksien, kannalta. Tavoitteena on esittää toimiva ehdotus korvausnormiston selkeyttämiseksi ja täsmentämiseksi.
  • Fagerström Elisa (Helsingin yliopisto, 2017)
    Implisiittisellä valtiontakauksella tarkoitetaan toimenpidettä, joka on sekä luonteeltaan että vaikutuksiltaan eksplisiittisen valtiontakauksen kaltainen. Implisiittisen valtiontakauksen määrittäminen ei kuitenkaan vastaa eksplisiittisen takauksen määrittämistä. Implisiittisessä valtiontakauksessa takauksen käsite vastaa yleensä sellaista tosiseikkaa, joka on omiaan aiheuttamaan tiettyjä velvoitteita julkista tahoa kohtaan, kuitenkaan implisiittiseen takaukseen velkoja ei voi vedota samaan tapaan takauksen olemassaoloon kuin nimenomaisen takauksen. Implisiittisen takauksen oikeudellinen sitovuus perustuukin lähinnä siviilioikeudellisen vastuun yleisiin periaatteisiin Suomen kannalta keskeinen implisiittiseen valtiontakaukseen liittyvät tapaukset ovat komission Destia-päätös sekä Euroopan unionin tuomioistuimen La Poste-tapaus. Näiden tapauksien nojalla voidaan katsoa, että mikäli kilpailluilla markkinoilla tapahtuva toiminto ei voi mennä konkurssiin, kyse on implisiittisestä valtiontakauksesta. Implisiittisen valtiontakauksen keskeinen oikeusongelma on yksityisen ja julkisen tuotannon välinen kilpailuneutraliteetin vääristymä. Maksukyvyttömyysmenettelyn soveltumattomuus poistaa toimijalta liiketaloudellisen riskin, koska viime kädessä valtio vastaa toimijan veloista. Näin ollen luotonantajat voivat myöntää toimijalle luottoa edullisemmilla ehdoilla, koska luotonantajat voivat olla varmoja saatavansa saamisesta. Implisiittinen valtiontakaus koskee kuitenkin lainsäädännön perusteella vain osaa toimijoista, jolloin kyse ei ole kaikkien markkinoilla toimivien saatavilla olevasta edusta. La Poste-tapauksen perusteella tämä selektiivinen etu luo implisiittisiä valtiontakauksia koskevan olettaman valtiontuesta. Näin ollen voidaan havaita, että implisiittisen valtiontakauksen omaavalla toimijalla on olettama implisiittiseen ja rajoittamattomaan valtiontakaukseen pohjautuvasta kilpailuedusta markkinoilla. Implisiittisen valtiontakauksen luoma kilpailu- ja sisämarkkinaoikeudellinen ongelma on aihealue, joka varsinkin kansallisen oikeustilan kannalta on keskeinen tutkimuskysymys. Suomessa on Destia-päätöksen ja Palmia-tapauksen seurauksena säädetty yhtiöittämisvelvoitteen sisältävä kuntalaki, jossa on kuitenkin 13 poikkeusta koskien yhtiöittämisvelvollisuutta. Osa näistä poikkeuksista sisältää unionin oikeuden mukaista taloudellista toimintaa, johon sovelletaan unionin valtiontukisääntöjä. Valtiontukisääntöjen soveltuessa soveltuu kuntalain mukaisiin poikkeuksiin myös La Poste-tapauksen mukainen oikeuskäytäntö, jonka valossa toiminta tulisi yhtiöittää. Kuntalain ja unionin oikeuden välinen ristiriita muodostaa loppujen lopuksi sisämarkkinoiden kilpailuneutraliteetin kannalta epätoivottavan tilanteen, kun markkinat eivät toimi unionin tavoitteiden mukaisesti.
  • Hurme, Riku (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmani tavoitteena on selvittää miten perintöveroa on mahdollista minimoida lahjojen avulla I-parenteelin sisällä sekä minkälaisia riskejä minimoimiseen liittyy, huomioiden 1.1.2017 voimaan tulleet perintö- ja lahjaverolain muutokset. Edellä mainitun perusteella on lisäksi tar-koitus ottaa kantaa perintöveron minimoimisen kannattavuuteen alakysymyksen muodossa. Perintöveron minimoinen lahjojen avulla tarkoittaa sitä, että perilliselle tulevaa perintöveroa pyritään pienentämään perinnönjättäjän elinaikana erilaisilla oikeustoimilla, kuten lahjoilla. Tutkielmassa jaan perintöveron minimoimiseen tähtäävät lahjat kolmeen osaan: 1) verovapaat lahjat (PerVL 19 §), 2) hallintaoikeuden pidätys (PerVL 9.3 § ja 10 §) sekä 3) lahjanluonteinen kauppa (PerVL 18.3 §). Perintöveron minimoinen, on siis mahdollista suorittaa erillisillä lahja-oikeustoimilla tai edellä mainittuja lahjojamuotoja yhdistelemällä. Valinnassa tulee kiinnittää huomiota henkilökohtaiseen tilanteeseen sekä ennen kaikkea perinnönjättäjän tahtoon. Mahdollinen lahjavero ei kuitenkaan ole ainoa ongelma, johon perintöveron minimoimisessa tulisi kiinnittää huomiota, sillä riskejä löytyy muualtakin. Tutkielmassani jaan perintöveron mi-nimoimisesta madollisesti aiheutuvat riskit kolmeen erilaiseen kategoriaan: 1) veroriskeihin, 2) henkilökohtaisiin riskeihin sekä 3) markkinariskeihin. Veroriskit sisältävät toisaalta lahjaveroon liittyviä riskejä mutta huomiota kiinnitetään myös muihin mahdollisiin veroseuraamuksiin va-rainsiirtoverosta lainsäädännön muuttumiseen. Henkilökohtaiset riskit kulminoituvat lahjananta-jan ja lahjansaajan henkilökohtaiseen elämäntilanteeseen, heidän väliseen suhteeseen sekä heidän ulkopuolisiin henkilösuhteisiin. Markkinariskit korostavat markkinoiden vaikutusta lahjojen avulla tapahtuvaan perintöveron minimoimiseen. Huomioimalla erilaisia riskitekijöitä lahjoilla tapahtuvan perintöveron minimoimisen yhteydessä on mahdollista selvittää onko perintöveron minimoiminen tietyssä tilanteessa kannattavaa vai ei.
  • Riipinen, Britta (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmani tarkastelee Suomen tekemiä toimia Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (potilasdirektiivi) tavoitteiden toteuttamiseksi sekä potilasdirektiivin vaikutuksia Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Tarkastelussa on erityisesti sääntelyn vaikutus potilaiden oikeuksiin, kuten potilaiden liikkuvuuteen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin sekä potilaiden yhdenvertaisuuteen. Suomen omaksuman valinnan ja sen vaikutusten arvioimiseksi keskeisessä asemassa on myös potilasdirektiivin tavoitteiden tulkinta. Potilasdirektiivin laatimista edelsi parinkymmenen vuoden mittainen unionin tuomioistuimen aktiivisuus kansallisten normien tulkitsijana yhtäältä EU:n primäärinormiston mukaisen palveluiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä (sosiaaliturva-asetus) mukaisen ennakkoluvallista hoitoon hakeutumista koskevan artiklan valossa. Kuvaan myös oikeuskäytännön kehitystä potilasdirektiivin lähtökohtien taustoittamiseksi. Potilasdirektiivi implementoitiin Suomessa rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetulla lailla (1201/2013). Suomi on saanut toistuvasti palautetta potilasdirektiivin soveltamisesta tavalla, joka ei komission mukaan vastaa direktiivin tarkoitusta ja sen taustalla olevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Potilasdirektiivin lähtökohtana on, että toisessa jäsenvaltiossa annetusta hoidosta korvataan sen verran kuin hoito olisi maksanut kotijäsenvaltiossa. Suomessa direktiivin implementoinnin on tehnyt haastavaksi terveydenhuollon jakaminen yhtäältä pääosin julkisin varoin järjestettyyn terveydenhuoltoon ja toisaalta yksityiseen terveydenhuoltoon, jonka sairausvakuutus korvaa potilaalle osittain. Suomen omaksumassa mallissa korvauksen taso riippuu siitä, onko ulkomailla saatu hoito ollut lääketieteellisesti välttämätöntä tilapäisen oleskelun aikana vai onko kiireettömään hoitoon hakeuduttu omatoimisesti. Ensiksi mainitussa tilanteessa kustannukset korvataan aiheutuneiden kustannusten mukaisina. Ongelmaksi on muodostunut jälkimmäinen tilanne, jossa hoidosta aiheutuneet kustannukset korvataan potilaalle kuten Suomessa yksityisen terveydenhuoltopalveluja käytettäessä eli sairausvakuutuslain (1224/2004) mukaisina korvauksina. Tutkin valittua korvausmallia potilasdirektiivissä asetettujen tavoitteiden valossa. Potilasdirektiivin täytäntöönpanon johdosta tehdyt lainsäädännölliset muutokset ovat olleet verrattain pieniä vallinneeseen oikeustilaan nähden. Kustannusten korvausmalli herättää myös kysymyksen potilaiden tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta hyödyntää direktiivin mahdollistamaa laajaa terveydenhuoltopalveluja koskevaa valinnanvapautta. Jälkikäteen saatava, vain osan aiheutuneista hoitokustannuksista kattava korvaus ei mahdollista hoitoon hakeutumista vähävaraisille potilaille. Vaikutus potilaiden liikkuvuuteen on myös tilastojen valossa ollut vähäinen. Direktiivillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus terveydenhuollon palveluvalikoiman laintasoiseen määrittelyyn ja sen jatkokehittelyyn. Palveluvalikoiman tarkempi määrittely johtanee myös kuntien järjestämän terveydenhuollon palvelutarjonnan yhdenmukaistumiseen ja tätä myötä korostaa potentiaalisesti potilaiden yhdenvertaisuutta.
  • Hekkala, Jesse (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman aiheena on tonttivarannon rahoittaminen pienessä ja keskisuuressa perustaurakointia harjoittavassa rakennusliikkeessä. Tonttivarannon rahoittamiseen perinteisessä rahoitusmuodossa liitetty taseen käyttäminen aiheuttaa rakennusliikkeille merkittävän markkinoille tulemisen esteen. Tonttivarannon ostaminen vieraalla pääomalla eli käytännössä pankkilainalla laskee rakennusliikkeen omavaraisuusastetta. Rakennusliikkeen lainansaannin kannalta on tärkeää, että omavaraisuusaste ja muut tunnusluvut pysyvät riittävän hyvinä, jotta lisärahoituksen saaminen ei hankaloidu tai kallistu liikaa. Toisaalta rakennusliike ei voi toimia, ellei sillä ole riittävästi tonttivarantoa tulevia projekteja varten. Tutkielmassa selvitetään tonttivarannon rahoittamisen keskeinen lainsäädännöllinen viitekehys. Viitekehyksen puitteissa voidaan arvioida, mitä eri vaihtoehtoja tonttivarannon rahoittamiselle on. Perustajaurakoinnin kannalta eri vaihtoehtojen soveltuvuutta tulee arvioida ensin rs-järjestelmän mukaista rahoitusta sääntelevän asuntokauppalain sekä sitä täydentävän turva-asiakirjoja koskevan asetuksen puitteissa. Näiden lisäksi tonttivarannon keskeinen viitekehys muodostuu maakaaresta, maanvuokralaista sekä yleisistä sopimusoikeudellista normeista ja periaatteista. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, mikä on käytettävissä olevista tonttivarannon rahoitusmuodoista kokonaistaloudellisesti edullisin vaihto pienelle ja keskisuurelle rakennusliikkeelle. Vaihtoehtoja vertailtaessa otetaan huomioon transaktio- ja verokustannukset sekä eri järjestelyjen aiheuttamat sopimusriskit. Perinteisin tapa tonttivarannon rahoittamiseen on ostaa tontti perustetulle tai perustettavalle asunto-osakeyhtiölle. Tällöin rakennusliikkeen kokonaan omistama asunto-osakeyhtiö ostaa tontin rahoituslaitokselta saadun lainan turvin. Omistuksen yhtenäisyydestä johtuen laina katsotaan tunnuslukuja laskettaessa rakennusliikkeen ottamaksi lainaksi. Rakennusliike joutuu myös sitoutumaan omavelkaiseen takaukseen asunto-osakeyhtiön lainasta. Omassa taseessa rahoittamisen etuja ovat matalat transaktio- ja verokustannukset sekä eri osapuolten matala sopimusriski. Järjestelyn ongelmana on se, että rakennusliike joutuu sitomaan omaa tasettaan tontteihin, mikä vaikuttaa heikentävästi rahoituksen saantiin ja rahoituksen hintaan. Omassa taseessa rahoittamisen rinnalle on noussut tonttivarannon rahoittaminen vuokratonttimallilla. Tällöin rahoitusyhtiö ostaa rakennusliikkeen neuvotteleman tontin ja vuokraa sen kaupan yhteydessä rakennusliikkeen kokonaan omistamalle asunto-osakeyhtiölle. Vuokratonttimalliin kuuluu yleisesti asunto-osakeyhtiölle annettu oikeus lunastaa tontti kokonaan tai osissa rahoitusyhtiöltä vuokrakauden aikana tai sen lopussa. Lunastusoikeus mahdollistetaan vuokrasopimukseen otetun lunastusoikeuden ja kiinteistön kaupan esisopimuksen myötä. Rahoitusmallin etuna on tonttivarannon rahoittaminen rakennusliikkeen taseen ulkopuolella, jolloin tasetta ei tarvitse sitoa tontteihin. Malli on myös transaktio- ja verokustannuksiltaan edullinen, joskin järjestely aiheuttaa enemmän kuluja kuin omassa taseessa rahoittamisen malli. Mallin ongelmana on maakaaren mukaisen kiinteistön kaupan esisopimuksen puutteellinen sivullissitovuus, joka voi aiheuttaa sen, ettei asunto-osakeyhtiöllä ole vuokrasopimuksen ja kiinteistön kaupan esisopimuksen mukaisesta lunastusoikeudesta huolimatta mahdollista lunastaa tonttia itselleen, mikäli tontin omistus vaihtuu vuokra-aikana. Lainsäädännön viitekehys ei myöskään ehdottomasti estä tonttivarannon rahoittamista keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön avulla. Tällöin tonttivaranto arvopaperistetaan rahoituslaitoksen omistamaan kiinteistöosakeyhtiöön. Tämän jälkeen rahoituslaitos ja asunto-osakeyhtiö tekevät vuokrasopimuksen kyseisestä tontista ja osakekaupan esisopimuksen kyseisen tontin hallintaan oikeuttavista osakkeista. Osakekaupan esisopimuksen myötä asunto-osakeyhtiö voi halutessaan ostaa osakkeet itselleen rakennusvaiheen alussa, jolloin asunto-osakeyhtiöstä tulee tontin hallintaoikeuden omistaja. Mallin ongelmana ovat korkeat transaktio- ja verokustannukset. Kustannukset nousevat korkeiksi, sillä järjestely on uusi, vakiintumaton ja sisältää useita eri transaktioita.
  • Mäkinen, Laura (Helsingin yliopisto, 2017)
    Suomen aviovarallisuusjärjestelmän yksi keskeinen piirre on se, että aviopuolisoiden sopimusvapautta rajoitetaan sellaisen omaisuuden osalta, joka on tärkeää puolisoiden yhteisen elämisen ja asumisen kannalta. Omistava puoliso ei voi luovuttaa puolisoiden yhteiseksi asunnoksi tarkoitettua asuntoa ilman toisen puolison suostumusta. Vallinnanrajoituksilla suojataan ennen kaikkea ei-omistavaa puolisoa ja tämän asumisintressiä, mutta välillisesti niillä on myös ei-omistavan puolison ositusintressiä suojaava tehtävä. Avioliittolain vallinnanrajoitussäännökset ovat muuttuneet vuoden 1987 uudistuksessa. Aikaisemmin vallinnanrajoitukset koskivat nimenomaan vain sellaista kiinteää omaisuutta, johon puolisoilla oli avio-oikeus. Tänä päivänä vallinnanrajoituksilla ei enää ole yhteyttä avio-oikeuteen, vaan ne pysyvät voimassa huolimatta siitä, että puolisoiden välillä olisi avio-oikeuden kokonaan poissulkeva avioehto. Sosiaaliset arvot ja heikomman suoja on siis selkeästi korostunut taloudellisten intressien suojan sijaan. Vallinnanrajoitukset eivät ole sidottu yhteiselämän tai avioliiton jatkumiseen. Rajoitukset päättyvät pääsääntöisesti vasta lainvoimaiseen ositukseen. Pelkkä avioliiton purkautuminen ei vielä johda samaan lopputulokseen. Vallinnanrajoituksiin liittyy myös puutteita, kuten omaisuuden vapaa vakuuskäyttö, mikä tosiasiassa voi johtaa puolisoiden yhteisen asunnon siirtymiseen kolmannelle osapuolelle ilman puolison suostumusta. Vallinnanrajoitusten muutamista aukoista huolimatta rajoituksilla suojataan tärkeää kohdetta, perheen asumista ja elämistä. Näin ollen vallinnanrajoituksilla on tärkeä asema avioliittolain sisällä. Aviovarallisuusjärjestelmämme kokonaisuudessaan on muutospaineiden alla. Oikeuskirjallisuudessa on jo vuosien ajan ehdotettu kehitysideoita, jotka koskevat muun muassa avio-oikeuden kaventamista. Tämä olisi suotava kehityssuunta, mutta siitä huolimatta yhteisen kodin suoja on säilytettävä. Saman suojan ulottamista avoliittoihin olisi myös vakavasti harkittava.
  • Kunnari, Jukka-Pekka Matias (Helsingin yliopisto, 2017)
    Pankkien omien varojen hallinta on noussut viime vuosina akuutiksi kysymykseksi. Yhtäältä tätä voidaan selittää vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin johdosta vakavaraisuussääntelyyn tehdyillä tarkastuksilla, jotka kiristivät merkittävästi vakavaraisuusvaatimuksia niin laadullisesti kuin määrällisesti. Toisaalta euroalueen pitkittynyt hidas talouskasvu ja Euroopan keskuspankin poikkeukselliset elvytystoimenpiteet ovat johtaneet ennennäkemättömän alhaiseen korkotasoon, mikä on heikentänyt pankkien korkokatetta. Kannattavuutensa varmistamiseksi pankit ovat pyrkineet tehostamaan varainhankintaansa ja vähentämään oman pääoman määrää vakavaraisuussääntelyn sallimissa puitteissa. Vakavaraisuussääntelyn keskiössä ovat osin kansainvälisellä tasolla määritetyt, osin kansallisen viranomaisen asettamat regulatiiviset vakavaraisuusasteet, jotka pankin on voitonjakorajoitusten uhalla täytettävä. Viime kädessä näiden vaatimusten täyttäminen on pankin toimiluvan edellytys. Vakavaraisuusaste määritetään pankin omien varojen ja sen riskipainotettujen saamisten (ja taseen ulkopuolisten sitoumusten) suhteena. Pankki voi vaikuttaa regulatiiviseen vakavaraisuusasteeseen joko lisäämällä omien varojensa määrää taikka vähentämällä riskipainotettuja saamisiaan. Maksunsaantijärjestykseltään viimesijainen oma pääoma on tyypillisesti kallis tase-erä, joten vakavaraisuusasteen parantamiseksi pankin on usein edullisempaa vähentää riskipainotettuja eriä. Arvopaperistaminen on tehokas keino pankin riskipainotettujen erien hallinnassa. Tämä johtuu siitä, että arvopaperistaminen mahdollistaa epälikvidien erien, kuten yritysluottojen, muuntamisen jälkimarkkinakelpoiseen muotoon. Saattamalla tase-eriä jälkimarkkinakelpoisiksi ja irrottamalla ne taseestaan pankki voi jättää erät huomiotta vakavaraisuuslaskennassa ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Toisaalta arvopaperistamistekniikoiden kehittymisen myötä pankki voi saavuttaa tämän vaikutuksen ilman arvopaperistettavien tase-erien myymistä kolmannelle osapuolelle: luottojohdannaisia hyödyntävät synteettiset rakenteet mahdollistavat pelkän arvopaperistettaviin vastuisiin liittyvän luottoriskin siirtämisen kolmansille osapuolille. Vakavaraisuuslaskennan kannalta vaikutus on olennaisesti sama, eli pankki voi vähentää siirretyn luottoriskin vakavaraisuuslaskennassaan ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Arvopaperistaminen on erittäin säänneltyä, ja toivotun regulatiivisen pääoman lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistamistransaktio on strukturoitava tarkoin. Keskeistä on se, että pankki pystyy osoittamaan merkittävän luottoriskin siirtyneen transaktiossa kolmansille osapuolille. Tämä vaatimus koskee molempia arvopaperistamismuotoja ja merkitsee rajoituksia pankin säilyttämiin välivaiheen ja alimman etuoikeusluokan arvopaperistamispositioihin, minkä lisäksi pankin on osoitettava, että arvopaperistamisella saavutettavat edut vakavaraisuuslaskennassa ovat oikeassa suhteessa järjestelyssä siirrettyyn luottoriskiin. Traditionaalisen arvopaperistamisen osalta vaaditaan myös, että järjestelyssä hyödynnettävän erillisyhtiön on oltava alullepanijasta riippumaton yhteisö, ja näiden välillä tehtävä saatavien siirto on toteutettava aidolla kaupalla. Lisäksi alullepanevan pankin tulisi pidättäytyä myöntämästä lisävakuusjärjestelyitä arvopaperistettujen saatavien takaisinmaksun turvaamiseksi. Synteettistä arvopaperistamista koskevat lisävaatimukset liittyvät lähinnä luottojohdannaisen sopimusehtoihin: luottosuojan voimassaolo ei saa päättyä arvopaperistettujen luottojen laadun heikkenemisen johdosta, suojauksesta maksettavan vastikkeen määrä ei saa olla kohtuuton, eikä alullepanija saa sitoutua parantamaan arvopaperistettujen vastuiden laatua. Lisäksi alullepanijan on syytä mitigoida suojauksesta johtuvaa vastapuoliriskiä. Maksimaalisen lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistettaviksi eriksi tulisi valita sellaisia vastuita, joihin sovellettavat riskipainot ovat suuria vakavaraisuuslaskennassa. Etuoikeusluokkien tiheyksien tulee olla riittäviä, ja alullepanijan tulee pidättäytyä säilyttämästä välivaiheen tai alimpien etuoikeusluokkien arvopaperistamispositioita. Lisäksi synteettisessä järjestelyssä tulee minimoida arvopaperistettujen vastuiden ja luottosuojan väliset maturiteettierot. Tutkielman perusteella alhaisempi omien varojen vaatimus voidaan saavuttaa sekä traditionaalisella että synteettisellä arvopaperistamisella. Traditionaalinen struktuuri on kuitenkin juridisesti monimutkaisempi ja hallinnollisesti raskaampi, minkä lisäksi sitä ei voida soveltaa kaikkiin pankin vastuueriin. Onkin todennäköistä, että regulatiiviseen pääomavaateeseensa lievennystä etsivälle pankille synteettinen arvopaperistaminen on tehokkaampi struktuuri. Myös nykyinen markkinakäytäntö vaikuttaisi tukevan tätä näkemystä.
  • Aittoniemi, Eeva (Helsingin yliopisto, 2017)
    Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklassa vahvistetaan jokaisen oikeus henkilötietojensa suojaan. Artiklalle ei löydy suoraa vastinparia Euroopan ihmisoikeussopimuksesta eikä myöskään Suomen perustuslaista. Perusoikeuskirjan laatijat eivät kuitenkaan kovin selkeästi ilmaisseet, oliko artiklalla tarkoitus luoda uusi ja itsenäinen EU-perusoikeus, vai oliko tarkoituksena vain kodifioida olemassa oleva henkilötietojen suojaan liittyvä EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Tutkielmassa etsitään vastausta tähän kysymykseen tarkastelemalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä perusoikeuskirjan tulkinnasta. Unionin tuomioistuin on viime vuosina kehittänyt voimakkaasti henkilötietojen perusoikeussuojaa EU-oikeudessa. Se sovelsi perusoikeuskirjan 8 artiklaa ensimmäisen kerran vuonna 2010. Tuomioistuin on tulkinnut henkilötietoja suojaavaa perusoikeutta useimmiten yhdessä perusoikeuskirjan 7 artiklan suojaaman yksityiselämän kunnioittamisen kanssa ja nojautuu vahvasti myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Samalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan POK 8 artiklalle myös itsenäistä merkitystä, jonka suojan nähdään ulottuvan Euroopan ihmisoikeussopimusta laajemmalle. Unionin tuomioistuin on tulkinnut henkilötietojen suojaa koskevaa sääntelyä, siihen sisältyviä keskeisiä käsitteitä ja sääntelyn soveltamisalaa hyvin laajasti. Tästä seuraa, että kynnys henkilötietojen suojaa koskevaan perusoikeusloukkaukseen ei ole kovin korkealla. Oikeuskäytännössä keskeiseksi kysymykseksi on noussut se, voidaanko tapahtunut loukkaus oikeuttaa niillä perusoikeuskirjan sallimilla perusteilla, jotka mahdollistavat perusoikeuksien rajoittamisen. Unionin tuomioistuimen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön kuuluu ensinnäkin se, että henkilötietojen suojaan puuttuvassa unionin lainsäädännössä on säädettävä selvistä ja täsmällisistä toimenpiteen laajuutta ja soveltamista koskevista säännöistä. Toiseksi unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää, että unionisäädös ei ylitä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista säädöksen tavoitteiden toteuttamiseksi ja tähän soveltuvaa. Henkilötietojen suojaa koskevat poikkeukset ja rajoitukset on toteutettava niissä rajoissa, mikä on ehdottomasti tarpeen. Suhteellisuusperiaatteen noudattamiseen kuuluu lainsäätäjän velvollisuus tarkastaa, onko sen mahdollista toteuttaa henkilötietojen suojaa vähemmän loukkaavia toimenpiteitä ja varmistua suojatoimenpiteistä, joilla kerättyjä henkilötietoja pyritään tehokkaasti suojaamaan sopimattomalta käsittelyltä ja väärinkäytöltä. Lainsäätäjän harkintamarginaaliin voi kutistavasti vaikuttaa perusoikeuskirjassa suojatun oikeuden luonne, perusoikeuteen puuttumisen luonne ja vakavuus sekä puuttumisen päämäärä. Unionin tuomioistuin on jo joutunut toteamaan, että unionin lainsäätäjä on hyväksynyt toimenpiteitä, joissa on puututtu yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan ”erityisen vakavasti ja laajasti”. Perusoikeuskirjan 8 artiklan loukkaus johtaa annetun säädöksen pätemättömyyteen, elleivät perusoikeuden rajoittamiseen oikeuttavat kriteerit täyty. Unionin lainsäätäjä on saanut tuomioistuimelta runsaasti yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten EU-lainsäädännössä on huolehdittava perusoikeuskirjan 8 artiklan noudattamisesta. Joulukuussa 2016 unionin tuomioistuin vahvisti, että perusoikeuskirjan 8 artikla koskee eri perusoikeutta kuin yksityisyyttä suojaava 7 artikla eikä sille ole vastinetta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa