Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Miettinen, Saara (Helsingin yliopisto, 2016)
    Raskaudenkeskeytys eli abortti on Irlannissa ja Puolassa sallittu vain naisen hengen ollessa vaarassa. Maltalla abortti on kokonaan kielletty. Kyseisten Euroopan maiden aborttilainsäädäntö on yksi Euroopan tiukimmista ja kiistanalaisimmista ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useita erityisesti Irlantia ja Puolaa koskevia valituksia. Työssä käsitellään aborttiin liittyviä ihmisoikeuskysymyksiä. Aborttiin liittyy kysymys sikiön oikeudesta elämään sekä naisen itsemääräämisoikeuden rajoista. Abortti voidaan nähdä myös osana naisen lisääntymisoikeuksia. Aihetta käsitellään erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioiden sekä vertailumaiden kautta. Päätutkimusmetodina on oikeusdogmatiikka, mutta lisäksi työssä käytetään oikeusvertailevaa ja oikeushistoriallista metodia. Tutkimuksen tarkoituksena on ensinnäkin jäsentää ihmisoikeussopimuksissa turvattujen oikeuksien suhdetta aborttiin. Toiseksi tutkimus pyrkii selvittämään, miksi tietyissä Euroopan maissa abortti on lailla kielletty ja miten tämä kielto näyttäytyy ihmisoikeussopimusten valossa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös aborttikiellon käytännön seurauksia ja pohditaan, mitä muutospaineita kansainväliset ihmisoikeussopimukset ja Euroopan unionin piirissä tapahtuva integraatio aiheuttavat. Tutkimus sijoittuu lääkintä- ja bio-oikeuden oppiaineen alle. Työssä on pyritty ottamaan huomioon oppiaineen monitieteellisyys, ja oikeudellisten kysymysten lisäksi käsitelty myös aborttiin liittyviä eettisiä kysymyksiä. Työn johtopäätöksenä on, ettei toistaiseksi Euroopan ihmistuomioistuin ole nähnyt tarpeelliseksi säätää Euroopan laajuisesta oikeudesta aborttiin, vaan tämä on jätetty jokaisen valtion itsensä arvioitavaksi. Toisaalta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen "living instrument" luonteen vuoksi sekä Euroopan unionin sitoutuminen naisten oikeuksien edistämiseen voi hyvinkin johtaa siihen, että tulevaisuudessa Euroopassa omaksutaan Yhdysvaltojen tapaan oikeus aborttiin.
  • Venho, Matti (Helsingin yliopisto, 2016)
    Uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian käytön edistämisestä annetun direktiivin 2009/28/EY mukaan Euroopan unionin tavoitteena on nostaa uusiutuvan energian osuus 20 prosenttiin energian loppukulutuksesta vuoteen 2020 mennessä. Suomen on nostettava uusiutuvan energian osuus energian loppukulutuksesta 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä kansallisen velvoitteen mukaisesti. Uudelleenlaadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2010/31/EU rakennusten energiatehokkuudesta puolestaan edellyttää uusia lainsäädäntötoimia ”lähes nollaenergiarakennuksiin” siirtymisen toimeenpanemiseksi. Direktiivin mukaan jäsenvaltion on varmistettava, että vuoden 2018 loppuun mennessä kaikki uudet viranomaisten käytössä ja omistuksessa olevat rakennukset, sekä vuoden 2020 loppuun mennessä kaikki uudet rakennukset omistajasta riippumatta, ovat lähes nollaenergiarakennuksia. Direktiivin mukaiseen lähes nollaenergiarakennuksen määritelmään sisältyy erittäin korkean energiatehokkuuden vaatimuksen lisäksi uusiutuvan energian käyttöä koskeva vaatimus, johon nimenomaisesti sisältyy ”paikan päällä tai rakennuksen lähellä” tuotettava uusiutuvista energialähteistä peräisin oleva energia. Käytännössä tämä tarkoittaa hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa uusiutuvilla energialähteillä hyödyntäen erilaisia pientuotantojärjestelmiä ja -laitoksia. Tätä edistää myös se, että direktiivin 2009/28/EY mukaan, jäsenvaltioiden on rakennussäännöksissään ja määräyksissään otettava käyttöön asianmukaiset toimenpiteet, joilla lisätään "kaikentyyppisen uusiutuvista lähteistä peräisin olevan energian" osuutta rakennusalalla. Keskitetyssä energiantuotannossa sähköä ja lämpöä tuotetaan suuren kokoluokan voimaloissa, joista energia siirretään kulutuspisteeseen energiaverkkojen avulla. Hajautetulla energiantuotannolla tarkoitetaan sen sijaan tuotantomallia, jossa energia tuotetaan lähellä kulutuspistettä. Hajautettua energian pientuotantoa kutsutaan usein myös nimellä "lähienergia", jossa lähtökohtana on paikallisten resurssien hyödyntäminen eri energiantuotannon sovellutuksissa. Merkittävimmät pienimuotoiset sähköntuotantotavat Suomessa ovat tällä hetkellä pienvesivoima, pientuulivoima, aurinkosähkö, aurinkolämpö ja bioenergia. Tutkielmassa käsitellään ensisijaisesti vain ”puhdasta”, aidosti uusiutuvilla energiamuodoilla tuotettavaa sähkö- ja lämpöenergiaa, joten erilaiset biopolttoaineita hyödyntävät sähkön ja lämmöntuotantolaitokset rajautuvat pois. Hajautetun pienimuotoisen energiantuotannon sääntelyn tavoitteena voidaan katsoa olevan uusiutuvilla energialähteillä tapahtuvan energiantuotannon lisääminen ja tuotannon taloudellisen kannattavuuden parantaminen. Toistaiseksi energiantuotantoa koskeva sääntely on koskenut pääasiassa teollisen mittakaavan tuotantoa, mutta myös pientuotantoa koskeva sääntely on lisääntynyt ja lainsäädäntöä on kehitetty runsaasti. Tutkielmassa selvitetään, systematisoidaan ja arvioidaan tämän hetkistä hajautettua pienimuotoista energiantuotantoa koskevaa sääntelyä ja sen kehittämistarpeita ottaen samalla huomioon lähes nollaenergiarakennuksille asetetut vaatimukset. Aihetta käsitellään lain soveltajan näkökulmasta, arvioiden sääntelyn vaikutuksia itse kohteeseen, eli energian pientuottajan ja pientuotantolaitoksen toimintaan. Aiheeseen liittyvät säännökset pyritään systematisoimaan tutkielman kolmen eri osan mukaisesti, jotka ovat johdatus käsiteltävään aiheeseen, pientuotannon sääntely ja ohjauskeinot sekä pientuotannon taloudelliset ohjauskeinot. Keskeisimmät pientuotantolaitoksiin liittyvät kysymykset käsittelevät laitteistojen asentamista, luvan tarvetta ja ympäristövaikutuksia. Itse tuotantoon liittyvät kysymykset koskevat tuotantolaitoksen sähköverkkoon liittämistä ja ylijäämätuotannon myymistä sähkömarkkinoilla. Taloudellisten ohjauskeinojen osalta käydään läpi pientuotannolle tarjolla olevia tukimalleja, niihin kohdistuvaa verosääntelyä ja ylijäämätuotannon myyntiin liittyviä laskutusmalleja.
  • Huovinen, Timo (Helsingin yliopisto, 2016)
    Mobiiliapplikaatioiden liiketoiminta on kasvanut alle kymmenessä vuodessa suureksi maailmanlaajuiseksi liiketoiminnaksi. Hyvin usein se on kansalliset rajat ylittävää kaupankäyntiä. Se tapahtuu mobiililaitteilla matkapuhelin- tai internet-verkon välityksellä. Näihin laitteisiin sitten ladataan ja/tai ostetaan niille kehitettyjä applikaatioita. Täysin mobiilina liiketoimintana applikaatiokauppa on myös haastanut pohtimaan sitä, miten liiketoimintaa verotetaan. Pääsääntöisesti kansainvälistä liiketoimintaa harjoittavaa yritystähän verotetaan sen asuinvaltiossa, ellei jollakin toiminnalla ole riittävän vahvaa liittymää toiseen valtioon. Perinteisen kaupankäynnin verotuksessa tämän riittävän liittymän määrittäminen ei ole ollut ongelma. Liittymä on veronormien mukaan muodostunut tuotteiden valmistamisella tai myymisellä. Verosopimuksissa on riittäväksi liittymäksi määritelty yleensä kiinteä toimipaikka. Monissa valtioiden sisäisissä verosäännöksissä vaatimustaso on alhaisempi. Mobiiliapplikaatoiden kaupassa sähköinen kaupankäynti on edelleen kehittynyt ja se onkin täysin mobiili versio sähköisestä kaupankäynnistä. 2000-luvun alusta voimallisemmin levinnyt sähköinen kaupankäynti kyseenalaisti monella tavalla kansainvälisen verotuksen periaatteet ennen kaikkea yrityksen asuin- ja kiinteän toimipaikan määrittelyn kannalta. Mobiiliapplikaatio-liiketoiminta on jatkanut tätä kyseenalaistamista. Tässä tutkielmassa pohdintaan tähän liiketoimintaa liittyviä kiinteän toimipaikan muodostumisen kysymyksiä. Tärkeä osa tutkielmaa on myös taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö eli OECD:n vuonna 2013 julkistama BEPS hanke. OECD:han julkisti tuolloin ohjelman, jolla se pyrki ehkäisemään valtioiden veropohjan murenemista. Myös OECD tunnisti BEPS-hankkeessaan digitaalisen talouden tuomat haasteet verotukselle. Vuoden 2015 loppuun mennessä OECD julkisti 15 toimenpidettä, joilla se aikoo puuttua veropohjan murenemiseen. Niistä ensimmäinen oli digitaalisen talouden verotukselle asettamien haasteiden pohtiminen. Pääkysymyksiä tutkielmassa ovat: millainen on perinteinen kiinteän toimipaikan määritelmä ja miten applikaatioliiketoiminnan mobiliteetti haastaa tämän määritelmän? Millainen on liiketulon ja kiinteän toimipaikan välinen yhteys? Miten OECD määrittelee kiinteän toimipaikan? Millaiset ovat kiinteän toimipaikan liitynnät mobiiliapplikaatio-liiketoiminnassa? Millaisia haasteita näistä liitynnöistä syntyy kiinteän toimipaikan määrittelyssä? Mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan kiinteän toimipaikan määrittäminen on erittäin haastavaa nykyisillä fyysisyyteen pohjautuvilla kansainvälisillä verolinjauksilla. Palvelin on ainoa fyysinen kiintopiste, johon saattaa tarttua. Senkin avulla toimipaikkamäärittely on erittäin rajattua. Kiinteän toimipaikan määrittämisen terävöittämiseksi yksi keinoista onkin läpinäkyvyyden ja viranomaisten yhteistyön lisääminen. Tämä on OCED:n toimintalistoilla. Läpinäkyvyyden lisäämisen nimiin vannoo myös EU vuoden 2016 alussa julkistetussa omassa paketissaan verotuksen tehostamisen edistämiseksi. Tämän lisäksi on tärkeää ajatella jokaista tilannetta yksityiskohtaisemmin – case-by-case – ajatuksella. Onhan mobiiliapplikaatio-liiketoiminta aikaisempaa perinteistä liiketoimintaa monimuotoisempaa. Kokonaisuudessaan mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan verotukselliset haasteet leviävät koko kansainvälisen verotuksen kenttään.
  • Heino, Mari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmani käsittelee sitä, miten tuoteväärentämistä sekä piratismia on pyritty torjumaan etenkin kansainvälisissä hallitustenvälisissä järjestöissä sekä EU:ssa. Tarkastelun kohteena on artikloiden lisäksi sopimuksia edeltäneet neuvottelut ja järjestöjen muu toiminta immateriaalioikeuksien loukkauksien vähentämiseksi. Kotimaiset tuoteväärentämisen ja piratismin vastaiset hankkeet olen rajannut tutkimusaiheeni ulkopuolelle. Työni on immateriaalioikeuden oppiaineeseen tehdyksi tutkielmaksi jokseenkin poikkeava, koska se on metodiltaan lähinnä oikeushistoriallinen. Sillä tosin on aiheestaan johtuen myös oikeuspoliittisia piirteitä. Aineistona olen käyttänyt asiantuntijakirjallisuuden lisäksi virallisia asiakirjoja, joita on ollut saatavilla esimerkiksi Maailman henkisen omaisuuden järjestön, Maailman kauppajärjestön ja Euroopan unionin sähköisissä tietokannoissa. Olen hyödyntänyt lähteinä myös kyseisten kansainvälisten hallitustenvälisten järjestöjen ja EU:n verkkosivuilla olevia tietoja. Lisäksi olen varauksellisemmin käyttänyt epävirallisempia verkkolähteitä kuten tiedotusvälineiden uutisointia piratismista ja kauppasopimusten neuvotteluista. Sitovien sopimustekstien aikaansaaminen oli 1970-luvulla vastaperustetulle Maailman henkisen omaisuuden järjestölle (WIPO) vaikeaa, koska maaryhmät olivat voimakkaasti erimielisiä useimmista asioista ja päätöksenteko edellytti siihenkin aikaan yksimielisyyttä. WIPOn toimintakyvyttömyyteen turhautuneen oikeudenhaltijapuolen lobbauksen johdosta immateriaalioikeudet saatiin 1980-luvulla osaksi GATTin Uruguayn neuvottelukierrosta, jonka päätteeksi vuonna 1995 perustettiin Maailman kauppajärjestö eli WTO. Sen perustamissopimuksen liitteisiin lukeutuu TRIPS-sopimus, joka on edelleen ainut multilateraalinen eli monenvälinen sopimus, jossa käsitellään jokseenkin kattavasti immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa. Sekä WIPOssa että Maailman kauppajärjestössä olisi toimintakyvyn parantamiseksi hyödyllistä siirtyä määräenemmistöpäätöksiin, jotteivät yksittäiset valtiot tai maaryhmät kykenisi sabotoimaan sopimushankkeita. Ei kuitenkaan ole realistista odottaa niin tapahtuvan. 2000-luvulla voimakkaasti yleistyneiden kahdenvälisten kauppasopimusten etuna on toisaalta se, että neuvottelupuolet pystyvät räätälöimään niiden sisällön riittävän edulliseksi kummankin neuvottelupuolten kannalta. Oikeudenhaltijapuolen järjestöt ovat tehneet aktiivista yhteistyötä niin WIPOn, WTO:n kuin EU:nkin kanssa. Vaikka oikeudenhaltijoilla on paljon hyödyllistä tietotaitoa tuoteväärentämisen ja piratismin torjumisesta, oikeudenhaltijapuolen järjestöjen konsultoimisessa on kuitenkin riskinä, ettei muita intressiryhmiä kuten esimerkiksi kuluttaja- tai ihmisoikeusjärjestöjä oteta riittävästi huomioon ja tasapaino vastakkaisten intressien välillä jää saavuttamatta. Immateriaalioikeuksien täytäntöönpanoa koskeva sääntely on kuitenkin viime kädessä kansallista, sillä kansainvälisten, alueellisten ja kahdenvälisten sopimusten väljät sanamuodot antavat kansallisille lainsäätäjille paljon liikkumavaraa. Rangaistusasteikkoja tuoteväärentämisestä tai piratismista ei ole kansainvälisissä järjestöissä harmonisoitu. Niin TRIPS-sopimus kuin siihen pohjautuva EU:n enforcement-direktiivi (2004/48/EY) käsittelevät lähinnä sitä, millainen keinovalikoima siviilioikeudellisia ja hallinnollisia toimenpiteitä oikeudenhaltijoilla tulisi olla käytettävissään, eikä myöskään vahingonkorvausten sopivasta suuruusluokasta ole kannanottoja. TRIPS-sopimuksen 61 artikla rikosoikeudellisista sanktioista on sekin loppujen lopuksi hyvin yleisluontoinen. Valtioiden välisillä immateriaalioikeutta käsittelevillä sopimuksilla ei voi loppujen lopuksi vaikuttaa siihen, miten immateriaalioikeuksia kunnioitetaan kansallisesti. Kansainvälisten järjestöjen ja EU:n harjoittama ruohonjuuritason yhteistyö kehittyvien valtioiden viranomaisten kanssa saattaa jopa tosiasiassa olla tehokkaampaa tuoteväärentämisen ja piratismin vastaista yhteistyötä kuin kunnianhimoiset sopimustekstit, joita ei noudateta. Kuitenkin se, että on olemassa hyvin laajan valtiojoukon ainakin periaatteessa hyväksymiä linjanvetoja immateriaalioikeuksien suojan vähimmäistasosta sekä kansallisen kohtelun ja suosituimmuuskohtelun kaltaisista periaatteista, on selkeyden vuoksi parempi kuin kansainvälinen immateriaalioikeusjärjestelmä ilman minkäänlaisia multilateraalisia sopimuksia.
  • Viitanen, Karin (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa käsitellään oikeutta koulukuljetukseen. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, millä perusteilla oikeus koulukuljetukseen syntyy ja tarkastella sitä, miten tämän sääntelyn kautta toteutuu toisaalta oikeus maksuttomaan perusopetukseen ja toisaalta kunnallinen itsehallinto. Tarkastelussa keskitytään erityisesti siihen, kuinka paljolti kunnalliselle itsehallinnolle tilaa antava nykysääntely turvaa koulukuljetusten yhdenvertaisen saatavuuden sekä miten hyvin sääntely täyttää perustuslain 80 §:stä johtuvat vaatimukset. Tarkastelun pohjana on koulukuljetusta koskeva perusopetuslain 32 §, jonka lisäksi oikeustilaa tarkastellaan oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tyypilliseen tapaan oikeuskäytäntöön ja lainvalmisteluaineistoon nojautuen. Tutkimuskysymyksiin vastaaminen on kuitenkin edellyttänyt myös empiiristä tutkimusta, sillä kysymyksiin vastaaminen edellytttää tietoa siitä, miten kuntakohtaiset koulukuljetusperiaatteet, joiden pohjalta kunnissa tehdään ratkaisut koulukuljetusten myöntämisestä, eroavat toisistaan. Tätä tukimusta varten on siksi perehdytty kirjoittajan mielenkiinnon ohjaamana LänsiSuomen alueella sijaitsevien ja muutoin satunnaisesti valittujen 50 kunnan koulukuljetusperiaatteisiin. Tutkimuksesta selviää, että kunnallisella itsehallinnolla on vahva rooli ja kunnat ovat myös hyödyntäneet sitä koulukuljetusoikeutta koskevassa sääntelyssä. Erityisen voimakkaasti kunnallinen itsehallinto näkyy koulukuljetukseen oikeuttavan koulumatkan pituuden, vaarallisuuden ja rasittavuuden sääntelyssä sekä varsinaisen kuljetuksen vaihtoehtona olevan saattoavustuksen sääntelyssä. Useinmiten tämä ei vaaranna maksuttoman perusopetuksen toteutumista, mutta yksittäistapauksissa kuntien koulukuljetusperiaatteiden seuraaminen voi aiheuttaa tilanteen, jossa yhdenvertainen oikeus maksuttomaan perusopetukseen ei toteudu. Koulumatkaan liittyvä sääntely on puolestaan sidoksissa lähikoulu-periaatteeseen, mikä näyttäisi toisinaan johtavan kunnallisen itsehallinnon korostumiseen yhdenvertaisuuden kustannuksella, toisinaan taas päinvastaiseen tilanteeseen. Nyky-yhteiskunnassa varsin merkittävänä yhdenvertaisuusongelmana pidetään tutkimuksen perusteella sitä, ettei yhteishuoltajuudessa olevilla lapsilla ole oikeutta koulukuljetukseen molempien vanhempiensa luota. Nykyisellään koulukuljetusoikeuden sääntelyyn vaikuttava kunnallinen itsehallinto ei useinkaan ole ristiriidassa koulukuljetusten yhdenvertaisen saatavuuden kanssa. Kunnallisen itsehallinnon ja maksuttoman perusopetuksen yhteensovittamista suurempana ongelmana pidetäänkin tutkimustulosten perusteella sitä, että koulukuljetusoikeuden perustavien kriteerien täsmentäminen on pitkälti jäänyt oikeuskäytännön ja kuntien koulukuljetusperiaatteissa omaksuttujen tulkintojen varaan, jolloin perustuslain 80 §:n vaatimukset eivät aina täyty.
  • Aivio, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan vilpillisen mielen käsitteen tulkintaa ja merkitystä Suomen ja EU:n tavaramerkkioikeudellisena rekisteröintiesteenä tai mitättömyysperusteena sekä vahingonkorvausvastuun kokonaisarviointia tavaramerkin vilpilliseen käyttöön liittyvissä tilanteissa. Kaupankäynnin globalisaation ja toisaalta tietoyhteiskunnan digitalisoitumisen myötä on tullut entistä tärkeämmäksi suojata tavaramerkit yrityksen usein hyvin merkittävä aineettoman pääoman eränä. Lisääntyvä ja ajankohtainen ongelma tavaramerkkiloukkauksissa on niiden vilpillisellä mielellä hyötymistarkoituksessa tehdyt rekis-teröinnit, erityisesti kolmansissa valtioissa. Tavaramerkki ja siihen kytkeytyvä brändi sekä ns. goodwill-arvo voivat olla korvaamattomia yrityksen liiketoiminnassa. Tavaramerkkien vilpillisellä mielellä tehdyllä rekisteröinnillä voidaan pyrkiä oikeudettomasti hyötymään tästä maineesta yrittäen rahastaa alkuperäisen merkin haltijaa. Kyseessä on tavaramerkkipira-tismiksi nimitetty ilmiö, jolla saatetaan aiheuttaa huomattavia vahinkoja alkuperäisen tavaramerkin haltijan liiketoiminnalle sekä saamatta jäävän liikevoiton muodossa että tavaramerkin arvon menetyksenä. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten Suomen ja EU:n oikeudessa 1) tulkitaan vilpillisen mie-len käsitettä, ja 2) määritellään vilpillisellä mielellä tehdyllä rekisteröinnillä aiheutetusta haitasta syntynyt korvattava vahin-ko ja korvausvastuu. Lähtökohdaksi tutkielmassa otetaan Euroopan unionin tavaramerkkisääntely, eli erityisesti voimas-saoleva tavaramerkkidirektiivi 2008/95/EY, EU-tavaramerkkiä koskeva tavaramerkkiasetus (EY) N:o 207/2009 ja sen muutos-ta koskeva 23.3.2016 voimaan tullut asetus (EU) 2015/2424, sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevät tulkintaohjeet vilpillisen mielen arvioinnissa. Unionin tavaramerkkiä koskevat säännökset on sisällytetty tavaramerkkila-kiin (7/1964, TMerkkiL). Vilpillistä mieltä koskeva 14 §:n 1 momentin 7 kohdan säännös ei ole täysin yhteneväinen direk-tiivistä ilmenevien sääntelyn ja unionin oikeuskäytännön kanssa, mikä tulee tutkielmassa esiin oikeuskäytännön ja tulkin-nan yhteneväisyyttä arvioitaessa. Tutkielman ajankohtaisuudesta kertoo se, että EU:ssa on juuri toteutettu tavaramerkki-lainsäädännön uudistus, josta jo voimaan tullut EU-tavaramerkkiä koskevan asetuksen muutos on osa. Tämän lisäksi on annettu uusi tavaramerkkidirektiivi (EU) 2015/2436, joka tuli voimaan 14.1.2016 ja joka on implementoitava osaksi jäsenval-tioiden kansallisia tavaramerkkisäädöksiä 14.1.2019 mennessä. Tavaramerkkilain uudistus muutoksien johdosta onkin vireillä (HE 24/2016 vp). Tutkielman mielenkiinnon kohteina ovat erityisesti oikeuskäytännöstä esiin nousevat huomiot. Unionin tuomioistuin on linjannut vilpillisen mielen käsitteen kriteereitä ja tulkintaa useissa ratkaisussaan, joista asiassa C-529/07 Lindt Goldhase annettu ratkaisu oli ensimmäinen ja edelleen merkityksellisin. Kotimaista oikeuskäytäntöä aiheesta on todella vähän. Markkinaoikeuden äskettäin lainvoiman saaneessa ratkaisussa MAO 810/14 CrossFit sekä ratkaisussa MAO 502/15 onkin viitattu nimenomaan unionin oikeuskäytännöstä ilmeneviin tulkintaohjeisiin. Tutkielman metodina on lainoppi eli oikeusdogmatiikka Käytännöllinen lainoppi on kantava metodina, jonka avulla tutki-muksessa esitetään tulkintakannanottoja voimassaolevan oikeuden kokonaisuudesta. Tarkoituksena on selvittää, onko Suomen ja EU:n vilpillisen mielen käsitettä koskeva sääntely ja tulkinta yhteneväinen kuten pitäisi, vai löytyykö asiassa huomioita ristiriitaisuuksista. Teoreettisen lainopin avulla sen sijaan pyritään systematisoimaan vahingonkorvausvastuun perustana mahdollisesti kokonaisuudessaan pidettävää oikeuslähdeaineistoa, sillä korvausvastuun perustaksi voi vilpilli-sellä mielellä tehdyn tavaramerkkirekisteröinnin yhteydessä tulla paitsi TMerkkiL:n vahingonkorvausta koskeva 38 §:n 2 momentti tai unionioikeudelliset säännökset, myös tietyiltä osin yleisen vahingonkorvausoikeuden periaatteet ja jopa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevat säännökset. Tutkimuksessa päädytään vilpillisen mielen olemassaolon arvioinnissa kolmeen huomioonotettavaan tekijään: hakijan tietoisuus aiemman merkin olemassaolosta, hakijan vilpillinen aikomus sekä aiemman ja vilpillisellä mielellä rekisteröidyn merkin todellinen käyttö. Kuten unionin tuomioistuin on moneen kertaan todennut, on asia kokonaisarviointia, jossa yhdenvertaisuusperiaate ja oikeusvarmuus unioninoikeuden yhtenäisestä tulkinnasta kuitenkin edellyttävät yhden ainoan unionioikeudellisen vilpillisen mielen käsitteen olemassaoloa. Vahingonkorvausvastuun osalta tutkielman lopputulos on moninaisempi oikeuskäytännön vähyydestä johtuen.
  • Sarlin, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Oikeus hakea turvapaikkaa on turvattu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vuodelta 1948 sekä eräissä alueellisissa ihmisoikeussopimuksissa. Monet pakolaisoikeuteen ja ihmisoikeuksiin erikoistuneet asiantuntijat sekä järjestöt puhuvat oikeuden olemassaolon puolesta. Oikeutta hakea turvapaikkaa ei ole kuitenkaan turvattu yhdessäkään maailmanlaajuisesti voimassa olevassa sitovassa valtiosopimuksessa. Päinvastoin, valtiot ovat nimenomaisesti kieltäytyneet sopimasta oikeuden sisällyttämisestä valtiosopimusoikeuteen ja toimillaan toistuvasti vastustavat yksilöiden oikeutta hakea turvapaikkaa kieltämällä heidän maahantulonsa rajalla tai jopa valtion alueen ulkopuolella. Vaikka oikeus hakea turvapaikkaa ei sellaisenaan sisälly kansainvälisen oikeuden lähteisiin, tämä oikeus voidaan muodostaa muiden kansainvälisen oikeuden sääntöjen kautta. Kansainväliseen pakolaissopimukseen ja lukuisiin kidutuksen kieltäviin ihmisoikeussopimuksiin sisällytetty palauttamiskielto (non-refoulement) kieltää valtioita palauttamasta henkilöitä sellaisiin valtioihin, joissa heitä uhkaa vaino tai kidutus. Oikeus hakea turvapaikkaa perustuu siihen, että palauttamiskieltoa noudattaakseen valtioiden tulee käytännössä selvittää henkilön suojelun tarve ennen tämän palauttamista. YK:n pakolaisjärjestö ja ihmisoikeustuomioistuimet, ennen kaikkea Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, ovat tulkinneet palauttamiskiellon soveltuvan myös sellaiseen henkilöön valtion alueen ulkopuolella, joka on kyseisen valtion määräysvallassa. Yhdessä laittoman maahantulon rankaisemisen kieltävän säännöksen ja oikeuden lähteä maasta kanssa palauttamiskielto luo yksilölle oikeuden hakea turvapaikkaa. Palauttamiskiellon lisäksi myös syrjinnän kielto ja oikeus perhe-elämään voivat luoda oikeuden hakea turvapaikkaa. Syrjinnän kielto ei kuitenkaan lähtökohtaisesti koske erottelua valtion omien kansalaisten ja muiden valtioiden kansalaisten välillä. Sen sijaan se soveltuu tilanteisiin, joissa valtio perusteettomasti kohtelee eri tavoin eri väestöryhmiä. Henkilö voi hakea puolestaan oikeuden perhe-elämään nojalla lupaa sisäänpääsyyn valtioon, jossa hänen lähisukulaisensa oleskelee. Sekä syrjinnän kiellon että oikeuden perhe-elämään vaikutus oikeuden hakea turvapaikkaa olemassaololle on kuitenkin rajallinen verrattuna maahantulokieltoon. Vaikka voidaan todeta, että henkilöllä on oikeus hakea turvapaikkaa, valtioilla on täysivaltaisuutensa nojalla oikeus rajoittaa maahantuloa. Tämä oikeus on tunnustettu toistuvasti kansainvälisessä oikeudessa, myös pakolaisoikeudessa. Siksi valtion täysivaltaisuuden rajoittamisen tulee perustua kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuihin sääntöihin. Edellä mainitut palauttamiskielto, syrjinnän kielto sekä oikeus perhe-elämään voivat ainakin tietyissä tilanteissa rajoittaa valtion oikeutta säädellä maahantuloa. Rajoitukset tulee kuitenkin arvioida tapauskohtaisesti, eikä oikeus hakea turvapaikkaa missään nimessä luo yksilöille yleistä oikeutta maahantuloon.
  • Jyrhämä, Tero (Helsingin yliopisto, 2016)
    Copyright regime has been unable to answer to the changed consumption models and needs of the consumers. The regime is typically perceived as overly restrictive and unfair among the pub-lic. Given the lack of convenient legal options, the consumers have resorted to piracy. Instead of proactively developing better legal options, the copyright right holders have pushed for more effective enforcement measures. The proportionality of these measures have been seriously questioned. The enforcement measures referred to above require monitoring of the internet. However, inter-net users do not access the internet under their own name, but under an IP address that is allo-cated to the device connected to the internet. The IP address can further be linked to the sub-scriber of internet access service, making it personal data. The monitoring of the internet and the processing of internet user’s personal data constitutes an interference with the fundamental rights to privacy and personal data protection of the individual. Additionally, some enforcement measures interfere with internet user’s fundamental right to a fair trial. On the other hand, intellectual property such as copyright is protected under the fundamental right to property. Further, the right holder’s fundamental right to an effective remedy must be observed. The main interest of this study is to find a fair balance between these fundamental rights. The question will be approached at the EU level, with an intention to provide a suggestion of how the fair balance can be struck.
  • Kotro, Kristina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa keskitytään lisenssien arvonmääritykseen liittyviin ongelmiin. Soveltuvimpina lisenssien arvonmääritysmenetelminä on perinteisesti pidetty tuloperusteisia arvonmääritysmekanismeja, joiden avulla voidaan arvioida lisenssistä kertyvät tulevat tulovirrat ja niiden pohjalta asettaa käypä rojaltiprosentti. Soveltuvalta arvonmääritysmetodilta edellytetään lisenssikohteen taloudellisen elinkaaren ennakoimista sekä lisenssiehtojen ja riskien tapauskohtaista huomioimista. Markkinahinta- tai kustannusperusteisilla mekanismeilla lisenssin arvosta saadaan helposti vääristynyt kuva. Arvonmääritystä vaikeuttavat lisäksi immateriaalioikeuksiin liittyvät vaihtelevat kirjanpitokäytännöt, vertailutiedon puute sekä IPR-omaisuuden arvonmääritykselle tyypillinen korkea subjektiivisuus. Tuloperusteisten arvonmääritysmetodien heikko asema kansainvälisessä verokontekstissa vaikeuttaa etenkin lisenssien arvonmääritystä siirtohinnoittelukontekstissa, mikä johtaa herkästi tulkintaerimielisyyksiin verottajan ja verovelvollisen välillä. Tältä osin tutkielmassa sivutaan myös verosuunnittelun ja veronkierron välistä rajanvetoa. Aihetta on lähestytty monitieteellisen metodin kautta. Juridisten lähteiden ja lainopillisen metodin lisäksi tutkielmassa on hyödynnetty laskentatoimeen ja verotukseen painottuvaa aineistoa. Tutkielman viimeinen luku sisältää myös jonkin verran oikeuspoliittista pohdintaa.
  • Neffe, Alice (Helsingin yliopisto, 2016)
    Article 42.7 TEU, invoked by France, binds EU member states and creates an obligation upon them to provide aid and assistance by all available means to a state victim of an “armed aggression”. This could be a decisive moment which might finally award the capacity to be an aggressor to non-state actors, as EU law refers to international law for the determination of what constitutes an ‘armed aggression’. Indeed, this thesis will answer the question of whether ISIS can be defined as an aggressor for ordering the Paris attacks by arguing a reconceptualization of aggression as inclusive of acts by non-state actors. The two relevant concepts of international law are ‘aggression’ and ‘armed attack’. Although the International Court of Justice (ICJ) found that an armed attack amounts to an act of aggression, these two correlative notions are not developing simultaneously nor coherently. Indeed, aggression is construed within the traditional paradigm of an international law limited to interstate relations. Aggression is commonly defined as a “State conduct that either initiates war against another State or brings about a situation in which the victim is (or may be) driven to war”. Thus, aggression cannot be legally considered outside of the context of interstate war and/or unlawful use of force by states. To the contrary, the required attributability of an ‘armed attack’ to a state not only has been widely discussed, but the evolving state practice tends towards the possibility for an armed attack to emanate from a non-state actor. Therefore, since aggression and armed attack are really two sides of the same coin and the concepts are synonymous, I argue that, as the interpretation of armed attack has been re-construed to include acts by non-state actors, aggression should follow a similar development. Such re-interpretation of aggression is not only feasible but also necessary. Indeed, there is no irrefutable legal presumption or rule that would justify a rigid interpretation of aggression. Not to mention that actually constraining aggression to a state’s behavior is incompatible with the very raison d’être behind the prohibition of use of force and the prohibition of aggression. Although ISIS might appear as a generic terrorist organization, it is truly a sui generi case, which simultaneously marks a point of no return in the development of global terrorist jihadism. Moreover, it exposed the challenges and inconsistencies of international law. Indeed, despite its controversial state-building capacity, it cannot be recognized as legitimate since territory cannot be acquired by aggressive use of force. Concomitantly, a traditional and rigid interpretation of aggression disapproves the recognition of ISIS as an aggressor precisely because of the lack of statehood. As the determination of the content of the law is affected by external factors, law might remain relevant without resorting to new normative texts by a simple conceptual change. Therefore, I will build upon the indeterminacy of law, as I attempt to argue for a new interpretation of aggression, encompassing the acts by non-state actors.
  • Saarijärvi, Jaana (Helsingin yliopisto, 2016)
    Välimiesmenettelyssä ideana on saada yleisen tuomioistuimen ulkopuolelta välimiesten toimesta lopullinen välitystuomio. Tämä ideaali ei kuitenkaan täysin toteudu, sillä on nähty tarpeelliseksi tarjota keinoja reagoida välitystuomioon. Tämä tarve voi johtua julkisesta edusta tai asianosaisen oikeusturvasta, mutta osa keinoista on tarjottu käytännöllisyyssyistä. Suomessa välimiesmenettelystä annettu laki tarjoaa Suomessa tapahtuvaksi tarkoitettujen välimiesmenettelyjen osalta 38 §:ssä lasku- tai kirjoitusvirheen oikaisupyynnön, 39 §:ssä lisätuomion pyytämisen, 40 §:n perusteilla mitättömyyden julistamisen hakemisen, 41 §:n perusteilla kanteen nostamisen välitystuomion kumoamiseksi ja 47 §:n mukaan muutoksen hakemisen välimiesten palkkioon. Tutkielmassa tarkastellaan yleiskattauksena kaikkia näitä keinoja ja niihin vaikuttavaa prosessia. Oikaisupyyntö on keino korjata pieniä teknisiä virheitä, kuten kirjoitus- ja laskuvirheitä. Välimies pystyy tällaisia virheitä korjaamaan myös itsenäisesti. Lisätuomiopyynnössä puolestaan asianosainen saa välimiesten ratkaistavaksi sellaisen asian, jonka he ovat välitystuomiossaan alkuperäisestä vaatimuksesta huolimatta jättäneet ratkaisematta. Välimiesten palkkion muutoksenhaku on oma prosessinsa, jossa täytyy huomioida eri määräaika. Välitystuomion mitättömyys on itsestään vaikuttava pätemättömyys, kun taas kumoaminen on moitteenvarainen pätemättömyys. Todellisuudessa asianosaista luultavasti kuitenkin kiinnostaa hakea mitättömyyden julistamista. Oikeuskäytäntö on mitättömyyden julistamisen ja kumoamisen osalta erittäin tiukka.
  • Onkamo, Tiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Määräysvallan jakautuminen on yksi kollektiivisen insolvenssioikeuden perusongelmista. Konkurssimenettely perustuu määräysvallan siirtymisen periaatteelle. Modernin, tervehdyttämiseen tähtäävän saneerausmenettelyn kohdalla lainsäätäjä on asettanut lähtökohdaksi velallisen määräysvallan pysyvyyden periaatteen. Rehabilitaatiossa eli tervehdyttämisessä tarkoituksena on velallisyhtiön liiketoiminnan häiriötön jatkuminen ja sitä kautta pyrkimys käyttää velkojien saatavien maksuun velallisyhtiön tulevaa ansaintakykyä, joten määräysvallan kertakaikkisen siirtymisen ei voida katsoa soveltuvan tämänkaltaisiin tilanteisiin. Määräysvallan jakautumista onkin lähestyttävä päinvastaisesta lähtökohdasta eli tähdäten velallisen määräysvallan pysyvyyden säilyttämiseen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan määräysvallan jakautumista yrityssaneerauksessa. Määräysvallan pysyvyyden täsmällisemmän laajuuden määrittäminen on hankala oikeuspoliittinen kysymys ja siitä syystä saneerauslain (laki yrityksen saneerauksesta 47/1993) säännökset on muotoiltu varsin yleisiksi ja tapauskohtaista harkintaa sisältäviksi. Yleisluontoisten säännösten heikkoutena voidaan muun muassa nähdä se, että niitä aletaan soveltaa lain tarkoituksen vastaisesti. Oikeuskirjallisuudessa on yleisesti muodostunut käsitys, että selvittäjät ovat ottaneet aktiivisen ja huomattavasti lain tarkoittamaa pidemmälle menevän roolin. Tutkielman yhtenä tarkoituksena on selvittää, mikä on selvittäjän tosiasiallinen toimenkuva ja rooli saneerausmenettelyssä. Tutkimuksessa ennakko-oletuksena on käsitys, että selvittäjän määräysvalta on jossain määrin laajentunut. Selvittäjän määräysvallan laajentumista ei ole aiemmin systemaattisesti ja kokoavasti tutkittu, joten tämä tutkimus pyrkii tarkastelemaan määräysvallan jakautumista painottuen selvittäjän määräys- ja päätäntävaltakysymyksiin, muun muassa oikeuskäytännön kautta ja käytännön saneeraustyöstä ilmenevien seikkojen avulla. Tämä tutki-mus pyrkii vastaamaan kysymykseen, miten selvittäjän määräysvallan laajentuminen ilmenee saneerauskäytännössä.
  • Juvonen, Annika (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmani tarkastelee kuluttajansuojan perus- ja ihmisoikeusnäkökulmia sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Sen on myös tarkoitus pohjustaa keskustelua kuluttajansuojasta perus- ja ihmisoikeutena. Erityisenä näkökulmana tutkielmassani on kuluttajansuojan toimiminen elinkeinovapauden ja elinkeinonharjoittajan omaisuudensuojan rajoittajana. Kuluttajansuojan rooli perusoikeutena olisi nimenomaan näiden kahden perusoikeuden tasapainottajana. Tutkielmani metodi on lainopillinen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla kuluttajansuojaa perus- ja ihmisoikeutena käsittelevää kansainvälistä keskustelua. Samassa osiossa tarkastelen eri valtioiden perusoikeussuojaa kuluttajansuojalle. Tämän jälkeen tutkin aiheeseen liittyviä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia (erityisesti Euroopan unionin perusoikeuskirjan 38 artiklaa, jossa turvataan kuluttajansuojan korkea taso). Viimeisessä osiossa tarkastelen kuluttajansuojan perusoikeussuojaa ja sen asemaa elinkeinovapauden ja elinkeinonharjoittajan rajoitusperusteena Suomessa. Kuluttajansuojaa on tutkittu perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta erittäin vähän. Laajempaankin tutkimukseen olisi selkeästi perusteita, koska PL 22 §:n perustuvan perusoikeuksien horisontaalivaikutuksen myötä julkisen vallan on turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen myös kahden yksityisen välisessä suhteessa. Lisäksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välinen suhde on epäsymmetrinen, eli kuluttaja on lähtökohtaisesti heikommassa asemassa kuin elinkeinonharjoittaja. Kuluttajansuojaa ei ole mainittu eksplisiittisesti muissa ihmisoikeussopimuksissa kuin EU:n perusoikeuskirjassa. Tämä johtunee siitä, että kuluttajansuojan tarve nousi keskusteluun vasta 1970-luvulla, jolloin suuri osa ihmisoikeussopimuksista oli jo laadittu. Monen eri ihmisoikeussopimuksissa suojatun oikeuden voidaan katsoa suojaavan myös kuluttajansuojaa. Tutkimuksesta käy ilmi, ettei kuluttajansuojaa toistaiseksi voida pitää perus- tai ihmisoikeutena muualla kuin valtioissa, joissa se on säädetty perusoikeudeksi. Perusoikeuskirjassa on tehty jaottelu oikeuksien ja periaatteiden välille, joista 38 artikla sijoittuu periaatteeksi. Suomessa ei ole havaittavissa merkkejä siitä, että kuluttajansuoja olisi lähiaikoina kehittymässä perusoikeudeksi. Ennemminkin on havaittavissa, etteivät kaikki kuluttajansuojaa suojaavat perusoikeudet suoranaisesti toteudu. Kuluttajansuojalla on kuitenkin potentiaalia kehittyä perus- ja ihmisoikeudeksi nimenomaan elinkeinovapauden vastinpariksi.
  • Carpelan, Isabel (Helsingin yliopisto, 2016)
    This analysis introduces a comparison between the Scandinavian sales laws, especially in the light of damages, in order to reach a conclusion on how closely related Scandinavian sales laws are. The rationale is the further aim to be able to discuss the criticism regarding the Scandinavian countries' restriction in accordance with Article 94 of the United Nations Convention on Contracts for the International Sale of Goods (CISG) and if said criticism is justified or not in the light of damages, and if so, on which grounds. The restriction in question can be made when the legal systems are closely related and by virtue of it, sales between the legal systems in question – in this case the Scandinavian countries – will be regulated by national legislation and not by the CISG. To reach an in-depth conclusion as to how closely related the Scandinavian sales laws are, I studied the development of the Scandinavian cooperation within the field of sales law from a historical viewpoint in pursuance of examining how the Scandinavian sales laws have developed, and also why such development has happened as well as what the development has led to. By doing so, I strived to reach a conclu-sion if the Scandinavian sales laws – from a more wide-ranging perspective – are closely related, even after the renewal of the Scandinavian Sale of Goods Acts, and whether it is therefore still defensible to retain the restriction regarding inter-Scandinavian sales. Since the Scandinavian countries' current sales laws to a great extent have been influenced by the CISG there are a lot of similarities. The parties may freely choose which one of the mentioned regulations they wish to apply on their contractual relationship. In case such a choice has not been made, the CISG will automatically be applied to international sales, and the Scandinavian sales laws on national sales within Scandinavian countries as well as on inter-Scandinavian sales, due to the restriction made in accordance with Article 94. Despite the similarities between the Scandinavian sales laws and the CISG, there are divergences which from either a seller's or a buyer's point of view can be of significance. One of the main dissimilarities is that the CISG does not make a difference between indirect and direct losses; the liability is the same in both cases. This is, however, not the case in the Scandinavian sales laws (except Denmark's), according to which the liability differs depending on the basis of the liability. Hence, in order to get more depth to the discussion of the restriction's criticism an analysis of the differences between the Scandinavian sales laws in relation to the CISG was also concluded.
  • Laamanen, Anna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Ad hoc -rikostuomioistuimet (ICTY ja ICTR) ovat merkittävästi vaikuttaneet oikeuskäytännöllään kansainvälisen rikosoikeuden kehitykseen. Kyseiset rikostuomioistuimet ovat muodostaneet laajan oikeuskäytännön henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun arvioimisesta kansainvälisissä rikoksissa, kuten joukkotuhonnassa. Erityisesti tuomioistuimet ovat tukeutuneet yhteinen rikoshanke -opin (joint criminal enterprise, JCE) soveltamiseen rikosvastuuta arvioidessaan. Tutkielmassa on keskitytty tarkastelemaan ICTR:n Karemera-tapausta, joka oli rikostuomioistuimen yksi viimeisistä ratkaisuista ennen tuomioistuimen toiminnan loppumista joulukuussa 2015. Tuoreen tapauksen avulla tutkielmassa on nostettu esille tuomioistuimen oikeuskäytännön kehityksen uusimpia ongelmia suhteessa henkilökohtaisen rikosoikeudellisen vastuun muodostamiseen sekä joukkotuhontarikokseen. JCE-tyyppinen vastuumuoto on nähty tarpeelliseksi kansainvälisessä rikosoikeudessa, koska kansainvälisissä rikoksissa on useasti hyvin haastavaa osoittaa rikostuomioistuimessa vastaajien osallisuus ja vastuu kyseisestä rikoksesta. Tämä johtuu siitä, että rikoksiin osallistuvilla henkilöillä on hyvinkin erilaiset roolit rikoksen toteutuksessa ja toisaalta yksittäisten henkilöiden toimintaan liittyvän todistusaineiston hankkiminen on usein hankalaa. JCE-vastuu on eräänlainen laaja tekijäkumppanuusvastuun muoto, jonka avulla kaikki niin kutsuttuun rikolliseen hankkeeseen osallistuneet henkilöt voidaan saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen tehdystä rikoksesta. Koska JCE-opin mukaan arvioidaan koko ryhmää tekijänä, eikä yksittäistä henkilöä, vältetään JCE-vastuuta sovellettaessa kansainvälisten rikosten luonteesta aiheutuvat ongelmat. Joukkotuhontarikos kuuluu kansainvälisen rikosoikeuden määritelmän mukaan varsinaisiin kansainvälisen oikeuden vastaisiin rikoksiin. Joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi koskevan yleissopimuksen (joukkotuhontasopimus) on katsottu jo saavuttaneen tapaoikeudellisen aseman kansainvälisessä rikosoikeudessa. Joukkotuhontarikosta pidetään kansainvälisen rikosoikeuden vakavimpana rikoksena. Rikoksen tunnusmerkistön mukaisuus vaatii myös sitä, että tekijällä on ollut erityinen tahallisuus tehdä rikos. Tekijän tarkoituksena on siten täytynyt olla jonkin kansallisen, etnisen, rodullisen tai uskonnollisen ryhmän hävittäminen kokonaan tai osittain. JCE-vastuuta sovelletaan helposti niin, että rikosvastuun ala ulottuu liian laajalle. Ad hoc -rikostuomioistuinten oikeuskäytännön perusteella voidaan jopa väittää objektiivisen rangaistusvastuun toteutuneen. Näin ollen erityistä huomiota tulisi kiinnittää siihen, että sekä rikoksen että sen yhteydessä sovelletun vastuumuodon objektiiviset ja subjektiiviset elementit eivät vaarantuisi tapausta arvioidessa.