Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Jungar, Elin (Helsingin yliopisto, 2021)
    Mötesfriheten är en av de grundläggande friheterna och en av hörnstenarna i ett demokratiskt samhälle. Den grundlagsenliga mötesfriheten skyddar rätten till allmänna sammankomster, det vill säga rätten att komma samman för ett specifikt syfte, framför allt för att uttrycka och utbyta åsikter. I såväl internationella människorättsfördrag som i grundlagen är sammankomstens fredlighet en förutsättning för skyddet av mötesfriheten. En icke-fredlig sammankomst åtnjuter inte skydd av mötesfriheten. Avgörandet om en sammankomst är fredlig eller inte är därför ett avgörande med långtgående juridiska följder. Avhandlingen strävar efter att med samhällsjuridisk och rättsdogmatisk metod undersöka begreppet fredlighet som förutsättning för skyddet av mötesfriheten. Avhandlingen tar ställning till syftet med ett sådant krav och huruvida det är i enlighet med de nationella begränsningsgrunderna för grundläggande rättigheter och då i synnerhet godtagbarhets- och proportionalitetskravet. Dessutom presenteras myndigheternas positiva och negativa skyldigheter i förhållande till mötesfriheten och deras roll i bedömningen av fredligheten. Därefter diskuteras på mer konkret nivå definitionen av begreppet fredlighet utgående från rättspraxis från framför allt Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna. Vilka handlingar har i rättspraxis ansetts fredliga och vilka inte och på vilka grunder? Utgående från observationerna tar avhandlingen ställning till huruvida definitionen av begreppet fredlighet är tillräckligt förutsägbar och tydlig. Fenomenet civil olydnad och dess relation till fredlighetsbegreppet behandlas under en skild rubrik. Syftet här är att undersöka förhållandet mellan en sammankomsts lagstridighet och icke-fredlighet.
  • Tulokas, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tekoälyn kehitystahti on viime vuosina kiihtynyt huomattavasti sitä tukevien muiden teknologisten kehitysaskelten myötä. Samoin liikesalaisuusdirektiivin säätämisen myötä liikesalaisuuksien merkitys on kasvanut EU:n alueella, ja liikesalaisuudet nähdään nykyään yhä vahvemmin osana laajempaa immateriaalioikeudellista järjestelmää. Lisäksi etenkin teknologiasektorilla liikesalaisuuksien arvon voidaan nähdä olevan korostunut. Samaan aikaan patenttijärjestelmään liitetyt yleiset ongelmat, kuten järjestelmän hitaus, kalleus ja alueellisuus korostuvat etenkin nopeasti kehittyvien teknologioiden, kuten tekoälyn alueella. Tässä tutkielmassa mielenkiinto kohdistuu itse tekoälyteknologian saamaan immateriaalioikeudelliseen suojaan, eikä niinkään tekoälyn luomien tai sen avulla luotujen keksintöjen tai teosten suojaan. Tutkielman esikysymyksenä on selvittää, minkä takia liikesalaisuussuoja on niin tärkeässä asemassa tekoälyteknologian alalla. Kysymys on kiinnostava etenkin siitä lähtökohdasta käsin, että liikesalaisuussuoja on perinteisesti tarkoitettu suojaamaan muiden immateriaalioikeuksien reuna-alueita, esimerkiksi täydentämällä keksinnön patenttisuojaa, patenttihakemuksen julkaisemisesta edeltävältä ajalta. Sen sijaan tekoälyn alueella, liikesalaisuudet näyttäisivät nousevan jopa pääasialliseksi immateriaalioikeudelliseksi suojamuodoksi, tai ainakin hyvin vahvaksi vaihtoehdoksi patentoimiselle. Esikysymystä lähestytään etenkin patenttijärjestelmän rajoitteista ja alalla vallitsevista liiketoimintamalleista käsin. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä tästä liikesalaisuuksien vahvasta asemasta aiheutuu ensinnäkin teknologiaa kehittävien yritysten kannalta ja toisaalta laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Jotta voidaan hahmottaa vaikutuksia liikesalaisuuden haltijalle, tutkielmassa tarkastellaan laajemmin sitä, millä edellytyksillä tekoälyteknologia voi saada liikesalaisuussuojaa ja kuinka laajaa tällainen suoja on. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia ongelmakohtia tekoälyteknologian suojaamiseen liikesalaisuutena liittyy etenkin liikesalaisuuden haltijan näkökulmasta. Erityiskysymyksenä tarkastellaan liikesalaisuuden ja henkilön ammattitaidon välistä rajanvetoa, jolla on huomattavaa käytännön merkitystä. Vaikutuksien tarkastelu laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen, on mielenkiintoista ottaen huomioon, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan unionin oikeudellisen kehyksen tarkoituksena on pyrkiä edistämään innovointia ja luovuutta sekä tietämyksen ja tiedon saatavuutta. Liikesalaisuuden suoja sen sijaan perustuu tiedon salaisuuteen ja salassa pitämiseen, mikä ei lähtökohdiltaan edistä tietämyksen ja teknisen tiedon saatavuutta ja leviämistä. Näin ollen, on tarpeen tarkastella sitä, edistääkö nykyinen immateriaalioikeudellinen lainsäädäntökehys immateriaalioikeusjärjestelmän taustalla olevien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että liikesalaisuusjärjestelmä näyttää tuottavan riittäviä kannustinvaikutuksia tekoälyn kehittämiselle, mutta liikesalaisuksien suoja-alaa rajoittavien liikesalaisuuden laillisten hankintatapojen käyttökelpoisuus tekoälyn alalla osoittautuu hyvin rajoittuneeksi, mikä johtaa siihen, että pitkässä juoksussa uusien tekoälyalan keksintöjen laaja suojaaminen liikesalaisuuksina voi olla haitallista yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin katsoen. Tämä voi näkyä muun muassa kilpailun vähentymisenä, markkinoille pääsyn vaikeutumisena, hintojen nousuna tai yleisenä tekoälyteknologian kehityksen hidastumisena. Lisäksi todetaan, että on tärkeää, että immateriaalioikeudellisen sääntelyn kokonaisvaikutuksia innovaatiotoiminnalle ja kilpailulle tarkastellaan lähitulevaisuudessa tarkasti, jotta sääntelyllä saavutetaan sopiva tasapaino sekä teknologiaa kehittävien yritysten kannustinvaikutusten että innovaatiotoimintaan kohdistuvien yhteiskunnallisten vaikutusten osalta.
  • Leinonen, Petra (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää ihmiskaupan ja sen lähirikosten: törkeän kiskonnan ja kiskonnantapaisen työsyrjinnän välistä rajanvetoa. Ulkomaisen työvoiman osuus Suomessa on kasvanut ja samaa tahtia on myös lisääntynyt riski työvoiman hyväksikäytöstä. Työvoiman hyväksikäytön vakavin muoto on työperäinen ihmiskauppa, joka on kriminalisoitu rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Jo vuonna 2010 muun muassa kansallinen ihmiskaupparaportoija on nostanut esille, että työperäisen ihmiskaupan tunnistaminen on haastavaa niin viranomaisissa kuin tuomioistuimissa. Tunnistamista hankaloittaa erityisesti se, että työvoiman hyväksikäyttötilanteisiin soveltuu myös alemman soveltamiskynnyksen tunnusmerkistöjä. Kyse on niin sanotuista työperäisen ihmiskaupan lähirikoksista ja niiden tunnusmerkistöt ovat osittain päällekkäisiä ihmiskauppatunnusmerkistöjen kanssa. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella erityisesti tällaisia työperäistä ihmiskauppaa lähestyviä rikoksia ovat törkeä kiskonta ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Tunnusmerkistöjen rajanvedon ongelmat liittyvät nimenomaan tilanteisiin, jossa työvoiman hyväksikäyttö asettuu vakavuudeltaan jonnekin ihmiskaupan ja näiden tunnusmerkistöjen väliin. Rajanvedolla on kuitenkin erityistä merkitystä mahdolliselle ihmiskaupan uhrille muun muassa Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän tarjoaman avun vuoksi. Kun huomioidaan käytännön työvoiman hyväksikäyttötilanteet ja tunnusmerkistöjen päällekkäisyys, näyttää niiden välinen rajanveto tiivistyvän edellytettyyn toiminnan tarkoitukseen. Ihmiskauppatunnusmerkistö edellyttää tältä osin, että henkilö saatetaan pakkotyöhön, kun esimerkiksi työperäisessä ihmiskaupassa henkilö tulee asettaa huomattavan epäedulliseen asemaan. Rajanveto onkin tämän vuoksi ongelmallista, sillä pakkotyön käsite on avoin, eikä sitä ole määritelty Suomen lainsäädännössä. Tunnusmerkistöjen välistä rajanvetoa ja pakkotyön käsitettä on pyritty selventämään ihmiskauppatunnusmerkistön vuoden 2015 muutoksen yhteydessä. Tällöin pakkotyön käsitettä ei päädytty määrittelemään lainsäädäntöteitse, mutta hallituksen esitykseen (HE 103/2014 vp) sisällytettiin käsitettä koskevat tulkintaohjeet ja laajat viittaukset Kansainvälisen työjärjestö ILO:n pakkotyön määritelmään ja ohjeistuksiin. Pakkotyö jätettiin täsmentymään tarkemmin oikeuskäytännössä. Käsite on siten edelleen avoin ja se määritellään ikään kuin esimerkkien kautta. Oikeuskäytännön tulkinta onkin olennaista, jotta työperäistä ihmiskauppaa pystytään tunnistamaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa yhtenäisesti rikosprosessin kaikissa vaiheissa. Tutkielmassa ihmiskaupan ja sen lähirikosten välistä rajaa pyritään selventämään tutkimalla, mitkä seikat käytännössä täyttävät pakkotyön määritelmän. Kyseessä on perinteinen lainopillinen tutkimus, jossa oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi keskitytään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyön käsitettä koskevan oikeuskäytännön tulkintaan ja jäsentelyyn. Tutkimusaineistoksi on kerätty kaikki Suomen käräjä- ja hovioikeuksissa annetut työperäistä ihmiskauppaa koskevat tuomiot aikaväliltä 1.1.2015-1.1.2021. Näitä tuomioistuinten ratkaisuja analysoimalla on tarkoitus systemaattisen tulkinnan keinoin selvittää pakkotyön käsitteen sisältöä ja siten myös ihmiskaupan soveltamisen alarajaa. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että hallituksen esitykseen otetut viittaukset ja tulkintaohjeet ovat selkeyttäneet pakkotyön arviointia tuomioistumissa. Ihmiskauppatunnusmerkistön muutoksen jälkeen annetuissa tuomioissa on viitattu kattavasti kyseisiin tulkintaohjeisiin ja sovellettu niitä onnistuneesti. Hallituksen esitykseen otettujen selkeiden viittausten johdosta ILO:n pakkotyön osoittimien ja ohjeistusten käyttö tulkinta-apuna on perustellumpaa myös laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Koska työperäistä ihmiskauppaa on käsitelty tuomioistuimissa verrattain vähän viranomaisten tietoon tulleisiin tapauksiin nähden, ei tulkintaongelmaa voida vielä katsoa selätetyksi. Pakkotyön käsitteen voidaan kuitenkin olettaa selkeytyvän ja vakiintuvan sitä mukaa, kun sitä koskevaa ratkaisukäytäntöä kertyy. Pakkotyön arvioinnissa on viimekädessä kyse työntekijän näkökulmasta tehtävästä kokonaisarviosta, jonka lopputuloksen kannalta ratkaisevaa on se, onko työntekijällä ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia lopettaa työntekoa ja lähteä työsuhteesta.
  • Sundström, Julia (Helsingin yliopisto, 2021)
    SEUT 13 artikla tunnistaa eläimet tunteviksi olennoiksi ja edellyttää, että unioni ja jäsenvaltiot ottavat eläinten hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon laatiessaan ja pannessaan täytäntöön unionin maatalous-, kalastus- ja liikennepolitiikkaa, sisämarkkinoita sekä politiikkaa tutkimuksen, teknologisen kehittämisen ja avaruuden aloilla. Samalla kuitenkin edellytetään erityisesti uskonnollisiin rituaaleihin, kulttuuriperinteeseen ja alueelliseen perintöön liittyvien jäsenvaltioiden lakien ja hallinnollisten määräysten sekä tapojen kunnioittamista. Tuntevien olentojen lisäksi eläimet ovat unionin oikeudessa kuitenkin maataloustuotteita, minkä seurauksena eläinten oikeudellinen asema unionissa on ristiriitainen. Tämä ristiriita ilmenee esimerkiksi teurastusta koskevassa sääntelyssä, jossa yhtäältä eläinten asema tuotteina on kohtalaisen selvä, mutta toisaalta eläinten hyvinvointia pyritään parantamaan sääntelyllä osittain juuri eläinten tuntoisuuden vuoksi. Yksi keskeinen tapa, jolla eläinten hyvinvointia on pyritty suojaamaan, on edellyttämällä, että eläimet tainnutetaan ennen teurastamista tarpeettoman kärsimyksen välttämiseksi. Tätä lähtökohtaista vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta lopetusasetuksen (Neuvoston asetus N:o 1099/2009 eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä) 4 artiklan 4 alakohdan nojalla teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen, edellyttäen, että teurastus tapahtuu teurastamossa. Tutkielmassa tarkastellaan tainnutusvaatimusta eri näkökulmista. Alussa tutkielmassa luodaan katsaus jakoon yhtäältä eläinten hyvinvointiin tähtäävien toimenpiteiden ja toisaalta eläinten oikeuksia vaativien suuntausten välillä. Eläinten hyvinvointiin pyrkivällä lainsäädännöllä on perinteisesti katsottu olevan tavoitteena tarpeettoman kärsimyksen välttäminen kuitenkaan kyseenalaistamatta eläinten käyttämistä ihmisten erilaisten tarpeiden ja halujen täyttämiseksi. Eläinten oikeuksiin tähtäävien suuntausten taustalla puolestaan on esimerkiksi pyrkimys lopettaa eläinten hyväksikäyttö ja ihmisten kanssa tasavertaisen aseman tunnustaminen eläimille. Muun muassa eläinten aseman parantamiseen liittyvän muutoksen vaatiman tahdin on perinteisesti aiheuttanut ristiriitaa näiden kahden suuntauksen välillä. Lisäksi suuntaukset ovat olleet erimielisiä siitä, johtaako eläinten oikeuksien tavoittelu vai hyvinvointipyrkimykset lopulta tehokkaampaan eläinten suojeluun. Näiden kahden suuntauksen esittelyn jälkeen tarkastellaan eläinten oikeudellista asemaa unionissa ja sitä, mikä rooli eläinten hyvinvoinnilla unionin oikeudessa on. Tämän jälkeen tutkielmassa perehdytään tarkemmin tainnutusta ja teurastusta koskevaan sääntelyyn. Kahtiajaon eläinten hyvinvoinnin ja eläinten oikeuksien välillä ei kuitenkaan tarvitse olla niin jyrkkä. Nykyään on jo useita oikeustieteilijöitä, joiden mukaan eläimillä voidaan jo katsoa olevan oikeuksia. Näitä oikeuksia on mahdollista tunnistaa esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävästä lainsäädännöstä. Asia vaikuttaa olevan näin ainakin tarkasteltaessa oikeuksia intressiteorian näkökulmasta, jossa oikeuksien olemassaolo kytketään yksinkertaistettuna siihen, onko esimerkiksi tietyn asian suorittaminen tyypillisesti jonkin yksilön intressissä. Tutkielmassa luodaan katsaus intressiteoriaan ja pohditaan tämän pohjalta sitä mahdollisuutta, että vaatimus eläimen tainnutuksesta ennen teurastamista loisi eläimelle oikeuden tulla tainnutetuksi ennen teurastamista. Lopuksi tutkielmassa perehdytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) viimeaikaiseen ratkaisukäytäntöön, jossa vastakkain ovat olleet eläinten hyvinvoinnin suojelemiseksi säädetty tainnutusvaatimus sekä perusoikeuskirjan (POK) 10 artiklan takaama uskonnollinen vapaus. Tapaukset ilmentävät sitä punnintaa ja tasapainottelua, johon SEUT 13 artikla velvoittaa. Se, että EUT on ottanut ennakkoratkaisulla kantaa kolmeen aiheeseen liittyvään tapaukseen viiden vuoden sisällä osoittaa, että aihe on ajankohtainen. Eläinten hyvinvoinnin voidaan katsoa saaneen tapausten ratkaisussa suuren painoarvon. Nähtäväksi jää, miten tuomioistuimen antamat ennakkoratkaisut vaikuttavat teurastusta koskevaa sääntelyä uudistettaessa osana komission vuonna 2020 julkaisemaa Pellolta pöytään -strategian toimeenpanoa.
  • Lyyra, Sofia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.
  • Vesterlund, Oliver (Helsingin yliopisto, 2021)
    Koronaviruspandemian aikana yritykset ovat kärsineet muun muassa alihankintaketjun ongelmista, tuotepuutteista, matkustusrajoituksista, viranomaisten asettamista muista rajoituksista sekä työntekijöiden sairastumisista ja karanteeneista. Vaikeutuneet ja estyneet suoritukset ovat nostaneet ylivoimaista estettä ja force majeurea koskevat kysymykset ajankohtaiseksi. Sopimuksen osapuolilla on lähtökohtaisesti vahva velvollisuus täyttää sopimusvelvoitteensa vaikeuksista tai taloudellisesta kannattamattomuudesta huolimatta. Poikkeuksena tähän vahvaan pääsääntöön ovat tilanteet, joissa sopimuksen täyttämiseen liittyneet olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti. Tällöin velvoitteisiin voi vaikuttaa ylivoimaista estettä koskeva oppi tai edellytysoppi taikka sopimusta saatetaan sovitella. Tutkielmassa keskitytään selvittämään sitä, miten elinkeinonharjoittajien välisen liikesopimuksen force majeure -lauseketta tulisi tulkita. Vaikka ylivoimaista estettä koskevaa oppia voidaan pitää sopimusoikeudellisena yleisenä periaatteena, sopimuksen sisältävät usein tarkempia ylivoimaista estettä tai force majeurea koskevia ehtoja. Ehdot ovat sisällöltään erittäin vaihtelevia. Tutkielman tärkeimpänä suomalaisena lähteenä toimii kauppalaki, joka sisältää sekä ylivoimaista estettä ja liikavaikeutta (KL 23 §) sekä kontrollivastuuta (KL 27 §) koskevat säännökset. Vertailua tehdään kauppalain sekä kansainvälisten instrumenttien välillä. Tutkielmassa käytettävät kansainväliset lähteet ovat CISG (YK:n yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista), UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European Contract Law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference). Vertailulle on annettava merkitystä tutkielmassa havaitun Suomen oikeustilan ja sopimuksista ilmenevien ehtojen välillä olevan eron sekä termien käyttöön liittyvän epäselvyyden perusteella. Periaatekokoelmat voivat vaikuttaa tulkinnan ja argumentaation tukena, vaikka osapuolet eivät olisi sopimuksessaan viitanneet niihin. Kauppalaki ja osa oikeuskirjallisuudesta lähtee liikkeelle siitä, että ylivoimainen este vapauttaa osapuolen luontoissuoritusvelvollisuudesta. Joissain tapauksissa myös termiä force majeure on käytetty näissä yhteyksissä. Kansainvälisesti force majeure on kuitenkin lähempänä vahingonkorvausvelvollisuudesta vapautumista KL 27 §:n mukaisen kontrollivastuun perusteella, kuitenkin ilman jakoa välittömiin ja välillisiin vahinkoihin. Kun liikesopimusten force majeure -lausekkeet ovat lähempänä kansainvälistä oppia, on ero otettava huomioon myös niiden tulkinnassa. Force majeure -lausekkeisiin liittyy mainitun eron lisäksi muita tulkinnassa ja lausekkeiden laadinnassa huomioitavia seikkoja. Lausekkeet ovat luonteeltaan vastuunrajoitusehtoja, joten niiden tulkinta on suppeaa. Ne tulevat usein sopimuksen osaksi vakio- tai boilerplate-ehtojen kautta eikä niistä näin ollen neuvotella yksityiskohtaisesti. Osapuolten tahdosta kertovan materiaalin määrä on yleensä vähäistä. Tällöin riskinjakotulkinnan ja ulkopuolisten lähteiden merkitys on suuri. Osapuolten tulisi ainakin alun perin ehtoa laatiessaan kiinnittää riittävästi huomiota ehdon muotoiluun niin, että sen tarkoitus on riittävän selkeä.
  • Dahlman, Iida (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa keskeisenä teemana on oikeudellinen yhdenvertaisuus. Oi-keudellisesta yhdenvertaisuudesta säädetään kansainvälisissä lähteissä esimerkiksi Euroopan unionin tasolla sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, jonka tulkinnasta vastaa pääasiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Kansallisella tasolla oikeudelli-sesta yhdenvertaisuudesta säädetään perustuslaissa sekä esimerkiksi yleislakina so-vellettavassa yhdenvertaisuuslaissa sekä rikoslaissa. Kaikille mainituille säädöksille on yhteistä, että syrjinnän kiellosta säädetään myös ”muun syyn” perusteella. Tämän tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on selvittää, mitä tällaisella ”muulla syyllä” tarkoitetaan muun muassa mainituissa säädöksissä. Lisäksi tutkimuksessa keskitytään esimerkiksi yhdenvertaisuuden ennakolliseen turvaamiseen sekä ”muu-hun syyhyn” liittyviin prosessuaalisiin kysymyksiin, kuten näyttötaakkaan sekä hyvitys- ja korvauskäytäntöön. Tutkielman metodina on lainopillinen tutkimus, eli tutkielmassa systematisoidaan ja tulkitaan voimassaolevaa oikeutta. Tärkeimpinä oikeuslähteinä ovat jo mainitut sää-dökset. Säädöksiä tulkitaan käyttäen hyväksi esimerkiksi lain esitöitä sekä oikeuskir-jallisuutta. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä oikeuskäytäntöön, sillä ”muuta syytä” ei ole riittävällä tavalla käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Keskeisenä tutkimustuloksena voitiin muun muassa havaita, että ”muuta syytä” kos-keva lainsäädäntö on pluralistista sekä epäkoherenttia. Tätä ilmentää esimerkiksi se, että ”muun syyn” sisältö poikkeaa toisistaan tutkielmassa käsitellyissä säädöksissä ja sitä ei voida tulkita kaikissa säädöksissä yhteneväisesti.
  • Markkanen, Kalle (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.
  • Viitanen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.
  • Forsbäck, Andreas (Helsingin yliopisto, 2021)
    Europeiska unionens råd antog år 2000 ett direktiv om inrättande av en allmän ram för likabehandling, det s.k. arbetsdiskrimineringsdirektivet (2000/78/EG). I direktivet stadgas om hurudana yrkeskrav som inte ska betraktas som diskriminering, trots att de har samband med en av de diskrimineringsgrunder som nämns i direktivet. I direktivets artikel 4 (2) preciseras i vilka situationer yrkeskrav som baserar sig på religion ska anses legitima för sådana arbetsgivare, vars etiska grundsyn grundar sig på religion eller övertygelse. Direktivet har i finsk rätt satts i kraft genom diskrimineringslagen (1324/2014). Diskrimineringslagen förbjuder diskriminering på grund av religion i anställningssituationer. Detta förbud gäller även religiösa organisationer, såsom kyrkor, religiösa samfund och föreningar som arbetar på religiös grund. Särbehandling på grund av religiös tillhörighet, religiös övertygelse eller religiös livsstil är förbjuden, om inte arbetsgivaren kan uppvisa en legitim grund för yrkeskravet. Särbehandlingen kan betraktas som legitim endast om den föranleds av verkliga och avgörande krav som gäller arbetsuppgifternas art och utförande. Dessutom förutsätts att särbehandlingen är proportionerlig för att ett legitims syfte ska uppnås (diskrimineringslagen 12 § 1 mom.). Dessa undantag från det allmänna diskrimineringsförbudet i direktivet kallas i rättslitteraturen för GOR-undantag. Riksdagens grundlagsutskott har vid upprepade tillfällen vidhållit, att evangelisk-lutherska kyrkan i Finland har rätt att kräva medlemskap i kyrkan både i sådana arbets- och tjänsteförhållanden som har en nära anknytning till religionsutövning och i sådana, som med beaktande av arbetets innehåll inte har en direkt koppling till kyrkans religiösa verksamhet. I avhandlingen granskas huruvida religiösa organisationer i Finland har rätt att förutsätta religiösa egenskaper av arbetssökande i anställningssituationer och vid besättande av kyrkliga tjänster i sådana arbets- och tjänsteförhållanden vars arbetsuppgifter inte direkt anknyter till samfundets religiösa verksamhet eller lära. Ytterligare undersöks i avhandlingen huruvida religiösa organisationer som i anställningssituationer nyttjar GOR-undantaget, har rätt att på basen av sin egen självuppfattning definiera, huruvida en särskild religiös egenskap är ett legitimt krav i anställningsförhållandet. Avhandlingen behandlar även sådana moralkrav som religiösa organisationer på basen av sin etiska grundsyn ställer på sina anställda. T.ex. krav på en heterosexuell livsstil är vanliga bland religiösa samfund. Deras legitimitet kräver en noggrann bedömning av den religiösa arbetsgivarens etiska grundsyn samt arbetsuppgifternas innehåll.
  • Kneck, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.
  • Firtser, Henry (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja sen ilmenemismuotona erityisesti saalistushinnoittelua Euroopan unionissa. Saalistushinnoittelu on SEUT 102 artiklan vastaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jossa määräävässä asemassa oleva yritys laskee hintansa alle tuotantokustannusten. Alihinnoittelun tavoitteena on yleensä kilpailijan syrjäyttäminen markkinoilta ja tämän toteuduttua ns. monopolivoittojen kerääminen hintoja nostamalla. Tutkielmassa tarkastellaan, milloin yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa ja milloin sen toiminta voidaan katsoa SEUT 102 artiklassa kielletyksi saalistushinnoitteluksi. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymyksiin 1. Milloin ja kuinka yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa Euroopan unionissa, 2. Mitä on saalistushinnoittelu Euroopan unionissa, ja 3. Mitkä ovat saalistushinnoitteluun syyllistymisen edellytykset Euroopan unionissa. Tutkielman tarkoituksena on antaa katsaus saalistushinnoittelun syyllistymisen edellytyksiin sekä yleisiin piirteisiin. Saalistushinnoittelua ei ole määritelty suoraan Euroopan unionin perussopimuksissa, vaan on sen käsite kehittynyt lähinnä unionin oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia Euroopan unionin tuomioistuimen luomaa oikeuskäytäntöä sekä luodaan katsaus Suomen oikeuskäytännön ainoaan saalistushinnoittelutapaukseen, ns. Valio –tapaukseen. Tutkielman keskeisenä aineistona on käytetty Euroopan unionin lainsäädäntöä, Euroopan unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission luomaa oikeuskäytäntöä sekä aiheesta kirjoitettua oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään kilpailua prosessina käyttäen apuna taloustieteellisiä malleja sekä käsitteitä. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään määräävän markkina-aseman käsitettä sekä sen ulottuvuuksia. Tutkielman neljäs luku käsittelee määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman viidennessä luvussa siirrytään saalistushinnoittelun käsitteen ja saalistamisen syiden pariin. Tutkielman kuudennessa luvussa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä. Seitsemännessä luvussa käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelun rationaalisuutta. Tutkielman kahdeksannessa luvussa tehdään lyhyt katsaus saalistushinnoittelun läheisiin väärinkäyttömuotoihin. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan havainnot ja johtopäätökset.
  • Olsson, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten markkinaoikeuden voimassa olevan oikeuden mukaiset toimivaltasäännökset toteuttavat asianosaisten tosiasiallista oikeuksiin pääsyä. Tavoitteena oli tuoda esiin toimivaltasäännösten mahdolliset ongelmakohdat liittyen asianosaisten tosiasiallisen oikeuksiin pääsyn takaamiseksi. Markkinaoikeudessa ratkotaan taloudellisten toimijoiden välisiä riitoja sekä yritysten ja viranomaisten välisiä valitus- ja hakemusasioita. Markkinaoikeus toimii kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, IPR-asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuimena. Markkinaoikeuden ollessa erityistuomioistuin kuuluu sen toimivaltaan ainoastaan asiat, jotka on säädetty nimenomaisesti sen toimivaltaan kuuluviksi. Toimivaltasäännöksiä tarkastellaan lähes poikkeuksetta tuomioistuinten näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että asianosaisten oikeusturvan tarve saatetaan sivuuttaa niin lainsäätäjän kuin myös lainkäyttäjän toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että asianosaisen tosiasiallinen pääsy tuomioistuimeen edellyttää toimivaltasäännöksiltä ennustettavuutta, selkeyttä, kattavuutta sekä asian erityisluonteen huomioimista. Toimivaltasäännökset eivät saa johtaa asian pirstoutumiseen ja tutkimattajättämispäätöksiä tulee välttää. Tutkittaessa miten markkinaoikeuden toimivaltasäännökset vastaavat kyseisiä edellytyksiä, nousi esiin markkinaoikeuden toimivaltasäännösten erinäisiä ongelmakohtia liittyen asianosaisten oikeuksiin pääsyyn. Huomattiin, että toimivaltasäännökset ovat jäykkiä, eivätkä ne jätä lainkaan harkinnanvaraa lainkäyttäjälle. Lisäksi voidaan toimivaltasäännösten katsoa rankaisevan kantajaa erehdyksestä. Tutkielmassa kävi myös ilmi, että toimivaltasäännökset sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta, jota ei edes juristikoulutuksen saanut osaa ennustaa. Tämä johtaa riita-asioiden pirstoutumisiin, tutkimattajättämispäätöksiin sekä prosessikynnyksen nousuun. Tutkielman lopuksi pohdittiin eri ratkaisuvaihtoehtoja, jotta toimivaltasäännökset parantaisivat asianosaisten oikeuksiin pääsyä. Ratkaisuehdotuksina olivat markkinaoikeuden toimivaltasäännösten joustavuuden lisääminen ja asioiden siirtämisen mahdollistaminen yli toimivaltarajojen. Markkinaoikeuden toimivaltasäännöksiä tulisi kehittää niin, että ne vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia reaalielämän tarpeita riitojen ratkaisemiseksi.
  • Kunnas, Tetti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Unionin tuomioistuimen (EUT) käytännössä on jo pitkään näkynyt se, että SEUT 34 artiklan tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoittamista arvioitaessa perustavanlaatuisin, ja jopa ainoaksikin luonnehdittu, kriteeri on, estääkö tai rajoittaako jäsenvaltion toimenpide markkinoille pääsyä. Tämä market access -testi on nykymuodossaan kolmivaiheinen, ja edellyttää, että jäsenvaltion toimenpiteitä arvioidaan monitahoisella vaikutusarvioinnilla. Määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoa koskevan SEUT 102 artiklan soveltamisen piirissä tosiasiallisten markkinavaikutusten rooli on ollut pitkään epäselvä, mutta viimeaikainen ratkaisukäytäntö, etenkin Intel-tapaus (C-413/14 P) ja sitä seuranneet tuomiot, vaikuttaisi antavan viitteitä siitä, että myös EUT olisi omaksumassa jossakin määrin aiempaa taloudellisemman lähestymistavan väärinkäytönkiellon soveltamisessa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millä tavalla tosiasialliset markkinavaikutukset otetaan huomioon yhtäältä, kun sovelletaan SEUT 34 artiklan tavaroiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta sovellettaessa SEUT 102 artiklan määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoa, ja millaisia yhteneväisyyksiä näiden välillä voidaan nähdä. Pääkysymystä tukemassa olivat myös kaksi lisäkysymystä, joiden tarkoituksena oli selvittää, miten unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö kyseisten artikloiden soveltamisessa on kehittynyt, ja millaisia testejä se käyttää arviointityössään sekä voitiinko tapauskohtaisen analyysin katsoa toteuttavan artikloille asetettuja tavoitteita. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa pyrittiin antamaan yleiskuva siitä, miten market access -testi ja sitä koskeva vaikutusarviointi on kehittynyt sekä toisaalta siitä, miten kilpailuoikeudessa, rajattuna määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoon, tosiasialliset markkinaolosuhteet ja tehokkuusperusteet tulee ottaa huomioon, kun arvioidaan, onko yritys rikkonut toiminnallaan SEUT 102 artiklaa. Tutkielman perusteella markkinavaikutusten kasvanut merkitys unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on tiivistetysti ilmaistuna näkynyt ensinnäkin siinä, että sekä SEUT 34 artiklaa että SEUT 102 artiklaa sovellettaessa on luovuttu enenevässä määrin toimenpiteiden etukäteisestä kategorisoinnista ja by object -tulkinnasta. Tällaisista hyvinä esimerkkeinä toimivat Keck-oikeuskäytännössä vahvistetut tietyt myyntijärjestelyt, kielto-olettama (economic rule) jäsenvaltion taloudellisista syistä tai jo Hoffman-La Roche -klassikkotapauksessa vahingollisina, ja täten kiellettyinä, pidetyt uskollisuusalennukset. Olettamien sijaan painotus on siinä, estääkö tai rajoittaako kansallinen toimenpide tosiasiallisesti markkinoille pääsyä, tai seuraako yrityksen menettelystä yhtä tehokkaan kilpailijan syrjäytyminen markkinoilta. Lisäksi markkinavaikutusten kasvavan merkityksen voidaan katsoa näkyneen muutoksena siinä, millä tavalla arviointi kilpailuviranomaisessa tai tuomioistuimessa käytännössä nykyään toteutetaan. Tällöin ensinnäkin SEUT 102 artiklaa sovellettaessa arvioinnissa korostuu kilpailuviranomaisen ja tuomioistuimen tutkintavelvollisuus ja yrityksen väitteiden tutkiminen riittävän täydellisesti ja yksityiskohtaisesti sekä se, että tällainen kokonaisvaltainen tutkiminen saattaa edellyttää myös taloudellista analyysiä tukevien testien, kuten AEC-testin, käyttämistä. Käytännössä EUT on vaikuttanut vielä varsin vastahakoiselta nimenomaisesti kuitenkaan edellyttämään tällaisten testien käyttämistä, koska se nostaisi huomattavasti komission ja kilpailuviranomaisten näyttötaakkaa. Toiseksi SEUT 34 artiklaa sovellettaessa tuomioistuin on enenevässä määrin korostanut jäsenvaltioille kuuluvaa vastuuta siitä, että vähäistä merkittävämmät markkinoille pääsyä rajoittavat vaikutukset otettaisiin kattavasti huomioon. EUT on pyrkinyt myös selkeyttämään suhteellisuustestiä viimeaikaisessa ratkaisukäytännössään sekä painottanut jäsenvaltioille kuuluvaa vastuuta siitä, että jo lainsäädäntövaiheessa otetaan riittävän kattavasti huomioon eri vaikutukset sisämarkkinoille. Lisäksi valitun toimenpiteen tulee aina olla soveltuva tavoiteltavien tulosten saavuttamiseksi, ja tästä pitää myös varmistua riittävällä tavalla. Aiempaa enemmän vaikutusarviointia painottava SEUT 34 artiklan ja SEUT 102 artiklan soveltaminen on saanut osakseen sekä kiitosta että vahvaa epäilystä. Mekaanisempaa lainkäyttöä puolustellaan mm. sen tuomalla oikeusvarmuudella sekä toisaalta myös eräänlaisena resurssikysymyksenä. Toisaalta vaikutusarvioinnin myötä katsotaan ennen kaikkea, että kummankin artiklan tavoitteet toteutuvat aikaisempaa tehokkaammin, kun artikloja voidaan paremmin soveltaa vain oikeasti sisämarkkinoille haitallisiin toimenpiteisiin ja riski vääristä interventioista vähenee (false positives ja false negatives). Myös suhteellisuusperiaatteen voidaan katsoa paremmin toteutuvan, kun käytännössä kiellettäviksi tulevat vain sellaiset toimenpiteet, joilla on oikeasti haitallisia vaikutuksia sisämarkkinoille ja viime kädessä kuluttajien hyvinvoinnille.
  • Wik, Joachim (Helsingin yliopisto, 2019)
    Digitalisaation tuomat muutokset näkyvät sekä taloudessa että yhteiskunnassa. Palveluiden ja tuotteiden digitalisoituminen on johtanut merkittävien markkinoiden siirtymiseen digitaaliseen maailmaan. Tämän seurauksena alustatalous on jatkanut kasvuaan ja suurin osa maailman isoimmista yrityksistä toimivat digitaalisina alustoina. Merkittävimpinä yrityksinä voidaan pitää Googlea, Applea, Facebookia ja Amazonia, jotka muodostavat niin kutsutun GAFA:n. Kilpailuoikeuden katsotaan olevan yksi tehokkaimmista sääntelyvälineistä digitaaliselle alustataloudelle. Digitaalisen alustatalouden ominaispiirteet, kuten digitaaliset alustat, kaksipuoliset markkinat sekä verkostovaikutusten ja datan korostunut merkitys ovat muuttaneet lähestymistapaa kilpailuoikeuteen. Euroopan unioni (EU) on ottanut pioneerin roolin teknologiajättien valvojana. Markkinavoima on yksi kilpailuoikeuden ydinkäsitteistä ja sitä arvioidaan useiden kilpailuoikeudellisten menettelyjen osana. Yrityksen toiminta markkinoilla ei yleensä aiheuta kilpailulle haittaa, mikäli yrityksellä ei ole tietyn asteista markkinavoimaa. Markkinavoiman arvioiminen muodostaa siten keskeisen seikan kilpailuoikeudellisessa tarkastelussa ja sillä on erityisen keskeinen asema yrityskauppavalvonnassa sekä arvioitaessa mahdollista määräävää markkina-asemaa. Markkinavoiman arvioimiseen digitaalisilla alustamarkkinoilla liittyy lukuisia haasteita, sillä alustatalouden ominaispiirteistä johtuen vakiintuneet kilpailuoikeudelliset opit ovat vanhentuneet, eivätkä sellaisenaan päde. Markkinavoiman arviointi digitaalisilla alustamarkkinoilla on tällä hetkellä keskiössä oikeus- sekä taloustieteellisessä tutkimuksessa. Tutkielmassa selvitetään, miten EU:n kilpailuoikeudessa käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisessa alustataloudessa toimivien yritysten markkinavoiman arvioimiseen, mitkä seikat osoittavat markkinavoimaa digitaalisilla alustamarkkinoilla sekä mihin seikkoihin markkinavoiman arvioimisessa on keskityttävä. Tutkimalla oikeus- ja taloustieteellistä kirjallisuutta sekä EU-oikeuskäytäntöä selvitetään, miten vakiintuneesti käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisille alustamarkkinoille. Kilpailuviranomaisilla on käytössään eri menetelmiä markkinavoiman arvioimiseen. Niin sanotut suorat menetelmät koostuvat taloustieteellisistä malleista ja liittyvät yrityksen hinnoitteluun ja käyttäytymiseen sekä tuotteiden kysyntäjoustoon. Suorien menetelmien soveltaminen vaatii yksityiskohtaisia tietoja markkinoista ja hinnoista. Toista arviointimenetelmää kutsutaan epäsuoraksi menetelmäksi. Siinä painotetaan markkinoiden rakenteellista tarkastelua ja tutkitaan esimerkiksi yritysten markkinaosuuksia, markkinoiden keskittymisastetta sekä alalle tulon esteitä. Komissio sekä EU:n jäsenmaiden kilpailuviranomaiset käyttävät pääsääntöisesti epäsuoraa menetelmää arvioitaessa yritysten markkinavoimaa. Tutkielmassa päädytään esittämään, että markkinavoiman arvioimiseen vakiintuneesti käytössä olevat menetelmät eivät sellaisinaan sovellu digitaalisille alustamarkkinoille. Osa menetelmistä eivät digitaalisten alustamarkkinoiden erityisten ominaispiirteiden johdosta ole käyttökelpoisia. Rakenteellisessa tarkastelussa arvioinnin painopiste on siirtynyt pois markkinaosuuksista, sillä markkinaosuudet eivät digitaalisilla alustamarkkinoilla aina anna luotettavaa kuvaa markkinoiden voimasuhteista. Arvioitaessa digitaalisten alustojen markkinavoimaa arvioinnissa on entistä enemmän keskityttävä alalle tulon esteisiin, kuten verkostovaikutuksiin, dataan ja vaihtamiskustannuksiin sekä innovaation ja potentiaalisen kilpailun korostuneeseen merkitykseen.
  • Mäkelä, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen perustuslain 10 §:ssä turvataan jokaisen oikeus yksityis- ja perhe-elämän sekä henkilötietojen suojaan. Kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Yksityiselämän, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin suojan katsotaan ulottu-van myös työpaikalle. Työnantaja voi direktio-oikeutensa nojalla määrätä muun muassa työn suoritustavasta, laadusta ja laajuudesta sekä työnteon ajasta ja paikasta. Direktio-oikeudesta voidaan siten johtaa myös työnantajan oikeus työntekijän tekniseen valvontaan. Työnantajalle kertyy tämän suorittamasta teknisestä valvonnasta henkilötietoja, joita on käsiteltävä tietosuojalainsäädännön edellyttämällä tavalla. EU:n yleinen tietosuoja-asetus astui voimaan toukokuussa 2018. Sitä tarkentaa ja täydentää vuoden 2019 voimaan astunut uusi kansallinen yleislaki, tietosuojalaki (1050/2018). Työelämän tietosuojasta on säädetty erikseen yksityisyyden suojasta työelämässä annetulla lailla (759/2004). Tällä työelämän tietosuojalailla säädetään muun muassa työntekijää koskevien henkilötietojen käsittelystä, teknisestä valvonnasta työpaikalla sekä työntekijän sähköpostiviestien hakemisesta ja avaamisesta. Viestinnän luottamuksellisuudesta ja yksityisyyden suojasta säädetään sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa (917/2014). Lakia yksityisyyden suojasta työelämässä muutettiin tietosuojalain säätämisen yhteydessä. Muutoksissa oli pääosin kyse työelämän tietosuojan liittyvän erityissääntelyn yhteensovittamisesta uuteen säädösympäristöön. Lakimuutos astui voimaan huhtikuussa 2019. Tämän tutkielman yhtenä tarkoituksena on selventää, mitä uusi säädösympäristö tarkoittaa tekniseen valvontaan liittyvän henkilötietojen käsittelyn osalta. Teknisen valvonnan käsitettä ei ole määritelty lainsäädännössä tyhjentävästi. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan työnantajan teknisin menetelmin suorittamaa, työntekijään kohdistuvaa, valvontaa. Teknistä valvontaa ovat muun muassa kameravalvonta, kulunvalvonta, paikantaminen sekä työntekijän sähköpostin ja tietoverkkojen käytön valvonta. Työntekijöitä voidaan valvoa myös muunlaisin teknisin menetelmin. Tässä tutkielmassa käsitellään kameravalvontaa, kulunvalvontaa, paikantamista sekä työntekijän sähköpostin käytön valvontaa. Tutkielman keskeiset tutkimuskysymykset voidaan muotoilla seuraavalla tavalla: Millä edellytyksillä työnantaja voi ottaa käyttöönsä eri teknisen valvonnan muotoja? Miten työnantaja voi hyödyntää teknisen valvonnan kautta kertyneitä henkilötietoja? Tavoitteena on tuottaa lukijalle selkeä kuva siitä, mitä voimassa oleva lainsäädäntö sanoo teknisestä valvonnasta. Tämän vuoksi tutkielman lopussa on erillisenä liitteenä taulukko, johon on koottu valvonnan käyttöönottoa koskevat menettelysäännökset valvontamuodottain.
  • Virtanen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen kiinteistöjärjestelmään on 1.8.2018 voimaantulleilla lainmuutoksilla luotu mahdollisuus muodostaa uudenlainen rekisteriyksikkö - 3D-kiinteistö. Se voi olla kiinteistö, jolla ei ole lainkaan maapinta-alaa. Kiinteistö voidaan siis määritellä kolmiulotteiseksi tilaksi, jolla on rajat pysty- ja vaakasuunnassa. Täten kiinteistö voi siis muodostua vaikkapa kerrostalon ylimmästä kerroksesta tai maanalaisesta pysäköintihallista. Aiemmin tämä ei ole ollut mahdollista, sillä kiinteistölle määriteltiin ainoastaan vertikaalisesti maapohjaan sidotut rajat. Tutkimuskysymys on laajasti ilmaistuna se, onko 3D-kiinteistönmuodostus tarpeellinen, ja tuoko se tavoiteltua lisähyötyä nimenomaan vaihdantaa ajatellen, vai synnyttääkö se saavutettuun hyötyyn nähden liikaa uusia ongelmia. Tutkimuksen keskeinen tavoite on kriittisesti tarkastella 3D-kiinteistönmuodostuksen kipupisteitä. Tarkastelun keskiössä ovat 3D-kiinteistöjen erilaiset vastuut. Erityisesti tutkitaan kunnossapitovastuun määrittämisen ongelmaa. Huomiota saavat lisäksi käsitemääritelmät sekä niistä johtuvat epäselvyystilanteet eri säännösten tulkinnassa. Tutkimussuuntaus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Käsiteanalyysin osalta tutkimuksessa on lisäksi teoreettisen lainopin tunnuspiirteitä. Tutkimuksen johtopäätöksenä totean, että uudistus on ratkaissut ainoastaan vakuuskäyttöön liittyvän ongelman. Sen sijaan se ei ole poistanut ongelmaa rakennuskokonaisuuden ylläpidon järjestämisestä – ongelma on ainoastaan siirretty toiselle oikeudelliselle tasolle. Lisähuomiona totean, että kiinteistö- ja rakennusoikeudessa käytetty käsitteistö on osittain ristiriitainen ja sekaannusta aiheuttava. Tämän vuoksi käsitteistö on paitsi systematisoinnin, myös uusien käsitteiden tarpeessa. Keskeisimpänä johtopäätöksenä esitän, että kiinteistökäsitteen soveltamisalan laajentaminen uuteen rekisteriyksikköön on huono ratkaisu, joka osaltaan johtaa edellä mainittuihin ongelmiin. Ongelma tulisi korjata lainsäädäntömuutoksilla ennen praksiksen muodostumista.
  • Kurjenpuu, Tyyni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan valtiontuki- ja yrityskauppavalvonnan ilmoitusvelvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sisältöä unioin tuomioistuinten sekä Euroopan komission ratkaisukäy-tännön valossa. Oikeuskäytäntö on paljastanut, että näihin menettelyllisiin velvollisuuksiin si-sältyy verrattain paljon tulkintaongelmia. Keskeinen kysymys koskee siten velvoitteiden lau-kaisevia tekijöitä ja lainmukaisesti oikeanlaista toteuttamista. Lähtöhypoteesina ja koko tut-kielman kantavana teemana on ollut tehokkuusargumenttien merkitys velvoitteiden sisällön muotoutumisessa. Keskeisenä teemana velvoitteiden sisällön määrittämisen lisäksi, tutkielmassa tunnustetaan ja pyritään osoittamaan politiikan vahva merkitys osana arviointiprosessia. Ilmoitusvelvollisuu-den ja täytäntöönpanokiellon sisällön hahmottamista on pyritty lähestymään oikeuden ja poli-tiikan keskinäinen yhteyden sekä oikeuden välineellisen arvon kautta. Julkisen vallan ilmoitus-velvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sekä yksityiseen kohdistuvat samaiset velvoitteet luo-vat hedelmällistä maaperää näiden kilpailuoikeudellisten välineiden kokonaisvaltaiseen tutki-miseen. Tavoitteena on siten ollut kahden erilaisen valvontajärjestelmän vertailun avulla, pyr-kiä löytämään yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia velvoitteiden välillä. Keskeisenä materiaalina tutkielmassa on käytetty unionin tuomioistuinten ratkaisuja sekä aiheeseen liittyvää oikeuskir-jallisuutta. Tutkimuksessa pyritään yhdistämään metodina lainoppi ja kriittinen lainoppi.
  • Järviö, Juhana (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin osakeyhtiölaki (624/2006) sallii osakkeenomistajan yhteiskunnallisten päämäärien edistämisen osakeyhtiön toiminnan kautta silloin, kun yhtiön toiminnan tarkoituksena on osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:n mukaisesti tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kysymyksen kannalta keskeiseksi muodostuu yhtiön edun ja toiminnan tarkoituksen tarkan sisällön määritteleminen sekä se, millaisen liikkumavaran ne jättävät osakkeenomistajalle ja yhtiön johdolle. Liikkumavara määrittyy sen kautta, millaisiin toimiin yhtiö on mahdollista sitoa ja synnyttävätkö toimet vahingonkorvausvastuun riskin. Yhtiön etu voidaan yleisellä tasolla määritellä vain hyvin abstraktisti. Loogisinta ja osakeyhtiölain säännösten kokonaisuuden sekä lain esitöiden näkökulmasta perustelluinta on johtaa yhtiön etu toiminnan tarkoituksesta. Yhtiön edun mukaisia ovat toimet, jotka edistävät voiton tuottamista osakkeenomistajille. Kaikkien yhtiön toimien ei kuitenkaan tarvitse välittömästi kasvattaa yhtiön voitontuottamiskykyä tai osakkeenomistajien osinkoa, vaan toimia on arvioitava niiden muodostaman kokonaisuuden perusteella. Toiminnan tarkoituksen vastaisia toimia ovat toimet, joilla tavoiteltu tarkoitus ei ole edes välillisesti tuottaa taloudellista hyötyä. Osakkeenomistajan kyky edistää yhteiskunnallisia päämääriä riippuu suuressa määrin osakkeenomistajan vallasta yhtiössä. Yhdenyhtiössä tai silloin, kun kaikki osakkeenomistajat ovat samaa mieltä päämäärien edistämisestä, voiton tavoittelusta on mahdollista luopua, sillä yhtiön toiminnan tarkoitus on osakkeenomistajien päätettävissä oleva asia. Toiminnan tarkoituksen muotoilulla on vaikutusta myös siihen, mitä etua yhtiön johdon tulee edistää. Osakkeenomistajat voivat myös yksimielisillä päätöksillään sitoa yhtiön oikeustoimiin, jotka eivät edistä toiminnan tarkoitusta. Johdon ja omistuksen erillisyydellä ei ole tällaisessa yhtiössä tavanomaista merkitystään, sillä osakkeenomistajat voivat päättää hallituksen ja toimitusjohtajan yleistoimivaltaan kuuluvista asioista. Osakeyhtiölain pääomajärjestelmä ja varojenjakoa koskeva sääntely rajoittavat kuitenkin tällaisessakin yhtiössä yhteiskunnallisten päämäärien edistämistä, sillä täysin liiketoimintaan liittymättömiin toimiin voidaan käyttää vain jakokelpoisia varoja yhtiön maksukyvyn puitteissa. Kun osakkeenomistajien kesken ei vallitse tarvittava yksimielisyys, yhteiskunnallisten päämäärien edistäminen riippuu siitä, käyttääkö tällaisia päämääriä edistämään pyrkivä osakkeenomistaja yhtiössä sellaista valtaa, että tämä kykenee nimittämään yhtiön hallituksen. Koska toiminnan tarkoitus jättää johdolle paljon liikkumavaraa keinojen valinnassa, osakkeenomistajan nimittämä johto kykenee valitsemaan voitontavoittelussa käytettävät keinot niin, että samalla edistetään myös yhteiskunnallisia päämääriä. Edellytyksenä on, että päämäärät kyetään sitomaan osaksi yhtiön normaalia liiketoimintaa. Yhtiön etu on tulkittavissa osakkeenomistajien välisen intressikonfliktin ratkaisunormiksi. Sekä yhtiön että osakkeenomistajien edut oletetaan osakeyhtiölaissa taloudellisiksi. Liiketaloudellisen perusteen olemassaolo rajaa sekä sallittua varojenkäyttöä ja kiellettyä varojenjakoa että osakkeenomistajien yhdenvertaista ja epäyhdenvertaista kohtelua. Toiminnan tarkoitus ja johdon velvollisuus edistää huolellisesti toimien yhtiön etua tarkoittavat, että johdolla on velvollisuus valita huolellisesti ja voitontavoittelun näkökulmasta rationaalisesti sellaiset keinot, jotka edistävät parhaiten toiminnan tarkoitusta. Koska liiketoimintaan liittyy aina riskejä ja erilaisia liiketoimintapäätöksiä on lähes mahdoton asettaa paremmuusjärjestykseen, johdolla on laaja toimintavapaus. Vähemmistöosakkeenomistaja, joka ei jaa enemmistöosakkeenomistajan yhteiskunnallisia intressejä, ei voi puuttua johdon liiketoimintapäätöksiin sillä perusteella, että tämä ei halua yhtiön toiminnassa edistettävän voiton tuottamisen ohella muita päämääriä. Vastaavasti yhteiskunnallisesti suuntautunut vähemmistöosakkeenomistaja ei voi edellyttää yhtiön noudattavan toiminnassaan yhteiskunnallisia päämääriä edistäviä menettelytapoja silloin, kun ne eivät ole yhtiön ja kaikkien osakkeenomistajien taloudellisten etujen mukaisia. Yhteiskuntavastuulla ei voida perustella toiminnan tarkoituksesta tinkimistä, sillä yhteiskuntavastuullinen toiminta on osakeyhtiölain systematiikassa liiketoimintapäätös muiden joukossa.
  • Koskinen, Sanni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Euroopan komissio on tehnyt valtiontuen alalla uuden aluevaltauksen ja alkanut viimeisen vuosikymmenen aikana tutkimaan valtioiden yrityksille myöntämien yksittäisten veropäätösten, kuten ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontukisääntelyn mukaisuutta. Ennakkohinnoittelusopimuksella on tarkoitus määrittään yhtiön ja sen kanssa etuyhteydessä olevien yhtiöiden välisten liiketoimien hinnoittelun perusteet. Tällaisten etuyhteysyritysten liiketoimien hinnoittelua kutsutaan siirtohinnoitteluksi ja sen ytimessä on edellytys hinnoittelun markkinaehtoisuudesta eli markkinaehtoperiaatteesta. Markkinaehtoperiaatteen mukaisesti etuyhteysyritysten liiketoimien tulisi perustua samanlaisille ehdoille, kuin mitä itsenäisten yritysten voitaisiin olettaa soveltavan vastaavanlaisissa liiketoimissa markkinatilanteessa. Sääntelyllä estetään erityisesti yrityksen tulon siirtäminen keinotekoisia liiketoimia käyttäen konsernin sisällä halvemman verotuksen piiriin. Komission tutkinnat ovat johtaneet, tällä hetkellä, neljän päätöksen antamiseen, joissa komissio on todennut Alankomaiden, Irlannin ja Luxemburgin antaneen Starbucksille, Applelle sekä Fiatille ja Amazonille kiellettyä valtiontukea. Jotta komissio voi katsoa toimen valtiontukisääntelyn vastaiseksi, tulee toimi luokitella valtiontueksi SEUT 107(1) artiklan mukaisesti. Artikla asettaa toimelle neljälle eri kriteeriä, joista tapauksien näkökulmasta mielenkiintoisimmat ovat vaatimukset toimen tuottamasta edusta sekä toimen valikoivasta luonteesta. Komission mukaan ennakkohinnoittelusopimukset voitiin katsoa kielletyksi valtiontueksi, sillä sopimuksien mukaiset siirtohinnoittelumallit johtavat markkinaehtoperiaatteen vastaisiin lopputuloksiin ja siten yrityksen pienentyneeseen verorasitukseen muihin verrannollisessa asemassa oleviin yrityksiin verrattuna. Tutkielman tavoitteena on analysoida, missä kulkee raja ennakkohinnoittelusopimuksen katsomiseksi kielletyksi valtiontueksi. Tätä arvioidaan erityisesti päätöksien osapuolten ja myös unionin yleisen tuomioistuimen argumenttien valossa. Päätöksien ongelmallisuus kiteytyy erityisesti markkinaehtoperiaatteen soveltamiseen, joka on osoittautunut tulkinnalliseksi kysymykseksi erityisesti periaatetta koskevan OECD:n tuottaman sääntelyn epäselvän oikeuslähteellisen aseman ja hankalan soveltamisen vuoksi. Komissio on arvioinut tilanteita myös valtiontuelle epätyypillisesti valtion sisäisen järjestelmän ulkopuolisilla argumenteilla. Komission vastapuolten näkökulman mukaan asian arviointi tulisi sen sijaan perustaa puhtaasti kansallisten säännösten pohjalle. Komission päätöksissä erimielisyyttä on myös herättänyt valikoivuuden kriteeri ja sen alalla erityisesti kysymys siitä, voidaanko etuyhteysyrityksiä ja itsenäisiä yrityksiä pitää verrannollisessa asemassa keskenään. Komission näkemyksen mukaan etuyhteysyritykset tulee katsoa verrannollisiksi itsenäisten yritysten kanssa, joihin ei sovelleta siirtohinnoittelusäännöksiä, mitä näkemystä komission vastapuolet eivät jaa. Komission päätöksistä on valitettu unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka on ehtinyt antaa ratkaisunsa kahden päätöksen osalta syksyllä 2019. Ratkaisuissaan yleinen tuomioistuin hyväksyi tapauksen arvioimisen markkinaehtoperiaatteen lähtökohdilta, mikäli kansallinen verojärjestelmä perustuu valinnalle verottaa etuyhteysyrityksiä ja itsenäisten yrityksiä samoin perustein. Ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontuen mukaisessa arvioinnissa ei siten tule lähteä liikkeelle suoraan kansallisista säännöksistä, vaan painoarvoa annetaan erityisesti OECD:n ohjeistukselle. Unionin yleinen tuomioistuin asetti kuitenkin komissiolle näyttötaakan periaatteen vastaisesta menettelystä korkeammalle, kuin komissio itse oli tehnyt. Tuomioistuimen mukaan komission tulee esimerkiksi osoittaa, että ennakkohinnoittelusopimus ei ole vain OECD:n ohjeistuksen vastainen, vaan että sopimuksen soveltaminen tosiasiassa johtaa markkinaehtoperiaatteen vastaiseen lopputulokseen, joka tuottaa etua kyseiselle yritykselle. Päätösten oikeusprosessi voi kuitenkin jatkua vielä tulevaisuudessa, mikäli hävinneet osapuolet päättävät valittaa tuomiosta Euroopan unionin tuomioistuimeen. Tapauskohtaisen arvioinnin johdosta oikeustila tulee varmasti hakemaan muotojana vielä tulevaisuudessa oikeuskäytännössä.

View more