Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Tiina, Pohjamies (Helsingin yliopisto, 2019)
    Välimiesmenettelyssä taloudelliset intressit ovat usein suuret. Välimiesmenettelyn aikana kulut saattavat nousta merkittävästi, jonka johdosta menettely voi olla asianosaiselle taloudellisesti raskas. Jos on todennäköistä, että kantaja ei pystyisi välimiesmenettelyn aikana kertyneitä kuluja kattamaan, voi vastaaja hakea kuluturvaamismääräystä välimiestuomioistuimelta. Tämä kuitenkin edellyttää, ettei ole varmuutta kantajan väitteen menestymisestä. Käytännössä tällaisella määräyksellä välimiesoikeus velvoittaa toisen osapuolen tarjoamaan pankkitalletuksen tai vakuuden niiden kulujen varalle, jotka ovat välimiesmenettelyn aikana kertyneet. Kuluturvaamismääräyksellä varmistetaan, että osapuolen hävitessä, on olemassa varoja, joilla kulut on mahdollista kattaa. Tutkielmassa tarkastellaan kuluturvaamismääräysten myöntämisperusteita ja edellytyksiä sekä pohditaan niitä seikkoja, joita välimiesoikeuden tulee punnita harkitessaan, hyväksyykö se kulujen turvaamiseksi esitetyn pyynnön. Kuluturvaamismääräykset ovat olleet välimiesmenettelyssä hankalasti mielletty aihe, koska välimiesmenettelysääntöjen ja kansallisen lain valossa ei ole selvää, milloin välimiesoikeus voi tällaisen määräyksen antaa. Kuluturvaamismääräyksiin on suhtauduttu varovasti, koska sen on katsottu heikentävän kantajan oikeussuojaa. Välimiesmenettely perustuu osapuolten solmimaan välityslausekkeeseen, jossa sovitaan riitojen ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä kansallisen tuomioistuimen sijaan. Pätevä välityslauseke antaa välimiesoikeudelle toimivallan ratkaista sopimussuhteesta johtuva riita-asia ja vastaavasti evää asianosaisen oikeuden viedä asia käsiteltäväksi kansalliseen tuomioistuimeen. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi välityslausekkeen kohtuullistamista, jos kantaja ei pysty määräyksestä huolimatta vakuutta asettamaan kulujen varalle. Tarkoituksena on selventää asiantilaa välityslausekkeen kohtuullistamisen mahdollisuuksista, jos on olemassa riski siitä, että asianosainen ei saa asiaansa käsitellyksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelylainsäädäntö vaihtelee säännöittäin riippuen siitä, onko välimiestuomioistuimelle annettu nimenomainen toimivalta myöntää kulujen turvaamismääräystä vai katsotaanko tämän toimivallan sisältyvän osaksi yleistä oikeutta myöntää väliaikaistoimia. Kulujen turvaamista koskeva määräys on poikkeuksellinen tilanne, koska se vaatii toteutuakseen aina erityiset olosuhteet. Välimiesten tulee, arvioidessaan kuluturvaamishakemuksen hyväksymistä, ottaa jo alustavasti kantaa pääasian lopulliseen ratkaisuun sekä vastaajan oikeussuojan toteutumiseen. Vastaajan tulee aktiivisesti osoittaa, että on olemassa todennäköisyys siitä, että kantaja ei voi pääasiaan annetun tuomion kuluja kattaa, jos ne viime kädessä hänelle tulevat vastattavaksi. Yhteenvetona voidaan todeta, että vaikka kantajan taloudellinen asema aiheuttaisi todennäköisyyden siitä, että se ei voi kuluja viime kädessä kattaa, ei tällaista määräystä voida antaa, jos välimiesoikeus katsoo, että on todennäköisempää, että kantajan väite menestyy. Jos välimiesoikeus määrää kantajan asettamaan vakuuden kulujen turvaksi, mutta syystä tai toisesta epäonnistuu vakuuden asettamisessa, on tarkasteltava osapuolten asemaa sopimussuhteessa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että välityslauseketta voidaan sovitella silloin, kun ehdon soveltaminen välimiesmenettelyn kustannuksista johtuen kohtuuttomasti heikentäisi toisen osapuolen mahdollisuuksia saada oikeussuojaa.
  • Lagus, Adine (Helsingin yliopisto, 2019)
    Det förekommer att länder tillämpar ett system för ingripande i barns kriminalitet där ett barn som inte uppnått åldern för straffrättsligt ansvar blir föremål för skyddsåtgärder när barnet begått brottsliga gärningar. En sådan skyddsåtgärd kan vara att barnet omhändertas och placeras utom hemmet. I t.ex. Finland är åldern för straffrättsligt ansvar 15 år och ett barn som inte vid gärningstidpunkten uppnått denna ålder kan med stöd av barnskyddslagen (417/2007, BSL) 40 § omhändertas, vilket är en förvaltningsrättslig åtgärd. När barnet blir föremål för skyddsåtgärder där åtgärderna anses ske i barnets intresse anses barnet inte vara i behov av samma processuella rättigheter som en person som blir föremål för påföljder i syfte att bestraffa. I en diskussion om rättigheter är den Europeiska konventionen om skydd för de mänskliga rättigheterna (människorättskonventionen) av stor betydelse eftersom konventionsstaterna ska garantera alla inom deras jurisdiktion de fri- och rättigheter som följer av konventionen och efterlevnaden av detta övervakas även av den Europeiska domstolen för de mänskliga rättigheterna (människorättsdomstolen). Vid prövningen av fall kan människorättsdomstolen autonomt tolka vad som ska anses utgöra ett förfarande av straffrättslig natur vid tillämpningen av konventionen och ge upphov till att de processuella rättigheter konventionen föreskriver i anknytning till en straffprocess ska vara tillämpliga i fallet. År 2016 tog människorättsdomstolen i avgörandet Blokhin v. Ryssland ställning till detta i förhållande till en skyddsåtgärd där ett barn placerats utom hemmet med anledning av barnets brottsliga gärningar och ansåg att detta förfarande vid tillämpningen av konventionen skulle vara av straffrättslig natur och att barnet därför borde ha tillgodosetts processuella rättigheter i anknytning till en straffprocess. I denna avhandling undersöks hur människorättskonventionen och den praxis människorättsdomstolen utvecklat i anknytning till konventionen förhåller sig till skyddsåtgärder där barn omhändertas och placeras utom hemmet med anledning av barnets brottsliga gärningar samt till barnets processuella rättigheter vid vidtagandet av dylika åtgärder. Därtill undersöks hur detta förhåller sig till det finländska förfarandet enligt vilket barn med stöd av BSL 40 § kan omhändertas med anledning av barnets brottsliga gärningar. De frågor avhandlingen syftar till att ge svar på är i första hand om och när dylika omhändertaganden enligt människorättsdomstolens praxis kan utgöra förfaranden av straffrättslig natur och i andra hand hur detta förhåller sig till det finländska förfarandet. Därefter syftar avhandlingen till att ge svar på vilken betydelse människorättskonventionen och människorättsdomstolens praxis kan ha för barnets rätt till ett biträde i finländska förfaranden i anknytning till ett omhändertagande med anledning av barnets brottsliga gärningar. För att ge svar på ovanstående forskningsfrågor tillämpas främst en rättsdogmatisk metod. Källmaterialet är främst människorättskonventionen, människorättsdomstolens praxis och såväl nationell som internationell rättslitteratur i anknytning till ämnet. Slutsatsen i denna avhandling är att människorättsdomstolen ska anses ha öppnat upp för att förfaranden där barn omhändertas med anledning av deras brottsliga gärningar, under särskilda omständigheter, kan utgöra förfaranden av straffrättslig natur vid tillämpningen av konventionen men att det är svårt att anse att ett dylikt omhändertagande av ett barn med stöd av BSL 40 § kunde utgöra det. I analysen av omhändertagandens straffrättsliga natur framförs dock att det är av betydelse för denna bedömning huruvida omhändertagandet utgör en frihetsberövning samt att man i ljuset av människorättsdomstolens praxis kan ifrågasätta om inte ett omhändertagande i Finland, till skillnad från den rådande uppfattningen i frågan, under vissa omständigheter utgör en frihetsberövning. Detta har betydelse för barnets processuella rättigheter enligt människorättskonventionen. Avhandlingens slutsats är även att huruvida barnet haft tillgång till ett biträde kan vara av betydelse för att ett förfarande i anknytning till ett omhändertagande med anledning av barnets brottsliga gärningar ska kunna anses vara förenligt med människorättskonventionen.
  • Sommardahl, Emma (Helsingin yliopisto, 2019)
    Den europeiska straffprocessrätten bygger i dag i stor utsträckning på principen om ömsesidigt erkännande. Principen bygger i sin tur på ett antagande om ett ömsesidigt förtroende mellan medlemsstaterna, dvs. att det råder en tillit till andra medlemsstaters rättsordning och respekt för de grundläggande och mänskliga rättigheterna. I praktiken innebär principen att ett juridiskt beslut som fattats i en medlemsstat även ska kunna verkställas i en annan medlemsstat, i princip med minimal egen nationell kontroll eller prövning. Den europeiska arresteringsordern är det första och det kanske mest kända straffrättsliga instrument som bygger på ömsesidigt erkännande. Sedan rambeslutet om den europeiska arresteringsordern trädde ikraft år 2002, utan en uttrycklig människorättsvägransgrund, har unionen förändrats konstant. Unionen har t.ex. expanderats från 15 medlemsstater till 28 (och snart 27 i och med Storbritanniens planerade utträde ur unionen). De senaste åren har dessutom präglats av ökad EU-skepticism och nationalism, och därtill har vissa medlemsstater genom sina samhälls- och lagändringar misstänks bryta mot unionens gemensamma värden – däribland de grundläggande och mänskliga rättigheterna. Trots det är utgångspunkten ett rådande förtroende mellan medlemsstaterna. Denna avhandlingen granskar med hjälp av den europeiska arresteringsordern hur långt principen om ömsesidigt erkännande och förtroende egentligen sträcker sig, då respekt för mänskliga rättigheter ställs mot principens krav på effektivitet och antagande om ömsesidigt förtroende. Det handlar om en klar avvägning mellan två viktiga intressen. Å ena sidan bör gränsöverskridande straffrättsligt samarbete vara snabbt och effektivt, å andra sidan får det inte leda till att individens rättigheter frånses i processen. Denna rättsdogmatiska studie granskar således med hjälp av bl.a. senaste tidens rättspraxis hur unionen förhåller sig till konflikter mellan de två viktiga intressena – ömsesidigt erkännande och skyddet av mänskliga rättigheter (mer bestämt de rättigheter som föreskrivs i art. 3 och 6 i EMRK). Avhandlingen försöker besvara frågan om antagandet om ömsesidigt förtroende och avsaknaden av en uttrycklig människorättsvägransgrund har någon egentlig betydelse vid en reell risk för att individens rättigheter inte garanteras vid överlämningsförfarandet enligt den europeiska arresteringsordern. Frågan om hur rambeslutet förhåller sig till skyddet av mänskliga rättigheter har sysselsatt EU-domstolen de senaste åren. EU och EU-domstolen har valt att poängtera betydelsen av det ömsesidiga förtroende och under en lång tid inte tillåtit några undantag med hänvisning till mänskliga rättigheter. Emellertid har denna uppfattning så småningom luckrats upp, kanske delvis just till följd av ovannämnda samhällsförändringar i vissa medlemsstater. Undantag har nu ansetts vara tillåtna vid exceptionella omständigheter – även om beviströskeln ställts så högt att den i praktiken kan vara svår att uppnå. Genom en granskning av den senaste rättsutvecklingen kan konstateras, att även om mänskliga rättigheter i dag i vissa fall kan leda till att ett beslut om att verkställa en europeisk arresteringsorder skjuts upp eller överlämningsförfarandet kan avslutas, har kraven ställs så högt att man fortfarande kan tala om ett antagande om ömsesidigt förtroende som utgångspunkt för det straffrättsliga samarbetet. Frågan är om denna linjedragning räcker som skydd för individens rättigheter i en föränderlig union – där skyddet av mänskliga rättigheter inte alltid är en självklarhet.
  • Kauppinen, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kilpailuoikeudellinen pätemättömyys on osa kilpailuoikeuden yksityisoikeudellista täytäntöönpanoa. Tutkielmassa tarkastellaan kilpailuoikeudellisen pätemättömyyden oikeudellista perustaa ja oikeusvaikutuksia. Erityiskysymyksenä tarkastellaan sitä, voidaanko muun sopimuksen sisältöä sovitella silloin, kun osapätemättömyyden takia osapuolten velvoitteiden välillä vallitsee epätasapaino. Pätemättömyys kilpailuoikeudellisella perusteella on luonteeltaan absoluuttista: se ei luo mitään oikeusvaikutuksia sopimusosapuolten välille eikä myöskään suhteessa kolmansiin. Pätemättömyys on automaattista eli vaikuttaa itsestään suoraan lain nojalla. Tuomioistuimen on otettava pätemättömyys huomioon suoraan viran puolesta dispositiivisessa riita-asiassa silloinkin, kun asianosainen ei vetoa pätemättömyyteen. Kilpailuoikeudellinen pätemättömyys on siis sopimusoikeuden yleisten pätemättömyysoppien näkökulmasta sellaista erittäin vahvaa pätemättömyyttä, jota klassisen pätemättömyysopin terminologiassa luonnehdittaisiin mitättömyydeksi. Ajallisen ulottuvuutensa osalta kilpailuoikeudelliseen pätemättömyyteen liittyy erityispiirteitä: pätemättömyys ei voi korjaantua osapuolten aktiivisilla toimilla, mutta eräiden olosuhteiden, kuten etupäässä markkinaosuuksien, muuttuessa pätemättömyys voi lakata, jos menettely muuttuu olosuhteiden muutoksen vuoksi kilpailusääntöjen mukaan sallituksi. Pätemättömyydellä on tärkeä asema kilpailuoikeudellisessa soveltamisjärjestelmässä. Sillä varmistetaan se, ettei kiellettyjä kilpailunrajoituksia voida panna täytäntöön yksilöiden välisissä suhteissa. Pätemättömyys lisää kiellettyyn menettelyyn liittyviä riskejä yritysten näkökulmasta, joten sillä on myös preventiivinen vaikutus. Lisäksi pätemättömyyden tarkoituksena on suojella yksilöiden kilpailuoikeuteen perustuvia oikeuksia. Pätemättömyyden taustalla vaikuttaa vahva julkinen intressi, mikä vaikuttaa pätemättömyysseurauksen tulkintaan ja soveltamiseen. Kilpailuoikeudellisen sääntelyn tavoitteiden toteuttamiseksi ei ole tarpeen puuttua sopimuksen muihin osiin kuin välittömästi kiellettyihin ehtoihin. Lähtökohtaisesti pätemättömyys ulottaa vaikutuksensa ainoastaan kiellettyihin ehtoihin. Koko sopimus on pätemätön, jos kielletyt ehdot muodostavat niin olennaisen osan sopimuksesta, että sopimuksen soveltaminen muilta osin ei olisi enää osapuolten kannalta tarkoituksenmukaista. Osapätemättömyys voi tarkoittaa osapuolten kannalta sitä, että sopimusvelvoitteiden välillä vallitsee epätasapaino vastoin alkuperäistä tarkoitusta. Tällaisissa tilanteissa ainakin huonompaan asemaan joutunut osapuoli saattaisi haluta sovitella sopimuksen muita ehtoja tasapainon saavuttamiseksi. Yritysten pitäisi kuitenkin tuntea pakottavan kilpailulainsäädännön sisältö sekä huolehtia ehtojen pätevyydestä sopimuksentekovaiheessa. Epätasapainon sovittelu oikeustoimilain 36 §:n nojalla voi tulla kaiketi kyseeseen lähinnä sellaisessa tilanteessa, jossa toinen osapuoli ei ole huomattavasti heikomman neuvotteluasemansa vuoksi kyennyt tosiasiallisesti vaikuttamaan sopimuksen sisältöön vahvemman osapuolen käytännössä yksipuolisesti määrätessä ehdoista.
  • Vuohelainen, Vilma (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on lainopillisen metodin avulla hahmottaa harjoittelun työoikeudellista sääntelyviitekehystä Suomessa. Sääntelyviitekehyksen tarkastelun lomaan sijoittuu kysymys harjoittelun oikeudellisesta luonteesta. Kysymykseen vastaaminen edellyttää työoikeuden yleisten oppien, kuten tunnusmerkistöopin ja pakkosoveltamisen tarkastelua. Näiden ohella tutkielmassa joudutaan ottamaan kantaa myös oppiin työoikeudellisten normistojen henkilöllisen soveltamisalan yhtenäisyydestä. Harjoittelun sääntelyviitekehystä kartoittavan tutkimuksen tarve kumpuaa erityisesti siitä tosiasiasta, että harjoittelun (työ)oikeudellinen luonne tuntuu käytännössä olevan epäselvä monessa suhteessa. Tutkimuskysymyksen käsittelyä ohjaa ajatus siitä, että harjoittelulla on oikeudellisena ilmiönä useita ulottuvuuksia lainsäädännön eri osa-alueilla, eikä kaikkea tätä lainsäädäntöä voida luonnehtia yksinomaan työoikeudelliseksi. Tutkimuskysymyksen havainnollistamiseksi kansallista kontekstia laajemmin, tutkielmaan sisältyy myös lähinnä praktisiksi luonnehdittavia oikeusvertailevia näkökohtia, joissa on tuotu esiin Ruotsin ja Ranskan oikeusjärjestyksissä omaksuttuja lähtökohtia harjoittelun sääntelyviitekehyksen määrittämiseen. Tutkielmassa tarkastellaan ensiksi työoikeudellisen perussuhdeteorian ilmaisemia lähtökohtia työlainsäädännön soveltamisalasta. Harjoittelijan oikeusaseman kannalta työsopimuslain soveltumisen selvittäminen harjoittelujärjestelyihin on tutkielmassa perustavanlaatuinen kysymys, jolla on konkreettisia vaikutuksia harjoittelijan oikeusasemaan. Työsopimuslaki (55/2001) on keskeisin työelämän yleislaki, joka sääntelee työnantajan ja työntekijän välisen oikeussuhteen sisältöä ja työlainsäädännön soveltamisalaa. Työlainsäädännön soveltamisala rakentuu työsuhteen perustunnusmerkkien mukaisesti. TSL 1:1:ssä määritetyt työsuhteen tunnusmerkit ovat pakottavaa oikeutta. Tämä tarkoittaa sitä, että työsuoritusta edellyttävän sopimuksen sopijapuolet eivät voi sopia pätevästi, että TSL 1:1:ssä säädetyt tunnusmerkit tosiasiallisesti täyttävään sopimussuhteeseen (työsuhteeseen) ei sovellettaisi työsopimuslakia. Työsopimuslakia tulee siis soveltaa kaikissa niissä tapauksissa, joissa työsuhteen tunnusmerkit täyttyvät. Suomen työoikeudellisessa järjestelmässä työsopimuslailla on lisäksi korostunut rooli, sillä se määrittää myös muiden työoikeudellisten lakien soveltamisalaa. Työsuhteen tunnusmerkit eivät kuitenkaan ole tarkkarajaisia tai yksiselitteisiä ja etenkin tärkein tunnusmerkki, työn johto- ja valvontaoikeus, on osoittautunut hyvin tulkinnanvaraiseksi. Toiseksi tarkastellaan harjoittelijoiden oikeusasemaan kohdistuvaa sääntelyä työoikeudellisen kentän ulkopuolella koulutuslainsäädännössä sekä aktiivisia työmarkkinatoimenpiteitä ja kuntouttavaa työtoimintaa koskevassa sääntelyssä. Tällaisessa erityislainsäädännössä lähtökohtana on ei-työsuhteinen harjoittelu, joka tapahtuu osana ammatillisia opintoja tai julkisten työvoimapalvelujen yhteydessä ja yleensä kolmantena osapuolena harjoittelusta sovittaessa on mukana oppilaitos tai työvoimahallinto. Erityislainsäädäntö harjoittelua koskien näyttäytyy Suomessa hyvin hajanaisena ja epäjohdonmukaisena kokonaisuutena. Kolmantena tarkastelukohteena ovat harjoittelun laadulle asetettavat yhteiset laatupuitteet, joita on esitelty EU:n soft law -viitekehyksessä. Laatupuitteiden tarkoituksena on parantaa harjoittelun laatua sen oppimissisällön ja työehtojen näkökulmasta. Keskiössä on suositus kirjallisesta harjoittelusopimuksesta, jolle määritettäisiin tietty vakiosisältö. Laatupuitteet eivät kuitenkaan ehdotetussa muodossaan koske järjestelmällisesti kaikkia harjoittelutyyppejä, vaan ainoastaan nk. avointen markkinoiden harjoitteluja, joissa ei ole osallisena kolmatta osapuolta ja jotka yleensä suoritetaan opintojen päätyttyä ja/tai työnhaun yhteydessä. Näin ollen suosituksen soveltamisalaan eivät kuulu harjoittelujaksot, joiden sisällöstä säädetään kansallisessa erityislainsäädännössä. Perussuhdeteorian mukaisesta työoikeudellisesta jäsentämistavasta suhteessa harjoittelujärjestelyihin voidaan johtopäätöksenä todeta, että harjoittelijat, riippumatta harjoittelutyypistä, työskentelevät työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeuden alaisina, joten heitä tulisi pitää työntekijöinä Suomen työoikeudellisessa sääntelyssä. Muut harjoittelujärjestelyjen ominaisuudet, kuten oppimistarkoitus, vastikkeettomuus tai harjoittelun rajattu kesto eivät ole työnantajan johto- ja valvontaoikeuteen verrattavalla tavalla ratkaisevia oikeussuhteen luokituksessa niin kauan kuin direktiotunnusmerkki täyttyy. Myöskään harjoittelujärjestelyjen sääntely muualla kuin työlainsäädännössä tai työsopimuksista erillisin harjoittelusopimuksin ei poista sitä tosiasiaa, että harjoittelijoita on voimassa olevan työlainsäädännön mukaan pidettävä työntekijöinä. Kun harjoittelua pidetään työlainsäädännön näkökulmasta työsuhteena, siihen tulee perussuhdeteorian mukaisesti soveltaa systemaattisesti kaikkea työlainsäädäntöä, sosiaalilainsäädäntöä sekä työehtosopimusten määräyksiä.
  • Kuhanen, Katariina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kansalliseen turvallisuuteen viitataan usein terrorismin ja muiden valtioon kohdistuvien uhkien yhteydessä. Sillä pyritäänkin usein oikeuttamaan vaihtelevia poikkeuksia yksilöiden oikeuksiin. Vaikkakin on selvää, että nykypäivänä demokraattiset yhteiskunnat kohtaavat yhä monimutkaistuvia vakoilun sekä terrorismin muotoja ja valtioiden tulee myös pystyä varautumaan näihin uhkiin, ei vain vetoamalla kansallisen turvallisuuden suojaamiseen voida oikeuttaa rajatonta yksilöiden oikeuksiin puuttumista. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarvitaan myös rajoitteita. Kansallinen turvallisuus on myös tiiviisti yhteydessä valtioiden harjoittamaan valvonta- ja tiedustelutoimintaan. Laajamittainen valvontatoiminta ei ole uusi ilmiö Euroopan kontekstissa. Nykyaikaisesta tiedustelutoiminnasta on kuitenkin erityisesti syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tullut itsestään selvä osa esimerkiksi terrorismin vastaista taistelua. Samanaikaisesti myös tekninen kehitys on mahdollistanut tietoliikenteen laajamittaisen keräämisen, säilyttämisen ja prosessoinnin osana tiedustelutoimintaa. Samalla painopiste on kääntynyt yksittäisten rikosten ja rikoksesta epäilyjen tunnistamisesta kohti laajamittaisempaa tiedonhankintaa valtioita uhkaavista toimista. Tiedustelutoimintaan liittyy monesti niin sen salainen luonne kuin myös kohdistuminen laajaan joukkoon kansalaisia. Pohjimmiltaan tiedustelutoiminnassa on siis kyse valtion kansallisten intressien ja yksilöiden oikeuksien välisen tasapainon löytämisestä ja punninnasta. Kansalaisia pyydetään vaihtamaan osa perusvapauksistaan paremman turvallisuuden vuoksi. Jäsenvaltion kansallisen turvallisuuden suojaamisen tulisi kuitenkin sisältää myös jäsenvaltion perustavien arvojen suojaamisen ja liberaaleille sekä demokraattisille valtioille nämä ovatkin juuri demokratia ja ihmisoikeudet. Hieman ehkä hämmästyttävästi käytännössä vapaus ja turvallisuus usein nähdään kuitenkin täysin vastakkaisina arvoina. Valtion sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden ylläpito on elintärkeää ja se on myös usein katsottu valtion ensisijaiseksi velvollisuudeksi. Turvallisuus- ja tiedustelupalvelut voivat siis samanaikaisesti niin uhata kuin myös suojata demokratiaa. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on monesti ratkaisukäytännössään arvioinut kansallisen turvallisuuden perusteella tehtyjä rajoituksia yksilöiden oikeuteen nauttia yksityis- ja perhe-elämän suojaa. Kansallisen turvallisuuden käsitteellä ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) järjestelmässä yksiselitteistä määritelmää. Sen on katsottu kuuluneen valtioiden keskeisimpiin intresseihin ja näin ollen myös niiden harkintamarginaalin piiriin. Rajoitusten hyväksyttävyyden arviointi tapahtuukin erityisesti lainmukaisuus- ja välttämättömyysvaatimusten kautta. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten EIT on arvioinut EIS 8 artiklan rajoituksia, joissa rajoitusperusteena on ollut nimenomaisesti kansallinen turvallisuus. Tutkielman tavoitteena on selvittää ovatko EIT:n ratkaisukäytännössä muodostuneet vaatimukset muuttuneet ja tarkentuneet vuosien varrella. Ratkaisukäytäntöä käydään läpi aivan nykypäivään saakka ja tältä pohjalta pyritään pohtimaan, miten EIT on pystynyt reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten juuri tiedustelu- ja valvontajärjestelmien soveltamisalan laajenemiseen sekä myös tietotekniseen kehittymiseen. Arviointi keskittyy erityisesti EIT:n ratkaisukäytännössä valvonta- ja tiedustelujärjestelmien valvonnalle sekä oikeussuojakeinoille muotoutuneisiin vaatimuksiin ja edellytyksiin. Arvioinnissa painottuvat myös tuomioistuimen soveltamat tulkintaperiaatteet sekä niiden merkitys nyt käsillä olevalle aihepiirille.
  • Björkestam, Sofia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Avhandlingen utgör en rättsdogmatisk studie av skiljemännens behörighet att i skiljeförfaranden med konkurrensrättslig anknytning pröva konkurrensrättens privaträttsliga verkningar mellan parterna. Avhandlingens fokus ligger på frågan om skiljemännen på tjänstens vägnar är berättigade – eller till och med skyldiga – att beakta konkurrensrätten då denna inte åberopas av parterna. I avhandlingen tangeras även frågor om konkurrensrättsliga tvisters skiljedomsmässighet, skiljenämnders ställning i förhållande till allmänna domstolar samt konkurrensrättens ordre public -karaktär. Den finska lagen om skiljeförfarande (967/1992) tar inte uttryckligen ställning till huruvida skiljemännen är behöriga att pröva konkurrensrätten i skiljeförfaranden, vilket bland annat den svenska och den norska skiljeförfarandelagen gör. Eftersom den finska konkurrenslagen inte innehåller något stadgande som begränsar skiljemännens rätt att pröva konkurrensrättens privaträttsliga verkningar synes skiljemännen dock – inom ramen för de begränsningar som 2 § i lagen om skiljeförfarande uppställer – behöriga därtill. Likaså synes skiljemännen i ljuset av EU-domstolens rättspraxis behöriga att i skiljeförfarande pröva EU:s konkurrensrättsliga bestämmelser. En annan fråga är dock om skiljemännen på tjänstens vägnar bör – eller ens får – beakta konkurrensrätten då denna inte åberopas av parterna eller då parterna genom skiljeavtalet uteslutit skiljemännens behörighet därtill. Å ena sidan talar parternas viljeautonomi samt avtalsfrihet – vilka utgör grundläggande principer i skiljeförfarande – starkt för att skiljemännen i dessa fall inte bör anses behöriga att på tjänstens vägnar tillämpa konkurrensrätten. Å andra sidan förutsätter emellertid skiljemännens skyldighet att sträva efter att meddela en verkställbar skiljedom i de flesta fall att skiljemännen – oberoende om konkurrensrätten åberopats av parterna eller ej – tillämpar dess tvingande bestämmelser för att försäkra sig om att den dom som de meddelar inte strider mot grunderna för Finlands rättsordning. Med beaktande av skiljeförfarandets karaktär av privaträttslig tvistlösning som bygger på avtal mellan parterna samt med hänsyn till att en stor del av skiljedomarna genomgår domstolskontroll anser jag personligen att skiljemännen i gränsfall bör avgöra ärendet i enlighet med parternas vilja samt med vad dessa i skiljeavtalet enats om. Skiljeförfarande bör självklart inte vara ett sätt att kringgå tvingande rättsregler, men samtidigt bör skiljemännen dock värna om att förfarandets grundläggande principer efterlevs. För att skiljeförfarandet också i fortsättningen skall utgöra ett alternativ till den ordinära domstolsprocessen anser jag att man bör undvika att i alltför hög grad närma skiljeförfarandet till domstolsprocessen samt alltför långt jämställa skiljemännen med domare. I annat fall ser jag ingen mening med förekomsten av denna ”alternativa” tvistlösningsmetod.
  • Pukari, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksen aiheena on raiskausrikoksen suostumusperusteisen sääntelymallin hyväksyttävyys kriminalisointiperiaatteiden valossa. Suostumusperusteisen sääntelytavan lähtökohtana on se, että sukupuoliyhteys ilman toisen osapuolen suostumusta on raiskaus. Nyt voimassa olevan rangaistussäännöksen mukaan raiskaukseen syyllistyy se, joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen väkivaltaa käyttämällä, uhkaamalla tai toisen puolustuskyvytöntä tilaa hyväksikäyttämällä (RL 20:1). Kriminalisointiperiaatteet asettavat ehdottomia rajoituksia rikoslainsäädännölle. Tämä perustelee suostumusperusteisen sääntelytavan hyväksyttävyyden tarkastelua nimenomaan kriminalisointiperiaatteita työvälineinä käyttäen. Raiskausrikoksen suostumusperusteisen sääntelymallin hyväksyttävyyttä voidaan pitää ajankohtaisena tutkimuskohteena. Oikeusministeriö asetti huhtikuussa 2019 työryhmän valmistelemaan rikoslain 20 luvun kokonaisuudistusta. Suostumusperusteinen sääntelytapa on käytössä useissa Euroopan maissa. Merkityksellisenä Suomen näkökulmasta voidaan pitää erityisesti sitä, että myös Ruotsissa ja Saksassa on siirrytty suostumusperusteiseen sääntelymalliin raiskausrikosten sääntelyssä. Raiskausrikoksen sääntelytapa on noussut myös laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi erityisesti keväällä 2018 käynnistyneen Suostumus2018-kampanjan myötä. Kysymys suostumusperusperusteiseen sääntelytapaan siirtymisestä voidaan hahmottaa myös osaksi laajempaa, yhteiskunnassa vallitsevissa arvoissa tapahtuneisiin muutoksiin kytkeytyvää keskustelua seksuaalirikosten sääntelystä. Tutkimuksen tavoitteena on vastata ensinnäkin siihen, täyttäisikö suostumuksen puuttumisen kautta rakentuva rangaistussäännös kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Rangaistussäännöksen hyväksyttävyyden arviointia suoritetaan osin vertaillen kriminalisointiperiaatteiden asettamien edellytysten täyttymistä suostumuksen puuttumisen kautta rakentuvan säännöksen ja nyt voimassa olevan rangaistussäännöksen kohdalla. Tutkimuksen toisena tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, kuinka suostumuksen puuttumisen kautta rakentuva rangaistussäännös tulisi muotoilla, jotta se täyttäisi nämä vaatimukset mahdollisimman tehokkaasti. Tutkimuksessa todetaan, että suostumuksen puuttumisen kautta rakentuva rangaistussäännös voi täyttää kriminalisointiperiaatteiden asettamat vaatimukset. Keskeistä merkitystä kriminalisointiperiaatteiden asettamien edellytysten täyttymisen kannalta on kuitenkin rangaistussäännöksen konkreettisella muotoilulla. Suostumuksen puuttumisen kautta rakentuvan rangaistussäännöksen kohdalla tulee kiinnittää erityistä huomiota laillisuusperiaatteen asettamaan vaatimukseen sääntelyn täsmällisyydestä ja tarkkarajaisuudesta. Suostumusperusteiseen sääntelytapaan siirtymistä voidaan kuitenkin kokonaisuutena arvioiden pitää perusteltuna. Suostumusperusteiseen sääntelytapaan siirtyminen olisi perusteltua erityisesti oikeushyvien suojelun periaatteen näkökulmasta. Myös kansainväliset velvoitteet puoltavat suostumusmalliin siirtymistä. Tutkimuksessa esitetään lisäksi ehdotus suostumuksen puuttumisen kautta rakentuvan rangaistussäännöksen konkreettisesta muotoilusta.
  • Lagus, Julian (Helsingin yliopisto, 2019)
    Euroopan Komissio on julkaissut 8.3.2018 ehdotuksen Euroopan Parlamentin ja Neuvoston Asetuksesta yrityksille suunnatun joukkorahoituspalvelun eurooppalaisista tarjoajista, jonka myötä Komissio pyrkii helpottamaan joukkorahoituspalvelujen tarjoamista sisämarkkinoilla. Siitä huolimatta, että kyseinen ehdotus tulee mahdollistamaan joukkorahoituspalveluntarjoajien toiminnan Unionin jäsenvaltioiden rajojen yli tulevaisuudessa, on epäselvää, mikäli Unionin sisäisen joukkorahoitusalan kasvua olisi mahdollista jouduttaa pääosin Unionin ulkopuolella sijaitsevan vaihtoehtoisen rahoituksen avulla. Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan Unionin oikeuden sekä Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön pohjalta kolmansiin maihin sijoittuneiden luotonantajien mahdollisuutta tarjoa luottoja Unioniin sijoittuneille luotonottajille sellaisten lainamuotoista joukkorahoitusta välittävien palveluntarjoajien kautta (”Joukkolainauspalveluntarjoaja”), jotka ovat sijoittuneet Unionin alueelle. Tarkastelu kohdistuu siihen, miten Unionin tuomioistuin on tulkinnut luotonantotoimintaa Euroopan Unionin perusvapauksien suhteen sekä siihen, onko kolmansiin maihin sijoittautuneiden luotonantajien mahdollista vedota pääomien vapaaseen liikkuvuuteen myöntääkseen luottoja. Luottolaitoksen toiminta, joka muodostuu luottojen myöntämisestä, muodostaa Euroopan Unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 57 artiklan mukaisen palvelun. Toisaalta ammattimaisen luotonantotoiminnan kannalta oleellinen perusvapaus määräytyy tapauksen olosuhteiden mukaan. Tästä johtuen tiettyjen olosuhteiden vallitessa on mahdollista, että kolmanteen maahan sijoittuneet luotonantajat voisivat vedota pääomien vapaaseen liikkuvuuteen harjoittaessaan ammattimaista luotonantotoimintaa. Tämän kaltaiset olosuhteet voivat syntyä muun muassa tilanteessa, jossa kolmanteen maahan sijoittuneet luotonantajat tarjoavat luottoja Joukkolainauspalveluntarjoajan kautta tämän järjestelyn jakaessa ammattimaisen luotonantotoiminnan sen osatekijöihin, luottosopimukseen liittyviin toimiin sekä todelliseen luoton myöntämiseen, joista edellisen hoitaa Joukkolainauspalveluntarjoaja. Tutkielmassa pyritään myös osoittamaan, minkälainen vaikutus luottolaitoksen määritelmällä siten kuin siitä oli säädetty Saksan lain alla oli Unionin tuomioistuimen ratkaisuun Fidium Finanz -oikeustapauksessa, ja kuinka tämä tulisi ottaa huomioon tulkittaessa kolmansiin maihin sijoittautuneiden luotonantajien mahdollisuutta tarjota luottoja Unionin alueelle. Tutkimuksen lopputulos on, että kolmansiin maihin sijoittuneet luottolaitokset eivät voi tarjota luottoja Unioniin sijoittautuneille luotonottajille Joukkolainauspalveluntarjoajien kautta. Muut kolmansiin maihin sijoittuneet luotonantajat voivat tarjota luottoja luotonottajan ollessa sijoittunut jäsenvaltioon, joka ei sääntele ammattimaista luotonantotoimintaa. Lisäksi luottolaitossääntelyn näkökulmasta kolmansiin maihin sijoittuneet luotonantajat voivat tarjota luottoja jäsenvaltioihin, jotka ovat määritelleet luottolaitoksen Unionin oikeuden mukaisella tavalla. Mikäli jäsenvaltio määrittelee luottolaitoksen laajemmin, on epäselvää, onko luotonanto kolmansista maista mahdollista.
  • Brännkärr, Nathalie (Helsingin yliopisto, 2019)
    Avhandlingen består av en teoretisk och empirisk del. I avhandlingens teoretiska del analyseras åklagarnas möjligheter att i Finland avstå från att väcka åtal och avsluta en straffprocess under förundersökningen genom beslut om åtalseftergift eller begränsning av förundersökningen. Beslutstyperna analyseras i ljuset av åklagarnas strävan att kunna främja processekonomin. För det ändamålet kan åklagarna tillämpa konkurrensgrunden eller kostnadsgrunden som beslutsgrund i beslutsfattandet. Den empiriska delen bygger på en sammanställning av iakttagelser från Österbotten, som avgränsats enligt det teoretiska forskningsområdet. Empirin omfattar ett egenhändigt insamlat textmaterial, som består av sex separata intervjuer. Intervjupersonerna är två åklagare, två poliser och två advokater. De är alla verksamma i Österbotten. Forskningsmetoderna i avhandlingen är rättsdogmatik och en kvalitativ textanalys, som bygger på samtalsintervjuer. Det empiriska materialet presenteras genom tematisering av innehållet. Syftet med avhandlingen är att presentera en heltäckande bild av åklagarnas alternativa beslutsfattande i Österbotten. För att uppnå detta har innehållet i forskningsområdet kartlagts utifrån normativa rättskällor. Syftet är också att, utifrån empiri från forskningsområdet, utreda hur åklagarnas beslutsfattande utförts i praktiken i Österbotten. Den teoretiska delen av avhandlingen består av avsnitten ett, två, tre och fyra. I dessa avsnitt behandlas bl.a. åklagarens åtalsrätt och åtalsplikt samt rättsreglerna gällande åtalseftergift och begränsning av förundersökningen i Finland. Åtalsplikten i Finland utgår ifrån en absolut åtalsplikt som bygger på en legalitetsprincip. Åtalsplikten består även av en relativ åtalsplikt, som stöds av en stärkt opportunitetsprincip. Den relativa åtalsplikten berättigar åklagarna att avstå från att väcka åtal. Åklagarna kan istället fatta ett beslut om åtalseftergift eller ett beslut om begränsning av förundersökningen på konkurrensgrunden eller kostnadsgrunden. Detta är möjligt då samtliga förutsättningar är uppfyllda. En stärkt opportunitetsprincip och den relativa åtalsplikten i Finland, har medfört att åklagarna kan avsluta straffprocesser med flera olika beslutstyper och beslutsgrunder. Beslut om begränsning av förundersökningen, som fattas av åklagarna på en framställning av polisen, har i praktiken möjliggjort att åklagarna kan avsluta straffprocesser i ett ännu tidigare skede. Beslut om förundersökningsbegränsning framställs av polisen redan under förundersökningen. Åklagarnas möjligheter att kunna avsluta straffprocessen har främjat processekonomin. Dessutom har i lagen en separat kostnadsgrund införts, för att främja en ändamålsenlig användning av processekonomiska resurser. Avsnitt fem består av den empiriska delen i avhandlingen. Utifrån empiri har åklagarnas alternativa beslutsfattande i Österbotten kartlagts. I avsnittet presenteras fyra olika teman som tar upp åklagarnas tillämpning av åtalseftergift och begränsning av förundersökningen på konkurrensgrunden och kostnadsgrunden. I åtalseftergiftsbeslut tillämpade åklagarna i en större utsträckning konkurrensgrunden än kostnadsgrunden. I beslut om förundersökningsbegränsning tillämpades i en större utsträckning däremot kostnadsgrunden. En förklaring till att polisen mera sällan under förundersökningen framställt konkurrensgrunden som en motivering för begränsning, är att polisen sällan själv tagit ut ett straffregisterutdrag gällande den misstänkte gärningsmannen. Kostnadsgrunden har använts mera sällan i åtalseftergiftsbeslut, eftersom brottsutredningen i detta skede i praktiken redan är avklarad och det finns lite resurser att spara. I det sjätte och sista avsnittet genomförs en konfrontation av teorin på forskningsområdet utifrån empirin. En heltäckande bild av forskningsområdet utifrån ett österbottniskt perspektiv har klarlagts. Utifrån en rättsskyddsaspekt har det snabba begränsningsförfarandet medfört vissa problem i Österbotten. Problemen omfattade bl.a. risken för uppkomsten av ett automatiserat beslutsförfarande i samband med behandlingen av mindre krävande och mindre omfattande brott under förundersökningen. En utvärdering av denna problematik utifrån en nationell aspekt vore intressant. Genom en vidareforskning på forskningsområdet kunde resultatet i denna avhandling analyseras o förhållande till resultat från övriga verksamhetsområden i Finland.
  • Tulenheimo, Otto (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee myyjän toimintaa yrityskauppasopimukseen sisällytettävien vakuutusehtojen yhteydessä. Myyjän toiminnan tai passiivisuuden merkitys osapuolten välisen vastuunjaon kannalta on korostunut yrityskauppojen yhteydessä tavanomaisessa tilanteessa, jossa myyjän korvausvelvollisuus on vastuunrajoitusehdoin rajoitettu tiettyyn euromääräiseen enimmäismäärään tai koskemaan ainoastaan välittömiä vahinkoja. Yleisesti hyväksytyn periaatteen mukaan sopimusosapuoli, joka on menettelyt tahallisesti tai kvalifioidun tuottamuksellisesti menettää oikeutensa vedota hyväkseen vaikuttavaan vastuunrajoitusehtoon, jolloin myyjän lopullisen korvausvelvollisuuden rajojen ja laajuuden selvittämisen kannalta oleelliseksi muodostuu rajanveto tuottamuksen ja kvalifioidun tuottamuksen välillä. Tutkielman tarkastelutilanne on rajattu yrityskauppoihin, joissa myyjän virhevastuun syntyminen on riippuvainen yksinomaan myyjän antamien vakuutusten paikkansa pitävyydestä ja myyjän sopimusrikkomuksen seurauksena ostajan ainoaksi oikeussuojakeinoksi on määritetty vahingonkorvaus. Tutkielman mukaisiin yrityskauppasopimuksiin myös sisältyy vastuunrajoitusehdot, joilla myyjän korvausvastuu on rajattu ennalta määrättyyn enimmäissummaan ja myyjän vastuu on rajattu koskemaan ainoastaan ostajalle aiheutuvia välittömiä vahinkoja. Yrityskauppaprosessin keskeisenä osana ovat riskin- ja vastuunjakoa osapuolten välillä koskevat neuvottelut ja niiden tuloksena syntyvät kauppakirjaan sisällytettävät ehdot. Virhevastuun syntymisen kannalta olennaiseksi muodostuu kysymys siitä, kuinka hyvin osapuolet ovat täyttäneet yrityskauppasopimuksesta seuraavat velvollisuutensa, joiden voidaan sopimuksenmukaisen suorituksen ohella nähdä kiteytyvän myyjän tiedonantovelvollisuuteen sekä ostajan selonottovelvollisuuteen. Arvioitaessa myyjän suorituksen virheellisyyttä voidaan myyjän vakuutuksilla ja ostajan ennakkotarkastuksella nähdä olevan korostunut merkitys. Myyjän virhevastuu vakuutuksista syntyy tuottamuksesta riippumatta, mikäli vakuutus osoittautuu yrityksen omistusoikeuden siirtymisen jälkeen paikkansa pitämättömäksi. Toisaalta yrityskaupassa ostajalle on asetettu korkea tarkastusvelvollisuus, jonka seurauksena ostaja ei voi virheenä vedota seikkaan, joka tämän olisi pitänyt ennakkotarkastuksessaan havaita. Tutkielmassa pyritäänkin käsittelemään kyseisten työkalujen keskinäisten vaikutussuhteiden ohella niiden vaikutusta arvioitaessa myyjän kvalifioitua tuottamusta. Tutkielman tavoitteena on määritellä vahingonkorvausoikeudellisen tarkastelun avulla niitä tuottamusarvioinnin osatekijöitä, jotka voisivat saada vaikutusta myös myyjän vakuutuksiin kohdistuvan tuottamuksen normi- ja riskiperusteisen arvioinnin kohdalla. Kyseisinä osatekijöinä on tutkielman mukaisessa viitekehyksessä tarkasteltu normiperusteisen arviointitavan kohdalla oikeudellisesti sitovia normeja sekä yrityskauppasopimuksesta seuraavia osapuolia sitovia normeja. Riskiperusteisen arviointitavan kohdalla tarkastelu keskittyy 1) vahingonaiheuttajan ominaisuuksiin, 2) vahinkoriskin ennakoitavuuteen ja vahingon ominaisuuksiin, 3) vahinkoa aiheuttavan toiminnan luonteeseen, 4) vahingon välttämismahdollisuuksiin ja vahingon välttämisen edellyttämiin kustannuksiin sekä 5) ostajaan liittyviin tekijöihin. Tutkielmassa havaitaan normiperusteisen sekä riskiperusteisen arviointitavan yhteydessä myyjältä yrityskaupan yhteydessä edellytettävän asiantuntemuksen korostunut merkitys kvalifioivana tekijänä. Tämän lisäksi merkittäväksi mittariksi muodostuu vakuutuksen sisältö, riippuen erityisesti sen etäisyydestä suhteessa myyjän ydinliiketoimintaan. Kvalifioitua tuottamusta puoltavina osatekijöinä vaikuttavat myös vakuutuksen paikkansa pitämättömyydestä aiheutuvien vahinkojen määrä sekä myyjän yrityskauppasopimuksen päävelvoitteiden rikkominen.
  • Esala, Emilia (Helsingin yliopisto, 2019)
    The use of expert evidence in international commercial arbitration has continued to gain traction and is, in practice, considered a fixture of the procedure. It is, thus, undoubted that the role of expert evidence is significant. This role is strengthened by the fact that without experts providing the tribunal with specialized knowledge on empirical rules at issue, the tribunal is not able to resolve complex factual issues that are beyond its expertise. This study examines the means available to assist the tribunal in resolving issues of conflicting expert evidence in international commercial arbitration. It builds upon the crucial fact that the role of experts is to assist, educate and advise the tribunal, and that they are only needed for deciding on matters that are beyond the knowledge and expertise of the tribunal. Before addressing the research questions, the study aims to introduce the reader to expert witnessing in international commercial arbitration by considering the definition and the objectives of it, and by discussing certain leading principles such as party autonomy and the ability to tailor the procedure. Further, the role of the expert, the influence of both common and civil law traditions as well as the appointment of experts are discussed in brief. The principal problem and main question that this thesis aims to resolve is the following: What are the means available that assist the tribunal in disputes where expert evidence given is contradictory? The said main question is approached through two separate research questions that separately, but also in a mutually supportive manner, aim at resolving the core question mentioned before. The said questions are discussed under separate chapters, namely, the first one considering the procedural means (Chapter 3), and the second one focusing on non-procedural measures and the credibility of the evidence (Chapter 4). This division is made for clarity reasons and despite certain, inevitable overlapping of these themes. The first question seeks to define the procedural measures available that may be of assistance for the tribunal as it resolves issues caused by conflicting expert evidence. These measures are discussed under three categories, to say, the available questioning techniques, different approaches that have their ground in cooperation of the experts, and other innovative means. The first category is focused on two main techniques, cross-examination and expert conferencing. The second one, in turn, discusses the use of pre-hearing expert meetings, joint reports, exchange of draft reports and the Sachs Protocol. Finally, the third category considers, for instance, the use of single joint experts and arbitrator consultants. The second research question, in turn, focuses on the role of credibility and the non-procedural means available to evaluate this. This chapter as well is divided into three main categories. The first one considers the use of legal psychology as an assisting approach, whereas the second one focuses on the individual communication skills of an expert, both written expression and oral skills. The third one, in turn, presents different models on credibility assessment and elaborates on the issues with the existing, mainly procedural, means. This thesis aims not only to present and evaluate the use of different techniques, but also the recent trends in international arbitral practice. The focus of the study is mostly on party-appointed experts as the core issues with conflicting expert evidence are typically related to them. Further, as in most international commercial arbitrations the parties have agreed upon applying the arbitration rules of a particular institute or some other set of rules, this study has its focus on institutional rather than ad hoc arbitration.
  • Järvilehto, Juulia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Viime vuosina yhteiskunta on voimakkaasti digitalisoitunut ja palvelut ovat siirtyneet internet-ympäristöön. Digitalisoitumisen myötä esille on noussut uusia liiketoimintamalleja. Yritykset keräävät verkosta huomattavia määriä tietoja ja hyödyntävät niitä toiminnassaan. Myös yrityskauppojen rakenne on digitalisoitumisen myötä muuttunut ja yhä useampi yrityskauppa painottuu big dataan ja siten henkilötietojen suojaan. Tutkielmassa selvitetään onko henkilötietojen suojan arvioinnille sijaa Euroopan unionin komission yrityskauppavalvonnassa. Tutkielma alkaa yleisellä osalla, jossa tarkastellaan yrityskauppavalvontaa ja henkilötietojen suojaa erikseen. Molemmista osa-alueista on oltava tarpeeksi kattava kokonaiskuva, jotta niiden yhdistämiseen liittyviin ongelmiin ja kysymyksiin voidaan perehtyä tarkemmin. Yleisen osan jälkeen siirrytään oikeustapausanalyysiin, jonka avulla tutkitaan, miten komissio on ottanut oikeuskäytännössään huomioon henkilötietojen suojan. Tutkielmassa käsitellään laajemmin viittä komission yrityskaupparatkaisua ja sitä, miten niissä on huomioitu henkilötietojen suoja. Oikeustapausanalyysin jälkeen siirrytään käsittelemään kysymystä siitä, tulisiko henkilötietojen suojaa koskevat näkökulmat ottaa huomioon yrityskauppavalvonnassa. Tässä yhteydessä vertaillaan yrityskauppavalvonnan ja henkilötietojen suojan tavoitteiden välisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja voidaan huomata, että näiden kahden osa-alueen tavoitteet ovat pohjimmiltaan hyvin samanlaiset. Tavoitteiden lisäksi luvussa käsitellään viranomaisten välisiä toimivaltakonflikteja ja sitä, onko tietosuojalainsäädäntö yksistään riittävä vastaamaan digitalisoituvan yhteiskunnan tuomiin haasteisiin. Viimeisessä pääluvussa tarkastellaan, miten henkilötietojen suoja voidaan ottaa huomioon keskittymien kilpailuoikeudellisessa arvioinnissa jo olemassa olevien vahinkoteorioiden valossa. Henkilötietojen suojan voidaan katsoa olevan hintaan perustumaton kilpailuparametri, joten aihetta lähestytään laatua, innovointia ja kuluttajien valinnanvaraa koskevien vahinkoteorioiden kautta. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että komissio on laajemmin alkanut ottamaan henkilötietojen suojan huomioon arvioinnissaan. Komissiolta kuitenkin puuttuvat vielä keinot ja osaaminen henkilötietojen suojan integroimiseksi yrityskauppavalvonnan arviointiperusteisiin. Komission ja Euroopan tietosuojaviranomaisen tulisikin toimia keskenään yhteistyössä, jotta oikeat työkalut ja arviointiperusteet saadaan luotua tulevaisuutta varten, sillä big dataan ja henkilötietojen suojaan painottuvien yrityskauppojen määrä tulee todennäköisesti tulevaisuudessa lisääntymään merkittävästi.
  • Mettovaara, Marianne (Helsingin yliopisto, 2019)
    Esitutkintaa koskevaa lainsäädäntöä tarkasteltiin hiljattain ja uusi esitutkintalaki astui voimaan 1.1.2014. Esitutkintaa koskevan sääntelyn uudistamistarpeen taustalla nähtiin muun muassa se, että esitutkinta huomioisi paremmin korostuneet perus- ja ihmisoikeudet. Esitutkintaviranomaisen toimivaltuudet pyrittiin sääntelemään siten, että se toteuttaisi perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvän suojan, mutta ottaisi huomioon samalla rikostorjunnan tarpeet. Todistelua koskevan OK 17 luvun säännökset ovat myös kokeneet muutoksia viimeisten vuosien aikana ja nämä uudistukset pyrittiin toteuttamaan huomioimalla uusi esitutkintalainsäädäntö. Todistelua koskeva sääntely perustuu suullisuus-, välittömyys-, ja kuulemisperiaatteille. Nämä esitutkintaa ja todistelua koskevat säännökset käydään tutkimuksessa läpi tarpeellisilta osiltaan ja lisäksi tutkimuksessa tuodaan esiin, miten sääntely on muuttunut ja miksi. Lisäksi huomiota saa rikosprosessiuudistus ja suullisuusperiaatetta korostavaan menettelyyn siirtyminen sekä aiempaan esitutkintakertomusta korostaneeseen prosessiin liittyvät ongelmat ja niiden suhde tutkimuskysymykseeni. Tutkimuksessa erotetaan toisistaan erillisiksi kysymyksiksi tilanteet, joissa esitutkintakertomuksen käyttäminen on mahdollista ja se, mikä näyttöarvo sille voidaan antaa. Tällöin ennen kuin lähdetään soveltamaan OK 17:47:ää, tulee arvioitavaksi, että onko esitutkintakertomuksen käyttämiselle este esimerkiksi itsekriminointisuojan tai läheisen vaitiolo-oikeuden perusteella. Tilanteissa, joissa esitutkintakertomuksen käyttäminen on katsottu mahdolliseksi, on usein haettu tukea EIT:n oikeuskäytännöstä, joten tutkimuksessa tehdään aiheelliset viittaukset myös EIT:n käytäntöön. Sen perusteellinen esitteleminen ei ole kuitenkaan tässä yhteydessä tarpeen tai mahdollista, koska tutkimuskysymyksenä on esitutkintakertomuksen näyttöarvo tilanteissa, joissa sitä voidaan käyttää sekä se, että onko näyttöarvon suhteen havaittavissa eroja eri rikosnimikkeiden välillä. OK 17:47:n mukaan kuultavan esitutkintakertomusta saadaan käyttää todisteena, mikäli hän suullisessa kertomuksessaan poikkeaa siitä, mitä hän on aikaisemmin tuomioistuimelle, syyttäjälle tai esitutkintaviranomaiselle kertonut tai mikäli kuultava ei anna kertomusta. Tällöin aikaisempaa kertomusta saadaan käyttää todisteena siltä osin kuin suullinen kertomus poikkeaa aikaisemmasta kertomuksesta tai kuultava ei ole antanut kertomusta. Tästä esitutkintakertomuksen näyttöarvosta ei ole säännöksiä, vaan sen näyttöarvo tulee arvioitavaksi vapaan todistusharkinnan kautta. Tutkimuksessa osoitetaan, että käräjäoikeudet soveltavat ratkaisutoiminnassaan esitutkintakertomusten näyttöarvon suhteen erilaista linjaa kuin ylemmät tuomioistuimet. Tutkimuksessa tuodaan esiin asiaa koskeva lainsäädäntö sekä korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö, mutta myös käräjäoikeuksien ratkaisulinja liittyen esitutkintakertomuksen näyttöarvoon. Tämä johtuu aiheen vahvasta valtiosääntöoikeudellisesta kytköksestä ja perus- ja ihmisoikeusnäkökulma onkin tutkimuksessa vahvasti esillä. Tässä yhteydessä nostetaan myös esille esitutkintakertomuksesta poikkeamiselle esitettyjä syitä, jotka näyttäisivät olevan kiinteässä yhteydessä rikosprosessin kestoon. Mikäli rikosprosessi kestää useita vuosia, voiko asianosaiselta tai todistajalta todella edellyttää, että hän muistaa tapahtumat kirkkaasti tai ylipäätään, että mitä hän on kertonut esitutkinnassa.
  • Koskinen, Niina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Oikeustieteen alan keskusteluissa on aika-ajoin esitetty näkemyksiä siitä, että tuomitsemiskynnyksen taso olisi alempana huumausainerikoksissa kuin muissa rikoslajeissa. Lisäksi on esitetty, että tuomitsemiskynnyksen pitäisi olla alempana tai näyttötaakkaa pitäisi muutoin helpottaa muun muassa huumausainerikosten näyttöhaasteiden sekä huumausainerikollisuuden erityisen haitallisuuden vuoksi. Tässä tutkielmassa selvitetään, mikä huumausainerikosten tuomitsemiskynnys on ja poikkeaako se muista rikoslajeista. Lisäksi tutkielmassa otetaan kantaa esitettyihin näkemyksiin siitä, voisiko tai tulisiko tuomitsemiskynnyksen olla huumausainerikoksissa alempana ja miten näytön helpottamista koskeviin näkemyksiin tulisi suhtautua. Koska voimassa olevassa laissamme on määritelty vain yksi rikosasioiden tuomitsemiskynnys, tutkielmassa selvitetään myös rikosasioiden tuomitsemiskynnyksen korkeutta yleisellä tasolla. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 2 momentin (732/2015) mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Tuomitsemiskynnyksen tasoa ei ole juurikaan määritelty etenkään lakimuutoksen jälkeen, joten on paikallaan kiinnittää huomiota siihen, mitä oikeastaan ilmaisulla ”ei jää varteenotettavaa epäilyä” tarkoitetaan. Koska näyttökysymyksen ratkaiseminen jaetaan todistusharkintaan sekä näytön riittävyyden arviointiin, tutkielmassa tarkastellaan myös todistusharkintaa ja todistustaakkaa. Tutkielmassa käydään läpi todistusharkintametodeja ja otetaan kantaa siihen, mikä näistä on käyttökelpoisin ja omaksutuin. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten huumausainerikoksissa keskeisesti sijaa saava aihetodistelu vaikuttaa todisteluun ja siten ehkä myös saavutettavan näytön korkeuteen. Lisäksi tutkielmassa pohditaan huumausainerikollisuuden uuden suuntauksen, Tor-verkon ja sen tarjoaman anonymiteetin, vaikutuksia näyttökysymyksen ratkaisemiselle. Tutkielmassa tuodaan esille tämän suuntauksen aiheuttamia haasteita ja pohditaan sitä, milloin näyttöä voidaan pitää riittävänä eli milloin tuomitsemiskynnyksen voidaan katsoa ylittyvän.
  • Pietiläinen, Tanja (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielman pääkysymyksenä on, miten yksityiselämää suojataan tietoliikennetiedustelussa. Yksityiselämän suoja on perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattu oikeus, jota on mahdollisuus rajoittaa tietyin edellytyksin. Tutkielma liittyy uuteen tiedustelua koskevaan lakihankkeeseen, jossa suojelupoliisille on annettu uutena toimivaltuutena suorittaa tietoliikennetiedustelua kansallista turvallisuutta uhkaavan toiminnan perusteella. Tietoliikennetiedustelua suoritetaan kohteelta salassa. Siten kohde voi saada tiedon häneen kohdistetusta tiedustelusta vasta jälkeenpäin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käytännössään asettanut tiettyjä kriteereitä tiedustelun hyväksyttävyydelle. Velvollisuus ilmoittaa tietoliikennetiedustelusta sen kohteelle on yksi keskeinen keino suojata yksityiselämää, sillä ilmoituksella kohde saa tiedon häneen kohdistetusta tietoliikennetiedustelusta. Kyseessä on tärkeä oikeusturvan tae, sillä näin kohde voi saat-taa toimenpiteen laillisuuden riippumattoman viranomaisen arvioitavaksi. Yksityiselämän suojan kannalta ongelmallista on, että ilmoitusvelvollisuus koskee kohdehenkilöitä vain rajallisesti, eikä sivullisia lainkaan. Tilanne olisi sekä perusoikeuksien että ihmisoikeuksien näkökulmasta kestämätön, joten ilmoitusvelvollisuutta on täydennetty hävittämisvelvollisuudella sekä tietojen hyödyntämiskiellolla. Viranomaisen tulee lähtökohtaisesti hävittää tiedot siten, että niitä ei saa hyödyntää ennen hävittämistä. Tutkimuksessa havaitaan, että yksityiselämän suoja on otettu uudessa tiedustelulainsäädännössä huomioon kattavasti tietoliikennetiedustelun eri vaiheissa. Silti yksityiselämää loukataan tiedustelullisin keinoin. Toisaalta tämä on hyväksyttävää, koska tiedustelulla mahdollistetaan kansallisen turvallisuuden suojaaminen ja kollektiivinen turvallisuus.
  • Kneck, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.
  • Heikkonen, Alexandra (Helsingin yliopisto, 2019)
    Merioikeusasioiden käsittely on keskitetty Helsingin ja Ahvenanmaan käräjäoikeuksille. Vaikka toimivaltasääntely on jo pitkään ollut samansisältöinen pieniä teknisiä muutoksia lukuun ottamatta, aiheuttaa merioikeuden asiallisen toimivallan määrittäminen edelleen tulkintaongelmia. Merilaki (674/1994) ei sisällä nimenomaista säännöstä merioikeuden asiallisesta toimivallasta. Asiallisen toimivallan määräytymisen perussääntö ilmenee välillisesti merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentista, joka on merioikeuden alueellista toimivaltaa ohjaava säännös. Sen mukaan ”tässä laissa tarkoitetut riita-asiat” käsitellään siinä merioikeudessa, jonka tuomiopiirissä vastaajalla on kotipaikka tai jossa hän harjoittaa pysyvästi liikettään taikka jossa alus on. Tutkimuksen pääasiallisena tavoitteena on selvittää, miten merioikeuden asiallista toimivaltaa tulkitaan merilain 21 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan, ja siten systematisoida oikeustilaa. Tutkimuksessa ei lähtökohtaisesti perehdytä muihin merilain riita-asioita koskeviin toimivaltasäännöksiin tai muihin toimivaltaa koskeviin viittaussäännöksiin. Toiseksi tutkimuksessa selvitetään jatkokysymyksenä, minkälaisia vaikutuksia toimivallan tulkintaongelmilla ja toimivallan puuttumisella on asianosaisten asemaan ja oikeuksiin. Tutkimusaineistona käytetään kansallisen lainsäädännön, lainvalmisteluaineiston, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden lisäksi pohjoismaista kirjallisuutta, sekä erityisesti ruotsalaista oikeuskäytäntöä. Toisen tutkimuskysymyksen osalta lähdeaineistona käytetään myös jonkin verran Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, ja ulkomaista lähdeaineistoa hyödynnetään vain katsauksenomaisesti. Tutkimuksessa havaitaan, että toimivallanjaon määrittäminen merioikeuden ja yleisen tuomioistuimen välillä edellyttää usein tapauskohtaista harkintaa, jota kuitenkin ohjaavat tietyt arviointiperusteet. Ensimmäisestä tutkimuskysymyksestä saatujen tulosten perusteella luodaan toimivallan arviointia helpottava jäsennys, jonka keskeisimpiä osatekijöitä ovat kanteen perusteiden lisäksi riita-asian laatu, aluksen käyttötarkoitus ja asiantuntijuuden tarpeen merkitys. Toisen tutkimuskysymyksen osalta päädytään siihen, että de lege lata ongelmaksi muodostuu helposti toimivallanjaon ennakoimattomuus, josta asianosaiset kantavat lopulta vastuun. Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei siten toteudu aina täysimääräisesti.
  • Immonen, Marko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten liikesopimuksen osapuolilta sopimusneuvotteluissa ja sopimuksen täyttämisvaiheessa kohtuudella vaadittavat huolellisuus ja lojaali käytös vaikuttavat tuomioistuimen toteuttamaan jälkikäteiseen riskinjakoon vahingonkorvausriidassa. Erityisesti tarkoitus on selvittää, miten riski, tuottamus ja lojaliteettivaatimus liittyvät toisiinsa, miten tuottamus vaikuttaa sopimustulkinnassa, ja miten samoja tosiseikkoja koskeva huolimattomuutta tai muuta moitittavaa käyttäytymistä koskeva harkinta limittyy toisiinsa eri vaiheissa, kun tuomioistuimen täytyy ottaa kantaa sekä sopimuksen sisältöön että vahingonkorvauksen edellytyksiin. Tutkielma on lainopillinen, ja sen keskiössä on epätäydellinen, tasavertaisten osapuolten kertaluonteinen liikesopimus, joka ei kuulu erityislainsäädännön piiriin, joskin kauppalaista haetaan johtoa yleisille oikeusperiaatteille. Näkökulma on oikeudenkäyntiin valmistautuvan asianajajan, joka pyrkii ennakoimaan mahdollista lopputulosta todistusharkinta huomioiden. Näkemystä rakennetaan pohjoismaisen oikeuskirjallisuuden pohjalta verraten sitä korkeimman oikeuden prejudikaatteihin. Aluksi tutustutaan sopimus- ja vahingonkorvausoikeuden yhteiseen tehtävään ja taustalla vaikuttaviin sopimus- ja riskikäsityksiin. Sen jälkeen perehdytään tuottamusarviointiin ja eri tapoihin asettaa huolellisuusstandardi, yhtenä erityisen mielenkiinnon aiheena riskiperusteinen tuottamusarviointi. Huomiota kiinnitetään erikseen tulos- ja toimintavelvoitteisiin, ja pyritään täsmentämään kontrolli- ja ekskulpaatiovastuun välistä eroa. Seuraavaksi huomio kohdistetaan epätäydellisen sopimuksen tulkintaan ja täydentämiseen, ja kartoitetaan osapuolten tuottamuksen vaikutusta ensisijaisesti epäselvyyssäännöstä käsin laajentaen, mutta myös selvän sanamuodon sivuuttajana. Kolmanneksi kartoitetaan osapuolille asetettavia tietämis- ja käyttäytymisvaatimuksia erikseen sopimuksen neuvottelu- ja täyttämisvaiheessa. Neuvotteluvaiheessa erityishuomion kohteena ovat tiedonanto- ja huomautusvelvollisuudet, ja sopimuksen täyttämisvaiheessa alkuperäisen sopimuksen konkludenttinen muuttaminen ja yksipuoliset muuttamisyritykset. Oikeuskäytännön ilmaisemille käyttäytymisvaatimuksille etsitään oikeusperustaa lain ohella hyvän tavan noudattamisen vaatimuksesta, lojaliteettivaatimuksesta ja ns. luottamuksensuojasta. Lopuksi yritetään muodostaa kokonaiskuva tuomioistuimen harkinnasta silloin, kun tosiseikat ovat samat, mutta doktriinin mukaan tapauksessa suoritetaan sekä sopimuksen tulkinta tai täydentäminen ja täyttämisvaihetta koskeva tuottamusharkinta, joissa kaikissa arvioidaan osapuolilta vaadittavaa kohtuullista huolellisuutta. Koska huolellisuusarviointia vaikuttaa sisältyvän useaan vaiheeseen, tutustutaan lyhyesti vielä yhteen sen vaihtoehtoon, oikeustaloustieteen tavoittelemaan, kokonaistaloudellisin perustein määriteltävään ja objektiiviseksi väitettyyn riskinjakoon. Tutkielmassa päädytään siihen, että osapuolten huolimaton suhtautuminen tai tietoinen riskinotto, varsinkin vastapuolen kustannuksella, tulevat huomioiduksi useassa eri tuomioistuinharkinnan vaiheessa. Oikeustieteen hahmottelemista kokonaismalleista sopimuksen tavoitteellista tulkintaa ja täydentämistä sekä toisaalta riskiperusteista tuottamusharkintaa koskien löytyy prejudikaateista viitteitä hyvin vähän, jos ollenkaan. Pikemminkin vaikuttaa siltä, että KKO jäljittää objektiivisesti havaittaviin seikkoihin nojaavia osapuolten perusteltuja odotuksia, ja tarjoaa niille luottamuksensuojaa silloin, kun ne perustuvat huolelliseen toimintaan tai vähintäänkin vastapuolta vähäisempään tuottamukseen. Osapuolen tietoisuutta ja ymmärrystä arvioidaan huolellisuusvelvoitteena, ja asiantuntemuksen vaatimustasoa nostava merkitys näkyy joka vaiheessa. Huolellisuusnäkökulmasta tarkastellen prejudikaattien lopputulokset sisältävät hyvin vähän yllätyksiä. Huolellisuuden ja hyvän neuvottelu- ja liiketavan noudattamisen arvostus näkyy prejudikaateissa, joten ehkä niiden tulisi saada vielä nykyistä näkyvämpi rooli myös sopimusperusteista vahingonkorvausriitaa koskevassa doktriinissa.
  • Rajala, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimus käsittelee koneellisesti tuotetun henkilötietoon liittymättömän datan suojaamista liikesalaisuutena. Aihe on ajankohtainen, sillä datan merkitys ja määrä liike-elämässä kasvaa jatkuvasti. Datan arvo on huomattu myös EU-tasolla ja EU:ssa onkin käynnissä useita digitaalisia sisämarkkinoita ja dataa koskevia hankkeita. Huolimatta EU:n toimista, oikeustila datan suojaamisen osalta on epäselvä niin kotimaisen kuin EU-lainsäädännön osalta. Datan suojaaminen ja hallinta perustuu nykyisellään vahvasti sopimiseen ja tosiasialliseen hallintaan. Olematon lainsäädäntökehys voi osaltaan johtaa epätasapainoiseen markkinatilanteeseen ja markkinoiden toimimattomuuteen. Dataa koskevan juridisen viitekehyksen selventäminen ja systematisointi onkin tarpeen, jotta dataa liiketoiminnassaan hyödyntävien tahojen asema ja keinot saada suojaa kolmansia vastaan olisivat nykyistä selkeämmät. Dataa koskevasta sui generis –suojasta on käyty akateemista ja poliittista keskustelua. Tällaista suojamuotoa ei ainakaan toistaiseksi ole perustettu. Siten on tarpeen tutkia datan asettumista jo jonkin olemassa olevan suojamuodon systematiikkaan. Tämä tutkimus koskeekin datan sovittamista liikesalaisuussuojan kontekstiin, jota on harmonisoitu EU-tasolla liikesalaisuusdirektiivillä. Tutkimus on de lege lata –tyyppinen tutkimus ja tutkimusmenetelmä on oikeusdogmaattinen. Tutkimuksessa tarkastellaan liikesalaisuuslain 2 §:n 1 kohdan mukaista liikesalaisuuden legaalimääritelmää ja sitä, täyttääkö data sen asettamat edellytykset. Tutkimus ottaa myös kantaa siihen, miten liikesalaisuuslain 2 §:n 2 kohdan liikesalaisuuden haltijan laillinen määräysvalta voidaan kohdentaa koneellisesti tuotetun datan tuotantoprosessissa. Tutkimuksen aineistossa on huomioitu liikesalaisuuksia koskeva kotimainen ja EU-tasoinen lainsäädäntö, kansainväliset sopimukset, lainvalmisteluaineisto sekä oikeuskirjallisuus. Relevanttia oikeuskäytäntöä on myös hyödynnetty siinä määrin kuin se on ollut mahdollista, koska uutta lainsäädäntöä koskevaa kotimaista tai EU-tasoista oikeuskäytäntöä ei ehtinyt syntyä tutkielman valmistumiseen mennessä 14.5.2019. Tutkimuksen argumentaation tukena on kaksi olemassa olevaa dataa tuottavaa ja jalostavaa teknologiaa, joita hyödynnetään myös tuotantoprosessin hahmottamisessa ja käytännön kontekstin luomisessa. Liikesalaisuudet suojaavat elinkeinotoimintaan liittyvää salaista ja taloudellisesti arvokasta tietoa sen oikeudettomalta hankkimiselta, käyttämiseltä ja ilmaisemiselta. Tiedon vapauden periaatteen mukaan tietoon ei saisi kohdistua yksinoikeuksia. Liikesalaisuussuoja ei muodostakaan samankaltaista yksinoikeutta kohteeseensa kuin esimerkiksi immateriaalioikeus. Datan tehokkaan suojaamisen edellytyksenä ei välttämättä olekaan yksinoikeus dataan eikä myöskään dataa koskevan sui generis –suojan tunnustaminen. Data on osa tiedon arvoketjua, joka rakentuu datan lisäksi informaatiosta, tiedosta ja tietotaidosta. Olisi vaikeasti perusteltavissa, miksi datan osana tiedon arvoketjua tulisi tulla suojatuksi laajemmin kuin tiedon, joka voidaan nähdä datan kehittyneempänä asteena tiedon arvoketjussa. Dataa koskevien oikeuksien kohdentamista arvioidaan tutkimuksessa suhteessa laitteen valmistaja – laitteen omistaja – laitteen käyttäjä, jos laitteen käyttäjä on eri taho kuin omistaja. Oikeuksien kohdentamiseen datan osalta vaikuttaa myös se, että jollakin taholla voi olla de facto yksinomainen pääsy laitteen tuottamaan dataan, joka on mahdollistettu suunnittelulla tai teknisillä turvakeinoilla. Merkitystä on myös sillä, miten datan tuotantoketju tai -verkosto on rakentunut ja minkä tyyppisen datan tuottamisesta on kyse. Datan haltijana voisi kuitenkin tulla kyseeseen ainakin datan tuottaja tai kerääjä sekä dataa tuottavan laitteen omistaja tai valmistaja. Johtopäätöksenä voidaan todeta, ettei datan suojaamiseksi liikesalaisuutena ole osoitettavissa estettä. Suojan saaminen on kuitenkin ehdollista, koska datan tulee suojaa saadakseen täyttää liikesalaisuuslain 2 §:n 1 a–c kohtien edellytykset, joiden täyttymisen havaittiin olevan matalan jalostusasteen datan, kuten raakadatan, osalta vaikeampaa kuin strukturoidumman lähempänä informaatiota olevan analysoidun datan osalta. Näin ollen datan jalostusasteella voi olla merkitystä sen suhteen, tuleeko data suojatuksi liikesalaisuutena. Liikesalaisuussuoja ei siten koskisi kaikkea dataa, kuten ei myöskään kaikkea tietoa.

View more