Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Kneck, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.
  • Firtser, Henry (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja sen ilmenemismuotona erityisesti saalistushinnoittelua Euroopan unionissa. Saalistushinnoittelu on SEUT 102 artiklan vastaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jossa määräävässä asemassa oleva yritys laskee hintansa alle tuotantokustannusten. Alihinnoittelun tavoitteena on yleensä kilpailijan syrjäyttäminen markkinoilta ja tämän toteuduttua ns. monopolivoittojen kerääminen hintoja nostamalla. Tutkielmassa tarkastellaan, milloin yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa ja milloin sen toiminta voidaan katsoa SEUT 102 artiklassa kielletyksi saalistushinnoitteluksi. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymyksiin 1. Milloin ja kuinka yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa Euroopan unionissa, 2. Mitä on saalistushinnoittelu Euroopan unionissa, ja 3. Mitkä ovat saalistushinnoitteluun syyllistymisen edellytykset Euroopan unionissa. Tutkielman tarkoituksena on antaa katsaus saalistushinnoittelun syyllistymisen edellytyksiin sekä yleisiin piirteisiin. Saalistushinnoittelua ei ole määritelty suoraan Euroopan unionin perussopimuksissa, vaan on sen käsite kehittynyt lähinnä unionin oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia Euroopan unionin tuomioistuimen luomaa oikeuskäytäntöä sekä luodaan katsaus Suomen oikeuskäytännön ainoaan saalistushinnoittelutapaukseen, ns. Valio –tapaukseen. Tutkielman keskeisenä aineistona on käytetty Euroopan unionin lainsäädäntöä, Euroopan unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission luomaa oikeuskäytäntöä sekä aiheesta kirjoitettua oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään kilpailua prosessina käyttäen apuna taloustieteellisiä malleja sekä käsitteitä. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään määräävän markkina-aseman käsitettä sekä sen ulottuvuuksia. Tutkielman neljäs luku käsittelee määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman viidennessä luvussa siirrytään saalistushinnoittelun käsitteen ja saalistamisen syiden pariin. Tutkielman kuudennessa luvussa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä. Seitsemännessä luvussa käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelun rationaalisuutta. Tutkielman kahdeksannessa luvussa tehdään lyhyt katsaus saalistushinnoittelun läheisiin väärinkäyttömuotoihin. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan havainnot ja johtopäätökset.
  • Olsson, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten markkinaoikeuden voimassa olevan oikeuden mukaiset toimivaltasäännökset toteuttavat asianosaisten tosiasiallista oikeuksiin pääsyä. Tavoitteena oli tuoda esiin toimivaltasäännösten mahdolliset ongelmakohdat liittyen asianosaisten tosiasiallisen oikeuksiin pääsyn takaamiseksi. Markkinaoikeudessa ratkotaan taloudellisten toimijoiden välisiä riitoja sekä yritysten ja viranomaisten välisiä valitus- ja hakemusasioita. Markkinaoikeus toimii kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, IPR-asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuimena. Markkinaoikeuden ollessa erityistuomioistuin kuuluu sen toimivaltaan ainoastaan asiat, jotka on säädetty nimenomaisesti sen toimivaltaan kuuluviksi. Toimivaltasäännöksiä tarkastellaan lähes poikkeuksetta tuomioistuinten näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että asianosaisten oikeusturvan tarve saatetaan sivuuttaa niin lainsäätäjän kuin myös lainkäyttäjän toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että asianosaisen tosiasiallinen pääsy tuomioistuimeen edellyttää toimivaltasäännöksiltä ennustettavuutta, selkeyttä, kattavuutta sekä asian erityisluonteen huomioimista. Toimivaltasäännökset eivät saa johtaa asian pirstoutumiseen ja tutkimattajättämispäätöksiä tulee välttää. Tutkittaessa miten markkinaoikeuden toimivaltasäännökset vastaavat kyseisiä edellytyksiä, nousi esiin markkinaoikeuden toimivaltasäännösten erinäisiä ongelmakohtia liittyen asianosaisten oikeuksiin pääsyyn. Huomattiin, että toimivaltasäännökset ovat jäykkiä, eivätkä ne jätä lainkaan harkinnanvaraa lainkäyttäjälle. Lisäksi voidaan toimivaltasäännösten katsoa rankaisevan kantajaa erehdyksestä. Tutkielmassa kävi myös ilmi, että toimivaltasäännökset sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta, jota ei edes juristikoulutuksen saanut osaa ennustaa. Tämä johtaa riita-asioiden pirstoutumisiin, tutkimattajättämispäätöksiin sekä prosessikynnyksen nousuun. Tutkielman lopuksi pohdittiin eri ratkaisuvaihtoehtoja, jotta toimivaltasäännökset parantaisivat asianosaisten oikeuksiin pääsyä. Ratkaisuehdotuksina olivat markkinaoikeuden toimivaltasäännösten joustavuuden lisääminen ja asioiden siirtämisen mahdollistaminen yli toimivaltarajojen. Markkinaoikeuden toimivaltasäännöksiä tulisi kehittää niin, että ne vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia reaalielämän tarpeita riitojen ratkaisemiseksi.
  • Kunnas, Tetti (Helsingin yliopisto, 2019)
    Unionin tuomioistuimen (EUT) käytännössä on jo pitkään näkynyt se, että SEUT 34 artiklan tavaroiden vapaan liikkuvuuden rajoittamista arvioitaessa perustavanlaatuisin, ja jopa ainoaksikin luonnehdittu, kriteeri on, estääkö tai rajoittaako jäsenvaltion toimenpide markkinoille pääsyä. Tämä market access -testi on nykymuodossaan kolmivaiheinen, ja edellyttää, että jäsenvaltion toimenpiteitä arvioidaan monitahoisella vaikutusarvioinnilla. Määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoa koskevan SEUT 102 artiklan soveltamisen piirissä tosiasiallisten markkinavaikutusten rooli on ollut pitkään epäselvä, mutta viimeaikainen ratkaisukäytäntö, etenkin Intel-tapaus (C-413/14 P) ja sitä seuranneet tuomiot, vaikuttaisi antavan viitteitä siitä, että myös EUT olisi omaksumassa jossakin määrin aiempaa taloudellisemman lähestymistavan väärinkäytönkiellon soveltamisessa. Tutkielman tarkoituksena oli selvittää, millä tavalla tosiasialliset markkinavaikutukset otetaan huomioon yhtäältä, kun sovelletaan SEUT 34 artiklan tavaroiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta sovellettaessa SEUT 102 artiklan määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoa, ja millaisia yhteneväisyyksiä näiden välillä voidaan nähdä. Pääkysymystä tukemassa olivat myös kaksi lisäkysymystä, joiden tarkoituksena oli selvittää, miten unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö kyseisten artikloiden soveltamisessa on kehittynyt, ja millaisia testejä se käyttää arviointityössään sekä voitiinko tapauskohtaisen analyysin katsoa toteuttavan artikloille asetettuja tavoitteita. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi tutkielmassa pyrittiin antamaan yleiskuva siitä, miten market access -testi ja sitä koskeva vaikutusarviointi on kehittynyt sekä toisaalta siitä, miten kilpailuoikeudessa, rajattuna määräävän markkina-aseman väärinkäytönkieltoon, tosiasialliset markkinaolosuhteet ja tehokkuusperusteet tulee ottaa huomioon, kun arvioidaan, onko yritys rikkonut toiminnallaan SEUT 102 artiklaa. Tutkielman perusteella markkinavaikutusten kasvanut merkitys unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on tiivistetysti ilmaistuna näkynyt ensinnäkin siinä, että sekä SEUT 34 artiklaa että SEUT 102 artiklaa sovellettaessa on luovuttu enenevässä määrin toimenpiteiden etukäteisestä kategorisoinnista ja by object -tulkinnasta. Tällaisista hyvinä esimerkkeinä toimivat Keck-oikeuskäytännössä vahvistetut tietyt myyntijärjestelyt, kielto-olettama (economic rule) jäsenvaltion taloudellisista syistä tai jo Hoffman-La Roche -klassikkotapauksessa vahingollisina, ja täten kiellettyinä, pidetyt uskollisuusalennukset. Olettamien sijaan painotus on siinä, estääkö tai rajoittaako kansallinen toimenpide tosiasiallisesti markkinoille pääsyä, tai seuraako yrityksen menettelystä yhtä tehokkaan kilpailijan syrjäytyminen markkinoilta. Lisäksi markkinavaikutusten kasvavan merkityksen voidaan katsoa näkyneen muutoksena siinä, millä tavalla arviointi kilpailuviranomaisessa tai tuomioistuimessa käytännössä nykyään toteutetaan. Tällöin ensinnäkin SEUT 102 artiklaa sovellettaessa arvioinnissa korostuu kilpailuviranomaisen ja tuomioistuimen tutkintavelvollisuus ja yrityksen väitteiden tutkiminen riittävän täydellisesti ja yksityiskohtaisesti sekä se, että tällainen kokonaisvaltainen tutkiminen saattaa edellyttää myös taloudellista analyysiä tukevien testien, kuten AEC-testin, käyttämistä. Käytännössä EUT on vaikuttanut vielä varsin vastahakoiselta nimenomaisesti kuitenkaan edellyttämään tällaisten testien käyttämistä, koska se nostaisi huomattavasti komission ja kilpailuviranomaisten näyttötaakkaa. Toiseksi SEUT 34 artiklaa sovellettaessa tuomioistuin on enenevässä määrin korostanut jäsenvaltioille kuuluvaa vastuuta siitä, että vähäistä merkittävämmät markkinoille pääsyä rajoittavat vaikutukset otettaisiin kattavasti huomioon. EUT on pyrkinyt myös selkeyttämään suhteellisuustestiä viimeaikaisessa ratkaisukäytännössään sekä painottanut jäsenvaltioille kuuluvaa vastuuta siitä, että jo lainsäädäntövaiheessa otetaan riittävän kattavasti huomioon eri vaikutukset sisämarkkinoille. Lisäksi valitun toimenpiteen tulee aina olla soveltuva tavoiteltavien tulosten saavuttamiseksi, ja tästä pitää myös varmistua riittävällä tavalla. Aiempaa enemmän vaikutusarviointia painottava SEUT 34 artiklan ja SEUT 102 artiklan soveltaminen on saanut osakseen sekä kiitosta että vahvaa epäilystä. Mekaanisempaa lainkäyttöä puolustellaan mm. sen tuomalla oikeusvarmuudella sekä toisaalta myös eräänlaisena resurssikysymyksenä. Toisaalta vaikutusarvioinnin myötä katsotaan ennen kaikkea, että kummankin artiklan tavoitteet toteutuvat aikaisempaa tehokkaammin, kun artikloja voidaan paremmin soveltaa vain oikeasti sisämarkkinoille haitallisiin toimenpiteisiin ja riski vääristä interventioista vähenee (false positives ja false negatives). Myös suhteellisuusperiaatteen voidaan katsoa paremmin toteutuvan, kun käytännössä kiellettäviksi tulevat vain sellaiset toimenpiteet, joilla on oikeasti haitallisia vaikutuksia sisämarkkinoille ja viime kädessä kuluttajien hyvinvoinnille.
  • Wik, Joachim (Helsingin yliopisto, 2019)
    Digitalisaation tuomat muutokset näkyvät sekä taloudessa että yhteiskunnassa. Palveluiden ja tuotteiden digitalisoituminen on johtanut merkittävien markkinoiden siirtymiseen digitaaliseen maailmaan. Tämän seurauksena alustatalous on jatkanut kasvuaan ja suurin osa maailman isoimmista yrityksistä toimivat digitaalisina alustoina. Merkittävimpinä yrityksinä voidaan pitää Googlea, Applea, Facebookia ja Amazonia, jotka muodostavat niin kutsutun GAFA:n. Kilpailuoikeuden katsotaan olevan yksi tehokkaimmista sääntelyvälineistä digitaaliselle alustataloudelle. Digitaalisen alustatalouden ominaispiirteet, kuten digitaaliset alustat, kaksipuoliset markkinat sekä verkostovaikutusten ja datan korostunut merkitys ovat muuttaneet lähestymistapaa kilpailuoikeuteen. Euroopan unioni (EU) on ottanut pioneerin roolin teknologiajättien valvojana. Markkinavoima on yksi kilpailuoikeuden ydinkäsitteistä ja sitä arvioidaan useiden kilpailuoikeudellisten menettelyjen osana. Yrityksen toiminta markkinoilla ei yleensä aiheuta kilpailulle haittaa, mikäli yrityksellä ei ole tietyn asteista markkinavoimaa. Markkinavoiman arvioiminen muodostaa siten keskeisen seikan kilpailuoikeudellisessa tarkastelussa ja sillä on erityisen keskeinen asema yrityskauppavalvonnassa sekä arvioitaessa mahdollista määräävää markkina-asemaa. Markkinavoiman arvioimiseen digitaalisilla alustamarkkinoilla liittyy lukuisia haasteita, sillä alustatalouden ominaispiirteistä johtuen vakiintuneet kilpailuoikeudelliset opit ovat vanhentuneet, eivätkä sellaisenaan päde. Markkinavoiman arviointi digitaalisilla alustamarkkinoilla on tällä hetkellä keskiössä oikeus- sekä taloustieteellisessä tutkimuksessa. Tutkielmassa selvitetään, miten EU:n kilpailuoikeudessa käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisessa alustataloudessa toimivien yritysten markkinavoiman arvioimiseen, mitkä seikat osoittavat markkinavoimaa digitaalisilla alustamarkkinoilla sekä mihin seikkoihin markkinavoiman arvioimisessa on keskityttävä. Tutkimalla oikeus- ja taloustieteellistä kirjallisuutta sekä EU-oikeuskäytäntöä selvitetään, miten vakiintuneesti käytössä olevat markkinavoiman arviointimenetelmät soveltuvat digitaalisille alustamarkkinoille. Kilpailuviranomaisilla on käytössään eri menetelmiä markkinavoiman arvioimiseen. Niin sanotut suorat menetelmät koostuvat taloustieteellisistä malleista ja liittyvät yrityksen hinnoitteluun ja käyttäytymiseen sekä tuotteiden kysyntäjoustoon. Suorien menetelmien soveltaminen vaatii yksityiskohtaisia tietoja markkinoista ja hinnoista. Toista arviointimenetelmää kutsutaan epäsuoraksi menetelmäksi. Siinä painotetaan markkinoiden rakenteellista tarkastelua ja tutkitaan esimerkiksi yritysten markkinaosuuksia, markkinoiden keskittymisastetta sekä alalle tulon esteitä. Komissio sekä EU:n jäsenmaiden kilpailuviranomaiset käyttävät pääsääntöisesti epäsuoraa menetelmää arvioitaessa yritysten markkinavoimaa. Tutkielmassa päädytään esittämään, että markkinavoiman arvioimiseen vakiintuneesti käytössä olevat menetelmät eivät sellaisinaan sovellu digitaalisille alustamarkkinoille. Osa menetelmistä eivät digitaalisten alustamarkkinoiden erityisten ominaispiirteiden johdosta ole käyttökelpoisia. Rakenteellisessa tarkastelussa arvioinnin painopiste on siirtynyt pois markkinaosuuksista, sillä markkinaosuudet eivät digitaalisilla alustamarkkinoilla aina anna luotettavaa kuvaa markkinoiden voimasuhteista. Arvioitaessa digitaalisten alustojen markkinavoimaa arvioinnissa on entistä enemmän keskityttävä alalle tulon esteisiin, kuten verkostovaikutuksiin, dataan ja vaihtamiskustannuksiin sekä innovaation ja potentiaalisen kilpailun korostuneeseen merkitykseen.
  • Mäkelä, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen perustuslain 10 §:ssä turvataan jokaisen oikeus yksityis- ja perhe-elämän sekä henkilötietojen suojaan. Kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Yksityiselämän, henkilötietojen ja luottamuksellisen viestin suojan katsotaan ulottu-van myös työpaikalle. Työnantaja voi direktio-oikeutensa nojalla määrätä muun muassa työn suoritustavasta, laadusta ja laajuudesta sekä työnteon ajasta ja paikasta. Direktio-oikeudesta voidaan siten johtaa myös työnantajan oikeus työntekijän tekniseen valvontaan. Työnantajalle kertyy tämän suorittamasta teknisestä valvonnasta henkilötietoja, joita on käsiteltävä tietosuojalainsäädännön edellyttämällä tavalla. EU:n yleinen tietosuoja-asetus astui voimaan toukokuussa 2018. Sitä tarkentaa ja täydentää vuoden 2019 voimaan astunut uusi kansallinen yleislaki, tietosuojalaki (1050/2018). Työelämän tietosuojasta on säädetty erikseen yksityisyyden suojasta työelämässä annetulla lailla (759/2004). Tällä työelämän tietosuojalailla säädetään muun muassa työntekijää koskevien henkilötietojen käsittelystä, teknisestä valvonnasta työpaikalla sekä työntekijän sähköpostiviestien hakemisesta ja avaamisesta. Viestinnän luottamuksellisuudesta ja yksityisyyden suojasta säädetään sähköisen viestinnän palveluista annetussa laissa (917/2014). Lakia yksityisyyden suojasta työelämässä muutettiin tietosuojalain säätämisen yhteydessä. Muutoksissa oli pääosin kyse työelämän tietosuojan liittyvän erityissääntelyn yhteensovittamisesta uuteen säädösympäristöön. Lakimuutos astui voimaan huhtikuussa 2019. Tämän tutkielman yhtenä tarkoituksena on selventää, mitä uusi säädösympäristö tarkoittaa tekniseen valvontaan liittyvän henkilötietojen käsittelyn osalta. Teknisen valvonnan käsitettä ei ole määritelty lainsäädännössä tyhjentävästi. Yksinkertaistettuna sillä tarkoitetaan työnantajan teknisin menetelmin suorittamaa, työntekijään kohdistuvaa, valvontaa. Teknistä valvontaa ovat muun muassa kameravalvonta, kulunvalvonta, paikantaminen sekä työntekijän sähköpostin ja tietoverkkojen käytön valvonta. Työntekijöitä voidaan valvoa myös muunlaisin teknisin menetelmin. Tässä tutkielmassa käsitellään kameravalvontaa, kulunvalvontaa, paikantamista sekä työntekijän sähköpostin käytön valvontaa. Tutkielman keskeiset tutkimuskysymykset voidaan muotoilla seuraavalla tavalla: Millä edellytyksillä työnantaja voi ottaa käyttöönsä eri teknisen valvonnan muotoja? Miten työnantaja voi hyödyntää teknisen valvonnan kautta kertyneitä henkilötietoja? Tavoitteena on tuottaa lukijalle selkeä kuva siitä, mitä voimassa oleva lainsäädäntö sanoo teknisestä valvonnasta. Tämän vuoksi tutkielman lopussa on erillisenä liitteenä taulukko, johon on koottu valvonnan käyttöönottoa koskevat menettelysäännökset valvontamuodottain.
  • Virtanen, Mikko (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomen kiinteistöjärjestelmään on 1.8.2018 voimaantulleilla lainmuutoksilla luotu mahdollisuus muodostaa uudenlainen rekisteriyksikkö - 3D-kiinteistö. Se voi olla kiinteistö, jolla ei ole lainkaan maapinta-alaa. Kiinteistö voidaan siis määritellä kolmiulotteiseksi tilaksi, jolla on rajat pysty- ja vaakasuunnassa. Täten kiinteistö voi siis muodostua vaikkapa kerrostalon ylimmästä kerroksesta tai maanalaisesta pysäköintihallista. Aiemmin tämä ei ole ollut mahdollista, sillä kiinteistölle määriteltiin ainoastaan vertikaalisesti maapohjaan sidotut rajat. Tutkimuskysymys on laajasti ilmaistuna se, onko 3D-kiinteistönmuodostus tarpeellinen, ja tuoko se tavoiteltua lisähyötyä nimenomaan vaihdantaa ajatellen, vai synnyttääkö se saavutettuun hyötyyn nähden liikaa uusia ongelmia. Tutkimuksen keskeinen tavoite on kriittisesti tarkastella 3D-kiinteistönmuodostuksen kipupisteitä. Tarkastelun keskiössä ovat 3D-kiinteistöjen erilaiset vastuut. Erityisesti tutkitaan kunnossapitovastuun määrittämisen ongelmaa. Huomiota saavat lisäksi käsitemääritelmät sekä niistä johtuvat epäselvyystilanteet eri säännösten tulkinnassa. Tutkimussuuntaus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen. Käsiteanalyysin osalta tutkimuksessa on lisäksi teoreettisen lainopin tunnuspiirteitä. Tutkimuksen johtopäätöksenä totean, että uudistus on ratkaissut ainoastaan vakuuskäyttöön liittyvän ongelman. Sen sijaan se ei ole poistanut ongelmaa rakennuskokonaisuuden ylläpidon järjestämisestä – ongelma on ainoastaan siirretty toiselle oikeudelliselle tasolle. Lisähuomiona totean, että kiinteistö- ja rakennusoikeudessa käytetty käsitteistö on osittain ristiriitainen ja sekaannusta aiheuttava. Tämän vuoksi käsitteistö on paitsi systematisoinnin, myös uusien käsitteiden tarpeessa. Keskeisimpänä johtopäätöksenä esitän, että kiinteistökäsitteen soveltamisalan laajentaminen uuteen rekisteriyksikköön on huono ratkaisu, joka osaltaan johtaa edellä mainittuihin ongelmiin. Ongelma tulisi korjata lainsäädäntömuutoksilla ennen praksiksen muodostumista.
  • Kurjenpuu, Tyyni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan valtiontuki- ja yrityskauppavalvonnan ilmoitusvelvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sisältöä unioin tuomioistuinten sekä Euroopan komission ratkaisukäy-tännön valossa. Oikeuskäytäntö on paljastanut, että näihin menettelyllisiin velvollisuuksiin si-sältyy verrattain paljon tulkintaongelmia. Keskeinen kysymys koskee siten velvoitteiden lau-kaisevia tekijöitä ja lainmukaisesti oikeanlaista toteuttamista. Lähtöhypoteesina ja koko tut-kielman kantavana teemana on ollut tehokkuusargumenttien merkitys velvoitteiden sisällön muotoutumisessa. Keskeisenä teemana velvoitteiden sisällön määrittämisen lisäksi, tutkielmassa tunnustetaan ja pyritään osoittamaan politiikan vahva merkitys osana arviointiprosessia. Ilmoitusvelvollisuu-den ja täytäntöönpanokiellon sisällön hahmottamista on pyritty lähestymään oikeuden ja poli-tiikan keskinäinen yhteyden sekä oikeuden välineellisen arvon kautta. Julkisen vallan ilmoitus-velvollisuuden ja täytäntöönpanokiellon sekä yksityiseen kohdistuvat samaiset velvoitteet luo-vat hedelmällistä maaperää näiden kilpailuoikeudellisten välineiden kokonaisvaltaiseen tutki-miseen. Tavoitteena on siten ollut kahden erilaisen valvontajärjestelmän vertailun avulla, pyr-kiä löytämään yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia velvoitteiden välillä. Keskeisenä materiaalina tutkielmassa on käytetty unionin tuomioistuinten ratkaisuja sekä aiheeseen liittyvää oikeuskir-jallisuutta. Tutkimuksessa pyritään yhdistämään metodina lainoppi ja kriittinen lainoppi.
  • Järviö, Juhana (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, missä määrin osakeyhtiölaki (624/2006) sallii osakkeenomistajan yhteiskunnallisten päämäärien edistämisen osakeyhtiön toiminnan kautta silloin, kun yhtiön toiminnan tarkoituksena on osakeyhtiölain 1 luvun 5 §:n mukaisesti tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Kysymyksen kannalta keskeiseksi muodostuu yhtiön edun ja toiminnan tarkoituksen tarkan sisällön määritteleminen sekä se, millaisen liikkumavaran ne jättävät osakkeenomistajalle ja yhtiön johdolle. Liikkumavara määrittyy sen kautta, millaisiin toimiin yhtiö on mahdollista sitoa ja synnyttävätkö toimet vahingonkorvausvastuun riskin. Yhtiön etu voidaan yleisellä tasolla määritellä vain hyvin abstraktisti. Loogisinta ja osakeyhtiölain säännösten kokonaisuuden sekä lain esitöiden näkökulmasta perustelluinta on johtaa yhtiön etu toiminnan tarkoituksesta. Yhtiön edun mukaisia ovat toimet, jotka edistävät voiton tuottamista osakkeenomistajille. Kaikkien yhtiön toimien ei kuitenkaan tarvitse välittömästi kasvattaa yhtiön voitontuottamiskykyä tai osakkeenomistajien osinkoa, vaan toimia on arvioitava niiden muodostaman kokonaisuuden perusteella. Toiminnan tarkoituksen vastaisia toimia ovat toimet, joilla tavoiteltu tarkoitus ei ole edes välillisesti tuottaa taloudellista hyötyä. Osakkeenomistajan kyky edistää yhteiskunnallisia päämääriä riippuu suuressa määrin osakkeenomistajan vallasta yhtiössä. Yhdenyhtiössä tai silloin, kun kaikki osakkeenomistajat ovat samaa mieltä päämäärien edistämisestä, voiton tavoittelusta on mahdollista luopua, sillä yhtiön toiminnan tarkoitus on osakkeenomistajien päätettävissä oleva asia. Toiminnan tarkoituksen muotoilulla on vaikutusta myös siihen, mitä etua yhtiön johdon tulee edistää. Osakkeenomistajat voivat myös yksimielisillä päätöksillään sitoa yhtiön oikeustoimiin, jotka eivät edistä toiminnan tarkoitusta. Johdon ja omistuksen erillisyydellä ei ole tällaisessa yhtiössä tavanomaista merkitystään, sillä osakkeenomistajat voivat päättää hallituksen ja toimitusjohtajan yleistoimivaltaan kuuluvista asioista. Osakeyhtiölain pääomajärjestelmä ja varojenjakoa koskeva sääntely rajoittavat kuitenkin tällaisessakin yhtiössä yhteiskunnallisten päämäärien edistämistä, sillä täysin liiketoimintaan liittymättömiin toimiin voidaan käyttää vain jakokelpoisia varoja yhtiön maksukyvyn puitteissa. Kun osakkeenomistajien kesken ei vallitse tarvittava yksimielisyys, yhteiskunnallisten päämäärien edistäminen riippuu siitä, käyttääkö tällaisia päämääriä edistämään pyrkivä osakkeenomistaja yhtiössä sellaista valtaa, että tämä kykenee nimittämään yhtiön hallituksen. Koska toiminnan tarkoitus jättää johdolle paljon liikkumavaraa keinojen valinnassa, osakkeenomistajan nimittämä johto kykenee valitsemaan voitontavoittelussa käytettävät keinot niin, että samalla edistetään myös yhteiskunnallisia päämääriä. Edellytyksenä on, että päämäärät kyetään sitomaan osaksi yhtiön normaalia liiketoimintaa. Yhtiön etu on tulkittavissa osakkeenomistajien välisen intressikonfliktin ratkaisunormiksi. Sekä yhtiön että osakkeenomistajien edut oletetaan osakeyhtiölaissa taloudellisiksi. Liiketaloudellisen perusteen olemassaolo rajaa sekä sallittua varojenkäyttöä ja kiellettyä varojenjakoa että osakkeenomistajien yhdenvertaista ja epäyhdenvertaista kohtelua. Toiminnan tarkoitus ja johdon velvollisuus edistää huolellisesti toimien yhtiön etua tarkoittavat, että johdolla on velvollisuus valita huolellisesti ja voitontavoittelun näkökulmasta rationaalisesti sellaiset keinot, jotka edistävät parhaiten toiminnan tarkoitusta. Koska liiketoimintaan liittyy aina riskejä ja erilaisia liiketoimintapäätöksiä on lähes mahdoton asettaa paremmuusjärjestykseen, johdolla on laaja toimintavapaus. Vähemmistöosakkeenomistaja, joka ei jaa enemmistöosakkeenomistajan yhteiskunnallisia intressejä, ei voi puuttua johdon liiketoimintapäätöksiin sillä perusteella, että tämä ei halua yhtiön toiminnassa edistettävän voiton tuottamisen ohella muita päämääriä. Vastaavasti yhteiskunnallisesti suuntautunut vähemmistöosakkeenomistaja ei voi edellyttää yhtiön noudattavan toiminnassaan yhteiskunnallisia päämääriä edistäviä menettelytapoja silloin, kun ne eivät ole yhtiön ja kaikkien osakkeenomistajien taloudellisten etujen mukaisia. Yhteiskuntavastuulla ei voida perustella toiminnan tarkoituksesta tinkimistä, sillä yhteiskuntavastuullinen toiminta on osakeyhtiölain systematiikassa liiketoimintapäätös muiden joukossa.
  • Koskinen, Sanni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Euroopan komissio on tehnyt valtiontuen alalla uuden aluevaltauksen ja alkanut viimeisen vuosikymmenen aikana tutkimaan valtioiden yrityksille myöntämien yksittäisten veropäätösten, kuten ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontukisääntelyn mukaisuutta. Ennakkohinnoittelusopimuksella on tarkoitus määrittään yhtiön ja sen kanssa etuyhteydessä olevien yhtiöiden välisten liiketoimien hinnoittelun perusteet. Tällaisten etuyhteysyritysten liiketoimien hinnoittelua kutsutaan siirtohinnoitteluksi ja sen ytimessä on edellytys hinnoittelun markkinaehtoisuudesta eli markkinaehtoperiaatteesta. Markkinaehtoperiaatteen mukaisesti etuyhteysyritysten liiketoimien tulisi perustua samanlaisille ehdoille, kuin mitä itsenäisten yritysten voitaisiin olettaa soveltavan vastaavanlaisissa liiketoimissa markkinatilanteessa. Sääntelyllä estetään erityisesti yrityksen tulon siirtäminen keinotekoisia liiketoimia käyttäen konsernin sisällä halvemman verotuksen piiriin. Komission tutkinnat ovat johtaneet, tällä hetkellä, neljän päätöksen antamiseen, joissa komissio on todennut Alankomaiden, Irlannin ja Luxemburgin antaneen Starbucksille, Applelle sekä Fiatille ja Amazonille kiellettyä valtiontukea. Jotta komissio voi katsoa toimen valtiontukisääntelyn vastaiseksi, tulee toimi luokitella valtiontueksi SEUT 107(1) artiklan mukaisesti. Artikla asettaa toimelle neljälle eri kriteeriä, joista tapauksien näkökulmasta mielenkiintoisimmat ovat vaatimukset toimen tuottamasta edusta sekä toimen valikoivasta luonteesta. Komission mukaan ennakkohinnoittelusopimukset voitiin katsoa kielletyksi valtiontueksi, sillä sopimuksien mukaiset siirtohinnoittelumallit johtavat markkinaehtoperiaatteen vastaisiin lopputuloksiin ja siten yrityksen pienentyneeseen verorasitukseen muihin verrannollisessa asemassa oleviin yrityksiin verrattuna. Tutkielman tavoitteena on analysoida, missä kulkee raja ennakkohinnoittelusopimuksen katsomiseksi kielletyksi valtiontueksi. Tätä arvioidaan erityisesti päätöksien osapuolten ja myös unionin yleisen tuomioistuimen argumenttien valossa. Päätöksien ongelmallisuus kiteytyy erityisesti markkinaehtoperiaatteen soveltamiseen, joka on osoittautunut tulkinnalliseksi kysymykseksi erityisesti periaatetta koskevan OECD:n tuottaman sääntelyn epäselvän oikeuslähteellisen aseman ja hankalan soveltamisen vuoksi. Komissio on arvioinut tilanteita myös valtiontuelle epätyypillisesti valtion sisäisen järjestelmän ulkopuolisilla argumenteilla. Komission vastapuolten näkökulman mukaan asian arviointi tulisi sen sijaan perustaa puhtaasti kansallisten säännösten pohjalle. Komission päätöksissä erimielisyyttä on myös herättänyt valikoivuuden kriteeri ja sen alalla erityisesti kysymys siitä, voidaanko etuyhteysyrityksiä ja itsenäisiä yrityksiä pitää verrannollisessa asemassa keskenään. Komission näkemyksen mukaan etuyhteysyritykset tulee katsoa verrannollisiksi itsenäisten yritysten kanssa, joihin ei sovelleta siirtohinnoittelusäännöksiä, mitä näkemystä komission vastapuolet eivät jaa. Komission päätöksistä on valitettu unionin yleiseen tuomioistuimeen, joka on ehtinyt antaa ratkaisunsa kahden päätöksen osalta syksyllä 2019. Ratkaisuissaan yleinen tuomioistuin hyväksyi tapauksen arvioimisen markkinaehtoperiaatteen lähtökohdilta, mikäli kansallinen verojärjestelmä perustuu valinnalle verottaa etuyhteysyrityksiä ja itsenäisten yrityksiä samoin perustein. Ennakkohinnoittelusopimuksien valtiontuen mukaisessa arvioinnissa ei siten tule lähteä liikkeelle suoraan kansallisista säännöksistä, vaan painoarvoa annetaan erityisesti OECD:n ohjeistukselle. Unionin yleinen tuomioistuin asetti kuitenkin komissiolle näyttötaakan periaatteen vastaisesta menettelystä korkeammalle, kuin komissio itse oli tehnyt. Tuomioistuimen mukaan komission tulee esimerkiksi osoittaa, että ennakkohinnoittelusopimus ei ole vain OECD:n ohjeistuksen vastainen, vaan että sopimuksen soveltaminen tosiasiassa johtaa markkinaehtoperiaatteen vastaiseen lopputulokseen, joka tuottaa etua kyseiselle yritykselle. Päätösten oikeusprosessi voi kuitenkin jatkua vielä tulevaisuudessa, mikäli hävinneet osapuolet päättävät valittaa tuomiosta Euroopan unionin tuomioistuimeen. Tapauskohtaisen arvioinnin johdosta oikeustila tulee varmasti hakemaan muotojana vielä tulevaisuudessa oikeuskäytännössä.
  • Saarela, Sara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tässä tutkielmassa selvitetään, mitä vaatimuksia yrityksen saneerauksesta annetussa laissa (47/1993) asetetaan yhtäältä selvittäjän ja toisaalta tuomioistuimen osaamiselle liittyen toteuttamiskelpoisen saneerausohjelman laatimiseen ja vahvistamiseen. Selvittäjän tehtävät ovat menettelyssä monipuoliset, ja tärkeimpänä tehtävänä selvittäjällä on huolehtia saneerausohjelman laatimisesta. Laissa ei ole määritelty sitä, miten saneerausohjelman laatimisesta huolehtiminen katsotaan tulevan suoritetuksi tai millainen saneerausohjelma selvittäjän tulisi tarkalleen laatia. Ainoa laista seuraava rajoitus on, että laadittavan ohjelman on täytettävä tietyt muotovaatimukset. Selvittäjän on käytännössä laadittava ennen kaikkea velkojia miellyttävä saneerausohjelma. Saneerausohjelman toteuttamiskelpoisuuteen selvittäjän ei itseisarvoisesti tarvitse kiinnittää huomiota ohjelmaa laatiessaan niin kauan kuin laadittava ohjelma saavuttaa vähimmäiskannatuksen velkojaryhmissä. Selvittäjällä on hyvä olla sekä juridista että liiketaloudellista osaamista, jotta hän suoriutuu tehtävistään. Tiettyä koulutusta selvittäjältä ei lain mukaan vaadita. Tuomioistuimen tehtävänä puolestaan on saneerausohjelman vahvistaminen. Saneerausohjelman vahvistamiseen vaikuttaa se, miten velkojat äänestävät laaditusta ohjelmaehdotuksesta. Mitä laajempi velkojien kannatus on, sitä kapeampi on tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus. Tuomioistuimen vahvistamisharkinta jää laissa vaille sisältöä. Laissa määritetään saneerausohjelman eri vahvistamistilanteet, jotka muodostuvat velkojien äänestyksen lopputuloksen perusteella, samoin kuin vahvistamisen esteet, joiden vallitessa saneerausohjelmaa ei ole mahdollista vahvistaa. Tuomioistuimen pitäisi siis itse osata viedä vahvistamisprosessi läpi ilman erityisempää laista saatavaa tukea. Varsinkin saneerausohjelman toteutumisen edellytyksiä arvioidessaan tuomioistuin joutuu arvioimaan muita kuin puhtaasti oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä, mikä edellyttäisi tuomioistuimelta erityistä osaamista esimerkiksi liiketaloudellisten seikkojen osalta. Tutkielmassa selvitetään lisäksi, miten EU:n maksukyvyttömyysdirektiivi (2019/1023) vaikuttaa selvittäjään ja tuomioistuimeen kohdistuviin vaatimuksiin. Direktiivin myötä jäsenvaltiot velvoitetaan muun muassa varmistamaan, että selvittäjä ja tuomioistuin saavat asianmukaisen koulutuksen. Tutkielmassa päädytään ehdottamaan, että selvittäjältä voisi yrityssaneerauslaissa edellyttää sekä ylemmän oikeustieteellisen korkeakoulututkinnon että liiketaloudellista lisäkoulutuksen suorittamista, jolloin direktiivin vaatimus selvittäjän koulutuksen asianmukaisuudesta täyttyisi. Näin varmistettaisiin myös selvittäjän osaamisen monipuolisuus. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi sitä, olisiko selvittäjän osaaminen huomioon ottaen tarkoituksenmukaisempaa, että selvittäjä esittäisi velallisen sijaan selvitystä saneerausohjelman toteuttamiskelpoisuudesta. Ohjelman toteutuminen on käsitteenä laissa määrittelemätön, mikä jättää tulkinnanvaraiseksi sen, miten toteutumista tulisi arvioida. Tutkielmassa selvitetään, että lain mukaan saneerausohjelman vahvistamisen edellytyksenä on, että on esitetty riittävä selvitys ohjelman toteutumisen edellytyksistä. Selvittäjällä on saneerausohjelman pääsääntöisenä laatijana ja saneerausmenettelyn pääasiallisena vetäjänä velallista paremmat mahdollisuudet vastata saneerausohjelman toteutumisen edellytyksiä koskevaan väitteeseen. Olisi siten perustellumpaa, että selvittäjä esittäisi selvityksen saneerausohjelman toteutumisen edellytyksistä. Ehdotuksen ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, kuinka paljon selvittäjän puolueettomuus mahdollisesti vaarantuisi, mikäli hän esittäisi selvitystä velallisen puolesta. Viimeiseksi pohditaan, olisiko tuomioistuimen osaaminen huomioon ottaen saneerausohjelman toteutumisepäilyyn liittyvän esteperusteen arviointi tarkoituksenmukaisempaa siirtää tuomioistuimelta selvittäjän arvioitavaksi. Tutkielmassa katsotaan tuomioistuimen suorittamaa arviointia tarkoituksenmukaisemmaksi, että selvittäjä hankkisi velkojilta saneerausohjelman toteuttamiskelpoisuutta koskevat lausunnot ja tekisi saneerausohjelmaan mahdolliset muutokset sekä ennen kaikkea esittäisi itse selvitystä saneerausohjelman toteutumisedellytyksistä jo saneerausohjelman suunnitteluvaiheessa.
  • Sormunen, Joonas (Helsingin yliopisto, 2019)
    Internet ja erilaiset alustapalvelut tarjoavat nykyisin runsaasti mahdollisuuksia jakaa oman luovan työn tuloksia muiden saataville. Videopelialalla on pitkä historia käyttäjien luoman sisällön menestyksekkäästä kaupallistamisesta. Osa tämän hetken suosituimmista videopeleistä on saanut alkunsa pelikehityksestä kiinnostuneiden harrastelijoiden tekemän luovan työn pohjalta. Nykypäivänä videopelikehittäjät tarjoavat yhä useammin varsinaisen videopelin lisäksi käyttäjille työkalut, joiden avulla on mahdollista luoda videopeliin omaa sisältöä ja jakaa sitä muille. Käyttäjän luomaa sisältöä suojataan tekijänoikeuden perusteella samalla tavalla, kuin muita teoskynnyksen ylittäviä teoksia. Näin ollen tekijältä on saatava lupa teoksen kopioimiselle ja saattamiselle yleisön saataville, jos käyttäjän luoma sisältö ylittää teoskynnyksen. Tästä syystä verkkoalustojen käyttöehdot ja videopelien loppukäyttäjän lisenssisopimukset sisältävät sopimusehtoja, joissa sovitaan käyttäjien luoman sisällön tekijänoikeuden luovutuksesta. Verkkoalustojen käyttöehtoja ja loppukäyttäjän lisenssisopimuksia on suomalaisessa oikeusjärjestelmässä pidettävä sopimuksena osapuolten välillä. Kyseessä on sähköinen sopimus, jossa käyttäjän tahdonilmaisu muodostetaan click-wrap tai shrink-wrap-sopimustekniikalla. Jos käyttäjä ei luo sisältöä elinkeinotoimintaa varten, on sopimuksen täytettävä myös kuluttajansuojalainsäädännön asettamat pakolliset vaatimukset, jotta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välille voi syntyä sitova sopimus. Tekijänoikeuslaissa ei ole asetettu tekijänoikeuden luovutukselle määrämuotoa tai muita pakollisia vaatimuksia, joten sopimusosapuolet pystyvät sopimusvapauden perusteella sopimaan luovutukseen liittyvistä ehdoista haluamallaan tavalla. Tästä huolimatta käyttöehtojen ja lisenssisopimusten on täytettävä suomalaisen oikeusjärjestelmän asettamat vaatimukset sitovan sopimuksen syntymiselle. Näin ollen sopimusten sitovuutta on arvioitava ottamalla huomioon käyttäjän mahdollisuus tutustua sopimusehtoihin, erityisesti vakioehtosopimuksia koskevat sopimusoikeudelliset yleiset opit ja kuluttajansuojalainsäädännöstä seuraavat vaatimukset. Tutkielmassa muodostetaan yleiskuva siitä, missä tilanteissa videopeleihin liittyvä käyttäjän luoma sisältö voi ylittää teoskynnyksen. Lisäksi tutkielmassa käydään läpi sitä, voidaanko tekijänoikeus luovuttaa toisen osapuolen yksipuolisesti laatimalla sähköisellä vakioehtosopimuksella. Videopelialalla vallitsevan vaihtelevan sopimuskäytännön havainnollistamiseksi tutkielmassa esitellään erilaisia alan yritysten käyttämiä sopimusehtoja, joilla on sovittu käyttäjien luoman sisällön tekijänoikeuden luovutuksesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisia sopimustyyppejä ja sopimusehtoja on pidettävä käyttäjiä oikeudellisesti sitovina. Tutkielman johtopäätöksenä on, että yksipuolisesti laadituilla vakioehtosopimuksilla sovitaan vastikkeettomasti laajoista tekijänoikeuden luovutuksista, jotka ovat luonteeltaan peruuttamattomia ja pysyvät voimassa sopimussuhteen päättymisen jälkeen. Näin ollen osaa videopelialalla käytettävistä sopimusehdoista ei tulisi katsoa käyttäjiä oikeudellisesti sitoviksi. Tutkielman lopuksi ehdotetaan toimenpiteitä, joilla olisi mahdollista poistaa oikeudellista epävarmuutta ja parantaa käyttäjien asemaa Euroopan unionin sisämarkkina-alueella.
  • Saxelin, Inni (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielma käsittelee lapsen kuulemista huolto- ja tapaamisriidoissa. Lapsen kuulemisen merkitystä on korostettu viime vuosikymmeninä runsaasti. Nykyisin lapsen omiin oikeuksiin on kiinnitetty entistä enemmän huomiota, eikä lasta nähdä enää ainoastaan suojelun kohteena. Tutkielmassa keskitytään lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (8.4.1983/361, LHL) lapsen kuulemista ja mielipiteen selvittämistä koskevien säännösten tulkitsemiseen ihmisoikeusnäkökulmasta tarkasteltuna. Tutkielmassa tarjotaan myös ehdotuksia ihmisoikeuksien paremmasta toteutumisesta koskien lapsen kuulemista. Aihetta käsitellään pääosin oikeuskirjallisuuden, YK:n lapsen oikeuksien komitean antamien yleiskommenttien ja suositusten sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen kautta. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artikla takaa lapselle oikeuden osallistua ja vaikuttaa häntä koskevassa asiassa. Toisaalta lapselle tulee taata osallistumisoikeuden lisäksi myös yleissopimuksen 3 artiklan mukainen suojelu. Tutkielmassa käsitelläänkin lapsen etua ja suojelua suhteessa hänen oikeuteensa tulla kuulluksi. Lapselle ei saisi aiheutua kuulemisesta haittaa, eikä hän saisi joutua huoltoriidan keskelle. On myös tilanteita, joissa lapsen kuulemisesta on hänen hyvinvointinsa vuoksi luovuttava kokonaan. Lapsen kuulemista koskevissa kysymyksissä on aina punnittava lapsen suojelun ja osallistumisoikeuden intressejä keskenään. LHL:n mukaan lasta voidaan kuulla joko sosiaalitoimen selvityksen kautta tai tuomioistuimessa suoraan. Mikäli tuomioistuin ei koe tarpeelliseksi selvityksen hankkimista eikä myöskään lapsen kuuleminen tuomioistuimessa tule kyseeseen, riittää lapsen mielipiteen selvittäminen vanhempien toimesta. Ihmisoikeuksien valossa lapsen etu on aina ensisijaisesti otettava huomioon kuulemistapaa harkittaessa. Tutkielmassa käsitellään näitä kuulemisen toteuttamistapoja ja niiden edellytyksiä sekä mahdollisia ongelmakohtia ihmisoikeusnäkökulmasta arvioituna. Lisäksi tarkastellaan esimerkiksi iän ja kehitystason merkitystä lapsen kuulemisessa, pohditaan lapsen kuulemiselle LHL:ssa asetettuja ohjeellisia ikärajoja sekä asiantuntija-avustajan hyödyntämistä tuomioistuimessa tapahtuvassa kuulemisessa. YK:n lapsen oikeuksien komitea on suositellut, että lapsen tulisi saada ilmaista mielipiteensä suoraan tuomarille näin halutessaan. Tutkielmassa onkin katsottu, että tällaiseen lapsen esittämään pyyntöön tulisi aina suostua, jollei lapsen suojelu ehdottomasti edellyttäisi toisin. Tutkielmassa on ehdotettu myös, että tuomari voisi osallistua sosiaalitoimessa tapahtuvaan kuulemiseen. Lasta koskeva huoltoriita on ratkaistava lapsen edun mukaisesti (LHL 10.1 §). Lapsen mielipide on otettava huomioon ratkaisua tehtäessä, mutta kuulemisen merkitykseen ja tarkempaan painoarvoon päätöksenteossa vaikuttaa muun muassa lapsen ikä ja kehitystaso. Lapsen mielipiteen saamaa juridista painoarvoa on arvioitu oikeuskäytännössä informed consent –kriteeristön avulla. Tutkielman loppupuolella tarkastellaan myös näitä aiheita. Esiin nousee myös pohdinta lapsen tahdon ja edun vastakkainasettelusta. Lapsi ei saa tulla huoltoriidassa ratkaisijan asemaan, vaan lapsen mielipide tulee ottaa huomioon osana muuta ratkaisumateriaalia. Lisäksi arvioidaan kuulemisen merkitystä tarkemmin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisen näkökulmasta.
  • Heikkinen, Tiia-Helinä (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tekoälyn aikakausi on saapunut ja sen vaikutukset ulottuvat monille eri aloille, myös oikeustieteeseen. Tämän seurauksena on pohdittava, miten tekoäly muuttaa maailmaa ja erityisesti sääntöjä, joihin olemme tottuneet. Tässä tutkielmassa keskitytään tekoälyn käyttöön viranomaistoiminnassa ja sen aiheuttamiin vaikutuksiin suhteessa hyvän hallinnon periaatteisiin. Aihe on tärkeä, sillä tekoälyä käytetään ja tullaan käyttämään yhä enenevissä määrin viranomaistoiminnassa. Tutkielman päätutkimuskysymys on: Miten tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa vaikuttaa hyvän hallinnon periaatteeseen? Tutkielman painopiste on perustuslakiin sekä hallintolakiin pohjautuvissa hyvän hallinnon periaatteissa, joita ovat muun muassa: oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ilman aiheetonta viivytystä toimivaltaisessa viranomaisessa, hallintoasian käsittelyn julkisuus, oikeus tulla kuulluksi, oikeus saada perusteltu päätös ja oikeus hakea muutosta hallintoasiassa annettuun päätökseen. Näiden perustuslakiin perustuvien periaatteiden lisäksi hallintolaki takaa seuraavat hyvän hallinnonperiaatteet: oikeusturva, palvelujen laadun ja tuloksellisuuden edistäminen, hallinnon oikeusperiaatteet, palveluperiaate ja palvelun asianmukaisuus, neuvonta, hyvän kielenkäytön vaatimus ja viranomaisten yhteistyö. Tekoälyä voidaan käyttää monilla eri tavoilla osana viranomaistoimintaa kuten esimerkiksi: tiedon keräämiseen ja lajitteluun, päätösten ehdottamiseen ja ennakoimiseen, päätöstentekoon sekä valitusten käsittelyyn. Perustuslakivaliokunta on kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei automaattisessa päätöksenteossa saa vaarantaa hyvän hallinnon vaatimuksia tai asianosaisen oikeusturvaa. Perustuslakivaliokunnan mukaan lainsäädäntöä tulisi tarkentaa ja viranomaisten vastuuseen on kiinnitettävä huomiota. Näin ollen onkin mahdollista, että vireillä oleva automaattista päätöksentekoa koskevaa hallituksen esitystä ei viedä eteenpäin eduskunnassa. Tämän tutkielman johtopäätösten perusteella tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voitaisiin erityisesti lisätä tehokkuutta ja nopeutta hallintoasioiden käsittelyssä. Lisäksi tekoälyn käyttö voi parantaa oikeussuojaa sekä oikeusvarmuutta. Tekoälyn käytöllä viranomaistoiminnassa voi olla kuitenkin myös monia negatiivisia vaikutuksia hyvän hallinnon periaatteille. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa voi vaikuttaa viranomaisen puolueettomuuteen ja aiheuttaa jopa syrjintää. Myös päätösten perustelemisen periaate voi vaarantua ja tämä puolestaan vaikeuttaisi valitusprosessia. Myös hyvä kielenkäyttö sekä asiakkaan ja viranomaisen välinen vuorovaikutus voivat vaarantua. Tutkielman valossa tarvitsemme vahvemmat lakeihin perustuvat ohjeet tekoälyn käytölle viranomaistoiminnassa. Sääntelyn ei tulisi rajoittua vain tekoälyn käyttöön vaan nimenomaan myös tekoälyn suunnitteluun ja kehittämiseen. Tekoälyn käyttö viranomaistoiminnassa ei saa vaarantaa hyvän hallinnon periaatteita tai asianosaisen oikeusturvaa.
  • Markovaara, Sara (Helsingin yliopisto, 2019)
    Ulosmittaustakaisinsaannin harvinaisuuden oletetaan johtuvan siitä, että ulosmittaustakaisinsaannissa riski oikeudenkäynnin kuluista kohdistuu hakijaan yksin. Vähäiseen suosioon voi vaikuttaa myös se, ettei takaisinsaantikanteen ehkä merkittävimpään elementtiin, vastikkeeseen, ole kiinnitetty juurikaan huomiota. Kun velallinen saattaa oikeustoimella saamansa vastikkeen velkojan ulottumattomiin, syntyy tilanne, jossa joko velkoja tai vastikkeenmaksaja kärsivät vastikkeen suuruisen tappion. Koska vastikkeen kohtalon määräytymiseen vaikuttavista edellytyksistä ei ole syventyvää oikeuskäytäntöä tai -kirjallisuutta, voidaan sanoa, että takaisinsaantioikeudenkäynnin kannattavuutta on vaikea arvioida ennalta. Kun velkojan nostama takaisinsaantikanne hyväksytään ja omaisuus palautetaan velkojalle, herää kysymys vastikkeesta. Jos vastike on tallella, se palautetaan vastikkeenmaksajalle eli osapuolelle, joka velallisen kanssa oli tehnyt peräytyvän oikeustoimen. Jos vastike ei ole tallella, velkoja voi pyrkiä saamaan vastikkeen palautusvelvollisuutensa poistetuksi. Takaisinsaantilain 15 § 2 momentin mukaan velkojan tulee näyttää, että vastike todella on velkojan ulottumattomissa ja että vastikkeenmaksaja tiesi velallisen tarkoittavan saattaa vastike velkojan ulottumattomiin. Velkojan tulee näyttää, että vastikkeenmaksaja oli tietoinen velallisen tarkoituksesta saattaa vastike velkojan ulottumattomiin. Vastikkeenmaksajan tietoisuuden osoittaminen onnistuu todennäköisimmin näyttämällä, että vastikkeenmaksaja on velallisen läheinen. Tästä johtuen työssä annetaan varsin kattava kuva mahdollisista läheissuhteiden ulottuvuuksista. Läheissuhde voidaan näyttää joko takaisinsaantiasian yhteydessä tai vasta vastikeriidassa, jossa sillä on suuri näyttöarvo harkittaessa vastikkeenmaksajan tietoisuutta. Työssä pohditaan ulosottomiehen etsimisvelvollisuuden merkitystä ja rajoja osoitettaessa, että omaisuus on velkojan ulottumattomissa. Keskeiseksi kysymykseksi nostetaan myös mahdollinen edellytys takaisinsaantikanteen nostamisesta, kun vastike on edelleen luovutettu. Saavutaan johtopäätökseen, että liian korkeaksi asetetut vaatimukset sen näyttämiseksi, että vastike on velkojan ulottumattomissa johtavat takaisinsaantilain tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen. Korkea näyttökynnys suojelee vastikkeenmaksajaa, joka oli tietoinen velallisen tarkoituksesta saattaa vastike velkojan ulottumattomiin, sillä molemmat vastikkeen palautusvelvollisuuden edellytykset eivät täyty. Velkojan on korvattava vilpilliselle vastikkeenmaksajalle vastikkeen arvo ja näin ollen velkoja jää vastikkeen arvon verran tappiolle. Helsingin yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta Sara Markovaara Vastikkeen palautusvelvollisuuden poistamisen edellytykset ja merkitys ulosmittaustakaisinsaannissa Insolvenssioikeus Pro gradu -tutkielma, vi – 68. 19.11.2019
  • Ketola, Lenita (Helsingin yliopisto, 2019)
    Keskinäinen luottamus on yhteistyötä unionissa ohjaava periaate, jonka sisältö tällä hetkellä muotoutuu johdetun oikeuden ja EUT:n oikeuskäytännön pohjalta. Periaatteella on erityistä merkitystä unionin vapauden, oikeuden ja turvallisuuden alueella, mitä suuri osa oikeuskäytännöstä koskee. Keskinäinen luottamus on edellytys vastavuoroisen tunnustamisen ja siten unionin ydintavoitteiden toteuttamiselle. Luottamuksen muodostuminen liittyy SEU 2 artiklan sääntelyyn, jota SEU 4 artikla tässä kontekstissa täydentää. Oikeusvaltio, demokratia ja perus- ja ihmisoikeudet muodostavat sen laajemman kontekstin, jossa keskinäistä luottamusta tulee tarkastella. Jäsenvaltioiden tulisi voida luottaa siihen, että myös toiset jäsenvaltiot noudattavat perusoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Tämä on edellytys demokratian toteutumiselle. Luottamusta ei tulisi nähdä ainoastaan horisontaalisena, vaan sen tulisi toteutua kaikessa unionin toiminnassa. Oikeuskäytännön valossa on selvää, että vaikka keskinäisen luottamuksen olettama on vahva, ei se merkitse ”sokeaa luottamusta”. EUT, unionin toimielimet ja jäsenvaltiot voivat toiminnallaan joko murentaa tai rakentaa luottamuksellista ilmapiiriä. Ajos-tapaus on esitetty esimerkkinä luottamuksen rikkoutumisesta. Kansallisen tuomioistuimen päätös jättää noudattamatta EUT:n tuomiota on poikkeuksellinen ja ajatuksia herättävä. Tapauksen analyysin kautta huomataan, että onnistunut dialogi on keskinäisen luottamuksen tärkeä osatekijä. Keskinäisen luottamuksen toteutuminen turvaa eurooppaoikeuden tehokkuuden ja unionin tavoitteiden toteutumisen. Lisäksi yhtenäinen unioni kykenee paremmin selviytymään sitä kohtaavista haasteista, joita se tulevaisuudessakin tulee väistämättä kohtaamaan.
  • Gordin, Robert (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (596/2014, MAR) tiedonantovelvollisuussääntelyä ja näiden velvollisuuksien rikkomisen suhdetta kansalliseen arvopaperimarkkinaoikeudelliseen vahingonkorvausnormistoon. Arvopaperimarkkinoilla tiedonantovelvollisuudella on perustavanlaatuinen rooli eri markkinaosapuolten välisessä tiedon jakamisessa ja tasapuolisuuden varmistamisessa. Luottaakseen rahoitusmarkkinoihin sijoittajien tulee voida luottaa siihen, että he ovat tiedollisesti yhdenvertaisessa asemassa markkinoilla toimivien muiden osapuolien kanssa. Osana tämän tavoitteen toteuttamista, liikkeeseenlaskijoille on säädetty tiedonantovelvollisuuksia, joiden nojalla liikkeeseenlaskijaan liittyvää tietoa tulee julkistaa markkinoille. MAR:ssa säädetäänkin liikkeeseenlaskijan velvollisuudesta sitä suoraan koskevan sisäpiiritiedon julkistamiseen. Liikkeeseenlaskijan etujen suojaamiseksi on kuitenkin säädetty myös liikkeeseenlaskijan oikeudesta lykätä sisäpiiritiedon julkistamista, mikäli kaikki MAR:ssa asetetut edellytykset täyttyvät samanaikaisesti. Tämä merkitsee siis poikkeamista liikkeeseenlaskijan jatkuvasta tiedonantovelvollisuudesta. Tämän säännöksen systematisoinnin kautta hahmotetaan virheelliseksi sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämiseksi kutsuttavaa tiedonantovirhettä. Arvopaperimarkkinaoikeudellinen vahingonkorvausnormisto on hahmotettavissa hyvin kansalliseksi verrattuna edellä esitettyyn tiedonantovelvollisuuden sääntelyyn. Arvopaperimarkkinalaki (746/2012, AML) sisältää hyvin yleisluonteisen säännöksen vahingonkorvauksesta arvopaperimarkkinoilla. Säännöksen väljän sanamuodon johdosta on katsottava, että sen soveltamisessa voidaan verrattain laajasti hyödyntää vahingonkorvausoikeuden yleisiä oppeja korvausoikeuden arvioimisessa. Arvopaperimarkkinoiden on katsottava kuitenkin asettavan tiettyjä erityisedellytyksiä näiden oppien soveltamiselle. Tutkielman ytimessä voidaan katsoa olevan juuri edellä mainittujen normistojen yhteensovittamiseen liittyvien kysymysten tarkastelu. Näkökulmaa rakennetaan sitä kautta, että tutkielmassa asetetaan kaksi päätutkimuskysymystä: 1) miten virheellistä sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämistä tulisi arvioida suhteessa tavanomaisempiin tiedonantovirheisiin; sekä 2) onko virheellisen sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämisen johdosta ylihintaisia rahoitusvälineitä hankkivalla sijoittajalla oikeutta vahingonkorvaukseen ja miten tätä oikeutta arvioidaan? Tutkimuskysymyksillä rajataan tutkielman tarkastelu koskemaan siis tilannetta, jossa sisäpiiritiedon julkistamisen lykkäämisen edellytykset eivät täyty, mutta liikkeeseenlaskija ei myöskään julkista sisäpiiritietoa tiedonantovelvollisuutensa nojalla. Tutkielman näkökulma on lainopillinen, mutta toiseen hyvin rajattuun tutkimuskysymykseen esitetään ratkaisua hyödyntäen de sententia ferenda –näkökulmaa. Tutkielman lopuksi esitetään, että sisäpiiritiedon julkistamisen lykkääminen virheellisesti, eli silloin kun lykkäämisen edellytykset ovat rauenneet eikä tietoa julkisteta markkinoille, voidaan rinnastaa tavanomaisempiin tiedonantovirheisiin. Tällöin tämän myötä voidaan arvioida sijoittajille syntyvien vahinkojen korvattavuutta. Toiseen tutkimuskysymykseen vastaten voidaan todeta, että jos arvopaperimarkkinaoikeudellisten vahinkojen yleiset syntyedellytykset täyttyvät, voi sijoittajalle myös syntyä oikeus vahingonkorvaukseen. Tämän osalta kuitenkin lain väljä sanamuoto puoltaa yksityiskohtaisen ja tapauskohtaisen arvioinnin korostamista.
  • Niskanen, Dani (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä tapahtunut muutoksia nykyisen perustuslain voimassaolon aikana ja, jos on, millaisia nuo tapahtuneet muutokset sisällöltään ovat. Perusoikeuksista on säädetty Suomen perustuslain (731/1999) toisessa luvussa. Perusoikeusuudistuksen esitöistä käy ilmi, että uudistettu perusoikeusluettelo on muotoiltu tarkoituksella väljästi, jotta perusoikeuksien käytännön sisältö voi tulkinnan kautta joustavasti muuttua yhteiskunnan muuttuessa. Perusoikeuksien tulkinnassa merkittävä rooli on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla. Antaessaan lausuntoja käsittellyynsä tulevista asioista perustuslakivaliokunta ottaa usein kantaa perusoikeuksien tulkintaan. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntöä nykyisen perustuslain perusoikeusluettelon tulkinnasta on jo noin kahden vuosikymmenen ajalta. Tutkielmassa perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä tapahtuneita muutoksia tarkastellaan tutkimalla perustuslakivaliokunnan lausunnoissa esitettyjä perusoikeusviittauksia sekä määrällisen että laadullisen tutkimuksen keinoin. Ajalliseksi rajaukseksi on valittu voimassaolevan perustuslain voimassaoloajan ensimmäisen kokonaisen vaalikauden ensimmäinen kokonainen vuosi (2004) ja viimeisen päättyneen vaalikauden ensimmäisen kokonainen vuosi (2016). Määrällisessä analyysissä kävi ilmi, että perustuslakivaliokunnan perusoikeusviittausten suhteellinen kokonaismäärä on pysynyt tarkasteluvuosina lähes samana lisääntyen vain hieman vuodesta 2004 (2,39 viittausta / lausunto) vuoteen 2016 (2,51 viittausta / lausunto). Myös muutokset viittausten määrässä perusoikeuksien välillä olivat valtaosan perusoikeuksia kohdalla vähämerkityksisiä. Merkittävämmistä määrällisistä muutoksista olennaisimpia ovat viittausmäärien merkittävä kasvaminen PL 8, PL 9 ja PL 16 §:iin, joiden suhteellinen viittausmäärä vähintään lähes kaksinkertaistui ja viittausmäärien merkittävä väheneminen PL 12 ja PL 15 §:iin, joista ensiksi mainitun viittausmäärä yli puolittui ja jälkimmäiseksi mainitun laski noin kolmanneksella tarkasteluvuosien välillä. Laadullisessa analyysissä selvisi, että suuria laadullisia muutoksia perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevissa kannanotoissa ei ole tapahtunut vuosien 2004 ja 2016 välillä. Tämä yleinen havainto toistui jokaisen perusoikeuden kohdalla, josta tutkimuksen kohteena olleissa lausunnoissa oli riittävästi aineistoa johtopäätösten tekemiseen. Sen sijaan yksittäisiä vähämerkityksellisempiä muutoksia tai poikkeuksia aikaisempaan tulkintalinjaan nähden ja erityisesti argumentaatiota koskevia muutoksia ja perusoikeuspykälän sisäisiä painotuseroja vuosien 2004 ja 2016 välillä on nähtävissä. Tärkein argumentaatiota koskeva huomio lausunnoista oli se, että perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiä koskeva argumentaatio hieman lisääntyi ja monipuolistui vuonna 2016 verrattuna vuoteen 2004. Tutkimuksen tärkein yleisen tason löytö onkin se, ettei perustuslakivaliokunnan perusoikeuksia koskevassa tulkintakäytännössä ole tapahtunut merkittäviä muutoksia nykyisen perustuslain voimassaolon aikana. Perusoikeuksia koskevan tulkinnan suurimman muutoksen voidaankin päätellä tapahtuneen suhteellisen lyhyen aikavälin sisällä perusoikeusuudistuksen myötä, minkä jälkeen tulkintakäytäntö on pysynyt suhteellisen vakaana muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.
  • James, Jessica (Helsingin yliopisto, 2019)
    The category of supportive persons in armed groups is not exactly novel, yet their role has not been extensively examined. As an opportunity to relate the topic to current events, the analysis will be done with reference to ISIS brides. The UN has considered ISIS as obstacle to international security pursuant to its fragrant violations of humanitarian law as well as human rights. A part of the group’s notoriety stemmed from its ability to garner supporters from around the world. Women who moved to the group’s controlled areas have been dubbed as ISIS brides. Partly due to the nature of ISIS, the women often did not attain significant positions nor were they, for the most part ,directly involved in combat related activities. The main purpose of this thesis is to consider the potential criminal liability of ISIS brides and answer the question whether ISIS brides may incur criminal liability for supportive functions. Specifically criminal liability is looked at for ISIS brides who are not themselves engaged in explicitly criminalized activity. This will be coupled with determining the more general question of whether supporting an armed group in a non-military capacity may result in a conviction. The analysis is done through the disciplines of international criminal law and international humanitarian law with a special emphasis on war crimes. Further the attention is directed towards how such a case would fit the scope of the International Criminal Court (ICC). The thesis is divided into three main chapters coupled with a final chapter dedicated to tying the different parts together. The first chapter will set the stage by providing the reader an understanding of some key concepts, which will be used throughout the text. Defining terms such as ‘ISIS bride’ or determining the type of conflict at hand are among some of the major components, which make up chapter one. The second chapter will examine some of the activities, which have reportedly been engaged in by ISIS brides. The analysis is heavily based on the ICC’s jurisprudence but also on the case law of its predecessors such as the ad hoc tribunals. The third chapter will look towards the modes of liability set out in article 25 of the ICC’s Rome Statute. All of the modes of liability will be looked at from the view of the actus reus and mens rea requirements. From these it will be deduced whether a person who does not necessarily have control over the ultimate crime or the intent towards the occurrence of the crime can still be held liable. The final chapter will bring the findings of the previous chapters together as well as look towards the next steps within as well as outside of criminal law. As a conclusion it is possible to say that there is a margin within which the prosecution of ISIS brides for non-combat related activities might fall into. Out of the modes of liability, article 25(3)(c) of the Rome Staute on aiding and abetting and article 25(3)(d) of the Rome Statute on common purpose liability seem to be the best suited for attempting to prosecute ISIS brides. Although securing convictions for supportive activities may not always be possible, this cannot be said for all the examined situations. Settling into houses, which have been abandoned through force, and receiving other appropriated property may result in a criminal conviction. Similarly providing the venue for criminal activity or upcoming criminal activity, such as housing slaves, could yield in a conviction. Although the principle of legality must be adhered to it does not mean that the law must stand still. The prosecutions of ISIS brides would ultimately send a signal in as far as condemning activities, which actively ensure the existence of violent armed groups engaged in war crimes.
  • Cruz, Paula (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimus on kehittynyt eri tieteenaloilla nopeasti, tutkimustulokset ovat luotettavampia ja myös tulosten arviointi edellyttää erikoistunutta osaamista. Yhteiskunnan ja tieteellisen tutkimuksen kehitys heijastuu myös tuomioistuimiin ja oikeudenkäynteihin. Vahingonkorvausoikeudelliset ongelmat koskevat yhä erikoistuneempia kysymyksiä, jolloin ratkaisua haasteellisiin tilanteisiin haetaan asiantuntijatodistelusta. Tutkielmassa tarkastellaan asiantuntijatodistelua vahingonkorvausasiassa Suomen voimassa olevan oikeuden mukaan. Asiantuntijatodistelun näyttöproblematiikkaa lähestytään lainopin metodein jakaen tarkasteltavat teemat todistusharkintaan, näytön riittävyyteen ja todisteluun liittyviin kysymyksiin. Keskeisessä asemassa ovat kysymykset siitä, mitkä seikat vaikuttavat asiantuntijatodistelun näytön arviointiin vahingonkorvausasiassa, miten todistelu tosiasiassa valikoituu sekä kysymys siitä, miten asiantuntijatodistelu palvelee aineellisen totuuden tavoitteen saavuttamista. Näyttökysymykset nähdään usein haasteellisina, ja näytön arviointia vaikeuttavat vahingonkorvausasiassa erityisesti käsite- ja ajatteluerot eri tieteenalojen välillä, keskenään ristiriitaiset asiantuntijalausunnot sekä oppiristiriidat eri koulukuntien välillä. Toisaalta haastavuutta lisää epäselvyys siitä, missä määrin asiantuntijan henkilöön liittyvien tekijöiden tulisi vaikuttaa näytön arviointiin lainsäädännön jättäessä kysymyksen avoimeksi ja oikeustieteilijöiden päätyessä kannanotoissaan vastakkaisiin lopputuloksiin. Lisäksi haasteena voidaan nähdä viranomaisperäisen asiantuntijatodistelun vahva näyttöarvo todistusharkinnassa yhdessä sen havainnon kanssa, ettei todistelun valikoituminen ole mahdollisesti kaikissa tilanteissa systemaattista, avointa ja ennakoitavaa. Asiantuntijatodistelun arvioinnissa aktualisoituvat myös näytön riittävyyteen liittyvät ongelmat. Kiinteitä todistustaakkanormeja ja korkeita näyttökynnysvaatimuksia sovelletaan vahingonkorvausasiassa pääsääntöisesti vapaan todistusteorian mukaisesti ilman systemaattiseen päätöksentekoteoriaan perustuvaa menettelyä. Sanottu saattaa johtaa siihen, että asiantuntijatodistelun näyttöproblematiikkaan liittyvä ratkaisutoiminta muodostuu jossain määrin sattumanvaraiseksi, mikä aiheuttaa haasteen asianosaisten oikeusturvan toteutumiselle. Vahingonkorvausoikeudenkäynneissä osapuolet edustavat usein tiedollisesti, taidollisesti ja taloudellisesti hyvin erilaisia toimijoita. Näyttökynnyksen määrittäminen päätöksentekoteoriaan perustuvan mallin avulla, huomioiden systemaattisemmin myös muut tilanteessa vaikuttavat tekijät, saattaisi edistää asianosaisten mahdollisuuksia päästä vahingonkorvausasiassa aineellisesti oikeaan lopputulokseen. Mallin mukainen arviointi vähentäisi mahdollisesti myös asiantuntijatodistelun todistusharkintaan ja todistelun valikoitumiseen liittyviä ongelmia.

View more