Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Vuorinen, Miikka (2014)
    Tekijänoikeuden luovutussopimuksiin, kirjakustannussopimukset mukaan lukien, on perinteisesti sovellettu tekijänoikeuslain nykyisen 29 §:n viittaussäännöksen kautta varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (oikeustoimilaki) 36 §:n yleistä kohtuuttomien sopimusten sovittelusäännöstä. Luovien alojen tekijäjärjestöjen näkemyksen mukaan tekijänoikeuslain nykyinen 29 § ei kuitenkaan ole ollut riittävä tekijöiden oikeuksien tarpeelliseen turvaamiseen, ja alojen järjestöjen aloitteesta tekijänoikeuslakiin on ruvettu ajamaan muutosta. Tekijänoikeuslain 29 §:ään on päädytty säätämään oma tekijänoikeussopimusten sovittelusäännös, jonka on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2015. Pyrin tutkielmassani selvittämään, mitä vaikutuksia uudella tekijänoikeuslain sovittelupykälällä mahdollisesti olisi kirjallisuudenalan sopimuskäytäntöihin ja -tilanteisiin. Olen suorittanut arvioinnin vertaamalla voimassaolevan oikeustoimilain 36 §:n kohtuuden arvioimiskriteereitä uuden tekijänoikeuslain 29 §:n mukaisiin kriteereihin. Tämän tueksi olen arvioinut olemassa olevaa tekijänoikeussopimuksien kohtuullisuuteen liittyvää oikeuskäytäntöä sekä kirjakustannusalan sopimuskäytäntöä. Olen haastatellut tutkielmaani varten kirjailijaliittojen ja kustannusyhtiöiden edustajia. Kirjailijat ja heitä edustavat liitot ovat puoltaneet lakimuutosta. Suurimpana ongelmana alalla on pidetty sitä, että kirjailijoiden neuvotteluvoima suhteessa kustannusyhtiöihin on epätasapainoinen. Epäsuhdan on katsottu johtaneen jossain määrin ongelmallisiin ehtoihin kirjojen kustannussopimuksissa. Oikeuskäytäntöä kirjakustannussopimuksiin liittyen ei oikeustoimilain 36 §:n perusteella ole muodostunut. Uusi tekijänoikeuslain 29 § vastaa suurelta osin oikeustoimilain 36 §:ää. Kohtuuttomuuden arviointikriteerien lisääminen erityisesti tekijänoikeussopimuksia ajatellen on suurin muutos edelliseen verrattuna. Kirjailijoiden kannalta suurimmaksi ongelmaksi oikeudenkäyntien osalta on kuitenkin nähty niistä koituva suuri maine- ja kuluriski, eikä uusi 29 § tuo muutosta oikeustilaan tämän osalta. Tämän vuoksi uusi tekijänoikeuslain 29 § ei luultavasti lisääkään oikeudenkäyntejä kirjakustannusalalla. Toisaalta mikäli kirjallisuusalan sopimuskulttuuri muuttuu kirjailijoiden kannalta vielä tukalammaksi on mahdollista, että sopimuksia riitauttamalla pyritään selkeyttämään oikeustilaa. Lain tavoitteeksi on asetettu ennallistava sopimuksia kohtuullistava vaikutus. Selvitykseni antaa viitteitä siitä, että ongelmat osapuolten välillä ovat sen verran lieviä, että niistä voitaisiin menestyksellisesti neuvotella yhdessä. Mikäli näin toimitaan, lain ennallistava vaikutus voi olla mahdollinen. Yhteisistä puitesopimuksista sopiminen olisi mielestäni järkevää, koska se loisi alan sopimuskäytäntöön ennakoitavuutta ja varmuutta.
  • Taivainen, Niko (2014)
    Lakiosa suojaa rintaperillistä perittävän testamenttia ja perittävän tekemiä lahjoituksia vastaan. Mikäli perittävä on antanut omaisuudestaan ennakkoperinnön, testamenttiin rinnastuvan lahjan tai suosiolahjan (PK 7:3.3) taikka maksanut ylisuuria henkivakuutusmaksuja (PK 7:4), tulee nämä disponoinnit ottaa huomioon laskennallisina lisäyksinä rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Lakiosan täydennys on rintaperillisen keino saada lakiosansa täysimääräisesti lahjansaajalta, jos kuolinpesässä ei ole riittävästi varoja lakiosan toteuttamiseen. Lakiosan täydennys aktualisoituu, jos täydennysvastuun edellytykset täyttyvät. Täydennystä on vaadittava määräajassa tuomioistuimessa nostettavalla kanteella. Lakiosan täydennys on erotettava perinnönjaossa tapahtuvasta menettelystä. Kyse on nimenomaan tuomioistuimessa ratkaistavasta asiasta. Pesänjakajalla ei ole kompetenssia velvoittaa lahjansaajaa suorittamaan täydennystä. Täydennysprosessia käsittelevän tuomioistuimen ratkaisulla voi kuitenkin olla olennainen yhteys perinnönjakoon. Tuomioistuimen on harkittava, miten se antaa lakiosan täydennystä koskevan ratkaisunsa. Lakiosan täydennys prosessina saattaa esiintyä muiden prosessien kanssa limittäin. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä siitä, mikä ja kenen oikeus on prioriteettiasemassa. Oikeuksien kollisio voi myös hankaloittaa lahjansaajan ja rintaperillisen välisen täydennysvastuun määrittämistä. Niin ikään täydennyskanteen nostamiselle asetettu määräaika voi aiheuttaa haasteita ja ongelmia. Kanteen yksilöinti saattaa olla hankalaa. Lisäksi kantajan on huomioitava muun muassa kanteenmuutoskielto. Lakiosajärjestelmän tarpeesta ja oikeutuksesta muuttuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa on käyty kiivastakin keskustelua. Lakiosajärjestelmän poistaminen ei näyttäisi olevan ajankohtaista. Sen sijaan lakiosaoikeuden maltillinen rajoittaminen saattaisi olla tarpeellista. Lakiosaoikeuden rajoittamiseen on kuitenkin suhtauduttu varsin kriittisesti. Lakiosajärjestelmän ydinperiaatteiden kokonaisvaltaiselle päivittämiselle ei näytä löytyvän halua ja edellytyksiä. Lakiosan täydennyksen tulevaisuus on voimakkaassa kohtalonyhteydessä koko lakiosasäännöstön tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Muutokset lakiosasäännöstössä heijastuvat tavalla tai toisella myös lakiosan täydennykseen. Toisaalta lakiosan täydennys olisi mahdollista poistaa lakiosasäännöstömme keinovalikoimasta jopa kokonaan, jos siihen olisi riittävää poliittista valmiutta. Tämä ei olisi välttämättä kovinkaan järkevää. Lakiosasäännöstö tarvitsee tuekseen myös erityisen kannemuodon, jonka avulla voidaan puuttua jo täytettyihin lahjoituksiin. Laskennallisten lisäysten huomioimisella rintaperillisen lakiosaa laskettaessa ei olisi mitään konkreettista sisältöä, jos säännöstä voitaisiin kiertää luovuttamalla niin paljon omaisuutta pois, että olisi selvää etteivät pesän varat tule riittämään lakiosien maksamiseen.
  • Lammi, Vilho (2014)
    Verosubjekti on tunnistettava ennen kuin toimijan verovelvollisuutta voidaan arvioida. Ulkomaisten entiteettien määrittelyyn ei ole kuitenkaan olemassa omia sääntöjä, vaan niiden luokittelu tehdään tuloverolain yleisten määritelmien avulla. TVL 3 § 7 kohdan mukaan kotimaisiin yhteisöihin verrattavat oikeushenkilöt ja muut varallisuuskokonaisuudet ovat yhteisöjä. Tätä verrattavuusvaatimusta on analysoitu osakeyhtiön ja osuuskunnan näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on tuloverolain verosubjektien yleisten määritelmien avulla muodostaa ulkomaisten entiteettien luokittelua koskeva säännöstö ja systematisoida luokitteluprosessia. TVL 3 § 7 kohdan sanamuoto ei itsessään kerro, vaaditaanko verrattavuutta kotimaisten yhteisöjen kanssa myös muulta erityiseen tarkoitukseen verrattavalta varallisuuskokonaisuudelta vai koskeeko verrattavuusvaatimus vain oikeushenkilöitä. Yhtymäksi luokitteleminen ei edellytä entiteetin vertaamista kotimaisiin henkilöyhtiöihin, vaan TVL 4 § sisältää yleisen määritelmän muulle elinkeinoyhtymälle. Jos ulkomainen entiteetti ei ole luokiteltavissa yhteisöksi, yhtymäksi tai yhteisetuudeksi, on siirryttävä tarkastelemaan entiteetin takaa paljastuvia omistajia oikean verosubjektin tunnistamiseksi. Vastaavuuden arviointi perustuu sekä yhtiöoikeudellisten ja tosiasiallisten piirteiden analysointiin. Koska sekä osakeyhtiölaki ja osuuskuntalaki mahdollistavat laajan valinnanvapauden, pitäisi myös ulkomaisia entiteettejä verrata koko tahdonvaltaisen lainsäädännön määrittelemien toimintamuotojen piiriin. Koska entiteetin verotuksellinen asema vaikuttaa suoraan sen toimintaan, tulisi myös ulkomaisen entiteetin verokohtelulle sen asuinvaltiossa antaa merkitystä. Vastaavuuden arvioinnissa huomiota tulisi kiinnittää entiteetin ominaispiirteiden sisältöön ja tarkoitukseen eikä ulkomaisen lainsäätäjän tekemiin teknisiin ratkaisuihin. Tuloverolain mukaisen luokittelun lisäksi entiteetin kuulumista verosopimuksen soveltamisalan piiriin on arvioitava erikseen. Tuloverolain mukaan yhteisöksi luokiteltava entiteetti saattaa jäädä verosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä johdosta tarkastelu siirretään entiteetin omistajien asuinvaltion ja tulon lähdevaltion väliseen verosopimukseen. EU-oikeudella on myös merkitystä vastaavuusarvioinnin kannalta: luokittelu, jonka seurauksena toisessa jäsenvaltiossa asuva entiteetti tulee luokitelluksi eri lailla kuin sitä vastaava suomalainen entiteetti, voi muodostaa kielletyn sijoittautumisoikeuden rajoituksen.
  • Airaksinen, Henna (2014)
    Suomessa näytön arviointi perustuu tuomarin vapaaseen harkintaan. Tämä pätee myös yksittäisen todistajanlausunnon luotettavuuden arviointiin. Vaikka arviointi on vapaata, sen tulisi silti olla perusteltua ja kontrolloitavaa. Tällä hetkellä todistajanlausunnon luotettavuuden arviointiin ei kuitenkaan ole tuomioistuimissa kehitetty selkeää, yhdenmukaista ja kontrolloitua käytäntöä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka todistajanlausunnon luotettavuutta voitaisiin perustellusti arvioida tuomioistuimessa. Luotettavuuden arviointi on yksi tuomarin keskeisimpiä tehtäviä, sillä arvioinnilla on usein huomattava merkitys jopa koko tapauksen ratkaisun kannalta. Samalla tehtävä on myös yksi haastavimmista – tuomarin tulisi kyetä arvioimaan ja tunnistamaan erilaisia todistajasta itsestään sekä ulkopuolisista seikoista johtuvia tekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa todistajanlausuntoon. Näiden kysymysten ratkaisemiseksi edellytetään perehtymistä erityisesti todistajanpsykologian perusoppeihin. Tutkimuksessa on pyritty vastaamaan oikeudelliseen kysymykseen hakemalla tietoa toisesta tieteenalasta. Työssä verrataan todistajanpsykologisia tutkimuksia ja oppeja vallitsevaan tuomioistuinkäytäntöömme ja luotettavuuden arviointiprosessiin. Tutkimusten perusteella huomataan, että todistajanlausunnon luotettavuuden arvioinnissa keskitytään toisinaan epäoleellisiin seikkoihin ja jätetään huomioimatta keskeisiä virhelähteitä, joiden johdosta kertomus ei täysin vastaa todellisuutta. Toisaalta tutkimuksessa kuvataan erilaisia arviointimenetelmiä, joiden avulla todistajanlausunnon luotettavuutta kyettäisiin tosiasiassa arvioimaan huomattavasti varmemmin. Erityisen merkittäväksi huomataan vertailu muuhun aineistoon ja asiasta tiedettyihin faktoihin, sillä ne voivat paljastaa sellaisiakin virhelähteitä, jotka ovat vaikuttaneet todistajanlausuntoon täysin tiedostamattomalla tavalla. On keskeistä tiedostaa, ettei psykologia itsessään anna varmoja vastauksia yksittäistapaukseen, sillä yksittäistapaus voi olla aina poikkeus pääsäännöstä. Tästä huolimatta todistajanpsykologisen tiedon avulla kyetään identifioimaan erilaisia todistajanlausuntoon mahdollisesti vaikuttaneita virhelähteitä, selittämään lausunnossa esiintyviä ristiriitoja sekä eliminoimaan tuomarin arviointiprosessista sellaisia virheellisiä kokemussääntöjä, joiden uskotaan kertovan lausunnon luotettavuudesta, vaikka näin ei tosiasiassa olisi. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että todistajanlausunnon luotettavuuden arviointi olisi mahdollista toteuttaa noudattaen systemaattista mallia, joka parantaisi arvioinnin laatua. Malli on suunnattu nimenomaisesti tuomareiden päätöksentekoon. Korkein oikeus on jo yksittäisissä tapauksissaan ottanut kantaa todistajanpsykologisiin kysymyksiin, mikä osoittaa, että näiden oppien käyttö tuomioistuimen ratkaisukäytännössä on mahdollista ja suositeltavaa.
  • Pirhonen, Laura (2015)
    Osakepohjaisella joukkorahoituksella viitataan rahoitusmuotoon, jossa yleisölle tarjotaan internetissä toimivilla palvelualustoilla yksityisen osakeyhtiön osakkeita merkittäväksi yleensä pieninä sijoittajakohtaisina osallistumisina. Rahoitusprosessissa ovat siis osallisina rahoitusta hakeva yhtiö, sijoittajat ja tarjoukset julkaiseva alusta. Rahoitusta hakevat yritykset ovat tyypillisesti PK-yrityksiä, joihin kohdistuu voitontavoittelun lisäksi jokin sijoittajan sosiaalinen motiivi. Osakepohjaisen joukkorahoituksen perinteistä pörssisijoittamista suurempi riskialttius on kuitenkin nostanut pintaan keskustelun riittävästä sijoittajansuojan tasosta kyseisessä rahoitusmuodossa. Erityisesti joukkorahoitusalustan toiminnan kuuluminen sijoituspalvelulain mukaisen toimiluvanvaraisuuden piiriin on aiheuttanut tulkintaerimielisyyksiä. Keskustelua käydään niin Euroopan komissiossa, ministeriöissä, finanssialan etujärjestöissä kuin valvontaviranomaisissakin. Samaan aikaan, kun rahoitusmuodon erityispiirteet näyttäisivät altistavan sijoittajat etenkin suuremmille informaatioasymmetrioille, joudutaan pohtimaan joukkorahoitusta pääasiassa käyttävien PK-yritysten transaktiokustannusten kantokykyä suhteessa tavoiteltaviin rahoitussummiin. Toisaalta liian raskaan sääntelyn voidaan nähdä vievän toimialan elinedellytykset, mutta toisaalta liian kevyt sääntely voi rapauttaa sijoittajien luottamuksen toimialaan johtaen samaan lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa pohditaan sijoittajansuojan tarkoituksenmukaista tasoa joukkorahoituksessa pääasiassa oikeuspoliittisessa, mutta myös perinteisessä lainopillisessa tiedonintressissä. Toisaalta pyritään siis selvittämään, kuinka voimassaolevaa rahoitusmarkkina-lainsäädäntöä tulisi soveltaa osakepohjaisessa joukkorahoituksessa ja toisaalta sääntely altistetaan tarkoituksenmukaisuuskritiikille, jonka perusteella esitetään mahdollisia sääntelyuudistuksia. Voimassaolevan oikeuden tutkimisessa hyödynnetään perinteisen lainopin metodeista etenkin sanamuodon mukaista, teleologista ja systemaattista tulkintaa, mutta myös oikeustaloustieteellisestä analyysistä kumpuavat reaaliset argumentit ovat keskeisessä asemassa. Vielä korostuneemman aseman oikeustaloustieteellinen metodi saa sääntelyn tarkoituksenmukaisuusarvioinnissa ja sen perusteella tehtävissä sääntelysuosituksissa. Tutkimusta lähestytään siis valottamalla sijoittajansuojan taustalla vaikuttavia taloustieteen teorioita, joiden kautta pyritään hahmottamaan sovellettavan sääntelyn perimmäiset tarkoitukset. Tutkielman huomio keskittyy joukkorahoitusalustan merkitykseen sijoittajansuojalle päämies-agenttiteorian näkökulmasta. Toisaalta pohditaan alustan asemaa agentiksi katsottavan rahoitusta hakevan yhtiön ja sen päämiehenä toimivan sijoittajan välisenä portinvartijana ja toisaalta mietitään päämiehenä toimivan sijoittajan suhdetta joukkorahoitusalustaan itse sijoittajan agenttina. Tarkoituksena ei niinkään ole mennä sijoittajansuojamekanismien tarkkaan sisältöön, kuten esimerkiksi siihen, milloin arvopaperista annettu tieto tulkitaan harhaanjohtavaksi, vaan pikemminkin siihen, mihin tahoihin nämä mekanismit kohdistuvat ja miksi. Keskiössä ovat siis joukkorahoitusalustalle kohdistettavat toimintavelvoitteet ja niiden rikkomiseen kytketty vastuu, joilla sijoittajansuojaa pyritään vahvistamaan ja toisaalta näiden vastuiden ja velvoitteiden tarkoituksenmukaisuus. Tutkimuksen kannalta merkittävimmät säädökset ovat rahoitusvälineiden markkinat –direktiivi eli MiFID-direktiivi, esitedirektiivi sekä näiden direktiivien pohjalta sijoituspalvelulakiin ja arvopaperimarkkinalakiin implementoidut säännökset. Joukkorahoitusalustan kuuluminen sijoituspalvelulain soveltamisalaan ja tästä soveltamisratkaisusta seuraavat sijoittajansuojamekanismit ovat tutkimuksen ydinsisältöä. Erityistä merkitystä saa alustan tarjoaman palvelun mahdollinen luokittelu liikkeeseenlaskun järjestämiseksi. Määrittelyllä on merkitystä paitsi sijoituspalvelulain mukaisiin toimintaedellytysvaatimuksiin myös arvopaperimarkkinalain mukaisiin tiedonantovelvollisuuksiin. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoituksena on ollut kohdistaa liikkeeseenlaskuinformaatioon kontrollia omaavalle taholle kuten joukkorahoitusalustalle tiettyjä portinvartijatehtäviä, mutta alustalla ei kuitenkaan ole niin vahvoja portinvartijan ominaisuuksia, kuin perinteisellä liikkeeseenlaskun järjestäjällä. Koska lievempi tulkinta johtaisi kuitenkin lain tavoitteiden vastaisiin sijoittajansuojaseurauksiin, on omaksuttava tiukempi tulkintalinja. Tutkielmassa kuitenkin havaitaan, että juuri alustalle asetettavat portinvartijatehtävät aiheuttavat standardisoitavuutensa ja automatisointimahdollisuuksiensa puutteen vuoksi transaktiokustannuksia, jotka uhkaavat toimialan elinedellytyksiä. Tästä syystä päädytään esittämään alustan velvollisuuksia keventävää EU-tasolta lähtevää sääntelyä, jolla mahdollistetaan osakepohjaisen joukkorahoituksen etujen valjastaminen reaalitaloudelle.
  • Leskinen, Emmi (2014)
    Tutkielmassa tarkasteltiin keskeisimpiä oikeudellisia sääntöjä, jotka vaikuttavat HIV-positiivisten hedelmöityshoitojen saamiseen. Tarkastelussa olivat kotimainen ja eurooppaoikeudellinen sääntely sekä kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Työssä käsiteltiin myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Tutkimuskysymyksenä oli selvittää millaisia oikeudellisia näkökohtia HIV-positiivisten hedelmöityshoitoihin liittyy erityisesti perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tarkastelussa olivat erityisesti yhdenvertaisuus, ihmisarvon kunnioitus, lisääntymisoikeudet ja oikeus terveyteen sekä julkisen vallan velvoite turvata näiden toteutuminen. Työn metodi oli lähinnä ongelmakeskeistä lainoppia. Aiheen hallittu käsittely osoittautui monitahoiseksi ja työ vaati laajaa taustoitusta. Innoituksena työhön toimi eduskunnan oikeusasiamiehen tammikuussa 2013 antama ratkaisu, jossa syrjiväksi todettiin, etteivät HIV-positiiviset henkilöt olleet saaneet julkisessa terveydenhuollossa hedelmöityshoitoja. Oikeusasiamiehen mukaan erillisten laboratoriotilojen puute ei riittänyt hyväksyttäväksi syyksi erilaiseen kohteluun. Ratkaisun jälkeen kiireettömän hoidon yhtenäisiä perusteita päivitettiin ja tulevaisuudessa erityisiä laboratorio-olosuhteita vaativia hedelmöityshoitoja keskitetään. Tutkielmassa käytiin läpi vaihtoehtoina hoitojen saamiseen hoidot julkisessa ja yksityisessä terveydenhuollossa sekä hoitoihin hakeutuminen toiseen EU-maahan. HIV-positiivisten tarve hedelmöityshoidoille voi periaatteessa johtua joko ongelmista hedelmällisyyden kanssa tai tarpeesta välttää tartunta HIV-negatiiviseen kumppaniin. Tehokkaan HIV-lääkityksen ansiosta tarvetta pelkästään tartunnan välttämiseksi annettaville hoidoille ei juurikaan ole. Perustuslain 19.3 § asettaa julkiselle vallalle velvoitteen terveyden suojeluun, mihin kuuluu myös tartuntatautien leviämisen estäminen. Julkinen valta voi toteuttaa tämän velvoitteen parhaiten panostamalla HIV:n lääkehoitoon ja riittävään testaukseen. Hedelmöityshoitojen tarjoaminen HIV-positiivisille liittyy osaltaan siihen, onko olemassa oikeudellisesti turvattu oikeus lisääntyä. Tutkielmassa todettiin, että tällainen oikeus on olemassa. Kyse ei kuitenkaan ole itsenäisestä oikeudesta, vaan oikeudesta, joka saa tukensa monista muista oikeuksista kuten yksityiselämänsuojasta sekä itsemääräämisoikeudesta. Se, missä määrin tämä oikeus vaatii julkiselta vallalta aktiivisia toimia, jäi oikeudellisen sääntelyn ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa tarkentumattomaksi. Hedelmöityshoitoja on päädytty tarjoamaan Suomessa osana terveyspalveluita, vaikka lapsettomuus ei ole sairaus. Tämän vuoksi palveluita järjestäessä on huomioitava myös yhdenvertaisuus. Yhdenvertaisuuden osalta työssä todettiin, ettei täydellistä yhdenvertaisuutta ole olemassakaan. Tämän vuoksi HIV-positiivisten hedelmöityshoidoista keskusteltaessa pitäisi voida ottaa huomioon myös resurssikysymykset, eikä jäädä pelkkään yhdenvertaisuusargumentaatioon. Samoja argumentaatio-ongelmia työssä liitettiin myös ihmisarvon kunnioitukseen, jonka yhteydessä pohdintaa laajennettiin myös sikiön oikeuksiin. Keskeisenä päätelmänä oli, että ihmisarvon kunnioitus voi saada täysin päinvastaisia merkityssisältöjä, eikä se sen vuoksi ole kovin hyödyllinen käsite argumentaatiossa.
  • Britschgi, Noora (2014)
    Tutkielman aiheena on teollisuuspäästödirektiiviin perustuva perustilaselvitys, joka on Suomessa pantu täytäntöön ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Perustilaselvityksellä tarkoitetaan ympäristön tilainventaariota, jolla selvitetään direktiivilaitosten toimintaan liittyvien merkityksellisten vaarallisten aineiden maaperälle ja pohjavedelle aiheuttama muutos. Euroopan komission mukaan perustilaselvitys on työkalu, jonka avulla pilaantuneen ympäristön ennallistamisen tavoitetaso voidaan teollisen toiminnan päätyttyä määrittää. Tutkielman tavoitteena on selvittää perustilaselvityssääntelyn aiheuttama oikeustilan muutos sekä arvioida selvityksen soveltuvuutta suomalaiseen ympäristölupaharkintaan ja pilaantuneita alueita koskevaan sääntelyyn. Tutkielmassa on lyhyesti esitelty muissa jäsenvaltioissa valittuja toimeenpanoratkaisuja ja arvioitu Suomessa valitun implementointiratkaisun onnistumista suhteessa sääntelyn tavoitteisiin. Aineistona on teollisuuspäästödirektiivin ja ympäristönsuojelulakia koskevan hallituksen esityksen lisäksi käytetty perustilaselvitystä koskevia komission ja ympäristöministeriön ohjeita ja soveltuvissa määrin oikeuskirjallisuutta, joka pääsääntöisesti on peräisin ajalta ennen ympäristönsuojelulain voimaantuloa 1.9.2014. Kirjallisuuden on katsottu olevan käyttökelpoista, koska pilaantuneen ympäristön puhdistamista koskeva sääntely on ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksessa säilytetty pääosin ennallaan. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen, ongelmakeskeinen esitys, joka sijoittuu tutkimuskysymystensä, metodologiansa ja tavoitteidensa johdosta ympäristöoikeuden alalle. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että perustilaselvityssääntely ei täysin sovellu suomalaisen ympäristön pilaantumista koskevaan sääntely-ympäristöön. Perustilaselvityksen laatimista koskeva sääntely ja ohjeistus on toteutettu teollisuuspäästödirektiivin tavoitteiden mukaisesti, mutta sääntely on tulkinnanvaraista. Perustilan palauttamista koskeva sääntely on perustilasääntelyn ongelmakohta eikä toiminnan lopettamisvaiheeseen liittyvästä menettelystä sen perusteella synny selkeää kuvaa. Perustilaselvityksen laatiminen voi olla vaikea tehtävä, koska toiminnanharjoittajilta edellytetään vaarallisten aineiden maaperälle ja pohjavedelle mahdollisesti aiheuttaman pilaantumisriskin syvällistä arviointia. Selvityksen mahdolliset hyödyt liittyvät sen ympäristönsuojelullisiin vaikutuksiin. Toiminnanharjoittajien selvilläolovelvollisuus korostuu ja perustilaselvitysten avulla saadaan ajantasaista tietoa maaperän ja pohjaveden tilasta. Tietojen avulla ennaltaehkäisymenetelmiä ja parempia tekniikoita voidaan edelleen kehittää. Maaperän ja pohjaveden laatuinventaariona perustilaselvityksen laatiminen tukee alueiden ennallistamista niiden yksilölliset tarpeet huomioivalla tavalla. Selvitys tarjoaa lupaharkinnassa käytettäväksi aikaisempaa kattavamman ympäristön tilaa koskevan aineiston.
  • Haltia, Tapio (2014)
    Kommunen innehar en central roll i markanvändningsfrågor. I den nuvarande lagstiftningen har kommunens självständiga roll i planläggningsfrågor ytterligare förstärkts. Lagstiftningen sätter ändå skärpta krav på olika intressenters delaktighet och växelverkan i förfarandet. De statliga myndigheternas roll har numera blivit att agera som garanter för växelverkan och deltagande samt att genom rollen som sakkunniga experter ge utlåtanden inom ramen för deras verksamhetsområde. Den utbredda besvärsrätten ger dock möjligheter till att i efterhand granska och kontrollera det kommunala beslutsfattandet rörande markanvändning i synnerhet ifall den står i strid med de hierarkiskt högre planerna. Kommunen innehar även en annan roll i markanvändningsfrågor. Nämligen gällande de markpolitiska verktygen har kommunen en position som till vissa delar kan granskas kritiskt. Speciellt i frågan om frivilliga köp och markanvändningsavtal kan kommunens partsställning anses speciell. Å ena sidan agerar den då på en privat fastighetsmarknad där dess roll i princip inte avviker från de andra aktörernas. Å andra sidan är det ändå kommunen som innehavare av planläggningsmonopolen och en rad alternativa markpolitiska verktyg som besitter en förstärkt förhandlingsposition. Bland de markpolitiska medlen kan inlösning ses som den tyngsta. I arbetet granskas kritiskt kommunens förmåga att förverkliga de krav som ställs av lagstiftning samt principerna om god förvaltning i dess förfarande rörande markanvänvändning och särskilt som avtalspart i markanvändningsavtal. Markanvändningsavtalen har redan långt gående traditioner i praxis. Däremot intogs stadganden om dem först i den nya markanvändnings- och bygglagen vid dess i kraftträdelse år 2000. En för markanvändningsavtalens vidkommande viktig ändring gjordes år 2003 då det nya 12 kapitlet om markägarens ansvar för utvecklingskostnader intogs i lagen. Samtidigt har frågan om avtalstyp fått nya vinklingar. Den traditionella synen på markanvändningsavtal som privaträttsliga har ifrågasatts. Klart är att avtalen numera berör sådant som enligt lagen även kan lösas genom ett offentligrättsligt förfarande. Slutsatsen i arbetet tyder på att markanvändningsavtal än så länge ska analyseras från fall till fall och frågan om avtalstyp ska vid behov avgöras på basen av de innehållet i de enskilda villkoren. Med tanke på forumval kan definitionen ändå ha stor betydelse. Markanvändningsavtalen har kritiserats för att hämma transparensen i beslutsfattandet kring planfrågor. Arbetet behandlar frågan om förhållandet mellan avtalen och den i lag definierade planläggningsprocessen. Den nuvarande lagen ställer gränser för när ett markanvändningsavtal kan ingås bindande samtidigt som den förbjuder avtal om innehållet i planer. I praktiken är ändå dylika gränsdragningar mera diffusa och tanken om avtalens obundenhet kan ses som ett undantag till den avtalsrättsliga pacta sunt servanda -principen. Frågan om kommunens ansvar då avtalet inte kan uppfyllas har diskuterats och har fortfarande inte fått ett uttömmande svar. I praktiken kan kommuner ändå undvika dylika fallgropar genom att ingå separata avtal om fastighetsköp och frågor i anknytning till genomförande av plan. Arbetet tar sikte på det särskilda partsförhållandet som råder mellan kommunen och dess avtalspart som oftast är en markägare. Beträffande detta tema lyfts fram frågor som framstår som problematiska. Till en viss del tas upp avtalens relation till rättshandlingslagen och dess stadganden om skälighet och lindrigt tvång. Särskild uppmärksamhet ges åt markanvändningsavtalens förhållande till inlösningsförfarandet där frågan om kravet på alternativa medel och proportionalitet kan ses som aktuell. Behandlingen är för det mesta rättsdogmatisk. Den rådande lagstiftningen och dess betydelse för forskningsobjektet behandlas samtidigt som förarbeten och praxis tas upp till relevanta delar. Som bakgrund ställs den historiska utvecklingen i lagstiftning och praxis samt vissa hänvisningar till läget i Sverige där som utvecklingen varit något mera progressiv. I avsnittet om praxis lyfts även fram avtalsförfarandet i några kommuner. I och med de omfattande ändringarna i lagstiftning kan en del praxis inom forskningsområdet bedömas som föråldrad. En del nya beslut har givits sedan ändringarna trätt i kraft men linjedragningen i frågor såsom förhållandet till inlösning samt ersättningsansvar vid avtalsbrott kommer sannolikt ännu att förtydligas.
  • Nykänen, Marika (2014)
    Tutkimus käsittelee poikkeusolojen pakkokeinotoimivaltuuksia eri viranomaisten näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, miten rikollisuus lisääntyy sotilaallisista syistä aiheutuneiden poikkeusolojen aikana ja kuinka sitä pystytään tehokkaimmin torjumaan nykyisen lainsäädännön puitteissa, sekä miltä osin lainsäädäntö ei mahdollista viranomaisille riittäviä toimivaltuuksia. Tutkimuksessa verrataan tavanomaisten rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttöä suhteessa puolustustilalain turvallisuustoimivaltuuksiin puolustustilan aikana. Lisäksi käsitellään rikosprosessin ja pakkokeinojen suhdetta perusoikeuksiin. Tutkimuksen keskeisiä johtopäätöksiä on, että tietyt rikollisuuden lajit lisääntyvät poikkeusolojen aikana, osa voi vähentyä ja osaan kiinnitetään yksiselitteisesti enemmän huomiota riippumatta siitä, tapahtuuko rikollisuuden määrässä muutosta. Toisaalta rikostorjunnan resursseja joudutaan myös kohdentamaan toisin, jolloin joidenkin rikosten tutkintaan panostetaan enemmän. Vapauteen kohdistuvia pakkokeinoja käytetään poikkeusoloissa lähtökohtaisesti samalla periaatteella kuin normaalioloissakin. Kuitenkin syytä epäillä –kynnys voi olla käytännössä alhaisempi, jos pakkokeinolla pyritään samalla ennaltaehkäisemään esimerkiksi maan- ja valtiopetosrikollisuutta. Puolustustilalain turvallisuustoimivaltuudet toimivat lähinnä täydentävänä järjestelmänä silloin, kun konkreettista näyttöä rikoksesta ei vielä ole. Lähtökohtana on kuitenkin ensisijaisesti tavanomaisten rikosprosessuaalisten pakkokeinojen käyttäminen. Pakkokeinojen suhde perusoikeuksiin on normaaliolojen aikana melko ongelmaton. Myös poikkeusoloissa oikeusturvajärjestelyt ovat kunnossa, joskin pakkokeinojenkäyttökynnys voi madaltua tiettyjen rikosten osalta verrattuna normaalioloihin, johtuen näiden rikosten painoarvon kasvusta ja merkityksestä poikkeusolojen syntymiselle ja jatkumiselle.
  • Sorsa, Janne (Helsingin yliopisto, 2015)
    Bitcoin on virtuaalinen, hajautetusti toimiva kirjanpito- ja maksujärjestelmä. Sen yksiköitä, niin ikään nimeltään Bitcoineja, käytetään virtuaalivaluuttana. Bitcoineja käytetään vaihdonvälineenä ja sijoituskohteena ja sitä on kuvailtu elektroniseksi käteiseksi, koska sen siirrot ovat kryptografiaan perustuvasti anonyymejä. Bitcoin-järjestelmä perustuu hajautettuun yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, ettei Bitcoin järjestelmä ole keskusjohtoinen eli uusien Bitcoinien liikkeellelaskua ja maksutapahtumia ei hallinnoi yksittäinen taho. Maksujärjestelmä mahdollistaa suorat käyttäjien väliset transaktiot ilman pankin varmistusta. Bitcoin on tunnettu siitä, että se on ensimmäinen hajautetusti toimiva virtuaalivaluutta, jossa on ratkaistu kaksinkertaisen käytön ongelma. Bitcoin-verkkoa ylläpidetään niin sanotusti louhimalla, josta louhija voi saada Bitcoineja palkinnoksi. Tutkielmassa on käsitelty Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen tuloverotusta laajuus-, arvostamis- ja jaksotusongelmien näkökulmasta pääasiassa lainopin metodein. Bitcoinin luokittelu oikeudellisissa konteksteissa ei ole yksinkertaista ottaen huomioon sen ominaispiirteet. Siviilioikeudellisesti Bitcoinia voidaan laajasti ottaen luonnehtia omaisuudeksi. Bitcoin ei kuitenkaan ole arvopaperi, johdannaissopimus tai säänneltyä sähköistä rahaa. Bitcoinilla ei ole liikkeellelaskijaa, sen arvoa ei ole sidottu mihinkään kohteeseen, eikä se oikeuta suoritukseen keneltäkään. Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verokohteluun liittyy monenlaisia tulkintaongelmia käsiteltyjen verotuksen ongelmien osalta. Tilanteet tuloverotuksessa ovat uuden tyyppisiä, eikä niistä ole oikeuskäytäntöä tuloverotuksen osalta. Muutkin tulkintaongelmat ovat sidoksissa laajuusongelmassa ratkaistaviin peruslähtökohtiin eli siihen, mitä tuloa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulot ovat. Verohallinnon antaman virtuaalivaluuttojen tuloverotusta koskeneen ohjeen mukaan Bitcoin-luovutuksia tulisi verottaa muuna pääomatulona kuin luovutusvoittoina ja louhintatuloja ansiotuloina. Verohallinto on esittänyt, ettei Bitcoin-luovutuksista syntyviä tappioita voida vähentää millään tavalla, koska niillä käytävän kaupankäynnin on katsottava rinnastuvan hinnanerosopimuksilla (CFD) käytävään kaupankäyntiin. Tutkielmassa on esitetty perusteet sille, että Bitcoin-luovutukset voitaisiin tulkita tuloverotuksessa luovutusvoittoina tai tappioina verotettaviksi ja Bitcoin-louhintatulot pikemminkin pääomatuloiksi kuin ansiotuloiksi verotettaviksi tuloiksi. Hinnanerosopimuksiin rinnastaminen ei vastaa Bitcoinin luonnetta, joten sen perusteella johtopäätös tappioiden vähennyskelvottomuudesta ei ole perusteltu tulkintasuositus. Tappioiden vähennyskelvottomuudelle ei ole kestäviä perusteita riippumatta siitä, millaiseksi tuloksi Bitcoin-luovutukset katsotaan. Elinkeinoverotuksen osalta Bitcoin-hankintamenot ovat selvästi kokonaan vähennyskelpoisia myös Verohallinnon ohjeen mukaan. Käsiteltyjen laajuuskysymysten ratkaisut liittyvät kiinteästi Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen jaksottamiseen. Tältä osin Verohallinnon ohje virtuaalivaluuttatulojen jaksottamisesta ei ole yksiselitteinen. Etenkin erilaisia ratkaisumahdollisuuksia liittyy menon ja hankintamenon jaksottamiseen ja vuotuisten poistojen tekemiseen. Selkeästi kuitenkin elinkeinoverolain mukaisen jaksotuksen osalta arvonalennuspoistojen tekeminen Bitcoineista on mahdollista. Bitcoin-tuloihin liittyy arvostamisongelma eli kysymys siitä, miten Bitcoinin käypä arvo määritetään verotuksessa. Tältä osin ongelmia aiheuttaa se, että Bitcoinin korkean volatiliteetin johdosta hinta voi vaihdella päivittäin paljonkin, mutta se voi myös vaihdella eri vaihtopörssien välillä samanaikaisesti. Päivän keskihinnan arvioiminen antaa tarkimman arvon, mutta sen määrittäminen on hankalaa. Oman kysymyksensä muodostaa Bitcoinien luovutusjärjestys tilanteessa, jossa Bitcoinit eivät ole eroteltavissa toisistaan. Tältä osin Verohallinnon suositusta fifo-periaatteen soveltmisesta ei voida pitää täysin kiistattomana tuloverolain mukaisessa verotuksessa toisin kuin elinkeinoverolain osalta. Tutkielmassa on käsitelty myös Bitcoin-tulojen kansainvälistä luonnetta sen osalta, miten laajasti Suomi verottaa Bitcoin-tuloja ja miten ne jakautuvat asuin- ja lähdevaltiolle OECD:n malliverosopimuksen pohjalta. Kansallisen verolainsäädännön mukaan ulkomailla asuvat ja sieltä käsin toimintaa harjoittavat rajoitetusti verovelvolliset eivät lähtökohtaisesti ole verovelvollisia Suomeen myydyistä Bitcoineista tai Suomesta saaduista Bitcoin-louhinnan siirtopalkkioista. OECD:n malliverosopimuksen puitteissa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verotus jää lähtökohtaisesti asuinvaltiolle. Sopimusmaiden erilaisten tuloartiklojen soveltaminen johtaa kvalifikaatiokonflitiin, josta voi aiheutua kaksinkertaista verotusta.
  • Särkkä, Ella (2014)
    Suomenlahti on nykyisin vilkas öljynkuljetusreitti, jonka kautta kulkee noin puolet koko Venäjän öljytuotannosta. Suomenlahdella kulkee päivittäin noin 20 tankkeria, joista suurimmat kuljettavat jopa 150 000 tonnin öljylastia. Liikennemäärien kasvu on omiaan johtamaan onnettomuus- ja vahinkotilanteisiin, joiden yhteydessä saattaa vapautua huomattavia määriä öljyä. Kulloisistakin olo-suhteista riippuen alusöljyvahingon yhteydessä saattaa syntyä huomattavia määriä öljyistä jätettä, jonka jätehuollosta aiheutuvat kustannukset voivat kohota sangen mittaviksi. Siksi alusöljyvahinkoja koskevat vastuusuhteet tulisi järjestää etukäteen selkeästi. Tutkielmassa tarkastellaankin lainopillista metodia hyödyntäen alusöljyvahinkoja koskevan vahingonkorvausvastuun kohdentumis-ta siltä osin kuin kyse on jätehuoltokustannusten korvaamisesta. Tutkielman tavoite on selvittää, mikä taho on vastuussa alusöljy-vahinkojätteen käsittelystä aiheutuneista kustannuksista, eli kenelle kuuluu vastuu alusöljyvahingossa vapautuneen ja öljyntorjun-tatoimien yhteydessä kerätyn öljyn ja öljyisen jätteen jätehuoltokustannuksista. Tutkielman näkökulma on rajattu nimenomaan Suomenlahdella tapahtuviin, säiliöalusten ja raskaiden öljyjakeiden aiheuttamiin alusöljyvahinkoihin aiheen huomattavan käytän-nön merkityksen vuoksi. Vaikka tutkielmassa käsitellään nimenomaan jätehuoltokustannusten korvausvastuuta, soveltuvat tutkiel-massa esitetyt näkökohdat monelta osin laajemminkin alusöljyvahinkojen korvaamiseen. Tutkielman aineistona on käytetty aihee-seen liittyvää kotimaista lainsäädäntöä esitöineen sekä alusöljyvahinkojen korvausvastuuta koskevia kansainvälisiä yleissopimuk-sia. Tutkielmassa on lisäksi käyty läpi alusöljyvahinkojen korvausvastuuseen liittyvää oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Tut-kielman merkittävänä lähdeaineistona toimivat myös erilaiset viranomaisten laatimat selvitykset ja oppaat sekä opinnäytetyöt. Käytetyn aineiston perusteella tutkielman tarkoituksena on laatia synteesinomainen katsaus alusöljyvahinkojätteiden vahingonkor-vausvastuuta koskevaan sääntelyyn ja vastuun jakautumiseen eri toimijoiden kesken. Vaikka tutkielman näkökulma on vahingon-korvausoikeudellinen, edellyttää alusöljyvahinkojätteitä koskevan vahingonkorvausvastuun tarkastelu tästä huolimatta myös julkis-oikeudellisen operatiivisen jätehuoltovastuun tarkastelua, sillä nämä vastuun muodot ovat toisiinsa varsin läheisessä yhteydessä. Niinpä tutkielmassa käydään tiiviisti läpi öljyvahinkojen torjuntalakiin ja jätelakiin perustuvaa alusöljyvahinkojätteiden jätehuollon järjestämisvelvollisuutta ja analysoidaan sen vaikutuksia alusöljyvahinkojätteiden jätehuollosta pääsääntöisesti vastaavien kuntien toimintaedellytyksiin. Tutkielmassa tarkastellaan alusöljyvahinkojen siviilioikeudellista vahingonkorvausvastuuta koskevaa ns. CLC-yleissopimusta ja siihen perustuvaa aluksen omistajan ensisijaista korvausvastuuta kiinnittämällä huomiota varsinkin korva-usvastuun edellytyksiin ja rajoituksiin. Lisäksi tutkielmassa käsitellään alusöljyvahinkojen korvaamista koskevia toissijaisia vastuu-järjestelmiä, jotka täydentävät aluksen omistajan korvausvastuuta tämän maksukyvyttömyystilanteissa sekä ns. isännättömissä vahingoissa. Tällaisia toissijaisia vastuujärjestelmiä ovat kansainvälinen öljyvahinkojen korvausrahasto IOPC sekä toisaalta koti-mainen öljysuojarahasto ÖSRA. Alusöljyvahinkojen korvaamista koskevien vastuujärjestelmien keskeisenä tavoitteena voidaan pitää vahingonkärsijöiden ja vahingon torjunnasta vastanneiden tahojen aseman turvaamista, mistä johtuen tutkielmassa tarkastel-laan kriittisesti eri vastuujärjestelemien mahdollisuuksia vastata suuresta alusöljyvahingosta aiheutuvaan rahoitustarpeeseen. Tältä pohjalta tutkielmassa tuodaan esiin niitä oikeudellisia ja tosiasiallisia ongelmia, joita alusöljyvahinkojätteiden jätehuoltokustannus-ten korvaamisen liittyy. Lisäksi tutkielmassa esitetään alusöljyvahinkojen korvausvastuuta koskevia uudistus- ja kehittämistarpeita.
  • Kulmala, Samuli (2014)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract The subject of this thesis is the duty of loyalty in the Nordic law of contracts. This study is of comparative law, and it aims to compare the definitions and explanations given for the duty of loyalty in the Nordic countries. The comparisons are made between Finland, Sweden, Norway and Denmark. This study could also be described as partly legal dogmatic, since the purpose of the comparisons is to find out what the legal meaning and effect of the duty of loyalty are. Since the duty of loyalty is a broad and general norm which applies to a number legal spheres, such as consumer and insurance contracts, the subject of this study needs to be delimited in order to keep the discussion coherent and focused. Because of this, the study will only inspect the duty of loyalty in the context of commercial contracts. In all of the Nordic countries, the duty of loyalty is an unwritten legal norm and/or a principle. The duty is generally defined as a duty of the contracting parties to reasonably consider each other’s interests and expectations without unreasonably risking their own. Many authors in jurisprudence have criticised this definition as vague and impalpable. Yet, at the same time, many authors see it as a norm that has gained more significance and influence in the law of contract, especially during the last decades. In Finland, there are many authors who have discussed the duty in articles and textbooks, but there is no doctoral thesis that focuses solely on the duty of loyalty. The situation is somewhat different in neighbouring countries, as several doctoral theses about the duty exist in Sweden and one in Norway. Aside from these theses, the academic discussion and debate has been vivid in all the Nordic countries. This study aims to gather and compile this discussion into a comparative analysis. Lastly, it presents a synthesis of these descriptions and discusses whether these descriptions could be merged into a notion of a Nordic duty of loyalty. The structure of this thesis consists of an introduction, followed by four chapters which concern the individual countries of this study. Each country is discussed in its own chapter. These chapters aim to describe the discussion and the debate in jurisprudence concerning the duty in the country in question. Each of these chapters consists of the following topics: 1.) the legal basis of the duty, 2.) the definitions given for the duty, 3.) how the duty has been defined in relation to other norms of contract law, 4.) the functions of the duty, 5.) its applications and lastly, 6.) the more specific elements attributed to the duty, such as its influence in different contracting phases and what specific obligations are thought to stem from it. The purpose of the first topic is to analyse the legal character of the duty. This will be done by inspecting the descriptions of the authors in jurisprudence and how the duty has been applied in court practice. The second topic describes the more specific definitions given for the duty in jurisprudence, and the third part seeks to find out how these definitions separate and define the duty in relation to the other norms of contract law, such as the bona fides, the principle of equity/reasonableness and the Contracts Act 36§. The fourth topic gives an account of the functions which authors have attributed to the duty, and the fifth one discusses the possible applications of the duty and what consequences disloyal conduct can give rise to. Examples of such consequences and legal remedies are the cancellation of contract, liability for damages and the voidableness of contract. The sixth part concerns the opinions of legal authors as to what type of concrete obligations the duty could generate and how it can actually supplement a contract. After the chapters discussing the individual countries, the sixth chapter will give a comparative analysis of the opinions and discussions mentioned in the aforementioned chapters. The sixth chapter consists of the same subtopics as chapters 2.-5. First and foremost, the author will analyse definitions and elements of the duty and discuss whether individual authors agree or disagree about them. Besides this, the author will also deliberate whether it is possible to find differences on national levels. The last chapter discusses the conclusions of the comparisons. The first part of this chapter will seek to give an illustration of what is, or could be, the broadest and the most comprehensive definition given for the duty in the Nordic countries. The author will also comment on the applicability of the duty in commercial contracts. As a counterweight to the first, the second part highlights the more critical and disinclined views towards the duty and seeks to summarize the debate.
  • Lahdelma, Teemu (2014)
    Johdannaisilla tarkoitetaan kahden osapuolen välisiä sopimuksia, joilla sovitaan tulevaisuudessa tehtävästä kaupasta ja kaupan ehdoista. Johdannaisissa sovitaan kaupan kohteesta ja suuruudesta sekä toteutushinnasta -ajankohdasta. Johdannaisille on ominaista niiden kaksoisluonne; toisaalta kyseessä on kahden osapuolen välinen sopimus tulevaisuudessa tehtävästä kaupasta, ja toisaalta kyse on ulkoisen arvon omaavasta rahoitusinstrumentista. Johdannaisten päätyyppejä ovat optiot ja termiinit. Optioilla tarkoitetaan sellaisia johdannaisia, joissa toisella sopimusosapuolella on oikeus mutta ei velvollisuutta toteuttaa sopimus. Tästä seuraa epäsymmetrinen riskiprofiili ostajan ja myyjän välille, mistä option ostaja joutuu maksamaan preemion. Termiineillä tarkoitetaan sellaisia johdannaisia, jotka velvoittavat molempia osapuolia toteuttamaan sopimuksessa määritellyn kaupan. Termiinien riskiprofiili on siten symmetrinen, ja molemmat osapuolet voivat joutua velvoitetuksi. Johdannaisen vakioinnilla tarkoitetaan johdannaissopimusten sisällön määrittämistä etukäteen siten, että johdannaiskauppaa käydään vain tietynsisältöisillä sopimuksilla. Johdannaisten vakiointi mahdollistaa toimivien sekundäärimarkkinoiden syntymisen; ilman vakioituja instrumentteja kaupankäyntiosapuolet joutuisivat tutkimaan tarkasti kaikki sopimusehdot, ja näin markkinoille aiheutuisi kitkaa. Vakioiduista johdannaisista käydään kauppaa johdannaispörsseissä, missä johdannaisia ostavat ja myyvät tahot käyvät kauppaa välittäjien välityksellä. Johdannaiskaupalle on ominaista kauppojen selvittäminen; selvittämisprosessissa johdannaiskauppa hajotetaan kahdeksi erilliseksi kaupaksi, joihin molempiin tulee osapuoleksi selvitysyhteisö. Kauppojen selvittäminen lisää markkinoilla luottoa, sillä luottoriski vähenee. Lisäksi selvitysyhteisöllä on parhaat resurssit arvioida johdannaissopimusten sisältö, ja määrittää jokaiselle sopimukselle oikea vakuus turvaamaan johdannaisen toteuttamista. Oikeudellisesti arvioituna johdannaiset, myös vakioidut johdannaiset, ovat sopimuksia kahden osapuolen välillä. Arvopaperioikeudellisesti arvioituna vakioiduilta johdannaisilta puuttuu arvopaperilta edellytetty vaihdantakelpoisuus; johdannaisessa olevan taloudellisen arvon voi luovuttaa eteenpäin vain sulkemalla johdannaispositio ja siirtämällä sulkemisesta saatu taloudellinen arvo. Lainsäädännössä vakioiduille johdannaisille annetaan legaalimääritelmäksi rahoitusväline. Tällä määritelmällä ei ole suoranaisia oikeusvaikutuksia. Suomen oikeudessa panttausta tehtäessä on otettava huomioon toisaalta panttaussopimuksen tekijöiden välinen suhde ja toisaalta sopimusosapuolten suhde kolmansiin osapuoliin. Lähtökohtaisesti panttauksen kohteena voi olla mitä tahansa irtainta omaisuutta, panttiobjekti ei siten ole aina reaaliesine. Panttikohteen tulee olla yksilöitävissä, ja sen tulee olla luovutus- ja ulosmittauskelpoinen. Lisäksi pantilla tulisi olla vaihdannallista varallisuusarvoa. Näiden vaatimusten täyttyminen on edellytys tehokkaalle panttaukselle inter partes. Suhteessa kolmanteen osapuoleen edellytetään panttauksen julkisvarmistusta, joka voidaan toteuttaa traditiolla, denuntiaatiolla tai kirjauksella rekisteriin. Vakioitu johdannainen voidaan pantata, inter partes, sitovalla tavalla. Johdannaisen luovutuskelvottomuudesta huolimatta johdannaisissa oleva taloudellinen arvo on luovutuskelpoinen erä. Lisäksi johdannaisen juoksuajan päättyminen johtaa johdannaisen muuttumiseen joko saatavaksi, arvopaperiksi tai muuksi irtaimeksi omaisuudeksi, joka voidaan myös käyttää panttaukseen. Surrogaattiperiaatteen mukaisesti tällainen erä on suoraan panttauksen alaisena johdannaisen toteutusajan jälkeen. Vakioituja johdannaisia koskeva panttaus voidaan kirjata rekisteriin, jos johdannainen on siirretty joko arvopaperitilille taikka arvo-osuustilille. Muussa tapauksessa panttauksesta on tehtävä panttausilmoitus johdannaista säilyttävälle taholle. Vakioitujen johdannaisten käyttö panttiobjektina on mahdollista, mutta sen juridisesta haasteellisuudesta ja johdannaisen ominaisuuksista johtuen vakioitu johdannainen ei sovellu pääasialliseksi panttikohteeksi. Sen sijaan vakioituja johdannaisia, erityisesti hyvässä positiossa olevia optioita, voidaan käyttää hyvin lisävakuutena siten, että niillä ei ole vakuusarvoa.
  • Ståhlberg, Panu Kaarlo (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan osakeyhtiön hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta Venäjällä ja Suomessa sekä pyritään ymmärtämään ajattelua sääntelyerojen taustalla. Lisäksi selvitetään, olisiko Venäjän sääntelyn hyvistä puolista mahdollista ottaa mallia Suomen mahdolliseen sääntelyuudistukseen ja toisinpäin. Vaikka Venäjä oli vuonna 2013 Suomen suurin kauppakumppani, Venäjän yhtiöoikeuden tutkimus on ollut Suomessa varsin vaatimatonta. Tutkielma pyrkii vastaamaan myös tähän puutteeseen. Teema on erityisen ajankohtainen, sillä Venäjällä tuli 1.9.2014 voimaan yhtiöoikeuden kannalta merkittävä uudistus yhtiöoikeudelle puitteet luovaan Siviilikoodeksiin. Lisäksi Venäjän federaation Korkein siviilioikeus antoi 30.07.2013 venäläisessä oikeuskirjallisuudessa vallankumoukselliseksi kutsutun alemmanasteisia tuomioistuimia velvoittavan oikeusohjeen ”kaupallisen organisaation orgaaniin kuuluvien henkilöiden vahingonkorvausvastuusta”. Oikeusohje selventää merkittävästi teemaa koskevaa oikeustilaa. Molemmissa maissa osakeyhtiön hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellinen vahingonkorvausvastuu on kytketty niin sanottujen hallituksen toiminnan standardien rikkomiseen. Venäjän osakeyhtiölain 71 §:stä ilmenevän standardin mukaan hallituksen tulee toimia yhtiön intressissä vilpittömässä mielessä ja järkevästi harkiten. Standardi sisältää myös velvollisuuden noudattaa kaikkea soveltuvaa lainsäädäntöä sekä yhtiön sisäisten dokumenttien määräyksiä. Samassa pykälässä säädetään hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuusta yhtiötä kohtaan standardin vastaisella toiminnallaan yhtiölle aiheutuneista vahingoista. Hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuu kohdistuu lähtökohtaisesti vain yhtiötä kohtaan. Suomen standardi ilmenee osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:stä, jonka mukaan hallituksen jäsenen tulee huolellisesti toimien edistää yhtiön etua. Standardi on kaksiosainen ja sisältää myös niin sanotun lojaliteettivelvoitteen. Lisäksi standardi sisältää velvollisuuden noudattaa osakeyhtiölain muita säännöksiä ja osakeyhtiölakiin rinnastettavia lakeja sekä yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Muiden lakien ja yhtiön sisäisten dokumenttien määräysten sisältyminen standardiin ratkaistaan tapauskohtaisesti. Hallituksen jäsenen vahingonkorvausvastuu on sidottu standardin rikkomiseen osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:ssä. Säännöksen mukaan hallituksen jäsen on vahingonkorvausvastuussa yhtiötä kohtaan standardin rikkomisesta aiheutuneista vahingoista. Lisäksi hallituksen jäsen voi joutua vahingonkorvausvastuuseen osakkeenomistajia ja kolmatta kohtaan. Vahingonkorvausvastuu näitä tahoja kohtaan ei voi kuitenkaan perustua pelkkään standardin yleisen osan, yleisen huolellisuusvelvollisuuden rikkomiseen, vaan hallituksen jäsenen on täytynyt rikkoa myös osakeyhtiölain muuta nimenomaista määräystä tai yhtiöjärjestyksen määräystä. Tutkielma kulminoituu näiden standardien sekä niiden rikkomisesta aiheutuvan vahingonkorvausvastuun vertailuun. Lisäksi molemmissa maissa standardeja tarkentavat hieman erilailla formuloidut liiketoimintapäätösperiaatteet, joilla on molemmissa maissa keskeinen asema liiketoimintapäätöksen toiminnan standardinmukaisuuden arvioinnissa. Venäjän oikeuden tuntemattomuuden vuoksi tutkielmassa käsitellään tarkoin venäläisen osakeyhtiön ja sen hallituksen toimintaympäristö ja sääntely. Suuren huomion saavat myös Venäjän yhtiöoikeudelliset periaatteet. Keskeisenä Venäjän ja Suomen sääntelyjen eroja selittävänä tekijänä voidaan pitää maiden erilaisia toimintaympäristöjä, joiden erityispiirteet huomioiden maihin on säädetty erilaiset osakeyhtiölait. Venäjän osakeyhtiölaki on säädetty niin sanotun ”itsestään toteutuvan mallin” mukaiseksi. Suomen osakeyhtiölaki on sen sijaan salliva ja periaatekeskeinen. Tämä selittää osittain myös maiden erilaisia yhtiökäsityksiä, joista voidaan johtaa hallituksen jäsenen yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta koskevien sääntelyjen erot. Selittävän tekijänä voidaan pitää myös Venäjän konservatiivisesti ja ahtaasti tulkittua Siviilikoodeksia.
  • Partanen, Joona (2014)
    Syyttäjän vastuulla on rikosoikeudellisen vastuun toteuttaminen tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti asianosaisen oikeusturvan ja yleisen edun edellyttämällä tavalla. Syyttäjällä on velvollisuus nostaa syyte, kun on todennäköisiä syitä rikoksesta epäillyn syyllisyyden tueksi suoritetun esitutkinnan ja siitä valmistuneen esitutkinta-aineiston perusteella. Syyttäjän on todistelulla näytettävä toteen haastehakemukseen kirjattu teonkuvaus ja siten rikoksen tunnusmerkistönmukaisuus. Rikosprosessissa todistustaakka on lähtökohtaisesti syyttäjällä. Syyttäjä arvioi esitutkinnan riittävyyttä lähtökohtaisesti suhteessa todistustaakkaan ja tuomitsemiskynnykseen eli siihen, riittääkö näyttö langettavaan tuomioon vai ei. Syyttäjä perustaa arvionsa olettamaansa tuomioistuimen todistusharkintaan. Syyttäjän näytön arviointi ei rajoitu pelkästään oikeudenkäynnissä esitettävään todisteluun. Syyttäjän on arvioitava teon toteen näytetyksi tulemista myös päätyessään syyttämättäjättämispäätökseen tai rangaistusvaatimukseen, vaikkakaan tällöin ei ole kyse varsinaisesta oikeudenkäynnissä tapahtuvasta todistelusta vaan todistelua lähellä olevasta näytön arvioinnista. Syyttäjän on perusteltava syyttämättäjättämispäätös esitutkinta-aineistosta saatavin tiedoin eli todistein. Seuraamusluonteisessa syyttämättäjättämispäätöksessä on erikseen perusteltava, millä perusteella teko voidaan lukea syyksi ja millä perusteella syytteestä eli toimenpiteistä luovutaan. Rangaistusmääräysmenettelyssä puolestaan syyttäjä, arvioituaan näyttöä, ilman kirjallisia perusteluja katsoo vastaajan toimineen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti. Jotta todistelua ja muuta näytön arviointia voidaan tasapuolisesti, joutuisasti ja taloudellisesti suorittaa, edellyttää tämä poliisin laatimalta esitutkinta-aineistolta tiettyjen laadullisten kriteereiden täyttymistä. Nämä kriteerit muotoutuvat lainsäädännön, oikeuskäytännön ja ohjeistusten perusteella. Nykyisin yhä enenevissä määrin Euroopan ihmisoikeussopimus ja sen perusteella Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuottama oikeuskäytäntö vaikuttuvat rikosprosessin ensivaiheena olevaan esitutkintaan ja siten myös esitutkinta-aineiston laatimiseen. Vaikka poliisi laatii esitutkinta-aineiston, lopulta syyttäjä vastaa esitutkinnan riittävyydestä syyteharkintaa varten. Tässä tutkielmassa käydään läpi lainsäädäntöä, oikeuskäytäntöä ja ohjeistuksia, jotka vaikuttavat esitutkinta-aineiston laatimiseen. Tätä tarkastellaan sekä poliisille että syyttäjälle asetettujen tehtävien perusteella. Näin pyritään selvittämään pääpiirteittäin, mitä esitutkinta-aineistolta vaaditaan, jotta syyttäjä voisi parhaalla tavalla suorittaa todistelun ja muun näytön arvioinnin. Tämän selvityksen jälkeen tutkielmassa käydään läpi syyttäjiltä kyselytutkimuksella saatua empiiristä tietoa poliisin tuottaman esitutkinta-aineiston laadusta. Empiiristä aineistoa verrataan pääpiirteittäin määriteltyyn syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta hyvään esitutkinta-aineistoon. Esitutkinta-aineistoissa esiintyneitä virheitä ja puutteita jaotellaan niiden merkityksen mukaan. Tutkielmassa hyväksikäytetyn kyselytutkimusaineiston perusteella hyvä esitutkinta-aineisto syyttäjän todistelun ja muun näytön arvioinnin kannalta toteutuu kohtalaisesti. Tutkielmassa arvioidaan mahdollisia syitä tähän ja mahdollisuuksia vaikuttaa asiaan työtoimenpitein tai lainsäädännöllisin keinoin. Lisäksi tutkielmassa arvioidaan tilannetta tulevaisuudessa. Tutkielmassa myös lyhyesti suoritetaan oikeusvertailua Ruotsin kanssa. Tutkielman tutkimusmetodi on lainopin, empiirisen oikeustutkimuksen, oikeuspoliittisen tutkimuksen, toimintatutkimuksen, lainsäädännön vaikutustutkimuksen ja oikeusvertailun yhdistelmä.