Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Raikas, Terhi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kestävän kehityksen periaatteen eräänlaisena alaperiaatteena on kestävän käytön periaate, joka määriteltiin ensi kerran vuonna 1980 Maailman luonnonsuojelun strategiassa. Periaatteen takana oleva ajatus, luonnonvarojen käytön turvaaminen myös tulevaisuudessa, on kuitenkin ollut esillä lainsäädännössä jo paljon ennen tätä. Tutkielmassani keskityn tarkastelemaan Suomen autonomian aikakauden (1809–1917) metsä- ja metsästyslainsäädäntöä kestävän käytön ja kehityksen periaatteita mukailevien lainsäädännöllisten tavoitteiden osalta. Tutkimusmetodeina toimivat oikeushistoria ja oikeussosiologia. Niin metsää kuin metsästystä koskevasta suuriruhtinaskunnan lainsäädännöstä on havaittavissa kestävän kehityksen periaatteen idea, sillä lainsäädännön tasolla tähdättiin molemmilla aihealueilla siihen, ettei luonnonvaroja käytettäisi loppuun, vaan metsän tuli saada elpyä kaskeamisesta ja riistakantojen elpyä ennen kuin metsästämiseen voitiin antaa uusia lupia. Kestävän kehityksen periaatteen ideologinen pohja ei kuitenkaan autonomian aikana ollut sama kuin nykyisin. Vaikka kestävän kehityksen periaatteen pohja on vahvasti painottunut ihmisen tarpeiden turvaamiselle, on alettu sen rinnalla hahmottaa myös luonnon monimuotoisuuden merkitys. Autonomian ajan lainsäätäjän intressit keskittyivätkin kestävän kehityksen kolmesta intressistä (ympäristö, talous ja ihminen) ympäristön sijaan ensisijaisesti periaatteen taloudelliseen aspektiin, minkä seurauksena myös ihmiset saattoivat parantaa elinolojaan. Ymmärryksen kehityttyä ei luonnonsuojeluun pyritä enää ainoastaan taloudellisin perustein. Kestävän kehityksen periaatteen ympäristölliset näkökulmat huomioitiin Suomen suuriruhtinaskunnassa lähinnä kestävän kehityksen periaatteen taloudellisten ja sosiaalisten aspektien ja kestävän käytön periaatteen ”sivutuotteina”; seikkoina, joihin ei varsinaisesti pyritty, mutta joiden voitiin katsoa toteutuvan tärkeämpinä pidettyjen seikkojen ohessa. Autonomian ajan lainsäädäntökeskustelusta on löydettävissä myös viitteitä inhimillisen pääoman säilymisen huolesta, kun epäiltiin metsästyselinkeinon kuihtuvan, mikäli Pohjois-Suomessa ei kruunun mailla vapautettaisi metsästystä kaiken kansan mahdollisuudeksi sen sijaan, että metsästys olisi pysynyt ainoastaan yläluokan harrastuksena. Näkökannat, jotka nykypäivän lainsäädännössä pohjattaisiin ympäristö- ja luonnonsuojelunäkökulmiin, pohjautuivat täten voimakkaasti aikakautensa luokkayhteiskunnan säilyttämispyrkimyksiin. Autonomisen ajan kestävän kehityksen periaatteen pohjana ei siis niinkään ollut luonnon monimuotoisuuden merkitys luonnonsuojelullisesta näkökulmasta, vaan ihmisen itsensä säilyminen ja taloudelliset intressit olivat tällöin etusijalla. Sekä metsiä että metsästystä koskeneesta lainsäädännöstä voidaan tiivistetysti todeta Suomen suuriruhtinaskunnan muodostaneen lainsäädännöllisesti eräänlaisen oikeudellisen välitilan, jota ei voida kuitenkaan pitää vuosissa mitattuna suhteellisen pitkän aikajänteen vuoksikaan yhtenäisenä. Erityisesti suuriruhtinaskunnan alkuaikoina lainsäädännössä noudatettiin Ruotsi-Suomen aikakauden perinnettä: metsien kestävään ja tarkoituksenmukaiseen käyttöön pyrittiin kymmenien kieltojen ja käskyjen keinoin.
  • Rautiainen, Emmi-Nelli (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kahdenvälisten verosopimusten tarkoituksena on ensisijaisesti parantaa yritysten kansainvälisen liiketoiminnan mahdollisuuksia poistamalla kaksinkertainen verotus. Yrityksen, joka toimii kahden eri valtion alueella, olisi kannattamatonta toimia kansainvälisesti, jos yritys joutuisi maksamaan liiketoiminnasta aiheutuneet verot molempiin valtioihin. Kahdenkeskisin verosopimuksin valtiot pyrkivät purkamaan näitä taloudellisia yritystoiminnan esteitä pyrkimällä neutralisoimaan verotuksen kaksinkertaisuuden erilaisin sopimuksissa määritellyin menetelmin. Samalla kun kahdenväliset verosopimukset pyrkivät poistamaan kaksinkertaisen verotuksen, voi kuitenkin syntyä valtion eri oikeusjärjestelmien vastaamattomuudesta johtuen tilanne, jossa yritys välttää verojen maksamisen molemmissa sopimusvaltioissa tai maksaa huomattavasti vähemmän veroja kuin kansallisesti toimiva vastaava yritys maksaa. Tilanteista aiheutuu joko kaksinkertaista verottamattomuutta tai vajaaverotusta. Kaksinkertaisen verotuksen poistaminen tapahtuu pääasiassa joko hyvitysmenetelmällä tai vapautusmenetelmällä. Edellä mainitut menetelmät ovat OECD:n malliverosopimuksessa esitellyt kahdenkertaisen verotuksen poistamismenetelmät. Erityisesti vapautusmenetelmän käyttöön saattaa kuitenkin liittyä mahdollisuus verottamattomuudesta. Vapautusmenetelmän soveltamiseen liittyviä verottamattomuuden ongelmia voidaan estää joko subject to tax- lausekkeiden tai switch over-lausekkeiden käyttöönotolla. Tutkielmassa tarkastellaan edellä mainittujen kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmien muotoilun merkitystä verottamattomuuden estämisen kannalta. OECD on julkaissut BEPS- toimintaohjelman (Addressing Base Erosion and Profit Shifting- project), jonka avulla pyritään puuttumaan erityisesti monikansallisten yhtiöiden harjoittamaan verojen välttämiseen ja suoranaiseen veronkiertoon. BEPS- toimintaohjelman mukaisesti on julkaistu monenkeskinen verosopimusinstrumentti (Multilateral Convention to Implement Tax Treaty Related Measures to Prevent Base Erosion and Profit Shifting), jonka avulla pyritään tehokkaasti ja nopeasti implementoimaan BEPS- ohjelman mukaiset keinot osaksi valtioiden välistä verosopimusoikeutta. Monenkeskinen sopimus ehdottaa muutoksia myös kahdenkertaisen verotuksen poistamismenetelmiin. Monenkeskisen sopimuksen ehdottamat muutokset ehdottavat erityisen switch over-lausekkeen käyttöönottoa vapautusmenetelmää soveltavissa verosopimuksissa, jonka perusteella tietyissä tilanteissa vapautusmenetelmän sijasta sovelletaan hyvitysmenetelmää tai vaihtoehtoisesti hyvitysmenetelmän laajempaa käyttöönottoa. Suomi soveltaa päämenetelmänä hyvitysmenetelmää kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmänä. Vapautusmenetelmää sovelletaan päämenetelmänä vanhimmissa kahdenvälisissä verosopimuksissa. Kuitenkin myös näissä sopimuksissa keskeisten jaetun verotusoikeuden antavien tulotyyppien osalta sovelletaan usein hyvitysmenetelmää. Vapautusmenetelmän osalta sovelletaan pääasiassa progressiivista vapautusta. Suomi on sitoutunut Monenkeskisen sopimuksen osalta vain minimistandardisäännöksiin, joten muutoksiin kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmien osalta ei ole sitouduttu. Hyvitysmenetelmää päämenetelmänä soveltavien verosopimusten osalta päätös on perusteltu, mutta niiden verosopimusten osalta, joissa edelleen sovelletaan vapautusmenetelmää, olisi sitoutuminen voinut olla mahdollista, vaikka Suomen soveltamisen kaksinkertaisen verotuksen poistamismenetelmät eivät luo laajalti mahdollisuuksia verosuunnittelullisesti saavuttaa kaksinkertaisen verottamattomuuden tilannetta.
  • Kähkönen, Antti-Jonas Mikael (Helsingin yliopisto, 2018)
    Suomalaiset yliopistot ovat kansainvälisen yliopistojärjestelmän tapaan olleet suurten muutosten pyörteissä vuosituhan-nen vaihteen molemmin puolin. Keskeiset muutokset liittyvät yliopistojen autonomiaan, tehtäviin ja johtamisjärjestel-mään. Käsillä olevassa oikeustieteen pro gradu -tutkielmassa selvitetään, miksi Suomen vuoden 2009 yliopistolaki sää-dettiin. Päätutkimuskysymystä lähestytään kolmen siitä johdetun alatutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäinen alakysymys koskee sitä, mitä materiaalisia ja aatteellisia muutoksia yliopistojen toimintaympäristössä on tapahtunut erityisesti 1970- ja 1980-luvuilta alkaen. Aineistona käytetään yhteiskunnallista kirjallisuutta ja kansallisia ja ylikansallisia virallislähteitä. Toisessa alakysymyksessä selvitetään, mikä on ollut Suomen hallitusten ajaman yliopistopoli-tiikan linja maamme itsenäisyyden aikana. Tässä osiossa lähteinä ovat ensisijaisesti hallitusohjelmat ja korkeakoululaitok-sen kehittämissuunnitelmat. Kolmannessa alakysymyksessä etsitään vastausta siihen, miten yliopistopolitiikan pitkä linja ja yliopistojen toimintaympäristön aatteelliset ja materiaaliset olosuhteet ja näiden muutokset näkyvät yliopistolainsää-dännössä vuosina 1997–2009 ja erityisesti uusimmassa, vuoden 2009 yliopistolaissa. Aineistona hyödynnetään lainval-misteluaineistoa, erityisesti hallituksen esityksiä. Johtopäätös vastauksena kysymykseen yliopistolain syntymisen syistä on synteesi alatutkimuskysymyksiin saaduista vastauksista. Ensimmäisen alakysymyksen osalta toimintaympäristöä muokannut keskeisin aatteellinen tekijä on uusliberalismin, managerialismin ja uuden julkisjohtamisen (new public management) nousu julkisen sektorin toimintaa ohjaaviksi ideo-logioiksi. Materiaalisella tasolla etenkin globalisaatio ja tietotalous ovat muokanneet yliopistojen toimintaympäristöä muuttamalla niin yliopistojen kuin yritysten kilpailuolosuhteita. Näiden tekijöiden vaikutus on alkanut kansainvälisesti 1970- ja 1980-luvuilla ja voimistunut nykypäivää kohti tultaessa. Toisen alakysymyksen osalta voidaan todeta Suomen itsenäisyyden ajan hallitusten aktivoituneen yliopistopolitiikassa 1980-luvulla yllä kuvailtujen aatteellisten ja materiaalisten muutosten ohjaamana. Yliopistopolitiikan linja on muuttunut varovaisesta ja tutkimuksen ja koulutuksen itseisarvoisuutta korostavasta aktiiviseksi ja vaativaksi. Yliopistoilta edellyte-tään nyttemmin ennen kaikkea kansantalouden kasvua hyödyttävää toimintaa. Tämä on konkretisoitunut odotuksina tehokkaasti tuotetuista tietotalouden osaajista ja innovaatioista eli kaupallisesti hyödynnettävissä olevista tutkimustulok-sista. Yliopistojen tarkoitukseksi on muotoiltu tukea suomalaisia yrityksiä menestymään kansainvälisessä kilpailussa. Kolmannen alakysymyksen osalta tutkielmassa käy ilmi, että vuosien 1997–2009 ja erityisesti vuoden 2009 yliopistolaki toteuttavat johdonmukaisesti politiikan pitkää linjaa. Lainsäätäjä on perustellut lainmuutoksia yllä kuvailtujen aatteellis-ten ja materiaalisten tekijöiden aiheuttamalla välttämättömyydellä. Lainmuutosten läpiviennin on mahdollistanut yliopis-tojen johdon, valtiovallan ja elinkeinoelämän välillä saavutettu uusi yhteiskuntasopimus yliopistojen toiminnan tarkoi-tuksesta. Sen mukaan yliopistojen ensisijainen tehtävä on tuottaa hyötyä kansallisen kilpailukyvyn nimissä. Tutkielman johtopäätös on, että lain säätämisen perimmäisenä syynä oli määritellä yliopistojen toiminta uudelleen erityi-sesti tehtävien, autonomian ja johtamisjärjestelmän osalta. Tarkoituksen oli saattaa yliopistot lähteisemmän elinkei-noelämäyhteistyön, suoraviivaisemman johtamisjärjestelmän ja laajemman taloudellis-hallinnollisen autonomian avulla tuottamaan suomalaisille yrityksille ja siten koko maalle etua kansainvälisessä taloudellisessa kilpailussa menestymisessä. Keskeisenä jatkotutkimuksen aiheena esitetään tutkimusta yliopistojen tuottaman arvon määrittelemiseksi. Jahka arvo on määritelty, voidaan yliopistojen johtamisjärjestelmä, rahoitusmalli ja autonomia järjestää tarkoituksenmukaisella tavalla vaikuttavuusperusteisen yliopistojärjestelmän luomiseksi.
  • Mäkimattila, Iida (Helsingin yliopisto, 2018)
    Unionin tuomioistuin antoi joulukuussa 2017 ensimmäisen tuomionsa liittyen kauppa-alustojen käytön rajoittamiseen valikoivassa jakelujärjestelmässä (C-230/16 - Coty Germany vastaan Parfümerie Akzente GmbH). Tapauksessa on kyse siitä, onko kauppa-alustakielto SEUT 101 artiklan vastainen. Valikoivat jakelujärjestelmät on Unionin oikeuskäytännössä katsottu kilpailuoikeuden mukaisiksi, kun ne noudattavat ns. Metro-kriteereitä, joiden mukaan jakelujärjestelmä on sallittu, kun jälleenmyyjät valitaan objektiivisin laadullisin perustein, jotka on vahvistettu siten, että ne koskevat samalla tavalla kaikkia potentiaalisia jälleenmyyjiä, kunhan niitä sovelletaan syrjimättä sekä noudatetaan suhteellisuusperiaatetta ja tuotteen ominaisuudet edellettyvät tällaista jakelua. Kauppa-alustojen (online marketplaces) sääntely perustuu Unionin yleiseen kilpailuoikeudelliseen sääntelyyn. Oikeuskäytäntöä aiheesta ei kuitenkaan juuri ole Unionin tuomioistuimen tasolta ja oikeustilan epäselvyyden vuoksi Coty Germany -tuomio oli odotettu. Näin oli erityisesti tietyissä Unionin jäsenvaltioissa kuten Saksassa, jossa kilpailuviranomainen ja tuomioistuimet ovat käsitelleet useita kauppa-alustakieltotapauksia. Koska kauppa-alusta -käsite ei ole vakiintunut tutkielmassa tarkastellaan ensin lyhyesti sitä, mitä kauppa-alustat ovat, mitkä ovat niiden ominaisuudet ja oikeudellinen sääntelypohja. Tämän jälkeen voidaan käsitellä sitä, milloin kauppa-alustojen käytön rajoittaminen valikoivassa jakelujärjestelmässä on tai ei ole SEUT 101 artiklan mukaista. Ensinnäkin on kysyttävä mikä kyseessä olevan tuotteen ominaisuuksien merkitys on. Unionin tuomioistuin rajasi Coty Germany -tuomion koskemaan ainoastaan luksustuotteita, joten tuomion sovellettavuus on kiistanalainen. Voiko kauppa-alustarajoitusta käyttää kaikentyyppisten tuotteiden kohdalla? Lisäksi tarkastellaan sitä, mitä järjestelmän ja ehdon laadullisuudella ja syrjimättömyydellä tarkoitetaan. Varsinkin syrjimättömyyden vaatimus on jäänyt toteutumatta eräissä saksalaisissa tapauksissa, jolloin järjestelmät ovat olleet kilpailuoikeuden vastaisia. Lopuksi tarkastellaan suhteellisuusperiaatteen kahta puolta, rajoitusten oikeasuhtaisuutta eli sitä, ettei ylitetä sitä mikä on kohtuullista ja rajoitusten kohdistumista päämäärään. Unionin tuomioistuimen mukaan Coty Germany -tapauksessa yleinen ja ehdoton kauppa-alustakielto oli mahdollinen ylellisen tuotekuvan suojelun vuoksi ja sen vuoksi, että sopimussuhteen puuttuessa toimittajan ja kauppa-alustan väliltä, ensimmäinen ei voisi tehokkaasti valvoa valikoivassa jakelujärjestelmässä muutoinkin vaadittavien edellytysten noudattamista. Tutkielmassa huomataan, että näistä jälkimmäinen saa keskeisen merkityksen. Suhteellisuusperiaate ohjaa sinänsä sekä valikoivan jakelujärjestelmän että sen sisällä toteutettavien vaatimusten käyttöä, se ei kuitenkaan muuta sopimussuhteen puuttumista osapuolten väliltä. Tässä nousee esiin myös kauppa-alustojen luonteen merkitys – verkkomyynti myyntimenetelmänä on lähtökohtaisesti sallittu. Mihin kauppa-alustat siten paikantuvat?
  • Shekera, Victor (Helsingin yliopisto, 2018)
    This Master's Thesis researches problematic aspects which EU Competition law faces when applying traditional static metrics, such as market shares, price levels and profit margins to digital markets. The thesis first introduces the reader to the subject, sets the framework and poses the research questions. It commences by outlining the restrictions in vertical agreements (vertical restraints) in traditional markets under EU Competition law and explains under which circumstances vertical agreements benefit from Vertical Block-Exemption Regulation. Further, the thesis shifts from traditional markets to digital markets. It first of all contrasts the distinctive structure and dynamic nature of digital markets, emergence of new business models, and the role of data in competition between platforms and lock-in effects. Furthermore, thesis discusses digital markets, in particular multi-sidedness of digital economy with two-sided transaction markets and two-sided non-transaction markets. It discusses the complexity of digital markets, problematics of market definition, in particular fluidness of market boundaries, substitutability of digital goods/services and zero pricing. It points out challenges which competition law faces in determining the relevant market and establishing infringements under Articles 101 and/or 102 of TFEU. Furthermore, thesis analyses a legality of imposition of vertical restriction (geo-blocking) in digital content distribution. It discusses whether imposition of geo-blocking restrictions in agreements unduly restricts competition and whether the restrictions in turn could be justified by the consumer efficiencies. It analyses the clash between fundamental freedom, i.e. freedom to provide services, restriction of competition in online content distribution and protection of legitimate rights under Copyright law. It also discusses whether these issues should be resolved by competition law or whether amendments of other fields of law, e.g. Copyright law, Data protection law or Consumer law is a more feasible solution. The thesis concludes with answering the research questions, in particular, which steps and in which order should competition authorities conduct their investigations. Thesis also concludes that under normal circumstances geo-blocking does not restrict competition in non-licensed territory, provided imposition of geo-blocking restriction does not facilitate absolute territorial protection.
  • Lind, Jessica (Helsingin yliopisto, 2018)
    Sijoittajien tarve suojalle vaihtelee. Iäkäs tarvitsee kokemattomuutensa ja tietämättömyytensä vuoksi erityissuojaa, jotta hän voi tehdä rationaa- lisia sijoituspäätöksiä. Eläkeyhtiö ei puolestaan erityissuojaa tarvitse. Sijoitusneuvonnassa onkin olennaista ymmärtää, kuinka yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat sijoittamiseen, jotta tarpeellinen sijoittajansuoja osataan kohdistaa sitä tarvitsevalle. Kysymys on myös ajankohtainen, koska yksilöllisten ominaisuuksien, kuten iän merkitystä sijoitusneuvontaa on pohdittu viime vuosina laajasti. Yksi tutkielman keskeisimmistä tavoitteista oli tunnistaa sijoittajan relevantit yksilölliset ominaisuudet. Lainsäädännössä tällaista systematisoin- ti ei ole tehty. Relevanteiksi ominaisuuksiksi on tunnistettu kokemus, koulutus, ammattitaito, taloudellinen asema, sijoitustavoitteet, ikä, tervey- dentila ja äidinkieli. Ominaisuudet löydettiin tulkitsemalla ja systematisoimalla voimassaolevaa oikeutta. Lisäksi pohdittiin laajemmin, miksi yksilölliset ominaisuudet ovat merkittäviä sijoitusneuvonnassa. Toinen päätavoite oli tutkia, kuinka tutkielman alussa määritellyt relevantit yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat sijoituspalvelun tarjoajalle asetettuihin velvollisuuksiin sijoitusneuvonnassa. Tutkielmassa keskityttiin arvioimaan, kuinka ominaisuudet vaikuttavat sijoituspalvelun tarjo- ajalle asetettuun asiakasluokittelu-, tiedonanto- ja selonottovelvollisuuteen. Tiedonantovelvollisuuksien tarkoitus on nostaa asiakkaan tiedon tasoa ja olla apuna arvioitaessa sopimuksen kannattavuutta ja soveltuvuutta yksilöllisiin tarkoituksiin. Tarkoituksena on, että lakisääteinen informointi kohdistuisi vain asiakkaisiin, jotka tarvitsevat tietoa. Lainsäädäntö sisältää yksityiskohtaisia säännöksiä siitä, mitä tietoa asiakkaalle tulee sijoitusneuvonnassa antaa. Tiedonantovelvollisuutta arvioidaan puoles- taan sen perusteella, mitä seikkoja rationaalisen sijoittajan objektiivisesti katsoen tulisi huomioida kussakin yksittäistapauksessa. Tämän vuoksi on tarkasteltava sijoituspalvelun tarjoajalle asetettua selonottovelvollisuutta. Selonottovelvollisuus on ikään kuin peilikuva tiedonantovelvolli- suudelle. Selonottovelvollisuuden tulisi kattaa sellaiset seikat, jotka rationaalisen sijoittaja objektiivisesti katsoen tulisi huomioida yksittäista- pauksessa. Lainsäädännössä määrätään yksityiskohtaisesti, mitä tietoja asiakkaasta on selvitettävä. Sijoittajan yksilölliset ominaisuudet voivat joko laajentaa tai supistaa sijoituspalvelun tarjoajalle asetettua tiedonanto- ja selonottovelvollisuutta. Asiakasluokat toimivat hyvänä lähtökohtana arvioitaessa velvollisuuksien laajuutta, mutta niiden lisäksi on huomioitava asiakkaan yksilölliset ominaisuudet. Lopullinen vaikutus sijoituspalvelun tarjoajan velvollisuuksiin riippuu kuitenkin aina yksittäistilanteesta. Tässä tutkielmassa on kuitenkin laajasti pohdittu, minkälainen vaikutus yksilöllisillä ominaisuuksilla voisi olla kussakin yksittäistilanteessa ja näin luotu yleisiä suun- taviivoja. Etenkin velvollisuuksien tarkoitukset sekä oikeusperiaatteet, kuten heikomman suoja, ohjasivat tulkinnanvaraisissa tilanteissa. Tutkielman lopussa käsiteltiin vielä soveltuvan sijoituskohteen valintaa, mikä mahdollisti analyysin siitä, kuinka ominaisuudet konkreettisesti vaikuttavat soveltuvan sijoituskohteen valintaan. Tänä päivänä sijoitustuotteiden kirjo on valtava ja perinteisten sijoitustuotteiden tilalle on tullut runsaasti uudentyyppisiä tuotteita. Soveltuvan sijoituksen tekemiseksi on vielä ymmärrettävä, kuinka sijoittajan yksilölliset olosuhteet vaikuttavat sijoitukseen. Varsinainen valinta on kuitenkin jätetty sijoitusneuvojan ammattitaidon varaan.
  • Karjanoja, Antti (Helsingin yliopisto, 2018)
    Korkomenojen vähentäminen elinkeinotoiminnassa on kansainvälisten konsernien käyttämä keskeinen verosuunnittelukeino. Korkovähennysten ja sisäisten rahoitusjärjestelyjen avulla konserni voi siirtää tuloaan verotettavaksi matalan veroasteen valtioihin. OECD:n BEPS-toimenpidesuunnitelman loppuraportti 4 ja Euroopan Unionin veronkiertodirektiivi sisältävät, sääntöjä, joilla ilmiötä yritetään torjua. Kansallinen lainsäädäntö ei ole kaikilta osin edellä mainitun kansainvälisen sääntelyn minimivaatimusten mukaista. Tähän liittyen Valtiovarainministeriö antoi 22.12.2017 luonnoksen hallituksen esitykseksi elinkeinotuloverolain muuttamisesta. Tutkielman tavoitteena on selvittää kansainvälisestä sääntelystä johtuvia keskeisimpiä nettokorkomenojen vähentämistä koskevan EVL 18 a §:n muutostarpeita. Kansallista korkovähennysrajoitussääntöä analysoidaan ennen kaikkea suhteessa kansainväliseen säädäntöön. Tutkielmassa pyritään selvittämään mitkä osat EVL 18 a §:stä ovat välttämättömien muutostarpeiden kohteena. Lisäksi tavoitteena on selvittää, mitä ongelmia tämänhetkisen säännön soveltamiseen liittyy ja miten ongelmia voitaisiin ratkaista. Ennen kaikkea tavoitteena on selvittää, mitä osia tämänhetkisestä EVL 18 a §:stä tulisi ottaa myös tulevaan lainsäädäntöön ja miltä osin pykälää tulisi muuttaa. Tutkielmassa havaitaan, että kotimaista nettokorkomenojen vähentämistä koskevaa lainsäädäntöä on kansainvälisen sääntelyn seurauksena kiristettävä paikoin merkittävästikin. Sääntelyn tasapainoisuuden säilyttämiseksi tulisi pykälää muilta osin keventää. Lisäksi tutkielmassa havaitaan, että EVL 18 a §:n mukainen tasevertailu, on olennainen osa kansallisen korkovähennysrajoitussäännön toimintaa ja sen tulisi sisältyä myös tulevaan lainsäädäntöön.
  • Ylönen, Teresa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksen tavoitteena on selvittää miltä normipohjalta Suomen lainsäädännössä arvioidaan terroristisia tekoja aseellisessa selkkauksessa. Tutkimuksessa tarkastellaan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden (IHL) ja RL 34 a luvun soveltamisalaa sekä näiden suhteutumista toisiinsa. Tarkastelujen pohjalta selvitetään rajanvetoa sotarikoksen, terroristisen teon ja oikeutetun teon välillä. Tutkimus vastaa siihen tiedontarpeeseen, jota lainsoveltamistilanteissa kohdataan, kun pohditaan millaista normistoa tulisi käyttää terroristisiin tekoihin aseellisen selkkauksen yhteydessä. Täten tutkimuksessa tuotettua tietoa voidaan hyödyntää sekä lainsoveltamistilanteissa että terrorismintorjunnassa. Nykypäivän aseelliset selkkaukset ovat yhä enenevässä määrin asymmetrisia. Asymmetrisyys on näkynyt konflikteissa osapuolten taisteluvarustuksessa; selkkauksen toisena osapuolena on modernisti varustetut asejoukot ja vastapuolena taas suhteellisen kevyesti varustetut joukot. 2000-luvulla asymmetrisyys on kuitenkin saanut aivan uudenlaisen normatiivisen ulottuvuuden. Selkkauksia on alkanut luonnehtia sodan oikeussääntöjen ja eettisten ohjeiden noudattamatta jättäminen. Tällainen on tyypillistä konflikteille, joihin osallistuu terroristiryhmiä, jotka eivät erottele teoissaan siviilejä sotilaista. Kyseisen ongelman vuoksi selvitän tutkimuksessa, miten terroristisia tekoja säännellään aseellisten konfliktien yhteydessä. Tarkastelun lähtökohtana on Suomen lainsäädäntö, sillä terrorismia ei ole sen poliittisen latautuneisuuden vuoksi vielä onnistuttu määrittelemään kansainvälisellä tasolla. Tutkimuksen teoreettisena taustana on IHL:n säännöt, erityisesti vuoden 1949 Geneven yleissopimukset lisäpöytäkirjoineen vuodelta 1977. Terrorismirikoksen määritelmän yhteydessä taustalla vaikuttaa erityisesti EU:n terrorismipuitepäätös 2002/475/YOS, johon Suomen RL 34 a luvun terrorismirikossäännökset pohjautuvat. Lisäksi tarkastelen terrorismirikosdirektiiviä 2017/541/EU, joka tulee korvaamaan terrorismipuitepäätöksen. Tutkimuksessa on käyty läpi myös Suomen konkurrenssioppi, jotta terrorismirikosten suhdetta pystytään teoreettisesti arviomaan paremmin suhteessa IHL:ään ja sen alla oleviin sotarikoksiin. Tutkimusta luonnehtii oikeusdogmaattinen tutkimusote. Tutkimus sisältää praktista oikeusvertailua suomalaisen ja ruotsalaisen oikeuskäytännön välillä. Tutkimuksen lopussa esitän de lege ferenda –kannanottoja eli miten lainsäädäntöä tulisi mahdollisesti muuttaa, jotta terrorismirikoksen soveltamisala olisi selkeämpi suhteessa IHL:ään. Tutkimuksen keskeisinä tuloksina on, että IHL:n lex specialis -asemasta johtuen IHL:n tunnistamien aseellisen selkkauksen osapuolten toimet selkkauksen aikana on rajattu terrorismipuitepäätöksessä terrorismirikossäännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Tällä on pyritty vetämään raja aseellista selkkausta koskevien sodan oikeussääntöjen ja terrorismirikossääntelyn välille. Asevoimien toimintaa aseellisessa selkkauksessa tulee tarkastella IHL:n viitekehyksessä, joka antaa normipohjan oikeutetun ja oikeudettoman teon tarkasteluun. IHL:n tunnistamien osapuolten teot tulee arvioida IHL:n kannalta, jolloin terrorismirikoksia koskevaa RL 34 a lukua ei ole mahdollista soveltaa. Sen sijaan aseelliseen selkkaukseen osallistuvia siviilejä voidaan syyttää sekä sota- että terrorismirikoksista tapauksissa, joissa siviilit osoittavat systemaattista piittaamattomuutta sodan oikeussääntöjä kohtaan. Täten aseellisessa konfliktissa tapahtuneiden tekojen laillisuutta ja laittomuutta tulee tarkastella tekijän, teon kohteen ja käytettyjen aseiden suhteen. Tutkimuksessa läpikäydyt oikeustapaukset ovat osoittaneet terrorismirikossäännösten ongelmallisuuden ja vaaran, että terrorismirikoksia koskevia säännöksiä aletaan soveltaa aseellisen selkkauksen kontekstissa. Tällöin on vaarana sekä piittaamattomuus IHL:n sääntöjä kohtaan, sekä laillisten asevoimien tekojen luokitteleminen RL 34 a luvun mukaisiksi terrorismirikoksiksi.
  • Laitinen, Eevi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hyödyntämiskielloilla tarkoitetaan lainvastaisesti tai muutoin virheellisellä menettelyllä hankittujen todisteiden sulkemista oikeudenkäyntiaineiston ulkopuolelle. Hyödyntämiskieltoon asetettuja todisteita ei voida näin ollen hyödyntää todistus- ja tuomioharkinnassa. 1.1.2016 voimaan tulleen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistuksen yhteydessä Suomeen saatiin ensimmäistä kertaa laintasoinen säännös hyödyntämiskielloista. Hyödyntämiskiellot ovat tästä huolimatta olleet oikeuskäytännön nojalla osa voimassa olevaa oikeutta jo aiemminkin. Uudistuksen tavoitteena oli lähinnä pyrkiä yhtenäistämään hyödyntämiskieltokysymysten ratkaisukäytäntöä sekä selkiyttää oikeustilaa. Tutkielma tarkastelee uuden sääntelyn pääpiirteitä ja tarkastelu kohdistuu pääasiallisesti OK 17:25.3 §:ssä säädettyyn lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödynnettävyyteen. Tutkielman tavoitteena on vastata asetettuihin tutkimuskysymyksiin, joita ovat: miten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistus on vaikuttanut lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödynnettävyyteen, milloin lainvastaisesti hankittuja todisteita saadaan hyödyntää rikosprosessissa, milloin päädytään todisteen näyttöarvon alentamiseen ja milloin puolestaan hyödyntämiskieltoon. Aiheen taustoittamiseksi tutkielmassa käydään läpi rikosprosessin tarkoitusta, tehtäviä ja erisuuntaisia tavoitteita. Hyödyntämiskieltojen kannalta relevanttia on rikosvastuun toteuttamisen tavoitteen ja yksilön oikeusturvan välinen tasapainottelu. Hyödyntämiskiellon yleissäännöksen sisällön ja hyödyntämiskieltoproblematiikan ymmärtämiseksi tutkielmassa käsitellään laajasti hyödyntämiskieltojen teoriaa sekä punninnan merkitystä hyödyntämiskieltoharkinnassa. Hyödyntämiskiellot ovat poikkeuksia vapaan todistelun periaatteesta, joten niiden käyttö on rajattava tiukasti tilateisiin, joissa oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on todella vaarantunut. Ei ole tarkoituksenmukaista siirtyä ”amerikkalaistyyliseen” järjestelmään, jossa pienikin menettelyvirhe voi johtaa todisteen hyödyntämiskiel-toon. Liian helposti asetettavat hyödyntämiskiellot vaarantavat rikosprosessin tärkeimmäksikin tehtäväksi kutsutun rikosvastuun toteuttamisen sekä aineellisen totuuden tavoitteen. Lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödynnettävyyttä tarkastellaan tutkielmassa erityisesti kotimaisen uuden sääntelyn valossa. Myös kotimainen oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö sekä erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö ovat suuressa roolissa. Tutkielmassa päädytään toteamaan, että OK 17 luvun uudistus ei ole merkittävästi vaikuttanut lainvastaisesti hankittujen todisteiden hyödynnettävyyteen eli oikeustila on tältä osin pysynyt lähestulkoon aiempaa käytäntöä vastaavana. Uudistuksen seurauksena ei ole odotettavissa mitään olennaisia muutoksia vallitsevaan oikeustilaan. Lainvastaisesti hankittuja todisteita saadaan pääsääntöisesti hyödyntää rikosoikeudenkäynnissä, jos menettely kokonaisuutena arvostellen täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytykset. Tilanteissa, joissa lainvastaisesti hankittu todiste on ainoa tai ratkaiseva näyttö syytetyn syyllisyydestä, saatetaan kuitenkin päätyä näyttöarvon alentamiseen. Hyödyntämiskielto voi puolestaan olla seurausta ainoastaan vakavimmista oikeudenloukkauksista.
  • Hallamaa, Hannu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Euroopan unionin yleinen tietosuoja-asetus (Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679, annettu 27 päivänä huhtikuuta 2016, luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta) muuttaa monia henkilötietojen käsittelyyn liittyviä kysymyksiä jäsenvaltiossa ja muualla maailmassa, sillä asetuksen vaikutus ulottuu myös EU-alueella toimiviin ulkomaisiin yrityksiin. Eräs näistä muutoksista on rekisterinpitäjän ja käsittelijän suhteen aiempaa huomattavasti tarkempi sääntely. Tietosuoja-asetus asettaa vaatimuksen erityisen kirjallisen henkilötietojen käsittelysopimuksen laatimiselle tilanteissa, joissa rekisterinpitäjä ulkoistaa henkilötietojen käsittelyä käsittelijälle. Tutkielman aiheena on EU:n tietosuoja-asetuksen asettamat vaatimukset sopimiselle käsittelijän suorittamasta alihankinnasta. Asetus muun muassa kieltää käsittelijää käyttämästä alihankkijaa ilman rekisterinpitäjän kirjallista ennakkolupaa. Vaatimus ovat osa henkilötietojen käsittelysopimusta, joka on asetuksen soveltamisen alettua pakollinen rekisterinpitäjän ja käsittelijän välillä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavalla henkilötietojen käsittelyn ulkoistamisympäristö muuttuu tietosuoja-asetuksen soveltamisen alkaessa. Tutkielmassa tarkastellaan tietosuoja-asetuksen lisäksi tietosuojalainsäädännön aiempaa, vielä kirjoitushetkellä voimassa ollutta tilannetta, jossa henkilötietojen käsittelyn ulkoistamiselle asetettiin lainsäädännöllä hyvin niukasti vaatimuksia. Lisäksi käsitellään myös erilaisten ulkoistusjärjestelyjen yleistä oikeudellista olemusta, sekä pohditaan ulkoistusjärjestelyjen vakiintuneen käytännön ja EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen asettamien vaatimusten välistä suhdetta. Tutkielmassa käydään läpi myös muuttuvan tietosuojalainsäädännön yleistä viitekehystä ja teknologian nopean muutoksen EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen käyttökelpoisuudelle muodostamia haasteita. Eräs esiin nostettu asia on henkilötiedon käsite, jonka muovautuminen tulevaisuudessa aiheuttaa epävarmuustekijöitä. Kysymys henkilötiedon luonteesta on tutkimuksen pääkysymyksen kannalta olennainen, sillä sopimus henkilötietojen käsittelystä tarvitaan nimenomaisesti vain tilanteessa, jossa käsitellään henkilötietoja. Henkilötiedon käsitteen laajuuden ja avoimuuden takia voi olla epäselvää, milloin tiedonkäsittelyä ulkoistettaessa on kysymys henkilötietojen käsittelystä. Kokonaisuutena tietosuoja-asetus tuo runsaasti uusia velvoitteita niin rekisterinpitäjälle kuin käsittelijällekin. Asetuksen vaatimus kirjallisista henkilötietojen käsittelysopimuksista lisää hallinnollista kuormaa. Myös asetuksen yksityiskohtainen, mutta kuitenkin monilla tavoin tulkinnanvarainen henkilötietojen käsittelysopimuksille asettama vaatimuslista herättää kysymyksiä siitä, millainen lopulta on asetuksen mukainen käsittelysopimus. Tutkielmassa paneudutaan syvällisimmin käsittelijän suorittaman alihankinnan kysymykseen, jota avattaessa tarkastellaan useita ICT-alan ostajan ja myyjän näkemyksiä tietosuoja-asetuksen mukaisesta henkilötietojen käsittelysopimuksesta. Voidaan todeta, että EU:n yleinen tietosuoja-asetus sisältää jonkin verran liikkumavaraa käsittelijän suorittaman alihankinnan suhteen, mutta lopulta rekisterinpitäjällä on lähes ehdoton oikeus päättää henkilötietojen käsittelijöistä.
  • Jeganova, Julia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan kysymystä siitä, millaisissa tilanteissa työntekijöiden erilainen kohtelu voisi olla sallittua työntekijän työn suorittamiseen tai työtehtävien laatuun liittyvillä argumenteilla. Työtehtäviin liittyvän ominaisuuden puuttuminen tai sen tietynlainen ilmiasu voi vaikuttaa työntekijän suoritukseen eri asteisesti. Työntekijän suoritettavissa olevien työtehtävien laatu voi olla suppeampi tietyn syrjintäperusteiden listassa mainitun ominaisuuden johdosta. Toisaalta myös työntekijän työtehtävien tosiasiallinen suorittaminen voi vaikeutua syrjintäperusteen nojalla. Tärkeä rajanveto kulkee kielletyn syrjinnän, oikeuttamisperusteen mahdollistaman erilaisen kohtelun ja ei-syrjivän kohtelun välillä. Tutkielman tutkimuskysymystä on lähestytty siltä kannalta, millaisilla perusteilla työntekijöiden työtehtävät ja syrjintäperusteet suhteutuvat toisiinsa erikseen suorittamisen ja laadun osalta. Erilaisen kohtelun oikeuttamisperusteita tarkastellaan erikseen työtehtävien suorittamisen ja laadun osalta ja syrjintäperusteittain. Jako työtehtävien laatuun ja niiden suorittamiseen on nähty mielekkääksi, sillä sen avulla on mahdollista perehtyä syvällisemmin erilaisen kohtelun taustalla oleviin taustatekijöihin. Työnantajan toiminnan taustalla voivat vaikuttaa hyvin monenlaiset intressit, asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden odotukset ja liiketoiminnan tavoitteet. Huomiota kiinnitetään erityisesti niihin argumentteihin, joilla on merkitystä erilaisen kohtelun perustelemisessa, käyttäen tulkinta-apuna kotimaista ja kansainvälistä oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta. Esille on nostettu erinäisissä kotimaisissa laeissa mainittuja perusteita, säilyttäen kuitenkin YhdenvertL:n mukaiset oikeuttamisperusteet tutkielman keskiössä. Erilainen kohtelu voidaan pyrkiä osoittamaan ei-syrjiväksi esimerkiksi perustellen sillä, että kyse on olennaisesti erilaisesta tapauksesta tai henkilöstä tai menettely katsotaan muuten hyväksyttäväksi. Työtehtävien suorittamiseen liittyviä vaatimuksia on tutkielmassa pyritty jaottelemaan vahvoihin, harkinnanvaraisiin ja kiellettyihin. Tämän lisäksi tutkielmassa käsitellään lyhyesti, millä tavalla työntekijään kohdistetut negatiiviset seuraukset tai epäsuotuisampaan asemaan asettaminen voivat näyttäytyä ja miten positiivista erityskohtelua ja kohtuullisia mukautuksia koskevat säännökset voisivat suhtautua työntekijän erilaista kohtelua ja oikeuttamisperusteita koskeviin velvoitteisiin.
  • Raade, Elle (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahastolainsäädännön ei-ammattimaisille asiakkaille tarkoitettujen sijoittajansuojasäännösten toteuttamistapoja ja niiden vastaavuutta lain tavoitteisiin. Laki vaihtoehtorahastojen hoitajista (162/2014, AIFML) astui Suomessa voimaan 15.3.2014 ja sillä implementoitiin Euroopan parlamentin ja neuvoston antama vaihtoehtorahastojen hoitajista annettu direktiivi (2011/61/EU, AIFMD). Sääntelyssä vaihtoehtorahastojen markkinointi on ensisijaisesti tarkoitettu suunnattavaksi ainoastaan ammattimaisille asiakkaille, mutta Suomen käyttämän kansallisen harkinnan johdosta mahdollisuus markkinoida vaihtoehtorahastoja on ulotettu myös ei-ammattimaisiin asiakkaisiin. Suomen valitsema kanta perustuu pitkälti perustuslain takaamiin omaisuudensuojaan ja elinkeinonvapauteen. AIFML:n tärkeimpinä tavoitteina on vaihtoehtorahastomarkkinoiden tehokas toiminta ja riittävän sijoittajansuojan turvaaminen. Tutkielmassa arvioidaan ei-ammattimaisia asiakkaita koskevia sijoittajansuojasäännöksiä oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta. Tutkielmassa on omaksuttu normatiivinen lähestymistapa, joka pohtii sitä, minkälainen tulkinta- tai sääntelyvaihtoehto ongelman ratkaisemiseksi tulisi omaksua. Tutkielma on de lege ferenda –tyyppistä tutkimusta, jonka tarkoituksena on antaa kannanotto siitä, minkälaista lainsäädännön tulisi olla. Oikeustaloustieteellisen tutkimussuuntauksen toteuttamisessa on ollut olennaista ottaa huomioon se, miten oikeustieteen ja taloustieteen erilaisia tutkimusmetodeja voidaan yhdistää. Suomenkielinen oikeuskirjallisuus AIFM-lainsäädännöstä on edelleen suppeaa, eikä AIFML:n soveltamisalan määrittely ole yksiselitteistä, joten tutkielmassa on nähty perustelluksi avata syvällisesti vaihtoehtorahaston ja sen hoitajan käsitteet ja lainsäädännön soveltamisala. Tässä on hyödynnetty analogista ja oikeusperiaatteiden mukaista tulkintaa. Klassinen taloustieteellinen argumentaatio pohjautuu olettamalle informaatiotehokkaista markkinoista, joilla päätöksentekijät ovat rationaalisia. Empiirinen käyttäytymistaloustieteellinen tutkimus on kuitenkin osoittanut, että markkinaosapuolet eivät tee rationaalisia päätöksiä, millä perusteella ei-ammattimaisten asiakkaiden korostuneet sijoittajansuojavaatimukset ovat perusteltuja. Taloudellisen päätöksenteon epärationaalisuuden ongelman lisäksi ei-ammattimaiselle asiakkaalle muodostuu kahdenlaisia intressiristiriitatilanteita vaihtoehtorahastotoiminnassa. Ensinnäkin ei-ammattimaisen asiakkaan suhde vaihtoehtorahaston hoitajaan, missä vaihtoehtorahaston hoitajalla on päämies-agentti-teorian mukaisesti kannustin toimia opportunistisesti omien etujensa mukaisesti. Toiseksi ei-ammattimaisen asiakkaan suhde muihin vaihtoehtorahaston sijoittajiin, mikä aiheuttaa mm. negatiivisen valikoitumisen ongelman. Molemmista intressiristiriitatilanteista syntyy peruste ei-ammattimaisen asiakkaan korostettuun sijoittajansuojaan. Rahastoyhtiön oikeudellisesta muodosta tyypillisesti syntyvä sijoittajien rajoitettu vastuu vastaa osaltaan näihin molempiin intressiristitilanteisiin. Ei-ammattimaista asiakasta eksklusiivisesti koskevat sijoittajansuojakeinot ovat arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) ja kuluttajansuojalain (38/1978, KSL) yleissäännökset, avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot. Yleissäännökset ovat kaiken kattavia, mutta heikon ennakoitavuutensa takia oikeusvarmuudeltaan haastavia. Avaintietoesite ja ennakkomerkinnän ja varojen varhaisen vastaanottamisen kiellot täydentävät sääntelyä. Tutkimustuloksena on ensinnäkin se, että ei-ammattimaisia asiakkaita kohtaan korostuneen sijoittajansuojasääntelyn on katsottava olevan ylipäänsä oikeutettua sen markkinahäiriöitä estävän vaikutuksen johdosta, ei-ammattimaisten asiakkaiden ollessa heikompia osapuolia ja tehokkaiden markkinoiden toiminnan edellyttäen yhdenvertaisesti toimivia markkinaosapuolia. Toiseksi, valitut sääntelykeinot vaikuttavat vaihtoehtorahaston hoitajaa hallinnollisesti suhteellisen vähän rasittavilta, mutta ei-ammattimaiselle asiakkaalle suhteellisen hyödyllisiltä keinoilta. Sääntelystrategisesti valitut sääntelykeinot ovat kuitenkin ristiriitaisia. Toisaalta avaintietoesitteen olemassaololla annetaan ymmärtää, että informaation tarjoaminen ja lisääminen ovat riittäviä sijoittajansuojakeinoja. Samaan aikaan kuitenkin indikoidaan, että informaation lisääminen ei suojakeinona riitä, vaan edellytetään erillisiä vaihtoehtorahaston hoitajaa sitovia kieltoja.
  • Saskov, Ilkka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tietosuoja-asetus nostaa henkilötietojen suojan Euroopassa uudelle tasolle. Sen tavoitteena on rekisteröityjen oikeuksien turvaaminen mahdollisimman laajasti ja tehokkaasti. Tähän pyritään ankarilla sanktioilla tietosuoja-asetuksen rikkomisesta sekä rekisteröityjen aktivoimisella huolehtimaan omista henkilötiedoistaan. Tietosuoja-asetuksen voimaantulon jälkeen rekisteröidyillä on useita tapoja vaikuttaa heidän henkilötietojensa käsittelyyn. Jos käsittelyssä tapahtuu jokin rikkomus, on heillä oikeus saada vahingonkorvausta rikkomuksesta aiheutuneesta haitasta. Vahingonkorvauksen tulee kattaa aiheutunut vahinko täysimääräisesti ja vahingonkorvauksia voi vaatia niin aineettomista kuin aineellisistakin vahingoista. Vahingonkorvauksien tehokkuudessa on erityisen tärkeää, että rekisteröidyillä on riittävästi tietoa heidän henkilötietojensa käsittelystä, jotta he osaavat hakea vahingonkorvauksia esimerkiksi tietoturvaloukkauksen tapahduttua. Rekisteröidyillä tulee olla myös tehokas tapa vaatia vahingonkorvausta niiden aiheuttajalta. Tämä voi tietoturvaloukkauksien tapauksessa olla esimerkiksi ryhmäkanne, koska yksittäiset vahingot voivat jäädä varsin pieniksi, mutta vahingonkärsijöitä voi olla laaja määrä, joten vahingonkorvauskanteen kulujen jakaminen on ensiarvoisen tärkeää, jotta rekisteröidyille on tosiasiallisesti järkevää vaatia vahingonkorvausta. Tutkielmassa otetaan kantaa myös viranomaisten erityisasemaan tietosuoja-asetuksen sanktiojärjestelmässä. Tämä kiteytyy erityisesti siihen, että viranomaiset voivat jäädä täysin hallinnollisten sakkojen soveltamisalan ulkopuolella, jos kansallisesti päätetään käyttää tietosuoja-asetuksen mahdollistavaa liikkumavaraa. Tällöin viranomaisten tietojenkäsittelyn laillisuus varmistetaan kansallisilla laillisuusvalvontamenetelmillä ja sanktioilla sekä tietosuoja-asetuksen vahingonkorvauksilla ja valvontamenetelmillä. Jos hallinnolliset sakot jätetään ottamatta käyttöön viranomaisia vastaan kansallisesti, on varmistettava, että viranomaisien aiheuttamista vahingoista on mahdollista vaatia vahingonkorvauksia tehokkaasti. Suomessa on tiettyjä kansallisia rajoituksia vahingonkorvauksien vaatimiseen viranomaisilta ja ryhmäkanteet ovat tähän mennessä olleet harvinaisia. Nämä seikat voivat vaikuttaa rekisteröityjen mahdollisuuksiin saada korvausta tietosuoja-asetuksen rikkomisesta johtuvista vahingoista. Tutkimus alkaa johdannolla aiheeseen, jonka jälkeen selvitetään lyhyesti tietosuoja-asetuksen yleisiä lähtökohtia. Tämän jälkeen tutkitaan niin kansallisia kuin eurooppalaisiakin vahingonkorvauksia sekä tietosuoja-asetuksen vahingonkorvauksia. Tämän jälkeen tutkitaan vahingonkorvausoikeuden toteuttamista, jos vahinko on aiheutunut. Lopulta tutkitaan viranomaisten asemaa tietosuoja-asetuksen sanktiojärjestelmässä ottaen huomioon hallinnolliset sakot ja niiden käyttömahdollisuuden sekä muut tietosuoja-asetuksen tarjoamat sanktio- ja valvontamenetelmät. Näitä verrataan myös Suomen kansallisiin viranomaisia koskeviin lainvalvonta- ja sanktiojärjestelmiin.
  • Aho Emma (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiedekunta/Osasto - Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos - Institution – Department Tekijä - Författare – Author Aho, Emma Eeva Elina Työn nimi - Arbetets titel – Title Paluu perhevapaalta. Perhevapaalta palaavan työntekijän oikeus palata aikaisempaan työhönsä työpaikan muutostilanteissa Oppiaine - Läroämne – Subject Työoikeus Työn laji - Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika - Datum – Month and year Helmikuu 2018 Sivumäärä - Sidoantal – Number of pages XII+80 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten perhevapaan aikana työpaikalla tapahtuneet muutokset vaikuttavat perhevapaalta- paluuoikeuteen. Tarkentavana kysymyksenä selvitetään yhtäältä sitä, mihin työhön työntekijällä on oikeus palata ja toisaalta sitä, mitä työtä työnantajan tulee työntekijälle tarjota. Tutkielmassa selvitetään työnantajan työnjohtovallan rajoja, jotka koskevat työtehtävissä tapahtuvia muutoksia. Tutkimusmenetelmänä käytetään käytännöllistä lainoppia. Perhevapaalta paluun jälkeen työntekijällä on TSL 4 luvun 9 §:n mukaan oikeus palata ensisijaisesti aikaisempaan työhönsä. Jos aikaisempaan työhön paluu ei ole mahdollista, on työntekijälle tarjottava aikaisempaa työtä vastaavaa työsopimuksen mukaista työtä. ja viimekädessä muuta työsopimuksen mukaista työtä. Työntekijää suojaavat myös tasa-arvolain syrjintäsäännökset, kuten se, ettei työtehtäviä saa jakaa niin, että työntekijä joutuu epäedullisempaan asemaan sukupuolen perusteella. Työhönpaluuoikeuden rikkominen voi merkitä myös rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaiseen työsyrjintään syyllistymistä. Ongelmallista työhönpaluussa on usein se, että työntekijän työtehtävät on järjestelty uudelleen perhevapaan ajaksi niin, ettei työntekijälle voida enää tarjota tämän aikaisempaa tai edes muuta työsopimuksen mukaista työtä. Yleistä on, että sijaisen työsuhde vakinaistetaan niin, ettei työntekijän työhönpaluuoikeus toteudu. Jos työntekijän työtehtävät ovat osittain muuttuneet, tulee työnantajan selvittää mahdollisuudet kouluttaa perhevapaalta palaava työntekijä muuttuneisiin työtehtäviin. Oleellista yhtäältä työntekijän työhönpaluuoikeuden ja toisaalta työnantajan työntarjoamisvelvollisuuden kannalta on selvittää se, mitä työsopimuksessa on sovittu työntekijän työtehtävistä. Ongelmana on usein se, ettei työsopimuksessa ole määritelty riittävän tarkasti työntekijän työtehtäviä tai työtehtävät ovat muuttuneet sitten työsopimuksen tekoajankohdan. Työhönpaluusäännöksen ongelmana on myös se, ettei se auta määrittelemään työnantajan koulutusvelvollisuuden laajuutta. Tämä määrittely on jätetty yksin oikeuskäytännön varaan. Koulutusvelvollisuuden laajuudella on merkitystä etenkin työpaikalla tapahtuneiden muutosten yhteydessä. Jos työntekijälle on palkattu sijainen perhevapaan ajaksi, on työntekijällä vahva oikeus palata entisiin työtehtäviinsä, sillä sijainen ei voi syrjäyttää perhevapaalla olevaa työntekijää. Tilanne on toinen, jos työtehtävät on jaettu muiden työntekijöiden kesken siten, että kyseinen työtehtävä itsenäisenä tehtäväkokonaisuutena lakkaa olemasta. Jos työ on perhevapaan aikana vähentynyt ja tehtävät jaettu muiden työntekijöiden kesken, ei työntekijällä ole enää työtä, johon palata. Työsopimuslain tehostettu irtisanomissuoja tarkoittaa sitä, ettei työnantaja saa irtisanoa perhevapaalle aikovan tai perhevapaalla olevan työntekijän työsopimusta raskauden tai perhevapaan johdosta. Suoja ei ulotu perhevapaalta palanneisiin, vaan perhevapaalta palaava työntekijä voidaan irtisanoa työsopimuslain 7 luvun 2 ja 3 §:n mukaisilla irtisanomisperusteilla. Perhevapaalta palaavan työntekijän irtisanomissuoja on siis heikompi kuin perhevapaalla olevan tai perhevapaalle jäävän työntekijän suoja. Työpaikalla on voinut perhevapaan aikana tapahtua muitakin kuin tehtäväjärjestelyihin liittyviä muutoksia. Jos työpaikalla käydään työntekijän perhevapaan aikana yhteistoimintaneuvottelut, koskevat ne lähtökohtaisesti myös perhevapaalla olevia työntekijöitä. Jos on tapahtunut liikkeen luovutus, siirtyy työntekijän työhönpaluuoikeus liikkeenluotuvuksessa niin kuin kaikki muutkin työsuhteisiin liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Tutkielman johtopäätös on se, että työpaikalla tapahtuneet muutokset heikentävät työhönpaluuoikeuden toteutumista. Tosiasiallisen työhönpaluuoikeuden takaamiseksi olisi aiheellista harkita tehostettu irtisanomissuojan ulottamista perhevapaalta palaaviin työntekijöihin. Työhönpaluusäännöstä voitaisiin myös täydentää työnantajan velvollisuudella antaa työhön palaavalle työntekijälle kohtuullista koulutusta muuttuneiden tai uusien työtehtävien omaksumiseksi. Työhönpaluuoikeutta voisi myös laajentaa säätämällä työnantajalle velvollisuus tehdä kohtuullisia toimenpiteitä työtehtävien järjestämiseksi niin, että työntekijän työhönpaluuoikeus toteutuisi. Avainsanat – Nyckelord – Keywords työoikeus, perhevapaa, syrjintä, irtisanominen, työnjohto-oikeus Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston kirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
  • Liukkonen, Lauri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa käsitellään tunnistusvälineen tarjoajan vahingonkorvausvastuuta murrosvaihetta elävässä sähköisen asioinnin ympäristössä. Kysymyksenasettelu pohjautuu viime vuosien voimistuneeseen ilmiöön, jossa asiakkaiden ja palveluntarjoajien välinen asiointi on keskittynyt henkilökohtaisten tapaamisten ja muiden perinteisten asiointimuotojen sijasta yhä enemmän verkkoympäristöön. Tällaisen kehityksen on ennustettu jatkuvan, mikä korostaa tietokonejärjestelmien välityksellä tapahtuvan tiedonvaihdon merkitystä ja asiakkaan sähköisen tunnistamisen tarvetta sekä taloudellisesta että oikeusturvan näkökulmasta. Tietoverkkoympäristö voi sen teknisyyden johdosta olla tavalliselle käyttäjälle huomattavan vaikeasti ymmärrettävä, mutta myöskään juridisesti internetissä tapahtuva tunnistaminen ja oikeustoimien tekeminen ei ole ongelmatonta. Perinteisessä asiointitilanteessa palvelun käyttäjä on voitu tunnistaa todentamalla henkilö tunnistusasiakirjasta, mutta internetissä tapahtuvalle asioinnille on ominaista, etteivät osapuolet tapaa fyysisesti toisiaan. Tämän vuoksi yhteiskunnassamme on haluttu luoda järjestelmä, joka mahdollistaa sähköistä palvelua käyttävien osapuolten henkilöllisyyden helpon, luotettavan ja edullisen tunnistamisen. Nykyään sähköistä tunnistamista voidaankin jo pitää tietoyhteiskuntamme peruspalveluna. EU:n laajuiset digitaaliset sisämarkkinat (Digital Single Market) kuuluvat EU:n komission strategiaan, jonka tavoitteena on poistaa esteet verkossa tapahtuvilta liiketoimilta. Strategiaa toteuttavalla EU:n tuoreella eIDAS-asetuksella on pyritty lujittamaan verkkoympäristöön kohdistuvaa luottamusta luomalla sähköisen tunnistamisen yhteentoimivuusjärjestelmä, jonka yhtenä tavoitteena on mahdollistaa tunnistautuminen julkishallinnon palveluihin toisessa jäsenvaltiossa myönnetyillä sähköisillä tunnistamisvälineillä. Tavoite on vaatinut EU:n laajuista sähköisten tunnistamisen menetelmien yhdenmukaistamista sekä Euroopan sisäisiä ehtoja sille, miten sähköisen tunnistamisen menetelmät on tunnustettava jäsenvaltioissa. Suomessa kansallinen sähköistä tunnistamista koskeva lainsäädäntö on koottu vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista annettuun lakiin (tunnistuslaki), johon myös pakottava EU-sääntely on implementoitu. Tunnistuslailla on myös luotu luottamusverkosto -niminen toimintamalli, johon tunnistusvälineen tarjoaja tunnistuspalvelun tarjoajan ominaisuudessa kuuluu. Tutkielma pyrkii tarkastelemaan, miten luottamusverkostoon ja yksinomaan tunnistusvälineen tarjoajaan kohdistuvat velvoitteet vaikuttavat tunnistusvälineen tarjoajan vahingonkorvausvastuukysymyksiin. Erityisesti tutkielmassa keskitytään tutkimaan, miten TunnL 17.4 §:n tunnistusvälineen tarjoajaa koskeva vahingonkorvaussäännös vaikuttaa tunnistusvälineen tarjoajan oikeudelliseen asemaan kokonaisuutena.