Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Storey, Maria (Helsingin yliopisto, 05/2)
    This thesis aims to study in depth the the German Antitrust Office’s (Bundeskartellamt) decision that was published in February 2019 in order to answer the main research questions, which are; could the case be a template for the rest of the Europe too? What implications the case has for the future of privacy/data and competition law? Bundeskartellamt released an initial press release in 2016 regarding the investigation on whether Facebook has abused its dominant position in the market of social networking platforms by infringing data protection rules with its terms and conditions. In February 2019 the Bundeskartellamt prohibited Facebook Inc., Menlo Park, USA, Facebook Ireland Ltd., Dublin, and Facebook Germany GmbH, Hamburg, Germany from making the use of Facebook social network conditional on the collection of user and device-related data and combining that information with the Facebook.com user account without users’ consent. Furthermore, the consent given was not effective according to the General Data Protection Regulation (GDPR). The decision applied German law and the GDPR but in order to answer the research questions, also the Treaty on the Functioning of the European Union (TFEU) rules will be applied. The conclusion of the research is that the rest of the EU could apply TFEU in order to establish that Facebook has indeed a dominant position in the EU too regarding the social network market and it has abused its market position with the terms and conditions it has imposed to its consumers. These terms and conditions can be found abusive based on the argument that they are exploitative regarding the excessive price (data) they impose for the use of the social network platform and because the users were not fully informed by this price. As a dominant company, Facebook has a special obligation not to violate competition regulations and therefore it should have paid special attention to make sure that the terms and conditions are fair and not exploitative but also readable and understandable for the user. Moreover, as the user has difficulties to understand what he or she is consenting to, the consent cannot be regarded as given voluntarily pursuant to the GDPR. As this research involves several fields of law, this thesis will also examine the interplay between data protection provision, consumer protection and competition law generally. Finally, the future of Facebook and the relationship between big data, privacy, data protection and competition law will be assessed. The German case has implications on the future because it was the first time competition authority decided of an abuse of dominant position applying the GDPR. The link between competition law application on data/privacy matters is established and therefore the future will require clear guidelines on how cases like these are divided between the data protection and competition authorities. Companies will have to pay more attention to their terms and conditions and more awareness must be raised amongst consumers.
  • Muuronen, Vilppu (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee yhteismetsää omistamisen, sijoittamisen ja vakuuskäytön näkökulmasta. Yhteismetsä on kiinteistöil-le kuuluva yhteinen alue, jonka tarkoituksena metsätalouden harjoittaminen. Yhteismetsän oikeudellinen toimintaympä-ristö liittyy siis vahvasti kiinteistöihin liittyvään juridiikkaan. Yhteismetsää säätelee yleislakina vuodelta 2003 oleva yh-teismetsälaki, mutta yhteismetsän toimintaan vaikuttavat myös muun muassa metsälain, kiinteistönmuodostamislain ja maakaareen säännökset. Yhteismetsä on ikivanha suomalainen instituutio, minkä takia nykyiset yhteismetsät ovat voi-neet syntyä hyvinkin erilaisilla tavoilla. Yhteisiä alueita on tunnettu jo keskiajalta lähtien, mutta 1700-luvulla alkanut iso-jako oli ensimmäinen ajanjakso, jolloin yhteismetsiä perustettiin laajamittaisesti. Yhteismetsiä syntyi paljon 1900-luvun asutuslainsäädännön yhteydessä. Ennen 2003 lainsäädännön uudistusta yhteismetsälain tavoitteena oli estää osuuk-sien joutuminen muun kuin metsätalouden harjoittajien käsiin. Taustalla oli 1800-luvulta periytyvä pelko siitä, että Suo-men metsät kaadettaisiin kokonaan pois. Vuoden 2003 uudistuksen yhteydessä tästä ajattelutavasta halutiin eroon, joten yhteismetsäosuuksien vaihdantakelpoisuutta parannettiin. Vuoden 2003 uudistuksen jälkeen syntyi uusia yhteis-metsätyyppejä, kuten suvun ja sijoittajien yhteismetsät. Tutkielmassa yhteismetsän omistamista on käsitelty lähinnä sopimuksella perustettujen yhteismetsien näkökulmasta. Tutkielmassa on käyty läpi sopimusperusteisen yhteismetsän elämänkaari käsittelemällä yhteismetsän sopimusperustei-nen perustaminen, hallinto ja purkaminen erillisinä kokonaisuuksinaan. Yhteismetsä perustetaan tulevien osakkaiden välisellä perustamissopimuksella, johon on otettava määräykset esimerkiksi yhteismetsän perustajista ja yhteismetsäksi muodostettavasta alueesta. Osuuksien suuruudet määritellään myös tässä perustamisvaiheessa, ja tässä suuruuksien määrittelyssä on lähtökohtana, että kenenkään oikeus ei saa huonontua. Yhteismetsä muodostetaan kiinteistötoimituk-sella, johon sovelletaan pääsääntöisesti yhteismetsälain 10 luvun säännöksiä. Yhteismetsää hallinnoi osakaskunta, jonka päätettäväksi kuuluvat kaikki tärkeimmät yhteismetsää koskevat asiat. Osakaskuntaan kuuluvat kaikki osakaskiin-teistöjen omistaja. Osakaskunnan jäsenet käyttävät päätösvaltaansa osakaskunnan kokouksissa. Kokousten välillä yhteismetsän juoksevista asioista huolehtii hoitokunta tai toimitsija. Yhteismetsä voidaan lopettaa sopimusperusteisessa yhteismetsässä sopimuksin, kun taas muissa yhteismetsissä kyseessä on luvanvarainen toimi. Käytännössä yhteismet-sän lopettaminen voidaan toteuttaa esimerkiksi myymällä yhteismetsä. Sijoittamista koskeva osio käsittelee yhteismetsäsijoitukseen liittyviä juridisia ja taloudellisia kysymyksiä. Osiossa tar-kastellaan sitä, miten yhteismetsäsijoitus on mahdollista tehdä. Mahdollisia yhteismetsän osakkaaksi pääsemistapoja ovat metsän luovuttaminen yhteismetsään ja valmiin yhteismetsäosuuden ostaminen jo osakkaana olevalta taholta. Suora rahasijoitus yhteismetsään ei ole mahdollinen. Osiossa käsitellään myös yhteismetsään liittyviä verokysymyksiä. Tuloverotuksessa osakkaan kannalta hyödyllisin seikka on se, että yhteismetsän kohdalla ei ole kaksinkertaista vero-tusta, toisin kuin esimerkiksi osakeyhtiön tapauksessa. Myös yhteismetsään liityttäessä osakas saa veroedun, sillä met-sän liittämistä yhteismetsän osaksi ei käsitellä vastikkeellisena luovutuksena. Osiossa tarkastellaan myös yhteismet-säsijoituksen luonnetta taloudellisessa mielessä. Tutkielmassa on päädytty siihen, että yhteismetsä on pitkäaikainen ja vakaa sijoituskohde, jonka tuotto ei kuitenkaan ole kovin korkea. Vakuuskäyttöä koskevassa osiossa on tarkasteltu yhteismetsän käyttöä vakuutena sekä osakaskunnan että yksittäisen osakkaan näkökulmasta. Osakaskunnan kannalta suurimman ongelman muodostaa se, että osakaskunta ei omista maa-pohjaa, jota se hallinnoi. Näin olleen maapohjaa ei voida myöskään käyttää vakuutena. Tutkielmassa ongelman ratkai-semiseksi on tarjottu erilaisia vaihtoehtoja, kuten yhteismetsään kuulumattoman maan käyttämistä kiinteistövakuutena. Osakkaan näkökulmasta tarkasteltuna tutkielmassa on kiinnitetty huomiota erityisesti ongelmaan, joka syntyy yhteismet-säosuuden kiinnityskelvottomuudesta. Koska osuus ei tilasta erillään ole nykyisen käsityksen mukaan kiinnityskelpoi-nen, yhteismetsäosuutta ei voi käyttää tilasta erillään vakuutena muodostamatta siitä omaa kiinteistöään. Ongelman ratkaisuksi tutkielmassa on ehdotettu lainsäädännön muutosta tai jonkin muun julkivarmistuskeinon sallimista.
  • Hekkala, Jesse (Helsingfors universitet, 2017)
    Tutkielman aiheena on tonttivarannon rahoittaminen pienessä ja keskisuuressa perustaurakointia harjoittavassa rakennusliikkeessä. Tonttivarannon rahoittamiseen perinteisessä rahoitusmuodossa liitetty taseen käyttäminen aiheuttaa rakennusliikkeille merkittävän markkinoille tulemisen esteen. Tonttivarannon ostaminen vieraalla pääomalla eli käytännössä pankkilainalla laskee rakennusliikkeen omavaraisuusastetta. Rakennusliikkeen lainansaannin kannalta on tärkeää, että omavaraisuusaste ja muut tunnusluvut pysyvät riittävän hyvinä, jotta lisärahoituksen saaminen ei hankaloidu tai kallistu liikaa. Toisaalta rakennusliike ei voi toimia, ellei sillä ole riittävästi tonttivarantoa tulevia projekteja varten. Tutkielmassa selvitetään tonttivarannon rahoittamisen keskeinen lainsäädännöllinen viitekehys. Viitekehyksen puitteissa voidaan arvioida, mitä eri vaihtoehtoja tonttivarannon rahoittamiselle on. Perustajaurakoinnin kannalta eri vaihtoehtojen soveltuvuutta tulee arvioida ensin rs-järjestelmän mukaista rahoitusta sääntelevän asuntokauppalain sekä sitä täydentävän turva-asiakirjoja koskevan asetuksen puitteissa. Näiden lisäksi tonttivarannon keskeinen viitekehys muodostuu maakaaresta, maanvuokralaista sekä yleisistä sopimusoikeudellista normeista ja periaatteista. Toiseksi tutkielmassa selvitetään, mikä on käytettävissä olevista tonttivarannon rahoitusmuodoista kokonaistaloudellisesti edullisin vaihto pienelle ja keskisuurelle rakennusliikkeelle. Vaihtoehtoja vertailtaessa otetaan huomioon transaktio- ja verokustannukset sekä eri järjestelyjen aiheuttamat sopimusriskit. Perinteisin tapa tonttivarannon rahoittamiseen on ostaa tontti perustetulle tai perustettavalle asunto-osakeyhtiölle. Tällöin rakennusliikkeen kokonaan omistama asunto-osakeyhtiö ostaa tontin rahoituslaitokselta saadun lainan turvin. Omistuksen yhtenäisyydestä johtuen laina katsotaan tunnuslukuja laskettaessa rakennusliikkeen ottamaksi lainaksi. Rakennusliike joutuu myös sitoutumaan omavelkaiseen takaukseen asunto-osakeyhtiön lainasta. Omassa taseessa rahoittamisen etuja ovat matalat transaktio- ja verokustannukset sekä eri osapuolten matala sopimusriski. Järjestelyn ongelmana on se, että rakennusliike joutuu sitomaan omaa tasettaan tontteihin, mikä vaikuttaa heikentävästi rahoituksen saantiin ja rahoituksen hintaan. Omassa taseessa rahoittamisen rinnalle on noussut tonttivarannon rahoittaminen vuokratonttimallilla. Tällöin rahoitusyhtiö ostaa rakennusliikkeen neuvotteleman tontin ja vuokraa sen kaupan yhteydessä rakennusliikkeen kokonaan omistamalle asunto-osakeyhtiölle. Vuokratonttimalliin kuuluu yleisesti asunto-osakeyhtiölle annettu oikeus lunastaa tontti kokonaan tai osissa rahoitusyhtiöltä vuokrakauden aikana tai sen lopussa. Lunastusoikeus mahdollistetaan vuokrasopimukseen otetun lunastusoikeuden ja kiinteistön kaupan esisopimuksen myötä. Rahoitusmallin etuna on tonttivarannon rahoittaminen rakennusliikkeen taseen ulkopuolella, jolloin tasetta ei tarvitse sitoa tontteihin. Malli on myös transaktio- ja verokustannuksiltaan edullinen, joskin järjestely aiheuttaa enemmän kuluja kuin omassa taseessa rahoittamisen malli. Mallin ongelmana on maakaaren mukaisen kiinteistön kaupan esisopimuksen puutteellinen sivullissitovuus, joka voi aiheuttaa sen, ettei asunto-osakeyhtiöllä ole vuokrasopimuksen ja kiinteistön kaupan esisopimuksen mukaisesta lunastusoikeudesta huolimatta mahdollista lunastaa tonttia itselleen, mikäli tontin omistus vaihtuu vuokra-aikana. Lainsäädännön viitekehys ei myöskään ehdottomasti estä tonttivarannon rahoittamista keskinäisen kiinteistöosakeyhtiön avulla. Tällöin tonttivaranto arvopaperistetaan rahoituslaitoksen omistamaan kiinteistöosakeyhtiöön. Tämän jälkeen rahoituslaitos ja asunto-osakeyhtiö tekevät vuokrasopimuksen kyseisestä tontista ja osakekaupan esisopimuksen kyseisen tontin hallintaan oikeuttavista osakkeista. Osakekaupan esisopimuksen myötä asunto-osakeyhtiö voi halutessaan ostaa osakkeet itselleen rakennusvaiheen alussa, jolloin asunto-osakeyhtiöstä tulee tontin hallintaoikeuden omistaja. Mallin ongelmana ovat korkeat transaktio- ja verokustannukset. Kustannukset nousevat korkeiksi, sillä järjestely on uusi, vakiintumaton ja sisältää useita eri transaktioita.
  • Aivio, Laura (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan vilpillisen mielen käsitteen tulkintaa ja merkitystä Suomen ja EU:n tavaramerkkioikeudellisena rekisteröintiesteenä tai mitättömyysperusteena sekä vahingonkorvausvastuun kokonaisarviointia tavaramerkin vilpilliseen käyttöön liittyvissä tilanteissa. Kaupankäynnin globalisaation ja toisaalta tietoyhteiskunnan digitalisoitumisen myötä on tullut entistä tärkeämmäksi suojata tavaramerkit yrityksen usein hyvin merkittävä aineettoman pääoman eränä. Lisääntyvä ja ajankohtainen ongelma tavaramerkkiloukkauksissa on niiden vilpillisellä mielellä hyötymistarkoituksessa tehdyt rekis-teröinnit, erityisesti kolmansissa valtioissa. Tavaramerkki ja siihen kytkeytyvä brändi sekä ns. goodwill-arvo voivat olla korvaamattomia yrityksen liiketoiminnassa. Tavaramerkkien vilpillisellä mielellä tehdyllä rekisteröinnillä voidaan pyrkiä oikeudettomasti hyötymään tästä maineesta yrittäen rahastaa alkuperäisen merkin haltijaa. Kyseessä on tavaramerkkipira-tismiksi nimitetty ilmiö, jolla saatetaan aiheuttaa huomattavia vahinkoja alkuperäisen tavaramerkin haltijan liiketoiminnalle sekä saamatta jäävän liikevoiton muodossa että tavaramerkin arvon menetyksenä. Tutkielmassa pyritään vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten Suomen ja EU:n oikeudessa 1) tulkitaan vilpillisen mie-len käsitettä, ja 2) määritellään vilpillisellä mielellä tehdyllä rekisteröinnillä aiheutetusta haitasta syntynyt korvattava vahin-ko ja korvausvastuu. Lähtökohdaksi tutkielmassa otetaan Euroopan unionin tavaramerkkisääntely, eli erityisesti voimas-saoleva tavaramerkkidirektiivi 2008/95/EY, EU-tavaramerkkiä koskeva tavaramerkkiasetus (EY) N:o 207/2009 ja sen muutos-ta koskeva 23.3.2016 voimaan tullut asetus (EU) 2015/2424, sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevät tulkintaohjeet vilpillisen mielen arvioinnissa. Unionin tavaramerkkiä koskevat säännökset on sisällytetty tavaramerkkila-kiin (7/1964, TMerkkiL). Vilpillistä mieltä koskeva 14 §:n 1 momentin 7 kohdan säännös ei ole täysin yhteneväinen direk-tiivistä ilmenevien sääntelyn ja unionin oikeuskäytännön kanssa, mikä tulee tutkielmassa esiin oikeuskäytännön ja tulkin-nan yhteneväisyyttä arvioitaessa. Tutkielman ajankohtaisuudesta kertoo se, että EU:ssa on juuri toteutettu tavaramerkki-lainsäädännön uudistus, josta jo voimaan tullut EU-tavaramerkkiä koskevan asetuksen muutos on osa. Tämän lisäksi on annettu uusi tavaramerkkidirektiivi (EU) 2015/2436, joka tuli voimaan 14.1.2016 ja joka on implementoitava osaksi jäsenval-tioiden kansallisia tavaramerkkisäädöksiä 14.1.2019 mennessä. Tavaramerkkilain uudistus muutoksien johdosta onkin vireillä (HE 24/2016 vp). Tutkielman mielenkiinnon kohteina ovat erityisesti oikeuskäytännöstä esiin nousevat huomiot. Unionin tuomioistuin on linjannut vilpillisen mielen käsitteen kriteereitä ja tulkintaa useissa ratkaisussaan, joista asiassa C-529/07 Lindt Goldhase annettu ratkaisu oli ensimmäinen ja edelleen merkityksellisin. Kotimaista oikeuskäytäntöä aiheesta on todella vähän. Markkinaoikeuden äskettäin lainvoiman saaneessa ratkaisussa MAO 810/14 CrossFit sekä ratkaisussa MAO 502/15 onkin viitattu nimenomaan unionin oikeuskäytännöstä ilmeneviin tulkintaohjeisiin. Tutkielman metodina on lainoppi eli oikeusdogmatiikka Käytännöllinen lainoppi on kantava metodina, jonka avulla tutki-muksessa esitetään tulkintakannanottoja voimassaolevan oikeuden kokonaisuudesta. Tarkoituksena on selvittää, onko Suomen ja EU:n vilpillisen mielen käsitettä koskeva sääntely ja tulkinta yhteneväinen kuten pitäisi, vai löytyykö asiassa huomioita ristiriitaisuuksista. Teoreettisen lainopin avulla sen sijaan pyritään systematisoimaan vahingonkorvausvastuun perustana mahdollisesti kokonaisuudessaan pidettävää oikeuslähdeaineistoa, sillä korvausvastuun perustaksi voi vilpilli-sellä mielellä tehdyn tavaramerkkirekisteröinnin yhteydessä tulla paitsi TMerkkiL:n vahingonkorvausta koskeva 38 §:n 2 momentti tai unionioikeudelliset säännökset, myös tietyiltä osin yleisen vahingonkorvausoikeuden periaatteet ja jopa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevat säännökset. Tutkimuksessa päädytään vilpillisen mielen olemassaolon arvioinnissa kolmeen huomioonotettavaan tekijään: hakijan tietoisuus aiemman merkin olemassaolosta, hakijan vilpillinen aikomus sekä aiemman ja vilpillisellä mielellä rekisteröidyn merkin todellinen käyttö. Kuten unionin tuomioistuin on moneen kertaan todennut, on asia kokonaisarviointia, jossa yhdenvertaisuusperiaate ja oikeusvarmuus unioninoikeuden yhtenäisestä tulkinnasta kuitenkin edellyttävät yhden ainoan unionioikeudellisen vilpillisen mielen käsitteen olemassaoloa. Vahingonkorvausvastuun osalta tutkielman lopputulos on moninaisempi oikeuskäytännön vähyydestä johtuen.
  • Kalliokoski, Jatta (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma tarkastelee potilaan mahdollisuutta rahallisen hyvityksen saamiseen tilanteissa, joissa potilaan itsemääräämisoikeutta on loukattu. Tutkielman tavoitteena on luoda katsaus potilaan itsemääräämisoikeuden loukkauksen hyvittämiseen Suomen lainsäädännön sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Tavoitteena on lisäksi tuoda esiin niitä haasteita, joita Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeus-tuomioistuimen ratkaisukäytäntö asettavat Suomen oikeussuojajärjestelmälle ja vahingonkorvausoikeudelle. Itsemääräämisoikeus sisältyy potilaan tärkeimpiin perus- ja ihmisoikeuksiin. Potilaan itsemääräämisoikeudessa on kyse potilaan kunnioittamisesta päätöksiin kykenevänä yksilönä sekä potilaan fyysisen ja psyykkisen koskemattomuuden kunnioittamisesta. Potilaan itsemääräämisoikeuden lähtökohtana on potilaan oikeus itse päättää hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa puuttumisesta. Potilaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen voidaan puuttua ja itsemääräämisoikeutta rajoittaa vain lain nojalla. Lainsäädäntö ei sisällä erityisiä säännöksiä, jotka oikeuttavat potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen perusterveydenhuollossa. Hoitotoimenpiteille on siten saatava potilaan suostumus. Ilman potilaan suostumusta toteutetut lääketieteelliset toimenpiteet loukkaavat potilaan itsemääräämisoikeutta sekä henkilökohtaista koskemattomuutta. Vakavimmissa itsemääräämisoikeuden loukkauksissa potilaat saattavat kokeva kärsivänsä heille aiheutuneesta kärsimyksestä, kuten pelon ja ahdistuksen tunteista. Potilaan itsemääräämisoikeutta loukattaessa tulisi kansallisen lain pystyä tehokkaasti korjaamaan ja hyvittämään tapahtunut loukkaus. Vahingonkorvauslaissa on rajoitettu sekä julkisen vallan käyttäjän korvausvastuuta että kärsimyksen korvausedellytyksiä niin ankarasti, että ne vain harvoin voivat johtaa potilaalle aiheutuneen kärsimyksen korvaamiseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan todeta, että eduskunnan oikeusasiamiehen hyvitysesityksillä on itsemääräämisoikeuden loukkauksesta kärsineen potilaan kannalta tärkeä periaatteellinen merkitys. Hyvitysesitys on käytännössä katsoen potilaan ainoa mahdollisuus saada hyvitys itsemääräämisoikeuden loukkauksesta aiheutuneesta kärsimyksestä.
  • Blomqvist, Laura (Helsingfors universitet, 2016)
    Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa New Yorkin yleissopimuksen perusteella. Sopimus turvaa ulkomaisten välitystuomioiden tehokkaan tunnustamisen ja täytäntöönpanon kansallisissa tuomioistuimissa sopimusvaltioissa. Sopimus pitää kuitenkin myös sisällään säännöksiä joiden perusteella täytäntöönpaneva tuomioistuin voi kieltää välitystuomion tunnustamisen ja täytäntöönpanon. Tämänlainen säännös on sopimuksen artikla V(2)(b). Tämän artiklan mukaan tuomioistuin voi kieltää välitystuomion täytäntöönpanon, jos tunnustaminen ja täytäntöönpano olisi vastoin valtion oikeusjärjestelmän perusteita ja muodostaisi täten ordre publicin. Tutkielmassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti sopimuksen V(2)(b) artiklan tulkintaa ja käyttöä, sekä oikeuskirjallisuuden että oikeuskäytännön perusteella. Mitä on ordre public, miten se määritellään ja miten sitä käytetään käytännössä? Mitkä ongelmat liittyvät periaatteeseen? Lisäksi tarkastellaan lähemmin miten tuomioistuimet kolmessa tarkasteluvaltiossa ovat tulkinneet ja käyttäneet ordre public -periaatetta oikeuskäytännöissään. Käyttävätkö tuomioistuimet tulkintalinjaansa johdonmukaisesti ja eroaako ordre publicin tulkinta tarkasteluvaltioiden välillä?
  • Bonsdorff, Charlotta (Helsingfors universitet, 2016)
    Yhteiskunnassa yleisellä tasolla tapahtuneen digitalisoitumisen myötä syntyneet muutokset heijastuvat tekijänoikeuteen ja läpäisevät käytännössä koko tekijänoikeuden kentän vavisuttaen sen monia nykyisiä sääntelyratkaisuja sekä niiden soveltuvuutta muuttuvassa maailmassa. Vaikka digitalisoituminen on vaikuttanut kaikkiin oikeudenaloihin vähintään jossain määrin, on sen vaikutus erityisen selkeä juuri tekijänoikeudessa. Tiedonlouhinta on yksi keskeisimmistä digitalisoitumisen myötä syntyneistä uusista automatisoiduista tutkimusmenetelmistä ja sen avulla on mahdollista analysoida tietoa olemassa olevista teoksista uuden tiedon ja uraa uurtavien oivallusten synnyttämiseksi. Osana tiedonlouhintaprosessia joudutaan valmistamaan kappaleita kokonaisista lähteenä käytettävistä teoksista. Digitaalisessa ympäristössä kappaleen valmistaminen saa uuden merkityksen, kun teosten käyttötarkoitukset monimuotoistuvat ja samalla monimutkaistuvat. Kappaleen valmistaminen kuuluu oikeudenhaltijan yksinoikeuksien piiriin eikä kappaletta ole lähtökohtaisesti mahdollista valmistaa ilman oikeudenhaltijalta saatua lupaa. Sen sijaan, että tekijänoikeus kannustaisi digitalisoitumisen synnyttämien uusien teknologioiden käyttöön ja niiden kautta tapahtuvaan innovointiin, on tekijänoikeus alkanut toimia tietynlaisena sääntelymuurina estäen uusien mahdollisuuksien hyödyntämisen niiden täyteen potentiaaliin. EU:n tietokanta- ja tietoyhteiskuntadirektiivit ovat määritelleet tietyt teosten käyttötilanteet tekijänoikeuden myöntämien yksinoikeuksien ulkopuolelle. Näitä poikkeuksia kutsutaan rajoitussäännöksiksi. Mikäli rajoitussäännöksen kriteerit täyttyvät, on tekijänoikeudella suojattua aineistoa mahdollista käyttää muun muassa tutkimustarkoituksessa ilman oikeudenhaltijalta erikseen pyydettävää lupaa. Tiedonlouhinnassa saatetaan hyödyntää tuhansia teoksia, joten luvan pyytäminen jokaiselta oikeudenhaltijalta yksitellen ei ole tarkoituksenmukaista. Rajoitussäännöksen soveltuminen tiedonlouhintaan on siten ehdoton edellytys tiedonlouhinnan suorittamiselle. Rajoitussäännösten kirjoittaminen teknologianeutraaliin muotoon, siten, että ne soveltuisivat mahdollisimman hyvin teknologian jatkuvaan kehitykseen, on kuitenkin osoittautunut EU:ssa haastavaksi. Kyseiseen problematiikkaan liittyen tutkielma käy läpi EU:n tekijänoikeus- ja tietokantasääntelyyn sisältyviä tieteellisen tutkimuksen kannalta keskeisiä rajoitussäännöksiä ja ennen kaikkea analysoi ja arvioi niiden soveltuvuutta juuri tiedonlouhintaan. Tutkielma tunnistaa kolme rajoitussäännöstä, jotka soveltuvat periaatteen tasolla tiedonlouhintaan. Kyseiset rajoitussäännökset eivät kuitenkaan ole EU:n jäsenvaltioita velvoittavia, joten oikeustila on muodostunut kirjavan implementointikäytännön vuoksi sekavaksi ja nykytilan tarpeita vastaamattomaksi. Tämän pohjalta tutkielman havainnoi nykyisen oikeustilan edellyttämiä muutostarpeita sekä esittelee ja arvioi vaihtoehtoisia ratkaisutapoja nykyistä oikeustilaa varjostaville ongelmille. Keskeisimpänä muutosehdotuksena esitellään uuden tieteellistä tutkimusta koskevan rajoitussäännöksen säätäminen.
  • Lindström, Tommi (Helsingfors universitet, 2016)
    Julkisella yrityksellä tarkoitetaan EU-oikeudessa yritystä, jossa jäsenvaltion julkinen valta voi käyttää määräysvaltaa. Jäsenvaltion mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa julkisten yritysten toiminnassa seuraa, että julkisten yritysten sisämarkkinaoikeudellisessa sääntelyssä korostuu jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden sääntely. Tutkielmassa tarkastellaan julkisten yritysten sääntelyä sisämarkkinoilla pääasiassa SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen näkökulmasta. SEUT 106 (1) ja 102 artiklat kieltävät jäsenvaltioita ryhtymästä toimenpiteisiin, joiden seurauksena julkinen yritys rikkoo SEUT 102 artiklassa säädettyä määräävän markkina-aseman väärinkäytön kieltoa. EU-oikeuden nykyisessä kehitysvaiheessa SEUT 106 (1) ja 102 artiklat ovat tärkeimmät jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamia toimenpiteitä sääntelevät EU-oikeuden säännökset. Tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on, missä määrin SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen soveltaminen perustuu julkisen yrityksen markkinakäyttäytymiseen, ja missä määrin jäsenvaltion toimenpiteen aikaansaamiin markkinavaikutuksiin. Jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamat toimenpiteet johtavat usein itsessään kilpailun rajoittumiseen markkinoilla ilman, että julkisen yrityksen tarvitsi tosiallisesti ryhtyä SEUT 102 artiklan vastaiseen toimintaan. Tutkimuskysymykseen pyritään vastaamaan analysoimalla EU-tuomioistuimen SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen soveltamiseen liittyvää oikeuskäytäntöä. SEUT 106 (1) ja 102 artiklojen ohella jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistuvat toimenpiteet voivat kuitenkin kuulua myös muiden EU-oikeuden säännösten soveltamisalaan. Tutkielmassa tarkastellaankin jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden sääntelyä myös vapaata liikkuvuutta, valtion tukia ja julkisia hankintoja koskevien EU-oikeuden säännösten näkökulmasta. Tutkimusmetodi on lainopillinen. Tutkielmassa pyritään selventämään jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamien toimenpiteiden EU-oikeudellisten säännösten sisältöä erityisesti analysoimalla EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Lainopillisen metodin avulla pyritään myös havainnollistamaan jäsenvaltioiden julkisiin yrityksiin kohdistamia toimenpiteitä sääntelevien sisämarkkinaoikeuden säännösten välinen yhteys toisiinsa.
  • Dammert, Joonas (Helsingfors universitet, 2017)
    Euroopan unionin oikeudellisen järjestelmän fundamentaalisena piirteenä voidaan nähdä unionin ja sen jäsenvaltioiden välillä vallitseva sisäänrakennettu ja dynaaminen jännite, joka koskee erityisesti integraation laajentumista sekä toisaalta jäsenvaltioiden sääntelyautonomiaa. Tätä jännitettä voidaan edelleen kohdennetusti tarkastella mm. federalismin tutkimuksessa vakiintuneen universaliteetti - diversiteetti dikotomian avulla, jossa tietyn entiteetin universaalit eli yleisesti sovellettavat tavoitteet ja säännöt tulee sopeuttaa entiteetin jäsenten monimuotoisiin ja toisistaan eroaviin arvoihin ja intresseihin yhteistyön legitimiteetin varmistamiseksi. EU:n kontekstissa universaaleina ilmiöinä voidaan pitää jo Euroopan talousyhteisön perustamisesta asti integraation vetureina toimineita taloudellisia perusvapauksia sekä syrjimättömyyden ja vapaan kilpailun ihanteita. Diversiteetillä taas voidaan viitata niihin jäsenvaltioille sensitiivisiin asioihin ja intresseihin, joiden suojelemista varten mm. subsidiariteettiperiaate sekä SEU 4(2) artikla on luotu. Nämä arvot heijastuvat usein myös perusvapauksien rajoitusperusteiden taustalla. Rahapelisektori taas on juuri sellainen kansallisesti herkkä ala, jota on perusteltua tarkastella universaliteetti - diversiteetti dikotomian kautta. Tähän vaikuttaa ensinäkin se, että rahapelialaa ei ole vielä tänä päivänä harmonisoitu EU-tasolla, mutta perusvapauksia koskevien sääntöjen on silti katsottu soveltuvan niiden järjestämiseen. Perusvapauksien kuuluessa jaetun toimivallan alueelle Euroopan unionin tuomioistuin on joutunut lukuisissa ennakkoratkaisuissa yli kahden vuosikymmenen aikana ottamaan kantaa rahapelien EU-oikeudelliseen asemaan. Tämän aseman on taas katsottu olevan hyvin kaksijakoinen, sillä toisaalta rahapeleihin liittyy varsinkin sähköisen pelaamisen aikakaudella suuria taloudellisia intressejä niin valtioiden, yksityisten markkinatoimijoiden sekä sisämarkkinoiden näkökulmasta. Toisaalta taas pelaamiseen on läpi historian liitetty erityinen moraalinen, uskonnollinen ja kulttuurinen stigma sekä muita kuluttajan ja yhteiskunnan kannalta negatiivisia aspekteja. Rahapelien kansallinen sääntely onkin perinteisesti ilmentänyt tiukkaa julkisen vallan kontrollia ja oman kokonaisuutensa on muodostanut myös julkisten toimijoiden keräämien pelituottojen ohjaaminen yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Tutkielmassa on tarkoitus vallitsevan lainopin doktriinin avulla selvittää, minkälaisia diversiteettiä ja toisaalta universaliteettia tukevia perusteita voimassaolevasta ja rahapelejä koskevasta EUT:n oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta ja virallisaineistosta löytyy ja systematisoida ne eri puolille dikotomiaa eli kahtiajakoa. Tämän jälkeen tarkoituksena tulkita sitä, miten rahapelien perinteinen asema EU:ssa on mahdollisesti muuttunut tai tulee muuttumaan. Painopiste on nimenomaan rahapelien EU-oikeudellisessa asemassa, joka on vuonna 1994 annetusta ensimmäisestä rahapelejä koskeneesta Schindler-ratkaisusta asti ilmentänyt toisaalta diversiteettiä tukevaa staattisuutta, mutta myös osoittanut universaliteettia tukevia dynaamisia piirteitä erityisesti sähköisessä pelaamisessa tapahtuneen suuren murroksen johdosta. Sähköinen pelaaminen onkin ennennäkemättömällä tavalla asettanut kyseenalaiseksi tätä taloudellista toimintaa rajoittavat kansalliset ja fragmentoituneet normistot EU-alueella, kun yksityiset online-operaattorit kykenevät vaivatta tarjoamaan pelejään ympäri Eurooppaa kansallisia suojasäännöksiä kiertämällä. Tutkielman keskittyessä universaliteettiin ja diversiteettiin liittyviin kokonaisuuksiin rahapelien kontekstissa on kuitenkin taustoittamistarkoituksessa suotavaa kiinnittää lukijan huomio myös itse rahapelien käsitteeseen, historiaan sekä siihen laajempaan poliittiseen ja oikeudelliseen kontekstiin, jossa rahapelejä koskeva oikeuskäytäntö on syntynyt ja kehittynyt. Diversiteettiä koskevia relevantteja ja tarkastelun kohteena olevia kokonaisuuksia ovat moraaliin, kulttuuriin ja uskontoon liittyvät aspektit, rahapelien erityinen luonne suhteessa muihin samankaltaisiin ilmiöihin, perusoikeudellinen ulottuvuus, kuluttajasuojaan ja yhteiskuntajärjestyksen (ordre public) suojeluun liittyvät oikeuttamisperusteet, SEU 4(2) artiklaa ja toissijaisuusperiaatetta koskeva oikeuskäytäntö sekä erityisesti sähköisiin peleihin luomaan uhkaan ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen kieltoon liittyvät perustelut. Universaliteetin osalta pääteemoina ovat vuorostaan empiirinen näyttö rahapelien erityistä luonnetta vastaan, pelien sähköistymisen luoma harmonisaatiopaine ja siihen liittyvä liberalisaatiokehitys keskeisissä jäsenvaltioissa sekä kansallisen harkintavallan kaventuminen oikeuskäytännössä ja virallisaineistossa.
  • Oksanen, Aarni (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielman tarkoituksena on tutkia irtainten esineiden, kuten prosessiteollisuuden koneiden ja laitteiden ulkoistamistarkoituksessa toteutettavia sale and lease back –järjestelyjä. Varsinkin ns. pääomaintensiivisillä toimialoilla on yritysten käyttöomaisuuteen tyypillisesti sitoutunut merkittävästi pääomaa, joka on sale and lease back –järjestelyn avulla mahdollista muuttaa likvideiksi varoiksi ja käytettäväksi muihin liiketoiminnan tarpeisiin. Rahoituksellisten näkökohtien lisäksi järjestelyillä on usein tavoiteltu kirjanpidollisia ja verotuksellisia etuja. Tutkielmassa selvitetään tutkimuskohteena olevien sale and lease back -järjestelyjen esineoikeudelliseen, kirjanpito-oikeudelliseen ja vero-oikeudelliseen sääntelyyn sisältyviä ongelmakohtia rahoittaja-vuokralleantajan, sijoittajien ja veronsaajien intressien näkökulmasta. Työssä pyritään vastaamaan kysymyksiin siitä, kuinka tarkoituksenmukaista ja perusteltua voimassa oleva sale and lease back –järjestelyjä koskeva sääntely on oikeustaloustieteen kannalta, olisiko sale and lease back –järjestelyjä koskevaa sääntelyä tarpeellista muuttaa ja mitä mahdolliset muutokset lainsäädäntöön voisivat olla. Lainsäädännön ongelmakohtien osalta tutkimuksen pääpaino on sellaisissa sale and lease back –järjestelyissä, joissa kaupan ja takaisinvuokrauksen kohteena oleva kone tai laite sijaitsee myyjä-vuokralleottajana toimivan yrityksen omistaman kiinteistön yhteydessä. Esineoikeudelliselta kannalta keskeistä on rahoittaja-vuokralleantajan näkökulmasta selvittää, kuinka järjestelyn esineoikeudellista sitovuutta suhteessa myyjä-vuokralleottajan muihin velkojiin on arvioitava tilanteissa, joissa nämä esittävät myyjä-vuokralleottajan omistamaan kiinteistöön kohdistuvia vaatimuksia. Rahoittaja-vuokralleantajan separaatio-oikeuteen liittyvien ongelmakohtien johdosta tutkielmassa perehdytään erityisesti maakaaren kirjaamisjärjestelmän tarjoamiin keinoihin rahoittaja-vuokralleantajan oikeuden vahvistamiseksi ja näiden soveltuvuuteen tarkastelun kohteena olevissa sale and lease back –järjestelyissä. Sale and lease back –järjestelyjä koskevaa kansallista ja kansainvälistä tilinpäätösnormistoa (IFRS) tutkielmassa lähestytään sijoittajien suojaamisen näkökulmasta, jolloin päähuomio on kirjanpito-oikeudelliseen sääntelyyn liittyvien ongelmakohtien tarkastelussa. Nämä kytkeytyvät puolestaan lainsäädännön taustalla oleviin taloudellisen tehokkuuden ja markkinahäiriöiden, kuten epäsymmetrisen information, torjunnan tavoitteisiin. Tutkielmassa selvitetään myös sale and lease back –järjestelyä koskevan veronormiston pääasiallinen sisältöä ja ongelmakohdat, kuten vero-oikeudellisen omistajuuden määräytyminen ja vuokrasopimuksen tosiasiallisen luonteen merkitys verokohtelun kannalta.Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi hyväksyttävän verosuunnittelun ja laittoman veronkierron välistä rajanvetoa sekä veronsaajien mahdollisuuksia puuttua epäasiallisiksi katsottaviin järjestelyihin. Erityiskysymyksenä tutkielmassa nostetaan esiin kansainvälisen kirjanpitonormiston ja verotuksen yhteensovittamiseen liittyvät, edelleen ratkaisematta olevat ongelmakohdat ja näiden taustatekijät.
  • Laukkala, Sampo (Helsingfors universitet, 2015)
    Teollistumisen ja koneellistumisen myötä irtainten esineiden vaihdannallinen merkitys on kasvanut, minkä seurauksena myös irtaimen esineen vuokra on saanut aiempaa vahvemman jalansijan taloudellisessa toiminnassa. Tavanomaisten lyhytkestoisten vuokrasuhteiden rinnalla ovat yleistyneet pitkäkestoiset ja taloudellisesti merkittävät vuokrasuhteet, kuten rahoitusleasing. Sanotusta kehityksestä huolimatta irtaimen esineen vuokraa koskeva lainsäädäntö on meillä Suomessa yhä varsin puutteellista. Irtaimen esineen vuokran oikeusvaikutukset ovat lähes kokonaan lailla sääntelemättä, minkä lisäksi myöskään julkaistuissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa ei ole nimenomaisena oikeuskysymyksenä otettu kantaa keskeisimpiin irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellista asemaa koskeviin kysymyksiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millainen irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellinen asema on suhteessa vuokratun esineen uuden omistajan omistusoikeuteen. Toisin sanoen arvioitavana on takautuvan sivullissuhteen kollisio, jossa vuokralleantaja on ensin perustanut vuokraoikeuden primukselle ja tämän jälkeen myynyt samaisen esineen kesken vuokrasopimuskauden sekundukselle. Tutkimusmetodina on käytetty pääasiassa perinteistä oikeusdogmatiikkaa. Irtaimen esineen vuokraa koskevan lainsäädännön aukollisuuden vuoksi tukea on jouduttu hakemaan muiden omaisuuslajien vuokraa sekä irtaimen kauppaa koskevasta lainsäädännöstä. Kun irtaimen esineen vuokraa koskevan lainsäädännön lisäksi myös aihetta käsittelevä oikeuskäytäntö on tutkimuskysymyksen osalta varsin niukkaa, tutkielmassa keskeisessä asemassa ovat olleet ennen muuta oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannanotot ja ns. reaaliset eli oikeuspoliittiset argumentit. Tutkielmassa on tehty myös vertailevia huomioita sen suhteen, millainen irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellisen asema on muualla Euroopassa – erityisesti muissa Pohjoismaissa. Perinteisen näkemyksen mukaan irtaimen esineen vuokrassa ”kauppa rikkoo vuokran”, eikä vuokraoikeus näin ollen sido esineen myöhempää luovutuksensaajaa riippumatta siitä, onko vuokralleottajalla ollut esineen hallinta tai tiesikö luovutuksensaaja vuokralleottajan oikeudesta. Tilanteessa vuokralleottajan suojakeinoksi on katsottu jäävän ainoastaan oikeus vaatia vahingonkorvausta omalta sopimuskumppaniltaan vuokrasopimuksen ennenaikaisen päättymisen johdosta. Oikeusteoreettinen kehitys, muita vuokramuotoja koskevat lainsäädännölliset uudistukset sekä taloudellisesti merkittävien vuokrasuhteiden yleistyminen ovat kuitenkin johtaneet siihen, että irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellisen aseman osalta kauppa rikkoo vuokran -periaatteen mukainen tulkinta on altistettavissa kritiikille. Tutkielmassa on käynyt ilmi, että irtaimen esineen vuokralleottajan sivullissuojaa tulisi nykyisin arvioida perinteisestä kauppa rikkoo vuokran -periaatteesta poikkeavalla tavalla. Vuokralleantajan vahingonkorvausvelvollisuus ei useinkaan tarjoa riittävää tai todellista suojaa vuokralleottajalle. Tutkielmassa on katsottu, että irtaimen esineen vuokralleottajan esineoikeudellinen asema suhteessa myöhempään luovutuksensaajaan tulisi arvioida samoin perustein, kuin omistajan asema. Tämä tarkoittaisi sitä, että vuokralleottaja saisi lähtökohtaisesti suojaa jo tehdyn vuokrasopimuksen perusteella, mutta olisi vuokraobjektin hallinnan saatuaan suojattu myös vilpittömässä mielessä ollutta myöhempää luovutuksensaajaa vastaan. Kantaa on perusteltu mm. varallisuusoikeuksien tasa-arvoistumista koskevalla kehityksellä ja sillä, että tiettyjen vuokrasuhteiden kohdalla vuokralleottajan asema on monilta osin verrattavissa esineen omistajan asemaa. Vaikkakin vuokralleottajan suojan tarve on korostunut pitkäkestoisten ja taloudellisesti merkittävien vuokrasuhteiden kohdalla, tulisi vuokralleottajaa suojata samoin perustein vuokrasuhteen kestosta ja vuokraobjektin arvosta riippumatta.
  • Huovinen, Timo (Helsingfors universitet, 2016)
    Mobiiliapplikaatioiden liiketoiminta on kasvanut alle kymmenessä vuodessa suureksi maailmanlaajuiseksi liiketoiminnaksi. Hyvin usein se on kansalliset rajat ylittävää kaupankäyntiä. Se tapahtuu mobiililaitteilla matkapuhelin- tai internet-verkon välityksellä. Näihin laitteisiin sitten ladataan ja/tai ostetaan niille kehitettyjä applikaatioita. Täysin mobiilina liiketoimintana applikaatiokauppa on myös haastanut pohtimaan sitä, miten liiketoimintaa verotetaan. Pääsääntöisesti kansainvälistä liiketoimintaa harjoittavaa yritystähän verotetaan sen asuinvaltiossa, ellei jollakin toiminnalla ole riittävän vahvaa liittymää toiseen valtioon. Perinteisen kaupankäynnin verotuksessa tämän riittävän liittymän määrittäminen ei ole ollut ongelma. Liittymä on veronormien mukaan muodostunut tuotteiden valmistamisella tai myymisellä. Verosopimuksissa on riittäväksi liittymäksi määritelty yleensä kiinteä toimipaikka. Monissa valtioiden sisäisissä verosäännöksissä vaatimustaso on alhaisempi. Mobiiliapplikaatoiden kaupassa sähköinen kaupankäynti on edelleen kehittynyt ja se onkin täysin mobiili versio sähköisestä kaupankäynnistä. 2000-luvun alusta voimallisemmin levinnyt sähköinen kaupankäynti kyseenalaisti monella tavalla kansainvälisen verotuksen periaatteet ennen kaikkea yrityksen asuin- ja kiinteän toimipaikan määrittelyn kannalta. Mobiiliapplikaatio-liiketoiminta on jatkanut tätä kyseenalaistamista. Tässä tutkielmassa pohdintaan tähän liiketoimintaa liittyviä kiinteän toimipaikan muodostumisen kysymyksiä. Tärkeä osa tutkielmaa on myös taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö eli OECD:n vuonna 2013 julkistama BEPS hanke. OECD:han julkisti tuolloin ohjelman, jolla se pyrki ehkäisemään valtioiden veropohjan murenemista. Myös OECD tunnisti BEPS-hankkeessaan digitaalisen talouden tuomat haasteet verotukselle. Vuoden 2015 loppuun mennessä OECD julkisti 15 toimenpidettä, joilla se aikoo puuttua veropohjan murenemiseen. Niistä ensimmäinen oli digitaalisen talouden verotukselle asettamien haasteiden pohtiminen. Pääkysymyksiä tutkielmassa ovat: millainen on perinteinen kiinteän toimipaikan määritelmä ja miten applikaatioliiketoiminnan mobiliteetti haastaa tämän määritelmän? Millainen on liiketulon ja kiinteän toimipaikan välinen yhteys? Miten OECD määrittelee kiinteän toimipaikan? Millaiset ovat kiinteän toimipaikan liitynnät mobiiliapplikaatio-liiketoiminnassa? Millaisia haasteita näistä liitynnöistä syntyy kiinteän toimipaikan määrittelyssä? Mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan kiinteän toimipaikan määrittäminen on erittäin haastavaa nykyisillä fyysisyyteen pohjautuvilla kansainvälisillä verolinjauksilla. Palvelin on ainoa fyysinen kiintopiste, johon saattaa tarttua. Senkin avulla toimipaikkamäärittely on erittäin rajattua. Kiinteän toimipaikan määrittämisen terävöittämiseksi yksi keinoista onkin läpinäkyvyyden ja viranomaisten yhteistyön lisääminen. Tämä on OCED:n toimintalistoilla. Läpinäkyvyyden lisäämisen nimiin vannoo myös EU vuoden 2016 alussa julkistetussa omassa paketissaan verotuksen tehostamisen edistämiseksi. Tämän lisäksi on tärkeää ajatella jokaista tilannetta yksityiskohtaisemmin – case-by-case – ajatuksella. Onhan mobiiliapplikaatio-liiketoiminta aikaisempaa perinteistä liiketoimintaa monimuotoisempaa. Kokonaisuudessaan mobiiliapplikaatio-liiketoiminnan verotukselliset haasteet leviävät koko kansainvälisen verotuksen kenttään.
  • Dahlgren, Silja (Helsingfors universitet, 2016)
    Kansainvälinen vero-oikeus on ala, jota ei ole harmonisoitu valtioiden välillä. Esimerkiksi EU:ssa ei ole harmonisoitu EU-valtioiden välitöntä verotusta koskevia lainsäädäntöjä. Myöskään sisällöllisesti laajat, monen valtion väliset multilateraaliset sopimukset eivät ole verotuksen alalla yleisiä. Kansainvälisen vero-oikeudellisen järjestelmän koordinoimattomuus voi toimia sekä esteenä kansainväliselle kaupankäynnille aiheuttaessaan kahdenkertaista juridista verotusta, että mahdollisuutena kansainväliselle veropaolle. Kansainvälisellä veropaolla tarkoitetaan verovelvollisen pyrkimyksiä hyödyntää eri valtioiden erilaisia verojärjestelmiä verotaakkansa lieventämiseksi. Valtioiden veropohjien turvaaminen ja veropaon estäminen ovat tällä hetkellä vahvasti esillä sekä EU:n että OECD:n toimissa. OECD:n Addressing Base Erosion and Profit Shifting -hankkeen (BEPS) tarkoituksena on puuttua veropohjan rapautumiseen ja voitonsiirtoon. BEPS-hankkeessa on ehdotettu useita toimenpiteitä, joiden implementoimisella on tarkoitus varmistaa, että taloudellista voittoa verotetaan siellä, missä taloudellinen toiminta todellisuudessa tapahtuu ja arvoa luodaan. Lisäksi EU:n komissio on julkaissut veronkiertämisen vastaisen paketin, jonka yhteydessä komissio esittää veron kiertämisen estämistä koskevan direktiivin säätämistä. Direktiiviehdotuksen lisäksi komissio on julkaissut verosopimuksia koskevan suosituksen. Suositus sisältää muotoilun verosopimuksiin sisällytettäväksi yleiseksi veronkiertonormiksi, jota jäsenvaltioita kannustetaan käyttämään, mikäli ne sisällyttävät veronkiertonormin solmimiinsa verosopimuksiin. Komission toimenpide-ehdotuksilla on tarkoitus implementoida osa BEPS-hankkeessa esitetyistä toimenpiteistä koordinoidusti unionin tasolla. OECD:n BEPS-projektin yhteydessä on esitetty, että veropaon estäminen vaatii muutoksia OECD:n malliverosopimukseen ja olemassa oleviin kahdenvälisiin verosopimuksiin. BEPS-hankkeen yhteydessä on ehdotettu multilateraalisen sopimuksen kehittämistä olemassa olevien kahdenvälisten verosopimusten muuttamiseksi. Tällä multilateraalisella sopimuksella olisi tarkoitus muun muassa lisätä olemassa oleviin verosopimuksiin verosopimuskeinottelua ja veronkiertoa koskevia sopimusmääräyksiä. Ehdotetut veronkiertoa koskevat sopimusmääräykset ovat etuja rajoittava lauseke, eli ns. limitation on benefits -lauseke sekä yleinen veronkiertoa koskeva lauseke, ns. principle purpose test -lauseke. Limitation on benefits -lausekkeen avulla pyritään estämään verosopimuskeinottelua. Lausekkeen perusteella voidaan evätä verosopimuksen mukaisen edun saaminen tilanteessa, jossa verovelvollisen omistajat ja todellista päätäntävaltaa käyttävät henkilöt ovat kolmannen valtion asukkaita. Principle purpose test -lausekkeella taas on tarkoitus estää verosopimuksen mukaisen veroedun myöntäminen oikeustoimissa, joiden yhtenä päätarkoituksena on verosopimuksen mukaisen edun saaminen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan kyseisten ehdotettujen sopimusmääräysten yhteensopivuutta EU:n perussopimusten takaamiin perusvapauksiin nähden. Vaikka välillistä verotusta ei EU:n tasolla ole harmonisoitu, on EU-oikeus etusijaperiaatteensa vuoksi otettava huomioon myös kyseisellä alalla jäsenvaltioiden käyttäessä niille kuuluvaa toimivaltaa. Jäsenvaltiot eivät esimerkiksi ole toimivaltaisia solmimaan verosopimuksia, jotka ovat ristiriidassa EU-oikeuden kanssa. OECD:n ehdottama limitation on benefits -lauseke voi olla ongelmallinen esimerkiksi SEUT:n takaamien vapaan sijoittautumisoikeuden ja pääomien vapaan liikkuvuuden kannalta, sillä se saattaa heikentää valtioiden rajat ylittävien investointien kiinnostavuutta. Lisäksi OECD:n ehdottama principle purpose test -lauseke voi olla ongelmallinen EU:n oikeuden kannalta, sillä EU-tuomioistuin on linjannut, että veroedun epääminen veronkiertonormien perusteella on EU-valtioiden rajat ylittävissä tilanteissa sallittua vain, kun verovelvollisen oikeustoimi on täysin keinotekoinen ja sen määräävänä tarkoituksena on veroedun saaminen. Tässä tutkielmassa analysoidaan EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sen selvittämiseksi, ovatko BEPS-sopimuksen ehdotetut veronkiertoa koskevat sopimusmääräykset EU-oikeuden mukaisia. Lisäksi tutkitaan OECD:n ehdottamien veronkiertoa koskevien sopimusmääräysten suhdetta EU-komission esittämiin toimenpide-ehdotuksiin. Lopuksi tarkastellaan, miten sopimusmääräyksiä koskevat johtopäätökset vaikuttavat mahdollisuuksiin saada aikaiseksi laaja, kaikki OECD-valtiot kattava BEPS-sopimus.
  • Haapiainen-Makkonen, Johanna (Helsingfors universitet, 2016)
    Menettämisseuraamukset ovat osa rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Menettämisseuraamuksella tarkoitetaan rikoksen johdosta tapahtuvaa, lakiin perustuvaa omaisuuden vastikkeetonta menettämistä valtiolle. Menettämisseuraamukset on katsottu Suomessa turvaamistoimiksi, eikä niitä ole katsottu voitavan käyttää rangaistuksina. Tästä huolimatta kysymys menettämisseuraamusten ja rangaistusten rinnastettavuudesta on tullut esille erityisesti tilanteissa, joissa on pohdittu, voidaanko ja millä perusteilla rattijuopumukseen syyllistyneiden henkilöiden ajoneuvo konfiskoida. Myös esimerkiksi WinCapita-oikeudenkäynnit ovat nostaneet esiin kysymyksen siitä, voidaanko ja millä edellytyksin rikok-seen syyllistymättömään tahoon kohdistuvaa menettämisseuraamusta kohtuullistaa. Menettämisseuraamuksen kohtuullistamisessa on kyse siitä, että seuraamus olisi ilman tapauksessa ilmenneitä erityisiä kohtuullistamisen puolesta puhuvia seikkoja tuomittu ankarampana. Tutkielmani keskittyy rikoslain 10 luvussa säädettyyn menettämisseuraamusten kohtuullistamissääntelyyn sekä sen lainopilliseen ja oikeuspoliittiseen arviointiin. Keskityn erityisesti RL 10:10.1:n 3 kohdan mukaiseen kohtuullistamissääntelyyn, jonka nojalla menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Pyrin oikeuskäytännön avulla selvittämään, ilmentääkö soveltamiskäytäntö menettämisseuraamuksen kohtuullistamisen ratiota sekä taustalla vaikuttavia kriminaalipoliittisia tavoitteita. Tavoitteenani on muun muassa selvittää, mikä merkitys on RL 10:10.1:n 3 kohdassa säädetyillä perusteilla, eli rikoksen ja esineen tai omaisuuden laadulla, vastaajan taloudellisella asemalla sekä muilla olosuhteilla seuraamuksen kohtuullisuutta arvioitaessa. Kohtuullistamisen ration lisäksi toinen keskeinen osa tutkimustani on menettämisseuraamuksen oikeudellisen luonteen arvioiminen. Rajaan tutkielmani koskemaan pääasiallisesti rikoslain 10 luvussa säädettyjä menettämisseuraamuksia, jotka tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 2002. Tutkielmani oikeustapaukset olen valinnut sillä perusteella, onko ratkaisussa sovellettu rikoslain 10:10.1:n 3 kohtaa, tai onko ratkaisussa muuten otettu kantaa menettämisseuraamuksen kohtuullisuuteen. Menettämisseuraamus on ajankohtainen tutkimusaihe siitä syystä, että menettämisseuraamusten kansainvälinen merkitys on kasvanut. Kansainvälinen sääntely liittyy erityisesti rikoksen tuottaman hyödyn konfiskointiin, jolla on merkitystä rajat ylittävän, järjestäytyneen rikollisuuden torjunnassa. Rikoslain 10 luvun menettämisseuraamussääntelyä ollaan uudistamassa vastaamaan konfiskaatiodirektiivin (2014/42/EU) vaatimuksia. Myös ne bis in idem -kiellon merkitys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä ja sen vaikutus myös kotimaisten tuomioistuinten ratkaisuihin haastaa pohtimaan menettämisseuraamusten oikeudellista luonnetta sekä rajanvetoa rangaistuksen ja turvaamistoimen välillä. Menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen on sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä suhtauduttu varauksellisesti, ja tämän tutkielman analyysiluku osoittaa, että menettämisseuraamus on käytännössä pääsääntö, kohtuullistaminen vain harvoin toteutettava poikkeus. Analysoimani oikeuskäytännön perusteella menettämisseuraamus vaikuttaa oikeudelliselta luonteeltaan eräänlaiselta hybridiltä. Konfiskaatiolajista ja rikoksen laadusta riippuen seuraamuksessa korostuvat joko turvaamistoimiluonne tai rankaisulliset piirteet. Menettämisseuraamuksella on kuitenkin myös kolmas ulottuvuus. Rikastumiskieltoperiaatteen taustalla voidaan nähdä yleisempi yhteiskunnallinen intressi oikeusjärjestelmän uskottavuuden ja toiminnan varmistamisesta. Jos rikoksista hyötymistä ei estettäisi, tämä rapauttaisi oikeusjärjestelmän integriteettiä. Näin ollen menettämisseuraamus kytkeytyy yleisempiin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin.
  • Virtanen, Tarmo (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielman tarkoituksena on rikoslainopillisen tarkastelun kautta käsitellä ns. itsepesun rangaistavuutta Suomessa erityisesti kriminalisoinnin näkökulmasta. Rahanpesu on ollut Suomessa rangaistavaa vuodesta 1994 lähtien, jonka jälkeen kriminalisointisäännökset ovat kehittyneet huomattavasti laaja-alaisemmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi. Itsepesun kriminalisoinnissa on kyse viimeisimmästä rahanpesukriminalisointien muutoksesta, joka on astunut voimaan 1.5.2012. Itsepesu säädettiin rangaistavaksi kansainvälisten velvoitteiden seurauksena sekä huumausaine- että järjestäytyneen rikollisuuden torjumiseksi. Kriminalisointi toteutettiin rajoitetusti lainsäädäntöteknisesti uudella tavalla lisäämällä rikoslain 32 luvun 11 §:n rajoitussäännökseen momentti, jonka mukaan esirikoksen tekijä tai osallinen voidaan tuomita törkeästä rahanpesusta, jos rahanpesu muodostaa rikoskokonaisuuden olennaisimman ja moitittavimman osan ottaen huomioon tekojen jatkuvuus ja suunnitelmallisuus. Tutkimus alkaa rahanpesurikoksiin yleisesti liittyvien seikkojen tarkastelulla. Ensimmäiseksi tarkastellaan rahanpesuprosessia yleisellä tasolla. Rahanpesun kriminalisointeja on tarkasteltava kansainvälisessä kontekstissa rahanpesukriminalisointien kansainvälisen taustan vuoksi. Näin ollen jatkan tutkimustani rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten sekä rahanpesun vastaisen työryhmän toiminnan tarkastelulla. Tarkastelu painottuu etenkin itsepesun kriminalisointivelvoitteisiin. Tämän jälkeen käsitellään rahanpesun ja kätkemisrikosten välistä suhdetta sekä rahanpesurikosten rangaistavuuden alan laajentumista, jotta itsepesu voidaan ilmiönä sijoittaa osaksi laajempaa rahanpesuun liittyvää kontekstia. Laajemman kontekstin luomisen jälkeen tarkastellaan itsepesun rankaisemattomuuteen liittyviä lähtökohtia ja esitellään seikat, joilla itsepesun rangaistavuutta ollaan yleisesti perusteltu. Tämän jälkeen tarkastellaan itsepesun rangaistavuuden alaa nykyisessä oikeustilassaan. Itsepesusäännöstä ei ole tiedettävästi sovellettu oikeuskäytännössä vielä kertaakaan ja säännöksen soveltamistilanteiden lukumäärän on arvioitu jäävän suhteellisen vähäiseksi, joten lain esitöissä ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen soveltamisohjeiden merkitys on erityisen korostunut. Rahanpesua koskevien kansainvälisten sopimusten asettamien vaatimusten mukaan itsepesun kriminalisointivelvoitteista poikkeaminen on mahdollista, jos kansalliset perusperiaatteet tai -käsitteet muodostavat tosiasiallisen esteen kriminalisoinnin toteuttamiselle. Näin ollen tarkastelun kohteena on lainkonkurrenssioppi, ne bis in idem -periaate, itsekriminointisuoja, syyttömyysolettama sekä yleiset kriminalisointiperiaatteet itsepesun kriminalisoinnin ja kansainvälisiin sopimukseen sisältyvien turvalausekkeiden näkökulmasta. Itsepesun kriminalisoinnin kannalta kyseiset periaatteet näyttäytyvät tietyissä tapauksissa ongelmallisina, joten tutkimuksessa pyritään selvittämään muodostavatko ne tosiasiallisen itsepesun kriminalisoinnille. Viimeiseksi esitetään itsepesun rangaistavuutta koskevia de lege ferenda -argumentteja.Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että itsepesun kriminalisointi on ongelmallinen tarkasteltujen periaatteiden näkökulmasta, mutta ei kuitenkaan suoraan niiden vastainen. Näin ollen nykyistä oikeustilaa on pidettävä jokseenkin asianmukaisena, eikä rajoitussäännöksen kumoamista tai itsepesun dekriminalisointia voida nähdäkseni pitää tarkoituksenmukaisempana vaihtoehtona. Tästä huolimatta itsepesun rangaistavuuden ala on myös nykyisessä oikeustilassa vaikeaselkoinen ja ennakoimaton, joten oikeustilan selventäminen oikeuskirjallisuuden, oikeuskäytännön tai lainsäädännön avulla on tarpeellista.
  • Pulkkinen, Eero (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma koskee kiinteistön kaupan virhevastuun vakuuttamisen ongelmakohtia Suomen markkinoilla olevien piilovirhevakuutusten osalta. Kiinteistön kaupan piilevien virheiden vakuuttaminen on Suomessa toistaiseksi melko tuntemattomaksi jäänyt vakuuttamisen muoto. Piilovirhevakuuttamisen lisäämistä Suomen markkinoilla on ehdotettu eräänä mahdollisena ratkaisuna epäonnistuneihin asuinkiinteistön kauppoihin. Kiinteistön kaupan virhevastuun jakautumista ostajan ja myyjän välillä on pidetty oikeustieteessä sekä laajemminkin ongelmallisena. Epäselväksi jäävä riskinjako synnyttää riitaisuuksia siitä, kuuluuko virhevastuu myyjälle vai onko kyseessä sellainen virhe, josta ostajan olisi tullut olla tietoinen. Riskinjaon jakautuminen osapuolten välillä muodostuu maakaaren (540/1995) mukaisesti myyjän tiedonantovelvollisuudesta sekä ostajan selonottovelvollisuudesta. Tältä osin oikeudellisesta tulkinnanvaraisuutta liittyy tilanteisiin, joissa kaupan kohteen vaurioista on olemassa jonkinlaisia indisioita, joista vaurioiden laajuus tai laatu eivät käy kuitenkaan yksiselitteisesti ilmi. Kaupanvastuu voi muodostua varsin ankaraksi myyjää kohtaan etenkin tilanteissa, joissa myyjän toimintaan ei liity moitittavuutta. Piilovirhevakuutus on vakuutus, jonka nojalla suoritetaan korvaus kaupan kohteen rakennuksen piiloon jääneestä virheestä. Kyseessä on siis jossain määrin epätavallinen vakuuttamisen muoto, joka koskee pikemminkin sopimusperusteisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä surrogaatilla kuin vahingon korvaamista. Piilovirhevakuutusten vakuutusehtojen tarkoittama piilovirhe ei kuitenkaan ole muuten kuin epäsuorasti kytköksissä maakaaren mukaiseen salaiseen virheeseen. Keskeisin seikka sen suhteen, onko kyseessä piilevä virhe, seuraa kaupan kohteessa laaditusta kuntotarkastusraportista, jonka teetättäminen kohteesta on piilovirhevakuutuksen myöntämisen edellytyksenä. Piilovirhevakuutuksista ei suoriteta korvausta sellaisten virheiden osalta, jotka ovat havaittu kuntotarkastusraportissa tai jotka sijaitsevat sellaisissa rakenneosissa, jotka ovat rajattu kuntotarkastuksen ulkopuolelle tai joiden osalta kuntotarkastusraportissa on kehotettu tekemään lisätutkimuksia. Piilovirhevakuutus on siis voimakkaasti sidoksissa kohteesta laadittuun kuntotarkastusraporttiin. Kuntotarkastusraportin tulkintaan liittyy kuitenkin nykyisin monia ongelmia. Raportin tulkintaa on pidetty vaikeaselkoisena sekä pahimmillaan kaupan kohteesta teetätetty kuntotarkastus synnyttää riitaisuuksia kaupan osapuolten välille. Tutkielmassa selvitetään sitä, miten kuntotarkastusraporttia tulee tulkita vakuutussopimuslain mukaan osana vakuutusehtoja. Lisäksi kuntotarkastuksen suorittava asiantuntija toimii osassa myönnettyjä piilovirhevakuutuksia vakuutuksenmyöntäjän edustajana, millä seikalla on vaikutusta vakuutuksenottajan ja vakuutuksenmyöntäjän tiedonantovelvollisuuteen. Piilovirhevakuuttamisen mahdollisuudet epäonnistuneiden kiinteistön kauppojen välttämiseksi ovat rajalliset, sillä piilovirhevakuutusten korvauspiirin ulkopuolelle on rajattu myös laajuudeltaan epäselvät kuntotarkastusraportissa havaitut vauriot. Tältä osin piilovirhevakuutus ei siis poista kuntotarkastuksen epäselvyydestä kumpuavia kaupanvastuuseen liittyviä ongelmia, vaan pikemminkin siirtää riskiä virheestä kaupan kohteen myyjältä kohteen ostajalle.
  • Manninen, Mia (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkimuksen aiheena on vakuutussopimuslain 19 ja 20 a §:ssä säännelty vakuutuksenantajan yksipuolinen oikeus muutttaa vakuutusmaksua ja muita vakuutuksen sopimusehtoja. Yksipuolinen sopimusehtojen muuttaminen on poikkeus sopimustoiminnasa vallitsevasta käytännöstä, jonka mukaan sopimuksen sisältö on pysyvä ja muutoksia sopimukseen on mahdollista tehdä vain kummankin osapuolen suostumuksella. Tukimuksen tarkoituksena on aluksi selvittää perusteita sille, miksi lainsäätäjä on päättänyt säädellä ja toisaalta hyväksyä vakuutuksenantajan yksipuolisen sopimusehtojen muutosoikeuden. Tämän jälkeen selvitän millaisin edellytyksin vakuutuksenantajan on mahdollista pätevästi muuttaa sopimusehtoja. Tarkastelen vakuutussopimuslain muutosoikeutta sääntelevien 19 ja 20 a §:n sisältöä ja soveltamiseta ennen kaikkea Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännössä. Tutkimusmetodini on lainopillinen. Muutosoikeuden sääntelyä voidaan perustella sekä vakuutuksenantajan että vakuutuksenottajan näkökulmasta. Muutosoikeudesta ja sen edellytyksistä säädettiin uudessa vakuutussopimuslaissa 1994. Sääntelyn taustalla oli muun muassa Markkinatuomioistuimen ratkaisu 1991:12., jonka mukaan vakuutuksenanatajan rajoittamaton oikeus muuttaa vakuutussopimuksen ehtoja katsottiin kuluttajien kannalta kohtuuttomaksi. Vakuutussopimus on tyypillisesti vakioehtoinen sopimus, jonka sisältö koostuu pääasiassa vakuutuksenantajan laatimista yleisistä sopimusehdoista. Pitkäkestoisessa vakuutussopimuksessa vakuutuksenantajan on kuitenkin mahdotonta ennakoida ja varautua sopimukseen vaikuttavissa taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa tapahtuviin muutoksiin. Kuluttajansuoja ja vakuutuksenantajan liiketaloudelliset edut vaikuttavat kumpikin muutosoikeuden sääntelyyn. Merkityksellistä kuitenkin on, etteivät sopimuspuolten edut ole pelkästään vastakkaisia. Muutosoikeuden rajaaminen perustuu vakuutusopimuslaissa ennen kaikkea muutosperusteen yksilöintivaatimukseen sopimusehdoissa. Sallittujen muutosperusteiden määrä vaihtelee vakuutslajeittain, tiukimman sääntelyn koskiessa henkivakuutuksia. Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytännöstä voi havaita useita vakiintuneita, jopa periaatteenomaisia, käytäntöjä muutosoikeuteen liittyen. Tärkeimpinä näistä muun muassa tehdyn muutoksen ja esitetyn muuutosperusteen syy-yhteys- ja kattavuusvaatimukset. Muuttamisen edellytysten voidaan katsoa rajaavan muutosoikeutta, niin, että kuluttajan on edelleen jossain määrin mahdollista kontrolloida oikeusasemansa tulevaa kehitystä. Mikäli sopimuksen sisältöä olennaisesti muutetaan, on lautakunta katsonut kysymyksessä olevan uuden sopimuksen, johon vakuutuksenottajan on nimenomaisesti annettava tahdonilmaisunsa. Lautakuunan päätös ei kuitenkaan ollut asiassa yksimielinen, mikä jättää hieman avoimeksi kysymyksen siitä, onko vakuutuksenantajan yksipuolinen muutosoikeus sittenkään tyhjentävästi vakuutussopimuslaissa rajattu.
  • Blomvall, Jannika (Helsingfors universitet, 2016)
    Avoliittojen määrä on kasvanut tasaista tahtia 1970-luvulta lähtien ja yhä useampi pariskunta valitsee avoliiton koko elämän kestäväksi parisuhdemuodoksi. Puolisoiden välisiin varallisuusoikeudellisiin kysymyksiin on perinteisesti sovellettu yleisiä siviilioikeudellisia sääntöjä ja periaatteita, mutta näiden sääntöjen soveltamisen ongelmana on se, että ne eivät ota riittävällä tavalla huomioon avoparin välillä vallitsevaa taloudellista yhteyttä. Tilanne kuitenkin parantui, kun vuonna 2011 tuli voimaan avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annettu laki (26/2011, lyhyemmin avoliittolaki), joka säätelee avopuolisoiden omaisuuden jakamista liiton päättyessä joko eron tai kuoleman johdosta. Lain myötä avoliitot voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, kuuluvatko ne lain soveltamisalan piiriin vai eivät. Tutkielmassa tarkastellaan avopuolison oikeudellista suojaa avoliiton päättyessä. Tutkimus koskee sekä lakisääteisiä että erityislailla sääntelemättömiä avoliittoja, joten tarkastelun kohteena ovat sekä avoliittolain säännökset että myös yleiset siviilioikeudelliset säännöt ja periaatteet. Tarkasteltavana on myös muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskeva oikeudellinen sääntely. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, suojaavatko Suomen avoliittoja koskevat säännökset riittävällä tavalla avopuolison asemaa vai onko nykyisessä oikeustilassa vielä kehittämiskohteita. Tutkielma koostuu kolmesta luvusta johdannon ja johtopäätösten lisäksi. Ensimmäisen asialuvun aiheena on avoliittojen oikeudellinen sääntely ja avoliittolaki. Toisessa asialuvussa käsitellään avopuolison oikeudellisen suojan laajuutta avoliiton päättyessä. Tarkasteltavana ovat puolisoiden omistusoikeuskysymykset sekä erilaiset keinot, joilla avopuoliso voi parantaa asemaansa. Kolmas asialuku koskee muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskevaa sääntelyä sekä Suomen avoliittolainsäädännön kehittämistä. Luvussa tuodaan esille avoliittojen oikeudellisen sääntelyn ongelmia sekä avoliittolain parannusvaihtoehtoja, joihin voidaan ottaa mallia muista Pohjoismaista.
  • Itälä, Teemu (Helsingfors universitet, 2016)
    The study examines the privacy and data protection obligations that are imposed on private actors such as companies upon their development and production of new technologies. The work will compare the European and United States privacy regulations and aims to provide a comprehensive general description of all legislative and other obligations especially when international companies that operate in multiple jurisdictions are concerned. The purpose of the work is to observe the differences and similarities between the respective approaches in regulating data protection obligations, and how these obligations are enforced. The thesis will focus on providing an annotated general description of the EU General Data Protection Regulation, which is currently under preparation, in comparison to the fairly dispersed field of information privacy within the United States. The purpose is to assess the significance and weight of certain fair information principles that lie in the legislative background, principles such as Privacy-by-Design, Privacy-by-Default and Privacy-enhancing technologies will be treated. The conclusions will provide a short overall assessment how companies should abide by and act with respect to the manifold data protection obligations they encounter.
  • Tiensuu, Pekka (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielmassa selvitetään edunvalvontavaltuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteutumista ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Edunvalvontavaltuutusta säätelee laki edunvalvontavaltuutuksesta (648/2007). Edunvalvontavaltuu-tuksen laatimalla henkilö voi ennakolta antaa määräyksiä asioidenhoitoansa koskien siltä varalta, että hän itse tulee toimintakyvyttömäksi. Valtuutuksessa hän voi määrätä muun muassa, kenen haluaa asioitaan hoitavan. Valtuutus on tehtävä ennakolta eikä sen laatimiseen voi ryhtyä jo toimintakykynsä menettänyt henkilö. Edunvalvontavaltuutuslain esitöissä lain tavoitteista erääksi tärkeimmistä on nostettu valtuutuksen laatineen henkilön itsemääräämisoikeuden toteu-tuminen tilanteessa, jossa hän itse on menettänyt toimintakykynsä. Tutkimuskysymykset koskevat valtuuttajan itsemääräämisoikeuden kannalta merkittävien edunvalvontavaltuutuksen osa-alueiden paikantamista laista sekä sitä, millä tavoin nämä asiat toteutuvat käytännössä. Tutkimusasetelmasta johtuen tutkielman näkökulma edunvalvontavaltuutuslakiin on tarkoituksellisen kapea-alainen. Tutkielmassa etsitään myös vas-tausta kysymykseen, millä tavoin edunvalvontavaltuutusta olisi mahdollista kehittää niin että valtuutuksen antaneiden henkilöiden itsemääräämisoikeus toteutuisi jatkossa paremmin. Tutkimus toteutettiin yhdistämällä lainopillinen ja empiirinen tutkimusmetodi. Lainopillisen tutkimuksen avulla laista paikannettiin tutkimusaiheen kannalta relevantit osat ja säätely. Apuna tässä käytettiin myös oikeuskirjallisuutta. Empiiri-sen tutkimusmetodin käyttö liittyi tutkielmaa varten hankitun tutkimusaineiston hyödyntämiseen. Tutkielmaa varten kerättiin kvantitatiivinen ja kvalitatiivinen empiirinen tutkimusaineisto. Kvantitatiivisen aineiston muo-dostaa 250 aiemmin laadittua edunvalvontavaltuutusta, jotka ovat peräisin Edunvalvontavaltuutus Ry:n tietokannasta. Kvalitatiivinen aineisto koostuu henkilöhaastatteluista, joissa haastateltavina olivat edunvalvontavaltuutukseen käytän-nön toiminnan kautta perehtyneet henkilöt. Aineiston analyysiä edelsi kvantitatiivisen aineiston taulukointi ja kvalitatiivi-sen aineiston litterointi. Aineiston analyysissä kävi ilmi, että edunvalvontavaltuutuksen laatineet henkilöt eivät pääasiassa ole käyttäneet hyö-dyksi kaikkia instituution tarjoamia mahdollisuuksia. Aineistoon kuuluneet valtakirjat noudattivat pääasiassa samaa mal-lia eivätkä ne poikenneet toisistaan sisältönsä puolesta. Valtuutuksen käyttöä ohjaavia toimiohjeita oli liitetty hyvin har-vaan valtakirjaan. Valtakirjan sisällön muotoutumiseen kannalta suurimmassa osassa vaikuttaisi olevan valtuutuksen laativan henkilön ammattitaito. Tutkimusaineiston analyysin perusteella selvisi, että valtuuttajan itsemääräämisoikeuden toteutumisen takeeksi ei riitä pelkän valtuutuksen laatiminen. Oikean henkilön valitsemisella on hyvin merkittävä osa valtuutuksen onnistuneessa käytössä. Myös valtakirjan saamalla sisällöllä on hyvin tärkeä merkitys valtuuttajan itsemääräämisoikeuden suhteen. Tutkimustulosten perusteella esitetyissä kehittämisehdotuksissa todetaan, että aihetta edunvalvontavaltuutuslain muu-tokselle on erityisesti valtuuttajan omaisuudesta annettavien lahjojen säätelyn ja oikeushenkilöiden valtuutettuna toimi-misen osalta. Erityisesti oikeushenkilöitä koskevan säätelyn keventämisellä olisi uudenlaisia mahdollisuuksia avaava vaikutus. Tutkielman lopussa tarjotaan ohjeita valtuutuksen antavan henkilön itsemääräämisoikeuden vahvistamiseksi.

View more