Oikeustieteellinen tiedekunta


Recent Submissions

  • Suominen, Teemu Juhani (Helsingin yliopisto, 2016)
    The aim of this study is to analyze the theoretical implications of the marketing liability rule, section 9.1 in the Finnish Insurance Contract Act (543/1994), for general contract law. The analysis is applied to the situation where marketing or sales information gives a wrong impression about subsequent detailed contract terms. Specifically the questions are 1) how can indefinite marketing promises become the content of a contract and 2) what can be learned from the historical attempts to legislate this issue. The analysis draws from literature and historical primary sources, and legal praxis is mostly referred to through these sources. The chosen method can be characterized as a pronounced self-awareness of the power, actions, logic and preconditions of law. In Nordic contract law, unspecified or unaddressed marketing information is treated mainly as an invitation to buy, not an offer. In the sale of goods, defective marketing is sanctioned by non-conformity, when marketing information relates to the properties or use of a product. According to the trailer-principle, identified in Nordic consumer law, the impression given by marketing information concerning all kinds of contract terms or their performance can be legally protected. This can be the case for example when there are only a few of certain advertised items actually in stock, or when marketing implies that certain limitations do not apply. Good business practice is the benchmark of the trailer-principle, but the appropriate private law sanctions are an open questions in Nordic legal literature. The Finnish insurance rule mandates that if the insurer or its representative has failed to provide the necessary information or has given incorrect or misleading information to the policyholder when marketing the insurance, the insurance contract is considered to be in force to the effect understood by the policyholder on the basis of the information received. The rule thus sanctions violations through a binding effect, instead of merely administrative sanctions or negative interest. My study suggests that a historical and theoretical approach can be used to discover the points of tension between this rule and established contract law, and to present a critique of the dogma of contracts as enforceable agreements. The analysis taps into the legal and philosophical discussion on the interaction between legal rules, social norms and economic behavior. Contract law exists between societal powers far greater than that of the legislator. The history of the insurance rule exemplifies particularly well the technique of normalization, where the law and legal practice define and describes what is normal and expose deviance, while hiding their own power. In contract economics, an efficient contract has been the primary benchmark for legal rules, but this standard is imperfect, as complete contracts are also consistent with social norms. The conclusion is that a balanced content for contract law rules is needed. This kind of a balance can be seen in the Finnish insurance rule. In the past, there have been authoritative attempts to marketing liability into Finnish contract law (in 1990) and Nordic consumer law (in 2001), but the Finnish insurance rule is the only one that was enacted. This rule was crafted during an inter-Nordic reform of insurance contract law in the 1970’s and 80’s. The protocols of the Nordic insurance law committees show that the Finnish legislator attempted to persuade the other Nordic states to adopt a similar rule. Nordic insurance contract law diverged on this issue because of different needs. Finland wanted to protect policyholders from misleading statements by part-time insurance agents that lacked the authority to change policy terms. Sweden however opted for a limited rule whereby onerous contract terms could be made ineffective. This was because Sweden was concerned that insurers would be negatively affected by vexatious claims, if a general private law liability for marketing information was codified into law. The Nordic Contract Acts have proven quite resistant to reform. This study proposes, de lege ferenda, that the immutable insurance rule could be adapted as a general default rule, and that the Contracts Act is the right place for this rule. The Finnish experience shows that marketing liability works, when it is combined with balanced rules on proving a buyers wrong impression.
  • Pellosniemi, Cecilia Laura Elvira (Helsingin yliopisto, 2016)
    Two major developments have shaped the international community’s involvement in efforts to bring justice to situations of armed conflict: the turn to anti-impunity and the global protection reflex. The former focuses in international criminal law and accountability, while the latter has informed both humanitarian intervention and the protection of fundamental human rights, as advocated by the humanitarian community. The proliferation of international commissions of inquiry (CoIs) can also be placed in this context. The mechanism has been increasingly deployed in the aftermath of the so-called Arab Spring. Also in the case of Syria, the Human Rights Council (HRC) has set up a permanent Independent International Inquiry Commission, in order to monitor the observation of International Human Rights Law (IHRL) by the parties to the conflict. The Syrian CoI’s mandate can be scrutinised from two perspectives: the formal HRC-given mandate, and its self-proclaimed mandate, which it exerts in its reports and public appearances. While the former focuses on ending all alleged violations to protect the population, the latter should, according to the CoI, be interpreted in a manner, which is the most conducive to civilian protection. In my research, I aim to find out, whether the Syrian CoI has respected its formal and its self-proclaimed mandate. Fundamental to both are the development of IHRL in a manner that is more favourable to civilian protection. While CoIs have been considered a fundamental mechanism in the promotion of global justice, they been both praised and criticised for their progressive interpretations of IHRL, among other things. Also at the beginning of its mandate, the Syrian CoI was said to have assigned IHRL protection responsibilities to non-state armed groups (NSAGs), in a manner that is expansive compared to the state-centric, status quo reading of international law. However, despite its mandate, it seems that the CoI quickly abandoned its willingness to engage in rights-based legal analysis, and even less so in the development of IHRL. I make my assessment of the CoI’s human rights analysis based on three fundamental issues, which mark the current discussions on the application of IHRL in armed conflict. In order to see if the CoI is following its rights-based mandate, I evaluate the CoI reports based on three questions: how it applies IHRL next to or independent of International Humanitarian Law (IHL), whether it considers rights catalogues holistically – particularly economic, social and cultural (ESC) rights, and whether it is willing to assign IHRL responsibilities to NSAGs. Based on my analysis of the CoI’s repots through these three questions, I argue that after a progressive beginning, the Syrian CoI no longer follows its formal or self-proclaimed mandate, nor UN guidance on IHRL fact-finding. Facts also have an advocacy function, and rather than engaging in promoting a protection reflex in the international human rights system, the CoI focuses on matters of anti-impunity, claiming that it cannot do anything, until the UN Security Council refers the Syrian case to the International Criminal Court (ICC). Moreover, the CoI has given political statements that fall well beyond the parameters of its mandate. This has a negative bearing on the CoI’s credibility. I argue that the CoI should act as an ally of the humanitarian community by promoting IHRL protection concerns to the parties and more globally, and I propose a number of concrete recommendations in order for the CoI to better balance the two complementary goals of anti-impunity and civilian protection. These recommendations are highly relevant as UN planning for transitional justice is already fully operational, and international actors are once again demonstrating a willingness to insert ‘managerialism’ in a transitional setting. By employing a more holistic conception of rights protection and by truly acting as a voice of the civilians whilst remaining self-critical, the CoI is more likely to lift itself out of irrelevance in the global division of labour. My analysis is based on both critical literature, and the acknowledgement that my own pro-rights view bears its risks.
  • Lumme, Taru (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksen aiheena on sopimusehtojen yksipuolinen muuttaminen sopimussuhteen aikana. Tutkimusaihetta lähestytään sekä erityislainsäädännössä esiintyvien, muutosoikeutta koskevien säännösten että kelpuuttavaan sopimusehtoon liittyvän kohtuuttomuusproblematiikan näkökulmasta. Tutkimuksessa eritellään yhdeksän lainsäädännössä esiintyvää perustetta sopimusehtojen yksipuoliseen muuttamiseen. Ne ovat sopimuksessa yksilöity peruste, lain muutos tai viranomaisen päätös, kustannusten nousu, muu olosuhteiden olennainen muutos, osapuolen virheellinen käsitys, vanhentuneiden järjestelyjen uudistaminen, resurssien säästäminen, muutoksen vähäisyys sekä osapuolen taloudellinen tila ja irtisanomisperusteen olemassaolo. Lainsäädännössä esiintyvät muutosoikeuden sallivat säännökset liittyvät tyypillisesti kestosopimuksiin, joihin liittyy heikomman suojaamisen tarve. Sopimusten kohteena olevat hyödykkeet ja palvelut ovat usein välttämättömyyshyödykkeitä. Sopimusehtojen yksipuoliseen muuttamiseen kelpuuttavien sopimusehtojen pääasiallisena kontrollimekanismina ovat sovittelua ja kohtuuttomien ehtojen kieltoa koskevat säännökset. Tutkimuksessa käy ilmi, että täysin rajoittamattoman muutosoikeuden pidättävää sopimusehtoa voidaan pitää jo itsessään kohtuuttomana. Sisällöltään rajoitettua yksipuolisen muutosoikeuden pidättävää sopimusehtoa puolestaan tulee arvioida tapauskohtaisesti. Tapauskohtaisessa arvioinnissa otetaan huomioon muun muassa se, minkälaiseen ehtoon muutosoikeus kohdistuu, muutosoikeuden rajallisuus, muutosperusteen hyväksyttävyys sekä osapuolten mahdollisuudet irtautua sopimuksesta. Myös sopimuksen kestolla on huomattavaa merkitystä muutosoikeuden hyväksyttävyyden kannalta. Tutkimuksessa havaitaan kuluttajasopimusten ja muiden epätasapainoisten sopimussuhteiden osalta yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja erityislainsäädännössä määriteltyjen muutosperusteiden ja sopimusehdoissa hyväksyttyjen muutosperusteiden välillä.
  • Aukia, Henna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma keskittyy potilastietojen luovutuksiin. Tarkastelen työssäni kysymystä siitä, minkälaisia informointi- ja suostumuskäytänteitä terveydenhuoltolain (30.12.2010/1326) ja sosiaali- ja terveydenhuollon asiakastietojen sähköisestä käsittelystä annetun lain (9.9.2007/159, asiakastietolaki) mukaisiin potilastietojen luovutuksiin liittyy, kun tietoja luovutetaan toisille terveydenhuollon toimintayksiköille. Työni metodina on lainoppi. Lainoppi tutkii voimassa olevan oikeuden sisältöä ja sen menetelmänä on ennen kaikkea tekstien tulkinta. Tavoitteenani onkin tulkita ja systematisoida potilastietojen luovutusta koskevaa voimassa olevaa oikeutta ja keskityn tässä tulkinnassa siis erityisesti terveydenhuolto- ja asiakastietolain säännöksiin. Terveydenhuollossa potilastietojen käsittely on arkipäivää. Koska potilastietojen saatavuus on yksi keskeisimmistä tekijöistä hyvän hoidon toteutumisen kannalta, on sekä terveydenhuollon ammattilaisten että potilaiden syytä tietää ja tunnistaa pelisäännöt, jotka kuuluvat tällaisen tiedon liikkuvuuteen ja liikuttamiseen. Potilaan hoito perustuu hänestä käsillä oleviin tietoihin. Potilaan luottamus potilas-lääkäri¬–suhteissa mahdollistaa potilastietojen keräämisen potilaan diagnoosin sekä hoidon ja sen jatkuvuuden varmistamiseksi. Luottamuksellisuuteen liittyy olennaisesti myös tietojen salassapito. Usein potilastietoihin on niiden arkaluonteisuuden vuoksi katsottu kohdistuvan jopa korostunut, erityinen salassapitointressi. Jotta potilaan hyvän hoidon takaavien potilastietojen käsittely ja liikkuminen olisi tehokkaampaa, on Suomessa terveydenhuollon alalla siirrytty lähes täysin sähköisten potilaskertomusten käyttöön. Kiistatta potilastietojen sähköistyminen on mahdollistanut potilastietojen helpomman saatavuuden, ja tämän johdosta myös terveydenhuollon tehokkuus ja laatu ovat parantuneet. Jotta potilaiden yksityisyyden suoja sekä tiedollinen itsemääräämisoikeus toteutuisivat, on sähköisten potilastietojen luovutusten suojauskeinoiksi valittu salassapitosäännösten lisäksi esimerkiksi arkaluonteisten henkilötietojen käsittelykielto, suostumus , informointi- ja kieltosäännökset sekä tietojenkäsittelyn valvontavelvollisuudet ja oikeudet. Potilastietojen luovutuksen edellytykset jakautuvat tutkimuksen mukaan siis neljään portaaseen. Ensimmäisen portaan, potilaan informoinnin mukaan potilasta on informoitava yhteisrekisteristä ja Kanta-palveluista, sekä näissä tehtävistä luovutuksista. Tiedonsaantioikeutta voidaan pitää itsemääräämisoikeuden alakohtana ja ilmentymänä. Terveydenhuollon ammattihenkilöiden tulee toteuttaa informointivelvollisuus oma-aloitteisesti, sekä täsmällisesti. Toisen portaan mukaan potilastietojen luovutuksen edellytyksenä on potilaan nimenomainen suostumus. Asiakastietolain mukaan potilastietojen luovutus edellyttääkin potilaan suostumusta, tai lain säännöstä (asiakastietolain 10 §). Potilaalla on myös oikeus kieltää tietojen luovutus osin tai kokonaan. Terveydenhuoltolain tarkoittamassa yhteisrekisterissä potilastietojen käyttö edellyttää kuitenkin ainoastaan potilaan informointia, eikä potilaan suostumusta tarvita (terveydenhuoltolain 9 §). Terveydenhuoltolaissa potilaan itsemääräämisoikeus toteutetaan ainoastaan kielto-oikeudella. Kolmannen portaan eli hoitosuhteen olemassaolon varmistaminen mahdollistaa, ettei potilastietoja luovuteta sellaisille sivullisille, joilla ei ole oikeutta saada potilastiedoista tietoa. Tällä portaalla suojataan erityisesti potilaan yksityisyyttä. Kun kolme ensimmäistä porrasta on täyttynyt, tulee terveydenhuollon ammattihenkilön ratkaista luovutettavan tiedon laajuus. Tätä voidaan pitää luovutuksen neljäntenä portaana. Tutkimuksen lopussa esittelen näkökohtiani johtopäätösten muodossa. Korostan johtopäätöksissä potilaan hyvän hoidon, yksityisyyden suojan ja itsemääräämisoikeuden toteutumista. Katsoakseni asiakastietolain mukainen sekä suostumus- että kielto-oikeuteen perustuva itsemääräämisoikeusjärjestelmä on turhan joustamaton, ja potilaan hyvän hoidon osittainen estäjä. Itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden sekä henkilötietojen suojan toteuttaisi yhtä laajasti myös pelkkä kielto-oikeuteen perustuva luovutuskäytäntö. Tältä osin terveydenhuoltolain mukaista pelkkään kielto-oikeuteen perustuvaa käytäntöä on katsoakseni pidettävä asiakastietolain vastaaviin säännöksiin verrattuna edelläkävijänä. Mikäli asiakastietolaissa siirryttäisiin vastaavanlaiseen menetelmään, tulisi potilaan informointiin kiinnittää tulevaisuudessa tarkemmin huomiota. Samoin terveydenhuollon ammattihenkilöiden potilastietojärjestelmiin kohdistuvia käyttöoikeuksia tulisi mahdollisesti tarkentaa työtehtävien mukaisiksi. Edellä esitettyjen johtopäätösten toteuttaminen vaatisi pitkälti lainsäädännöllisiä uudistuksia.
  • Laiso, Sami (Helsingin yliopisto, 2016)
    Despite the United Nations Convention of Contracts for the International Sale of Goods (Vienna, 1980) being enacted in 1980, it has not received a strong position in the documentary sale of commodities where English law is the chosen norm for the law applicable to contract. This is often claimed to be attributable to the uncertainty under the CISG which makes it unsuitable to govern contracts of commodities where price fluctuations and speculation call for a more strict legal environment. This study examines the compatibility of the CISG to such documentary sales by taking the passing of risk and loss as the perspective. Commodities are often transported and once a transport document fulfills certain statutory requirements, it gives its holder the right of disposal. Taking this into account, the underlying goods may be sold during transit by selling the documents. This also allows the formation of trade strings where a buyer of the documents may act as an intermediate without the intention of taking the physical delivery of the goods. This presentation outlines the documentary sales of commodities and the contractual network that is commonly established for the performance of the sale. In this regard, the presentation establishes the time for the passing of risk under the CISG, the liability regime of the carrier of the goods, the expected insurance coverage for the goods, and the involvement of banks in financing the sale. The study establishes how the CISG should be interpreted as a convention and what value should be given to foreign judgments in the pursuit of uniformity under the convention. Thereafter the discussion moves on to the use of documents in the performance of the contractual obligations of the parties and the default rules of the CISG in relation to passing of risk and their suitability in documentary sales to establish when risk passes. The discussion then moves on to see what case law under CISG has held as the correct time for the risk to pass in sales that involve carriage of goods and what has let to that outcome. The rest of the discussion moves on to present the involvement of the carrier in the transport of commodities and the liability regime that is placed on him when using bills of lading. Following the carriers liability, the presentation outlines the use of marine insurance and the required coverage of such insurance in sales of goods under the CISG. The second to last chapter outlines the use of banks in financing the sales contract and its implications to the required performance of the parties. The suitability of the CISG in documentary sales it put to a test under both the convention itself and under the reported case law. The study finds that although the default rules of the convention do not fit the purposes of documentary sales, the case law has established the right outcome for the passing of risk. However, the implications drawn from the case law suggest that under the CISG, the decision-maker is faced with a duty to search for uniformity that might undermine the intention of the parties upon concluding the contract. In several reported cases under the CISG, the court has applied Incoterms as the applicable rules to the contract between the buyer and seller even if the parties did not expressly incorporate them, but merely referred to a term that is also defined in the Incoterms. The application of Incoterms as trade usage has further consequences in relation to the required insurance coverage, which might lead to a situation in which the documents that represent the goods do not correlate with the expectations of the buyer. The study concludes that although parties may achieve a desired outcome by express contract terms, the case law under the CISG has not evolved enough to make the convention certain enough to be a desired applicable law.
  • Marttila, Inari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa käsitellään Suomen ja Sveitsin välistä finanssitilitietojen automaattista vaihtoa ja siihen liittyviä finanssilaitosten velvoitteita. Vuonna 2014 OECD:n, G20-maiden ja EU:n yhteistyön tuloksena luotiin Common Reporting Standard (CRS), jonka perusteella valtiot tulevat vaihtamaan automaattisesti finanssitilitietoja keskenään. CRS:n tavoitteena on estää veronkiertoa ja varmistaa veropohjaa. CRS:n velvoitteisiin on sitoutunut 26.7.2016 mennessä 101 lainkäyttöaluetta. Automaattisessa tietojenvaihdossa tietoa kerätään nimenomaisesti tietojen vaihtamista varten ja tiedot ilmoitetaan järjestelmällisesti toiselle valtiolle ilman, että tietoja tarvitsee erikseen pyytää. Automaattinen tietojenvaihto on tehokkain tapa ehkäistä veronkiertoa. Kyseessä on valtava mullistus finanssialalla, joka tulee vaikuttamaan merkittävästi finanssialan toimintaan ja tilinhaltijoiden käyttäytymiseen. EU-valtiot ja Sveitsi tekivät sopimuksen finanssitilitietojen automaattisesta vaihdosta 27.5.2015. Suomi ja Sveitsi vaihtavat sopimuksen perusteella vuosittain automaattisesti tietoja liittyen verovelvollisten finanssitileihin. Vaihdettavia tietoja ovat muun muassa tiedot tilinhaltijasta, tiedot raportoitavan tilin saldosta tai arvosta, tiedot tilille maksetuista koroista ja muista hyvityksistä sekä tiedot raportoivasta finanssilaitoksesta. CRS sisältää yksityiskohtaiset ohjeet finanssilaitoksille niiden tunnistamis- ja raportointivelvollisuuksien täyttämiseksi. Suomi vaihtaa finanssitilitietoja ensimmäisen kerran vuonna 2017 vuoden 2016 finanssitilitiedoista. Sveitsi vaihtaa tietoja ensimmäisen kerran vuonna 2018 vuoden 2017 finanssitilitiedoista. Tutkimuksessa havaittiin, että CRS:n tavoite veronkierron estämisessä ja veropohjan varmistamisessa Suomen ja Sveitsin välillä tulee toteutumaan. CRS:n kattavuuden ansiosta veronkiertäminen tulee olemaan jatkossa erittäin hankalaa. CRS tulee vaikuttamaan koko finanssialaan. Aikaisemmin finanssilaitokset saattoivat saada epätervettä kilpailuetua tietojen salaamisella. Luonnolliset henkilöt saattoivat helposti siirtää pääomaa tällaisiin finanssilaitoksiin ja laiminlyödä tällaisten varojen ja niiden tuottojen ilmoittamisen Verohallinnolle. Yritykset ovat harjoittaneet agressiivista verosuunnittelua välttäen veronmaksun joko kokonaan tai osittain. CRS:n myötä tietojen ilmoittamisesta tulee edullisin ratkaisu niin finanssilaitoksille kuin niiden tilinhaltijoillekin. Yhteistyö Verohallinnon kanssa tulee jatkossa olemaan kaikkien osapuolien kannalta kannattavin ratkaisu. Lisäksi finanssialalla kilpaillaan jatkossa terveillä kilpailutekijöillä, mikä mahdollistaa verojärjestelmän tehokkaimman toimimisen. Vaikka tutkimuksella osoitettiin CRS:n toimivuus ja tehokkuus, CRS sisältää kuitenkin tiettyjä epäkohtia. Yhdysvalloissa säädettiin FATCA-laki, jolla velvoitettiin ulkomaalaiset finanssilaitokset finanssitilitietojen automaattiseen vaihtoon sanktion uhalla. CRS on rakentunut FATCAn pohjalta ja se on puhtaasti kansainvälinen malli. Yhdysvallat soveltaa CRS:n sijasta kutenkin FATCAa. Kahden mallin ylläpitäminen on turhaa ja raskasta. Siitä koituu finanssilaitoksille ylimääräistä työtä, eikä CRS:n tavoite kansainvälisenä standardina täysin toteudu Yhdysvaltojen jäädessä sen ulkopuolelle. Lisäksi Suomi ja Sveitsi vaihtavat paljon sellaisia tietoja keskenään, joilla ei ole veronmääräytymisen kannalta merkitystä. Vaihdettaviin tietoihin kuuluu esimerkiksi vanhentuneita tietoja sekä tietoja, joiden perusteella veroa ei määrätä. Tästä seuraa ylimääräistä ja turhaa työtä. CRS:n keinot ovat paikoin ylimitoitettuja tavoitteiden saavuttamiseksi. Tutkimuksessa löydettiin aukkoja finanssilaitosten tunnistus- ja raportointivelvoitteissa. Finanssitilien määritelmän ulkopuolelle ja siten raportoinnin ulkopuolelle jäävät esimerkiksi kiinteänomaisuuden tuotot ja sijoitukset arvometalleihin sekä muihin arvoesineisiin. Tietyissä tilanteissa yksikön kontrolloivia henkilöitä ei raportoida Verohallinnolle. Yhdyvaltojen ulkopuolelle jäämisestä seuraa myös tiettyjä vajeita raportoitavissa tiedoissa, sillä Yhdysvallat ei osallistu automaattiseen tietojenvaihtoon yhtä kattavasti kuin muut valtiot. Lisäksi tilinhaltijalle jää mahdollisuus välttyä raportoinnilta erilaisten toimenpiteiden avulla, joilla esimerkiksi vaikutetaan aiempien tilien saldoihin ja arvoihin. Lisäksi on ilmeistä, että tietosuojatakeet eivät täysin toteudu Sveitsin ja Suomen välisessä tietojenvaihdossa.
  • Lainio, Judit (Helsingin yliopisto, 2016)
    The thesis is about social and environmental considerations with regard to Directive 2014/24/EU in the European Union. The new directives concerning public procurement were adopted in 2014 by the European Union, and the Member States had the obligation to implement the directives by 18 April 2016. The previous major amendments to the rules date back to 2004. The research question is how the novelties in Directive 2014/24/EU linked to social and environmental considerations reflect the legislator’s general emphasis on social and environmental considerations in public procurement law. The discussion is twofold: firstly, more general changes are discussed, and after that more specific articles are selected for discussion that the author assessed as the central ones with regard to the research question. In order to analyse the new legal situation and how it is different from the previous directives, the Directives 2014/24/EU and 2004/18/EC are discussed in parallel. The thesis is divided into four parts: the first part constitutes of a general introduction to the topic. Secondly, the general provisions in Directive 2014/24/EU that have significance for more specific provisions of Directive 2014/24/EU are discussed. Thirdly, the more specific provisions of Directive 2014/24/EU are discussed. Fourthly, to conclude the discussion, the different changes in Directive 2014/24/EU are discussed in light of the general status that environmental and social considerations have in public procurement law. To summarise the outcome of the thesis, there are several amendments in Directive 2014/24/EU that are linked to social and environmental considerations which include factors linked to award criteria, definition of the subject-matter of the contract, selection of tenderers, technical specifications and performance conditions. However, as discussed in the thesis, in many areas, these amendments are often vague and the impact on the promotion of social and environmental objectives remains unclear.
  • Kaura-aho, Katariina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma tarkastelee poliittisen filosofin Hannah Arendtin ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta. Arendtin ajatus on keskeinen pyrittäessä tutkimaan oikeuksien ja politiikan välistä suhdetta. Erityisen huomionarvoinen se on kuitenkin pakolaisen aseman ja pakolaisuuden ilmiön tarkastelussa. Arendt muotoili ajatuksensa juuri pakolaisiksi joutuneiden ihmisten hädänalaisen tilanteen pohjalta. Taustana Arendtin ajatukselle oli se ensimmäisen maailmansodan jälkeinen poliittinen tilanne, jossa miljoonat pakolaisiksi ja valtiottomiksi joutuneet ihmiset olivat käytännössä päätyneet elämään oikeuden ulkopuolisessa poikkeustilassa. ”Totalitarismin synty” -teoksessaan Arendt muotoilee näiden ihmisten tilanteen pohjalta perustavanlaatuista kritiikkiä modernia, liberaalia ristiriitaisuuksille perustuvaa poliittista ja oikeudellista projektia kohtaan. Tähän projektiin liittyi ihmisoikeuksien jakamattomiksi ja luovuttamattomiksi julistaminen ja samanaikainen kansan suvereenisuudelle perustuvien kansallisvaltioiden rakentaminen. Arendt kritisoi perinteisiä, liberaaleja ihmisoikeuksia niiden abstraktisuudesta ja siitä, että ne olivat jotakin poliittisista todellisuuksista irrallista. Arendtin argumenttina oli, että ihmisoikeudet eivät kyenneet suojaamaan ihmistä, joka ei ollut jonkin valtion kansalainen. Arendtin mukaan ihmisoikeudet olivat käytännössä vain kansalaisen ja poliittisen yhteisön jäsenen oikeuksia, ja vailla kansalaisuutta ja poliittista yhteisöä oleva menetti ei vain ihmisoikeutensa vaan myös ”oikeutensa oikeuksiin”. Kyseessä oli itse poliittista järjestelmää koskeva ongelma. Perinteinen ihmisoikeuskäsitys ei kyennyt tätä ongelmaa lähestymään. Arendtin ajatus suuntaa huomiota luovuttamattomiksi julistettujen ihmisoikeuksien ja tosiasiallisten valikoivien ja hylkäävien käytäntöjen väliseen ristiriitaisuuteen. ”Oikeus oikeuksiin” -ajatusta voidaan tulkita eräänlaisena pakolaisen taholta nousevana vaateena saada tulla tunnustetuksi kansalaisena, poliittisen yhteisön jäsenenä ja oikeuksien subjektina. Arendtin poliittisen filosofian kontekstissa tälle oikeudelle hahmottuu kuitenkin hyvin moniulotteinen merkitys. ”Oikeus oikeuksiin” viittaa vahvasti ennen kaikkea politiikan oikeuteen. Se viittaa oikeuteen saada olla poliittinen toimija. Se asettuu haastamaan perinteistä, valtiokeskeistä tapaa käsittää oikeudet. Arendtin ajattelussa oikeudet on ymmärrettävä ensisijaisesti politiikan ja poliittisen toimijan näkökulmasta. ”Oikeus oikeuksiin” -ajatuksen voidaan tulkita viittaavan oikeuteen osallistua oikeuksien politiikkaan. Tässä tutkielmassa ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta analysoidaan Arendtin poliittisen filosofian valossa. Tutkielmassa hahmotetaan Arendtin esittämää ihmisoikeuskritiikkiä ja tämän kontekstina olevaa toisen maailmansodan aikaista totalitarismin kokemusta. Arendtin muotoilun hahmotetaan olevan hänen yritystään ajatella uudelleen ihmisarvon turvaamisen mahdollisuutta. Sen jälkeen ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta tarkastellaan laajemmin Arendtin filosofisten kirjoitusten valossa. Arendtin lisäksi ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta tarkastellaan italialaisen filosofin Giorgio Agambenin ja ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren teorioiden valossa. Agambenin ”leiriä” ja ”paljasta elämää” koskevien muotoilujen kautta ”oikeus oikeuksiin” -ajatusta hahmotetaan erityisesti pakolaisen asemassa olevan henkilön näkökulmasta. Lopuksi, Rancièren erimielisyyden politiikan muotoiluihin tukeutuen ”oikeus oikeuksiin” tulkitaan radikaalina demokraattisena ajatuksena, jonka kautta yhteisöstä ulossulkemisia on mahdollista käytännössä haastaa.
  • Kokkonen, Maija (Helsingin yliopisto, 2016)
    The concept of expropriation under international investment law has traditionally entailed situations in which foreign investors have been deprived of their legal title to property through formal measures attributable to states. In recent years, as formal expropriations have become rare, if non-existent, the focus of international investment law has shifted to indirect expropriations. In other words, to expropriations which take place through state measures with similar effects as those of direct expropriations, but which measures are not formally aimed to expropriate the property of foreign investors. It follows that a large group of versatile governmental measures, including measures adopted for environmental purposes have been under the scrutiny of tribunals in investment arbitration. In essence, it is a question of where the line between non-compensable governmental measures and governmental measures amounting to expropriations should be drawn; also a central theme of this study. In this study the questions framing the concept of indirect expropriation were reflected against states’ climate change mitigation measures. A justified approach by virtue of the ever-growing global environmental concerns and likely increase in states’ climate change mitigation measures following the adoption of the 2015 Paris Agreement on climate change. The focus of this study also contributed to a broader theme in the area of international investment law regarding the balance that needs to be struck between the states’ right to regulate on public policy matters and the states’ obligation to guarantee protection to foreign investors under international investment agreements. From a narrower perspective, the main research question of this study concerned the adjudicative means tribunals may use when determining the scope of indirect expropriation. The two main methodological approaches presented within the scope of this study were the police powers and sole effect doctrines, which were analyzed in detail in the course of this study. The analysis of these doctrines was conducted through interpretation and examination of investment treaty jurisprudence and scholarly writings according to which conclusions were drawn on the contents and applicability of the two doctrines. In accordance with these findings where the sole effect doctrine focuses exclusively on the adverse effects of the state’s measure on the investment of the foreign investor, the police powers doctrine carves out bona fide state regulation adopted for public purposes from the hypothetical scope of indirect expropriation. However, although the approaches adopted by the doctrines seem rather clear, it is far from settled, which one of the approaches should be applied by a tribunal in each particular case. Compelling argumentation exists for the use of either one. Moreover, it is even less clear, how international investment law will interact in the future with states’ climate change mitigation measures. Although environmental measures have gained increasing importance during the last few decades their status within the framework of public policy interests seems, at least to some extent, unresolved. However, a careful assumption might be made on the importance of climate change mitigation objectives as a common concern of humankind. Finally, on the basis of this study, although the effect doctrine does provide a well-justified mean for determining the scope of indirect expropriation, it is for practical reasons that tribunals should favor, although with some case-by-case caution, the use of the police powers doctrine. Through the methodological approach adopted by the police powers doctrine a tribunal is not only able to secure rights guaranteed to foreign investors under the international investment law regime, but also able to ensure the functioning of the international climate change regime. These methodological adjustments will further help investment treaty tribunals strike a better balance between differing interests in investment arbitration. This balance will ultimately enable the international investment law regime to conquer the criticism it has faced in the broader field of international law.
  • Norrbygård, Heidi (Helsingin yliopisto, 2016)
    I juris magisteravhandlingen har EU:s nya marknadsmissbruksförordning (MAR) och marknadsmissbruksdirektiv (CSMAD) undersökts, med fokus på den straff- och förvaltningsrättsliga aspekten. Det övergripande syftet med avhandlingen var att introducera, systematisera och analysera de rättsliga skillnader som EU:s nya marknadsmissbruksreglering kan komma att skapa i det nuvarande finska påföljdsområdet samt att belysa de rättsliga konsekvenserna av dessa distinktioner. De frågeställningar som indirekt behandlats i avhandlingen är 1) varför förordningar används i dagens finansreglering och hur långt man vill integrera de gemensamma marknaderna. Därtill har 2) EU:s befogenheter att reglera om sanktioner i förordningar utretts. I avhandlingen har även en 3) analys om en straffrättslig lagstiftning är nödvändigt att införa på EU-nivå genomförs. En annan viktig frågeställning i avhandlingen var 4) hur de två sanktionsregimerna passar ihop och vilket av dem som har den största generalpreventiva effekten enligt straffteorins läror. Särskild uppmärksamhet har fästs vid marknadsmissbruksförordningens administrativa sanktioner. Avsikten med detta var att analysera de administrativa sanktionernas eventuellt straffrättsliga karaktär, vilket kan ha en avsevärd inverkan på rättssäkerheten. Hit hör även frågeställningen om instrumenten har begränsats tillräckligt eller ifall man är tvungen att använda ne bis in idemprincipen som en sista utväg. I konklusionerna redogjordes för åt vilken riktning man borde utveckla sanktionerna i framtiden. Avhandlingen är till sin karaktär en tvärjuridisk granskning av värdepappersmarknadsbrott. Avhandlingen analys av den nya marknadsmissbruksregleringen fodrar en tillämpning och kombination av andra relevanta rättsområden än enbart den traditionellt straffrättsliga juridiska disciplinen. Därför grundar sig avhandlingen i den meningen, inte enbart på ett specifikt utvalt rättsområde, utan tar i beaktande andra relevanta rättsområden så som värdepappersmarknadsrätt, förvaltningsrätt, statsrätt, processrätt samt EU-rätt för att på ett ändamålsenligt sätt åstadkomma sitt syfte. Undersökningen och analysen visade att det största problemet med den nya marknadsmissbruksregleringen är reglernas tvetydighet. De förvaltningsrättsliga sanktionerna kan i hög grad anses vara för långtgående och därför svåra att tillämpa utan att komma i kläm med grundlagsstadgade rättssäkerhetsaspekter som inte kan förbises. På basis av forskningsresultaten i avhandlingen rekommenderar skribenten att målet för framtiden bör vara att sätta sanktionsavgifterna i ett allt större fokus inom rättsdoktrinen och genom detta sträva efter tydligare riktlinjer för de administrativa sanktionernas användning genom tydligare lagstiftning.
  • Haavikko, Juho Tuomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    Profilointitekniikoiden ja massadatan avulla henkilöistä voidaan muodostaa tarkkoja profiileja, jotka mahdollistavat henkilöitä koskevien päätösten ja ennusteiden tekemisen. Profilointia voidaan hyödyntää useisiin tarkoituksiin, kuten markkinoinnin kohdentamiseen tai hinnoittelun optimoimiseen ostajakohtaisesti. Hinnoittelun optimointia ei vielä hyödynnetä laajamittaisesti. Kuitenkin profilointityökalut mahdollistavat parempien palveluiden luomisen ja, etenkin hinnoittelutarkoituksessa suoritettu profilointi, paremman tuottavuuden yritykselle. Tästä johtuen profilointiin perustuva hinnoittelu tulee todennäköisesti olemaan tulevaisuudessa enemmän esillä niin arjessa kuin oikeustieteellisessä keskustelussa. Personoitu hinnoittelu ei sellaisenaan ole uusi ilmiö, mutta digitalisaation ja kehittyneiden profilointityökalujen johdosta syntyvä valtava määrä informaatiota ja toisaalta myös informaation epätasainen jakautuminen muodostavat ongelmia etenkin yksityisyydensuojan, mutta myös muiden perusoikeuksien, näkökulmasta. Profilointi kytkeytyy luonnostaan vahvasti syrjintään, sillä profilointi tähtää henkilöiden luokitteluun ja lokerointiin. Kun tuotteita hinnoitellaan profiloinnin perusteella, voi mahdollinen syrjintä muodostua ongelmalliseksi, ja jopa laittomaksi, mikäli henkilölle tarjotaan korkeampaa hintaa tämän varallisuuden tai tiettyyn etniseen ryhmään kuulumisen perusteella. Tässä tutkielmassa selvitetään, miten voimassaoleva ja pian voimaan tuleva henkilötietojen käsittelyä koskeva kotimainen ja eurooppalainen sääntely vaikuttavat profilointiin perustuvaan hinnoitteluun. Käsittely kohdistuu etenkin profilointia koskevien säännösten tarkasteluun, mutta tutkielmassa selvitetään myös, mitä lainsäädännöllisiä ongelmia ja mahdollisia rajoitteita lainsäädäntö tuo hinnoittelun personoimiselle profiloinnin avulla etenkin käyttäjän perusoikeuksien, kuten yhdenvertaisuuden, näkökulmasta. Henkilötietojen käsittelyä ja profilointia koskeva sääntely tulee muuttumaan merkittävästi tämän vuoden alkupuolella hyväksytyn tietosuoja-asetuksen myötä. Tässä tutkielmassa selvitetään profilointiin perustuvan hinnoittelun sallittavuutta myös tietosuoja-asetuksen velvoitteiden osalta sekä arvioidaan uudistuvan sääntelyn tarpeellisuutta ja muutosten mahdollisia vaikutuksia profilointiin perustuvaan hinnoitteluun. Tietosuoja-asetus muuttaa sääntelyä tiukempaan suuntaan ja tarjoaa rekisteröidylle aiempaa enemmän oikeuksia ja mahdollisuuksia valvoa omia henkilötietojaan. Yhdenvertaisuutta turvaavat syrjintäsäännökset suojaavat henkilöitä syrjivältä kohtelulta. Tutkielmassa osoitetaan, että tietyissä tilanteissa profilointiin perustuva hinnoittelu saatetaan katsoa syrjivän ostajaa. Tutkielmassa selvitetään syrjinnän suojan laajuutta ja tarkastellaan, milloin profilointiin perustuvan hinnoittelun voidaan katsoa rikkovan syrjinnän kieltoa. Viimeiseksi tutkielmassa tarkastellaan vielä profilointiin perustuvan hinnoittelun yhteydessä ostajaa suojaavaa sääntelyä kokonaisuutena. Tutkielmassa osoitetaan, että voimassaoleva sääntely rajoittaa profilointiin perustuvaa hinnoittelua merkittävästi ja muodostaa rekisterinpitäjän kannalta kestämättömän kokonaisuuden. Tutkielmassa osoitetaan sääntelyn ristiriitaisuus, mutta myös, että profilointiin perustuva hinnoittelu on henkilötietojen käsittelyä koskevan sääntelyn näkökulmasta rekisteröidyn oikeuksiin siinä määrin puuttuvaa, että rekisteröidyn oikeuksien turvaamiseen on kiinnitettävä huomiota.
  • Hiltunen, Jenni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Vuonna 2008 alkanut taloudellinen taantuma on vaikuttanut vakavasti lasten elinolosuhteisiin ja hyvinvointiin Euroopassa. Vuosien 2008—2012 välillä köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riskissä elävien lasten määrän voidaan katsoa kasvaneen jopa miljoonalla. Köyhyys vaikuttaa haitallisesti kaikkiin ikäryhmiin, mutta lapsille köyhyydestä aiheutuu tutkitusti muita ikäryhmiä haitallisempia ja pitkäkestoisempia seurauksia. Lapsiköyhyyden voidaan myös katsoa vaarantavan lapsen oikeuksien toteutumisen sellaisena kuin ne on turvattu esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa ja EU:n perusoikeuskirjassa. EU:n perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaisesti Euroopan unionin tulee ottaa perusoikeuskirjassa turvatut oikeudet huomioon kaikessa toiminnassaan ja pidättyä toimenpiteistä, jotka voisivat merkitä niiden loukkausta. Lisäksi 51 artiklaa on mahdollista tulkita niin sanotusti laajasti, eli 51 artiklasta voidaan katsoa johtuvan EU:lle positiivinen velvollisuus ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin perusoikeuskirjassa turvattujen oikeuksien edistämiseksi. Lapsiköyhyyden kannalta merkitystä on erityisesti perusoikeuskirjan lapsen oikeuksia koskevalla 24 artiklalla sekä erinäisillä muilla perusoikeuskirjan säännöksillä, joiden voidaan katsoa edistävän lapsen oikeuksien toteutumista. Sekä suppeasti että laajasti tulkittuna perusoikeuskirjan mukainen velvollisuus perusoikeuskirjassa turvattujen oikeuksien edistämiseen koskee kuitenkin Euroopan unionia vain sille annetun toimivallan laajuudessa. EU:n toimivalta lapsiköyhyyttä ja lasten sosiaalista syrjäytymistä koskevissa kysymyksissä määräytyy SEUT 153 artiklan sosiaalista syrjäytymistä ja sosiaalisen suojelun järjestelmien nykyaikaistamista koskevan toimivallanjakosäännöksen perusteella. SEUT 153 artiklan nojalla unionilla on toimivalta ryhtyä lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumiseksi sellaisiin toimenpiteisiin, jotka eivät merkitse jäsenvaltioiden lainsäädännön yhdenmukaistamista. Käytännössä tämä tarkoittaa, että EU:lla on toimivalta soft law -toimenpiteisiin lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen torjumista koskevissa kysymyksissä. Lapsiköyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen kannalta EU:n keskeisin instrumentti on vuonna 2010 käyttöön otettu Eurooppa 2020 -strategia, jonka yhtenä tavoitteena on köyhyyden ja sosiaalisen syrjäytymisen riskissä elävien vähentäminen vuoteen 2020 mennessä. Perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaisesti unionilla on siis velvollisuus huomioida perusoikeuskirjan mukaisten lapsen oikeuksien ja muiden siinä turvattujen oikeuksien toteutuminen Eurooppa 2020 -strategian puitteissa. Strategiassa ei ole asetettu nimenomaista tavoitetta lapsiköyhyyden tai sosiaalisen syrjäytymisen vähentämiseksi, mikä herättää kysymyksen lapsen oikeuksien edistämisen tehokkuudesta. Strategian valvontamekanismin puitteissa on kuitenkin otettu huomioon lapsiköyhyyttä koskevia kysymyksiä. Näin ollen EU:n toimenpiteet Eurooppa 2020 -strategian puitteissa saattavat, nimenomaisesta lapsiköyhyyttä koskevasta tavoitteesta huolimatta, edistää myös lapsiköyhyyden torjumista ja lapsen oikeuksien edistämistä tässä yhteydessä. Tässä tutkielmassa esitettyjen näkemysten perusteella EU:lla on tarpeellinen toimivalta lapsiköyhyyden torjumiseksi ja perusoikeuskirjan mukaisten lapsen oikeuksien edistämiseksi. Tästä huolimatta EU on omaksunut epäjohdonmukaisen lähestymistavan lapsiköyhyyden torjumiseen Eurooppa 2020 -strategian puitteissa. EU:lla olisi toimivaltansa puitteissa mahdollisuus ottaa käyttöönsä jo olemassa olevat lapsen oikeuksien edistämiseen perustuvat välineet lapsiköyhyyden torjumiseen. EU on kuitenkin tyytynyt edistämään lapsen oikeuksien toteutumista epäsuorasti strategian valvontamekanismin puitteissa annetuissa asiakirjoissa muun muassa viitaten lapsiköyhyyteen tai siihen vaikuttaviin tekijöihin. Voidaan siis todeta, ettei EU ole täysimääräisellä tavalla hyödyntänyt sille annettua toimivaltaa lapsiköyhyyden torjumiseksi ja lapsen oikeuksien edistämiseksi tässä yhteydessä.
  • Seitz, Nina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan henkilötietojen suojan asettamia rajoituksia sille, millaisia tietoja luotonantajan on mahdollista hyödyntää täyttäessään kuluttajansuojalain 7 luvun 14 §:ssä asetettua velvollisuutta arvioida kuluttajan luottokelpoisuus ennen luottosopimuksen tekemistä. Kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnin velvollisuus pohjautuu kulutusluottodirektiiviin 2008/48/EY, ja sen taustalla on vaikuttanut toisaalta tarve ehkäistä kuluttajien ylivelkaantumista, mutta toisaalta myös vaikuttaa luotonantajien luottoriskeihin. Tutkielmassa tarkastellaan näiden sääntelyn taustalla vaikuttavien tavoitteiden merkitystä säännöksen tulkinnalle. Kyseessä on lainopillinen tutkimus, jossa vastataan kysymykseen siitä, millaisia edellytyksiä henkilötietojen suoja asettaa kuluttajan luottokelpoisuuden arvioinnille. Tutkielmassa käsitellään erityisesti sitä, millaisia tietoja luotonantajan on mahdollista käyttää kuluttajan luottokelpoisuuden selvittämisessä. Kysymystä tarkastellessa otetaan kantaa myös siihen, mikä asema henkilötietojen suojalla on Suomen oikeusjärjestyksessä. Aihetta lähestytään kuluttajansuojan näkökulmasta ja tutkielmassa pyritäänkin huomioimaan luottotietojen sääntelykokonaisuus, joka muodostuu henkilötietojen suojaa, kuluttajansuojaa sekä luottolaitoksia koskevasta sääntelystä. Tutkielmassa otetaan kantaa vastuullisiin menettelytapoihin kuluttajaluotonannossa ja tuodaan esiin niitä ongelmia, joita luottomarkkinoilla esiintyy kuluttajaluotonannon osalta. Tutkielmassa tuodaan myös esiin erilaisia näkökulmia kuluttajansuojaan luottomarkkinoilla ja otetaan kantaa myös siihen, olisiko luottosopimus katsottava sellaiseksi sopimukseksi johon kuluttajalla voitaisiin katsoa olevan oikeus nykyisessä luottoyhteiskunnassa. Tätä tarkastellaan erityisesti ottaen huomioon kuluttajansuojalakiin asuntoluottodirektiivin pohjalta esitetyt muutokset. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan myös kuluttajaluottoja ja henkilötietojen suojaa koskevaa valvontaa sekä seuraamuksia luottokelpoisuuden arvioinnin laiminlyönnistä.
  • Valmari, Tuija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa käsitellään elatusvelvollisen oikeutta vapautua elatustukivelan takautumissaatavasta. Tutkielman tarkoituksena on luoda kokonaiskuva siitä, miten elatuslainsäädännössä on huomioitu elatusvelvollisen heikentynyt maksukyky sen jälkeen, kun siviilioikeudellisesta elatusavusta on tehty täytäntöönpanokelpoinen päätös. Tutkielmassa on erityisesti etsitty vastausta siihen kysymykseen, millä edellytyksillä maksuvapautuksia on myönnetty elatusturvalain (671/1998) aikana, sekä siihen, millä edellytyksillä maksuvapautus voidaan myöntää nykyisen elatustukilain (580/2008) pohjalta. Tarkastelussa keskitytään erityisesti siihen, miten elatusvelvollisen tuloja, menoja ja varallisuutta on arvioitu. Tutkimusmateriaalina on käytetty Kuopion hallinto-oikeuden elatustuen takautumissaatavasta vapauttamista koskevia ratkaisuja vuosilta 2000–2009, jotka perustuvat jo aiempaan, kumottuun elatusturvalakiin. Ratkaisuja on analysoitu pääosin kvalitatiivisin tutkimusmenetelmin. Toisena materiaalina ovat sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnan ratkaisut, jotka perustuvat uuteen elatustukilakiin, joka tuli voimaan 1.4.2010. Näiden materiaalien pohjalta tutkielmassa on analysoitu maksuvapautusta koskevaa viranomaisen päätösargumentointia. Tutkimuksesta käy ilmi, että elatusvelvollisen taloudellisen tilanteen arvioiminen on ollut hankalaa elatusturvalain aikana. Maksuvapautusta koskeva sääntely mahdollisti laajan tulkintavallan, mikä johti jokseenkin sekavaan oikeuskäytäntöön ja erikoisiin laintulkintatilanteisiin. Yhtenäistä linjaa siitä, milloin elatusvelvollista pidettiin maksukyvyttömänä, ei ollut. Elatusvelvollisten asema saattoi näin ollen vaihdella asuinkunnan mukaan. Tutkielman perusteella elatustukilaki on sinällään parempi versio edeltäjästään, mutta kuitenkin riittämätön. Elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi Kelan tehtäväksi. Elatustukilakia koskevan hallituksen esityksen mukaan maksuvapautuksen perusteet oli suurilta osin tarkoitus säilyttää ennallaan. Tutkimuksen perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, että perusteet ovat jokseenkin muuttuneet. Maksuvapautusharkinnassa on siirrytty velallisen tosiasiallisen maksukyvyn tarkastelusta lähinnä velallisen bruttotulojen, sekä toisaalta maksukyvyttömyyden aiheuttaneen syyn tarkasteluun. Tämän tutkimuksen ympärille on mahdollista luoda jatkotutkimusta täydentämällä sitä Kansaneläkelaitokselta pyydettävällä aineistolla. Tutkimusta voisi jatkaa esimerkiksi pyytämällä Kansaneläkelaitokselta maksuvapautuspäätökset otantatutkimuksena edeltävältä vuodelta. Em. materiaalin avulla voitaisiin analysoida esimerkiksi sitä, kuinka Kansaneläkelaitos, jonka tehtäväksi elatustukilain tulkinta ja täsmentäminen jäi, on onnistunut soveltamaan elatustukilain 21 §:n maksuvapautuksen edellytyksiä.
  • Kyllönen, Hanna-Mari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aiheena on välimiehen mahdollisuus edistää sovintoa Suomeen sijoittuvassa välimiesmenettelyssä. Sovinnon edistäminen välimiesmenettelyssä sekä erilaiset keinot yhdistää välimiesmenettely ja sovittelu ovat nousseet kansainvälisesti ajankohtaisiksi aiheiksi erityisesti viimeisten vuosikymmenien aikana. Suomessa prosessioikeuden tutkimus on kuitenkin keskittynyt lähinnä erilliseen tuomioistuinsovitteluun sekä tuomarin velvollisuuteen edistää sovintoa siviiliprosessissa. Välimiehen mahdollisuus edistää sovintoa ensisijaisen lainkäyttötehtävänsä ohella on oikeustilan selkeyden kannalta merkittävä tutkimuskohde, koska VML ei sisällä asiasta säännöksiä. Kysymys ei myöskään ole ollut ylikansallisten harmonisaatiotoimenpiteiden kohteena. Ainoa VML:n asianosaisten välistä sovintoa sivuava säännös on lain 33 §, jonka mukaan välimiesoikeus voi asianosaisten pyynnöstä vahvistaa heidän välilleen syntyneen sovinnon. Empiirisissä tutkimuksissa ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen arvioiden mukaan noin 32–60 % välimiesmenettelyistä päättyykin asianosaisten väliseen sovintoratkaisuun, jonka välimiesoikeus toisinaan myös vahvistaa välitystuomiolla. Sovintoratkaisun etuina voidaan nähdä mm. asianosaisten mahdollisuus hallita konfliktia, rakentaa uudelleen luottamuksellista suhdetta sekä säästää riidanratkaisun kustannuksissa. Sovinto mielletäänkin usein tehokkaaksi riskienhallinnan työkaluksi. Sovintoratkaisun ja sovittelun edut on huomioitu myös perinteisessä riidanratkaisussa eli oikeudenkäynnissä. Tuomarilla on positiivinen velvollisuus edistää sovintoa siviiliprosessissa, minkä lisäksi riidan osapuolilla on mahdollisuus sovitella asiaa erillisessä tuomioistuinsovittelussa. Samanlaisia oikeuspoliittisia valintoja ei kuitenkaan ole tehty välimieslainkäytön osalta. Tämä onkin ymmärrettävää ottaen huomioon välimieslainkäytön minimalistisen sääntelyn ja asianosaisten tahdonautonomian ja sopimusvapauden periaatteen aseman välimieslainkäytön johtavana periaatteena. Tutkielmassa pyritään selvittämään asettuuko välimiehen mahdollisuus edistää sovintoa asianosaisten määräämisvallan piiriin vai voidaanko VML:n ehdottomien säännösten ja välimieslainkäytön jälkikäteisen oikeudellisen kontrollin katsoa rajoittavan välimiehen mahdollisuutta edistää sovintoa. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin selvittämään, onko välimiehen soveliasta edistää sovintoa ja toisekseen, millä konkreettisilla keinoilla välimies voi edistää sovintoa. Tutkielmassa käsitellään mm. välimiesoikeuden mahdollisuutta ottaa sovinnollisen ratkaisun idea esille, antaa asiassa oma ehdotus sovintoratkaisun ehdoista sekä antaa materiaalinen tai oikeudellinen ennakkonäkemys tietyn riitaisen kysymyksen ratkaisusta. Lisäksi tutkielmassa käsitellään välimiehen mahdollisuutta toimia asiassa sovittelijana välimiesmenettelyyn integroidun sovittelun aikana sekä tässä ominaisuudessa tavata menettelyn asianosaisia erikseen ilman kaikkien asianosaisten läsnäoloa. Lisäksi tutkielmassa käsitellään välimiesoikeuden mahdollisuutta vahvistaa asianosaisten välille syntynyt sovinto sekä tämän vahvistetun sovinnon kansallista ja kansainvälistä täytäntöönpanoa. Tutkimuksen tulosten mukaan välimiehen mahdollisuus edistää sovintoa asettuu selkeästi asianosaisten määräämisvallan piiriin ja siten välimiesmenettelyyn voidaan integroida erilaisia elementtejä institutionaalisesta sovittelusta asianosaisten suostumuksella. Ennen sovittelutoimenpiteisiin ryhtymistä välimiesoikeuden tulisi kuitenkin saada asianosaisilta nimenomainen kirjallinen suostumus, jossa he hyväksyvät menettelytavan ja sitoutuvat olemaan moittimatta välitystuomiota menettelytavan perusteella. Ylikansallisissa suosituksissa ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen valossa voidaan argumentoida, että kyseinen suostumus tulisi katsoa riittäväksi perusteeksi turvaamaan välitystuomion sitovuus ja täytäntöönpanokelpoisuus.