Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Rydbeck, Axel (Helsingin yliopisto, 2018)
    One of the indisputable characteristics of any market is that they are and always will be to a certain extent speculative. When the securities markets are speculative, they will include investors who are not intrinsically concerned with the powers of supply and demand that shape the fundamental value of a security. Instead, speculative investors are engaged in investing where the modus operandi relies on a change in the price of a security which is either insufficient in regard or excessive to a change in its fundamental value. As most any phenomena on the securities markets, the net benefit or cost of speculative investing is the subject of extensive debate in financial research. Proponents high-light the increase in market liquidity often associated with speculative investing, as well as its potential for increasing the informational efficiency of the markets. In contrast, opponents argue that speculators are the culprits behind inefficiencies and potentially devastating price bubbles. Due to the ambiguous nature of speculative investing, little consensus exists regarding when it could be considered either benevolent or malignant. The matter of speculative investing assumes a further theoretical dimension when we begin to consider regulating the securities market. More precisely, speculative investing raises interesting questions for both the regulatory approaches towards continuous issuer disclosure and insider trading regulation. Obligating continuous issuer disclosure and prohibiting insider trading are to their nature two very different regulatory tools with two very different purposes: the former seeks to extend the amount of relevant information on the market whilst the purpose of the second is to, at the end of the day, limit investing on the basis of relevant information. When we add in the rogue element of speculative investing, interesting questions arise as to when regulation will be hard-pressed to fulfil their respective purposes. Challenges occur especially when regulation attempts to supply information regarding the fundamental value of a security to the market mechanism but might end up back-firing when the market mechanism is gripped by potentially harmful elements of speculative investing. These theoretical conjectures move into the plane of the very much tangible, as we begin to consider the content of the current EU approach towards regulating disclosure and insider trading through the Market Abuse Regulation (MAR, EU 596/2014). In the MAR, the foundational approaches towards both forms of regulation are manifested in the uniform definition of inside information. This means that any theoretical assessments regarding the appropriate dynamic between speculative investing and disclosure vis- à-vis insider trading regulation, need to be necessarily fit into the framework offered by de lege lata or risk resulting in unsatisfactory or legally untenable outcomes. This thesis seeks to investigate, expand and highlight potential challenges between the two forms of regulation and the phenomena of speculative investing. In order to do this, it adopts a law and economics method with a core constructed around the maxim of market-efficiency. The ambition of the thesis is constructed by three principal purposes. Firstly, the thesis will examine when speculative investing contains elements potentially harmful to market efficiency. Secondly, the thesis will establish what consequences this has for obligations on continuous issuer disclosure and how this relates to prohibitions against insider trading. Thirdly, the thesis will evaluate the MAR approach towards regulating issuer disclosure and insider trading in light of what has been established. In order to form comprehensive understanding of the above, this thesis seeks to answer the following three research questions: 1. What are elements to speculative investing which can possibly cause harm to the market mechanism? 2. When will issuer disclosure likely lead to speculative investing which causes harm to the market mechanism? 3. How does the above relate to the purposes of insider trading regulation?
  • Jääskeläinen, Inka; Jääskeläinen, Inka (Helsingin yliopisto, 2018)
    Vallanjakoperiaatetta ja tuomioistuinten riippumattomuutta on pidetty oikeusvaltion itsestään selvinä lähtökoh- tina. Riippumattomien tuomioistuinten asemaa vallanjaon kokonaisuudessa ei kuitenkaan ole juuri tutkittu, vaikka tuomiovallan kuulumista riippumattomille tuomioistuimille pidetään vallanjaon dogmina. On esitetty, että vallan- jako ja tuomioistuinten riippumattomuus olisivat juurtuneet huonosti suomalaiseen oikeudelliseen ja poliittiseen kulttuuriin. Tutkimuksessa tarkastellaan vallanjakoa ja tuomioistuinten riippumattomuutta pyrkien oikeusdogmatiikan meto- dein selvittämään näiden valtiosäännön perusperiaatteiden sisältöä. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti tuo- mioistuinten rakenteellista ja ulkoista riippumattomuutta. Tutkimuksessa selvitetään, miten organisatorisen vallan- jaon erottamat valtioelimet voivat vaikuttaa toistensa toimintaan lain sallimin keinoin. Tutkimuksessa havainnoi- daan myös oikeuden ja politiikan rajapinnoille sijoittuvaa ylimpien valtioelinten välistä tosiasiallista toimintaa val- tiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Kyseessä on institutionaalinen valtiosääntöoikeudellinen tutkimus, joka pyrkii vastaamaan siihen, mikä on vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden merkitys ylimpien valtioelinten välisissä suhteissa. Vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden käsitteitä ei ole määritelty lainsäädännössä. Tarkasteltaessa kä- sitteiden sisältöä tarkemmin havaitaan, että ne eivät ole yksiselitteisiä tai tarkkarajaisia. Ylimpien vallankäyttäjien väliset suhteet näyttäytyvät monimutkaisena oikeudellisten ja tosiasiallisten vaikutuskanavien verkkona, jossa mo- lemminsuuntaiset vaikutussuhteet sijoittuvat oikeuden ja politiikan rajapinnalle. Lisäksi vallankäyttäjien väliset yhteydet näyttävät sijoittuvan suuressa määrin vallanjaon harmaalle alueelle, jossa suhteiden oikeudellisen arvi- ointiperustan lisäksi kuvaan tulevat myös poliittisen kulttuurin ja moraalin kaltaiset tekijät. Median esille nostamat ja ylimpien laillisuusvalvojien käsittelemät tapaukset havainnollistavat, että vallankäyttäjät eivät ole aina tunnistaneet vallanjaon ja tuomioistuinten riippumattomuuden merkitystä omassa toiminnassaan. Ylimpien vallankäyttäjien tulisi huomioida asemastaan johtuvat, vallanjakoon ja tuomioistuinten riippumattomuu- teen liittyvät rajoitteet. Tuomioistuinten riippumattomuuden tosiasiallisen vaarantumisen lisäksi on kysymys tuo- mioistuinten riippumattomuuskuvasta – siitä, miltä toiminta tai järjestely näyttää objektiivisesti ulospäin. Tuomioistuinten riippumattomuutta pidetään välttämättömänä vaatimuksena oikeusturvan – sekä ihmisoikeuksien että oikeusvaltioperiaatteen – toteutumiselle. Riippumattomuuden periaatteellisen tärkeyden ja symbolisenkin mer- kityksen vuoksi voitaisiin harkita riippumattomuuden käsitteen määrittelyä lainsäädännössä.
  • Laitinen, Hannele (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä - Referat – Abstract Suomessa sovelletaan vapaata todistusteoriaa, johon liittyy tuomioistuimen vapaa todistusharkinta. Tuomioistuimella on valta määrittää myös todistajankertomukselle annettava näyttöarvo vapaasti. Todistusharkinta ei saa kuitenkaan olla mielivaltaista, vaan todistusharkintaratkaisujen tulisi olla perusteltuja. On havaittu, että todistajankertomuksiin luotetaan liiankin paljon; ne ovat usein epäluotettavampia kuin niiden arvioidaan olevan. Seurauksena voi olla väärä tuomio. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitkä seikat voivat vaikuttaa todistajankertomuksen luotettavuuteen. Onko olemassa seikkoja, jotka viittaavat siihen, että todistajankertomus on luotettava tai epäluotettava? Mitä todistajanpsykologiaan liittyviä seikkoja tuomarin tulisi tuntea, jotta hän voisi arvioida todistajankertomuksen luotettavuutta ja tehdä perusteltuja todistusharkintaratkaisuja? Todistajankertomuksiin liittyy virhelähteitä ja epävarmuustekijöitä, joiden mahdollinen vaikutus todistajankertomukseen tuomioistuimen tulisi huomioida. Todistaja saattaa tahallaan tai tahattomasti kertoa tapahtumista tavalla, joka ei vastaa todellisuutta. Syitä tälle voi olla monia; ihmisen havainnointi- ja muistikyky ovat rajallisia, muistikuvat saattavat vääristyä tai todistaja saattaa haluta suojella asianosaista. Todistajankertomuksen luotettavuudesta voi saada viitteitä kertomuksen sisällöstä ja selvittämällä esimerkiksi tapahtuman havainnointiolosuhteita. Osana tutkielmaa on toteutettu suppea havainnointitutkimus, jossa on esimerkinomaisesti tutkittu, kuinka tuomarit arvioivat todistajankertomuksen luotettavuutta, kuinka he perustelevat todistusharkintaratkaisuja ja ottavatko he todistajanpsykologista tietoa huomioon. Tutkimuksessa on havaittu, että tuomarit tuntevat ainakin joitakin tunnusmerkkejä, jotka puhuvat kertomuksen luotettavuuden puolesta. Todistusharkintaratkaisuja on kuitenkin perusteltu puutteellisesti.
  • Helistö, Janne (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tarkoituksena on selvittää, millaisista vaiheista kuluttajasopimuksen yksipuolinen muuttaminen koostuu ja mitä asioita elinkeinonharjoittajan on missäkin vaiheessa otettava huomioon. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, kuinka paljon harkintavaltaa Suomella on ollut muutosoikeuden varaamista ja käyttöä koskevassa sääntelyssä ja toisaalta kuinka suuri osa lainsäädännöstä perustuu jäsenvaltioita velvoittavaan unionilainsäädäntöön. Tutkimuskysymystä lähestytään lainopin eli oikeusdogmatiikan näkökulmasta. Tutkielma edustaa pääosin käytännön lainoppia eli oikeussääntöjen tulkintaa. Tarkoituksena ei ole esimerkiksi luoda uusia käsitteitä. Toisaalta metodi on siinä mielessä systematisoiva, että tutkielmassa kootaan yhteen eri alojen lainsäädäntöä siten, että yksipuolisen muutosoikeuden pidättäminen ja käyttö jaetaan yksityiskohtaisesti eriteltyihin vaiheisiin, joista kutakin tarkastellaan eri aloja koskevan lainsäädännön kautta. Tutkielma ei ole varsinaisesti oikeussosiologinen, mutta kuluttajaoikeudellisen aiheen vuoksi psykologisilla argumenteilla on suurempi painoarvo kuin klassisessa sopimusoikeudessa. Muutosoikeuden pidättämistä koskevaan sääntelyyn vaikuttaa EU-tasolla ensinnäkin sopimusehtodirektiivi 93/13/ETY, joka velvoittaa jäsenvaltiot suojelemaan kuluttajia kohtuuttomilta ehdoilta sellaisissa tapauksissa, joissa kuluttaja ei ole voinut vaikuttaa elinkeinonharjoittajan käyttämän ehdon sisältöön. Direktiivin mukaan ehdot on laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi eivätkä ne saa johtaa huomattavaan epätasapainoon osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien välillä. Direktiivin liitteessä oleva ohjeellinen luettelo ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina, sisältää myös ehtoja, joissa elinkeinonharjoittajalle varataan yksipuolinen muutosoikeus. Suomessa luetteloa ei ole sisällytetty lakiin, vaan sille on annettu asema oikeuslähteenä selostamalla sen sisältöä kuluttajansuojalain muutossäädöksen perusteluissa. Kun tuomioistuimen ratkaistavana on elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välinen riita, joka perustuu sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan kuuluvaan ehtoon, sen on noudatettava direktiivin tulkintaa koskevia unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuja, joiden mukaan ehdon kieliopillinen ymmärrettävyys ei riitä täyttämään ehtoihin kohdistuvaa avoimuuden vaatimusta, ehdon kohtuuttomuus on arvioitava viran puolesta myös ilman kuluttajan esittämää väitettä ja kohtuuttomat ehdot on todettava kokonaan mitättömiksi. Sähkösopimuksia, maakaasusopimuksia, viestintäpalvelusopimuksia, luottosopimuksia, maksupalvelusopimuksia ja matkapakettisopimuksia koskevissa direktiiveissä säädetään erikseen, että jäsenvaltioiden on suojeltava kuluttajaa yksipuolisilta muutoksilta direktiiveissä tarkemmin määritellyin tavoin. Suomessa kuluttajaa suojellaan usein tiukemmin kuin direktiivit edellyttävät. Toisaalta myös direktiivien tulkintaa koskevissa unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuissa voidaan antaa kuluttajille oikeuksia, joiden olemassaoloa ei direktiivien sanamuodon perusteella voisi välttämättä arvata. Lisäksi Suomessa säädellään yksipuolisen muutosoikeuden pidättämistä ja käyttöä myös vakuutussopimuksiin, vuokrasopimuksiin, vesihuoltoa ja huleveden viemäröintiä koskeviin sopimuksiin, taloelementtien kauppaa ja rakennusurakkaa koskeviin sopimuksiin sekä uuden asunnon kauppaa koskeviin sopimuksiin sovellettavassa lainsäädännössä.
  • Parkkisenniemi, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa käsitellään välimiehen vahingonkorvausoikeudellista asemaa. Tutkimuskysymykset voidaan tiivistetysti jakaa kolmeen: 1. Millaisia tulkinnallisia oikeudellista harkintaa sisältäviä velvoitteita välimiehellä on ja millaiseksi välimiehen hyväksyttävien ratkaisuvaihtoehtojen ala muodostuu analysoitavien velvoitteiden kohdalla, 2. Vahingonkorvausoikeuden peruskysymykset välimiehen vahingonkorvausvastuun arvioinnissa, 3. Välimiehen vastuunrajoitukset ja vastuunrajoitusten sitovuus välimiehen ja asianosaisten välisessä oikeussuhteessa. Välimiehen vahingonkorvausoikeudellisesta asemasta ei ole välimiesmenettelyn ylikansallisesta luonteesta huolimatta päästy yhteisymmärrykseen, mistä johtuen välimiehen vahingonkorvausoikeudellinen asema vaihtelee valtioittain. Tässä tutkielmassa välimiehen vahingonkorvausoikeudellista asemaa lähestytään ensisijaisesti Suomen oikeuden mukaan. Tutkielmassa esitellään kuitenkin kansainvälisiä näkökulmia ja teorioita välimiehen vastuuseen liittyen, jotta voidaan ymmärtää, mistä kansainväliset erot johtuvat ja millaisia seikkoja voidaan ottaa huomioon välimiehen vastuuta arvioitaessa. Välimiehen vastuun kannalta tärkeänä lähtökohtana on pidetty oikeudellisen harkinnan ja muun toiminnan erottamista. Kansainvälisessä keskustelussa on painotettu tarvetta rajata välimiehen vastuuta varsinaisessa lainkäytössä, kun taas muiden välimiestehtävään sisältyvien velvoitteiden osalta vastuun realisoitumista on pidetty mahdollisena. Tämän tutkielman mielenkiinto kohdistuu erityisesti välimiehen mahdolliseen vastuuseen oikeudellista harkintaa sisältävien velvoitteiden tultua väitetysti laiminlyödyksi. Tämänkaltaisten velvoitteiden sisältö on avoin tulkinnalle, jolloin keskeisessä asemassa on hahmottaa välimiehen harkintavallan rajoja eli hyväksyttävien ratkaisuvaihtoehtojen alaa. Valitulla lähestymistavalla pyritään tuomaan uutta näkökulmaa välimiehen vahingonkorvausoikeudelliseen asemaan. Velvoitteiden analysoinnista siirrytään käsittelemään tutkielman toista tutkimuskysymystä eli vahingonkorvausoikeuden peruskysymyksiä välimiehen vahingonkorvausvastuuta arvioitaessa. Tässä kokonaisuudessa analysoidaan ja hahmotetaan muun muassa välimiehen vastuumuotoa, tuottamusarviointia ja korvattavan vahingon määrää. Viimeisessä laajemmassa kokonaisuudessa keskitytään välimiesmenettelysääntöjen vastuunrajoituslausekkeisiin ja niiden sitovuuteen. Tutkielman tarkoituksena on osoittaa, että vastuunrajoituslausekkeiden käyttö on perusteltua välimiehen ja asianosaisten välisessä oikeussuhteessa. Tutkielman lopuksi esitellään vielä mahdollisia tulevaisuuden suuntauksia, jotka voivat vaikuttaa välimiehen vahingonkorvausoikeudelliseen asemaan. Tutkielmassa pohditaan esimerkiksi sitä, voisiko välimiesrekisterin perustaminen parantaa välimiesmenettelyn laatutasoa. Tutkielmassa todetaan, että vahingonkorvausvastuun realisoitumisen voidaan katsoa olevan mahdollista myös oikeudellista harkintavaltaa sisältävien velvoitteiden laiminlyönnin kohdalla. Tällaisissa tilanteissa välimiehen ratkaisun ei voida katsoa olleen hyväksyttävien ratkaisuvaihtoehtojen piirissä. Tällaisten velvoitteiden laiminlyöntien yhteydessä mahdolliset vahingonkorvauskanteet tulisivat kuitenkin perustumaan vaikeisiin näyttökysymyksiin ja todisteluihin siitä, mikä on sanotun velvoitteen sisältö ja siten välimiehen toiminnalta odotettu taso. Vaikka prosessi lopulta päätyisi siihen, että välimiehen toiminnan katsotaan olleen hyväksyttävien ratkaisuvaihtoehtojen piirissä, on välimies tämän todistaakseen joutunut osallistumaan kuormittavaan oikeusprosessiin. On perusteltua sanoa, että välimiehiä tulisi suojata tämänkaltaisilta kanteilta.
  • Mikola, Riina (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tietotekniikan käyttöönotto ja kehittyminen sekä siirtyminen tekniseen tietojenkäsittelyyn ovat luoneet viime vuosikymmenien varrella erilaisia tietotekniikkarikoksia. Niin sanotut tietoverkkorikokset ovat tietotekniikkarikosten alalaji, joka kehittyi tietoverkkojen ja erityisesti internetin käyttöönoton ja käytön yleistymisen myötä. Globalisaation ja internetin käyttöönoton myötä tietoverkkorikollisuusuudesta on tullut yksi yhteiskuntaan ja sen infrastruktuureihin laajimmin vaikut-tavista rikollisuuden muodoista. Tietotekniikan, tietotekniikkarikosten ja tietoverkkorikosten kehitys on alusta alkaen vaikuttanut samanaikaisesti koko läntiseen maailmaan. Tämän vuoksi niiden saralla on tehty paljon kansainvälistä lainsäädäntöyhteistyötä. Valtioiden lainsäädäntöjen harmonisointiin on kiinnitetty paljon huomiota erityisesti tietoverkkorikosten kansainvälisen luonteen takia. Tietoverkkorikokset ovat valtioiden rajat ylittäviä rikoksia. Koska nämä rikokset tehdään usein internetissä, eikä tekijän tarvitse rikosta tehdäkseen päästä fyysisesti käsiksi tietojärjestelmään tai tietoliikenteeseen, voidaan tietoverkkorikokset suorittaa myös toisen valtion alueelta. Niissä käytettävän teknologian vuoksi saattaa olla myös vaikeaa määritellä, minkä valtion alueella tietoverkkorikokset ovat tehty ja minkä valtion lainsäädäntöä niihin tulisi soveltaa. Tämän vuoksi valtioiden on tärkeää harmonisoida tietoverkkorikoksia koskevat lainsäädäntönsä siten, etteivät tekijät voi välttää rangaistusta tai vaikuttaa siihen suorittamalla tekonsa sellaisesta valtiosta käsin tai kohdistamalla ne sellaisen valtion alueelle, jossa tietoverkkorikoksia ei ole kriminalisoitu tai ne on kriminalisoitu löyhemmin kuin muissa valtioissa. Tietoverkkorikosten rangaistussäännösten on myös oltava selkeitä ja tarpeeksi kattavia, jotta niitä voidaan soveltaa nykyiseen tietoverkkorikollisuuteen. Koska tietotekniikan kehitys vaikuttaa nopeasti tietoverkkorikosten tekotapojen muotoutumiseen, on pidettävä huoli siitä, että rikostunnusmerkistöt sisältävät ajankohtaisia ja teknisesti oikeita termejä. Tutkielmani käsittelee siis tietotekniikkarikosten ja erityisesti tietoverkkorikosten kansainvälistä sekä kansallista lainsäädäntöhistoriaa sekä yleisimpien poliisin tietoon tulleiden tietoverkkorikosten tunnusmerkistöjen tulkintaa. Tutkin tietotekniikkarikosten ja erityisesti tietoverkkorikosten kehitykseen ja harmonisointiin liittyvää kansainvälistä yhteistyötä ja sitä, millä tavoin se on vaikuttanut tietoverkkorikosten rangaistussäännösten muotoutumiseen Suomen rikoslaissa. Lisäksi analysoin sitä, miten nykyisiä tietoverkkorikostunnusmerkistöjä tulisi tulkita ja minkälaisiin tekoihin niitä voidaan soveltaa. Tunnusmerkintöjen tulkinnassa kiinnitän huomioita myös siihen, loukkaavatko rangaistavat teot ensisijaisesti tiedon ja tietojärjestelmien luottamuksellisuutta, eheyttä vai käytettävyyttä. Sen lisäksi, että pyrin osoittamaan, millä tavalla kansainvälinen yhteistyö on vaikuttanut tietoverkkorikosten kansainväliseen sääntelyyn ja Suomen rikoslakiin, tarkastelen tutkimuksessani myös kriittisesti tietoverkkorikosten rangaistus-säännösten muotoilua ja pyrin tulkitsemaan niiden sisältöä. Suurimpana ongelmana tietoverkkorikosten rangaistusäännösten tulkinnassa pidän ajankohtaisen asiaa käsittelevän oikeuskirjallisuuden sekä oikeuskäytännön ja ennakkopäätösten puuttumista sekä lain esitöiden suppeutta. Toisaalta myös tunnusmerkistöjen muotoilua on mielestäni vielä parannettava.
  • Rosendahl, Julia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Miljön utsätts konstant för förstörelse både från statligt håll och som resultat av multinationella företags verksamheter, speciellt i fattigare länder. Miljöfrågor går ofta hand i hand med humanitära problem och därför har det redan i många år yrkats på att Internationella brottmålsdomstolen, ICC, skulle börja undersöka och åtala gärningar i relation med miljöförstörelse. I september 2016 utkom ett policydokument upplagt av Åklagarens kansli vid Internationella brottmålsdomstolen, ICC. I detta policydokument framfördes hur Åklagaren i fortsättningen kommer att prioritera och välja de fall, som tas upp till undersökning och eventuellt åtal i ICC. Policydokumentet fastställde att Åklagarens kansli kommer att bl.a. prioritera undersökningen av brott som görs genom, eller som resulterat i, miljöförstörelse, olagligt utnyttjande av naturtillgångar eller olagligt berövande av land. Avhandlingen behandlar brott mot mänskligheten under Romstadgan för Internationella brottmålsdomstolen, då det görs genom användningen av miljöförstörelse eller olagligt berövande av land. Detta görs genom att noggrant undersöka de kriterier som utgör brott mot mänskligheten under Romstadgan för Internationella brottmålsdomstolen samt undersöka olika situationer, där miljöförstörelse använts som ett reskap vid grymma människorättskränkningar. Situationerna som undersöks är olagligt berövande av land (s.k. markrofferi) i Kambodja, användandet av miljöförstöring som ett redskap mot civilbefolkning i Iraks våtmarker samt multinationella oljeföretag som förstört regnskogar i Ecuadors. Avhandlingen behandlar även juridiska personers ansvar vid brott mot mänskligheten under Romstadgan, i syfte att utreda hur t.ex. multinationella företag kunde hållas ansvariga för grymma miljöförstörelser som påverkar lokala samhällen. I den första delen av avhandlingen behandlas Internationella domstolen, dess historik och jurisdiktion. Jurisdiktionen är ändå det som mest begränsar ICC:s chanser att undersöka människorättskränkande situationer. Härefter granskas brottet brott mot mänskligheten utifrån vilka kriterier som måste uppfyllas för att en gärning kan anses utgöra brott mot mänskligheten. Sedan undersöks hur och under vilka omständigheter miljöförstörelse och olagligt berövande av land kan åtalas i ICC. Till sist diskuteras juridiska personers medverkan i brott mot mänskligheten, speciellt då det begås med hjälp av miljöförstörelse. Här granskas alltså ifall juridiska personer eller deras företagsledare på ett effektivt sätt kan hållas ansvariga för sådana brott. Syftet med avhandlingen är att undersöka ifall ICC kan användas som ett effektivt organ till att avsluta straffrihet i fråga om internationell miljöförstörelse, under hurudana omständigheter det är möjligt att väcka åtal om miljöförstörelse i ICC och om Policydokumenten egentligen gör någon verklig förändring i internationell straffrätt. I slutet av undersökningen uppkommer det dock luckor i den internationella straffrätten i fråga om juridiska personers ansvar vid grova människorättskränkningar och därför diskuteras även hur denna straffrihet för juridiska personer kunde avhjälpas. ICC:s förmåga att fungera som ett effektivt forum för åtal av internationell miljöförstörelse ifrågasätts också, speciellt på grund av dess snäva jurisdiktion, begränsade resurser samt komplementäritet.
  • Parmala, Julius (Helsingin yliopisto, 2018)
    As the esports scene has grown in the past ten years, so has the legal problems surrounding it. Because esports does not have the same kind of structure surrounding it as other sports, it lacks the committees and bylaws that could help in solving different legal issues. Instead esports relies on the more common legal avenues to solve problems that might be completely unheard of in other sports. This study will consider the contractual and legal relationships between different parties in an event where an unauthorized party is using a third party program to ‘rebroadcast’ the gameplay footage of a professional esports player on a streaming site. To thoroughly consider all the angles in an event like this, the author has to consider legal standing of all the parties involved. However, the study will focus on the legality and possible ramifications that an event like this might cause. As most of the more important service providers to date, especially the ones focused on streaming esports, have their base of operations in the United States, the study will focus on the legislation and the case law of the United States. Some legal points from foreign intellectual property legislations will be introduced, and the broader effects of different harmonization processes of international copyright treaties will be explained, but for the sake of clarity, the focus will be locked on the legislation of the United States and especially the Digital millennium copyright act and the Lanham Act. Also some watershed cases from U.S. case law will also be introduced to give some intelligibility to the actual applicability of the legal points that are made. As the contractual relationships between the video game developer, the professional videogame player (esports player) and the creator of the third party software are among the most important parts of the study, there is a separate chapter for the Terms of service agreements (TOS) and the End user license agreements (EULA). This is done to give the reader a basic understanding of the ways that video game companies establish and impose control over their intellectual property in the video game industry. Case law and interpretations of different court cases regarding the Terms of service agreements and End user license agreements will be introduced. As the subject matter is unavoidably intertwined with the use of worldwide web, it is important to look at the current legislation that is used to control things like e-commerce, and converse on the different aspects of intellectual property protection used in the digital age. For the reader to understand the basics of the harmonization of different intellectual property legislations in the internet age, the study will introduce some of the most important international intellectual property treaties, which form the basis for harmonized intellectual property protection in different countries worldwide. For clarity’s sake, a real life event where an individual used a third party program to stream a pro esports player’s gameplay on a streaming site will be introduced. The legal actions of each legal subject will be covered and the legal validity of their actions will be analyzed and used as a base for broader legal analysis on the subject of rebroadcasting via third party programs.
  • Soivio, Viivi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielma käsittelee älykkäiden sopimusten virhetilanteiden tulkintaa sopimusoikeudellisesta näkökulmasta. Älykkäät sopimukset ovat tutkielman kirjoittamishetkellä vielä melko uusi ilmiö, ja niiden laajempi käyttöönotto tulee mahdollisesti tapahtumaan vasta tulevaisuudessa. Älykkään sopimuksen konsepti on esitelty jo 1990-luvulla, mutta se on noussut uudenlaisella tavalla kiinnostuksen kohteeksi teknologian kehityksen myötä. Älykäs sopimus on lohkoketjuteknologiaan perustuva tietokoneohjelmisto, jonka ohjelmistokoodiin voidaan sisällyttää sopimuksen ehdot, jotka ohjelmisto automaattisesti toimeenpanee ehdoissa määriteltyjen ennakkoehtojen täyttyessä. Älykkään sopimuksen taustalla vaikuttavan lohkoketjuteknologian ominaisuuksien ansiosta älykästä sopimusta on sen tekemisen jälkeen käytännössä mahdotonta muuttaa oikeudettomasti jälkikäteen, eikä automaattisen toimeenpanon ansiosta osapuoli voi vetäytyä sopimuksesta tai laiminlyödä sopimusvelvoitteitaan. Koska ohjelmistokoodi tyypillisesti voi kuitenkin sisältää virheitä, nousevat älykkäiden sopimusten tapauksessa kyseeseen samankaltaiset sopimuksen virheeseen liittyvät tulkintatilanteet kuin tavanomaisen kirjallisen sopimuksen kanssa. Tutkielman tavoitteena on pyrkiä arvioimaan sopimusoikeuden tahdonilmaisun virhettä koskevan sääntelyn soveltumista älykkään sopimuksen sisältämään virheeseen. Arvioitavaksi soveltamistilanteiksi tunnistetaan ensinnäkin tahdonilmaisun antajan erehdyksen johdosta sopimukseen sisältyvät virheet. Toisena älykkään sopimuksen ohjelmistokoodista muodostuviin ehtoihin virheen aiheuttavana tilanteena tunnistetaan tiedonsiirrossa tapahtuvat virheet. Lisäksi tahdonilmaisuun virheen aiheuttavana erillistapauksenaan tunnistetaan tietokoneen automaattisesti ja itsenäisesti ihmisen puolesta antama tahdonilmaisu, jota tarkastellaan tutkielman lopussa lyhyesti. Tahdonilmaisun antajan erehdyksestä johtuvaan virheeseen sekä tiedonsiirron häiriöstä aiheutuvaan virheeseen mahdollisesti soveltuviksi säännöksiksi tunnistetaan varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929) 32 §. Tehdyn tarkastelun perusteella ilmaisuerehdystä koskeva OikTL 32.1 § vaikuttaisi olevan lähtökohtaisesti sovellettavissa myös älykkään sopimuksen koodimuotoisiin ehtoihin tahdonilmaisun antajan erehdyksen johdosta syntyneeseen virheeseen. Säännöksen soveltamiskynnyksen ylittymisen kannalta keskeiseen osaan nousee säännöksen vastapuolelta edellyttämän, perustellun vilpittömän mielen arviointi. Tutkielmassa havaitaan, että sopimukseen liittyvän osapuolen osalta vilpittömän mielen edellytys vaikuttaisi täyttyvän helpommin verrattuna sopimuksen laatineeseen osapuoleen. OikTL 32.2 §:n välitysvirhesäännöksen osalta arviointi keskittyy tunnistamaan, millä edellytyksillä säännös voisi olla sovellettavissa älykkään sopimuksen tekemisen yhteydessä tapahtuvaan tiedonsiirtoon. Tehdyn tarkastelun perusteella välitysvirhesäännöksen soveltuminen kyseiseen tiedonsiirtoon vaikuttaisi perustellulta. Tutkielmassa tunnistetaan kuitenkin mahdollisuus säännöksen soveltamisesta aiheutuviin kohtuuttomiin oikeusvaikutuksiin, millä voi olla merkitystä, jos säännöksen relevanssi ilmenee käytännössä odotettua suuremmaksi. Itsenäistä harkintaa harjoittavan tietokoneen antamien tahdonilmaisujen osalta tutkielmassa arvioidaan mahdollisuutta soveltaa oikeustoimilain valtuutussäännöksiä. Mahdollisiksi näkökulmiksi tietokoneen antamien tahdonilmaisujen hahmottamiseen tunnistetaan OikTL 10.2 §:n mukainen asemavaltuutus sekä OikTL 11.2 §:n mukainen valtuutus. Tutkielmassa tunnistetaan myös OikTL 36 §:n (956/1982) sovellettavuus älykkään sopimuksen virheestä aiheutuvien kohtuuttomien oikeusvaikutusten näkökulmasta. Tutkielmassa kiinnitetään huomiota myös älykkään sopimuksen taustalla vaikuttavan teknologian asettamille rajoituksille oikeustoimilain säännösten soveltamiskäytännössä. Teknologisista rajoitteista johtuen älykästä sopimusta ei ole mahdollista pitää ainoastaan osittain voimassa tai tulkita osapuolen tarkoituksen mukaan, mistä johtuen seurauksena oikeustoimilain pätemättömyysnormien soveltamisesta on aina sopimuksen kokonaispätemättömyys. Tutkielman lopussa esitetään myös huomioita uuden teknologian asettamista vaatimuksista lainsäädännölle ja sen muutostarpeille.
  • Arimo, Hanna (Helsingin yliopisto, 2018)
    The research question of this thesis is about the effect of network neutrality on human rights. As network neutrality is a relatively difficult concept to define and there are several related concepts and practices, attention is also paid to how these different concepts and practices relate to network neutrality. These different practices include zero-rating, preferential agreements and traffic management practices like deep-packet inspection. These practices are analysed from the viewpoint of three different actors in the network neutrality relation: users, access providers and content providers. All three parties are, as evident from historic development, for the most part private actors with little involvement from public authorities. The human rights chosen for further analysis are freedom of expression, freedom of trade and industry and privacy. These particular rights were chosen because of the multitude of effects of different non-neutral practices, and because network neutrality affects the rights of different parties differently. The human rights are analysed mainly through the context of European Convention of Human Rights and the protections it affords, with comparisons to the United States Constitution. In addition to the three freedoms, effects on political rights and global politics are also discussed. The fourth chapter of this thesis discusses network neutrality regulation in the European Union and the United States of America, and how non-harmonised legislation is affecting human rights of individuals. Results of the research show support for calls of harmonised international regulation, as well as strengthened and expanded positive obligations of states to protect human rights within private relationships.
  • Rinta-aho, Juha (Helsingin yliopisto, 2018)
    Selonottovelvollisuudella tarkoitetaan rikosoikeudessa henkilöille asetettua velvollisuutta varmistua tiettyjen rikostunnusmerkistölle merkityksellisten seikkojen oikeellisuudesta ja niiden paikkansapitävyydestä. Sen katsotaan sisältyvään liiketoiminnassa henkilön vastuuasemaan. Sen merkitys on suuri etenkin talousrikoksissa. Niissä tahallisuusarviointi koskee usein olosuhdetahallisuutta, jonka kannalta ratkaisevaa on tekijän tietoisuus olosuhdetunnusmerkeistä. Henkilö, joka ei ota selkoa niihin liittyvistä asioista tai arvioi niiden merkitystä, laiminlyö selonottovelvollisuuttaan. Tällaisessa tilanteessa voitaisiin ajatella, että tekijältä voisi puuttua myös tahallisuudelta edellytettävä tietoisuus rikostunnusmerkeistä, jolloin kyse olisi tahallisuuden poistavasta erehdyksestä. Tällainen tarkoituksellinen tietämättömyys ei kuitenkaan voi oikeuskäytännön perusteella poistaa tahallisuutta. Tutkimusongelma on se, miten tahallisuus voisi perustua selonottovelvollisuuden laiminlyöntiin. Sille ei nimittäin ole nimenomaista prejudikaattitukea KKO:n oikeuskäytännössä. Tämän ratkaisemiseksi on kysyttävä, miten tahallisuudelle relevantti selonottotarve syntyy, miten tahallisuusrelevanttia selonottovelvollisuutta tulisi systematisoida ja miten tällaista selonottovelvollisuutta tulisi tarkastella käytännössä. Tutkimusongelmaa tarkastellaan nykyisen oikeustilan valossa. Tutkimusmenetelmänä käytetään siksi lainoppia, jonka avulla tutkimusongelmaan pyritään löytämään nykyiseen oikeustilaan soveltuva ratkaisu. Lakia tarkastellaan näin ollen varsin ratkaisukeskeisesti. Kirjoittaja esittää tutkielmassa selonottovelvollisuuden laiminlyöntiin perustuvan tahallisuuden tulkintatavaksi niin sanottua tosiseikkamallia, joka tarkastelee tekijän tietoisuutta ja käsitystä olosuhteelle merkityksellisistä tosiseikoista. KKO ei ole vielä ottanut kirjoittajan mielestä nimenomaisesti kantaa siihen, mikä selonottovelvollisuuden tarkempi merkitys olosuhdetahallisuudelle tulisi olla. Rikoslain yleisten oppien kokonaisuudistuksessa juuri talousrikosten vuoksi olosuhdetahallisuus jätettiin määräytyväksi oikeuskäytännön perusteella. KKO:n ennakkoratkaisut ovatkin tutkielmassa keskeinen oikeuslähde. Koska varsinaista prejudikaattitukea ei ole, tutkielmassa esitetty tosiseikkamalli pohjautuu pitkälti kirjoittajan omiin tulkintoihin oikeuskirjallisuudessa esitetyistä tulkintatavoista. Tutkimusongelmien jäsentämiseksi tutkielmassa käytetään esimerkkeinä veropetoksia (RL 29:1–3), joiden tahallisuusongelmat liittyvät pääasiassa juuri olosuhdetahallisuuteen. Siksi veropetokset tarjoavat otollisen näkökulman tutkimusongelmaan. Tutkielmassa tulkintatavaksi esitettävä tosiseikkamalli voisi vastata hyvin ainakin veropetosten tahallisuusongelmiin. Verotuksessa tahallisuudelle relevantti selonottotarve voi syntyä erilaisten liiketaloudellisten ja verotuksellisten tosiseikkojen havaitsemisen tai tosiseikkojen merkityksen epäselvyyden johdosta. Tällaisissa tilanteissa voi esiintyä tulkintaongelmia olosuhdetunnusmerkkien normatiivisuuden vuoksi. Se voi vaikeuttaa liiketaloudellisten tosiseikkojen rikosoikeudellisen merkityksen arviointia. Lisäksi tekijän subjektiivinen käsitys tosiseikoista on voitava huomioida, jotta pysyisimme rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen sisällä. Tutkielmassa todetaan myös, että tahallisuus- ja erehdyskysymykset ovat selonottovelvollisuuden näkökulmasta erotettavissa toisistaan. Selonottovelvollisuuden laiminlyöntiin vetoaminen voi johtaa epäoikeudenmukaiseen ratkaisuun, jos asiaa koskevat vero-oikeudelliset normit ovat tulkinnanvaraisia tai jos niiden soveltamista on vaikea ennakoida. Myös itse tosiseikat saattavat olla tulkinnanvaraisia. Rikosoikeudellisesti relevantti selonottovelvollisuus ei saisi siksi kirjoittajan tulkinnan mukaan poiketa liiketoiminnassa normaalisti suoritettavista tarkistus- ja varmistustoimenpiteistä. Tahallisuudelle relevantin selonottovelvollisuuden pohja on näin ollen ensisijaisesti vero-oikeudellisissa ja liiketaloudellisissa syissä, joten sen täyttämistä ei tulisi vaatia henkilöiltä ainoastaan rikosvastuun välttämisen mielessä.
  • Lakka, Sofia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan eräistä naapuruussuhteista annetun lain (NaapL 26/1920) 17 §:n mukaisen immissiokiellon merkitystä ympäristölupaharkinnassa. Immissiokielto voi tulla sovellettavaksi ympäristölupamenettelyssä ympäristösuojelulain (YSL 527/2014) viittaussäännösten kautta. YSL 27 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan laitos-luettelon ohella toiminta voi tarvita ympäristöluvan, jos toiminnasta saattaa aiheutua NaapL 17§:ssä tarkoitettua kohtuutonta rasitusta. Immissiokielto voi tulla myös sovellettavaksi ympäristöluvan edellytyksiä harkittaessa, sillä YSL 49§:n 1 momentin 5 kohdan mukaan toiminnasta ei saa aiheutua NaapL 17§:n mukaista kohtuutonta rasitusta. Tutkielmassa pääpaino on ajankohtaisen oikeuskäytännön sekä määrällisessä että laadullisessa tarkastelussa. Tutkielma perustuu vuosina 2015-2016 annettuihin Vaasan hallinto-oikeuden ympäristönsuojelulain soveltamista koskeviin päätöksiin ja niistä mahdollisesti annettuihin korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuihin. Lisäksi tutkielmassa hyödynnettiin aiheeseen liittyviä korkeimman hallinto-oikeuden vuosikirjaratkaisuja. Määrällisessä tarkastelussa pyritään vastaamaan muun muassa siihen, kuinka usein immissiokieltoa on sovellettu luvantarvekynnyksenä ja ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Määrällisen tarkastelun perusteella etsitään tietoa siitä, korostuuko immissiokiellon soveltaminen tietynlaisissa tilanteissa. Toisena tutkimustehtävänä selvitetään, miten käsitettä kohtuuton rasitus on tulkittu. Ajankohtaisesta oikeuskäytännöstä pyritään löytämään NaapL 17§:n kohtuuttoman rasituksen tulkintaa selventäviä esimerkkejä. Tutkielman perusteella immissiokieltoa on sovellettu usein ympäristölupia koskevassa muutoksenhaussa. Ajoittain immissiokielto on saanut itsenäisen ja tärkeän merkityksen ympäristölupaharkinnassa, kun sen perusteella on tasapainotettu haitankärsijöiden ja toiminnanharjoittajien oikeuksia ja velvollisuuksia. Toisaalta immissiokielto on ajoittain saanut epäitsenäisen roolin, jolloin se on saatettu rinnastaa muihin ympäristöluvan myöntämisen edellytyksiin. Ympäristösuojelulain sujuvoittamisen yhteydessä on esitetty, että ympäristösuojelulain ja naapuruussuhdelain välisiin viittaussäännöksiin tehtäisiin muutoksia. Pääasiallinen argumentti lainsäädäntömuutosten puolesta on, että immissiokiellon tulkintakäytäntö on liian ennakoimatonta. Tutkielmassa tarkastellaan, miltä väite immissiokiellon ennakoimattomuudesta näyttää oikeuskäytännön valossa. Joustavasti muotoiltu säännös aiheuttaa väistämättä jonkin verran tulkinnanvaraisuutta ja sitä kautta riskin ennakoimattomuudesta ja yhdenvertaisuuden vaarantumisesta. Aineiston perusteella immissiokielto on haastava joustava normi, sillä sen tulkinnanvaraisuuden aste ja täsmentämiskeinot ovat erilaisia tilanteesta riippuen. Tutkielman lopussa kootaan näkökulmia mahdollisista lainsäädäntömuutoksista
  • Jusslin, Santeri (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisia erikoissijoitusrahastoja koskevien ammattimaisten sijoittajien tekemien merkintätoimeksiantoja sopimusoikeudellisesta näkökulmasta. Tutkimusmetodi on lähes yksinomaan oikeusdogmaattinen, mutta se sisältää myös otteita de sententia ferenda -tyyppisestä tutkimuksesta. Näin on siksi, etteivät oikeuslähteet tai -kirjallisuus kykene tarjoamaan yksiselitteistä vastausta siihen, mikä voimassa olevan oikeuden kanta allekirjoitetun merkintälomakkeen sitovuuteen on. Tämä johtaa yleisten oikeusperiaatteiden ja reaalisten argumenttien käyttämiseen osana tutkimusta. Tutkielman tutkimustehtävänä on selventää vallitsevaa kansallista oikeustilaa rahaston ja rahastoon sijoittavan henkilön välisen oikeussuhteen syntymisen osalta. Tarkoitus on selvittää erityisesti allekirjoitetun merkintälomakkeen sopimusoikeudellista sitovuutta voimassa olevan oikeuden mukaan. Tutkimuksen tavoitteena on vastata siihen, ketkä ovat rahastosijoittamista koskevan sopimuksen osapuolet. Ensin ratkaistaan kysymys siitä, onko erikoissijoitusrahasto oikeussubjekti vai edustaako sitä ulkopuolisiin nähden rahastoyhtiö. Toiseksi tutkitaan, muodostaako allekirjoitettu merkintälomake sopimuksen sijoittajan ja rahastoyhtiön välille ja mikä on tämän sopimuksen keskeinen sisältö. Tutkimuksessa esitetään hypoteesi, että osapuolten välille on syntynyt inter partes sitova sopimus rahastosijoittamisesta, mikäli rahastosijoitusta koskeva merkintälomake on allekirjoitettu, vaikkei merkintäsummaa olisikaan maksettu. Suomessa oli tutkimusaineiston keräämisen aikaan (31.12.2017) rekisteröity 129 erikoissijoitusrahastoa, joista 113 rahaston dokumentaatio oli julkisesti saatavilla. Tätä aineistoa tarkastelemalla voidaan saada käsitys siitä, miten velvoittavaksi rahastoyhtiöt ovat määritelleet rahastomerkintää koskevan tahdonilmaisun. Tarkastelun kohteena ovat olleet ensisijaisesti ne rahastot, joita markkinoidaan pääasiassa ammattimaisille sijoittajille. Aineisto on kerätty rahastoyhtiöiden verkkosivuilta. Pääsääntöisesti erikoissijoitusrahastot ovat luonteeltaan avoimia, mutta markkinoilla on myös ns. single investor fund -tyyppisiä ammattimaisille sijoittajille suunnattuja rahastoja. Tyypillisesti tällaisten rahastojen dokumentaatio ei ole julkisesti saatavilla. Pyydettäessä tämänkin aineiston pitäisi olla rahastoyhtiöiltä saatavilla. Tämän tutkimuksen kannalta puuttumaan jääneiden 16 erikoissijoitusrahaston dokumentaatiota ei ole pyydetty erikseen, sillä niiden ei katsottu tuovan olennaista lisäarvoa muutoinkin kattavaan aineistoon. Tutkimuksen johtopäätös on, että sijoittajan allekirjoittama merkintälomakkeen voidaan tapauskohtaisesti ja tiettyjen edellytysten vallitessa tulkita konstituoivan häntä sitovan rahastosopimuksen, jonka sisältönä on sijoituksen tekeminen tiettyyn erikoissijoitusrahastoon. Näin syntyvän sopimuksen ehdot määräytyvät pääsääntöisesti yleisien sopimusehtojen asemassa sovellettavien kyseisen erikoissijoitusrahaston sääntöjen ja rahastoesitteen sekä erikseen osapuolten kesken sovittujen ehtojen mukaan. Sopimusvapautta rajoittaa rahastoyhtiön velvollisuus kohdella rahasto-osuudenomistajia ja sellaiseksi aikovia henkilöitä tasapuolisesti. Oikeuskäytännössä on linjattu, että yhdenvertaisuusperiaate edellyttää rahastoyhtiön noudattavan kaikessa toiminnassaan johdonmukaisia ja asiakkaiden yhdenvertaisuutta kunnioittavia lähtökohtia. Tapauskohtaisesti sopimuksen ehdoista jää riippumaan, mikä merkitys allekirjoitetulla merkintälomakkeella sopimusoikeudellisesti on. Tätä kirjoitettaessa vireillä on sijoitusrahastolainsäädännön kokonaisuudistus. Uudistuksen myötä muun muassa erikoissijoitusrahastoa koskeva sääntely ehdotetaan siirrettäväksi sijoitusrahastolaista vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain yhteyteen. Uudistuksella ei kuitenkaan nähdä olevan vaikutusta rahastomerkintöjä koskevaan kansalliseen oikeustilaan, jota tässä tutkimuksessa tutkitaan. Tutkimuksessa on seurattu Suomen lainsäädäntöä 11. toukokuuta 2018 säädöskokoelmaan 361/2018 asti.
  • Mankki, Saara (Helsingin yliopisto, 2018)
    Osakeyhtiöiden liiketoimintaan kohdistuvat avoimuus- ja läpinäkyvyysvaatimukset ovat kasvaneet. Osakkeenomistajien, velkojien ja muiden sidosryhmien etujen ja intressien mukaista on saada tietoa yhtiön merkittävistä liiketoimista ja liikekumppaneista. Erityisesti yhtiön sisäpiiriin, kuten yhtiön johtoon, kohdistuu raportointivaatimuksia ja korostunutta valvontaa. Yhtiön lähipiirin kanssa tehtäviin liiketoimiin eli lähipiiritransaktioihin liittyy usein huolta yhtiön edun kanssa kilpailevien intressien ajamisesta ja laittoman varojenjaon säännösten kiertämisestä. Lähipiiriliiketoimia on sen vuoksi pyritty sääntelemään tarkemmin, kuin yhtiön muita liiketoimia. Käytännössä yleinen lähipiiritransaktio on lähipiiriin kuuluvalle annettava laina tai lähipiiriin kuuluvan velasta annettava vakuus, jotka ovat yleisiä erityisesti konserniyhtiöiden välillä. Tutkielmassa tarkastellaan rajanvetoa kielletyn, laittomana varojenjakona pidettävän lähipiirilainan sekä toisaalta sallitun toimen välillä sekä sitä vahingonkorvausvastuuta, joka kielletyn lähipiirilainan perusteella aiheutuneesta vahingosta voi seurata. Vuonna 2006 voimaan tulleesta osakeyhtiölaista jätettiin pois erityiset lähipiirilainoja koskevat säännökset ja lähipiirilainojen arviointi jätettiin yleisten yhtiöoikeudellisten periaatteiden varaan. Lähipiirilainojen tai niihin rinnastettavien vakuuksien antaminen ei ole kiellettyä, mutta transaktion tulee täyttää tietyt kriteerit. Lähipiirilainan antamisen tulee olla yhtiön toimialan ja toiminnan tarkoituksen mukaista sekä edistää yhtiön etua. Osakeyhtiölain varojenjakoa koskevat säännökset rajoittavat lähipiiriliiketoimia lisäksi siten, että niille tulee pääsääntöisesti olla liiketaloudellinen peruste eikä yhtiön maksukyky saa vaarantua tällaisen transaktion yhteydessä. Lähipiirilainojen edellytyksistä voidaan tietyissä tapauksissa poiketa kaikkien osakkeenomistajien suostumuksella. Lähipiirilainoja koskeva problematiikka nousee käytännössä usein esille konserniyhtiöiden välisissä liiketoimissa. Lähtökohtaisesti jokaista yhtiötä arvioidaan erillisenä yhtiönä varoineen ja velvoitteineen siitä huolimatta, että yhtiö kuuluu konserniin. Niin sanottua konserni-intressiä ei siis pääsääntöisesti ole hyväksytty suomalaisessa yhtiöoikeudessa. Konsernien sisäisissä transaktioissa on kuitenkin joissain tapauksissa voitu antaa merkitystä myös konsernista saatavalle kokonaishyödylle liiketoimen liiketaloudellisen perusteen olemassa oloa arvioitaessa. Laittoman lähipiirilainan antamisesta voi seurata transaktion mitättömyys sekä velvollisuus palauttaa yhtiöstä laittomasti saadut varat. Laiton lähipiirilaina, jonka seurauksena on aiheutunut vahinkoa, voi johtaa myös osakeyhtiölain 22 luvun säännösten mukaisesti vahingonkorvausvastuuseen yhtiön johdolle tai osakkeenomistajalle sekä äärimmäisissä tapauksissa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Lakiin on lisäksi otettu tuottamusolettama, jonka mukaan yhtiön lähipiiriin kuuluvan eduksi tehdyllä toimella aiheutettu vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, ellei johtohenkilö tai osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti. Yhtiön johto on vastuussa laittomana varojenjakona pidettävän lähipiirilainan perusteella aiheutuneesta vahingosta, mikäli johto ei osoita toimineensa liiketoimista päättäessään huolellisesti. Johdon huolimattomuutta arvioidaan erityisesti OYL 1:8:n mukaisen huolellisuus- ja lojateettivelvoitteen perusteella ja tukea arviointiin voidaan saada myös business judgment rule -periaatteen soveltamisesta. Osakkeenomistaja voi joutua vastuuseen laittomasta lähipiirilainasta lähinnä silloin, kun osakkeenomistaja on osallistunut lainanantoa koskevaan päätöksentekoon yhtiökokouksessa. Osakkeenomistajan korvausvastuuta arvioidaan kuitenkin tapauskohtaisesti ja merkitystä annetaan osakkeenomistajan tosiasialliselle asemalle ja omistuksen suuruudelle, jolloin enemmistöomistajan ja toisaalta pienosakkeenomistajan vastuu voi määräytyä toisistaan poikkeavasti.
  • Kaura-aho, Heidi (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Tekijä/Författare – Author Heidi Kaura-aho Työn nimi / Arbetets titel – Title Maankäyttö- ja rakennuslain 99.3 §:n erityinen lunastusperuste ja maapoliittinen ohjelma Oppiaine /Läroämne – Subject Ympäristöoikeus Työn laji/Arbetets art – Level Maisteritutkielma Aika/Datum – Month and year 14.5.2018 Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielma käsittelee lunastusta maankäyttö- ja rakennuslain (MRL) 99 §:n erityisen lunastusperusteen nojalla. Kunnalla on mahdollisuus käyttää lunastusta kyseisen säännöksen valtuuttamana silloin, kun ympäristöministeriö myöntää sille lunastusluvan ja kaikki lakisääteiset lunastuksen edellytykset täyttyvät. MRL:ssä säädetään kolmessa eri momentissa eri tilanteita koskevista lunastusedellytyksistä. Lisäksi on otettava huomioon lain kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (LunL) 4.1 §:n yleisen lunastusperusteen sisältämä vaihtoehtoedellytys ja intressivertailusääntö, jotka ovat myös yleiset lunastusoikeudelliset periaatteet, kuten esimerkiksi päätöksestä KHO 2006:84 ilmenee. Tutkielman lähtökohta-asetelma ja perusta ovat näiden yleisten periaatteiden sekä yleiskaavaan perustuvan MRL 99.3 §:n lunastusperusteen omien lisäedellytysten välisessä suhteessa. Näkökulma on lunastuslupaviranomaisen suorittamassa harkinnassa ja päätöksenteossa. Lisäksi työ pyrkii tuomaan esiin lunastuksen perusoikeusulottuvuuden. Tutkimus on metodiltaan yhdistelmätutkimus. Ensinnäkin lainopilla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. Lisäksi metodina on käytetty teoreettista ympäristöoikeutta, eli ympäristöoikeudelle ominaista joustavien säännösten, oikeuslähdeopillisten erityispiirteiden, ympäristöoikeudellisen argumentaation ja päätöksenteon huomioivaa tutkimusotetta. Maapoliittisia ohjelmia, joilla kunta voi asettaa itselleen poliittisia tavoitteita, linjauksia ja periaatteita tulevan maankäytön suhteen, käytetään osana selvitystä lunastuksen edellytysharkinnassa. Lunastuksessa ne pyrkivät osoittamaan kunnan suunnitelmanmukaisen yhdyskuntakehityksen tarpeen, joka on yksi lunastusedellytys MRL 99.3 §:n lunastusperusteessa. Ongelmia liittyy niiden lakiin perustumattomuuteen, tosiasiallisiin vaikutuksiin maankäytön ohjaamisessa, maankäytöllisten päätösten teossa sekä päätösten toimeenpanossa. Erityisen ongelmallista on niiden huomioon ottaminen lunastuslupaharkinnassa, kun tarkastellaan niitä suhteessa perustuslain 15.1 §:n omaisuudensuojaan. Vaikka lähtökohtaisesti kaavoituksella pyritään turvaamaan jossakin määrin maanomistajien oikeussuojan toteutuminen ja vastaavasti perustuslain 20.2 §:n ympäristöperusoikeuden vaatimus ihmisten mahdollisuudesta osallistua ja vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon, ei samanlaisia ja muutoksenhaulla turvattuja mahdollisuuksia sisälly maapoliittisten ohjelmien suunnitteluun ja toimeenpanoon. Näin siitäkin huolimatta, että ohjelmilla tosiasiallisesti pyritään vaikuttamaan yhdyskuntarakentamiseen, -rakenteeseen ja yhdyskuntakehitykseen. Lisäksi kaavoitusmenettely ei ota huomioon kaikkia niitä intressejä, joiden turvaaminen lunastuksen yhteydessä realisoituu. Kysymys onkin, voivatko maapoliittiset ohjelmat kaventaa lunastusedellytysten täysimääräistä soveltamista? Erityisesti kysymystä tarkastellaan suhteessa vaihtoehtoedellytykseen, jonka mukaan lunastusta ei saa panna toimeen, jos lunastuksen tarkoitus voidaan yhtä sopivasti saavuttaa jollain muulla tavalla (Lunl 4.1 §). Vaihtoehtoina tulee harkita eri keinoja toteuttaa maankäytöllinen tarve sekä tämän tarpeen mukaisen alueen kohdentumista. Jos ohjelmat tosiasiassa vaikuttavat lunastukseen, on tämä ongelma omaisuudensuojan kannalta, mutta lisäksi niiden huomioon ottamista voidaan punnita ympäristöperusoikeuden toteutumisen kannalta. Omistusoikeus, jonka taustalla on omaisuudensuoja ja osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuudet, joiden taustalla on ympäristöperusoikeus ovat molemmat merkityksellisiä punnitessa tutkimuksessa esiin tulevia eri tekijöitä ja lopulta siinä, millainen painoarvo vaihtoehtoedellytykselle lupaharkinnassa tulee antaa. Tältä pohjalta johtopäätöksenä tutkimus tuo esiin, miten sekä omaisuudensuoja että ympäristöperusoikeus painottavat lupaharkinnassa samansuuntaisesti, jonka vuoksi maapoliittisen ohjelman käyttäminen lunastuksessa selvitysaineistona on ongelmallista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Maapolitiikka, maankäyttö, pakkolunastus, lunastus, kaavoitus, omaisuudensuoja Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
  • Repo, Hannes (Helsingin yliopisto, 2018)
    Kaupallinen viestinnän on perinteisesti sijoitettu sananvapauden reuna-alueelle ja siihen on katsottu voitavan kohdistaa pidemmälle meneviä rajoituksia kuin sananvapauden ydinalueelle. Kaupallista viestintää rajoittaa mainonnan tunnistettavuuden vaatimus, jonka mukaan markkinoinnista on käytävä selkeästi ilmi sen kaupallinen tarkoitus sekä se kenen lukuun markkinoidaan. Mainonnan tunnistettavuus on kuitenkin heikentynyt yhteiskunnan kaupallistumisen ja mainonnan muutoksen myötä. Sosiaalisen median kasvun myötä markkinoinnin kenttä on muuttunut viime aikoina odottamattomalla tavalla. Markkinoijat edistävät tuotteiden ja palveluiden myyntiä täysin uudenlaisilla ja jatkuvasti muuttuvilla luovilla tavoilla erityisesti internetissä ja sosiaalisessa mediassa. Samanaikaisesti kansalaisten osallistumismahdollisuudet ovat parantuneet internetin ja sosiaalisen median kasvun myötä. Perinteisen joukkoviestinnän passiiviset seuraajat ovat muuttuneet aktiviisiksi sisällöntuottajiksi. Oman median tekemisen seurauksena on syntynyt sosiaalisen median vaikuttajia, joilla on suuria määriä seuraajia. Mainostajat ovat ymmärtäneet sosiaalisen median vaikuttajien potentiaalin ja mainontaa tehdään yhä useammin yksityishenkilön ylläpitämän sosiaalisen median kanavan kautta kaupallisen yhteistyön muodossa. Myös toimituksellinen työ on muuttunut, sillä sosiaalinen mediassa korostuu hajautettu sisällöntuotanto eikä perinteinen, yksisuuntainen ja ammattilaisten tuottama journalistinen sisältö menesty. Tässä tutkielmassa selvitetään, miten mainonnan tunnistettavuutta tulisi arvioida markkinoinnin kentän muututtua ja pyritään tuomaan esiin niitä haasteita, joita mainonnan tunnistettavuuden vaatimus on kohdannut internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävän mainonnan osalta. Yleisen käsityksen mukaan internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävää mainontaa tulee säädellä ”oikeassa maailmassa” sovellettavalla lainsäädännöllä. Uudenlainen mainonta on kuitenkin niin monimuotoista ja erikoistunutta, että perinteistä mainontaa käsittelevän lainsäädännön soveltaminen ei aina ole mahdollista. Tutkielmassa selvitetään myös kuka on vastuussa siitä että internetissä ja sosiaalisessa mediassa tehtävä mainonta on tunnistettavissa ja mitä haasteita vastuun kohdentaminen kohtaa markkinoinnin kentän muuttuessa
  • Myllylä, Laura (Helsingin yliopisto, 2018)
    Lapsen asema vanhempien huoltoriidassa on erityinen. Vaikka oikeusriidan kohteena on lapsen asioiden järjestäminen vanhempien eron jälkeen, riita on vanhempien välinen eikä lapsi ole riidassa asianosaisena. Lapsen kuulemiseen sisältyy huoltoriidan kontekstissa monia rajoituksia. Lapsen toivomusten ja mielipiteen selvittäminen eroaa tavanomaisesta prosessuaalisesta kuulemismenettelystä, eikä kuuleminen saa aiheuttaa haittaa lapsen perhesuhteille. Lapsen henkilökohtainen kuuleminen tuomioistuimessa on tällä hetkellä rajoitettu poikkeukselliseen tilanteisiin ja kuuleminen toteutetaan pääsääntöisesti sosiaalitoimen tekemän olosuhdeselvityksen yhteydessä. Rajoitusten taustalla on halu suojata lasta muun muassa siltä, ettei hän kokisi joutuvansa suoraan valintatilanteeseen vanhempiensa väliin. Tilannetta, jossa lapsi kokee joutuvansa tekemään valinnan, joka rikkoo lojaalisuuden toista vanhempaa kohtaan, kutsutaan lojaliteettiristiriidaksi. Käsite on peräisin lapsipsykologisesta kirjallisuudesta. Oikeustieteessä lojaliteettiristiriitaa on pidetty lapsen mielipiteen painoarvoon vaikuttavana tekijänä, mutta sillä on myös perusteltu lapsen kuulemiseen liittyviä rajoituksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään psykologiseen tietoon perustuen, millä tavoin nykyinen lapsen kuulemista koskeva menettely ottaa huomioon lojaliteettiristiriidasta aiheutuvat haasteet. Vireillä olevassa lapsenhuoltolain uudistuksessa lapsen osallisuutta ollaan vahvistamassa, joten tutkimuksessa tarkastellaan myös uudistuksen merkitystä lojaliteettiristiriidan kannalta. Tutkimuksessa luodaan ensin kokonaiskäsitys lojaliteettiristiriidan ilmenemisestä ja vaikutuksista psykologisen tutkimustiedon perusteella. Psykologisten tutkimusten mukaan lojaliteettiristiriita saa alkunsa vanhempien välisestä riidasta, johon lapsi ajautuu mukaan ja tilanteella on osoitettu olevan negatiivisia vaikutuksia lapsen psyykkiseen hyvinvointiin. Varsinaisten menettelyyn liittyvien kysymysten lisäksi lapsen kuulemisen aineellinen merkitys voi vaikuttaa lapsen lojaliteettiristiriidan kokemukseen. Mikäli kuulemisen tarkoitus supistuu lapsen mielipiteen selvittämiseen vanhempien riidan kohteena olevista kysymyksistä, tilanne merkitsee lapselle valintaa vanhempien välillä herkemmin kuin silloin, jos kuulemisessa keskitytään lapsen olosuhteiden ja tarpeiden selvittämiseen. Lojaliteettiristiriitatilanteessa olevan lapsen mielipide on oikeuskäytännössä voitu jättää kuulemistilanteessa selvittämättä. Menettelyn kannalta lojaliteettiristiriidan kannalta olennaisia kysymyksiä ovat kuulemisen luottamuksellisuus eli tietojen välittäminen lapsen vanhemmille, lapsen kuulemisesta luopumiseen liittyvät kysymykset, lapsen oikeus kieltäytyä kuulemisesta sekä riittävän asiantuntemuksen käyttäminen kuulemisessa. Kaikki kuulemisessa lapselta saatu tieto voidaan välittää vanhemmille, mikä on tärkeää informoida lapselle. Mikäli lapsen kuulemisesta luovutaan olosuhdeselvityksessä lojaliteettiristiriidan vuoksi, perustelut tulee ilmoittaa tuomioistuimelle jotta tuomioistuin ei joudu kutsumaan lasta kuultavaksi olosuhdeselvityksen puutteellisuuden takia. Lapsella on oikeus kieltäytyä kuulemisesta, mutta ei ole selvää, informoidaanko lapsia tosiasiallisesti tästä oikeudesta. Lapsen voimakas lojaliteettiristiriita on nähty perusteena erityisasiantuntemuksen käyttämiselle lapsen kuulemisessa ja lapsenhuoltolain uudistuksen myötä asiantuntijaa on tarkoitus voida käyttää myös tuomioistuimen suorittamassa kuulemisessa. Uudistuksessa lapselle on ehdotettu myös oikeutta itse vaatia kuulemistaan suoraan tuomioistuimessa. Muutos voi vahvistaa lapsen osallisuutta, mutta voi myös aiheuttaa sen, että tämän oikeuden käyttämisestä tulee lojaliteettiristiriidalle altistava päätös, mikäli vanhemmat ovat erimielisiä asiasta. Lapsen kuulemiseen liittyvät kysymykset vaativat tapauskohtaista arviointia jo senkin takia, että lojaliteettiristiriita ilmenee ja vaikuttaa lapsiin eri tavoin. Kun huoltoriidassa voidaan käsitellä lapsen asemaa yksilöllisesti myös lojaliteettiristiriita huomioiden, pystytään varmistumaan siitä, että kunkin lapsen oikeus osallistua häntä koskevan asian päätöksentekoprosessiin toteutuu parhaalla mahdollisella tavalla.
  • Laine, Juho (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa annetaan yleiskuva vaativan rakennusurakan kilpailuttamisesta ja käsitellään tarkemmalla tasolla hankintalain mukaisen neuvottelumenettelyn käyttöä ja tarjousten vertailua. Tutkimusaineistona käytetään lainsäädäntöä esitöineen, oikeuskäytäntöä ja -kirjallisuutta. Ensiksi tarkastelun kohteena on hankintalain mukainen neuvottelumenettely. Neuvottelumenettelyn käyttöedellytykset ovat muuttuneet uuden hankintalain myötä 1.1.2017. Tutkielmassa käydään läpi neuvottelumenettelyprosessi ja siihen liittyvät määräajat hankinnan suunnittelusta hankintasopimuksen solmimiseen saakka. Tässä yhteydessä käsitellään myös hankintalain periaatteita, jotka on huomioitava hankintamenettelyn jokaisessa vaiheessa. Toiseksi tarkastellaan tarjousten vertailua. Tarjousten valintaperusteiden termistö on muuttunut uuden hankintalain myötä 1.1.2017. Valintaperusteiden ja vertailuperusteiden ohella käsitellään tarjousten pisteytystä, jota ei ole ohjattu lainsäädännöllä. Lisäksi tarjousten vertailuperusteiden asettamisen yhteydessä tarkastellaan tarjoajien kyvykkyyttä ja sen arviointia osana hankintamenettelyä. Pyrkimyksenä on selvittää, mitä kyvykkyys on hankintalain näkökulmasta. Tässä yhteydessä tarkastellaan myös kyvykkyyden arviointiin liittyviä riskejä. Tutkimustuloksena muodostetaan joukko tekijöitä, jotka rajaavat vapautta asettaa tarjousten vertailuperusteet. Näitä ovat avoimuusperiaate, suhteellisuusperiaate, tasapuolisen ja syrjimättömän kohtelun periaate, liityntä hankinnan kohteeseen, menettelyn kaksivaiheisuus, hankintayksikön valinnanvapauden rajoittaminen sekä vaatimus dokumentoinnista. Lisäksi näitä seikkoja peilataan vasten tarjoajan kyvykkyyden arviointia. Tällöin havaitaan, että tarjoajan kyvykkyyttä on mahdollista käyttää tarjousten vertailuperusteena siitä huolimatta, että kyseessä ei ole hankinnan kohteeseen liittyvä ominaisuus vaan tarjoajaan liittyvä ominaisuus.
  • Komi, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2018)
    Vaaralliset rikoksenuusijat ovat puhututtaneet Suomessa jo 1800-luvulta alkaen. Rikosoikeudellisessa keskustelussa ja seuraamusjärjestelmän kehityksessä on aikojen saatossa tavoiteltu sopivia keinoja ja rangaistuksia uusien rikosten ehkäisemiseksi ja vaarallisten tekijöiden kontrolloimiseksi. Yhteiskunnallinen suojelu ja rikosten sekä turvallisuusriskien minimointi ovat olleet pysyvästi tärkeitä arvoja, joskin käsitykset niin näistä arvoista kuin vaarallisista rikoksentekijöistä ovat kriminaalipoliittisessa ja rikosoikeustieteellisessä keskustelussa vaihdelleet yhteiskunnan muuttumisen mukana. Suomessa useita kymmeniä vuosia voimassa ollutta pakkolaitosjärjestelmää on 2000-luvun puolella muutettu lähemmäs perus- ja ihmisoikeudellisia arvoja, kun pakkolaitosrangaistus korvattiin vuonna 2006 voimaan tulleella koko rangaistuksen suorittamisella vankilassa. Järjestelmään jäi kehitysyrityksistä huolimatta eräitä olennaisia epäkohtia ja tavoite rikoksentekijöiden hallitusta valvonnan alaisesta sopeuttamisesta yhteiskuntaan ei täyttynyt riittävästi, kun useat näistä rikoksentekijöistä vapautuivat yhteiskuntaan ilman minkäänlaista valvontaa. Järjestelmää on jälleen uudistettu, kun 1.1.2018 astui voimaan yhdistelmärangaistus, joka uutena rangaistuslajina korvaa koko rangaistuksen suorittamisen vankilassa. Rangaistus tuo seuraamusjärjestelmään sellaisia elementtejä, joita siinä ei ole aikaisemmin ollut. Siihen sisältyy kaikille rangaistukseen tuomituille rikoksentekijöille pakollinen vuoden valvonta-aika. Samanaikaisesti sillä on useita rangaistukseen tuomittujen perusoikeuksiin puuttuvia vaikutuksia, ja se koettelee tiettyjä rikosoikeudelliselle seuraamusjärjestelmälle muodostuneita kulmakiviä. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella yhdistelmärangaistusta kriminaalipoliittisesta näkökulmasta. Valtiolla on ensinnäkin tiettyyn rajaan asti ulottuva positiivinen toimintavelvollisuus perusoikeuksien turvaamiseksi. Vaarallisten rikoksenuusijoiden kohtelussa on kiinnitettävä erityistä huomiota muun yhteisön turvallisuuteen ja muihin perustavanlaatuisiin oikeuksiin. Toisaalta rikosoikeudellisten seuraamusten asettamisessa on huomioitava tärkeät rikosoikeudelliset lähtökohdat ja erityisesti perusoikeuksien rajoittamiselle asetetut edellytykset. Tutkielmassa arvioin yhdistelmärangaistusta erityisesti näiden perusoikeuksien rajoitusedellytysten valossa ja nostan esille niin rangaistusta puoltavia kuin sitä vastaan puhuvia seikkoja. Tutkielman lopussa kokoan yhteen tekemäni havainnot sekä tuon esille päätelmän siitä, onko yhdistelmärangaistus näiden tutkielmassa tarkasteltavien elementtien valossa kriminaalipoliittisesti tarpeellinen seuraamusjärjestelmän muutos.
  • Kuusisto, Teresia (Helsingin yliopisto, 2018)
    Hyvää asianajajatapaa koskevat ohjeet, ns. tapaohjeet, laadittiin alun perin vuonna 1972 ohjeistamaan asianajajia hyvästä asianajajatavasta. Tapaohjeet sisältävät asianajajia koskevat eettiset periaatteet ja esteellisyysperusteet. Asianajaja voi olla monen seikan perusteella esteellinen ottamaan toimeksiantoa hoitaakseen ja tapaohjeet auttavat asianajajia tunnistamaan mahdollisen esteellisyytensä asianajotoimeksiannon eri vaiheissa. Ne eivät kuitenkaan luettele kaikkia mahdollisia esteellisysytilanteita tyhjentävästi. Asianajajan lojaalisuusvelvollisuus asiakasta kohtaan on yksi tapaohjeisiin sisältyvistä perusarvoista. Tämän arvon mukaan asianajajan tulisi valvoa ainoastaan oman asiakkaansa etua. Asianajaja voi olla esteellinen lojaalisuusvelvollisuuden perusteella. Tämä merkitsee sitä, että asianajaja ei saa ottaa hoitaakseen tehtävää, joka rikkoisi hänen lojaalisuusvelvollisuutta hänen nykyistä tai entistä asiakasta kohtaan. Lojaalisuusvelvollisuutta on kuvastettu ensimmäiseksi perusarvoksi, mikä osoitta sen tärkeän aseman koko asianajotoiminnassa. Lojaalisuusvelvollisuus koskee laajasti asiakkaan ja asianajajan välistä suhdetta asianajotoiminnassa, jopa vielä toimeksiannon jo päädyttyä. Tämän takia se on vaikea yksiselitteisesti määrittää. Lojaalisuusvelvollisuus ilmentää asiakkaan kokemaa luottamusta asianajajaa kohtaan, ja sen voidaan nähdä pitävän koko toimeksiannon kasassa. Asianajajan ja asiakkaan välinen sopimussuhde on epäsymmetrinen siten, että asianajajalla on asiakasta enemmän tietoa asian käsittelystä ja siihen liittyvistä seikoista. Asiakkaan on yksinkertaisesti luotettava asianajajaan, mikä edellyttää, että asianajaja on lojaali asiakastaan kohtaan. Asianajotoiminnan ympäristö on kokenut paljon muutoksia niistä ajoista, kun tapaohjeet alun perin laadittiin vuonna 1972. Tämän johdosta tapaohjeet uusittiin vuonna 2009. Voidaan ajatella, että asianajotoimintaan kuuluva etiikka ja käsitys moraalisuudesta ovat pysyneet suhteellisen samoina läpi vuosikymmenten, vaikka asianajotoiminnan ympäristössä on tapahtunut paljon muutoksia. Toisaalta siinä, miten asianajajien esteellisyyskysymyskiin suhtaudutaan, voi nähdä tapahtuneen muutoksia. Vaikka lojaalisuusvelvollisuuden ytimessä oleva periaate ei ole muuttunut, voidaan ajatella, että asianajajan lojaalisuudelta mahdollisesti vaaditaan nykyään enenmmän kuin aiemmin. Asianajotoiminnan ympäristössä tapahtuneet muutokset käsittävät esimerkiksi asianajotoiminnan kansainvälistymistä, asianajotoimistojen kasvua sekä asianajotapojen muuttumista. Näistä muutoksista on nähtävissä, että käsitys luotettavasta ja lojaalista asianajajasta on ajan saatossa saanut uusia piirteitä. Nykyään ei enää riitä, että asianajaja pelkästään noudattaa kirjaimellisesti häntä koskevia tapaohjeita, vaan asianajajan tulisi myös ulkopuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa luotettavalta, lojaalilta ja riippumattomalta. Nykyään kiinnitetään aiempaa enemmän huomiota siihen, että koko asianajajakunta vaikuttaa riippumattomalta ja luotettavalta. Asianajajalla ei tämän seurauksena ole velvoitteita ainoastaan asiakastaan kohtaan, vaan myös valtiota ja kolmansia osapuolia kohtaan. Yksittäisten asianajajien riippumattomuus ja lojaalisuus takaa koko asianajajakunnan luotettavuuden, mikä on tärkeä seikka oikeuden toteutumisen kannalta. Asianajajan vaatimus riippumatomuudesta ja esteettömyydestä voidaan näin ollen nähdä monella eri tasolla ja koskevan laajasti asianajajan toimintaa yhteiskunnassa. Asianajajan lojaalisuus on taas kaiken hänen toiminnan taustalla, takaamassa hänen luotettavuuden ensisijaisesti asiakasta, mutta sen kautta myös laajemmin yhteiskuntaa kohtaan. Tulevaisuudessa asianajajien on mahdollisesti sopeuduttava jatkossakin uusiin asianajotoiminnassa tapahtuviin muutoksiin, mitä kansainvälistyminen, tietotekniikka ja asianajotapojen muuttuminen voivat tuoda mukanaan. Kaiken ytimessä tulevat silti säilymään asianajajien eettiset arvot.

Näytä lisää