Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Nyman-Kujala, Linda (Helsingin yliopisto, 2020)
    Avhandlingens syfte är att behandla emissionsinstitutets ansvar för fel i prospektet som upprättas i samband med en börsintroduktion av det emitterande bolagets aktier. Vid en börslistning av bolagets aktier är investerarna bundna till den information som publiceras i bolagets börsprospekt. Börsprospektet utgör ofta den enda informationskällan som investeraren har att tillgå gällande det emitterande bolaget och dess värdepapper. Därmed är vikten av att den i prospektet publicerade informationen är korrekt av särskild betydelse för investerarna. Emissionsinstitutet har på marknaden ålagts uppgiften att som tredje part göra en grundlig granskning av både emittenten och informationen i prospektet med syfte att säkerställa att emittenten är börsduglig och att informationen i prospektet är korrekt. Genom antagandet av Europaparlamentets och rådets förordning (EU) 2017/1129 av den 14 juni 2017 om prospekt som ska offentliggöras när värdepapper erbjuds till allmänheten eller tas upp till handel på en reglerad marknad avskaffades de nationella bestämmelserna i värdepappersmarknadslagen (14.12.2012/746) om emissionsinstitutets ansvar för upprättande och offentliggörande av prospekt i samband med börsintroduktioner. Värdepappersmarknadslagen innehåller inte heller någon definition av vad som utgör fel i prospektet. Avhandlingens första del innehåller en rättsdogmatisk analys av lagstiftningen, rättsfallen och rättsdoktrinen inom värdepappersmarknadsrättens område. Syftet är att analysera under vilka omständigheter prospektet kan anses vara behäftat med ett fel. I avhandlingen konstateras sammanfattningsvis att definitionen av fel i prospektet vilar på värdepappersmarknadslagens allmänna bestämmelser om skyldigheten att tillhandahålla information samt de klassificeringar av information som gjorts i rättsdoktrinen. Avhandlingens andra del fokuserar på emissionsinstitutets uppgift att granska prospektet, upprätta information som publiceras i prospektet samt ansvar för de fel som uppdagas i prospektet. Hypotesen är att emissionsinstitutets ansvar gentemot investerarna för fel i prospektet är beroende av bl.a. felets natur, dess inverkan på investeraren samt uppfyllandet av emissionsinstitutets aktsamhetsplikt. Felen i prospektet klassificeras utgående från den bakomliggande informationens form- eller faktabundenhet. Ansvaret för fel i sakinformation som är enkel att bevisa i förhållande till rådande fakta torde bedömas strängare än ansvaret för fel som uppdagas i information som är beroende av prognoser, avvägningar eller riskkalkyler. Eftersom värdepappersmarknadslagens ansvarsbestämmelser bygger på vållandeansvar måste felet dessutom anses ha vållat skada för att ansvar skall uppkomma. Slutligen kan emissionsinstitutet undgå ansvar genom att bevisa att det uppmärksammat tillbörlig aktsamhet i utförandet av sitt uppdrag. I avhandlingen konstateras slutligen att emissionsinstitutets ansvar för fel i prospektet förblir sekundärt i förhållande till emittentens ansvar. Emittenten ansvarar primärt för ett prospekt som upprättats i dess eget intresse. Vidare ansvarar emittenten genom det skadeståndsrättsliga principalansvaret för sådana sakkunniga, i detta fall emissionsinstitutet, som den anställt vid upprättandet av prospektet. För att klargöra ansvarsallokeringen vid uppdagandet av fel i prospektet vore det därför önskvärt att genom reglering förtydliga till vilken del emissionsinstitutet bär ett självständigt ansvar för prospektet samt hur strängt detta ansvar skall bedömas. Vid regleringen bör intressena gällande distributionen av en felfri marknadsinformation och investerarnas rätt till ersättning vägas mot rättsekonomiska intressen gällande tryggandet av en effektiv, flexibel och fungerande värdepappersmarknad. Investerarens risktagande skall dock alltid basera sig på marknadsinformation som är väsentlig, tillräcklig och möjligast felfri.
  • Jacobsson, Johanna (Helsingfors universitet, 2008)
    This thesis examines posting of workers within the free movement of services in the European Union. The emphasis is on the case law of the European Court of Justice and in the role it has played in the liberalisation of the service sector in respect of posting of workers. The case law is examined from two different viewpoints: firstly, that of employment law and secondly, immigration law. The aim is to find out how active a role the Court has taken with regard these two fields of law and what are the implications of the Court’s judgments for the regulation on a national level. The first part of the thesis provides a general review of the Community law principles governing the freedom to provide services in the EU. The second part presents the Posted Workers’ Directive and the case law of the European Court of Justice before and after the enactment of the Directive from the viewpoint of employment law. Special attention is paid to a recent judgment in which the Court has taken a restrictive position with regard to a trade union’s right to take collective action against a service provider established in another Member State. The third part of the thesis concentrates, firstly, on the legal status of non-EU nationals lawfully resident in the EU. Secondly, it looks into the question of how the Court’s case law has affected the possibilities to use non-EU nationals as posted workers within the freedom to provide services. The final chapter includes a critical analysis of the Court’s case law on posted workers. The judgments of the European Court of Justice are the principal source of law for this thesis. In the primary legislation the focus is on Articles 49 EC and 50 EC that lay down the rules concerning the free movement of services. Within the secondary legislation, the present work principally concentrates on the Posted Workers’ Directive. It also examines proposals of the European Commission and directives that have been adopted in the field of immigration. The conclusions of the case study are twofold: while in the field of employment law, the European Court of Justice has based its judgments on a very literal interpretation of the Posted Workers’ Directive, in the field of immigration its conclusions have been much more innovative. In both fields of regulation the Court’s judgments have far-reaching implications for the rules concerning posting of workers leaving very little discretion for the Member States’ authorities.
  • Rovamo, Oskari (Helsingfors universitet, 2006)
    Marketing of goods under geographical names has always been common. Aims to prevent abuse have given rise to separate forms of legal protection for geographical indications (GIs) both nationally and internationally. The European Community (EC) has also gradually enacted its own legal regime to protect geographical indications. The legal protection of GIs has traditionally been based on the idea that geographical origin endows a product exclusive qualities and characteristics. In today s world we are able to replicate almost any prod-uct anywhere, including its qualities and characteristics. One would think that this would preclude protec-tion from most geographical names, yet the number of geographical indications seems to be rising. GIs are no longer what they used to be. In the EC it is no longer required that a product is endowed exclusive characteristics by its geographical origin as long as consumers associate the product with a certain geo-graphical origin. This departure from the traditional protection of GIs is based on the premise that a geographical name extends beyond and exists apart from the product and therefore deserves protection itself. The thesis tries to clearly articulate the underlying reasons, justifications, principles and policies behind the protection of GIs in the EC and then scrutinise the scope and shape of the GI system in the light of its own justifications. The essential questions it attempts to aswer are (1) What is the basis and criteria for granting GI rights? (2) What is the scope of protection afforded to GIs? and (3) Are these both justified in the light of the functions and policies underlying granting and protecting of GIs? Despite the differences, the actual functions of GIs are in many ways identical to those of trade marks. Geographical indications have a limited role as source and quality indicators in allowing consumers to make informed and efficient choices in the market place. In the EC this role is undermined by allowing able room and discretion for uses that are arbitrary. Nevertheless, generic GIs are unable to play this role. The traditional basis for justifying legal protection seems implausible in most case. Qualities and charac-teristics are more likely to be related to transportable skill and manufacturing methods than the actual geographical location of production. Geographical indications are also incapable of protecting culture from market-induced changes. Protection against genericness, against any misuse, imitation and evocation as well as against exploiting the reputation of a GI seem to be there to protect the GI itself. Expanding or strengthening the already existing GI protection or using it to protect generic GIs cannot be justified with arguments on terroir or culture. The conclusion of the writer is that GIs themselves merit protection only in extremely rare cases and usually only the source and origin function of GIs should be protected. The approach should not be any different from one taken in trade mark law. GI protection should not be used as a means to mo-nopolise names. At the end of the day, the scope of GI protection is nevertheless a policy issue.
  • Klemets, Monica Anna Sofia (Helsingfors universitet, 2013)
    Civilprocessen har under de senaste dryga 20 åren genomgått stora förändringar. Tvistemål kan i tingsrätten lösas både genom domstolens avgörande i form av en dom och genom att domstolen stadfäster parternas förlikningsuppgörelse. I rättegångsförfarandet är domstolen skyldig att verka för förlikning. Domstolen kan även verka som medlare i ett förfarande av medling i domstol och stadfästa förlikningar som nåtts i medling utanför domstol. En förlikning som stadfästs av domstolen har samma rättsverkningar som en dom vad gäller laga kraft, ändringssökningsmöjlighet, rättskraft och verkställbarhet och det kan därför hävdas att medling numera är jämställt med rättegången så som tvistlösningsförfarande. Forskningsfrågan för avhandlingen är vilka funktioner som dagens civilprocess i tingsrätten uppfyller. Forskningen bedrivs genom en rättsdogmatisk metod och eftersom ändamålet är att bidra till de allmänna lärorna kan avhandlingen anses vara teoretiskt rättsdogmatisk. Avhandlingen presenterar funktionsdiskurserna som framställts i processrättsdoktrinen och de olika tvistlösningsförfarandena. Genom att fråga om förfarandena uppfyller funktionerna och i sådana fall på vilket sätt och ur vems synvinkel, granskar sedan avhandlingen hur tingsrättens tvistlösningsförfaranden ter sig utifrån processrättsdoktrinens funktionsdiskurser. Avhandlingen granskar även vilka funktionsuppfattningar som hittas i lagförberedelsematerial och speglar tvistlösningsförfarandena i dessa funktionsuppfattningar. Avhandlingen visar att tingsrättens tvistlösningsförfaranden uppfyller många funktioner. Granskningen visar att lagstiftaren uppfattar två huvudfunktioner för civilprocessen, konfliktlösning och rättsskydd, varav rättsskyddsfunktionen bäst uppfylls genom rättegången alltmedan konfliktlösningsfunktionen uppfylls bättre i förlikningsinstitutet, i domstolsmedlingen och i domstolens stadfästelse av förlikning som ingåtts i medling utanför domstol. Domstolskulturen har ändrats och konfliktlösningsfunktionen har blivit allt mer central. I civilprocessen kan tydligt skönjas en utveckling där alternativa tvistlösningsmetoder haft stor inverkan på domstolsväsendet, en utveckling som sammanhänger med att antalet tvistemål i domstolarna minskar. Granskningen i avhandlingen visar att det kan skönjas en viss diskrepans mellan processrättsdoktrinens funktionsdiskurser och dagens omstöpta civilprocess i tingsrätten. Avhandlingen finner att utrymme torde finnas för nya funktionsdiskurser och avhandlingen framför två dylika förslag. Eftersom civilprocessen i tingsrätten idag består av både rättsskipning och förfaranden som influerats av alternativ tvistlösning, är både förfarandegarantier för rättvis rättegång och upplevd rättvisa signifikanta. Därför förespråkar avhandlingen att det till civilprocessens funktioner idag också hör en rättvisefunktion, enligt vilken civilprocessen bör ge antingen objektiv eller subjektiv rättvisa. Eftersom granskningen i avhandlingen visar att domstolens uppgift i dagens civilprocess i relativt stor utsträckning ter sig vara att göra tvistuppgörelser verkställbara, förespråkar avhandlingen också att civilprocessen idag även har en verkställbarhetsfunktion.
  • Kastula, Teemu (Helsingfors universitet, 2009)
    Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.
  • Soirila, Ukri (Helsingfors universitet, 2011)
    Trafficking in human beings has become one of the most talked about criminal concerns of the 21st century. But this is not all that it has become. Trafficking has also been declared as one of the most pressing human rights issues of our time. In this sense, it has become a part of the expansion of the human rights phenomenon. Although it is easy to see that the crime of trafficking violates several of the human rights of its victims, it is still, in its essence, a fairly conventional although particularly heinous and often transnational crime, consisting of acts between private actors, and lacking, therefore, the vertical effect associated traditionally with human rights violations. This thesis asks, then, why, and how, has the anti-trafficking campaign been translated in human rights language. And even more fundamentally: in light of the critical, theoretical studies surrounding the expansion of the human rights phenomenon, especially that of Costas Douzinas, who has declared that we have come to the end of human rights as a consequence of the expansion and bureaucratization of the phenomenon, can human rights actually bring salvation to the victims of trafficking? The thesis demonstrates that the translation process of the anti-trafficking campaign into human rights language has been a complicated process involving various actors, including scholars, feminist NGOs, local activists and global human rights NGOs. It has also been driven by a complicated web of interests, the most prevalent one the sincere will to help the victims having become entangled with other aims, such as political, economical, and structural goals. As a consequence of its fragmented background, the human rights approach to trafficking seeks still its final form, consisting of several different claims. After an assessment of these claims from a legal perspective, this thesis concludes that the approach is most relevant regarding the mistreatment of victims of trafficking in the hands of state authorities. It seems to be quite common that authorities have trouble identifying the victims of trafficking, which means that the rights granted to themin international and national documents are not realized in practice, but victims of trafficking are systematically deported as illegal immigrants. It is argued that in order to understand the measures of the authorities, and to assess the usefulness of human rights, it is necessary to adopt a Foucauldian perspective and to observe the measures as biopolitical defence mechanisms. From a biopolitical perspective, the victims of trafficking can be seen as a threat to the population a threat that must be eliminated either by assimilating them to the main population with the help of disciplinary techniques, or by excluding them completely from the society. This biopolitical aim is accomplished through an impenetrable net of seemingly insignificant practices and discourses that not even the participants are aware of. As a result of these practices and discourses, trafficking victims only very few of fit the myth of the perfect victim, produced by biopolitical discourses become invisible and therefore subject to deportation as (risky) illegal immigrants, turning them into bare life in the Agambenian sense, represented by the homo sacer, who cannot be sacrificed, yet does not enjoy the protection of the society and its laws. It is argued, following Jacques Rancière and Slavoj i ek, that human rights can, through their universality and formal equality, provide bare life the tools to formulate political claims and therefore utilize their politicization through their exclusion to return to the sphere of power and politics. Even though human rights have inevitably become entangled with biopolitical practices, they are still perhaps the most efficient way to challenge biopower. Human rights have not, therefore, become useless for the victims of trafficking, but they must be conceived as a universal tool to formulate political claims and challenge power .In the case of trafficking this means that human rights must be utilized to constantly renegotiate the borders of the problematic concept of victim of trafficking created by international instruments, policies and discourses, including those that are sincerely aimed to provide help for the victims.
  • Jämes, Saara (Helsingfors universitet, 2010)
    Puhtaat varallisuusvahingot kohdistuvat useimmiten elinkeinonharjoittajiin. Puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamista sopimuksenulkoisissa suhteissa on kuitenkin rajoitettu. Niiden korvaamisen edellytyksenä on, että vahinko on korvauskelpoinen erityislainsäädännön perusteella, tai että jokin vahingonkorvauslain 5:1:n erityisedellytyksistä täyttyy. Tilanteita, jotka eivät kuulu erityislainsäädännön alaan ovat mm. julkinen arvostelu ja sopimattomat kilpailuteot, joissa on usein kysymys immateriaalioikeusloukkauksia muistuttavista tilanteista. Nämä ovat tutkielmassa tarkastelun kohteena. Yritystoiminta ja varallisuusarvot ovat muuttuneet vuonna 1974 voimaan tulleen vahingonkorvauslain säätämisen jälkeen. Aineettomien intressien, kuten yrityksen imagon ja yrityksen sisäisen erityisosaamisen merkitys liiketoiminnassa on jatkuvasti kasvanut. Puhtaiden varallisuusvahinkojen ja esinevahinkojen erottelu erilaisin korvausperustein ei näin ollen välttämättä ole enää ajankohtaista ja vahingonkorvauslakiin kohdistuu uudistamispaineita. Tutkielmassa on tarkasteltu puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamista elinkeinonharjoittajien välisissä oikeussuhteissa silloin kun kysymys on VahL 5:1 :n soveltamisalaan kuuluvista tilanteista. Yleensä korvauskannetta voidaan ajaa VahL 5:1 :n erittäin painavat syyt -kohdan nojalla, mutta koska tämä kohta ei ole yksiselitteinen puutteellisen ja epäselvän lainvalmisteluaineiston vuoksi, eikä erittäin painavien syiden sisältö ole vieläkään muotoutunut oikeuskäytännössä täysin selkeäksi, on vahingonkärsijän usein hankala arvioida mahdollisuutensa saada vahingonkorvauksia kärsimästään puhtaasta varallisuusvahingosta, jolloin oikeusvarmuus kärsii. Useimmiten oikeuskäytännössä on katsottu hyvän tavan vastaisuuden muodostavan erittäin painavat syyt vahingon korvaamiselle, mutta tästä ratkaisulinjasta on poikkeuksia. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, onko ajatus puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitetusta korvattavuudesta vanhentunut ottaen huomioon yritysten muuttuneen toimintaympäristön ja varallisuusarvojen merkityksen kasvamisen. Kysymyksen tarkastelu jakautuu kahteen osaan: Ensinnäkin tutkimuksessa selvitetään puhtaiden varallisuusvahinkojen rajoitetun korvaamisen syitä ja käydään keskustelua niiden soveltumisesta yritysten muuttuneeseen toimintaympäristöön. Toiseksi tarkastellaan sellaisia yrityksille ongelmallisia puhtaiden varallisuusvahinkojen aiheutumistilanteita, jotka eivät ole erityislainsäädännön suojan piirissä, ja sitä miten suojan tarve on saattanut kasvaa varallisuusarvojen muutoksen ja teknologian kehittymisen myötä. Median aiheuttamat puhtaat varallisuusvahingot ovat tulleet yhä merkityksellisemmiksi varallisuusarvojen dematerialisoitumisen myötä. Internet mahdollistaa julkaistun viestin leviämisen laajalle joukolle lyhyessä ajassa hyvin helposti, joka saattaa johtaa vahinkojen kertaantumiseen. Tiedonvälitys on myös kaupallistunut entisestään ja tiedon tuottaminen on nykyään hyvin nopeaa, ja se saattaa johtaa virheellisen tiedon julkaisemiseen. Median kohdalla on kuitenkin otettava huomioon sananvapauden vahva asema, arvosteluvapauden laajuus sekä median vallankäytön valvonnan rooli yhteiskunnassa. Toisaalta elinkeinonharjoittajan omaisuuden suoja toimii tilanteissa vastaperiaatteena, jota ei voida sivuuttaa harkittaessa vahingonkorvausvelvollisuutta yksittäistapauksissa. SopMenL on luonteeltaan erityislaki. Yleensä puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamisen kannalta relevantit erityislait sisältävät oman korvaussäännöksensä puhtaiden varallisuusvahinkojen korvaamisesta. SopMenL ei tällaista säännöstä kuitenkaan sisällä, vaikka siinä sääntelyn kohteena onkin joukko sellaisia tilanteita, joissa tyypillisesti aiheutuu puhtaita varallisuusvahinkoja. Suojan taso on siis varsin heikko, sillä vahingonkorvausvelvollisuus tulee arvioitavaksi VahL 5:1 :n perusteella. SopMenL tilanteissa korvaamista hillitsevänä tekijänä on otettava huomioon kilpailuvapauden ja toimintavapauden periaatteet ja se, että kaupankäyntikysymyksissä on perinteisesti korostettu laajaa itsemääräämisoikeutta ja on pidetty olennaisena, että valtion puuttuminen olisi mahdollisimman pieni. Vahingonkorvausta koskevan sääntelyn jättämistä VahL:n varaan on myös perusteltu sillä, että elinkeinonharjoittajat voivat melko tehokkaasti suojautua loukkauksilta sopimuksin. Aina tämä ei kuitenkaan ole mahdollista. Esimerkiksi liikesalaisuuksien loukkaustilanteissa sekä jäljittelytilanteissa on usein kyse kilpailutilanteesta, jossa sopimuksin suojautuminen ei ole mahdollista. Puhtaiden varallisuusvahinkojen merkitys on kasvanut jatkuvasti ja niiden korvaussääntelyn uudistamistarpeeseen on myös Suomessa kiinnitetty huomiota. Aineettomien intressien suojaa olisi mahdollista parantaa usealla eri tavalla. Vuonna 2002 oikeusministeriö teetti selvityksen VahL 5:1 :n uudistamistarpeesta, mutta selvitys ei kuitenkaan johtanut lain uudistamiseen. Lainsäädäntöä voitaisiin kehittää esimerkiksi uudistamalla VahL 5:1 :n sääntelyä ja säätämällä SopMenL:n oma vahingonkorvaussäännöksensä.
  • Kalliokoski, Toni (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielmassa on arvioitu kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta kartellien aiheuttaman ylihintatilanteen seuraamuksena Suomen oikeusjärjestyksessä sekä tarvetta rangaistusluonteisin vahingonkorvauksiin. EU:n komissio haluaa lisätä vahingonkorvausten käyttöä kilpailunrajoitusten seuraamuksena ja on ehdottanut kaksinkertaisia vahingonkorvauksia kartellitapauksissa. Esikuvana on Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa käytetty kolminkertainen vahingonkorvaus. Yhdysvalloissa vahingonkorvauksen reaaliarvo on kuitenkin epäedullisten korkosäännösten takia huomattavasti Suomea heikompi, ja kumpikin järjestelmä näyttää päätyvän jotakuinkin samanlaisiin lopputuloksiin. Tämä kyseenalaistaa tarpeen rangaistusluonteisten vahingonkorvausten käyttöönottoon Suomessa. Korvauksen määrää voidaan Suomessa ankaroittaa helpoimmin nykyisen viivästyskorkojärjestelmän puitteissa, sillä rangaistusluonteiset korvaukset olisivat periaatteellisesti erittäin suuri muutos Suomen oikeusjärjestykseen. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säännellään sopimusoikeudessa, vahingonkorvauslaissa ja kilpailunrajoituslaissa. Järjestelmä on jossain määrin hajanainen, mutta oikeudellisesti kattava. Yhdistettynä perusteettoman edun palautukseen ja ryhmäkanteeseen ei Suomen järjestelmään jää merkittäviä oikeudellisia aukkoja, mutta niiden soveltuvuus on toistaiseksi epäselvä. Järjestelmää voitaisiin kuitenkin parantaa tekemällä siitä yhtenäisempi, sillä tällä hetkellä se on varsin sirpaleinen. Suomen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausjärjestelmän suurin heikkous näyttää oikeussääntöjen puutteen sijasta olevan epävarmuus niiden tulkinnasta. Tämä näkyy selvästi niissä harvoissa oikeustapauksissa, jotka on käyty julkisesti, sillä ne ovat olleet erittäin riitaisia. Ankarampia seuraamuksia enemmän tarvitaankin oikeuskäytäntöä, varmuutta sääntöjen tulkinnasta ja laajempi tietoisuus mahdollisuudesta vahingonkorvauksiin kilpailunrajoituksista. Toinen merkittävä este vahingonkorvausten yleistymiselle ovat käytännön syyt, kuten vahingon vähäisyys suhteessa kanteen vaatimaan vaivaan ja kuluriskiin sekä vaikeudet näytön hankkimisessa. Niihin oikeussäännöillä on mahdollista vaikuttaa vain rajallisesti. Tässäkään rangaistusluonteisista vahingonkorvauksista ei ole juuri apua. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus voi parhaimmillaan olla merkittävä lisä julkisoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään, ja tämän tutkielman perusteella Suomella on hyvät oikeudelliset edellytykset sen laajempaan käyttöön. Oikeuskäytäntöä tai lainsäädäntöä kuitenkin tarvitaan tulkinnanvaraisten kohtien selkiyttämiseksi, jotta vahingonkorvaus voi lunastaa siihen asetetut odotukset.
  • Junell-Hassel, Tove (Helsingfors universitet, 2009)
    I arbetet analyseras de i mentalvårdslagen (1990/1116) stadgade förutsättningarna för psykiatrisk sjukhusvård oberoende av patientens vilja gällande myndiga patienter för vilka inte har utsetts en intressebevakare före fattandet av vårdbeslutet, samt bakgrunden till och en del av de svårigheter som förknippas med denna form av vård och härtill anknutet beslutsfattande. Problemen tillspetsas framförallt i situationer av intressekonflikt mellan patientens intressen respektive samhällets intressen. Utgångspunkten ligger främst i finländsk mentalvårdslagstiftning och rättspraxis, men för att på ett ändamålsenligt sätt kunna redogöra för bakgrunden till och förutsättningarna för dylikt förvaltningsrättsligt beslutsfattande görs även relevanta kopplingar till medicinska (psykiatriska) yrkesetiska riktlinjer och mentalvårdslagstiftning inom övriga Norden. Analysen omfattar även den Europeiska människorättsdomstolens praxis i fall som gäller frihetsberövande på basis av psykiatrisk vård, närmare bestämt artikel 5 (1)(e) i den europeiska människorättskonventionen. Patientens självbestämmanderätt, frihet och integritet är utgångspunkterna för alla slags vårdförhållanden. Dessa inbegriper bl.a. frivillighet och informerat samtycke då en person söker vård. Möjligheten att förordna en person till psykiatrisk vård oberoende av dennes vilja är ett lagstadgat undantag till dessa principer. Beslutsfattandet är bundet till strikta lagstadgade förutsättningar, vilkas bedömning kräver juridisk, men framförallt medicinsk kunskap, vilket också skapar gränser och utmaningar för de yrkespersoner som arbetar med dylika ärenden. Kombinationen av psykiatri, etik och juridik är nödvändig, men inte alltid enkel att göra, vilket märks inte minst på terminologin som tillämpas i mentalvårdslagstiftningen. I arbetet analyseras en del av den terminologi som tillämpas inom finsk och övrig nordisk mentalvårdslagstiftning. Syftet är att visa att definitionerna, tolkningarna, terminologin och synsättet på psykisk ohälsa som tillämpas inom den finländska mentalvårdslagstiftningen jämförelsevis kanske inte är de mest lämpliga eller tidsenliga. En annan svår uppgift, som framförallt lagstiftaren ställ(t)s inför, är utformningen av mentalvårdslagstiftning som är tillräckligt flexibel för att tillåta beaktande av särdragen i varje enskilt ärende, men som samtidigt är strikt nog för att förhindra godtycke och missbruk. En person som lider av allvarlig psykisk ohälsa befinner sig oftast i en ytterst utsatt position, och är ofta begränsat eller inte alls kapabel att göra en korrekt bedömning av sig själv och sin situation. Således sker den starka betoningen av patientens självbestämmanderätt på både gott och ont. Det är kanske inte alltid i en psykiatrisk patients bästa att få bestämma själv, vilket också är en av frågorna som omfattas av analysen i arbetet. Eftersom det psykiatriska vårdbeslutet till karaktären är ett (skriftligt) förvaltningsbeslut, skiljer det sig samtidigt från övrigt beslutsfattande inom vårdsektorn, vilket till största delen utgör faktisk förvaltningsverksamhet. För patienten innebär vårdbeslutet också ett administrativt frihetsberövande. Ingreppet i patientens grundläggande fri- och rättigheter är särskilt stort och upplevs ofta som mycket kränkande, och därför ställs särskilt strikta krav på iakttagande av det lagstadgade beslutsförfarandet och vårdförutsättningarna samt tillgodoseendet av patientens rättsskydd. Den offentliga hälso- och sjukvården är verksamhet som är underställd den offentliga förvaltningen, vilket innebär att de allmänna förvaltningsrättsliga rättsskyddsgarantierna är tillämpliga. I och med vårdbeslutets karaktär av förvaltningsbeslut, kan ändring i beslutet sökas genom besvär hos förvaltningsdomstolen. Dessa är också några av de frågor som behandlas i arbetet.
  • Korvela, Tiina (Helsingfors universitet, 2009)
    Työssä tutkitaan turvetuotannon luvallistamiskysymyksiä luonnonsuojelullisten ja luonnonvarojen käyttöä korostavien tavoitteiden kohtauspinnassa. Tutkielman metodiksi on valikoitunut avoin, keskustelukeskeinen lähestymistapa, joka osoittautui sopivan hyvin tieteellisen tutkimuksen välineeksi. Erityisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä tarkastellaan tutkimuksessa vain niiltä osin kuin työn muut osat sitä vaativat. Siksi yksittäisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä ei oteta esille tutkimuksessa kattavasti. Ensimmäisessä varsinaisessa tutkimusjaksossa keskistytään lainsäädäntöhistoriaan. Lainsäädäntöhistoriasta oli löydettävissä sekä luonnonsuojelua että luonnonvarojen käyttämistä tukevia argumentteja, joiden sisältö voidaan melkein suoraan siirtää nykyiseen keskusteluun. Ennen kuin työssä siirrytään varsinaiseen tuotannon luvallistamisen käsittelyyn, siinä luodaan lyhyt katsaus ympäristövaikutusten arviointimenettelyn asemaan. Menettelyllä ei ole laajaa käyttöä turveteollisuudessa. Turveteollisuuden luvallistamiskysymyksiä käsitellään tutkimuksessa kolmessa eri kokonaisuudessa. Ensimmäisessä näistä hahmotetaan luvallistamista alueellisena ja ajallisena kokonaisuutena. Hahmotustapa osoittautui käyttökelpoiseksi ja hyvin turveteollisuuden todellisia oikeudellisia ongelmakohtia vastaavaksi. Keskimmäisessä luvallistamiskysymyksiä tarkastelevista jaksoista keskitytään ajankohtaiseen ongelmaan ilmaston lämpenemisestä. Jaksossa tarkastellaan teoreettista mahdollisuutta huomioida lupamenettelyssä toiminnan vaikutukset ilmastonmuutokselle. Erityisesti tässä jaksossa painottuu tutkimuksen metodin soveltaminen, jonka avulla voidaan ratkaista suhtautuminen tuotannosta esitettyihin, jopa vastakohtaisiin luonnontieteellisiin väitteisiin. Tarkastelussa päädytään siihen, että yksi mahdollinen tulkinta voimassaolevan oikeuden sisällöstä on toiminnan ilmastovaikutusten huomioiminen ympäristölupaharkinnassa. Viimeisimmässä tuotannon luvallistamista käsittelevässä jaksossa tutkimuskohteena on joitain toiminnan osia, joille edellytetään vesilain mukaista lupaa. Tässä jaksossa tutkimuskohteen rajaaminen osoittautui erityisen tärkeäksi, koska vaihtoehtoja tutkimuskohteiksi oli tarjolla runsaasti. Tutkimusalueeseen kuuluvat luvallistamiskysymykset, jotka tulivat vahvimmin esille työn aluksi tehdyissä haastatteluissa. Rajaamalla tutkimuskohde tällä perusteella pysytellään mahdollisimman tiiviisti alkuperäisessä tutkimusasetelmassa. Työn lopuksi käsitellään luvallistamisen suhdetta kaavoitukseen, nimenomaan maakuntakaavoihin ja valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin, joilla pyritään sääntelemään tuotantoa. Lyhyen katsauksen perusteella päätelmänä on instrumenttien vähäinen tosiasiallinen merkitys.
  • Parviainen, Simo-Pekka (Helsingfors universitet, 2000)
    Certain software products employing digital techniques for encryption of data are subject to export controls in the EU Member States pursuant to Community law and relevant laws in the Member States. These controls are agreed globally in the framework of the so-called Wassenaar Arrangement. Wassenaar is an informal non-proliferation regime aimed at promoting international stability and responsibility in transfers of strategic (dual-use) products and technology. This thesis covers provisions of Wassenaar, Community export control laws and export control laws of Finland, Sweden, Germany, France and United Kingdom. This thesis consists of five chapters. The first chapter discusses the ratio of export control laws and the impact they have on global trade. The ratio is originally defence-related - in general to prevent potential adversaries of participating States from having the same tools, and in particular in the case of cryptographic software to enable signals intelligence efforts. Increasingly as the use of cryptography in a civilian context has mushroomed, export restrictions can have negative effects on civilian trade. Information security solutions may also be took weak because of export restrictions on cryptography. The second chapter covers the OECD's Cryptography Policy, which had a significant effect on its member nations' national cryptography policies and legislation. The OECD is a significant organization,because it acts as a meeting forum for most important industrialized nations. The third chapter covers the Wassenaar Arrangement. The Arrangement is covered from the viewpoint of international law and politics. The Wassenaar control list provisions affecting cryptographic software transfers are also covered in detail. Control lists in the EU and in Member States are usually directly copied from Wassenaar control lists. Controls agreed in its framework set only a minimum level for participating States. However, Wassenaar countries can adopt stricter controls. The fourth chapter covers Community export control law. Export controls are viewed in Community law as falling within the domain of Common Commercial Policy pursuant to Article 133 of the EC Treaty. Therefore the Community has exclusive competence in export matters, save where a national measure is authorized by the Community or falls under foreign or security policy derogations established in Community law. The Member States still have a considerable amount of power in the domain of Common Foreign and Security Policy. They are able to maintain national export controls because export control laws are not fully harmonized. This can also have possible detrimental effects on the functioning of internal market and common export policies. In 1995 the EU adopted Dual-Use Regulation 3381/94/EC, which sets common rules for exports in Member States. Provisions of this regulation receive detailed coverage in this chapter. The fifth chapter covers national legislation and export authorization practices in five different Member States - in Finland, Sweden, Germany, France and in United Kingdom. Export control laws of those Member States are covered when the national laws differ from the uniform approach of the Community's acquis communautaire.
  • Ohisalo, Juho (Helsingfors universitet, 2016)
    Tietokantojen suoja on pyritty harmonisoimaan Euroopan unionin tasolla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 96/9/EY annettu 11 päivänä maaliskuuta 1996, tietokantojen oikeudellisesta suojasta, jonka tarkoituksena oli parantaa Euroopan unionin asemaa tietokantojen valmistajien kannalta kilpailussa tietokantamarkkinoista Yhdysvaltoja vastaan. Tämän direktiivin myötä unioniin syntyi uusi tietokantojen suojamuoto, sui generis -oikeus, joka antaa oikeudenomistajalle laajat yksinoikeudet tietokannan kopiointiin ja uudelleenkäyttöön. Mainitun suojauksen tarkoituksena on suojata tietokantojen luomiseen kohdistuneita huomattavia investointeja. Direktiivin suomat oikeudet muotoiltiin epätäsmällisesti, mikä on johtanut useisiin Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisupäätöksiin, joilla direktiivin artiklojen sisältöä on täsmennetty useasti. Tutkielmassa perehdytään näiden päätösten merkitykseen tietokantojen suojaamisen kokonaisuuden kannalta. Tietokantadirektiivillä annettu sui generis -suoja on kuitenkin osoittautunut ylttävän pidemmälle, kuin tietokannan ulkoiseen ilmentymään, ulottuen välillisesti sen sisältämiin tietoihin siten, että oikeudenomistajalla on tietyissä tilanteissa mahdollisuus rajoittaa tiedon leviämistä merkittävästi, heikentäen kilpailua sekä monopolisoiden tärkeää informaatiota. Tämän tutkielman tarkoituksena on arvioida tietokantojen suojaamisen ulottumista itse niiden sisältämiin tietoihin sekä Euroopan unionin tuomioistuimen sekä joidenkin kansallisten tuomioistuinten ratkaisujen merkitystä tietojen suojaamisen kannalta. Onko suojauksessa menty liian pitkälle ja jos on, niin kuinka tilanne tulisi korjata? Minkälaisia keinoja olemassaolevassa oikeusjärjestelmässä on ja ovatko ne tehokkaita?
  • Kitinoja, Maria (Helsingfors universitet, 2016)
    Tutkielma käsittelee lapsen tapaamisoikeutta lapsen edun ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tapaamisoikeudesta säädetään laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983, Lapsenhuoltolaki). Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeutta perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin tapaamisoikeuden soveltamisalaa koskien. Tapaamisoikeus on lapselle kuuluva oikeus tavata sitä vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Tapaamisoikeutta koskevan säännöksen soveltamisala on siis rajattu koskemaan ainoastaan lasta ja hänen lainmukaisisa vanhempiaan. Lainmukaisten vanhempiensa lisäksi lapsella saattaa kuitenkin olla elämässään myös muita erityisen läheisiä henkilöitä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi lapsen isovanhemmat, muut sukulaiset sekä sosiaaliset vanhemmat, kuten äiti- tai isäpuoli. Tapaamisoikeuden rajattu soveltamisala voi joissain tapauksissa olla ongelmallista lapsen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta, etenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvatun perhe-elämän suojan kannalta. Lisäksi lapsen edun periaatteen mukaisesti lapselle on turvattava olemassa olevat läheiset ihmissuhteet. Lain mukaan vanhemmilla on velvollisuus myötävaikuttaa lapsen oikeuksien toteutumiseen. Tämän lisäksi kansainvälisten sopimusten mukaan myös valtion on tarvittaessa aktiivisin toimin suojattava lapsen oikeuksia. Myös lapsen etu -periaatteesta ja sen huomioon ottamisesta lasta koskevassa päätöksen teossa on säädetty niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Tutkimuksessa nostetaan esiin nykyinen lainsäädäntömme lapsen tapaamisoikeuden suhteen sekä erityisesti valtion velvollisuus lapsen ihmisoikeuksien ja lapsen edun turvaajana. Tutkielmassa verrataan lapsenhuoltolain mukaista tapaamisoikeutta myös lastensuojelulakiin, joka on toinen kansallisesti merkittävä säädös lasten oikeuksien näkökulmasta. Lastensuojelulain mukainen tapaamis- ja yhteydenpito-oikeus koskee lapsen vanhempien lisäksi myös muita lapselle läheisiä henkilöitä. Näin ollen lastensuojelulaissa lapsen oikeus perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin on huomattavasti laajempi sekä perus- ja ihmisoikeus myönteisempi kuin lapsenhuoltolaissa. Viimeisten vuosikymmenten ainakana ihmisoikeudet ovat olleet yksi merkittävimmistä muutoksentekijöistä kansallisessa oikeudessamme. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä voidaan pitää melko vanhana sen suhteen, että se on säädetty jo 1980-luvulla, aikana jolloin Suomi ei esimerkiksi vielä ollut allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimusta eikä sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Vanha lastensuojelulaki tuli voimaan samana vuonna lapsenhuoltolain kanssa, ja se on uudistettu 2000-luvun lopulla perusteenaan muun muassa saattaa lainsäädäntö vastaamaan paremmin voimassa olevaa perus- ja ihmisoikeussääntelyä. Lapsenhuoltolainkin uudistaminen on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, joka sisältää muun muassa lapsen huolto- ja tapaamisoikeuslainsäädännön uudistuksen.
  • Forsius, Mats (Helsingfors universitet, 2013)
    Arbitration has been critiziced for becoming slower and more like traditional court procedures. Even though arbitration still has an important role to play on the international dispute market, it is important to respond to the critique and try to keep up to date. This way arbitration can assure its position as favorable option also in the future. It is also important to keep arbitration as a real alternative to court litigation. The longer a procedure is drawn out, the more unpredictable the costs become. Speed and costs go hand in hand, and a lengthy procedure can produce really unforeseeable costs. The best way of controlling the costs of arbitration is by controlling the speed of the procedure. Besides, the obvious positive effects a speedier procedure can have on the direct costs, speed also has a value in itself. For any business, disputes are troublesome and should be dealt with as soon as possible. In this thesis, I try to respond to the critique aimed at arbitration, and come up with ideas on how it could become more efficient. I also analyze what impact accelerated procedures can have on the due process requirements of arbitration. In the end I also discuss whether or not there is a real need for more speed, or if expedition is actually overshadowed by a loss in quality. The big question is, can arbitration be accelerated without a drop in quality. A vast majority of the issues related to the speed of an arbitral procedure could be solved by better preparation. Not only should the party's prepare properly for a dispute on their own, they should also try to communicate and cooperate with each other. The preparatory stage, starting with the drafting of the arbitration clause, is as important for the arbitral tribunal and the arbitrators should be very aware of what they are getting in to, before the commencing of the arbitration. The better this clause reflects the actual thoughts and needs of the parties, the more likely it is that the arbitration is commenced in time. Unfortunately, the drafting of the arbitration clause is usually part of the negotiations of the main agreement and thus, not given the attention and time it would need. Too many disputes are drawn out because of ambiguous and unclear arbitration clauses. When the procedure is under way the importance of cooperation between parties and the tribunal is also highlighted. In order to use arbitration to its full potential, all the involved actors should work towards a common goal. The arbitration institutes and the legislator also have a saying in controlling the speed of arbitral proceedings. In this thesis I have come to the conclusion that the law should approach arbitration from a "less is more" perspective, and that the default rule should always be the simpler option. Hence, I suggest that disputes should be settled by a sole arbitrator as a default rule. Parties, who think that their disputes are likely to be to complex for one arbitrator to handle could easily choose to have a panel of three arbitrators instead. Now it is the other way around and most cases could in fact be solved by a sole arbitrator. A change of this rule would surely facilitate the procedure without giving in on its quality. Better cooperation between the arbitration institutions would ensure both speedier and more qualitative procedures. At the moment there is no international coherency and the term "expedited arbitration" has a very different meaning depending on the institute. The expedited rules of one institution offer time limits can for example be the same as the ones offered by another institution in their normal procedure. There are a lot of issues that could be improved in international arbitration. I still think that we should be wary and watch out not to get caught in the fast lane. There is more to arbitration than the speed of it, and the main focus should always be on its quality. That means both the quality of the procedure and that of the award. Sometimes it is good to take a step back and just reflect on things. Speed can, and often does, have a value in itself but without a qualitative award it means preciously little.
  • Vuorinen, Lauri (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan siroteampumatarvikkeita eli niin sanottuja rypäleaseita koskevien kansainvälisoikeudellisten rajoitusten ja rajoituspyrkimysten kehitystä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään vuonna 2008 solmittuun Oslon sopimukseen johtaneita kehityskulkuja 1970-luvulta alkaen. Tutkielmassa selvitetään, mitä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta relevantteja ongelmia siroteampumatarvikkeiden käyttö on aiheuttanut, miten ongelmia on yritetty ratkaista ja miten ratkaisuyrityksiä on perusteltu. Lisäksi arvioidaan siroteampumatarvikkeita koskevien eri neuvottelujärjestelmien epäonnistumisten ja onnistumisten syitä. Lopuksi selvitetään Oslon sopimuksen vaikutusta kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen ja sopimuksen mahdollisuuksia tapaoikeudellisten normien luomiseen. Siroteampumatarvikkeita on käytetty jo 1930-luvulla. Yleiseen tietoisuuteen ne tulivat tiedotusvälineiden myötävaikutuksella Vietnamin sodan aikana. Siroteampumatarvikkeita alettiin pitää kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta ongelmallisina, sillä niiden katsottiin olevan vaikutuksiltaan umpimähkäisiä taisteluvälineitä. Kansainvälisissä neuvotteluissa niiden rajoituksista ei päästy yhteisymmärrykseen 1980 solmittuun CCW-sopimuksen mennessä. Siroteampumatarvikkeet nousivat kansalaisjärjestöjen vaikutuksesta uudelleen huomion kohteeksi vuoden 1991 Persianlahden sodan jälkeen. Viime vuosituhannen loppupuolella siroteampumatarvikkeiden suurimpana ongelmana ei enää pidetty niiden vaikutuksia käyttöhetkellä, vaan räjähtämättöminä maastoon jääneistä siroteampumatarvikkeista johtuvia tapaturmia. Siroteampumatarvikkeisiin kohdistuvista rajoituksista yritettiin neuvotella CCW-sopimusjärjestelmän piirissä tuloksetta 2000-luvun alkupuolella. Vuonna 2006 eräät valtiot irtautuivat siroteampumatarvikekysymyksen osalta CCW-prosessista ja solmivat Oslon sopimuksen 2008, joka asetti niille erittäin tiukkoja rajoituksia. Suurimmat käyttäjävaltiot eivät osallistuneet Oslon prosessiin, mutta yrittivät neuvotella CCW:n piirissä lievemmistä rajoituksista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tutkielman tuloksena havaitaan, että Oslon prosessi onnistui, koska se hylkäsi perinteisen kansainvälisen humanitaarisen oikeuden argumentaatiomallin, jossa inhimillisyyden ja sotilaallisen välttämättömyyden periaatteita punnittiin vastakkain. Oslon sopimusneuvotteluissa siroteampumatarvikkeiden oletettiin olevan lähtökohtaisesti kiellettyjä. Kiellosta poikkeuksia tahtovien valtioiden tuli itse osoittaa, että tietynlaisista siroteampumatarvikkeista ei aiheudu kohtuutonta vahinkoa siviileille. CCW-sopimus ei onnistunut luomaan siroteampumatarvikkeita koskevia rajoituksia, koska merkittävimmät käyttäjämaat pitivät niitä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta sallittuina taisteluvälineinä. Oslon sopimus ei luultavasti muodosta sen ulkopuolella olevia valtioita velvoittavia tapaoikeudellisia normeja ainakaan lähiaikoina, yhtäältä sen suhteellisen pienen ratifiointimäärän takia ja toisaalta sen ulkopuolisten valtioiden päinvastaisen valtiokäytännön ja opinio jurisin vaikutuksesta.
  • Kovarskyte, Ieva (Helsingfors universitet, 2013)
    Teknologisen kehityksen sekä globalisaation ansiosta finanssimarkinnat ovat viimeisten vuosikymmenten aikana kehittyneet yhä kansainvälisemmiksi. Alan sääntely on jäänyt tässä kehityksessä jälkeen ja 2010-luvun finanssikriisin myötä merkittävät puutteet nykyisessä kansainvälisessä finanssisääntelyssä ovat korostuneet entisestään. Tutkielman ensisijaisena aiheena ovat finanssisääntelyjärjestelmän eri tasot, niiden keskinäinen vuorovaikutus sekä finanssisääntelyn kehityssuunta. Pankkivalvontaan kiinnitetään erityistä huomiota sen käytännön merkittävyyden sekä kehitysmahdollisuuksien johdosta. Työssä käydään läpi globaali sääntelykehikko, sen ratio ja taustat. EU:n pankkivalvontajäjestelmää sen viimeaikaisine muutoksineen tarkastellaan esimerkkinä ylikansallisista, alueellisista finanssisäänteratkaisuista. Samalla sivutaan myös EU:n suhdetta kansainväliseen oikeuteen ja pohditaan EU-tason ratkaisujen laajempia vaikutusmahdollisuuksia. Katsaus Suomen pankkivalvontasääntelyyn tarjoaa kansallinen näkökulman kansainväliseen finanssisääntelyyn. Tältä osin tutkielma nojautuu pitkälti työn osanana toteutettuun asiantuntijahaastatteluun, jossa haastateltavana ollut pankkivalvonta-asiantuntija Erkki Kontkanen esittää omat näkemyksensä finanssisääntelyn viimeaikaisista kehityssuunnista sekä tulevaisuuden mahdollisuuksista. Tutkielman toisena kantavana teemana on finanssisääntelyn suhde perinteiseen kansainväliseen oikeuteen. Finanssimarkkinoita säännellään yhä enemmän kansainvälisellä tasolla. Kansainvälinen finanssisääntely ei kuitenkaan noudata perinteisen kansainvälisen oikeuden sääntöjä. Globaali finanssiregulaatio on pääasiallisesti epävirallisten sääntelyverkostojen tuottamaa, muodollisesti sitomatonta soft law-sääntelyä. Sääntelyverkostoihin sekä sitomattomaan sääntelyyn liittyvät ongelmakohdat liittyvät siten kiinteästi myös nykyisen finanss isääntelyn ongelmakohtiin sekä haasteisiin. Kansainvälinen finanssisääntely kärsii mm. demokratiavajeesta, läpinäkyvyys ongelmista, hajanaisuudesta sekä liiallisesta monimutkaisuudesta. Tutkielman keskeisiä väitteitä on, että kansainvälisen finanssisääntelyjärjestelmän kokonaisvaltainen uudistaminen on tarpeen ja lähes väistämättä edessä. Tämä uudistus voi toteutua monella eri tavalla. Tutkielmassa ei esitetä seikkaperäisempiä kannanottoja finanssisääntelyjärjestelmän potentiaalisiin muutossuuntiin taikka tulevaisuudessa mahdollisesti omaksuttaviin sääntelyratkaisuihin, vaan keskitytään aiheen kokonaisvaltaiseen kuvaamiseen.
  • Abdullayeva, Gulara (Helsingfors universitet, 2013)
    The aim of this research is to study the situation of unexpected events which render the performance under the contract much more difficult than originally planned or totally impossible to perform. The research includes the comparative study of different international instruments dealing with the unexpected change of circumstances, also the English and U.S. common law and the relevant case law. The study of the case law showed that though the preference by courts and arbitral tribunals is given to the principle that contracts should be kept, there have been numerous cases where the party has been exempted from contractual obligations under the change of circumstances and this should be regarded as a way to assure the fairness principle in contractual relations. The paper also examines the requirements which are necessary for exclusion of the performance under unexpected change of the circumstances. As a general principle, the occurrence of the unexpected event itself will not be sufficient for exempting a party from contractual obligations. Number of things need to be determined and taken into account when assessing whether the party can be excused for non-performance. Furthermore, as regards to the effects of such events the balance of interests is followed by giving the affected party the right to choose the relevant remedy. Taking into account the complexity of modern contractual relationships, it is preferable that parties follow the principles of good faith and cooperation which lies in the centre of renegotiations. However, in the case of failure to negotiate the parties can “pass” to courts the right to determine whether adjustment or termination will conclude the contractual relationships.
  • Kolsi, Niko (Helsingfors universitet, 2013)
    Euroopan komissio antoi elokuussa 2011 asetusehdotuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle Itämeren lohikannan ja kyseistä kantaa hyödyntävien kalastuksien monivuotisesta suunnitelmasta. Ehdotuksen mukaan asetus tulee kieltämään lohi-istutukset Itämerellä. Suomessa istutetaan lohia valtion ja yksityisin varoin sekä pääasiassa vesilain mukaisten lupapäätösten perusteella. Tämän tutkielman pääasiallisena tavoitteena on selvittää, kuinka hoitosuunnitelma vaikuttaa vesivoimaloille myönnettyihin lupiin ja niihin sisältyviin kalataloudellisiin lupaehtoihin. Velvoiteistutusten kieltäminen johtaa lähtökohtaisesti tilanteeseen, jossa vesilain mukaiset istutusvelvoitteet menettävät merkityksensä ja vesivoiman aiheuttamat haitat kalataloudelle tulevat todennäköisesti kompensoitaviksi muilla tavoin. Olettaen, että hoitosuunnitelma astuu voimaan, siirtyy hoitosuunnitelman täytäntöönpano kansalliselle tasolle. Tutkielmassa käsitellään vesilain (587/2011) mukaisia lupia ja niihin liittyviä kalatalousmääräyksiä kansallisen lainsäädännön näkökulmasta. Lohi-istutukset korvaavana kompensaatiokeinona tulee VL:n 3 luvun 14 §:n perusteella kyseeseen kalatalousvelvoite kuten kalatie, kalataloudellinen kunnostustoimenpide, muu kalataloudellinen hoitotoimenpide, näiden yhdistelmä, taikka kalatalousmaksu. Tukielmassa käsitellään VL:n 3 luvun 22 §:n mukaisia kalatalousvelvoitteen muuttamisen yleisiä edellytyksiä lain esitöiden ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielmassa vertaillaan todennäköisinä pidettävien istutus-velvoitteen korvaavien vaihtoehtojen toteuttamisen juridisia edellytyksiä ja eroavaisuuksia. Kalatietä käsiteltäessä pyritään selvittämään erot vapaaehtoisen ja velvoitteena toteutettavan kalatien välillä, jonka lisäksi arvioidaan kalateitä menetetyn vesivoiman kannalta. Kalatalousmaksua käsiteltäessä pyritään selvittämään maksun suuruuden määrittelyyn ja maksun kohdentamiseen liittyviä kysymyksiä. Tutkilmassani päädyn lopputulokseen, että vesilain kalatalousvelvoitteita käsittelevät säännökset ja kalatalousvelvoitteita koskeva oikeuskäytäntö ei katsoakseni tarjoa yksiselitteistä ja ennakoitavaa vaihtoehtoa istutusvelvoitteelle.
  • Hossa, Johanna (Helsingfors universitet, 2013)
    Yhdenvertaisuutta ja syrjinnän kieltoa pidetään eräinä oikeusjärjestyksemme keskeisimmistä oikeusperiaatteista. Syrjinnän kielto onkin vakiintunut niin valtiosääntöoikeuden kuin kansainvälisenkin oikeuden perusperiaatteeksi. Sitä pidetään myös eräänä kaikkein tärkeimmistä perus- ja ihmisoikeuksista. Työelämä on eräs yleisimmistä ja yksilön kannalta myös haitallisimmista syrjinnän esiintymisalueista ja suuri osa syrjinnänvastaisesta sääntelystä tähtääkin työelämän syrjinnän torjumiseen. Kansallisen syrjinnän vastaisen sääntelyn hajanaisuudesta kuitenkin johtuu, että oikeussuojan laatu ja laajuus vaihtelevat syrjintäperusteen ja syrjinnän ilmenemistilanteen mukaan. Yhdenvertaisuuslainsäädännön sekavuus ja epäjohdonmukaisuus onkin monesti esiin tuotu ongelma. Erityisesti syrjintäperusteiden määrittelemättömyyden, eri lakeihin sisältyvien erilaisten syrjintäperusteiden luetteloiden sekä seuraamusten epäyhteneväisyyden vuoksi työelämän syrjintätilanteisiin voi liittyä oikeudellista epävarmuutta. Syrjinnän kiellon perustavanlaatuisen luonteen ja yhdenvertaisuuslainsäädännön puutteiden vuoksi tutkielman tavoitteena on syrjinnän kiellon tarkastelu perus- ja ihmisoikeutena ja sen määrittely, mitä vaikutuksia sillä voi perus- ja ihmisoikeusnormina yksityisten välisissä suhteissa olla työelämän syrjintätilanteissa. Perus- ja ihmisoikeuksilla on perinteisesti katsottu olevan merkitystä ainoastaan yksilön ja julkisen vallan käyttäjän välisessä suhteessa. Perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutus eli niiden merkitys yksityisten keskinäisissä suhteissa on kuitenkin viime vuosina saanut laajaa huomiota sekä kansallisessa että kansainvälisessä keskustelussa. Perus- ja ihmisoikeuksilla onkin toisinaan katsottu olevan normatiivista merkitystä myös yksityisten välisissä oikeussuhteissa. Perinteisen valtiokeskeisen ajattelutavan hiljattaiseen murentumiseen ovat Suomessa vaikuttaneet etenkin monet valtiosääntöuudistukset, jotka ovat johtaneet perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen asteittaiseen vahvistumiseen kaikilla oikeuden osa-alueilla. Nykyistä perus- ja ihmisoikeuskeskustelua voikin sanoa määrittävän tietynlainen erittelevyys, sillä tavoitteena on katsottu olevan sen selvittäminen, miten ja millä edellytyksin perus- ja ihmisoikeuksia tulisi hyödyntää erilaisissa soveltamistilanteissa ja toimintaympäristöissä. Työelämän on katsottu olevan esimerkki yksilön kannalta erityisestä toimintaympäristöstä, jossa perus- ja ihmisoikeuskysymykset voivat muodostua merkityksellisiksi. Perus- ja ihmisoikeuksien horisontaalivaikutuksessa voidaan pohjimmiltaan katsoa olevan kyse kontekstisidonnaisesta harkinnasta, jossa lähtökohtana on yksityisten välisen suhteen erivertaisuudesta johtuva heikomman osapuolen perus- ja ihmisoikeussuojan tarve.
  • Ryhänen, Sami (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielma käsittelee poliisi- ja pakkokeinolakien peitetoimintaa koskevan lainsäädäntöuudistuksen vaikutuksia peitetoiminnan salassapitoon. Tavoitteena lainopillisessa tutkielmassa on ollut selvittää, miten 1.1.2014 voimaantuleva peitetoimintaa koskeva pakkokeino- ja poliisilain kokonaisuudistus huomioi peitetoiminnan salassapitointressin ja asianosaisjulkisuuden. Tutkielma jakaantuu viiteen lukuun. Ensimmäisessä luvussa määritellään tutkielman tavoite, metodi ja keskeiset käsitteet. Toisessa luvussa käsitellään peitetoiminnan käytön nykytilaa, peitetoiminnan laillisuusvalvonnassa tehtyjä havaintoja, kuvataan tiivistetysti peitetoimintaa koskevan lainsäädännön kokonaisuudistuksen taustoja sekä määritellään poliisin salassapitointressiä peitetoiminnassa. Kolmas luku keskittyy asianosaisjulkisuuteen julkisuusolettaman, vahinkoedellytyslausekkeen ja julkisuusolettamaan perustuvan salassapidon sisällön kautta. Neljännessä luvussa suoritetaan viranomaisen ja asianosaisten intressien vertailua salassapitointressin ja julkisuusperiaatteen välisessä suhteessa sekä käsitellään tulkintaperusteita valtion turvallisuuden ja julkisuusperiaatteen ristiriitatilanteille. Luvussa on lisäksi otettu kantaa siihen, miten Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunut tulkintakäytäntö on huomioitu asianosaisjulkisuuden rajoittamisena peitetoiminnan käytöstä ja sisällöstä. Viidenteen lukuun on sijoitettu tutkielman johtopäätökset. Käytettäessä peitetoimintaa poliisin salassapitointressi ja peitetoiminnan kohdehenkilön perus- ja ihmisoikeudet kohtaavat joutuen säännönmukaisesti ristiriitaan. Peitetoimintaa suoritettaessa joudutaan sen vuoksi suorittamaan jatkuvaa harkintaa sen suhteen onko peitetoiminnan käyttö suhteellisuusperiaatteen mukaista ja kuinka peitetoiminnan eri vaiheissa pystytään toteuttamaan kotimaisen ja eurooppalaisen lainsäädännön vaatimukset. Harkinta vaatii lähtökohtaisesti peitetoiminnan yleisten ja erityisten edellytysten täyttymisen arviointia. Harkinnan tulisi olla kokonaisvaltaista huomioiden kaikki yksittäistapauksessa vaikuttavat tilannekohtaiset tekijät, mutta myös yleisinä periaatteina suhteellisuusperiaate, oikeudenmukainen oikeudenkäynti ja asianosaisjulkisuus. Käytettäessä peitetoimintaa poliisilain mukaisesti ilman, että sillä saatua tietoa käytetään syyllisyyttä tukevana näyttönä, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimus sulkeutuu pois. Tuomioistuimen tehdessä ratkaisun peitetoiminnan edellytyksistä voidaan sanoa syntyvän uusi oikeusturvatae, joka on kuitenkin riippuvainen tuomioistuimelle ratkaisun perustaksi toimitettavan tiedon sisällöstä. Peitetoimintaa koskevaa ratkaisutietoa koskee siten jatkuva selonotto- ja selontekovelvollisuus. Tuomioistuimen roolin lisäksi peitetoiminnan laillisuusvalvonnassa poliisin sisäisellä laillisuusvalvonnalla ja Eduskunnan oikeusasiamiehen suorittamalla ulkoisella valvonnalla on tärkeä rooli varmistettaessa peitetoiminnan legitimiteettiä. Salassapito on peitetoiminnan tehokkuuden välttämätön edellytys. Tästä seuraa, että sen peitetoiminnan tehokkuuden suhde oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja asianosaisjulkisuuteen on väistämättä jännitteinen. Salassapitointressin ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sekä asianosaisjulkisuuden täysimääräinen toteutuminen lienee likimain mahdotonta. Sen vuoksi intressien saattaminen oikeaan suhteeseen toisiinsa nähden vaatiikin jatkuvaa ja objektiivista keskustelua sekä tieteellistä tutkimusta. Toisilleen vastakkaisen intressien optimaalisen toteuttamisen mahdollistamisen eräänä keinona tutkielmassa on käytetty suhteellisuusperiaatteen kolmijaottelun soveltamista tapauskohtaisessa harkinnassa. Kolmijaottelun on nähty huomioivan kattavasti peitetoiminnan osapuolten intressit.

View more