Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Sajakoski, Inka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee yrityssaneerauslain (47/1993) 17 luvun 2 §:n mukaisen palautusvelvollisuuden kuittausta saneerausvelallisen jälkikonkurssissa. Kuittaukseen eri yleistäytäntöönpanomenettelyissä liittyy monisyisiä kysymyksiä, joista on osittain hajanaisesti käsitelty oikeuskirjallisuudessa, erityisesti insolvenssioikeuden alalla. Ajankohtaisen aiheesta tekee käsillä oleva koronavirusepidemia ja sitä jo edeltänytkin konkurssien ”suvantovaihe”. Lähtökohtaisesti tällainen hiljaisuus konkurssimarkkinoilla tarkoittaa, että talous ei toimi terveällä tavalla vaan tosiasiallisesti toimintakyvyttömät yritykset ”kituuttavat” viimeisillään ajautumatta kuitenkaan aivan konkurssiin. Tällainen tilanne kasvattaa velallisen velkataakkaa ja huonontaa velkojien mahdollisuuksia saada edes osittaista suoritusta saatavilleen. Lisäksi yrityssaneerauksien mahdollisesta lisääntymisestä koronaepidemian jälkimainingeissa on ollut puhetta. Mikäli saneerausmenettelyt kasvattavat suosiotaan on odotettavissa vastaavasti muutaman vuoden sisään kasvava määrä jälkikonkursseja, joiden yhteydessä kuittaukseen liittyvät kysymykset nousevat väkisinkin esille. Kuittaus oikeustoimena merkitsee sitä, että kahden osapuolen vastakkaiset saatavat kumoavat toisensa päällekkäisiltä osiltaan. Velvoite tai sen henkilöasetelma muodostuu siis päällekkäiseksi ”negaationsa” kanssa. Pääsääntöisesti kuittauksen on katsottu olevan sallittua yleisten edellytysten täyttyessä, joita kotimaisessa doktriinissa on vakiintuneesti katsottu olevan kolme: 1) saatavien vastakkaisuus, 2) saatavien perimiskelpoisuus ja 3) saatavien samanlaatuisuus. Omaksi itsenäiseksi edellytykseen on viimeaikaisessa oikeuskirjallisuudessa käsitetty myös 4) oikeus pääsaatavan suorittamiseen. Kuitenkin, vaikka nämä edellytykset täyttyisivät kuittaus voi estyä tietyissä tilanteissa esimerkiksi konkurssin yhteydessä tietyin edellytyksin. Kuittausta konkurssitilanteessa säädellään konkurssilain 6 luvussa. Velkojalla on pääsääntöisesti oikeus käyttää konkurssisaatavaansa kuittaukseen velalliselle konkurssin alkaessa olevaa velkaansa vastaan. Konkurssissa suojataan myös nimenomaisesti velkojan oikeutta saada suoritus kuittaamalla konkurssisaatavansa konkurssivelallisen saatavaa velkojalta vastaan. Kuittauksen edellytyksenä ovat paitsi yleiset kuittauksen materiaaliset edellytykset myös konkurssikuittaukseen liittyvät kuittauksen erityiset edellytykset. Velkojan oikeutta kuittaukseen rajoitetaan myös konkurssilain 6. luvun säännöksin. Yrityssaneerausmenettelyn alkaessa asetettavan maksukiellon vastaisesti tehty suoritus on palautettava velalliselle. Tarkoituksena on suojella velallisen viimeisiä likvidejä varoja. Vaatimuksen esittäminen saneerausmenettelyssä kuuluu saneerausselvittäjällä. Kuitenkin mikäli vaatimusta ei esitetä tai maksua muutoin palauteta, tulee kysymykseen sen suoritusvelvollisuus velallisen jälkikonkurssissa. Korkein oikeus vahvisti tapauksessaan KKO 1997:89 säännön, jonka mukaan oikeusvaikutusten lakkaaminen ei vapauta velkojaa palautusvelvollisuudesta konkurssissa. Näin ollen palautussaatava tulee maksettavaksi myös velallisen jälkikonkurssissa. Jälkikonkurssissa pätee KonkL periaate kuittauksen sallittavuudesta, mistä johtuen arvioitavaksi tulevat myös palautussaatavan osalta kuittauksen yleiset ja erityiset edellytykset. Palautussaatavan voidaan lähtökohtaisesti katsoa täyttävän nämä edellytykset. Kuittauksen voi kuitenkin estää KonkL 6:2.3 säädetty kuittauskielto, jonka mukaan kuittaus ei ole mahdollista tilanteessa, jossa velkoja hankkiutuu velkaan velalliseen nähden järjestääkseen kuittaustilanteen. Arvioitaessa kuittauskiellon soveltuvuutta yksittäistapaukseen tulee huomiota kiinnittää osapuolten tarkoitukseen ja erityisesti velkojan tarkoitusperiin. Osapuolten tarkoituksen lisäksi TaksL mukainen takaisinsaantiperusteen tulee täyttyä, jotta suoritus voidaan rinnastaa maksuun ja katsoa sen siten olevan kuittauskiellon alainen. Luonteensa johdosta palautussaatavan kuittauksessa jälkikonkurssissa joudutaankin usein pohtimaan kysymystä tietyn velkojan suosimisesta. Velkojien yhdenvertaisen kohtelun periaate edellyttää, että samassa asemassa olevia velkojia kohdellaan konkurssissa samalla tavalla. Kuittauksen tuomat edut ja sille asetetut rajoitukset palautussaatavaa koskevissa jälkikonkurssin tilanteissa voidaan siten nähdä perustelluiksi pohjimmiltaan juuri velkojien yhdenvertaisuuden kannalta. Edellä mainitut rajoitteet kuittaukselle onkin säädetty nimenomaan tarkoituksena estää shikaaninomainen kuittaustilanteiden järjestäminen ja siten yhden velkojan pääseminen parempaan asemaan suhteessa muihin velkojiin. Ongelma tulee esille paitsi tarkoitushakuisten maksujen suorittamisen osalta, myös ns. vahinkosuoritusten kohdalla. Näyttöongelmat voivat osaltaan johtaa siihen, että velallisen väittäessä maksun tapahtuneen vahingossa velkojan myötävaikuttamatta on selvittäjän tai muun velkojan käytännössä mahdotonta näyttää osapuolten shikaaninomainen menettely toteen.
  • Ahlström, Sofia (Helsingin yliopisto, 2020)
    Europeiska unionen grundar sig, i enlighet med artikel 2 FEU, på värden som är gemensamma för alla medlemsstater, såsom rättsstaten, demokrati och grundläggande rättigheter. Bristerna i och hoten mot rättsstatsprincipen i vissa medlemsstater, såsom Polen och Ungern, skapar stor oro för rättsstatens tillstånd, inte bara i medlemsstaterna, men även för hela unionen, dess verksamhet och rättsordning. Detta undergräver inte bara rättsstatsprincipen, utan hela unionens värdegrund. Sambandet mellan rättsstaten, demokrati och grundläggande rättigheter är viktigt i detta hänseende. Europeiska unionen har flera mekanismer för att säkerställa medlemsstaters respekt för rättsstatsprincipen. Politiska mekanismer är artikel 7 FEU-förfarandet och kommissionens ram för att stärka rättsstatsprincipen. Båda två har aktiverats mot medlemsstater, vilket tyder på att de inte kan anses vara helt olönsamma medel. Dock uppfattas de politiska förfarandena inte vara tillräckligt effektiva och det råder tvivel om deras konsekvenser och sanktionerna artikel 7 FEU-förfarandet kan medföra. Därför vänds blicken mot de rättsliga mekanismerna, det vill säga EU-domstolens möjligheter att blanda sig i och pröva kränkningar av artikel 2 FEU och rättsstatsprincipen. Syftet med den här avhandlingen är att analysera EU-domstolen roll som beskyddare av rättsstatsprincipen i unionens rättsordning. Det undersöks vad är EU-domstolens behörighet att behandla medlemsstaters brott mot rättsstatsprincipen, då organiseringen av medlemsstaternas rättsordningar och domstolsväsenden tillhör i första hand medlemsstaterna. Dessutom studeras grunder på vilka EU-domstolen kan i en sådan situation blanda sig i och pröva medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen som ett av unionens gemensamma värden enligt artikel 2 FEU. Detta görs genom att granska artikel 2 FEU och dess ställning i unionens rättsordning. Det handlar om att studera hur EU-domstolen har använt artikel 2 FEU genom andra primärrättsliga artiklar, artikel 19.1 andra stycket FEU och artikel 47 i stadgan, som ger uttryck för principen om ett effektivt domstolsskydd. EU-domstolens nyaste rättspraxis visar att artikel 19.1 andra stycket FEU ger även uttryck för principen om domstolarnas oavhängighet, det vill säga kravet på nationella domstolars oavhängighet. Därför studeras kortfattat också innehållet i kravet på oavhängiga domstolar enligt EU-rätten. Dessutom analyseras talan om fördragsbrott som medel för att behandla medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen och även i fråga om allmänna omständigheter i en medlemsstat som innebär systematiska brister i rättsstaten. Ytterligare diskuteras förhållandet mellan unionens gemensamma värden i artikel 2 FEU och respekten för nationell identitet i artikel 4.2 FEU. Den här avhandlingen visar att skyddet av medlemsstaternas iakttagande av rättsstatsprincipen och överlag unionens gemensamma värden är ett viktigt intresse för unionen och EU-domstolen, eftersom det handlar om att skydda unionen som helhet, både rättsligt, politiskt och ekonomiskt samt unionsrättens effektiva genomslag. EU-domstolens senaste rättspraxis visar att kärnan i den EU-rättsliga rättsstatsprincipen utgörs av ett effektivt domstolsskydd och kravet på nationella domstolars oavhängighet. EU-domstolen har en viktig roll i detta hänseende, för att närmare specificera innehållet i rättsstatsprincipen och kriterierna för vad rättsstatsprincipen förutsätter enligt EU-rätten och särskilt vad som ingår i principen om domstolarnas oavhängighet. EU-domstolens rättspraxis visar att artikel 2 FEU inte kan åberopas ensam som grund för talan om fördragsbrott, utan denna operationaliseras genom andra unionsrättsliga bestämmelser, vilket utgör grunden för EU-domstolens behörighet att behandla frågor som annars uppfattas som rent interna. Frågan lyder om detta fungerar för att behandla medlemsstaters kränkningar av rättsstatsprincipen som är systematiska till sin natur, eller om detta är möjligt bara med stöd av artikel 7 FEU-förfarandet. Att kunna övervaka och säkerställa att medlemsstater iakttar rättsstatsprincipen handlar om förhållandet mellan unionsrätten och nationell rätt. Avgörande betydelse har getts till omständigheten att de nationella domarna fungerar även som unionsdomare, speciellt inom det rättsliga samarbetet som begäran om fördragsbrott innebär och vad principen om lojalt samarbete i artikel 4.3 FEU förutsätter. På grund av detta är det av avgörande betydelse att nationella domares oavhängighet garanteras. Å andra sidan handlar det även om hur långt unionen kan gå för att behandla och pröva medlemsstaters interna rättsordningar innan deras nationella suveränitet äventyras. Unionen verkar dock hålla hårt fast vid att skydda sin värdegrund och främja sina målsättningar, vilka äventyras av hot mot rättsstaten och de övriga gemensamma värdena i medlemsstaterna.
  • Juonala, Oona (Helsingin yliopisto, 2020)
    Digitaalisista verkkoalustoista on tullut merkittävä osa Euroopan unionin digitaalisia sisämarkkinoita. Verkkoalustat tarjoavat muun muassa erilaisia aineettomia hyödykkeitä, kuten sosiaalista mediaa ja suoratoistopalveluita. Alustatalous nähdään yleisesti hyvin potentiaalisena ilmiönä, joka voi luoda merkittävää kasvua Euroopassa. Digitaalisten verkkoalustojen määrästä ja kasvupotentiaalista huolimatta niiden sääntely EU:ssa on pirstaleista. Verkkoalustoja säännellään EU-tasolla muun muassa direktiivillä sähköisestä kaupankäynnistä. Kansallisella tasolla, sekä joissain tapauksissa myös paikallisella tasolla on myös sektorikohtaista sääntelyä. Tämänhetkisen sääntelymallin pirstaleisuus on aiheuttanut epäselvyyttä verkkoalustoihin sovellettavista säännöistä. Tämän seurauksena verkkoalustojen on vaikeaa kasvaa ja kehittyä Euroopassa, sillä säädösympäristö ei ole niille otollinen ja näin ollen niiden tuottamien hyötyjen saavuttaminen jää vajaaksi. Euroopan komissio on tunnistanut tämän useissa aloitteissaan. Ratkaisuna tähän tilanteeseen Euroopan komissio on julkaisemassa vuoden 2020 viimeisellä neljänneksellä luonnoksen uudesta digitaalisia palveluja koskevasta lainsäädäntöpaketista, jonka tarkoituksena on uudistaa olemassa olevaa ja luoda myös uutta verkkoalustoja koskevaa sääntelyä. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on selvittää, miten verkkoalustoja tulisi säännellä EU-tasolla EU:n tulevaa digitaalisia palveluja koskevan lainsäädäntöpaketin myötä. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan komission asiakirjoja verkkoalustoihin liittyen, erilaisten sääntelymallien ominaispiirteitä ja niiden sopivuutta digitaalisten alustojen sääntelyyn EU:n kontekstissa. Tutkielmassa tarkasteltavat vaihtoehdot sääntelymalliksi on rajattu perinteiseen viranomaissääntelyyn, itsesääntelyyn, yhteissääntelyyn, uuden keskitetyn sääntelyviranomaisen perustamiseen sekä toimivallan siirtämiselle olemassa oleville kansallisille viranomaisille. Tutkielmassa tarkastellaan kahta tutkimuskysymystä: - Miten Euroopan komission kanta verkkoalustojen sääntelyä kohtaan on kehittynyt vuodesta 2015 alkaen? - Millainen sääntelymalli olisi sopivin EU:n tulevassa digitaalisia palveluja koskevassa lainsäädäntöpaketissa digitaalisten alustojen sääntelyyn? Ensimmäisen tutkimuskysymyksen osalta havaitaan, että Euroopan komission kanta verkkoalustojen sääntelyyn on ollut vaihteleva. Komissio on useaan otteeseen korostanut alustatalouden merkitystä ja sen kasvupotentiaalia Euroopan taloudelle, mutta samaan aikaan se on vältellyt lainsäädäntöehdotusten julkaisua viime vuosina, aina digitaalisia palveluja koskevaan lainsäädäntöpakettiin saakka. Toisen tutkimuskysymyksen osalta havaitaan, että perinteiset julkisen sääntelyn mallit eivät sovellu parhaiten verkkoalustojen sääntelyyn. Verkkoalustat ovat dynaamisia ja alati muuttuvia, joiden perässä lainsäädännön on vaikea pysyä mukana. Lisäksi verkkoalustat tarjoavat uudenlaisia liiketoimintamalleja. Tutkielmassa todetaan, että nämä ominaisuudet sekä EU:n ja sen jäsenmaiden toimivallan jaon huomioon ottaen yhteissääntely soveltuu parhaiten alustojen sääntelyyn EU:ssa.
  • Larinkari, Olga (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan työntekijöihin kohdistuvaa niin sanottua maalittamista rikosoikeudessa. Maalittamista lähestytään kriminaalipoliittisesti orientoituneesta näkökulmasta, ja tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on, onko sitä koskevalle rikosoikeudelliselle sääntelylle muutostarpeita. Maalittaminen on 2010-luvun lopussa lisääntynyt ilmiö, jossa työntekijöitä asetetaan vahingoittamistarkoituksessa maalitauluiksi erityisesti verkkoympäristössä. Maalittamisen tekotavat jaetaan tutkielmassa työntekijöiden kokemusten perusteella neljään yläkategoriaan: 1) vihaisan puheen levittäminen, 2) tietojen levittäminen, 3) seuraaminen ja fyysinen häirintä sekä 4) oikeussuojakeinoilla tai muilla vastaavilla keinoilla painostaminen. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kahteen ensimmäiseen tekotapaan, sillä ne liittyvät keskeisimmin maalittamisen erityispiirteisiin, erityisesti sen joukkoistettuun luonteeseen ja verkkoympäristöön. Maalittamisella on vaikutuksia sen kohteena olevan työntekijän perusoikeuksiin, ja ainakin tiettyihin työntekijöihin kohdistuneena myös työnantajan toimintaan. Maalittamisella vaikutetaan mahdollisesti välillisesti myös muiden kuin maalittamisen kohteen perus- ja ihmisoikeuksiin sekä myös laajemmalla tasolla oikeusvaltion ja demokratian toimintaan. Toisaalta sekä kriminaalipoliittisesta että valtiosäännöllisestä näkökulmasta on tärkeää, ettei maalittajan perus- ja ihmisoikeutena turvattuun ja demokratian kulmakivenä pidettyyn sananvapauteen perusteettomasti puututa. Erityisen tärkeää on huomioida, että virkamiehien ja muiden julkisessa tai yhteiskunnallisesti merkittävässä asemassa toimivien työntekijöiden arvosteleminen voi kuulua sananvapauden ydinsisältöön, minkä osalta sananvapauden rajoittamisen suhteen tulee olla erityisen tarkkana. Maalittamisen kohde saa jo nykyään rikosoikeudellista suojaa esimerkiksi rikoslain 24 luvun 8-10 §:n yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta sekä niiden törkeitä tekomuotoja koskevien säännösten, 25 luvun laitonta uhkausta ja vainoamista koskevien 7 ja 7 a §:n ja 17 luvun 1 §:n mukaisen julkista kehottamista rikokseen koskevan säännöksen osalta. Viranomaisiset saavat suojaa tietyiltä osin lisäksi rikoslain 16 luvun 1-3 §:n mukaisilla kriminalisoinneilla. Nykyisten kriminalisointien suhdetta maalittamiseen tulkitaan lainopollisen tutkimuksen avulla, missä erityisasemassa on vuosien 2017-2020 säännöksiä koskeva hovioikeuskäytäntö. Tutkielmassa osoitetaan, että nykyisissä kriminalisoinneissa on ongelmallista, ettei niillä voida kaikilta osin puuttua maalittamisilmiön eri oikeushyviä loukkaavaan, joikkoistettuun luonteeseen. Aukkoja on myös vakavan niin sanotun absoluuttisen vihaisan puheen osalta kriminalisoinneissa siltä osin, kun maalittamisessa epäsuorasti uhkaillaan sen kohdetta vakavilla rikoksilla tai uhataan niin, ettei uhkaus tule sen kohteen tietoon. Kyseinen puhe on maalittamisessa erityisen vahingollista, koska sillä voidaan kannustaa verkkoympäristössä muita toteuttamaan uhkailussa tarkoitettu rikos. Lisäksi rikosoikeudelliseen suojan toteutumiseen liittyvät syyteoikeuden sekä syyte- ja esitutkintakynnyksen haasteet heikentävät nykyisten kriminalisointien tosiasiallista tehokkuutta. Vaikka uudelle kriminalisoinnille on löydettävissä oikeushyvien suojelun periaatteen vaatimuksen täyttämiseksi monia, myös täsmällisesti määriteltävissä olevia oikeushyviä, kriminalisointiperiaatteista ultima ratio -periaate edellyttää rikosoikeuden käyttämistä viimesijaisena keinona. Maalittamista koskevaan joukkoistettuun ilmiöön sekä rikosoikeuden tehokkuuteen liittyviin näkökulmiin voidaan puuttua useilla yhteiskunnallisilla keinoilla, kuten kiinnittämällä huomiota työnantajan, verkkosivustojen ja -alustojen vastuuseen sekä itsesääntelymekanismeihin. Ultima ratio -periaatteen lisäksi myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate puoltavatkin, että maalittamisen kokonaisvaltaiseen kriminalisointiin ei vielä toistaiseksi ryhdyttäisi. Yhteiskunnallisilla keinoilla ei voida kuitenkaan puuttua oikeustilan kaikkiin ongelmakohtiin, ja näiltä osin tutkielmassa tullaan siihen johtopäätökseen, että myös rikoslakia koskevia muutoksia on syytä toteuttaa.
  • Vidén, Henna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Euroopan unionin sisämarkkinat mahdollistavat tavaroiden, palvelujen, henkilöiden ja pääoman vapaan liikkuvuuden. Yhä suurempi joukko ammattihenkilöitä hyödyntää sisämarkkinoiden vapaata liikkuvuutta harjoittaakseen ammattiaan toisessa jäsenvaltiossa joko pysyvästi tai tarjotakseen palveluitaan väliaikaisesti ja satunnaisesti. Vaikka kyse on jatkuvasti kasvavasta ilmiöstä, ammattipätevyyden tunnustamista koskevaa oikeustieteellistä tutkimusta ei ole kattavasti tehty. Tämän lainopillisen tutkielman tarkoituksena on ollut vastata tähän puutteeseen luomalla yleiskäsitys siitä, miten ammattipätevyyden tunnustamista säännellään EU-oikeudessa. Tutkimusteemaa on lähestytty ensin luomalla katsaus ammattipätevyyden tunnustamisen historiaan ja siihen, miten sisämarkkinat ja ammattipätevyyden tunnustamista koskeva sekundaarinormisto ovat kehittyneet. Erityisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntynyt vastavuoroisen tunnustamisen periaate on vaikuttanut merkittävällä tavalla tutkintotodistusten, tutkintojen ja muiden muodollista pätevyyttä osoittavien asiakirjojen vastavuoroiseen tunnustamiseen ja sitä voidaankin pitää ammattipätevyyden tunnustamisen perustana. Tämä kehitys on johtanut voimassa olevan ammattipätevyysdirektiivin syntymiseen, joka on keskeisin ammattipätevyyden tunnustamista sääntelevä EU-oikeuden instrumentti. Tutkielmassa on keskitytty ennen kaikkea ammattipätevyysdirektiivin keskeisen sisällön käsittelyyn, minkä lisäksi tutkielmassa on nostettu esiin siihen liittyviä haasteita. Ammattipätevyyden tunnustaminen perustuu oletukseen siitä, että ammattihenkilöt voivat hyödyntää perussopimuksen turvaamia perusvapauksiaan. Unionin perusvapaudet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan absoluuttisia, sillä niitä voidaan rajoittaa perussopimuksen tunnustamilla rajoitusperusteilla sekä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä syntyneillä, yleiseen etuun liittyvillä pakottavilla vaatimuksilla. Tutkielmassa on arvioitu näitä rajoitusperusteita unionin lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa. Tutkielman lopuksi on vastattu tutkielman alussa esitettyihin kysymyksiin ja arvioitu tutkielmassa tehtyjä havaintoja erityisesti oikeusvarmuuden näkökulmasta sekä pohdittu ammattipätevyyden tunnustamiseen liittyviä tulevaisuuden näkymiä.
  • Dahl, Mika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmani tarkoituksena on käydä läpi ulkomailta saapuvien työntekijöiden verotusta Suomen ja Ruotsin osalta pääasiassa taloudellisen työnantajan käsitteen näkökulmasta. Työnantajan määrittelyllä on kansainvälisen henkilöverotuksen osalta merkittävä rooli, sillä kansainvälisissä tilanteissa valtioiden välinen verotusoikeus jaetaan pääsääntöisesti verosopimuksien mukaan, ja verosopimusten palkka-artiklassa verotusoikeus on tavanomaisesti jaettu sen mukaan, onko työnantaja työskentelyvaltiossa. Suomessa ja Ruotsissa sovelletaan tällä hetkellä niin sanottua muodollisen työnantajan käsitettä työnantajaa määriteltäessä, vaikka Suomen osalta ennakkoperintälain 14 § antaa hieman mahdollisuutta tulkintaan työnantajan määrittelyssä. Tämän seurauksena Suomi ja Ruotsi kuuluvat vähenevään ryhmään OECD-valtioita, jotka käyttävät muodollisen työnantajan käsitettä soveltaessaan OECD:n malliverosopimuksen 15(2) artiklaa. Kyseisen artiklan mukaan työskentelyvaltio voi verottaa työntekijän palkkaa, mikäli ulkomailla työskentely ylittää 183 päivää 12 kuukauden ajanjakson aikana, tai jos työnantaja on työskentelyvaltiossa tai työnantajan kiinteä toimipaikka on työskentelyvaltiossa. Tämä johtuu siitä, että malliverosopimuksessa ei ole määritelty työnantajaa, joten työnantajan määritellään kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Suomen ja Ruotsin vakiintunutta tapaa määrittää työnantaja muodollisesti johtaa siihen, ettei Suomi eikä myöskään Ruotsi voi useissa tapauksissa verottaa maassa alle 183 päivää oleskelevaa verosopimuksen mukaan ulkomailla asuvaa työntekijää, vaikka tosiallisesti työntekijä työskentelisi työskentelyvaltiossa olevan työnantajan lukuun. Ruotsi onkin julkaissut luonnoksen koskien taloudellisen työnantajan käyttöönottamista Ruotsissa 1.1.2021 alkaen ja Suomessa sekä Antti Rinteen, että Sanna Marinin hallitusohjelmien mukaan Suomi ottaa käyttöön taloudellisen työnantajan käsitteen ja tämän seurauksena hallituksen esityksen valmistelu onkin jo aloitettu. Tutkielmani keskittyykin Ruotsissa tehdyn hallituksen esityksen luonnoksen läpikäymiseen ja tämän jälkeen Suomen tulevan hallituksen esityksen arviointiin käyttäen kansainvälistä vertailua. Kansainvälisessä vertailussa Ruotsin hallituksen julkaisemaa hallituksen esityksen luonnosta käytetään vertailun kohteena hyvin runsaasti, johtuen sen tuoreudesta ja samalla Pohjoismaiden vahvasta lainsäädäntöyhteydestä.
  • Pyykkö, Otto (Helsingin yliopisto, 2020)
    OECD:n BEPS-hanke voidaan nähdä käytäntöjen ja tulkintojen merkittävänä kiristyksenä kansainvälisen verotuksen alalla. Hankkeen johdosta myös kaksinkertaisen verotuksen ja veroriitojen odotetaan lisääntyvän merkittävästi. Kaksinkertainen verotus ja veroriitojen uhka on omiaan vaikuttamaan negatiivisesti kansallisvaltioiden rajat ylittävään liiketoimintaan. Rajat ylittävän liiketoiminnan toimintaedellytyksistä huolehtiakseen sekä EU että OECD ovat pyrkineet parantamaan kansainvälisillä markkinoilla toimivien yritysten sekä yksityisten henkilöiden oikeussuojakeinoja. Toimenpiteistä merkittävimpänä voitaneen pitää pakottavan välimiesmenettelyn käytön laajenemista EU:n jäsenvaltioiden keskuudessa unohtamatta kuitenkaan OECD:n toimesta tehtyjä uudistuksia. Historiallisesti Euroopan unionin alueella pakottava välimiesmenettely on ollut osa kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismeja ainoastaan ns. arbitraatioyleissopimuksen (90/436/ETY) soveltamisalalla. Yleissopimusta ei voida pitää onnistuneena ratkaisuna mm. soveltamisalaansa ja määräaikoihin liittyvien puutteidensa johdosta. Kansainvälisten veroriitojen ratkaisumekanismit näkivät 2010-luvun jälkimmäisellä puoliskolla merkittäviä kehitysaskelia OECD:n BEPS-hankkeen mukaisten toimenpiteiden seurauksena. Marraskuussa 2016 julkaistu ns. monenkeskinen yleissopimus, jolla innovatiivisesti muutettiin koko laajaa verosopimusverkostoa yksittäisten (kahden-välisten) verosopimusten muokkaamisen sijaan, sisälsi myös verovelvollisten oikeusturvan parantamiseksi myös ns. pakottavan välimiesmenettelyn. Myös EU:ssa säädettiin vuonna 2017 ns. veroriitadirektiivi eli direktiivi veroriitojen ratkaisumekanismeista Euroopan unionissa (2017/1852). EU-oikeuden mukaista riidanratkaisumekanismia voidaan pitää monin paikoin kunnianhimoisempana ja innovatiivisempana instrumenttina kuin OECD:n vastaavaa. Suomessa direktiivi implementoitiin lailla kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyistä (530/2019). Edellä kuvatut ratkaisumekanismit eroavat toisistaan mm. soveltamisalaltaan ja pakottavuudeltaan. Käytännössä kuitenkin verovelvollisten käytettävissä on laajat oikeussuojakeinot kaksinkertaisen verotuksen poistamiseksi. Toimivaltaiset viranomaiset ovat velvollisia poistamaan verosopimusten vastainen kaksinkertainen verotus joko keskinäisten sopimusneuvotteluiden (MAP-menettely) seurauksena tai viimekädessä pakottavassa välimiesmenettelyssä. Menettelyihin liittyy kuitenkin omia erityispiirteitään ja ominaisuuksiaan, joiden tunteminen on verovelvollisen oikeusturvan kannalta tärkeää. Tutkielmassa vertaillaan menettelyitä toisiinsa sekä hahmottamaan kunkin menettelyn vahvuudet ja heikkoudet. Tutkielmassa selvitetään lisäksi mahdollisuutta ns. pysyvän riidanratkaisutoimikunnan perustamiseksi. Erityisesti EU:n veroriitadirektiivi vaikuttaa mahdollistavan hyvinkin laajan kansainvälisten yhteistyön veroriitojen ratkaisemiseksi ns. kansainvälisessä verotuomioistuimessa.
  • Ellman, Essi (Helsingin yliopisto, 2020)
    Public policy considerations have had a varying degree of impact in EU competition law. Throughout the years, the European Commission has allowed for certain public policy considerations, such as the protection of the environment and employment, but “the more economic approach” of the early 21st century has marked a turning point in this regard. Economic analysis has since the late 1990s become an increasingly important part of competition analysis and enforcement, and the focus on economic parameters has led to a more cautious attitude towards public policy interests. Despite the advantages that the more economic approach has given to EU competition law, some argue that it has led to an overly price-centric approach to consumer welfare. Competition policies on a global scale are affected by different underlying economic theories. The varying economic and theoretical approaches can be classified into different schools of thought, which affect the underlying presumptions of how competition in the market is achieved. Antitrust law in the United States has been affected mainly by the Chicago and Harvard schools of thought, both of which have also affected the development of EU competition law. However, EU competition law can also be perceived as its own, distinct school of thought, namely the European school of thought. The purpose of this thesis is to assess public policy considerations in light of the European school of thought and its theoretical framework. The research question entails several different themes. Public policy considerations are first studied with case law and sustainability is highlighted as a recent and relevant example. In addition to public policy considerations, another essential theme to this thesis is the different schools of thought affecting competition law and policy. By studying the European school of thought and the social market economy, this thesis aims to emphasise the sui generis features of EU competition law. As the notion of social market economy implies that competition law should consider societal concerns as well, a relevant question in this regard is whether competition law should be interpreted coherently with the totality of EU law. In other words, this is a question of whether competition law should remain independent of the totality of EU law, or whether EU-wide goals and values should be accommodated in competition law as well. This thesis also studies the possibility of a broader conception of consumer welfare, mainly by analysing “the fair share of the benefits” and the concept of consumer well-being. The research question is contemplative by nature, and so are the conclusions of this thesis. A primary issue in studying this topic is that the objectives and priorities of EU competition law remain somewhat unclear. A central notion in this regard is the dichotomy between the Commission and the European Court of Justice, as they have given somewhat differing notions on the objectives of competition law. As for the European school of thought, a central notion is that EU competition law is embedded in a framework that is fundamentally different from the Chicago school of thought. The concept of the social market economy, together with Article 3 TEU and Articles 7 and 11 TFEU, suggest that the theoretical foundations for considering public policy interests in competition law exist. Studying the possibility of long-term consumer welfare, benefits to the society as a whole and the concept of consumer well-being, demonstrate that the economically oriented notion of consumer welfare is perhaps too narrow in the context of the social market economy. All in all, the question of public policy considerations in EU competition law is ultimately perceived as a question of including fundamental values and objectives of the Union in competition law and policy.
  • Kajala, Jukka (Helsingin yliopisto, 2020)
    Julkisuusperiaate yhtenä keskeisimpänä hallinto-oikeudellisena oikeusperiaatteena ohjaa yksityisten ja yhteisöjen oi-keutta saada tietoja viranomaisten toiminnasta ja siihen liittyvistä viranomaisten asiakirjoista. Julkisuusperiaate muodos-taa pääsäännöksi tällaisen tiedon julkisuuden, josta voidaan poiketa ainoastaan lakisääteisesti. Julkisuusperiaatetta koskevassa yleislaissamme, viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (621/1999, JulkL), viranomaisen asiakirja muodostuu keskeiseksi lain soveltamisalaa määrittäväksi säännökseksi. JulkL 5 § 4 momentin nojalla viran-omaisen asiakirjan käsitteen ja näin ollen lain soveltamisalan ulkopuolelle on rajattu viranomaisen sisäistä työskentelyä varten laaditut asiakirjat, mikäli ne eivät sisällä tietoja, jotka arkistolainsäädännön nojalla on liitettävä arkistoon. Julkisuusperiaatteen keskeisin käytännön sovellutus hallinnon toiminnossa on viranomaisen asiakirjaan kohdistuva tietopyyntö. Tietopyyntöjen ratkaisemiset ovat hallinnon jokapäiväistä toimintaa, minkä johdosta JulkL:a säädettäessä lain sääntelytekniikaksi muotoutui erittelevä, yksityiskohtainen ja kasuistinen sääntely. Tällainen sääntelytekniikka on pragmaattista ja helposti sovellettavaa myös virkamiehille, jotka eivät ole suorittaneet juridista koulutusta. Viranomaisen sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskeva sääntely on kuitenkin verrattuna lain yleiseen sääntelyilmeeseen vaikeasel-koinen, abstrakti ja tulkinnanvarainen, mikä asettaa haasteita JulkL:n pragmaattisten tavoitteiden saavuttamiseksi. JulkL:n valmistelussa lainsäätäjä tukeutuu lain esitöissä vahvasti ruotsalaiseen julkisuuslainsäädäntöön ja sen käyttä-mään systematiikkaan. Ruotsalaista lainsäädäntöä ei kuitenkaan lain esitöissä enemmälti avata. Tutkielmassa kuvataan ruotsalaista valmisteluasiakirjoja koskevaa lainsäädäntöä ja oikeuskäytäntöä. Työssä tarkastellaan Ruotsin perustuslain-tasoista säädöstä painovapausasetusta, mistä löytyvät JulkL 5 §:ää vastaavat asiakirjan määritelmää koskevat säännök-set. Ruotsalainen asiakirjaa koskeva sääntely rakentuu samanlaiseen perusasetelmaan JulkL:n systematiikan kanssa. Poikkeuksen tästä muodostaa terminologiset erot, ruotsalainen terminologia vastaa JulkL:ia edeltäneen yleisten asiakir-jain julkisuudesta annetun lain (83/1951) terminologiaa. Ruotsissa sisäisen työskentelyn asiakirjoja koskien on oikeus-kirjallisuudessa kehittynyt sekä yksityiskohtaisempia että esimerkiksi asiakirjan julkiseksituloa koskien merkittävästi poikkeavampia doktriineja. JulkL 5.4 §:n säännös on analysoitavissa kolmeen yleisemmän tason kokonaisuuteen, joita tutkielmassa käytetyssä analyysissä kutsutaan asiakirjatasoksi ja tietotasoksi. Asiakirjatason kysymykset liittyvät ensinnäkin lainkohdassa tar-koitetun asiakirjan käyttötarkoitukseen sisäisen työskentelyn välineenä, minkä pohjalta voidaan hahmottaa lainkohdan asiallinen soveltamisala. Toiseksi asiakirjatasolla ratkaistaan lainkohdan henkilöllinen soveltamisala, eli minkä tahojen välistä lainkohdassa tarkoitettu sisäinen työskentely voi olla. Lainkohdan tietotaso koskee sisäisen työskentelyn asia-kirjan tietosisältöä, joka ratkaisee asiakirjan arkistoimisen arkistolainsäädännön nojalla. Asiakirjaan kohdistuvasta arkistointivelvoitteesta riippuen asiakirja voidaan JulkL 5.4 §:n nojalla viranomaisen määräyksestä julistaa myös luvan-varaisesti annettavaksi. Lisäksi JulkL 5.4 §:llä on temaattinen ja säännöshistoriallinen yhteys JulkL 5.3 § 2 kohdan säännökseen, jossa säädetään viranomaisen muistiinpanoasiakirjojen luonteesta viranomaisen asiakirjana ja näin ollen JulkL:n soveltumisesta niihin. Asiakirjajulkisuutta koskevat lainkäyttöasiat ovat hallintolainkäyttöä. Ylintä hallintolainkäyttövaltaa maassamme käyttää korkein hallinto-oikeus (KHO), jonka antamilla ratkaisuilla on oikeuslähdeopillista painoarvoa oikeuskäytäntöä yhte-näistävien ennakkopäätösten muodossa. JulkL 5.4 §:ää koskevia ennakkopäätöksiä on JulkL:n voimassaolon ajalta kertynyt kymmeniä. JulkL 5.4 §:ää koskevan analyysin perusteella KHO:n tekemiä tulkintakannanottoja voidaan yhdistää analyysin perusteella hahmottuneisiin tulkintaongelmiin. Lukuisiin kysymyksiin on löydettävissä KHO:n ratkaisukäytän-nössä selviä ohjaavia kannanottoja. Yhdeksi keskeisimmäksi ongelmaksi on muodostunut sisäisen työskentelyn asiakirjojen asiallinen soveltamisala ja varsinkin sisäisen työskentelyn käsite. Lakitekstissä sisäisen työskentelyn määrittelyssä on käytetty joustavaa sanan-muotoa, mikä hämärtää sisäisen työskentelyn käsitekentän hahmottamista. Rajatapauksissa KHO on soveltanut JulkL 5.4 §:n säännöstä perusoikeusmyönteisen laintulkinnan hengessä suppeasti siten, että lainkohdan tulkinnan kannalta ongelmallisia työhyvinvointiselvityksiä on tullut katsoa viranomaisen asiakirjoiksi niiden julkisuusperiaatteen kannalta keskeisen roolin vuoksi. Varsinkin tapauksessa KHO:2015:171 KHO tukeutui ratkaisun perusteluissaan vahvasti JulkL:n ja julkisuusperiaatteen tarkoitukseen, ja KHO:n käyttämää tulkintaa voidaan tulkintateoreettisista lähtökohdista kuvata jopa teleologiseksi.
  • Ignatius, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Digitalisaatio on jo usean vuoden ajan vaikuttanut julkishallinnonkin toimintaan ja sen perusrakenteisiin. Digitalisaatiolla pyritään tehokkuuteen, nopeampaan palveluun ja kustannustehokkuuteen. Automatisoidut ratkaisut tarjoavat mahdollisuuden siirtää virkamiehiä vaativimpien tehtävien pariin ja asiakaspalveluun. Etenkin massahallinnonaloilla on tullut tarve automatisoida enenevissä määrin myös hallintopäätöksiä automaattisen päätöksenteon muodossa. Tähän liittyen oikeusministeriö käynnisti vuonna 2020 hankkeen automatisoidun päätöksenteon yleislainsäädännön valmistelemiseksi. Tarkoituksena on varmistaa hallinnon lainalaisuuden, hyvän hallinnon periaatteiden, oikeusturvan, julkisuusperiaatteen ja virkavastuun toteuttaminen automaattisessa päätöksenteossa. Tässä tutkielmassa on tarkoitus selvittää perustuslaissa säädetyn virkavastuun toteutuminen automaattisessa päätöksenteossa. Tutkielman ensisijainen metodi on lainoppi ja tarkoituksena on tarkastella nykyisen virkavastuusäännöksen sisältöä ja sen muodostamia edellytyksiä virkavastuun toteuttamiselle. Tutkielma on valtiosääntöoikeudellinen ja rajaus on tehty siten valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta. Tämän vuoksi tarkastelu keskittyy nimenomaan perustuslain virkavastuusäännöksen asettamien edellytysten tarkastelulle. Perustuslain 118 §:ssä säädetään virkavastuusta, joka on erityinen, tavallista vastuuta ankarampi vastuun muoto. Sen on vakiintuneesti katsottu sisältävän rikos- ja vahingonkorvausoikeudellinen vastuu. Perinteisessä hallinnossa virkavastuu on tavattu kohdentaa virheen tai laiminlyönnin sattuessa päätöksen tehneeseen virkamieheen. Käytäntö on osaltaan ollut omiaan varmistamaan lainmukaisuutta, asianmukaisuutta ja hyvän hallinnon toteuttamista. Automaattinen päätöksenteko muuttaa perinteisen hallintopäätöksen mallia ja siirtää keskeisen oikeudellisen ratkaisutoiminnan ihmiseltä koneelle. Tämä tuo tutkielmaan oman metodologisen vivahteen ja tutkielmassa tarkastellaan myös sitä, miten automaattinen päätöksenteko muuttaa hallintopäätöstä oikeudellisena käytäntönä ja miten tämä muutos vaikuttaa virkavastuun toteuttamiseen. Tutkielmassa havaitaan perustuslain virkavastuusäännöksen edellyttävän vastuun kohdentamista virkamieheen tai julkisen vallan käyttäjään ja tämän varmentamiseksi tulee automaattisesta prosessista löytää ne keskeiset virkatoimet ja niiden tekijät, joihin vastuu on tarkoituksenmukaista kohdentaa. Käytettävien teknologioiden osalta tekoälyteknologioihin ja niiden käyttöön sisältyvät riskit ovat liian suuria. Näin ollen hallintopäätösten automaation osalta vaikuttaa tarpeelliselta rajata sen käyttö vain sääntöpohjaisiin järjestelmiin. Vaikka niihinkin voi liittyä monimutkaisia ja epäselviä rakenteita, niiden avulla on mahdollista toteuttaa virkavastuu, jossa huomioidaan sekä kansalaisen että virkamiehen oikeusturva ilman, että virkavastuusäännös käytännössä menettää merkitystään.
  • Lohi, Santeri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kunnallisella itsehallinnolla on Suomessa yli 100 vuotiset juuret ja se nauttii vahvaa perustuslain suojaa. Itsehallintoon liittyy keskeisesti demokraattisesti valittujen valtuustojen toiminta. Kunnallinen itsehallinto pohjautuu luottamushenkilöorganisaation legitimiteetin varaan. Luottamushenkilöt käyttävät kunnissa ylintä, kuntalaisten heille delegoimaa päätösvaltaa. Julkisen vallan käyttöön liittyy keskeisesti myös vastuu ja sen oikeudelliset reunaehdot, minkä takia luottamushenkilöiltä voidaan edellyttää tiettyjä toimintavelvoitteita. Luottamushenkilöiden pidättäminen luottamustehtävästään on käytännössä toimintavapauden rajoitus, joka kytkeytyy perustuslaissa taattuun kunnalliseen itsehallintoon sekä kansanvaltaisuuteen. Kuntalainsäädännön kokonaisuudistus toteutettiin vuonna 2015. Viime vuosina valtiovalta on havahtunut siihen, että sillä ei ole riittäviä toimivaltuuksia varmistaa kunnallisen päätöksenteon toteutumista ja luotettavuuden turvaamista tilanteessa, jossa kun-nan omat valvontatoimet eivät ole riittäviä. Tämän jälkeen lainsäädäntöä on täsmennetty luottamushenkilöiden pidättämistä koskevan sääntelyn ja poikkeuksellisissa hallinnollisissa vaikeuksissa olevien kuntien osalta vuonna 2017. Tutkielma on lain-opillinen ja siinä pyritään systematisoimaan ja analysoimaan, minkä oikeudellisten edellytysten vallitessa kunnallinen luotta-mushenkilö voidaan pidättää luottamustehtävästään. Aineistona on hyödynnetty voimassa olevaa lainsäädäntöä, oikeuskirjalli-suutta, lakien esitöitä sekä korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntöä. Kunnallisia luottamushenkilöitä ja heidän asemaansa on tutkittu verrattain vähän. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kunnallisia luottamushenkilöitä koskeva lainsäädäntö mahdollistaa luottamushenkilöiden tehtävästään pidättämisen ja siten kunnallisen päätöksenteon turvaamisen sellaisissa tilanteissa, joissa luottamushenkilön voidaan selkeästi katsoa syyllistyneen velvollisuuksiensa laiminlyönteihin. Nykykäytännön valossa kuntien harkintavalta on laajaa ja voi johtaa tilanteisiin, joissa poliittiset intressit ajavat oikeudellisten perusteiden ohi. Tällöin voidaan katsoa, että vaikka nykylainsäädäntö mahdollistaisi tehtävästä pidättämisen, ei sääntelyn taustalla oleva tavoite kuitenkaan varmuudella toteudu. Sääntelyä olisikin järkevää tarkistaa siten, että lainsäädännössä määriteltäisiin eksplisiittisemmin sellaiset tilanteet, joissa kunnilla on aina velvollisuus pidättää luottamushenkilö tehtävästään päätöksenteon luotettavuuden turvaamiseksi.
  • Rajala, Saana (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, milloin vanhentumis- tai kanneaika alkaa kulua erinäisten lainvastaiseen lomautukseen perustuvien saatavien osalta. Lomauttamisella tarkoitetaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa (TSL 5:1). Lomauttaminen on työvoiman väliaikainen vähentämistoimenpide, joka mahdollistaa yrityksen talouden sopeuttamisen tilanteessa, jossa kysyntä on laskenut. Velvoitteen vanhentumisella taas tarkoitetaan sen raukeamista sen vuoksi, ettei velkoja ole lakiin tai sopimukseen perustuvan ajan kuluessa saattanut oikeuttaan voimaan eikä velallinenkaan tunnustamalla ole uudistanut sitä. Tilanteessa, jossa lomautus toteutetaan lain taikka useampien lakien vastaisesti, lomautetulle työntekijälle voi syntyä oikeus neljään erityyppiseen vahingonkorvaukseen tai hyvitykseen. Näistä säädetään TSL 12:1:ssä, YTL 62 §:ssä, yhdenvertaisuuslain 23 §:ssä sekä tasa-arvolain 11 §:ssä. Niiden vanhentumis- tai kanneajoista säädetään osin keskenään poikkeavasti. Jokaisen tutkielmassa tarkasteltavan saatavatyypin vanhentumis- tai kanneajan osalta nousi esiin tulkinnanvaraisia kysymyksiä. Osa näistä tuli ilmi kaikkien kohdalla jossain määrin. Etenkin velkojan vahinkoa koskevan tietoisuuden tai tietämättömyyden vaikutus vanhentumis- tai kanneajan alkamiseen on tärkeä mutta vielä tulkinnanvarainen kysymys. Tältä osin keskenään ristiriidassa ovat usein toisaalta asiaa sääntelevän säännöksen sanamuoto ja toisaalta tulkintaperiaatteet, erityisesti vaatimismahdollisuuden periaate, perus- ja ihmisoikeusnäkökohdat sekä EU-oikeudellinen tehokkuusperiaate. Haasteena on tasapainoilla näiden välimaastossa, etenkin kun vanhentumisinstituutioon vahvasti liitetty selkeyden tavoite puoltaa selkeitä tulkintaratkaisuja ja tapauskohtaisen harkinnan alan kaventamista.
  • Rudanko, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2020)
    Moderni maksukyvyttömyyssääntely on murroksessa. Kesällä 2019 annettu maksukyvyttömyysdirektiivi (EU) 2019/1023 on osa EU:n pyrkimystä harmonisoida jäsenvaltioiden maksukyvyttömyyssääntelyä. Direktiivin keskeisin tavoite on mahdollistaa jäsenvaltioissa sijoittautuneiden taloudellisissa vaikeuksissa olevien elinkelpoisten yritysten tervehdyttäminen varhaisessa vaiheessa, jota edistääkseen direktiivi kannustaa yhtiön johtoa toimiin maksukyvyttömyyden ennaltaehkäisemiseksi. Direktiivin 19 artikla asettaa seuraavia velvoitteita yhtiön johdolle: ”[J]os maksukyvyttömyys on todennäköinen, johtajat ottavat asianmukaisesti huomioon ainakin seuraavat seikat: a) velkojien, oman pääoman haltijoiden ja muiden sidosryhmien intressit; b) tarpeen toteuttaa toimenpiteitä maksukyvyttömyyden välttämiseksi”. Suomi asettui direktiivineuvotteluissa vastustamaan artiklaa, kuten myös moni muu jäsenvaltio. Direktiiviin sisällytettiin sanamuodoltaan oikeutemme kanssa ristiriitaisia velvoitteita, jotka Suomen on implementoitava osaksi kansallista lainsäädäntöä heinäkuuhun 2022 mennessä. Tutkielmassa vastataan ensinnäkin siihen, voiko johdolle muodostua aktiivinen toimintavelvollisuus harkita yhtiötä haettavaksi yrityssaneeraukseen de lege lata. Kysymys edellyttää huolellisuusvelvoitteen käsitteen määrittämistä tilanteessa, jossa yhtiötä uhkaa maksukyvyttömyys. Johdon aktiivinen toimintavelvollisuus määräytyy yhtäältä ulkoisten toimintaolosuhteiden ja toisaalta tarkasteltavien keinojen, menestyneen yrityssaneeraushakemuksen tarjoamien merkittävien oikeusvaikutusten kautta. Havaitaan, että saneerauskelpoisen yhtiön johdolla on velvollisuus harkita saneerausta vaihtoehtona, jos yhtiötä kohtaa sellainen rahoituskriisi, joka uhkaa yhtiön jatkuvuutta. Erityisen korostunut toimintavelvollisuus syntyy silloin, kun kannattavan yhtiön maksuvalmiutta uhkaa ulkoinen markkinahäiriö, josta on mahdollista selviytyä rauhoitusajan turvin. Johdon passiivisuus harkita saneerausta vaihtoehtona voi muodostaa tuottamuksen, jos huolellinen hallitus olisi näin toiminut. Johto vapautuu korvausvastuusta tekemällä olosuhteisiin nähden asianmukaisen päätöksen olla hakematta yhtiötä saneeraukseen. Toisekseen on määriteltävä johdon yhtiön etuun kohdistuvan lojaliteettivelvoitteen ulottuvuus de lege lata silloin, kun yhtiötä uhkaa maksukyvyttömyys. Kysymys on relevantti, kun yhtiötä harkitaan haettavaksi yrityssaneeraukseen. Jos lojaliteetti kohdistuisi osakkeenomistajakollektiivin sijasta velkojiin, olisi johto haastavan valinnan edessä. Johto ei voisi hakea yhtiötä saneeraukseen, ellei se olisi varma, että saneeraus tulee onnistumaan. Epäonnistunut saneeraushan koituu aina velkojien vahingoksi, sillä kustannukset pienentävät konkurssin jakokelpoisia varoja, kun taas osakkeenomistajat olisivat menettäneet konkurssissa residuaalinsa joka tapauksessa. Yhtiön etu ja lojaliteettivelvoite määritellään sopimusverkko-, stakeholderismi-, valistunut arvonmaksimointi-, ja päämies-agenttiteorioiden avulla. Teorioita hyödyntäen vastataan kotimaisiin ja angloamerikkalaisiin puheenvuoroihin, joissa on esitetty, että lojaliteettivelvollisuus voisi kohdistua uudelleen maksukyvyttömyyden uhatessa. Havaitaan, ettei voi syntyä sellaista velkojat-johto-fidusiaarisuhdetta, jonka pohjalta johdolla olisi velvollisuus priorisoida velkojien konkurssitilanteen etua osakkeenomistajakollektiivin edun edelle. Johdon lojaliteettivelvollisuus ei voi kohdistua maksukyvyttömyyden uhatessa velkojiin sellaisessa ulottuvuudessa, joka estäisi johtoa hakemasta yhtiötä saneeraukseen. Kolmannekseen käsitellään periaatteellisesti tärkeää kysymystä siitä, voivatko fidusiaarivelvoitteet yhtiöoikeudellisesti toteutua maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan edellyttämin tavoin. Jos fidusiaarivelvoitteet eivät voi suojata konkurssipesän velkojakollektiivia, ei johtoa ole mahdollista saada korvausvastuuseen laiminlyönnistään hakea tai harkita yhtiötä haettavaksi oikea-aikaisesti saneeraukseen eikä johdon fidusiaarivelvoitteita voi olla maksukyvyttömyysdirektiivin edellyttämin tavoin olemassa. Havaitaan, että fidusiaarivelvollisuuksien suojatarkoitus vaikuttaisi mahdollistavan korvauskanteen yhtiöoikeudellisen hyväksyttävyyden ja mahdollistavan niiden täytäntöönpantavuuden. Lopulta 19 artiklalle on annettava teleologisesti direktiivin tavoitteita ilmentävä merkityssisältö, jota kotimaiseen oikeustilaan vertaamalla paikannetaan direktiivin tavoitteiden ja suhteellisuusperiaatteen edellyttämät muutostoimet. Havaitaan, etteivät maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan a ja b alakohdat edellytä muutoksia fidusiaarivelvoitteita koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön. Sääntely vastaa direktiivin merkityssisältöä ja edistää tehokkaasti sen tavoitteita. Suomelta edellytetään kuitenkin sitä, että johdolle tarjotaan asianmukaiset keinot varhaisen vaiheen puuttumiseen. Argumentoidaan, minkä takia yhtiön hallitukselle tulisi antaa lain tasolla yksinomainen päätöksentekovalta hakea yhtiötä saneeraukseen kaikissa tilanteissa. Muita lainsäädäntömuutoksia ei maksukyvyttömyysdirektiivin 19 artiklan perusteella voine edellyttää
  • Gammals, Jannika (Helsingin yliopisto, 2020)
    Rätten till personlig integritet är tryggad i grundlagen och psykisk integritet är en del av denna. Rätten skyddas i strafflagen genom bland annat misshandelsdeliktet, och psykisk misshandel är enligt strafflagen straffbar på samma sätt som fysisk misshandel. Ändå finns det mycket få åtal och domar som gäller just psykisk misshandel, trots att psykiskt våld bland barn är så vanligt att ungefär var sjätte elev som gick i årskurserna 4 och 5, och fler än var fjärde av dem som gick i årskurserna 8 och 9 under år 2019 upplevt att de utsatts för psykiskt våld under det föregående året. I avhandlingen går jag igenom hur psykiskt våld regleras i Finland och hur barns speciella ställning beaktas i detta samband, vilka problemen med regleringen är med beaktande av internationella krav och hur dessa problem kunde lösas. För att svara på dessa frågor har jag gått igenom gällande finsk lagstiftning, rättspraxis, åtalseftergifter och utfört intervjuer för att få reda på huruvida misshandelsdeliktet gällande psykisk misshandel de facto kan tillämpas. Psykiskt våld ingår i flera olika delikt i strafflagen, som exempelvis olaga förföljelse och ärekränkning. För att det ska vara frågan om misshandel enligt strafflagen krävs, förutom en bevisad gärning, kausalitet mellan gärningen och den orsakade följden. Vid psykisk misshandel är kausaliteten betydligt svårare att fastställa än vid fysisk misshandel och trots att det finns fall där någon dömts för psykisk misshandel kan dessa ses som undantagsfall. De internationella krav som ställs på straffbarheten av psykisk misshandel härstammar från Istanbulkonventionen. Det är också denna som slutligen påverkar straffbarheten vid fall där våldet begås mot barn, trots att barns speciella ställning beaktats också i FN:s barnkonvention och i barnskyddslagen. Då strafflagen inte uttryckligen straffbelägger psykisk misshandel, och då misshandelsdeliktet om ickefysiskt våld är så pass svårt att tillämpa kan det konstateras att den gällande finska regleringen inte för tillfället uppfyller alla internationella krav gällande kriminaliserandet av psykisk misshandel. Problemet kunde delvis lösas genom metoder som inte kräver nya kriminaliseringar, men för att täcka alla slags våld borde ett nytt delikt införas i strafflagen. För att vara lättare att tillämpa än det nuvarande deliktet kunde ett alternativ vara att bygga upp det nya deliktet som ett abstrakt faredelikt.
  • Ketelimäki, Ada (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielma käsittelee peltojen kipsikäsittelyä maatalouden vesiensuojelukeinona oikeudellisesta näkökulmasta. Kysymyksessä on uusi maatalouden vesiensuojelukeino. Maatalouden osuus ravinnekuormituslähteenä on merkittävä ja se aiheuttaa hajakuormituksena sisävesien ja Itämeren rehevöitymistä. Vesiensuojelukeinona kipsi vähentää merkittävästi fosforikuormitusta. Ravinnekuormituksen vähentämiseen pyrkiviä toimenpiteitä tarvitaan vesien hyvän tilan saavuttamiseksi. Laissa vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä (1299/2004, VMJL) säädetään vesienhoidon ja merenhoidon tavoitteista, jotka perustuvat EU:n vesipuitedirektiiviin ja meristrategiadirektiiviin. Vesienhoidon ja merenhoidon toimenpiteitä edistetään uudella tukijärjestelmällä, josta säädetään VMJL:n 1 a §:ssä. Vesiensuojelutarkoituksessa tehtävän peltojen kipsikäsittelyn tukemisesta säädetään valtioneuvoston asetuksella maatalousmaan kipsikäsittelyyn vuosina 2020-2025 myönnettävästä tuesta (510/2020, kipsiasetus). Tutkielman tavoitteena on tuottaa uutta tutkimustietoa peltojen kipsikäsittelystä oikeudellisesta näkökulmasta. Tavoitteena on tunnistaa maatalousmaan kipsikäsittelyyn soveltuvaa ympäristönsuojelusääntelyä ja mahdollisia tarpeita uudelle lainsäädännölle. Tutkielmassa käsitellään uutta vesienhoidon ja merenhoidon tukea koskevaa tukijärjestelmää. Tutkielmassa arvioidaan maatalousmaan kipsikäsittelyä ympäristönsuojeluoikeudellisesta, etenkin vesiensuojelulainsäädännön, näkökulmasta. Kipsiä on ennestään hyödynnetty maataloudessa maanparannusaineena ja lannoitevalmisteen raaka-aineena. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös lannoitelainsäädännön soveltumista peltojen kipsikäsittelyyn vesiensuojelukeinona. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Mitä EU:n ja Suomen ympäristönsuojelulainsäädäntöä on mahdollista soveltaa peltojen kipsikäsittelyyn vesiensuojelukeinona tulkinnan rajoissa? ja jos se ei ole mahdollista, niin mitä pitäisi lainsäädännössä muuttaa, jotta se soveltuisi tässä tarkoituksessa? ja 2. Millä tavoin maatalousmaan kipsikäsittelyä voidaan edistää uudessa vesienhoidon ja merenhoidon tuen tukijärjestelmässä? Tutkielmassa vastataan tutkimuskysymyksiin hyödyntämällä lainoppia, sääntelyteoriaa ja co-creation -tutkimusmenetelmiä. VMJL soveltuu vesiensuojelutarkoituksessa tehtävään peltojen kipsikäsittelyyn, sillä kipsikäsittely on sisällytetty vesienhoidon suunnitteluun. Peltojen kipsikäsittely on myös merenhoidon toimenpide. Lisäksi VMJL soveltuu maatalousmaan kipsikäsittelyn sääntelyyn uuden tukijärjestelmän myötä. Vesienhoidon ja merenhoidon tukeen perustuva maatalousmaan kipsikäsittelyn taloudellinen ohjaus on mahdollista EU-oikeudellisesta näkökulmasta. Peltojen kipsikäsittelyn tukea ei ole liitetty osaksi maatalouden ympäristötukia koskevaa järjestelmää. On kuitenkin katsottu, että peltojen kipsikäsittely tulisi liittää osaksi maatalouden tukijärjestelmiä esim. ei-tuotannollisten investointien kohteeksi. Voimassa olevan sääntelykehyksen näkökulmasta uusi vesienhoidon ja merenhoidon tukijärjestelmä sopii siihen hyvin. Peltojen kipsikäsittelyn edistäminen on mahdollista vapaaehtoisena toimenpiteenä taloudellisen ohjauksen keinoin. Tällöin kipsikäsittely edistää vesiensuojelua, eikä aiheuta esim. omaisuuden suojaa koskevaa perusoikeudellista ongelmaa. Lisäksi tiukasti velvoittavalla oikeudellis-hallinnollisella ohjauksella ei ole tarkoituksenmukaista tai edes mahdollista säännellä maatalouden hajakuormitusta. Kipsin käyttötarkoitusta vesiensuojelukeinona ei ole tunnistettu lannoitelainsäädännössä, eikä kansallisessa lannoitevalmisteiden tyyppinimiluettelossa. Kipsikäsittelyn tukemista koskevassa kipsiasetuksessa tarkoitetaan mm. kansalliseen lannoitevalmisteiden tyyppinimi-luetteloon kuuluvaa kipsiä. Sääntelyn yhdenmukaisuuden vuoksi tyyppinimiluetteloon voisi sisällyttää maininnan kipsin vesiensuojelua koskevasta käyttötarkoituksesta. Tutkielmassa ei havaita muita tarpeita uudelle lainsäädännölle koskien maatalousmaan kipsikäsittelyä. Kipsikäsittelyn tukeminen uudella tukijärjestelmällä riittää peltojen kipsikäsittelyn edistämiseen Suomessa. Tutkielmassa katsotaan myös, että uuden maatalousmaan kipsikäsittelyn tukemista koskevan kipsiasetuksen myötä kipsille on säädetty lainsäädännössä uusi käyttötarkoitus, sillä aikaisemmin maanparannusaineena käytettyä kipsiä hyödynnetään nyt maatalouden vesiensuojelussa.
  • Näveri, Katriina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Prosessiteollisuuden koneet, laitteet tai kokonainen tuotantolinjasto sijoitetaan näitä varten suunniteltuun rakennukseen. Laitteisto on samalla todennäköisesti kiinteistön arvokkain varallisuuserä. Ainesosa-/tarpeistosuhteen syntyminen laitteiden ja rakennuksen tai edelleen kiinteistön välille on todennäköisempää kuin ns. tavanomaisen teollisuusrakennuksen osalta, koska rakennus ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisesti muunnettavissa muuhun käyttöön. Kun koneet ja laitteet hankitaan rahoitusleasingjärjestelyin, on myös selvitettävä, mikä merkitys on vuokrakohteen (koneen/laitteen) ja kiinteistön ja/tai rakennuksen omistusoikeuksien erillisyydellä ainesosa-/tarpeistosuhteen syntymisen kannalta. Lisäksi rahoitusleasingjärjestelyn ja omistuksenpidätysehtoisen kaupan rinnastaminen maakaaressa synnyttää avoimia kysymyksiä. Mikäli ainesosa-/tarpeistosuhde syntyy, sivuesineet jakavat pääsäännön mukaisesti pääesineen oikeudellisen kohtalon. Rahoittajalle vuokraobjektin omistaminen merkitsee omistusvakuutta. Mikäli rahoittajan omistusoikeus ei sido leasingvuokralleottajan seuraajia ja velkojia, vakuus on rahoittajalle arvoton. Käytännössä MK 14:4.1:n 1 kohdan mukaisten kirjausten määrät 2010-luvulla, ja yleisemminkin koko maakaaren historian aikana, ovat olleet erittäin vähäisiä. Maakaaren 14:4.1:n 1 kohta sallii muulle kuin kiinteistön omistajalle kuuluvan konetta tai laitetta koskevan (omistus)oikeuden kirjaamisen, kun laite on tuotu kiinteistölle esim. rahoitusleasingsopimuksen perusteella. Kiinteistön omistajan velkojiin nähden kirjaus antaa kuitenkin vain osittaista suojaa kirjauksen etusija-aseman mukaisesti. Suoja olisi parempi parhaalla etusijalla, mutta nykyinen säännös ei tätä vaadi. Säännöksen muuttamista tältä osin voisi harkita. Kirjaus parhaalle etusijalle myös vaatii niiden oikeuksien haltijoiden suostumuksen, joiden asema kirjauksen myötä heikkenisi. Käytännössä tällaisia suostumuksia lienee vaikea saada. Tutkittavan arvoisena vaihtoehtona voisi olla, että mm. rahoitusleasingjärjestelyin kiinteistölle tuotava kone tai laite ennen liittämistä kirjataan aina parhaalle etusijalle ilman erillisiä suostumuksia.
  • Uoti, Henrik (Helsingin yliopisto, 2020)
    Osakeyhtiön yhtiöjärjestykseen OYL 2:3.1:n mukaisesti otettava toimialamääräys tulee hahmottaa ennen muuta osakkeenomistajien määräenemmistön yhtiön johdolle antamaksi tahdonilmaisuksi siitä, minkälaisella riskitasolla he haluavat yhtiön liiketoimintaa harjoitettavan. Toimialamääräyksen tarkoituksena ei ole toimia informatiivisena luettelona yhtiön eri liiketoimintakokonaisuuksista, vaan määrittää ennemmin ne tavat ja keinot, joiden mukaisesti johdolla on mahdollisuus liiketoiminnallista riskiä ottaa toiminnan tarkoituksen toteuttamiseksi. Tätä toimialamääräyksen keskeistä logiikkaa vasten tässä pro gradu -tutkielmassa on tavoitteena selvittää, miten toimialamääräyksen tulisi katsoa eri sidosryhmien eduksi vaikuttavan, miten sitä tulisi yhtiön käytännön toiminnassa tulkita ja mikä on sen suhde yhtiön toiminnan tarkoitukseen. OYL 5:27:n tarjotessa osakkeenomistajien määräenemmistölle mahdollisuuden muuttaa yhtiön toiminnan laatua sen toiminnan aikana varsin merkittävästikin toimialamääräystä muuttamalla, on toimialamääräys ymmärrettävä keskeisimmin osakkeenomistajien määräenemmistön osakesijoitukselleen asettamia intressejä ilmaisevaksi riskienhallintavälineeksi. Osakkeenomistajilla on toimiala määrittämällä mahdollisuus rajoittaa yhtiön toiminnan aikainen riskinotto omia riskipreferenssejään vastaavaksi. Tämä riski- ja tuottotason määrittäminen toimii taas välittömästi kaikkien osakkeenomistajien ja myös välillisesti velkojien eduksi ensinnäkin rajoittaen ex ante johdon toimintamahdollisuuksia. Toiseksi toimialamääräyksen ylittävillä liiketoimilla voi olla vaikutusta oikeustoimen sitovuuteen ja johdon vahingonkorvausvastuuseen ex post. Toimialamääräyksen keskeistä funktiota ja sen roolia yhtiön eri sidosryhmien suojasäännöksenä käsiteltyä tarkastellaan tutkielmassa tämän jälkeen toimialamääräyksen johdolle asettamien toimivaltarajojen tulkintaa. Toimialamääräyksen tulkinta kulminoituu siihen rajanvetoon, minkälaisia liiketoimia johdolla voidaan katsoa olevan toimivalta toteuttaa ilman, että yhtiöjärjestystä tulisi muuttaa. Rajanveto on monesta syystä hankalaa. Ensinnäkin toimialamääräyksien joustavaan tulkintaan on perinteisesti suhtauduttu myönteisesti. Toiseksi suunnitellun liiketoimintapäätöksen ominaisuuksien ja vaikutuksien arviointi toimialan kontekstissa ei ole yksiselitteistä. Toimialanmukaisuusarvioinnissa joudutaankin usein painottamaan erilaisia reaalisia argumentteja, kuten liiketoimintapäätöksen tarkoitusta ja liityntää, osakesijoituksen riskin tasoa sekä yhtiön ansaintalogiikkaa toimivaltarajojen selvittämiseksi. Tämä tekee toimialanmukaisuusarvioinnista myös hyvin yhtiökohtaista. Tutkielman viimeisessä pääluvussa on tarkoitus selvittää, miten toiminnan tarkoitus yhtiön johdon primäärisenä tavoitenormina vaikuttaa toimialamääräyksen rooliin yhtiön toimintaa rajoittavana sisäisenä toimintaohjeena. Tutkielmassa toiminnan tarkoituksen ja toimialamääräyksen suhteen vaikutusta yhtiön johdon toiminnassa tarkastellaan ennen kaikkea yhtiön edun toteuttamisvaatimuksen kautta.
  • Lipponen, Sanni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Oikeushenkilön rangaistusvastuu on otettu käyttöön Suomessa jo vuonna 1995 ja nykyään sitä sovelletaan yli sataan rikosnimikkeeseen. Rangaistusmuodon seuraamukseksi asetettua yhteisösakkoa kuitenkin tuomitaan kansallisesti vain hyvin harvoin. Lain esitöissä sanottu oikeushenkilön rangaistusvastuun soveltamisen varovaisuuteen liittyvä tavoite on siis lainkäytössä toteutunut. Asenneilmapiirin muutos ja oikeustieteellisen tutkimuksen kehittyminen viime vuosina ovat kuitenkin yhtäältä kyseenalaistaneet liiallisen varovaisuuden yhteisösakkoon tuomitsemisessa ja toisaalta asettaneet syyttäjälle yksityiskohtaisempia vaatimuksia oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten menestyksekkääseen osoittamiseen. Oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen organisaatiohuolimattomuuden perusteella silloin, kun yhteisön toiminnassa ei olla noudatettu vaadittavaa huolellisuutta ja varovaisuutta rikoksen ehkäisemiseksi (RL 9:2.1). Organisaatio voidaan tuomita yhteisösakkoon myös toisen vastuuperusteen, samastamisvastuun nojalla. Tällöin yhteisön johtoon kuuluva tai tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä henkilö on itse ollut osallisena rikokseen tai sallinut rikoksen tekemisen. Lisäksi oikeushenkilö voidaan tuomita rangaistukseen, kun rikoksentekijää ei saada selville tai muusta syystä tuomita rangaistukseen (anonyymi syyllisyys RL 9:2.2). Molempien vastuuperusteiden, organisaatiohuolimattomuuden ja samastamisvastuun tulkinnan kohdalla voidaan havaita lainkäytössä epäselvyyksiä ja epäyhtenäisyyttä. Oikeushenkilön rangaistusvastuun teoreettinen vakiintumattomuus ja ennakkopäätösten puute ovat tehneet haastavaksi tuomioistuimen, sekä esitutkintaviranomaisten työn yhteisösakkovaatimusten edellytysten ja tuomitsematta jättämisen arvioinnin osalta. Tutkielmassa tutkittiin kaikki 97 hovioikeuksilta löytyvää ratkaisua vuosilta 2015-2020, missä yhteisösakkoa on vaadittu. Tutkielmassa on eritelty empiiristä tutkimusmenetelmää käyttäen hovioikeudessa vaadittujen yhteisösakkojen vastuuperusteet ja analysoitu havaintojen perusteella vastuuperusteisiin liittyviä ongelmakohtia ja sitä, missä tilassa tällä hetkellä tuomitsemiskäytäntö yhteisösakkojen osalta kansallisesti on. Tutkielman keskiössä on organisaatiohuolimattomuuden teoreettinen tarkastelu ja tuoreiden oikeustieteellisten tutkimustulosten peilaaminen viimeaikaiseen oikeuskäytäntöön. Oikeuskäytännön tutkimisesta tehtyjä havaintoja on sisällytetty organisaatiohuolimattomuutta käsitteleviin teoreettisiin jaksoihin tarkastelun konkretisoimiseksi. Organisaatiohuolimattomuutta on tarkasteltu objektiivisesta huolellisuusvelvollisuudesta lähtöisin ja havainnollistettu sitä, millaisiksi rikosoikeuden yleiset opit ja käsitteet muodostuvat oikeushenkilön rangaistusvastuun kontekstissa. Yhteisön huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitetta on havainnollistettu erityisesti työturvallisuusratkaisujen avulla. Yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan kiistämättä eniten työturvallisuusrikoksissa. Toiseksi eniten yhteisösakkoa vaaditaan ja tuomitaan ympäristörikoksissa ja vain todella harvoin yhteisösakkoa vaaditaan muissa kuin edellä mainituissa rikoslajeissa. Tutkielmassa selvitetään, miten vastuuperusteet jakautuvat näissä rikoslajeissa, miksi tuomitseminen organisaatiohuolimattomuuteen perustuen ilmenee usein juuri työturvallisuusrikoksissa ja miksi esimerkiksi muissa rikoslajeissa vastuuperusteeksi on usein valikoitunut samastamisvastuu. Selittävänä tekijänä voidaan nähdä vaaditun huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuus työturvallisuusasioissa. Huolellisuus- ja varovaisuusvelvoitteen yksityiskohtaisuuden johdosta syyttäjän on helpompi osoittaa rikottu huolellisuusvelvollisuus ja hypoteettinen tapahtumankulku. Yksityiskohtainen ja laaja huolellisuusvelvollisuus työturvallisuusasioissa myös asettaa kielletyn riskinoton rajan alemmaksi verrattuna sellaisiin rikoslajeihin, joissa huolellisuusvelvoite on puolestaan määritelty yleisluontoisemmin tai kapeammin. Kielletyn riskinoton rajan madaltuessa yhteisövastuun edellytykset työturvallisuusasioissa konkretisoituvat herkemmin. Yhteisösakkovaatimuksen hylkäämistä ja tuomitsematta jättämistä tarkastellaan tutkielman loppuosassa erityisesti yhteisösakkotuomioissa harvemmin esiintyvien rikoslajien osalta. Se, että yhteisösakkoa vaaditaan harvoin, johtuu tutkielmassa esitetyn mukaan esitutkinnan laatuongelmista ja oikeushenkilön rangaistusvastuun edellytysten vaikeasta tulkittavuudesta sekä niiden osoittamisen haastavuudesta. Muissa rikoslajeissa kuin työ- ja ympäristörikoksissa yhteisösakon tuomitsematta jättäminen puolestaan kiteytyy tuomitsemisen korkeaan ja tuomitsematta jättämisperusteiden matalaan soveltamiskynnykseen. Erityisesti kahden rangaistuksen tosiasiallinen kohdentuminen yksilöön estää suurimmassa osassa tuomitsematta jättämistapauksia yhteisösakon tuomitsemisen (RL 9:4.2 § 3-kohta).
  • Gebhard, Elisa Sisko Gabriela (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalista toimilupaa (social license to operate, SLO), joka on etenkin kaivosalan toimijoiden hyödyntämä työkalu sosiaalisen vastuullisuuden arviointiin. Tällä ympäristöoikeudellisella käsitteellä kuvataan paikallisyhteisön suhtautumista sen lähialueella toteutettavaan hankkeeseen. Sillä on yhteys legitimiteettiin ja siihen, missä määrin ja millaisin mittapuin luonnonvarojen käyttäminen voi saavuttaa yleisön hyväksynnän. Sosiaalinen toimilupa ei ole hallinnollinen lupa, eikä sillä siten ole vahvaa institutionaalista asemaa Suomen oikeusjärjestyksessä. Näin ollen se on pikemminkin syytä nähdä yrityksen sidosryhmäsuhteissa vaikuttavana itsesääntelynä kuin tavallisena lupana tai vakiintuneena oikeudellisena käytäntönä, jonka säätäjänä toimii ennalta määrätty taho ja jota esimerkiksi kaivosyhtiöt noudattavat sanktioiden uhalla. Kyseessä on ympäristöoikeudelle tyypillinen, abstraktimpi sääntelyinstrumentti, jonka tosiasiallisten vaikutusten tarkastelu hyödyttää sen yhteiskunnallisten päämäärien toteuttamista ja voi mahdollistaa myös sen lähialueelle sijoittuvan sääntelyn kehittämisen. Hyvää hallintoa koskevat normit, ympäristönsuojelusäännökset sekä esimerkiksi vakiintuneet oikeusperiaatteet luovat raamit yritystoiminnan vastuullisuudelle. Sidosryhmien vaatimukset menevät kuitenkin usein pidemmälle kuin säädännäinen oikeus ja formaalien lupamenettelyiden edellyttämä vähimmäistaso. Jotta sosiaalisen toimiluvan vaikuttavuutta voitaisiin arvioida, tutkielmassa käsitellään myös yleisempää keskustelua yritysvastuusta sekä kaivostoimintaan kohdistuvista odotuksista sosiaalisen vastuullisuuden osalta. Sosiaalinen toimilupa linkittyy myös rahoittajien tarpeisiin saada tietoa vastuullisuusteemoista riskianalyysejään varten. Tutkielmassa käsitellään kysymystä rahoittajan ja paikallisyhteisön välisestä suhteesta. Tutkielman yhtenä tavoitteena on selvittää, millaisia rakenteita rahoittajilla on käytössään sosiaalisen vastuun arvioinnissa ja miten niitä hyödynnetään suhteessa paikallisyhteisöihin. Tutkielman aihepiiriä tarkastellaan sääntelytutkimuksen näkökulmasta. Sääntelytutkimuksessa kyse on sääntelyn tavoitteiden toteutumisen ja vaikutusten arvioinnista. Aihetta käsitellään oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten, yritysten yhteiskuntavastuuta ja kaivosalaa koskevan yhteiskunnallisen keskustelun ja tavoitteiden sekä rahoittajan näkökulman kautta. Lähteenä käytetään myös kolmen asiantuntijan teemahaastatteluita. Tutkielman tavoitteena on selvittää, onko sosiaalinen toimilupa konseptina tehokas täyttämään sille asetetut tavoitteet ja tukevatko rakenteet Suomessa yritysrahoituksen suuntaamista sosiaalisesti kestävällä tavalla.
  • Jokiharju, Teemu (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kapitalismin ongelmakohdat saavat jatkuvasti enenevässä määrin osakseen kriittistä tarkastelua niin tiedeyhteisöltä, medialta kuin yrityssektoriltakin. Kritiikin ytimessä on ajatus siitä, että yritykset aiheuttavat voitontuottamiseen tähtäävällä toiminnallaan suuren osan yhteiskunnassa esiintyvistä sosiaalisista, ympäristöllisistä ja taloudellisista ongelmista, ja että tällaisten negatiivisten ulkoisvaikutusten tuloksena yritysten ja niiden omistajien katsotaan vaurastuvan yhteiskunnan kustannuksella. Osakkeenomistajien varallisuusarvon maksimointi kytkeytyy olennaisesti osakeyhtiöinstituution peruslähtökohtiin, ja näin ollen kapitalismin kritiikin voidaan katsoa kohdistuvan osaltaan niihin seikkoihin, joiden vuoksi osakeyhtiömuoto on poikkeuksellisen suosittu liiketoiminnan harjoittamisen väline yrityssektorin keskuudessa. Vastapuheenvuorona kritiikille Michael E. Porter ja Mark R. Kramer esittivät vuosina 2006 ja 2011 julkaistuissa artikkeleissaan teorian nimeltä creating shared value (”CSV”). CSV:llä tarkoitetaan menettelytapoja, jotka parantavat samanaikaisesti yhtiön kilpailukykyä sekä taloudellisia ja sosiaalisia olosuhteita niissä yhteisöissä, joissa yhtiö toimii. Yhtiöoikeuden näkökulmasta keskeisin ero yritysvastuun (corporate social responsibility, ”CSR”) ja CSV:n välillä on se, että siinä missä CSR nähdään voitonmaksimoinnista erillisenä ja sitä mahdollisesti rajoittavana tekijänä, CSV näkee toiminnan yhteiskunnallisten vaikutusten huomioimisen elintärkeänä tekijänä osakkeenomistajien voitonmaksimoinnin kannalta. Tutkielman tarkoituksena on analysoida, onko CSV yhteensovitettavissa Suomen nykyisen osakeyhtiösääntelyn kanssa. Tutkielmassa tulkitaan OYL 1:5:n sisältöä ja selvitetään, onko CSV voitontuottamistarkoituksen kriteerit täyttävää toimintaa, jonka voimassa oleva osakeyhtiösääntely mahdollistaa. Tavoitteena on selvittää, missä määrin OYL 1:5 sallii muiden sidosryhmien kuin osakkeenomistajien intressien huomioimisen yhtiön päätöksenteossa silloin, kun sidosryhmien huomioon ottamisen tarkoitus on pitkällä aikavälillä tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näissä kysymyksissä perehdytään oppiin valistuneesta arvonmaksimoinnista. Toiseksi tarkoituksena on analysoida, missä määrin voimassa oleva yhtiön hallinnoinnin viitekehys yhtäältä mahdollistaa ja toisaalta kannustaa yhtiön johtoa CSV-liiketoimintaan eli käytännössä yhtiön toiminnan yhteiskuntavaikutusten ja sidosryhmien etujen huomioon ottamiseen liiketoiminnallisessa päätöksenteossa. CSV tarkoittaa usein uudistuksia yhtiön organisaatiossa ja innovointia; tällaisia toimia rajoittavia rajapintoja ovat lähtökohtaisesti yhtiön toiminnan tarkoitus sekä yhtiön toimiala. Toisaalta yhtiön johdon välinpitämättömyys sidosryhmiä ja yhteiskuntaa kohtaan voi johtaa tappioihin yhtiölle. Tällaisessa tapauksessa päätöksenteon rajapintana on OYL 1:8:n johdon huolellisuusvelvollisuus sekä OYL 22:1:n mukainen johdon vahingonkorvausvastuu yhtiölle aiheutetusta vahingosta. Lähestymiskulmana on käytännöllinen lainoppi: tarkoituksena on testata yhtiöoikeuden piirissä muodostettuja systematisointeja ja teorioita CSV:n mukanaan tuomien liike-elämän ongelmatilanteiden kontekstissa. Tavoitteena on siten esittää OYL:n yleisiä periaatteita koskevia tulkintasuosituksia. Tulkinnassa noudatetaan oikeuslähdeoppia: lähtökohtana on lain sanamuodon tulkinta, jota tuetaan erityisesti lain esitöissä esitetyillä kannanotoilla. Oikeuskäytäntöön viitataan siltä osin, kuin sitä on käsiteltävistä kysymyksistä annettu. Tulkinnan apuna hyödynnetään sekä kotimaista että ulkomaista oikeuskirjallisuutta, minkä lisäksi erityisesti voitontuottamistarkoituksen analyysin yhteydessä tulkinta-aineistoon on otettu mukaan myös liiketaloustieteellistä aineistoa. Esitän tässä tutkielmassa muutaman keskeisen väitteen. Väitän, että vaikka yhtiön etu samastetaan usein osakkeenomistajien etuun, kyse on enemmänkin tosiasiallisesta kuin käsitteellisestä yhteydestä. Yhtiön residuaalikassavirran omistajina osakkeenomistajat lähtökohtaisesti hyötyvät aina yhtiön arvon kasvattamisesta, ja yhtiön etu johtaa siten lähtökohtaisesti osakkeenomistajien etuun. Osakkeenomistajien etu ei kuitenkaan ole sama asia kuin yhtiön etu, sillä esimerkiksi tilanteissa, joissa osakkeenomistajat pyrkivät toimimaan opportunistisesti suhteessa yhtiön velkojiin, osakkeenomistajien intressissä voi olla sellainen toiminta, joka tosiasiassa tuhoaa yhtiön arvoa. Pidän järkevänä tulkintana sitä, että yhtiön arvoa tuhoava toiminta ei voi missään tilanteessa olla yhtiön edun mukaista. Toiseksi väitän, että OYL 1:5:n tulkinnassa keskeinen oppi valistuneesta arvonmaksimoinnista on eräänlainen CSV-liiketoimintamallin oikeudellinen vastinpari. Esitän lisäksi, että valistunut arvonmaksimointi on paitsi mahdollinen ja mielekäs, myös pääsääntöisesti ainoa rationaalinen tapa tulkita OYL 1:5:n tosiasiallista sisältöä. Näin ollen CSV-liiketoiminnan periaatteet ja osakeyhtiön toiminnan tarkoitus nykymuodossaan eivät ole ristiriidassa keskenään. Kolmanneksi väitän, että OYL:n yhtiön johdon toimintaa määrittävä sääntely mahdollistaa CSV:n harjoittamisen lähes ongelmitta ja myös kannustaa siihen de jure, muttei välttämättä de facto. Näin ollen vastuu CSV-periaatteiden integroimisesta yhtiön liiketoimintaan siirtynee jossain määrin osakkeenomistajakollektiiville, mikä voidaan toisaalta nähdä myös ilmentymänä riskin ja kontrollin osakkeenomistajille yleisestikin allokoivasta osakeyhtiöinstituution taustaperiaatteesta.

View more