Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Tokoi, Petra (Helsingin yliopisto, 2016)
    Puolustusministeriö asetti 13.12.2013 työryhmän arvioimaan, millä tavoin Suomen kansallisesta turvallisuudesta voidaan huolehtia tietoverkoista tulevien uhkien suhteen. Tehtävänä oli selvittää tiedonhankintaa koskeva nykytila turvallisuusviranomaisten kannalta. Komitea antoi mietintönsä 14.1.2015. Mietinnön pohjalta tietoliikennetiedustelun sisältävä lainsäädäntöhankkeen valmistelu aloitettiin sisäministeriön johdolla 1.10.2015. Yksityisyyden suojasta säädetään PL 10 §:ssä sisältäen henkilötietojen suojasta säätämisen kvalifioidulla lakivarauksella sekä välttämättömät rajoitukset viestin salaisuuteen tietyin edellytyksin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perusoikeusnäkökulmasta edellä mainittua mietintöä, siihen annettuja lausuntoja, liikenne- ja viestintäministeriön antamaa eriävää mielipidettä mietintöön sekä arvioidaan tietoliikennetiedustelusta säätämistä perusoikeusnäkökulmasta. Tutkimuskysymyksiä ovat, onko olemassa perusteita uudelle massaluontoiselle tietoliikennetiedustelulle osana suunniteltua tiedonhankintalakia vai onko poliisilla ja muilla viranomaisilla jo nykyisen pakkokeinolainsäädännön perusteella riittävät oikeudet saada tietoa terrorismin ja muun rikollisuuden torjumiseen. Lähteinä on käytetty viestintä- ja informaatio-oikeuden alan kirjallisuutta sekä perustuslakivaliokunnan mietintöjä ja lausuntoja, hallituksen esityksiä sekä muita virallislähteitä ja lehtikirjoituksia. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, ja tutkielmassa käytetään de lege ferenda näkökulmaa erityisesti siinä, kuinka tietoliikennetiedustelua koskevat toimivaltuudet ja esimerkiksi valvonta tulisi lain tasolla määritellä. Tietoliikennetiedustelusta säätämiseen liittyy perusoikeusproblematiikkaa, joka hankaloittaa olennaisesti tietoliikennetiedustelun toteuttamista perustuslain sallimissa rajoissa paitsi yksityisyyden suojan, mahdollisesti myös muiden perusoikeuksien turvaamisen kannalta. Mikäli tiedustelua ei saada säädetyksi tarkkarajaisesti, kohdennetusti sekä siten, että tietomassoihin on pääsy vain tarkasti ennalta rajatulla asiantuntijoilla, ei henkilötietojen suojaa voida taata tiedustelun kohteina oleville eikä niille, joiden yksityisyyttä mahdollisesti loukataan tietoja yhdisteltäessä. Toisaalta tietovirtoihin sisältyvien haittaohjelmien optimaalisista tunnistamistavoista ei välttämättä voida tehokkaasti säätää lainsäädännön keinoin. Näillä perusteilla voimassa olevaa pakkokeinolainsäädäntöä tulisi kehittää nykypäivän kyberuhkia vastaaviksi välttäen kohdentamaton massavalvonta, joka puuttuu perusoikeuksien takaamaan yksityisyyden suojaan.
  • Hakonen, Maija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Lisätystä ohjeistuksesta ja kansainvälisestä yhteistyöstä huolimatta lopullista kaksinkertaista verotusta tai nollaverotusta syntyy edelleen verosopimusoikeudessa kvalifikaatiokonfliktien seurauksena. Nollaverotuksen negatiivisista vaikutuksista ei jatkuvan mediahuomion ansiosta ole useinkaan epäselvyyttä, mutta veropaon estämisen lisäksi olisi yhä muistettava kiinnittää huomiota kaksinkertaisen verotuksen poistamiseen. Kaksinkertainen verotus luo esteitä kansainväliselle kaupalle, minkä lisäksi sen voidaan katsoa olevan epäoikeudenmukaista verovelvollisten keskinäisiä suhteita tarkasteltaessa. Yksittäiselle yritykselle kaksinkertainen verotus voi olla myös huomattava taloudellinen rasite ja aina yrityksellä ei ole edes kaksinkertaisen verotuksen kohteeksi jouduttuaan mahdollisuutta muutoksenhakuun. Tämä johtuu siitä, että nykyiset muutoksenhakukeinot eivät muutoksenhakuun tehottomuutensa vuoksi ole kaikissa tapauksissa sopivia, eivätkä ne tavoitteistaan huolimatta aina tuota tulosta. Kvalifikaatiokonflikteilla tarkoitetaan verosopimusoikeudessa sellaisia konfliktitilanteita, joissa molemmat sopimusvaltiot voivat verottaa eri sopimusartikloiden perusteella samaa tuloa tai vastaavasti jättää tulon kokonaan verottamatta. Kvalifikaatiokonflikti voi syntyä verosopimusta sovellettaessa kahdesta syystä. Ensinnäkin voidaan puhua luokitteluongelman kautta syntyneestä kvalifikaatiokonfliktista. Luokitteluongelman tilanteessa epäselvää on, mitä tulotyypin määritelmää sopimusmaiden tulisi tiettyä tuloa verosopimuksen tarkoituksiin luokiteltaessa seurata. Toisekseen kvalifikaatiokonflikti voi syntyä tulkintaongelman kautta. Erimielisyys ei tulkintaongelmassa johdu siitä, etteikö tiedettäisi mitä luokittelua pitäisi seurata. Tulkintaongelmassa erimielisyys johtuu sen sijaan siitä, että verosopimusta tulkitaan kahdessa valtiossa toisistaan poikkeavasti. Tulkintaongelmaan voidaan päätyä siten siitä huolimatta, että luokittelussa molemmat valtiot seuraavat samaa määritelmää ja samoja tulkintasäännöksiä. Uuden lähestymistavan esittelemisen jälkeen luokitteluongelmasta syntyvät kvalifikaatiokonfliktit ja niiden seurauksena aiheutuva kaksinkertainen verotus tai nollaverotus on teoriassa saatu poistettua. Läheskään kaikki maat eivät kuitenkaan käytännössä seuraa tällaista uutta lähestymistapaa, jolloin edelleen saatetaan päätyä tilanteeseen, jossa sopimusmaat luokittelevat saman tulon luokitteluongelmasta johtuen erilailla. Erilaiseen luokitteluun saatetaan ajautua myös tulkintaongelman kautta, johon ei uusi lähestymistapa tuo aina ratkaisua. Tulkintaongelmasta johtuvia kvalifikaatiokonflikteja syntyy erityisen herkästi IT-veloitusten erilaisen luokittelun seurauksena ja tästä syystä ohjeistusta ja tutkimusta tulisikin lisätä nimenomaan kyseisten veloitusten osalta. Etenkin rojaltiartiklan laitteistotulon määritelmä aiheuttaa ongelmia verosopimusmaiden välille, koska laitteistotulon osalta ei OECD:n kommentaaria ja ohjeita voida katsoa tulkittavan sopimusmaissa yhtenevästi. Kiina esimerkiksi ei seuraa laitteistotulon luokittelussa OECD:n suosituksia, vaan Kiina perii lähdeveron sellaisistakin tuloista, joita ei OECD:n malliverosopimuksen kommentaarin mukaan tulisi katsoa rojaltituloiksi. Suomi ei puolestaan hyvitä Kiinassa OECD:n ohjeiden vastaisesti perittyjä lähdeveroja, joten verovelvollisen ainoaksi mahdollisuudeksi jää hakea verotukseen huojennusta keskinäisen sopimusmenettelyn kautta. Keskinäinen sopimusmenettely ei kuitenkaan välttämättä tuota tulosta, koska mitään velvollisuutta sopimukseen pääsemiseen ei ole. Koska BRIC-maat tulkitsevat usein verosopimuksia OECD:n ohjeista poiketen, syntyy kvalifikaatiokonflikteja erityisen herkästi Suomen ja kyseisten maiden välille. BRIC-maissa muutoksenhaku on usein vaikeaa, jonka lisäksi veroviranomaisten tulkintakäytäntö saattaa vaihdella suuresti kyseisten maiden eri alueiden ja provinssien sisällä. Erityisesti Kiinassa tulkintakäytäntö saattaa olla samojen veloitusten osalta täysin erilainen riippuen siitä, mistä päin Kiinaa veloitukset maksetaan. Tältä osin kansainvälisessä verosopimusoikeudessa tulisikin pohtia tehokkaampia keinoja painostaa sopimusvaltioita huolehtimaan siitä, että maan omat viranomaiset noudattavat verosopimuksia maan sisällä yhtenevin perustein. Vaikka kvalifikaatiokonflikteja syntyykin edelleen kansainvälisessä verosopimusoikeudessa, on sitkeän kansainvälisen yhteistyö ja OECD:n ohjeistus kuitenkin joiltain osin tuottanut tämän ongelman osalta tulosta. Kiinassa SAT on esimerkiksi lisännyt ohjeistusta verosopimusten tulkinnasta, joten tältä osin kehityssuunnan voidaan katsoa olevan positiivinen. SAT:n ohjeet seuraavat lisäksi suurilta osin OECD:n kommentaarin ohjeistusta, joten tämän perusteella voitaneen myös olettaa, että Kiinassa tullaan tulkitsemaan verosopimuksia tulevaisuudessa enemmän OECD:n kommentaarin mukaisesti. Positiivisista kehitysaskeleista huolimatta tulkintaristiriidoilta tuskin pystytään monimutkaisen tulkintasäännöstön ja hankalasti ymmärrettävän käsitteistön takia tulevaisuudessakaan täysin välttymään. Ohjeistuksen lisäksi konfliktinratkaisukeinojen tehostaminen onkin välttämätöntä kansainvälisessä verosopimusoikeudessa. Niin kauan kuin maailmassa ei ole yhtä ainoaa verokieltä tai kansainvälistä verotuomioistuinta, joka voisi riidat yksimielisesti sopimuspuolia sitovasti ratkaista, on esimerkiksi pakollisen välimiesmenettelylausekkeen lisääminen verosopimuksiin hyvä vaihtoehto nykyisten kvalifikaatiokonfliktien lopulliselle ratkaisemiselle. Ennen tällaisen lausekkeen lisäämistä rojaltiartiklan erilaisen tulkinnan perusteella syntyneet kvalifikaatiokonfliktit ja niistä aiheutuva kaksinkertainen verotus jäävät tutkielmassa tehdyn selvityksen perusteella yhä edelleen toisinaan ratkaisematta.
  • Taxell, Vilma (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää minkälainen oli se lainvalmistelun prosessi, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen. Mitkä seikat johtivat kyseisen lain säätämiseen, kuinka siihen liittyivät niin sanottujen pahantapaisten lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen ja mitä tässä kehityksessä merkitsi vuonna 1940 säädetty laki nuorista rikoksentekijöistä. Lastensuojelulainsäädännön synty ja kehitys sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja tarjoavat mielekkään kohteen oikeushistorialliselle tutkimukselle, koska ajanjakson yhteiskunnallinen liikehdintä ja murtuvat rakenteet muodostavat kiintoisan tapahtumakentän lastensuojelulainsäädännön syille, taustatekijöille ja tarkoituksille. Tarkastelun kohteena työssä olivat erityisesti ne tarkoitukset ja syyt, joita lastensuojelulain ja nuoria rikoksentekijöitä koskevan erityislainsäädännön säätämiselle oli. Tutkimuksessa selvitetään ensisijassa sitä lainvalmistelun prosessia, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen ja toisekseen sitä muutosta, joka tapahtui lain voimassaoloaikana pahantapaisten lasten laitossijoituksissa. Tutkimuksen aineisto koostui lastensuojelun historiaa käsittelevistä tutkimuksista, kirjallisuudesta, komiteamietinnöistä sekä lasten laitossijoituksia koskevista tilastotiedoista vuosilta 1892–1975. Virallisaineiston ja kirjallisuuden perusteella selvitettiin sitä, ketkä tai mitkä tekijät vaikuttivat lainsäädäntöjen syntyyn ja tilastojen avulla pyrittiin analysoimaan minkälaiseksi laitoshuolto tosiasiallisesti muodostui ja mitä muutoksia sijoitusperusteissa tapahtui tarkastelun kohteena olevien vuosien aikana. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka lastensuojeluideologia on saanut alkunsa toisaalta tarpeesta järjestää orpojen ja köyhien lasten huolto ja toisaalta tarpeesta saada häiriköivät, rikoksia tekevät tai muutoin pahantapaiset lapset suojelun ja kasvatuksen piiriin. Lastensuojelu perustui alkuun hyväntekeväisyydelle, ennen kuin se institutionalisoitui ja tuli valtion ja kuntien vastuulle. Tutkimuksessa kävi ilmi myös se, kuinka ainutlaatuinen Pohjoismainen nuorisorikosoikeusjärjestelmä on.
  • Tuomi, Juho (Helsingin yliopisto, 2016)
    Lainsäätäjä huolestui yksityismetsien huonosta tilasta 1800-luvulla. Yksityismetsien tilan parantamiseksi valtio alkoi 1930-luvulla hakemusperusteisesti tukea metsänomistajien perustamia metsänhoitoyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli palkata metsäammattilaisia jäsentensä käyttöön. Hakemusperusteinen tukeminen korvattiin 1950-luvulla lailla metsänhoitoyhdistyksistä (17.11.1950/558). Lain tarkoituksena oli metsänhoitoyhdistysten toiminnan rahoittamisen varmistaminen metsänomistajilta kerättävällä veroluonteisella maksulla, jota kutsuttiin metsänhoitomaksuksi. Lain edellytykset täyttävä yhdistys sain käyttöönsä metsänhoitomaksuvaroja. Metsänhoitoyhdistyslain (558/1950) mukaan metsänhoitoyhdistykset saattoivat kantaa ja vastata ja ne rekisteröitiin yhdistysrekisteriin. Metsänhoitoyhdistysten tosiasiallinen toiminta lienee ollut pääasiassa taloudellista. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (558/1950) korvattiin uudella lailla metsänhoitoyhdistyksistä (7.10.1998/534) 1990-luvulla. Lainmuutoksessa laista poistettiin säännös, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksillä on oikeus kantaa ja vastata. Lain esitöiden mukaan metsänhoitoyhdistykset olivat ennen lainmuutosta olleet ja olisivat edelleen aatteellisia yhdistyksiä. Metsänhoitoyhdistysten toiminta oli kuitenkin muuttunut aikaisempaan verrattuna yhä taloudellisemmaksi niille asetettujen tehokkuusvaatimusten vuoksi. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) joutui kritiikin kohteeksi, jonka perusteena olivat kilpailuoikeudelliset näkökohdat ja näkemys, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksen automaattijäsenyys oli yhdistysvapauden rajoituksena huonosti sovitettavissa Suomen perusoikeusjärjestelmään. Lainmuutoksilla (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019) metsänhoitomaksuvelvollisuus ja automaattijäsenyys yhdistyksissä kumottiin. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) jäi kuitenkin voimaan muutettuna. Lainmuutoksien hallituksen esityksestä annetuissa lausunnoissa lain tarpeellisuus kyseenalaistettiin: mihin tarvitaan lakia veroluonteisesta maksusta sen jälkeen, kun maksuvelvollisuus on laista kumottu? Tutkielma käsittelee ensisijaisesti laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) ja sen lainmuutoksia (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019). Tutkimuksen metodina ovat lainoppi ja lainsäädäntötutkimus. Tutkielman tarkoituksena on vastata kahteen kysymykseen. Ensimmäinen kysymys on, onko laki tarpeellinen ja jos on, niin miksi. Toisena kysymyksenä on, tulisiko lakia muuttaa ja jos tulisi, niin miten. Lain tarpeellisuutta arvioin kahdella kriteerillä: laki on tarpeellinen, jos sen sisältämistä asioista on Suomen perustuslain (11.6.1999/731) mukaan säädettävä lailla taikka jos sen säännökset ovat välttämättä tarpeen metsänhoitoyhdistyksen lakisääteisen tarkoituksen tai tehtävien kannalta. Jälkimmäinen kriteeri perustuu perustuslakivaliokunnan metsänhoitoyhdistyslaista (534/1998) antamaan lausuntoon (PeVL 1/1998 vp), jossa se otti muun muassa kantaa lailla erityistä tarkoitusta varten järjestettyjen yhteisöjen yhdistysautonomian rajoitusten sallittavuuteen. Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastatessa selvitetään, millaisia yhteisöjä metsänhoitoyhdistykset ovat. Tutkimuksen perusteella osoittautuu, että metsänhoitoyhdistykset ovat yhteisömuodoltaan erityislailla järjestettyjä yksityisoikeudellisia aatteellisia yhdistyksiä, joiden toiminta lienee kuitenkin pääasiassa taloudellista. Osoittautuu myös, että metsänhoitoyhdistyksen lakisääteinen tarkoitus eikä tehtävät välttämättä vaadi, että niiden yhdistysautonomiaa rajoitetaan erityislailla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että laki metsänhoitoyhdistyksistä on tarpeellinen vain, jos jollakin perusteella pidetään tarkoituksenmukaisena, että Suomen oikeusjärjestelmässä on aatteellisten yhdistysten ryhmä, jolla on erioikeus metsätalouteen liittyvän laajamittaisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseen. Oikeusjärjestelmän systemaattisuusnäkökohdat eivät tue tällaista järjestelyä. Toisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että olisi todennäköisesti tarkoituksenmukaisinta kumota paikoin heikosti perusteltu laki. Jos laki kumotaan, yhdistysten toiminnan jatkaminen vaatinee yhdistysten muuttamista joko osuuskunniksi tai aatteellisten ja taloudellisten toimintojen erottamista eri yhteisöihin. Vaikka lakia ei kumottaisi kokonaisuudessaan, siitä tulisi joka tapauksessa kumota tiettyjä metsänhoitoyhdistysten toimintaa hankaloittavia säännöksiä. Lisäksi muualta lainsäädännöstä tulisi poistaa säännökset, joissa metsänhoitoyhdistykset asetetaan lainmuutosten jälkeiseen asemaansa nähden perusteettomasti erityisasemaan.
  • Kare, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Vesipolitiikan puitedirektiivi 2000/60/EY on Euroopan unionin sisä- ja rannikkovedet kattavan vesienhoidon suunnittelun ja järjestämisen toteuttamiseksi annettu säädös. Direktiivin tavoitteena on saavuttaa vesien hyvä ekologinen ja kemiallinen tila vuoteen 2015 mennessä sekä estää vesien tilan huononeminen. Vesipolitiikan puitedirektiivi on pantu Suomessa täytäntöön vesienhoidon järjestämisestä annetulla lailla (1299/2004). Viranomaisten lain nojalla laatimat vesienhoitosuunnitelmat ja toimenpideohjelmat toteuttavat direktiivin tavoitetta tiedon tuottamisesta vesien tilan ja tarpeellisten toimenpiteiden määrittämiseksi. Vesien tilaan vaikuttavia toimintoja säännellään useassa laissa, merkittävimmin ympäristönsuojelulain ja vesilain mukaisilla lupajärjestelmillä. Vesienhoitosuunnitelmat on kytketty ympäristönsuojelulain ja vesilain lupaharkintaan viranomaisille suunnatulla huomioonottamisvelvollisuudella. Vesienhoidon tavoitteiden ei lakia säädettäessä tarkoitettu olevan itsenäisiä luvan myöntämisen edellytyksiä tai esteitä. Heinäkuussa 2015 vesienhoidon ympäristötavoitteiden normatiivinen luonne vahvistui jäsenvaltioita vahvasti velvoittavaksi. Euroopan unionin tuomioistuimen asiassa C-461/13 antaman ratkaisun mukaan jäsenvaltioilla on, jollei poikkeusta sovelleta, velvollisuus evätä lupa tietyltä hankkeelta, jos se voi aiheuttaa pintavesimuodostuman tilan huononemisen tai jos se vaarantaa pintavesien hyvän tilan taikka pintavesien hyvän ekologisen potentiaalin ja hyvän kemiallisen tilan saavuttamisen kyseisessä direktiivissä säädettynä ajankohtana. Lienee enää ajan kysymys, milloin vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamisen perusteet tulevat uuden hankkeen yhteydessä harkittaviksi. Tutkimus käsittelee vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamista uuden hankkeen takia. Poikkeamisen soveltamisen tarpeen määrittelyä varten tarkastelen ratkaisun EUTI C-461/13 vaikutusta ja vesienhoitosuunnitelman yhteyttä lupaharkintaan sekä perustuslaillisen lakisidonnaisuuden vaatimuksen suhdetta ympäristöoikeuden joustaviin normeihin vesipuitedirektiivin täytäntöönpanon ja vesienhoitosuunnitelman huomioonottamisvelvollisuuden uudelleentulkinnan kannalta. Lopuksi perehdytään tarkemmin poikkeamisen tarpeeseen, poikkeamisen aineellisiin edellytyksiin sekä mahdollisiin poikkeamismenettelyn malleihin, sekä esitetään uusi malli poikkeamismenettelyksi ja kootaan yhteen päätelmät sääntelyn muutostarpeista.
  • Ala-Mettälä, Anni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tässä tutkielmassa selvitetään, miten YVL 7.1 §:n säännöstä ympäristövahingosta korvausvelvollisesta toiminnanharjoittajasta ja siihen rinnastettavasta tahosta on tulkittava osakeyhtiöiden osalta ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa vastuulliseksi tahoksi voidaan katsoa toimintaa harjoittaneen yhtiön sijasta tai sen rinnalla osakeyhtiön osakkeenomistaja. YVL 7.1 §:n mukaan korvausvelvollisuus ympäristövahingosta on sillä, jonka harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko johtuu sekä sillä, joka on rinnastettavissa tällaiseen toiminnan harjoittajaan tai sillä, jolle ympäristövahingon aiheuttanut toiminta on luovutettu. Toiminnan luovutuksensaajan vastuukysymykset on rajattu tämän tutkimuksen ulkopuolelle. YVL:n sanamuodon, esitöiden sekä oikeuskäytännön perusteella vaikuttaa siltä, että osakkeenomistaja voi olla vastuussa ympäristövahingosta YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukaan toiminnanharjoittajana, mikäli osakkeenomistaja on toiminut yhtiössä niin, että ulkopuolisen on vaikea arvioida, onko kysymyksessä ollut omistajan vai yhtiön liiketoimet. Yhtiöoikeudellinen osakeyhtiön erillisyys osakkeenomistajistaan, osakkeenomistajan rajoitettu vastuu sekä ympäristövahinkolain säännös ja esityöt huomioiden, osakkeenomistajan vastuu kuitenkin todennäköisemmin syntyy YVL:n 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen perusteella. Tämän tutkimuksen perusteella osakkeenomistajan rinnastamisen mahdollistavat kriteerit ovat yhtiöoikeudellisen vastuun samastuksen kaltaisesti, että osakkeenomistaja on käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä ympäristövahinkoon johtaneiden liiketoimintapäätösten suhteen tai emoyhtiö tai yhtiön ainut osakkeenomistaja on harjoittanut liiketoimintaansa olennaisilta osiltaan tytäryhtiö- tai omistamansa osakeyhtiön muodossa. Toisin kuin osakeyhtiöoikeudellisessa vastuun samastuksessa, mitään määrättyä omistusosuutta yhtiöstä ei edellytetä, eikä myöskään osakkeenomistajan nimenomaista tarkoitusta osallistua vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan. YVL:n vastuu on luonteeltaan ankaraa ja siten tuottamuksesta ja näin myös erityisestä väärinkäyttötarkoituksesta riippumatonta. Tämä on merkittävin ero vastuun samastuksen ja YVL:n rinnastamissäännöksen välillä. Tutkimuksen teoreettisen tarkastelun perusteella YVL 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen ja vastuun samastuksen vertailu konstruktiona johti johtopäätökseen, jonka mukaan YVL:ssa on kysymys vastuun samastuksen erityissääntelyn sijaan vahingonkorvausoikeudellisesta erityissääntelystä. YVL:n sääntely laajentaa vahingonkorvausvelvollisten piiriä ja vastuuperustetta tärkeän oikeushyvän suojaamiseksi. Opissa vastuun samastuksesta ei sen sijaan ole kysymys vahingonkorvausoikeudellisesta normista. Edelleen tutkimuksen toinen keskeinen teoreettinen johtopäätös on, että vaikka Suomessa ei olisi säädetty ympäristövahinkolakia, ympäristönsuojeluintressin käsillä ollessa osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voitaisiin poiketa myös ilman kirjoitetun lain tukea maksukykyisen korvausvelvollisen löytämiseksi. Tämä johtuu siitä, että ympäristönsuojelu on niin tärkeä yhteiskunnallinen intressi, että niiden suojaamiseksi osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voidaan poiketa, jos sillä tavalla saadaan maksukykyinen taho vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Tähän johtopäätökseen tiivistyy samalla myös YVL:n säätämisen taustatavoite, joka on ollut suojata ympäristöä ja huolehtia maksukykyisen tahon saamisesta vastuuseen, vaikka se tarkoittaisi poikkeamista OYL:n periaatteista.
  • Karjalainen, Tuulia (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tietosuojaa koskevalla vaikutustenarvioinnilla tarkoitetaan keväällä 2016 hyväksyttävän EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 artiklan mukaan rekisterinpitäjän toteuttamaa riskiarviota käsittelyn vaikutuksista rekisteröityjen oikeuksiin ja vapauksiin. Vaikutustenarviointi on tehtävä ennen käsittelyn aloittamista silloin, kun käsittelyyn liittyy erityisiä riskejä käsittelytapojen, käsittelyn laajuuden tai käsiteltävien tietojen luonteen vuoksi. Asetuksen mukaan näitä tilanteita ovat profilointi, arkaluonteisten henkilötietojen käsittely ja julkisten tilojen laajamittainen tekninen valvonta. Velvoite kohdistuu siis erityisesti yrityksiin, jotka käsittelevät toiminnassaan laajamittaisesti asiakkaidensa tai muiden sidosryhmien henkilötietoja esimerkiksi tarjoamissaan internet- tai mobiilipalveluissa. Tutkielmassa selvitetään, millaisilla toimenpiteillä suomalainen rekisterinpitäjäyritys voi katsoa asetuksenmukaisen vaikutustenarviointivelvoitteen osaltaan täytetyksi, ja miten vaikutustenarviointivelvoite vaikuttaa eurooppalaisessa tietosuojaoikeudessa vallitsevaan käsitykseen rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välisestä suhteesta. Rekisterinpitäjän kannalta vaikutustenarviointi on riskiarviovelvollisuus, joka tulisi sovittaa osaksi yrityksen normaalia liiketaloudellista riskienhallintaa. Vaikutustenarvioinnin tulee sisältää vähintään kuvaus aiotusta henkilötietojen käsittelystä, arvio käsittelyn tarpeellisuudesta ja suhteellisuudesta sen tarkoitusten kannalta, arvio käsittelyn rekisteröityjen oikeuksille ja vapauksille aiheuttamista riskeistä sekä kuvaus niistä keinoista, joilla käsittelyn sisältämiä riskejä ehkäistään ja rajoitetaan. Koska asetuksen sanamuoto jättää vaikutustenarvioinnin konkreettiset toteuttamisvaatimukset avoimiksi, ja koska tarkentavia eurooppalaisia viranomaisohjeita ei toistaiseksi ole saatavilla, tutkielmassa määritellään vaikutustenarvioinnin konkreettisia sisältövaatimuksia oikeusvertailevan aineiston avulla. Tutkielmassa asetuksessa säädettyjä vaikutustenarvioinnin sisältökritee-reitä verrataan Australiassa, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Kanadan Ontarion provinssissa käytössä oleviin viranomaisohjeisiin, EU:n älykkäitä sähköverkkoja ja RFID-tunnisteita koskeviin vaikutustenarviointimalleihin sekä oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi soveltuvin osin analysoidaan voimassa olevaa suomalaista ja eurooppalaista tietosuojalainsäädäntöä (henkilötietolaki (523/1999) ja henkilötietodirektiivi (95/46/EY)) suomalaiseen rekisterinpitäjäyritykseen kohdistuvien muutosten määrittämiseksi. Rekisterinpitäjälle asetettu vaikutustenarviointivelvollisuus ilmentää tietosuoja-asetuksen 22 artiklassa omaksuttua vastuuperiaatetta, joka muuttaa eurooppalaisen tietosuojaoikeuden käsitystä rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välisestä suhteesta. Aiempi eurooppalainen lainsäädäntö perustui ajatukseen henkilötietojen lainmukaisen käsittelyn riittävyydestä rekisteröidyn oikeuksien takaajana, ja rekisteröidyn itsensä viimekätisestä suostumusperusteisesta vastuusta omien tietojensa käsittelystä. Tietosuoja-asetuksen mukaisella vastuuperiaatteella rekisterinpitäjästä kuitenkin tulee taho, joka varmistaa rekisteröidyn oikeuksien ja vapauksien toteutumisen käsittelyssä, ja jonka tulee myös kyetä osoittamaan se. Vaikutustenarviointi vastuuperiaatteen konkreettisena ilmentymänä siis edellyttää rekisterinpitäjiltä uudenlaista asennoitumista henkilötietojen käsittelyyn varsinkin, kun velvoitetta on tehostettu huomattavilla hallinnollisilla sanktioilla. Oikein toteutettuna tietosuojaa koskeva vaikutustenarviointi voi kuitenkin olla yritykselle myös tehokas riskienhallintatyökalu ja kilpailuetu yhä yksityisyydensuojatietoisemmilla kuluttajamarkkinoilla.
  • Hirvijoki, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kolmannelle eli välilliselle vahingonkärsijälle aiheutuneen vahingon korvauskelpoisuuteen on perinteisesti suhtauduttu torjuvasti. Tähän lähtökohtaan on tehty poikkeuksia lainsäädännössä lisäämällä vahingonkorvauslakiin henkilövahingon kärsineen läheisen oikeus korvauksiin tälle vahingosta aiheutuneista kuluista ja kärsimyksestä. Osin kyse on ollut oikeuskäytännössä tehtyjen linjauksien siirtämisestä lakiin ja osin lailla on paikattu oikeuskäytännössä esiin tulleita epäkohtia. Esinevahingosta kolmannelle aiheutuneesta vahingoista ei ole säädetty vahingonkorvauslaissa vastaavalla tavalla. Oikeuskäytännössä on käsitelty esinevahingoista kolmannelle aiheutuneita vahinkoja erityisesti voimalinjojen vahingoittumisesta seuranneiden vahinkojen osalta. Jos vahingonkärsijä ei ole omistanut voimalinjoja, eikä tällä ole ollut näihin omistusoikeuteen rinnastuvaa rajoitettua esineoikeutta, on tätä pidetty lähtökohtaisesti kolmantena ja korvausvastuu on sulkeutunut tällä perusteella pois. Kuitenkin jos vahingonkärsijä on esimerkiksi sijaintinsa vuoksi läheisessä yhteydessä vahingoittuneeseen esineeseen, on tällä arvioitu olevan mahdollisuus korvaukseen tälle aiheutuneesta vahingosta. Varallisuusvahinkojen korvauskelpoisuutta on rajoitettu vahingonkorvauslaissa jo ensivahingonkärsijän osalta, joten varallisuusvahingosta kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen on katsottu olevan lähes aina korvauskelvotonta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ää (16.6.2004/509) voitaisiin tulkita laajemminkin niin, että varallisuusvahinko, joka on kärsitty jonkun toisen henkilö- tai esinevahingon seurauksena, voitaisiin korvata VahL 5 luvun 1 §:n nojalla pykälän mukaisin edellytyksin. Ero suppeaan tulkintaan, jossa korvaus on mahdollista vain erikseen säädetyissä tilanteissa tai jos vahingonkärsijä esimerkiksi rinnastuu ensivahingonkärsijään, ei ole kuitenkaan välttämättä suuri, sillä laajassa tulkinnassa adekvaattisuusvaatimus rajoittaa vahinkojen korvauskelpoisuutta vastaavalla tavalla. Sopimussuhteessa aiheutuneessa vahingossa oikeus korvaukseen on lähtökohtaisesti vain sopimussuhteen osapuolilla sopimusvastuun periaatteiden mukaisesti. Lainsäädännössä on tehty tähän lähtökohtaan poikkeuksia laajentamalla korvausvastuuta sivullisen asemassa olevaa muun muassa kuluttajan suojaksi. Oikeuskäytännössä vastuuta on laajennettu yli välittömän sopimussuhteen vahingonaiheuttajan asiantuntija-aseman perusteella.Vahvana pääsääntönä voidaan kuitenkin pitää, jos asiasta ei ole erikseen säädetty, että sopimussuhteen ulkopuolinen taho ei voi esittää vaatimuksia sopimussuhteessa aiheutuneesta vahingosta.
  • Ritala, Nelli (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman kohteena on vahingonkorvaus arvopaperimarkkinoiden väärinkäyttötilanteissa. Tarkasteltavina väärinkäyttötilanteina ovat sisäpiirintiedon väärinkäyttö, markkinoiden vääristäminen sekä tiedottamiseen perustuvat rikkomukset. Painotus tutkielmassa on jälkimarkkinoilla tapahtuvissa väärinkäytöksissä. Tutkielmassa arvioidaan vahingonkorvausoikeudellisten oppien ja periaatteiden soveltu¬vuutta arvopaperimarkkinoille ja edellytyksiä vahingonkorvausvastuun syntymiselle. Tutkielman premissinä on, että epäselvä vahingonkorvausoikeudellinen normisto on osittain johtanut vahingonkorvauksen marginalisoitumiseen arvopaperimarkkinaoikeudellisena seuraamuksena. Tarkasteltavana vahingonkorvausnormistona toimivat arvopaperimarkkinalain (746/2012, AML) 16 luvun vahingonkorvaussäännökset. Tutkielmassa arvioidaan myös vuonna 2012 toteutuneen arvopaperimarkkinalainsäädännön kokonaisuudistuksen onnistumista arvopaperimarkkinaoikeudellisen vahingonkorvausnormiston selkeyttämisessä. Tutkielman johtopäätöksenä on, ettei arvopaperimarkkinalain vahingonkorvausnormisto ainakaan muodosta estettä täydentävän normiston soveltamiselle. Oikeus¬käytännöstä ja -kirjallisuudesta on myös pääteltävissä, että vaikkakin suoraa viittausta vahingonkorvausoikeudellisiin periaatteisiin ei aina tehdä, periaatteet kuitenkin selkeästi ovat arvopaperimarkkinaoikeudellisten vahinkojen analysoinnin ja tarkastelun taustalla. Näin on etenkin vahingonkorvauksen edellytysten osalta; vastuuperusteen muodostava teko tai olosuhde, korvattava vahinko sekä syy-yhteys edellä mainittujen välillä, ovat yhtäläisiä edellytyksiä niin arvopaperimarkkinaoikeudelle kuin yleiselle vahingonkorvaus¬oikeudellekin. Haastavana yleisten periaatteiden soveltamista voidaan puolestaan pitää vahingon määrän määrittämisessä. Arvopaperimarkkinoiden luonteeseen kuuluvat ennakoimattomat kurssimuutokset, jotka ovat omiaan aiheuttamaan sijoittajille niin voittoja kuin tappioitakin. Haasteeksi muodostuu tällöin luonnollisten ja markkinaehtoisten muutosten erottaminen väärinkäytösten aiheuttamista muutoksista. Väärin¬käytöksen aiheuttaman vahingon laskemiseen ei ole olemassa yksiselitteistä ratkaisua, mutta lainsäädännöstä ja kansainvälisestä käytännöstä on kuitenkin löydettävissä työkaluja vahingon määrää koskevaan argumentaatioon. Tällöin arvopaperimarkkinaoikeudellinen vahingon määrittäminen ei loppujen lopuksi eroa juurikaan yleisestä vahingonkorvaus¬oikeudellisesta käytännöstä, jolle on tunnuksenomaista, että vahingon määrä viime kädessä määrittyy tapauskohtaisen argumentaation ja tulkinnan mukaan. Arvopaperimarkkinaoikeudellisen kokonaisuudistuksen voidaan myös todeta selkeyttäneen arvopaperimarkkinalain vahingonkorvausoikeudellista normistoa, vaikkakin säännökset yhä ovat paikoitellen tulkinnanvaraisia. Esitetty antaa kuitenkin perustetta kyseenalaistaa tutkielman premissin, jonka mukaan epäselvät säännökset olisivat syynä vähäiseen vahingonkorvausoikeudelliseen käytäntöön arvopaperimarkkinoilla. Tutkielman johtopäätöksenä onkin, että vahingonkorvausoikeuden marginalisoitumisen taustalla vaikuttavat enemmänkin prosessuaaliset seikat ja käytännön olosuhteet, kuin epäselvät materiaaliset säännökset.
  • Korpela, Eija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Urheilussa loukkaantumiset ovat arkipäivää. Urheilijat voivat loukkaantua monella eri tavalla. Usein loukkaantumiset tapahtuvat lajia harjoittaessa eikä kenenkään voida katsoa olevan niistä vastuussa. Urheilijan loukkaantuminen saattaa tapahtua myös urheilijasta riippumattomasta syystä. Urheilukilpailun järjestäjän tehtävänä on taata urheilijalle turvallinen suorituspaikka ja muut olosuhteet, jotta urheilija pystyy tekemään suorituksensa täysillä. Mediassa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa urheilija on loukkaantunut vakavasti tai jopa kuollut, jolloin on herännyt kysymys järjestäjän vastuusta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, milloin urheilukilpailun järjestäjä on vastuussa urheilijalle aiheutuneesta henkilö- ja esinevahingosta ja mihin tämä vastuu pohjautuu. Urheilukilpailun järjestäjällä on urheilijaa kohtaan tiettyjä velvollisuuksia ryhtyessään järjestämään kilpailua. Aluksi pohditaan yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia seikkoja, jotka esiintyvät urheilijan ja järjestäjän välisessä suhteessa. Järjestäjän vastuu on korostuneen huolellisuusvelvollisuuden alaista, millä on merkitystä koko tutkimuksen aiheen kannalta. Tutkimukseni koostuu kahdesta eri osakysymyksestä. Ensimmäisenä pohditaan järjestäjän tuottamusta. Tutkimuksessa käydään läpi eri seikkoja, jotka vaikuttavat siihen arviointiin, onko järjestäjä vastuussa vahingosta. Vahingonkorvauslaki ja kokoontumislaki ovat olennaisimmat lait, joilla on vaikutusta järjestäjän vastuun syntymiseen. Tuottamusta voidaan puolestaan arvioida normi- tai riskiperusteisesti, joihin keskitytään järjestäjän vastuun kannalta. Urheilussa tulee noudattaa lakia, kuten muillakin elämänalueilla. Urheilussa lajiliittojen antamilla säännöillä on kuitenkin suuri merkitys arvioitaessa järjestäjän vastuuta. Näiden määräyksien kautta järjestäjän vastuu koventuu siitä, mitä se lain mukaan olisi. Tutkimuksessa pohditaan lisäksi järjestäjän isännänvastuuta ja milloin järjestäjä on vastuussa työntekijän, itsenäisen yrittäjän tai talkoolaisen aiheuttamasta vahingosta. Toisena osakysymyksenä pohditaan järjestäjän teon tai laiminlyönnin ja vahingon välistä syy-yhteyttä. Ilman syy-yhteyttä järjestäjän ei voida katsoa olevan vastuussa vahingosta. Syy-yhteyttä käsitellään normin suojatarkoituksen, ennakoitavuuden ja urheilijan oman myötävaikutuksen kautta. Ennakoitavuuden yhteydessä käsitellään erityisolosuhteiden vaikutusta järjestäjän vastuuseen. Tutkimuksen lopuksi pohditaan urheilijan tuottamusta ja muita järjestäjän korvausvastuuta kaventavia seikkoja. Urheilijan oman toiminnan seurauksena järjestäjän vastuu saattaa kaventua.
  • Raninen, Maija (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa määritellään mitä korvaava työ on. Sillä tarkoitetaan sitä, että työntekijä tekee työkykynsä mukaisia kevennettyjä työtehtäviä olleessaan työkyvytön tekemään työsopimuksensa mukaisia työtehtäviä. Aiheeseen liittyviä termejä ovat esimerkiksi, kevennetty, mukautettu ja korvaava työ. Tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä korvaava työ on ja milloin sen teettämisedellytykset täytyvät. Tutkielman tavoitteena on selventää korvaavaan työhön liittyviä epäselvyyksiä, esimerkiksi milloin työntekijällä on velvollisuus tehdä korvaavaa työtä ja mikä on korvaavan työn suhde TSL 2: 11 §:n säädökseen. Tutkielman metodi on lainopillinen, mutta lopussa annetaan De lega feranda- tyyppisiä suosituksia korvaavan työn säätelyn kehittämiseksi. Lainsäädännössämme ei ole termiä korvaava työ. Termejä ei ole määritelty lainsäädännössä vaan ne ovat vakiintuneet käytännön työelämän kautta ja esimerkiksi joihinkin työehtosopimuksiin on otettu korvaavaa työtä koskevia määräyksiä. Korvaavasta työstä ei säädetä työlainsäädännössä mutta työsopimuslain 2: 11 §:ssä säädetään työntekijän oikeudesta palkalliseen sairauslomaan. Kysymys on semidispositiivisesta säädöksestä, josta voidaan sopia TSL 13: 7 §.n nojalla toisin. Tämä tarkoittaa sitä, että korvaavaa työtä koskevia määräyksiä on voitu ottaa työehtosopimuksiin. Joihinkin yleissitoviin työehtosopimuksiin on otettu määräyksiä korvaavasta työstä. Tälläisillä määräyksillä on voitu sopia esimerkiksi korvaavan työn käytöstä ja edellytyksistä. Tutkielmassa käsitellään myös korvaavan työn mallin käyttöönoton edellytyksiä käytännön näkökulmasta, kuten yhteistoimintavelvoitetta ja työterveyshuollon roolia. Työssä käsitellään myös korvaavan työn haasteita, kuten työntekijän yksityisyyden suojaan liittyviä kysymyksiä. Tutkielmassa käsitellään myös korvaavan työn työtehtävien sisältöä ja korvaavasta työstä maksettavaa palkkaa, sekä lyhyesti korvaavan työn suhdetta osasairauspäivärahaan. Korvaavan työn käyttöönotto on lisääntynyt viime vuosien aikana yrityksissä ja korvaavaan työhön liittyvä oikeustila on paikoin epäselvä. Olisi tarkoituksenmukaista pohtia tulisiko korvaavasta työstä mahdollisesti sopia laajemmin työehtosopimuksin. Mikäli nykyinen järjestelmä, jossa työntekijä ja työnantaja voivat myös sopia korvaavasta työstä pidetään voimassa, tulee pohtia miten korvaavan työn malli saataisiin toimimaan. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että työntekijä voidaan velvoittaa korvaavaan työhön tilanteessa, jossa työehtosopimukseen, jota sovelletaan työntekijän työsuhteeseen on otettu korvaavaa työtä koskevia määräyksiä. Lisäksi edellytetään, että muut edellytykset ovat kunnossa. Lääkärinlausunto on asiantuntijalausunto, jossa arvioidaan työntekijän työkykyä. Korvaava työ edellyttää aina, että työntekijä ei ole täysin työkyvytön, vaan työkykyä on rajatusti jäljellä. Korvaavan työn malli nojautuu pitkälti työkyvyn arviointiin, joten tutkielmassa on pyritty määrittelemään käsitteet sairaus, tapaturma, työkyky ja korvaava työ kattavasti. Tilanteessa, jossa työntekijään ei sovelleta sellaista työehtosopimusta, jossa olisi määräyksiä korvaavasta työstä tai, eikä korvaavasta työstä ole sovittu työsopimuksella tai muuten työntekijän kanssa, ei korvaavana työnä voida teettää sellaisia työtehtäviä, jotka eivät kuulu työntekijän tavanomaiseen vakiintuneeseen työnkuvaan tai työsopimuksen mukaiseen työnkuvaan. Oikeuskäytännön perusteella työnantajalla on oikeus velvoittaa työntekijä TSL 3: 1 §:ssä säädetyn direktio-oikeuden nojalla korvaavaan työhön tilanteessa, missä työntekijän työkykyä on jäljellä ja työntekijä voi suorittaa työsopimuksensa mukaisia tehtäviä korvaavana työnä. Mikäli työntekijä kieltäytyy tästä, on oikeuskäytännössä katsottu, että oikeutta sairausajanpalkkaan ei ole. Mikäli korvaava työ pitäisi sisällään muita kuin työntekijän tavanomaiseen työnkuvaan kuuluvia tehtäviä, tulee korvaavasta työstä sopia, eikä siihen voida yksipuolisesti velvoittaa, sillä työntekijän ollessa työkyvytön työsopimuksensa mukaiseen työhön on hänellä oikeus sairausajan palkkaan TSL 2: 11 §:n nojalla.
  • Tapio, Anna (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa selvitetään, millä edellytyksin työnantaja voi yksipuolisesti muuttaa työntekijän työtehtäviä, minkälaisia menettelytapoja noudattaen muutokset tulee toteuttaa ja minkälaisia seuraamuksia perusteettomista tehtävämuutoksista voi aiheutua. Aihetta tarkastellaan erityisesti työsopimuslain valossa. Yhteistoimintalainsäädäntöön perustuvien menettelyvelvoitteiden ja seuraamusten käsittely on rajattu kokonaan tutkielman ulkopuolelle. Tutkielma on lainopillinen. Aihepiiriä koskeva sääntely on yleisluontoista, joten tutkielman painopiste on väistämättä oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen tarkastelussa. Tutkielman alussa selvitetään työntekijän työtehtäviä koskevien ehtojen määräytymistä sekä työnantajan direktio-oikeuden merkityssisältöä ja oikeusperustaa. Tämän jälkeen tarkastellaan sitä, miten työnantajan direktio-oikeuden rajat määräytyvät työtehtäviä koskevissa kysymyksissä suhteessa muihin osapuolia sitoviin normilähteisiin. Tutkielmassa pyritään selvittämään, minkälaiset tehtävämuutokset työnantaja voi toteuttaa direktioperusteisesti ja minkälaiset muutokset edellyttävät työsuhteen päättämisperustetta tai muuta työnantajaa kelpuuttavaa normia. Tutkielmassa selvitetään erityisesti sitä, miten työntekijän työsopimuksen ehdot vaikuttavat työnantajan direktio-oikeuden laajuuteen työtehtäviä koskevissa muutostilanteissa ja mitkä muut seikat voivat vaikuttaa direktio-oikeuden laajuuteen työtehtäviä muutettaessa. Lisäksi selvitetään, onko työnantajan direktio-oikeutta mahdollista laajentaa työntekijän toisiin tehtäviin siirtämistä koskevin työsopimusehdoin tai työehtosopimusmääräyksin. Lopuksi tarkastellaan vielä muutoksen toteuttamisessa noudatettavaa menettelyä ja perusteettomien tehtävämuutosten seuraamuksia. Tutkimuksen valossa työnantaja voi pääsääntöisesti muuttaa työntekijän työtehtäviä myös direktioperusteisesti, kunhan muutos ei ole olennainen. Olennaisuusarviointi on tapauskohtaista ja objektiivista kokonaisharkintaa. Työntekijän työsopimuksen mukaiset tai vakiintuneet työtehtävät muodostavat arvioinnin lähtökohdan ja muiden direktio-oikeuden laajuuteen vaikuttavien tekijöiden (mm. työntekijän asema, ammattitaito ja yrityksen koko) merkitys vaihtelee tapauskohtaisesti. Tehtävämuutos ei saa koskaan olla pakottavan lainsäädännön tai muiden ylemmänasteisten normien vastainen ja siten esimerkiksi syrjivä. Tehtävämuutoksen olennaisuutta arvioitaessa kiinnitetään huomiota muutoksen kestoon ja siihen, kuinka olennaisesti se vaikuttaa työntekijän työtehtävien sisältöön (määrä ja laatu). Pysyvää siirtoa työntekijän pääasiallisista työtehtävistä olennaisesti poikkeaviin tehtäviin on pidetty olennaisena muutoksena. Muutos voi olla olennainen, vaikka työntekijä sen jälkeenkin tekisi vain työsopimuksensa alaan kuuluvaa työtä. Tilapäisiä muutoksia voidaan toteuttaa hieman vapaammin. Käytännössä muutoksen olennaisuutta on usein arvioitu suhteessa työntekijän tosiasiallisiin pääasiallisiin työtehtäviin. Toisinaan näiden työtehtävien on todettu vakiintuneen osapuolia sitoviksi. Työtehtäviä koskeva käytäntö on usein saanut keskeisen merkityksen myös silloin, kun työntekijän työtehtävistä ei ole lainkaan sovittu hänen työsopimuksessaan tai niitä koskevat ehdot ovat olleet niukkoja ja puutteellisia. Myös tehtävämääritelmiin ja varaumiin, jotka sanamuotonsa mukaan perustavat työntekijälle täysin rajoituksettoman työntekovelvollisuuden, on suhtauduttu kriittisesti. Työsopimusehtoa, jonka mukaan työnantajalla on oikeus siirtää työntekijä yksipuolisesti toisiin tehtäviin, saatetaan pitää yllättävänä ja ankarana tai jopa kohtuuttomana ehtona. Ainakin ehtoihin, jotka sanamuotonsa mukaan oikeuttavat työnantajan rajoituksetta muuttamaan työntekijän työtehtäviä ja samalla muita työsuhteen ehtoja, on suhtauduttu oikeuskäytännössä kriittisesti. Muutosehtoa ei kuitenkaan välttämättä ole pidettävä kohtuuttomana, mikäli muutosoikeus on rajattu koskemaan ainoastaan työntekijän työtehtäviä ja ehdossa on tarkemmin määritelty muutoksen toteuttamisedellytykset ja -rajat. Työehtosopimusten työntekijän toisiin tehtäviin siirtämistä koskevien määräysten suhde työntekijän irtisanomissuojaa koskevaan pakottavaan lainsäädäntöön ja työntekijän työsopimuksen ehtoihin on oikeuskäytännön valossa epäselvä. Työtuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa tällaiset määräykset eivät välttämättä loukkaa työntekijän irtisanomissuojaa, eivätkä työntekijän työsopimuksen työtehtäviä koskevat ehdot välttämättä rajoita määräysten soveltamista. Yleisissä tuomioistuimissa asiaa saatettaisiin kuitenkin arvioida toisin. Työnantaja voi toteuttaa yksipuolisesti myös olennaisia muutoksia työntekijän pääasiallisiin tehtäviin työsuhteen päättämisperusteen nojalla. Useimmiten muutoksia toteutetaan TSL 7:3-4:ssä säädetyin perustein. Työnantajan tulee näissä tilanteissa täyttää myös muun työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen valossa on kuitenkin epäselvää, tuleeko työnantajan muutoksen toteuttaessaan noudattaa irtisanomismenettelyä vai voidaanko muutos toteuttaa ilmoitusmenettelyä (vrt. TSL 7:11) noudattaen. Asiasta saataneen korkeimman oikeuden ratkaisu aivan lähikuukausina. Myös perusteettomien tehtävämuutosten seuraamuksia tarkasteltaessa kohdataan eräitä tulkintaongelmia. Esimerkkinä voidaan mainita työsuhteen päättämisvastuun kohdentuminen tilanteessa, jossa työnantaja ei irtisano työntekijän työsuhdetta työntekijän kieltäydyttyä hänelle irtisanomisen vaihtoehtona tarjotusta tehtävästä, vaan työntekijä joutuu itse päättämään työsuhteensa. Työntekijän jatkaessa työssä perusteettomasta tehtävämuutoksesta huolimatta joudutaan puolestaan pohtimaan esimerkiksi sitä, määräytyykö työnantajan korvausvastuu tilanteessa TSL 12:1:n vai 12:2:n nojalla sekä purkuoikeuden säilymiseen liittyviä kysymyksiä.
  • Mikkelä, Oona (Helsingin yliopisto, 2016)
    1. päivänä joulukuuta 2009 voimaan tullutta Lissabonin sopimusta voidaan pitää EU-rikosoikeuden kannalta merkittävänä muutoksena aiempaan oikeustilaan nähden. Tätä ennen jäsenvaltioilla oli yksinomainen toimivalta rikosoikeuden alalla ja toimenpiteet toteutettiin III:een pilariin kuuluvana rikosoikeudellisena yhteistyönä. Nykyään rikosoikeus on tullut myös osaksi EU:n toimivaltaa. Lähtökohtaisesti oikeudellinen yhteistyö rikosoikeuden alalla perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen. Kuitenkin myös aineellisen rikoslainsäädännön lähentämisen merkitys on kasvanut EU:n talousrikosoikeudellisen kehityksen myötä. Talousrikoksia koskevalla kansallisella lainsäädännöllä on usein kytköksiä EU:n perusvapauksiin tai unionitaustaiseen aineelliseen lainsäädäntöön. Tämä tarkoittaa, että kansallisen rikoslainsäädännön tulkinnassa on otettava huomioon sen taustalla olevat unionitasoiset tavoitteet sekä EU:n taloudellisen integraation tavoitteet yleisesti. EU-oikeuden täyden tehokkuuden turvaaminen erityisesti rikosoikeuden alalla ei ole täysin ongelmatonta: esimerkiksi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja tehokkuuden vaatimukset voivat usein olla ristiriidassa keskenään. Kehitys kohti ylikansallisempaa rikosoikeutta ei ole myöskään ongelmatonta subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteiden näkökulmasta tarkasteltuna. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä on komission 17. heinäkuuta 2013 antama ehdotus asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) perustamisesta (COM(2013) 534 final). Tutkielman päätavoitteena on vastata kysymykseen siitä, mikä on subsidiariteettiperiaatteen asema EU-rikosoikeudessa. Alun perin poliittisena periaatteena pidetty subsidiariteettiperiaate käsitetään nykyään lähtökohtaisesti oikeudellisena periaatteena. Sen täsmälliseen soveltamisalaan, sisältöön ja oikeusvaikutuksiin liittyy kuitenkin avoimia kysymyksiä. SEU 5 (3) artiklan mukaan unioni toimii subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti aloilla, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan ainoastaan, jos, ja siltä osin kun, jäsenvaltiot eivät voi keskushallinnon tasolla tai alueellisella taikka paikallisella tasolla riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin EU:n tasolla. Tutkimuskysymykseen pyritään vastamaan muodostamalla kokonaiskuva nykytilanteesta Euroopan syyttäjänvirastoa koskevan esimerkkitapauksen kautta. Tätä ennen subsidiariteettiperiaate ja tutkielman aiheen kannalta tärkeät suhteellisuus-, ultima ratio- ja koherenssiperiaatteet esitellään perusteellisesti. Samalla tutkielma lähtee siitä, että EU-rikosoikeudessa ultima ratio-periaatteen voidaan katsoa vaikuttavan osana subsidiariteettiperiaatetta (ultima ratio-periaatteen federalistinen ulottuvuus) ja etenkin osana suhteellisuusperiaatetta. Jos kyseinen näkökulma otettaisiin EU-rikosoikeudessa paremmin huomioon, subsidiariteettiperiaatteen noudattamiselle olisi mahdollista määrittää oikeudellisesti hyväksyttävämmät edellytykset ja rajat. Tutkielman pääpaino on siten subsidiariteettiperiaatteen ja EPPO:n perustamista koskevan asetusehdotuksen tarkastelussa. Asetusehdotuksen tarkoituksena on perustaa SEUT 86 artiklan mukaisesti ylikansallinen syyttäjänvirasto PIF-rikosten ja niiden liitännäisrikosten osalta. Keltaisen kortin menettely käynnistyi syksyllä 2013, kun kansallisten parlamenttien perusteltujen lausuntojen määrä ylitti SEUT pöytäkirjan nro 2 7 artiklan edellyttämän kokonaisäänimäärän. Komissio päätti kuitenkin pitää asetusehdotuksen muuttamattomana voimassa, ja neuvottelut neuvostossa käynnistyivät. Ne ovat edelleen vuonna 2015 kesken, eikä EPPO:n perustamisen kohtalosta ole varmuutta. Komission alkuperäistä asetusehdotusta voidaan pitää rikos- ja valtiosääntöoikeudellisesti erittäin ongelmallisena, eikä siinä ole otettu subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteita asianmukaisella tavalla huomioon. Kuitenkin myös neuvoston merkittävästi muuttamaan asetusehdotukseen liittyy ongelmia. Tutkielmassa käsitellään yksityiskohtaisesti näitä käsittelyvaiheita erityisesti subsidiariteettiperiaatteen näkökulmasta. Samalla tarkastellaan EPPO:n perustamiselle vaihtoehtoisia toteuttamistapoja: tiiviimmän yhteistyön mahdollisuutta, Eurojustin ja OLAFin toiminnan tehostamista ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Yleisesti EU:n toiminta rikosoikeuden alalla ja sen legitimiteetti edellyttävät oikeudellisesti perusteltuja ratkaisuja. Tästä lähtökohdasta katsottuna subsidiariteettiperiaatteen oikeudellisen aseman vahvistaminen on välttämätöntä. Myös tarve EU-rikosoikeuden yleisten kriminalisointiperiaatteiden ja kriminalisointiteorian muodostamiselle ja tutkimukselle on olemassa.
  • Niemitalo, Tomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    I avhandlingen behandlas anonym bevisning och de problem som anonymiteten kan orsaka med beaktande av svarandes rättigheter och rättskydd. Finland har nyligen blivit ett av de länder som tillåter vittnen att uppträda anonymt i en straffprocess, under vissa förutsättningar. Därför finns det skäl att närmare undersöka och redogöra för problematiken beträffande anonyma vittnen. Detta har jag gjort genom att analysera lagstiftningen, förarbeten samt Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis angående anonym bevisning. Det att vittnen utsätts för hot och påtryckningar är inte ett okänt fenomen i Finland, därför finns ett behov av att skydda dessa vittnen. Anonym bevisning medför dock främmande drag till det finska rättssystemet, som i sin tur leder till att man är tvungen att avvika från grundläggande principer och rättigheter i straffprocessen. En av svarandes grundläggande rättighet i straffprocessen är att utsätta vittnens trovärdighet för bedömning genom förhör eller motförhör. Anonym bevisning skulle innebära en begränsning för att effektivt kunna utöva denna rätt. Svarande skulle även sakna möjlighet att motsätta sig anonymiteten. Svarandes intressen vid ansökan om anonymitet skulle övervakas av ett offentligt ombud, som i sin tur skulle ha väldigt begränsad möjlighet att effektivt kunna motsätta sig beviljandet av anonymitet. Samtidigt har också svarandes sekundära åtalsrätt begränsats beträffande brott som det anonyma vittnet misstänkts ha begått. De problem och begränsningar som anonymiteten medför har man försökt kompensera genom att domstolen fäster extra uppmärksamhet vid bedömningen av det anonyma vittnets trovärdighet samt genom att begränsa bevisvärdet av anonym bevisning. Dessa kompensationsformer kan dock inte i tillräcklig grad kompensera svarande för de rättskyddsproblem som anonymiteten medför. Slutsatsen är att anonymiteten medför flera sådana element som kan vara besvärliga med tanke på svarandes rättigheter. I sista hand är det dock upp till Europeiska människorättsdomstolen att avgöra huruvida rättegången varit rättvis. Lagstiftaren verkar ha gått in för att skydda vittnen på bekostnad av svarandes rättigheter och rättskydd. Detta är en oroväckande utveckling som kan leda till att förtroendet för det finska rättsystemet och straffprocessen äventyras.
  • Valjakka, Tiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Itsekriminointisuoja tarkoittaa, että rikoksesta epäiltyä tai syytettyä ei saa pakottaa tai painostaa tunnustamaan taikka muutoin velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuoja on Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut ratkaisukäytännössään itsekriminointisuojalle laajan soveltamisalan. Tästä seuraa se, että itsekriminointisuoja on usein ristiriidassa muiden intressien kanssa. Konkurssi- ja ulosottomenettelyssä ristiriita syntyy tietojenantovelvollisuuden kanssa. Velallisella on laaja tietojenantovelvollisuus, mutta tietoja antaessaan hän saattaisi samalla joutua antamaan itsekriminointisuojan vastaisesti tietoja tekemistään rikoksista. Konkurssimenettelyssä tämä ristiriita on ratkaistu ns. vaitiolomallin avulla eli velallisen ei tarvitse konkurssimenettelyssä antaa pesänhoitajalle sellaisia tietoja, joilla hän paljastaisi syyllistyneensä johonkin rikokseen tai muuten myötävaikuttaisi oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ulosottomenettelyssä puolestaan on käytössä ns. palomuurimalli eli velallisella on velvollisuus antaa kaikki ulosottomenettelyssä tarvittavat tiedot, mutta niitä ei saa hyödyntää mahdollisessa myöhemmässä rikosoikeudenkäynnissä. Tässä tutkielmassa tarkoitukseni on selvittää mikä on itsekriminointisuojan sekä konkurssimenettelyn ja ulosottomenettelyn tietojenantovelvollisuuden välinen suhde. Tutkielmassa punnitsen vastakkain itsekriminointisuojan funktioita ja tavoitteita konkurssin ja ulosoton funktioiden ja tavoitteiden kanssa. Näin pyrin selvittämään, millainen painoarvo itsekriminointisuojalle tulisi antaa konkurssi- ja ulosottomenettelyissä. Arvioin myös onko tämä itsekriminointisuojan ja tieto-jenantovelvollisuuden välisen ristiriidan ratkaiseminen yhtäältä toteutettu lainsäädännössä ja toisaalta toteutunut oikeuskäytännössä tarkoituksenmukaisella tavalla.