Faculty of Law

 

Recent Submissions

  • Bergmann, Sina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Komission vertikaalisia sopimuksia koskeva ryhmäpoikkeusasetus (330/2010) ja sitä täydentävä komission vertikaalisia rajoituksia koskevat suuntaviivat (EUVL 2010 C) ovat tärkeitä työkaluja yrityksille. Niillä yritykset voivat arvioida, ovatko niiden tekemät jakelusopimukset EU-kilpailusääntöjen mukaisia. Ryhmäpoikkeusasetus tuli voimaan vuonna 2010, mutta tämän jälkeen jakelusopimusten luonne on merkittävästi muuttunut digitalisaation myötä. Euroopan unionin kilpailuoikeussäännöt, erityisesti ryhmäpoikkeusasetus ja sen suuntaviivat, eivät ole pysyneet digitalisaation tuomien muutosten mukana. Ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen voimassaolo päättyy vuonna 2022, mikä on nostanut esille tarpeen arvioida niiden soveltuvuutta tälle vuosikymmenelle. Tämä Pro gradu -tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen. Ensimmäinen tutkimuskysymys koskee sitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy digitaalisilla markkinoilla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen tarkoituksena on järjestelmällistää vertikaalisten kilpailunrajoitusten olemassa olevaa oikeudellista toimintaympäristöä. Kysymys on tärkeä, sillä tällä hetkellä vallitsee epätietoisuus siitä, minkälaisia vertikaalisia kilpailunrajoituksia digitaalisissa markkinoissa esiintyy. Toinen tutkimuskysymys selvittää, minkälaisia haasteita nämä digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamiselle. Tavoitteena on saada selville, miten yli kymmenen vuotta vanha ryhmäpoikkeusasetus soveltuu 2020-luvulle. Kolmas tutkimuskysymys on, miten nämä haasteet tulisi ottaa huomioon vuonna 2022 kun ryhmäpoikkeusasetuksen voimassaolo päättyy. Tavoitteena on löytää ratkaisu havaittujen haasteiden selättämiseen. Pro gradu -tutkielmassa on käytetty oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Tutkielmassa havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset voidaan jaotella neljään ryhmään: sähköinen kaupankäynti, digitaaliset alustat, online-tieto ja teknologinen kehitys. Sähköisessä kaupankäynnissä esiintyviä vertikaalisia kilpailunrajoituksia ovat verkkokaupan myyntikiellot, kaksoishinnoittelu, yksinmyyntisopimukset ja valikoivat jakelusopimukset. Digitaalisissa alustoissa vertikaalisia kilpailunrajoituksia esiintyy alustojen pariteettisopimuksissa ja online-määrähinnoittelussa sekä markkinapaikkakielloissa. Online-tiedon kategoriassa esiintyvät vertikaaliset kilpailunrajoitukset ovat internetin vähimmäismainostetut hintakäytännöt ja hintavertailua koskevat työkalukiellot. Teknologisten kehitysten vertikaalisina kilpailunrajoituksina esiintyvät algoritmit, jotka joko avustavat olemassa olevaa määrähinnoittelua tai luovat niitä itse. Toisen tutkimuskysymyksen osalta havaitaan, että digitaalisilla markkinoilla esiintyvät kilpailunrajoitukset luovat viisi haastetta ryhmäpoikkeusasetuksen ja sen suuntaviivojen soveltamiselle. Ensimmäinen haaste on kaksijakoinen ja liittyy Euroopan unionin tuomioistuimen C-230/16 Coty -tapaukseen. Ratkaisun perusteella on epäselvää, ovatko markkinapaikkakiellot tarkoitukseen tai vaikutukseen perustuva kilpailunrajoitus. Annettu päätös herättää kysymyksen siitä, mikäli markkinapaikkakiellot lukeutuvat vakavimpiin rajoituksiin asetuksen 4 artiklan alle. Lisäksi Cotyn jälkeen valikoivien jakelusopimusten soveltamisalan laajuus asetuksen 2 artiklan alaisuudessa on tulkinnanvaraista, koska tuomioistuin määritteli ratkaisussaan ylellisyystuotteen epäselvästi. Toinen havaittu ongelma on, että internetin myötä tulleet muutokset ovat johtaneet suuntaviivojen nykyisen jaottelun passiivisiin ja aktiivisiin myynteihin vanhentuneen. Kolmas haaste liittyy alustojen luonteeseen. Tällä hetkellä on epäselvää, lukeutuvatko alustojen solmimat jakelusopimukset ryhmäpoikkeusasetuksen soveltamisalaan, sillä on epävarmaa lukeutuvatko alustat "todellisiksi agenteiksi". Neljäs tunnistettu haaste on se, tulisiko alustojen välisiä pariteettisopimuksia luokitella artikla 4(a) alle määrähinnoitteluna tai omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi. Jos ne mielletään omaksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, tulisiko ne myös luokitella ryhmäpoikkeusasetuksessa vakavimpiin rajoituksiin. Viidenneksi pohdintaa aiheuttaa, miten määrähinnoittelua luovaa algoritmia tulisi käsitellä ryhmäpoikkeusasetuksen alla silloin, kun päätöksen tekijänä ei ole ihminen. On epäselvää, kuuluvatko nämä ryhmäpoikkeusasetuksen 4(a) artiklan soveltamisalaan. Viimeisen tutkimuskysymyksen osalta tutkielmassa päädytään johtopäätöksen, jonka mukaan ryhmäpoikkeusasetusta olisi muutettava ennen sen voimassaolon päättymistä. Silloin sen avulla olisi paremmat valmiudet käsitellä digitaalisilla markkinoilla syntyviä vertikaalisia sopimuksia. Tutkielmassa ehdotetaan kahta muutosta tulevaan asetukseen. Aluksi uudessa asetuksessa ja sen suuntaviivoissa olisi tärkeää antaa ohjeet siitä, luokitellaanko digitaaliset alustat "todellisiksi agenteiksi" tai vähittäismyyjiksi. Tutkielmassa katsotaan, että ne tulisi lukea vähittäismyyjiksi. Tämä olisi otettava huomioon muuttamalla suuntaviivojen II jaksoa niin, että digitaalisten alustojen kantamat erityiset riskit otettaisiin huomioon arvioitaessa onko kyseessä agenttisopimus vai ei. Lisäksi, olisi tarpeellista muuttaa asetuksen käsitteellistä kehystä, jotta uudet liiketoimintamallit kuten alustat voitaisiin huomioida paremmin. Toinen muutosehdotus on, että asetuksen 4 artiklan vakavimpiin rajoituksiin lisättäisiin uusi alakohta sellaisille pariteettisopimuksille, joissa on laajoja vähittäiskaupan suosituimmuuslausekkeita. Tämä selventäisi jakoa näiden vertikaalisten rajoitusten ja määrähinnoittelun välillä. Lisäksi tämä ottaisi huomioon näiden pariteettisopimusten laajat kilpailunvastaiset vaikutukset.
  • Lindqvist, Angelica (Helsingin yliopisto, 2020)
    Euroopan komissio antoi 9.4.2014 ehdotuksen osakkeenomistajien oikeuksia koskevan direktiivin 2007/36/EY (SHRD I) muuttamiseksi ja direktiiviä muutettiin toukokuussa 2017 osakkeenomistajien pitkäaikaiseen vaikuttamiseen kannustamisen osalta antamalla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2017/828 (SHRD II). Tämä muutosdirektiivi on osa laajempaa eurooppalaista pyrkimystä kohti pääomamarkkinaunionia. Jäsenvaltioiden piti panna muutosdirektiivi täytäntöön ja saattaa muutosdirektiivin edellyttämä kansallinen sääntely voimaan viimeistään 10.6.2019. Tämän tutkimuksen kohteena on yritysjohdon kannustinjärjestelmät päämies-agentti-teorian valossa. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella tarkemmin uutta osakkeenomistajien oikeudet–direktiivin muutosdirektiiviä ja sen vaikutuksia palkitsemiseen. Tarkemmat tutkimuskysymykset, joita on tarkoitus selvittää muutosdirektiivin osalta ovat: 1) Miksi osakkeenomistajien oikeudet-direktiivi muuttui? 2) Miten muutosdirektiivi vaikuttaa palkitsemiseen? sekä 3) Miten kansallinen lainsäädäntö ja itsesääntely muuttuvat muutosdirektiivin johdosta? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmä on oikeusdogmaattinen ja sen näkökulma yhtiöoikeudellinen sekä oikeustaloustieteellinen. Lähdemateriaalina tutkimuksessa on käytetty oikeusdogmaattiselle tutkimukselle tyypillisiä lähteitä, eli lainsäädäntöä, lainsäädännön esitöitä, lainsäädännön kommentaariteoksia, oikeuskirjallisuutta sekä artikkeleita. Tehdyn tutkimuksen perusteella voi todeta seuraavaa. Osakkeenomistajien oikeudet -direktiivin muutoksen taustalla on vuoden 2008 finanssikriisi. Direktiivin muutoksella halutaan vahvistaa osakkeenomistajien mahdollisuuksia vaikuttaa pörssiyhtiöiden johdon palkitsemiseen, sekä lisätä osakkeenomistajien ja muiden sijoittajien tiedonsaantia yhtiön johtoon kuuluvien henkilöiden palkitsemisesta, parantamalla dialogia osakkeenomistajien ja yhtiön välillä. Muutosdirektiivin keskeisin aiheuttama muutos liittyy pörssiyhtiöille asetettuihin raportointivelvollisuuksiin sekä vaatimuksiin viedä tiettyjä asioita yhtiökokouksen päätettäväksi. Palkitsemisen osalta tämä tarkoittaa sitä, että yhtiökokouksissa tullaan äänestämään ylimmän johdon toteutuneesta palkitsemisesta ja palkitsemispolitiikasta. Tätä kutsutaan say-on-pay –käytännöksi. Yhtiökokouksen päätettäväksi tulee täten viedä yhtiön laatima palkitsemispolitiikka ja palkitsemisraportti, ja jos osakkeenomistajat haluavat äänestää palkitsemispolitiikasta tai palkitsemisraportista yhtiökokouksessa, niin neuvoa-antava tai sitova äänestys tulee järjestää. Osakkeenomistajilla on oikeus äänestää ylimmän johdon palkitsemispolitiikasta vähintään joka neljäs vuosi ja aina, kun halutaan tehdä merkittävä muutos politiikkaan. Palkitsemispolitiikassa tulee selvittää, kuinka palkitseminen tukee yhtiön liiketoimintastrategiaa, pitkän aikavälin tavoitteita sekä kestävää kehitystä. Muutosdirektiivin myötä yhtiöille tulee lisäksi myös erilaisia lisävaatimuksia palkitsemisraportointiin liittyen. Jokaisen ylimpään johtoon kuuluvan henkilön edellisvuoden toteutuneesta palkitsemisesta kaikilta osin, tulee yhtiöiden julkaista palkitsemisraportti yhtiön verkkosivuilla. Tämän raportin yhtiöiden tulee saattaa yhtiökokouksen käsiteltäväksi vuosittain. Osakkeenomistajien oikeus vaikuttaa johdon palkitsemiseen, eli ”say on pay”, tulee voimaan yhtiökokouksissa vuodesta 2020 alkaen, palkitsemispolitiikan osalta vuonna 2020 ja palkitsemisraportin osalta vuonna 2021. Muutosdirektiivi hyväksyttiin Suomessa keväällä 2019 ja Suomi toteutti vuonna 2019 kansalliset lainsäädäntömuutokset, jotka johtuivat muutosdirektiivistä. Palkitsemiseen liittyvän lainsäädännön osalta, osakeyhtiölakiin (OYL) ja arvopaperimarkkinalakiin (AML) sekä eräisiin niihin liittyviin lakeihin tehtiin muutoksia. Tämän lisäksi annettiin myös uusi valtiovarainministeriön asetus (VvMA osakkeen liikkeeseenlaskijan palkitsemispolitiikasta ja palkitsemisraportista), johon sisältyy tarkemmat säännökset palkitsemispolitiikan ja palkitsemisraportin sisällöstä ja tietojen esittämistavasta direktiivin täytäntöön panemiseksi. Myös Arvopaperimarkkinayhdistyksen Suomen listayhtiöiden hallinnointikoodia (Corporate Governance-koodia) päivitettiin muutosdirektiivin voimaantulon myötä. Arvopaperimarkkinayhdistys ry julkaisi 1.11.2019 uuden hallinnointikoodin (Corporate Governance 2020), jota pörssiyhtiöiden on noudatettava 1.1.2020 lähtien. Say on pay-järjestelmä on jo käytössä useissa maissa ja tutkimustiedon perusteella, järjestelmä on lisännyt osakkeiden käyttöä osana johdon palkitsemisjärjestelmää. Palkitsemisen tasoon sillä ei puolestaan ole juurikaan ollut vaikutusta. Suomessa vaikutukset tulevat olemaan samankaltaisia. Osakkeiden käyttö palkitsemismuotona tulee luultavasti lisääntymään. Kun lisäksi ottaa huomioon sen, että ulkomaalaisilla osakkeenomistajilla on merkittäviä omistusosuuksia suomalaisissa yhtiöissä, niin myös palkitsemisen tasossa voi tapahtua nousua. Ulkomaalaiset osakkeenomistajat haluavat varmistua siitä, että heidän omistamissaan yhtiöissä on mahdollisimman pätevä johto ohjaamassa yhtiön toimintaa. Tämän seurauksena on myös odotettavissa, että palkitsemisen tasossa tulee tapahtumaan kansainvälistä harmonisoitumista.
  • Tillander, Tinya (Helsingin yliopisto, 2020)
    Mängden och betydelsen av den kunskap som behövs inom näringslivet har ökat betydligt i vårt samhälle under senaste tiden i takt med ökad konkurrens och internationalisering av företag. Detta har i sin tur har bidragit till att den viktigaste tillgången i ett företag allt oftare är immateriellt. Vanligtvis har dessa typer av företagshemligheter ett ovärderligt värde, som skulle gå förlorad om det skulle avslöjas eftersom värdet av företagshemligheter till stor del ligger i det faktum att informationen är och förblir hemlig. Offentliggörande av företagshemligheten kan därav bli destruktivt för ett företag. Genom begränsning av offentligheten kan en företagshemlighet skyddas på ett relativt bra sätt under en domstolsprocess i förhållande till allmänheten. Vidare är möjligheten till sekretess av rättsliga handlingar och förordnande av rättegång inom stängda dörrar utan allmänhetens närvaro nationellt och internationellt sett sedvanliga åtgärder för att garantera att sekretessbelagd information förblir hemlig i samband med tvistlösning i allmän domstol. Att informationen behandlas som en företagshemlighet under rättegångsprocessen säkerställer likaså att informationens konfidentiella karaktär behålls även efter förfarandet. I detta hänseende finns bestämmelser som begränsar offentligheten för utomstående personer. I de fall där parterna i en rättegång inte är konkurrenter orsakar det således inga problem för hemlighetsinnehavaren och en rättegångsprocess kan genomföras i princip smärtfritt med tanke på den företagshemliga informationen; om motparten inte har ett intresse att utnyttja den konfidentiella informationen, förblir situationen som den var tidigare och företagshemlighetens sekretess är garanterad. Begränsning av offentligheten uppnår dock inte samma fördelar om motparten i en tvist och framställaren av en eventuell editionsyrkan är en konkurrent till innehavaren av företagshemliga informationen. I sådana fall är det i innehavarens intresse att hemlighålla informationen från just motparten i tvisten. I förhållande till motparten gäller sekretessen dock inte, eftersom partsoffentlighet och principen om en rättvis rättegång säkerställer att parterna i ett ärende alltid har rätt att del av allt tillhörande processmaterial som presenterats under en rättegång. Företagshemligheter som på ett eller annat sätt tas in i ett domstolsförfarande blir del av det processmaterial som motparten i enlighet med den kontradiktoriska principen har rätt att ta del av. När det gäller insyn i affärsverksamhet är det troligen edition som framförallt är av betydelse. Reglerna om editionsförelägganden innebär att någon i samband med en domstolsprocess kan föreläggas att förete en handling till domstolen som kan antas ha betydelse som bevis i en rättegång. Om förutsättningarna för editionsplikten uppfylls och editionssvarande parten gör en invändning om att den efterfrågade handlingen innehåller företagshemligheter, får domstolen endast förplikta parten att förete handlingen om skäl som är synnerligen viktiga föreligger. Bedömningen av sagda rekvisit görs utifrån en intresseavvägning mellan de motstående intressena; å enda sidan editionssökandens intresse av att ta del av handlingarna och å andra sidan editionssvarandens intresse av att hemlighålla sin företagshemliga information. Avhandlingen har som avsikt att närmare klargöra innebörden av sagda rekvisit samt den intresseavvägning som domstolen är tvungen att göra. Slutligen har avhandlingen behandlat den möjlighet som lagen om företagshemligheter erbjuder till begränsning av partsoffentligheten. Domstolen kan på begäran av en part föreskriva att endast ett begränsat antal fysiska personer hos en juridisk person i egenskap av part har rätt att delta i rättegången och att enbart samma begränsade personkrets har rätt att under domstolsprocessen få tillgång till allt tillhörande rättegångsmaterial. Genom denna bestämmelse kan motparten således hindras från att direkt få tillgång till dokument innehållande företagshemligheter. Som förutsättning har anlagts att förfarandet måste direkt avse olagligt anskaffande, utnyttjande eller röjande av företagshemligheter samt att parten är en juridisk person.
  • Hakkarainen, Kaarlo (Helsingin yliopisto, 2020)
    Yrityssaneeraus ja sitä sääntelevä laki, laki yrityksen saneerauksesta, on ollut voimassa liki 30 vuotta. Sen juuret ovat tiiviisti yhteydessä 1990-luvun alun lamaan, ja sen aikaisen vaikean taloudellisen tilanteen herättämästä vaatimuksesta yrityssaneeraus säädettiin konkurssin vaihtoehdoksi, eräänlaiseksi lakisääteiseksi järjestelyksi taloudellisissa vaikeuksissa oleville mutta kuitenkin jatkamiskelpoisille yrityksille tervehdyttää liiketoimintansa ja vakauttaa pääomarakenteensa. Kun konkurssi sen perinteisessä muodossa johtaa usein yrityksen omaisuuden likvidointiin, työpaikkojen ja liiketoimintaan sidotun arvon menettämiseen, pyritään lakisääteisellä saneerauksella sitä vastoin mahdollistamaan yrityksen toiminnan jatkaminen. Kirjallisuudessa ja kansainvälisissä vertailuissa saneerausmenettelyämme ja -lakiamme on pidetty varsin onnistuneena ja siitä onkin tullut pysyvä osa kotimaista maksukyvyttömyysoikeutta ja -järjestelmää. Tästä huolimatta viimeaikaisessa maksukyvyttömyysoikeutta koskevassa diskurssissa yrityssaneerauksen toimivuus on asetettu osittain kyseenalaiseksi. Sääntelypaine on kohdistunut erityisesti yrityssaneerauslain mukaisiin saneerauskeinoihin. Niitä on pidetty liian suppeina varsinkin nykyisten rahoitusmarkkinoiden asettamassa liiketoimintaympäristössä. Keskeinen peruste esitetyille muutosehdotuksille on ollut, että yrityssaneerauslaki sisältää perusteettoman poikkeuksen eri rahoituslajien välisessä kohtelussa. Ongelmaksi on muodostunut se, että yrityssaneerauslaki ei ole ota huomioon eksplisiittisesti yrityksen omistajiin esimerkiksi osakkeenomistajiin kohdistuvan riskin realisoitumista, jolloin riski yritystoiminnan menestymisestä pelätään siirtyvän liiaksi omistajataholta velkojien harteille. Viime vuosien aikana esitetyn yrityssaneeraukseen kohdistetun kritiikin johdattelemana tämä tutkielma keskittyy tarkastelemaan erityisesti osakkeenomistajien ja velkojien välistä suhdetta yhtiön maksukyvyn heikentyessä erityisesti lakisääteisen yrityssaneerauksen mukaisessa kokonaisjärjestelyssä. Tutkielman tavoitteena on vallitsevan yhtiö- ja insolvenssioikeudellisen teorian valossa systematisoida ja eritellä yhtäältä osakkeenomistajien kontrollivallan justifikaation ajallista ulottuvuutta ja toisaalta velkojien kontrollivallan määräytymisperusteita ja laajuutta maksulykyttömyystilanteissa ja erityisesti yrityksen saneerauksessa. Tutkimuksessa keskitytään siten seuraamaan yrityksen elinkaarta sen maksukyvyn eri vaiheissa ja tarkastellaan maksukyvyttömyyden esiintuomia oikeudellisia ongelmakohtia ja erityiskysymyksiä sekä osakkeenomistajien ja velkojien välisissä että velkojien keskinäisissä relaatioissa. Tutkielma pyrkii myös osaltaan täyttämään kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ja -tutkimuksessa olevaa aukkoa yhtiö- ja maksukyvyttömyyslainsäädännön välillä sekä muodostamaan koherentin ja johdonmukaisen kokonaisuuden oikeudenalojen välille.
  • Korhonen-Pereira Coutinho, Jenni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Valtamerien biodiversiteetti vaikuttaa koko maailman elollisen luonnon hyvinvointiin ja on äärimmäisen tärkeää myös ihmiskunnalle. Nykyisillä kansainvälisillä ympäristösopimuksilla ei ole onnistuttu tehokkaasti estämään lajien häviämistä ja ekosysteemien tuhoutumista. Biologisen monimuotoisuuden eli biodiversiteetin suojeleminen ja kestävä käyttö on erityisen haastavaa aavalla merellä, missä vastuu biodiversiteetin suojelusta on hajaantunut useille globaaleille ja alueellisille toimijoille ilman, että suojelutoimintaa valvoisi tai ohjaisi mikään kansainvälinen instrumentti tai toimija. Tässä tutkielmassa tarkastellaan aavan meren biodiversiteetin suojelun ja kestävän käytön hallinnollisen säädöskehyksen nykytilaa, haasteita, ja tulevaisuutta. Tutkimuskysymyksenä on, mitä haasteita aavan meren biodiversiteetin suojelun ja kestävän käytön hallinnollisessa säädöskehyksessä on, pystyykö kehitteillä oleva merioikeusyleissopimuksen alainen täytäntöönpanosopimus aavan meren suojelemisesta ja kestävästä käytöstä (BBNJ-sopimus) vastaamaan näihin haasteisiin ja mitä vaihtoehtoja se tähän antaa. Pääasiallinen tutkimusmetodi on yhteiskuntaoikeudellinen metodi. Lisäksi tutkimuksessa käytetään lainopillista metodia sekä kriittisiä metodeja. Tutkielma alkaa perehtymisellä aavan meren biodiversiteetin käsittelyyn kansainvälisessä oikeudessa. Tämän jälkeen perehdytään ja tutkitaan aavan meren biodiversiteetin suojelun ja kestävän käytön sääntelyn säädöskehyksen hallinnollisia haasteita. Tämän jälkeen perehdytään kehitteillä olevaan aavan meren biodiversiteetin suojelusopimukseen ja sopimusneuvotteluihin sekä siihen, miten uusi sopimus pyrkii vastaamaan aavan meren biodiversiteetin hallinnollisen säädöskehyksen haasteisiin. Viimeisessä luvussa tarkastellaan vielä mahdollisen syvemmän muutoksen tarvetta kansainvälisessä ympäristöoikeudessa ja aavan meren suojelussa. Neuvoteltavana oleva aavan meren biodiversiteettisopimus pyrkii luomaan globaalin hallinnollisen regiimin, jonka avulla pystytään luultavasti yhdistämään paremmin eri toimijat ja luomaan yhteisiä tavoitteita ja tehostamaan suojelutoimintaa. Se ei kuitenkaan anna selvää vastausta siihen, miten alueellisten ja sektorillisten toimijoiden välistä yhteistyötä käytännössä parannetaan. Alueellisten ja sektorillisten toimijoiden sekä sopimusvaltioiden välinen yhteistyö ja koordinaatio on myös ongelma, johon sopimus ei anna täysin selkeää vastausta. Sopimuksesta ei käy tarpeeksi selvästi ilmi velvollisuus aavan meren biodiversiteetin suojeluun ja kestävään käyttöön, eikä se tuo tarpeeksi kunnianhimoisesti esiin merten suojeluun liittyviä periaatteita. Kalastukseen ei tämän hetkisen kehityksen perusteella tulla ottamaan erityisemmin kantaa BBNJ-sopimuksessa.
  • Josefin, Enlund (Helsingin yliopisto, 2020)
    Under en avtalsförhandling bär vardera parten enligt huvudregel själv ansvar för de kostnader som hänför sig till förhandlingen samt risken för att något slutgiltigt avtal inte träffas. Detta innebär att vardera parten har rätt att inleda och avbryta en avtalsförhandling utan att det medför skadeståndsansvar. Parternas beteende under en avtalsförhandling kan dock få betydelse ur ett skadeståndsrättsligt perspektiv då en avtalsförhandling avbryts. Läran om culpa in contrahendo härstammar ursprungligen från Tyskland och avser oaktsamhet vid avtalsingående. Enligt läran om culpa in contrahendo kan ett vårdslöst eller klandervärt beteende under en avtalsförhandling utgöra en grund för skadeståndsrättsligt ansvar vid en avbruten avtalsförhandling. Eftersom läran om culpa in contrahendo inte regleras i finsk lagstiftning och enbart i begränsad utsträckning varit föremål för högsta domstolens avgörande, råder det oklarhet beträffande läran och dess tillämpning i Finland. Syftet med avhandlingen är att utreda gällande rätt beträffande förhandlingsansvar vid avbrutna avtalsförhandlingar. Forskningsmetoden är rättsdogmatisk och avhandlingen strävar efter att utreda förhandlingsansvarets ansvarsform, utreda under vilka förutsättningar ett förhandlingsansvar kan uppkomma samt undersöka hur rena ekonomiska skador kan ersätts vid avbrutna avtalsförhandlingar. För att besvara avhandlingens forskningsfrågor tillämpas skriven lag, förarbeten, prejudikat, doktrin, allmänna rättsprinciper samt främmande rätt. Beträffande förhandlingsansvarets systematisering står det klart att förhandlingsansvaret inte riktigt passar in i någondera av de traditionella ansvarsformerna. Utgående från praxis och doktrin torde förhandlingsansvaret utgöra en form av utomkontraktuellt ansvar som inrymmer drag av det kontraktuella ansvaret, men som inte baserar sig på bestämmelserna i skadeståndslagen. Således utgör förhandlingsansvaret en självständig gren av utomkontraktuellt ansvar. Vad gäller ansvarsgrunderna, kan förhandlingsansvar uppkomma enligt principerna om vållande vid avtalsingående då en part drar sig ur en avtalsförhandling utan orsak – i synnerhet då en part uppsåtligen eller av oaktsamhet ger den andra parten skäl att förlita sig på att ett avtal kommer ingås eller då en part på ett klandervärt sätt låter upprätthålla en sådan tilltro. Uppsåtligt eller oaktsamt vilseledande av en förhandlingspart kan således utgöra en ansvarsgrund för förhandlingsansvar. Inom doktrinen finns det ytterligare förslag på omständigheter och/eller beteenden hos en part som skulle kunna föranleda förhandlingsansvar vid en avbruten avtalsförhandling. Då förhandlingsansvar väl aktualiseras utgår ersättningen enligt huvudregel från det negativa kontraktsintresset. Rättsutvecklingen har dock påvisat att den traditionella användningen av det negativa- och positiva kontraktsintresset delvis har flutit samman när det gäller ersättning för vållande vid avtalsingående.
  • Blom, Mari (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sijoitetun vapaan oman pääoman rahasto (SVOP-rahasto) lisättiin uuteen osakeyhtiölakiin (21.7.2006/624). Kyse oli siten yhtiön vapaaseen omaan pääomaan lisätystä rahastosta. SVOP-rahastoon on tarkoitus merkitä pääomaan tehtyjä sijoituksia osittain tai kokonaan, kuten osa nimellisarvottoman osakkeen merkintähinnasta SVOP-rahastoon voidaan siirtää muitakin varoja, kuten yhtiön jakamattomia voittovaroja. Uutta osakeyhtiölakia koskevassa hallituksen esityksessä todettiin, että SVOP-rahastoon on mahdollista sijoittaa varoja myös esimerkiksi sulautuvan yhtiön osakepääomasta. Osakeyhtiölakiin otettiin lähtökohta, jonka mukaan SVOP-rahastosta jaettavat varat rinnastetaan voiton jakamiseen. Osakeyhtiölain muutoksesta seuranneet varolakien muutospaineet tunnistettiin jo uutta osakeyhtiölakia laadittaessa. Tuloverolakia (30.12.1992/1535) sekä lakia elinkeinotulon verottamisesta (24.6.1968/360) ei kuitenkaan muutettu vastaamaan uuden osakeyhtiölain tuomia muutospaineita kuin vasta vuonna 2014. Tämä johti siihen, että yhtiön SVOP-rahastosta alettiin jakamaan varoja yhtiön osakkeenomistajille ilman, että jaettavien varojen verokohtelusta oli säädetty lailla. SVOP-rahastosta jaettavien varojen verokohtelu muovautui nojaten verohallinnon ohjeistukseen. Vuonna 2014 voimaan tulleet verolakien muutokset sisälsivät säännökset SVOP-rahastosta jaettavien varojen verokohtelusta. Lähtökohdaksi tuloverolain ja elinkeinoverolain säännöksiin otettiin jaettavien varojen verottaminen osinkotulona. Lähtökohdasta on kuitenkin mahdollista poiketa tilanteessa, jossa osakkeenomistajalle palautetaan tämän yhtiöön tekemä sijoitus kymmenen vuoden sisällä sijoituksen tekemisestä. Tutkielmassa tarkastellaan SVOP-rahastosta osakkeenomistajille jaettavien varojen verotusta koskevia säännöksiä. Tutkielma keskittyy julkisesti noteeraamattomista osakeyhtiöistä tehtäviin varojenjakoihin osakkeenomistajina oleville luonnollisille henkilöille sekä osakeyhtiöille. Tutkielman painopiste on hallituksen esityksen rajauksessa, jonka mukaan yritysjärjestelyssä syntynyttä SVOP-rahastosijoitusta ei tulisi verottaa luovutuksena. Hallituksen esityksessä ei avata yritysjärjestelyn käsitettä, joten ei ole täysin selvää, mitä rajauksen katsotaan kattavan. Yritysjärjestelyissä syntyneitä sijoituksia koskeva rajaus nojaa ainoastaan hallituksen esitykseen ilman lain tasoista sääntelyä. Lain sanamuoto ja hallituksen esityksen rajaus ovat näin ollen ristiriidassa keskenään. Kysymyksenä onkin, miten rajaus vaikuttaa SVOP-rahastosta jaettavien varojen verotukseen käytännössä, ja voidaanko hallituksen esityksen rajauksen katsoa toimivan tulkintaohjeena vai onko se ristiriitainen lainsäädäntöön verrattuna.
  • Forsbom, Julia (Helsingin yliopisto, 2020)
    There are many different types of trade sanctions, including export and import bans, embargoes, freezing of funds, and bans on provisions of certain services. Trade sanctions can be used on an international, regional and national level. The main risks a contracting party may face due to trade sanctions are: 1) a contracting party may be exposed to breaching a sanction or alternatively be associated with an existing breach of a sanction when entering into a contract, and 2) Sanctions may be imposed or extended so that the parties’ contractual obligations become impossible to perform. If a contract is affected by an international sanction, contracting parties have certain remedies they can rely on in order to try to get the breach of a contract compensated. If a sanction interferes with contracting parties’ obligations, the most common remedy used is force majeure. Impossibility to perform one’s contractual obligations is usually considered a breach of a contract under contract law unless there is a major objective issue: a force majeure event. However, as force majeure has strict unforeseeability, externality and irresistibility requirements, the requirements of force majeure are not always fulfilled if a sanction interferes with a contract. Therefore, a contracting party may have to rely on other remedies such as specific performance, control liability and adjustment of a contract. As it can be risky to rely on force majeure clause in order to be excused from performance in case of sanctions, the contracting parties should add a specific sanctions clause to a contract. The sanctions clause should be individualized for the purpose of the contract, and it should include the terms under which circumstances a sanction can allow the parties to terminate the contract.
  • Gamba, Axel (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa käsitellään materiaalista prosessinjohtoa Suomessa tapahtuvassa välimiesmenettelyssä. Välimiesten keskeisenä velvollisuutena on antaa asiassa aineellisesti oikea ratkaisu. Materiaalisella prosessinjohdolla tarkoitetaan välimiesten tekemiä toimia asian selvittämiseksi. Välimiesten myötävaikutusta asian selvittämisessä on pidetty käytännön kannalta tärkeänä. Kirjallisuudessa on kuitenkin esitetty erisuuntaisia näkemyksiä välimiesten roolista asian selvittämisessä. Tutkielmassa tutkitaan, miten niin yleiset prosessioikeudelliset periaatteet kuin välimiesmenettelyssä noudatettavat periaatteet vaikuttavat välimiesten harjoittamaan materiaaliseen prosessinjohtoon. Oikeuskäytännön avulla perehdytään siihen, millaista prosessinjohtoa välimiehiltä voidaan katsoa edellytettävän. Tutkielman lopuksi pohditaan, miten välimiesten tulisi harjoittaa materiaalista prosessinjohtoa. Tutkielma on lainopillinen tutkielma, jossa tulkitaan ja systematisoidaan voimassaolevaa oikeutta. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan rinnakkain niin välimiesmenettelylain (967/1992, VML) kuin Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen näkökulmasta. Yleisillä prosessioikeudellisilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa oikeudenkäymiskaaressa (4/1734, OK) säädettävistä periaatteista, jotka vaikuttavat materiaaliseen prosessinjohtoon. Näitä ovat vaatimistaakka, väittämistaakka ja jura novit curia -periaate. Periaatteiden tarkka sisältö esitellään siviiliprosessuaalisessa kontekstissa. Lisäksi OK:ssa on nimenomaisia säännöksiä materiaalisen prosessinjohdon keinoista. Tutkielmassa pohditaan OK:n säännösten merkitystä välimiesmenettelyssä. Periaatteita on käsitelty välimiesoikeudellisessa kontekstissa ratkaisussa KKO 2008:77, joka muodostaa keskeisen lähteen tutkielmassa. Välimiesmenettelyssä noudatettavilla periaatteilla tarkoitetaan tutkielmassa asianosaisautonomiaa, kontradiktorista periaatetta, menettelyn joutuisuutta, menettelyn lopullisuutta ja välimiesten puolueettomuutta. Nämä kaikki periaatteet yhdessä yleisten prosessioikeudellisten periaatteiden kanssa muodostavat sen viitekehyksen, jonka valossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti välimiesten prosessinjohtoa suhteessa asianosaisten prosessitoimiin. Välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1 kohta) tai jos asianosaisille ei ole varattu tarpeellista tilaisuutta asiansa ajamiseen (VML 41.1 §:n 4 kohta). Tutkielmassa käsitellään laajasti näitä kumoamisperusteita koskevaa kotimaista ja ulkomaista oikeuskäytäntöä. Oikeuskäytäntö ei edellytä välimiehiltä aktiivista roolia asian selvittämisessä. Välimiesten aktiivista roolia kuitenkin puoltavat menettelyn kustannustehokkuus ja se, ettei välimiesmenettelyssä ratkaisu saa tulla asianosaiselle yllätyksenä. Vaikka oikeuskäytäntö ei edellyttäkään välimiesten aktiivista prosessinjohtoa, niin tutkielmassa päädytään suosittamaan edellä mainituista syistä välimiesten aktiivista prosessinjohtoroolia.
  • Koponen, Sarianna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Yksityisyys ja henkilötiedot ovat kohdanneet nykymaailmassa uusia haasteita. Henkilötiedot ovat nykyään arvokasta valuuttaa, millä voidaan käydä kauppaa ja minkä arvo tunnustetaan yritysten toiminnassa. Lisäksi yhä useampi yksilö jakaa itseään koskevia tietojaan mitä vapaammin esimerkiksi sosiaalisen median palveluissa, kun taas osa väestöstä pitää vielä lujemmin kiinni yksityisyydestään sitä uhkaavien tekijöiden vuoksi. Valitettavasti henkilötietojen arvon ovat huomanneet myös rikolliset tahot. Identiteetteihin kohdistuneen rikollisuuden lisääntymisen vuoksi alettiin nähdä tarvetta kriminalisoida täysin uusi rikostyyppi, identiteettivarkaus. Se kriminalisoitiin Suomessa 4. syyskuuta 2015. Identiteettivarkaus on rikos, joka ilmenee usein jonkin toisen rikoksen kanssa samanaikaisesti. Karkeasti jaoteltuna identiteettivarkaus voidaan jakaa kahteen eri tyyppiin. Ensimmäisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ja sen yhteydessä tehdyillä rikoksilla on uhriin taloudellisesti negatiivinen vaikutus, jolloin rikoksentekijä on tavoitellut sillä itselleen taloudellista hyötyä. Toisen tyypin mukaan identiteettivarkaudella ei niinkään tavoitella taloudellista hyötyä, vaan sillä pyritään kiusaamaan uhria tai loukkaamaan uhrin yksityiselämää ja kunniaa. Toisen tyypin identiteettivarkaus saattaa esiintyä myös täysin itsenäisenä rikoksenaan. Tutkielmassa tarkastellaan identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvaamista lainopin metodia käyttäen. Tutkimuksessa pyritään hakemaan vastausta ensinnäkin siihen, voiko identiteettivarkaudesta aiheutunut kärsimys oikeuttaa uhrin saamaan vahingonkorvausta, vai onko kärsimyskorvauksen saaminen riippuvainen jonkin toisen rikosnimikkeen olemassaolosta. Toisekseen vastausta koetetaan hakea siihen, vastaako oikeuskäytännössä identiteettivarkauksien yhteydessä tapahtunut kärsimyskorvausharkinta Suomen vahingonkorvausoikeutta. Yksilön identiteetillä on läheinen yhteys henkilön yksityisyyteen, kunniaan ja vapauteen ja sitä kautta itsemääräämisoikeuden sekä tiedollisen itsemääräämisoikeuden käsitteisiin, joita identiteettivarkaudella voidaan loukata. Yksityisyyttä ja kunniaa suojellaan perustuslain 10 §:ssä, kun taas henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta suojataan perustuslain 7 §:ssä. Euroopan unionin tasolla henkilön yksityisyyttä ja vapautta suojellaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 8 artikloissa, Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9 ja 17 artikloissa ja EU:n perusoikeuskirjan 6, 7 ja 8 artikloissa. Identiteettivarkaudella saatetaan kuitenkin myös loukata henkilön oikeutta määrätä omaisuudestaan esimerkiksi petosrikosten yhteydessä, minkä voidaan myös katsoa loukkaavan itsemääräämisoikeutta. Omaisuuden suoja on perustuslain 15 §:ssä turvattu. Henkilön omaisuutta suojataan niin ikään Euroopan unionin tasolla Euroopan ihmisoikeussopimuksen ensimmäisen lisäpöytäkirjan 1 artiklassa ja EU:n perusoikeuskirjan 17 artiklassa. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 26 artiklan mukaan ketään ei saa syrjiä tai asettaa erilaiseen lain suojaan omaisuuden perusteella. Etenkin vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohdan soveltuvuuden arvioinnilla on merkitystä arvioitaessa identiteettivarkaudesta aiheutuneen kärsimyksen korvausta. Säännöksen mukaan kärsimyskorvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu. Tutkimukseen kerätyn oikeuskäytännön nojalla näyttää siltä, ettei kärsimyskorvauksen määrääminen identiteettivarkauden yhteydessä ole tällä hetkellä selkeää ja yhdenmukaista. Tällä on vaikutusta identiteettivarkauden uhrin oikeusturvaan. Tutkielman keskeisenä havaintona on identiteettivarkauden ja sen eri tekomuotojen läheinen liityntä yksilön perus- ja ihmisoikeuksiin, joiden toteutumisen julkisen vallan tulisi turvata perustuslain 22 §:n mukaisesti. Vahingonkorvausoikeuden tehokas toteutuminen on osittain riippuvainen siitä, minkälaisen aseman identiteettivarkaus saa rikoksena. Sen asettaminen virallisen syytteen alaiseksi rikokseksi parantaisi uhrin oikeusturva-asemaa. Lisäksi tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että vahingonkorvauslain 5:6.1:n 1 kohtaa voitaisiin tulkita laajentavasti etenkin siinä suojeltujen oikeushyvien, vapauden, kunnian ja yksityiselämän kohdalla, jotta identiteettivarkauden yhteydessä voitaisiin tuomita kärsimyskorvausta.
  • Svinhufvud, Kristina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Lisääntynyt tekoälyn hyödyntäminen on herättänyt viime aikoina paljon keskustelua oikeustieteen saralla. Muun muassa itseohjautuviin autoihin liittyvät sopimuksen ulkopuoliset vastuukysymykset ja algoritmien hyödyntäminen oikeudellisessa päätöksenteossa ovat saaneet tässä keskustelussa paljon huomiota. Tekoälyä hyödynnetään hyvin monipuolisesti muillakin aloilla. Vähemmälle tarkastelulle ovat jääneet tekoälyn hyödyntämisen vaikutukset sopimusoikeuden näkökulmasta. Sähköisen kaupankäynnin lisääntyessä vuosituhannen vaihteessa katsottiin tarpeelliseksi päivittää sitä koskevaa sääntelyä tietyiltä osin. Tutkielman tavoitteena on selvittää, tuoko tekoälyn hyödyntäminen sellaisia uusia elementtejä digitaalisesti tehtyihin sopimuksiin, joiden vuoksi sopimusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä olisi jälleen aihetta päivittää. Yksi keskeinen tätä hypoteesia puoltava havainto on tekoälyn valmius toimia hyvinkin autonomisesti. Tämä piirre vaikuttaa erottavan tekoälyyn perustuvat sopimukset muista digitaalisista sopimuksista. Ennen sopimusoikeudellisten vaikutusten arviointia tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tekoälyä parhaillaan hyödynnetään sopimuksia tehtäessä. Havaitaan, että tekoälyä hyödynnetään jo nyt varsin monipuolisesti muun muassa sopimusehtojen tarkastamisessa, hinnoittelussa sekä ultranopeassa kaupankäynnissä rahoitusmarkkinoilla. Tutkielman pääasiallisena tavoitteena on arvioida sitä, ovatko olemassa olevat sopimusoikeuden säännöt riittäviä sääntelemään tekoälyn avulla solmittua sopimusta. Arviointi tehdään yllä mainittujen tekoälyn käyttökohteiden pohjalta. Arviointi on rajattu koskemaan Suomen oikeutta ja siinä tarkastellaan neljää sopimusoikeudellista kysymystä, jotka voivat olla ongelmallisia tekoälyn erityispiirteiden vuoksi: - Toteutuuko tahdonilmaisu riittävällä tavalla, kun sopimusta tehtäessä hyödynnetään tekoälyä? - Voidaanko erehdystä koskevia sääntöjä soveltaa, jos tekoäly toimii ennalta arvaamattomalla tavalla? - Miten vilpittömän mielen käsitettä tulisi soveltaa tekoälyn avulla tehtyjen sopimuksien yhteydessä? - Vaikuttaako tekoälyn hyödyntäminen sopimuksen tulkintaan? Tutkielmassa havaitaan, että tekoälyn rooli sopimuksen teossa vaihtelee paljon. Yksinkertaisimmillaan tekoälyä hyödynnetään apuvälineenä tietyn toiminnon automatisoinnissa. Tekoäly voi myös toimia vaativimmissa sovelluksissa autonomisessa roolissa siten, että älykäs tekoälyyn perustuva sovellus neuvottelee ja toimeenpanee sopimuksen itsenäisesti. Tekoälyn toimiessa autonomisessa roolissa sen erityispiirteiden havaittiin vaikuttavan eniten tässä tutkielmassa tarkasteltuihin sopimusoikeudellisiin kysymyksiin.
  • Aloia, Vinicius (Helsingin yliopisto, 2020)
    The recent shift in paradigm caused by the increasing democratisation and commercialisation of outer space, commonly referred to as ‘NewSpace’, has once again rekindled humankind’s interest in space and space exploration. The trend to global digitalisation is changing the traditional face of space activities and the space industry is now subject to a commercialisation wave. With technological advancements, private commercial entities have taken it up to the stars in order to turn a profit. New actors in NewSpace range from the pragmatics of the space industry, dealing with, for instance, satellite communications and connectivity, satellite components, satellite navigation, and launch services, all the way to the dreamers postponing immediate rewards, working towards concepts such as mining and utilising space resources, in-orbit servicing of satellites, space tourism, where space is conceived as an instrument for implementing new business models and ideas. While the traditional space industry dates back to the space race, States are no longer the only actors with spacefaring capabilities. The emergence of NewSpace, private non-governmental actors taking part in space activities, and new business models call for new technologies and implementation practices that create new legal and regulatory challenges that NewSpace companies and the traditional commercial space sector need to take into account in their business activities. To answer whether the current international and national legal framework is sufficient to accommodate the recent paradigm shift and new trends and the approach of the Nordic countries, this thesis will provide a cursory look on the issue and scrutinise the main legal and regulatory challenges faced by NewSpace companies, and, when appropriate, the impact on and the response of Nordic countries in tackling these challenges. First, it will provide the necessary historical background on the space industry as a whole, explaining the roots of NewSpace and how the industry has developed to its current state. Second, it will introduce the basic concepts of space law, the five international space treaties – which compose the international legal framework on space activities – and a more in-depth look on the basic requirements and conditions for authorisation in national space legislation. The national legal framework for space activities in Norway, Sweden, Finland, and Denmark will be examined comparatively and their impact of national legislation on the private space industry in the Nordic countries. Finally, this thesis analyses the main legal issues surrounding both the traditional space sector, such as contract practices in the space industry, aspects of space insurance, and export, and hallmark projects typical of NewSpace, such the exploitation of space resources from the Moon and other celestial bodies, and suborbital flights, and active debris removal.
  • Rein, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Talouden digitalisaatio on luonut digitaalisille yrityksille mahdollisuuden harjoittaa toimintaansa toisessa valtiossa ilman, että lähdevaltiolle muodostuu verotusoikeutta. Kansainvälisen vero-oikeuden peruspilarit on luotu satoja vuosia sitten, ja ne eivät lähdeverotuksen osalta ole onnistuneet mukailemaan talouden kehitystä. Lähdevaltion verotusoikeuden ehdoton edellytys on fyysisen kiinteän toimipaikan muodostuminen. Tästä johtuu, että monia digitaalisesti toimivia yrityksiä verotetaankin nykysäännösten mukaan vain niiden asuinvaltiossa, vaikka ne tosiasiassa harjoittavat liiketoimintaansa usein maailmanlaajuisesti ja etäältä käsin. Toiminnot, joihin aikaisemmin tarvittiin valtiossa läsnä olevaa henkilökuntaa, voidaan nykyisin toteuttaa yhä enemmän automaattisesti yli valtioiden rajojen ja yhä useampi fyysinen tuote on korvattu digitaalisella versiolla. Digitaaliset tuotteet voidaan kuluttaa milloin vain, missä vain, eikä kansainvälisten yritysten toiminta ole enää sidottu fyysiseen aikaan tai paikkaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan digitalisaation aiheuttamaa kansainvälisen verojärjestelmän muutostarvetta kiinteän toimipaikan ja siihen sisältyvän liikepaikan edellytyksen näkökulmasta. OECD ja EU ovat esittäneet mittavia uudistusehdotuksia ja uusia kiinteän toimipaikan määrittämistapoja, joiden olisi tarkoitus ratkaista digitalisaation mukanaan tuomat haasteet. Muutostarvetta on argumentoitu muun muassa sillä, ettei fyysiseen liikepaikkaan nojaava nykyinen kansainvälinen verojärjestelmä täytä digitalisoituvan talouden vaatimuksia. Tietoyhteiskunnan ja digitalisaation myötä verotus on keskeisiltä osiltaan yhä enemmän kansainvälistä. Verotuksen ongelmat ovat yhä kansainvälisempiä ja kansalliset lainsäätäjät toimivat yhä kansainvälisemmässä ympäristössä. OECD:lla onkin merkittävä rooli uudistusten suuntaviivojen määrittäjänä. Tutkielmassa selvitetään taustat OECD:n BEPS-hankkeesta ja pureudutaan hankkeen toimenpiteen 1 perusteisiin liittyen digitaalisen liiketoiminnan verottamista koskeviin uudistusehdotuksiin. Lisäksi esitellään EU:n digiveropaketin tarjoamia ratkaisuja digitalisaation tuomiin haasteisiin. Tutkielman painopisteenä toimivat kiinteän toimipaikan uudistusehdotukset, joissa verotusoikeus pyritään ulottamaan lähdevaltioon myös tietynasteiseen digitaalisen tai virtuaalisen läsnäolon perusteella. Tutkielman lähteet koostuvat pääasiasiassa OECD:n selvityksistä ja raporteista, sekä Euroopan komission direktiiviehdotuksista ja kansainvälisen verotuksen perusteoksista. Tämän lisäksi olen hyödyntänyt erilaisia artikkeleita ja kannanottoja tukemaan tutkielman analyysia. Tutkielman kysymyksenasettelua pyritään tukemaan esittelemällä digitaalisen talouden tunnusmerkkejä, sekä uusien liiketoimintamallien ominaisuuksia. Tämä on olennaista, jotta voidaan ymmärtää miten digitaaliset yritykset onnistuvat toimimaan globaalisti ilman, että niille muodostuu lähdevaltioperiaatteen mukaista kiinteää toimipaikkaa. Näitä tarkastelemalla voidaan jo hyvin nopeasti huomata, kuinka ongelmallinen nykyinen lähestymistapa onkaan. Loppupäätelmänä voidaan todeta, että talouden digitalisaation johdosta lähdevaltion verotusoikeuden edellytyksiä tulisi päivittää ja että globaali ratkaisu on tähän paras vaihtoehto. Tällaisen globaalin ratkaisun tulisi olla kestävä ja yksinkertainen, ennemmin kuin kunnianhimoinen. Globaalin ja laajasti hyväksytyn ratkaisun löytäminen olisi kaikkien osapuolten intressissä, sillä eri valtioiden omat yksittäiset lainsäädäntöratkaisut saattavat aiheuttaa taloudellisia vääristymiä ja kaksinkertaista verotusta kansainvälisellä kentällä.
  • Linninen, Malviina (Helsingin yliopisto, 2020)
    Contract adaptation is to a considerable extent different kind of decision-making than settling a traditional dispute. When a party requests adaptation of the contract, the tribunal is asked to reshape the parties’ future contractual relationship, which may include creating new obligations for the parties upon the tribunal’s discretion. Thus, the decision-making includes a creative or innovative element thereby denoting wider discretion and requiring high competence from the arbitrators. For these reasons, it is not self-evident that parties want arbitrators to possess the powers to adapt their contract even if they wished them to solve their disputes through traditional dispute settlement. In that light, this study evaluates the possible grounds on which a party could contest a claim requesting adaptation of the parties’ contract in arbitration. In particular, the study aims at determining how a preliminary objection to the arbitral tribunal’s procedural powers to adapt the contract ought to be classified in the obscure division between jurisdiction and admissibility. In legal literature and case law the issue has so far been by default understood as an issue pertaining to the arbitrators’ jurisdiction. This study critically considers whether such view is actually the most accurate and well-grounded perception. The first research question examines the separation between challenges to jurisdiction and challenges to admissibility. There is unfortunate inconsistency in the use of the concepts among courts and tribunals as well as legal commentators, and issues of admissibility have often been wrongly treated as jurisdictional. However, there is a substantial difference between classifying an issue as of jurisdiction or admissibility. Firstly, whereas challenging the arbitral tribunal’s jurisdiction intends to send the particular dispute to a court instead of arbitration, an admissibility challenge seeks to cease the legal processing of the case altogether. Thus, while a jurisdictional challenge attacks the tribunal, an admissibility challenge is aimed at the particular claim. The second main difference between jurisdiction and admissibility concerns the finality of the decision. While arbitrators’ decisions on jurisdiction are necessarily reviewable by courts, issues concerning admissibility fall within the scope of arbitrators’ exclusive adjudicatory powers and are thus non-reviewable. Thereby, the classification has direct effect on the length of the proceedings. In addition, arbitrators may not regard the claim’s admissibility by their own initiative, but such arguments need to be raised by the parties. Therefore, the parties should be particularly mindful of how to formulate and classify their preliminary objections. The second research question considers the appropriate nature of a preliminary objection against a claim on contract adaptation. If the question of the arbitrators’ powers to adapt the parties’ contract was regarded as jurisdictional, the tribunal’s decision could be reviewed by a court on the ground that the claim requesting adaptation was outside the scope of the arbitration agreement. Yet, what is problematic in characterizing the issue as jurisdictional is the uncertainty in the existence of the state courts’ jurisdiction to adapt the contract in case the arbitrators would be found to lack such jurisdiction. While jurisdictional issues constitute an either-or situation between litigation and arbitration, such substituting jurisdiction of the courts is indeed a necessity in order to avoid a situation where nobody would have the jurisdiction in the case. Furthermore, characterizing the issue as jurisdictional would in case of a negative decision on the tribunal’s jurisdiction cause decentralization of different claims to different forums. However, when the parties have agreed on arbitration through a general arbitration clause, they can be presumed to have intended that different disputes would not be fragmented between arbitration and litigation. Thus, such characterization would presumably contradict the parties’ intentions. The ultimate conclusion of the study is that the question of the arbitrators’ procedural powers to adapt the parties’ contract would be better characterized (as a default rule) as an issue of admissibility. Such default rule is considered to best reflect the intentions of the parties. Hence, a new plausible ground for inadmissibility of claims, i.e. inadequacy of the decision-maker’s powers, is proposed to be recognized. Indeed, it is suggested that the pro-arbitration principle and the need for promoting minimal judicial interference in arbitration to avoid multiple proceedings do not require only that the available court review is limited to jurisdictional issues but also that the users of international arbitration rethink what actually constitutes a jurisdictional issue. First and foremost, the characterization of the particular issue should be evaluated individually in each case and not labelled automatically as concerning the tribunal’s jurisdiction when the ultimate consequence is that the issue is always in the end finally decided by a court.
  • Hiekkanen, Jemima (Helsingin yliopisto, 2020)
    Yksi suoraan lainsäädännöstä johdettava edellytys tavaramerkkiloukkauksen kriteeristön täyttymiselle on se, että toisen tavaramerkkiä käytetään elinkeinotoiminnassa. Elinkeinotoiminnassa käyttämisen ulkopuolelle on vakiintuneesti katsottu jäävän esimerkiksi taiteessa, tieteessä ja uutistenvälityksessä käytettävät toisten tavaramerkit. Tavaramerkkiloukkauksia sosiaalisessa mediassa on käsitelty oikeuskirjallisuudessa vasta vähän. Etenkään sitä, miten elinkeinotoiminnassa tapahtuva käyttäminen tulee määritellä sosiaalisessa mediassa, ei ole vielä pohdittu. Oikeuskirjallisuutta, jossa käsiteltäisiin nimenomaisesti elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön edellytystä sosiaalisen median kontekstissa, ei ole lainkaan. Tämä tutkielma pyrkii täyttämään kyseisen aukon. Tutkielman metodi on lähtökohdiltaan oikeusdogmaattinen, mutta siinä on lisäksi vahva de lege ferenda -tutkimuksellinen ote. Tarkalleen ottaen tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millainen toisen tavaramerkin käyttö täyttää tavaramerkkilain 5 §:n, tavaramerkkidirektiivin 10(2) artiklan ja tavaramerkkiasetuksen 9(2) artiklan mukaisen toisen tavaramerkin elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käyttämisen tunnusmerkit sosiaalisessa mediassa. Kysymykseen vastaamiseksi tutkimuksessa analysoidaan olemassa olevaa EUT:n oikeuskäytäntöä elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön osalta sekä tarkastellaan erilaisia sosiaalisen median käyttötapoja, jotka voivat aiheuttaa tavaramerkkiloukkauksen. Käyttötavoista käsitellään aihetunnisteita eli hashtageja, käyttäjätunnuksia, käyttäjäsisältöä ja vaikuttajamarkkinointia. Näiden sosiaalisten median käyttötapojen osalta tutkimuksessa pyritään esimerkkien avulla tekemään rajanvetoa elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön ja yksityisen käytön välille. Taloudellisen voiton tavoittelua on vakiintuneesti pidennetty keskeisimpänä osatekijänä, kun arvioidaan, milloin toisen tavaramerkkiä on käytetty elinkeinotoiminnassa. Toiseksi tutkimuksessa tarkastellaankin, onko taloudellisen voiton tavoittelu olennainen osa elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käyttämisen määritelmää myös sosiaalisessa mediassa tapahtuvassa käytössä. Sosiaalisessa mediassa tapahtuneiden tavaramerkkiloukkausten määrä on vielä varsin rajattu oikeuskäytännössä. EUT:n ratkaisuja tai kotimaista nimenomaista oikeuskäytäntöä asiasta ei ole. Tutkimuksessa analysoidaan tästä syystä ulkomaista oikeuskäytäntöä, ennen muuta Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta, joista löytyy jonkin verran relevanttia oikeuskäytäntöä. Etenkin yhdysvaltalaisten ratkaisujen oikeuslähdearvon heikkous on huomioitu lähestymistavassa, joka on näiden osalta enempi empiirissävytteinen kuin oikeusdogmaattinen tai -vertaileva. Ratkaisujen osalta voidaan hyödyntää vihjearvoa de lege ferenda -tutkimuksen näkökulmasta. Tämän jälkeen tarkastellaan vielä viimeistä tutkimuskysymystä: jos huomataan, että nykyinen tulkintakäytäntö ei riittävällä tavalla kykene ottamaan huomioon sosiaalisessa mediassa tapahtuvien tavaramerkkiloukkausten erityispiirteitä, onko tarpeen muodostaa erillinen määritelmä tai arviointimalli sosiaalisessa medialle tapahtuvalle tavaramerkkiloukkaukselle? Vastauksena todetaan, että nykyinen tavaramerkkiloukkauksia koskeva tulkintakäytäntö elinkeinotoiminnassa tapahtuvan käytön osalta ei vastaa nykyaikaisten tavaramerkkien käyttökanavien luomiin haasteisiin riittävällä tavalla. Tutkimuksessa ehdotetaan kolmiportaisen arviointimallin omaksumista sosiaalista mediaa koskevissa tavaramerkkiloukkaustilanteissa. Tässä arviointimallissa painotettaisiin eroa perusteltujen yksityisten intressien ja kaupallisten motiivien välillä sekä kiinnitettäisiin huomiota käyttäjän hyötymis- tai vahingoittamistarkoituksiin samansuuntaisesti kuin verkkotunnuksia koskevassa riidanratkaisumenettelyssä UDRP:ssä. Lisäksi tutkielmassa esitetään, että sosiaalisen median käyttäjätunnuksille tulisi luoda oma riidanratkaisujärjestelmä tai laajentaa verkkotunnuksia koskeva riidanratkaisumenettely UDRP koskemaan myös sosiaalisen median tunnuksia. Tämä parantaisi merkinhaltijoiden asemaa ja estäisi osan sellaisesta tavaramerkkejä vahingoittavasta käytöstä, jota ei nykyisellään voida saattaa tavaramerkkiloukkauksen piiriin johtuen siitä, että kyse ei ole elinkeinotoiminnassa tapahtuvasta käytöstä. Se toisi tavaramerkkioikeutta nykyaikaisemmaksi ja lisäisi oikeusvarmuutta. Samanaikaisesti on kuitenkin huomioita yleinen etu ja pidettävä huolta siitä, ettei tavaramerkkisuojan kattavuus muutu niin vahvaksi, että tavanomaiseen ilmaisuun kuuluvat käyttötavat voivat tulla kielletyiksi.
  • Makkonen, Milja (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielman tavoite on selvittää, miten Suomessa ollaan ajettu, ohjattu ja kehitetty innovaatiopolitiikkaa vuosina 2007-2020. Tarkasteluun otetaan etenkin yritysverotukseen liittyvät innovaatiopoliittiset hankkeet ja selvitykset. Innovaatiopolitiikalla tarkoitetaan laajaa poliittisen päätöksenteon kokonaisuutta, jolla pyritään kannustamaan innovaatiotoimintaan sekä vahvistamaan yritysten tutkimus- ja kehitystoimintaa (T&K-toiminta). Innovaatiopolitiikalla pyritään talouskasvuun kannustamalla yrityksiä luomaan jotain uutta, eli innovoimaan. Talouskasvu on mahdollista, kun yritykset kilpailevat keskenään omilla aloillaan, ja pyrkivät luomaan toisiaan parempia tuotteita, palveluita ja prosesseja. Näin elinkeinoelämä uudistuu niin sanotun luovan tuhon ansiosta. Luovan tuhon perusajatus on, että heikommin menestyvät yritykset tai liikeideat joutuvat kilpailutilanteen hävitessään väistymään uusien tieltä. Luova tuho on siis tärkeä tuottavuuskasvun mekanismi. Valtion intressi T&K-toiminnan tukemisessa voidaan perustella T&K-toiminnan luonteella ja vaikutuksilla. Kun yritys investoi tutkimukseen ja kehitykseen, tämän toiminnan mukana syntyy hyvin todennäköisesti myös tietoa, joka ei tule ainoastaan sitä kehittävän yrityksen käyttöön. Näin yritys siis paitsi vauhdittaa talouskasvua, myös mahdollisesti hyödyttää toisia yrityksiä ympärillään omalla T&K-toiminnallaan. Yritysverotuksella voidaan kannustaa yrityksiä julkisen vallan tavoitteiden kannalta hyödylliseen toimintaan niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Esimerkiksi yrityksille voidaan myöntää uusiin innovaatioihin liittyviä verohuojennuksia, jolloin yritykset saattavat aktivoitua innovaatiotoiminnassaan enemmän, kuin ne olisivat aktivoituneet ilman huojennusta. Yritysverotus on siis käytännön väline, jolla innovaatiopolitiikkaa toteutetaan. Tutkielmassa käsitellään muun muassa T&K-lisävähennyskokeilua vuosilta 2013-2014 sekä uusien varausmahdollisuuksien sisällyttämistä suomalaiseen yritysverojärjestelmään. Tarkasteltu ajanjakso rajataan alkamaan vuodesta 2007, sillä hypoteesi on, että 2008 alkanut finanssikriisi asetti Suomelle muutospaineita maan talouden elvyttämiseksi. Tutkielmassa käsitellään innovaatiopolitiikan ohjausta ja toteuttamista hallitusohjelmien, ministeriöiden selvitysten sekä Tutkimus- ja innovaationeuvoston toiminnan kautta. Tutkielman laajuuden vuoksi muut innovaatiopolitiikan välineet, kuten julkiset hankinnat ja koulutuspolitiikka, rajataan ulos. Tutkielman laajuuden vuoksi aihe rajataan ainoastaan yritysverotukseen ja nimenomaan osakeyhtiöiden verokohteluun innovaatiopolitiikan näkökulmasta.
  • Hallikainen, Jenna (Helsingin yliopisto, 2020)
    EU on alun perin taloudellisista syistä perustettu yhteisö, joka on laajentanut toimivaltaansa monille alueille, taaten nykyään jäsenvaltioiden kansalaisille tietyt perusoikeudet suoraan velvoittavina säännöksinä. Perussopimusten mukaisesti unionin toiminnan tavoitteena on sisämarkkinoiden turvaaminen takaamalla neljän perusvapauden toteutuminen. Annetun toimivallan periaatteen mukaisesti unionin toimivalta rajoittuu siihen, mitä jäsenvaltiot ovat sopimuksin sille luovuttaneet. Työoikeudellisten asioiden osalta toimivalta on osin unionilla ja osin jäsenvaltioilla, eikä jako ole täysin selkeä. Toimivallan jaon ongelmallisuus luo haasteita työnantajan käsitteen määritelmän harmonisointiin EU:n tasolla. Työnantajan käsitteen määrittely EU-oikeudessa on vaihtelevaa. Joissain tilanteissa työnantajan määritelmä on jätetty täysin jäsenvaltioiden kansallisen oikeuden varaan. Pääosin työnantaja nähdään kuitenkin velvollisuuksien toteuttajana. Siltä osin, kuin unionin tasolla on työnantajan käsitteen määritelmään suoraan otettu kantaa, on määritelmistä eroteltavissa tiettyjä tunnusmerkkejä. Työnantaja on eri konteksteissa nähty joko yrityksenä tai siitä erillisenä toimijana. Työnantaja voidaan tietyissä tilanteissa nähdä yrityksen sisällä erikseen rajattavana tahona, toisissa näkökulmissa työnantaja on yrityksestä täysin itsenäinen ja erillinen toimija. Yrityksen ja työnantajan voidaan kuitenkin aina nähdä toimivan jollain tasolla dynaamisesti yhdessä. Työnantaja voidaan laajemmassa mielessä nähdä myös työn johto- ja valvontavallan omaavana tahona. Työnantajuuden on myös hahmoteltu jakaantuvan tietyissä tilanteissa useamman tahon välille. Kaikkia näitä erilaisia määritelmiä ja tulkintoja ohjaavat erilaiset taustatavoitteet. Määritelmät vaikuttavat soveltuvan hyvin siihen nimenomaiseen tarkoitukseen, jota määritelmällä suojellaan. Jos nämä määritelmät irrotetaan kontekstistaan, eivät määritelmät yksinään kaikissa tilanteissa ole kestäviä. Yksi työnantajan käsitteen tunnusmerkki, joka kuitenkin vaikuttaisi kestävän myös kontekstista irrallaan sekä soveltuvan laajemmin monimuotoisempiin tilanteisiin, on työnantajan määritteleminen työn johto- ja valvontavallan kautta. Tämänhetkisen oikeustilan puitteissa ei ole mahdollista löytää tai luoda yhtä EU-oikeuden läpikantavaa työnantajan määritelmää, jota voitaisiin soveltaa jokaisessa jäsenvaltiossa sellaisenaan, eikä se vaikuta olevan EU:n tavoitteiden mukaistakaan. Työnantajan määritelmä EU-oikeudessa jää suhteellisen monimuotoiseksi ja epäyhtenäiseksi johtuen sekä unionin ja jäsenvaltioiden välisen toimivallan jaon epäselvyyksistä että myös esimerkiksi direktiivien välisten määritelmien epäjohdonmukaisuuksista ja direktiivien säännösten suojan kohteista. Työnantajan tunnusmerkistöä voidaan hahmotella pääosin yrityksen käsitteen ja työn johto- ja valvontavallan perusteella, mutta käsitteen määritelmä jää vahvasti riippuvaiseksi siitä, missä yhteydessä käsitteestä puhutaan. Näkisin silti, että yhtenäisen työnantajan käsitteen muodostaminen voisi tulevaisuudessa olla mahdollista. Näkemykseni perustuu kolmeen tutkimuksessa ilmenneeseen seikkaan. Ensinnäkin, tutkimuksessa todetulla tavalla toimivallan jaon ongelmallisuus unionin ja jäsenvaltioiden välillä on selkeästi tunnistettu ja ongelman laajuus on ilmeinen. Toiseksi, työntekomuotojen ja työmarkkinoiden toimivuus edellyttää sisämarkkinoiden toimivuutta, mikä puolestaan on unionin päätavoite ja toteutuu parhaiten yhtenäisellä oikeusjärjestelmällä. Viimeisenä seikkana on se, että työn johto- ja valvontavalta tarjoaa mielestäni sellaisen työkalun, jonka kautta joustava ja monimuotoinen työnantajan määritelmä olisi mahdollista toteuttaa. Työn johto- ja valvontavallan voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olevan joustava ja moniin konteksteihin soveltuva työnantajan käsitteen tunnusmerkki. Se mahdollistaa työnantajan velvoitteiden kohdentamisen yritykseen, johonkin tiettyyn tahoon yrityksen sisällä, useammalle taholle samanaikaisesti ja tämän lisäksi se tarjoaa mahdollisuuden myös työntekijöiden sosiaalisten oikeuksien laajamittaisempaan huomioimiseen. Työn johto- ja valvontavallan kautta voidaan mielestäni lähestyä työnantajan velvollisuuksia monessa eri tilanteessa, mikä on olennaista nopeasti muuttuvilla työmarkkinoilla ja kiihtyvästi kehittyvien työntekomuotojen kannalta.
  • Pronin, Siiri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Talouselämän toimintakentän kansainvälistyminen ja maailmantalouden yleinen globalisoituminen ovat johtaneet siihen, että myös yrityskaupat ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa. Yrityskaupoissa voidaan joutua ottamaan huomioon useamman valtion lainsäädäntö ja liiketoiminnallinen ympäristö. Liikesopimuksissa noudatetaan pitkälti alun perin Englannissa ja Yhdysvalloissa kehitettyä sopimustraditiota – yrityskauppojen asiakirjat ja dokumentaatio perustuvat angloamerikkalaisiin sopimuslausekkeisiin ja -malleihin, joiden seurauksena sopimukset ovat yhä useammin detaljiorientoituneita ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kansainvälistyvän sopimus- ja yritystoiminnan ytimessä ovat riskienhallinta ja korvausvastuisiin varautuminen. Yrityskauppoihin liittyy aina odottamattoman kehityksen mahdollisuus, joka yritysten on päätöksenteossaan osattava ottaa huomioon. Riskienhallintakentän jatkuvan laajenemisen seurauksena vastuuriskeille haetaan yhä useammin ulkopuolista vastuutahoa, joka tyypillisesti on vakuutusyhtiö. Siten yrityskauppojen riskienhallinnallinen puoli on erottamattomasti liitännässä vakuuttamiseen. Nykyisin onkin tavanomaista turvata yritysjärjestelyjä muun sopimustoiminnan ohella ottamalla erillinen yrityskauppavakuutus, joka täydentää yritysjärjestelyn muuta dokumentaatiota ja allokoi riskejä. Vakuutus turvaa etenkin tilanteilta, jossa kaupan kohde ei syystä tai toisesta vastaakaan odotettua. Warranty ja indemnity -vakuutukset ovat vakuutussopimuksia, jotka kattavat vahingot, jotka johtuvat tai ovat seurausta osakekauppakirjassa esitettyjen takuuehtojen tai vastaavien myyjän vakuutusten rikkomisesta. W&I-vakuutukset tarjoavat suojaa tuntemattomien ja ennalta-arvaamattomien riskitekijöiden varalta, ja niitä käytetäänkin suhteellisen vakiintuneesti yrityskauppojen riskienhallintakeinona. Tällaisten suojakeinojen suosio on kasvanut Pohjoismaisessa kehikossa jatkuvasti 1990-luvun lopusta lähtien. Erityisen mielekkäitä yrityskauppavakuutukset ovat perinteisesti olleet silloin, kun myyjänä on pääomasijoitusyhtiö, koska tällaiset yhtiöt tekevät yrityskauppoja jatkuvasti osana liiketoimintaansa ja kaipaavat siten suojaa sen varalta, että kauppaehdot eivät kaikilta osin vastaa sovittua. W&I-vakuutusten käyttö ei kuitenkaan enää samalla tavalla riipu siitä, millaista liiketoimintaa myyjä tai ostaja harjoittavat, vaan niitä voisi luonnehtia suosituiksi instrumenteiksi yrityskauppojen riskienhallinnassa kautta linjain. Muutos johtuu kasvavasta markkinakokemuksesta ja -valveutuneisuudesta, alhaisemmista preemioista sekä vakuutusmeklarien ja vakuutusyhtiöiden nousevasta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta Suomen markkinalla, jossa ostajat tyypillisesti tekevät huolellisen yritystarkastuksen ja sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat ovat hyvin harvinaisia. Tämä tutkielma tarkastelee 1) W&I-vakuutuksia sopimustyyppinä, 2) niiden henkilöllistä ulottuvuutta sekä a) ennen sopimuksen päättämistä että b) sen jälkeen ja 3) niiden soveltamisalaa erityisesti sopimusvastuuseen varautumisen ja riskienhallinnan näkökulmista. Keskeisenä tavoitteena on siten ensinnäkin selvittää, millainen instrumentti W&I-vakuutus on sopimustyyppinä, miten sillä hallinnoidaan riskejä ja miten sitä tulkitaan. Lisäksi tutkielma valottaa sitä, miten yrityskauppavakuutukset suhteutuvat arkisempiin vakuutussopimuksiin tiedonantovelvollisuuden kannalta, kun tiedollisesti ylivoimaisin taho ei välttämättä ole vakuutussopimuksena lainkaan osallisena. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, mitkä ovat W&I-vakuutuksen rajapinnat ja mitä voidaan tai pitäisi voida vakuuttaa yrityskaupan yhteydessä.
  • Pietarinen, Anni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeuksien asemaa korkeimman hallinto-oikeuden ulkomaalaisoikeudellisessa oikeuskäytännössä. Lapsen oikeuksiin liittyvät oikeustapaukset ulkomaalaisoikeudessa ilmentävät tuomioistuimiin kohdistuvaa ristipainetta noudattaa kansallisen ulkomaalaislainsäädännön sääntelemää kontrollipolitiikkaa ja samalla varmistaa ihmis- ja perusoikeusvelvoitteiden toteutuminen sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteinen laintulkinta. Tutkielmassa vastataan kysymyksiin, miten yleistä lapsen edun huomioonottaminen ratkaisuissa on, millä tasolla lapsen edun toteutumista arvioidaan ja miten tämä on muuttunut vertailuajanjakson aikana. Tutkielmassa tarkastellaan ulkomaalaisasian asiaryhmän ja ratkaisun lopputuloksen korrelaatiota lapsen edun huomioimisen kanssa. Lisäksi tarkastellaan ratkaisuissa käytettyjä oikeuslähteitä lapsen edusta ja lapsen edulle annettuja merkityssisältöjä. Menetelmällisesti tutkielma on yhdistelmä lainoppia ja empiiristä oikeustutkimusta. Empiirinen oikeustutkimus koostuu oikeustapausten ratkaisujen kvantitatiivisesta ja kvalitatiivisesta analyysistä. Aineisto koostuu KHO:n vuosien 2005-2019 ulkomaalaisoikeudellisista ennakkoratkaisuista, jotka koskevat jollain tavalla alaikäistä. Yhteensä näitä on 90. Ulkomaaliasoikeuden sääntelypohja on monitasoinen: se koostuu ihmisoikeussopimuksista, EU-oikeuslähteistä ja kansallisesta lainsäädännöstä sekä kaikkien näiden tasojen oikeuskäytännöstä. Lapsen edun kannalta Lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin oikeuslähde. Monissa EU-oikeuslähteissä säännellään tarkasti lapsen edun asemasta ulkomaaliasoikeudessa. Tarkasteltavista ratkaisuista lapsen etu on huomioitu 57 %:ssa tapauksista, mikä on kohtalaisen hyvä tulos. Ajallisesti lapsen edun huomioinnin kehitys on ollut epätasaista aaltoliikehdintää. Lapsen edun erittäin suppea arviointi ratkaisuissa on yleistä. Lapsen etu huomioidaan hieman paremmin lopputulokseltaan negatiivisissa kuin positiivisissa ratkaisuissa. Lapsen etu otetaan huomioon parhaiten perheenyhdistämistapauksissa. Huomattavasti heikommin se huomioidaan maastapoistamisratkaisuissa, etenkin karkotusratkaisuissa. Lapsen edun huomiointi on puutteellista ihmiskaupparatkaisuissa. Lapsen oikeuksien sopimukseen viitataan eniten perheenyhdistämisratkaisuissa. Lapsen etu huomioidaan yleisesti epätasaisesti eri ratkaisussa. Lapsen edun sisältö määrittyy KHO:n ratkaisuissa tapauskohtaisesti. Usein lapsen edun sisältö ja sille annettava painoarvo kumpuavat ulkomaalaislain pykälistä sekä esitöistä. Tilanteissa, joissa kansallinen lainsäädäntö on puutteellinen ja lapsen etu palautuu EU-oikeuslähteisiin, KHO on kuitenkin antanut lapsen edulle merkittävää painoarvoa. Ihmisoikeuksien minimistandardien soveltaminen johtaa siihen, että lapsen etua arvotetaan yleisesti eri tavalla EU-liitännäisissä asioissa kuin muissa. Ei ole merkkejä siitä, että KHO harjoittaisi ulkomaalaisoikeudellisissa ratkaisuissa lapsen edun kohdalla aktiivista perustuslakikontrollia. Lapsen edusta säänteleminen perusoikeustasolla sekä tarkemmat ohjeistukset lapsen edun arviointia varten laissa ja esitöissä edesauttaisivat lapsen edun johdonmukaisempaa ja perusteellisempaa huomiointia ulkomaalaisasioissa.
  • Juureva, Johanna (Helsingin yliopisto, 2020)
    Kertakäyttöiset muovituotteet ovat yksi eniten merten roskaamista aiheuttava jätelaji. Muovisaasteen päätyminen meriympäristöön aiheuttaa haittaa niin merten eliöstölle, elinkeinoille kuin mahdollisesti mikromuovihajoamisen johdosta jopa ihmisten terveydelle. Kertakäyttömuovien yleisyys merten muovisaasteena johtuu take away -kulttuuriin yleistymisestä, tuotteiden heikosta kierrätysasteesta sekä vallitsevasta lineaarisesta kuluttamismallista. Merten saastumisen ehkäisy on myös kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa tunnistettu tavoite, joka esitetään YK:n kestävän kehityksen periaatteissa. Huoli merten saastumisesta yhdistyy toiseen vallitsevaan trendiin, eli tuotteiden, materiaalien ja resurssien arvon mahdollisimman pitkään säilyttämiseen ja jätteen syntymisen minimointiin. EU antoi vuonna 2015 merkittäviä poliittisia linjauksia liittyen unionin siirtymiseen kohti kiertotalousyhteiskuntaa, eli jätesektorin direktiivimuutoksista ja kiertotalouden toimintasuunnitelmasta koostuvan kiertotalouspakettina tunnetun politiikkakokonaisuuden. Kiertotalouspaketissa tunnistettiin muovien asema resursseja kuluttavana alana, jonka johdosta vuonna 2018 annettiin erillinen strategia muoveista kiertotaloudessa, EU:n muovistrategia. Globaali huoli muovisaasteongelmasta, EU:n siirtymä kohti kiertotaloutta sekä YK:n kestävä kehityksen tavoitteet johtivat lopulta erillisen EU -säädöksen antamiseen, jolla pyrittäisiin sekä torjumaan muovisaasteongelmaa että edistämään siirtymää kohti kiertotaloutta. Kesällä 2019 annettiin direktiivi 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä, jonka tavoitteena on ehkäistä ja vähentää tiettyjen muovituotteiden vaikutusta ympäristöön ja ihmisten terveyteen sekä edistää siirtymistä kiertotalouteen. Lisäksi kertakäyttömuovidirektiivillä tavoitellaan innovatiivisten ja kestävien liiketoimintamallien, tuotteiden ja materiaalien edistämistä sekä sisämarkkinoiden toiminnan tehostamista. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu sitä, miten kertakäyttömuovidirektiiville asetetut tavoitteet toteutuvat direktiivin yksittäisten säännösten tasolla, eli ovatko lainsäätäjän valitsemat keinot johdonmukaisia taustalla vaikuttaviin direktiivin tavoitteisiin nähden. Tutkielmaa voidaan pitää tutkimussuunnaltaan ympäristöoikeudellisena arviointi- ja ohjauskeinotutkimuksena, jossa selvitetään lainsäätäjän tavoitteiden toteutumista sääntelyteoreettisin ja lainopillisin menetelmin. Sääntelyn toimivuutta tutkitaan arvioimalla direktiivin yksittäisiä säännöksiä suhteessa taustalla vaikuttavista poliittisista instrumenteista ja itse säädöksestä johdettavissa oleviin tavoitteisiin.

View more