Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Granlund, Aarne (Helsingin yliopisto, 2011)
    This study analyzes the relationship between public international law and the legal system of the World Trade Organization from the perspective of fragmentation of international law specializing in the application of external public international law in the Dispute Settlement Body of the WTO. Fragmentation of international law was found to result from historical, functional and regional grouping of law-making treaties. In contrast, coherence in WTO law was found to result from, inter alia, the nature of the WTO as an international organization and from the subscription of general international law by the WTO panels and the Appellate Body. An irresolvable rule conflict of international law reveals the lack of coherence therein. In terms of WTO Law, conflicting rules have been found at least in environmental law, in human rights law and in international labour law. Review of relevant panel and Appellate Body reports did not provide evidence of current existence of such conflicts on a normative or functional level. Harmonious interpretation removed the conditions for conflict. It is questionable if harmonious interpretation ultimately increases coherence between WTO law and other subsystems of international law. Perhaps it is the best the WTO can do at the moment – but by no means it is enough for the protection of social goods such as human rights, the environment or the global workforce.
  • Vanhanen, Antti (Helsingin yliopisto, 2016)
    The past few years have seen a surge of new political initiatives with the aim of combating tax evasion and tax avoidance. As a part of these initiatives on the level of the European Union, the Council enacted in January 2015 a new general anti-abuse provision to the Parent-Subsidiary Directive. The Parent-Subsidiary Directive regulates tax benefits to cross-border distributions in the EU with the purpose of eliminating obstacles to formation of corporate groups across the Member State borders. The Directive contained previously a provision that authorized the Member States to apply their national anti-abuse provisions within the scope of the Directive although the application of these provisions was voluntary, and the content and scope of the national provisions was not regulated by the Directive. In the words of the Commission, the purpose of the change was to prevent misuse of the Directive and to create consistency, and these aims were to be achieved by introduction of a common anti-abuse rule in all the Member States. The new general anti-abuse rule in the Parent-Subsidiary Directive represents an approach without precedents in the field of European direct tax law since it creates a detailed anti-abuse provision with the objective of harmonizing the national anti-abuse rules applicable to the benefits of the Directive. Most of all, the Member States are, from now on, obliged to combat abuse within the scope of the Directive since the new provision has to be implemented and applied nationally. The provision raises, however, several questions regarding its application and its effects as a part of European tax legislation. The wording of the provision, which contains several conditions with the aim of defining abuse in the context of the Directive, reflects the varying formulations the ECJ has used in its case law on anti-abuse measures. It may appear prima facie that the provision marks a departure from the consistent case law and creates a new concept of abuse in the field of European tax law. The purpose of the research is to discuss the possible interpretations and the impact of the new provision. The different conditions of the provision are evaluated in the light of the ECJ case law in order to clarify their scope and meaning. The effects of the provision are discussed with respect to the immediate effects of its application, the effects on the Member States and their national anti-abuse rules, and the possible conflicts with the primary law of the EU. The ECJ direct tax case law contains a line of case law where the Court has examined abuse of tax law and the possibility to enact measures in order to combat abusive transactions. The concept of abuse within the field of European direct tax law has been developed especially in relation to such Member State anti-abuse measures which have had restrictive effects on the fundamental freedoms. In this case law, the ECJ has required that these anti-abuse provisions must combat only "wholly artificial arrangements", and the Court has developed specific tests which the national rules must respect when establishing the abusive nature of a transaction. This case law is discussed extensively in order to establish the possible interpretations for the new provision. Regarding the interpretation of the new anti-abuse provision, most questions arise in relation to the relevance of tax purposes and the genuine-nature of the arrangement. Given the variance in the ECJ case law, several ways to interpret the provision are compared in order to establish the most reasonable interpretation. In addition, the discussion reveals different points of uncertainty with regard to the way how the benefits of the Directive are meant to be denied and how the implementation of the provision affects national anti-abuse clauses and the freedom of movement. The research establishes that the new anti-abuse provision can be interpreted in accordance with the established ECJ case law although the wide latitudes of the provision mean that it can be subjected to various interpretations. The most important effects of the provision reside in its compulsory application and the impact on national legislation. The provision can, effectively, prevent the national legislators from adopting different solutions in its scope of application. The actual consequences for the companies that fall within the ambit of the provision contain several questions that cannot be given an unequivocal answer based on the wording of the provision alone. Most of all, the provision is set to cause uncertainty before its scope has been definitely scrutinized by the ECJ.
  • Eklund, Mira (Helsingin yliopisto, 2016)
    I syfte att utreda misstänkta konkurrensbegränsningar får konkurrensmyndigheterna göra inspektioner bl.a. i näringsidkares företagslokaler. Enligt 44 § i konkurrenslagen får ett beslut om förrättande om en sådan här inspektion inte överklagas. I avhandlingen granskas detta besvärsförbuds förenlighet med europarätten samt de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande lagstiftningen. Avhandlingen har två huvudsakliga frågeställningar: För det första granskas besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen i ljuset av europadomstolarnas praxis. Den konkreta frågeställningen lyder: Är besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen förenligt med europarätten? För det andra granskas de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande nationella lagstiftningen. Frågan jag söker svar på är följande: Hur kan en nationell domstol eliminera den eventuella normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten ifall en näringsidkare, besvärsförbudet till trots, skulle överklaga inspektionsbeslutet? Tre olika alternativ granskas, nämligen domstolens möjlighet att göra en människorättsvänlig tolkning av besvärsförbudet, att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av grundlagens företräde samt att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av EU-rättens företräde. Ifall besväret inte tas till prövning kan Finland göra sig skyldig till en kränkning av människorättskonventionen och EU-rätten. Metoden i avhandlingen är rättsdogmatisk och det huvudsakliga forskningsmaterialet består av rättspraxis från den Europeiska människorättsdomstolen och EU-domstolen, nationella förarbeten samt såväl nationell som utländsk rättslitteratur. På basis av forskningsresultaten i avhandlingen rekommenderar skribenten att besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen upphävs. Ifall man anser att besvärsförbudet förbjuder överklagande både enskilt och i samband med behandlingen av huvudsaken, vilket dess formulering tyder på, verkar det klart att besvärsförbudet är oförenligt med europarätten. Även om överklagande i samband med huvudsaken vore möjligt är besvärsförbudet problematiskt på flera olika sätt, bl.a. eftersom tillgången till rättsmedlet är osäkert och oberoende fördröjt med åtskilliga år. Även granskningen av domstolarnas handlingsalternativ för att eliminera normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten talar för att besvärsförbudet borde upphävas. Det verkar inte möjligt att göra en människorättstolkning av besvärsförbudet pga. dess entydiga formulering och tillämpning av GL 106 § kräver att det finns en uppenbar konflikt mellan tillämpningen av en lagbestämmelse och grundlagen. Således borde en nationell domstol dels harmonisera tolkningen av grundlagsbestämmelserna med människorättskonventionen och även bedöma om det s.k. uppenbarhetskriteriet uppfylls. Detta kan vara mer problematiskt än man först anar. EU-rätten däremot kräver företräde förutsatt att det handlar om en situation då EU-rätten blir tillämplig.
  • Jokinen, Jasmiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Monikansallisten yritysten toiminnassa tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset sekä vaikeudet vaatia yhtiöitä vastuuseen loukkauksista ovat nostaneet esille kysymyksen nykyisen kansainvälisen ihmisoikeussääntelyn riittävyydestä. Tässä tutkielmassa tuon esille, mitä aukkokohtia kansainvälinen oikeus jättää monikansallisessa yritystoiminnassa aiheutuneiden ihmisoikeusloukkausten sääntelyyn, sekä millaisia seurauksia näillä sääntelyn aukkokohdilla on. Vastuu kansainvälisen oikeuden loukkauksista on ensisijaisesti ja lähes yksinomaan valtioilla. Yksityisen yritystoiminnan ominaispiirteistä johtuen sen yhteydessä tapahtuvat kansainvälisen oikeuden loukkaukset jäävät kuitenkin usein valtion vastuun ulkopuolelle. Poikkeuksen tähän sääntöön tuovat kansainväliset ihmisoikeusnormistot, jotka velvoittavat valtiota suojelemaan lainkäyttövaltansa piirissä olevia henkilöitä kolmansien, mukaanlukien yritysten, aiheuttamilta ihmisoikeusloukkauksilta. Valtion suojeluvelvoite rajoittuu kuitenkin sen lainkäyttövallan piiriin, jonka ulkopuolella tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtion vastuulla. Näin ollen monikansallisten yritysten ulkomailla aiheuttamat ihmisoikeusloukkaukset eivät ole sen kotimaan vastuulla. Kansainvälinen rikosoikeus, kansainvälinen tapaoikeudellinen säännöstö tai yleiset kansainvälisoikeudelliset periaatteet eivät kykene paikkaamaan näitä sääntelyn aukkokohtia. Vastuu monikansallisessa yritystoiminnassa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista on siten käytännössä yritystoiminnan isäntävaltiolla. Hyvin usein isäntävaltiot ovat kehittyviä valtioita, joilta voi puuttua joko kyky tai kiinnostus suojella henkilöitä yritysten aiheuttamilta ihmisoikeusloukkauksilta. Vaikka tietyt kansalliset oikeusjärjestelmät mahdollistavat yritystoiminnassa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkausten tutkimisen muussa kuin yritystoiminnan isäntävaltiossa, näissäkin järjestelmissä on rajoitteensa, eivätkä ne aina mahdollista loukkauksiin puuttumista. Kansainvälisen sääntelyn aukoista ja kansallisen sääntelyn realiteeteista johtuen monikansallisessa yritystoiminnassa tapahtuvien ihmisoikeusloukkausten uhrit jäävät usein ilman keinoa saattaa yritystä vastuuseen sen aiheuttamista loukkauksista tai vedota oikeussuojakeinoihin yritystä vastaan. Tämä on selkeästi ristiriidassa ihmisoikeusnormien ja kansainvälisen tapaoikeuden kanssa. Esitän, että paras keino puuttua nykyisen sääntelyn ongelmiin olisi kansainvälisoikeudellinen sopimus, jolla valtiot hyväksyisivät toisaalta yritysten kansainvälisoikeudellisen vastuun aiheuttamistaan ihmisoikeusloukkauksista, ja toisaalta yrityksen kotivaltion vastuun säännellä yritysten kansainvälisiä toimintoja. Tätä väitettä tukee myös viimeaikainen kehityskulku muun muassa YK-tasolla.
  • Ogbeide, Onni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Euroopan unionissa on jo pitkään nähty tärkeäksi säännellä valtiontukia, jotta sisämarkkinoilla toimiville yrityksille voitaisiin taata yhdenvertaiset toimintaedellytykset. Samalla Euroopan unionin valtiontukisääntelyllä pyritään ennen kaikkea estämään jäsenvaltioiden taloudellisten resurssien epätehokas käyttö ja kilpailun vääristyminen sisämarkkinoilla. Valtiontukia koskeva sääntely voidaankin nähdä yhtenä sisämarkkinapolitiikan kulmakivenä. Valtiontukien valvontaa kiteyttävä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukainen valtiontukikielto on sellaisenaan laaja ja kattaa jäsenvaltioiden missä tahansa muodossa myöntämät valtiontuet. Aina ei kuitenkaan ole täysin selvää, milloin on kyseessä sisämarkkinoille soveltumaton tukitoimenpide, ja milloin julkinen valta toimii markkinoilla puolestaan SEUT 345 artiklan oikeuttamalla tavalla. Julkisella vallalla on nimittäin kiistämättä oikeus toimia markkinoilla siinä missä yksityisilläkin tahoilla. SEUT 345 artiklan turvin jäsenvaltiot voivat muun muassa myöntää yrityksille lainoja, antaa takauksia, toimia velkojina, yksityistää omaisuuttaan tai esimerkiksi sijoittaa varojaan. Tämä julkisen vallan markkinoilla toimiminen edellyttää aina kuitenkin sitä, ettei SEUT 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikieltoa rikota. Euroopan unionin komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat kehittäneet valtiontuen olemassaolon arvioinnin helpottamiseksi niin sanotun markkinataloustoimijaperiaatteen, jonka mukaisesti julkisen vallan on markkinoilla toimiessaan käyttäydyttävä siten kuin vastaavassa tilanteessa oleva yksityinen taho olisi toiminut. Jos periaatetta ei noudateta, on kyseessä todennäköisesti jollekin markkinatoimijalle annettu etu, ja mahdollisesti myös sisämarkkinoille soveltumaton valtiontuki. Toisin sanoen, markkinataloustoimijaperiaatteesta on tullut apuväline määritettäessä sitä, sisältyykö julkisen vallan toimenpiteeseen valtiontukea. Lisäksi periaatteella voidaan niin ikään todentaa mahdollisen valtiontuen suuruus. Tutkielmassa kuvataan sitä, mihin kaikkeen julkisen vallan toimintaan markkinataloustoimijaperiaate on sovellettavissa, ja miten sitä käytännössä sovelletaan arvioitaessa mahdollista valtiontukea. Samalla pyritään antamaan kuva periaatteen nykyisestä merkityksestä valtiontukien arvioinnissa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yleisellä tasolla periaatteen historiaa, kehittymistä ja eräitä periaatteeseen liittyviä ongelmia. Nykyisin vakiintuneen käytännön mukaisesti periaatetta käytetään tavallisesti esimerkiksi julkisen vallan sijoitusten, sen antamien luottojen, takausten ja valtion omaisuuden yksityistämisen markkinaehtoisuuden arviointiin. Lisäksi muun muassa julkisten toimijoiden suorittaman velkojen perinnän sekä niiden myymien ja ostamien tavaroiden ja palveluiden markkinaehtoisuuden arviointi on periaatteen tavanomaista käyttöalaa. Periaatteella voidaan niin ikään arvioida myös muunkinlaisen taloudellisen toiminnan markkinaehtoisuutta hyvin laajasti ajateltuna. Markkinataloustoimijaperiaatteen käyttö on kuitenkin sittemmin laajentunut tästä perinteisestä julkisen vallan harjoittamasta taloudellisesta toiminnasta. Viime aikoina on saatu enenevässä määrin viitteitä siitä, että periaatteella voidaan potentiaalisesti arvioida jopa osittain myös julkisen vallan käyttöön liittyviä toimenpiteitä, jos niillä on tarpeeksi vahva taloudellinen liityntä. Tässä suhteessa periaatteen soveltamisala kattaa tietyissä tilanteissa nykyään myös esimerkiksi verotuksen kautta annetut tuet. Markkinataloustoimijaperiaatteen liian laaja soveltamisala saattaa kuitenkin aiheuttaa myös käytännön ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät pääosin julkisten ja yksityisten toimijoiden luontaisiin eroihin sekä kilpailuneutraliteetin ja oikeusvarmuuden mahdolliseen vaarantumiseen.
  • Kantokorpi, Saara (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksessa käsitellään laittomasti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta, erityisesti liittyen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uuteen säännökseen koskien hyödyntämiskieltoa. Tutkimus lähtee liikkeelle rikosprosessista ja sen tarkoituksesta selvittää aineellinen totuus asiassa. Tämän jälkeen siirrytään esittelemään todisteiden hyödyntämiskieltoa tätä tavoitetta rajoittavana tekijänä. Hyödyntämiskielto on osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, joten tutkimuksessa on esitelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältöä, sen taustoja ja oikeuslähteitä. Kaikkein merkityksellisin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisällön määrittelijä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Tutkimuksessa on tämän vuoksi esitelty ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä liittyen todisteiden hyödyntämiskieltoon. Tämän lisäksi on määritelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin alaisia käsitteitä, jotka liittyvät vahvasti hyödyntämiskieltoon, kuten itsekriminointisuojaa ja kontradiktatorisuuden periaatetta. Koska tarkoituksena on ollut kotimaisen oikeuden sisällön selvittäminen, on tutkimuksessa käsitelty myös melko laajasti kotimaista oikeuskäytäntöä. Suomessa ei ole aikaisemmin ollut laintasoista säännöstä hyödyntämiskiellosta, joten oikeuskäytännössä viitataan ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Tämän jälkeen tutkimuksessa siirrytään uuden hyödyntämiskieltopykälän valmisteluun ja esitellään valmistelun lopputulos, eli voimaan tullut uusi säännös. Lopuksi on pohdittu, että muuttaako säännös kansallista oikeutta, vai voiko sen nähdä enimmäkseen oikeuskäytännön kirjaamisena lakiin.
  • Lithenius, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Lapsen osallisuus tarkoittaa lapsen oikeutta osallistua oman asiansa käsittelyyn, kertoa siinä mielipiteensä ja toiveensa. Lapsen osallisuutta koskevia säännöksiä on sekä kansallisissa että kansainvälisissä säädöksissä. Kansainvälisistä sopimuksista YK:n lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin instrumentti, johon on koottu keskeisimpiä lapsen oikeuksia. Suomi on saanut kritiikkiä YK:n lapsen oikeuksien komitealta siitä, ettei Suomen lainsäädäntö turvaa riittävästi lapsen osallisuutta muun muassa huostaanottoa koskevissa asioissa. Lastensuojelun toimenpiteillä puututaan merkittävästi lapsen ja perheen asemaan. Tästä johtuen laissa tulee olla selkeät säännökset lastensuojelun toimenpiteistä sekä asianosaisten oikeuksista. Lapsi on lastensuojeluasiassa asianosaisen roolissa, jonka johdosta lastensuojelulakiin on otettu erikseen säännöksiä lapsen osallisuudesta. Lastensuojelulain kokonaisuudistus tuli voimaan 1.1.2008, jolloin lastensuojelulakiin otettiin nimenomainen säännös lapselle määrättävästä edunvalvojasta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vahvistaako lapselle määrättävä edunvalvoja lapsen osallisuutta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksessa vastataan myös siihen, minkälaisissa tilanteissa edunvalvojan määrääminen on mahdollista sekä minkälaisia vaatimuksia ja erityistaitoja edunvalvojalta vaaditaan, kun on kyse lapsen kanssa toimimisesta lastensuojeluasiassa. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli tutkimusmetodi on lainopillinen ja siinä tulkitaan ja systematisoidaan lastensuojelun edunvalvontaa koskevia säännöksiä. Lastensuojelun edunvalvontaa on tutkittu oikeustieteessä varsin niukasti. Koska lastensuojelun edunvalvojaa sekä edunvalvojan tehtäviä ei säännellä lastensuojelulaissa tarpeeksi, otetaan tutkimuksessa huomioon myös holhoustoimilain säännösten soveltuvuuden arviointia lastensuojelun edunvalvonnan näkökulmasta. Tutkimuksessa voidaan nähdä myös kriittiselle lainopille tunnusomaisia piirteitä, jotka liittyvät lain säätelemättömyyteen sekä nostetaan esille de lege ferenda -kannanottoja lainsäädännön kehittämistarpeista. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että lastensuojelun edunvalvojan tärkeimmät tehtävät ovat lapsen puhevallan käyttö, lasta koskevien tietojen saanti, tietojen antaminen sekä lapsen mielipiteiden ja toivomusten esille tuominen. Lisäksi edunvalvojan tehtävänä on lapsen edun arviointi. Kaikki edellä mainitut tehtävät liittyvät lapsen osallisuuden toteutumiseen, josta voidaan tehdä päätelmä, että edunvalvojan määrääminen vahvistaa lapsen osallisuutta. Lapsen osallisuus toteutuu yleensä lapsen huoltajan kautta. Lastensuojeluasiassa saattaa lapsen ja huoltajan välillä vallita eturistiriita, jonka johdosta huoltaja ei kykene puolueettomasti valvomaan lapsen etua. Tämän johdosta edunvalvojan määrääminen lastensuojeluasiassa on lapsen osallisuuden kannalta merkityksellistä. Johtopäätöksinä esitetään muun muassa lastensuojelun edunvalvonnan sääntelemättömyyden vaarantavan lapsen osallisuutta. Riippuu edunvalvojan ammattitaidosta ja kiinnostuksesta, kuinka hän hoitaa tehtävänsä ja käyttää lapsen puhevaltaa. Tutkimus tuo esille myös holhoustoimilain säännösten soveltumattomuuden lastensuojelun edunvalvontatehtävään, minkä takia edunvalvontatehtävää tulisi säännellä tarkemmin. Lastensuojelulain edunvalvontaa koskevassa säännöksessä sekä lain esitöissä on edellytykset edunvalvojan määräämiselle asetettu korkealle ja tämän vuoksi edunvalvojia käytetään vähemmän kuin olisi tarpeen lapsen osallisuuden vahvistamiseksi. Johtopäätöksinä esitetään myös lapselle määrättävän edunvalvojan määräämisen ulottamista lapsen huoltoa koskeviin asioihin, jossa lapsen osallisuutta ei ole turvattu yhtä hyvin kuin lastensuojelulaissa. Näillä parannusehdotuksilla lapsen osallisuutta koskevat kansainväliset velvoitteen turvattaisiin paremmin.
  • Ohisalo, Juho (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tietokantojen suoja on pyritty harmonisoimaan Euroopan unionin tasolla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 96/9/EY annettu 11 päivänä maaliskuuta 1996, tietokantojen oikeudellisesta suojasta, jonka tarkoituksena oli parantaa Euroopan unionin asemaa tietokantojen valmistajien kannalta kilpailussa tietokantamarkkinoista Yhdysvaltoja vastaan. Tämän direktiivin myötä unioniin syntyi uusi tietokantojen suojamuoto, sui generis -oikeus, joka antaa oikeudenomistajalle laajat yksinoikeudet tietokannan kopiointiin ja uudelleenkäyttöön. Mainitun suojauksen tarkoituksena on suojata tietokantojen luomiseen kohdistuneita huomattavia investointeja. Direktiivin suomat oikeudet muotoiltiin epätäsmällisesti, mikä on johtanut useisiin Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisupäätöksiin, joilla direktiivin artiklojen sisältöä on täsmennetty useasti. Tutkielmassa perehdytään näiden päätösten merkitykseen tietokantojen suojaamisen kokonaisuuden kannalta. Tietokantadirektiivillä annettu sui generis -suoja on kuitenkin osoittautunut ylttävän pidemmälle, kuin tietokannan ulkoiseen ilmentymään, ulottuen välillisesti sen sisältämiin tietoihin siten, että oikeudenomistajalla on tietyissä tilanteissa mahdollisuus rajoittaa tiedon leviämistä merkittävästi, heikentäen kilpailua sekä monopolisoiden tärkeää informaatiota. Tämän tutkielman tarkoituksena on arvioida tietokantojen suojaamisen ulottumista itse niiden sisältämiin tietoihin sekä Euroopan unionin tuomioistuimen sekä joidenkin kansallisten tuomioistuinten ratkaisujen merkitystä tietojen suojaamisen kannalta. Onko suojauksessa menty liian pitkälle ja jos on, niin kuinka tilanne tulisi korjata? Minkälaisia keinoja olemassaolevassa oikeusjärjestelmässä on ja ovatko ne tehokkaita?
  • Kivelä, Sanna-Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma tarkastelee päihdekuntoutuksen järjestämistä Suomessa ehdotonta vankeusrangaistusta suorittaville vangeille. Tutkimuskysymyksenä on, onko päihdekuntoutukseen pääseminen vangin oikeus, vai onko päihdekuntoutuksen järjestäminen täytäntöönpanoviranomaisen velvollisuus. Jotta tähän kysymykseen pystytään vastaamaan, tarkastellaan päihdekuntoutusta sekä oikeudellisena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmassa selvitetään, mikä on yhtäältä päihdekuntoutuksen järjestämisen lainsäädännöllinen ja toisaalta ideologinen tausta. Lisäksi tässä tutkielmassa kartoitetaan minkälaista kuntoutusta suomalaisissa vankiloissa käytännössä järjestetään sekä millä muilla keinoin vankien päihdeongelmia pystytään vankeusaikana hoitamaan. Vangin oikeuksien tasolla päihdekuntoutus kuuluu osaksi vangin terveydenhuoltoa. Terveys ja terveydenhuoltopalvelut eivät kuitenkaan nk. TSS-oikeuksina saa yhtä vahvaa suojaa kuin muut perus- ja ihmisoikeudet. Tämän lisäksi vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevassa lainsäädännössä ei ole nimenomaista mainintaa, että vangilla olisi oikeus päästä päihdekuntoutukseen. Vankeuslaista ilmenee kuitenkin välillisesti täytäntöönpanoviranomaisen, eli Rikosseuraamuslaitoksen, velvollisuus järjestää päihdekuntoutusta. Tämäkin vaatii melko pitkälle menevää tulkintaa, sillä vankeuslain 8 luvun 1 §:n sanamuoto nimittäin sanoo vain, että ”(V)ankilan järjestämän tai hyväksymän toiminnan tarkoituksena on edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan” muun muassa ”tukemalla vangin päihteetöntä elämäntapaa” (3 kohta). Kaiken kaikkiaan rangaistusten täytäntöönpanoa ohjaa pyrkimys integroida vanki takaisin yhteiskuntaan ja tätä kautta vähentää uusintarikollisuutta. Tämä pyrkimys antaa päihdekuntoutukselle vain välineellisen aseman. Tämän tutkielman pääteesi on se, että päihdekuntoutuksen tulisi väleen sijaan olla itseisarvoista, osana vangin terveydenhuoltoa. Suurella osalla vangeista on ollut päihdeongelmia elämänsä aikana, myös suuri osa rikoksista liittyy tavalla tai toisella päihteisiin. Edes vankila ei ole päihteidenkäytöstä vapaa paikka. Siten päihteidenkäytöllä ja päihdekuntoutuksella on suora kytkös yhtäältä vankien muunkin terveydenhuollon järjestämiseen ja toisaalta vankiloiden turvallisuuteen ja valvontaan. Siten tässä tutkielmassa tarkastellaan myös näitä aspekteja. Päihdekuntoutuksen menetelmät eivät kuitenkaan ole pääosaltaan varsinaista terveydenhuoltoa, vaan pikemminkin sosiaalihuoltoa. Päihdekuntoutusta tarjotaan useissa eri muodoissa; esimerkiksi katkaisuhoito, informointi, motivointi sekä erilaiset päihdeohjelmat. Sopiva kuntoutusmuoto tulee valita yksilöllisesti kunkin vangin tarpeiden ja kapasiteetin mukaan. Eri kuntoutusmuodot eroavat intensiteetiltään ja siten myös vaativuudeltaan, jolloin liian intensiivisen kuntoutusmuodon valinta liian aikaisin ja etenkin vastoin vangin omaa tahtoa tuskin johtaa positiiviseen lopputulokseen. Siten vangin tilanteen, historian ja oman tahtotilan selvittäminen on erityisen tärkeää kuntoutusta suunniteltaessa. Katkaisuhoitoa ja korvaushoitoa lukuun ottamatta melkein kaikki kuntoutus on sosiaalista ja psyykkistä. Tavoitteena ei ole yksinkertaisesti vain se, että päihteidenkäyttö lakkaa, sillä kestävän päihteettömyyden saavuttaminen edellyttää yleensä myös asenteiden, toimintamallien ja sosiaalisen verkoston muuttamista. Päihteistä irtautuminen on pitkä ja polveikas muutosprosessi, jossa yksilö kasvaa ihmisenä ja omaksuu uuden elämäntavan. Päihteidenkäyttö ja rikollisuus kulkevat usein käsi kädessä, joten oppiessaan irti päihteistä vanki oppii myös eväät rikoksettomaan elämään. Tätä kautta rangaistusten täytäntöönpanossa pyritään vähentämään vankien uusintarikollisuutta, sillä paluu päihteisiin tarkoittaa yleensä myös paluuta rikolliseen elämäntapaan. Päihdekuntoutuksen järjestäminen vankilassa on kuitenkin ongelmallista monestakin syystä. Vankila ympäristönä on hankala, samoin täytäntöönpanon toimintaperiaatteiden yhteensovittaminen hoidollisten periaatteiden kanssa on hankalaa. Lisäksi vankilan roolijako vaikeuttaa kuntouttamisen toteuttamista. Vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen aiheuttaa vangin vapautuminen vielä omat ongelmansa vangin tipahtaessa takaisin siviiliin mahdollisesti ilman asuntoa, tuloja ja kunnon tukiverkkoa. Suurin ongelma on kuitenkin resurssipula, jonka seurauksena kuntoutuksen määrää vähennetään. Tästä seuraa tutkielmani toinen teesi: koska päihdehuollon tulisi olla selkeämmin vangin oikeus osana vangin terveydenhuoltoa ja oikeutta ihmisarvoiseen elämään, tulisi siihen ohjata nykyistä enemmän voimavaroja, eikä vähentää päihdekuntoutuksen määrää resurssipulaan vedoten.
  • Kattelmäki, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Miehiä on viime vuosina tehdyillä uudistuksilla pyritty kannustamaan aikaisempaa aktiivisempaan perhevapaiden käyttöön. Etenkin vanhempainvapaan jakamista vanhempien kesken on pyritty edistämään. Asian puolesta on käynnistetty muun muassa asennekampanjoita ja levitetty tietoa sekä perheille, että työnantajille, niin valtion kuin työmarkkinajärjestöjenkin toimesta. Uudistukset eivät kuitenkaan ole johtaneet tavoiteltuun lopputulokseen. Vanhempain- ja hoitovapaan käytössä näkyvät edelleen sekä työelämän, että lastenhoidon sukupuolisidonnaiset roolikäsitykset. Vaikka osa perhevapaista on suunniteltu siten, että vapaan voi käyttää kumpi tahansa lapsen vanhemmista, mielletään muun muassa vanhempainvapaa kuitenkin yleisesti äitiysloman jatkeeksi. Koska perhevapaiden käyttö ei jakaudu vanhempien kesken tasaisesti, jäävät perhevapaa-kustannukset edelleen suurimmaksi osaksi naisvaltaisten alojen työnantajien kannettavaksi. Yksityistä sektoria koskevat tutkimukset kuitenkin osoittavat, etteivät työnantajalle perhevapaiden käytöstä aiheutuvat suorat kustannukset loppujen lopuksi ole kovin suuri rasite työnantajalle, sillä perhevapaapäiviä on yrityksissä vuotta kohden keskimäärin melko vähän. Naisvaltaisilla aloilla perhevapaita pidetään kuitenkin miesvaltaisiin aloihin nähden jopa kaksinkertainen määrä, jolloin myös näiden työnantajatahojen kustannusrasite on miesvaltaisten alojen työnantajatahoja huomattavasti korkeampi. Lisäkustannuksia aiheutuu työnantajalle myös välillisesti. Perhevapaat ja niiden käyttö liittyvät edellä esitetysti olennaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseen ja syrjintään. Sukupuolten välisen tasa-arvon tulisikin toteutua sekä naisten asemassa työmarkkinoilla, että miesten asemassa perheen sisällä. Tasa-arvo voidaan kuitenkin ymmärtää monella tavalla, sillä tasa-arvon käsite on muuttuva ja moniulotteinen, kuten monet muutkin yhteiskunnan keskeiset käsitteet. Tasa-arvona voidaan yhtä aikaa pitää niin yksilöiden yhdenvertaisuutta lain edessä, positiivisia toimia tasa-arvon toteuttamiseksi kuin myös miehiä ja naisia yhteiskunnassa eri tavoin kohtelevien järjestelmien muuttamista. Muodollinen tasa-arvo ei kuitenkaan riitä, vaan tosiasiallinen tasa-arvo edellyttää myös lopputulosten tasa-arvoa. Muun muassa tasa-arvo-oikeus ja tasa-arvopolitiikka pyrkivätkin sellaisten olosuhteiden muuttamiseen, jotka estävät tasa-arvon toteutumista. Tutkimuksessa tarkastellaan työn otsikon mukaisesti perhevapaajärjestelmää sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan siihen, voidaanko nykymuotoisia perhevapaasäännöksiämme pitää muodollisesti tasa-arvoisina, mahdollistavatko perhevapaasäännöksemme myös lopputulosten tasa-arvon toteutumisen, sekä minkälaisin keinoin sukupuolten välistä tasa-arvoa on perhevapaiden osalta pyritty edistämään. Vaikka perhevapaista on keskusteltu erityisesti tasa-arvopolitiikan alalla jo pitkään, ei perhevapaita koskevaa tietoainesta ole saatavilla kovinkaan mittavasti. Perhevapaita koskevaa tutkimusta on viime vuosina tullut lisää, mutta saatua ainesta ei ole perustilastointia lukuun ottamatta organisoitu. Pääasiallisina lähteinä tutkimuksessa on käytetty voimassa olevaa oikeutta ja sitä koskevaa oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Tutkimusmenetelmä on tältä osin lainopillinen eli oikeusdogmaattinen lähestymistapa. Koska perhevapaita koskevaa tasa-arvokeskustelua on käyty myös muualla, kuten Ruotsissa, sekä EU:n tasolla, ei näissä keskusteluissa esiin tulleita näkökulmia voida jättää vaille huomiota. Perhevapaisiin liittyviä tasa-arvo- ja syrjintäkysymyksiä sekä vapaiden jakautumista vanhempien kesken, ei voida tarkastella myöskään ilman empiiristä tutkimusaineistoa. Tutkimus sisältääkin viittauksia erilaisiin empiirisiin tutkimuksiin perustuviin aineistoihin ja niissä esiteltyihin tutkimustuloksiin.
  • Korkeakoski, Milla (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa RL 17:1a – Osallistuminen järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan ja ajallinen ulottuvuus suhteessa päärikokseen tarkastellaan rikoslain 17 luvun 1a §, joka kriminalisoi osallistumisen järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. EU-oikeudellisen velvoitteen täytäntööpanemiseksi säädetty osallistumiskriminalisointi poikkeaa kansallisen rikosoikeusjärjestelmän yleisistä opeista laajentamalla osallisuusvastuuta siitä, miten osallisuus on perinteisesti kansallisella tasolla ymmärretty. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälainen toiminta on säädetty rangaistavaksi rikoslain 17 luvun 1a §:ssä ja miten säännöstä on tulkittu lain soveltamistilanteissa. Erityisesti tutkielmassa etsitään vastausta oikeustilaltaan epäselvään kysymykseen, tuleeko osallistumiskriminalisoinnin tarkoittama osallistuminen tapahtua ennen säännöksen edellyttämää järjestäytyneen rikollisryhmän tekemää päärikosta vai pidetäänkö rangaistavana yhtä lailla sitä kun osallistuminen tapahtuu tehdyn päärikoksen jälkeen. Tutkielmassa tarkastelu toteutetaan lainopillista tutkimusmenetelmää käyttäen. Lähdeaineistona käytetään kansainvälisiä sopimuksia, lainvalmisteluasiakirjoja ja oikeustapauksia. Oikeuskirjallisuuden puolelta päälähteenä toimii Sanna Palon väitöskirja Järjestäytyneet rikollisryhmät ja rikosvastuu. Tutkielman alussa selvitetään osallistumiskriminalisoinnin saattaminen osaksi kansallista rikoslakia. Tämän osalta huomioidaan säännöksen tulkintaan vaikuttavat kansainväliset sopimusinstrumentit kuten Neuvoston puitepäätös järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta sekä kansallinen lainvalmistelu unohtamatta vuonna 2015 voimaan tullutta järjestäytyneitä rikollisryhmiä koskevien rikoslain säännösten yhtenäistämiseksi annettua lainvalmistelua. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään osallistumiskriminalisoinnin tunnusmerkistöön. Tutkielmassa selviää, että osallistumisrikoksen soveltamisala on varsin kapea rajapintojen kulkiessa rikosoikeudellisesti rankaisemattoman käyttäytymisen ja rikoslain 5 luvun perinteistä osallisuutta koskevien säännösten välimaastossa. Osallistumiskriminalisoinnissa kyse on kaukaisemmasta myötävaikuttamisesta koskien järjestäytyneen rikollisryhmän rikollista toimintaa yleisemmällä tasolla. Osallistumisen on liityttävä rikollisryhmän rikolliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on tehdä vähintään yksi vakava rikos ja lisäksi edellytetään, että tällainen vakava rikos myös tehdään. Tutkielmasta käy ilmi, että osallistumiskriminalisoinnin soveltaminen on jäänyt oikeuskäytännössä varsin harvinaiseksi. Yli kymmenen vuoden ajan rikoslain 17 luvun 1a §:ssä vaikuttaneesta osallistumisrikoksesta ei ole tutkielman kirjoittamisen hetkellä tiettävästi ensimmäistäkään lainvoimaista syyksilukevaa tuomiota. Varsin haastavan osallistumiskriminalisoinnista on tehnyt osallistumistoiminnan suhde rikollisryhmän rikolliseen toimintaan sekä erityisesti osallistumisen suhde säännöksessä edellytettyyn rikollisryhmän parissa tehtävään vakavaan rikokseen, päärikokseen. Tämä niin sanotun aksessorisuusvaatimuksen lisääminen osallistumisrikoksen tunnusmerkistöön on tehty kansallisen lainsäätäjän toimesta tarkoituksena liittää vierasperäinen kriminalisointi paremmin kansalliseen rikosoikeusjärjestelmään. Päärikosta koskevan vaatimuksen on katsottu parantavan osallistumisrikoksen ennakoitavuutta ja täsmällisyyttä. Tutkielman lopulla päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan osallistumiskriminalisointia tulisi tulkita siten, että osallistumisen katsottaisiin ajallisesti täyttyvän ennen päärikosta. Näkökulmaa perustellaan rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen, lainkäytön ennakoitavuuden sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan nimissä.
  • Kitinoja, Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee lapsen tapaamisoikeutta lapsen edun ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tapaamisoikeudesta säädetään laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983, Lapsenhuoltolaki). Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeutta perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin tapaamisoikeuden soveltamisalaa koskien. Tapaamisoikeus on lapselle kuuluva oikeus tavata sitä vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Tapaamisoikeutta koskevan säännöksen soveltamisala on siis rajattu koskemaan ainoastaan lasta ja hänen lainmukaisisa vanhempiaan. Lainmukaisten vanhempiensa lisäksi lapsella saattaa kuitenkin olla elämässään myös muita erityisen läheisiä henkilöitä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi lapsen isovanhemmat, muut sukulaiset sekä sosiaaliset vanhemmat, kuten äiti- tai isäpuoli. Tapaamisoikeuden rajattu soveltamisala voi joissain tapauksissa olla ongelmallista lapsen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta, etenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvatun perhe-elämän suojan kannalta. Lisäksi lapsen edun periaatteen mukaisesti lapselle on turvattava olemassa olevat läheiset ihmissuhteet. Lain mukaan vanhemmilla on velvollisuus myötävaikuttaa lapsen oikeuksien toteutumiseen. Tämän lisäksi kansainvälisten sopimusten mukaan myös valtion on tarvittaessa aktiivisin toimin suojattava lapsen oikeuksia. Myös lapsen etu -periaatteesta ja sen huomioon ottamisesta lasta koskevassa päätöksen teossa on säädetty niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Tutkimuksessa nostetaan esiin nykyinen lainsäädäntömme lapsen tapaamisoikeuden suhteen sekä erityisesti valtion velvollisuus lapsen ihmisoikeuksien ja lapsen edun turvaajana. Tutkielmassa verrataan lapsenhuoltolain mukaista tapaamisoikeutta myös lastensuojelulakiin, joka on toinen kansallisesti merkittävä säädös lasten oikeuksien näkökulmasta. Lastensuojelulain mukainen tapaamis- ja yhteydenpito-oikeus koskee lapsen vanhempien lisäksi myös muita lapselle läheisiä henkilöitä. Näin ollen lastensuojelulaissa lapsen oikeus perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin on huomattavasti laajempi sekä perus- ja ihmisoikeus myönteisempi kuin lapsenhuoltolaissa. Viimeisten vuosikymmenten ainakana ihmisoikeudet ovat olleet yksi merkittävimmistä muutoksentekijöistä kansallisessa oikeudessamme. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä voidaan pitää melko vanhana sen suhteen, että se on säädetty jo 1980-luvulla, aikana jolloin Suomi ei esimerkiksi vielä ollut allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimusta eikä sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Vanha lastensuojelulaki tuli voimaan samana vuonna lapsenhuoltolain kanssa, ja se on uudistettu 2000-luvun lopulla perusteenaan muun muassa saattaa lainsäädäntö vastaamaan paremmin voimassa olevaa perus- ja ihmisoikeussääntelyä. Lapsenhuoltolainkin uudistaminen on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, joka sisältää muun muassa lapsen huolto- ja tapaamisoikeuslainsäädännön uudistuksen.
  • Raninen, Maija (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielmassa määritellään mitä korvaava työ on. Sillä tarkoitetaan sitä, että työntekijä tekee työkykynsä mukaisia kevennettyjä työtehtäviä olleessaan työkyvytön tekemään työsopimuksensa mukaisia työtehtäviä. Aiheeseen liittyviä termejä ovat esimerkiksi, kevennetty, mukautettu ja korvaava työ. Tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä korvaava työ on ja milloin sen teettämisedellytykset täytyvät. Tutkielman tavoitteena on selventää korvaavaan työhön liittyviä epäselvyyksiä, esimerkiksi milloin työntekijällä on velvollisuus tehdä korvaavaa työtä ja mikä on korvaavan työn suhde TSL 2: 11 §:n säädökseen. Tutkielman metodi on lainopillinen, mutta lopussa annetaan De lega feranda- tyyppisiä suosituksia korvaavan työn säätelyn kehittämiseksi. Lainsäädännössämme ei ole termiä korvaava työ. Termejä ei ole määritelty lainsäädännössä vaan ne ovat vakiintuneet käytännön työelämän kautta ja esimerkiksi joihinkin työehtosopimuksiin on otettu korvaavaa työtä koskevia määräyksiä. Korvaavasta työstä ei säädetä työlainsäädännössä mutta työsopimuslain 2: 11 §:ssä säädetään työntekijän oikeudesta palkalliseen sairauslomaan. Kysymys on semidispositiivisesta säädöksestä, josta voidaan sopia TSL 13: 7 §.n nojalla toisin. Tämä tarkoittaa sitä, että korvaavaa työtä koskevia määräyksiä on voitu ottaa työehtosopimuksiin. Joihinkin yleissitoviin työehtosopimuksiin on otettu määräyksiä korvaavasta työstä. Tälläisillä määräyksillä on voitu sopia esimerkiksi korvaavan työn käytöstä ja edellytyksistä. Tutkielmassa käsitellään myös korvaavan työn mallin käyttöönoton edellytyksiä käytännön näkökulmasta, kuten yhteistoimintavelvoitetta ja työterveyshuollon roolia. Työssä käsitellään myös korvaavan työn haasteita, kuten työntekijän yksityisyyden suojaan liittyviä kysymyksiä. Tutkielmassa käsitellään myös korvaavan työn työtehtävien sisältöä ja korvaavasta työstä maksettavaa palkkaa, sekä lyhyesti korvaavan työn suhdetta osasairauspäivärahaan. Korvaavan työn käyttöönotto on lisääntynyt viime vuosien aikana yrityksissä ja korvaavaan työhön liittyvä oikeustila on paikoin epäselvä. Olisi tarkoituksenmukaista pohtia tulisiko korvaavasta työstä mahdollisesti sopia laajemmin työehtosopimuksin. Mikäli nykyinen järjestelmä, jossa työntekijä ja työnantaja voivat myös sopia korvaavasta työstä pidetään voimassa, tulee pohtia miten korvaavan työn malli saataisiin toimimaan. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että työntekijä voidaan velvoittaa korvaavaan työhön tilanteessa, jossa työehtosopimukseen, jota sovelletaan työntekijän työsuhteeseen on otettu korvaavaa työtä koskevia määräyksiä. Lisäksi edellytetään, että muut edellytykset ovat kunnossa. Lääkärinlausunto on asiantuntijalausunto, jossa arvioidaan työntekijän työkykyä. Korvaava työ edellyttää aina, että työntekijä ei ole täysin työkyvytön, vaan työkykyä on rajatusti jäljellä. Korvaavan työn malli nojautuu pitkälti työkyvyn arviointiin, joten tutkielmassa on pyritty määrittelemään käsitteet sairaus, tapaturma, työkyky ja korvaava työ kattavasti. Tilanteessa, jossa työntekijään ei sovelleta sellaista työehtosopimusta, jossa olisi määräyksiä korvaavasta työstä tai, eikä korvaavasta työstä ole sovittu työsopimuksella tai muuten työntekijän kanssa, ei korvaavana työnä voida teettää sellaisia työtehtäviä, jotka eivät kuulu työntekijän tavanomaiseen vakiintuneeseen työnkuvaan tai työsopimuksen mukaiseen työnkuvaan. Oikeuskäytännön perusteella työnantajalla on oikeus velvoittaa työntekijä TSL 3: 1 §:ssä säädetyn direktio-oikeuden nojalla korvaavaan työhön tilanteessa, missä työntekijän työkykyä on jäljellä ja työntekijä voi suorittaa työsopimuksensa mukaisia tehtäviä korvaavana työnä. Mikäli työntekijä kieltäytyy tästä, on oikeuskäytännössä katsottu, että oikeutta sairausajanpalkkaan ei ole. Mikäli korvaava työ pitäisi sisällään muita kuin työntekijän tavanomaiseen työnkuvaan kuuluvia tehtäviä, tulee korvaavasta työstä sopia, eikä siihen voida yksipuolisesti velvoittaa, sillä työntekijän ollessa työkyvytön työsopimuksensa mukaiseen työhön on hänellä oikeus sairausajan palkkaan TSL 2: 11 §:n nojalla.
  • Lehtomäki, Emma-Helinä (University of Helsinki, 2015)
    Pääomasijoittaminen ja muihin vaihtoehtoisiin sijoitusrahastoihin sijoittaminen on aikaisemmin ollut Suomessa sekä Ruotsissa lailla sääntelemätön sopimusvapauden piiriin kuuluva ala. Finanssikriisin jälkimainingeissa säädettiin niin kutsuttu AIFMD-direktiivi ja sen johdosta uudet kansalliset lait, jotka toivat vaihtoehtoiset sijoitusrahastot sääntelyn piiriin. Nämä lait sääntelevät myös sitä miten vaihtoehtoisia sijoitusrahastoja voi markkinoida ja asettavat siihen liittyviä edellytyksiä sekä vaihtoehtorahaston hoitajalle että sijoittajalle. Kaikki toimijat eivät voi markkinoida kaikkia vaihtoehtorahastoja kaikille erilaisille sijoittajille. Markkinoinnin sallittavuus on molemmissa maissa riippuvainen sekä sijoittajan sijoittajaluokituksesta että siitä, onko vaihtoehtorahaston hoitajalla toimilupa vai onko se rekisteröitynyt. Toimiluvalla markkinointimahdollisuudet ovat laajemmat kuin mitä rekisteröityneellä toimijalla, sillä pääsäännön mukaan vain toimiluvan saanut vaihtoehtorahaston hoitaja saa markkinoida hoitamiaan rahastoja ei-ammattimaisille sijoittajille. Sijoittajat on molempien maiden lainsäädännössä jaoteltu kahteen pääryhmään, ammattimaisiin ja ei-ammattimaisiin. Näistä ryhmittelyistä on säädetty vaihtoehtoisia sijoitusrahastoja koskeviin erilaisia poikkeuksia. Osa poikkeuksista koskee sijoittajaa, kuten minimisijoitussummaa ja osa markkinoitavan rahaston erityispiirteitä kuten sijoituskautta. Suomessa pääsäännöstä saa hakea poikkeuslupaa Finanssivalvonnalta. Sijoittajaluokitus on peräisin muusta lainsäädännöstä eikä se täysin ongelmitta sovi sellaisenaan esimerkiksi pääomasijoitustoimintaan, jossa on paljon sijoittajia jotka kuuluvat pikemminkin ammattimaisen ja ei-ammattimaisen sijoittajan välimaastoon, esimerkkinä säätiöt. Erityisesti rekisteröidyt pääomasijoittajat voivat kohdata ongelmia, kun vanhoille, hyvinkin pitkäaikaisille sijoittajille ei voi markkinoida uusia, aukeavia pääomarahastoja. Tämä ongelma on tiedostettu sekä Suomen että Ruotsin lainsäätäjän toimesta, mutta se on ratkaistu eri tavoin. Kumpikaan ratkaisu ei ole täysin ongelmaton eikä yksiselitteinen. Lainsäädännön selkeyttäminen ja itsesääntelyä laativan tahon tulkintaa ohjaavan linjauksen laatiminen ovat esitettyjen ratkaisujen joukossa.
  • Valkjärvi, Annamari (University of Helsinki, 2015)
    Pääsääntöisesti tietoa ei voi omistaa eli tietoon ei kohdistu yksinoikeuksia. Osa tietoon kohdistuvista intresseistä on kuitenkin perusteltuja ja ne voivat rajattuina saada myös lainsäädännön suojaa. Tällainen suojattu intressi on yksityishenkilöillä heidän omia tietojaan kohtaan. Vastaavasti taho, joka on kerännyt ja järjestänyt datan tietokannaksi, saa tekijänoikeuslain nojalla suojaa tietokannalle. Tilanteissa, joissa samaan tietoon, kuten henkilötietoihin, kohdistuu useamman osapuolen perusteltu intressi, tulee punnittavaksi, miten lailla suojatut intressit suhtautuvat toisiinsa ja miten niitä punnitaan toisiaan vasten tai sovitetaan yhteen. Tutkielman tavoitteena on tarkastella henkilötietoja sisältävää tietokantaa ja sitä, millaisia oikeuksia siihen tekijänoikeuslain ja henkilötietolain nojalla kohdistuu sekä miten nämä oikeudet samaan tietokantaan kohtaavat ja ovat yhdistettävissä. Tietokannan haltijan taloudellisiin intresseihin kuuluu kertyvien henkilötietojen hyödyntäminen, luovuttaminen ja jopa myyminen, kun taas yksityishenkilöiden intressissä ja tiedollisen itsemääräämisoikeuden nojalla on oikeus itse päättää kuka hänen yksityisiä tietoja käsittelee ja minne niitä luovutetaan. Kollisio syntyy siis tietokantasuojan haltijan investoinnin suojaamisen ja tietokannan hyödyntämisoikeuden ja toisaalta henkilön tiedollisen itsemääräämisoikeuden ja yksityisyyden suojan välille. Immateriaalioikeudellisesta oikeudenomistajasta tulee henkilötietolain mukainen rekisterinpitäjä silloin, kun tietokantaan sisältyy henkilötietolain mukaisia henkilötietoja. Immateriaalioikeudellisen tietokantaoikeuden haltijan velvoitteet määräytyvät tällöin henkilötietolaista. Käytännössä tietokantaan kohdistuvat immateriaalioikeudet eivät anna erityistä hyödyntämisoikeutta tietokantaan, vaan tietokannan hyödyntämisen tulee tapahtua joka tapauksessa tietosuojasääntelyn asettamissa puitteissa. Punnittaessa tekijänoikeuslaista juontuvia oikeuksia ja henkilötietolaista juontuvia oikeuksia vastakkain, tekijänoikeuslain antamat oikeudet määrätä tietokannasta siis väistyvät henkilötietolain mukaisten oikeuksien tieltä, mikäli näiden välillä on ristiriita.