Oikeustieteellinen tiedekunta


Recent Submissions

  • Lapinsuo, Iida (Helsingin yliopisto, 2017)
    In this Master’s thesis, I study sexual violence that was committed during the Yugoslav Wars in the 1990s. The objective of this writing is to research how the incidence of wartime rape in the Yugoslav Wars, and in particular, the founding of the International Criminal Tribunal for the former Yugoslavia (the ICTY) by the United Nations to prosecute and try individuals responsible for serious violations of international humanitarian law since 1991, and the precedents of the ad hoc tribunal, shaped both the theory and praxis of international law. Of all grave breaches of human rights and war crimes, I have chosen to focus on examining the changes that the prosecuting of wartime rape in the ICTY brought about in relation to how genocide and ethnic cleansing are now understood. For this purpose, I first report how rape was used as a weapon of warfare in the Yugoslav Wars; its incidence; and, to shed some light on the motives of these atrocities, I briefly review the history of the relations of the West Balkans nations and the escalation of political tensions and racial propaganda that broke out into armed conflicts. To describe the shift in international law that the ICTY case law produced, I outline the status quo prior to the founding of the tribunal in 1993. The Bosnian War in 1992–1995 and the Kosovo War in 1998-1999 are at the center of this study, as most wartime sexual violence was reported in these conflicts, and they are therefore the scenes of the ICTY cases involving charges of sexual violence. I explore how declaring politically and militarily motivated wartime sexual violence to be ethnic cleansing and genocide – essentially, giving the crimes the names of grave breaches of human rights – reflect the reality of war, revealing how wartime rape serves macro ambitions instead of individual perpetrators’ perversions, as well as de facto victimhood in war besides fallen combatants. I will demonstrate how the ICTY prosecutions signified army and political leaders’ individual accountability for grave breaches of human rights for the first time since the Nuremberg trials in 1945-1946, and how witness statements prove that wartime sexual violence was indeed committed under the protection or even direct command of superiors. I touch briefly the critique that the shift in discourse from individual rapes during conflicts to sexual violence as a weapon of war has received in academic writing. I also assess the international political and military response to the Kosovo War in the light of the failure to prevent the large-scale atrocities in the Bosnian War. Lastly, I review the implications and shortcomings of the ICTY’s work in the eyes of different former Yugoslav ethnic groups. The approach of this thesis has been influenced by victimology and law and gender studies, and carries feminist undertones.
  • Aro, Henrik (Helsingin yliopisto, 2018)
    Osakkeenomistajan tosiasiallinen valta-asema osakeyhtiössä muodostuu osakkeen tuottamien muodollisten hallinnoimisoikeuksien lisäksi epämuodollisesta valta-asemasta, jonka avulla merkittävä osakkeenomistaja voi taivuttaa osakeyhtiölakiin perustuvaa osakeyhtiön teoreettista hallintorakennetta. Epämuodollisen vallankäytön taustalla on usein osakkeenomistajan mahdollisuus vaikuttaa yhtiön hallituksen kokoonpanoon tai osakkeenomistajien ja hallituksen jäsenten muut taloudelliset ja sosiaaliset suhteet. Tutkielman tarkastelun kohteena on merkittävä osakkeenomistaja, jolla ei ole muodollisjuridista asemaa yhtiön hallituksessa. Muodollisjuridisen aseman puuttuminen voi johtua esimerkiksi osakkeenomistajan henkilökohtaisista preferensseistä tai siitä, että osakkeenomistaja on oikeushenkilö. Tällaisen osakkeenomistajan epämuodollinen vallankäyttö aiheuttaa haasteita yhtiöoikeudelliselle vahingonkorvausvastuulle, sillä osakeyhtiölain vastuu- ja vahingonkorvausnormisto rakentuu yhtiön toimielinten tehtävien ja toimivaltajaon pohjalle. Tutkielmassa yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta arvioidaan päämies-agenttiteorian näkökulmasta. Tutkielman keskeinen teoreettinen teesi on, että merkittävän osakkeenomistajan epämuodollisesta vallankäytöstä aiheutuu johdon ja osakkeenomistajien välisen päämies-agenttisuhteen merkityksen heikentyminen ja vastaavasti muiden yhtiöön yleensä liitettyjen päämies-agenttisuhteiden merkityksen voimistuminen. Jotta epämuodollisesta vallankäytöstä seuraisi ainoastaan päämies-agenttisuhteista aiheutuvien agenttikustannusten allokoituminen uudelleen eikä kokonaisagenttikustannusten nouseminen, osakkeenomistajan vahingonkorvausvastuun on taivuttava myös epämuodollisesta vallankäytöstä aiheutuviin haasteisiin. Tutkielmassa tarkastellaan osakkeenomistajan yhtiöoikeudellista vahingonkorvausvastuuta ensinnäkin sellaisista vahingoista, jotka ovat aiheutuneet osakkeenomistajan ohjailtua tai painostettua hallitusta tai hallituksen jäsentä rikkomaan yhtiöoikeudellisia velvollisuuksiaan. Tutkielmassa havaitaan, että OYL 22:2 kestää tämän kaltaisissa tilanteissa eri yhtiö- ja vahingonkorvausoikeudellisten tavoitteiden ristipaineen hyvin. Toisaalta tutkielmassa tarkastellaan tilanteita, joissa osakkeenomistaja tosiasiassa toimii kuin hallituksen jäsen eikä ainoastaan tyydy vaikuttamaan hallituksen toimintaan. Tutkielmassa havaitaan, että tällaisissa tilanteissa osakkeenomistajan osakkeenomistaja status on tietyin reunaehdoin mahdollista sivuuttaa siten, että osakkeenomistaja samastetaan yhtiön muodollisjuridiseen johtoon. Tapauskohtaisen samastamisen seurauksena osakkeenomistajan vahingonkorvausvastuuta voidaan ja myös tulee arvioida OYL 22:1:n perusteella. Tutkielmassa havaitaan, että osakeyhtiölain vahingonkorvausvastuunormisto vastaa päämies-agenttiteorian valossa melko hyvin niihin haasteisiin, jotka aiheutuvat merkittävän osakkeenomistajan epämuodollisesta vallankäytöstä. Tietyissä konsernitilanteissa epämuodollisesta vaikuttamisesta aiheutuvien kokonaisagenttikustannusten hillitseminen edellyttäisi kuitenkin tutkielmassa havaitulla tavalla emoyhtiön johdon yhtiöoikeudellisen vahingonkorvausvastuun mahdollisuutta. Emoyhtiön johdon vahingonkorvausvastuun tarkastelu on kuitenkin rajattu tutkielman ulkopuolelle.
  • Gunst, Helena (Helsingin yliopisto, 2017)
    The decisions of everyday life are to an increasing extent made by a new deciding force: the proprietary algorithm. The information society of today is a “world of automatic decision-making”, as more and more decisions are delegated to automatic systems which are able to process data and make decisions, often with little supervision from human decision-makers. Such automated decision-making presents an interesting dichotomy of interests: the companies that develop the algorithms and data processing mechanisms have an interest in keeping them protected and hidden from competitors, while individuals have a vested interest in getting insight into, and understanding of, how decisions based on their personal data are being made. This thesis sets out to analyze this conflict, looking to answer how data protection rights to a transparent processing of personal data can be reconciled with trade secret rights in automated decision-making. The topic is studied from an EU point of view with legal dogmatism as the methodological base, and the main research question is divided into three parts corresponding with the chapters of the thesis. Firstly, the data protection rights to a transparent processing of personal data are as regards automated decision-making are reviewed. The main rights relating to the transparent processing of personal data are found in the notification obligations, access rights and safeguards relating to automated decision-making of the upcoming General Data Protection Regulation, and the rights are also collectively referred to as the “right to explanation”. The analysis in the chapter shows multiple ambiguities and gaps, leaving the scope of the rights unclear and to be further clarified in case law and through guidance by data protection authorities. The multiple requirements and the ambiguous nature of the right to an explanation results in that it allows both data subjects and trade secret holders to read the right in a favorable way to their own interests, giving rise to a significant legal uncertainty. Secondly, the trade secret rights behind automated decision-making are analyzed. Trade secret law offers a wide protection for various types of data processing algorithms and methods a private company may use in the automated processing of personal data. As regards the protection of such information in the light of data subject transparency rights, the most crucial interest of trade secret holders is to ensure that sufficient steps are taken to keep the information secret. This interest is jeopardized by the obligations on companies to meet the requirements of data subject transparency rights, since a disclosure to a large amount of data subjects could render the information generally known, losing its trade secret status. While trade secret rights may function as one of companies’ main ways of limiting the applicability of the right to explanation, the General Data Protection Regulation also makes clear that trade secret rights cannot be the base for refusing data subjects all information. Thus, data controllers must walk a fine line between meeting their data protection obligations while simultaneously keeping their data processing methods secret. Lastly, a balancing exercise is conducted in order to analyze how the conflicting rights in automated decision-making can be balanced and reconciled. The analysis of the balancing norms of the Trade Secrets Directive and the General Data Protection Regulation shows a contradictory situation that affirms both a precedence of trade secrets on data protection rights, as well as a precedence of data protection rights on trade secrets. Ultimately, a slight preference for data protection rights is seen. However, national legislation and case law on the previous right of access under the Data Protection Directive shows another reality where trade secret rights have a strong restricting factor on any transparency rights of data subjects. It remains to be seen whether the reinforced rights of the General Data Protection Regulation might embolden national legislators and courts to implement a more transparency-friendly approach in which trade secrets are given less protection when compared to the right to an explanation. Until then, the possibilities of the right to an explanation to enhance transparency in automated decision-making must be viewed with certain disbelief, due to the ambiguity of the right itself and the strong restricting nature of trade secret rights. As a consequence, solutions for reconciliation must be found elsewhere, and the thesis concludes by presenting three alternative approaches to reconciling the rights in order to enable a functioning transparency in automated decision-making.
  • Aalto, Amanda (Helsingin yliopisto, 2018)
    Perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen tarkoituksena on edistää yritysten sukupolvenvaihdoksia. Perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen saaminen edellyttää, että luovutuksensaaja jatkaa yritystoimintaa lahjana tai perintönä saadussa yhtiössä vähintään viiden vuoden ajan luovutuksen jälkeen. Tutkielman tavoitteena on selvittää, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä yritystoiminnan jatkamisena erityisesti sen henkilökohtaisen osallistumisen elementin näkökulmasta, eli riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Korkein hallinto-oikeus on vero-oikeutta koskevassa ratkaisukäytännössään alkanut yhä enenevissä määrin soveltaa siviilioikeuden määritelmiä niiden siviilioikeudellisessa merkityksessä. Tämä on havaittavissa myös perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennusta koskevissa ratkaisuissa, joissa korkein hallinto-oikeus on verolainsäädännön lisäksi viitannut suoraan osakeyhtiölakiin. Yhtiöoikeus on siten tärkeässä asemassa myös tässä tutkielmassa. Osakeyhtiölaista ja muusta yhtiöoikeudesta saatavien määritelmien sekä lain esitöiden avulla selvitetään, mitä pidetään perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellyttämänä riittävänä osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen. Tutkielmassa havainnoidaan, mitä pidetään osakeyhtiölain ja muun yhtiöoikeudellisen sääntelyn valossa yritystoiminnan johtamisena, ja miten nämä määritelmät soveltuvat perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimukseen. Tutkielmassa selvitetään oikeuskäytännön avulla yhtiöoikeuden vaikutusta perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen jatkamisvaatimuksen edellytysten täyttymisen arviointiin. Tutkielmaan otetut oikeustapaukset koskevat pääosin yritystoiminnan jatkamista tilanteissa, joissa luovutuksensaaja ei tulisi toimimaan luovutettavan yhtiön hallituksen jäsenenä tai toimitusjohtajana. Tutkielmassa käytetyistä oikeustapauksista voidaan tehdä se johtopäätös, että osakeyhtiölain pakottavista säännöksistä ei voida poiketa perintö- ja lahjaverolain 55 §:n sukupolvenvaihdoshuojennussäännöstä sovellettaessa. Oikeustapauksista huomataan myös se, että perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten täyttymistä arvioitaessa kiinnitetään huomiota vero- ja yhtiölainsäädännön lisäksi myös yhtiökäytäntöön ja itsesääntelyyn. Yhtiökäytännön ja itsesääntelyn huomioiminen käy ilmi esimerkiksi siitä, että yhtiön johtoryhmässä toimimista pidetään sellaisena henkilökohtaisena osallistumisena yritystoiminnan johtamiseen, että sukupolvenvaihdoshuojennuksen edellytysten voidaan katsoa täyttyvän. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisuista löytyy kuitenkin myös huomautettavaa, sillä hallintoneuvoston jäsenyyttä ei sen osakeyhtiölaissa määritellystä johtoasemasta huolimatta pidetä yritystoiminnan jatkamisena, vaikka esimerkiksi toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyyttä pidetään yritystoiminnan jatkamisena. Toisen samaan konserniin kuuluvan yhtiön hallituksen jäsenyys rinnastuu läheisemmin hallintoneuvoston jäsenyyteen kuin lahjana tai perintönä saatavan yhtiön hallituksen jäsenyyteen, sillä kummassakaan asemassa toimivalla ei ole tämän asemaan perustuvaa oikeutta edustaa lahjana tai perintönä saatavaa yhtiötä.
  • Salo, Asta (Helsingin yliopisto, 2017)
    The need for data protection emerged during the development of information technology in the 1960’s when the automatic gathering of personal data became a possibility. Since then, the possibilities to collect and store data has grown exponentially. The international community recognized the need for a unified data protection regime when cross border data transfers became more commonly used in the economic sphere. During the past decades, since the emergence of cross-border data protection, the world has changed drastically, creating numerous new fields of use for personal data. The globalisation of the world economy has increased due to drastic advancements in new technologies. The EU has, ever since the revolution of the internet, tried to unify the rules on data protection within its Member States. The responsibility the EU has of protecting its citizens’ right to privacy does not however end at the borders of the union. The EU needs to ensure that the same adequate level of protection is upheld when data is transferred across the borders of the EU. The ruling in the Schrems case underlined the responsibility of the EU to ensure adequate protection even outside its jurisdiction. The main question of this thesis is to analyse the validity of the current transfer mechanism, the Privacy Shield, when transferring personal data from the EU or the EEA to the USA. The aim of this thesis is to analyse how the current framework has created a stronger protection of personal data of data subjects within the EU, with the ruling of the CJEU on the Safe Harbour in mind. Furthermore, the aim also to evaluate whether the current framework will hold up against the level of adequacy set by the General Data Protection Regulation (GDPR) as the Privacy Shield was originally drafted with the level of adequacy laid down by the Directive 95/46/EC as a benchmark. The main findings of this thesis are, that while the emergence Privacy Shield has helped to promote the importance the protection of personal data when it is transferred outside the territorial scope of the EU, it has failed to provide adequate safeguards in certain aspects. The main aspects where the Privacy Shield has failed to provide adequate safeguards are the access to personal data by U.S. authorities and to provide effective legal remedies. The Privacy Shield could become the function framework it was set out to be, but without a common goal and a common understanding of what lies at the bottom of the issues, the EU and the USA will continue to struggle in creating a binding and enforceable framework that works. The underlying issue seems to be as much of a political nature than of a regulatory one.
  • Lindfors, Iida (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tutkielmassa tarkastellaan kansallisten kilpailurikkomuspäätösten vaikutuksia SEUT 101 tai 102 artiklan sekä kilpailulain (948/2011) 5 tai 7 §:n rikkomiseen perustuvissa kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä Suomessa. Kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain (1077/2016) 3.1 §:n mukaan vahingonkorvausasiaa käsittelevän tuomioistuimen on otettava lainvoimaisessa Kilpailu- ja kuluttajaviraston, markkinaoikeuden tai korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä todettu kilpailuoikeuden rikkominen ratkaisunsa perustaksi. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä edistää oikeusvarmuutta ja vahvistaa vahinkoa kärsineiden kantajien asemaa keventämällä näiden todistustaakkaa kilpailurikkomuksen olemassaolon toteennäyttämisen osalta. Kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus on merkittävä prosessiekonominen edistysaskel kilpailuoikeudellisten vahingonkorvausprosessien tehostamisessa. Sitovan vaikutuksen laajuus on kuitenkin katsottu epäselväksi. Tutkielma vastaa oikeusdogmaattisen tutkimusmetodin avulla kysymykseen siitä, missä laajuudessa vahingonkorvausasian vastaaja voi Suomessa tulla sidotuksi kansalliseen kilpailurikkomuspäätökseen kilpailuoikeudellisen seurannaiskanteen yhteydessä. Kysymys kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen laajuudesta on olennainen, sillä se määrää merkittävällä tavalla päätökseen sidotun elinkeinonharjoittajan asemasta myöhemmissä vahingonkorvausoikeudenkäynneissä. Tutkimuskysymykseen vastaaminen edellyttää erilaisille kilpailurikkomuspäätöksille annettavan sitovan vaikutuksen ja suomalaisessa oikeusjärjestelmässä vakiintuneen oikeusvoimavaikutuksen periaatteen systematisointia ja tulkintaa sekä hallintolainkäytön oikeusturvakeinojen kriittistä tarkastelua kilpailuvahinkodirektiiville asetettujen tavoitteiden valossa. Tutkielmassa tarkastelun keskiössä ovat Suomessa annetut kilpailurikkomuspäätökset. Tutkielmassa todetaan, että kansallisen täytäntöönpanojärjestelmän ominaispiirteistä johtuen sitovan kilpailurikkomuspäätöksen muodostumishetken määritteleminen on riippuvainen annetun päätöksen tyypistä. Kilpailulain 9 §:n mukainen lopettamismääräyksen tai toimitusvelvoitteen sisältävä kilpailurikkomuspäätös voi muodostua sellaisenaan sitovaksi, ellei päätökseen haeta muutosta. Sen sijaan lain 12 §:n mukainen seuraamusmaksuesitys saa sitovan vaikutuksen aikaisintaan markkinaoikeuden seuraamusmaksuasiassa antamalla päätöksellä. Tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätöksiä, jotka sisältävät sekä lain 9 §:n mukaisen päätöksen että 12 §:n mukaisen seuraamusmaksuesityksen (ns. hybridipäätökset), on sitovan vaikutuksen syntymisen kannalta arvioitava kahtena toisistaan erillisenä päätöksenä. Tutkielmassa päädytään kilpailurikkomuspäätöksen sitovan vaikutuksen sekä sille asetettujen tavoitteiden ja oikeusvoimavaikutuksen laajuuden tarkastelulla siihen johtopäätökseen, että prosessilajien välistä positiivista oikeusvoimavaikutusta on tulkittava kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä perinteistä oikeusvoimavaikutusta laajemmin. Tutkielmassa osoitetaan, että kilpailurikkomuspäätöksen oikeusvoimavaikutus ulottuu myös julkisoikeudellisen rikkomusprosessin asianosaispiirin ulkopuolisiin vahingonkärsijöihin eikä se rajoitu vain kilpailurikkomuspäätöksen päätöslauselmaan. Kilpailurikkomuspäätöksen sitovaa vaikutusta on tutkielmassa osoitetulla tavalla kuitenkin sovellettava sille asetetuissa rajoissa, jotka turvaavat erityisesti päätökseen sidotuksi tulevan elinkeinonharjoittajan puolustautumisoikeuksia. Lopuksi tutkielmassa todetaan, että kilpailurikkomuspäätösten sitova vaikutus myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä korostaa kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen täytäntöönpanoprosessin merkitystä. Julkisoikeudellisilla soveltajilla on jatkossa velvollisuus tuottaa täsmällisiä ja yksiselitteisiä kilpailurikkomuspäätöksiä, joissa otetaan kantaa kaikkiin myöhemmässä vahingonkorvausoikeudenkäynnissä sitovaksi muodostuviin seikkoihin. Jotta kilpailurikkomuspäätöksen sitova vaikutus saavuttaa sille asetetut tavoitteet, julkisoikeudellisista soveltamispäätöksistä on käytävä ilmi kilpailurikkomuksen luonne ja sen aineellinen, henkilöllinen, ajallinen ja maantieteellinen ulottuvuus.
  • Tantarimäki, Maria (Helsingin yliopisto, 2018)
    The thesis considers the intellectual property protection of software in Europe and in the US, which is increasingly important subject as the world is globalizing and digitalizing. The special nature of software has challenges the intellectual property rights. The current protection of software is based on copyright protection but in this thesis, two other options are considered: software patents and open source software. Software patents provide strong protection for software whereas the purpose of the open source licensing is to weaken the protection of software to release it to the free use. These two mechanisms are almost opposites and have been under heated conversation in the past decade. The aim of the thesis is to consider which would be the better protection method for software in the future, software patents or the use of the open source licensing. Software patents are hardly new legal instruments to protect software. Actually, the first form of protection for software was patent. After personal computers were introduced in the 1970s, the patenting of software was not reasonable and the copyright protection of software emerged. However, patents are effective instruments to protect innovations like software and in past decades software patents have started to emerge again, especially in the US. At the European level, software patents have been considered but high risks relating to them have been recognized as well. Software patents may potentially hinder innovations by creating pitfalls for programmers; lead to monopolies; jeopardize open source software; and lead to problems when too many patent rights are granted to too many actors would threaten the innovation and development of software. Unlike software patents, open source software is based on the idea that software should be available for everyone to use, copy, modify and distribute. Open source licensing is a relatively new idea, it has existed only a few decades. The open source software license is based on the copyright law which determines the relationship between the copyright holder and the users. The license terms determine how the user can use the open source software. The most usual open source software licenses can be categorized as free-for-all, keep-open and share-alike licenses. Open source software for example has an increasingly important role when developing cloud based business models, big data, OS alternatives and the Internet of Things. Both software patents and open source software have its potential and weaknesses. One of the problems is that these to increasingly common mechanisms are partly incompatible. The challenging task is to determine the degree and method of the protection for software and at the same time preserve competition and the creation of new innovations.
  • Karvinen, Markus (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielman keskiössä on osakeyhtiöoikeudellinen johdon vastuu erityisesti yhtiön maksukyvyttömyystilanteessa ja mitä se pitää sisällään. Tarkoituksena on selvittää johdon osakeyhtiöoikeudellisen vastuun sisältö yhtiön maksukyvyttömyydestä. Toisin sanoen, onko johdolla tällaisessa tilanteessa vastuuta ollenkaan ja, jos on, kuinka laaja-alainen vastuu on kyseessä. Tutkimuskysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa käsitellään muun muassa johdon käsite, toimivaltakysymykset, johdon yleiset vastuut ja velvoitteet sekä maksukyvyttömyyden määritelmät. Aiheen kannalta olennaisen taustoituksen jälkeen paneudutaan tutkielman otsikon mukaisesti johdon vastuuseen yksinomaan yhtiön maksukyvyttömyydestä. Osakeyhtiölain 6 luvussa säädetään osakeyhtiön johdosta ja edustamisesta. OYL 6:1:n mukaisesti yhtiön johtoon lasketaan kuuluvaksi (i) hallitus ja (ii) toimitusjohtaja sekä (iii) hallintoneuvosto. Kuitenkin tässä tutkielmassa yhtiön johdolla tarkoitetaan ainoastaan osakeyhtiön hallitusta ja toimitusjohtajaa, jolloin hallintoneuvosto jätetään lähes kokonaisuudessaan tutkielman ulkopuolelle. Muita tutkimuskysymyksen myötä tehtyjä rajauksia on tehty muun muassa johdon vastuuta koskevissa osissa. Lähtökohtana tutkielmassa on pidetty sitä, että johdon vastuu on toimielimestä riippumatta identtinen, ellei toisin ole mainittu. Näin ollen käsiteltäessä geneerisesti johdon vastuuta, kattaa käsite sekä hallituksen että toimitusjohtajan. Tämän tutkielman mukainen johdon osakeyhtiöoikeudellinen vastuu yhtiön maksukyvyttömyydestä kattaa osakeyhtiöoikeudellisen huolellisuusvelvollisuus- ja lojaliteettivelvollisuuden, toimimisvelvollisuuden yhtiön varojen vähentyessä, johdon vahingonkorvausvastuun sekä osakeyhtiörikoksen. Tutkielmassa maksukyvyttömyyden käsite kattaa sekä konkurssin että yrityssaneerauksen mukaisen maksukyvyttömyyden. Tutkielman lähtökohtana on, että johdon vastuun kannalta ei ole merkitystä, mistä insolvenssioikeudellisesta maksukyvyttömyystilanteesta on kulloinkin kyse. Yhtiön maksukyvyttömyys johtuu usein markkinatilanteesta tai vastaavasta tilanteesta, jolloin ei ole toimittu velkojien vahingoksi ja täten maksukyvyttömyydestä ei synny seurauksia johdolle. Kuitenkin silloin, kun maksukyvyttömyys johtuu esimerkiksi vaarallisesta riskisijoituksesta tai varojen hukkaamisesta, syntyy johdon jäsenille mitä todennäköisimmin OYL 22:1:n mukainen vahingonkorvausvastuu ja/tai johto syyllistyy OYL 25:1:n 4 kohdan mukaiseen osakeyhtiörikokseen. Kyseeseen voi tulla myös rikoslain mukainen epärehellisyys. RL 39:1:n mukainen velallisen epärehellisyys tai RL 39:1a:n mukainen velallisen törkeä epärehellisyys. Tällaisessa tilanteessa OYL 25:1:n mukainen osakeyhtiörikos lähtökohtaisesti väistyy rikoslain tieltä niin sanottuna ”lievempänä” säännöksenä. Tutkielmassa käsitellään OYL 22:1:n mukaista vahingonkorvausvastuuta sekä OYL 25:1:n 4 kohdan mukaista osakeyhtiörikosta sekä OYL 1:8:n mukaisia huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuksia, jotka ovat merkittävässä roolissa arvioitaessa johdon mahdollista vastuuta yhtiön maksukyvyttömyydestä. Osakeyhtiölain mukainen johdon vastuu yhtiön maksukyvyttömyydestä on jaoteltavissa etukäteiseen ja jälkikäteiseen vastuuseen, jotka eivät sulje toisiaan pois. Etukäteinen vastuu on karkeasti jaoteltavissa johdon OYL 1:8:n mukaiseen huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuteen sekä OYL 20:23:n mukaiseen toimimisvelvollisuuteen yhtiön varojen vähentyessä. Jälkikäteinen johdon vastuu maksukyvyttömyydestä on jaoteltavissa karkeasti OYL 22:1:n mukaiseen johdon vahingonkorvausvastuuseen sekä OYL 25:1:n 4 kohdan mukaiseen osakeyhtiörikokseen. Jälkikäteinen vastuu on niin sanottua kurinpidollista seuraamusta lain vastaisesti toimimisesta ja laittomasta oman edun tavoittelemisesta. Tutkielmassa käytettävä metodi on pääasiassa oikeusdogmaattinen eli lainopillinen, sillä tutkielmassa keskitytään mitä suurimmalta osin kansalliseen lainsäädäntöön ja oikeuskäytäntöön. Tutkielmassa käsitellään kuitenkin lyhyesti myös naapurimaamme Ruotsin lainsäädäntöä, jonka myötä tutkielma sisältää paikoitellen oikeusvertailua. Tutkielmassa avataan aikaisemmin voimassa ollutta osakeyhtiölakia tarvittavissa määrin, joten siinä hyödynnetään paikoitellen myös oikeushistoriallista metodia.
  • Lefort Ahokanto, Carolina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan julkisoikeudellista ympäristövastuuta ja siitä aiheutuvia ongelmia yrityksen konkurssissa. Aihetta lähestytään selvittämällä ja jäsentelemällä ympäristövastuun sisältöä. Ympäristövastuun käsitettä ja sisältöä selvennetään aluksi selostamalla sen EU-oikeudellista ja perusoikeudellista taustaa. Insolvenssioikeudellinen lainsäädäntö, ja etenkin konkurssilaki (120/2004) toimii tutkimuksessa vastinparina ympäristövastuun systematiikalle. Näiden kahden järjestelmän erilaisuutta ja yhteensovittamista lähestytään ensin perusoikeusnäkökulman kautta. Järjestelmien taustalla olevia perusoikeuksia verrataan toisiinsa, ja niistä pyritään saamaan tulkinta-apua mahdollisten normiristiriitojen ratkaisemiseksi. Ympäristövastuun katsotaan jakautuvan kolmeen eri vastuun muotoon: yksityisoikeudelliseen, julkisoikeudelliseen sekä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tutkielmassa keskitytään julkisoikeudelliseen vastuuseen, joka ilmenee ympäristönsuojelulainsäädännöstä ja etenkin ympäristönsuojelulaista (527/2014). Tutkielmassa perehdytään siten ympäristönsuojelulain 16 §:n mukaiseen maaperän pilaamiskieltoon sekä siihen liitännäiseen 133 §:n mukaiseen puhdistamisvelvollisuuteen. Ympäristönsuojelulain kannalta keskeisessä roolissa on toiminnanharjoittajan käsite, sillä lain säännöksissä pilaantumiseen liittyvät vastuut asetetaan useimmiten ensisijaisesti toiminnanharjoittajalle ja vasta toissijaisesti pilaantuneen alueen haltijalle. Näin ollen tutkielman kannalta on tärkeätä selvittää mahdollisuutta luonnehtia konkurssipesää ympäristönsuojelulainsäädännön mukaiseksi toiminnanharjoittajaksi. Toisaalta arvioitavaksi tulee myös konkurssipesän vastuu hallinnan perusteella. Toiminnanharjoittamisen osalta aktualisoituu kysymys siitä, mitä pidetään toimintana, ja minkälaisia kriteerejä voidaan asettaa, niin että toiminnan voidaan katsoa päättyneen ympäristövastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Tutkielmassa selvitetään myös, mitä merkitystä ympäristövaikutuksen nk. akuutilla ja staattisella tilalla on vastuunmuodostumisen kannalta. Akuutilla tilalla tarkoitetaan tutkielmassa tilanteita, joissa äkillisesti on tapahtunut, tai uhkaa tapahtua, ympäristövaikutus, joka voi myös pahentua liian myöhäisen reagoimisen takia, eli käytännössä eri onnettomuustilanteita. Staattisella tilalla tarkoitetaan mm. vaarallisten aineiden säilyttämistä ilman, että ne sillä hetkellä aiheuttavat vaaraa ympäristön pilaantumisesta. Ympäristövahinkojen kiireellisyyden suhteen selvitetään myös hallintopakon käyttömahdollisuuksia. Kiireellisten tilanteiden osalta on ympäristönsuojelulakiin lisätty välitöntä hallintopakkoa koskeva 181 §, joka antaa viranomaiselle mahdollisuuden välittömästi keskeyttää ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttava toiminta. Kyseisen hallintopakon muodon on kuitenkin katsottu huonosti soveltuvan konkurssitilanteisiin, joissa toiminta on usein jo loppunut. Tästä johtuen tutkielmassa arvioidaan myös muita viranomaisen toimintamahdollisuuksia ja niistä annettuja lakien muutosehdotuksia. Tutkielmassa päädytään siihen, ettei oikeustila julkisoikeudellisen ympäristövastuun kannalta ole tällä hetkellä riittävän selvä. Julkisoikeudellisen vastuun merkityksestä konkurssitilanteissa on vireillä lainsäädännön uudistamishankkeita, jotka toivottavasti pystyvät tuomaan asiaan kauan odotettua selvyyttä. Monet ongelmiin ehdotetuista ratkaisuista ovat perusteltavissa niin ympäristöoikeudellisin kuin insolvenssioikeudellisin näkökulmin, mutta oikeustilan kannalta ei ole hyväksyttävää, että ratkaisu käytännössä jää tapauskohtaisen harkinnan varaan. Tutkielmassa selostetusta oikeuskäytännöstä käy myös ilmi, että kyseisissä ratkaisuissa ongelma on ratkaistu soveltamalla ympäristönsuojelulainsäädäntöä, insolvenssioikeudelliset näkökulmat sivuuttaen. Täten voidaan todeta, että kyseisten ratkaisujen perusteella oikeustila on kallistumassa ongelman ympäristöoikeudellislähtökohtaisen ratkaisun suuntaan. Tulevilta lainmuutoksilta voidaan kuitenkin toivoa tilanteen selkeyttämistä myös lainsäädännön tasolla.
  • Pouttu, Rebekka (Helsingin yliopisto, 2017)
    Menettämisseuraamussäännöksiä koskevaa rikoslain 10 lukua (365/2016) osittaisuudistettiin Euroopan unionin direktiivin (42/2014/EU) rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa voimaan tulon myötä. Implementoinnin yhteydessä lainsäätäjä ehdotti käännetyn todistustaakan omaksumista osaksi laajennetun hyötykonfiskaatiosäännöksen soveltamisalaa. Käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä ehdotettiin myös rikoslain (39/1889) kokonaisuudistuksen yhteydessä, jolloin menettämisseuraamussäännökset koottiin yhteen rikoslain 10 lukuun (875/2001). Tuolloin ehdotus kuitenkin kaatui lakivaliokunnan antamaan mietintöön, jossa se totesi, ettei käännetty todistustaakka ole varauksitta sopusoinnussa vastaajan oikeusturvan kanssa. Lakivaliokunnan ehdotuksesta päädyttiin täten soveltamaan kevennettyä todistustaakkaa käännetyn todistustaakan sijasta. Menettämisseuraamussäännösten osittaisuudistuksen yhteydessä oikeusturvan vaaraa ei sen sijaan katsottu enää olevan, sillä voimassa olevan rikoslain 10 luvun 9 §:n 4 momentin mukaan syytetyn tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavatun omaisuuden alkuperä on laillista välttyäkseen laajennetulta hyötykonfiskaatiotuomiolta. Tutkielmassa tarkastellaan laajennettua hyötykonfiskaatiota ja siihen sovellettavaa käännettyä todistustaakkaa omaisuuden laillisesta alkuperästä. Vastaajan tulee saattaa todennäköiseksi, että häneltä tavattu omaisuus on hankittu laillisesti. Mikäli vastaaja epäonnistuu tai laiminlyö velvoitteensa, kyseinen omaisuus määrätään valtiolle menetetyksi. Käännetyn todistustaakan omaksuminen osaksi kansallista rikoslainsäädäntöä perustuu lain esitöiden mukaan syyttäjän näyttöongelmiin sekä lainsäätäjän tarkoitukseen saada rikoshyötyä tuomituksi entistä laajemmin valtiolle menetetyksi. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella käännetyn todistustaakan suhdetta vastaajan itsekriminointisuojaan ja syyttömyysolettamaan. Vaarantaako käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä vastaajan syyttömyysolettaman ja itsekriminointisuojan laajennettua hyötykonfiskaatiota koskevassa rikosprosessissa niin kuin lakivaliokunta ensimmäisessä mietinnössään katsoi. Poikkeaminen yleisestä rikosprosessioikeudellisesta periaatteesta ei ole täysin ongelmaton, sillä se aiheuttaa ilmeisen jännitteen yhteiskunnan intressien ja syytettyjen oikeusturvan välille. Käännetty todistustaakka omaisuuden laillisesta alkuperästä on oikeusturvariski vastaajalle, mikäli sen käytössä epäonnistutaan. Itsekriminointisuoja murenee, jos syyttäjä nostaa myöhemmässä rikosprosessissa syyteen vastaajan antaman selvityksen perusteella, vaikka selvitystä ei tosiasiallisesti käytettäisikään todistevaikutuksena rikosprosessissa. Tästä seuraa siten vastaajan syyttömyysolettaman katoaminen, kun syyttäjällä on ennakkokäsitys vastaajan syyllisyydestä omaisuuden alkuperästä annetun selvityksen perusteella.
  • Zheng, Jie Fen (Helsingin yliopisto, 2017)
    Elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa henkilötietoja kerätään ja välitetään huomattavasti suuremmassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Tämä aiheuttaa uusia haasteita henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuteen. Rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden tulisi toiminnassaan ottaa henkilötietojen tietoturvaloukkaukset vakavasti huomioon ja puuttua niihin tehokkaasti, sillä niistä voi aiheutua luonnollisille henkilöille monenlaista vahinkoa. Vahinko voi olla fyysistä, aineellista, aineetonta, taloudellista tai sosiaalista, esimerkkinä omien henkilötietojen valvomiskyvyn menettäminen, maineen vahingoittuminen ja identiteettivarkaus. Tähän mennessä Suomen tietosuojalainsäädännössä ei ole yleislainsäädännön tasolla säännelty henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta. Elämme tästä johtuen mielenkiintoista murrosaikaa, sillä EU:n yleistä tietosuoja-asetusta aletaan soveltaa 25.5.2018 lähtien. Tämä tulee merkittävästi vaikuttamaan Suomen tietosuojalainsäädäntöön. Tietosuoja-asetuksen ansiosta henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuutta aletaan soveltaa kaikilla aloilla EU:ssa. Jokaisen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän tulee noudattaa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta, mikäli he käsittelevät EU:n kansalaisten henkilötietoja. Velvoitteiden täytäntöönpanoa on tehostettu merkittävillä hallinnollisilla sanktioilla, joten rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden asennoituminen henkilötietojen tietoturvaloukkauksia kohtaan tulee varmasti uudistumaan. Tutkimuskohteena on EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 artikla ”Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen valvontaviranomaiselle” ja 34 artikla "Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen rekisteröidylle”. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän ei tule ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle sekä millä edellytyksillä henkilötietojen käsittelijän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta rekisterinpitäjälle. Edellä mainitun lisäksi selvitän, millä edellytyksillä valvontaviranomainen voi velvoittaa tai vapauttaa rekisterinpitäjän henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta rekisteröityä kohtaan. Esimerkkitapauksien avulla pyrin konkretisoimaan ja selkeyttämään henkilötietojen tietoturvaloukkaustilanteita. Tutkielman tavoitteena on antaa mahdollisimman perusteellinen kuvaus rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuden sisällöstä sekä nostaa esille mahdollisia tulkinnallisia ongelmia, jotka liittyvät henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuuteen. Tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden lisäksi, tarkastelen Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen (COM (2012) 11 final) 31 ja 32 artikloita sekä eri EU:n toimielinten ja organisaatioiden kannanottoja ja muutosehdotuksia Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen 31 ja 32 artikloihin. Tutkielman pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin avulla pyrin tulkitsemaan EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä ja esittämään niistä tulkintakannanottoja. Lainopin ohella hyödynnän oikeushistoriaa. Oikeushistorian avulla ymmärretään paremmin minkälaiseen kontekstiin EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat astuvat voimaan Suomessa. Selvitän myös Suomen tietosuojalainsäädännön ja tietoturvallisuuden sääntelyn kehitystä sekä henkilötietojen tietoturvallisuuden ilmoitusvelvollisuuden nykytilannetta Suomessa. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat ovat tulkinnanvaraisia, joka on ongelmallista rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, että EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä selkeytetään ja vaikeita käsitteitä määritellään, jotta rekisterinpitäjät ja henkilötietojen käsittelijät voisivat hyvissä ajoin varmistaa, että heillä on kaikki tarvittavat valmiudet EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklan velvoitteiden täyttämiseen.
  • Lahtinen, Iina (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielman aihe, rinnakkaisten menettelyjen ongelma välimiesmenettelyssä, on ilmiö, joka hukkaa välimiesmenettelyn käyttäjiltä resursseja, sillä usean samanaikaisen välimiesmenettelyn käyminen samasta riitaisesta asiasta samojen asianosaisten välillä ei ole prosessiekonomisesti tehokasta. Oikeustieteen parissa on esitetty rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Yksi esitetyistä ratkaisuvaihtoehdoista on rinnakkaisten menettelyjen lakiperusteinen yhdistäminen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, miten Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa, jotta rinnakkaisten menettelyjen ongelma saataisiin ratkaistua. Tällä hetkellä laki välimiesmenettelystä (967/1992, VML) ei sisällä menettelyjen yhdistämistä koskevaa säännöstä. Hypoteesina esitetään, että pakottavan yhdistämisnormin sisällyttäminen lainsäädäntöön olisi ratkaisuvaihtoehto, jolla saavutettaisiin yhdistämisellä tavoitellut edut kaikista tehokkaimmin. Tutkimustehtävää lähestytään systematisoimalla erilaisia oikeuskirjallisuudessa tunnistettuja ratkaisuvaihtoehtoja rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan ja selvittämällä olisiko näistä ratkaisuvaihtoehdoista siirrettävissä yhdistämismekanismeja kansalliseen välimieslainsäädäntöön. Tutkimukselle asetetun hypoteesin valossa erityisen tarkastelun kohteena on tutkia, onko mihinkään ratkaisuvaihtoehtoon sisällytetty pakottavaa yhdistämissääntelyä. Tutkimalla välimiesmenettelyn ominaispiirteitä ja luonnetta riidanratkaisumuotona tutkielmassa rakennetaan optimaalinen ratkaisumalli, joka on teoreettinen määritelmä toimenpiteestä, jota soveltamalla päästäisiin rinnakkaisten menettelyjen ongelmassa parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Optimaaliselle ratkaisumallille määritellään suoritettuun tutkimukseen perustuen merkitsevät tekijät eli kriteerit, joita ovat asianosaisautonomia, tehokkuus ja neutraalisuus. Tämän jälkeen erilaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuvaihtoehtoja arvioidaan vasten optimaalista ratkaisumallia. Kyseisellä tutkimusmenetelmällä selvitetään, mikä eri lainsäädännöllisistä ratkaisuvaihtoehdoista on perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan. Tutkielma on sekä sopimusoikeudelliseen että prosessioikeudelliseen viitekehykseen sijoittuva oikeusdogmaattinen tutkimus. Tutkimusaineistona erityisen tärkeässä asemassa ovat Alankomaiden ja Hongkongin kansalliset välimiesmenettelylait sekä FAI:n, ICC:n sekä ICDR:n välimiesmenettelysäännöt, jotka pitävät sisällään säännöksen välimiesmenettelyjen yhdistämisestä. Tutkimustulosten perusteella tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa siten, että lainsäädäntöön otettaisiin välimiesmenettelyjen yhdistämistä koskeva normi, joka sisältää tuomioistuimen suhteen harkinnanvaraisen toimivaltaelementin ja asianosaisten suhteen puolipakottavan pyyntöelementin. Tällainen normi on optimaalista ratkaisumallia vasten arvioiden perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisuvaihtoehto, sillä se täyttää laajimmin ja tehokkaimmin kaikki optimaalisen ratkaisumallin kriteerit. Näin ollen tutkimustulokset kumoavat tutkimuksen alussa asetetun hypoteesin, jonka mukaan pakottava yhdistämisnormi olisi tehokkain ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan.
  • Piipponen, Nilla (Helsingin yliopisto, 2018)
    Oikeusjärjestyksemme perustavanlaatuisiin periaatteisiin kuuluu, ettei ketään saa tutkia tai rangaista kahdesti saman teon perusteella. Kyse on niin sanotusta ne bis in idem -kiellosta, jota voidaan luonnehtia niin menettelyllisiä kuin aineellisia ulottuvuuksia omaavaksi rikosprosessioikeudelliseksi perus- ja ihmisoikeusnormiksi. Kyseinen normi on ollut pitkään varsin ajankohtainen. Tätä selittää muun muassa se aktiivisuus, jota niin eurooppalaisessa kuin kansallisessa oikeudenkäytössä on ne bis in idem -kiellon osalta harjoitettu. Oikeuskäytännössä on pyritty täsmentämään kiellon soveltumisen edellytyksiä. Nykyisellään selvää onkin esimerkiksi se, että kieltoa sovelletaan myös niin sanottuihin hallinnollisiin sanktioihin perinteisten rikosoikeudellisten sanktioiden ohella. Tutkielman fokus ei ole kuitenkaan yksinomaan ne bis in idem -kiellossa, sillä tarkoituksena on kartoittaa kiellon potentiaalisia uusia vaikutusalueita erityisesti rikoskonkurrenssioppien alueella. Rikoskonkurrenssioppien osalta käsitellään yksiköintiin ja lainkonkurrenssiin liittyviä tilanteita. Tutkielman ytimessä on niin sanottu ’historiallisen tapahtumainkulun’ käsite. Niin ne bis in idem - kiellon kuin rikoskonkurrenssioppien piirissä on nimittäin määriteltävä, miten tiettyyn historialliseen tapahtumainkulkuun niiden piirissä suhtaudutaan. Ne bis in idem -kiellon piirissä arvioinnin kannalta keskeisenä on tyypillisesti pidetty tiettyä faktuaalista tapahtumainkulkua. Rikoskonkurrenssioppien puitteissa sen sijaan myös tekojen oikeudelliselle luokittelulle on voitu antaa merkitystä, mikä ei välttämättä ole ongelmatonta juuri ne bis in idem -kieltoa silmällä pitäen. Edellä mainittua tematiikkaa käsitellään lainopillisia metodeja hyödyntäen. Tarkastelun keskeiseksi lähtökohdaksi asemoituu rikosprosessioikeudellinen ne bis in idem -kielto, jota vasten valittuja rikosoikeudellisia oppeja tarkastellaan. Näin ollen tutkimus sijoittuu rikos- ja rikosprosessioikeuden rajapinnoille. Tutkimusaineistona hyödynnetään muun aineiston ohella erityisesti eurooppalaista ja kotimaista oikeuskäytäntöä. Tiettyjä tapauksia nostetaan esille esimerkinomaisesti, minkä lisäksi tutkielmassa käsitellään myös uudempaa ne bis in idem -kieltoon liittyvää oikeuskäytäntöä. Kaksoisrangaistavuuden kiellon osalta esille tuodaan myös tiettyjä kansallisen ja eurooppalaisen tason eroavaisuuksia sekä näiden eroavaisuuksien mahdollista vaikutusta tutkittavan aiheen ja tehtävien tulkintojen kannalta. Myös tiettyjä seuraamuspuoleen liittyviä seikkoja käsitellään relevanteilta osin. Tutkielmassa toteutetun tarkastelun perusteella voidaan todeta ne bis in idem -kiellolla ja rikoskonkurrenssiopeilla olevan vahvojakin yhtymäkohtia, joista osa näyttäytyy vähintään jossain määrin ongelmallisena perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta sekä toisaalta oikeudenalojen rajat ylittävästä näkökulmasta tarkasteltuna. Vaikutusalueiden laajentumista kuitenkin vaikeuttavat juuri tietyt oikeudenalakohtaiset ominaisuudet, tulkintakontekstien erilaisuus sekä tietyt tulkinnoista ja tulkintametodeista itsestään johtuvat rajoitukset.
  • Ojala, Perttu (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämän tutkielman aiheena on henkilötietojen suoja Euroopan unionissa. Henkilötietojen suojan sääntelyä tarkastellaan EU-oikeudellisessa kontekstissa niin unionin primaari- kuin sekundaarilainsäädännössäkin. Unionin tietosuojalainsäädäntöä tarkastellaan kahdesta näkökulmasta: perusoikeusnäkökulmasta ja sisämarkkinanäkökulmasta. Euroopan unionissa meneillään oleva tietosuojauudistus yhdessä useiden merkittävien EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisujen kanssa on nostanut henkilötietojen suojan perusoikeuden näkyvälle paikalle. Samalla kyseisen perusoikeuden suhde toiseen läheiseen perusoikeuteen – yksityisyyden suojaan – on saanut huomiota osakseen. Tutkielmassani pyrin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten henkilötietojen suojan asema Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä ilmentää perusoikeuksien ja sisämarkkinoiden välistä vuorovaikutusta? Miten perusoikeuksien ja sisämarkkinoiden vuorovaikutus ilmenee Euroopan unionin tietosuojalainsäädännössä? Mikä on henkilötietojen suojan perusoikeuden suhde yksityiselämän suojan perusoikeuteen Euroopan unionissa? Kuinka henkilötietojen suojasta tuli perusoikeus EU-oikeuteen? Euroopan unionin perusoikeuskirjassa henkilötietojen suojalle on omistettu oma artiklansa, ja perusoikeuskirjan tulo osaksi unionin primaarioikeutta on ollut omiaan kasvattamaan niin perusoikeuksien merkitystä yleensä kuin henkilötietojen suojan perusoikeutta unionissa. Henkilötietojen suoja ei kuitenkaan ole EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä saanut itsenäistä merkitystä, vaan on edelleen pitkälti osa yksityisyyden perusoikeutta. EU:n tietosuojalainsäädännöllä on kaksi pääasiallista tarkoitusta: yhtäältä turvata ihmisyksilöille henkilötietojen ja yksityisyyden suojan perusoikeudet ja toisaalta harmonisoida jäsenvaltioiden kansalliset tietosuojalait, jotta henkilötietojen vapaa liikkuvuus jäsenmaasta toiseen helpottuu, mikä tehostaa sisämarkkinoiden toimintaa. EU-tuomioistuin on ennakkoratkaisuissaan painottanut vuoroin ensimmäistä, vuoroin jälkimmäistä funktiota. Toisaalta henkilötietojen suojan perusoikeuden joutuessa konfliktiin muiden perusoikeuksien ja yhteiskunnallisten intressien kanssa on EU-tuomioistuin antanut huomattavan suurta painoarvoa henkilötietojen suojalle – joskin yhdessä yksityisyyttä turvaavan perusoikeuden kanssa.
  • Lehtinen, Aura (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkielmassa tarkastellaan lapsen asemaa esitutkinnassa. Tarkastelu kohdistuu tilanteisiin, joissa lapsi on rikosprosessissa asianomistajan asemassa. Tutkielman tarkoituksena on luoda monialainen katsaus lapsen kuulemiseen vaikuttaviin tekijöihin, pohtia viranoamisten kykyä arvioida lapsen kertomuksen luotettavuutta sekä tarkastella aihepiiristä muotoutunutta oikeuskäytäntöä. Tutkielman alussa tarkastellaan esitutkintalain edellytyksiä ja esitutkinnan tehtävää. Esitutkinnan valmistelutehtävä korostuu lapsiin kohdistuvissa rikoksissa ja rangaistusvastuun oikea kohdentuminen riippuu lapsiin kohdistuvissa rikoksissa keskeisesti esitutkinnan toimivuudesta ja laadusta. Virhe tutkinnassa tai aineiston keräämisessä voi pahimmassa tapauksessa estää rikosvastuun toteutumisen. Tämä johtuu siitä, että lapsiin kohdistuneissa rikoksissa pääasiallisena näyttönä on usein lapsen esitutkinnassa antama kertomus. Menettelyssä esiintynyttä puutetta on vaikea korjata alle 15-vuotiaiden lasten kohdalla prosessin myöhäisemmässä vaiheessa, sillä heitä ei kuulla enää uudelleen oikeudenkäynnissä. Lasta kuullaan esitutkinnassa, kun epäillään, että hän on joutunut rikoksen uhriksi. Kuulemisen tarkoituksena on selvittää mahdollisimman luotettavasti, mitä on tapahtunut. Koska esitutkinnan merkitys lapsiin kohdistuvissa rikoksissa on suuri, on sille asetettu tiettyjä erityisvaatimuksia, joista esitutkintaviranomaisen on huolehdittava. Esimerkiksi ajan kuluminen tapahtumista vaikuttaa kuultavan kertomukseen. Tämän vuoksi parhaan mahdollisen näytön hankkimiseksi lasta olisi kuulusteltava mahdollisimman pian tapahtumien jälkeen. Toinen tärkeä esitutkinnalle asetettava erityisvaatimus on lapsen ominaisuuksien huomioon ottaminen kuulemistilanteessa. Kuulustelussa on keskeistä huomioida lapsen ikä ja kehitystaso, sillä lapsen muisti ja kyky sanoittaa muistoja kehittyvät lapsen kasvaessa. Tutkielmassa pohditaan myös lapsen kertomuksen luotettavuuteen vaikuttavia tekijöitä. Rikosprosessissa on usein välttämätöntä arvioida lapsen lausunnon luotettavuutta. Lapsen kertomuksen luotettavuutta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota lapsen iän ja kehitystason ohella myös lapsen motiiveihin sekä lapseen liittyviin taustatekijöihin. Ensinnäkin lapset, kuten aikuisetkin, valehtelevat. Toiseksi traumakokemuksilla voi olla vaikutusta niin muistiin kuin lapsen tuottamaan kertomukseen. Arvioinnin onnistumiseen vaikuttavat viranomaisten käsitykset lapsesta uhrina. Tämän vuoksi on tärkeää, että viranomaisilla on ajantasaiset ja oikeat tiedot lapsen ominaisuuksista sekä lasten ja aikuisten välisistä eroavaisuuksista. Tutkimusten perusteella näyttäisi kuitenkin siltä, että viranomaisten tiedoissa esiintyy puutteita. Tutkielman lopussa käsitellään tuomioistuimen suorittamaa näytön arviointia ja esitellään aihepiirin oikeustapauksia. Näyttökysymykset tulevat rikosasioissa arvioitavaksi vapaan todistusteoria perusteella. Teorian lähtökohtana on se, että tuomioistuin ei ole sidottu laissa määriteltyihin joustamattomiin sääntöihin arvioidessaan tapauksessa esitetyn näytön todistusvoimaa. Tuomioistuimen on punnittava asiassa esitettyä näyttöä huolellisesti kaikki esiin tulleet seikat huomioiden. Lapsiasioiden käsittely, lapsen asianmukainen kuuleminen ja kertomuksen luotettavuuden arviointi vaativat tuomarilta vähintään oikeus- ja kehityspsykologisen tutkimustiedon sekä oikeustieteen tuntemusta. Kuitenkin myös omien ennakkokäsitysten ja ajatusten tunnistaminen ja niiden vaikutuksen huomioiminen on välttämätöntä. Aihepiiri vaatiikin paljon itsetuntemusta aihealueen emotionaalisuuden johdosta. Aihepiirin vaativuuden vuoksi lapsiin kohdistuvien rikosten tutkintaan ja ratkaisutoimintaan osallistuvien ammattilaisten kouluttaminen on äärimmäisen tärkeää rikosprosessin osallisten oikeusturvan kannalta. Tästä syystä lapsiin liittyvien asioiden käsittelyyn osallistuvat viranoamiset eli poliisi, syyttäjä sekä tuomari ovat usein aihepiiriin erikoistuneita. Tutkielman lähdeaineistona on hyödynnetty kotimaista rikos- ja prosessioikeudellista oikeuskirjallisuutta ja –käytäntöä sekä kehitys- ja oikeuspsykologista tutkimustietoa.