Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 947
  • Kare, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Vesipolitiikan puitedirektiivi 2000/60/EY on Euroopan unionin sisä- ja rannikkovedet kattavan vesienhoidon suunnittelun ja järjestämisen toteuttamiseksi annettu säädös. Direktiivin tavoitteena on saavuttaa vesien hyvä ekologinen ja kemiallinen tila vuoteen 2015 mennessä sekä estää vesien tilan huononeminen. Vesipolitiikan puitedirektiivi on pantu Suomessa täytäntöön vesienhoidon järjestämisestä annetulla lailla (1299/2004). Viranomaisten lain nojalla laatimat vesienhoitosuunnitelmat ja toimenpideohjelmat toteuttavat direktiivin tavoitetta tiedon tuottamisesta vesien tilan ja tarpeellisten toimenpiteiden määrittämiseksi. Vesien tilaan vaikuttavia toimintoja säännellään useassa laissa, merkittävimmin ympäristönsuojelulain ja vesilain mukaisilla lupajärjestelmillä. Vesienhoitosuunnitelmat on kytketty ympäristönsuojelulain ja vesilain lupaharkintaan viranomaisille suunnatulla huomioonottamisvelvollisuudella. Vesienhoidon tavoitteiden ei lakia säädettäessä tarkoitettu olevan itsenäisiä luvan myöntämisen edellytyksiä tai esteitä. Heinäkuussa 2015 vesienhoidon ympäristötavoitteiden normatiivinen luonne vahvistui jäsenvaltioita vahvasti velvoittavaksi. Euroopan unionin tuomioistuimen asiassa C-461/13 antaman ratkaisun mukaan jäsenvaltioilla on, jollei poikkeusta sovelleta, velvollisuus evätä lupa tietyltä hankkeelta, jos se voi aiheuttaa pintavesimuodostuman tilan huononemisen tai jos se vaarantaa pintavesien hyvän tilan taikka pintavesien hyvän ekologisen potentiaalin ja hyvän kemiallisen tilan saavuttamisen kyseisessä direktiivissä säädettynä ajankohtana. Lienee enää ajan kysymys, milloin vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamisen perusteet tulevat uuden hankkeen yhteydessä harkittaviksi. Tutkimus käsittelee vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamista uuden hankkeen takia. Poikkeamisen soveltamisen tarpeen määrittelyä varten tarkastelen ratkaisun EUTI C-461/13 vaikutusta ja vesienhoitosuunnitelman yhteyttä lupaharkintaan sekä perustuslaillisen lakisidonnaisuuden vaatimuksen suhdetta ympäristöoikeuden joustaviin normeihin vesipuitedirektiivin täytäntöönpanon ja vesienhoitosuunnitelman huomioonottamisvelvollisuuden uudelleentulkinnan kannalta. Lopuksi perehdytään tarkemmin poikkeamisen tarpeeseen, poikkeamisen aineellisiin edellytyksiin sekä mahdollisiin poikkeamismenettelyn malleihin, sekä esitetään uusi malli poikkeamismenettelyksi ja kootaan yhteen päätelmät sääntelyn muutostarpeista.
  • Kiviranta, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    In this study, I analyze the various means of source taxation of technological and other services permitted by Finnish double taxation conventions and the future of source taxation of technological and other services. I attempt to shed light on the various means of source taxation of technological services permitted by Finnish tax treaties and by tax treaties also more generally. I analyze 1) the taxation of technological services in the source country as the profits of a permanent establishment constituted based on provision of services (the so called “service PE” provision of the United Nations Model Double Taxation Convention), 2) source taxation of independent personal services, 3) taxation of technological services as royalties, and 4) taxation of technological services under autonomous treaty provisions. Further, I analyze the interpretation of the concept of “fees for technical services” as understood in Indian case law, taking into account the specific formulation of the Finland-India double tax treaty and Indian domestic tax legislation. In Indian tax treaties and domestic tax legislation, technical services are understood as services of managerial, technical or consultancy nature. Finally, I analyze the autonomous technical service draft article which may be incorporated into the United Nations Model Double Taxation Convention in the near future. The definition of technical services in the proposed article corresponds largely to the definition used by India in its domestic tax legislation and its double tax treaties. Several challenges remain, such as the issue of high effective tax rates due to gross taxation of service income and the treatment of business to consumer transactions. It would be in the best interest of all countries to resolve these issues collectively before source taxation of services becomes more common and heterogeneous practices are established.
  • Pyykkö, Nina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Ur ett nationellt perspektiv är skatteflykt ett problem som till högsta grad skall minimeras, då detta innebär mindre inkomster för staten. För att bekämpa skatteflykt och skatteundandragande är de nationella myndigheterna alltmer beroende av internationellt informationsutbyte mellan andra länder. Den skattskyldige kan lockas till att utelämna information från Skatteförvaltningen för att undgå beskattning. Genom att flytta beskattningsbart kapital utomlands, särskilt till länder som har låg beskattning eller länder som inte slutit avtal med Finland gällande informationsutbyte, kan man undgå att betala skatt i hemlandet. Lagstiftning och andra instrument som bekämpar skatteflykt till offshoreländer och som berör informationsutbyte har blivit allt vanligare. Även om regleringen ökat gällande skatterättsligt informationsutbyte finns det ändå möjligheter till skattekringgående och skatteflykt då det ännu finns länder vars lagstiftning och bestämmelser kring banksekretess möjliggör detta. Det har uppskattats att endast av inkomst som härstammar från internationell investeringsverksamhet som fysiska personer bedriver har 700 miljoner euro under år 2008 blivit obeskattat, därav har den finska staten lidit en skatteförlustförlust på 195 miljoner euro. Vissa länder har infört lagstiftningsåtgärder för att bekämpa denna skatteflykt genom permanent lagstiftning eller så kallade tidsbestämda program om verksam ånger där den skattskyldige på eget initiativ kan begära rättelse hos Skatteförvaltningen gällande oredovisade tillgångar existerar i flera länder. Tidsbegränsade skatteamnestier är med andra ord tidsperioder under vilka de skattskyldiga får möjlighet att frivilligt deklarera hittills obeskattade medel utan att därigenom råka ut för sanktioner i form av exempelvis åtal. Syftet med dessa tidsbegränsade program har främst varit att bringa in skatteintäkter till staten i form av medel som beskattas retroaktivt och att även i framtiden omfatta dem i den nationella beskattningen. I avhandlingen ges en överblick av programmens innehåll i olika länder genom rättskomparativ forskning. Regeringen har i sin proposition 32/2015 om verksam ånger föreslagit att införa lagstiftning enligt vilken den skattskyldige har möjlighet att frivilligt och på eget initiativ rätta till brister och felatigheter i skattedeklarationen och genom detta undgå straffrättsliga påföljder och möjligen påföras skatteförhöjning som en administrativ sanktion. Regeringen föreslår i sin proposition att lagstiftningen är temporärt i kraft och tillämpas på fysiska personer och inhemska dödsbon. Lagens främsta syfte är enligt regeringen att generera skatteintäkter för staten och minska arbetsmängden som läggs ner på bekämpning av skattebrott. I november år 2015 meddelade regeringen att lagförslaget om verksam ånger dras tillbaka. Den främsta orsaken bakom detta var problematiken kring lagförslagets grundlagsenlighet, då lagen ansågs strida mot jämlikhetsprincipen och diskrimineringsförbudet. Det påpekades att lagförslaget ledde till problematik bl.a. i fråga om jämlik behandling, och att propositionen borde bl.a. vara av en permanent karaktär. Denna problematik har även framförts i flera remissyttranden som begärts av sakkunniga som gås igenom grundligare i denna avhandling. Eftersom att någon lagstiftning i Finland gällande verksam ånger i dagens läge inte är i kraft, ämnas det att i avhandlingen ge en inblick i hur den internationella situationen ser ut och att jämföra lagstiftningen i andra länder som infört liknande lagstiftning samt undersöka behovet av, problemen med och konsekvenser av lagstiftning gällande verksam ånger i Finland. Detta görs genom att använda den rättsdogmatiska metodologin och komparativ rättsjämförelse.
  • Patrikka, Timo (Helsingin yliopisto, 2016)
    Suomalainen yhteiskunta ja maailma yleisestikin ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana huomattavasti. Yhteiskunta- ja elinkeinorakenteet muuttuivat maatalousvaltaisesta perhekeskeisestä tuotantoyksikkötaloudesta teollistumisen kautta kaupungistumiseen ja yksilökeskeisempään palveluyhteiskuntaan. Samanaikaisesti yhteiskunnan murroksen kanssa on myös perinteinen perhekäsitys muuttunut. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu perhekäsityksen muutosta rajatusta, vain perinteiset avioliitot hyväksyvästä näkemyksestä, tasa-arvoa ja yksilöiden valinnan vapautta korostavaan parisuhteiden sääntelyyn. Avioliitolla on tutkielmassa keskeinen asema, sillä se oli historiassa pitkään ainoa hyväksytty perhemuoto ja vaikka sen asema yhteiskunnassa on heikentynyt, ei avioliitto ole vieläkään menettänyt asemaansa selvästi yleisimpänä perhemuotona. Avioliiton kehityskulun tarkastelu alkaa historiallisesta näkökulmasta, keskittyen ensisijaisesti lainmuutosten yhteyteen, varsinkin voimassa olevan avioliittolain muutoksiin. Pääpaino tarkastelussa on avioliittolain viimeisimmällä muutoksella sukupuolineutraaliksi. Tässä tarkastelussa on käytetty hyväksi eduskunnassa avioliittolain muutoksen käsittelyjen yhteyksissä käytyjä keskusteluita ja niissä esitettyjä mielipiteitä. Tutkielmassa on tarkasteltu myös muiden perhemuotojen, eli avoliittojen ja samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden, yleistymistä sekä niiden aseman kehittymistä yhteiskunnassa, suhtautumisen muuttuessa vähitellen myös nämä perhemuodot hyväksyväksi. Tutkielmassa keskeisenä osana olevan sukupuolineutraalin avioliittolain käsittely on aloitettu tarkastelemalla muiden maiden, lähinnä Ruotsin, lainsäädännön kehityskulkua avioliittoinstituution laajentamisesta koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Sen jälkeen on siirrytty tarkastelemaan sukupuolineutraaliin avioliittolainsäädäntöön johtaneen kehityksen vaiheita Suomessa, ottaen huomioon myös sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamista ajavan kansalaisaloitteen vielä keskeneräisen käsittelyn. Tutkimuksessa on myös tarkasteltu kirkon aseman muutosta yhteiskunnassa. Kun kirkko vielä historiassa pystyi pitkälti vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön perheoikeuden alalla, joutuu kirkko nykyisin enemmänkin pohtimaan omia arvojaan yhteiskunnan muutosten ja paineiden johdosta. Sukupuolineutraaliin avioliittolakiin johtaneen kehityksen yhteydessä on myös pohdittu johtaako avioliiton laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia myöhemmin myös moniavioisuuden sallimiseen. On myös esitetty ajatus, että tarvitaanko avioliittoinstituutiota ja muita perhemuotoja enää nykyaikana ollenkaan, vai voitaisiinko nykyiset perhemuodot korvata esim. sopimuksella yhteistaloudesta.
  • Jaspers, Pinja (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kaksoispatentoinnilla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, että samaksi keksinnöksi katsottavaa materiaalia esitetään useammassa kuin yhdessä patenttihakemuksessa tai patentissa. Suomen lainsäädäntö ja EPO:n toiminnassaan seuraama Euroopan patenttisopimus eivät ota kantaa kaksoispatentointiin silloin, kun mikään hakemuksista ei muodosta uutuudenestettä toisille. Tällaista kaksoispatentointia kuitenkin pidetään yleisesti ei-toivottavana ilmiönä. Tutkielmassa analysoidaan kaksoispatentoinnin käsitettä ja selvitetään sitä, kuinka Suomen sekä Euroopan patenttiviraston (EPO) käytännössä suhtaudutaan erilaisiin kaksoispatentointitilanteisiin. Oikeuskäytännössä omaksuttuja ratkaisuja pohditaan patenttioikeuden kokonaisuuden näkökulmasta. Kaksoispatentoinnin käsite rajataan tutkielmassa koskemaan neljää ”funktionaalista” tilannetta, joita käsitellään rinnakkain: 1. Satunnainen kaksoispatentointi: Eräänlainen kaksoispatentoinnin ”oppikirjaesimerkki” on tilanne, jossa kaksi toisistaan riippumatonta hakijaa jättää samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 2. Saman hakijan kaksoispatentointi: Sama hakija jättää useamman kuin yhden samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 3. Hakemusten yhteinen etuoikeuspäivä: Tilanteet, joissa kansainvälisen reitin (siis EPC- ja/tai PCT-järjestelmän) kautta ”palataan” samaan maahan jossa joko etuoikeushakemus (tai sen kanssa samanaikaisesti jätetty rinnakkainen hakemus) on vireillä tai siitä on jo myönnetty patentti. 4. Jaettu hakemus. Satunnaisen kaksoispatentoinnin osalta Suomen ja EPO:n linjat näyttävät yhteneväisiltä: Siitä riippumatta, kuinka samanlaisista hakemuksista on kyse, kaikki samana päivänä hakemuksensa tehneet hakijat ovat oikeutettuja patenttiin. Saman hakijan kaksoispatentoinnin kohdalla Suomen ja EPO:n käytännöt eroavat periaatteellisella tasolla toisistaan: Suomessa kaikista hakemuksista voitaisiin myöntää patentti, kun taas EPO:n käytännössä – muodollisen oikeusperustan puuttumisesta huolimatta – hakijan puuttuvan legitiimin intressin katsottaisiin todennäköisesti estävän patentin myöntämisen. Yhteisen etuoikeuspäivän osalta Suomessa sekä lainsäädännön esityömateriaali että käytäntö sallivat sekä eurooppapatenttihakemuksen että PCT-hakemuksen jatkamisen Suomeen vaikka etuoikeushakemus olisi suomalainen ja patenttivaatimusten osalta identtinen jälkimmäisen kanssa. EPO:n oikeuskäytäntö on tältä osin rajallista ja ristiriitaista. Yllättävimpänä tuloksena tutkielmassa havaittiin, että suomalainen ja EPO:n käytäntö eroavat selvästi toisistaan jaettujen hakemusten käsittelyn osalta: EPO:ssa jaetun hakemuksen ja kantahakemuksen väliltä edellytetään ainoastaan jonkinlaista eroa patenttivaatimuksissa esitetyissä teknisissä piirteissä, kun taas Suomessa suhtautuminen on huomattavasti rajoittavampaa. Etenkin käytännöt sen suhteen, saavatko jakamalla erotetun hakemuksen patenttivaatimukset olla kantahakemuksen patenttivaatimuksia laajempia, käytännöt näyttävät olevan päinvastaiset. Oikeusjärjestelmän koherenssin kannalta toisiaan vastaavia tilanteita tulisi kohdella vastaavasti ja tämä ei välttämättä suomalaisessa käytännössä tällä hetkellä toteudu. Myös vaihtoehtoisten patentinhakureittien olemassaolo on syytä huomioida kansallisia menettelyitä kehitettäessä, jotta patenttisuojan laajuus ei merkittävästi riippuisi hakureitistä. Lähivuosina todennäköisesti voimaan astuva yhtenäispatenttijärjestelmä korostaa tämän näkökulman merkitystä entisestään.
  • Puranen, Eero (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aihe on rahoitusleasing vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa. Tavoitteena tutkielmassa on ollut selvittää perusteellisesti rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema silloin, kun vuokralleottaja ajautuu konkurssiin tai häneen kohdistetaan ulosottotoimenpiteitä. Aihetta lähestytään siten korostuneesti vuokralleantajan näkökulmasta. Konkurssin osalta erityistä huomiota on kiinnitetty konkurssipesän sijaantulo-oikeuden vaikutukseen vuokralleantajan oikeusasemaan. Ulosottoa käsittelevässä jaksossa käsitellään sekä leasingesineen ulosmittausta että leasingsopimuk-seen perustuvan vuokralleottajan oikeusaseman ulosmittausta. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu ainesosa- ja tarpeistokysymyksiin liittyviä epävarmuustekijöitä, joiden ratkaisemiseksi voimassaoleva oikeutemme ei tarjoa suoria vastauksia. Tutkielmassa on pyritty tuomaan esille argumentteja, joiden perusteella ainesosa- ja tarpeistosuhteen oi-keuksien yhteisyyttä koskevan edellytyksen täyttyminen tulisi ensisijaisesti ratkaista. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä keskitytään vuokralleantajan oikeusaseman jäsentämiseen suomen oikeu-den mukaan. Lähteiden osalta tutkielma nojaa ensisijaisesti suomalaiseen lainsäädäntöön, oikeuskäytäntöön ja –kirjallisuuteen. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu, että sekä tavallista irtaimen vuokraa että omistuksenpidätyseh-toa koskevat säännöt on täytynyt ottaa vertailun ja tutkimuksen kohteeksi kaikkien tutkimuskysymysten osalta. Keskeis-ten asiakokonaisuuksien osalta on tukeuduttu myös muuhun pohjoismaiseen oikeuskirjallisuuteen ja oikeuslähteis-töön. Lainsäädännön puuttuessa argumentaatiossa on pyritty nojaamaan myös reaalisiin argumentteihin. Lisäksi tut-kimuskysymysten osalta tehtyjä havaintoja on läpi tutkielman peilattu tutkielman liitteiksi oheistettuihin mallileasingso-pimuksiin. Rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa on voimassa olevan oi-keutemme mukaan käytännössä täysin riskitön silloin, kun rahoitusleasingjärjestely on toteutettu oikein, omistusva-kuus on alun alkaen perustettu tehokkaan omistusvakuuden yleisiä ja erityisiä edellytyksiä noudattaen ja leasingesine on erotettavissa vuokralleottajan muusta varallisuudesta. Yksi tutkielmassa tehdyistä havainnoista onkin, että perinteis-ten kollisionratkaisunormien kategorinen noudattaminen on omiaan johtamaan epätarkoituksenmukaisiin lopputulok-siin erityisesti silloin, kun kysymys aktualisoituu perusvuokrakauden loppuvaiheessa tai sen jo päätyttyä. Vallitseva oikeustila ei ota huomioon rahoitusleasingin ominaispiirteitä eikä tunnusta rahoitusleasingiä omatyyppisenään va-kuusoikeustoimena. Velkojien tasa-arvon periaate, rahoitusleasingjärjestelyn luonne luottovelkasuhteena sekä sepa-raatio-oikeuden todellinen funktio tarjoavat kriittisen argumentin vallitsevaa oikeustilaa kohtaan. Nykyisen oikeustilan silmissä ainesosa- ja tarpeistosuhde on kiistatta merkittävin riski vuokralleantajan oikeusasemal-le vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa, mutta oikeutemme ei anna yksiselitteisiä vastauksia suhteen syntymi-sen edellytyksille. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että kokonaisarvioinnissa tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota leasingsopimuksen yksityiskohtaiseen sisältöön sekä alalla vallitsevaan käytäntöön. Havainto on mielen-kiintoinen esineoikeudellisen julkisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä julkisuuden kannalta sopimusehdot ja alalla vallitseva käytäntö ovat kaukana toisistaan.
  • Korkeakoski, Milla (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa RL 17:1a – Osallistuminen järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan ja ajallinen ulottuvuus suhteessa päärikokseen tarkastellaan rikoslain 17 luvun 1a §, joka kriminalisoi osallistumisen järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan. EU-oikeudellisen velvoitteen täytäntööpanemiseksi säädetty osallistumiskriminalisointi poikkeaa kansallisen rikosoikeusjärjestelmän yleisistä opeista laajentamalla osallisuusvastuuta siitä, miten osallisuus on perinteisesti kansallisella tasolla ymmärretty. Tutkielmassa tarkastellaan, minkälainen toiminta on säädetty rangaistavaksi rikoslain 17 luvun 1a §:ssä ja miten säännöstä on tulkittu lain soveltamistilanteissa. Erityisesti tutkielmassa etsitään vastausta oikeustilaltaan epäselvään kysymykseen, tuleeko osallistumiskriminalisoinnin tarkoittama osallistuminen tapahtua ennen säännöksen edellyttämää järjestäytyneen rikollisryhmän tekemää päärikosta vai pidetäänkö rangaistavana yhtä lailla sitä kun osallistuminen tapahtuu tehdyn päärikoksen jälkeen. Tutkielmassa tarkastelu toteutetaan lainopillista tutkimusmenetelmää käyttäen. Lähdeaineistona käytetään kansainvälisiä sopimuksia, lainvalmisteluasiakirjoja ja oikeustapauksia. Oikeuskirjallisuuden puolelta päälähteenä toimii Sanna Palon väitöskirja Järjestäytyneet rikollisryhmät ja rikosvastuu. Tutkielman alussa selvitetään osallistumiskriminalisoinnin saattaminen osaksi kansallista rikoslakia. Tämän osalta huomioidaan säännöksen tulkintaan vaikuttavat kansainväliset sopimusinstrumentit kuten Neuvoston puitepäätös järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta sekä kansallinen lainvalmistelu unohtamatta vuonna 2015 voimaan tullutta järjestäytyneitä rikollisryhmiä koskevien rikoslain säännösten yhtenäistämiseksi annettua lainvalmistelua. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään osallistumiskriminalisoinnin tunnusmerkistöön. Tutkielmassa selviää, että osallistumisrikoksen soveltamisala on varsin kapea rajapintojen kulkiessa rikosoikeudellisesti rankaisemattoman käyttäytymisen ja rikoslain 5 luvun perinteistä osallisuutta koskevien säännösten välimaastossa. Osallistumiskriminalisoinnissa kyse on kaukaisemmasta myötävaikuttamisesta koskien järjestäytyneen rikollisryhmän rikollista toimintaa yleisemmällä tasolla. Osallistumisen on liityttävä rikollisryhmän rikolliseen toimintaan, jonka tarkoituksena on tehdä vähintään yksi vakava rikos ja lisäksi edellytetään, että tällainen vakava rikos myös tehdään. Tutkielmasta käy ilmi, että osallistumiskriminalisoinnin soveltaminen on jäänyt oikeuskäytännössä varsin harvinaiseksi. Yli kymmenen vuoden ajan rikoslain 17 luvun 1a §:ssä vaikuttaneesta osallistumisrikoksesta ei ole tutkielman kirjoittamisen hetkellä tiettävästi ensimmäistäkään lainvoimaista syyksilukevaa tuomiota. Varsin haastavan osallistumiskriminalisoinnista on tehnyt osallistumistoiminnan suhde rikollisryhmän rikolliseen toimintaan sekä erityisesti osallistumisen suhde säännöksessä edellytettyyn rikollisryhmän parissa tehtävään vakavaan rikokseen, päärikokseen. Tämä niin sanotun aksessorisuusvaatimuksen lisääminen osallistumisrikoksen tunnusmerkistöön on tehty kansallisen lainsäätäjän toimesta tarkoituksena liittää vierasperäinen kriminalisointi paremmin kansalliseen rikosoikeusjärjestelmään. Päärikosta koskevan vaatimuksen on katsottu parantavan osallistumisrikoksen ennakoitavuutta ja täsmällisyyttä. Tutkielman lopulla päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan osallistumiskriminalisointia tulisi tulkita siten, että osallistumisen katsottaisiin ajallisesti täyttyvän ennen päärikosta. Näkökulmaa perustellaan rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen, lainkäytön ennakoitavuuden sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteisen laintulkinnan nimissä.
  • Kivelä, Sanna-Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä tutkielma tarkastelee päihdekuntoutuksen järjestämistä Suomessa ehdotonta vankeusrangaistusta suorittaville vangeille. Tutkimuskysymyksenä on, onko päihdekuntoutukseen pääseminen vangin oikeus, vai onko päihdekuntoutuksen järjestäminen täytäntöönpanoviranomaisen velvollisuus. Jotta tähän kysymykseen pystytään vastaamaan, tarkastellaan päihdekuntoutusta sekä oikeudellisena että yhteiskunnallisena ilmiönä. Tutkielmassa selvitetään, mikä on yhtäältä päihdekuntoutuksen järjestämisen lainsäädännöllinen ja toisaalta ideologinen tausta. Lisäksi tässä tutkielmassa kartoitetaan minkälaista kuntoutusta suomalaisissa vankiloissa käytännössä järjestetään sekä millä muilla keinoin vankien päihdeongelmia pystytään vankeusaikana hoitamaan. Vangin oikeuksien tasolla päihdekuntoutus kuuluu osaksi vangin terveydenhuoltoa. Terveys ja terveydenhuoltopalvelut eivät kuitenkaan nk. TSS-oikeuksina saa yhtä vahvaa suojaa kuin muut perus- ja ihmisoikeudet. Tämän lisäksi vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevassa lainsäädännössä ei ole nimenomaista mainintaa, että vangilla olisi oikeus päästä päihdekuntoutukseen. Vankeuslaista ilmenee kuitenkin välillisesti täytäntöönpanoviranomaisen, eli Rikosseuraamuslaitoksen, velvollisuus järjestää päihdekuntoutusta. Tämäkin vaatii melko pitkälle menevää tulkintaa, sillä vankeuslain 8 luvun 1 §:n sanamuoto nimittäin sanoo vain, että ”(V)ankilan järjestämän tai hyväksymän toiminnan tarkoituksena on edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan” muun muassa ”tukemalla vangin päihteetöntä elämäntapaa” (3 kohta). Kaiken kaikkiaan rangaistusten täytäntöönpanoa ohjaa pyrkimys integroida vanki takaisin yhteiskuntaan ja tätä kautta vähentää uusintarikollisuutta. Tämä pyrkimys antaa päihdekuntoutukselle vain välineellisen aseman. Tämän tutkielman pääteesi on se, että päihdekuntoutuksen tulisi väleen sijaan olla itseisarvoista, osana vangin terveydenhuoltoa. Suurella osalla vangeista on ollut päihdeongelmia elämänsä aikana, myös suuri osa rikoksista liittyy tavalla tai toisella päihteisiin. Edes vankila ei ole päihteidenkäytöstä vapaa paikka. Siten päihteidenkäytöllä ja päihdekuntoutuksella on suora kytkös yhtäältä vankien muunkin terveydenhuollon järjestämiseen ja toisaalta vankiloiden turvallisuuteen ja valvontaan. Siten tässä tutkielmassa tarkastellaan myös näitä aspekteja. Päihdekuntoutuksen menetelmät eivät kuitenkaan ole pääosaltaan varsinaista terveydenhuoltoa, vaan pikemminkin sosiaalihuoltoa. Päihdekuntoutusta tarjotaan useissa eri muodoissa; esimerkiksi katkaisuhoito, informointi, motivointi sekä erilaiset päihdeohjelmat. Sopiva kuntoutusmuoto tulee valita yksilöllisesti kunkin vangin tarpeiden ja kapasiteetin mukaan. Eri kuntoutusmuodot eroavat intensiteetiltään ja siten myös vaativuudeltaan, jolloin liian intensiivisen kuntoutusmuodon valinta liian aikaisin ja etenkin vastoin vangin omaa tahtoa tuskin johtaa positiiviseen lopputulokseen. Siten vangin tilanteen, historian ja oman tahtotilan selvittäminen on erityisen tärkeää kuntoutusta suunniteltaessa. Katkaisuhoitoa ja korvaushoitoa lukuun ottamatta melkein kaikki kuntoutus on sosiaalista ja psyykkistä. Tavoitteena ei ole yksinkertaisesti vain se, että päihteidenkäyttö lakkaa, sillä kestävän päihteettömyyden saavuttaminen edellyttää yleensä myös asenteiden, toimintamallien ja sosiaalisen verkoston muuttamista. Päihteistä irtautuminen on pitkä ja polveikas muutosprosessi, jossa yksilö kasvaa ihmisenä ja omaksuu uuden elämäntavan. Päihteidenkäyttö ja rikollisuus kulkevat usein käsi kädessä, joten oppiessaan irti päihteistä vanki oppii myös eväät rikoksettomaan elämään. Tätä kautta rangaistusten täytäntöönpanossa pyritään vähentämään vankien uusintarikollisuutta, sillä paluu päihteisiin tarkoittaa yleensä myös paluuta rikolliseen elämäntapaan. Päihdekuntoutuksen järjestäminen vankilassa on kuitenkin ongelmallista monestakin syystä. Vankila ympäristönä on hankala, samoin täytäntöönpanon toimintaperiaatteiden yhteensovittaminen hoidollisten periaatteiden kanssa on hankalaa. Lisäksi vankilan roolijako vaikeuttaa kuntouttamisen toteuttamista. Vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen aiheuttaa vangin vapautuminen vielä omat ongelmansa vangin tipahtaessa takaisin siviiliin mahdollisesti ilman asuntoa, tuloja ja kunnon tukiverkkoa. Suurin ongelma on kuitenkin resurssipula, jonka seurauksena kuntoutuksen määrää vähennetään. Tästä seuraa tutkielmani toinen teesi: koska päihdehuollon tulisi olla selkeämmin vangin oikeus osana vangin terveydenhuoltoa ja oikeutta ihmisarvoiseen elämään, tulisi siihen ohjata nykyistä enemmän voimavaroja, eikä vähentää päihdekuntoutuksen määrää resurssipulaan vedoten.
  • Kitinoja, Maria (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee lapsen tapaamisoikeutta lapsen edun ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tapaamisoikeudesta säädetään laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (361/1983, Lapsenhuoltolaki). Tutkielmassa tarkastellaan lapsen oikeutta perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin tapaamisoikeuden soveltamisalaa koskien. Tapaamisoikeus on lapselle kuuluva oikeus tavata sitä vanhempaansa, jonka luona hän ei asu. Tapaamisoikeutta koskevan säännöksen soveltamisala on siis rajattu koskemaan ainoastaan lasta ja hänen lainmukaisisa vanhempiaan. Lainmukaisten vanhempiensa lisäksi lapsella saattaa kuitenkin olla elämässään myös muita erityisen läheisiä henkilöitä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi lapsen isovanhemmat, muut sukulaiset sekä sosiaaliset vanhemmat, kuten äiti- tai isäpuoli. Tapaamisoikeuden rajattu soveltamisala voi joissain tapauksissa olla ongelmallista lapsen perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta, etenkin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvatun perhe-elämän suojan kannalta. Lisäksi lapsen edun periaatteen mukaisesti lapselle on turvattava olemassa olevat läheiset ihmissuhteet. Lain mukaan vanhemmilla on velvollisuus myötävaikuttaa lapsen oikeuksien toteutumiseen. Tämän lisäksi kansainvälisten sopimusten mukaan myös valtion on tarvittaessa aktiivisin toimin suojattava lapsen oikeuksia. Myös lapsen etu -periaatteesta ja sen huomioon ottamisesta lasta koskevassa päätöksen teossa on säädetty niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla. Tutkimuksessa nostetaan esiin nykyinen lainsäädäntömme lapsen tapaamisoikeuden suhteen sekä erityisesti valtion velvollisuus lapsen ihmisoikeuksien ja lapsen edun turvaajana. Tutkielmassa verrataan lapsenhuoltolain mukaista tapaamisoikeutta myös lastensuojelulakiin, joka on toinen kansallisesti merkittävä säädös lasten oikeuksien näkökulmasta. Lastensuojelulain mukainen tapaamis- ja yhteydenpito-oikeus koskee lapsen vanhempien lisäksi myös muita lapselle läheisiä henkilöitä. Näin ollen lastensuojelulaissa lapsen oikeus perhe-elämään ja hänelle läheisiin ihmissuhteisiin on huomattavasti laajempi sekä perus- ja ihmisoikeus myönteisempi kuin lapsenhuoltolaissa. Viimeisten vuosikymmenten ainakana ihmisoikeudet ovat olleet yksi merkittävimmistä muutoksentekijöistä kansallisessa oikeudessamme. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa lainsäädäntöä voidaan pitää melko vanhana sen suhteen, että se on säädetty jo 1980-luvulla, aikana jolloin Suomi ei esimerkiksi vielä ollut allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimusta eikä sitoutunut YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen. Vanha lastensuojelulaki tuli voimaan samana vuonna lapsenhuoltolain kanssa, ja se on uudistettu 2000-luvun lopulla perusteenaan muun muassa saattaa lainsäädäntö vastaamaan paremmin voimassa olevaa perus- ja ihmisoikeussääntelyä. Lapsenhuoltolainkin uudistaminen on tällä hetkellä hyvin ajankohtainen. Nykyiseen hallitusohjelmaan on kirjattu tavoitteeksi lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma, joka sisältää muun muassa lapsen huolto- ja tapaamisoikeuslainsäädännön uudistuksen.
  • Jokinen, Jasmiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Monikansallisten yritysten toiminnassa tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset sekä vaikeudet vaatia yhtiöitä vastuuseen loukkauksista ovat nostaneet esille kysymyksen nykyisen kansainvälisen ihmisoikeussääntelyn riittävyydestä. Tässä tutkielmassa tuon esille, mitä aukkokohtia kansainvälinen oikeus jättää monikansallisessa yritystoiminnassa aiheutuneiden ihmisoikeusloukkausten sääntelyyn, sekä millaisia seurauksia näillä sääntelyn aukkokohdilla on. Vastuu kansainvälisen oikeuden loukkauksista on ensisijaisesti ja lähes yksinomaan valtioilla. Yksityisen yritystoiminnan ominaispiirteistä johtuen sen yhteydessä tapahtuvat kansainvälisen oikeuden loukkaukset jäävät kuitenkin usein valtion vastuun ulkopuolelle. Poikkeuksen tähän sääntöön tuovat kansainväliset ihmisoikeusnormistot, jotka velvoittavat valtiota suojelemaan lainkäyttövaltansa piirissä olevia henkilöitä kolmansien, mukaanlukien yritysten, aiheuttamilta ihmisoikeusloukkauksilta. Valtion suojeluvelvoite rajoittuu kuitenkin sen lainkäyttövallan piiriin, jonka ulkopuolella tapahtuvat ihmisoikeusloukkaukset eivät ole enää valtion vastuulla. Näin ollen monikansallisten yritysten ulkomailla aiheuttamat ihmisoikeusloukkaukset eivät ole sen kotimaan vastuulla. Kansainvälinen rikosoikeus, kansainvälinen tapaoikeudellinen säännöstö tai yleiset kansainvälisoikeudelliset periaatteet eivät kykene paikkaamaan näitä sääntelyn aukkokohtia. Vastuu monikansallisessa yritystoiminnassa tapahtuvista ihmisoikeusloukkauksista on siten käytännössä yritystoiminnan isäntävaltiolla. Hyvin usein isäntävaltiot ovat kehittyviä valtioita, joilta voi puuttua joko kyky tai kiinnostus suojella henkilöitä yritysten aiheuttamilta ihmisoikeusloukkauksilta. Vaikka tietyt kansalliset oikeusjärjestelmät mahdollistavat yritystoiminnassa tapahtuneiden ihmisoikeusloukkausten tutkimisen muussa kuin yritystoiminnan isäntävaltiossa, näissäkin järjestelmissä on rajoitteensa, eivätkä ne aina mahdollista loukkauksiin puuttumista. Kansainvälisen sääntelyn aukoista ja kansallisen sääntelyn realiteeteista johtuen monikansallisessa yritystoiminnassa tapahtuvien ihmisoikeusloukkausten uhrit jäävät usein ilman keinoa saattaa yritystä vastuuseen sen aiheuttamista loukkauksista tai vedota oikeussuojakeinoihin yritystä vastaan. Tämä on selkeästi ristiriidassa ihmisoikeusnormien ja kansainvälisen tapaoikeuden kanssa. Esitän, että paras keino puuttua nykyisen sääntelyn ongelmiin olisi kansainvälisoikeudellinen sopimus, jolla valtiot hyväksyisivät toisaalta yritysten kansainvälisoikeudellisen vastuun aiheuttamistaan ihmisoikeusloukkauksista, ja toisaalta yrityksen kotivaltion vastuun säännellä yritysten kansainvälisiä toimintoja. Tätä väitettä tukee myös viimeaikainen kehityskulku muun muassa YK-tasolla.
  • Vanhanen, Antti (Helsingin yliopisto, 2016)
    The past few years have seen a surge of new political initiatives with the aim of combating tax evasion and tax avoidance. As a part of these initiatives on the level of the European Union, the Council enacted in January 2015 a new general anti-abuse provision to the Parent-Subsidiary Directive. The Parent-Subsidiary Directive regulates tax benefits to cross-border distributions in the EU with the purpose of eliminating obstacles to formation of corporate groups across the Member State borders. The Directive contained previously a provision that authorized the Member States to apply their national anti-abuse provisions within the scope of the Directive although the application of these provisions was voluntary, and the content and scope of the national provisions was not regulated by the Directive. In the words of the Commission, the purpose of the change was to prevent misuse of the Directive and to create consistency, and these aims were to be achieved by introduction of a common anti-abuse rule in all the Member States. The new general anti-abuse rule in the Parent-Subsidiary Directive represents an approach without precedents in the field of European direct tax law since it creates a detailed anti-abuse provision with the objective of harmonizing the national anti-abuse rules applicable to the benefits of the Directive. Most of all, the Member States are, from now on, obliged to combat abuse within the scope of the Directive since the new provision has to be implemented and applied nationally. The provision raises, however, several questions regarding its application and its effects as a part of European tax legislation. The wording of the provision, which contains several conditions with the aim of defining abuse in the context of the Directive, reflects the varying formulations the ECJ has used in its case law on anti-abuse measures. It may appear prima facie that the provision marks a departure from the consistent case law and creates a new concept of abuse in the field of European tax law. The purpose of the research is to discuss the possible interpretations and the impact of the new provision. The different conditions of the provision are evaluated in the light of the ECJ case law in order to clarify their scope and meaning. The effects of the provision are discussed with respect to the immediate effects of its application, the effects on the Member States and their national anti-abuse rules, and the possible conflicts with the primary law of the EU. The ECJ direct tax case law contains a line of case law where the Court has examined abuse of tax law and the possibility to enact measures in order to combat abusive transactions. The concept of abuse within the field of European direct tax law has been developed especially in relation to such Member State anti-abuse measures which have had restrictive effects on the fundamental freedoms. In this case law, the ECJ has required that these anti-abuse provisions must combat only "wholly artificial arrangements", and the Court has developed specific tests which the national rules must respect when establishing the abusive nature of a transaction. This case law is discussed extensively in order to establish the possible interpretations for the new provision. Regarding the interpretation of the new anti-abuse provision, most questions arise in relation to the relevance of tax purposes and the genuine-nature of the arrangement. Given the variance in the ECJ case law, several ways to interpret the provision are compared in order to establish the most reasonable interpretation. In addition, the discussion reveals different points of uncertainty with regard to the way how the benefits of the Directive are meant to be denied and how the implementation of the provision affects national anti-abuse clauses and the freedom of movement. The research establishes that the new anti-abuse provision can be interpreted in accordance with the established ECJ case law although the wide latitudes of the provision mean that it can be subjected to various interpretations. The most important effects of the provision reside in its compulsory application and the impact on national legislation. The provision can, effectively, prevent the national legislators from adopting different solutions in its scope of application. The actual consequences for the companies that fall within the ambit of the provision contain several questions that cannot be given an unequivocal answer based on the wording of the provision alone. Most of all, the provision is set to cause uncertainty before its scope has been definitely scrutinized by the ECJ.
  • Ohisalo, Juho (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tietokantojen suoja on pyritty harmonisoimaan Euroopan unionin tasolla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 96/9/EY annettu 11 päivänä maaliskuuta 1996, tietokantojen oikeudellisesta suojasta, jonka tarkoituksena oli parantaa Euroopan unionin asemaa tietokantojen valmistajien kannalta kilpailussa tietokantamarkkinoista Yhdysvaltoja vastaan. Tämän direktiivin myötä unioniin syntyi uusi tietokantojen suojamuoto, sui generis -oikeus, joka antaa oikeudenomistajalle laajat yksinoikeudet tietokannan kopiointiin ja uudelleenkäyttöön. Mainitun suojauksen tarkoituksena on suojata tietokantojen luomiseen kohdistuneita huomattavia investointeja. Direktiivin suomat oikeudet muotoiltiin epätäsmällisesti, mikä on johtanut useisiin Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisupäätöksiin, joilla direktiivin artiklojen sisältöä on täsmennetty useasti. Tutkielmassa perehdytään näiden päätösten merkitykseen tietokantojen suojaamisen kokonaisuuden kannalta. Tietokantadirektiivillä annettu sui generis -suoja on kuitenkin osoittautunut ylttävän pidemmälle, kuin tietokannan ulkoiseen ilmentymään, ulottuen välillisesti sen sisältämiin tietoihin siten, että oikeudenomistajalla on tietyissä tilanteissa mahdollisuus rajoittaa tiedon leviämistä merkittävästi, heikentäen kilpailua sekä monopolisoiden tärkeää informaatiota. Tämän tutkielman tarkoituksena on arvioida tietokantojen suojaamisen ulottumista itse niiden sisältämiin tietoihin sekä Euroopan unionin tuomioistuimen sekä joidenkin kansallisten tuomioistuinten ratkaisujen merkitystä tietojen suojaamisen kannalta. Onko suojauksessa menty liian pitkälle ja jos on, niin kuinka tilanne tulisi korjata? Minkälaisia keinoja olemassaolevassa oikeusjärjestelmässä on ja ovatko ne tehokkaita?
  • Kantokorpi, Saara (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkimuksessa käsitellään laittomasti hankittujen todisteiden hyödyntämiskieltoa perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta, erityisesti liittyen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uuteen säännökseen koskien hyödyntämiskieltoa. Tutkimus lähtee liikkeelle rikosprosessista ja sen tarkoituksesta selvittää aineellinen totuus asiassa. Tämän jälkeen siirrytään esittelemään todisteiden hyödyntämiskieltoa tätä tavoitetta rajoittavana tekijänä. Hyödyntämiskielto on osa oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä, joten tutkimuksessa on esitelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisältöä, sen taustoja ja oikeuslähteitä. Kaikkein merkityksellisin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sisällön määrittelijä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Tutkimuksessa on tämän vuoksi esitelty ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä liittyen todisteiden hyödyntämiskieltoon. Tämän lisäksi on määritelty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin alaisia käsitteitä, jotka liittyvät vahvasti hyödyntämiskieltoon, kuten itsekriminointisuojaa ja kontradiktatorisuuden periaatetta. Koska tarkoituksena on ollut kotimaisen oikeuden sisällön selvittäminen, on tutkimuksessa käsitelty myös melko laajasti kotimaista oikeuskäytäntöä. Suomessa ei ole aikaisemmin ollut laintasoista säännöstä hyödyntämiskiellosta, joten oikeuskäytännössä viitataan ihmisoikeussopimuksiin ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Tämän jälkeen tutkimuksessa siirrytään uuden hyödyntämiskieltopykälän valmisteluun ja esitellään valmistelun lopputulos, eli voimaan tullut uusi säännös. Lopuksi on pohdittu, että muuttaako säännös kansallista oikeutta, vai voiko sen nähdä enimmäkseen oikeuskäytännön kirjaamisena lakiin.
  • Surenkin, Anton Eliel (Helsingin yliopisto, 2016)
    A market that operates without borders can be difficult to accept, because there are certain social expectations that are intertwined with national history and culture. This thesis examines how the concepts public policy, security and interest function as justifiable restrictions on the free movement of services in the European Union. This thesis is divided into five main chapters. In the first part, provisions governing the free movement of services are examined as the legal framework provides a foundation for understanding the judgments of the Court. After this, different justifications recognized by EU law are identified: Article 52 TFEU (public policy and public security) and the judge-made ‘overriding reasons in the public interest’ doctrine. Finally, the relationship between the express derogations and judge-made exceptions is examined in order to understand, if there are some inherent differences as to how the justifications operate. The emphasis is on the case law of the Court of Justice of the European Union, because the Treaty provisions are rather vague and open to interpretation. There is also no meaningful way to comprehensively explain what the con-cept of public policy, public security or public interest is per se, because every society has a different take. As a result, examining the case law is the only way to find out how these abstract institutions function, and how they can be invoked when Member States want to protect important national interests. The thesis ultimately suggests that there is some ambiguity in the case law; concerning the relationship between Article 52 TFEU and the doctrine of ‘overriding reasons in the public interest’.
  • Lithenius, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Lapsen osallisuus tarkoittaa lapsen oikeutta osallistua oman asiansa käsittelyyn, kertoa siinä mielipiteensä ja toiveensa. Lapsen osallisuutta koskevia säännöksiä on sekä kansallisissa että kansainvälisissä säädöksissä. Kansainvälisistä sopimuksista YK:n lapsen oikeuksien sopimus on keskeisin instrumentti, johon on koottu keskeisimpiä lapsen oikeuksia. Suomi on saanut kritiikkiä YK:n lapsen oikeuksien komitealta siitä, ettei Suomen lainsäädäntö turvaa riittävästi lapsen osallisuutta muun muassa huostaanottoa koskevissa asioissa. Lastensuojelun toimenpiteillä puututaan merkittävästi lapsen ja perheen asemaan. Tästä johtuen laissa tulee olla selkeät säännökset lastensuojelun toimenpiteistä sekä asianosaisten oikeuksista. Lapsi on lastensuojeluasiassa asianosaisen roolissa, jonka johdosta lastensuojelulakiin on otettu erikseen säännöksiä lapsen osallisuudesta. Lastensuojelulain kokonaisuudistus tuli voimaan 1.1.2008, jolloin lastensuojelulakiin otettiin nimenomainen säännös lapselle määrättävästä edunvalvojasta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää vahvistaako lapselle määrättävä edunvalvoja lapsen osallisuutta lastensuojeluasiassa. Tutkimuksessa vastataan myös siihen, minkälaisissa tilanteissa edunvalvojan määrääminen on mahdollista sekä minkälaisia vaatimuksia ja erityistaitoja edunvalvojalta vaaditaan, kun on kyse lapsen kanssa toimimisesta lastensuojeluasiassa. Tutkimus on oikeusdogmaattinen eli tutkimusmetodi on lainopillinen ja siinä tulkitaan ja systematisoidaan lastensuojelun edunvalvontaa koskevia säännöksiä. Lastensuojelun edunvalvontaa on tutkittu oikeustieteessä varsin niukasti. Koska lastensuojelun edunvalvojaa sekä edunvalvojan tehtäviä ei säännellä lastensuojelulaissa tarpeeksi, otetaan tutkimuksessa huomioon myös holhoustoimilain säännösten soveltuvuuden arviointia lastensuojelun edunvalvonnan näkökulmasta. Tutkimuksessa voidaan nähdä myös kriittiselle lainopille tunnusomaisia piirteitä, jotka liittyvät lain säätelemättömyyteen sekä nostetaan esille de lege ferenda -kannanottoja lainsäädännön kehittämistarpeista. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että lastensuojelun edunvalvojan tärkeimmät tehtävät ovat lapsen puhevallan käyttö, lasta koskevien tietojen saanti, tietojen antaminen sekä lapsen mielipiteiden ja toivomusten esille tuominen. Lisäksi edunvalvojan tehtävänä on lapsen edun arviointi. Kaikki edellä mainitut tehtävät liittyvät lapsen osallisuuden toteutumiseen, josta voidaan tehdä päätelmä, että edunvalvojan määrääminen vahvistaa lapsen osallisuutta. Lapsen osallisuus toteutuu yleensä lapsen huoltajan kautta. Lastensuojeluasiassa saattaa lapsen ja huoltajan välillä vallita eturistiriita, jonka johdosta huoltaja ei kykene puolueettomasti valvomaan lapsen etua. Tämän johdosta edunvalvojan määrääminen lastensuojeluasiassa on lapsen osallisuuden kannalta merkityksellistä. Johtopäätöksinä esitetään muun muassa lastensuojelun edunvalvonnan sääntelemättömyyden vaarantavan lapsen osallisuutta. Riippuu edunvalvojan ammattitaidosta ja kiinnostuksesta, kuinka hän hoitaa tehtävänsä ja käyttää lapsen puhevaltaa. Tutkimus tuo esille myös holhoustoimilain säännösten soveltumattomuuden lastensuojelun edunvalvontatehtävään, minkä takia edunvalvontatehtävää tulisi säännellä tarkemmin. Lastensuojelulain edunvalvontaa koskevassa säännöksessä sekä lain esitöissä on edellytykset edunvalvojan määräämiselle asetettu korkealle ja tämän vuoksi edunvalvojia käytetään vähemmän kuin olisi tarpeen lapsen osallisuuden vahvistamiseksi. Johtopäätöksinä esitetään myös lapselle määrättävän edunvalvojan määräämisen ulottamista lapsen huoltoa koskeviin asioihin, jossa lapsen osallisuutta ei ole turvattu yhtä hyvin kuin lastensuojelulaissa. Näillä parannusehdotuksilla lapsen osallisuutta koskevat kansainväliset velvoitteen turvattaisiin paremmin.
  • Eklund, Mira (Helsingin yliopisto, 2016)
    I syfte att utreda misstänkta konkurrensbegränsningar får konkurrensmyndigheterna göra inspektioner bl.a. i näringsidkares företagslokaler. Enligt 44 § i konkurrenslagen får ett beslut om förrättande om en sådan här inspektion inte överklagas. I avhandlingen granskas detta besvärsförbuds förenlighet med europarätten samt de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande lagstiftningen. Avhandlingen har två huvudsakliga frågeställningar: För det första granskas besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen i ljuset av europadomstolarnas praxis. Den konkreta frågeställningen lyder: Är besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen förenligt med europarätten? För det andra granskas de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande nationella lagstiftningen. Frågan jag söker svar på är följande: Hur kan en nationell domstol eliminera den eventuella normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten ifall en näringsidkare, besvärsförbudet till trots, skulle överklaga inspektionsbeslutet? Tre olika alternativ granskas, nämligen domstolens möjlighet att göra en människorättsvänlig tolkning av besvärsförbudet, att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av grundlagens företräde samt att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av EU-rättens företräde. Ifall besväret inte tas till prövning kan Finland göra sig skyldig till en kränkning av människorättskonventionen och EU-rätten. Metoden i avhandlingen är rättsdogmatisk och det huvudsakliga forskningsmaterialet består av rättspraxis från den Europeiska människorättsdomstolen och EU-domstolen, nationella förarbeten samt såväl nationell som utländsk rättslitteratur. På basis av forskningsresultaten i avhandlingen rekommenderar skribenten att besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen upphävs. Ifall man anser att besvärsförbudet förbjuder överklagande både enskilt och i samband med behandlingen av huvudsaken, vilket dess formulering tyder på, verkar det klart att besvärsförbudet är oförenligt med europarätten. Även om överklagande i samband med huvudsaken vore möjligt är besvärsförbudet problematiskt på flera olika sätt, bl.a. eftersom tillgången till rättsmedlet är osäkert och oberoende fördröjt med åtskilliga år. Även granskningen av domstolarnas handlingsalternativ för att eliminera normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten talar för att besvärsförbudet borde upphävas. Det verkar inte möjligt att göra en människorättstolkning av besvärsförbudet pga. dess entydiga formulering och tillämpning av GL 106 § kräver att det finns en uppenbar konflikt mellan tillämpningen av en lagbestämmelse och grundlagen. Således borde en nationell domstol dels harmonisera tolkningen av grundlagsbestämmelserna med människorättskonventionen och även bedöma om det s.k. uppenbarhetskriteriet uppfylls. Detta kan vara mer problematiskt än man först anar. EU-rätten däremot kräver företräde förutsatt att det handlar om en situation då EU-rätten blir tillämplig.
  • Ogbeide, Onni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Euroopan unionissa on jo pitkään nähty tärkeäksi säännellä valtiontukia, jotta sisämarkkinoilla toimiville yrityksille voitaisiin taata yhdenvertaiset toimintaedellytykset. Samalla Euroopan unionin valtiontukisääntelyllä pyritään ennen kaikkea estämään jäsenvaltioiden taloudellisten resurssien epätehokas käyttö ja kilpailun vääristyminen sisämarkkinoilla. Valtiontukia koskeva sääntely voidaankin nähdä yhtenä sisämarkkinapolitiikan kulmakivenä. Valtiontukien valvontaa kiteyttävä SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukainen valtiontukikielto on sellaisenaan laaja ja kattaa jäsenvaltioiden missä tahansa muodossa myöntämät valtiontuet. Aina ei kuitenkaan ole täysin selvää, milloin on kyseessä sisämarkkinoille soveltumaton tukitoimenpide, ja milloin julkinen valta toimii markkinoilla puolestaan SEUT 345 artiklan oikeuttamalla tavalla. Julkisella vallalla on nimittäin kiistämättä oikeus toimia markkinoilla siinä missä yksityisilläkin tahoilla. SEUT 345 artiklan turvin jäsenvaltiot voivat muun muassa myöntää yrityksille lainoja, antaa takauksia, toimia velkojina, yksityistää omaisuuttaan tai esimerkiksi sijoittaa varojaan. Tämä julkisen vallan markkinoilla toimiminen edellyttää aina kuitenkin sitä, ettei SEUT 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikieltoa rikota. Euroopan unionin komissio ja Euroopan unionin tuomioistuin ovat kehittäneet valtiontuen olemassaolon arvioinnin helpottamiseksi niin sanotun markkinataloustoimijaperiaatteen, jonka mukaisesti julkisen vallan on markkinoilla toimiessaan käyttäydyttävä siten kuin vastaavassa tilanteessa oleva yksityinen taho olisi toiminut. Jos periaatetta ei noudateta, on kyseessä todennäköisesti jollekin markkinatoimijalle annettu etu, ja mahdollisesti myös sisämarkkinoille soveltumaton valtiontuki. Toisin sanoen, markkinataloustoimijaperiaatteesta on tullut apuväline määritettäessä sitä, sisältyykö julkisen vallan toimenpiteeseen valtiontukea. Lisäksi periaatteella voidaan niin ikään todentaa mahdollisen valtiontuen suuruus. Tutkielmassa kuvataan sitä, mihin kaikkeen julkisen vallan toimintaan markkinataloustoimijaperiaate on sovellettavissa, ja miten sitä käytännössä sovelletaan arvioitaessa mahdollista valtiontukea. Samalla pyritään antamaan kuva periaatteen nykyisestä merkityksestä valtiontukien arvioinnissa. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan yleisellä tasolla periaatteen historiaa, kehittymistä ja eräitä periaatteeseen liittyviä ongelmia. Nykyisin vakiintuneen käytännön mukaisesti periaatetta käytetään tavallisesti esimerkiksi julkisen vallan sijoitusten, sen antamien luottojen, takausten ja valtion omaisuuden yksityistämisen markkinaehtoisuuden arviointiin. Lisäksi muun muassa julkisten toimijoiden suorittaman velkojen perinnän sekä niiden myymien ja ostamien tavaroiden ja palveluiden markkinaehtoisuuden arviointi on periaatteen tavanomaista käyttöalaa. Periaatteella voidaan niin ikään arvioida myös muunkinlaisen taloudellisen toiminnan markkinaehtoisuutta hyvin laajasti ajateltuna. Markkinataloustoimijaperiaatteen käyttö on kuitenkin sittemmin laajentunut tästä perinteisestä julkisen vallan harjoittamasta taloudellisesta toiminnasta. Viime aikoina on saatu enenevässä määrin viitteitä siitä, että periaatteella voidaan potentiaalisesti arvioida jopa osittain myös julkisen vallan käyttöön liittyviä toimenpiteitä, jos niillä on tarpeeksi vahva taloudellinen liityntä. Tässä suhteessa periaatteen soveltamisala kattaa tietyissä tilanteissa nykyään myös esimerkiksi verotuksen kautta annetut tuet. Markkinataloustoimijaperiaatteen liian laaja soveltamisala saattaa kuitenkin aiheuttaa myös käytännön ongelmia. Nämä ongelmat liittyvät pääosin julkisten ja yksityisten toimijoiden luontaisiin eroihin sekä kilpailuneutraliteetin ja oikeusvarmuuden mahdolliseen vaarantumiseen.
  • Kattelmäki, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Miehiä on viime vuosina tehdyillä uudistuksilla pyritty kannustamaan aikaisempaa aktiivisempaan perhevapaiden käyttöön. Etenkin vanhempainvapaan jakamista vanhempien kesken on pyritty edistämään. Asian puolesta on käynnistetty muun muassa asennekampanjoita ja levitetty tietoa sekä perheille, että työnantajille, niin valtion kuin työmarkkinajärjestöjenkin toimesta. Uudistukset eivät kuitenkaan ole johtaneet tavoiteltuun lopputulokseen. Vanhempain- ja hoitovapaan käytössä näkyvät edelleen sekä työelämän, että lastenhoidon sukupuolisidonnaiset roolikäsitykset. Vaikka osa perhevapaista on suunniteltu siten, että vapaan voi käyttää kumpi tahansa lapsen vanhemmista, mielletään muun muassa vanhempainvapaa kuitenkin yleisesti äitiysloman jatkeeksi. Koska perhevapaiden käyttö ei jakaudu vanhempien kesken tasaisesti, jäävät perhevapaa-kustannukset edelleen suurimmaksi osaksi naisvaltaisten alojen työnantajien kannettavaksi. Yksityistä sektoria koskevat tutkimukset kuitenkin osoittavat, etteivät työnantajalle perhevapaiden käytöstä aiheutuvat suorat kustannukset loppujen lopuksi ole kovin suuri rasite työnantajalle, sillä perhevapaapäiviä on yrityksissä vuotta kohden keskimäärin melko vähän. Naisvaltaisilla aloilla perhevapaita pidetään kuitenkin miesvaltaisiin aloihin nähden jopa kaksinkertainen määrä, jolloin myös näiden työnantajatahojen kustannusrasite on miesvaltaisten alojen työnantajatahoja huomattavasti korkeampi. Lisäkustannuksia aiheutuu työnantajalle myös välillisesti. Perhevapaat ja niiden käyttö liittyvät edellä esitetysti olennaisesti sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumiseen ja syrjintään. Sukupuolten välisen tasa-arvon tulisikin toteutua sekä naisten asemassa työmarkkinoilla, että miesten asemassa perheen sisällä. Tasa-arvo voidaan kuitenkin ymmärtää monella tavalla, sillä tasa-arvon käsite on muuttuva ja moniulotteinen, kuten monet muutkin yhteiskunnan keskeiset käsitteet. Tasa-arvona voidaan yhtä aikaa pitää niin yksilöiden yhdenvertaisuutta lain edessä, positiivisia toimia tasa-arvon toteuttamiseksi kuin myös miehiä ja naisia yhteiskunnassa eri tavoin kohtelevien järjestelmien muuttamista. Muodollinen tasa-arvo ei kuitenkaan riitä, vaan tosiasiallinen tasa-arvo edellyttää myös lopputulosten tasa-arvoa. Muun muassa tasa-arvo-oikeus ja tasa-arvopolitiikka pyrkivätkin sellaisten olosuhteiden muuttamiseen, jotka estävät tasa-arvon toteutumista. Tutkimuksessa tarkastellaan työn otsikon mukaisesti perhevapaajärjestelmää sukupuolten välisen tasa-arvon näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan siihen, voidaanko nykymuotoisia perhevapaasäännöksiämme pitää muodollisesti tasa-arvoisina, mahdollistavatko perhevapaasäännöksemme myös lopputulosten tasa-arvon toteutumisen, sekä minkälaisin keinoin sukupuolten välistä tasa-arvoa on perhevapaiden osalta pyritty edistämään. Vaikka perhevapaista on keskusteltu erityisesti tasa-arvopolitiikan alalla jo pitkään, ei perhevapaita koskevaa tietoainesta ole saatavilla kovinkaan mittavasti. Perhevapaita koskevaa tutkimusta on viime vuosina tullut lisää, mutta saatua ainesta ei ole perustilastointia lukuun ottamatta organisoitu. Pääasiallisina lähteinä tutkimuksessa on käytetty voimassa olevaa oikeutta ja sitä koskevaa oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä. Tutkimusmenetelmä on tältä osin lainopillinen eli oikeusdogmaattinen lähestymistapa. Koska perhevapaita koskevaa tasa-arvokeskustelua on käyty myös muualla, kuten Ruotsissa, sekä EU:n tasolla, ei näissä keskusteluissa esiin tulleita näkökulmia voida jättää vaille huomiota. Perhevapaisiin liittyviä tasa-arvo- ja syrjintäkysymyksiä sekä vapaiden jakautumista vanhempien kesken, ei voida tarkastella myöskään ilman empiiristä tutkimusaineistoa. Tutkimus sisältääkin viittauksia erilaisiin empiirisiin tutkimuksiin perustuviin aineistoihin ja niissä esiteltyihin tutkimustuloksiin.
  • Autio, Riina (Helsingin yliopisto, 2016)
    The topic of the thesis is the enforcement of Article 102 TFEU, focussing on the IT sector specifically, and on the use of commitments in particular, from the point of view of games of strategy. The approach of the present endeavour is thus one of law and economics. The paper focusses on the following issues: Are Article 9 commitments an appropriate way of dealing with abuse of dominance in dynamic markets? Is this option being applied adequately at present? Can a game theoretical model such as a two-by-two matrix game enhance our understanding of the value of commitment decisions in competition enforcement cases concerning abuse of dominance in dynamic markets? So-called new markets or technology-enabled markets are developing at a pace no regulator seems to be able to keep up with. The subject is important considering the economic significance of the markets involved, but also from a practical point of view. The Commission’s approach seems dramatically different from the approach of undertakings competing for new markets. It seems, however, to be a difference in more than just pace; objectives are of course different for the Commission and the undertakings, but is it a game of Battle of the Sexes, or are the two playing entirely different games? Even in more traditional markets, judgments often take so long that the market in question has gone through an irreversible change by the time the case is closed. This may be problematic in any market, but the issue is more pronounced in markets dynamic by nature. It is possible to argue that the judgment is of value primarily as a legal precedent. One should, however, bear in mind that specific goals have been set for competition regulation and enforcement. Especially following the implementation of Regulation 1/2003, effectiveness of intervention should be a priority. The European Commission's right to intervene in volatile market situations is not, and ought not to be, a given, and any intervention should either achieve the goals set for such interventions, or at the very least be more likely than not by reasonable assessment to achieve said goals. In technology-enabled markets, one practical solution that has been proposed to the problem of prolonged proceedings failing to address the underlying issues has been favouring commitments over more time-consuming procedural options. The thesis discusses the pros and cons, the possibilities and limits of this option.
  • Taxell, Vilma (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää minkälainen oli se lainvalmistelun prosessi, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen. Mitkä seikat johtivat kyseisen lain säätämiseen, kuinka siihen liittyivät niin sanottujen pahantapaisten lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen ja mitä tässä kehityksessä merkitsi vuonna 1940 säädetty laki nuorista rikoksentekijöistä. Lastensuojelulainsäädännön synty ja kehitys sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja tarjoavat mielekkään kohteen oikeushistorialliselle tutkimukselle, koska ajanjakson yhteiskunnallinen liikehdintä ja murtuvat rakenteet muodostavat kiintoisan tapahtumakentän lastensuojelulainsäädännön syille, taustatekijöille ja tarkoituksille. Tarkastelun kohteena työssä olivat erityisesti ne tarkoitukset ja syyt, joita lastensuojelulain ja nuoria rikoksentekijöitä koskevan erityislainsäädännön säätämiselle oli. Tutkimuksessa selvitetään ensisijassa sitä lainvalmistelun prosessia, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen ja toisekseen sitä muutosta, joka tapahtui lain voimassaoloaikana pahantapaisten lasten laitossijoituksissa. Tutkimuksen aineisto koostui lastensuojelun historiaa käsittelevistä tutkimuksista, kirjallisuudesta, komiteamietinnöistä sekä lasten laitossijoituksia koskevista tilastotiedoista vuosilta 1892–1975. Virallisaineiston ja kirjallisuuden perusteella selvitettiin sitä, ketkä tai mitkä tekijät vaikuttivat lainsäädäntöjen syntyyn ja tilastojen avulla pyrittiin analysoimaan minkälaiseksi laitoshuolto tosiasiallisesti muodostui ja mitä muutoksia sijoitusperusteissa tapahtui tarkastelun kohteena olevien vuosien aikana. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka lastensuojeluideologia on saanut alkunsa toisaalta tarpeesta järjestää orpojen ja köyhien lasten huolto ja toisaalta tarpeesta saada häiriköivät, rikoksia tekevät tai muutoin pahantapaiset lapset suojelun ja kasvatuksen piiriin. Lastensuojelu perustui alkuun hyväntekeväisyydelle, ennen kuin se institutionalisoitui ja tuli valtion ja kuntien vastuulle. Tutkimuksessa kävi ilmi myös se, kuinka ainutlaatuinen Pohjoismainen nuorisorikosoikeusjärjestelmä on.