Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 567
  • Britschgi, Noora Irene Emilia (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkielman aiheena on teollisuuspäästödirektiiviin perustuva perustilaselvitys, joka on Suomessa pantu täytäntöön ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksen yhteydessä. Perustilaselvityksellä tarkoitetaan ympäristön tilainventaariota, jolla selvitetään direktiivilaitosten toimintaan liittyvien merkityksellisten vaarallisten aineiden maaperälle ja pohjavedelle aiheuttama muutos. Euroopan komission mukaan perustilaselvitys on työkalu, jonka avulla pilaantuneen ympäristön ennallistamisen tavoitetaso voidaan teollisen toiminnan päätyttyä määrittää. Tutkielman tavoitteena on selvittää perustilaselvityssääntelyn aiheuttama oikeustilan muutos sekä arvioida selvityksen soveltuvuutta suomalaiseen ympäristölupaharkintaan ja pilaantuneita alueita koskevaan sääntelyyn. Tutkielmassa on lyhyesti esitelty muissa jäsenvaltioissa valittuja toimeenpanoratkaisuja ja arvioitu Suomessa valitun implementointiratkaisun onnistumista suhteessa sääntelyn tavoitteisiin. Aineistona on teollisuuspäästödirektiivin ja ympäristönsuojelulakia koskevan hallituksen esityksen lisäksi käytetty perustilaselvitystä koskevia komission ja ympäristöministeriön ohjeita ja soveltuvissa määrin oikeuskirjallisuutta, joka pääsääntöisesti on peräisin ajalta ennen ympäristönsuojelulain voimaatuloa 1.9.2014. Kirjallisuuden on katsottu olevan käyttökelpoista, koska pilaantuneen ympäristön puhdistamista koskeva sääntely on ympäristönsuojelulain kokonaisuudistuksessa säilytetty pääosin ennallaan. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen, ongelmakeskeinen esitys, joka sijoittuu tutkimuskysymystensä, metodologiansa ja tavoitteidensa johdosta ympäristöoikeuden alalle. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että perustilaselvityssääntely ei täysin sovellu suomalaiseen ympäristön pilaantumista koskevaan sääntely-ympäristöön. Perustilaselvityksen laatimista koskeva sääntely ja ohjeistus on toteutettu teollisuuspäästödirektiivin tavoitteiden mukaisesti, mutta sääntely on tulkinnanvaraista. Perustilan palauttamista koskeva sääntely on perustilaselvityssääntelyn ongelmakohta eikä toiminnan lopettamisvaiheeseen liittyvästä menettelystä sen perusteella synny selkeää kuvaa. Perustilaselvityksen laatiminen voi olla vaikea tehtävä, koska toiminnanharjoittajilta edellytetään vaarallisten aineiden maaperälle ja pohjavedelle mahdollisesti aiheuttaman pilaantumisriskin syvällistä arviointia. Selvityksen mahdolliset hyödyt liittyvät sen ympäristönsuojelullisiin vaikutuksiin. Toiminnanharjoittajien selvilläolovelvollisuus korostuu ja perustilaselvitysten avulla saadaan ajantasaista tietoa maaperän ja pohjaveden tilasta. Tietojen avulla ennaltaehkäisymenetelmiä ja parempia tekniikoita voidaan edelleen kehittää. Maaperän ja pohjaveden laatuinventaariona perustilaselvityksen laatiminen tukee alueiden ennallistamista niiden yksilölliset tarpeet huomioivalla tavalla. Selvitys tarjoaa lupaharkinnassa käytettäväksi aikaisempaa kattavamman ympäristön tila koskevan aineiston.
  • Sorsa, Janne (Helsingin yliopisto, 2015)
    Bitcoin on virtuaalinen, hajautetusti toimiva kirjanpito- ja maksujärjestelmä. Sen yksiköitä, niin ikään nimeltään Bitcoineja, käytetään virtuaalivaluuttana. Bitcoineja käytetään vaihdonvälineenä ja sijoituskohteena ja sitä on kuvailtu elektroniseksi käteiseksi, koska sen siirrot ovat kryptografiaan perustuvasti anonyymejä. Bitcoin-järjestelmä perustuu hajautettuun yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, ettei Bitcoin järjestelmä ole keskusjohtoinen eli uusien Bitcoinien liikkeellelaskua ja maksutapahtumia ei hallinnoi yksittäinen taho. Maksujärjestelmä mahdollistaa suorat käyttäjien väliset transaktiot ilman pankin varmistusta. Bitcoin on tunnettu siitä, että se on ensimmäinen hajautetusti toimiva virtuaalivaluutta, jossa on ratkaistu kaksinkertaisen käytön ongelma. Bitcoin-verkkoa ylläpidetään niin sanotusti louhimalla, josta louhija voi saada Bitcoineja palkinnoksi. Tutkielmassa on käsitelty Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen tuloverotusta laajuus-, arvostamis- ja jaksotusongelmien näkökulmasta pääasiassa lainopin metodein. Bitcoinin luokittelu oikeudellisissa konteksteissa ei ole yksinkertaista ottaen huomioon sen ominaispiirteet. Siviilioikeudellisesti Bitcoinia voidaan laajasti ottaen luonnehtia omaisuudeksi. Bitcoin ei kuitenkaan ole arvopaperi, johdannaissopimus tai säänneltyä sähköistä rahaa. Bitcoinilla ei ole liikkeellelaskijaa, sen arvoa ei ole sidottu mihinkään kohteeseen, eikä se oikeuta suoritukseen keneltäkään. Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verokohteluun liittyy monenlaisia tulkintaongelmia käsiteltyjen verotuksen ongelmien osalta. Tilanteet tuloverotuksessa ovat uuden tyyppisiä, eikä niistä ole oikeuskäytäntöä tuloverotuksen osalta. Muutkin tulkintaongelmat ovat sidoksissa laajuusongelmassa ratkaistaviin peruslähtökohtiin eli siihen, mitä tuloa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulot ovat. Verohallinnon antaman virtuaalivaluuttojen tuloverotusta koskeneen ohjeen mukaan Bitcoin-luovutuksia tulisi verottaa muuna pääomatulona kuin luovutusvoittoina ja louhintatuloja ansiotuloina. Verohallinto on esittänyt, ettei Bitcoin-luovutuksista syntyviä tappioita voida vähentää millään tavalla, koska niillä käytävän kaupankäynnin on katsottava rinnastuvan hinnanerosopimuksilla (CFD) käytävään kaupankäyntiin. Tutkielmassa on esitetty perusteet sille, että Bitcoin-luovutukset voitaisiin tulkita tuloverotuksessa luovutusvoittoina tai tappioina verotettaviksi ja Bitcoin-louhintatulot pikemminkin pääomatuloiksi kuin ansiotuloiksi verotettaviksi tuloiksi. Hinnanerosopimuksiin rinnastaminen ei vastaa Bitcoinin luonnetta, joten sen perusteella johtopäätös tappioiden vähennyskelvottomuudesta ei ole perusteltu tulkintasuositus. Tappioiden vähennyskelvottomuudelle ei ole kestäviä perusteita riippumatta siitä, millaiseksi tuloksi Bitcoin-luovutukset katsotaan. Elinkeinoverotuksen osalta Bitcoin-hankintamenot ovat selvästi kokonaan vähennyskelpoisia myös Verohallinnon ohjeen mukaan. Käsiteltyjen laajuuskysymysten ratkaisut liittyvät kiinteästi Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen jaksottamiseen. Tältä osin Verohallinnon ohje virtuaalivaluuttatulojen jaksottamisesta ei ole yksiselitteinen. Etenkin erilaisia ratkaisumahdollisuuksia liittyy menon ja hankintamenon jaksottamiseen ja vuotuisten poistojen tekemiseen. Selkeästi kuitenkin elinkeinoverolain mukaisen jaksotuksen osalta arvonalennuspoistojen tekeminen Bitcoineista on mahdollista. Bitcoin-tuloihin liittyy arvostamisongelma eli kysymys siitä, miten Bitcoinin käypä arvo määritetään verotuksessa. Tältä osin ongelmia aiheuttaa se, että Bitcoinin korkean volatiliteetin johdosta hinta voi vaihdella päivittäin paljonkin, mutta se voi myös vaihdella eri vaihtopörssien välillä samanaikaisesti. Päivän keskihinnan arvioiminen antaa tarkimman arvon, mutta sen määrittäminen on hankalaa. Oman kysymyksensä muodostaa Bitcoinien luovutusjärjestys tilanteessa, jossa Bitcoinit eivät ole eroteltavissa toisistaan. Tältä osin Verohallinnon suositusta fifo-periaatteen soveltmisesta ei voida pitää täysin kiistattomana tuloverolain mukaisessa verotuksessa toisin kuin elinkeinoverolain osalta. Tutkielmassa on käsitelty myös Bitcoin-tulojen kansainvälistä luonnetta sen osalta, miten laajasti Suomi verottaa Bitcoin-tuloja ja miten ne jakautuvat asuin- ja lähdevaltiolle OECD:n malliverosopimuksen pohjalta. Kansallisen verolainsäädännön mukaan ulkomailla asuvat ja sieltä käsin toimintaa harjoittavat rajoitetusti verovelvolliset eivät lähtökohtaisesti ole verovelvollisia Suomeen myydyistä Bitcoineista tai Suomesta saaduista Bitcoin-louhinnan siirtopalkkioista. OECD:n malliverosopimuksen puitteissa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verotus jää lähtökohtaisesti asuinvaltiolle. Sopimusmaiden erilaisten tuloartiklojen soveltaminen johtaa kvalifikaatiokonflitiin, josta voi aiheutua kaksinkertaista verotusta.
  • Kyyrönen, Vesa (2015)
    The present thesis explores questions related to the state responsibility for autonomous systems. The aim of this thesis is to conceptualise and elaborate on the main state responsibility issues related to the autonomous systems. The analysis consists making a definition of autonomous systems, descriptive examination of the state responsibility doctrine in the present context and an attempt to concretise the phenomenon in the scenario analysis. For the purpose of the thesis, autonomous systems represent technical systems that have somewhat extensive independent decision-making capabilities. There are different categories of these systems and so called off-the-loop systems are the purest example of them. In addition to independence in decision-making processes, the capability to learn and to adapt in some extent in unpredictable circumstances is also typical for autonomous systems. All these features are assumed to be constructed by humans and thus at the meta level they cannot be fully separated from human influence. It is also relevant to understand that autonomous systems contain a group of technological apparatuses which through inter-communication form a coherent system. The defining and important matter from the legal perspective is the nexus between these systems that are gaining autonomy and the responsibility for those actions. It is the view taken in the thesis that contemporary state responsibility system is best described in the International Law Commission’s draft articles on the Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts. Following this premise, the research is concentrated on the topics arising from these articles. The main areas of the analysis are general applicability, attribution, state agent, circumstances precluding wrongfulness and ultra vires. Moreover, the framework included rundown of the due diligence and liability aspects of autonomous systems. Pursuant the thesis, it can be concluded that state responsibility includes an international wrongful act and attribution of that act to a state. In the autonomous systems context there is a huge number of primary norms and any breach or omission will lead to an international wrongful act. Attribution to a state is always based on a human or a group of humans. The autonomous systems cannot create the legal link of attribution as such. The circumstances to preclude wrongfulness can be applied to the autonomous systems as well. Additionally, actions committed by autonomous systems that include components from several states can lead to shared responsibility. It is also by definition that autonomous systems cannot act ultra vires in legal sense. Furthermore, in cases when the action of a state is not against an international norm but still causes damage, the liability regime might be applicable – also in the context of autonomous systems. The real life analysis of autonomous systems is always context specific and the chapter on scenario analysis will provide some examples of the state responsibility questions of the different stages (namely manufacturing, testing and using) of autonomous systems. The scenario analysis is an attempt to concretize an otherwise rather problematic phenomenon. To summarize, the present thesis gives an overview of the relevant state responsibility questions of autonomous systems.
  • Pirhonen, Laura (2015)
    Osakepohjaisella joukkorahoituksella viitataan rahoitusmuotoon, jossa yleisölle tarjotaan internetissä toimivilla palvelualustoilla yksityisen osakeyhtiön osakkeita merkittäväksi yleensä pieninä sijoittajakohtaisina osallistumisina. Rahoitusprosessissa ovat siis osallisina rahoitusta hakeva yhtiö, sijoittajat ja tarjoukset julkaiseva alusta. Rahoitusta hakevat yritykset ovat tyypillisesti PK-yrityksiä, joihin kohdistuu voitontavoittelun lisäksi jokin sijoittajan sosiaalinen motiivi. Osakepohjaisen joukkorahoituksen perinteistä pörssisijoittamista suurempi riskialttius on kuitenkin nostanut pintaan keskustelun riittävästä sijoittajansuojan tasosta kyseisessä rahoitusmuodossa. Erityisesti joukkorahoitusalustan toiminnan kuuluminen sijoituspalvelulain mukaisen toimiluvanvaraisuuden piiriin on aiheuttanut tulkintaerimielisyyksiä. Keskustelua käydään niin Euroopan komissiossa, ministeriöissä, finanssialan etujärjestöissä kuin valvontaviranomaisissakin. Samaan aikaan, kun rahoitusmuodon erityispiirteet näyttäisivät altistavan sijoittajat etenkin suuremmille informaatioasymmetrioille, joudutaan pohtimaan joukkorahoitusta pääasiassa käyttävien PK-yritysten transaktiokustannusten kantokykyä suhteessa tavoiteltaviin rahoitussummiin. Toisaalta liian raskaan sääntelyn voidaan nähdä vievän toimialan elinedellytykset, mutta toisaalta liian kevyt sääntely voi rapauttaa sijoittajien luottamuksen toimialaan johtaen samaan lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa pohditaan sijoittajansuojan tarkoituksenmukaista tasoa joukkorahoituksessa pääasiassa oikeuspoliittisessa, mutta myös perinteisessä lainopillisessa tiedonintressissä. Toisaalta pyritään siis selvittämään, kuinka voimassaolevaa rahoitusmarkkina-lainsäädäntöä tulisi soveltaa osakepohjaisessa joukkorahoituksessa ja toisaalta sääntely altistetaan tarkoituksenmukaisuuskritiikille, jonka perusteella esitetään mahdollisia sääntelyuudistuksia. Voimassaolevan oikeuden tutkimisessa hyödynnetään perinteisen lainopin metodeista etenkin sanamuodon mukaista, teleologista ja systemaattista tulkintaa, mutta myös oikeustaloustieteellisestä analyysistä kumpuavat reaaliset argumentit ovat keskeisessä asemassa. Vielä korostuneemman aseman oikeustaloustieteellinen metodi saa sääntelyn tarkoituksenmukaisuusarvioinnissa ja sen perusteella tehtävissä sääntelysuosituksissa. Tutkimusta lähestytään siis valottamalla sijoittajansuojan taustalla vaikuttavia taloustieteen teorioita, joiden kautta pyritään hahmottamaan sovellettavan sääntelyn perimmäiset tarkoitukset. Tutkielman huomio keskittyy joukkorahoitusalustan merkitykseen sijoittajansuojalle päämies-agenttiteorian näkökulmasta. Toisaalta pohditaan alustan asemaa agentiksi katsottavan rahoitusta hakevan yhtiön ja sen päämiehenä toimivan sijoittajan välisenä portinvartijana ja toisaalta mietitään päämiehenä toimivan sijoittajan suhdetta joukkorahoitusalustaan itse sijoittajan agenttina. Tarkoituksena ei niinkään ole mennä sijoittajansuojamekanismien tarkkaan sisältöön, kuten esimerkiksi siihen, milloin arvopaperista annettu tieto tulkitaan harhaanjohtavaksi, vaan pikemminkin siihen, mihin tahoihin nämä mekanismit kohdistuvat ja miksi. Keskiössä ovat siis joukkorahoitusalustalle kohdistettavat toimintavelvoitteet ja niiden rikkomiseen kytketty vastuu, joilla sijoittajansuojaa pyritään vahvistamaan ja toisaalta näiden vastuiden ja velvoitteiden tarkoituksenmukaisuus. Tutkimuksen kannalta merkittävimmät säädökset ovat rahoitusvälineiden markkinat –direktiivi eli MiFID-direktiivi, esitedirektiivi sekä näiden direktiivien pohjalta sijoituspalvelulakiin ja arvopaperimarkkinalakiin implementoidut säännökset. Joukkorahoitusalustan kuuluminen sijoituspalvelulain soveltamisalaan ja tästä soveltamisratkaisusta seuraavat sijoittajansuojamekanismit ovat tutkimuksen ydinsisältöä. Erityistä merkitystä saa alustan tarjoaman palvelun mahdollinen luokittelu liikkeeseenlaskun järjestämiseksi. Määrittelyllä on merkitystä paitsi sijoituspalvelulain mukaisiin toimintaedellytysvaatimuksiin myös arvopaperimarkkinalain mukaisiin tiedonantovelvollisuuksiin. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoituksena on ollut kohdistaa liikkeeseenlaskuinformaatioon kontrollia omaavalle taholle kuten joukkorahoitusalustalle tiettyjä portinvartijatehtäviä, mutta alustalla ei kuitenkaan ole niin vahvoja portinvartijan ominaisuuksia, kuin perinteisellä liikkeeseenlaskun järjestäjällä. Koska lievempi tulkinta johtaisi kuitenkin lain tavoitteiden vastaisiin sijoittajansuojaseurauksiin, on omaksuttava tiukempi tulkintalinja. Tutkielmassa kuitenkin havaitaan, että juuri alustalle asetettavat portinvartijatehtävät aiheuttavat standardisoitavuutensa ja automatisointimahdollisuuksiensa puutteen vuoksi transaktiokustannuksia, jotka uhkaavat toimialan elinedellytyksiä. Tästä syystä päädytään esittämään alustan velvollisuuksia keventävää EU-tasolta lähtevää sääntelyä, jolla mahdollistetaan osakepohjaisen joukkorahoituksen etujen valjastaminen reaalitaloudelle.
  • Hellstén, Linda (2015)
    The EU securities market regulation is under a reform. The new Market Abuse Regulation (the MAR) was passed in summer 2014 and it will come into force and replace the current Market Abuse Directive (the MAD) in July 2016. The MAR has been enacted as a regulation and it thus has a direct effect, i.e. it will be directly applicable in all Member States. The MAR will tighten the ongoing disclosure regulation, which means in practice that issuers are required to disclose more information than ever before. Most importantly, the MAR extends the obligation to disclose also to uncertain information relating to future events. Consequently, such a far-reaching disclosure obligation requires correction not to jeopardise issuer interests. Correction is provided by the delayed disclosure provision, the interpretation of which will be the hot question of the EU disclosure regulation in the near future. The delayed disclosure mechanism will serve as a safe harbour to issuers. However, entry to the safe harbour is strictly regulated by three criteria (i.e. legitimate interests of the issuer, misleading the public and confidentiality of the information) which need to be met in order to grant the access to the harbour. The interpretation of the criteria is a dilemma and a solution to it needs to be found to strike an optimal balance between disclosure and delayed disclosure. In other words, there is a conflict of transparency, favoured by investors, and confidentiality, favoured by issuers, and a balance between these conflicting interests is needed. Finding the optimal balance is not only in the interest of issuers and investors but also of the market in general, as disclosure is a key to efficient and well-functioning securities markets. The answer to the dilemma lies in how broadly or narrowly the criteria for delayed disclosure are interpreted, and this thesis thus focuses on searching for the optimal balance by means of interpretation. The thesis concentrates on the following research problems: 1) what is the current status of the disclosure regulation across Europe, 2) on what grounds may an issuer delay the disclosure of inside information, and 3) how should the disclosure and delayed disclosure be balanced i.e. what should the balance be between transparency and confidentiality? Discussing the first question lays the foundation for the thesis. The implementation of MAD in chosen Member States, i.e. Germany, France, the UK, Italy, Finland, Sweden and Denmark, will be discussed in order to map the current status of the disclosure regulation and the challenges that will be faced in the era of the MAR. Discussing the second question includes a thorough analysis of the criteria for delayed disclosure, the interpretation of which is the key to finding the optimal balance for transparency and confidentiality. Again, the practices adopted across Member States will be analysed in order to get an overall picture of the functioning of the delayed disclosure mechanism. Finally, the third question leads to the core of the thesis and to the proposed solution on how the conflict of transparency and confidentiality should be solved and how the disclosure and delayed disclosure should be balanced. The thesis contributes mainly to the EU securities market law, but interfaces to other fields of law, company and criminal law in particular, have also been taken into account. A pluralistic method has been adopted in the thesis and it contains elements from legal dogmatics, law and economics as well as from comparative law. Legal dogmatics is the core, whereas law and economics and comparative law bring perspective to the thesis and diversify the analysis. Further, a market-based interpretation method has been applied, which combines the teleological interpretation method typical for EU law and economic argumentation needed in securities market law. Using the market-based method in interpreting the disclosure regulation is crucial in order to take into consideration the market environment and the purpose of the regulation and to find an optimal balance for disclosure and delayed disclosure.
  • Tarkkila, Liisa (2015)
    Tutkielman aiheena on tehokkuusperiaatteen ilmeneminen kilpailuoikeuden yksityisoikeudellisessa täytäntöönpanossa ja erityisesti kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tehokkuusperiaate on Euroopan unionin (EU) yleinen oikeusperiaate, jonka mukaan kansalliset menettely- ja prosessisäännöt eivät saa tehdä unionin oikeudessa oikeussubjekteille vahvistettujen oikeuksien käyttämistä käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. EU-tuomioistuin on soveltanut tehokkuusperiaatetta lähes kaikille EU:n oikeuden aloille, mutta se on ilmennyt erityisesti sen kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa oikeuskäytännössä. Tehokkuusperiaate rajoittaa jäsenvaltioiden kansallista sääntely- ja päätäntävaltaa eli kansallista prosessiautonomiaa. Se asettaa ulkoisen hyväksyttävyyden rajat EU:n jäsenvaltioille, kun ne ratkaisevat kansallisten menettely- ja prosessisääntöjen nojalla EU-oikeuden alaan kuuluvia kanteita. Jos kansallinen säännös katsotaan tehokkuusperiaatteen vastaiseksi, se väistyy EU:n oikeuden tieltä. Tehokkuusperiaate on muuttunut historiallisesti, eikä sen merkitys ole aina yksiselitteinen. Tehokkuusperiaate myös sekoittuu EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä EU-oikeuden täyden tehokkuuden ja tehokkaan oikeussuojan vaatimusten kanssa. Sen tarkastelu ei ole siten aina helppoa, sillä ei välttämättä ole selkeää, mikä osa EU-tuomioistuimen ratkaisusta johtuu tehokkuusperiaatteesta itsestään ja milloin sitä sovelletaan yhdessä muiden EU-tuomioistuimen kehittäminen oikeusperiaatteiden kanssa. Tehokkuusperiaate rajoittaa kansallista prosessiautonomiaa, mutta tästä huolimatta se on luonteeltaan punnintanormi, eli sitä tulee sovel-taa yhdessä mahdollisesti asiaan soveltuvien muiden oikeusperiaatteiden kanssa. Sen soveltaminen tapahtuu nykymuodossaan tapauskohtaista harkintaa noudattaen. Kilpailuoikeuden yksityisoikeudellinen täytäntöönpano on vahvistanut asemaansa EU-tasolla viime vuosina. Tämä ilmenee EU-tuomioistuimen ratkaistavana olleista kasvavasta määrästä ennakkoratkaisupyyntöjä kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyen, mutta myös joulukuussa 2014 virallisessa lehdessä julkaistusta ns. vahingonkorvausdirektiivistä. On katsottu, että kilpailuoikeudellisen vahingonkorvaussääntelyn harmonisointi on tarpeen, jotta kilpailuoikeudelliseen vahingonkorvaukseen liittyviä on-gelmia saataisiin ratkaistua. Direktiivi osoittaa kuitenkin myös merkittäviä vahingonkorvauksen edellytyksiä takaisin kansallisen prosessiautonomian piiriin, joten tehokkuusperiaatteen tulkinnan rooli kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä on edelleen merkittävä. EU-tuomioistuin on soveltanut tehokkuusperiaatetta kilpailuoikeudellisissa vahingonkorvausoikeudenkäynneissä sen ydinmerkityksen ilmaisuun nähden hyvin laajentavasti. Sen lisäksi, että aina ei ole yksiselitteistä, mikä johtuu tehokkuusperiaatteen tosiasiallisesta soveltamisesta yhdessä muiden oikeusperiaatteiden kanssa, tehokkuusperiaatteen laajentava käyttö ilmenee myös EU-tuomioistuimen tavasta perustella tehokkuusperiaatteella hyvin pitkälle ulottuvia kannanottoja jäsenvaltioiden kansallisiin prosessi- ja menettelysääntöihin. EU-tuomioistuimen tapa antaa hyvin kapea-alaisia ja tilannekohtaisia lausuntoja tehokkuusperiaatteen soveltamisesta ilman, että se antaisi laajempia tulkintaohjeita kansallisille tuomioistuimille, on ilmiönä ongelmallinen Vaikka tehokkuusperiaate on merkittävässä asemassa, kun kansalliset tuomioistuimet soveltavat EU:n oikeutta, tulee kansallisten tuomioistuinten kuitenkin huomioida myös muut asiaan soveltuvat oikeusperiaatteet. Tästä esimerkkinä on perusteettoman edun kielto, joka on myös EU-tuomioistuimen tunnustuma oikeusperiaate. Se ilmenee erityisesti EU-oikeudellista palautuskannetta koskevassa ennakkoratkaisukäytännössä. Ratkaisukäytännön perusteella voidaan todeta, että tehokkuusperiaate ei estä jäsenval-tioin tuomioistuinta ottamasta huomioon, että kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta vaativa kantaja ei saa korvauksen johdosta perusteetonta etua.
  • Ekström, Monika (2015)
    Plea bargaining eli syyteneuvottelu on syyttäjän ja syytetyn välillä käytävä neuvottelu sopimuksesta syytteen sisällöstä ja seuraamuksista. Syytetylle luvataan myönnytyksiä tekonsa seuraamuksiin sen myötä, että hän tunnustaa teon tai muulla tavoin edesauttaa rikoksen selvittämistä. Samalla hän myös luopuu oikeudestaan täysimittaiseen tuomioistuinkäsittelyyn, missä syyttäjän tulee näyttää syyte toteen, ja jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet ovat turvattuina. Oikeuslaitosten kasvava resurssipula ja rikostapausten monimutkaistuminen sekä kansainvälistyminen aiheuttavat muutospaineita, joihin on löydettävä kestäviä ratkaisuja. Oikeudenkäyntimme, etenkin rikosoikeudellisissa tapauksissa, ovat venyneet kohtuuttoman pitkiksi, minkä johdosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on asettanut Suomelle langettavia tuomioita ja korvausvaatimuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisten sopimusrikkomusten johdosta. Suomen rikosprosessioikeuteen lisättiin 1.1.2015 säännökset syyteneuvottelun käyttöönottamisesta, minkä myötä epäilty ja syyttäjä voivat tehdä epäillyn tunnustamisen perusteella tuomioesityksen lainvastaisesta teosta ja sen seuraamuksista. Tuomioesitys vahvistetaan vastaajan ja asianosaisten suostumuksesta perinteistä rikosoikeudenkäyntiä suppeammassa tunnustamisoikeudenkäynnissä epäillyn tunnustamisen perusteella ilman, että asiassa tarvitsee esittää muuta näyttöä tai todistelua. Olen tutkielmassani selvittänyt, miten syyteneuvottelu ja tunnustamisoikeudenkäynti soveltuvat Suomen rikosprosessiin sekä mitä Suomen oikeusjärjestyksen arvoja ja perus periaatteita vastaan menetelmä sotii. Selvitän, miten vallanjakomuutokset syyttäjien ja tuomareiden välillä, syyttäjän vahvistuva rooli ja plea bargain-menetelmän omaksuminen vaikuttaa Suomen rikosprosessiin ja rikosprosessin asianosaisten oikeusturvaan. Menettelyn avoimuus, yhdenvertaisuus ja ennustettavuus sekä prosessin oikeudenmukaisuus asianosaisiin ja kansalaisiin nähden, on äärimmäisen tärkeätä demokraattisessa oikeusvaltiossa. Päätös syyteneuvottelumenetelmän käyttöönotosta ei ole tehty hätiköidysti ja lakimuutokset on käsitelty huolellisesti. Uusi menetelmä perustuu asianosaisen suostumukseen ja lisätään rikosprosessioikeuteemme vaihtoehtona perinteiselle menettelylle silloin, kun se kokonaisuutena arvostellen voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Suomen lakimuutoksissa on hyvin otettu huomioon keskustelussa esiin nousseet ongelmakohdat ja riskitekijät. Menettely on tiukasti säännelty ja päätösvalta on selkeällä tavalla jaettu syyttäjälaitosten ja tuomioistuinten välille. Näyttövaatimus on myös asetettu suhteellisen korkealle. Olen tutkielmassani huomioinut niitä ongelmakohtia ja riskejä mitä on nostettu esiin keskusteluissa menetelmän käyttöönottaessa ja analysoinut, miten ongelmia on pyritty välttämään Suomen syyteneuvottelussa. Suhtaudun syyteneuvotteluun myönteisesti ja toivon, että voimme kehityksen myötä saavuttaa suuria kustannus- ja tehokkuussäästöjä sekä ylläpitää kansainvälisesti kunnioitettavana pidettävää rikosprosessijärjestelmää.
  • Landgren, Roni (2015)
    Hyödyntämiskiellon asettamisella tarkoitetaan laittomasti tai muutoin kielletyllä tavalla hankitun todistusaineiston käytön kieltämistä oikeudenkäynnissä ja sen poistamista oikeudenkäyntiaineistosta. Hyödyntämiskielto on aiheena ajankohtainen, sillä oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevaa 17 lukua ollaan parasta aikaa uudistamassa (HE 46/2014). Lakiin on tarkoitus ottaa ensimmäistä kertaa myös säännös todisteille asetettavasta hyödyntämiskiellosta. Tässä tutkimuksessa tullaan selvittämään lähtökohtaisen laajasti, miten hyödyntämiskielto on esiintynyt suomalaisessa oikeudenkäytössä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä. Tarkoituksena on luoda selvät raamit sille, miten hyödyntämiskieltoa on käytetty ja sovellettu ilman lain tukea. Tutkimuksen päätavoitteena on edelliseen perustuen vastata kysymykseen siitä, tuleeko uusi OK 17 luku muuttamaan oikeustilaa Suomessa millään ratkaisevalla tavalla, vai onko kyseessä ainoastaan vanhan, jo voimassaolevan käytännön lakiin siirtäminen. Tutkimuksessa tehdään myös ekskursio Iso-Britannian sekä Yhdysvaltojen hyödyntämiskieltoajatteluun ja pyritään tarkastelemaan sitä, läheneekö suomalainen todistusoikeus liiallisesti ko. valtioille ominaista järjestelmää. Hyödyntämiskielto on jo pitkään ollut osa suomalaista oikeusjärjestystä, mutta se on perustunut ainoastaan oikeuskäytännössä ja –kirjallisuudessa luoduille säännöille. Lain tasoisen säätelyn puute on vaivannut hyödyntämiskieltojen soveltamisen selkeyttä ja yhtenäisyyttä. Hyödyntämiskieltoja on historiallisesti Suomessa asetettu varsin vähän ja suhtautuminen niihin on ollut pääosin kielteistä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin käytännössään luonut lukuisia hyödyntämiskieltoa koskevia sääntöjä ja näiden perusteella voidaan päätellä, etteivät oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset voi täyttyä ainakaan sellaisissa tuomioissa, jotka perustuvat kokonaan tai pääasiallisesti laittomasti hankitulle näytölle. Myös mm. itsekriminointisuojaa ja yksityiselämän suojaa rikkoen hankitulle todistusaineistolle mahdollisesti asetettava hyödyntämiskielto on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja kotimaistenkin tuomioistuinten käsittelyssä enenevissä määrin lähivuosina. Tämä on johtanut hyödyntämiskieltokeskustelun laajenemiseen Suomessa ja vaatimuksiin lain tasoisesta säätelystä. Tutkimuksessa todetaan, että voimassa oleva käsitys hyödyntämiskiellosta, joka perustuu oikeuskirjallisuuteen sekä kotimaiseen ja erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen luomaan käytäntöön, vastaa hyvin pitkälti uuden OK 17:25:n säännöksiä hyödyntämiskiellosta. Kaikki tutkittu siis viittaa vahvasti siihen, että HE 46/2014 esitetyt muutokset koskien hyödyntämiskieltoa eivät johda suuriin muutoksiin kotimaisessa oikeustilassa. Mitään viitteitä tutkimuksessa ei löydetä myöskään siitä, että uuden OK 17 luvun säännökset veisivät suomalaista oikeudenkäyttöä liiaksi ”amerikkalaistyyliseen” suuntaan. Suomen ja Common law –traditioon perustuvien oikeuskulttuurien erot ovat suuria, eikä Suomessa ole tarvetta samankaltaiselle restriktiiviselle todistusoikeudelle, eikä uusi OK 17:25 tätä todennäköisesti edes mahdollistaisi.
  • Aarnio, Johanna (2015)
    Välimiesmenettely on luottamuksellinen ja yksityinen riidanratkaisukeino, jota käytetään vakiintuneesti liike-elämän riidoissa. Riita, jossa lain mukaan sovinto on sallittu, voidaan asianosaisten välisellä sopimuksella määrätä yleisen tuomioistuimen sijasta ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä. Välimiesmenettelyn tuloksena on lopullinen välitystuomio, johon ei voida hakea muutosta. Välimiesmenettelyä sääntelee oma materiaalinen laki, joka perustuu sopimusvapaudelle. Välimiesmenettelyn asianosaisilla on laaja sopimusvapaus menettelyn kulun järjestämiseksi yksittäistapauksissa. Siltä osin kun asianosaiset eivät ole menettelystä sopineet, siirtyy määräämisvalta välimiehille. Välimiesten on kaikessa toiminnassaan otettava huomioon ensisijaisesti pakottava normi tarpeellisesta asianajotilaisuuden vaatimuksesta ja toiseksi myös tasapuolisuuden ja joutuisuuden vaatimukset. Mikäli välimiesmenettely ei täytä tiettyjä prosessuaalisia laatuvaatimuksia, välitystuomio voi olla pätemätön. Välimiesmenettelystä annetun lain 41 § sisältää säännökset moitteenvaraisesta pätemättömyydestä. Välitystuomio voidaan asianosaisen kanteesta kumota: 1) jos välimies on ylittänyt toimivaltansa, 2) jos välimiehen asettamisessa on virhe, 3) jos välimies on ollut esteellinen tai 4) jos asianosaiselle ei ole varattu tarpeellista asianajotilaisuutta. Välitystuomiota voidaan moittia vain sillä perusteella, että välimiesprosessissa on menetelty virheellisesti. Välitystuomiota ei täten voida kumota sillä perusteella, että se on sisällöltään virheellinen, eikä myöskään sillä perusteella, että menettelyssä on tapahtunut jokin muu kuin laissa nimenomaisesti mainittu virhe. Välitystuomion moite on Suomessa melko harvinainen ilmiö. Kumoamisperusteet ovat tulkinnallisesti hyvin avoimia, mikä luo merkittävän tarpeen välitystuomion kumoamisperusteiden yksityiskohtaiselle tarkastelulle ja argumentoinnille. Välimiesmenettelyä koskeva laki on sinänsä toiminut suhteellisen hyvin, mutta erityisesti välitystuomion lopullisuuden turvaamiseksi tietynasteinen sääntelyllinen kehitystarve on olemassa.
  • Vilkko, Emmi (2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan suomalaista hovioikeusprosessia suullisen todistelun keventämisen näkökulmasta. Tutkimuskysymyksenä on selvittää, tulisiko Suomen hovioikeusmenettelyssä ottaa käyttöön Ruotsissa omaksuttu järjestelmä, jossa henkilötodistelu otetaan hovioikeudessa vastaan käräjäoikeuden kuva- ja äänitallenteelta. Todistelutallenteiden hyödyntäminen merkitsisi, että alioikeudessa kuultuja henkilöitä ei pääsääntöisesti kutsuttaisi enää hovioikeuteen uudelleen kuultaviksi, ellei heille ilmaantuisi tarvetta esittää lisäkysymyksiä. Tutkielman kohdetta lähestytään Suomen nykyisen hovioikeusmenettelyn ongelmista ja uudistustarpeista käsin. Järjestelmä, jossa rikosasian näyttö otetaan vastaan kahteen kertaan eri oikeusasteissa, on ongelmallinen paitsi prosessiekonomian vaatimuksen myös todistelun luotettavuuden ja saatavuuden näkökulmasta. Muutoksenhakumenettelyn aikaa vievin ja kallein vaihe on todistelun uudelleen vastaanottaminen suullisessa käsittelyssä. Hovioikeudessa esitettävää näyttöä onnistutaan harvoin rajaamaan pelkkään riitaiseen todisteluun, jolloin asianosaisia ja todistajia kuullaan yleensä samassa laajuudessa kuin alioikeusvaiheessakin. Hovioikeudessa alkuperäisestä rikostapahtumasta on kulunut aikaa pahimmillaan useita vuosia, mistä luonnollisesti seuraa, etteivät kuultavat henkilöt enää muista tapahtuman yksityiskohtia. Ongelmia ilmenee käytännössä myös todistelun saatavuudessa, kun kaikkia asianosaisia tai todistajia ei välttämättä onnistuta saamaan hovioikeuteen uudelleen kuultaviksi. Suomessa todistelutallenteiden käyttöön on perinteisesti suhtauduttu varauksellisesti. On arvioitu, ettei menettely luontevasti soveltuisi suomalaiseen prosessikulttuuriin, jonka yhtenä peruselementtinä voidaan pitää oikeudenkäynnin suullisuutta ja välittömyyttä. Todistelun välittömyyden on nähty ilmentävän niin kutsuttua parhaan todistusaineiston periaatetta ja edistävän siten todistusharkinnan luotettavuutta. Välittömyydellä on tulkittu olevan myös itseisarvoista merkitystä oikeudenkäynnin kontradiktorisuuden täydentäjänä. Todistelutallenteet eivät mahdollistaisi reaaliaikaista vuoropuhelua ja täydentävien kysymysten esittämistä kuultavalle henkilölle, mikä vaikeuttaisi todistajanlausuntojen uskottavuuden selvittämistä hovioikeudessa. Vaikka menettely edellyttäisi lievennyksiä välittömyysperiaatteen soveltamiseen muutoksenhakuasteessa, todistelutallenteiden käyttöönotto tarjoaisi suomalaiselle rikosprosessille myös useita etuja. Jos suullinen todistelu otettaisiin hovioikeudessa vastaan tallenteilta, todistajia ei lähtökohtaisesti tarvitsisi kutsua samassa asiassa uudelleen kuultaviksi. Hovioikeudet säästyisivät kutsumisen aiheuttamalta vaivalta ja tavoittamisongelmilta, jolloin pääkäsittelyjä ei tarvitsisi nykyisessä laajuudessa peruuttaa henkilöiden poisjäännin vuoksi. Rikosasian todistajat ja asianomistajat välttyisivät uudelleen kuulemisen aiheuttamalta rasitukselta, ja esimerkiksi seksuaalirikosten uhrit pääsisivät aloittamaan toipumisprosessinsa aikaisemmin. Todistelutallenteiden kenties tärkeimmät hyödyt liittyisivät todistajankertomusten näyttöarvon säilyttämiseen ja oikeudenhoidon instanssijaon selkiyttämiseen. Todistelutallenteiden käyttöönoton myötä hovioikeudella olisi mahdollista vastaanottaa todistelu sinä alkuperäisessä muodossa, jossa se on käräjäoikeudessakin esitetty. Samalla hovioikeus voisi keskittyä toteuttamaan sille oikeusastejaossa annettua tehtävää, joka on ennen kaikkea alioikeuden ratkaisujen kontrollointi ja niissä ilmenneiden mahdollisten virheiden oikaiseminen.
  • Salmela, Jonna (2015)
    Tutkielmani koskee ulkomailta adoptoidun lapsen etua ja sen merkitystä ensisijaisena ratkaisuperiaatteena. Kiinnostukseni aiheeseen on lähtöisin työkokemuksestani adoptiolautakunnan asiantuntijasihteerinä. Lapsen edulle ei ole olemassa yhtenevää ja yleismaailmallista määritelmää. Arvio on tehtävä tapauskohtaisesti ja kunkin tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen. Lapsen edun ensisijaisuus on lapsioikeuden keskeisin lähtökohta ja velvoittaa kaikkia niitä aikuisia ihmisiä, jotka ovat lasten kanssa tekemisissä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (SopS 59–60/1991) 3 artiklan 1 kohdan mukaan lapsen etu on asetettava ensisijalle kaikessa lapsia koskevassa toiminnassa. Lasten oikeuksien sopimus on ollut Suomessa lakina voimassa vuodesta 1991. Adoptiota sääntelee adoptiolaki (22/2012), joka tuli voimaan 1.7.2012. Se korvasi lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985). Suomi on osapuolena myös adoptioon liittyvissä kansainvälisissä sopimuksissa. Toinen niistä on eurooppalainen yleissopimus lasten adoptioista (SopS 39/2012). Toinen on yleissopimus lasten suojelusta sekä yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa (Haagin sopimus) (SopS 29/1997). Euroopan unionilla sen sijaan ei ole adoptiota koskevaa sääntelyä. Menetelmällinen lähestymistapani aiheeseen on lainopillinen. Tutkin lapsen edun sisältöä laeissa, kansainvälisissä sopimuksissa, oikeuskäytännössä ja kirjallisuudessa. Ainoastaan oikeustieteen keinoin ei adoptiolapsen etua voi määritellä, vaan sen tukena on oltava myös tutkimustietoa kansainvälisesti adoptoitujen lasten kehityksestä ja muista erityisominaisuuksista. Käytän hyödykseni myös työkokemustani adoptiolautakunnan sihteerinä. Ulkomailta adoptoidun lapsen etu ja sen ensisijaisuus adoptiossa tarkoittavat adoptiolapsen edun ja erityispiirteiden tuntemista. Ne tarkoittavat esimerkiksi sen ymmärtämistä, että kellään ei ole subjektiivista oikeutta adoptioon, vaan adoptiossa ainoastaan lapsella on oikeuksia. Lapsen etu on asetettava kaikkien muiden intressien yläpuolelle. On myös ymmärrettävä, että lapsen edun ensisijalle asettaminen on juridinen velvollisuus, joka koskee kaikkia aikuisia. Käytännössä on kuitenkin usein niin, että aikuisten oikeudet ovat ohittaneet lapsen edun ensisijaisuuden periaatteen. Näitä tilanteita tarkastelen kriittisesti tutkielmassani. Tutkimukseni voi olla hyödyksi kaikessa ulkomailta adoptoituja lapsia koskevassa päätöksenteossa ja toiminnassa. Lapsen edun ensisijaisuuden periaate velvoittaa laajasti kaikkia lasten kanssa tekemisissä olevia ja lasten asioissa päätöksiä tekeviä aikuisia. Jotta viranomaiset ja muut toimijat voivat aidosti asettaa lapsen edun ensisijaiseksi ratkaisuperiaatteeksi, on ulkomailta adoptoidun lapsen edun sisältö tunnettava hyvin. Ainoastaan silloin lapsen lapsen etu voi aidosti tulla huomioiduksi ensisijaisena ratkaisuperiaatteena.
  • Laakso, Mikko (2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan lainopillisesti ja oikeusvertaillen valmismatkajärjestäjän asiakkaiden Suomessa nauttimaa suojaa matkanjärjestäjän maksukyvyttömyystilanteessa. EU-direktiivi 90/314/ETY, jonka maksukyvyttömyyssuojaa koskeva 7 artikla on pantu Suomessa täytäntöön lailla valmismatkaliikkeistä, velvoittaa jäsenvaltioita varmistamaan, että direktiivissä tarkoitettuja matkapaketteja myyvät tai välittävät elinkeinonharjoittajat turvaavat asiakkaidensa suorittamat ennakkomaksut asettamalla vakuuden maksujen palauttamiseksi maksukyvyttömyystilanteessa. Suomessa matkanjärjestäjien toimintaa valvoo ja vakuuksia hallinnoi Kilpailu- ja kuluttajavirasto, joka vastaa maksujen palauttamisesta kuluttajille sekä tarpeen vaatiessa matkustajien kotiuttamisesta matkanjärjestäjän ajautuessa konkurssiin kesken matkan. Vakuusjärjestelmän rinnalla kuluttajia suojataan KSL 7:39 §:n luotonantajavastuusäännöksellä, joka antaa kuluttajalle oikeuden esittää vaatimuksia luottokortin myöntänyttä yhtiötä kohtaan, mikäli matkanjärjestäjän suoritus ei toteudu. Kansallinen vakuusjärjestelmä on pääasiassa toiminut ongelmitta ja konkurssiin tai yrityssaneeraukseen ajautuneiden matkanjärjestäjien asiakkaat ovat saaneet korvauksen täysimääräisenä. Tutkielma keskittyy tarkastelemaan erityisesti kahta tapausta, joissa vakuus ei riittänyt matkustajien ennakkomaksujen täysimääräiseen palauttamiseen: Töölön Matkatoimisto Oy:n konkurssia 2005 sekä Oy Air Finlandin konkurssia 2012. Ensin mainitussa tapauksessa asiakkaat saivat lopulta täysimääräisen korvauksen kesän 2013 aikana, 8 vuotta konkurssin jälkeen. Air Finlandin kohdalla 69,5 %:n jako-osuuksien maksatus saatiin aloitettua keväällä 2015 hallinto-oikeusprosessien päätyttyä. Molemmissa tapauksissa osa matkustajista sai täyden korvauksen heti konkurssin jälkeen joko omalta luottokorttiyhtiöltään tai Töölön tapauksessa matkanjärjestäjän factoring-rahoittajana toimineelta Nordea Rahoitus Suomi Oy:ltä. Tutkielman tavoitteena on selvittää ensinnäkin se, onko direktiivin implementointi onnistunut ja kansallinen sääntely tarkoituksenmukaista, kun kuluttajien jääminen vaille täyttä korvausta on osoittautunut käytännössä mahdolliseksi. Koska direktiivi on luonteeltaan ns. minimidirektiivi ja mahdollistaa kuluttajien suojaamisen laajemmin kuin direktiivissä edellytetään, perehdytään tutkielmassa valikoituihin Euroopan unionin tuomioistuimen antamiin ennakkoratkaisuihin direktiivin tulkinnasta. Toiseksi tutkielmassa vertaillaan neljän Pohjoismaan lainsäädännöllisiä ratkaisuja, joilla vaatimus maksukyvyttömyyssuojasta on kansallisesti toteutettu. Tarkoituksena on selvittää minkälaisia eroja ja yhtäläisyyksiä maiden välillä on ja kuinka eri tavoin direktiivin edellyttämä maksukyvyttömyyssuoja on mahdollista toteuttaa. Lopuksi perehdytään valmisteltavana olevaan matkapakettidirektiivin uudistukseen ja siihen, kuinka uusi direktiivi todennäköisesti vaikuttaisi Suomen kansalliseen sääntelyyn.
  • Kalliokoski, Juho (2015)
    Kun kunta asemakaavoittaa yksityisessä omistuksessa olevaa maata, kaavan toteuttaminen kuuluu kunnan vastuulle, mutta kaavan aiheuttama kiinteistön arvonnousu hyödyttää maanomistajaa. Kustannusten tasaamiseksi maankäyttö- ja rakennuslain (5.2.1999/132) 12 a luvussa, nimeltä Kunnalle yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen, säädetään asemakaavoitettavan alueen maanomistajan velvollisuudesta osallistua yhdyskuntarakentamisen kustannuksiin, kun kaavasta aiheutuu hänelle merkittävää hyötyä. Tämän maanomistajan velvollisuuden toteuttamiseksi luvussa osoitetaan kaksi keinoa, kunnan ja maanomistajan välillä solmittava maankäyttösopimus ja maanomistajalle määrättävä kehittämiskorvaus. Luvussa säädetään, että velvollisuutensa täyttämisessä maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säännösten tulkinnassa on kiistanalaisia ja epäselviä kysymyksiä, jotka tutkimukseni pyrkii ratkaisemaan lainopillista metodia käyttäen. Keskeinen tulkintaongelma koskee ristiriitaa, joka aiheutuu siitä, että maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti, mutta kuitenkin luvussa säädetään myös, että maankäyttösopimuksilla voidaan tämän luvun kehittämiskorvausta koskevien säännösten rajoittamatta laajemminkin sopia osapuolten välisistä oikeuksista ja velvoitteista. Lähestyn lakia neljän tutkimuskysymyksen avulla, jotka koskevat lain maankäyttösopimuksen sisällölle asettamia rajoitteita, maankäyttösopimuksen sitovuuden rajoituksille annettavaa merkitystä, kunnan oikeutta edellyttää maankäyttösopimusta kaavoituksen ehtona sekä maankäyttösopimuksen ja kehittämiskorvauksen suhdetta. Tulkinnan aputyökaluina käytän maankäyttö- ja rakennuslain ulkopuolelta hallintolaissa (6.6.2003/434) säädeltyä hallinnon tarkoitussidonnaisuuden periaatetta sekä perustuslaissa (11.6.1999/731) turvattuja ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä ja jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimukseni keskeinen johtopäätös on, että ristiriitaa maanomistajien yhdenvertaisuuden ja laajemmin sopimisen välillä ei voida tyydyttävästi ratkaista tulkinnalla. Hierarkkisesti alemman asteisena laajemmin sopimista tulee tulkita supistavasti, mutta ristiriitaa ei voida kokonaan poistaa. Kaikki laajemmin sopimiselle annettava merkitys on poikkeamista maanomistajien yhdenvertaisuudesta. Tämän poikkeuksen hyväksyttävyyttä perustuslain kannalta perustuslakivaliokunta ei lakia säädettäessä tarkastellut. Johtopäätöksissä siirryn lainopista oikeuspolitiikkaan ja hahmottelen joitain ratkaisuja de lege ferenda, joilla 12 a luvun ongelmat voitaisiin korjata. Johtopäätösteni lopuksi pyrin osallistumaan lainopin metodia koskevaan keskusteluun. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun tulkinta tuo hyvin ilmi lainopin metodologisen kehittymättömyyden aiheuttamat ongelmat. Perinteinen subjektiivinen tulkinta johtaa umpikujaan lainsäätäjän säädettyä tarkoituksellisesti ristiriitaisen lain. Vallitsevasta metodista ei ole uskallettu irrottautua, joten yritys löytää laille johdonmukainen sisältö lainsäätäjän tahdosta on tuottanut oikeuskirjallisuudessa varsin väkinäisiä tulkintoja. Tällaisessa tilanteessa lainsäätäjän tahtoon perustuva tulkintamenetelmä on mielestäni hylättävä ja sääntelylle on etsittävä johdonmukaista tulkintaa objektiiviseen teleologiaan ja oikeusjärjestyksen systematiikkaan perustuvin menetelmin
  • Nikku, Antero (2015)
    Työssäni tarkastelen työoikeudellisen työsuhteen ja työttömyysturvalain mukaisen työsuhteen tunnusmerkistöjen eroja ja syitä näille eroille. Huomio kiinnitetään tällöin työttömyysturvalain mukaisen työssäoloehdon edellyttämän työskentelyn selvittämiseen ja yrittäjätyön kriteerien tutkimiseen. Tutkimus on lainopillinen ja siinä selvitetään kysymystä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön valossa. Seurattu oikeuskäytäntö liittyy yhtäältä työsuhteen tunnusmerkkejä määrittävään yleisten tuomioistuinten ja työneuvoston ratkaisukäytäntöön ja toisaalta työttömyysturva-asioissa erityisesti vakuutusoikeuden ratkaisuihin. Työsuhteen tunnusmerkistö on työoikeudessa vakiintuneen tulkinnan mukaan työsopimuslaissa(TSL 1:1.1 §) säädetyn, työsopimuslain soveltamisalaa koskevan työsopimuksen tunnusmerkistön mukainen. Työsuhteen tunnusmerkistöä on perinteisen työoikeudellisen opin mukaisesti pidetty työoikeuden alalla yhtenäisenä. Työsuhteen selvittämistä on pidetty ensiarvoisen tärkeää, jotta voidaan määrittää sen henkilöpiirin raja, jotka pääsevät työoikeudellisen suojan piiriin. Työssäni tarkastelen tunnusmerkistöä erityisesti rajanvetona yritystoimintaan. Tällöin huomio kiinnittyy työnantajan työnjohto- ja valvontaoikeuteen (direktio-oikeus) ja tutkittavana on työskentelyn itsenäisyys tai epäitsenäisyys. Työttömyysturvalaissa on työsuhteen osalta viitattu työsopimuslain 1:1.1 §:n mukaiseen työsuhteen käsitteeseen, eikä siinä ole erillistä määritelmää työsuhteelle. Sen sijaan työttömyysturvalaissa on määritelmä yrittäjälle (TTL 1:6 §). Työttömyysturvalain mukainen yrittäjyys kytkeytyy yhtäältä velvollisuuteen vakuuttaa työskentelynsä yrittäjien eläkelakien mukaan ja toisaalta yrityksessä johtavassa asemassa työskentelyyn ja yrityksen omistajuuteen tai määräysvaltaan yrityksessä. Työttömyysturvan näkökulmasta yrittäjyydellä on merkitystä ensiksi henkilön statuksen määrittelemiseksi ja toiseksi yrittäjätyön työllistävyyden selvittämiseksi. Tähän liittyy työskentelymäärä ja päätoimisuuden sekä sivutoimisuuden arviointi. Lisäksi selvitän palkkatyötä lähellä olevaa yritystoimintaa. Tämän perusteella arvioidan henkilön oikeus saada työttömyysturvaa yrittäjätyössä työllistymisen jälkeen. Lisäksi työsuhteisen työssäoloehdon täyttävän palkkatyön selvittämiseksi tutkitaan samoja direktio-tunnusmerkkejä, kuin työoikeudellisessa selvittelyssä ja lisäksi tutkitaan työskentelyn vakuutuksenalaisuuteen ja työaikaan liittyvät edellytykset.
  • Huttula, Samuli (2015)
    Lainsäädäntötoimenpiteet sosiaalisten perusoikeuksien kuten lakko-oikeuden ja järjestäytymisoikeuden osalta eivät lähtökohtaisesti kuulu EU:n toimivaltaan. Siitä huolimatta Euroopan unionin tuomioistuimen viimeaikaiset ratkaisut asioissa Viking, Laval ja Rüffert ovat luoneet oman haasteensa sosiaalisten perusoikeuksien ja markkinavapauksien tasapainottamiselle. Näissä tapauksissa EUT tulkitsi sosiaalisten perusoikeuksien rajoittavan perusvapauksia, jota ei voitu pitää EU-oikeuden kannalta hyväksyttävänä vaikka esimerkiksi lakko-oikeudesta säätäminen kuuluu jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, kuinka lakko-oikeus osana järjestäytymisoikeutta tulisi ymmärtää ja määritellä oikeudellisena käsitteenä Eurooppalaisessa kontekstissa. Tarkoituksena on käsitteellistää lakko-oikeuteen liittyvää problematiikkaa sekä kansallisesta että EU-tason näkökulmasta ja peilata sitä EUT:n tulkintakäytäntöön ja jäsenvaltioiden kansainvälisiin velvoitteisiin. Arvion kohteena on myös se, kuinka EU-oikeuden lainvalintasäännöt vaikuttavat lakko-oikeuden harjoittamiseen unionin alueella. Tässä suhteessa perehdytään erityisesti Rooma II asetuksen 9 artiklaan. Tutkimuksen metodi on lainopillinen eli tutkimus tulkitsee ja systematisoi tietyn oikeudellisen käsitteen muodostamista. Tätä tavoitetta täydennetään hyödyntäen oikeusvertailevaa pohdintaa erityisesti jäsenvaltioiden työmarkkinajärjestelmien osalta. Lisäksi tutkimuksen viitekehyksessä pyritään tunnistamaan EU:lle ominaiseen hajautuneeseen kansainvälisyksityisoikeudelleen sääntelyyn liittyviä ongelmia metodologisesta näkökulmasta ja esittämään perustuslaillisen ulottuvuuden omaaville normikonflikteille ns. lävistävä (diagonal) käsitteellistämistapa. Keskeisimpänä tuloksena tutkielmassa esitetään jäsenvaltioiden suhtautumisen järjestäytymisvapauteen ja lakko-oikeuteen olevan hyvin monimuotoista. Lainvalintanormeilla voi olla rajoittavaa vaikutusta lakko-oikeuden harjoittamiseen rajat ylittävissä työtaistelutoimenpiteissä. EUT:n tulkintakäytännöllä on hyvin erilaisia vaikutuksia eri jäsenvaltioissa riippuen siitä, miten työmarkkinat on järjestetty. Kokoavasti voidaan kuitenkin todeta, että tietyissä maissa vaikutukset ovat hyvin perustavanlaatuisia ja usein ristiriidassa jäsenvaltioiden kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Tähän liittyen huomioidaan myös se, että EUT ei ole luonteeltaan ylikansallinen perustuslakituomioistuin, minkä vuoksi viimeaikainen kehitys ja sen tarkoituksenmukaisuus voidaan kyseenalaistaa.
  • Rudanko, Mikko (2015)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan ja vertaillaan rikosoikeudellista tahallisuutta ja sen alarajaa eri valtioiden oikeusjärjestelmissä, erityisesti kahden vakavan rikostyypin, seksuaali- ja henkirikosten kohdalla. Tutkielmaani varten olen keskittynyt tarkastelemaan ja vertailemaan Suomen ja Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden sekä Englannin ja Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmissä käytettyä rikosoikeudellista tahallisuutta käsitteineen sekä näissä maissa rangaistavaksi säädettyjä tahallisia seksuaali- ja henkirikoksia niiden tunnusmerkistössä kuvaillun teon tekijän tahallisuudelta edellyttämine vaatimuksineen. Tutkielmassani olen vertaillut tahallisuutta muun muassa lapseen kohdistuvissa seksuaalirikoksissa, HIV-tartuntaan liittyvissä rikoksissa sekä niin sanottua venäläistä rulettia koskevissa henkirikoksissa. Tahallisuuden alarajalla on usein hyvin merkityksellinen asema teon rikosoikeudellisen arvioinnin osalta. Kuten olen tutkielmassani havainnut, pääsääntö rikosoikeudessa usein on, että teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Osa teoista on rangaistavia myös tuottamuksellisina, esimerkiksi toisen henkilön surmaaminen ilman tahallisuutta on silti tuomittavissa kuolemantuottamuksena. Englannissa osa rikoksista on jopa säädetty ankaran vastuun alaisiksi, jolloin jo pelkkä laissa kuvatun teon suorittaminen riittää rikosvastuuseen ilman erityisiä tietoisuus- tai tahtovaatimuksia. Tällaisia tekoja ovat muun muassa seksuaalirikokset alle 13- vuotiaita lapsia kohtaan. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä useimmista teoista ei kuitenkaan ole säädetty rangaistavaksi tällaisia tahallisuutta alempia vastineita, jolloin tahallisuuden alaraja on myös rikosoikeudellisen vastuun alaraja ja sen merkitys korostuu. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä tahallisuuden alarajalla on omat painopisteensä tietoisuuden ja tahtomisen osalta. Erityisesti Saksassa on esitetty alarajasta erilaisia teorioita, joista nykyään vallassa on korkeimman tuomioistuimen BGH:n käyttämä malli, jossa lähes mikä tahansa todennäköisyys riittää, jos tekijä on hyväksynyt siihen liittyvän seurauksen. Henkirikoksissa alaraja on kuitenkin korkeammalla. Alankomaissa on painotettu tilastollisia todennäköisyyksiä ja asetettu esimerkiksi HIV-tapauksista annettaville tuomioille korkeampi kynnys kuin Saksassa, mutta vaadittu todennäköisyys on kuitenkin alempi kuin Suomessa. Englannissa on annettu moraalisille ja muille lain ulkopuolisille sosiaalisille ulottuvuuksille selkeästi enemmän painoarvoa kuin muissa tarkastelemissani maissa. Englannissa ja Yhdysvalloissa käytetty recklessness-käsite myös vastaa vain osittain muiden tarkastelemieni maiden dolus eventualis -tahallisuuden tasoa. Ruotsi on siirtynyt 2000-luvulla käyttämään tekijän välinpitämättömyyteen perustuvaa tahallisuutta, josta Suomessakin on ollut keskustelua. Suomen korkein oikeus on kuitenkin pitäytynyt ratkaisuissaan siinä, että tekijän tulee olla mieltänyt sekä seuraus että olosuhteet varsin todennäköisiksi.
  • Vuorenkoski, Vesa (2015)
    Suomen verojärjestelmässä liiketoimen hinnoittelua voidaan oikaista verotusmenettelylain siirtohinnoitteluoikaisua koskevan VML 31.1 §:n mukaisesti siten, että liiketoimet täyttäisivät markkinaehtoperiaatteen edellytykset. Suomalaisessa oikeuskäytännössä on viime vuosina noussut esiin monia kansainväliseen siirtohinnoitteluun liittyviä tapauksia, jotka ovat koskeneet mm. siirtohinnoitteluohjeiden oikeudellista asemaa suhteessa Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Oikeuskäytännössä noudatetun tulkintakäytännön johdosta valtiovarainministeriö (VM) on tehnyt ehdotuksen VML 31.1 §:n muuttamiseksi siten, että säännökseen lisättäisiin eräänlainen oikeudellisen muodon ja asian luonteen ja tarkoituksen ristiriitaa koskeva säännös. Tutkielmassa selvitetään, miten siirtohinnoitteluohjeita voidaan käyttää VML 28 ja VML 31.1 §:n tulkinnassa kansainvälisissä tilanteissa, miten muissa valtioissa on vastaava relaatio säännelty, ja miten siirtohinnoitteluohjeita tulisi jatkossa käsitellä Suomen vero-oikeudessa. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattista menetelmää kansallisen oikeusjärjestyksen analysointiin ja systematisointiin. Tutkielmassa verrataan Suomen oikeusjärjestyksen ratkaisuja Ruotsin ja Saksan vastaaviin ratkaisuihin. Tulonoikaisuartiklaa voi käyttää VML 31.1 §:n tulkinnassa vain sen soveltamisalalla ja silloinkin sillä on vain sen soveltamista rajoittava vaikutus. Siirtohinnoitteluohjeiden mukaisia markkinaehtoisuuden arviointimenetelmiä on pidettävä VML 31.1 §:n siirtohinnoitteluoikaisun kuvaaman markkinaehtoperiaatteen arviointimenetelmien sallittuna, mutta dynaamisena, tulkintalähteenä. Siirtohinnoitteluohjeet eivät ole oikeudellisesti sitova oikeuslähde myöskään vertailuvaltioiden kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Siirtohinnoitteluohjeilla on merkitystä lähinnä siirtohinnoittelumenetelmien valinnassa. Siirtohinnoitteluohjeiden soveltamiseen veronkiertosäännöksen yhteydessä liittyy epävarmuutta, joka liittyy verosopimuksen rajoittavaan vaikutukseen. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että sovellettaessa veronkiertosäännöstä yhdessä siirtohinnoitteluoikaisun kanssa on rajoituttava verosopimuksen ja siirtohinnoitteluohjeiden asettamiin soveltamisrajoihin. Ratkaistaessa sitä mikä on Suomen vero-oikeudelliselle järjestelmälle ominainen lainsäätämisen tapa, jolla siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön pitäisi järjestää on otettava huomioon seuraavat seikat: Säännöksiltä on edellytettä-vä neutraalisuutta, kilpailukykyistä tasoa ja ennustettavuutta. Säännökset on sisällytettävä lainsäädäntöön noudattaen nykyistä lainsäädäntösystematiikkaa. Legaliteettiperiaatteen vaatimuksia on noudatettava. Sääntelystandardien kannalta säännöksistä ei tule tehdä ylikattavia, liian joustavia tai epäneutraaleja. Säännökset on laadittava siten, että huomioidaan oikeusturvanäkökohdat. Esitetty säännösehdotus ei täytä edellä mainittuja kriteerejä sille, miten siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön tulisi jatkossa järjestää. Siirtohinnoitteluohjeiden suhdetta lainsäädäntöön tuleekin lähestyä toisella tavalla, ottaen lähtökohdaksi koetut yhteiskunnalliset veropoliittiset ongelmat ja pyrkien ratkaisemaan ongelmat lainsäädännön avulla säätämällä erityisiä veropaon estäviä veronkiertosäännöksiä, joilla on täsmälliset soveltamisedellytykset.
  • Paijo, Arja (2015)
    Euroopan väestö ikääntyy tulevina vuosikymmeninä huomattavasti. Joka viides EU-jäsenvaltiossa asuva on yli 65-vuotias vuonna 2020. Vuonna 2050 yli 80-vuotiaiden osuus EU-maiden väestöstä on jo liki 12 %. Samanaikaisesti henkilöiden liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä kasvaa. Ikääntymisen myötä pitkäaikaishoitoetuuksia saavien määrä lisääntyy ja liikkuvuuden kasvun seurauksena etuuksien yhteensovittamistilanteet yleistyvät. Tässä tutkimuksessa luodaan kokonaiskuva pitkäaikaishoitoetuuksien koordinoinnista sekä siihen vaikuttavista osatekijöistä. Tutkimuksessa tarkastellaan pitkäaikaishoitoetuuksien koordinoinnissa sovellettavia asetuksen 883/2004 sairausetuusluvun säännöksiä eri henkilöryhmien osalta. Tutkimuksessa avataan myös pitkäaikaishoitoetuuksien koordinointiin liittyviä käsitteitä ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä muodostuneita vakiintuneita kriteerejä sosiaaliturvalle, sosiaalihuollolle sekä maksuihin perustumattomille erityisille rahaetuuksille. Tutkimus osoitti EU:n perussopimusten säännöksillä sekä EU:n sisämarkkinaperiaatteella ja henkilöiden vapaalla liikkuvuudella EU:n perusvapautena olevan suuri tulkintaa ohjaava merkitys EU-tuomioistuimen sosiaaliturvan koordinointia koskevassa oikeuskäytännössä. Tämä vaikutus näkyy myös EU-tuomioistuimen pitkäaikaishoitoa koskevissa ratkaisuissa. Tutkimuksessa peilattiin Suomen vammaisetuuksien ja omaishoidon tuen ominaispiirteitä EU-tuomioistuimen pitkäaikaishoitoa koskevaan oikeuskäytäntöön. Vertailu osoitti niissä olevan hyvin paljon samoja piirteitä kuin Saksan hoitovakuutuksessa ja Itävallan hoitoavustuksessa, jotka EU-tuomioistuin on tulkinnut pitkäaikaishoitoetuuksiksi. Vallitseva kanta kuitenkin on, että Suomen lainsäädäntöön ei sisälly pitkäaikaishoitoetuuksia eikä Suomi ole soveltanut asetuksen 883/2004 34 artiklaa pitkäaikaishoitoetuuksien yhteensovittamisesta. Suomen lainsäädäntöön sisältyy useita sellaisia etuuksia, joiden tarkoitus on pitkäaikaisen hoidon tarpeen kattaminen ja joiden osalta vastaavanlainen vertaileva tutkimus olisi paikallaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin pitkäaikaishoitoetuuksien koordinointiin liittyviä haasteita ja avattiin esille nostettuja vaihtoehtoja pitkäaikaishoitoetuuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Komission oli määrä antaa ehdotuksensa pitkäaikaishoitoetuuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseksi keväällä 2014. Valmistelu on kuitenkin viivästynyt, joten komission ehdotusta ei voitu tarkastella tämän tutkimuksen puitteissa.
  • Saastamoinen, Saara (Helsingin yliopisto, 2014)
    Tämän tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, miksi, miten ja milloin rikosprosessin todistajaa tulisi tukea. Todistajan tuen tarvetta on tarkasteltu todistajien todistamiskokemusten ja todistajia työssään kohtaavien viranomaisten kokemusten näkökulmasta. Tutkimuskysymyksistäni ensimmäiset eli miksi ja milloin todistajaa tulisi tukea ovat oikeuspoliittisia kysymyksiä, joten tutkimusmenetelmää on laajennettu oikeustieteen ulkoiseen tarkasteluun. De lege ferenda -tutkimus puolestaan vastaa kysymykseen siitä, miten todistajan tukitoiminta tulisi Suomessa toteuttaa. Tutkimuksen empiirinen aineisto kerättiin haastattelemalla Espoon ja Helsingin käräjäoikeuksissa vuosina 2005−2013 todistaneita henkilöitä (N=4) sekä Espoossa, Helsingissä ja Vantaalla todistajia työssään kohtaavia virkamiehiä (N=7). Puolistrukturoidun haastattelun aineisto analysoitiin laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että todistajat tarvitsevat tukea ennen kaikkea todistamisen liittyvissä käytännön asioissa. Todistajat kokivat tarvitsevansa tietoa prosessin kulusta, todistajan tehtävistä ja yleisesti todistamisesta, jotta pystyisivät mahdollisimman hyvän todistajanlausunnon antamiseen. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että monessa tilanteessa pelkkä puhelimitse saatu tuki saattaisi olla täysin riittävä keino todistajaa askarruttavien kysymysten läpikäymiseksi. Epätietoisuus käytännön asioista johtaa kuitenkin helposti todistajan epävarmuuteen ja saattaa aiheuttaa todistajassa jännitystä tai jopa pelkoa. Jännitystä ja pelkoa voi ilmetä myös todistajasta riippumattomista syistä ja erityisesti tällaisiin tuntemuksiin todistajan olisi ehdottoman tärkeää saada tukea. Usein tuen tarpeeseen vastaa parhaiten henkilökohtainen tuki, jota tulisi olla saatavilla erityisesti ennen oikeudenkäyntiä. Lisäksi tuen tarvetta ilmenee oikeudenkäynnin jälkeen erityisesti niissä tapauksissa, joissa todistaja ei ole tietoinen oikeudenkäynnin lopputuloksesta. Joissakin tilanteissa todistajalla voi olla tarve saada tukihenkilö mukaansa myös itse oikeudenkäyntiin. Tukea tulisi tarjota kaikille sitä tarvitseville todistajille, eikä ketään voi rajata tuen ulkopuolelle esimerkiksi rikostyypin perusteella. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että todistajan tuen tarpeeseen on havahduttu viimein myös viranomaispuolella.
  • Lindberg, Rainer (2014)
    Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen kilpailulain käsite elinkeinonharjoittajasta ei ole yhdenmukainen EU:N kilpailuoikeuden kanssa.