Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 175
  • Sorsa, Janne (Helsingin yliopisto, 2015)
    Bitcoin on virtuaalinen, hajautetusti toimiva kirjanpito- ja maksujärjestelmä. Sen yksiköitä, niin ikään nimeltään Bitcoineja, käytetään virtuaalivaluuttana. Bitcoineja käytetään vaihdonvälineenä ja sijoituskohteena ja sitä on kuvailtu elektroniseksi käteiseksi, koska sen siirrot ovat kryptografiaan perustuvasti anonyymejä. Bitcoin-järjestelmä perustuu hajautettuun yksimielisyyteen. Tämä tarkoittaa, ettei Bitcoin järjestelmä ole keskusjohtoinen eli uusien Bitcoinien liikkeellelaskua ja maksutapahtumia ei hallinnoi yksittäinen taho. Maksujärjestelmä mahdollistaa suorat käyttäjien väliset transaktiot ilman pankin varmistusta. Bitcoin on tunnettu siitä, että se on ensimmäinen hajautetusti toimiva virtuaalivaluutta, jossa on ratkaistu kaksinkertaisen käytön ongelma. Bitcoin-verkkoa ylläpidetään niin sanotusti louhimalla, josta louhija voi saada Bitcoineja palkinnoksi. Tutkielmassa on käsitelty Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen tuloverotusta laajuus-, arvostamis- ja jaksotusongelmien näkökulmasta pääasiassa lainopin metodein. Bitcoinin luokittelu oikeudellisissa konteksteissa ei ole yksinkertaista ottaen huomioon sen ominaispiirteet. Siviilioikeudellisesti Bitcoinia voidaan laajasti ottaen luonnehtia omaisuudeksi. Bitcoin ei kuitenkaan ole arvopaperi, johdannaissopimus tai säänneltyä sähköistä rahaa. Bitcoinilla ei ole liikkeellelaskijaa, sen arvoa ei ole sidottu mihinkään kohteeseen, eikä se oikeuta suoritukseen keneltäkään. Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verokohteluun liittyy monenlaisia tulkintaongelmia käsiteltyjen verotuksen ongelmien osalta. Tilanteet tuloverotuksessa ovat uuden tyyppisiä, eikä niistä ole oikeuskäytäntöä tuloverotuksen osalta. Muutkin tulkintaongelmat ovat sidoksissa laajuusongelmassa ratkaistaviin peruslähtökohtiin eli siihen, mitä tuloa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulot ovat. Verohallinnon antaman virtuaalivaluuttojen tuloverotusta koskeneen ohjeen mukaan Bitcoin-luovutuksia tulisi verottaa muuna pääomatulona kuin luovutusvoittoina ja louhintatuloja ansiotuloina. Verohallinto on esittänyt, ettei Bitcoin-luovutuksista syntyviä tappioita voida vähentää millään tavalla, koska niillä käytävän kaupankäynnin on katsottava rinnastuvan hinnanerosopimuksilla (CFD) käytävään kaupankäyntiin. Tutkielmassa on esitetty perusteet sille, että Bitcoin-luovutukset voitaisiin tulkita tuloverotuksessa luovutusvoittoina tai tappioina verotettaviksi ja Bitcoin-louhintatulot pikemminkin pääomatuloiksi kuin ansiotuloiksi verotettaviksi tuloiksi. Hinnanerosopimuksiin rinnastaminen ei vastaa Bitcoinin luonnetta, joten sen perusteella johtopäätös tappioiden vähennyskelvottomuudesta ei ole perusteltu tulkintasuositus. Tappioiden vähennyskelvottomuudelle ei ole kestäviä perusteita riippumatta siitä, millaiseksi tuloksi Bitcoin-luovutukset katsotaan. Elinkeinoverotuksen osalta Bitcoin-hankintamenot ovat selvästi kokonaan vähennyskelpoisia myös Verohallinnon ohjeen mukaan. Käsiteltyjen laajuuskysymysten ratkaisut liittyvät kiinteästi Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen jaksottamiseen. Tältä osin Verohallinnon ohje virtuaalivaluuttatulojen jaksottamisesta ei ole yksiselitteinen. Etenkin erilaisia ratkaisumahdollisuuksia liittyy menon ja hankintamenon jaksottamiseen ja vuotuisten poistojen tekemiseen. Selkeästi kuitenkin elinkeinoverolain mukaisen jaksotuksen osalta arvonalennuspoistojen tekeminen Bitcoineista on mahdollista. Bitcoin-tuloihin liittyy arvostamisongelma eli kysymys siitä, miten Bitcoinin käypä arvo määritetään verotuksessa. Tältä osin ongelmia aiheuttaa se, että Bitcoinin korkean volatiliteetin johdosta hinta voi vaihdella päivittäin paljonkin, mutta se voi myös vaihdella eri vaihtopörssien välillä samanaikaisesti. Päivän keskihinnan arvioiminen antaa tarkimman arvon, mutta sen määrittäminen on hankalaa. Oman kysymyksensä muodostaa Bitcoinien luovutusjärjestys tilanteessa, jossa Bitcoinit eivät ole eroteltavissa toisistaan. Tältä osin Verohallinnon suositusta fifo-periaatteen soveltmisesta ei voida pitää täysin kiistattomana tuloverolain mukaisessa verotuksessa toisin kuin elinkeinoverolain osalta. Tutkielmassa on käsitelty myös Bitcoin-tulojen kansainvälistä luonnetta sen osalta, miten laajasti Suomi verottaa Bitcoin-tuloja ja miten ne jakautuvat asuin- ja lähdevaltiolle OECD:n malliverosopimuksen pohjalta. Kansallisen verolainsäädännön mukaan ulkomailla asuvat ja sieltä käsin toimintaa harjoittavat rajoitetusti verovelvolliset eivät lähtökohtaisesti ole verovelvollisia Suomeen myydyistä Bitcoineista tai Suomesta saaduista Bitcoin-louhinnan siirtopalkkioista. OECD:n malliverosopimuksen puitteissa Bitcoinin luovutus- ja louhintatulojen verotus jää lähtökohtaisesti asuinvaltiolle. Sopimusmaiden erilaisten tuloartiklojen soveltaminen johtaa kvalifikaatiokonflitiin, josta voi aiheutua kaksinkertaista verotusta.
  • Pirhonen, Laura (2015)
    Osakepohjaisella joukkorahoituksella viitataan rahoitusmuotoon, jossa yleisölle tarjotaan internetissä toimivilla palvelualustoilla yksityisen osakeyhtiön osakkeita merkittäväksi yleensä pieninä sijoittajakohtaisina osallistumisina. Rahoitusprosessissa ovat siis osallisina rahoitusta hakeva yhtiö, sijoittajat ja tarjoukset julkaiseva alusta. Rahoitusta hakevat yritykset ovat tyypillisesti PK-yrityksiä, joihin kohdistuu voitontavoittelun lisäksi jokin sijoittajan sosiaalinen motiivi. Osakepohjaisen joukkorahoituksen perinteistä pörssisijoittamista suurempi riskialttius on kuitenkin nostanut pintaan keskustelun riittävästä sijoittajansuojan tasosta kyseisessä rahoitusmuodossa. Erityisesti joukkorahoitusalustan toiminnan kuuluminen sijoituspalvelulain mukaisen toimiluvanvaraisuuden piiriin on aiheuttanut tulkintaerimielisyyksiä. Keskustelua käydään niin Euroopan komissiossa, ministeriöissä, finanssialan etujärjestöissä kuin valvontaviranomaisissakin. Samaan aikaan, kun rahoitusmuodon erityispiirteet näyttäisivät altistavan sijoittajat etenkin suuremmille informaatioasymmetrioille, joudutaan pohtimaan joukkorahoitusta pääasiassa käyttävien PK-yritysten transaktiokustannusten kantokykyä suhteessa tavoiteltaviin rahoitussummiin. Toisaalta liian raskaan sääntelyn voidaan nähdä vievän toimialan elinedellytykset, mutta toisaalta liian kevyt sääntely voi rapauttaa sijoittajien luottamuksen toimialaan johtaen samaan lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa pohditaan sijoittajansuojan tarkoituksenmukaista tasoa joukkorahoituksessa pääasiassa oikeuspoliittisessa, mutta myös perinteisessä lainopillisessa tiedonintressissä. Toisaalta pyritään siis selvittämään, kuinka voimassaolevaa rahoitusmarkkina-lainsäädäntöä tulisi soveltaa osakepohjaisessa joukkorahoituksessa ja toisaalta sääntely altistetaan tarkoituksenmukaisuuskritiikille, jonka perusteella esitetään mahdollisia sääntelyuudistuksia. Voimassaolevan oikeuden tutkimisessa hyödynnetään perinteisen lainopin metodeista etenkin sanamuodon mukaista, teleologista ja systemaattista tulkintaa, mutta myös oikeustaloustieteellisestä analyysistä kumpuavat reaaliset argumentit ovat keskeisessä asemassa. Vielä korostuneemman aseman oikeustaloustieteellinen metodi saa sääntelyn tarkoituksenmukaisuusarvioinnissa ja sen perusteella tehtävissä sääntelysuosituksissa. Tutkimusta lähestytään siis valottamalla sijoittajansuojan taustalla vaikuttavia taloustieteen teorioita, joiden kautta pyritään hahmottamaan sovellettavan sääntelyn perimmäiset tarkoitukset. Tutkielman huomio keskittyy joukkorahoitusalustan merkitykseen sijoittajansuojalle päämies-agenttiteorian näkökulmasta. Toisaalta pohditaan alustan asemaa agentiksi katsottavan rahoitusta hakevan yhtiön ja sen päämiehenä toimivan sijoittajan välisenä portinvartijana ja toisaalta mietitään päämiehenä toimivan sijoittajan suhdetta joukkorahoitusalustaan itse sijoittajan agenttina. Tarkoituksena ei niinkään ole mennä sijoittajansuojamekanismien tarkkaan sisältöön, kuten esimerkiksi siihen, milloin arvopaperista annettu tieto tulkitaan harhaanjohtavaksi, vaan pikemminkin siihen, mihin tahoihin nämä mekanismit kohdistuvat ja miksi. Keskiössä ovat siis joukkorahoitusalustalle kohdistettavat toimintavelvoitteet ja niiden rikkomiseen kytketty vastuu, joilla sijoittajansuojaa pyritään vahvistamaan ja toisaalta näiden vastuiden ja velvoitteiden tarkoituksenmukaisuus. Tutkimuksen kannalta merkittävimmät säädökset ovat rahoitusvälineiden markkinat –direktiivi eli MiFID-direktiivi, esitedirektiivi sekä näiden direktiivien pohjalta sijoituspalvelulakiin ja arvopaperimarkkinalakiin implementoidut säännökset. Joukkorahoitusalustan kuuluminen sijoituspalvelulain soveltamisalaan ja tästä soveltamisratkaisusta seuraavat sijoittajansuojamekanismit ovat tutkimuksen ydinsisältöä. Erityistä merkitystä saa alustan tarjoaman palvelun mahdollinen luokittelu liikkeeseenlaskun järjestämiseksi. Määrittelyllä on merkitystä paitsi sijoituspalvelulain mukaisiin toimintaedellytysvaatimuksiin myös arvopaperimarkkinalain mukaisiin tiedonantovelvollisuuksiin. Tutkielmassa päädytään lopputulokseen, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoituksena on ollut kohdistaa liikkeeseenlaskuinformaatioon kontrollia omaavalle taholle kuten joukkorahoitusalustalle tiettyjä portinvartijatehtäviä, mutta alustalla ei kuitenkaan ole niin vahvoja portinvartijan ominaisuuksia, kuin perinteisellä liikkeeseenlaskun järjestäjällä. Koska lievempi tulkinta johtaisi kuitenkin lain tavoitteiden vastaisiin sijoittajansuojaseurauksiin, on omaksuttava tiukempi tulkintalinja. Tutkielmassa kuitenkin havaitaan, että juuri alustalle asetettavat portinvartijatehtävät aiheuttavat standardisoitavuutensa ja automatisointimahdollisuuksiensa puutteen vuoksi transaktiokustannuksia, jotka uhkaavat toimialan elinedellytyksiä. Tästä syystä päädytään esittämään alustan velvollisuuksia keventävää EU-tasolta lähtevää sääntelyä, jolla mahdollistetaan osakepohjaisen joukkorahoituksen etujen valjastaminen reaalitaloudelle.
  • Rantakallio, Jenna (2014)
    The purpose of the Thesis is to identify the main risks in leveraged buyout process and analyze different risk assessment between the parties. In addition, the paper concentrates on comparison between UK and US common law systems and Finnish civil law systems where due to different jurisdictional characteristics treatment of LBO transactions is different. The emphasis is also put on analysis from the perspective of legislation and court practice what needs to be taken into account in conducting successful LBO transaction. As LBO transactions have their roots in the US system and it is more commonly used in US based acquisitions, more weight is given on the analysis from the perspective of US legislation. In addition, due to confidential nature of LBO transactions and as majority of agreements restrict that claims are solved in arbitration there is lack of available case law. This is why I am concentrating more on the US system and case law that is publicly accessible. Furthermore, this research also concentrates on comparison and identifying differences and similarities between different common law systems and Scandinavian civil law system. Scandinavian system is analyzed from the Finnish perspective since there has been hot debate related to Finnish more restrictive approach to legislate LBO transactions. Finally, it is also interesting to take into comparison other common law system, UK where national legislation varies from the US system in great parts. The paper brings out the main characteristics in these systems and tendencies to manage risks from the perspective of national laws and legal practice. Risks in the LBO process range from choosing the right parties, risks related to the negotiation process and different contractual risks. In addition, there are issues related to different national and EU law provisions that parties need to take into account. In this research is covered step by step the whole acquisition transaction and analysis on different risk assessment tools and how parties seek to divide and mitigate their risks. In addition, the perspective of academic writers is taken into account in the analysis to see what kind of risks and risk division is seen as ideal in practice. Finally, relevant case law is analyzed from the perspective of which kind of situations may lead to unsuccessful deal and how these conflict situations are solved in practice. Leverage and more specifically the debt level have an essential role in LBO transactions. The whole transaction process has various steps from choosing the right target company and parties to the transaction, negotiating the deal and loan agreements and finally completion of the deal. The whole process is easily fractured and needs careful planning with involvement of experienced experts to be completed successfully. Successful performance of the deal means beneficial deal from the perspective of all parties that the seller gains its profits and that creditors are paid in accordance with the loan agreements but also that there are no transaction costs or inconvenience from arising disputes. Therefore, the Thesis seeks to answer which kinds of risks this process includes and how these risks should be divided and managed between the parties.
  • Männistö, Hannes (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan henkivakuutuksen edunsaajamääräyksen pätemättömyyttä kokonaisuutena. Näin ollen tarkastelen pätemättömyyden aineellisten edellytysten lisäksi myös edunsaajamääräyksen muotovaatimuksia ja pätemättömyyteen vetoamista. Pyrin tutkielmassa vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1) Miten lainsäädännössä on pyritty ehkäisemään pätemättömien oikeustoimien syntyminen? 2) Millä edellytyksillä oikeustoimi on pätemätön? 3) Miten pätemättömyys voidaan saattaa voimaan? Työn johtoajatuksena on, että edunsaajamääräys on eräänlainen vakuutusoikeudellinen testamentti, minkä johdosta tarkastelu on kohdistettu nimenomaisesti tilanteisiin, jossa vakuutuksenottaja ja vakuutettu ovat yksi ja sama henkilö. Edunsaajamääräystä käsitellään nimenomaan jäämistöoikeudellisena ongelmana. Tästä näkökulmasta katsottuna edunsaajamääräys rinnastuu testamenttiin ja tarkemmin sanottuna rahalegaattiin. Testamentin muotomääräykset ovat poikkeuksellisen tiukat. Testamentin pätemättömyysperusteet on säädetty nimenomaisesti suojaamaan testamentin tekijän tahtoa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että testamentti on julistettavissa muita oikeustoimia helpommin pätemättömäksi. Testamentin selvitysprosessi on myös toimiva ja se suojaa sekä testamentin saajia että lakimääräisiä perillisiä tehokkaasti. Testamentin pätemättömyys on muodostanut oivallisen vertailukohdan edunsaajamääräyksen pätemättömyydelle. Edunsaajamääräyksen muodon pitäisi suojata sen tehneen henkilön tahtoa. Edunsaajamääräys on muodon puolesta pätevä, jos se on kirjallisesta ilmoitettu vakuutuksenantajalle. Edunsaajamääräys on mahdollista tehdä myös sähköisesti. Ongelmallisen kyseisestä muotomääräyksestä tekee sen väljä muotoilu "kirjallinen". Kirjallinen muoto ei nykypäivänä enää välttämättä tarkoita ainoastaan allekirjoitettua paperia, vaan se voi pitää sisällään jo esimerkiksi sähköpostiviestin. Muotoa tulisi lähestyä sen tehtävistä käsin, koska oikeustieteeseen perehtymättömän henkilön ei voida olettaa tietävän, että kirjallisen muotovaatimuksen täyttyminen edellyttää allekirjoitettua asiakirjaa. Oma kysymyksensä on se, että tosiasiassa pelkkä kirjallinen muoto on riittämätön suojaamaan sen taustalla olevia oikeushyviä, mutta tiukemmat muotovaatimukset tulisi toteuttaa lainsäädännön eikä tulkinnan keinoin. Testamentin pätemättömyysperusteet suojaavat nimenomaan testaattorin tahdonmuodostusta. Edunsaajamääräys on yksipuolinen, vastikkeeton ja kuolemanvarainen oikeustoimi kuten testamenttikin. Edunsaajamääräyksen pätemättömyyttä arvioidaan kuitenkin lähtökohtaisesti oikeustoimilain valossa, joka suojaa oikeustoimen tekijän tahdon sijaan erityisesti itse oikeustoimea. Tämän johdosta edunsaajamääräyksen pätemättömyyttä pitäisi arvioida joko suoraan testamentin pätemättömyysperusteiden mukaan tai tulkita oikeustoimilakia niiden valossa. Vakuutuskorvauksen maksaminen ei normaalitilanteessa edellytä muuta kuin pintapuolisen selvityksen. Vakuutuksenantaja saa maksusuojan varsin helposti. Ainoastaan jossain määrin poikkeukselliset olosuhteet aiheuttavat sen, että vakuutusyhtiö joutuu tutkimaan asiaa tarkemmin. Näin ollen riski siitä, että vakuutuskorvaus suoritetaan pätemättömän edunsaajamääräyksen perusteella, on todellinen. Jos pätemättömyys havaitaan ennen kuin vakuutuksenantaja on ehtinyt suorittaa vakuutuskorvauksen, on edunsaajien ja vakuutetun perillisten asema turvattu. Tilanne on toinen, jos vakuutuskorvaus on ehditty jo suorittaa. Tässä tilanteessa on epäselvää, miten pätemättömyyteen tulisi vedota. Mitään takeita ei ole myöskään sille, että edunsaajamääräyksen myös tosiasiallisesti saisi takaisin siltä, kuka sen on pätemättömän edunsaajamääräyksen perusteella saanut haltuunsa.
  • Turney-Harris, Latasha (2014)
    The primary object of this thesis is to propose a pragmatic solution to the legitimacy problems associated with the absence of a definition of Terrorism within United Nations Counter Terrorism Policy. It contends that the attempts to draft such a definition within the Ad Hoc Committee on Terrorism have now come to a political standstill and are unlikely to result in a strong legal definition of terrorism. Any outcome is likely to be a political compromise in nature. This thesis therefore proposes that the international community should instead be examining other pragmatic alternatives and developments within the already established United Nations Universal Legal Framework against Terrorism. It will suggest that the definition found within Article 2(1) of the International Convention for the Suppression of the Financing of Terrorism 1999, contains a fit for purpose definition of terrorism. This definition has the potential to be used as a tool, to guide States, in the application of United Nations counter terrorism instruments. It also suggests that if this article becomes more widely accepted it has the potential to reach the level of customary international law status as an independent universal definition of terrorism. The definition itself provides a compromise between groups of States with different outlooks on counter terrorism. It supports the current sectoral approach by containing an Annex, which pays homage to the international community’s early counter terrorism instruments. It also however includes a mini-definition of terrorism that accommodates States who are looking for a more all-encompassing definition that outlines the necessary objective and subjective elements. The definition makes important reference to the obstacles that have left the Ad Hoc Committee on Terrorism at a standstill, whilst not limiting State sovereignty, leaving contentious issues up to domestic authorities to deal with. The thesis therefore is aiming to demonstrate that this pragmatic approach to the problem of a definition of terrorism is able to aid in increasing the legitimacy of the further development of the provisions within the United Nations counter terrorism policy, allowing it to continue to provide a sustainable successful response to the problem of international terrorism.
  • Huopaniemi, Anne-Maria (2014)
    Anonym bortgivning av barn är ett fenomen som etablerat sig i många europeiska länder. Med anonym bortgivning av barn menas ett förfarande där en förälder, oftast modern, kan ge bort sitt barn utan att uppge sin identitet under förfarandet. Anonym födsel, det vill säga ett förfarande där en kvinna kan anonymt föda sitt barn på sjukhuset och lämna barnet där, är den ena huvudvarianten av de i avhandlingen behandlade möjligheterna till anonym bortgivning av barn. Den andra är lämnandet av ett barn i en så kallad ”babylucka”, med andra ord ett uppvärmt utrymme där en baby kan lämnas utan att identiteten av den som lämnar babyn kommer fram. Motiveringen för dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn sägs framför allt vara att skydda barn från utsättande och barnadråp. I avhandlingen behandlas rättsliga problem gällande dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn ur ett rättsjämförande perspektiv. I avhandlingen behandlas möjligheterna till anonym bortgivning av barn i Tyskland, Frankrike, Luxemburg och Italien. Även rättsläget i Spanien, där anonym födsel varit tidigare möjligt men senare slopats, samt Finland, där anonym bortgivning av barn är ett okänt fenomen, behandlas i jämförelsen. Utgångspunkten för avhandlingen är rättsläget i Tyskland, där möjligheter till anonym bortgivning av barn funnits sedan 1999. Fastän utbudet av möjligheter till anonym bortgivning av barn har ökat stadigt finns ingen lagstiftning om dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn. Anonym bortgivning av barn är på många sätt oförenlig med tysk rätt och bryter mot stadganden i gällande tysk rätt. Det mest uppenbara problemet med anonym bortgivning av barn är att barnet inte har möjlighet att få information om sina föräldrar. Rätten att känna sitt ursprung är enligt Europeiska människorättsdomstolens praxis en del av skyddet för privatliv enligt artikel 8 i Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter och skyddas även av artikel 7 i FN:s konvention om barnets rättigheter. Å andra sidan motiveras möjligheterna till anonym bortgivning av barn ofta med att man med möjligheten till anonym bortgivning av barn strävar efter att skydda liv och hälsa av barnet, och vid anonym födsel på sjukhus även moderns liv och hälsa. Som en kompromisslösning till problematiken av de motsatta intressena av modern och barnet har det i Tyskland införts en möjlighet till så kallad förtrolig födsel, vilken innebär att kvinnan kan föda barnet på sjukhus under en pseudonym, men hennes identitet tas upp av ett rådgivningsställe och bevaras, så att barnet efter att ha fyllt 16 år kan be om att få reda på moderns identitet. De gamla möjligheterna och problemen med dem kvarstår dock även efter ikraftträdandet av den nya lagen. Anonym födsel är en långvarig tradition i Frankrike. Fastän utvecklingen har gått mot en mindre strikt anonymitet av modern, och fastän åtgärder för att underlätta anonymt födda barns sökande efter sina biologiska föräldrar tagits, kan ett barn inte få reda på identiteten av modern som fött anonymt utan hennes samtycke. Detta är fallet även i Luxemburg och Italien. I avhandlingen behandlas praxis av Europeiska domstolen för mänskliga rättigheter gällande rätten att känna sitt ursprung samt praxis gällande specifikt anonym födsel. Dessutom tas upp ställningstaganden av FN:s barnrättskommitté gällande anonym bortgivning av barn. I avhandlingen framförs att det borde avstås från sådana förfaranden där ett barn kan ges bort fullständigt anonymt. Ifall detta inte kan ske framförs i avhandlingen att anonym födsel är att föredra över användningen av babyluckor, eftersom anonym bortgivning av barn genom användningen av en ”babylucka” ingriper i barnets rätt att känna sitt ursprung utan den skydd för kvinnans och barnets liv och hälsa som utgörs av att kvinnan får medicinsk hjälp vid förlossningen. I avhandlingen framförs som det mest önskvärda alternativet ett sådant förfarande där kvinnan kan hållas anonym gentemot sjukhuset, men där hennes identitet tas upp och bevaras så att barnet kan få information om sitt ursprung, i likhet med det tyska alternativet förtrolig födsel.
  • Valkama, Venni (2014)
    Urheilun sponsoroinnissa urheilija tai urheilujärjestö luovuttaa itselleen kuuluvia oikeuksia sponsorille kaupallisesti hyödynnettäväksi ja sitoutuu mahdollisesti muuhun markkinointiyhteistyöhön sponsorin kanssa. Sponsorin tehtävänä on maksaa sponsoroitavalle sovittu vastike. Yhteistyösuhde toteutetaan sponsorisopimuksella, jonka sisältö on vapaasti osapuolten määriteltävissä. Se voi olla yhtäältä yksinkertainen oikeudenluovutussopimus tai toisaalta aloittaa osapuolten välille pitkäaikaisen ja monitahoisen yhteistyösuhteen. Sponsorisopimuksia nimenomaisesti koskevaa lainsäädäntöä ei oikeusjärjestyksessämme ole, mutta yleiset sopimuksia koskevat lait voivat tulla sovellettavaksi myös sponsorisopimusten kohdalla. Erityislainsäädäntökin voi tulla sovellettavaksi sponsorisopimuksia arvioitaessa, mikäli sopimuksen sisältö antaa siihen aihetta. Kilpailulainsäädäntö vaikuttaa tänä päivänä siellä, missä on taloudellista toimintaa, eikä urheilumaailma ole poikkeus. Niinpä myös sponsorisopimusten tulee olla linjassa niin kotimaisen kuin EU:n kilpailulainsäädännön kanssa. Varallisuusoikeudelliset periaatteet ovat yleensä oikeustieteessä muodostuneita säännöstöjä, jotka ovat saaneet institutionaalista tukea esimerkiksi korkeimpien tuomioistuinten käytännöstä. Lojaliteettiperiaatteella tarkoitetaan sopimuskumppanin etujen huomioimista sopimussuhteen aikana. Lojaliteettiperiaatteesta on johdettu lojaliteettivelvollisuus, joka näyttäytyy erilaisena erilaisissa sopimussuhteissa ja sopimussuhteen eri vaiheissa. Osapuolten keskinäisen lojaliteettivelvollisuuden on katsottu vaikuttavan erityisesti sopimusneuvotteluiden ja sopimuksen voimassaolon aikana, mutta tietyin edellytyksin se voi saada merkitystä myös sopimuksen voimassaolon jälkeen. Lojaliteettivelvollisuuksien keinotekoinen laajentaminen sopimussuhteessa ei kuitenkaan ole perusteltua, ja se tuleekin ymmärtää sopimuksen sanamuotoa ja mahdollista soveltuvaa lainsäädäntöä täydentävänä oikeuslähteenä. Urheilijan sponsorisopimussuhteissa lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä ensinnäkin kaksiasianosaissuhteessa, jossa sen sisältönä on lähinnä sellaisen käyttäytymisen välttäminen, joka vaikuttaa negatiivisesti sponsorin markkinointitavoitteisiin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi urheilun eettisten periaatteiden noudattamista myös vapaa-ajalla tai pidättäytymistä esiintymästä sponsorin kilpailijoiden tuotteiden kanssa esimerkiksi Internetiin ladatuissa valokuvissa. Toisekseen lojaliteettivelvollisuudella on merkitystä suhteessa muihin sopimuskumppaneihin. Urheilijan tulee huomioida ne velvoitteet, joihin hän on sitoutunut aiemmilla sopimuksillaan esimerkiksi seuran tai lajiliiton kanssa ryhtyessään neuvottelemaan henkilökohtaisista yhteistyösopimuksista. Lojaliteettivelvollisuuden soveltamisen alaa on mahdollista kaventaa yksityiskohtaisella sopimisella, joka on tyypillistä liikesopimuksille. Sponsorisopimusten kohdalla voikin olla perusteita hyödyntää liike-elämän sopimisessa kehittyneitä käytäntöjä silloin, kun kysymys on merkittävistä rahasummista, ja osapuolet katsotaan itsenäisiksi ammatinharjoittajiksi.
  • Soirila, Pauno (2014)
    Cultural property has come to have immense value to people around the world. Especially in Western nations culture has come to be represented as and by things, and nation states place a great role on iconic pieces of art from their past. However, over the course of history, vast quantities of these objects have been relocated from around the world to other nations, especially to the ex-colonialist countries. For a long time, the plundering of art has been a central part of warfare; only after the Battle of Waterloo has the general opinion begun to change towards opposing it. International law finally illegalized plunder in warfare after the immense looting campaigns by the Nazis in World War II. Because of this long history of plunder, and most recently the nationalistic emphasis on cultural property, recent decades have seen vast numbers of demands for restitution of cultural property into their countries and cultures of origin. However, even though there has also been a growing trend of restitution visible in recent decades, for the most part the items stay in their current locations. There is a heated debate that has been going for decades, even centuries, around this subject, but although the occasional return is made, it seems the debate does not notably progress anywhere. The debate is roughly divided into two opposing viewpoints, ‘cultural nationalism’, centred around the idea that cultural property belongs inherently to the nation of origin; and ‘cultural internationalism’, which proposes that cultural heritage belongs to humanity in general, and its allocation needs to be decided upon by other principles. In the thesis I study the debate over the restitution of cultural property, in order to find out why it is that the debate has continued for so long in very similar tracks, without any apparent change. I propose that the debate mirrors the argumentation structures in the theory of international law presented by Martti Koskenniemi in his work From Apology to Utopia. In both, the arguing parties base their case on a principle that is not inherently more preferable than the other – though in cultural property debate it is a matter of personal values, while in international law it is a question of effectiveness in the situation at hand. But in order to argue a successful case, both parties need to also use argumentation of the kind the opposing party uses. However, each argument can also be criticized for either apologetic – granting too much power and leeway to the nations, letting them act as they please – or utopian – being too idealistic and unrealizable in reality. The debate also proves that the ‘nationalism’ and ‘internationalism’ approaches are in fact not as separate from each other as they at first appear to be. In the debate, the rhetoric often implies an approach completely devoid of any political consideration. However, it is shown that neither side can claim to be truly apolitical, and in fact there is a great deal of politics involved in cultural property discourse overall. This also reflects the situation in international law, which has developed with the aim of separating it from politics, but is inevitably tied with it. The argumentation ends up being a balancing act not to lean too much into apology or utopia. This structure of discourse, which includes the way each argument can be flipped and used by the other side, upholds the debate in perpetuity, until – in international law – an external factor is brought in to decide the case. In cultural property debate, there is also the possibility of a fundamental change of perspective. I present and assess three such alternative approaches, ranging from two approaches that would fundamentally change the way cultural property is understood, to a more modest proposal of bringing internationalism and nationalism closer together. While the latter, pragmatic solution is more likely to be achieved, it also has more a risk to not bring any true change into the debate. Whether such a change is required, however, is another matter.
  • Mattila, Riikka (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan työperäistä ihmiskauppaa erityisesti syyteharkinnan kannalta. Työperäisen ihmiskaupan käsittelyn eri viranomaisissa on todettu olevan haasteellista, ja ihmiskaupan uhreja ei ole helppo tunnistaa muun muassa siksi, että viranomaisilla saattaa olla epäselvä kuva siitä, mitä työperäinen ihmiskauppa oikein on. Työperäisen ihmiskaupan on viime vuosina havaittu olevan vakava ongelma myös Suomessa, ja siihen onkin kohdistettu kasvavasti huomiota ja tutkimusta. Tutkimus on kuitenkin kohdistettu usein niihin käytännöllisiin, oikeudellisiin ja näytöllisiin ongelmiin, joita ihmiskauppaan rikoksena liittyy erityisesti esitutkinnassa ja tuomioistuimessa. Syyttäjän näkökulmaan on kiinnitetty tutkimuksissa suhteellisen vähän huomiota. Syyttäjällä ja tämän toimittamalla syyteharkinnalla on kuitenkin erittäin merkittävä rooli rikosprosessin etenemisen kannalta; hänen syyteharkintaratkaisustaan on kiinni, nostetaanko asiassa syyte ja täten jatketaan asian käsittelyä tuomioistuimessa, vai päätetäänkö asian käsittely syyteharkintavaiheeseen. Täten työperäisen ihmiskaupan tutkimukseen myös erityisesti syyttäjä-lähtöisesti on olemassa perusteltu tarve. Tutkielmassa työperäistä ihmiskauppaa syyteharkinnan kannalta on tarkasteltu sekä oikeuskysymysten että näyttökysymysten valossa. Tutkielman ensimmäisessä varsinaisessa käsittelyluvussa eli luvussa kaksi perehdytään syyteharkinnan teoreettiseen taustaan - rangaistavuuden edellytysten eli oikeuskysymysten ja näyttökysymysten eli todistusharkinnan ja näytön riittävyyden arvioimiseen. Kolmannesta luvusta alkaen siirrytään käsittelemään syyteharkinnan vaiheita eritellymmin erityisesti työperäisen ihmiskaupan tapauksissa. Ensin käsitellään sitä, millaisia oikeudellisia ongelmakohtia työperäiseen ihmiskauppaan liittyy. Toiseksi käsitellään ihmiskaupparikosten ominaispiirteistä johtuvia haasteita todistusharkinnan kannalta. Lopuksi käsitellään vielä näytön riittävyyteen liittyviä kysymyksiä erityisesti ihmiskauppa-kontekstissa. Tutkimuksessa käytetään metodina perinteisen laintulkinnan lisäksi myös empiiristä tutkimusta, jota harjoitetaan analysoimalla haastehakemuksia ja esitutkintapöytäkirjoja. Näiden avulla pyritään tuomaan konkretiaa tutkielman teoreettisiin kysymyksiin. Empiirinen aineisto käsitellään tutkielman viimeisessä varsinaisessa käsittelyluvussa. Tutkimuksen tuloksena nousi esiin monia seikkoja, jotka aiheuttavat sekä oikeus- että näyttökysymysten osalta haasteita erityisesti syyteharkinnassa. Oikeudellisia ongelmia aiheutuu ensinnäkin ihmiskauppasäännöksen tulkinnanvaraisista käsitteistä; erityisesti pakkotyön käsitteestä. Myös soveltamisongelmia kohdataan runsaasti; monissa tilanteissa näyttäisi olevan vaikeaa subsumoida tosielämän tapahtumat ihmiskaupan tunnusmerkistön alaisuuteen. Kenties huomattavimmat ongelmat liittyivät näytön arviointiin; työperäiselle ihmiskaupalle on ominaista uhrien traumatisoituminen, pelko ja häpeä, jotka vaikuttavat siihen, millaisen kertomuksen he esitutkinnassa antavat. Todistajanpsykologian mukaan esimerkiksi traumatisoituminen saattaa vaikuttaa merkittävästi henkilön muistikykyyn. Pelko taas saattaa johtaa valehteluun. Tällöin syyttäjän voi olla erityisen vaikea arvioida kertomuksia ja erityisesti niiden luotettavuutta. Ongelmatonta ei ole sekään, että syyttäjä joutuu suorittamaan todistusharkinnan henkilötodisteiden osalta kirjallisten kuulumiskertomusten pohjalta.
  • Katila, Pauliina (2014)
    Currency undervaluation is a well-known and commonly used method for stimulating economic growth. Although the exact effects of exchange rate arrangements on international trade are highly debated, the fact that strong interlinkages between the two exist is unquestionable. This thesis departs from the generally accepted truth that an undervalued currency functions in practice as a subsidy to exports and tariff on imports. By using the method of legal dogmatics, the thesis analyzes how currency undervaluation can be assessed under international law, focusing on the examination of whether invoking the provisions of the IMF Articles of Agreement or WTO agreements to challenge currency undervaluation could be successful. In order to understand the issues behind this question, the first part of this thesis provides a short overview of the history of international regulation of currencies and the rise and fall of the Bretton Woods system. Parting from the principle of monetary sovereignty and its implications, the thesis provides a cursory glance at the development of international obligations regarding currencies and exchange rates. The second part deals shortly with the relevant provisions of the IMF’s Articles of Agreement and the shortcomings related thereto. Article IV(1)(iii) of the IMF Articles of Agreement places an obligation on member states to avoid manipulating exchange rates in order to gain an unfair competitive advantage over other members. Despite in theory providing an answer to the problem of currency undervaluation, this provision is in practice essentially inoperative, due to the subjective element included in it. Even in the unlikely case that the IMF were to reach the decision that one of its members was in breach of this Article, it has no effective dispute settlement system it could avail itself of if the said member state did not comply with the IMF’s recommendations to remove the breach. With the IMF being unable to effectively deal with the issue, the attention of politicians and academics alike has turned to the WTO, which provides an extremely effective dispute settlement mechanism. Due to its tariff-cum-subsidy effects, currency undervaluation makes it possible for WTO members to circumvent their obligations under the WTO agreements by nullifying, or at least diminishing, the effects of tariff concessions and eluding the prohibition on granting export subsidies. This thesis aims to provide an in-depth analysis of the WTO provisions that are most probable to be invoked with the aim of curbing currency undervaluation: Article XV of the General Agreement on Tariffs and Trade and the WTO provisions on subsidies. As an integral part of this examination, the thesis first discusses the relationship between the International Monetary Fund and the World Trade Organization in currency-related matters and the division of jurisdiction between the two institutions. The main finding in this regard is that although the interpretation of these provisions could in theory be stretched in order to cover currency undervaluation, the WTO cannot at present provide a sustainable answer to the issue of currency undervaluation. This thesis argues that the problems in adjudicating currency manipulation essentially arise from historical developments and the failure to adapt the instruments of international law to a new economic reality. This, together with the fear of overlapping jurisdictions between international institutions, has led to a loophole in international economic law. Initially the division of authority between the WTO and the IMF was clear: exchange rate issues under the par value system were a matter to be dealt with exclusively within the IMF. After the breakdown of the par value system, misuse of monetary policies became easier and more frequent, but nothing was done to reinforce the authority of the IMF. This has led to a situation where the IMF has the jurisdiction to deal with exchange rate issues, but lacks an effective enforcement mechanism to ensure that its rulings are followed. The WTO on the other hand has at its disposal an extremely effective dispute resolution mechanism but lacks jurisdiction regarding currency issues.
  • Alanko, Karri (2014)
    Sopimuksen ulkopuolisista edunsaajista välimiesmenettelyssä on keskusteltu ulkomailla aktiivisesti, erityisesti Yhdysvalloissa, mutta aihe on Suomessa ollut harvoin esillä. Tulisiko kolmansien edunsaajien olla sidottuja yleiseen välityslausekkeeseen, joka sisältyy edun myöntävään pääsopimukseen, mikäli lauseke ei nimenomaisesti ota kantaa asiaan? Korkein oikeus käsitteli kysymystä vuoden 2013 lopulla ratkaisussaan KKO 2013:84. Tapauksessa kyse oli siitä, tuleeko edunsaaja katsoa sidotuksi yleiseen välityslausekkeeseen siitä huolimatta, että välimiesmenettelylain kirjallisen sopimuksen vaatimus ei täyttynyt eikä edunsaaja yleensäkään ollut sopinut mistään. Voidaanko pitää esteenä välimiesmenettelylle, että lain vaatimukset eivät lähtökohtaisestikaan täyty ulotettaessa menettely kolmanteen edunsaajaan? Korkeimman oikeuden ratkaisu päätyi sitomaan edunsaajan välityslausekkeeseen, mutta päätöksessä ei juurikaan perusteltu saavutettua lopputulosta, mikä taas on tapauksen tulevan soveltamisen kannalta ongelmallista. Tästä syystä tutkielma pyrkii avaamaan tapauksessa käsittelemättä jääneet kysymykset ja näin ollen päätymään oikeudellisesti perusteltuun lopputulokseen. --- Non-signatory beneficiaries in the context of arbitration is a subject actively debated abroad, especially in the United States, but rarely discussed in Finland. Should such beneficiaries be bound to the general arbitration clause of the underlying contract in which the benefit is granted in case the clause does not specifically address the matter? That is the question resolved by the Finnish Supreme Court in late 2013 in their precedent KKO 2013:84. The issue in the case in question was whether the general arbitration clause should bind the non-signatory beneficiary despite the lack of a written contract – or any contract for that matter – with regard to the beneficiary, which is an essential requirement in any arbitration, as provided in the Finnish Arbitration Act. Moreover, one of the most fundamental principles of arbitration regards the agreement to arbitrate as an absolute necessity. Cases involving non-signatory beneficiaries categorically fail to fulfill these requirements, resulting in ambiguity as to how these situations are to be resolved. The Supreme Court decision, ultimately binding the non-signatory beneficiary, is troublesome as a precedent because it does not clearly state the rationale of its conclusion, therefore leaving its future interpreters in the dark. The thesis aims to revisit the case, address all the relevant issues that the court did not and ultimately reach a legally justifiable resolution.
  • Järvelä, Saara (2014)
    Yhdenvertaisuusperiaatteeseen sisältyy nykyään muodollisen yhdenvertaisuuden lisäksi ajatus tosiasiallisesta yhdenvertaisuusperiaatteesta, jonka turvaaminen vaatii muutakin kuin vain sokeutta ihmisten välisille eroille. Vaikka syrjintäkiellot ovat käytännössä tärkeitä yhdenvertaisuuden takeita, pyrkiminen tosiasialliseen yhdenvertaisuuteen vaatii myös aktiivisia toimia vanhojen syrjivien rakenteiden muuttamiseksi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tulkintakäytännöt ovat vaikuttaneet merkittävästi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudelliseen asemaan Euroopassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on jo pitkään katsonut sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen olevan henkilön yksityisyyden suojan ytimessä. Näin ollen valtio ei saa puuttua tai vaikeuttaa oikeuden käyttöä erottelemalla ihmisiä näillä perusteilla. Tuoreemmassa käytännössä EIT on myös katsonut, että samaa sukupuolta olevien parisuhde kuuluu myös perhe-elämän piiriin. Tämä oli erityisesti periaatteellisesti merkittävää; se oli muutos, jonka voi osaltaan sanoa vahvistavan käsitystä siitä, ettei kumppanin sukupuoli ole parisuhteen laadun kannalta ratkaiseva. Myös perusoikeuksien vahvistuminen EU:ssa on edistänyt sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asemaa, kun esimerkiksi EU:n syrjintäsäännöksiä ja perusoikeuskirjaa laadittaessa on sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt otettu erikseen huomioon. Suomessa syrjintä sukupuoli-identiteetin ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella on selvästi kielletty. Nykyiset yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolait vaatisivat kuitenkin johdonmukaistamista. Yleisesti ottaen Suomen lainsäädännössä seksuaalivähemmistöjen asema on 2000-luvulla kehittynyt huimasti, mutta sukupuolivähemmistöt näyttävät monilta osin unohtuneen lainsäädäntöä kehitettäessä. Erityisesti lakia transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta pitäisi tarkistaa, sillä nykyinen laki on puutteellisesti valmisteltu, ongelmallinen henkilön fyysisen koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden kannalta ja virheellinen termeiltään. Suomen nykyinen perhelainsäädäntö takaa samaa sukupuolta oleville pareille lähes avioliittoa vastaavan oikeudellisen asema, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko kahden erillisen parisuhdemuodon järjestelmä enää nykyaikainen ja tarkoituksenmukainen. Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet riippuvat vahvasti yhteiskunnan arvoista. Arvot vaikuttavat myös vahvasti siihen, miten kirjoitettuja perusoikeuksia tulkitaan. Demokraattista päätöksentekoa ja erityisesti yhteiskunnallista keskustelua voidaan pitää yhtenä syynä siihen, että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen asema on viime vuosikymmenten aikana parantunut. Suomessa viimesijainen sanavalta perusoikeuksien tulkinnasta on eduskunnan perustuslakivaliokunnalla, joka on kansanedustuslaitoksen elin. Suomen perusoikeusvalvonta perustuukin siten pääasiassa lainsäätäjän itsekontrolliin. Se, että esimerkiksi tuomioistuinten mahdollisuus tutkia lakien perustuslainmukaisuus on rajallinen, saattaa vaikuttaa siihen, ettei lainsäätäjä vaivaudu riittävästi perustelemaan lainsäädäntöratkaisujaan ja ottamaan huomioon perus- ja ihmisoikeusnäkökulmia. Olisikin syytä pohtia, miten perus- ja ihmisoikeudet otettaisiin nykyistä paremmin huomioon jo lainsäädäntövaiheessa.
  • Zhou, Binling (2014)
    This thesis is going to do a comparative study of the Nordic Maritime Codes, Chinese Maritime Code and Rotterdam Rules (United Nations Convention on Contract for the International Carriage of Goods Wholly or Partly by Sea) with respect to carrier’s obligations and liabilities imposed hereupon. The backgrounds for this study are the ambitious goals and controversial future of the Rotterdam Rules, the significant roles that the Nordic countries and China have played in international carriage of goods by sea, and the important position of the carrier’s mandatory obligations and liabilities in this field. Through the comparative study, this thesis tries to disclose the similarities and differences between these legal regimes, to see what changes will be brought to the Nordic/Chinese maritime laws and what impact may be led to their shipping industries if they finally accept the Rotterdam Rules. Based on these backgrounds, the detail contents discussed in this thesis include: (1) the legislative history and scope of application; (2) period of carrier’s responsibility; (3) carrier’s obligations; (4) carrier’s liability for physical loss of or damage to the goods; (5) carrier’s liability for delay in delivery; (6) carrier’s liabilities for deviation, deck cargo and live animals. Each of the NMCs, CMC and the Rotterdam Rules is respectively discussed in detail under each part. By comparing the regional solutions and the new international Convention, at the end of this thesis the possible future of the Rotterdam Rules is discussed from Nordic and Chinese perspectives of views.
  • Karma, Riina (2014)
    Tutkielmassa tutkitaan ”tavallisten” aikuisten todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa käytettyä johdattelua ja sen merkitystä rikosprosessissa. Tutkielman tarkoituksena on niin ikään tutkia sitä, mitä keinoja voimassa oleva esitutkintalainsäädäntömme tarjoaa tämän johdattelun ja sen vaikutusten estämiseksi ja havaitsemiseksi sekä pyrkiä selvittämään sitä, miten nämä keinot toimivat käytännössä. Kysymys esitutkintakuulustelujen asianmukaisesta toimittamisesta ja sen jälkikäteisen todentamisen tarpeesta on tullut oikeudenkäynneissämme esille etenkin rikoksesta epäiltyjen osalta. Tämän lisäksi esitutkinnassa käytetty johdattelu on aiheena noussut huomion kohteeksi myös Ulvilan murhasta seuranneiden oikeudenkäyntien yhteydessä. Aiheeseen liittyy siten tutkimuksellista mielenkiintoa ja tarvetta. Tutkielman alussa pyritään luomaan lukijalle käsitys siitä toimintaympäristöstä, jossa todistajien ja rikoksesta epäiltyjen esitutkintakuulusteluissa ylipäätään toimitaan. Tämän jälkeen siirrytään arvioimaan esitutkintakuulustelujen asianmukaisen toimittamisen merkitystä ja sitä, miksi juuri esitutkinnassa onnistuneesti käytetyllä johdattelulla voidaan katsoa olevan merkittävä asema koko rikosprosessin jatkon ja jopa sen lopputuloksen kannalta. Sen jälkeen siirrytään tutkimaan johdattelua ilmiönä ja pyritään tätä kautta hahmottamaan sitä, minkälaisin keinoin sen käyttöä voidaan ylipäätään pyrkiä torjumaan ja havaitsemaan. Tämän jälkeen käsitellään esitutkintalain johdattelun estämiseksi ja havaitsemiseksi tarjoamia keinoja sekä arvioidaan sitä, miten ne toimivat tutkimusaiheeni näkökulmasta käytännössä. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että esitutkintakuulusteluilla ja niistä syntyvillä kuulustelukertomuksilla on edelleen merkittävä asema käytännön oikeuselämän kannalta. Siihen, mitä kuulusteltava esitutkinnassa kertoo vaikuttaa muiden syiden ohella keskeisesti kuulustelijan ja kuulusteltavan välisen kommunikaation sisältö. Kommunikaation sisältöä ei ole kuitenkaan mahdollista kontrolloida täysin etukäteen, minkä vuoksi erilaiset esitutkintalain suojakeinot ovat tarpeen kuulustelujen asianmukaisen toimittamisen ja tallettamisen varmistamiseksi. Etenkin kuulustelujen tallentamisvelvoitteen laajentamista olisi syytä harkita tulevaisuudessa.
  • Hovi, Marko (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntelyä ja sääntelyn vaikutuksia lainopilliselta ja oikeustaloustieteellisel- tä näkökulmalta tarkasteltuna. Tutkimuksen taustalla on finanssikriisi 2008-2012, ja siihen liittyneet markkinahäiriöt, joiden seura- uksena osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntelyä EU- tasolla yhtenäistettiin vuonna 2012 voimaan tulleella EU:n lyhyeksimyyntiase- tuksella. Tutkimuskysymyksenä on, millaisia vaikutuksia osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntelyllä mahdollisesti on. Tutkimuksessa esitetään keskeiset tekijät osakkeiden lyhyeksimyynnin osalta, kuten lyhyeksimyynnin toimivuus, osakelainaus, markkinoiden tehokkuus ja siihen liittyvät teoriat, käsitteet ja lyhyeksimyynnin yleiset edut ja haitat. Tutkimuksessa esitetään lyhy- esti sääntelyteoria, joka toimii tutkimuksessa ylätasona. Keskeisenä osana tutkimuksessa on EU:n lyhyeksimyyntiasetuksen kes- keisen sisällön esittäminen, sääntelyn yleisluonteinen tarkastelu kansainvälisesti, EU:n ja Yhdysvaltojen lyhyeksimyynnin säänte- lyn vertaileva esittäminen ja EU:n arvopaperimarkkinaviranomaisen ESMA:n tehtävien tarkastelu. Tutkimuskysymyksen eli lyhyeksimyynnin sääntelyn vaikutusten analysointi jakautuu sääntelyn positiivisiin ja negatiivisiin vaikutuk- siin. Osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntely valmisteltiin ja pantiin täytäntöön kohtuullisen lyhyessä ajassa. Tutkimuksessa todetaan sääntelyn sisällön ja siitä tehtyjen johtopäätösten perusteella, että sääntelyllä on saavutettu selvästi positiivisia vaikutuksia lainsää- täjän tavoitteiden mukaisesti. Positiivisia vaikutuksia ovat mm. seuraavat: osakkeiden selvitysjärjestelmän toimivuus on parantu- nut, osakkeiden lyhyeksimyyntiin liittyvän informaation lisääminen on parantanut avoimuutta ja läpinäkyvyyttä ja on todennäköisesti pystytty myös vähentämään lyhyeksimyyntiin liittyviä markkinahäiriöitä sekä asetuksen myötä EU:n jäsenmaiden lyhyeksimyynnin sääntely yhtenäistettiin, mikä lisää arvopaperimarkkinoiden luottamusta ja ennakoitavuutta. Osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntely on ollut voimassa kohtuullisen lyhyen ajan, joten lopullisten vaikutusten analysointi on vielä ongelmallista. Sääntely voi kuitenkin aiheuttaa joitakin negatiivisia vaikutuksia, joita lainsäätäjä joutuu tulevaisuudessa arvioimaan uudelleen. Yhtenäisen käytännön saavuttaminen vaatii jäsenmailta myös yhtenäistä soveltamista, mikä ei välttämättä ole selvää. Lisäksi sääntelyn vaikutus markki- nahäiriöihin ei välttämättä ole yksiselitteistä, ja tämä testataan seuraavassa markkinahäiriötilanteessa. Informaation ja julkistami- sen vaatimuksilla on myös mahdollisesti voitu aiheuttaa uusia ongelmia, joita lainsäätäjä joutuu arvioimaan uudelleen. Kysymyk- seen tulee informaation osalta, että onko liiallisella informaatiolla negatiivisia seurauksia esimerkiksi markkinoiden väärinkäytön osalta. EU:n lyhyeksimyyntiasetus ei sisällä sääntelyä mm. osakeantitilanteiden osalta, toisin kuin Yhdysvalloissa, ja kysymykseen tulee, tuleeko lainsäätäjä tulevaisuudessa arvioimaan sääntelyn tarpeen uudelleen osakeantitilanteiden osalta. Tutkimuksen vaikutusten perusteella esitetään myös ehdotuksia siitä, miten osakkeiden lyhyeksimyynnin sääntelyä tulisi tulevai- suudessa kehittää. Keskeisiä parannusehdotuksia tutkimuksen mukaan ovat mm. se, että sääntelyn ohella tulee huolehtia siitä, että markkinatakaajien asemaa ei ole sääntelyllä heikennetty liikaa, jolloin markkinoiden tehokkuus voi heiketä selvästi. ESMA:n ja jäsenmaiden tulee varmistaa sääntelyn mahdollisimman yhtenäinen soveltaminen, jotta markkinoiden luottamus säilyy. Informaa- tio- ja julkistamisvelvollisuuksien osalta lainsäätäjä voi joutua harkitsemaan uudelleen sääntelyn sisältöä, jotta negatiivisilta vaiku- tuksilta vältytään tai niitä pystytään vähentämään. Kokonaisuudessaan tutkimuskysymykseen vastataan jaottelemalla vaikutukset positiivisiin ja negatiivisiin., Lyhyeksimyynnin yhte- näinen sääntely oli tarpeellinen ja voidaan todeta, että se on myös joiltakin osin onnistunut sille asetetuissa tavoitteissa. Sääntely on ollut voimassa kuitenkin lyhyen ajanjakson, ja siihen saattaa sisältyä kohtia, joita joudutaan tulevaisuudessa harkitsemaan uudelleen. Jatkotutkimuksen kohteena ovat erityisesti tutkimuksessa todettujen negatiivisten vaikutusten jatkotutkimukset sekä EU:n jäsen- maiden vertaileva tutkimus lyhyeksimyynnin sääntelyn soveltamisesta eri jäsenmaissa.
  • Tiensuu, Tuomas Mikael (2014)
    Tämä tutkielma systematisoi, vertailee sekä analysoi Kansainvälisen Kauppakamarin ("ICC") sekä Kiinan kansainvälisen välimiesmenettelykeskuksen ("CIETAC") välimiesmenettelyssä sovellettavaa lainvalintametologiaa. Toisin sanoen, tutkielma pääasiallisesti käsittelee ICC:n ja CIETAC:n välimiesten käyttämää menetelmää sopimukseen sovellettavan lain määrittämiseksi sopijapuolten tekemän (nimenomaisen tai hiljaisen) lakiviittauksen puuttuessa. Huolimatta sekä ICC:n että CIETAC:n keskeisestä merkityksestä modernissa kansainvälisessä välimiesmenettelyssä, välimiehet joutuvat ko. välitystuomioistuimissa sopijapuolten antamien ohjeiden puuttuessa käyttämään huomattavan erilaisen harkintavallan antavaa lähestymistapaa sopimukseen sovellettavan lain määrittämiseksi. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kansainvälisessä välimiesmenettelyssä nykyään korostetussa asemassa oleva sopijapuolten tahdonautonomian periaate toteutuu verrattuna esimerkiksi ICC:n välimiesmenettelyyn CIETAC:n välimiesmenettelyssä poikkeuksellisen heikosti. Ottaen huomioon Kiinan kansantasavallan keskeinen asema kansainvälisessä kaupassa ja taloudessa, mainitut huomiot tekevät aihetta koskevan tutkimuksen sekä ajankohtaiseksi että kiinnostavaksi. Kansainvälinen välimiesmenettely ymmärretään nykyään yleisesti kansallisesta laista riippumattomaksi riidanratkaisumuodoksi. Tutkielma kysyykin täten, miksi ja miten kuvattu tilanne on mahdollinen. Erotuksena ylikansalliseen sekä perustamisestaan lähtien kansainvälisen kaupan edistämiseksi toimineeseen ICC:iin, CIETAC on kiinalaisten oikeustieteilijöiden mukaan (ainakin muodollisesti) sosialistisen yksipuoluevaltion alueella toimiva valtiosta riippumaton organisaatio. Voiko tällainen toteamus ensinnäkään pitää paikkansa? Viimeaikainen Kiinaa koskeva oikeustieteellinen tutkimus on osoittanut, että länsimaisilla Kiinan-tutkijoilla on ollut tapana syyllistyä perusteettomiin ennakko-oletuksiin Kiinasta sekä kiinalaisesta oikeuskulttuurista. Jotta tämä tutkielma olisikin toteutettu mielekkäällä ja objektiivisella tavalla, tutkielma selvittää Kiinan kansantasavallan yhteiskunnan muutosvaihetta reaalisosialismista 'sosialistiseen markkinatalouteen', maan samanaikaista oikeusjärjestelmän kehitystä sekä arvioi maan taloudellisen ja oikeudellisen 'siirtymävaiheen' merkitystä CIETAC:ssa käytävälle välimiesmenettelyprosessille. Tutkielma osoittaa mainittujen eroavaisuuksien pohjimmiltaan johtuvan ICC:n sekä CIETAC:n välimiesmenettelyssä sovellettavasta välimiesmenettelylaista (lex arbitri). Vaikka useat läntiset oikeustieteilijät, välimiehet sekä yritysjuristit pitävät nykyään nk. delokalisaatioteoriaan perustuvia välimiesmenettelyprosesseja oikeutetusti lähtökohtana, Kiina ei edelleenkään ole implementoinut YK:n välimiesmenettelyä koskevaa mallilakia vaan sen sijaan edellyttää nk. perinteiseen näkemykseen nojautuen mm. oman kansallisen lainvalintastatuuttinsa soveltamista Kiinan kansantasavallan alueella pidettävissä välimiesmenettelyprosesseissa. Toisin sanoen, Kiinan kansantasavallan välimiesmenettelylaki asettaa esteen modernisoida CIETAC:in välimiesmenettelyssä sovellettavaa lainvalintamenetelmää. Lisäksi tutkielma arvioi ICC:n ja CIETAC:n lainvalintasääntöjä koskevan systematisoinnin ja oikeusvertailun avulla näiden mielekkyyttä välityspaikkana eritoten kansainvälisyksityisoikeudellisesta näkökulmasta. Vaikka ICC on sopijapuolten tahdonautonomian periaatteen toteutumisen kannalta näistä kahdesta välitysinstituutista se mielekkäämpi vaihtoehto, tutkielma pyrkii osoittamaan myös tilanteet, joissa CIETAC on ICC:n verrattuna varteenotettava vaihtoehto kiinalaisen sekä ulkomaalaisen partin välisessä riidanratkaisussa. Analyysin syventämiseksi tutkielmassa on perehdytty myös sopimukseen sovellettavan lain merkitykseen riidan lopputuloksen kannalta, CIETAC:n lainvalintametodologiaa koskeviin mahdollisiin oikaisukeinoihin sekä pyritty tunnistamaan merkittävimmät ns. 'väärän' lain valintaa koskevat oikeudelliset riskit. Tutkielma päätyy suosittamaan Kiinan kansantasavallan välimiesmenettelylain uusimista mm. CIETAC:ssa sovellettavan lainvalintametodologian modernisoimiseksi. Koska Kiinan puolue-valtion pyrkimys kontrolloida alueellaan tapahtuvien välimiesmenettelyprosessien kulkua vaikuttaa kuitenkin olevan CIETAC:n omien instutitionaalisten haasteiden sijasta se keskeinen tekijä, joka viimekätisesti määrittää kiinalaisen välimiesmenettelyn 'erityispiirteitä', kuvatun lainmuutoksen toteutuminen lienee toistaiseksi epätodennäköistä.
  • Scheinin, Jenny Ina (2014)
    Medling vid brott regleras i lagen om medling vid brott och visa tvister 1015/2005. Medlingsförfarandet har etablerats i Finland sedan verksamheten inleddes i början av 1980-talet. I Finland utesluts inga brott kategoriskt från medlingsförfarandet utan enligt medlingslagen 3§ skall brottet bedömas vara lämpligt för medling. Därav medlas också fall av våld i nära relation. Medlingen kan påverka straffprocessen i straffprocessens alla tre skeden. Denna pro gradu avhandling är avgränsad att gälla enbart åtalsprövningen. Förlikning är en grund på vilken åklagaren kan besluta om påföljdsartad åtalseftergift enligt lagen om rättegång i brottmål (11.7.1997/689) 1:8. Denna pro gradu avhandling är tudelad. Den första delen är rättsdogmatisk och innefattar medlingens historia i Finland, en redogörelse för vad medling är och speciellt vad medling i fall av våld i nära relation är. Denna del innefattar också en rättsjämförelse mellan Finland, Sverige och Norge. Slutligen behandlas i denna del lagändringar gällande misshandel och lindrig misshandel, åklagarens rätt och skyldighet att väcka åtal samt åtalseftergift och här mer specifikt skälighetsprincipen och förlikning som grund för åtalseftergift. Den andra delen av avhandlingen är empirisk och innefattar temaintervjuer med åtta åklagare. Den empiriska delens syfte är att utreda hur åklagarna tillämpar skälighetsprincipen i verkligheten samt att få en inblick i vad åklagarna tänker om medling och medling i fall av våld mellan närstående. Temaintervjuerna är delade i fyra huvudområden och innefattar för det första frågor om medling i familjevåld, för det andra frågor om åklagarens roll att ta initiativ till medling, för det tredje frågor om åklagarnas åsikter om förlikning som grund för åtalseftergift och slutligen frågor om åsikter om lagändringen genom vilken lindring misshandel kom att lyda under allmänt åtal.
  • Okkonen, Mari (2014)
    Tuomioistuinten antamien ratkaisujen on oltava oikeita sekä oikeuskysymysten että näyttökysymysten osalta. Näyttökysymyksiin kohdistuvaan tuomarin suorittamaan todistusharkintaan on kehitetty oikeustieteessä teorioita, joiden tarkoituksena on jäsentää tuomarin vapaata todistusharkintaa siten, että päätökset olisivat mahdollisimman oikeita ja perusteltuja, ja että intuition merkitys todistusharkinnassa olisi mahdollisimman vähäinen. Todistusharkinnan teorioista erityisesti frekvenssiteorioiksi kutsutut teemateoria ja todistusarvoteoria hyödyntävät todistusratkaisun tekemisessä laskentateoreettisia malleja. Frekvenssiteoriat perustuvat todennäköisyyksien ja todistusharkinnassa välttämättä esiintyvän epävarmuuden mittaamiseen numeroiden avulla. Todistusarvoteorian mukaisesti, kun todisteen todistusarvot on muutettu numeraaliseen muotoon, voidaan myötä- ja vastavaikutuskaavoilla laskea koko todistusaineiston yhteistodistusarvo. Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu, että ihmisillä on tapana aliarvioida useamman todisteen myötävaikutusta ja yliarvioida vastavaikutusta, minkä vuoksi laskentateoreettiset kaavat voivat toimia tärkeänä apuvälineenä inhimillisten ajatusvirheiden korjaajina. Tässä tutkielmassa on pyritty jäsentämään todistusharkintaa laskentateoreettisella lähestymistavalla. Tutkielmassa käydään läpi oikeustieteellisiä teorioita, jotka hyödyntävät todennäköisyyslaskentaa, matemattiikkaa sekä logiikkaa todistusharkinnan työkaluina. Teoreettisen tutkimuksen lisäksi tutkielmassa esitellään ja analysoidaan tutkielman pohjaksi tehdyn yleisten tuomioistuinten tuomareille suunnatun empiirisen kyselytutkimuksen tuloksia. Kyselytutkimuksen avulla saatiin merkittävää tietoa näyttökynnykseen ja todistusharkintaan vaikuttavista seikoista. Todistusharkinnassa tärkeimpiä harkintaan vaikuttavia seikkoja olivat vastausten perusteella osapuolten mahdollisuudet esittää todistelua, tuomarille kokemuksen kautta kehittynyt intuitio sekä rikoksen vakavuus. Tutkielmaa varten tehdyn empiirisen kyselytutkimuksen perusteella tuomarien selkeä kanta on, että näyttökynnys on tapauskohtaisesti joustava. Tärkeimmiksi näyttökynnykseen vaikuttaviksi seikoiksi tuomarit valitsivat osapuolten mahdollisuudet esittää todistelua, riidan kohteena olevan intressin määrän sekä rikoksen vakavuuden. Kyselytutkimuksessa tutkittiin myös, kuinka suurena tuomarit näkevät numeroilla mitattuna erilaiset vakiintuneet näyttökynnyksen ilmaisut, kuten ”ei jää varteenotettavaa epäilyä” ja miten yhtenäinen käsitys tuomareilla on oikeudenkäynnissä käytettävän terminologian sisällöstä.
  • Markkanen, Matleena (2014)
    Tutkielman tarkoituksena on ollut löytää ja esittää näkemys siitä, mitä hyvän tavan vastaisuus voi olla erityisesti varallisuusoikeudessa. Hyvän tavan vastaisuuden käsite on monitahoinen ja sisältää voimakkaan arvolatauksen, jolloin täydellistä ja tyhjentävää vastausta sen sisällöstä ei voi antaa. Käsitteen sisällön avaaminen aloitetaan luomalla katsaus siihen, mitä oikeusperiaatteiden sisältönä yleensä pidetään. Olen esittänyt sellaisia luonnehdintoja, joita on oikeuskirjallisuudessa pidetty oikeusperiaatteiden tunnusmerkkeinä. Hyvän tavan vastaisuuden tulee täyttää asetettu tunnusmerkkien kriteeristö, jotta sen asema yleisenä oikeusperiaatteena voidaan todentaa. Luvun perimmäinen sisältö on se, että hyvän tavan vastaisuutta pidetään yleisenä oikeusperiaatteena, vaikka periaatestatuksesta on esitetty myös kritiikkiä. Seuraavassa luvussa käyn läpi hyvän tavan vastaisuuden ilmenemisen muotoja lainsäädännön tasolla ja tuon esiin lainsäätäjän ratkaisuja. Luvussa ei liikuta yksin varallisuusoikeuden piirissä, vaan myös muiden oikeudenalojen säännöksiä on käytetty esimerkkeinä. Hyvää tapaa säännellään usein yleislausekemuotoisesti ja tästä johtuen olen käsitellyt niitä hyötyjä ja haittoja, joita yleislausekkeisiin voidaan yhdistää. Hyvä tapa ja siihen velvoittaminen liittyy läheisesti muihin säännöksiin ja periaatteisiin, kuten kohtuus- ja lojaliteettiperiaatteisiin ja oikeustoimilain säännöksiin. Vaikka yhtenevyyttä muihin periaatteisiin on löydettävissä, on hyvän tavan vastaisuudella selkeästi myös oma, lainsäätäjän tarkoittama itsenäinen merkitys. Hyvän tavan vastaisuutta koskeva lainsäädäntö ei ole pelkästään jälkikäteinen suojakeino, vaan sen avulla on tarkoitus jo ennakollisesti määrätä sopimusvapauden puitteista. Ennakoivaa lähestymistapaa hyödyntämällä talouden toimijat voivat välttää riskin siitä, että joutuisivat vastaamaan hyvän tavan vastaisesta menettelystä. Jos ennakoinnissa on kuitenkin epäonnistuttu, vaihtoehdoksi jää turvautuminen jälkikäteisesti niihin oikeusseuraamuksiin, jotka hyvän tavan rikkomisesta voivat seurata. Viimeisessä luvussa teemana on esineoikeuteen liittyvä hyvän tavan vastaisuus. Olen tarkastellut muun muassa miten hyvän tavan vastaisuus vaikuttaa sivullissuojaan ja kollisioiden ratkaisuihin, jos pohdittavana on sekunduksen tietoisuus primuksen oikeudesta. Asiaa on avattu myös oikeuskäytännön esimerkein. Hyvää liiketapaa on käytetty selitysperusteena grynderirakentamisen yhteydessä, kun tuomioistuimissa on haluttu ratkaista erinäisiä sivullissuojaan liittyviä ongelmia siistillä tavalla venyttämättä liikaa pääsääntöistä aikaprioriteettiperiaatetta. Loppupäätelmissä olen pohtinut hyvän tavan vastaisuuden ajassa ja toimintaympäristössä vaihtelevaa sisältöä ja sitä, mikä merkitys sillä on oikeudenkäytössä.
  • Ng, Likim (2014)
    This thesis addresses the complex process of transferring cases from the International Criminal Tribunal for Rwanda (ICTR) to Rwanda. After a decade of prosecuting the leaders and organisers of the 1994 Rwandan Genocide that killed an estimated 500,000 to 1 million ethnic Tutsis, the Security Council of the United Nations called for the closure of the Tribunal. In an effort to complete all trial activities, the Completion Strategy has involved transferring the indictments of low to mid-level accused to national jurisdictions for trial. With donor fatigue, frustration with the efficiency of the Ad-Hoc tribunals and the desire for states to manage their own issues, there is a shift in enforcement of international criminal law away from international tribunals. The outcome is that national courts will be increasingly responsible for the accountability of international crimes and the application of fair trial rights. As a result, the importance of cases being prosecuted domestically with the appropriate level of fair trial standards and the capacity of national systems will be increasingly important. To transfer a case to a national court, the ICTR has to be satisfied that the court by which the case is referred to has the jurisdiction to adjudicate the case. Moreover, it has to confirm that the standards of trial in respect to fairness are satisfactory. Once the case has been transferred, the ICTR can appoint a monitor to observe the proceedings in the national court. This thesis aims to determine whether the transfer cases to Rwanda were decided with the appropriate fair trial standards. To determine this, this thesis examines the decisions of the ICTR, relevant legislation, Reports of the Monitor as well as academic discussions. Further this thesis demonstrates the importance of capacity building efforts as well as legal reform to improve standards. Improvement of fair trial and penalty standards in Rwanda has involved the creation of new witness protection programs, the abolishment of the death penalty and reform of the Genocide Ideology law. However, this thesis has shown the most challenging part of capacity building by a foreign body is the sensitive and cautious way these issues need to be approached. This thesis concludes that, from the creation of new witness protection programs, video link technology, building of new prisons, judicial training and reforms in legislation, Rwanda has developed the capacity to hold a fair trial. Moreover, twenty years after the genocide, Rwanda has become a neutral territory to hold trials for the transferred cases. However, this author is concerned that these improvements will only affect the handful of cases, which will be transferred. Many Rwandans will not have access to the same safeguards, protection and facilities. Despite these possible inequalities, the correct decision to transfer the cases to Rwanda is a step forward towards ending impunity. It means that Rwanda is willing and able to prosecute their crimes. Following the ICTR’s approach towards strengthening fair trial and penalty standards in Rwanda will be a valuable lesson for the future of International Criminal Law, particularly in light of increased domestic prosecutions.