Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 916
  • Korpela, Eija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Urheilussa loukkaantumiset ovat arkipäivää. Urheilijat voivat loukkaantua monella eri tavalla. Usein loukkaantumiset tapahtuvat lajia harjoittaessa eikä kenenkään voida katsoa olevan niistä vastuussa. Urheilijan loukkaantuminen saattaa tapahtua myös urheilijasta riippumattomasta syystä. Urheilukilpailun järjestäjän tehtävänä on taata urheilijalle turvallinen suorituspaikka ja muut olosuhteet, jotta urheilija pystyy tekemään suorituksensa täysillä. Mediassa on viime aikoina ollut esillä tapauksia, joissa urheilija on loukkaantunut vakavasti tai jopa kuollut, jolloin on herännyt kysymys järjestäjän vastuusta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, milloin urheilukilpailun järjestäjä on vastuussa urheilijalle aiheutuneesta henkilö- ja esinevahingosta ja mihin tämä vastuu pohjautuu. Urheilukilpailun järjestäjällä on urheilijaa kohtaan tiettyjä velvollisuuksia ryhtyessään järjestämään kilpailua. Aluksi pohditaan yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia seikkoja, jotka esiintyvät urheilijan ja järjestäjän välisessä suhteessa. Järjestäjän vastuu on korostuneen huolellisuusvelvollisuuden alaista, millä on merkitystä koko tutkimuksen aiheen kannalta. Tutkimukseni koostuu kahdesta eri osakysymyksestä. Ensimmäisenä pohditaan järjestäjän tuottamusta. Tutkimuksessa käydään läpi eri seikkoja, jotka vaikuttavat siihen arviointiin, onko järjestäjä vastuussa vahingosta. Vahingonkorvauslaki ja kokoontumislaki ovat olennaisimmat lait, joilla on vaikutusta järjestäjän vastuun syntymiseen. Tuottamusta voidaan puolestaan arvioida normi- tai riskiperusteisesti, joihin keskitytään järjestäjän vastuun kannalta. Urheilussa tulee noudattaa lakia, kuten muillakin elämänalueilla. Urheilussa lajiliittojen antamilla säännöillä on kuitenkin suuri merkitys arvioitaessa järjestäjän vastuuta. Näiden määräyksien kautta järjestäjän vastuu koventuu siitä, mitä se lain mukaan olisi. Tutkimuksessa pohditaan lisäksi järjestäjän isännänvastuuta ja milloin järjestäjä on vastuussa työntekijän, itsenäisen yrittäjän tai talkoolaisen aiheuttamasta vahingosta. Toisena osakysymyksenä pohditaan järjestäjän teon tai laiminlyönnin ja vahingon välistä syy-yhteyttä. Ilman syy-yhteyttä järjestäjän ei voida katsoa olevan vastuussa vahingosta. Syy-yhteyttä käsitellään normin suojatarkoituksen, ennakoitavuuden ja urheilijan oman myötävaikutuksen kautta. Ennakoitavuuden yhteydessä käsitellään erityisolosuhteiden vaikutusta järjestäjän vastuuseen. Tutkimuksen lopuksi pohditaan urheilijan tuottamusta ja muita järjestäjän korvausvastuuta kaventavia seikkoja. Urheilijan oman toiminnan seurauksena järjestäjän vastuu saattaa kaventua.
  • Tokoi, Petra (Helsingin yliopisto, 2016)
    Puolustusministeriö asetti 13.12.2013 työryhmän arvioimaan, millä tavoin Suomen kansallisesta turvallisuudesta voidaan huolehtia tietoverkoista tulevien uhkien suhteen. Tehtävänä oli selvittää tiedonhankintaa koskeva nykytila turvallisuusviranomaisten kannalta. Komitea antoi mietintönsä 14.1.2015. Mietinnön pohjalta tietoliikennetiedustelun sisältävä lainsäädäntöhankkeen valmistelu aloitettiin sisäministeriön johdolla 1.10.2015. Yksityisyyden suojasta säädetään PL 10 §:ssä sisältäen henkilötietojen suojasta säätämisen kvalifioidulla lakivarauksella sekä välttämättömät rajoitukset viestin salaisuuteen tietyin edellytyksin. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perusoikeusnäkökulmasta edellä mainittua mietintöä, siihen annettuja lausuntoja, liikenne- ja viestintäministeriön antamaa eriävää mielipidettä mietintöön sekä arvioidaan tietoliikennetiedustelusta säätämistä perusoikeusnäkökulmasta. Tutkimuskysymyksiä ovat, onko olemassa perusteita uudelle massaluontoiselle tietoliikennetiedustelulle osana suunniteltua tiedonhankintalakia vai onko poliisilla ja muilla viranomaisilla jo nykyisen pakkokeinolainsäädännön perusteella riittävät oikeudet saada tietoa terrorismin ja muun rikollisuuden torjumiseen. Lähteinä on käytetty viestintä- ja informaatio-oikeuden alan kirjallisuutta sekä perustuslakivaliokunnan mietintöjä ja lausuntoja, hallituksen esityksiä sekä muita virallislähteitä ja lehtikirjoituksia. Tutkimusmenetelmä on lainopillinen, ja tutkielmassa käytetään de lege ferenda näkökulmaa erityisesti siinä, kuinka tietoliikennetiedustelua koskevat toimivaltuudet ja esimerkiksi valvonta tulisi lain tasolla määritellä. Tietoliikennetiedustelusta säätämiseen liittyy perusoikeusproblematiikkaa, joka hankaloittaa olennaisesti tietoliikennetiedustelun toteuttamista perustuslain sallimissa rajoissa paitsi yksityisyyden suojan, mahdollisesti myös muiden perusoikeuksien turvaamisen kannalta. Mikäli tiedustelua ei saada säädetyksi tarkkarajaisesti, kohdennetusti sekä siten, että tietomassoihin on pääsy vain tarkasti ennalta rajatulla asiantuntijoilla, ei henkilötietojen suojaa voida taata tiedustelun kohteina oleville eikä niille, joiden yksityisyyttä mahdollisesti loukataan tietoja yhdisteltäessä. Toisaalta tietovirtoihin sisältyvien haittaohjelmien optimaalisista tunnistamistavoista ei välttämättä voida tehokkaasti säätää lainsäädännön keinoin. Näillä perusteilla voimassa olevaa pakkokeinolainsäädäntöä tulisi kehittää nykypäivän kyberuhkia vastaaviksi välttäen kohdentamaton massavalvonta, joka puuttuu perusoikeuksien takaamaan yksityisyyden suojaan.
  • Kiviranta, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    In this study, I analyze the various means of source taxation of technological and other services permitted by Finnish double taxation conventions and the future of source taxation of technological and other services. I attempt to shed light on the various means of source taxation of technological services permitted by Finnish tax treaties and by tax treaties also more generally. I analyze 1) the taxation of technological services in the source country as the profits of a permanent establishment constituted based on provision of services (the so called “service PE” provision of the United Nations Model Double Taxation Convention), 2) source taxation of independent personal services, 3) taxation of technological services as royalties, and 4) taxation of technological services under autonomous treaty provisions. Further, I analyze the interpretation of the concept of “fees for technical services” as understood in Indian case law, taking into account the specific formulation of the Finland-India double tax treaty and Indian domestic tax legislation. In Indian tax treaties and domestic tax legislation, technical services are understood as services of managerial, technical or consultancy nature. Finally, I analyze the autonomous technical service draft article which may be incorporated into the United Nations Model Double Taxation Convention in the near future. The definition of technical services in the proposed article corresponds largely to the definition used by India in its domestic tax legislation and its double tax treaties. Several challenges remain, such as the issue of high effective tax rates due to gross taxation of service income and the treatment of business to consumer transactions. It would be in the best interest of all countries to resolve these issues collectively before source taxation of services becomes more common and heterogeneous practices are established.
  • Mikkelä, Oona (Helsingin yliopisto, 2016)
    1. päivänä joulukuuta 2009 voimaan tullutta Lissabonin sopimusta voidaan pitää EU-rikosoikeuden kannalta merkittävänä muutoksena aiempaan oikeustilaan nähden. Tätä ennen jäsenvaltioilla oli yksinomainen toimivalta rikosoikeuden alalla ja toimenpiteet toteutettiin III:een pilariin kuuluvana rikosoikeudellisena yhteistyönä. Nykyään rikosoikeus on tullut myös osaksi EU:n toimivaltaa. Lähtökohtaisesti oikeudellinen yhteistyö rikosoikeuden alalla perustuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen. Kuitenkin myös aineellisen rikoslainsäädännön lähentämisen merkitys on kasvanut EU:n talousrikosoikeudellisen kehityksen myötä. Talousrikoksia koskevalla kansallisella lainsäädännöllä on usein kytköksiä EU:n perusvapauksiin tai unionitaustaiseen aineelliseen lainsäädäntöön. Tämä tarkoittaa, että kansallisen rikoslainsäädännön tulkinnassa on otettava huomioon sen taustalla olevat unionitasoiset tavoitteet sekä EU:n taloudellisen integraation tavoitteet yleisesti. EU-oikeuden täyden tehokkuuden turvaaminen erityisesti rikosoikeuden alalla ei ole täysin ongelmatonta: esimerkiksi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja tehokkuuden vaatimukset voivat usein olla ristiriidassa keskenään. Kehitys kohti ylikansallisempaa rikosoikeutta ei ole myöskään ongelmatonta subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteiden näkökulmasta tarkasteltuna. Tästä ajankohtaisena esimerkkinä on komission 17. heinäkuuta 2013 antama ehdotus asetukseksi Euroopan syyttäjänviraston (EPPO) perustamisesta (COM(2013) 534 final). Tutkielman päätavoitteena on vastata kysymykseen siitä, mikä on subsidiariteettiperiaatteen asema EU-rikosoikeudessa. Alun perin poliittisena periaatteena pidetty subsidiariteettiperiaate käsitetään nykyään lähtökohtaisesti oikeudellisena periaatteena. Sen täsmälliseen soveltamisalaan, sisältöön ja oikeusvaikutuksiin liittyy kuitenkin avoimia kysymyksiä. SEU 5 (3) artiklan mukaan unioni toimii subsidiariteettiperiaatteen mukaisesti aloilla, jotka eivät kuulu sen yksinomaiseen toimivaltaan ainoastaan, jos, ja siltä osin kun, jäsenvaltiot eivät voi keskushallinnon tasolla tai alueellisella taikka paikallisella tasolla riittävällä tavalla saavuttaa suunnitellun toiminnan tavoitteita, vaan ne voidaan suunnitellun toiminnan laajuuden tai vaikutusten vuoksi saavuttaa paremmin EU:n tasolla. Tutkimuskysymykseen pyritään vastamaan muodostamalla kokonaiskuva nykytilanteesta Euroopan syyttäjänvirastoa koskevan esimerkkitapauksen kautta. Tätä ennen subsidiariteettiperiaate ja tutkielman aiheen kannalta tärkeät suhteellisuus-, ultima ratio- ja koherenssiperiaatteet esitellään perusteellisesti. Samalla tutkielma lähtee siitä, että EU-rikosoikeudessa ultima ratio-periaatteen voidaan katsoa vaikuttavan osana subsidiariteettiperiaatetta (ultima ratio-periaatteen federalistinen ulottuvuus) ja etenkin osana suhteellisuusperiaatetta. Jos kyseinen näkökulma otettaisiin EU-rikosoikeudessa paremmin huomioon, subsidiariteettiperiaatteen noudattamiselle olisi mahdollista määrittää oikeudellisesti hyväksyttävämmät edellytykset ja rajat. Tutkielman pääpaino on siten subsidiariteettiperiaatteen ja EPPO:n perustamista koskevan asetusehdotuksen tarkastelussa. Asetusehdotuksen tarkoituksena on perustaa SEUT 86 artiklan mukaisesti ylikansallinen syyttäjänvirasto PIF-rikosten ja niiden liitännäisrikosten osalta. Keltaisen kortin menettely käynnistyi syksyllä 2013, kun kansallisten parlamenttien perusteltujen lausuntojen määrä ylitti SEUT pöytäkirjan nro 2 7 artiklan edellyttämän kokonaisäänimäärän. Komissio päätti kuitenkin pitää asetusehdotuksen muuttamattomana voimassa, ja neuvottelut neuvostossa käynnistyivät. Ne ovat edelleen vuonna 2015 kesken, eikä EPPO:n perustamisen kohtalosta ole varmuutta. Komission alkuperäistä asetusehdotusta voidaan pitää rikos- ja valtiosääntöoikeudellisesti erittäin ongelmallisena, eikä siinä ole otettu subsidiariteetti- ja suhteellisuusperiaatteita asianmukaisella tavalla huomioon. Kuitenkin myös neuvoston merkittävästi muuttamaan asetusehdotukseen liittyy ongelmia. Tutkielmassa käsitellään yksityiskohtaisesti näitä käsittelyvaiheita erityisesti subsidiariteettiperiaatteen näkökulmasta. Samalla tarkastellaan EPPO:n perustamiselle vaihtoehtoisia toteuttamistapoja: tiiviimmän yhteistyön mahdollisuutta, Eurojustin ja OLAFin toiminnan tehostamista ja vastavuoroisen tunnustamisen periaatetta. Yleisesti EU:n toiminta rikosoikeuden alalla ja sen legitimiteetti edellyttävät oikeudellisesti perusteltuja ratkaisuja. Tästä lähtökohdasta katsottuna subsidiariteettiperiaatteen oikeudellisen aseman vahvistaminen on välttämätöntä. Myös tarve EU-rikosoikeuden yleisten kriminalisointiperiaatteiden ja kriminalisointiteorian muodostamiselle ja tutkimukselle on olemassa.
  • Bonsdorff, Jemina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan EU:n yhtenä perusvapautena turvattua tavaroiden vapaata liikkuvuutta sekä immateriaalioikeudellista oikeuksien sammumisen periaatetta erityisesti tekijänoikeuden näkökulmasta. Tutkielman kohde sekä kysymyksenasettelu kietoutuvat pitkälti EUT:n vuonna 2012 antaman, merkittävän tekijänoikeudellisen ratkaisun C- 128/11 UsedSoft ja siinä esiin nousseiden teemojen ympärille. Ratkaisussa EUT rinnasti aineettomassa muodossa olevan tietokoneohjelman kappaleen lataamisen Internetistä fyysisen ohjelmakappaleen myyntiin, joka johti tekijänoikeuteen kuuluvan levitysoikeuden sammumiseen. Toisin sanoen EUT sovelsi vakiintunutta oikeuksien sammumisen periaatetta tietokone- ohjelman digitaaliseen toimittamiseen, johon sen ei ole aiemmin ajateltu soveltuvan. UsedSoft on otettu tutkielmassa analyysin kohteeksi erityisesti siitä syystä, että se kuvaa hyvin nykyisen EU-tekijänoikeussääntelyn ongelmakohtia nopeasti digitalisoituvassa maailmassa. Tapaus on kiinnostava myös siitä näkökulmasta, että siinä EUT oli valmis menemään hyvin pitkälle varmistaakseen tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutumisen tekijänoikeuden haltijan yksinoikeuden kustannuksella. Esitys etenee yleisemmästä sisämarkkina- ja immateriaalioikeudellisesta tarkastelusta ajankohtaisiin tekijänoikeudellisiin kysymyksiin. Tavoitteena on ollut tutkia ensinnäkin, miten tavaroiden vapaan liikkuvuuden periaate ja immateriaalioikeuksien suoja on pyritty tasapainottamaan EU-oikeudessa. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen taustalla vaikuttavat erityisesti teollis- ja tekijänoikeuksien sekä EU:n perusvapauksien väliset sisäiset jännitteet. Vaikka immateriaalioikeudet voidaan nähdä keinona kannustaa innovointiin ja lisätä sekä kilpailua että työllisyyttä EU:ssa, ne voivat myös olla keino markkinoiden jakamiseen ja erilaisten hintatasojen säilyttämiseen eri jäsenvaltioissa. Lähtökohdaksi tarkastelulle on tästä näkökulmasta otettu SEUT 34 artiklan tuonnin määrällisten rajoitusten ja niitä vaikutukseltaan vastaavien toimenpiteiden kielto, sekä SEUT 36 artikla, jonka mukaan SEUT 34 kiellosta voidaan tietyin edellytyksin poiketa teollisen ja kaupallisen omaisuuden suojelemiseksi. Tutkielmassa sisämarkkinoiden perusvapauksien ja oikeudenhaltijoiden intressien välisiä jännitteitä on tarkasteltu erityisesti yhteisönlaajuisen oikeuksien sammumisen periaatteen kautta. Oikeuksien sammumisen periaate on nimittäin ollut yksi EUT:n keinoista varmistaa tavaroiden vapaan liikkuvuuden toteutuminen sisämarkkinoilla sekä tasapainottaa eri tahojen intressejä. Periaate merkitsee käytännössä, että esimerkiksi patentin, tavaramerkin tai tekijänoikeuden luoma yksinoikeus ”kuluu loppuun” sen jälkeen, kun keksintö, tavaramerkillä varustettu tuote tai tekijänoikeudella suojattu teos on ensimmäisen kerran saatettu markkinoille EU:n tai ETA:n alueella. Näin ollen oikeudenhaltija ei voi enää määrätä tällaisen tuotteen jälleenmyynnistä eikä estää sen rinnakkaistuontia toisesta jäsenvaltiosta. Tutkielmassa on tarkasteltu periaatteen sisältöä sekä vakiintumista erityisesti EUT:n patentteja, tavaramerkkejä ja tekijänoikeutta koskevan oikeuskäytännön valossa. Vaikka tavaroiden vapaan liikkuvuuden esteitä on kyetty poistamaan oikeuksien sammumisen periaatteen avulla EU:n primaarinormiston kontekstissa, immateriaalioikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaan ongelmaan on jouduttu puuttumaan myös sekundaarinormiston tasolla harmonisoimalla kansallisia lainsäädäntöjä. Tutkielmassa on otettu erityisen tarkastelun kohteeksi EU:n tekijänoikeus, joka on ollut viime vuosina pinnalla sekä poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa että EUT:n oikeuskäytännössä. Tekijänoikeutta on tähän asti harmonisoitu lähinnä tiettyjä erityiskysymyksiä koskevien direktiivien kautta, eikä unionissa ole toistaiseksi onnistuttu luomaan yhtenäistä ”EU-tekijänoikeutta”. Näin ollen tekijänoikeutta koskeva EU-sääntely on yhä pirstaleista, eikä tekijänoikeuksien territoriaalisuudesta johtuvaa ongelmaa ole kyetty poistamaan. Tästä johtuen EUT on päätynyt viime vuosina ottamaan hyvin aktiivisen roolin tekijänoikeudellisten käsitteiden ja periaatteiden kehittämisessä antamalla lukuisia merkittäviä ennakkoratkaisuja, mukaan lukien UsedSoft, jotka ovat herättäneet vilkasta keskustelua Euroopassa. Aihe on hyvin ajankohtainen, sillä tekijänoikeussääntelyn nykyaikaistaminen sekä yhtenäistäminen on nostettu agendalle komission toukokuussa 2015 julkaisemassa digitaalisten sisämarkkinoiden strategiassa, jolla tähdätään digitaalisten sisämarkkinoiden luomiseen Euroopassa. Tutkielman yhtenä tavoitteena onkin tarkastella digitalisaation mukanaan tuomia haasteita tekijänoikeudelle. Erityisenä kysymyksenä on, miten tekijänoikeudessa vakiintuneet käsitteet ja periaatteet – erityisesti oikeuksien sammumisen periaate – soveltuvat digitaaliympäristöön. Tästä näkökulmasta tutkielmassa tarkastellaan EUT:n UsedSoft-ratkaisua, joka toimii erinomaisena esimerkkinä tapauksesta, jossa nykyiset tekijänoikeudelliset käsitteet ja periaatteet eivät sellaisenaan sovellu vaivattomasti digitaalisiin tuotteisiin ja palveluihin. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin nykyisen EU-tekijänoikeuden moninaisia haasteita, jotka johtuvat osin tekijänoikeuden territoriaalisuudesta, pirstaleisesta harmonisoinnista sekä toisaalta kiihtyvästä digitalisaatiosta, joka vaatii nykysääntelyltä yhä enemmän joustavuutta. Tästä näkökulmasta tutkielmassa esitetään, että yhtenäisemmän tekijänoikeussääntelyn luominen EU:ssa on näihin haasteisiin vastaamisen näkökulmasta välttämätöntä.
  • Ala-Mettälä, Anni (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tiivistelmä/Referat – Abstract Tässä tutkielmassa selvitetään, miten YVL 7.1 §:n säännöstä ympäristövahingosta korvausvelvollisesta toiminnanharjoittajasta ja siihen rinnastettavasta tahosta on tulkittava osakeyhtiöiden osalta ja minkälaisten olosuhteiden vallitessa vastuulliseksi tahoksi voidaan katsoa toimintaa harjoittaneen yhtiön sijasta tai sen rinnalla osakeyhtiön osakkeenomistaja. YVL 7.1 §:n mukaan korvausvelvollisuus ympäristövahingosta on sillä, jonka harjoittamasta toiminnasta ympäristövahinko johtuu sekä sillä, joka on rinnastettavissa tällaiseen toiminnan harjoittajaan tai sillä, jolle ympäristövahingon aiheuttanut toiminta on luovutettu. Toiminnan luovutuksensaajan vastuukysymykset on rajattu tämän tutkimuksen ulkopuolelle. YVL:n sanamuodon, esitöiden sekä oikeuskäytännön perusteella vaikuttaa siltä, että osakkeenomistaja voi olla vastuussa ympäristövahingosta YVL 7.1 §:n 1 kohdan mukaan toiminnanharjoittajana, mikäli osakkeenomistaja on toiminut yhtiössä niin, että ulkopuolisen on vaikea arvioida, onko kysymyksessä ollut omistajan vai yhtiön liiketoimet. Yhtiöoikeudellinen osakeyhtiön erillisyys osakkeenomistajistaan, osakkeenomistajan rajoitettu vastuu sekä ympäristövahinkolain säännös ja esityöt huomioiden, osakkeenomistajan vastuu kuitenkin todennäköisemmin syntyy YVL:n 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen perusteella. Tämän tutkimuksen perusteella osakkeenomistajan rinnastamisen mahdollistavat kriteerit ovat yhtiöoikeudellisen vastuun samastuksen kaltaisesti, että osakkeenomistaja on käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä ympäristövahinkoon johtaneiden liiketoimintapäätösten suhteen tai emoyhtiö tai yhtiön ainut osakkeenomistaja on harjoittanut liiketoimintaansa olennaisilta osiltaan tytäryhtiö- tai omistamansa osakeyhtiön muodossa. Toisin kuin osakeyhtiöoikeudellisessa vastuun samastuksessa, mitään määrättyä omistusosuutta yhtiöstä ei edellytetä, eikä myöskään osakkeenomistajan nimenomaista tarkoitusta osallistua vahinkoa aiheuttaneeseen toimintaan. YVL:n vastuu on luonteeltaan ankaraa ja siten tuottamuksesta ja näin myös erityisestä väärinkäyttötarkoituksesta riippumatonta. Tämä on merkittävin ero vastuun samastuksen ja YVL:n rinnastamissäännöksen välillä. Tutkimuksen teoreettisen tarkastelun perusteella YVL 7.1 §:n 2 kohdan rinnastamissäännöksen ja vastuun samastuksen vertailu konstruktiona johti johtopäätökseen, jonka mukaan YVL:ssa on kysymys vastuun samastuksen erityissääntelyn sijaan vahingonkorvausoikeudellisesta erityissääntelystä. YVL:n sääntely laajentaa vahingonkorvausvelvollisten piiriä ja vastuuperustetta tärkeän oikeushyvän suojaamiseksi. Opissa vastuun samastuksesta ei sen sijaan ole kysymys vahingonkorvausoikeudellisesta normista. Edelleen tutkimuksen toinen keskeinen teoreettinen johtopäätös on, että vaikka Suomessa ei olisi säädetty ympäristövahinkolakia, ympäristönsuojeluintressin käsillä ollessa osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voitaisiin poiketa myös ilman kirjoitetun lain tukea maksukykyisen korvausvelvollisen löytämiseksi. Tämä johtuu siitä, että ympäristönsuojelu on niin tärkeä yhteiskunnallinen intressi, että niiden suojaamiseksi osakkeenomistajan rajoitetusta vastuusta voidaan poiketa, jos sillä tavalla saadaan maksukykyinen taho vastaamaan aiheutetuista vahingoista. Tähän johtopäätökseen tiivistyy samalla myös YVL:n säätämisen taustatavoite, joka on ollut suojata ympäristöä ja huolehtia maksukykyisen tahon saamisesta vastuuseen, vaikka se tarkoittaisi poikkeamista OYL:n periaatteista.
  • Kare, Aleksi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Vesipolitiikan puitedirektiivi 2000/60/EY on Euroopan unionin sisä- ja rannikkovedet kattavan vesienhoidon suunnittelun ja järjestämisen toteuttamiseksi annettu säädös. Direktiivin tavoitteena on saavuttaa vesien hyvä ekologinen ja kemiallinen tila vuoteen 2015 mennessä sekä estää vesien tilan huononeminen. Vesipolitiikan puitedirektiivi on pantu Suomessa täytäntöön vesienhoidon järjestämisestä annetulla lailla (1299/2004). Viranomaisten lain nojalla laatimat vesienhoitosuunnitelmat ja toimenpideohjelmat toteuttavat direktiivin tavoitetta tiedon tuottamisesta vesien tilan ja tarpeellisten toimenpiteiden määrittämiseksi. Vesien tilaan vaikuttavia toimintoja säännellään useassa laissa, merkittävimmin ympäristönsuojelulain ja vesilain mukaisilla lupajärjestelmillä. Vesienhoitosuunnitelmat on kytketty ympäristönsuojelulain ja vesilain lupaharkintaan viranomaisille suunnatulla huomioonottamisvelvollisuudella. Vesienhoidon tavoitteiden ei lakia säädettäessä tarkoitettu olevan itsenäisiä luvan myöntämisen edellytyksiä tai esteitä. Heinäkuussa 2015 vesienhoidon ympäristötavoitteiden normatiivinen luonne vahvistui jäsenvaltioita vahvasti velvoittavaksi. Euroopan unionin tuomioistuimen asiassa C-461/13 antaman ratkaisun mukaan jäsenvaltioilla on, jollei poikkeusta sovelleta, velvollisuus evätä lupa tietyltä hankkeelta, jos se voi aiheuttaa pintavesimuodostuman tilan huononemisen tai jos se vaarantaa pintavesien hyvän tilan taikka pintavesien hyvän ekologisen potentiaalin ja hyvän kemiallisen tilan saavuttamisen kyseisessä direktiivissä säädettynä ajankohtana. Lienee enää ajan kysymys, milloin vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamisen perusteet tulevat uuden hankkeen yhteydessä harkittaviksi. Tutkimus käsittelee vesienhoidon ympäristötavoitteista poikkeamista uuden hankkeen takia. Poikkeamisen soveltamisen tarpeen määrittelyä varten tarkastelen ratkaisun EUTI C-461/13 vaikutusta ja vesienhoitosuunnitelman yhteyttä lupaharkintaan sekä perustuslaillisen lakisidonnaisuuden vaatimuksen suhdetta ympäristöoikeuden joustaviin normeihin vesipuitedirektiivin täytäntöönpanon ja vesienhoitosuunnitelman huomioonottamisvelvollisuuden uudelleentulkinnan kannalta. Lopuksi perehdytään tarkemmin poikkeamisen tarpeeseen, poikkeamisen aineellisiin edellytyksiin sekä mahdollisiin poikkeamismenettelyn malleihin, sekä esitetään uusi malli poikkeamismenettelyksi ja kootaan yhteen päätelmät sääntelyn muutostarpeista.
  • Puranen, Eero (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aihe on rahoitusleasing vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa. Tavoitteena tutkielmassa on ollut selvittää perusteellisesti rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema silloin, kun vuokralleottaja ajautuu konkurssiin tai häneen kohdistetaan ulosottotoimenpiteitä. Aihetta lähestytään siten korostuneesti vuokralleantajan näkökulmasta. Konkurssin osalta erityistä huomiota on kiinnitetty konkurssipesän sijaantulo-oikeuden vaikutukseen vuokralleantajan oikeusasemaan. Ulosottoa käsittelevässä jaksossa käsitellään sekä leasingesineen ulosmittausta että leasingsopimuk-seen perustuvan vuokralleottajan oikeusaseman ulosmittausta. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu ainesosa- ja tarpeistokysymyksiin liittyviä epävarmuustekijöitä, joiden ratkaisemiseksi voimassaoleva oikeutemme ei tarjoa suoria vastauksia. Tutkielmassa on pyritty tuomaan esille argumentteja, joiden perusteella ainesosa- ja tarpeistosuhteen oi-keuksien yhteisyyttä koskevan edellytyksen täyttyminen tulisi ensisijaisesti ratkaista. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä keskitytään vuokralleantajan oikeusaseman jäsentämiseen suomen oikeu-den mukaan. Lähteiden osalta tutkielma nojaa ensisijaisesti suomalaiseen lainsäädäntöön, oikeuskäytäntöön ja –kirjallisuuteen. Rahoitusleasingin erityispiirteistä johtuu, että sekä tavallista irtaimen vuokraa että omistuksenpidätyseh-toa koskevat säännöt on täytynyt ottaa vertailun ja tutkimuksen kohteeksi kaikkien tutkimuskysymysten osalta. Keskeis-ten asiakokonaisuuksien osalta on tukeuduttu myös muuhun pohjoismaiseen oikeuskirjallisuuteen ja oikeuslähteis-töön. Lainsäädännön puuttuessa argumentaatiossa on pyritty nojaamaan myös reaalisiin argumentteihin. Lisäksi tut-kimuskysymysten osalta tehtyjä havaintoja on läpi tutkielman peilattu tutkielman liitteiksi oheistettuihin mallileasingso-pimuksiin. Rahoitusleasing-vuokralleantajan oikeusasema vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa on voimassa olevan oi-keutemme mukaan käytännössä täysin riskitön silloin, kun rahoitusleasingjärjestely on toteutettu oikein, omistusva-kuus on alun alkaen perustettu tehokkaan omistusvakuuden yleisiä ja erityisiä edellytyksiä noudattaen ja leasingesine on erotettavissa vuokralleottajan muusta varallisuudesta. Yksi tutkielmassa tehdyistä havainnoista onkin, että perinteis-ten kollisionratkaisunormien kategorinen noudattaminen on omiaan johtamaan epätarkoituksenmukaisiin lopputulok-siin erityisesti silloin, kun kysymys aktualisoituu perusvuokrakauden loppuvaiheessa tai sen jo päätyttyä. Vallitseva oikeustila ei ota huomioon rahoitusleasingin ominaispiirteitä eikä tunnusta rahoitusleasingiä omatyyppisenään va-kuusoikeustoimena. Velkojien tasa-arvon periaate, rahoitusleasingjärjestelyn luonne luottovelkasuhteena sekä sepa-raatio-oikeuden todellinen funktio tarjoavat kriittisen argumentin vallitsevaa oikeustilaa kohtaan. Nykyisen oikeustilan silmissä ainesosa- ja tarpeistosuhde on kiistatta merkittävin riski vuokralleantajan oikeusasemal-le vuokralleottajan konkurssissa ja ulosotossa, mutta oikeutemme ei anna yksiselitteisiä vastauksia suhteen syntymi-sen edellytyksille. Tutkielmassa on tultu siihen tulokseen, että kokonaisarvioinnissa tulisi kiinnittää ennen kaikkea huomiota leasingsopimuksen yksityiskohtaiseen sisältöön sekä alalla vallitsevaan käytäntöön. Havainto on mielen-kiintoinen esineoikeudellisen julkisuusperiaatteen näkökulmasta, sillä julkisuuden kannalta sopimusehdot ja alalla vallitseva käytäntö ovat kaukana toisistaan.
  • Taxell, Vilma (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää minkälainen oli se lainvalmistelun prosessi, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen. Mitkä seikat johtivat kyseisen lain säätämiseen, kuinka siihen liittyivät niin sanottujen pahantapaisten lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen ja mitä tässä kehityksessä merkitsi vuonna 1940 säädetty laki nuorista rikoksentekijöistä. Lastensuojelulainsäädännön synty ja kehitys sijoittuvat 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen ja tarjoavat mielekkään kohteen oikeushistorialliselle tutkimukselle, koska ajanjakson yhteiskunnallinen liikehdintä ja murtuvat rakenteet muodostavat kiintoisan tapahtumakentän lastensuojelulainsäädännön syille, taustatekijöille ja tarkoituksille. Tarkastelun kohteena työssä olivat erityisesti ne tarkoitukset ja syyt, joita lastensuojelulain ja nuoria rikoksentekijöitä koskevan erityislainsäädännön säätämiselle oli. Tutkimuksessa selvitetään ensisijassa sitä lainvalmistelun prosessia, joka päättyi vuoden 1936 lastensuojelulain säätämiseen ja toisekseen sitä muutosta, joka tapahtui lain voimassaoloaikana pahantapaisten lasten laitossijoituksissa. Tutkimuksen aineisto koostui lastensuojelun historiaa käsittelevistä tutkimuksista, kirjallisuudesta, komiteamietinnöistä sekä lasten laitossijoituksia koskevista tilastotiedoista vuosilta 1892–1975. Virallisaineiston ja kirjallisuuden perusteella selvitettiin sitä, ketkä tai mitkä tekijät vaikuttivat lainsäädäntöjen syntyyn ja tilastojen avulla pyrittiin analysoimaan minkälaiseksi laitoshuolto tosiasiallisesti muodostui ja mitä muutoksia sijoitusperusteissa tapahtui tarkastelun kohteena olevien vuosien aikana. Tutkimuksessa selvitettiin, kuinka lastensuojeluideologia on saanut alkunsa toisaalta tarpeesta järjestää orpojen ja köyhien lasten huolto ja toisaalta tarpeesta saada häiriköivät, rikoksia tekevät tai muutoin pahantapaiset lapset suojelun ja kasvatuksen piiriin. Lastensuojelu perustui alkuun hyväntekeväisyydelle, ennen kuin se institutionalisoitui ja tuli valtion ja kuntien vastuulle. Tutkimuksessa kävi ilmi myös se, kuinka ainutlaatuinen Pohjoismainen nuorisorikosoikeusjärjestelmä on.
  • Autio, Riina (Helsingin yliopisto, 2016)
    The topic of the thesis is the enforcement of Article 102 TFEU, focussing on the IT sector specifically, and on the use of commitments in particular, from the point of view of games of strategy. The approach of the present endeavour is thus one of law and economics. The paper focusses on the following issues: Are Article 9 commitments an appropriate way of dealing with abuse of dominance in dynamic markets? Is this option being applied adequately at present? Can a game theoretical model such as a two-by-two matrix game enhance our understanding of the value of commitment decisions in competition enforcement cases concerning abuse of dominance in dynamic markets? So-called new markets or technology-enabled markets are developing at a pace no regulator seems to be able to keep up with. The subject is important considering the economic significance of the markets involved, but also from a practical point of view. The Commission’s approach seems dramatically different from the approach of undertakings competing for new markets. It seems, however, to be a difference in more than just pace; objectives are of course different for the Commission and the undertakings, but is it a game of Battle of the Sexes, or are the two playing entirely different games? Even in more traditional markets, judgments often take so long that the market in question has gone through an irreversible change by the time the case is closed. This may be problematic in any market, but the issue is more pronounced in markets dynamic by nature. It is possible to argue that the judgment is of value primarily as a legal precedent. One should, however, bear in mind that specific goals have been set for competition regulation and enforcement. Especially following the implementation of Regulation 1/2003, effectiveness of intervention should be a priority. The European Commission's right to intervene in volatile market situations is not, and ought not to be, a given, and any intervention should either achieve the goals set for such interventions, or at the very least be more likely than not by reasonable assessment to achieve said goals. In technology-enabled markets, one practical solution that has been proposed to the problem of prolonged proceedings failing to address the underlying issues has been favouring commitments over more time-consuming procedural options. The thesis discusses the pros and cons, the possibilities and limits of this option.
  • Valjakka, Tiina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Itsekriminointisuoja tarkoittaa, että rikoksesta epäiltyä tai syytettyä ei saa pakottaa tai painostaa tunnustamaan taikka muutoin velvoittaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Itsekriminointisuoja on Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattu oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tae. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut ratkaisukäytännössään itsekriminointisuojalle laajan soveltamisalan. Tästä seuraa se, että itsekriminointisuoja on usein ristiriidassa muiden intressien kanssa. Konkurssi- ja ulosottomenettelyssä ristiriita syntyy tietojenantovelvollisuuden kanssa. Velallisella on laaja tietojenantovelvollisuus, mutta tietoja antaessaan hän saattaisi samalla joutua antamaan itsekriminointisuojan vastaisesti tietoja tekemistään rikoksista. Konkurssimenettelyssä tämä ristiriita on ratkaistu ns. vaitiolomallin avulla eli velallisen ei tarvitse konkurssimenettelyssä antaa pesänhoitajalle sellaisia tietoja, joilla hän paljastaisi syyllistyneensä johonkin rikokseen tai muuten myötävaikuttaisi oman syyllisyytensä selvittämiseen. Ulosottomenettelyssä puolestaan on käytössä ns. palomuurimalli eli velallisella on velvollisuus antaa kaikki ulosottomenettelyssä tarvittavat tiedot, mutta niitä ei saa hyödyntää mahdollisessa myöhemmässä rikosoikeudenkäynnissä. Tässä tutkielmassa tarkoitukseni on selvittää mikä on itsekriminointisuojan sekä konkurssimenettelyn ja ulosottomenettelyn tietojenantovelvollisuuden välinen suhde. Tutkielmassa punnitsen vastakkain itsekriminointisuojan funktioita ja tavoitteita konkurssin ja ulosoton funktioiden ja tavoitteiden kanssa. Näin pyrin selvittämään, millainen painoarvo itsekriminointisuojalle tulisi antaa konkurssi- ja ulosottomenettelyissä. Arvioin myös onko tämä itsekriminointisuojan ja tieto-jenantovelvollisuuden välisen ristiriidan ratkaiseminen yhtäältä toteutettu lainsäädännössä ja toisaalta toteutunut oikeuskäytännössä tarkoituksenmukaisella tavalla.
  • Tuomi, Juho (Helsingin yliopisto, 2016)
    Lainsäätäjä huolestui yksityismetsien huonosta tilasta 1800-luvulla. Yksityismetsien tilan parantamiseksi valtio alkoi 1930-luvulla hakemusperusteisesti tukea metsänomistajien perustamia metsänhoitoyhdistyksiä, joiden tarkoituksena oli palkata metsäammattilaisia jäsentensä käyttöön. Hakemusperusteinen tukeminen korvattiin 1950-luvulla lailla metsänhoitoyhdistyksistä (17.11.1950/558). Lain tarkoituksena oli metsänhoitoyhdistysten toiminnan rahoittamisen varmistaminen metsänomistajilta kerättävällä veroluonteisella maksulla, jota kutsuttiin metsänhoitomaksuksi. Lain edellytykset täyttävä yhdistys sain käyttöönsä metsänhoitomaksuvaroja. Metsänhoitoyhdistyslain (558/1950) mukaan metsänhoitoyhdistykset saattoivat kantaa ja vastata ja ne rekisteröitiin yhdistysrekisteriin. Metsänhoitoyhdistysten tosiasiallinen toiminta lienee ollut pääasiassa taloudellista. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (558/1950) korvattiin uudella lailla metsänhoitoyhdistyksistä (7.10.1998/534) 1990-luvulla. Lainmuutoksessa laista poistettiin säännös, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksillä on oikeus kantaa ja vastata. Lain esitöiden mukaan metsänhoitoyhdistykset olivat ennen lainmuutosta olleet ja olisivat edelleen aatteellisia yhdistyksiä. Metsänhoitoyhdistysten toiminta oli kuitenkin muuttunut aikaisempaan verrattuna yhä taloudellisemmaksi niille asetettujen tehokkuusvaatimusten vuoksi. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) joutui kritiikin kohteeksi, jonka perusteena olivat kilpailuoikeudelliset näkökohdat ja näkemys, jonka mukaan metsänhoitoyhdistyksen automaattijäsenyys oli yhdistysvapauden rajoituksena huonosti sovitettavissa Suomen perusoikeusjärjestelmään. Lainmuutoksilla (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019) metsänhoitomaksuvelvollisuus ja automaattijäsenyys yhdistyksissä kumottiin. Laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) jäi kuitenkin voimaan muutettuna. Lainmuutoksien hallituksen esityksestä annetuissa lausunnoissa lain tarpeellisuus kyseenalaistettiin: mihin tarvitaan lakia veroluonteisesta maksusta sen jälkeen, kun maksuvelvollisuus on laista kumottu? Tutkielma käsittelee ensisijaisesti laki metsänhoitoyhdistyksistä (534/1998) ja sen lainmuutoksia (20.12.2013/1091) ja (20.12.2013/1019). Tutkimuksen metodina ovat lainoppi ja lainsäädäntötutkimus. Tutkielman tarkoituksena on vastata kahteen kysymykseen. Ensimmäinen kysymys on, onko laki tarpeellinen ja jos on, niin miksi. Toisena kysymyksenä on, tulisiko lakia muuttaa ja jos tulisi, niin miten. Lain tarpeellisuutta arvioin kahdella kriteerillä: laki on tarpeellinen, jos sen sisältämistä asioista on Suomen perustuslain (11.6.1999/731) mukaan säädettävä lailla taikka jos sen säännökset ovat välttämättä tarpeen metsänhoitoyhdistyksen lakisääteisen tarkoituksen tai tehtävien kannalta. Jälkimmäinen kriteeri perustuu perustuslakivaliokunnan metsänhoitoyhdistyslaista (534/1998) antamaan lausuntoon (PeVL 1/1998 vp), jossa se otti muun muassa kantaa lailla erityistä tarkoitusta varten järjestettyjen yhteisöjen yhdistysautonomian rajoitusten sallittavuuteen. Ensimmäiseen tutkimuskysymykseen vastatessa selvitetään, millaisia yhteisöjä metsänhoitoyhdistykset ovat. Tutkimuksen perusteella osoittautuu, että metsänhoitoyhdistykset ovat yhteisömuodoltaan erityislailla järjestettyjä yksityisoikeudellisia aatteellisia yhdistyksiä, joiden toiminta lienee kuitenkin pääasiassa taloudellista. Osoittautuu myös, että metsänhoitoyhdistyksen lakisääteinen tarkoitus eikä tehtävät välttämättä vaadi, että niiden yhdistysautonomiaa rajoitetaan erityislailla. Ensimmäisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että laki metsänhoitoyhdistyksistä on tarpeellinen vain, jos jollakin perusteella pidetään tarkoituksenmukaisena, että Suomen oikeusjärjestelmässä on aatteellisten yhdistysten ryhmä, jolla on erioikeus metsätalouteen liittyvän laajamittaisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseen. Oikeusjärjestelmän systemaattisuusnäkökohdat eivät tue tällaista järjestelyä. Toisen tutkimuskysymyksen vastauksena on, että olisi todennäköisesti tarkoituksenmukaisinta kumota paikoin heikosti perusteltu laki. Jos laki kumotaan, yhdistysten toiminnan jatkaminen vaatinee yhdistysten muuttamista joko osuuskunniksi tai aatteellisten ja taloudellisten toimintojen erottamista eri yhteisöihin. Vaikka lakia ei kumottaisi kokonaisuudessaan, siitä tulisi joka tapauksessa kumota tiettyjä metsänhoitoyhdistysten toimintaa hankaloittavia säännöksiä. Lisäksi muualta lainsäädännöstä tulisi poistaa säännökset, joissa metsänhoitoyhdistykset asetetaan lainmuutosten jälkeiseen asemaansa nähden perusteettomasti erityisasemaan.
  • Karjalainen, Tuulia (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tietosuojaa koskevalla vaikutustenarvioinnilla tarkoitetaan keväällä 2016 hyväksyttävän EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 artiklan mukaan rekisterinpitäjän toteuttamaa riskiarviota käsittelyn vaikutuksista rekisteröityjen oikeuksiin ja vapauksiin. Vaikutustenarviointi on tehtävä ennen käsittelyn aloittamista silloin, kun käsittelyyn liittyy erityisiä riskejä käsittelytapojen, käsittelyn laajuuden tai käsiteltävien tietojen luonteen vuoksi. Asetuksen mukaan näitä tilanteita ovat profilointi, arkaluonteisten henkilötietojen käsittely ja julkisten tilojen laajamittainen tekninen valvonta. Velvoite kohdistuu siis erityisesti yrityksiin, jotka käsittelevät toiminnassaan laajamittaisesti asiakkaidensa tai muiden sidosryhmien henkilötietoja esimerkiksi tarjoamissaan internet- tai mobiilipalveluissa. Tutkielmassa selvitetään, millaisilla toimenpiteillä suomalainen rekisterinpitäjäyritys voi katsoa asetuksenmukaisen vaikutustenarviointivelvoitteen osaltaan täytetyksi, ja miten vaikutustenarviointivelvoite vaikuttaa eurooppalaisessa tietosuojaoikeudessa vallitsevaan käsitykseen rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välisestä suhteesta. Rekisterinpitäjän kannalta vaikutustenarviointi on riskiarviovelvollisuus, joka tulisi sovittaa osaksi yrityksen normaalia liiketaloudellista riskienhallintaa. Vaikutustenarvioinnin tulee sisältää vähintään kuvaus aiotusta henkilötietojen käsittelystä, arvio käsittelyn tarpeellisuudesta ja suhteellisuudesta sen tarkoitusten kannalta, arvio käsittelyn rekisteröityjen oikeuksille ja vapauksille aiheuttamista riskeistä sekä kuvaus niistä keinoista, joilla käsittelyn sisältämiä riskejä ehkäistään ja rajoitetaan. Koska asetuksen sanamuoto jättää vaikutustenarvioinnin konkreettiset toteuttamisvaatimukset avoimiksi, ja koska tarkentavia eurooppalaisia viranomaisohjeita ei toistaiseksi ole saatavilla, tutkielmassa määritellään vaikutustenarvioinnin konkreettisia sisältövaatimuksia oikeusvertailevan aineiston avulla. Tutkielmassa asetuksessa säädettyjä vaikutustenarvioinnin sisältökritee-reitä verrataan Australiassa, Iso-Britanniassa, Ranskassa ja Kanadan Ontarion provinssissa käytössä oleviin viranomaisohjeisiin, EU:n älykkäitä sähköverkkoja ja RFID-tunnisteita koskeviin vaikutustenarviointimalleihin sekä oikeuskirjallisuuteen. Lisäksi soveltuvin osin analysoidaan voimassa olevaa suomalaista ja eurooppalaista tietosuojalainsäädäntöä (henkilötietolaki (523/1999) ja henkilötietodirektiivi (95/46/EY)) suomalaiseen rekisterinpitäjäyritykseen kohdistuvien muutosten määrittämiseksi. Rekisterinpitäjälle asetettu vaikutustenarviointivelvollisuus ilmentää tietosuoja-asetuksen 22 artiklassa omaksuttua vastuuperiaatetta, joka muuttaa eurooppalaisen tietosuojaoikeuden käsitystä rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välisestä suhteesta. Aiempi eurooppalainen lainsäädäntö perustui ajatukseen henkilötietojen lainmukaisen käsittelyn riittävyydestä rekisteröidyn oikeuksien takaajana, ja rekisteröidyn itsensä viimekätisestä suostumusperusteisesta vastuusta omien tietojensa käsittelystä. Tietosuoja-asetuksen mukaisella vastuuperiaatteella rekisterinpitäjästä kuitenkin tulee taho, joka varmistaa rekisteröidyn oikeuksien ja vapauksien toteutumisen käsittelyssä, ja jonka tulee myös kyetä osoittamaan se. Vaikutustenarviointi vastuuperiaatteen konkreettisena ilmentymänä siis edellyttää rekisterinpitäjiltä uudenlaista asennoitumista henkilötietojen käsittelyyn varsinkin, kun velvoitetta on tehostettu huomattavilla hallinnollisilla sanktioilla. Oikein toteutettuna tietosuojaa koskeva vaikutustenarviointi voi kuitenkin olla yritykselle myös tehokas riskienhallintatyökalu ja kilpailuetu yhä yksityisyydensuojatietoisemmilla kuluttajamarkkinoilla.
  • Muuronen, Vilppu (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma käsittelee yhteismetsää omistamisen, sijoittamisen ja vakuuskäytön näkökulmasta. Yhteismetsä on kiinteistöil-le kuuluva yhteinen alue, jonka tarkoituksena metsätalouden harjoittaminen. Yhteismetsän oikeudellinen toimintaympä-ristö liittyy siis vahvasti kiinteistöihin liittyvään juridiikkaan. Yhteismetsää säätelee yleislakina vuodelta 2003 oleva yh-teismetsälaki, mutta yhteismetsän toimintaan vaikuttavat myös muun muassa metsälain, kiinteistönmuodostamislain ja maakaareen säännökset. Yhteismetsä on ikivanha suomalainen instituutio, minkä takia nykyiset yhteismetsät ovat voi-neet syntyä hyvinkin erilaisilla tavoilla. Yhteisiä alueita on tunnettu jo keskiajalta lähtien, mutta 1700-luvulla alkanut iso-jako oli ensimmäinen ajanjakso, jolloin yhteismetsiä perustettiin laajamittaisesti. Yhteismetsiä syntyi paljon 1900-luvun asutuslainsäädännön yhteydessä. Ennen 2003 lainsäädännön uudistusta yhteismetsälain tavoitteena oli estää osuuk-sien joutuminen muun kuin metsätalouden harjoittajien käsiin. Taustalla oli 1800-luvulta periytyvä pelko siitä, että Suo-men metsät kaadettaisiin kokonaan pois. Vuoden 2003 uudistuksen yhteydessä tästä ajattelutavasta halutiin eroon, joten yhteismetsäosuuksien vaihdantakelpoisuutta parannettiin. Vuoden 2003 uudistuksen jälkeen syntyi uusia yhteis-metsätyyppejä, kuten suvun ja sijoittajien yhteismetsät. Tutkielmassa yhteismetsän omistamista on käsitelty lähinnä sopimuksella perustettujen yhteismetsien näkökulmasta. Tutkielmassa on käyty läpi sopimusperusteisen yhteismetsän elämänkaari käsittelemällä yhteismetsän sopimusperustei-nen perustaminen, hallinto ja purkaminen erillisinä kokonaisuuksinaan. Yhteismetsä perustetaan tulevien osakkaiden välisellä perustamissopimuksella, johon on otettava määräykset esimerkiksi yhteismetsän perustajista ja yhteismetsäksi muodostettavasta alueesta. Osuuksien suuruudet määritellään myös tässä perustamisvaiheessa, ja tässä suuruuksien määrittelyssä on lähtökohtana, että kenenkään oikeus ei saa huonontua. Yhteismetsä muodostetaan kiinteistötoimituk-sella, johon sovelletaan pääsääntöisesti yhteismetsälain 10 luvun säännöksiä. Yhteismetsää hallinnoi osakaskunta, jonka päätettäväksi kuuluvat kaikki tärkeimmät yhteismetsää koskevat asiat. Osakaskuntaan kuuluvat kaikki osakaskiin-teistöjen omistaja. Osakaskunnan jäsenet käyttävät päätösvaltaansa osakaskunnan kokouksissa. Kokousten välillä yhteismetsän juoksevista asioista huolehtii hoitokunta tai toimitsija. Yhteismetsä voidaan lopettaa sopimusperusteisessa yhteismetsässä sopimuksin, kun taas muissa yhteismetsissä kyseessä on luvanvarainen toimi. Käytännössä yhteismet-sän lopettaminen voidaan toteuttaa esimerkiksi myymällä yhteismetsä. Sijoittamista koskeva osio käsittelee yhteismetsäsijoitukseen liittyviä juridisia ja taloudellisia kysymyksiä. Osiossa tar-kastellaan sitä, miten yhteismetsäsijoitus on mahdollista tehdä. Mahdollisia yhteismetsän osakkaaksi pääsemistapoja ovat metsän luovuttaminen yhteismetsään ja valmiin yhteismetsäosuuden ostaminen jo osakkaana olevalta taholta. Suora rahasijoitus yhteismetsään ei ole mahdollinen. Osiossa käsitellään myös yhteismetsään liittyviä verokysymyksiä. Tuloverotuksessa osakkaan kannalta hyödyllisin seikka on se, että yhteismetsän kohdalla ei ole kaksinkertaista vero-tusta, toisin kuin esimerkiksi osakeyhtiön tapauksessa. Myös yhteismetsään liityttäessä osakas saa veroedun, sillä met-sän liittämistä yhteismetsän osaksi ei käsitellä vastikkeellisena luovutuksena. Osiossa tarkastellaan myös yhteismet-säsijoituksen luonnetta taloudellisessa mielessä. Tutkielmassa on päädytty siihen, että yhteismetsä on pitkäaikainen ja vakaa sijoituskohde, jonka tuotto ei kuitenkaan ole kovin korkea. Vakuuskäyttöä koskevassa osiossa on tarkasteltu yhteismetsän käyttöä vakuutena sekä osakaskunnan että yksittäisen osakkaan näkökulmasta. Osakaskunnan kannalta suurimman ongelman muodostaa se, että osakaskunta ei omista maa-pohjaa, jota se hallinnoi. Näin olleen maapohjaa ei voida myöskään käyttää vakuutena. Tutkielmassa ongelman ratkai-semiseksi on tarjottu erilaisia vaihtoehtoja, kuten yhteismetsään kuulumattoman maan käyttämistä kiinteistövakuutena. Osakkaan näkökulmasta tarkasteltuna tutkielmassa on kiinnitetty huomiota erityisesti ongelmaan, joka syntyy yhteismet-säosuuden kiinnityskelvottomuudesta. Koska osuus ei tilasta erillään ole nykyisen käsityksen mukaan kiinnityskelpoi-nen, yhteismetsäosuutta ei voi käyttää tilasta erillään vakuutena muodostamatta siitä omaa kiinteistöään. Ongelman ratkaisuksi tutkielmassa on ehdotettu lainsäädännön muutosta tai jonkin muun julkivarmistuskeinon sallimista.
  • Pyykkö, Nina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Ur ett nationellt perspektiv är skatteflykt ett problem som till högsta grad skall minimeras, då detta innebär mindre inkomster för staten. För att bekämpa skatteflykt och skatteundandragande är de nationella myndigheterna alltmer beroende av internationellt informationsutbyte mellan andra länder. Den skattskyldige kan lockas till att utelämna information från Skatteförvaltningen för att undgå beskattning. Genom att flytta beskattningsbart kapital utomlands, särskilt till länder som har låg beskattning eller länder som inte slutit avtal med Finland gällande informationsutbyte, kan man undgå att betala skatt i hemlandet. Lagstiftning och andra instrument som bekämpar skatteflykt till offshoreländer och som berör informationsutbyte har blivit allt vanligare. Även om regleringen ökat gällande skatterättsligt informationsutbyte finns det ändå möjligheter till skattekringgående och skatteflykt då det ännu finns länder vars lagstiftning och bestämmelser kring banksekretess möjliggör detta. Det har uppskattats att endast av inkomst som härstammar från internationell investeringsverksamhet som fysiska personer bedriver har 700 miljoner euro under år 2008 blivit obeskattat, därav har den finska staten lidit en skatteförlustförlust på 195 miljoner euro. Vissa länder har infört lagstiftningsåtgärder för att bekämpa denna skatteflykt genom permanent lagstiftning eller så kallade tidsbestämda program om verksam ånger där den skattskyldige på eget initiativ kan begära rättelse hos Skatteförvaltningen gällande oredovisade tillgångar existerar i flera länder. Tidsbegränsade skatteamnestier är med andra ord tidsperioder under vilka de skattskyldiga får möjlighet att frivilligt deklarera hittills obeskattade medel utan att därigenom råka ut för sanktioner i form av exempelvis åtal. Syftet med dessa tidsbegränsade program har främst varit att bringa in skatteintäkter till staten i form av medel som beskattas retroaktivt och att även i framtiden omfatta dem i den nationella beskattningen. I avhandlingen ges en överblick av programmens innehåll i olika länder genom rättskomparativ forskning. Regeringen har i sin proposition 32/2015 om verksam ånger föreslagit att införa lagstiftning enligt vilken den skattskyldige har möjlighet att frivilligt och på eget initiativ rätta till brister och felatigheter i skattedeklarationen och genom detta undgå straffrättsliga påföljder och möjligen påföras skatteförhöjning som en administrativ sanktion. Regeringen föreslår i sin proposition att lagstiftningen är temporärt i kraft och tillämpas på fysiska personer och inhemska dödsbon. Lagens främsta syfte är enligt regeringen att generera skatteintäkter för staten och minska arbetsmängden som läggs ner på bekämpning av skattebrott. I november år 2015 meddelade regeringen att lagförslaget om verksam ånger dras tillbaka. Den främsta orsaken bakom detta var problematiken kring lagförslagets grundlagsenlighet, då lagen ansågs strida mot jämlikhetsprincipen och diskrimineringsförbudet. Det påpekades att lagförslaget ledde till problematik bl.a. i fråga om jämlik behandling, och att propositionen borde bl.a. vara av en permanent karaktär. Denna problematik har även framförts i flera remissyttranden som begärts av sakkunniga som gås igenom grundligare i denna avhandling. Eftersom att någon lagstiftning i Finland gällande verksam ånger i dagens läge inte är i kraft, ämnas det att i avhandlingen ge en inblick i hur den internationella situationen ser ut och att jämföra lagstiftningen i andra länder som infört liknande lagstiftning samt undersöka behovet av, problemen med och konsekvenser av lagstiftning gällande verksam ånger i Finland. Detta görs genom att använda den rättsdogmatiska metodologin och komparativ rättsjämförelse.
  • Patrikka, Timo (Helsingin yliopisto, 2016)
    Suomalainen yhteiskunta ja maailma yleisestikin ovat muuttuneet viimeisen sadan vuoden aikana huomattavasti. Yhteiskunta- ja elinkeinorakenteet muuttuivat maatalousvaltaisesta perhekeskeisestä tuotantoyksikkötaloudesta teollistumisen kautta kaupungistumiseen ja yksilökeskeisempään palveluyhteiskuntaan. Samanaikaisesti yhteiskunnan murroksen kanssa on myös perinteinen perhekäsitys muuttunut. Tässä tutkielmassa on tarkasteltu perhekäsityksen muutosta rajatusta, vain perinteiset avioliitot hyväksyvästä näkemyksestä, tasa-arvoa ja yksilöiden valinnan vapautta korostavaan parisuhteiden sääntelyyn. Avioliitolla on tutkielmassa keskeinen asema, sillä se oli historiassa pitkään ainoa hyväksytty perhemuoto ja vaikka sen asema yhteiskunnassa on heikentynyt, ei avioliitto ole vieläkään menettänyt asemaansa selvästi yleisimpänä perhemuotona. Avioliiton kehityskulun tarkastelu alkaa historiallisesta näkökulmasta, keskittyen ensisijaisesti lainmuutosten yhteyteen, varsinkin voimassa olevan avioliittolain muutoksiin. Pääpaino tarkastelussa on avioliittolain viimeisimmällä muutoksella sukupuolineutraaliksi. Tässä tarkastelussa on käytetty hyväksi eduskunnassa avioliittolain muutoksen käsittelyjen yhteyksissä käytyjä keskusteluita ja niissä esitettyjä mielipiteitä. Tutkielmassa on tarkasteltu myös muiden perhemuotojen, eli avoliittojen ja samaa sukupuolta olevien henkilöiden parisuhteiden, yleistymistä sekä niiden aseman kehittymistä yhteiskunnassa, suhtautumisen muuttuessa vähitellen myös nämä perhemuodot hyväksyväksi. Tutkielmassa keskeisenä osana olevan sukupuolineutraalin avioliittolain käsittely on aloitettu tarkastelemalla muiden maiden, lähinnä Ruotsin, lainsäädännön kehityskulkua avioliittoinstituution laajentamisesta koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Sen jälkeen on siirrytty tarkastelemaan sukupuolineutraaliin avioliittolainsäädäntöön johtaneen kehityksen vaiheita Suomessa, ottaen huomioon myös sukupuolineutraalin avioliittolain kumoamista ajavan kansalaisaloitteen vielä keskeneräisen käsittelyn. Tutkimuksessa on myös tarkasteltu kirkon aseman muutosta yhteiskunnassa. Kun kirkko vielä historiassa pystyi pitkälti vaikuttamaan lainsäädännön sisältöön perheoikeuden alalla, joutuu kirkko nykyisin enemmänkin pohtimaan omia arvojaan yhteiskunnan muutosten ja paineiden johdosta. Sukupuolineutraaliin avioliittolakiin johtaneen kehityksen yhteydessä on myös pohdittu johtaako avioliiton laajentaminen koskemaan myös samaa sukupuolta olevia myöhemmin myös moniavioisuuden sallimiseen. On myös esitetty ajatus, että tarvitaanko avioliittoinstituutiota ja muita perhemuotoja enää nykyaikana ollenkaan, vai voitaisiinko nykyiset perhemuodot korvata esim. sopimuksella yhteistaloudesta.
  • Jaspers, Pinja (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kaksoispatentoinnilla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, että samaksi keksinnöksi katsottavaa materiaalia esitetään useammassa kuin yhdessä patenttihakemuksessa tai patentissa. Suomen lainsäädäntö ja EPO:n toiminnassaan seuraama Euroopan patenttisopimus eivät ota kantaa kaksoispatentointiin silloin, kun mikään hakemuksista ei muodosta uutuudenestettä toisille. Tällaista kaksoispatentointia kuitenkin pidetään yleisesti ei-toivottavana ilmiönä. Tutkielmassa analysoidaan kaksoispatentoinnin käsitettä ja selvitetään sitä, kuinka Suomen sekä Euroopan patenttiviraston (EPO) käytännössä suhtaudutaan erilaisiin kaksoispatentointitilanteisiin. Oikeuskäytännössä omaksuttuja ratkaisuja pohditaan patenttioikeuden kokonaisuuden näkökulmasta. Kaksoispatentoinnin käsite rajataan tutkielmassa koskemaan neljää ”funktionaalista” tilannetta, joita käsitellään rinnakkain: 1. Satunnainen kaksoispatentointi: Eräänlainen kaksoispatentoinnin ”oppikirjaesimerkki” on tilanne, jossa kaksi toisistaan riippumatonta hakijaa jättää samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 2. Saman hakijan kaksoispatentointi: Sama hakija jättää useamman kuin yhden samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 3. Hakemusten yhteinen etuoikeuspäivä: Tilanteet, joissa kansainvälisen reitin (siis EPC- ja/tai PCT-järjestelmän) kautta ”palataan” samaan maahan jossa joko etuoikeushakemus (tai sen kanssa samanaikaisesti jätetty rinnakkainen hakemus) on vireillä tai siitä on jo myönnetty patentti. 4. Jaettu hakemus. Satunnaisen kaksoispatentoinnin osalta Suomen ja EPO:n linjat näyttävät yhteneväisiltä: Siitä riippumatta, kuinka samanlaisista hakemuksista on kyse, kaikki samana päivänä hakemuksensa tehneet hakijat ovat oikeutettuja patenttiin. Saman hakijan kaksoispatentoinnin kohdalla Suomen ja EPO:n käytännöt eroavat periaatteellisella tasolla toisistaan: Suomessa kaikista hakemuksista voitaisiin myöntää patentti, kun taas EPO:n käytännössä – muodollisen oikeusperustan puuttumisesta huolimatta – hakijan puuttuvan legitiimin intressin katsottaisiin todennäköisesti estävän patentin myöntämisen. Yhteisen etuoikeuspäivän osalta Suomessa sekä lainsäädännön esityömateriaali että käytäntö sallivat sekä eurooppapatenttihakemuksen että PCT-hakemuksen jatkamisen Suomeen vaikka etuoikeushakemus olisi suomalainen ja patenttivaatimusten osalta identtinen jälkimmäisen kanssa. EPO:n oikeuskäytäntö on tältä osin rajallista ja ristiriitaista. Yllättävimpänä tuloksena tutkielmassa havaittiin, että suomalainen ja EPO:n käytäntö eroavat selvästi toisistaan jaettujen hakemusten käsittelyn osalta: EPO:ssa jaetun hakemuksen ja kantahakemuksen väliltä edellytetään ainoastaan jonkinlaista eroa patenttivaatimuksissa esitetyissä teknisissä piirteissä, kun taas Suomessa suhtautuminen on huomattavasti rajoittavampaa. Etenkin käytännöt sen suhteen, saavatko jakamalla erotetun hakemuksen patenttivaatimukset olla kantahakemuksen patenttivaatimuksia laajempia, käytännöt näyttävät olevan päinvastaiset. Oikeusjärjestelmän koherenssin kannalta toisiaan vastaavia tilanteita tulisi kohdella vastaavasti ja tämä ei välttämättä suomalaisessa käytännössä tällä hetkellä toteudu. Myös vaihtoehtoisten patentinhakureittien olemassaolo on syytä huomioida kansallisia menettelyitä kehitettäessä, jotta patenttisuojan laajuus ei merkittävästi riippuisi hakureitistä. Lähivuosina todennäköisesti voimaan astuva yhtenäispatenttijärjestelmä korostaa tämän näkökulman merkitystä entisestään.
  • Surenkin, Anton Eliel (Helsingin yliopisto, 2016)
    A market that operates without borders can be difficult to accept, because there are certain social expectations that are intertwined with national history and culture. This thesis examines how the concepts public policy, security and interest function as justifiable restrictions on the free movement of services in the European Union. This thesis is divided into five main chapters. In the first part, provisions governing the free movement of services are examined as the legal framework provides a foundation for understanding the judgments of the Court. After this, different justifications recognized by EU law are identified: Article 52 TFEU (public policy and public security) and the judge-made ‘overriding reasons in the public interest’ doctrine. Finally, the relationship between the express derogations and judge-made exceptions is examined in order to understand, if there are some inherent differences as to how the justifications operate. The emphasis is on the case law of the Court of Justice of the European Union, because the Treaty provisions are rather vague and open to interpretation. There is also no meaningful way to comprehensively explain what the con-cept of public policy, public security or public interest is per se, because every society has a different take. As a result, examining the case law is the only way to find out how these abstract institutions function, and how they can be invoked when Member States want to protect important national interests. The thesis ultimately suggests that there is some ambiguity in the case law; concerning the relationship between Article 52 TFEU and the doctrine of ‘overriding reasons in the public interest’.
  • Heine, Pauliina (Helsingin yliopisto, 2016)
    The enforcement of trademark rights in digital platforms constitutes a topical issue in European trademark law. The advent of social media has created a multitude of new ways in which trademarks can be used and abused. This, in turn, is putting pressure on the traditional conceptions of trademark law. For brand owners, the social media has created increased marketing opportunities. However, it is also used by third parties for various expressive purposes involving trademarks, including brand-related discussion and criticism, fan sites and trademark parodies. The social media has given the consumers a louder voice and thus considerable power over brand value. The consumers are now active participants in the process of brand creation. This increases the risk that the private interests of the trademark owners may conflict with the public interest related to freedom of expression. This thesis analyses these competing interests in an attempt to answer the following questions: Does the current legislative situation adequately address the problems relating to the enforcement of trademark rights in the social media? Does it allow enough room for freedom of speech? And, finally, are there any ways in which the situation could be improved if necessary? Both freedom of expression and the right to property, including intellectual property, are generally recognized as human rights. While freedom of expression is protected by Article 10 of the European Human Rights Convention, among other human rights instruments, the right to property is guaranteed under Article 1(1) of Protocol No. 1 of the Convention. While there is no hierarchy between human rights through which possible conflicts could be solved in an ‘automatic’ fashion, civil and political rights have often been given more weight than economic, social and cultural rights. As demonstrated by the case law of the European Court of Human Rights, the protection awarded for commercial communication is often weaker than for other types of communication. In the social media the line between commercial and non-commercial speech, and between private and public use, often becomes blurred. There is a clear risk that the trademark rights will unduly interfere with freedom of expression, especially with regard to the wide protection that “marks with reputation” currently enjoy under European trademark law. Even though trademark rights are in practice imitated for instance by the requirements of the use having taken place “in the course of trade” and as well as having been “use as a trademark”, such established principles are not always easily applied to the new types of uses taking place in social media. As the case law of the European Court of Justice concerning the protected ‘trademark functions’ seems to be lacking in clarity, the scope of protection of trademarks rights currently remains insufficiently defined to allow third parties to determine the limits of acceptable use with any certainty. Especially the outer edges of trademark protection would benefit from a more detailed scope of application, in which sufficient room was allowed for various expressive purposes involving trademarks. Also the protection of the brand owners rights in social media leave room for development. Even though the use of trademarks for instance as social media usernames or in hashtags is now commonplace, trademark proprietors are on many instances unable to determine whether their right extends to such uses. Additional factors complicating the enforcement of trademark rights in social media difficult include the risk of consumer backlash and negative publicity, the possibly unknown identity of the infringer and the length and uncertainty of the litigation process. Furthermore, even in successful complaints the amount of damages awarded may be relatively low, as especially the quantum of goodwill damage is often difficult to determine. To compensate for wider protection now awarded for famous trademarks, the present thesis calls for an increased tolerance for expressive, informational and even some commercial uses of trademarks in social media. In the absence of an explicit limitation in trademark law concerning expressive uses of trademarks, further definition could be provided by clarifying the definitions of “taking unfair advantage” and the use having been “without due cause”. Simultaneously, in order to protect the trademark proprietors’ legitimate interests, the scope of application of trademark law in the new digital environments needs to be more clearly defined especially insofar as the new types of trademark uses (such as trademarks in usernames and hashtags) are concerned. For ensuring the effective enforcement of trademark rights, also the mobilization of and co-operation with the social media sites themselves is to be endorsed. The most prominent sites such as Facebook and Twitter already have trademark policies in place, but these leave room for improvement for instance with respect to clarity and transparency. In addition, the proactivity of the protection could be improved by the extension of the various profile authenticity verification procedures offered by the sites.
  • Lahtinen, Alpo (Helsingin yliopisto, 2016)
    Oikeussuojan tarve on ymmärretty Tauno Tirkkosen ajoista alkaen ensisijaisesti ehdottomana prosessinedellytyksenä. Aihetta ei ole kuitenkaan juuri käsitelty yleisellä tasolla oikeuskirjallisuudessa vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen jälkeen. Perusoikeusuudistuksen voidaan olettaa vaikuttaneen tapaan, jolla tuomioistuimet käyttävät oikeussuojan tarpeen kaltaisia reaalisia argumentteja, joten Tirkkosen määritelmän uudelle tarkastelulle on tarvetta. Yksittäisiä oikeudenaloja käsittelevässä kirjallisuudessa oikeussuojan tarve on noussut esiin erityisesti pesänjakajan toimivallan yhteydessä sekä osakeyhtiöoikeudellista vähemmistönsuojaa käsittelevissä teoksissa. Näiden perusteella havaitaan, että oikeussuojan tarve viittaa argumenttina prosessioikeudellisen oikeusperiaatteen vaikutukseen. Argumentin tarkemman luonteen selvittämiseksi tutkimuksen toisessa osassa perehdytään KKO:n aihetta koskevaan oikeuskäytäntöön. Tutkimus on oikeusrealistinen KKO:n oikeuskäytännön analyysi. Aineistoksi on valittu kaikki vuosina 1995 – 2015 julkaistut KKO:n ennakkoratkaisut, joissa oikeus argumentoi oikeussuojan tarpeella, oikeudellisella tarpeella tai oikeudellisella intressillä. Tutkimusaineistosta johtuen tutkimus painottuu argumentin vaikutukseen siviili- ja rikosoikeudellisten asioiden käsittelyssä. Analyysi on toteutettu luokittelemalla kaikki aineiston 70 oikeustapausta sekä ratkaistavan oikeuskysymyksen että oikeussuojan tarpeen arvioinnin perusteen mukaan. Analyysin perusteella havaitaan, että KKO argumentoi oikeussuojan tarpeella erityisesti tarkoituksenmukaisen menettelytavan valinnan yhteydessä. Valinta liittyy useimmin prosessinedellytysten selvittämiseen tai muutoksenhakutilanteisiin, mutta myös muut menettelykysymykset ja eräät aineelliset tulkinnat on tehty oikeussuojan tarvetta punnitsemalla. Useat eri perusoikeudet voivat perustaa kantajan oikeussuojan tarpeen, jonka arviointi pohjautuu useissa tapauksissa relevanttien perusoikeuksien punnintaan. Myös lainsäätäjän tarkoitus ja analoginen vertaaminen voivat toimia tarpeen arvioinnin perusteena. Eräiden tapaustyyppien kohdalla KKO selvästi kehittää oikeutta oikeussuojan tarpeen arviointiin perustuvilla tulkinnoilla. Prosessinedellytystilanteissa oikeussuojan tarve ilmenee useammin muiden prosessinedellytysten tulkinnassa, kuin itsenäisenä prosessinedellytyksenä. Tapaukset, joissa koko kanne on jätetty tutkimatta nimenomaan puuttuvan oikeussuojan tarpeen vuoksi rajoittuvat tilanteisiin, joissa kanne on ennenaikainen tai asia tulisi ratkaista ensin eri menettelyssä. Ilmeinen ja riittävä oikeussuojan tarve voi puolestaan vaikuttaa tulkinnassa kantajan eduksi. Tarkastelun perusteella oikeussuojan tarve ei selvästi ole pelkkä kanteen aineellisoikeudellisen tutkimisen edellytys, vaikka sillä on myös tällainen vaikutus eräissä tilanteissa.