Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 947
  • Rantakallio, Jenna (Helsingfors universitet, )
    The purpose of the Thesis is to identify the main risks in leveraged buyout process and analyze different risk assessment between the parties. In addition, the paper concentrates on comparison between UK and US common law systems and Finnish civil law systems where due to different jurisdictional characteristics treatment of LBO transactions is different. The emphasis is also put on analysis from the perspective of legislation and court practice what needs to be taken into account in conducting successful LBO transaction. As LBO transactions have their roots in the US system and it is more commonly used in US based acquisitions, more weight is given on the analysis from the perspective of US legislation. In addition, due to confidential nature of LBO transactions and as majority of agreements restrict that claims are solved in arbitration there is lack of available case law. This is why I am concentrating more on the US system and case law that is publicly accessible. Furthermore, this research also concentrates on comparison and identifying differences and similarities between different common law systems and Scandinavian civil law system. Scandinavian system is analyzed from the Finnish perspective since there has been hot debate related to Finnish more restrictive approach to legislate LBO transactions. Finally, it is also interesting to take into comparison other common law system, UK where national legislation varies from the US system in great parts. The paper brings out the main characteristics in these systems and tendencies to manage risks from the perspective of national laws and legal practice. Risks in the LBO process range from choosing the right parties, risks related to the negotiation process and different contractual risks. In addition, there are issues related to different national and EU law provisions that parties need to take into account. In this research is covered step by step the whole acquisition transaction and analysis on different risk assessment tools and how parties seek to divide and mitigate their risks. In addition, the perspective of academic writers is taken into account in the analysis to see what kind of risks and risk division is seen as ideal in practice. Finally, relevant case law is analyzed from the perspective of which kind of situations may lead to unsuccessful deal and how these conflict situations are solved in practice. Leverage and more specifically the debt level have an essential role in LBO transactions. The whole transaction process has various steps from choosing the right target company and parties to the transaction, negotiating the deal and loan agreements and finally completion of the deal. The whole process is easily fractured and needs careful planning with involvement of experienced experts to be completed successfully. Successful performance of the deal means beneficial deal from the perspective of all parties that the seller gains its profits and that creditors are paid in accordance with the loan agreements but also that there are no transaction costs or inconvenience from arising disputes. Therefore, the Thesis seeks to answer which kinds of risks this process includes and how these risks should be divided and managed between the parties.
  • Holm, Malin (Helsingfors universitet, 2014)
    The right of private applicants to bring actions for annulment in European Union courts is regulated by article 263(4) TFEU. According to the article, private parties may bring actions for annulment only in three situations. First, as stated in the first limb, they may institute proceedings against an act addressed to them. Second, the second limb enables instituting proceedings against an act, which is of direct and individual concern to them. The third limb and last possibility is to institute proceedings against a regulatory act, which is of direct concern to them and does not entail implementing measures. These limitations raise the question of whether the effective judicial protection is sufficiently ensured in the Union legal order. The principle of effective judicial protection is a general principle of Union law. It can be seen as one of the emanations of rule of law, which is a foundational value of the European Union. The principle is also laid down in article 47 of the Charter of Fundamental Rights of the European Union, which is inspired by articles 6 and 13 of the European Convention of Human Rights. The judicial protection in the European Union rests on two pillars: the Union remedies and the remedies before national courts. Although the European Union offers a complete legal system of legal remedies and procedures, the effectiveness of the alternative remedies is not always adequate. The Court of Justice of the European Union has consequently interpreted especially the criterion of individual concern strictly. However, it has used a more generous approach in the fields of competition, state aid, and anti-dumping. It seems like the Court has been more willing to safeguard the effectiveness of European Union law than the effective judicial protection of individuals. If the Union legal system wishes to be a modern, value-driven legal system that is accountable for its substance, it should match its effectiveness understanding with a right to effective judicial protection.
  • Juutinen, Jesse (Helsingfors universitet, 2015)
    Monikansallisten konsernien omaisuudesta yhä suurempi osa koostuu aineettomasta omaisuudesta. Aineettoman omaisuuden merkitys liiketoiminnassa on kasvanut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin nopean teknologiakehityksen seurauksena. Aineettoman omaisuuden liiketoiminnallisen arvon kasvun myötä myös aineetonta omaisuutta koskevat liiketoimet ovat lisääntyneet. Tässä tutkielmassa keskitytään etuyhteysyritysten välillä tapahtuviin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin, joihin on sovellettava Suomen kansallisen lainsäädännön siirtohinnoittelua koskevia säännöksiä sekä OECD:n siirtohinnoittelua koskevaa ohjeistusta. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua käsitellään pääasiassa OECD:n siirtohinnoittelusta antamien ohjeiden sekä Suomen kansallisen verolainsäädännön näkökulmasta. Tässä tutkielmassa keskitytään ajankohtaisimpien aineetonta omaisuutta koskevien siirtohinnoitteluongelmien, etenkin aineettoman omaisuuden omistussuhteiden määrittämiseen sekä aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon markkinaehtoisen jakamiseen liittyviin haasteisiin. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun liittyy erityisiä haasteita aineettoman omaisuuden ominaispiirteiden vuoksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä omaisuutta voidaan lukea aineettomaksi omaisuudeksi siirtohinnoittelussa. Siirtohinnoittelussa sillä, katsotaanko tietty konsernin omaisuuserä aineettomaksi omaisuudeksi voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia konserniyhtiöiden välillä. Aineettoman omaisuuden tyhjentävä määrittely on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi tähän rajanvetoon liittyy huomattavaa tulkinnanvaraisuutta. Tutkielmassa arvioidaan OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden aineettoman omaisuuden voimassaolevaa määritelmää sekä otetaan kantaa OECD:n aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua koskevan uudistushankkeen tuomiin muutoksiin. Yksi aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelun ajankohtaisimmista ongelmista liittyy aineettoman omaisuuden omistukseen. Aineettoman omaisuuden omistusoikeuksien selvittäminen on merkityksellistä sen määrittämiseksi, kuka on oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Ongelmia siirtohinnoittelussa aiheutuu siitä, että aineettoman omaisuuden juridinen omistaja ei pelkästään omistusoikeutensa perusteella ole oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Siirtohinnoittelussa voidaan juridisen omistusoikeuden lisäksi erottaa taloudellinen omistusoikeus sekä hyödyntämiseen perustuva omistusoikeus, joiden synty ei edellytä nimenomaista sopimusta osapuolten välillä. Taloudellisen ja hyödyntämiseen perustuvan omistusoikeuden synty perustuu kokonaisarvioon osapuolten todellisista toimista aineettoman omaisuuden kehittämiseksi, suojaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Aineettoman omaisuuden omistussuhteiden selvittäminen vaikuttaa merkittävästi siihen, miten omaisuudesta saatava tulo jaetaan markkinaehtoisesti konserniyhtiöiden välillä. Tässä tutkielmassa keskitytään aineettoman omaisuuden eri omistusmuotojen syntyedellytyksiin ja pyritään selvittämään, miten konsernit voivat yksittäistapauksissa varmistaa markkinaehtoperiaatteen noudattamisen aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon jakamisessa. Markkinaehtoperiaate on siirtohinnoittelun keskeisin yleisperiaate. Tässä tutkielmassa selvitetään, mitä siirtohinnoittelumenetelmiä konsernit voivat soveltaa määrittäessään markkinaehtoista siirtohintaa aineettoman omaisuuden luovutusta tai käyttöoikeuden luovutusta koskevissa liiketoimissa. Eri menetelmiä arvioitaessa pyritään tutkimaan menetelmien käytännön soveltamiseen liittyviä haasteita erilaisten liiketoimien osalta sekä selvittämään erilaisiin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin parhaiten soveltuva menetelmä. Tutkielmassa tarkastellaan OECD:n hyväksymien siirtohinnoittelumenetelmien soveltuvuutta aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun.
  • Hämäläinen, Liina (Helsingfors universitet, )
    Passenger delay and denied boarding in air travel is currently regulated by two influential international and regional legal regimes: The Convention for the Unification of Certain Rules for International Carriage by Air, Signed in Montreal on May 28th 1999 (the Montreal Convention) and the EC Regulation 261/2004 of the European Parliament and of the Council (the EC Regulation). The intention of the Montreal Convention was to harmonise the several international agreements that were governing the industry and to create a uniform regime that would provide passengers and airlines a reliable regulation. Even though the European Union and its Member States are signatories to the Montreal Convention, the European Union introduced the EC Regulation to further shield passengers from the negative effects of denied boarding, cancellation and delay. However, what the EC Regulation fails to sufficiently consider is the sort of natural events, such as the 2010 Icelandic volcano eruption and the airspace closure that ensued, as airlines are now forced to pay substantial compensation to passengers for events completely outside of their control. Since the introduction of the new regime the Court of Justice of the European Union has given a number of controversial judgments concerning the liability provisions of the EC Regulation and resulting into ambiguity as two conflicting guidelines now govern airline liability. Preserving uniformity in the application of liability is extremely important for air carriers and passengers alike. As the Montreal Convention expressly states that the remedies it provides are exclusive and directly address the issue of airline liability to passengers for damages suffered as a consequence of delay, it could be argued that the establishment of conflicting EU Regulations raises serious cause for concern. It seems likely that amendments to, if not a repeal of, the EC Regulation will be made in the near future and the European Commission has already begun working on a revision of the Regulation.
  • Kartastenpää, Mari (Helsingfors universitet, )
    Tutkielma käsittelee akkusatorista menetelmää rikosoikeudenkäynnissä prosessiuudistusehdotusten valossa. Työ on oikeushistoriallinen ja tarkasteluajankohta 1863-1939. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkä sisältöisenä akkusatorista menetelmää vaadittiin prosessiuudistusehdotuksissa ja mitkä olivat ne syyt, miksi akkusatorisuutta ei kyetty toteuttamaan tarkasteluajankohtana. Lähteinä työssä on käytetty kirjallisuuden ohella lainvalmisteluasiakirjoja sekä laajasti juridisia aikakausjulkaisuja. Akkusatorisen menetelmän mukaisesti järjestetty rikosoikeudenkäynti on nykyisin itsestäänselvyys. Emme kyseenalaista oikeudenkäynnin toimintojen jakautumista rooleittain siten, että tuomarin tulee pysytellä oikeudenkäynnissä puolueettomana ratkaisijana, syyttäjän syytteen nostajana sekä ajajana tai sitä, että vastaajalla on prosessissa aktiivinen asianosaisen asema ja oikeus käyttää puolustajaa. Myös toimiva ja tuomioistuimesta erillinen esitutkinta, pätevä syyttäjistö ja asianajajakunta ovat osa nykyaikaista rikosprosessia. Rikosoikeudenkäynnin akkusatoristen ja inkvisitoristen elementtien painottaminen on kuitenkin vaihdellut eri aikakausina. Akkusatorisen menetelmän saavuttaminen oli Suomessa yli vuosisadan kestäneiden uudistuspyrkimysten tulos. Rikosprosessistamme haluttiin muodostaa akkusatorisen periaatteen mukainen jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta lainsäädännöstämme inkvisitoriset elementit poistettiin vasta vuonna 1960 ja lopulta täysin vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksella. Rikosprosessistamme muodostui käytännössä inkvisitorisempi kuin mitä se lainsäädännön mukaan olisi ollut. Tämä johtui siitä, että tuomarit olivat pakotettuja omaksumaan syyttäjille kuuluvia tehtäviä esitutkinnan ollessa kehittymätöntä ja syyttäjistön tehtäviinsä pätemättömiä. Akkusatorinen periaate kuuluu rikosprosessioikeudessamme rooliperiaatteisiin ja se määrittää ennen kaikkea tuomarin ja syyttäjän välistä työnjakoa. Periaate vaikuttaa myös oikeudenkäynnin muihin toimijoihin; syytettyyn ja syytetyn puolustajaan. Tutkielmassa on pyritty selvittämään miten rikosoikeudenkäynnin toimijoiden roolit ovat vaihdelleet tarkasteluajankohtana oikeudenkäyntilaitoksenuudistusehdotuksissa ja miten akkusatorisuuden vaatimukset ovat niihin vaikuttaneet. Akkusatorinen periaate on vahvasti sidoksissa muihin moderneihin prosessiperiaatteisiin, kuten suullisuuteen, julkisuuteen sekä välittömään ja keskitettyyn menettelyyn. Lisäksi se vaatii toteutuakseen toimivan syyttäjälaitoksen, esitutkinnan, asianajolaitoksen sekä juristikunnan. Tutkielmassa on pyritty luomaan laaja viitekehys akkusatorisuuden vaatimuksille käsittelemällä modernia rikosoikeudenkäyntiä määritteleviä periaatteita sekä syyttäjistön, esitutkinnan, asianajolaitoksen ja juristikunnan kehitystä tarkasteluajankohtana.
  • Rönkä, Ella (Helsingfors universitet, )
    Tutkielmassa arvioidaan alaikäisiin kohdistettujen Internetin yhteisöpalveluiden ja pelisovellusten markkinoinnin sallittavuutta niin kuluttajansuojan, lasten vajaavaltaisuuden kuin henkilötietojen suojan näkökulmasta. Tutkielma on erityisesti kirjoitettu yhteisöpalveluita ja pelisovelluksia silmällä pitäen, mutta sinällään muunlaista Internet-sisältöä ei ole suljettu pois. Yhteisöpalveluista ja pelisovelluksista käytetään yhteisnimitystä Internet-palvelu. Suomessa on vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen jälkeen on vakiintunut tulkinta, jonka mukaan kaupallinen viestintä markkinointi mukaan lukien kuuluu sananvapauden soveltamisalaan. Koska markkinointi kuuluu perusoikeutena turvatun sananvapaussäännöksen soveltamisalaan, on markkinoinnin rajoituksia arvioitaessa huomioitava perusoikeuksien yleiset rajoitusperusteet. Hyväksyttävien rajoitusperusteiden osalta tutkielman aiheen kannalta merkityksellisem- mät ovat kuluttajansuoja sekä yksityiselämän suojaan kuuluva henkilötietojen suoja. Suomessa alle 18-vuotiaat ovat alaikäisiä ja vajaavaltaisia. Alaikäiset eivät ole samanlaisia sopijakumppaneita kuin täysi-ikäiset. Alaikäisten tekemien sopimusten ja muiden oikeustoimien tulee olla tavanomaisia ja vähämerkityksellisiä. Vakiintuneen tulkinnan mukaan alaikäisiin kohdistuvaa markkinointia arvioidaan muuta markkinointia tiukemmin. Lisäksi myös alaikäisten henkilötietojen käsittelyssä on huomioitava vajaavaltaisuus. Kuluttajansuojalain markkinointia koskeva 2 luku uudistettiin vuonna 2008, kun pantiin täytäntöön Euroopan unionin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi. Suomen kuluttajansuojalaki sisältää hyvän tavan vastaisen ja sopimattoman markkinoinnin kiellon. Hyvän tavan vastaisen ja sopimattoman markkinoinnin kieltävän kuluttajansuojalain yleislausekkeen lisäksi on syytä huomata kuluttajansuojalain erityissäännökset, jotka koskevat markkinoinnin tunnistettavuutta, markkinointiarpajaisia ja kilpailuja sekä yhdistettyjä tarjouksia ja kylkiäistarjouksia. Markkinoinnissa käytettyjen ilmaisujen osalta tulee huomioida EU-direktiivin musta lista. Oikeuskäytännön ja viranomaisen tulkintakäytännön perusteella juuri kyseisiä markkinoinnin muotoja arvostellaan tiukemmin, kun kyseessä ovat alaikäiset. Alaikäisen vajaavaltaisuuden näkökulmasta on arvioitava myös ostoja, jotka alaikäinen tekee Internet-palvelussa. Sähköinen suoramarkkinointi, kerro kaverille –markkinointi, paikkatietoihin perustuva markkinointi sekä profilointi ovat hyvin tyypillisiä markkinoinnin muotoja Internet-palveluille. Keskeistä on se, voiko alaikäinen antaa suostumuksen henkilötietojen käsittelyyn, jota nämä markkinointikeinot edellyttävät. Suomen henkilötietolaissa ei ole määritelty alaikäisen itsemääräämisoikeuden alaikärajaa henkilötietojen käsittelyssä. Myöskään EU-direktiivissä 95/46/EY ei ole erityisiä säännöksiä suostumuksen saamisesta henkilöiltä, joilla ei ole täyttä oikeustoimikelpoisuutta. Ehdotuksessa Euroopan unionin yleiseksi tietosuoja-asetukseksi kiellettäisiin henkilötietojen käsittely alle 13-vuotiailta ilman huoltajan suostumusta. Suomessa tärkein markkinointia valvova viranomainen on kuluttaja-asiamies. Lainvastaista markkinointia voidaan käsitellä markkinaoikeudessa. Markkinaoikeuden päätöksistä valitetaan korkeimpaan oikeuteen. Mainonnan eettinen neuvosto on tärkein markkinointia valvova itsesääntelyelin. Tietosuojavaltuutettu valvoo henkilötietojen käsittelyä.
  • Baek, Seungyoon (Helsingfors universitet, 2015)
    Afer World War ?, many international human rights treaties have been ratified. Although an expectation that international human rights law makes world better to protect human rights, there are still vast human rights violations in various countries. From the gap between expectation to international human rights law and reality of human rights violations, the purpose of this thesis is to point out the problem of international human rights law and not only to point out the problem but also to suggest a coherent and logical explanation. To achieve the goal, this thesis investigates three questions: what is the better way to understand international law?, why do states comply with international law?, and what is the problem of international human rights law?. The first, this paper argues and represents that law and economics approach can be the better way to understand international law and can be a useful methodology to research international law. Despite of some concerns from misunderstanding of law and economics approach, law and economics can give insights to study international law, using economic theories such as price theory, transaction cost economics, game theory. The second, this paper shows the reason why states comply with international law. Although there are previous studies that explain compliance with international law, the studies have limitations to suggest a coherent and logical explain. By law and economics analysis, the key for states’ compliance is the three Rs of compliance: reciprocity, retaliation, and reputation. The three Rs makes and raises cost for states’ non-compliance with international law. Therefore, through the three Rs, international law can work as self-enforcing mechanism and can induce states to comply with international law. The third, this paper point out problems of international human rights. This paper argues that international human rights law has different character or concept compared with other international laws such as WTO law and law of war. International human rights law is not based on reciprocal character as contract model but based on moral foundation that makes consent between states as declarations of existing moral norms. Because this different character, the three Rs as the key for compliance cannot work well. Only reputation little works. Moreover, there are no strong enforcement mechanisms in international human rights regimes. Although there are some enforcement mechanisms in international human rights system, they have limitations to induce states to comply with international human rights law and do not impose costs for states’ non-compliance. In conclusion, from law and economics approach, international human rights law as self-enforcing mechanism cannot satisfy the conditions for compliance of international law: reciprocity, retaliation, and reputation. Moreover, there are not strong and effective enforcement mechanisms to assure compliance in international human rights treaties. Therefore, current international human rights law cannot fully induce and facilitate states to comply with international human rights obligations.
  • Porthén, Hanna-Maria (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin vähentyneesti / alentuneesti syyntakeisia rikoksentekijöitä on kohdeltu eri aikoina erityisesti Suomen rikosoikeudellisessa järjestelmässä. Keskeisin tutkimuskysymys on, millä tavoin kyseiset syyntakeisuussäännökset ovat syntyneet Suomen rikoslakiin 1800-luvun lopulla ja millä tavoin säännökset ovat muuttuneet / pysyneet muuttumattomina 1900- ja 2000-luvuilla rikoslaissa. Tutkimuksessa pyritään lisäksi selvittämään vähentyneesti / alentuneesti syyntakeisia koskevaa soveltamiskäytäntöä ja sen muutoksia / muuttumattomuutta samana ajanjaksona. Näitä teemoja koskee keskeisesti mielentilatutkimus, johon liittyvää lainsäädäntöä ja soveltamiskäytäntöä tarkastellaan yksityiskohtaisesti. Yhteisenä tutkimuskysymyksenä edellä mainituille teemoille on, että tutkimuksessa pyritään löytämään syitä näihin muutoksiin / muuttumattomuuksiin. Vastauksia etsitään ennen kaikkea yhteiskunnassa tapahtuneista rakenteellisista, taloudellisista ja poliittisista muutoksista. Varsinaisten tutkimuskysymysten hahmottamiseksi tutkimuksessa perehdytään joiltain osin vähentyneesti syyntakeisten rikoksentekijöiden rankaisemisen historiaan Antiikin Kreikasta valistukseen. Tämän lisäksi luodaan katsaus rikosoikeudellisten vastuuoppien, rangaistusteoreettisen ajattelun sekä kriminaalipoliittisten muutosten päälinjoihin 1700-luvulta 2000-luvulle. Tarkoituksena on pitkällä aikavälillä tarkastella edellä mainittuihin tutkimuskysymyksiin liittyvä muutosta oikeushistoriallisin metodein. Näiden metodien avulla pyritään selvittämään, miten oikeus on muuttunut, mutta ennen kaikkea vastaamaan kysymykseen miksi oikeus on muuttunut tai pysynyt muuttumattomana. Tarkoitus on seikkaperäisesti käydä läpi vähentyneen syyntakeisuus kategorian syntyyn liittyvää primääriaineistoa kuten valtiopäivä- ja lainvalmisteluaineistoa ennen kaikkea sen selvittämiseksi kuka sanoi ja mitä sanoi lainsäätämisprosessien yhteydessä. Selityksiä pohdittaessa otetaan myös kantaa siihen, ovatko jotkin selitysperusteet ainoastaan tai osittain justifioivia eli niihin vedotaan halutun muutoksen aikaansaamiseksi todellisten syiden ollessa jotain muuta. Tutkimuksessa pyritään noudattamaan totaalihistorian mukaista kokonaisvaltaista tutkimusotetta. Tutkimuksessa käy selväksi, että muutokset pelkästään ideologioissa tekijöissä eivät riitä käytännön vaihtumiseen, vaan muutokset vaativat tuekseen rakenteellisia tekijöitä. Esimerkkinä tästä voidaan mainita valistusajan rikosoikeudellisen ajattelun syntyminen, jonka taustalla voidaan ideologisten, rikosoikeuden käytön humanisoimiseen tähtäävien muutosten lisäksi nähdä nousevan porvariston yhteiskunnallisen aseman vakiinnuttaminen ”ylhäältä päin” eli valtion taholta tulevien uhkien torjumiseksi. Vähentyneesti syyntakeisten kategorian ottaminen vuoden 1889 rikoslakiin oli pitkän lainsäädäntöprosessin tulos. Argumentteja kategoriaa vastaan ja sen puolesta on esitetty runsaasti. Oikeuskäytännössä on kuitenkin jo pitkään ennen lakiin tullutta säännöstä lievennetty rangaistusta esimerkiksi rikoksentekijän syvän masennustilan tai muiden lieventävien asianhaarojen vuoksi. Tästä rangaistusten harkinnanvaraisesta lieventämisestä on puhuttu poena extraordinario- ja leuteraatio-instituutioina. Tutkimuksen perusteella rikosoikeuden yleisten oppien uudistuksen yhteydessä annetuilla oikeusoppineiden lausunnoilla on ollut suuri merkitys alentunutta syyntakeisuutta koskevan säännöksen muotoiluun ja sisältöön. Kategorian olemassa oloa on kritisoitu lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin on koettu, että vähentyneen / alentuneen syyntakeisuuden määrittäminen on vaikeaa. Toiseksi eriäviä kannanottoja on esitetty siitä, miten vähentynyt / alentunut syyntakeisuus tulisi ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa. Kategoria on kuitenkin melko laajalti katsottu tarpeelliseksi ja tämän voidaan katsoa olevan yhteydessä yleiseen oikeustajuun ja syyllisyyskysymyksiin.
  • Houtsonen, Anita (Helsingfors universitet, )
    Alkiodiagnostiikka on geeniteknologian mahdollistama menetelmä, jossa alkiosta voidaan tutkia vakavia perinnöllisiä sairauksia tai kromosomien muutoksia. Tämä tapahtuu ennen alkion istuttamista naisen kohtuun, joten tekniikka vähentää fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavia raskauden keskeytyksiä. Tutkimusalueeni liittyy siihen problematiikkaan, minkälaisten sairauksien osalta alkion valintaa on mahdollista suorittaa. Mitä tarkoitetaan laissa olevalla vakavalla sairaudella? Tutkimuksessa apunani on lainopillinen metodi, jossa tutkimusmenetelmänä on voimassa olevien oikeussääntöjen tulkinta ja systematisointi. Tutkimuskysymysten selvittämisessä ja tulkintojen esittämisessä käytän apuna niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia sekä lakien esitöitä. Lisäksi selvitän alkiodiagnostiikan indikaatioiden arviointia käytännössä haastattelemalla HUSLAB:n kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäriä. Lain tarkoituksen selvittäminen on mielenkiintoista myös vuodenvaihteessa voimaan astuvan potilasdirektiivin kannalta. Tätä varten suomalaisen terveydenhuollon palveluvalikoima on määriteltävä. Tutkielmassani on piirteitä poikkitieteellisestä tutkimuksesta, sillä aiheen tarkastelussa ei voi välttyä oikeustieteen ulkopuolella tapahtuvasta tutkimuksesta. Geenitekniikan uusia sovelluksia ei nähdä vain mahdollisuuksina vaan niihin liitetään myös uhkakuvia. Alkiodiagnostiikan vastustajat puhuvat eugeniikasta eli rodun jalostuksesta sekä uusista syrjinnän muodoista. Diagnostiikka saatetaan nähdä loukkauksena esimerkiksi olemmassa olevia vammaisia kohtaan. Keskeinen vasta-argumentti on myös huoli ihmisarvon vaarantumisesta. Ihmisarvo liitettiin perinteisesti jo syntyneisiin ihmisiin ja heidän itsemääräämisoikeutensa turvaamiseen. Modernissa bioteknologiassa käsite on kuitenkin saanut uudenlaisen merkityksen, sillä uusien sovelluksien pelätään loukkaavan ihmislajin arvokkuutta ja identiteettiä. Alkiodiagnostiikka on sallittua hedelmöityshoitolain mukaan, jos sillä voidaan estää tutkitun vakavan sairauden periytyminen. Myös tulevan lapsen sukupuolen määräytymiseen saadaan vaikuttaa, jos hedelmöityshoidossa käytetään parin omia sukusoluja ja näistä syntyvällä toista sukupuolta olevalla lapsella olisi huomattava vaara saada vakava sairaus. Tutkimuskysymykseni nousevat lain tekstin monimerkityksellisyydestä ja epäselvyydestä. Tutkielmassa tavoitteena on julkituoda alkiodiagnostiikkaan kohdistuva viranomaiskäytäntö sekä -ohjeistus. Lisäksi tavoitteena on löytää tasapaino vanhempien lisääntymisvapauden sekä ihmisarvon vaarantumisen välillä. Tutkimustehtävänä on myös kriittisesti arvioida nykyistä lainsäädäntötilaa ja esittää perusteltuja de lege ferenda -kannanottoja kudoksiltaan sopivan alkion valitsemiseksi aiemman sisaruksen pelastamiseksi hengenvaaralliselta sairaudelta. Tuon esiin myös ehdotuksen uudeksi lainkohdaksi, jotta alkion valinta aiemman sisaruksen pelastamiseksi olisi sallittua. Vertailukohteena tuon esiin Iso-Britannian sääntelyä ja käytäntöä, jossa keskeisenä ohjeistavana ja valvovana virastona toimii Human fertilisation & embryology authority. Keskeisenä tutkimustuloksena oli sen havaitseminen, että alkiodiagnostiikan edellytysten olemassaoloon vaikuttaa hyvin moni asia. Sairauden vakavuuden arviointiin vaikuttavat taudin oireet ja hoidettavuus, mutta keskeisessä asemassa ovat myös perheiden yksilölliset tilanteet. Täten näkisin, vaikka yhtenä tutkimustuloksena oli keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston tarpeen havaitseminen, että lisäksi potilaskohtanen arviointi tulee säilyttää osana käytäntöä pohdittaessa alkiodiagnostiikan edellytyksiä. Perinnöllisyysneuvonnalla on tässä keskeinen rooli. Keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston etuna näen lisäksi sen, että se mahdollistaisi myös uusia alkiodiagnostiikan sovelluskohteita, kuten kudosyhteensopivan alkion valinnan aiemman sisaruksen pelastamiseksi.
  • Tamminen, Annu (Helsingin yliopisto, 2016)
    Joukkueurheilussa ammattiurheilijat ovat työsuhteessa edustamiinsa urheiluseuroihin, jotka hallinnoivat pelaajien edustusoikeuksia. Pelaaja voi osallistua ainoastaan sen seuran virallisiin otteluihin, jolle pelaajan edustusoikeus on rekisteröity. Ongelmia voi aiheutua, jos pelaaja purkaa määräaikaisen pelaajasopimuksensa kesken sopimuskauden ja haluaa siirtyä toiseen seuraan pelaamaan. Jalkapallossa ja jääkiekossa lajiliittojen määrittämien kilpailumääräysten mukaan pelaajan vanhan seuran ei tarvitse automaattisesti luovuttaa pelaajan edustusoikeutta uudelle seuralle, jos pelaaja purkaa pelaajasopimuksen yksipuolisesti. Lisäksi on tyypillistä, että pelaajan vanha seura vaatii korvauksia, jotta se suostuu luovuttamaan sopimuksen purkaneen pelaajan edustusoikeuden uudelle seuralle. Tutkielmassa tarkastellaan erilaisia oikeudellisia keinoja, joita ammattiurheilijalla voi olla käytettävissään, jos pelaajan vanha seura ei suostu luovuttamaan pelaajan edustusoikeutta uudelle seuralle eikä myöskään lajiliitto myönnä oikeutta pelaajasiirtoon. Tutkielmassa perehdytään Suomessa tehtäviin pelaajasiirtoihin tilanteissa, joissa ammattipelaaja on purkanut pelaajasopimuksen ja vaatii edustusoikeuden siirtoa. Tutkielmassa käsitellään kansallisen lainsäädännön soveltumista pelaajasiirtoriitaan sekä kansallisia instansseja, jotka käsittelevät pelaajasiirtoasioita. Tutkielmassa käytettävä lähdeaineisto koostuu pääasiassa jalkapallon ja jääkiekon kansallisten lajiliittojen kilpailumääräyksistä, oikeuskirjallisuudesta sekä oikeuskäytännöstä ja urheilun oikeusturvalautakunnan ratkaisuista. Tutkielmassa havaittiin, että pelaajalla on oltava oikeus edustusoikeuden siirtoon ilman korvauksia, jos pelaajalla on ollut työsopimuslain mukainen peruste purkaa sopimus. Pelaaja voisi mahdollisesti väittää pelaajasiirtosääntelyn muodostavan jopa PL 18 §:n mukaisen elinkeinovapauden rajoituksen, eikä pelaajasiirtosääntely välttämättä täytä perusoikeuden rajoitukselta vaadittuja rajoitusedellytyksiä. Ammattiurheilija voi myös yrittää vaatia sovittelua OikTL 36 §:n nojalla, joka soveltuu erityisesti korvausten sovitteluun. Myös pelaajasiirtopäätösten tai –sääntelyn sovittelu saattaa olla mahdollista. Pelaajasiirtosääntelyyn viitataan pelaajasopimuksissa, mutta sääntelyn on laatinut lajiliitto. Yksi ongelma onkin, onko esimerkiksi pelaajan ja lajiliiton välillä sellainen oikeussuhde, jonka perusteella pelaaja voi kohdistaa muun muassa sovitteluvaatimuksia myös lajiliittoa kohtaan? Tutkielman perusteella pelaajalla voi olla oikeus saada oikeusturvaa, vaikka selkeä oikeussuhde puuttuisi, ja näin on todettu myös KKO 1998:122 –ratkaisussa. Pelaajasiirtoriita voidaan käsitellä lajiliittojen valituselinten lisäksi urheilun oikeusturvalautakunnassa, välimiesmenettelyssä tai yleisessä tuomioistuimessa. Tutkielman perusteella voidaan todeta, että oikeudellisin keinoin on haastavaa velvoittaa vanha seura tai lajiliitto luovuttamaan pelaajan edustusoikeus uudelle seuralle. Pelaaja voi myös yrittää hakea yleiseltä tuomioistuimelta turvaamistointa, jolla velvoitettaisiin seura tai lajiliitto luovuttamaan edustusoikeus. Tutkielmassa pohditaan myös mahdollisuutta ottaa työsopimuslain mukainen kilpailukieltosopimus osaksi pelaajasopimusta. Kilpailukieltosopimus, tai jokin muu sääntömuutos, voisi selkeyttää pelaajasiirtosääntelyä sekä tehdä sääntelyn soveltamiskäytännöstä helpommin ennakoitavaa. Joka tapauksessa seurojen oikeus hallinnoida pelaajien edustusoikeuksia on liian vahva, ja pelaajasiirrosta sekä sopimuksen purkamisesta vaadittavien korvausten tulisi perustua vanhalle seuralle aiheutuneen vahingon todelliseen määrään.
  • Salo, Salla (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman kohteena on kalankasvatustoiminnan ympäristöoikeudellinen sääntely ja ympäristölupakäytäntö arviointi-, vaikutus- ja ohjauskeinotutkimuksen keinoin. Tutkimuksessa esitellään kalankasvatukseen ja sen luvitukseen vaikuttava lainsäädäntö, sillä kerätystä tutkimusaineistosta ei voida tehdä päätelmiä tutustumatta alan lainsäädäntöön. Tarkastelun keskiössä on ympäristönsuojelulaki (86/2000). Muu kalankasvatusta koskeva lainsäädäntö on esitelty lyhyesti. Työn tavoitteena on kerätyn lupamateriaalin pohjalta tehdä kattavasti päätelmiä, mihin lupapäätökset todellisuudessa perustuvat ja millä tavalla lupakäytäntö on ajan myötä muuttunut. Koska tutkimuksessa perehdytään ympäristönsuojelulain mukaiseen luvanvaraisuuden tarkasteluun, vesilain (587/2011) mukaisten lupien käsittely on jätetty pintapuoliseksi. Tutkimus kohdistuu merellä sijaitsevien verkkoallaslaitosten ympäristölupiin. Tutkielmassa pyritään pääpiirteissään selostamaan ympäristölupapäätökset sekä niiden perustelut. Tutkimuksessa hyödynnetään aiemmin kerättyä ja tilastoitua tietoa Suomessa vuosina 2008–2013 käsitellyistä verkkoallaskasvatusta koskevista ympäristölupahakemuksista. Työssä eritellään myönnettyihin ravinnekuormitusmääriin eli käytännössä tuotantomääriin johtaneita syitä kerättyä materiaalia hyödyntäen ja etsitään yhtäläisyyksiä lupapäätösten perusteluiden välillä. Lisäksi myönnettyjen ja hylättyjen päätösten avulla arvioidaan, onko lainsäädännössä ja ohjeistuksen noudattamisessa luvanhakijan näkökulmasta ongelmallista tulkinnanvaraisuutta. Tutkielmassa selvitetään myös, onko lupakäytännön ja sen mahdollisten muutosten valossa seikkoja, jotka vaatisivat lainsäädännön kehittämistä. Tutkimuksessa käsitellään pintapuolisesti ympäristölupajärjestelmän kuormittavuutta sekä viranomaisen että luvanhakijan näkökulmasta. Tutkielma koostuu johdanto- ja johtopäätösluvun lisäksi kolmesta varsinaisesta pääluvusta. Työ etenee siten, että toisessa luvussa käsitellään ympäristöoikeutta ja sen oikeuslähteitä. Luvussa pyritään tuomaan esille soft law’n merkityksellisyys ja ongelmallisuus ympäristöoikeudellisessa päätöksenteossa ja erityisesti ympäristölupamenettelyssä. Kolmannessa luvussa selvitetään ympäristölupaprosessin oikeudellinen sääntely ja periaatteet. Luvussa pureudutaan myös kalankasvatuksen ympäristölupien ominaispiirteisiin ja toiminnan lupakynnyksen määrittämiseen. Luvussa esitellään pääpiirteittään myös kalankasvatusta käsittelevä lainsäädäntö ja ympäristölupia edeltänyt lupasääntely. Neljännessä luvussa käsitellään varsinainen kerätty aineisto. Viimeisessä johtopäätösluvussa esitellään tiivistetysti lopputulokset.
  • Päivinen, Kaisa (University of Helsinki, 2015)
    Kansainvälisessä sopimustoiminnassa sopimukset kirjoitetaan englanniksi, mutta myös suomalaisten osapuolten välisissä sopimuksissa englannin kielen merkitys on kasvanut. Osittain sopimuksia laaditaan noudattamalla sopimukseen sovellettavan lain sopimustekniikkaa ja -perinteitä, jolloin vain kieli on muutettu englanniksi. Kuitenkin sopimuskäytännössä on yhä yleisempää, että sopimukset paitsi tehdään englannin kielellä, ne myös laaditaan angloamerikkalaisten sopimusmallien mukaisesti. Huomiota ei välttämättä kuitenkaan kiinnitetä angloamerikkalaisiin käsitteisiin ja rakenteisiin sekä siihen, miten ne toimivat yhdessä sopimukseen sovellettavan lain kanssa. Tutkielmassa perehdytään angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan liikesopimuksissa, joihin sovelletaan Suomen lakia. Tutkielmassa tarkastellaan, millaiset seikat vaikuttavat angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkintaan Suomessa, ja onko löydettävissä tekijöitä, joiden perusteella angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa merkitystä ehtoja tulkittaessa. Pelkästään se, että ehdot ovat peräisin toisesta oikeusjärjestelmästä, ei toki tee ehtojen käytöstä ongelmallista. On kuitenkin ehtoja, joiden merkitys voi olla yhteensopimaton Suomen oikeuden kanssa, tai joiden merkitys on epäselvä. Tutkielmassa keskitytään erityisesti niin sanottujen best efforts -lausekkeiden sekä integraatioehdon tulkintaan. Kuluttajasopimukset on rajattu tutkielman ulkopuolelle. Tutkielma on lainopillinen, mutta siinä hyödynnetään modernin lainopin mukaisesti argumentoinnin tukena kotimaisen oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden lisäksi myös ulkomaista aineistoa. Suomessa sopimusten tulkinnassa lähtökohtana on osapuolten tarkoitus. Vakioehtojen tulkinta on objektiivisempaa. Angloamerikkalaisten sopimusehtojen tulkinnassa on arvioitava ensinnäkin käytetyn kielen merkitystä. Jos englantia käytetään vain käytännön syistä työkielenä kansallisten osapuolten välillä, kieli ei saane merkitystä tulkinnassa. On kuitenkin useita liiketoiminnan aloja, joilla esimerkiksi vakiosopimukset ovat englanninkielisiä ja ne laaditaan angloamerikkalaisen oikeuden mukaisesti. Tällöin kyseisen taustaoikeuden huomioimatta jättäminen voisi johtaa epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Suomenkielisissä sopimuksissa yhteys angloamerikkalaiseen oikeuteen on lähtökohtaisesti heikompi, mutta tällöinkin on tilanteita, joissa se voi saada merkitystä. Angloamerikkalaiselle oikeudelle voidaan antaa painoarvoa erityisesti, jos kotimaista oikeuskäytäntöä ehdon tulkinnasta ei ole, ja ulkomainen tulkintakäsitys ehdon merkityksestä on suhteellisen vakiintunut. Esimerkiksi best efforts -lausekkeita tulkittaessa angloamerikkalaisen oikeuskäytännön arvo tulkinnassa on kuitenkin kyseenalainen, koska yhdenmukaista oikeuskäytäntöä lausekkeen tulkinnasta ei ole. Tällöin kansainvälisistä sopimusoikeudellisista periaatekokoelmista voi olla tulkinta-apua. Periaatekokoelmien taustalla on laaja valmistelutyö, ja niiden on katsottu heijastavan kattavasti kansainvälistä oikeuskäytäntöä. Niiden painoarvo voi siten olla yksittäisten maiden oikeutta merkittävämpi. Toimialan kauppatavalla sekä osapuolten kansallisuudella on myös oma merkityksensä arvioitaessa angloamerikkalaisille sopimusehdoille annettavaa sisältöä. Best efforts -lausekkeella voidaan sopia täsmällisen tulosvelvoitteen sijaan huolellisuutta korostavasta toimintavelvoitteesta. Perinteisesti on tulkittu, että huolellisuusvelvoitteen täyttääkseen siihen velvoittautuneen osapuolen on tehtävä kaikkensa, vaikka se saattaisi johtaa osapuolen kannalta haitallisiin seurauksiin. Sittemmin tulkinta on monipuolistunut. Suomessa on esitetty erilaisia tulkintavaihtoehtoja lausekkeelle. On esimerkiksi esitetty, että lausekkeella ei välttämättä olisi itsenäistä merkitystä sopimusoikeudellisen lojaliteettiperiaatteen vuoksi. Voidaan kuitenkin katsoa, että Suomessakin lauseke korottaa huolellisuuden tasoa tavalliseen huolellisuusvelvollisuuteen nähden. Integraatioehdolla pyritään vaikuttamaan sopimuksen ehtoihin rajaamalla kirjallisen sopimuksen ulkopuolelle kaikki aiemmin suullisesti tai kirjallisesti sovitut seikat, sekä rajoittamaan sopimuksen tulkinnassa huomioitavaa aineistoa. Suomessa integraatioehdon voidaan katsoa vahvistavan kirjallisen sopimusasiakirjan painoarvoa. Vakioehtoluonteisella integraatioehdolla ei voida kuitenkaan sulkea sopimuksen ulkopuolelle esimerkiksi osapuolten välistä käytäntöä tai kauppatapaa. Jos nämä halutaan rajata pois, tästä tulee olla ehdossa erillinen maininta. Ehdon sanamuotoon onkin kiinnitettävä erityistä huomiota. Suomessa sopimuksen tulkinnan lähtökohtana on huomioida laajasti erilaista tulkinta-aineistoa. Onkin todennäköistä, että integraatioehdolla ei Suomessa voida täysin sulkea pois ulkopuolista materiaalia sopimuksen tulkinnasta. Tätä näkemystä tukevat myös kansainvälisten periaatekokoelmien kannanotot. Kaiken kaikkiaan angloamerikkalaisia sopimusehtoja käytetään valmiiden mallipohjien vuoksi usein liian kritiikittömästi. Sopimus voi sisältää suomalaisesta näkökulmasta jokseenkin turhia ehtoja, mutta ennen kaikkea myös epäselviä lausekkeita, joiden vaikutuksia ei riittävästi tunneta.
  • Savelius, Anni-Kaarina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkielmassa tarkastellaan, millä perusteella ja minkälaisissa erilaisissa tilanteissa vahingonkärsijälle suoritettava korvaus voi ankaran vahingonkorvausvastuun ja toisaalta lakisääteisten vakuutusten tilanteissa muodostua täyttä korvausta pienemmäksi. Korvauksen rajoittumista tarkastellaan ankaran vahingonkorvausvastuun osalta sekä lakisääteisiin vakuutuksiin perustuvien korvausjärjestelmien osalta potilasvahinkolain, liikennevakuutuslain sekä tapaturmavakuutuslain sääntelemissä tilanteissa. Tutkielmassa näkökulma on erityisesti vahingonkärsijän. Vahingonkorvausoikeudessa tarkastelunäkökulma on perinteisemmin ollut vahingonaiheuttajan, eli on keskitytty tarkastelemaan muun muassa sitä, minkälaisissa tilanteissa vahingonkorvausvastuuseen on mahdollista joutua. Ankaran vastuun tavoitteena on kuitenkin ennen muuta vahingonkärsijän suojeleminen. Tästä syystä ankaraan vastuuseen joutumisen saatetaankin usein ajatella merkitsevän sitä, että vahingonkärsijän asema muodostuu tällöin automaattisesti paremmaksi kuin esimerkiksi tavallisen tuottamusperusteisen vastuun tilanteissa. Näin ei kuitenkaan välttämättä tapahdu. Ankara vastuu ei ole yhtenäinen ilmiö, joka aktualisoituisi aina samalla tavoin, vaan se pitää sisällään hyvin monenlaisia tilanteita, joilla on ainoastaan tiettyjä yhteisiä tekijöitä. Ankaran vastuun tilanteissa vastuun tosiasiallinen ankaruus voi tapauskohtaisesti vaihdella merkittävästikin Tästä syystä myös vahingonkärsijälle suoritettavan korvauksen määräytymisessä voi esiintyä tapauskohtaisesti suurta vaihtelua. Tutkielmassa tarkastellun perusteella vahingonkärsijälle suoritettava vahingonkorvaus voi muodostua täyttä korvausta alemmaksi seuraavin perustein: lain soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, ylivoimaiset tapahtumat, vahingonkärsijän oma myötävaikutus, vahingonkorvaukselle asetetut ylä- ja alarajat, vahingonkorvauksen kohtuusperusteinen sovittelu. Lakisääteisiin vakuutuksiin perustuvissa korvausjärjestelmissä perusteita ovat tutkielmassa tarkastellun perusteella soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, vakuutuskorvauksille asetetut ylä- ja alarajat, sekä vahingonkärsijän oma myötävaikutus. Tutkielman perusteella kaikkein merkittävin ryhmä näistä ovat lakien soveltamisalaan liittyvät rajoitukset ja erityiset vahinkomääritelmät, joiden vahingonkärsijän korvaus voi määräytyä vain osittain ankaran vastuun perusteella. Lisäksi tietyt vahinkolajit voivat jäädä kokonaan lain soveltamisalan ulkopuolelle. Ankaran vahingonkorvausvastuun tilanteessa sekä potilasvahinkolain, liikennevakuutuslain ja tapaturmavakuuslain sääntelemissä tilanteissa vahingonkärsijällä on usein mahdollisuus vaatia korvausta lisäksi muun muassa vahingonkorvauslain nojalla siltä osin kuin vahinko ei ole korvattavissa tietyn erityislain nojalla. Lainsäätäjä on ajatellut tämän mahdollisuuden turvaavan vahingonkärsijän asemaa, sillä vahingonkärsijän ei näin tarvitse tyytyä siihen, että hän ei saa korvausta ankaran vastuun nojalla. Käytännössä ongelmaksi voi tällöin muodostua kuitenkin se, että vahingonkorvauslain nojalla korvauksen saaminen edellyttää vahingon ja syy-yhteyden lisäksi vahingonaiheuttajan tuottamuksen toteen näyttämistä, mikä voi tietyissä ankaran vastuun tilanteissa olla lähes mahdotonta. Vahingonkorvauksen saamisen edellytykset muodostuvat näin osittain tiukemmiksi kuin ankaraa vastuuta sääntelevän erityislain puitteissa, ja (täyden) korvauksen saaminen voi joissakin tapauksissa muodostua vaikeaksi. Vahingonkärsijän korvaussuojaa on tutkielmassa tarkasteltujen lakein osalta vuosien kuluessa parannettu, ja myös meneillään olevissa lainuudistuksissa tärkeimpien tavoitteiden joukossa on juuri vahingonkärsijän aseman parantaminen edelleen. Tilannetta voidaan vahingonkärsijän näkökulmasta pitää jo verrattain tyydyttävänä, sillä muun muassa henkilövahingoista suoritettavien korvausten alentamista yllä mainituin perustein on rajoitettu merkittävästi. Yksittäisen vahingonkärsijän kannalta voi kuitenkin edelleen syntyä tilanteita, joissa korvaussuoja jää puutteelliseksi.
  • Niemitalo, Tomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    I avhandlingen behandlas anonym bevisning och de problem som anonymiteten kan orsaka med beaktande av svarandes rättigheter och rättskydd. Finland har nyligen blivit ett av de länder som tillåter vittnen att uppträda anonymt i en straffprocess, under vissa förutsättningar. Därför finns det skäl att närmare undersöka och redogöra för problematiken beträffande anonyma vittnen. Detta har jag gjort genom att analysera lagstiftningen, förarbeten samt Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis angående anonym bevisning. Det att vittnen utsätts för hot och påtryckningar är inte ett okänt fenomen i Finland, därför finns ett behov av att skydda dessa vittnen. Anonym bevisning medför dock främmande drag till det finska rättssystemet, som i sin tur leder till att man är tvungen att avvika från grundläggande principer och rättigheter i straffprocessen. En av svarandes grundläggande rättighet i straffprocessen är att utsätta vittnens trovärdighet för bedömning genom förhör eller motförhör. Anonym bevisning skulle innebära en begränsning för att effektivt kunna utöva denna rätt. Svarande skulle även sakna möjlighet att motsätta sig anonymiteten. Svarandes intressen vid ansökan om anonymitet skulle övervakas av ett offentligt ombud, som i sin tur skulle ha väldigt begränsad möjlighet att effektivt kunna motsätta sig beviljandet av anonymitet. Samtidigt har också svarandes sekundära åtalsrätt begränsats beträffande brott som det anonyma vittnet misstänkts ha begått. De problem och begränsningar som anonymiteten medför har man försökt kompensera genom att domstolen fäster extra uppmärksamhet vid bedömningen av det anonyma vittnets trovärdighet samt genom att begränsa bevisvärdet av anonym bevisning. Dessa kompensationsformer kan dock inte i tillräcklig grad kompensera svarande för de rättskyddsproblem som anonymiteten medför. Slutsatsen är att anonymiteten medför flera sådana element som kan vara besvärliga med tanke på svarandes rättigheter. I sista hand är det dock upp till Europeiska människorättsdomstolen att avgöra huruvida rättegången varit rättvis. Lagstiftaren verkar ha gått in för att skydda vittnen på bekostnad av svarandes rättigheter och rättskydd. Detta är en oroväckande utveckling som kan leda till att förtroendet för det finska rättsystemet och straffprocessen äventyras.
  • Huopaniemi, Anne-Maria (Helsingfors universitet, )
    Anonym bortgivning av barn är ett fenomen som etablerat sig i många europeiska länder. Med anonym bortgivning av barn menas ett förfarande där en förälder, oftast modern, kan ge bort sitt barn utan att uppge sin identitet under förfarandet. Anonym födsel, det vill säga ett förfarande där en kvinna kan anonymt föda sitt barn på sjukhuset och lämna barnet där, är den ena huvudvarianten av de i avhandlingen behandlade möjligheterna till anonym bortgivning av barn. Den andra är lämnandet av ett barn i en så kallad ”babylucka”, med andra ord ett uppvärmt utrymme där en baby kan lämnas utan att identiteten av den som lämnar babyn kommer fram. Motiveringen för dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn sägs framför allt vara att skydda barn från utsättande och barnadråp. I avhandlingen behandlas rättsliga problem gällande dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn ur ett rättsjämförande perspektiv. I avhandlingen behandlas möjligheterna till anonym bortgivning av barn i Tyskland, Frankrike, Luxemburg och Italien. Även rättsläget i Spanien, där anonym födsel varit tidigare möjligt men senare slopats, samt Finland, där anonym bortgivning av barn är ett okänt fenomen, behandlas i jämförelsen. Utgångspunkten för avhandlingen är rättsläget i Tyskland, där möjligheter till anonym bortgivning av barn funnits sedan 1999. Fastän utbudet av möjligheter till anonym bortgivning av barn har ökat stadigt finns ingen lagstiftning om dessa möjligheter till anonym bortgivning av barn. Anonym bortgivning av barn är på många sätt oförenlig med tysk rätt och bryter mot stadganden i gällande tysk rätt. Det mest uppenbara problemet med anonym bortgivning av barn är att barnet inte har möjlighet att få information om sina föräldrar. Rätten att känna sitt ursprung är enligt Europeiska människorättsdomstolens praxis en del av skyddet för privatliv enligt artikel 8 i Europeiska konventionen om mänskliga rättigheter och skyddas även av artikel 7 i FN:s konvention om barnets rättigheter. Å andra sidan motiveras möjligheterna till anonym bortgivning av barn ofta med att man med möjligheten till anonym bortgivning av barn strävar efter att skydda liv och hälsa av barnet, och vid anonym födsel på sjukhus även moderns liv och hälsa. Som en kompromisslösning till problematiken av de motsatta intressena av modern och barnet har det i Tyskland införts en möjlighet till så kallad förtrolig födsel, vilken innebär att kvinnan kan föda barnet på sjukhus under en pseudonym, men hennes identitet tas upp av ett rådgivningsställe och bevaras, så att barnet efter att ha fyllt 16 år kan be om att få reda på moderns identitet. De gamla möjligheterna och problemen med dem kvarstår dock även efter ikraftträdandet av den nya lagen. Anonym födsel är en långvarig tradition i Frankrike. Fastän utvecklingen har gått mot en mindre strikt anonymitet av modern, och fastän åtgärder för att underlätta anonymt födda barns sökande efter sina biologiska föräldrar tagits, kan ett barn inte få reda på identiteten av modern som fött anonymt utan hennes samtycke. Detta är fallet även i Luxemburg och Italien. I avhandlingen behandlas praxis av Europeiska domstolen för mänskliga rättigheter gällande rätten att känna sitt ursprung samt praxis gällande specifikt anonym födsel. Dessutom tas upp ställningstaganden av FN:s barnrättskommitté gällande anonym bortgivning av barn. I avhandlingen framförs att det borde avstås från sådana förfaranden där ett barn kan ges bort fullständigt anonymt. Ifall detta inte kan ske framförs i avhandlingen att anonym födsel är att föredra över användningen av babyluckor, eftersom anonym bortgivning av barn genom användningen av en ”babylucka” ingriper i barnets rätt att känna sitt ursprung utan den skydd för kvinnans och barnets liv och hälsa som utgörs av att kvinnan får medicinsk hjälp vid förlossningen. I avhandlingen framförs som det mest önskvärda alternativet ett sådant förfarande där kvinnan kan hållas anonym gentemot sjukhuset, men där hennes identitet tas upp och bevaras så att barnet kan få information om sitt ursprung, i likhet med det tyska alternativet förtrolig födsel.
  • Tuuli, Laura (Helsingfors universitet, 2015)
    Rikosasioissa todistavia henkilöitä saatetaan uhkailla, jotta nämä eivät todistajankertomuksessaan kertoisi oikeudenkäynnin osapuolelle haitallisia seikkoja. Tällaisia seikkoja kertoneisiin saatetaan myös kohdistaa kostotoimenpiteitä. Hallituksen esityksessä 46/2014 ratkaisuksi ehdotetaan todistelun sallimista niin, ettei syytetty saisi tietää todistajan henkilöllisyyttä, eli nk. anonyymiä todistelua. Ehdotusta perustellaan keinona suojella todistajia kostotoimenpiteiltä sekä yleisemmin edistää rikosvastuun toteutumista. Tutkielmassa tätä ehdotusta tarkastellaan rikosoikeuden tehtävien ja niihin liittyvien, joskus vastakkaisten intressien näkökulmasta. Rikosprosessissa samoin kuin prosessilakeja säädettäessä on otettava huomioon eri suuntiin vaikuttavia intressejä. Rikosprosessin tehtävä on selvittää tapahtunut rikos ja mahdollistaa siihen syyllistyneiden rankaiseminen. Näin rikosprosessi osaltaan edistää rikosoikeusjärjestelmän erityis- ja yleisestävien tehtävien toteutumista. Samanaikaisesti on huolehdittava asianosaisten, erityisesti syytetyn oikeusturvasta ja perusoikeuksista. Anonyymin todistelun hyväksyttävyyttä pohdittaessa on otettava huomioon nämä molemmat, joskus vastakkaiset intressit: jos syytetty tai tämän puolesta toimivat tahot uhkailevat todistajaa, tämä ei välttämättä uskalla kertoa havainnoistaan oikeudenkäynnissä, ja näytön puutteen vuoksi vaaralliset rikolliset saattavat päästä vapaiksi. Toisaalta todistajalla saattaa olla piilotettuja motiiveja, joiden vuoksi hän valehtelee todistajankertomuksessaan. Jos syytetty ei tiedä, kuka todistaja on, puolustuksen on hyvin vaikea kyseenalaistaa tällaisen todistajan uskottavuus. Pahimmassa tapauksessa tämä voi johtaa syyttömän henkilön tuomitsemiseen. Anonyymiin todisteluun liittyy näin ollen konflikti rikosvastuun toteuttamisen ja syytetyn oikeusturvan välillä. Lisäksi on otettava huomioon todistajan perusoikeus henkilökohtaiseen turvallisuuteen, mikä voi luoda kollision syytetyn ja todistajan perusoikeuksien välille. Nämä jännitteet kuvastuvat myös hallituksen esityksessä. Tutkielman tavoitteena tarkastella hallituksen esitystä erityisesti perusoikeuksien näkökulmasta ja muodostaa käsitys siitä, onko anonyymi todistelu hyvä keino pyrkiä ratkaisemaan rikostorjunnan intressien, syytetyn oikeuksien ja todistajan oikeuksien välinen mahdollinen konflikti, ja jos on, millainen toteutusmuoto olisi paras tähän tarkoitukseen. Lähestymistapana on vertailla Suomen lakiesitystä Norjassa ja Tanskassa voimassa oleviin anonyymiä todistelua koskeviin sääntelyratkaisuihin, jotta nähdään, millä eri tavoin anonyymi todistelu voidaan toteuttaa ja miten nämä toteutustavat ottavat huomioon perusoikeusnäkökulman. Vertailun tarkoituksena on muiden maiden sääntelyratkaisujen tarkastelun kautta tuoda näkökulmia siihen, miten anonyymiin todisteluun liittyviä, keskenään konfliktissa olevia näkökohtia voidaan pyrkiä sovittamaan yhteen, ja lopuksi pohtia, voisiko Suomen lakiesitystä parantaa Norjan ja Tanskan mallien mukaan. Tutkielman lopuksi arvioidaan anonyymiin todisteluun liittyviä periaatteellisia kysymyksiä rikosprosessin funktioiden kannalta irrallaan mistään yksittäisestä toteutusmallista.
  • Kerkola, Kaisa (Helsingfors universitet, )
    Tutkielma käsittelee ansaitsemattoman saatavan panttausta ja panttausjärjestelyyn pantinsaajana olevan rahoittajan näkökulmasta liittyviä riskejä. Ansaitsematon saatava syntyy esimerkiksi rakennus- tai konetilausurakassa, jossa yritys valmistaa sopimuskumppanilleen tilauksesta tietyn rakennuskohteen. Sopimuksessa sovittua kauppahintasaatavaa, jonka yritys tulee saamaan työsuorituksen valmistuttua, on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä katsottu voitavan käyttää vakuutena. Tehokkaan panttauksen edellytyksenä on pidetty VKL 31.1 §:n mukaisen panttausilmoituksen tekemistä sopimusvelalliselle sekä lisäksi ns. ansaintavaatimuksen täyttymistä. Tämä tarkoittaa sitä, että panttaus tulee tehokkaaksi vasta, kun pantinantaja täyttää oman sopimuksen mukaisen suoritusvelvollisuutensa. Järjestelyyn liittyvät riskit aktualisoituvat pantinsaajan kannalta siinä tilanteessa, että pantinantaja ennen oman suoritusvelvollisuutensa täyttämistä asetetaan konkurssiin. Tällöin riskinä on ensinnäkin se, että panttauksen ei katsottaisi nauttivan sivullissitovuutta ja toisaalta se, että vakuus voidaan TakSL 14 §:n edellytysten täyttyessä peräyttää pantinantajan konkurssipesään. Rahoittajan aseman kannalta keskeisintä on huomioida se, että vakuusoikeuden kohteen lopullinen syntyminen on kiinni siitä, päättääkö konkurssipesä käyttää KonkL 3:8:n nojalla oikeuttaan tulla velallisyhtiön sijaan sopimussuhteeseen ja saattaa keskeneräinen suoritus loppuun, jolloin myös tilaajan maksuvelvollisuuden syntymisen myötä pantinsaajan vakuusoikeuden kohteelle syntyy varallisuusarvoa. Tutkielmaa varten on haastateltu rahoituslaitosten edustajia ja näin selvitetty, missä määrin ansaitsemattomia saatavia käytetään vakuutena ja miten panttaukseen liittyviin riskeihin on pyritty varautumaan. Saatujen tietojen valossa on selvää, että ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttö on vähäistä ja niille annetaan luottoharkinnassa hyvin alhainen vakuusarvo. Käyttö voi kuitenkin tulla kyseeseen mm. projektirahoituksessa ja suurissa kone- ja laitetoimituksissa. Rahoittajan asemaa ansaitsemattoman saatavan pantinsaajana on mahdollista parantaa sopimusjärjestelyin. Tällöin keskeisimpänä keinona on se, että urakkakohteen tilaajan maksuvelvollisuus on jaettu osiin siten, että tilaajalle syntyy sitova maksuvelvollisuus vaiheittain pantinantajan suoritusvelvollisuuden täyttyessä. Tällöin riski rahoittajan kannalta urakoitsijan konkurssitilanteessa pienenee. Jos konkurssipesä ei jatka velalliselta keskeneräistä suoritusta, tulee pantinsaajan kannalta pyrkiä varmistamaan se, että tilaajalla on sitova velvollisuus myös keskeneräisen kohteen lunastamiseen.
  • Backlund, Sofia (Helsingfors universitet, 2014)
    Avhandlingen analyserar ansvarsfördelningen vid köp av begagnad bostad eller bostadsfastighet då det uppkommer dolda fel som fukt- och mögelskador. De vanligaste bostadstvisterna rör kvalitetsfel. Vid bostadsköp är typiska kvalitetsfel dolda fel. Enligt JB 2:17–19 och bostadsKL 6:11 har säljaren en upplysningsplikt gentemot köparen, dvs. säljaren har en plikt att berätta om sådana omständigheter som kan anses vara av vikt för köparen. Köparen har också enligt JB 2:22 och i bostadsKL 6:12 en undersökningsplikt och måste alltså undersöka köpeobjektet tillräckligt noggrant före köpets ingående. Sådana fel som kunde ha upptäckts vid en förhandsgranskning får köparen inte åberopa om han senare reklamerar om fel i köpeobjektet. Här kommer tredje parters roll också in. I avhandlingen behandlas fastighetsförmedlarens, konditionsgranskarens samt bostadsaktiebolagets roll vid köparens och säljarens upplysnings- och undersökningsplikter och hur de inverkar på ansvarsfördelningen. Påföljder för denna typ av fel som kan aktualiseras är prisavdrag, skadestånd eller hävning. Det problematiska vid fukt- och mögelskador är ofta att hitta den ansvarige och varje fall måste bedömas var för sig eftersom det finns så många faktorer som inverkar.
  • Sandholm, Sandra (Helsingfors universitet, 2014)
    Under de senaste åren har ansvarsfördelningen mellan bolagsorganen varit föremål för en livlig debatt. Närmare bestämt har debatten berört frågan om fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret mellan bolagsledningen och revisorn. Debatten har också accentuerat en mer omfattande diskussion om betydelsen av revision, framförallt som en förutsättning för en fungerande kapitalmarknad, och därtill nära anknutna ämnen. Syftet med avhandlingen är att systematisera ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn samt att studera huruvida den juridiska ansvarsfördelningen i praktiken återspeglas i skuldbedömningen och fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret. Avhandlingen utgår från revisorns funktion i aktiebolaget och närmare bestämt den roll revisorn har i samband med den lagstadgade revisionen. Bolagsledningens uppgifter och ansvar reflekteras i förhållande till revisorns. Utgångspunkten för avhandlingen är den roll och ställning som revisorn respektive bolagsledningen har i aktiebolaget. Huvuddragen i den juridiska ansvarsfördelningen identifieras utgående från den. Det aktiebolagsrättsliga skadeståndet är starkt knutet till allmänna skadeståndsbestämmelser. Bland annat fördelningen av skadeståndsansvaret mellan bolagsorganen regleras av skadeståndslagen. Därmed bildar skadeståndsrätten en väsentlig del av avhandlingen. I avhandlingen behandlas ingående de allmänna förutsättningarna för skadeståndsansvar och särdragen i skuldbedömningen för respektive bolagsorgan. Slutligen diskuteras huvudregeln om solidariskt ansvar för skada. I och med att det aktiebolagsrättsliga skadeståndet kännetecknas av ett antal utmärkande faktorer blir frågan om hur och i vilken utsträckning principen om solidariskt ansvar är tillämplig aktuell. Avhandlingen avslutas med en diskussion om Europeiska kommissionen rekommendation om begränsning av revisorernas skadeståndsansvar.
  • Somero, Marika Katariina (Helsingfors universitet, )
    Globalisation has reconfigured the territoriality and sovereignty, which has traditionally been associated with states. Economic actors, such as transnational corporations, have become powerful actors within the world’s economy and they are increasingly using their economic power to influence the actions of states. Transnational corporations business operations also directly affect the enjoyment of human rights by individuals, especially women. One such case which is considered in this thesis involves a textile manufacturing plant in Jordan called Classic, which produces clothes for some of America’s biggest retailers. The case involves allegations of sexual and physical abuse by the factory’s management against the factory’s female workers. As the case will demonstrate, transnational corporations are increasingly escaping liability for abuses which happen within their corporate structures and supply chains. Due to the power shift which has taken place in the last few decades, states are finding it increasingly more difficult to control the acts of non-state actors. Especially developing nations are often unable to regulate against the powerful transnational conglomerates, due to their economical dependence on the corporations presence in the country. Although international law is directly applicable to states, and most states sign up to international human rights conventions, international human rights law, as it currently stands, does not impose direct human rights obligations on corporations. Also, there are only limited circumstances when states can be held liable for the acts of non-state actors. As a result, the current human rights paradigm suffers from severe governance gap, which is rooted in the statist nature of international law. To address this shift in power dynamics, the thesis examines how the duty to protect individual’s human rights and the responsibility to respect human rights is distributed between states and transnational corporations. This thesis addresses this problem from two fronts: firstly, the thesis examines the current position of non-state actors within the international human rights structure and explores how states can be held liable for human rights violations which are committed by non-state actors, including transnational corporations. States duty to take positive steps to protect individuals within their jurisdictions are examined. International law has adopted a due “diligence” doctrine to address state responsibility in this context. To this end, the thesis reviews the development of the due diligence principle under international law and more specifically under women specific human rights instruments such as Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women. Jurisprudence of the European and Americas human rights courts as well as treaty bodies’ deliberations which interpret the due diligence concept are examined. Secondly, international law typically leaves states to regulate corporations via domestic law provisions and international law permits states to enforce international human rights norms against corporations under domestic law. Thus, states can hold corporations criminally and civilly liable for human rights violations under domestic laws, however, corporations do not currently have general obligations under international human rights law. To address this, the thesis examines recent attempts to establish direct human rights responsibilities on corporations within the international human rights system. The UN Draft Norms and John Ruggie’s “Protect, Respect and Remedy” Framework are explored in this context. Both frameworks highlight that corporations have specific duties to respect human rights and the “Protect, Respect and Remedy” Framework provides practical guidance for corporations in discharging this responsibility. The thesis concludes that recent decent developments domestically and internationally are increasingly contributing towards a paradigm shift within the international human rights law system, which is beginning to recognise that states as well as corporations have their distinctive roles to play in protecting human rights.