Browsing by Organization "Helsingfors universitet, juridiska fakulteten, institutionen för privaträtt"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-6 of 6
  • Välimäki, Mikko (Helsingin yliopisto, 1999)
  • Willebrand, Martin von (Helsingin yliopisto, 2000)
    Johdanto Työssä käsitellään sopimusten tekemistä internetissä. Tavoitteena on löytää mahdollisia nettisopimusten sopimussunnittelussa huomioon otettavia asioita. Näkökulmaksi on otettu sopimuskäytäntö. Sopimuskäytäntö lähtökohtana tutkimukselle Työssä esitellään sopimuskäytännön ja perinteisen analyyttisen sopimusoikeuden välinen ristiriita. Koska yritykset eivät halua ratkaista ongelmiaan tuomioistuimessa, tuomioistuimiin päätyy vain marginaalinen osa sopimuksista. Yritysten näkökulmasta tuomioistuimiin päätyneet sopimukset ovat olleet epäonnistuneita. Tämän takia pelkästään tuomioistuinratkaisuja tutkimalla ei tavoiteta käytännön sopimustoiminnan ongelmia ja ei pystytä tarjoamaan niihin ratkaisumalleja. Sama ongelma koskee myös kuluttajasopimuksia. Tässä työssä on tutkittu käytännön sopimustoimintaa eli sopimuskäytäntöä. Sopimusoikeuden tutkimukseen on tuotu uutta näkökulmaa. Sopimuksen syntyminen nettikaupassa Kirjoittaja esittää yleisen sopimusmallin nettisopimuksille. Sopimusmallin keskeisiä näkökohtia ovat sopimuksen prosessiluonne. Sopimusmallissa käydään läpi kaikkia niitä vaiheita, jotka voivat vaikuttaa päätökseen sitoutua sopimukseen. Työssä myös esitetään, että sopimukseen sisältö määräytyy näiden vaiheiden mukaisesti. Koska pitkällä tähtäimellä tehdyssä sopimustoiminnassa syntyy ajoittain ongelmia, työssä myös käsitellään yrityksen mahdollisuuksia hallita näitä sopimushäiriöitä. Arviot kahdesta avoimesta sopimusjärjestelmästä Tutkielmassa myös käydään läpi kaksi yleisölle avointa nettisopimusjärjestelmää. Toinen on tavarakauppa Amazon.com ja toinen Genetic Anomalies, Inc.:in tekemä tietokonepeli ChronX. Kumpaankin yritetään soveltaa esiteltyä yleistä sopimusmallia. Loppupäätelmät Keskeiseksi johtopäätökseksi tutkielmassa tulee, että yrityksen tulee pyrkiä tarjoamaan asiakkailleen mahdollisimaan hyvin tietoa heidän sopimusjärjestelmästään ja tuotteistaan. Tällä ei tarkoiteta valtavaa määrää epäselkeästi esitettyä tietoa. Tiedon jakaminen ja asiakaspalautteen hallinta ovat tutkimuksen mukaan yritysten suurin haaste nettikaupassa. Tutkielmassa myös esitetään, että näitä tuloksia saattaa voida soveltaa tavanomaiseenkin kaupankäyntiin.
  • Salonen, Ville (Helsingin yliopisto, 1999)
  • Heikkinen, Pekka (Helsingin yliopisto, 1997)
    Tapaukset, joissa tekijänoikeus on joutunut ristiriitaan kilpailuoikeuden tavoitteiden kanssa ovat yleistyneet niin Euroopan Unionin kuin sen jäsenvaltioiden oikeuskäytännössä. Tähän on syynä paitsi kilpailuoikeuden soveltamisalueen laajeneminen, myös viestinnän kehitys. Kilpailuoikeus on saanut roolin tiedon kulun vapauden puolustajana. Tekijöitä edustavien järjestöjen toiminta on 1990-luvulla ollut kilpailuviranomaisten erityisen kiinnostuksen kohteena. Työn keskeinen kysymys on, mitä kilpailuoikeuden soveltaminen järjestöjen toimintaan merkitsee tekijän suojan kannalta. Kilpailuoikeudellisessa tulkinnassa olennaista on, miten järjestön suhde yksittäiseen tekijään hahmotetaan, Horisontaalisessa suhteessa järjestöt voidaan rinnastaa tekijöiden ammattiliittoihin, joiden tarkoituksena on oikeuksien kollektiivinen suojaaminen suhteessa käyttäjiin. Kilpailuvirasto on tulkinnut järjestöjen toiminnan KRL 6§:n kieltämäksi hintayhteistyöksi. Kilpailuneuvosto on sen sijaan katsonut, että järjestöjen suhde yksittäiseen oikeudenhaltijaan on vertikaalinen. Tekijänoikeusjärjestöt ovat itsenäisiä elinkeinonharjoittajia, jotka ovat KRL 3§:n määräävässä markkinaasemassa. Samalla kilpailuneuvosto totesi, että tekijänoikeuslain tavoite ja tarkoitus on otettava huomioon järjestöjen toimintaa arvioitaessa. Tekijöitä edustavien ammattijärjestöjen ja viestintäyritysten välisiin työehtosopimuksiin on sisällytetty oikeuksien käyttöä koskevia määräyksiä. KRL 2. 1 § sulkee työmarkkinoita koskevat sopimukset lain soveltamisalueen ulkopuolelle. KHO on tuoreessa ratkaisussaan kuitenkin tulkinnut työehtosopimusmääräykset sellaiseksi vertikaaliseksi kilpailunrajoitukseksi, johon voidaan soveltaa KRL 9§:n yleissäännöstä. Ratkaisu merkinnee sitä, että KRL:n vaikutus ulottuu aiempaa selkeämmin myös työehtosopimusten tekijänoikeusmääräyksiin. Vertikaalinen näkökulma ohjaa arvioimaan järjestöjen toimintaa teosten leviämisen ja viestinnän kannalta. Yrityksen hallussa tekijänoikeus on kilpailukeino. Järjestöt ovat määräävässä markkina-asemassa suhteessa käyttäjiin ja tekijöihin. Kansallisen ja EY:n oikeuskäytännön valossa käydään läpi tapauksia, joissa järjestöjen on katsottu käyttäneen väärin asemaansa. Yhteisön oikeuskäytännön avulla pyritään hahmottamaan sellaisia tilanteita, joita Suomessa ei vielä ole ehtinyt esiintyä. Tietoverkkostrategiat ja pyrkimykset "informaation valtateiden" luomiseen korostavat osaltaan järjestöjen välittäjäroolia. Samalla digitaalitekniikan käyttöönotto horjuttaa vakiintunutta oikeuksien tasapainoa. Koska digitalisoituminen luo mahdollisuuksia nimenomaan yksittäisille tekijöille ja käyttäjille, on järjestöjen uudistettava lisensointi- ja sopimuskäytäntöjään. Myös julkisen vallan sääntelyä, joka koskee oikeuksien jakautumista tekijöiden, välittäjien ja loppukäyttäjien välillä on arvioitavauudesta näkökulmasta. Digitaalisessa ympäristössä järjestöjen toimintaa ja tekijän yksinoikeuden rajoituksia on entistä vaikeampi perustella markkinoiden toimintaan liittyvillä syillä. Avainsanat: Tekijänoikeusjärjestö, kilpailuoikeus, kollektiivinen sopiminen, digitalisoituminen
  • Korvela, Tiina (Helsingin yliopisto, 2009)
    Työssä tutkitaan turvetuotannon luvallistamiskysymyksiä luonnonsuojelullisten ja luonnonvarojen käyttöä korostavien tavoitteiden kohtauspinnassa. Tutkielman metodiksi on valikoitunut avoin, keskustelukeskeinen lähestymistapa, joka osoittautui sopivan hyvin tieteellisen tutkimuksen välineeksi. Erityisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä tarkastellaan tutkimuksessa vain niiltä osin kuin työn muut osat sitä vaativat. Siksi yksittäisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä ei oteta esille tutkimuksessa kattavasti. Ensimmäisessä varsinaisessa tutkimusjaksossa keskistytään lainsäädäntöhistoriaan. Lainsäädäntöhistoriasta oli löydettävissä sekä luonnonsuojelua että luonnonvarojen käyttämistä tukevia argumentteja, joiden sisältö voidaan melkein suoraan siirtää nykyiseen keskusteluun. Ennen kuin työssä siirrytään varsinaiseen tuotannon luvallistamisen käsittelyyn, siinä luodaan lyhyt katsaus ympäristövaikutusten arviointimenettelyn asemaan. Menettelyllä ei ole laajaa käyttöä turveteollisuudessa. Turveteollisuuden luvallistamiskysymyksiä käsitellään tutkimuksessa kolmessa eri kokonaisuudessa. Ensimmäisessä näistä hahmotetaan luvallistamista alueellisena ja ajallisena kokonaisuutena. Hahmotustapa osoittautui käyttökelpoiseksi ja hyvin turveteollisuuden todellisia oikeudellisia ongelmakohtia vastaavaksi. Keskimmäisessä luvallistamiskysymyksiä tarkastelevista jaksoista keskitytään ajankohtaiseen ongelmaan ilmaston lämpenemisestä. Jaksossa tarkastellaan teoreettista mahdollisuutta huomioida lupamenettelyssä toiminnan vaikutukset ilmastonmuutokselle. Erityisesti tässä jaksossa painottuu tutkimuksen metodin soveltaminen, jonka avulla voidaan ratkaista suhtautuminen tuotannosta esitettyihin, jopa vastakohtaisiin luonnontieteellisiin väitteisiin. Tarkastelussa päädytään siihen, että yksi mahdollinen tulkinta voimassaolevan oikeuden sisällöstä on toiminnan ilmastovaikutusten huomioiminen ympäristölupaharkinnassa. Viimeisimmässä tuotannon luvallistamista käsittelevässä jaksossa tutkimuskohteena on joitain toiminnan osia, joille edellytetään vesilain mukaista lupaa. Tässä jaksossa tutkimuskohteen rajaaminen osoittautui erityisen tärkeäksi, koska vaihtoehtoja tutkimuskohteiksi oli tarjolla runsaasti. Tutkimusalueeseen kuuluvat luvallistamiskysymykset, jotka tulivat vahvimmin esille työn aluksi tehdyissä haastatteluissa. Rajaamalla tutkimuskohde tällä perusteella pysytellään mahdollisimman tiiviisti alkuperäisessä tutkimusasetelmassa. Työn lopuksi käsitellään luvallistamisen suhdetta kaavoitukseen, nimenomaan maakuntakaavoihin ja valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin, joilla pyritään sääntelemään tuotantoa. Lyhyen katsauksen perusteella päätelmänä on instrumenttien vähäinen tosiasiallinen merkitys.
  • Sarmela, Marja (Helsingin yliopisto, 2008)
    Ympäristönsuojeluoikeudellisessa sääntelyssä on sekä kansainvälisesti että kansallisesti viime vuosikymmeninä tavoiteltu lupajärjestelmien yhdentämistä. OECD:ssä esitettiin jäsenmaille suositus pilaantumiskontrollin lainsäädännölliseksi yhtenäistämiseksi vuonna 1991. Samaan aikaan EU:ssa alettiin valmistella ohjausvälinettä yhdennettyyn pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen sääntelyyn, IPPC- eli YPEV-direktiiviä (96/61/EY). Suomessa direktiivi saatettiin voimaan ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä ympäristönsuojelulailla (86/2000, YSL). Sittemmin maailmanyhteisön keskiöön yltänyttä, YK:n ilmastopuitesopimukseen ja edelleen Kioton pöytäkirjaan pohjaavaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä säännellään EU:ssa erillisellä päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Direktiivi on Suomessa implementoitu päästökauppalailla (683/2004, PKL). Mainitut direktiivit sisältävät kumpikin lupajärjestelmän: YPEV-direktiivi ympäristölupajärjestelmän ja päästökauppadirektiivi kasvihuonekaasujen päästölupajärjestelmän. Näiden synergistä koordinointia tai sovittamista toisiinsa painotetaan toistuvasti päästökauppadirektiivin valmisteluasiakirjoissa. Päästökauppadirektiivin 8 artiklassa säädetään lupajärjestelmien koordinoinnin ja samalla tämän työn kysymyksenasettelun kannalta keskeisesti direktiiveihin pohjaavien lupien keskinäisestä sovittamisesta. Ympäristölupasäännöstö ja kasvihuonekaasujen päästölupasäännöstö (päästöoikeussäännöstö) ilmentävät kuitenkin kahta perustaltaan erilaista päästökontrollin ohjausvälinettä. Ympäristölupajärjestelmä on osa perinteistä hallinnollista sääntelyjärjestelmää, jossa yksittäisillä laitoskohtaisilla lupapäätöksillä ja niihin sisältyvillä lupamääräyksillä ohjataan toimintojen ympäristöllisiä vaikutuksia. Päästöoikeussäännöstö puolestaan rakentuu uudemman, markkinapohjaisiin mekanismeihin pohjaavan sääntelyn varaan. Päästöoikeuslupa nähdään valvonnallisena ja informatiivisena hallinnollis-teknisenä lupana, joka ei itsessään sisällä päästörajoituksia, vaan edulliset ympäristövaikutukset välittyvät päästökauppajärjestelmässä säännellyn päästöoikeuksien kokonaismäärän kautta. Ympäristölupa ja kasvihuonekaasujen päästölupa ovat siten oikeudelliselta luonteeltaan varsin eriäviä. Tässä työssä on selvitetty oikeudellisen integroinnin näkökulmasta, miten mainittujen kahden lupajärjestelmän yhdentäminen ilmenee tai miten sen mahdollisesti tulisi ilmetä yhtäältä säädössystematiikassa ja toisaalta hallintotyön organisoinnissa. Eräänlaisena hypoteettisena lähtökohtana työssä on ollut integroinnin edullisuus, joka taas heijastuu integroidun päästösääntelyn ympäristön ja sen elementtien kokonaisuuden painotuksessa. Tutkimuskysymystä on käsitelty lainopillisesti ja oikeusvertailevasti, lisäksi on haastateltu ympäristö- ja päästökauppaviranomaisen edustajaa sekä toiminnanharjoittajatahon edustajaa. Kummankin lupajärjestelmän kansainvälistä, yhteisöoikeudellista ja kansallista säädöspohjaa on tarkasteltu. YSL:n ja PKL:n keskeisiä käsitteitä on analysoitu säädösten soveltamisalojen leikkauskohtien selvittämiseksi. Oikeusvertailevassa osuudessa on tutkittu Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden ympäristölupa- ja päästökauppalainsäädäntöä. Vertailtavat maat on valittu siten, että käytetyt implementointiratkaisut edustavat tutkimuskysymyksen kannalta erilaisia vaihtoehtoja. Työn tulosten perusteella voidaan todeta, että lupajärjestelmien menettelyllinen integrointi on mahdollista. Käsiteanalyysissä ei tullut esille seikkoja, jotka estäisivät säännöstöjen yhdentämistä merkittävien soveltamisalaeroavaisuuksien takia, joskin katvealueitakin esiintyy. Tarkastelluista käsitteistä esimerkiksi toiminnanharjoittajan käsite oli likipitäen identtinen kummassakin normistossa, päästön käsite puolestaan määrittää molempia säännöstöjä, mutta sisällöllisesti kuitenkin eroavasti. Toimialakohtaisia eroavaisuuksia sitä vastoin tuli esiin; näihin on tosin vireillä muutoksia sekä yhteisössä että Suomessa. YPEV-säännöstössä niin keskeinen pilaantumisen käsite puuttuu päästökauppanormistosta. Asiantuntijahaastatteluista kävi ilmi, että kaikki tahot pitivät nykyisiä lupajärjestelmiä toimivina; tilanne voi muuttua jos päästökauppajärjestelmä tulevaisuudessa kattaa muita kasvihuonekaasuja. Vertailevan aineiston perusteella havaittiin, että Saksassa lupajärjestelmät on yhdennetty, kun taas Ruotsin eriytetty päästökauppalainsäädäntö vastaa jokseenkin kotimaista. Alankomaiden ratkaisu poikkeaa edellisistä siinä, että kasvihuonekaasujen päästökauppajärjestelmä on yhdistetty jo ennestään säänneltyyn typen oksidien kauppaan. Hollannissa näyttäisi lisäksi olevan valmisteilla mittava lupajärjestelmien uudistaminen, yhdentävään suuntaan. Lupajärjestelmät ovat siis menettelyllisesti yhdennettävissä, mutta aineelliseen integrointiin sen sijaan tarvittaisiin kokonaan uusi lupainstrumentti.