Browsing by Organization "University of Helsinki, Faculty of Law, Department of Criminal Law, Juridical Procedure and General Jurisprudential Studies"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-8 of 8
  • Lae, Elina (Helsingin yliopisto, 2007)
    Optimal Punishment of Economic Crime: A Study on Bankruptcy Crime This thesis researches whether the punishment practise of bankruptcy crimes is optimal in light of Gary S. Becker’s theory of optimal punishment. According to Becker, a punishment is optimal if it eliminates the expected utility of the crime for the offender and - on the other hand - minimizes the cost of the crime to society. The decision process of the offender is observed through their expected utility of the crime. The expected utility is calculated based on the offender's probability of getting caught, the cost of getting caught and the profit from the crime. All objects including the punishment are measured in cash. The cost of crimes to the society is observed defining the disutility caused by the crime to the society. The disutility is calculated based on the cost of crime prevention, crime damages, punishment execution and the probability of getting caught. If the goal is to minimize the crime profits, the punishments of bankruptcy crimes are not optimal. If the debtors would decide whether or not to commit the crime solely based on economical consideration, the crime rate would be multiple times higher than the current rate is. The prospective offender relies heavily on non-economic aspects in their decision. Most probably social pressure and personal commitment to oblige the laws are major factors in the prospective criminal’s decision-making. The function developed by Becker measuring the cost to society was not useful in the measurement of the optimality of a punishment. The premise of the function that the costs of the society correlate to the costs for the offender from the punishment proves to be unrealistic in observation of the bankruptcy crimes. However, it was observed that majority of the cost of crime for the society are caused by the crime damages. This finding supports the preventive criminal politics.
  • Jacobsson, Johanna (Helsingin yliopisto, 2008)
    This thesis examines posting of workers within the free movement of services in the European Union. The emphasis is on the case law of the European Court of Justice and in the role it has played in the liberalisation of the service sector in respect of posting of workers. The case law is examined from two different viewpoints: firstly, that of employment law and secondly, immigration law. The aim is to find out how active a role the Court has taken with regard these two fields of law and what are the implications of the Court’s judgments for the regulation on a national level. The first part of the thesis provides a general review of the Community law principles governing the freedom to provide services in the EU. The second part presents the Posted Workers’ Directive and the case law of the European Court of Justice before and after the enactment of the Directive from the viewpoint of employment law. Special attention is paid to a recent judgment in which the Court has taken a restrictive position with regard to a trade union’s right to take collective action against a service provider established in another Member State. The third part of the thesis concentrates, firstly, on the legal status of non-EU nationals lawfully resident in the EU. Secondly, it looks into the question of how the Court’s case law has affected the possibilities to use non-EU nationals as posted workers within the freedom to provide services. The final chapter includes a critical analysis of the Court’s case law on posted workers. The judgments of the European Court of Justice are the principal source of law for this thesis. In the primary legislation the focus is on Articles 49 EC and 50 EC that lay down the rules concerning the free movement of services. Within the secondary legislation, the present work principally concentrates on the Posted Workers’ Directive. It also examines proposals of the European Commission and directives that have been adopted in the field of immigration. The conclusions of the case study are twofold: while in the field of employment law, the European Court of Justice has based its judgments on a very literal interpretation of the Posted Workers’ Directive, in the field of immigration its conclusions have been much more innovative. In both fields of regulation the Court’s judgments have far-reaching implications for the rules concerning posting of workers leaving very little discretion for the Member States’ authorities.
  • Kastula, Teemu (Helsingin yliopisto, 2009)
    Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.
  • Ruotsalainen, Anu (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tuomioistuimissa käsiteltävissä rikosasioissa tulee usein eteen tilanteita, joissa rikokseen sovellettava lainsäädäntö on rikoksen tekohetken jälkeen joiltain osin muuttunut. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että tällöin sovelletaan pääsääntöisesti rikoksen tekohetken lakia. Jos lainsäädäntö on muuttunut syytetylle edullisemmaksi, tulee kuitenkin tämä tuomitsemishetken lievempi laki sovellettavaksi. Tätä kutsutaan siis rikosoikeuden lievemmän lain periaatteeksi. Sääntö on perusajatukseltaan yksinkertainen, mutta siihen liittyy monia kysymyksiä, joihin lain sanamuoto ei anna vastausta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin näitä kysymyksiä, ja mahdollisimman paljon pyrkiä myös vastaamaan niihin. Lievemmän lain periaatteen soveltamisen ulkopuolelle jäävät lain mukaan määräaikaisiksi tarkoitetut kriminalisoinnit sekä blankorangaistussäännökset. Myös prosessuaaliset seikat on jätetty periaatteen soveltamisalan ulkopuolelle, joitain syyteoikeutta koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lakien vertailu tehdään kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Tuomioistuimen tulee suorittaa huolellinen soveltamiskoe ja ratkaista asia kokeellisesti kummankin sääntelyn mukaan. Soveltamiskokeessa joudutaan usein arvioimaan tunnusmerkistöissä ja määritelmissä tai yleisissä opeissa tapahtuneita muutoksia. Lopputulosten vertailussa tarkasteltavaksi tulevat niin päärangaistus kuin mahdolliset oheisseuraamukset ja turvaamistoimenpiteetkin. Erimielisyyttä vallitsee kuitenkin siitä, tuleeko ratkaisussa soveltaa vain toisen ajan lainsäädäntöä, vai voidaanko eri aikoina voimassa olleista lainsäädännöistä poimia syytetylle edullisempia palasia ja soveltaa niitä yhdessä. Itse olen sitä mieltä, että tuomioistuimen olisi valittava joko tekohetken tai tuomitsemishetken lainsäädäntö ja sovellettava sitä kokonaisuutena. KP -sopimuksen 15 artikla edellyttää periaatteen soveltamista myös muutoksenhaussa. Näyttäisi siltä, että joissain tapauksissa periaatetta olisi sovellettava vielä lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanossakin.
  • Lehtelä, Jennimari (Helsingin yliopisto, 2009)
    Suomessa esitutkintaa johtaa pääsääntöisesti poliisi lukuun ottamatta poliisin tekemäksi epäiltyjä rikoksia, joissa tutkinnanjohtajana on syyttäjä. Poliisin johtama esitutkinta ei ole kansainvälisesti tyypillisin tapa järjestää poliisi- ja syyttäjäviranomaisten välinen toimivallanjako. Syyttäjän tehtävänä on rikosvastuun toteuttaminen asianosaisten oikeusturva huomioon ottaen. Syyttäjä siten viime kädessä vastaa siitä, että rikosasia on selvitetty asianmukaisesti. Suomessa syyttäjällä on tämä vastuu, mutta hänellä ei ole täysin sitä vastaavaa valtaa päättää esitutkinnan suorittamisesta ja ohjaamisesta, koska esitutkinnan johtoa ei ole säädetty hänen tehtäväkseen. Tutkielmassa pohditaan, pitäisikö syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana Suomessa myös muissa kuin ns. poliisirikosasioissa. Kysymyksen taustoittamiseksi tutkielmassa esitellään sekä tutkinnanjohtajan että syyttäjän vastuuta ja tehtäviä esitutkinnassa nykyisen esitutkintalainsäädännön mukaan. Lainsäädäntöhistoriaa kuvaamalla hahmotetaan sitä, miten nykyiseen toimivallanjakomalliin on päädytty. Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan esittelemällä kolme eri mallia siitä, miten toimivallanjako poliisin ja syyttäjän välillä voidaan järjestää. Ensimmäinen malli on voimassa olevaan esitutkintalakiin perustuva järjestely, jossa syyttäjä osallistuu esitutkintaan ns. esitutkintayhteistyön kautta. Toinen malli on Ruotsin lainsäädännön mukainen vastuunjako, jossa syyttäjä yksinkertaisia rikosasioita lukuun ottamatta vastaa esitutkinnan johtamisesta. Kolmas malli on Suomessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean ehdottama järjestely, joka sijoittuu syyttäjän valtuuksien laajuuden perusteella edellisten välimaastoon. Tutkimuskysymyksen ratkaisemiseksi tutkielmassa esitellään myös oikeuskirjallisuudessa herännyttä keskustelua syyttäjän asemasta esitutkinnassa. Lisäksi aineistona on käytetty viiden eri syyttäjän haastattelua, joissa on esitetty mielipiteitä syyttäjän tutkinnanjohtajuudesta. Syyttäjän tutkinnanjohtajuuden puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja arvioimalla tehdään johtopäätöksiä tutkimuskysymyksestä.
  • Salminen, Markus (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmassa tarkastellaan tietosuojalainsäädännön perusteella portaaliympäristössä henkilörekistereitä pitävälle yritykselle muodostuvaa vastuuta. Siis millaisia olennaisia erityispiirteitä portaalia suunniteltaessa, toteutettaessa ja käytettäessä on huomioitava sekä miten toiminta on järjestettävä, jotta rekisterinpitäjän voidaan katsoa toimivan tietosuojan osalta lainmukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös rekisterinpitäjän velvollisuutta sopimuksin määrätä ja muutoin ohjeistaa rekisterinpitäjän lukuun toimivien yrityksien toimintaa. Lähestymistapa tutkielmassa on ongelmakeskeistä lainoppia, jossa tarkasteltava tutkimusongelma on juridis-liiketoiminnallis-tekninen. Lähestymistapa edustaa myös ennakoivaa oikeustiedettä ja sen lähtökohtana on että portaalien tietosuojan suunnittelulla, toteutuksella ja sopimuksin voidaan ennakoivasti välttää tietosuojaongelmia, laiminlyöntejä sekä niiden seurauksia. Tutkielma yksinkertaistaa ja havainnollistaa portaalista vastaavan rekisterinpitäjän vastuuta tietosuojasta. Tuotoksena esitetään portaalitoiminnassa sovellettavia yleisohjeita portaalien tietosuojan suunnitteluun, toteutukseen ja sopimusjärjestelyihin. Tutkielman tuotoksista on myös laadittu tiivistelmä, joka on julkaistu tietosuojavaltuutetun toimiston ohjeistuksena rekisterinpitäjille (liite 1).
  • Brotherus, Leena (Helsingin yliopisto, 2009)
    Tutkielmassa on vertailtu tuomarin roolia siviiliprosessin dispositiivisissa asioissa ja hallintoprosessissa. Vertailussa käytetään apuna kahta ratkaisumallia, jotka ovat peräisin Carol Gilliganin kehittelemästä sukupuolten moraalikehityspsykologiasta. Siten naisen moraalisissa ratkaisuissa käytetään arvoja, jotka ovat muotoutuneet samaistumisen kokemuksena hoivaajaan ja joissa ihmissuhteiden ja vastuun merkitys on korostunut. Naisen eettisenä ratkaisumallina on vastuun etiikka, jossa painottuvat tilannekohtaisen oikeudenmukaisuuden arvot, vastuu, kohtuus ja joustavuus. Vastuun oikeuden heikko kohta on se, että heikompi ei vaadi oikeuksiaan ja hänen asemansa voi heikentyä edelleen. Vastuun etiikka liitetään tutkielmassa hallintoprosessin tuomarin rooliin, koska hallintoprosessin tuomari toimii virallisperiaatteen alaisena ja on selvitysvastuussa joustavassa prosessissa. Miehen moraalikehitys kumpuaa erillisyyden tunteesta hoivaajaansa ja siinä korostuu yksilöllisyys ja oikeuksien painottuminen. Eettinen ratkaisumalli on oikeuden etiikka, jolle on tyypillistä reilun pelin säännöt, tasapuolisuus, ongelmien abstrahoituminen ja muodollisuus. Oikeuden etiikan heikko kohta on tilannekohtainen kohtuuttomuus oikeuksien korostamisen vuoksi. Tämä ratkaisumalli liitetään siviiliprosessin dispositiiviseen menettelyyn. Tutkielman näkökulmana on yksityisen asianosaisen asema ja kokemus prosessissa. Asianosainen on eri asemassa prosesseissa siinä suhteessa, että siviiliprosessiin osallistuminen edellyttää käytännössä asianajajan apuun turvautumista. Hallintoprosessissa on pyrkimys siihen, että yksityinen pärjää ilman avustajaa. Syynä on pidetty heikkoa kaksiasianosaissuhdetta ja sitä, että yksityisen asemaa on tasapainotettava suhteessa viranomaistahoon. Silti siviiliprosessissa asetelma saattaa yhtä hyvin olla epätasapainossa siten, että yksityinen on tiedollisesti ja taidollisesti heikommassa asemassa kuin vastapuolensa. Tuomarin roolia vertaillaan prosesseissa menettelyperiaatteiden ja vastuun jakautumisen sääntöjen avulla. Asianosaiset ovat siviiliprosessissa vastuussa asian oikeudellistamisesta. Myös totuuden käsite muodostuu erilaiseksi, koska selvitysvastuullinen hallintotuomari on lopulta vastuussa selvityksen riittävyydestä, kun taas siviiliprosessissa asianosaisen oikeussuojapyyntö rajaa totuuden. Siviiliprosessia on moitittu liiasta muodollisuudesta varsinkin sovittelukeskustelussa. Muodollisuus vaikeuttaa asianosaisen osallistumismahdollisuuksia ja etäännyttää häntä oikeusjutun käsittelystä. Muodollisuus edistää kuitenkin oikeusvarmuutta. Tuomioistuinsovittelussa on sanouduttu irti muodollisuudesta ja siinä sivussa myös aineellisesta oikeudesta. Sovittelussa on olemassa vaara siitä, että heikomman asema heikkenee entisestään. Joustava prosessi nähdään asianosaisen osallistumisen kannalta suotavampana menettelynä. Joustavuuden syynä on hallintoprosessissa käsiteltävien asioiden monimuotoisuus. Joustavuus ilmenee käytännössä virallisperiaatteen noudattamisena. Tuomarin toiminnan on oltava puolueetonta, mutta heikko asianosaissuhde ja yksityisen heikompi asema vaikuttavat siten, että tuomarin toiminta on tasapainottavaa paitsi yksityisen suuntaan, mutta myös yleisen edun suuntaan. Joustavuuden vuoksi asianosaisen luottamus saattaa vaarantua sen vuoksi, että prosessi ei ole ennakoitavaa ja prosessiasetelmaa on vaikea hahmottaa. Siten hallintoprosessissa onkin paineita oikeudellistamisen suuntaa. Joustavuuden rajana on puolueettomuuden vaatimus. Siviiliprosessissa puolueettomuus on kaksiasianosaissuhteen vuoksi korostuneempi kuin hallintoprosessissa. Puolueettomuuden vaatimus saattaa kuitenkin vaikuttaa siten, että tuomari ei voi auttaa heikompaa osapuolta riidan oikeudellistamisessa. Siten puolueettomuudella legitimoidaan vahvemman prosessiosapuolen asemaa. Olisiko virallisperiaatteesta apua siviiliprosessin muodollisuuden ongelmaan ja tasapainottamaan epätasapainoista suhdetta prosessiosapuolten välillä? Siviiliprosessi ja hallintoprosessi ovat lähentyneet toisiaan ja oikeuskirjallisuudessa on ennustettu tämän kehityksen jatkuvan. Myös oikeuden ja vastuun etiikka lähentyvät aikuisiässä toisiaan siten, että vastuun etiikka vahvistuu oikeuksien tärkeyden hahmottamisella ja oikeuden etiikassa kehittyy käsitys kohtuudesta. Prosessien kehityksessä olisi toivottavaa, että otettaisiin oppia toisen prosessilajin kehityksestä ja kokemuksista.
  • Kalliokoski, Toni (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielmassa on arvioitu kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta kartellien aiheuttaman ylihintatilanteen seuraamuksena Suomen oikeusjärjestyksessä sekä tarvetta rangaistusluonteisin vahingonkorvauksiin. EU:n komissio haluaa lisätä vahingonkorvausten käyttöä kilpailunrajoitusten seuraamuksena ja on ehdottanut kaksinkertaisia vahingonkorvauksia kartellitapauksissa. Esikuvana on Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa käytetty kolminkertainen vahingonkorvaus. Yhdysvalloissa vahingonkorvauksen reaaliarvo on kuitenkin epäedullisten korkosäännösten takia huomattavasti Suomea heikompi, ja kumpikin järjestelmä näyttää päätyvän jotakuinkin samanlaisiin lopputuloksiin. Tämä kyseenalaistaa tarpeen rangaistusluonteisten vahingonkorvausten käyttöönottoon Suomessa. Korvauksen määrää voidaan Suomessa ankaroittaa helpoimmin nykyisen viivästyskorkojärjestelmän puitteissa, sillä rangaistusluonteiset korvaukset olisivat periaatteellisesti erittäin suuri muutos Suomen oikeusjärjestykseen. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säännellään sopimusoikeudessa, vahingonkorvauslaissa ja kilpailunrajoituslaissa. Järjestelmä on jossain määrin hajanainen, mutta oikeudellisesti kattava. Yhdistettynä perusteettoman edun palautukseen ja ryhmäkanteeseen ei Suomen järjestelmään jää merkittäviä oikeudellisia aukkoja, mutta niiden soveltuvuus on toistaiseksi epäselvä. Järjestelmää voitaisiin kuitenkin parantaa tekemällä siitä yhtenäisempi, sillä tällä hetkellä se on varsin sirpaleinen. Suomen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausjärjestelmän suurin heikkous näyttää oikeussääntöjen puutteen sijasta olevan epävarmuus niiden tulkinnasta. Tämä näkyy selvästi niissä harvoissa oikeustapauksissa, jotka on käyty julkisesti, sillä ne ovat olleet erittäin riitaisia. Ankarampia seuraamuksia enemmän tarvitaankin oikeuskäytäntöä, varmuutta sääntöjen tulkinnasta ja laajempi tietoisuus mahdollisuudesta vahingonkorvauksiin kilpailunrajoituksista. Toinen merkittävä este vahingonkorvausten yleistymiselle ovat käytännön syyt, kuten vahingon vähäisyys suhteessa kanteen vaatimaan vaivaan ja kuluriskiin sekä vaikeudet näytön hankkimisessa. Niihin oikeussäännöillä on mahdollista vaikuttaa vain rajallisesti. Tässäkään rangaistusluonteisista vahingonkorvauksista ei ole juuri apua. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus voi parhaimmillaan olla merkittävä lisä julkisoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään, ja tämän tutkielman perusteella Suomella on hyvät oikeudelliset edellytykset sen laajempaan käyttöön. Oikeuskäytäntöä tai lainsäädäntöä kuitenkin tarvitaan tulkinnanvaraisten kohtien selkiyttämiseksi, jotta vahingonkorvaus voi lunastaa siihen asetetut odotukset.