Oikeustieteellinen tiedekunta: Recent submissions

Now showing items 1-20 of 1942
  • Granroth, Maximilian (Helsingin yliopisto, 2019)
    Den rådande uppfattningen i fordringsrättsdoktrin har varit att enbart mellanmannen kan sluta avtalet självkontraktuellt. Då har det varit fråga antingen om dubbelrepresentation d.ä. kombination eller självinträde. Nyligen har emellertid högsta domstolen i Finland betraktat även det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalet d.ä. avtalet utan medverkan av mellanmannen som möjlig i sitt prejudikat HD 2005:13. I avgörandet tolkade högsta domstolen delägarnas jordlegoavtal så att samtliga delägare som legogivare hade hyrt ut deras gemensamma fastighet till en av dem som legotagare, något som föranledde därtill att denna sist nämnda uppträdde som legogivare och -tagare i samma egenskap. Denna tolkning möjliggjorde att jordlegorätten kunde inskrivas i lagfart- och inteckningsregistret enligt 14 kap. 1 § 1 mom. 1 punkten i jordabalken där stadgades att inskrivningen får ske av rättighet som gäller en fastighet i någon annans ägo. Forskningsspörsmål, vartill prejudikatet därmed gav anledning, kom att vara, om det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalet verkligen kan föreligga i det avseende som framgår av avgörandet. Som existensspörsmål studerades forskningsföremålet med substansdogmatikens metodik som kompletterades med funktionsdogmatiska metoder. Rättssystemet grundar sig på gestaltning av rättsförhållanden som uppstår i sin enklaste form därigenom att den ena personen är förpliktad och den andra berättigad gentemot varandra. Rättsförhållandets nödvändiga beståndsdelar utgör därför alltid begreppet rättighet och skyldighet samt bägges subjekt. Accessoriska beståndsdelar är ett rättsobjekt, en juridisk handling och ett juridiskt tillstånd. Dessa accessoriska beståndsdelar kommer till synes i sak- och fordringsrättssystemet så att den kroppsliga saken som rättsobjekt definierar det förra och rättshandlingen vid sidan av deliktet det senare. Både rättsobjektet och den juridiska handlingen åvägabringar rättsförhållandet mellan personerna. I sakrättssystemet uppstår rättsförhållandet, tredjemansförhållandet, av ens omedelbara rättsliga herravälde över saken och andras icke-delaktighet i detta rådande, medan i fordringsrättssy-stemet följer rättsförhållandet, två- eller flerpartsförhållandet, av ens direkta juridiska handling gentemot annan och denna senares vilja att p.g.a. den sagda handlingen grunda skuldförhållandet med den förra. I samäganderättsförhållandet förmår en delägare emellertid inte nyttja saken exklusivt eftersom denna samma rätt tillkommer också de övriga delägarna. Först med stöd av jordlegorätt, som såsom begränsad sakrättighet har företräde i förhållande till äganderätten, kan delägaren till fastigheten nå detta mål. Dess stiftande förutsätter åter avtalet mellan delägarna, vartill övriga delägare måste samtycka eftersom avtalet inbegriper hela äganderätten till saken. Frågan är nu, om legotagaren som delägare måste samtycka avtalet också i egenskap av legogivare. Detta är inte möjligt, eftersom personen inte kan vara både förpliktad och berättigad av samma rättsgrund. Ens rättighet är ju i spegelbild annans skyldighet. Avsaknaden av den person som vore förpliktad eller berättigad i ovan anfört avseende orsakar att det i egentlig bemärkelse självkontraherade avtalets väsen är icke-existerande. Personen kan inte särskilja två begreppsligen varandra motsvarande rättsställningar, t.ex. legogivar- och -tagarställningarna, från sig själv för att konstituera avtalet genom dessa rättsställningar. Jordlegoavtalet mellan delägarna i det avseende som framgår av avgörandet HD 2005:13 måste förstå så att tre delägare som legogivare hyrt ut fastigheten till den fjärde som legotagare. Denna sist nämnda behöver inte uppträda som legogivare i avtalet, eftersom hon enkelt utövar till ägaren hörande makt, kompetensen att stifta särskilda sakrättig-heter, i avtalsslutande, varför jordlegorätten kan inskrivas i registret därefter hon ingått avtal med de övriga delägarna. Hon har ju fått förvärvsgrunden till jordlegorätten, eftersom rättigheten täcker samtliga intellektuella andelar, d.ä. hela äganderätten till saken.
  • Heiskanen, Jesse (Helsingin yliopisto, 2019)
    Nykyajalle on leimallista, että ihmisistä kerätään huomattavasti enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin ja yhä useamman toimijan liiketoiminta perustuu tiedon hyödyntämiseen. Ennennäkemätön tiedonkeruu on johtanut siihen, että anonymiteetti on nyky-yhteiskunnassa entistä vaikeampi saavuttaa, sillä yksilöistä kerätyn tiedon määrän kasvaessa ja teknologian edelleen kehittyessä yksittäisiä tiedonpalasia on mahdollista yhdistää toisiin tietoihin entistä useammin henkilön tunnistamisen mahdollistavalla tavalla. Tällaisessa tilanteessa henkilötietojen suojaa koskevan lainsäädännön merkitys korostuu, kun yhä useammin niin julkiset kuin yksittäiset toimijat käsittelevät toimintansa yhteydessä henkilötietoja. Eurooppalaisen tietosuojalainsäädännön perusta muodostuu Euroopan unionin perusoikeuskirjan henkilötietojen suojaa koskevasta 8 artiklasta, Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 16 artiklasta ja näistä ajankohtaisimmasta ja samalla yksityiskohtaisimmasta EU:n yleisestä tietosuoja-asetuksesta. Tutkielmassa tarkastellaan henkilötiedon käsitteen määritelmää eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä. Henkilötiedon käsitteen tulkinnalla – sillä, millaiset tiedot katsotaan henkilötiedoiksi – on huomattava merkitys niin julkisille kuin yksityisille toimijoille Euroopassa. Jos käsittelyn kohteena olevien tietojen katsotaan olevan henkilötietoja, tulee niihin soveltaa tietosuojalainsäädännön velvoitteita. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä kaikkea henkilötiedon määritelmän alaan eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä sisältyy. Olennainen osa tätä on sen arvioiminen, mitä kaikkea itse asiassa jää henkilötiedon käsitteen määritelmän ulkopuolelle. Lisäksi kysymys tietosuojalainsäädännön mukaisen henkilötietojen anonymisoinnin mahdollisuudesta, tai toisaalta mahdottomuudesta, liittyy tutkielman aiheeseen olennaisesti. Henkilötiedon käsitteen määritelmä muodostuu neljästä toisiinsa vahvasti linkittyneestä osatekijästä, jotka ovat ”kaikenlaiset tiedot”, ”liittyvä”, ”tunnistettu tai tunnistettavissa oleva” ja ”luonnollinen henkilö”. Näin ollen henkilötiedon määritelmä on erittäin laaja, muttei kuitenkaan rajaton. Henkilötiedon käsitteen tarkastelu näiden osatekijöiden valossa osoittaa, että kaikenlaiset tiedot voivat olla henkilötietoja ja tiedot voivat liittyä henkilöön tietosuoja-asetuksen edellyttämällä tavalla, kun niiden käsittelyllä on todennäköisesti vaikutuksia henkilön etujen ja oikeuksien kannalta. Henkilötiedon käsitteen ja samalla koko tietosuojalainsäädännön soveltamisalan kannalta merkityksellisin osatekijä on kuitenkin tunnistettavuus, joka useimmiten määrittää sen, ovatko kyseessä olevat tiedot henkilötietoja. Tunnistettavuuden arviointi perustuu kohtuullisen todennäköisesti käytettävissä olevien keinojen arviointiin, joiden alaa sekä tietosuojatyöryhmä että Euroopan unionin tuomioistuin ovat tulkinneet laveasti. Muutenkin viimeaikaista Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä on leimannut toive varmistaa tehokas henkilötietojen suoja, jonka seurauksena henkilötiedon käsitteen tulkinnankin on nähty laajentuvan koskemaan mitä moninaisempia tietoja. Henkilötiedon käsitteen neljännellä osatekijällä, eli luonnollisella henkilöllä tarkoitetaan tietosuojalainsäädännön kontekstissa sitä, että henkilötietojen suojaa koskevia säännöksiä sovelletaan eläviin henkilöihin heidän kansalaisuudestaan ja asuinpaikastaan riippumatta. Henkilötietojen anonymisoinnilla tarkoitetaan prosessia, jonka seurauksena henkilötiedoista poistetaan tunnistettavuus siten, ettei rekisteröidyn tunnistaminen ole enää mahdollista. Tietosuojalainsäädännön vaatimukset täyttävän henkilötietojen anonymisoinnin kynnys on eurooppalaisessa tietosuojalainsäädännössä asetettu erittäin korkealle, kun tehokkaasti toteutettu anonymisointi edellyttää sitä, että tietojen tulee pysyä anonyymeinä, vaikka ne yhdistettäisiin toisiin tietoihin, jotka voivat olla käytännössä kenen tahansa hallussa. Henkilötietojen anonymisoinnista voi seurata kuitenkin useita hyötyä rekisterinpitäjinä toimiville, joten useat organisaatiot pyrkivät muodostamaan hallussaan olevista henkilötiedoista anonyymejä tietoja siten, että kyseisiä tietoja olisi mahdollista analysoida vapaasti ilman tietosuojalainsäädännön velvoitteita.
  • Hirviniemi, Elina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Pörssiyhtiö voi hankkia omia osakkeitaan useista eri syistä. Taloustieteellisten tutkimusten mukaan yksi yleisimpiä hankintamotiiveja pörssiyhtiöiden omien osakkeiden markkinaostoille on signalointi, jolla yhtiön johto voi viestiä markkinoille omien osakkeiden takaisinostojen kautta näkemyksensä yhtiön osakkeen aliarvostuksesta tai positiivisista tulevaisuudennäkymistä. Signalointi perustuu tutkittuun ja todistettuun markkinoiden reaktioon yhtiön ilmoittaessa takaisinostoista tai aloittaessa niiden toteuttamisen, minkä johdosta aidosti aliarvostukseen ja markkinoiden hinnoitteluvirheeseen uskovan yhtiön ja sen johdon lisäksi vaikutusta voivat pyrkiä hyödyntämään myös sellaiset yhtiöt, joilla ei ole todellista perustetta aliarvostukselle ja jotka tavoittelevat siten positiivisen kurssireaktion hyödyntämistä omissa intresseissään. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten pääosin taloustieteessä tutkittua signalointia säännellään yhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisin normein, ja onko sääntely sellaista, että se yhtäältä mahdollistaa aitoon ja perusteltuun uskomukseen aliarvostuksesta tai hinnoitteluvirheestä perustuvan vilpittömän signaloinnin ja toisaalta kykenee torjumaan perusteetonta, vilpillisessä mielessä tapahtuvaa ja markkinoita erehdyttävää signalointia. Pörssiyhtiön omien osakkeiden hankkimista koskevia säännöksiä on niin osakeyhtiölaissa kuin arvopaperimarkkinoiden toimintaa sääntelevässä markkinoiden väärinkäyttöasetuksessa. Signalointitarkoituksessa tehtyjen omien osakkeiden takaisinostojen jäädessä MAR 5 artiklan mukaisen turvasatamasäännöksen ulkopuolelle niitä arvioidaan yleisten markkinoiden väärinkäyttökieltojen, sisäpiiritiedon väärinkäytön kiellon ja markkinoiden manipuloinnin kiellon näkökulmasta. Yksityiskohtaisten säännösten puuttuessa signalointitarkoituksessa tehtyjä omien osakkeiden takaisinostoja voidaan arvioida myös osakeyhtiö- ja arvopaperimarkkinaoikeudellisten periaatteiden näkökulmasta. Lisäksi mahdollisuuksia hyödyntää vilpillistä signalointia voidaan torjua myös vähentämällä kannustimia tällaiseen vilpilliseen toimintaan. Tutkielma on luonteeltaan oikeusdogmaattinen, eli tarkoituksena on oikeuslähteisiin tukeutuen selvittää voimassa olevan oikeuden sisältö. Tutkielmassa hyödynnetään myös oikeusvertailevaa ja oikeustaloustieteellistä metodia arvioidessa mahdollista tarvetta sääntelyn kehittämiselle. Tutkielman johtopäätöksenä voidaan todeta, että kyseessä on laaja ilmiö, jonka sääntelemisessä tulee ottaa huomioon kahden eri oikeudenalan normit. Signaloinnin hyväksyttävyyden perustuessa pääosin subjektiivisiin tekijöihin markkinoiden väärinkäyttösääntely ei yksinään kykene erottelemaan sallittua menettelyä moitittavasta toiminnasta. Yksittäisten säännösten lisäksi sallitun ja kielletyn toiminnan rajojen hahmottamisessa voidaan tukeutua oikeudenalojen yleisiin periaatteisiin. Moitittavan toiminnan torjumisessa myös vilpillisen signaloinnin kannustimiin puuttumisella on olennainen merkitys. Lopussa arvioidaan myös mahdollisuutta kehittää sääntelyä de lege ferenda Yhdysvaltojen mallin mukaiseksi, tosin sijoittajien luottamuksen turvaamisen ja markkinoiden puolueettomuuden tavoitteet asettavat sääntelyn kehittämiselle omat rajoitteensa.
  • Sundqvist, Ellinor (Helsingin yliopisto, 2019)
    Den första oktober 2017 trädde Europaparlamentets och rådets förordning (EU) 2017/1001 av den 14 juni 2017 om EU-varumärken (EU-varumärkesförordningen) i kraft och ersatte rådets förordning (EG) NR 207/2009 av den 26 februari 2009 om gemenskapsvarumärken (gemenskapsvarumärkesförordningen). I och med detta avskaffandes bland annat kravet på grafisk återgivning som en förutsättning för att ett varumärke ska kunna registreras som ett EU-varumärke. Tack vare detta blev det möjligt att registrera multimedievarumärken, det vill säga varumärken som består av en kombination av ljud och rörelse. Tidigare kunde ljudmärken endast registreras genom att återge ljudet med hjälp av noter, och rörelsemärken kunde på motsvarande sätt registreras genom att återge varje rörelse i serien som en stillbild. I denna avhandling analyseras multimedievarumärken med fokus på deras särskiljningsförmåga. Jag kommer att behandla särskiljningsförmågan på en allmän nivå för att därefter kunna använda mig av analog tolkning gällande traditionella varumärken då jag analyserar multimedievarumärken. Vid bedömningen av ett varumärkes särskiljningsförmåga görs ingen skillnad på typen av varumärke, utan samma regler som tillämpas på ordmärken kan också tillämpas på multimedievarumärken. EU-domstolen har dock genomgående i sin praxis påpekat att konsumenter inte är vana vid att uppfatta icke-traditionella varumärken som en indikation på kommersiellt ursprung, vilket gör att det trots allt är svårare för ett multimedievarumärke eller ett annat icke-traditionellt varumärke att uppnå särskiljningsförmåga. Det finns inte något entydigt svar på vad som krävs av ett multimedievarumärke för att det ska anses ha särskiljningsförmåga. Eftersom det endast finns ett begränsat antal avgöranden från EUIPO gällande registrering av multimedievarumärken är det svårt att dra djupgående slutsatser. För att förbättra förutsättningarna för att ett multimedievarumärke ska godkännas finns det dock vissa faktorer som har en positiv inverkan. Om multimedievarumärket innehåller element som förekommer i tidigare registrerade varumärken från samma företag (till exempel figurmärken) är det troligtvis lättare att uppnå en hög särskiljningsförmåga. Under kommande år kommer användningen av multimedievarumärken antagligen öka en aning, men traditionella varumärken kommer fortfarande att utgöra normen.
  • Uuskallio, Assi (Helsingin yliopisto, 2019)
    Transvanhemmuus on huomioitu puutteellisesti nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä. Vaikka transihmisten mahdollisuus tulla vanhemmiksi on huomioitu joissakin tilanteissa, transvanhemmat on pitkälti unohdettu vanhemmuuden määrittelyä koskevassa lainsäädännössä. Tilanne voi aiheuttaa transvanhemmille ja heidän lapsilleen käytännön ongelmia, ja se on ongelmallinen perhe- ja yksityiselämän suojan sekä yhdenvertaisuuden kannalta. Tästä syystä vanhemmuuden määrittelyä olisi tarkoituksenmukaista muuttaa transvanhemmat paremmin huomioivaksi samalla, kun transseksuaalin sukupuolen vahvistamisesta annetusta laista (28.6.2002/563) poistetaan sterilisaatiovaatimus. Vaatimuksen on katsottu olevan perus- ja ihmisoikeuksien vastainen. Nykyisessä vanhemmuuslainsäädännössä vanhemmuus määritellään sukupuolittuneesti siten, että lapsen synnyttäjä on äiti ja (oletettu) siittäjä isä. Tämän määrittelytavan mukaan lapsen siittäneestä transnaisesta tulee lapsen isä ja synnyttäneestä transmiehestä äiti, mikä vaarantaa yksityiselämän suojan, kun oikeudellinen vanhemmuus on ristiriidassa sukupuoli-identiteetin kanssa. Kaikissa tilanteissa oikeudellisen vanhemmuuden vahvistamisen prosessi ei ole selvä, vaan etenkin transnaiset voivat kohdata vaikeuksia avioliitosta ja biologisesta siteestä huolimatta. Myös perhe-elämän suojan toteutuminen on siten ongelmallista. Koska nykyinen tapa määritellä vanhemmuus johtaa epäjohdonmukaisiin, transvanhempien kannalta epäedullisiin lopputuloksiin, herää epäily myös lainsäädännön syrjivyydestä. Euroopan ihmisoikeussopimus suojaa lähtökohtaisesti transihmisten oikeutta perhe- ja yksityiselämän suojaan sekä syrjimättömyyteen. EIT:n oikeuskäytännössä nämä oikeudet eivät kuitenkaan ole olleet ehdottomia, vaan valtio on voinut joustaa niistä heppoisillakin perusteilla. EIT on ylipäätään arvioinut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen perheoikeudellisia asioita löyhemmin kuin mitä sen omat periaatteet mahdollistaisivat, ja sen metodologia on toisinaan ollut kyseenalainen. Euroopan neuvosto on kuitenkin lähivuosina kehottanut jäsenvaltioitaan huomioimaan näiden vähemmistöjen oikeudet entistä paremmin. EIT:n oikeuskäytännöstä ei ole löydettävissä yksiselitteistä oikeusohjetta transvanhemmuuden määrittelystä. Kotimaista perusoikeussuojaa ei ole tarkoituksenmukaista jättää EIT:n ratkaisuista luettavissa olevalle tasolle, vaan transoikeuksia on suojattava tätä paremmin. Mallia transvanhemmuuden oikeudelliselle tunnustamiselle voi hakea esimerkiksi Ruotsista, jossa sterilisaatiovaatimus on poistettu vuonna 2013. Sukupuoli-identiteetin kunnioituksen on oltava vanhemmuuden määrittelyn lähtökohtana, ja vanhemmuuden vahvistamisen esteet on poistettava perhe-elämän turvaamiseksi.
  • Jeganova, Olga (Helsingin yliopisto, 2019)
    This study explores the question of whether arbitrators have the power to adapt international commercial contracts. Adapting a contract refers to an act of an arbitral tribunal to adjust the terms of the contract to a new situation for the parties. The number of claims concerning the adaptation of contracts has seen a substantial growth during the recent decades in the practice of international commercial arbitration. Yet, contract adaptation has historically been conceived to represent a distinct function from the typical powers of arbitrators. The purpose of this study is to examine whether the traditional reluctance to grant arbitrators such power is still justified in modern arbitration law. The subject is approached through legal dogmatic and comparative inquiry. This study regards contract adaptation primarily as a question of substance, although it has implications also on the level of procedural law. The first research question examines whether arbitrators are authorized to adapt a contract in an individual case. This study reveals that such authority may stem from either contractual adaptation clauses or the provisions of the law applicable to the substance of the dispute. In this connection, several different types of adaptation clauses are introduced. Furthermore, the rules of various national legal systems concerning the adaptation of contracts are compared and analyzed. The outcome of this study indicates that even the most conservative legal systems have recently shown a tendency in favour of the possibility of arbitrators to adapt contracts. Due to the strict criteria for exercising this possibility under most national contract laws, it is suggested in this study that contracting parties expressly regulate themselves on whether and how arbitrators may adapt their contract. The second research question, in turn, focuses on whether the law applicable to the arbitration sets down any limitations to arbitrators' powers. The parties' choice to arbitrate in a particular country brings with it submission to the arbitration law of that country, which may curtail arbitrators' power to adapt contracts. However, this study reveals that most arbitration statutes do not expressly restrict arbitrators' powers in this respect. It is thereby submitted that even a general arbitration agreement may suffice to confer arbitrators with the power to adapt a contract, unless the applicable arbitration law explicitly prohibits arbitrators from doing so. The third research question examines the legal nature of a decision in which a contract is adapted, as well as problems that may arise at the enforcement level. This study indicates that arbitrators may generally adapt a contract in the form of an arbitral award enforceable under the New York Convention on the Recognition and Enforcement of Foreign Arbitral Awards, provided that the relief granted is in accordance with the parties' claims. In addition, the question of enforceability of the award is resolved under the law applicable to the arbitration, whereas the law of the enforcement forum does not affect this consideration. The outcome of this study indicates that the modern approach in international arbitration is in favour of contract adaptation by arbitrators. However, the best way to ensure the adaptation of the contract is to regulate the matter expressly in the contract. Even more so because the parties are always in the best position to make decisions regarding their contractual relationship, whereas arbitration should be considered as a solution of last resort.
  • Olsson, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten markkinaoikeuden voimassa olevan oikeuden mukaiset toimivaltasäännökset toteuttavat asianosaisten tosiasiallista oikeuksiin pääsyä. Tavoitteena oli tuoda esiin toimivaltasäännösten mahdolliset ongelmakohdat liittyen asianosaisten tosiasiallisen oikeuksiin pääsyn takaamiseksi. Markkinaoikeudessa ratkotaan taloudellisten toimijoiden välisiä riitoja sekä yritysten ja viranomaisten välisiä valitus- ja hakemusasioita. Markkinaoikeus toimii kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, IPR-asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuimena. Markkinaoikeuden ollessa erityistuomioistuin kuuluu sen toimivaltaan ainoastaan asiat, jotka on säädetty nimenomaisesti sen toimivaltaan kuuluviksi. Toimivaltasäännöksiä tarkastellaan lähes poikkeuksetta tuomioistuinten näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että asianosaisten oikeusturvan tarve saatetaan sivuuttaa niin lainsäätäjän kuin myös lainkäyttäjän toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että asianosaisen tosiasiallinen pääsy tuomioistuimeen edellyttää toimivaltasäännöksiltä ennustettavuutta, selkeyttä, kattavuutta sekä asian erityisluonteen huomioimista. Toimivaltasäännökset eivät saa johtaa asian pirstoutumiseen ja tutkimattajättämispäätöksiä tulee välttää. Tutkittaessa miten markkinaoikeuden toimivaltasäännökset vastaavat kyseisiä edellytyksiä, nousi esiin markkinaoikeuden toimivaltasäännösten erinäisiä ongelmakohtia liittyen asianosaisten oikeuksiin pääsyyn. Huomattiin, että toimivaltasäännökset ovat jäykkiä, eivätkä ne jätä lainkaan harkinnanvaraa lainkäyttäjälle. Lisäksi voidaan toimivaltasäännösten katsoa rankaisevan kantajaa erehdyksestä. Tutkielmassa kävi myös ilmi, että toimivaltasäännökset sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta, jota ei edes juristikoulutuksen saanut osaa ennustaa. Tämä johtaa riita-asioiden pirstoutumisiin, tutkimattajättämispäätöksiin sekä prosessikynnyksen nousuun. Tutkielman lopuksi pohdittiin eri ratkaisuvaihtoehtoja, jotta toimivaltasäännökset parantaisivat asianosaisten oikeuksiin pääsyä. Ratkaisuehdotuksina olivat markkinaoikeuden toimivaltasäännösten joustavuuden lisääminen ja asioiden siirtämisen mahdollistaminen yli toimivaltarajojen. Markkinaoikeuden toimivaltasäännöksiä tulisi kehittää niin, että ne vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia reaalielämän tarpeita riitojen ratkaisemiseksi.
  • Österberg, Mirja (Helsingin yliopisto, 2019)
    Työsuhteen ehtoina sovellettavien normien kollisio voidaan ratkaista etusijajärjestystä ja edullisemmuussääntöä soveltaen. Tässä tutkielmassa tarkastellaan edullisemmuussäännön syntyvaihetta ja sen kehittymistä Suomen työoikeudelliseksi normiksi sekä edullisemmuussääntöä voimassaolevana oikeutena. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, miten tuomioistuimet ovat määritelleet ne reunaehdot, joiden perusteella edullisemmuussääntöä on mahdollista soveltaa. Tutkielmassa lähestytään tutkimuskysymyksiä lainopillisen metodin ja oikeushistoriassa käytettyjä tutkimusmetodeja hyödyntäen. Tutkielmassa selvitetään edullisemmuussäännön syntyvaihetta tarkastelemalla kotimaista oikeuskirjallisuutta sekä edullisemmuusääntöön liittyvää varhaisinta oikeuskäytäntöä. Tutkielman lainopillisessa osiossa tarkastellaan oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa esitettyjä edullisemmuusääntöä koskevia kannanottoja. Lainopillisessa osiossa käy ilmi, mitä edullisemmuussääntö tarkoittaa käytännössä ja millaisissa tapauksissa sen soveltaminen on rajattu. Tutkielman keskeinen havainto on, ettei edullisemmuussäännön synty ole ollut staattista, vaan se on muotoutunut oikeuskirjallisuudessa eri vaiheiden kautta oikeusperiaatteesta oikeussäännöksi. Sipilä oli ensimmäinen, joka suositteli vuonna 1947 edullisemmuusperiaatteen soveltamista työehtosopimuksen ja työsopimuksen normikollisiossa. Kopponen suositteli myöhemmin vuonna 1954 edullisemmuusperiaatteen soveltamista myös työehtosopimuksen ja työsääntöjen työsuhteen ehtojen normikollisiossa. Edullisemmuusperiaatteen soveltamista oikeutettiin ensin oikeuskirjallisuudessa työehtosopimuksen ja työehtosopimuslain hengen ja tarkoituksen mukaisena oikeusperiaatteena. Myöhemmin Vuorio määritteli vuonna 1955 edullisemmuussäännön oikeussäännöksi tarkentaen sen sisältöä ja soveltamisalaa sekä katsoi edullisemmuussäännön soveltamisalan olevan yleinen. Vuorio oikeutti edullisemmuussäännön soveltamista työehtosopimuslain luonteen lisäksi myös sillä, että sekä työsuojelulakien että työsääntöjen tavoitteena oli työntekijän suojelu. Yksi tutkielman johtopäätös on myös, että edullisemmuussääntö tuli ajankohtaiseksi Suomen työoikeudessa, koska työehtosopimuksia alettiin yleisesti solmia vuoden 1946 jälkeen. Edullisemmuussäännöstä tuli voimassaolevaa oikeutta, kun työtuomioistuin vahvisti sen olemassaolon ratkaisussaan TT 1956-2. Tutkielman toinen keskeinen johtopäätös on, että korkein oikeus ja työtuomioistuin ovat ottaneet edullisemmuussäännön soveltamiseen kantaa myös tilanteissa, joita ei ole yleisesti huomioitu edullisemmuussääntöä koskevissa yleisesityksissä. Tutkielmassa on selvennetty, että edullisemmuussääntöä tulee soveltaa, kun työntekijälle edullisempi työehtosopimusmääräys, jolla on tavanomaiseen oikeuteen perustuva yleinen jälkivaikutus, on ristiriidassa jonkun muun työsuhdetta säätelevän normin kanssa (KKO 1981 II 55). Tämän lisäksi edullisemmuussääntöä tulee soveltaa, kun toinen työsuhdetta säätelevä normi on vakiintunut sopimuksen veroiseksi ehdoksi työsopimuskumppaneiden välillä vallinneen käytännön myötä (TT 1982-88 ja KKO 1984 II 23). Edullisemmuussäännön soveltamisen kannalta edellä mainitut tuomioistuinten ratkaisut ovat merkityksellisiä, koska niissä edullisemmuussääntöä sovelletaan tilanteissa, jossa työsopimus- tai työehtosopimusosapuolet eivät ole nimenomaisesti sopineet sen työsuhteen ehdon voimassaolosta, joka on ristiriidassa samaa asiaa säätelevän toisen normin kanssa. Tutkielmassa päädytään myös siihen, että edullisemmuusvertailuja on mahdollista suorittaa sellaisten työntekijän etujen suhteen, jotka eivät ole numeerisesti mitattavia (KKO 1979 II 43, TT 1983-15, TT 1983-16 ja TT 1988-137). Tämä ei vastaa Tiitistä ja Krögeriä (2015) lukuun ottamatta oikeuskirjallisuudessa esitettyä näkemystä, jonka mukaan edullisemmuusvertailu on mahdollista suorittaa lähinnä numeerisesti mitattavien etujen kuten palkkojen välillä. Tutkielmassa on myös tehty havainto, ettei kiistaa kahden kilpailevan työehtosopimuksen välillä ole mahdollista ratkaista yksinomaan edullisemmuussäännön nojalla, ellei edullisemmuussäännön soveltaminen vastaa työehtosopimuksen sopijapuolten tarkoitusta sopimuksia solmittaessa (TT 1974-15). Edullisemmuussääntö ei myöskään estä työmarkkinajärjestöjä sopimasta säännöstämiskompetenssin alaan kuuluvista asioista (TT 1979-90 ja TT 2019-74).
  • Nisso, Susanna (Helsingin yliopisto, 2019)
    Teknologian kehittymisen ja verkkoyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena myös oikeudenkäyntiaineisto on monimuotoistunut uudenlaisten todisteiden myötä. Tuomareiden arvioitavana on yhä useammin erilaisia sähköisiä todisteita, kuten sähköisesti laadittuja asiakirjoja tai sovellusten automaattisesti keräämiä käyttäjä- ja sijaintitietoja. Erilaisia järjestelmiä käyttäessämme jätämme jatkuvasti jälkeemme erilaisia sähköisiä jälkiä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää erilaisten tapahtumaketjujen todenmukaisuuden arvioinnissa. Yhden keskeisen sähköisten jälkien ryhmän muodostavat niin kutsutut metatiedot, jotka ovat yksinkertaisesti ilmaistuna tietoa tiedosta. Metatiedot voivat olla luonteeltaan hyvin monenlaisia, esimerkiksi aikaleimoja, sijaintitietoja, kirjauksia eri toiminnoista tai tietoja dokumenttien laatijoista tai muokkaushetkistä, ja usein ne toimivat muuta tietoa kuvailevana tai täydentävänä elementtinä. Vaikka metatietoja voidaan käytännössä kerätä myös manuaalisesti, suuri osa metatiedoista syntyy automaattisesti sähköisten prosessien tuloksena, ja tämän seurauksena myös tutkielma on rajattu koskemaan ainoastaan automaattisesti luotuja metatietoja. Todistusaineiston muuttumisesta huolimatta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 17 luvun mukaiset todistelua koskevat säännökset ovat säilyneet todistusharkintaa sekä todistusaineiston hankintaa koskevilta osin lain uudistamisen jälkeen pääasiallisesti ennallaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella metatietoja nykyisen todistusoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta dispositiviisten riita-asioiden käsittelyssä. Metatietojen asemaa todisteena selvitetään kolmen tutkimuskysymyksen avulla: 1) millä keinoin dispositiivisen riita-asian osapuolet voivat hankkia metatietoja todisteeksi, 2) millainen on metatietojen hypoteettinen todistusarvo sekä 3) millainen rooli metatiedoilla on todistusaineistona dispositiivisissa riita-asioissa. Tutkielma keskittyy voimassaolevan oikeuden sisältöön ja systematiikkaan soveltaen lainopin tutkimusmetodia. Dispositiivisissa riita-asioissa asianosaisilla on määräämisperiaatteen ja käsittelymenetelmän mukainen vastuu prosessin kulusta sekä erityisesti todisteiden hankinnasta. Asianosaisilla ei kuitenkaan ole käytössään esitutkinta-tai pakkokeinolaissa (805–806/2011) turvattuja keinoja hankkia metatietoja koskevaa aineistoa, mikä rajoittaa asianosaisten mahdollisuutta hankkia tietoja. Myös luottamuksellisen viestinnän suoja sekä henkilötietojen suoja rajoittavat asianosaisten omatoimista tietojen hankintaa. Asianosaisten mahdollisuudet hankkia metatietoja ovatkin pitkälti rajoittuneet tietosuoja-asetuksen (EU 2016/679) mukaiseen tiedonsaantioikeuteen sekä oikeudenkäymiskaaren 17:40 mukaiseen asiakirjanesittämis- eli editiovaatimuksen soveltamiseen, mikäli tietoja ei luovuteta vapaaehtoisesti tai hankita laittomin keinoin. Editiovaatimusta voidaankin pitää lähtökohtaisesti ainoana keinona hankkia vastapuolta koskevia metatietoja, ja tätäkin oikeutta voi rajoittaa muun muassa liikesalaisuuksien suoja sekä editiovaatimuksen osalta keskeinen yksilöinnin vaatimus ja tiedon merkittävyyden aste asian ratkaisemisen kannalta. Metatietojen voidaan katsoa lukeutuvan pääasiallisesti kirjallisten todisteiden piiriin ja myös metatietoja arvioidaan vapaan todistusharkinnan mukaisesti. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä ei tutkielmassa suoraan sovelleta todistusoikeudessa muotoutuneita todistusharkintametodeja, mutta tutkielmassa on omaksuttu todistusarvometodille ominainen todistusketjuihin pohjautuva ajatusmalli. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä painopiste on pääasiallisesti tietojen luotettavuuden arvioinnissa. Vaikka metatietoja arvioidaan muiden todisteiden tavoin vapaata todistusharkintaa soveltaen, on niiden arvioinnissa keskeistä ottaa huomioon tietojen luotettavuuden arviointiin liitettävät aitouden ja eheyden vaatimukset. Tietojen aitouden ja eheyden osalta arvioidaan muun muassa sitä, ovatko tiedot niille alkuperäisesti osoitetusta lähteestä, ovatko tiedot voineet muuttua tietojen käsittelyn tai siirron seurauksena, onko tietoihin kohdistettu suojaustoimenpiteitä ja ovatko tiedot syntyneet virheettömän prosessin seurauksena. Tutkielman valossa voidaan todeta, että nykyiset oikeudenkäymiskaaren säännökset eivät suoraan rajoita metatietojen käyttöä todisteena. Osapuolten todisteiden hankinnan osalta asianosaisten todelliset keinot hankkia todisteita ovat kuitenkin siinä mielessä rajalliset, että ne voivat rajoittaa metatietojen tosiasiallista käyttöä dispositiivisten riita-asioiden todisteena. Lisäksi harkittavaksi voi tulla, tulisiko kolmannen osapuolen hallussa olevien tietojen saantia helpottaa muuttuneessa toimintaympäristössä, jossa valtaosa tiedoista ei ole suoranaisesti osapuolten hallussa vaan sijaitsee muun muassa kolmansien osapuolten tarjoamissa järjestelmissä. Metatietojen voidaan kuitenkin katsoa yltävän hyvinkin luotettavalle todistusaineiston tasolle inhimillisten virheiden minimoituessa, mikäli tietojen aitoutta ja eheyttä suojataan esimerkiksi kontrolloiduin teknisin toimenpitein.
  • Matias, Oikarinen (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan luottolaitoksia koskevan palkitsemissääntelyn perusteita, merkitystä ja ongelmia. Varomattomaan riskinottoon kannustaneita palkitsemisjärjestelmiä on pidetty finanssikriisin yhtenä perussyynä. Palkitsemissääntelyn rationa on ehkäistä kannustimia, joilla edistetään vakaustavoitteen vastaista liiallista riskienottoa. Suomen pankkisektorin koon kasvu korostaa rahoitusvakautta potentiaalisesti uhkaavien tekijöiden analysointia ja torjuntaa. Tutkielman akateeminen mielekkyys perustuu palkitsemissääntelyn poikkeamiseen yleisistä yhtiöoikeudellisista periaatteista. Palkitsemissääntelyä on koordinoitu ylikansallisesti epäterveen sääntelykilpailun välttämiseksi. Nykyinen palkkiosääntely perustuu EU-direktiiviin 2013/36/EU. Sääntelytarve ei ole Suomen kohdalla ilmeinen, koska palkitsemisjärjestelmiin ei ole sisältynyt piirteitä, jotka kannustaisivat riskinkantokyvyn ylittävään riskinottoon. Kannustin- ja sitouttamisjärjestelmiä on pidetty keskeisenä keinona johdon ja osakkeenomistajien agenttiongelman ratkaisemiseksi. Palkitsemistematiikan merkityksestä kriisin synnyssä ei myöskään ole ollut yksimielisyyttä taloustieteilijöiden keskuudessa. Pankkien bonuskulttuurin poliittisen herkkyyden on arveltu johtaneen palkitsemiskysymysten ylikorostumiseen. Palkkioiden rajoittamisen tehokkuutta riskinoton hallitsemiseksi on lisäksi epäilty. Sääntelyn nykymuotoon sisältyy rakenteellisia ongelmia, joilla saattaa olla haitallisia vaikutuksia EU:n pankkisektorin kilpailukykyyn, toimihenkilöiden insentivointiin sekä keinotekoisten palkkiorakenteiden muodostumiseen. Kotimaisessa keskustelussa EU-perusteista governance-sääntelyä on arvosteltu poliittisten kompromissien synnyttämistä epätyydyttävistä lopputuloksista. Vastaavalla tavalla kriisiolojen ylikorostamisen on pelätty johtavan sääntelyn ylilyönteihin. Tutkielmassa onkin aiheellista tarkastella myös poliittisten tekijöiden merkitystä sääntelyä annettaessa, koska finanssialan kohtuuttomaksi koettu palkitsemistaso synnytti laajempaa yleispoliittista tilausta palkkioiden rajoittamiseksi. Tältä osin pyritään selvittämään, perustuuko palkitsemissääntelyn priorisointi taloustieteelliseen analyysiin sääntelyn tehokkuudesta vai palkkiosääntelyn poliittisesta suosiosta. Riskinoton rajoittamiseen liittyy pankeissa julkisten turvaverkkojen ja kumoonmenosta aiheutuvien ulkoiskustannusten takia vahva julkinen intressi. Osakkeenomistajakeskeisen governancen on katsottu olevan ristiriidassa tavoitteen kanssa, koska osakkeenomistajat suhtautuvat rahoitusteorian mukaan riskinottoon velkojia myönteisemmin. Lyhytjänteinen voitontavoittelu ja rahoitusvakaus ovat keskenään yhteensopimattomia. Sääntely-ympäristön monimutkaisuuden ja toimijoiden kyvyn väistää sääntelyä on koettu haastavan yhtiöoikeudellisen valtavirtamallin, jossa luotetaan lainsäätäjän kykyyn asettaa sidosryhmien kannalta riittävät pelisäännöt. Shareholder primacy -mallin ”höllentämisen” on tulkittu johtavan sosiaalisesti kestävämpään riskinoton tasoon. Sidosryhmämalliin siirtyminen ei kuitenkaan ole vailla haittavaikutuksia. Klassisen monen isännän ongelman lisäksi stakeholder-malli hankaloittaa pääoman keräämistä, mikä on vastoin vakavaraisuussääntelyn päämääriä. Osakkeenomistajien asemaa turvaava sääntely on keskeistä pääomanmuodostuksen kannalta. Kotimaisessa yhtiön etua koskevassa keskustelussa lyhyen aikavälin arvon maksimointi on hylätty ajatusmallina. 1990-luvun pankkikriisissä säästöpankkien aidon omistajuuden puute tulkittiin pikemminkin yhdeksi romahduksen selittäjäksi. Tutkielman tuloksina havaitaan taloudellisten ja poliittisten tekijöiden yhteisvaikutus sääntelyn taustalla. Markkinamekanismin kitkatekijät ja riskinoton ulkoisvaikutukset puoltavat jonkinlaista roolia erityiselle pankkien palkkiosääntelylle. Sääntelyn priorisointi liittyi kuitenkin myös poliittisen hyödyn tavoitteluun, mikä on heijastunut eräisiin epätyydyttäviin sääntelyratkaisuihin. Governance-sääntely ei ole immuuni poliittisten pisteiden keräämiseksi annetuille reformeille. Tutkielma avartaa kotimaisia käsityksiä pankkien governancen erityispiirteistä, EU-sääntelyn dynamiikasta sekä taloudellisten ja poliittisten tekijöiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta governance-sääntelyssä.
  • Kartila, Isabella (Helsingin yliopisto, 2019)
    Private equity plays an important role in driving economic growth in Finland by creating jobs, generating returns for investors, and developing businesses of Finnish companies. In 2018, Finnish start-ups and growth companies received investments amounting to 479 million euro of which 101 million euro were invested by Finnish private equity funds and 103 million euro by foreign private equity funds. Hence, approximately 43% of the investments in the start-ups and growth companies were made by private equity funds. Although private equity investments have a significant role in Finland, the amount of foreign capital in Finnish private equity funds has been more limited in comparison with their foreign peers. In 2017, only 30% of investments in Finnish private equity funds were made by foreign investors, whereas the corresponding figure in Europe was on average 50% and in Sweden even 80%. The main purpose of this thesis is to examine the tax treatment of income derived by foreign investors through Finnish private equity funds. Since taxation is one of the decisive factors affecting the attractiveness of Finnish private equity funds from the perspective of foreign investors, the topic of the research is of major importance for the private equity industry. Moreover, the research is highly topical as the Finnish tax laws governing the tax treatment of foreign investors in Finnish private equity funds were only recently amended. Despite the importance of the topic, specific legal research on it is very limited. Prior to the tax year 2019, foreign investors were not able to invest in Finnish private equity funds through funds of funds without a risk of double taxation. A similar problem occurred in the early 2000s when Finland was deemed to have an unfavourable tax environment in terms of fund structures as foreign investors were not able to make tax efficient investments in Finnish private equity funds. The inefficiency resulted from legal praxis and Finnish tax laws under which foreign investors in Finnish private equity funds were liable to tax in Finland on all income received through the funds. Whereas in case of direct investments in portfolio companies or investments made through foreign private equity funds, only part of the income would have been subject to tax in Finland. For the purposes of neutralising taxation and improving competitiveness of the Finnish private equity industry, Section 9(5) of the Income Tax Act (30.12.1992/1535) was enacted in 2006. The thesis shows that when the special tax regime is applied, tax consequences are the same as they would be if foreign investors received the income directly from portfolio companies. Hence, the special provision enables foreign investors to make tax efficient direct investments in Finnish private equity funds. In 2019, the special tax regime enabling a flow-through tax treatment of income received by foreign investors in case of direct investments in Finnish private equity funds was extended to also cover foreign investors investing through funds of funds. The thesis discovers that as of the beginning of the tax year 2019, foreign investors have been able to invest both directly and indirectly in Finnish private equity funds without a risk of double taxation. This study provides the first comprehensive analysis of the conditions imposed on Finnish private equity funds, foreign investors, and funds of funds by the special tax regime. In the course of the research, some challenges related to the application of the special tax regime surface. The extensive analysis reveals that the requirement of Finnish private equity funds to be alternative investment funds excludes some actors from the scope of application of the special tax regime. Moreover, the condition demanding foreign investors to reside in a state that has a tax treaty with Finland entails challenges related to their tax assessment in Finland. Despite the challenges discovered in the analysis, the thesis concludes that the recent legislative amendment extending the scope of application of the special tax regime to foreign investors investing through funds of funds has made Finnish private equity funds more attractive target funds for foreign investors. In the light of the findings of the thesis, the difference in the percentage of foreign investments in Finnish and Swedish private equity funds should decrease at least to the extent that the gap resulted from tax reasons.
  • Suihko, Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Muovin ympäristövaikutukset ovat aiheuttaneet kasvavaa huolta viime vuosina. Varsinkin merten lähinnä muoviroskasta koostuvat jätelautat sekä rantojen roskaantuminen ovat tehneet muoviongelman näkyväksi. Roskaantumisen ja merieliöiden vahingoittumisen lisäksi, yhtenä erityisenä huolenaiheena ovat ympäristöön päätyvät muovin pienimmät hiukkaset, mikromuovit, joita kulkeutuu ympäristöön suoraan niitä sisältävistä tuotteista, kuten kosmetiikasta ja maaleista, sekä muovia sisältävien tuotteiden, kuten renkaiden ja vaatteiden kuluessa sekä muoviroskien hajotessa. Muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty puuttumaan niin kansainvälisellä, EU- kuin kansallisella tasolla. Erityisesti Yhdistyneet kansakunnat (YK) on pyrkinyt sitouttamaan valtioita muovin aiheuttamien ongelmien torjumiseen. Sitovaa sopimusta ei ole saatu aikaiseksi, mutta yhteiset tavoitteet on kirjattu YK:n ympäristöohjelma UNEP:n päätöslauselmiin. EU-tasolla merkittävin muovia koskeva säädös on pitkään ollut pakkauksista ja pakkausjätteistä annettu direktiivi 94/62/EY (pakkausjätedirektiivi) siihen tehtyine muutoksineen. Direktiivi velvoittaa jäsenmaat tehostamaan muovipakkausten kierrätystä sekä asettaa vähennystavoitteet muovikassien kulutukselle. Suomessa direktiivi on pantu täytäntöön niin sitovalla jätesääntelyllä kuin vapaaehtoisin sopimuksin. Keskeinen kansallisessa jätelainsäädännössä valittu ohjauskeino on tuottajavastuujärjestelmä, jolla kustannusvastuu muovipakkausten jätehuollosta asetetaan pakkausten markkinoille saattajien vastuulle. Muovikassien vähentämistavoitteisiin pyritään puolestaan Green deal -sopimuksiin kuuluvalla Kaupan liiton ja Ympäristöministeriön välisellä Muovikassisopimuksella, jossa on kyse uudenlaisesta, vapaaehtoisuuteen perustuvasta ohjauskeinosta. Muoviin kohdistuvaa oikeudellista sääntelyä lisää merkittävästi keväällä 2019 hyväksytty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi (EU) 2019/904 tiettyjen muovituotteiden ympäristövaikutuksen vähentämisestä (muovidirektiivi), ja Euroopan kemikaaliviraston (ECHA) valmistelemat mikromuovia koskevat rajoitukset ovat parhaillaan harkittavana. Vaikka EU-tasolla muovin ympäristövaikutuksiin on pyritty tarttumaan yhä enemmän myös oikeudellisen sääntelyn keinoin, koostuu muovisääntely suurimmaksi osaksi lähinnä soft law -sääntelyyn luettavasta sääntelystä ja siihen perustuvista ohjauskeinoista. Kaikilla tarkastelluilla sääntelytasoilla on myös havaittavissa, että muovin aiheuttamien ongelmien ratkaisuna nähdään pelkän yksittäisiin ongelmiin puuttumisen sijaan kokonaisvaltaisen muutoksen aikaansaaminen muovitalouden arvoketjuissa. Tätä muutosta edistävässä sääntelyssä keskeisessä asemassa oikeudellisen sääntelyn sijaan ovat oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoiset ohjauskeinot. Tutkimuksen tarkoituksena on eritellä muovisääntelyn oikeudelliselle sääntelylle vaihtoehtoisia ohjauskeinoja ja tarkastella niiden asemaa oikeudellisen sääntelyn rinnalla osana muovisääntelyä. Omana erityisenä tarkastelun kohteena ovat ympäristömerkit, jotka lasketaan itsesääntelyyn perustuvaksi informaatio-ohjauskeinoksi. Tämän osalta tutkielmassa tarkastellaan kahta Suomessa virallisesti tunnustettua ympäristömerkkiä, EU-ympäristömerkkiä ja Joutsenmerkkiä ja sitä, mitä lisäarvoa merkit tuovat olemassa olevaan muovisääntelyyn. Tarkastelussa kiinnitetään huomiota siihen, millaisia muovia koskevia kriteereitä ympäristömerkit asettavat, ja mitä lisäarvoa ne mahdollisesti tuovat muovisääntelyyn. Tutkielmassa on kyse oikeudellisesta sääntelytutkimuksesta, jossa metodina yhdistellään sääntelyteoreettista ja lainopillista (oikeusdogmaattista) tutkimusotetta. Muovisääntely käsitetään tutkielmassa laajassa mielessä, eli sääntelyksi luetaan perinteisen sääntelyn lisäksi myös muut muovin aiheuttamien ympäristövaikutusten vähentämisen toteuttamiseen tähtäävät poliittiset toimenpiteet. Tutkielmassa eritellään olemassa olevaa YK:n, EU-tasolla, Pohjoismaissa ja Suomessa kansallisella tasolla tuotettua sääntelyä ja sen ohjauskeinoja, ja pyritään löytämään sääntelyn aukkoja ja kehittämiskohteita. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti soft law -sääntelyyn pohjautuvien itsesääntelyn, vapaaehtoisten keinojen ja varsinkin informaatio-ohjauskeinojen asemaa muovisääntelyn tavoitteiden saavuttamisen edistämisessä.
  • Vuori, Wiking (Helsingin yliopisto, 2019)
    Avioliittolaki muuttui 1.3.2017 siten, että myös samaa sukupuolta olevien vihkiminen avioliittoon tuli mahdolliseksi. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vastusti avioliittolain muutosta ja on sen muutoksen jälkeen ilmoittanut kantanaan, ettei kirkon sisäinen lainsäädäntö mahdollista samaa sukupuolta olevien vihkimistä tai siunaamista kirkollisesti avioliittoon. Kirkon sisällä kuitenkin osa papistosta on kirkon virallisesta kannasta huolimatta vihkinyt samaa sukupuolta olevia avioliittoon ja siunannut niitä. Tähän kirkon johto on reagoinut rangaistustoimenpiteillä. Tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, miten kirkon sisäistä lainsäädäntöä pitäisi muuttuneessa tilanteessa tulkita; salliiko vai kieltääkö kirkkolaki ja -järjestys samaa sukupuolta olevien avioliiton ja kuinka selvää tällainen sääntely on? Edelleen tutkimuksessa selvitetään lainopillisesti, mikä on kirkon papiston virkamiesoikeudellinen asema ja vastuu muuttuneessa tilanteessa; mitä papisto saa tai sen pitää tehdä, mitä se puolestaan ei saa tehdä ja mitkä ovat kirkon mahdollisuudet puuttua papiston toimintaan. Lopuksi tutkimuksessa selvitetään myös empiirisen oikeustutkimuksen avulla, minkälaisen ratkaisukäytännön samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien ja siunaavien pappien osalta tuomiokapitulit ovat 1.3.2017-31.1.2019 ottaneet. Tutkimuksen keskeisenä tutkimustuloksena on, ettei kirkon johdon esittämä tulkinta avioliittolain muutoksen vaikutuksista kirkon sisäiseen oikeuteen voida pitää kestävänä ja että ylipäätänsä tälle tulkinnalle on löydettävissä vain vähän oikeudellisia perusteita. Tämä vaikuttaa myös siihen, mitkä ovat edellytykset rangaista niitä pappeja, jotka vihkivät ja siunaavat samaa sukupuolta olevia pareja. Empiirisessä tutkimuksessa keskeinen havainto on, että vain pieni osa vihkimisistä ja siunaamisista on edennyt tuomiokapitulien käsittelyyn ja että muodollisesta tiukkuudestaan huolimatta kurinpitolinja vaikuttaa passiiviselta ja välttelevältä.
  • Tuure, Laura (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on pohtia oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 14 luvun 2 §:n (1052/1991) salliman kanteen muuttamisen ja velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, VanhL tai vanhentumislaki) mukaisen saatavan vanhentumisen välistä suhdetta siviiliprosessuaalisessa kontekstissa. VanhL 11.1 §:n mukaisesti saatavan vanhentuminen katkeaa, kun velkoja saattaa vireille saatavaa koskevan kanteen velallista vastaan. Tutkielman tyyppitilanteessa kantaja-velkoja on nostanut vastaaja-velallista vastaan vanhentumisen katkaisevan suorituskanteen vain hiukan ennen kuin kanteessa ilmaistun vaatimuksen vanhentumislain mukainen vanhentumisaika on kulunut umpeen. Kantajan esittäessä oikeudenkäynnin aikana OK 14:2.1:n nojalla uuden vaatimuksen, saattaa tuomioistuin joutua vastaajan väitteestä arvioimaan, onko alun perin ajoissa nostettu suorituskanne katkaissut myös sallitulla kanteenmuutoksella esitetyn uuden vaatimuksen vanhentumisen vai onko tällainen uusi vaatimus katsottava vanhentuneeksi. Tutkielmassa pyritään ensinnäkin systemaattisesti erottamaan toisistaan OK 14:2.3:n mukainen uusien oikeustosiseikkojen esittäminen, jota ei ole pidettävä kanteen muuttamisena lainkaan sekä OK 14:2.1:n nojalla sallittu kanteen muuttaminen. Varsinaisen kanteen muuttamisen osalta tarkastelu keskitetään OK 14:2.1:n 3 kohdan mukaiseen ns. perusteyhteyspoikkeustilanteeseen. Kanteenmuutosproblematiikkaa koskeva ennakkoratkaisukäytäntö on toistaiseksi jäänyt verrattain vähäiseksi, minkä seurauksena myös alempien tuomioistuinten ratkaisukäytäntö näyttäytyy osittain epäyhdenmukaisena. Lainkohtien systemaattinen soveltaminen on kuitenkin tärkeää paitsi oikeusvarmuuden, myös mahdollista kanteenmuutostilannetta seuraavan vaatimuksen vanhentumisarvioinnin kannalta. Toisekseen tutkielmassa pyritään arvioimaan yksittäisen vanhentumisen katkaisevan toimenpiteen ulottuvuutta rinnakkaisiin tai keskenään vaihtoehtoisiin vaatimuksiin nähden. Tutkielman teeman vuoksi katkaisutoimen ulottuvuutta tarkastellaan ennen kaikkea VanhL 11.1 §:n mukaisen kannekatkaisun näkökulmasta, mutta tutkielmassa muotoiltava ajatus on sovellettavissa vanhentumisen katkaisutoimenpiteisiin laajemminkin. Katkaisutoimenpiteen ulottuvuuden määrittämisessä keskeinen merkitys on yksittäisen katkaisutoimenpiteen sisällöllisten vaatimusten tarkastelulla. Lopulta tutkielmassa päädytään pohtimaan ensisijaiseksi määriteltyä tutkimuskysymystä siitä, pitääkö alkuperäisen kanteen vireilläolo vanhentumattomuuden tilassa myös kaikki sellaiset saatavat, jotka OK 14:2:1:n sallimin kanteenmuutoksin on mahdollista saada osaksi vireillä olevaa oikeudenkäyntiä. Vähäisen aihepiiriä koskevan oikeuskirjallisuuden ja ratkaisukäytännön valossa vastaus kysymykseen ei näyttäydy lainkaan yksiselitteisenä. Vastausta kysymykseen on ensisijaisesti haettava katkaisutoimenpiteen ulottuvuudesta sekä kanteen muotoilusta. Tutkielmassa tehtyjen systematisointien avulla pyritään osoittamaan, että oikeudenkäynnin aikana esitettyjä OK 14:2:1:n sallimia vaatimuksia on kohdeltava vanhentumisen näkökulmasta eri tavoin riippuen siitä, onko kyse alkuperäiselle vaatimukselle vaihtoehtoisesta vai rinnakkaisesta vaatimuksesta.
  • Huemer, Maximilian (Helsingin yliopisto, 2019)
    Albeit multimodality in the passenger transport sector not being a novel concept, the passenger rights system in the European Union has so far not addressed it. While the existing legislative instruments on the European level do provide rights for passengers in all main transport modes, these instruments come with a mode-specific scope, and have to a varying degree had to deal with a number of issues and shortcomings in terms of correct implementation and especially effective enforcement. Despite existing issues and the proper functioning of the mode-specific passenger rights regulations put into question, an expansion of the European Union’s passenger rights system to also cover multimodal journeys is becoming a necessity. As the transport sector is faced with the challenge of facilitating its anticipated growth, while at the same time promoting the most efficient and sustainable modes of transportation, an integral component of what the Commission has coined a ‘competitive and sustainable transport system’, will be the promotion of transport multimodality through increased mode integration. In its passenger dimension, this process should also be accompanied by an adequate protection of passengers in multimodal transportation, especially due to the fact that the current mode-specific scope of existing instruments leaves issues of multimodality unaddressed. This legal gap and corresponding problems would only be aggravated in front of the envisaged focus on enhancing and promoting multimodal transport. The Commission has already initiated first steps towards addressing passenger rights in multimodal transport. These steps, which so far have come in the form of an inception impact assessment, a public consultation, as well as an exploratory study mandated by the Commission, have focused on the necessity of addressing passenger rights in multimodal transport, as well as the adequate form, scope and characteristics of a potential measure. However, beyond the identification of the particular legal gaps in the mode-specific passenger rights system, there has not been any discussion on the effects on that system by implementing a measure for passenger rights in multimodal transport. Such a discussion is however warranted, as based on the its very nature a measure seeking to address passenger’s rights arising out of the combination of transport modes, which are already separately covered under legislative instruments at the European level, may possibly encroach upon that system. Hence, this thesis aims to provide an answer to the question whether a potential measure for passenger rights in multimodal transport can be reconciled with the existing mode-specific system in front of issues related to its development, compatibility, enforcement, and interpretation. Ultimately, this thesis tries to establish, if it is then actually feasible, in front of the status quo of the mode-specific passenger rights system to implement such a new measure for multimodal passenger rights. To this end, following the introduction, chapter II addresses the state of multimodal passenger transport in the EU, fulfilling the twofold purpose of outlining the multimodal passenger transport market in the EU and describing the developments towards addressing passenger rights in multimodal transport, as well as its necessity. Chapter III provides an overview of the current mode-specific EU passenger rights regulations, giving insights into the policy developments that have led to the adoption of passenger rights instruments in all transport modes, and identifying problems, which the regulations have faced. It furthermore analyses the differing experiences with the regulations and in how far these play a role for developing a measure for passenger rights in multimodal transport, identifying possible points of reconciliation. Based on these, chapter IV then zooms in to compare the iterations of specific rights in the mode-specific regulations. Differences, gaps, and specific problems with these rights are pointed out, as well as implications for a potential transposition of them to a multimodal context. Lastly, chapter V addresses the practical issues of interpretation and effective enforcement that the mode-specific instruments have faced. It aims to find out to what extent existing interpretative ambiguities and other issues relating to the functioning of the regulations may have a detrimental effect for developing passenger rights in multimodal transport. In conclusion, it is found that a new instrument for passenger rights in multimodal transport would generally be reconcilable with the existing mode-specific system. However, differences in the mode-specific regulations and related problems represent major hindrances to an application of a number of rights in a multimodal context, and existing issues may be aggravated unless resolved by a multimodal measure. Additionally, restrictions as to potential approaches for applying rights in a multimodal context exist through case law of the CJEU. Furthermore, the added complexity of a new measure would bear questions of comprehension and enforcement. Reconciliation will also come at the cost of the scope of a new instrument, potentially catering to only a marginal percentage of the overall multimodal passenger transport market. Based on this, as well as the potential for a new measure of actually having detrimental effects on the development of the multimodal transport market, the feasibility of such an instrument is questionable, in front of its goal to adequately fill the legislative gap left by the mode-specific system.
  • Saarikko, Sofia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Underprestation utgör i praktiken en mycket komplex uppsägningsgrund. För att en uppsägning på grund av underprestation ska vara godtagbar bör i allmänhet en rad olika kriterier uppfyllas. Dels måste arbetstagaren vara medveten om resultatmålet och på vilket sätt arbetsuppgifterna ska utföras för att målet ska nås, och dels ska det resultatmål som arbetstagaren i fråga ska sträva efter att nå vara rimligt i förhållande till arbetstagarens förutsättningar att nå målet. Även om individuella resultatmål kan ställas upp för varje arbetstagare, bör minimikraven för arbetstagare med motsvarande erfarenhet och förutsättningar att nå ett visst mål överensstämma. Uppsägning på grund av underprestation ska alltså endast kunna ske om en miniminivå som är samma för alla motsvarande arbetstagare underskrids. Innan uppsägning med anledning av underprestation kan ske, bör arbetsgivaren vidta åtgärder för att undvika att arbetstagaren sägs upp. I samband med underprestation betonas arbetsgivarens skyldighet att främja arbetstagarens arbetsprestation och att i första hand vidta mildare åtgärder än uppsägning, så som exempelvis omplacering. I rättspraxis har framgått att ju mer arbetsgivaren ansträngt sig för att förbättra arbetstagarens resultat innan uppsägning vidtagits, desto större är chansen att uppsägningen godtas av domstolsväsendet. Syftet med denna avhandling är att reda ut i vilka fall underprestation kan utgöra grund för uppsägning. Vid underprestation är det lätt att automatiskt fokusera på arbetstagaren och dennes fel eller försummelse. Även om både arbetstagarens och arbetsgivarens skyldigheter och möjligheter att motverka underprestation behandlas i denna avhandlig, läggs större vikt än vanligt vid arbetsgivarens ansvar för underprestation. Syftet med avhandlingen är inte att snedvrida ansvaret för underprestation och att lägga mer ansvar än befogat på arbetsgivaren, men däremot att belysa att arbetsgivaren på många sätt är delaktig i arbetstagarens arbetsprestation och det resultat som uppnås. En av arbetstagarens viktigaste förpliktelser är att följa de anvisningar som arbetsgivaren inom ramen för sin direktionsrätt ger gällande arbetets utförande. Om arbetsgivaren är missnöjd med arbetstagarens arbetsinsats måste arbetsgivaren enligt rättspraxis ge arbetstagaren tydliga instruktioner om hur denne i fortsättningen ska agera för att nå de uppsatta resultatmålen. Arbetsgivaren kan dock inte på egen hand förväntas förbättra arbetstagarens arbetsprestation, utan detta kräver självfallet också aktivitet från arbetstagarens sida, vilket arbetsgivaren också har rätt att förvänta sig.
  • Linna, Ville (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tämä opinnäytetyö on prosessioikeudellinen tutkimus kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyistä. Kesällä 2019 Suomessa astui voimaan uusi kansainvälisten veroriitojen ratkaisumenettelyistä annettu laki, jolla implementoitiin Euroopan unionin riitadirektiivi. Kesällä 2019 Suomessa saatettiin voimaan myös niin sanottu OECD:n monenvälinen yleissopimus, ja Suomi ilmoitti ottavansa käyttöön yleissopimuksen VI osassa säädetyn välimiesmenettelyn osaksi verosopimusriitojen ratkaisumenettelyjen kirjoa. Välimiesmenettelyn edellyttämät muutokset Suomen kansainväliseen verosopimuskantaan toteutettiin soveltuvin osin niin sanotun multi-instrumentin allekirjoittamisella. Tässä tutkimuksessa pyritään lähestymään pääosin teoreettisen lainopin menetelmin sellaista oikeudellista mekanismia, joka on Suomen oikeusjärjestelmässä varsin uusi. Koska välimiesmenettely on mielletty prosessioikeudelliseksi riidanratkaisumekanismiksi, tässä tutkielmassa kansainvälisten veroriitojen riidanratkaisumenettelyjä eli EU-riidanratkaisumenettelyä, verosopimusmenettelyä ja EU-arbitraatiosopimusmenettelyä lähestytään siviiliprosessioikeuden yleisistä opeista käsin. Tutkielmassa analysoidaan menettelyjen yhtäläisyyksiä ja eroja, käytettyä terminologiaa ja pyritään selvittämään, miten kansainvälisen veroriita-asian asianmukaisen käsittelyn takeet on järjestetty. Tästä seuraa se, että tutkimustehtävä pyritään ratkaisemaan soveltamalla oikeuslähteiden tulkintaan oikeudellista teoriaa prosessinedellytyksistä. Keskeinen tutkimustulos on se, että teoria prosessinedellytyksistä soveltuu varsin hyvin riita-asian asianmukaisen käsittelyn takeiden selvittämiseen, ja tulokset vastaavat hyvin sitä, mitä välimiesoikeudellisen kirjallisuuden osalta voi odottaa. Oikeuspoliittinen päätös pitää riidanratkaisu välimiesmenettelyä edeltävissä MAP-neuvotteluissa ja oikeuspoliittinen näkemys välimiesmenettelyn viimesijaisuudesta vaikuttaa oleellisesti prosessinedellytysten puuttumisen oikeusvaikutusten tulkintaan.
  • Aarnio, Katri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lohkoketjuteknologia ja siihen pohjautuvat virtuaalivaluutat ovat viime vuosina saaneet yhä enenevää merkitystä ja vastaavasti niiden käyttökohteet ovat laajentuneet. Yhdeksi tavaksi hyödyntää lohkoketjuteknologiaa ja virtuaalivaluuttoja ovat kehittyneet niin sanotut kolikkoannit (englanniksi initial coin offering tai ICO). Kolikkoannissa on kyse rahoituksen keräämisestä yritykselle tai muulle taholle tai tietylle hankkeelle laskemalla liikkeeseen uuden virtuaalivaluutan yksiköitä. Vastineeksi uusista virtuaalivaluutan yksiköistä rahoittajat tarjoavat fiat-valuuttaa tai tunnettua virtuaalivaluuttaa. Tutkielman tavoitteena on systematisoida kolikkoanteja ympäröivää oikeustilaa viidennen rahanpesudirektiivin kansallisen implementoinnin jälkeisenä aikana. Tavoitteena on selvittää, mitä viidennen rahanpesudirektiivin kansallisen implementoinnin yhteydessä säädetty virtuaalivaluutan tarjoajia nimenomaisesti koskeva sääntely merkitsee kolikkoantien näkökulmasta. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan, millä edellytyksillä kolikkoannissa liikkeeseenlaskettavat virtuaalivaluutan yksiköt voivat täyttää arvopaperimarkkinalain mukaisen arvopaperin määritelmän ja miten tämä vaikuttaa kolikkoanteihin sovellettavaan sääntelyyn. Tutkielmassa selvitetään lisäksi esimerkeiksi valittujen joukkorahoituslain ja sijoituspalvelulain soveltumista kolikkoanteihin ja tarkastellaan, miten virtuaalivaluutan tarjoajiin nimenomaisesti kohdistuvan sääntelyn voimaantulo vaikuttaa kyseisten sääntelyjen soveltamiseen. Metodina tutkielmassa hyödynnetään erityisesti lainopillista metodia, sillä tarkoituksena on ensisijaisesti tulkita ja systematisoida voimassaolevaa lainsäädäntöä. Lisäksi tutkielmassa hyödynnetään täydentävästi myös oikeustaloustieteellisiä näkökohtia, oikeusvertailevaa metodia sekä oikeuspoliittiseksi kuvailtavaa otetta. Tutkielmassa havaitaan, että viidettä rahanpesudirektiiviä osaltaan kansallisesti implementoiva virtuaalivaluutan tarjoajiin nimenomaisesti kohdistuva sääntely tuo useissa tapauksissa kolikkoannin keskeiset osapuolet sääntelyn ja valvonnan piiriin. Sääntelyn voidaan nähdä kitkevän kolikkoanteihin sisältyvää rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen riskiä sekä murtavan kolikkoannin osapuolten anonymiteettia. Sijoittajansuojaa virtuaalivaluutan tarjoajiin nimenomaisesti kohdistuvat velvoitteet ja vaatimukset eivät kuitenkaan juurikaan kohenna. Tutkielman tuloksena havaitaan myös, että kolikkoannissa liikkeeseenlaskettavat virtuaalivaluutan yksiköt voivat tutkielmassa tarkastelluin edellytyksin täyttää arvopaperimarkkinalain mukaisen arvopaperin määritelmän. Keskeinen havainto on, että kolikkoanneissa liikkeeseenlaskettujen virtuaalivaluutan yksiköiden arvopaperiluonteen arviointiin sisältyy yhä huomattavaa tulkinnanvaraisuutta. Viidennen rahanpesudirektiivin kansallisen implementoinnin yhteydessä oikeustilaa ei ole tältä osin selvennetty. Arvopaperiluonteeseen liittyvät tulkinnanvaraisuudet näyttäytyvät erityisen hankalina kolikkoannin järjestäjien oikeussuojan näkökulmasta sekä Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn kannalta. Tästä johtuen tutkielmassa esitetään, että lainsäädäntöön tai sitoviin viranomaismääräyksiin tulisi kirjata vähintään suuntaviivat siitä, miten virtuaalivaluuttojen ja arvopaperin määritelmän välistä suhdetta tulkitaan. Keskeisenä huomiona tutkielmassa lisäksi havaitaan, että viidennen rahanpesudirektiivin kansallisen implementoinnin jälkeisenä aikana joukkorahoituslakia ei ole perusteltua soveltaa sellaiseen kolikkoannin osapuoleen, joka kuuluu virtuaalivaluutan tarjoajista annetun lain soveltamisalaan. Joukkorahoituslakia ei lähtökohtaisesti tulisi tällaisissa tilanteissa soveltaa sääntelyjen päällekkäisyydestä johtuen silloinkaan, kun joukkorahoituslain soveltamisalasäännösten näkökulmasta joukkorahoituslaki muutoin soveltuisi. Tutkielmassa havaitaan, että myös sijoituspalvelulain soveltuminen kolikkoannin osapuoliin voi tietyissä tilanteissa olla mahdollista. Joukkorahoituslain osalta todetusta poiketen sijoituspalvelulain soveltamatta jättämiselle ei ole kuitenkaan löydettävissä vahvoja perusteita. Siten sijoituspalvelulakia ja virtuaalivaluutan tarjoajista annettua lakia voidaan soveltaa myös samanaikaisesti toisiaan täydentäen.
  • Piri, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää, onko hallituksen jäsenellä oikeus luovuttaa hallitustietoa avustajalleen. Lisäksi selvitetään, millä edellytyksillä tällainen luovutus on sallittua. Punnintaan vaikuttavat erityisesti hallitustyöskentelyn tehostaminen, toimien läpinäkyvyys, osakkeenomistajien yhdenvertaisuus sekä johdon huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuus. Erityisasemassa ovat lisäksi hallitustietoon olennaisesti kuuluvat liikesalaisuudet ja sisäpiiritieto. Tarkastelussa paneudutaan erityisesti tilanteeseen, jossa avustajana toimii hallituksen jäsenen taustayhtiö, joka toimii samanaikaisesti yhtiön osakkeenomistajana. Hallituksen käsittelemä tieto on laaja-alaista ja moniulotteista, minkä vuoksi hallituksen jäseniin kohdistuu yhä laajempia osaamisvaatimuksia. Hallituksella on lisäksi suuri merkitys ja vastuu yhtiön tarkoituksen toteuttamisessa eli voiton tuottamisessa osakkeenomistajille. Näistä syistä johtuen hallituksen jäsenet yhä enenevässä määrin hankkivat apua yhtiön ulkopuolisilta avustajilta oman työskentelynsä tueksi. Avustajan käyttäminen luonnollisesti edellyttää, että hallituksen jäsen luovuttaa myös luottamuksellista hallitustietoa avustajalle. Tutkielmassa käsitellään laaja-alaisesti oikeudellista viitekehystä tietojen luovuttamiseen liittyen. Tutkielmassa todennetaan OYL:n lojaliteettivelvollisuuteen perustuvan hallituksen jäseneen kohdistuvan vaitiolovelvollisuuden olemassaolo. Samoin tutkielmassa huomioidaan uuden liikesalaisuuslain hallituksen jäsenille asettama siviilioikeudellinen vaitiolovelvollisuus. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että mikään lainopillinen viitekehys ei kategorisesti kiellä luottamuksellisen tietojen luovuttamista avustajalle. Lainopillinen viitekehys kuitenkin luo ne reunaehdot, joiden mukaisesti tietojen luovutuksen tulee tapahtua. Tarkastelun keskiössä on yhtiön edun määrittely, jonka perusteella tietojen luovutuksen oikeutus voidaan perustella. Merkittäväksi tutkielman johtopäätökseksi muodostuu se, että yksittäisellä hallituksen jäsenellä ei ole oikeutta itsenäisesti päättää hallitustiedon luovuttamisesta vaan hallituksen tulee päättää siitä kollektiivisesti. Näin turvataan yhtiön edun ja hallituksen jäsenten keskinäisen valvontavastuun toteutuminen. Tämä varmistaa markkinoiden luottamusta sekä vahvistaa tiedon luovutuksen oikeutusta ja läpinäkyvyyttä. Mikäli hallitustiedon luovuttaminen tapahtuu oikeussääntöjen vastaisesti, hallituksen jäseneen voidaan kohdistaa moninaisia seuraamuksia, jotka ovat osin myös päällekkäisiä. Seuraamuksien osalta sovellettavaksi voivat tulla muun muassa osakeyhtiölain mukainen vahingonkorvausvaatimus, liikesalaisuuslain mukaiset oikeussuojakeinot sekä rikosoikeudelliset seuraamukset. Yhtiön ollessa pörssiyhtiö, sovellettavaksi voivat myös tulla AML:n mukaiset vahingonkorvaussäännökset.
  • Bragge, Joonas (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkielmassa tarkastellaan sosiaalihuoltolain (1301/2014) sääntelemää erityistä tukea, pelkästään lapsia koskevat normit tarkastelun ulkopuolelle rajaten. Ensimmäiseksi työssä selvitetään tällaista tukea tarvitsevan henkilön käsitteellisiä sekä sääntelyteknisiä suhteita kansallisessa oikeusjärjestyksessä, identtisiä verrokkeja löytämättä. Koska erityistä tukea tarvitsevan henkilön abstraktion taustalta löytyy paitsi pyrkimys turvata tarvittavien sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden saanti, sekä ”kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien” perusoikeuksien toteutuminen, taustoitetaan teeman suhteita auttavasti myös perus- ja ihmisoikeuksiin. Tutkielmaa voidaan myös motivoida samoin humaanein tarkoituksin. Toisena keskeisenä kokonaisuutena työssä tarkastellaan kysymystä erityistä tukea tarvitsevien henkilöydestä, keitä ovat erityistä tukea sosiaalihuollon piirissä tarvitsevat. Kysymykseen vastataan pääasiallisesti erityislakien kuten mielenterveys-, päihdehuolto- ja vammaispalvelulain legaalimääritelmiä soveltaen. Erityisen tuen saaminen ei kuitenkaan ole sidoksissa mihinkään diagnoosiin, minkä vuoksi tutkielman analyysiä voidaan pitää korkeintaan suuntaa-antavana. Mitään yhtenäistä tai ehdotonta määritelmää ei tukeen oikeutettujen piiristä voida löytää tai antaa. Kolmantena kokonaisuutena työssä on erityiseen tukeen oikeutettujen henkilöpiiriin kytkeytyvän oikeusaseman (oikeuksien ja velvollisuuksien) muotoilu. Tällöin perehdytään erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden neuvonnan ja ohjauksen, asiakkaan edun sekä itsemääräämisoikeuden sääntelyyn, lopuksi myös välttämättömän toimeentulon ja huolenpidon turvaavaan oikeuteen saada palvelukokonaisuuden huomioiva päätös. Sääntelyn ollessa avointa ja säädösperusteluiden niukkoja, esitetään työssä muualta sosiaali- ja hallinto-oikeudellisesta sääntelystä täydennystä hankkimalla syntetisoiva jäsennys, joka on vain yksi lukemattomista mahdollisista. Keskeisimpänä tutkimustuloksena tutkielmassa on sääntelystä johdettu viranomaisille laajoja velvollisuuksia turvata asiakasryhmien välistä yhdenvertaisuutta panostamalla erityistä tukea tarvitsevien henkilöiden itsemääräämisoikeuden ja edun toteuttamiseen, jolloin keskeisimpiä välineitä tähän pyrittäessä ovat selvitys- ja selvittämisvelvollisuudet. Tutkielma sijoittuu oikeustieteen piiriin ja hyödyntää sekä pyrkii kehittämään sosiaalioikeuden käsite- ja sääntelyjärjestelmää. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää, jolloin oikeudellisiin lähteisiin ja argumentaatioon perustuen systematisoidaan ja tulkitaan tutkielman aiheeseen liittyvää tutkimusmateriaalia.