Oikeustieteellinen tiedekunta: Recent submissions

Now showing items 1-20 of 2564
  • Luoma, Anni (Helsingin yliopisto, 2021)
    Solution-centric strategies and selling tailored solutions to customer-specific needs have become increasingly common in B2B trade. Customers are no longer interested in simply purchasing products, but instead wish to buy reliable and efficient solutions for their specific and potentially complex needs. Such needs can be the applicability of the goods to function efficiently within the existing operational environment or certain performance objectives such as to increase process efficiency. With the increasing importance of the non-physical features of products, the rules on seller’s responsibility to ensure the goods’ fitness for the buyer’s particular intended purpose (“fit for purpose responsibility”) have gained a more prominent role in assessing the conformity of the goods and seller’s defect liability. The purpose of this thesis is to firstly shed more light on what seller’s fit for purpose responsibility means in practice and how this can be applied to a seller that is characterized as an industrial solution provider. In this thesis the term industrial solution provider refers to an industrial manufacturing company that sells customized products and participates in the selection of the appropriate solution for its customers’ needs. Secondly, this thesis aims to assess the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade. This thesis focuses on these questions within the context of the Finnish Sale of Goods Act (FSGA) and the CISG. The first part of this thesis, which examines the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider, de-scribes first on a general level the two conditions for seller’s liability under 17(2)(2) § FSGA and Article 35(2)(b) CISG and then examines these within the context of a sales transaction between an industrial solution provider and a professional buyer. The main findings are that the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider can be extensive, and it can be expected to go to great lengths to scrutinize and actively search for indications about the buyer’s needs. Moreover, due to its expert role, it is unlikely that it can rely on the defense that the buyer did not reasonably rely on its expertise. It also became apparent that seller’s fit for purpose responsibility is difficult foresee and very much dependent on a case-by-case analysis, and hence it is difficult to provide clear and definite conclusions on the fit for purpose responsibility of an industrial solution provider. The second part of this thesis, which examines the feasibility of the current legal framework on seller’s fit for purpose responsibility within the context of B2B trade, analyzes how well the current rules achieve the central objectives of contract law. The main findings from this analysis are that the current legal framework does not manage to fully achieve these central objectives, and it seems that it lacks a clear economic efficiency justification, whereas it is designed with consideration to an ill-founded idea of protecting the professional buyer. However, it can be questioned how well these rather theory-based findings correspond to reality, and whether these inefficiencies are as significant in practice. It can be concluded that seller’s fit for purpose responsibility presents an unforeseeable and potentially extensive risk to many sellers and especially those that manufacture and sell products for customer-specific needs, and it is important to be aware and adequately manage this risk. Moreover, there are several issues with the current rules on seller’s fit for purpose responsibility and this thesis can serve as a useful starting point for more research and more dialogue between legislators, practitioners and scholars on how the current legal framework serves professional sellers and buyers in today’s B2B trade.
  • Pigg, Minnamari (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan elatuslain 1 §:n mukaista lapsen oikeutta riittävään elatukseen suhteessa lain 2 §:n mukaiseen vanhemman elatuskykyyn. Pyrin tarkastelemaan sitä, miten vanhemman elatuskykyä ja siinä tapahtuviin muutoksia arvioidaan sekä missä määrin vanhemmalla on esimerkiksi velvollisuus tinkiä omasta elintasostaan taatakseen lapsen riittävän elatuksen toteutumisen. Lisäksi tarkastelen sitä, miten lapsen tarve ja vanhemman elatuskyky suhtautuvat toisiinsa. Tutkimuksessa on tarpeen syventyä erityisesti riittävän elatuksen käsitteen ympärille. Näkisin, että riittävän elatuksen käsite tarkoittaa myös sitä, että lapsen etu toteutuu parhaiten elatusapua koskevissa ratkaisuissa. Riittävä elatus tarkoittaa sellaista elatusta, jossa lapsen tarpeet tulevat asianmukaisella tavalla tyydytyksi. Lisäksi tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan sitä, miten esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisuissa on otettu huomioon lapsen tarve suhteessa vanhemman elatuskykyyn sekä miten ratkaisuissa, oikeuskirjallisuudessa ja elatusapuohjeessa on suhtauduttu vanhemman elatuskyvyssä tapahtuviin muutoksiin. Tutkimuskysymykselle on tarvetta, sillä erityisesti lapsen edun periaatteen kannalta elatuslaki on ongelmallinen. Itse elatuslaissa sitä ei ole mainittu ollenkaan sekä sen valmistelussa se on vaikuttanut vain varsin välillisesti. Lasten oikeuksien sopimus ratifioitiin1970-luvulla lapsioikeudelliset periaatteet eivät olleet vielä lyöneet itseänsä Suomen lainsäädännössä läpi sillä tasolla kuin ne tänä päivänä tulisi olla.
  • Alahuhta, LIisa (Helsingin yliopisto, 2021)
    The study clarifies how foreign investors’ legitimate expectations are interpreted in environment-related investment disputes and what criteria are used to apply the legitimate expectations doctrine. Additionally, the study examines whether the application of legitimate expectations doctrine in environmental investment disputes differs from other disputes under international investment agreements and whether they should differ. As the protection of investor’s legitimate expectations is the product of arbitral tribunals’jurisprudence without actual textual support from the international investment agreements, the study has been conducted mainly based on the abundant case law on legitimate expectations. Although the focus is primarily on disputes with an environmental dimension, to provide a full picture of the doctrine some of the most influential awards without any environmental aspects are analysed as well. The analysis is conducted based on three different categories of legitimate expectations; investor’s legitimate expectations that are based firstly on contractual relationship between the investor and the host state, secondly on specific representations given by the host state, and thirdly on the general legal framework. The main conclusions of the study are that there exist significant inconsistencies in the application of the doctrine, and the outcome of a specific case depends largely on its details. Furthermore, there appears to be no differences in the application of the doctrine in environmental cases and others. Finally, the study examines briefly the future of the legitimate expectations doctrine in light of the so-called new generation investment agreements, which have stricter formulations of the FET standard compared to the older ones; despite these new agreements, the doctrine will continue to be relevant also in the future.
  • Aho, Tinja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Yksityishenkilön velkajärjestelyllä pyritään ratkaisemaan yksilön velkaongelmat siten, että velallinen saa mahdollisuuden uuteen alkuun. Laki yksityishenkilön velkajärjestelystä (57/1993, velkajärjestelylaki) on osa niin kutsuttua modernia insolvenssilainsäädäntöä, jonka päämääräksi on asetettu velallisen velkaongelmien kokonaisvaltainen ratkaiseminen. Velkajärjestelylakia kritisoitiin sen alkuvaiheissa siitä, että velkajärjestelyn piiriin pääsemistä pidettiin liian helppona. Sääntelyn legitimiteetin säilyttämiseksi lakiin lisättiin 9a § koskien velkajärjestelyn estymistä väliaikaisesta syystä. Velkajärjestelylain 9a §:n 1 momentin mukaan jos velallisella ei väliaikaisena pidettävästä syystä ole maksuvaraa tai velallinen ei sellaisen syyn vuoksi kykene maksuvarallaan maksamaan tavallisia velkojaan vähäisenä pidettävää määrää enempää, velkajärjestelyä ei voida myöntää. Säännöksen mukaan syyn väliaikaisuutta ja maksuvaran määrää arvioitaessa on otettava huomioon erityisesti velallisen ansaintamahdollisuudet. Opiskelua voidaan pitää velkajärjestelylain 9a §:n mukaisena väliaikaisena syynä, jonka johdosta velkajärjestely estyy. Opiskelijat voivat kuitenkin ylivelkaantua muun väestön tavoin, ja heille myönnetään erilaisia luottoja opiskelijastatuksesta ja vähäisestä maksuvarasta huolimatta. Tutkimuskysymykseni koskee sitä, onko opiskelua johdonmukaista pitää pätevänä syynä velkajärjestelyn väliaikaiselle estymiselle velkajärjestelylle asetettu rehabilitaatiotavoite ja perustuslain takaama yhdenvertaisuus huomioon ottaen. Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on lainopillinen. Puhtaan lainopin ohella tutkielmassa hyödynnetään oikeussosiologista näkökulmaa. Tutkielman johtopäätöksenä on, että velkajärjestelylain 9a § merkitsee opiskelijoiden kannalta tosiasiallisesti merkittävän velallisryhmän jäämistä velkajärjestelyn piirin ulkopuolelle. Opiskelijat ovat usein pienituloisia ja myös nuoria, ja näiden tekijöiden on jo lähtökohtaisesti voitu todeta lisäävän ylivelkaantumisen todennäköisyyttä. Luottomarkkinat ovat muuttuneet viime vuosikymmeninä merkittävästi, ja yksityishenkilöiden rehabilitaatiomahdollisuuksia on pyritty parantamaan velkajärjestelylain uudistuksilla. Siksi myös opiskelijoiden asemaa velkajärjestelysääntelyssä voisi olla perusteltua tarkastella uudelleen.
  • Islander, Teemu (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tämän tutkielman tavoitteena on tutkia kilpailukieltovelvoitteen käyttöä yritysten välisessä sopimustoiminnassa. Tutkielman metodi on lainopillinen, ja siinä pyritään voimassa olevia oikeusnormeja ja muita oikeuslähteitä tulkitsemalla ja systematisoimalla selvittämään voimassa olevan oikeuden sisältöä. Tutkielman alussa perehdytään kilpailukieltovelvoitteen määritelmään sekä siihen, mitä velvoitteen käytöllä tavoitellaan. Kilpailukieltovelvoitteella tarkoitetaan yksinkertaistetusti sitä, että siihen sitoutunut osapuoli sitoutuu olemaan harjoittamatta kilpailevaa toimintaa vastapuolta vastaan. Toisaalta kilpailukieltovelvoite voi olla myös molemminpuolinen, jolloin molemmat osapuolet pidättäytyvät harjoittamasta kilpailevaa toimintaa. Kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen, kuten yrityskauppojen tai jälleenmyyntisopimusten, välillä. Koska kilpailukieltovelvoitteessa on pääsääntöisesti kyse kilpailua rajoittavasta velvoitteesta, tarkastellaan tutkielman alussa myös kilpailukieltovelvoitteen käyttöön liittyviä rajoituksia sekä sitä, milloin velvoite voi olla pätemätön. Siten myös kilpailukieltovelvoitteeseen liittyvää sääntelyä on syytä käydä läpi. Merkittävimmät rajoitukset kilpailukieltoon tulevat OiKTL 38 §:stä sekä kilpailulainsäädännöstä, jotka ovat luonteeltaan indispositiivista, eli niistä ei voida poiketa sopimalla. OikTL 38 § seuraa, että kilpailukieltovelvoitteen on oltava kohtuullinen. Se, mikä on kohtuullista, on arvioitava tapauskohtaisesti. Kilpailulainsäädännöllä, jolla pyritään turvaamaan Euroopan unionin sisämarkkinoiden toiminta sekä terveet ja toimivat markkinat, kilpailukielto velvoitteen käyttöä rajataan sopimusoikeudellista sääntelyä sekä merkittävämmin että konkreettisemmin. Kilpailulainsäädännöstä seuraa kilpailukieltovelvoitteen käytölle muun ohella asiallisia, ajallisia ja alueellisia rajoituksia. Myös perustuslain voidaan nähdä rajoittavan kilpailukieltovelvoitteen käyttöä: kilpailukieltovelvoite rajoittaa PL 18 §:ssä turvattua elinkeinovapautta, sillä velvoite rajoittaa siihen sitoutuneen osapuolen mahdollisuutta harjoittaa elinkeinotoimintaa. Pakottavan lainsäädännön vastainen kilpailukieltovelvoite on pätemätön joko kokonaan tai osittain. Pätemättömyyden ohella myös kohtuusperusteinen sovittelu tai uudelleen neuvottelu voi tulla kyseeseen. Koska kilpailukieltovelvoitteella pyritään suojaamaan sitä vaativan liiketoimintaa, on siihen sitoutuneilla osapuolilla intressissä sopia myös velvoitteen rikkomisen seuraamuksista. Kilpailukieltovelvoitteen rikkomisessa onkin kysymys sopimusrikkomuksesta, jolloin velvoitteen rikkomisen seuraukset vastaavat pitkälti tavanomaisia sopimusrikkomuksen seuraamuksia. Velallisen rikkoessa kilpailukieltovelvoitteita on velkojalla käytössä joukko erilaisia oikeussuojakeinoja. Näitä ovat sopimussakko, vahingonkorvaus, kieltokanne, turvaamistoimi sekä viime kädessä sopimuksen purkaminen, joista merkittävin on sopimussakko. Kilpailukieltovelvoitetta käytetään hyvin erilaisissa yritysten välisissä sopimuksissa. Yhtäältä kilpailukieltovelvoitteen sisältö voi kuitenkin vaihdella merkittävästi eri sopimusjärjestelyjen välillä. Kilpailukieltovelvoitteella voidaan pyrkiä esimerkiksi tietotaidon suojaamiseen, yhteistoiminnan järjestämiseen tai osapuolten sopimuksen perusteella tekemien investointien suojaamiseen. Tutkielman päätelmässä käydään läpi tutkielman keskeisimmät tulokset kilpailukieltovelvoitteen käyttämisestä ja tarkoituksista erityyppisissä sopimussuhteissa. Päätelmissä käydään myös läpi tutkielman perusteella ilmi tulleita käytännön suosituksia kilpailukieltosopimuksesta sopimiseen.
  • Uoti, Roosa (Helsingin yliopisto, 2021)
    Elinkeinonharjoittaja haluaa tuotetta mainostaessaan herättää mahdollisimman laajan kuluttajakunnan mielenkiinnon. Mainonnalla pyritään yleensä vaikuttamaan kuluttajien tunteisiin sekä käyttäytymiseen. Joskus elinkeinonharjoittajan harkinta saattaa pettää, ja mainoksen sisältö voi syystä tai toisesta päätyä esimerkiksi loukkaamaan tai syrjimään tiettyä ryhmää. Tällaisessa tilanteessa kyse voi olla kuluttajansuojalain 2:2.1:ssa säännellystä hyvän tavan vastaisesta markkinoinnista. Lisäksi kyseinen toiminta saattaa olla mainonnan alalla omaksutun itsesääntelynormiston vastaista. Tutkimuskysymykseksi valikoitui tarkastella sitä, miten mainonnan hyvän tavan vastaisuuden käsitettä voidaan määritellä, ja miten sitä on määritelty erityisesti oikeuskäytännössä sekä MEN:n lausuntokäytännössä. Mainonnan hyvän tavan vastaisuuden sisältöä määritetään lain ja muun normiston sisältöä tulkitsemalla ennen kaikkea tuomi- oistuimessa sekä mainonnan eettisen neuvoston lausunnoissa. Nämä tahot tulkitsevat omia normistojaan, toinen lakia ja toinen itsesääntelynormistoa, selvittäessään mainonnan hyvän tavan vastaisuuden mahdollista olemassaoloa. Vaikka rajanveto normisto- jen sisällön ja velvoittavuuden välillä on tärkeää tehdä selkeästi, on huomioitava myös niiden keskinäinen yhteys ja kyky täydentää toisiaan. Esimerkiksi tuomioistuinten ratkaisukäytännössä on noteerattu ennen kaikkea ICC:n markkinoinnin perussääntöjen sisältö jo 1980-luvulta alkaen. Mainonta voi loukata KSL 2:2:1 1 kohdan mukaan ihmisarvoa, uskonnollista tai poliittista vakaumusta. Arvioitaessa hyvän tavan vastaisen mainonnan käsilläoloa, tulee yksittäistapausta tarkastella objektiivisesti. Objektiivisuuden vaatimus herätti tässä yhteydessä mielenkiintoa siksi, että nyky-yhteiskunnan arvomaailmaan väistämättä vaikuttavat muun muassa monikulttuurisuus ja moniarvoisuus. Näin ollen esimerkiksi se, mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä yhteiskunnallisten arvojen näkökulmasta, ei välttämättä tarkoita esimerkiksi automaattisesti sitä, että valtauskonnon edustajien näkemys olisi pienemmän uskonyhteisön näke- mystä arvokkaampi, tai edustaisi välttämättä ainoastaan yhteiskuntamme näkemystä, kun kyseessä on uskonnollisen vakaumuksen loukkaaminen mainonnassa. Loukkaavan mainonnan ohella tutkimuksessa tarkasteltiin myös KSL 2:2.1 2 kohdan syrjivää mainontaa. Eniten luvussa heräsi kysymyksiä liittyen sukupuolisyrjivään mainontaan, mutta myös muita syrjinnän osa-alueita tarkasteltiin erityisesti MEN:n lausuntokäytännön valossa. Erityisen mielenkiintoista oli huomata syrjivää mainontaa käsittelevän ratkaisukäytännön kohdalla, että linjaukset käsitellä asioita erityisesti sukupuolisyrjinnän suhteen ovat muodostuneet jo varhain, ja päätyneet uudemman KSL 2 luvun säännösten perusteluihin. Näin ollen varsinkin lain soveltaminen on ollut jo pitkään selkeää. Viimeisenä tutkimuksessa käsiteltiin KSL 2:2.1 3 kohdan erityisperustetta, eli piittaamatonta mainontaa. Kyseinen aihealue osoittautui varsin monitahoiseksi sekä myös haastavaksi tutkia erityisesti siksi, että piittaamattoman mainonnan käsitteen sisällön voitiin osittain katsoa olevan päällekkäinen KSL 2:2.1 1 kohdan ihmisarvoa loukkaavan mainonnan kanssa. Erityisen kiintoisaa oli myös piittaamattoman mainonnan käsitteen sisältämä ajatus siitä, että mainonnalla koetaan olevan mahdollisesti niinkin suuri vaikutus kuluttajaan, että tämä on syy kieltää tietynlaisten mainosten esittäminen kokonaan.
  • El Agoz, Magda (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielma käsittelee Japanissa 1800-luvulla tapahtunutta laajamittaista länsimaisen oikeuden omaksumista. Japanin rajojen avautumisesta alkunsa saanut valtion tie kohti modernia suurvaltaa edellytti maan lainsäädännön perusteellista uudistamista. Japanin hallitus halusi luoda maalle kattavan ja kehittyneen oikeusjärjestyksen, jonka esikuvana päätettiin käyttää länsimaisia oikeusjärjestyksiä. Tutkielmassa tarkastellaan oikeusvertailevalla otteella tätä parikymmentä vuotta kestänyttä lainsäätämisprosessia, jonka lopputuloksena Japanin oikeusjärjestelmän voidaan lähes kokonaisuudessaan katsoa edustavan romaanis-germaanista eli mannereurooppalaista oikeusjärjestelmää. Tutkielmassa esitellään Alan Watsonin teoria oikeudellisista siirrännäisistä, ja peilataan sitä Japanin lainsäädännön länsimaistamiseen. Reseptiota eritellään sekä ulkoisesta että sisäisestä näkökulmasta, joista ensimmäinen viittaa reseption syihin ja toteuttamistapoihin, ja jälkimmäinen japanilaisten suhtautumiseen uuteen länsimaistyyliseen oikeusjärjestelmäänsä. Ymmärrettävästi näin merkittävä lainsäädännön uudistaminen vaati sopeutumista, sillä Japanin oikeusjärjestys oli koostunut lähinnä tapaoikeudesta ja uskonnollisista moraaliohjeista ennen kirjoitetun eurooppalaisen lainsäädännön omaksumista. Tutkielmassa käydään läpi varsin yksityiskohtaisesti itse lainsäätämisprosessin vaiheita ja esitellään Japanin valtiomiesten punnintaa eri länsimaisten oikeusjärjestysten välillä, kun he tekivät valintaa Japaniin parhaiten soveltuvasta lainsäädännön ja hallintomuodon mallista. Erityistä huomiota annetaan siviililaille ja perustuslaille, sillä ne olivat itsestään selvästi reseption merkittävimmät lainsäädäntöratkaisut. Tutkielmassa tarkastellaan näiden kahden lain erityispiirteitä ja vertaillaan niitä länsimaisiin, etupäässä ranskalaisiin ja saksalaisiin, esikuviinsa. Olennainen osa tutkielmaa on pohdinta reseption onnistumisesta. Lopputuloksena voidaan todeta, että Japanin oikeusjärjestyksen länsimaalaistaminen kiistatta onnistui, mistä on todisteena muun muassa siviililain pysyminen voimassa lähes muuttumattomana tähän päivään asti.
  • Heinonen, Sonja (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta henkilötietojen käsittelyssä genomitutkimuksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate on yksi EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen (GDPR) 5 artiklassa määritellyistä henkilötietojen käsittelyä ohjaavista periaatteista. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen mukaan henkilötiedot on kerättävä tiettyä, nimenomaista ja laillista tarkoitusta varten, eikä niitä saa käsitellä myöhemmin näiden tarkoitusten kanssa yhteensopimattomalla tavalla. Myöhempää käsittelyä yleisen edun mukaisia arkistointitarkoituksia taikka tieteellisiä tai historiallisia tutkimustarkoituksia tai tilastollisia tarkoituksia varten ei kuitenkaan katsota yhteensopimattomaksi alkuperäisten tarkoitusten kanssa, kun noudatetaan GDPR 89 artiklan 1 kohdan edellytyksiä. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate määrittää rajat, joiden sisällä kerättyjä henkilötietoja voidaan käsitellä alkuperäisessä tarkoituksessa ja mahdollisissa myöhemmissä tarkoituksissa. Käyttötarkoitussidonnaisuuden periaate lisää läpinäkyvyyttä, ennustettavuutta ja oikeusvarmuutta, mutta antaa myös joustavuutta esimerkiksi tilanteessa, jossa jo kerättyjä henkilötietoja olisi hyödyllistä käyttää myös toissijaisissa käyttötarkoituksissa tieteellisissä tutkimuksissa. Tutkielman näkökulmaksi on valittu tieteelliset tutkimukset ja erityisesti genomitutkimukset, koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen määritelmään sisältyy tieteellisiä tutkimustarkoituksia palveleva poikkeus. Genomitutkimukset ovat ajankohtainen aihe, sillä parhaillaan valmistellaan uutta lakia Genomikeskuksesta ja genomitietojen käsittelyn edellytyksistä (“genomilaki”), joka on tarkoitus antaa eduskunnalle syksyllä 2021. Lisäksi geneettisen tutkimuksen alalla on parhaillaan käynnissä FinnGen-tutkimushanke, jossa tutkitaan suomalaisten perimästä saatavaa tietoa eli genomitietoa. Julkisuudessa huolta on herättänyt muun muassa se, millaisiin käyttötarkoituksiin esimerkiksi FinnGen-tutkimuksessa kerättyjä tietoja voidaan käyttää. FinnGen-tutkimushanketta käytetään havainnollistavana esimerkkinä tutkielmassa. Geneettiset tiedot kuuluvat myös yleisessä tietosuoja-asetuksessa määriteltyihin erityisiin henkilötietoryhmiin, koska ne voivat paljastaa henkilöstä hyvin yksilöllistä ja arkaluonteista tietoa, minkä vuoksi on erityisen tärkeää kiinnittää huomiota siihen, mihin käyttötarkoituksiin tietoa käsitellään. Tutkielman tarkoituksena on arvioida käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatetta tieteellisissä tutkimustarkoituksissa tietosuojanäkökulmasta. Tutkielman oikeudellisena metodina käytetään lainoppia. Tutkielmassa selvitetään käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteeseen kuuluvia vaatimuksia sekä ensisijaisessa käyttötarkoituksessa että toissijaisessa käyttötarkoituksessa, joka ei ole henkilötietoja kerättäessä välttämättä tiedossa. Toissijaisen käyttötarkoituksen osalta tutkitaan, mitä henkilötietojen käsittely myöhempiä tieteellisiä tutkimustarkoituksia varten edellyttää. Tässä yhteydessä käsitellään muun muassa henkilötietojen käsittelyltä edellytettäviä suojatoimia, rekisteröidyn informointivelvollisuutta, yleistä etua käsittelyn oikeusperusteena ja poikkeuksia rekisteröidyn tiettyihin oikeuksiin. Koska käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen taustalla vaikuttavat erityisesti yksilön perusoikeudet (yksityiselämän suoja, mukaan lukien henkilötietojen suoja) ja toisaalta tieteen vapaus ja pyrkimys edistää tieteellistä tutkimusta yleisen edun vuoksi, tutkielmassa haetaan myös rajanvetoa sille, miten näitä oikeuksia tulee punnita vastakkain genomitutkimusten yhteydessä. Tutkielmassa tarkastellaan myös ehdotettua genomilakia, jonka tarkoituksena on tukea genomitiedon vastuullista, yhdenvertaista ja tietoturvallista käyttöä ihmisten terveyden hyväksi.
  • Tulokas, Valtteri (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tekoälyn kehitystahti on viime vuosina kiihtynyt huomattavasti sitä tukevien muiden teknologisten kehitysaskelten myötä. Samoin liikesalaisuusdirektiivin säätämisen myötä liikesalaisuuksien merkitys on kasvanut EU:n alueella, ja liikesalaisuudet nähdään nykyään yhä vahvemmin osana laajempaa immateriaalioikeudellista järjestelmää. Lisäksi etenkin teknologiasektorilla liikesalaisuuksien arvon voidaan nähdä olevan korostunut. Samaan aikaan patenttijärjestelmään liitetyt yleiset ongelmat, kuten järjestelmän hitaus, kalleus ja alueellisuus korostuvat etenkin nopeasti kehittyvien teknologioiden, kuten tekoälyn alueella. Tässä tutkielmassa mielenkiinto kohdistuu itse tekoälyteknologian saamaan immateriaalioikeudelliseen suojaan, eikä niinkään tekoälyn luomien tai sen avulla luotujen keksintöjen tai teosten suojaan. Tutkielman esikysymyksenä on selvittää, minkä takia liikesalaisuussuoja on niin tärkeässä asemassa tekoälyteknologian alalla. Kysymys on kiinnostava etenkin siitä lähtökohdasta käsin, että liikesalaisuussuoja on perinteisesti tarkoitettu suojaamaan muiden immateriaalioikeuksien reuna-alueita, esimerkiksi täydentämällä keksinnön patenttisuojaa, patenttihakemuksen julkaisemisesta edeltävältä ajalta. Sen sijaan tekoälyn alueella, liikesalaisuudet näyttäisivät nousevan jopa pääasialliseksi immateriaalioikeudelliseksi suojamuodoksi, tai ainakin hyvin vahvaksi vaihtoehdoksi patentoimiselle. Esikysymystä lähestytään etenkin patenttijärjestelmän rajoitteista ja alalla vallitsevista liiketoimintamalleista käsin. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä tästä liikesalaisuuksien vahvasta asemasta aiheutuu ensinnäkin teknologiaa kehittävien yritysten kannalta ja toisaalta laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna. Jotta voidaan hahmottaa vaikutuksia liikesalaisuuden haltijalle, tutkielmassa tarkastellaan laajemmin sitä, millä edellytyksillä tekoälyteknologia voi saada liikesalaisuussuojaa ja kuinka laajaa tällainen suoja on. Lisäksi tarkastellaan, minkälaisia ongelmakohtia tekoälyteknologian suojaamiseen liikesalaisuutena liittyy etenkin liikesalaisuuden haltijan näkökulmasta. Erityiskysymyksenä tarkastellaan liikesalaisuuden ja henkilön ammattitaidon välistä rajanvetoa, jolla on huomattavaa käytännön merkitystä. Vaikutuksien tarkastelu laajemmasta yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen, on mielenkiintoista ottaen huomioon, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevan unionin oikeudellisen kehyksen tarkoituksena on pyrkiä edistämään innovointia ja luovuutta sekä tietämyksen ja tiedon saatavuutta. Liikesalaisuuden suoja sen sijaan perustuu tiedon salaisuuteen ja salassa pitämiseen, mikä ei lähtökohdiltaan edistä tietämyksen ja teknisen tiedon saatavuutta ja leviämistä. Näin ollen, on tarpeen tarkastella sitä, edistääkö nykyinen immateriaalioikeudellinen lainsäädäntökehys immateriaalioikeusjärjestelmän taustalla olevien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumista parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkielman loppupäätelmissä todetaan, että liikesalaisuusjärjestelmä näyttää tuottavan riittäviä kannustinvaikutuksia tekoälyn kehittämiselle, mutta liikesalaisuksien suoja-alaa rajoittavien liikesalaisuuden laillisten hankintatapojen käyttökelpoisuus tekoälyn alalla osoittautuu hyvin rajoittuneeksi, mikä johtaa siihen, että pitkässä juoksussa uusien tekoälyalan keksintöjen laaja suojaaminen liikesalaisuuksina voi olla haitallista yhteiskunnallisesta näkökulmasta käsin katsoen. Tämä voi näkyä muun muassa kilpailun vähentymisenä, markkinoille pääsyn vaikeutumisena, hintojen nousuna tai yleisenä tekoälyteknologian kehityksen hidastumisena. Lisäksi todetaan, että on tärkeää, että immateriaalioikeudellisen sääntelyn kokonaisvaikutuksia innovaatiotoiminnalle ja kilpailulle tarkastellaan lähitulevaisuudessa tarkasti, jotta sääntelyllä saavutetaan sopiva tasapaino sekä teknologiaa kehittävien yritysten kannustinvaikutusten että innovaatiotoimintaan kohdistuvien yhteiskunnallisten vaikutusten osalta.
  • Leinonen, Petra (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman tarkoituksena on selvittää ihmiskaupan ja sen lähirikosten: törkeän kiskonnan ja kiskonnantapaisen työsyrjinnän välistä rajanvetoa. Ulkomaisen työvoiman osuus Suomessa on kasvanut ja samaa tahtia on myös lisääntynyt riski työvoiman hyväksikäytöstä. Työvoiman hyväksikäytön vakavin muoto on työperäinen ihmiskauppa, joka on kriminalisoitu rikoslain 25 luvun 3 §:ssä. Jo vuonna 2010 muun muassa kansallinen ihmiskaupparaportoija on nostanut esille, että työperäisen ihmiskaupan tunnistaminen on haastavaa niin viranomaisissa kuin tuomioistuimissa. Tunnistamista hankaloittaa erityisesti se, että työvoiman hyväksikäyttötilanteisiin soveltuu myös alemman soveltamiskynnyksen tunnusmerkistöjä. Kyse on niin sanotuista työperäisen ihmiskaupan lähirikoksista ja niiden tunnusmerkistöt ovat osittain päällekkäisiä ihmiskauppatunnusmerkistöjen kanssa. Tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella erityisesti tällaisia työperäistä ihmiskauppaa lähestyviä rikoksia ovat törkeä kiskonta ja kiskonnantapainen työsyrjintä. Tunnusmerkistöjen rajanvedon ongelmat liittyvät nimenomaan tilanteisiin, jossa työvoiman hyväksikäyttö asettuu vakavuudeltaan jonnekin ihmiskaupan ja näiden tunnusmerkistöjen väliin. Rajanvedolla on kuitenkin erityistä merkitystä mahdolliselle ihmiskaupan uhrille muun muassa Ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän tarjoaman avun vuoksi. Kun huomioidaan käytännön työvoiman hyväksikäyttötilanteet ja tunnusmerkistöjen päällekkäisyys, näyttää niiden välinen rajanveto tiivistyvän edellytettyyn toiminnan tarkoitukseen. Ihmiskauppatunnusmerkistö edellyttää tältä osin, että henkilö saatetaan pakkotyöhön, kun esimerkiksi työperäisessä ihmiskaupassa henkilö tulee asettaa huomattavan epäedulliseen asemaan. Rajanveto onkin tämän vuoksi ongelmallista, sillä pakkotyön käsite on avoin, eikä sitä ole määritelty Suomen lainsäädännössä. Tunnusmerkistöjen välistä rajanvetoa ja pakkotyön käsitettä on pyritty selventämään ihmiskauppatunnusmerkistön vuoden 2015 muutoksen yhteydessä. Tällöin pakkotyön käsitettä ei päädytty määrittelemään lainsäädäntöteitse, mutta hallituksen esitykseen (HE 103/2014 vp) sisällytettiin käsitettä koskevat tulkintaohjeet ja laajat viittaukset Kansainvälisen työjärjestö ILO:n pakkotyön määritelmään ja ohjeistuksiin. Pakkotyö jätettiin täsmentymään tarkemmin oikeuskäytännössä. Käsite on siten edelleen avoin ja se määritellään ikään kuin esimerkkien kautta. Oikeuskäytännön tulkinta onkin olennaista, jotta työperäistä ihmiskauppaa pystytään tunnistamaan tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa yhtenäisesti rikosprosessin kaikissa vaiheissa. Tutkielmassa ihmiskaupan ja sen lähirikosten välistä rajaa pyritään selventämään tutkimalla, mitkä seikat käytännössä täyttävät pakkotyön määritelmän. Kyseessä on perinteinen lainopillinen tutkimus, jossa oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi keskitytään työperäistä ihmiskauppaa ja pakkotyön käsitettä koskevan oikeuskäytännön tulkintaan ja jäsentelyyn. Tutkimusaineistoksi on kerätty kaikki Suomen käräjä- ja hovioikeuksissa annetut työperäistä ihmiskauppaa koskevat tuomiot aikaväliltä 1.1.2015-1.1.2021. Näitä tuomioistuinten ratkaisuja analysoimalla on tarkoitus systemaattisen tulkinnan keinoin selvittää pakkotyön käsitteen sisältöä ja siten myös ihmiskaupan soveltamisen alarajaa. Tutkielman perusteella näyttää siltä, että hallituksen esitykseen otetut viittaukset ja tulkintaohjeet ovat selkeyttäneet pakkotyön arviointia tuomioistumissa. Ihmiskauppatunnusmerkistön muutoksen jälkeen annetuissa tuomioissa on viitattu kattavasti kyseisiin tulkintaohjeisiin ja sovellettu niitä onnistuneesti. Hallituksen esitykseen otettujen selkeiden viittausten johdosta ILO:n pakkotyön osoittimien ja ohjeistusten käyttö tulkinta-apuna on perustellumpaa myös laillisuusperiaatteen näkökulmasta. Koska työperäistä ihmiskauppaa on käsitelty tuomioistuimissa verrattain vähän viranomaisten tietoon tulleisiin tapauksiin nähden, ei tulkintaongelmaa voida vielä katsoa selätetyksi. Pakkotyön käsitteen voidaan kuitenkin olettaa selkeytyvän ja vakiintuvan sitä mukaa, kun sitä koskevaa ratkaisukäytäntöä kertyy. Pakkotyön arvioinnissa on viimekädessä kyse työntekijän näkökulmasta tehtävästä kokonaisarviosta, jonka lopputuloksen kannalta ratkaisevaa on se, onko työntekijällä ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia lopettaa työntekoa ja lähteä työsuhteesta.
  • Sundström, Julia (Helsingin yliopisto, 2021)
    SEUT 13 artikla tunnistaa eläimet tunteviksi olennoiksi ja edellyttää, että unioni ja jäsenvaltiot ottavat eläinten hyvinvoinnin vaatimukset täysimääräisesti huomioon laatiessaan ja pannessaan täytäntöön unionin maatalous-, kalastus- ja liikennepolitiikkaa, sisämarkkinoita sekä politiikkaa tutkimuksen, teknologisen kehittämisen ja avaruuden aloilla. Samalla kuitenkin edellytetään erityisesti uskonnollisiin rituaaleihin, kulttuuriperinteeseen ja alueelliseen perintöön liittyvien jäsenvaltioiden lakien ja hallinnollisten määräysten sekä tapojen kunnioittamista. Tuntevien olentojen lisäksi eläimet ovat unionin oikeudessa kuitenkin maataloustuotteita, minkä seurauksena eläinten oikeudellinen asema unionissa on ristiriitainen. Tämä ristiriita ilmenee esimerkiksi teurastusta koskevassa sääntelyssä, jossa yhtäältä eläinten asema tuotteina on kohtalaisen selvä, mutta toisaalta eläinten hyvinvointia pyritään parantamaan sääntelyllä osittain juuri eläinten tuntoisuuden vuoksi. Yksi keskeinen tapa, jolla eläinten hyvinvointia on pyritty suojaamaan, on edellyttämällä, että eläimet tainnutetaan ennen teurastamista tarpeettoman kärsimyksen välttämiseksi. Tätä lähtökohtaista vaatimusta ei kuitenkaan sovelleta lopetusasetuksen (Neuvoston asetus N:o 1099/2009 eläinten suojelusta lopetuksen yhteydessä) 4 artiklan 4 alakohdan nojalla teurastettaessa eläimiä uskonnollisten rituaalien määrittämiä erityismenetelmiä käyttäen, edellyttäen, että teurastus tapahtuu teurastamossa. Tutkielmassa tarkastellaan tainnutusvaatimusta eri näkökulmista. Alussa tutkielmassa luodaan katsaus jakoon yhtäältä eläinten hyvinvointiin tähtäävien toimenpiteiden ja toisaalta eläinten oikeuksia vaativien suuntausten välillä. Eläinten hyvinvointiin pyrkivällä lainsäädännöllä on perinteisesti katsottu olevan tavoitteena tarpeettoman kärsimyksen välttäminen kuitenkaan kyseenalaistamatta eläinten käyttämistä ihmisten erilaisten tarpeiden ja halujen täyttämiseksi. Eläinten oikeuksiin tähtäävien suuntausten taustalla puolestaan on esimerkiksi pyrkimys lopettaa eläinten hyväksikäyttö ja ihmisten kanssa tasavertaisen aseman tunnustaminen eläimille. Muun muassa eläinten aseman parantamiseen liittyvän muutoksen vaatiman tahdin on perinteisesti aiheuttanut ristiriitaa näiden kahden suuntauksen välillä. Lisäksi suuntaukset ovat olleet erimielisiä siitä, johtaako eläinten oikeuksien tavoittelu vai hyvinvointipyrkimykset lopulta tehokkaampaan eläinten suojeluun. Näiden kahden suuntauksen esittelyn jälkeen tarkastellaan eläinten oikeudellista asemaa unionissa ja sitä, mikä rooli eläinten hyvinvoinnilla unionin oikeudessa on. Tämän jälkeen tutkielmassa perehdytään tarkemmin tainnutusta ja teurastusta koskevaan sääntelyyn. Kahtiajaon eläinten hyvinvoinnin ja eläinten oikeuksien välillä ei kuitenkaan tarvitse olla niin jyrkkä. Nykyään on jo useita oikeustieteilijöitä, joiden mukaan eläimillä voidaan jo katsoa olevan oikeuksia. Näitä oikeuksia on mahdollista tunnistaa esimerkiksi eläinten hyvinvoinnin edistämiseen tähtäävästä lainsäädännöstä. Asia vaikuttaa olevan näin ainakin tarkasteltaessa oikeuksia intressiteorian näkökulmasta, jossa oikeuksien olemassaolo kytketään yksinkertaistettuna siihen, onko esimerkiksi tietyn asian suorittaminen tyypillisesti jonkin yksilön intressissä. Tutkielmassa luodaan katsaus intressiteoriaan ja pohditaan tämän pohjalta sitä mahdollisuutta, että vaatimus eläimen tainnutuksesta ennen teurastamista loisi eläimelle oikeuden tulla tainnutetuksi ennen teurastamista. Lopuksi tutkielmassa perehdytään Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) viimeaikaiseen ratkaisukäytäntöön, jossa vastakkain ovat olleet eläinten hyvinvoinnin suojelemiseksi säädetty tainnutusvaatimus sekä perusoikeuskirjan (POK) 10 artiklan takaama uskonnollinen vapaus. Tapaukset ilmentävät sitä punnintaa ja tasapainottelua, johon SEUT 13 artikla velvoittaa. Se, että EUT on ottanut ennakkoratkaisulla kantaa kolmeen aiheeseen liittyvään tapaukseen viiden vuoden sisällä osoittaa, että aihe on ajankohtainen. Eläinten hyvinvoinnin voidaan katsoa saaneen tapausten ratkaisussa suuren painoarvon. Nähtäväksi jää, miten tuomioistuimen antamat ennakkoratkaisut vaikuttavat teurastusta koskevaa sääntelyä uudistettaessa osana komission vuonna 2020 julkaisemaa Pellolta pöytään -strategian toimeenpanoa.
  • Lyyra, Sofia (Helsingin yliopisto, 2021)
    Vuonna 2000 annettu vesipuitedirektiivi (2000/60/EY) asetti EU:n jäsenvaltioiden tavoitteeksi savuttaa pinta- ja pohjavesissä vähintään hyvä tila vuoteen 2015 mennessä. Vesien tilatavoitteiden sitova luonne on sittemmin vahvistettu sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto- oikeuden oikeuskäytännössä. Hyvän tilan tavoitteen saavuttamisen määräaikaa on Suomessa jatkettu useiden pintavesimuodostumien osalta vuoteen 2021 tai 2027 ja edelleen merkittävä osa Suomen pintavesimuodostumista luokitellaan hyvää huonompaan tilaan etenkin rannikkovesistöissä. Vesien tilan parantamisen kannalta keskeisessä asemassa on vesimuodostumien sisäisten ja ulkoisten kuormitustekijöiden sekä paineiden yhteisvaikutusten hallinta. Tutkielmassa pyritään selvittämään, miten vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia voidaan hallita erityisesti nykyisen vesienhoidon suunnittelua koskevan lainsäädännön ja ympäristölupajärjestelmän puitteissa. Edellä esitetyn tutkimuskysymyksen selvittämiseksi valittu tutkimussuuntaus on pääasiassa lainopillinen: tutkielmassa pyritään selvittämään yhteisvaikutusten hallintaa koskevaa voimassa olevaa oikeustilaa. Tutkielmaa on rajattu käsittelemään pääasiassa ympäristönsuojelulakiin (527/2014) perustuvaa ympäristölupajärjestelmää sekä vesipuitedirektiiviin ja sitä täytäntöönpanevaan vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annettuun lakiin (1299/2004) perustuvaa vesienhoidon suunnittelujärjestelmää. Kokonaiskuvan riittäväksi hahmottamiseksi näiden järjestelmien perusteellisen käsittelyn lisäksi tutkielmassa tutustutaan pintapuolisesti vesistökuormitusta koskevaan sektorilainsäädäntöön. Lainopillisen tutkimussuuntauksen tukemiseksi tutkielmassa on käytetty menetelmänä laadullista tuomioistuinkäytännön empiiristä analyysiä. Empiirisen analyysin keinoin tarkastellaan myös soft law’ksi luettavia vesienhoitosuunnitelmia ja toimenpideohjelmia. Vesien tilatavoitteiden saavuttaminen edellyttää onnistunutta vesienhoidon suunnittelua, jonka keskeisimpiä instrumentteja ovat vesienhoitosuunnitelmat ja niihin kuuluvat toimenpideohjelmat. Tiettyjä vesistövaikutuksia arvioidaan ja niiden sallittavuus ratkaistaan myös yksittäisten hallintopäätösten – erityisesti ympäristölupapäätösten – kautta. Ympäristölupajärjestelmän keinoin voidaan kuitenkin (pääasiassa) hallita vain järjestelmän piiriin kuuluvien pistekuormittajien päästöjä, eikä yksittäisen luvan kautta pystytä tehokkaasti hillitsemään vesistöissä aiheutuvia yhteisvaikutuksia, jos vastaanottavaan vesimuodostumaan kohdistuu runsaasti muutakin luvitettavasta hankkeesta riippumatonta sisäistä tai ulkoista kuormitusta. Vesistöihimme kohdistuu runsaasti hajakuormitusta, jonka hillitsemisestä on annettu hajanaista sektorikohtaista lainsäädäntöä, mutta pääosin hajakuormitusta aiheuttavaa toimintaa ohjataan muilla ohjauskeinoilla. Ulkoisten kuormitustekijöiden lisäksi vesistöihin kohdistuu luonnollista sisäistä kuormitusta, joka on otettava huomioon yhteisvaikutusten arvioinnissa. Koska ympäristölupajärjestelmän keinoin pystytään hallitsemaan vain yksittäisten pistekuormittajien aiheuttamia päästöjä, eikä hajakuormitusta hillitä vastaavankaltaisen hallinnollisen järjestelmän kautta, eri yhteisvaikutusten huomioimisen ja hallinnan kannalta olennaisimmassa roolissa on tehokas vesienhoidon suunnittelu ja siihen kuuluvat toimenpiteet. Vesipuitedirektiivissä asetettu hyvän tilan tavoite sitoo jäsenvaltioita, joiden toimivaltaisten viranomaisten tehtäväksi vesienhoitosuunnitelmien ja toimenpideohjelmien laatiminen on asetettu. Vesien tilatavoitteita ja vesienhoidon suunnittelujärjestelmää koskeva lainsäädännöllinen viitekehys on kuitenkin verrattain monimutkainen kokonaisuus, jonka hahmottamiseksi on tunnettava myös aihetta koskeva unionin tuomioistuimen ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisukäytäntö, jonka kautta on muotoiltu keskeisiä tutkimuskysymykseen vaikuttavia oikeusohjeita.
  • Vesterlund, Oliver (Helsingin yliopisto, 2021)
    Koronaviruspandemian aikana yritykset ovat kärsineet muun muassa alihankintaketjun ongelmista, tuotepuutteista, matkustusrajoituksista, viranomaisten asettamista muista rajoituksista sekä työntekijöiden sairastumisista ja karanteeneista. Vaikeutuneet ja estyneet suoritukset ovat nostaneet ylivoimaista estettä ja force majeurea koskevat kysymykset ajankohtaiseksi. Sopimuksen osapuolilla on lähtökohtaisesti vahva velvollisuus täyttää sopimusvelvoitteensa vaikeuksista tai taloudellisesta kannattamattomuudesta huolimatta. Poikkeuksena tähän vahvaan pääsääntöön ovat tilanteet, joissa sopimuksen täyttämiseen liittyneet olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti. Tällöin velvoitteisiin voi vaikuttaa ylivoimaista estettä koskeva oppi tai edellytysoppi taikka sopimusta saatetaan sovitella. Tutkielmassa keskitytään selvittämään sitä, miten elinkeinonharjoittajien välisen liikesopimuksen force majeure -lauseketta tulisi tulkita. Vaikka ylivoimaista estettä koskevaa oppia voidaan pitää sopimusoikeudellisena yleisenä periaatteena, sopimuksen sisältävät usein tarkempia ylivoimaista estettä tai force majeurea koskevia ehtoja. Ehdot ovat sisällöltään erittäin vaihtelevia. Tutkielman tärkeimpänä suomalaisena lähteenä toimii kauppalaki, joka sisältää sekä ylivoimaista estettä ja liikavaikeutta (KL 23 §) sekä kontrollivastuuta (KL 27 §) koskevat säännökset. Vertailua tehdään kauppalain sekä kansainvälisten instrumenttien välillä. Tutkielmassa käytettävät kansainväliset lähteet ovat CISG (YK:n yleissopimus kansainvälistä tavaran kauppaa koskevista sopimuksista), UPICC (UNIDROIT Principles of International Commercial Contracts), PECL (Principles of European Contract Law) ja DCFR (Draft Common Frame of Reference). Vertailulle on annettava merkitystä tutkielmassa havaitun Suomen oikeustilan ja sopimuksista ilmenevien ehtojen välillä olevan eron sekä termien käyttöön liittyvän epäselvyyden perusteella. Periaatekokoelmat voivat vaikuttaa tulkinnan ja argumentaation tukena, vaikka osapuolet eivät olisi sopimuksessaan viitanneet niihin. Kauppalaki ja osa oikeuskirjallisuudesta lähtee liikkeelle siitä, että ylivoimainen este vapauttaa osapuolen luontoissuoritusvelvollisuudesta. Joissain tapauksissa myös termiä force majeure on käytetty näissä yhteyksissä. Kansainvälisesti force majeure on kuitenkin lähempänä vahingonkorvausvelvollisuudesta vapautumista KL 27 §:n mukaisen kontrollivastuun perusteella, kuitenkin ilman jakoa välittömiin ja välillisiin vahinkoihin. Kun liikesopimusten force majeure -lausekkeet ovat lähempänä kansainvälistä oppia, on ero otettava huomioon myös niiden tulkinnassa. Force majeure -lausekkeisiin liittyy mainitun eron lisäksi muita tulkinnassa ja lausekkeiden laadinnassa huomioitavia seikkoja. Lausekkeet ovat luonteeltaan vastuunrajoitusehtoja, joten niiden tulkinta on suppeaa. Ne tulevat usein sopimuksen osaksi vakio- tai boilerplate-ehtojen kautta eikä niistä näin ollen neuvotella yksityiskohtaisesti. Osapuolten tahdosta kertovan materiaalin määrä on yleensä vähäistä. Tällöin riskinjakotulkinnan ja ulkopuolisten lähteiden merkitys on suuri. Osapuolten tulisi ainakin alun perin ehtoa laatiessaan kiinnittää riittävästi huomiota ehdon muotoiluun niin, että sen tarkoitus on riittävän selkeä.
  • Dahlman, Iida (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa keskeisenä teemana on oikeudellinen yhdenvertaisuus. Oi-keudellisesta yhdenvertaisuudesta säädetään kansainvälisissä lähteissä esimerkiksi Euroopan unionin tasolla sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, jonka tulkinnasta vastaa pääasiassa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Kansallisella tasolla oikeudelli-sesta yhdenvertaisuudesta säädetään perustuslaissa sekä esimerkiksi yleislakina so-vellettavassa yhdenvertaisuuslaissa sekä rikoslaissa. Kaikille mainituille säädöksille on yhteistä, että syrjinnän kiellosta säädetään myös ”muun syyn” perusteella. Tämän tutkielman keskeisimpänä tutkimuskysymyksenä on selvittää, mitä tällaisella ”muulla syyllä” tarkoitetaan muun muassa mainituissa säädöksissä. Lisäksi tutkimuksessa keskitytään esimerkiksi yhdenvertaisuuden ennakolliseen turvaamiseen sekä ”muu-hun syyhyn” liittyviin prosessuaalisiin kysymyksiin, kuten näyttötaakkaan sekä hyvitys- ja korvauskäytäntöön. Tutkielman metodina on lainopillinen tutkimus, eli tutkielmassa systematisoidaan ja tulkitaan voimassaolevaa oikeutta. Tärkeimpinä oikeuslähteinä ovat jo mainitut sää-dökset. Säädöksiä tulkitaan käyttäen hyväksi esimerkiksi lain esitöitä sekä oikeuskir-jallisuutta. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä oikeuskäytäntöön, sillä ”muuta syytä” ei ole riittävällä tavalla käsitelty oikeuskirjallisuudessa. Keskeisenä tutkimustuloksena voitiin muun muassa havaita, että ”muuta syytä” kos-keva lainsäädäntö on pluralistista sekä epäkoherenttia. Tätä ilmentää esimerkiksi se, että ”muun syyn” sisältö poikkeaa toisistaan tutkielmassa käsitellyissä säädöksissä ja sitä ei voida tulkita kaikissa säädöksissä yhteneväisesti.
  • Markkanen, Kalle (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielmassa tarkastellaan hinnoittelualgoritmien kilpailuoikeudelliseen valvontaan liittyviä haasteita erityisesti kartellikiellon soveltumisen ja siihen liittyvän todistelun näkökulmasta. Kartellikiellon soveltaminen on yleisesti edellyttänyt yritysten välisen yhteisen tahdon muodostamista suoralla kommunikaatiolla. Vertaamalla kartellikiellon tunnusmerkistöä oikeuskirjallisuudessa esille nousseisiin algoritmisten kolluusioiden eri skenaarioihin tutkielmassa huomataan, että kartellikielto soveltuu varsin hyvin eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin, mikä ei taas päde hiljaisten algoritmisten kolluusioiden kohdalla. Kilpailuoikeudellisessa keskustelussa kyseistä huomiota on pidetty uhkana kilpailupolitiikan tehokkaalle toteutumiselle, sillä algoritmien on pelätty tekevän hiljaisista kolluusioista aikaisempaa yleisempiä. Tutkielmassa argumentoidaan kuitenkin, että nykytiedon valossa toimivan kilpailuvalvonnan kannalta ongelmallisimpia eivät kuitenkaan ole uhkakuvat hiljaisista algoritmisista kolluusioista, vaan eksplisiittisiin algoritmisiin kolluusioihin liittyvä kilpailuoikeudellinen todistelu. Ilman riittävää todistusaineistoa kielletystä yhteistyöstä myös eksplisiittiset algoritmiset kolluusiot voivat näyttää hiljaisilta kolluusioilta. Tutkielmassa todisteluproblematiikan huomataan kohdistuvan erityisesti yritysten tarkoituksen ja tietoisuuden osoittamiseen muusta kuin osapuolten suorasta kommunikaatiosta kertovasta materiaalista. Todisteluun liittyvän problematiikan vuoksi tutkielmassa tarkastellaan myös kartellien näyttökynnystä ja kilpailuoikeudellista todistusharkintaa. Riittävän näytön taso linkittyy kartelliasioissa käytännössä tuomarin vakuuttamiseen uskottavimmalla selityksellä. Lisäksi näyttökynnyksellä on myös keskeinen yhteys kartelleista saatavan näytön vähäisyyteen, minkä vuoksi kartelleihin liittyvässä todistelussa onkin sallittua käyttää pitkälle menevää aihetodistelua. Tilanteissa, joissa näyttöä on äärimmäisen vaikea saavuttaa, kartelliasioissa hyödynnetään myös niin sanottuja faktillisia presumptioita. Vertailtaessa tavallisten kartellien todistelua algoritmisten kolluusioiden todisteluun, tutkielmassa havaitaan, että algoritmisiin kolluusioihin liittyy mahdollisesti enemmän käytettävissä olevaa näyttöä. Käytettävissä oleva näyttö olisi todennäköisesti kuitenkin varsin teknisluontoista, minkä vuoksi näytön suurempaa määrää ei voida pitää yksinomaan kilpailuvalvontaa helpottavana asiana niin sanotun algoritmisen läpinäkymättömyysongelman vuoksi. Hinnoittelualgoritmien tarkastelu voi olla tapauskohtaisesti joko erittäin työlästä tai kenties jopa mahdotonta. Kyse on todistusharkinnallisesta haasteesta, sillä yleisesti ottaen vain näytön vähäinen määrä – eikä siis sen kompleksisuus – on voinut madaltaa näyttökynnystä. Läpinäkymättömyysongelman vuoksi tutkielmassa tunnistetaan tarve ennakolliselle ja hallitulle ratkaisulle, joka pystyisi tasapainoilemaan kilpailupolitiikan tehokkaan toteutumisen sekä kartellitapauksissa sovellettavan syyttomyysolettaman välillä. Ratkaisuksi tutkielmassa esitetään kahta uutta kilpailuoikeudellista presumptiota, joiden nojalla kilpailuviranomaiset voisivat tiettyjen edellytysten täyttyessä olettaa hinnoittelualgoritmien toimivan kilpailunvastaisesti, minkä lisäksi viranomaiset voisivat myös olettaa algoritmeja käyttävien yritysten olevan tietoisia niiden kilpailunvastaisesta toiminnasta. Käytännössä tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että yrityksillä tulisi olla aiempaa suurempi vastuu sen huolehtimisesta, että ne noudattavat kilpailuoikeudellista sääntelyä toimiessaan digitalisoituvilla markkinoilla.
  • Viitanen, Sanna (Helsingin yliopisto, 2021)
    Tutkielman aiheena on ns. itsepesun rangaistavuuden alan tarkastelu suomalaisessa rikosoikeudessa. Itsepesulla tarkoitetaan toimia, joissa esirikokseen osallinen kohdistaa omalla rikoksella saatuun rikoshyötyyn rahanpesutoimia. Rahanpesun ollessa ennen kaikkea kansainvälinen uhka, perustuu rahanpesun kriminalisointi kansallisesti erityisesti kansainvälisten velvoitteiden täyttämiseen. Suomeakin velvoittavat kansainväliset rahanpesua koskevat sopimukset edellyttävät lähtökohtaisesti myös itsepesun kriminalisointia, elleivät sopimusvaltion perustuslain periaatteet tai oikeusjärjestelmän peruskäsitteet muodosta estettä kriminalisoinnin toteuttamiselle. Suomessa itsepesun kriminalisoiminen on nähty ongelmallisena, ja kriminalisointivelvoitteesta poikkeamista onkin perusteltu juuri sillä, että kansalliset rikosoikeudelliset perusperiaatteet olisivat ristiriidassa kriminalisoinnin kanssa. Itsepesusta ei Suomessa ole voitu rikoslain 32 luvun 11 §:n mukaisesti tuomita esirikokseen osallistunutta tekijää lainkaan aina vuoteen 2012 asti, jolloin itsepesu kriminalisoitiin rajoitetusti edellä mainittua rajoitussäännöstä muuttamalla. Kriminalisoinnin taustalla olivat ennen kaikkea Suomea sitovat kansainväliset velvoitteet sekä järjestäytyneen huumausainerikollisuuden torjuminen. Itsepesun kriminalisointi toteutettiin kuitenkin niin suppeasti, ettei itsepesusta ole annettu tähän päivään mennessä vielä yhtään varsinaista tuomiota. Itsepesun rangaistavuuden alan laajuus on noussut puheenaiheeksi aika ajoin, ja aihe on taas ajankohtainen Euroopan unionin antaessaan 23.10.2018 Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2018/1673 rahanpesun torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin, joka sisältää jäsenvaltioille velvoitteita rahanpesun ja itsepesun kriminalisoimisesta. Periaatteellisempana direktiivin tuomana muutoksena on juuri itsepesun laajempi kriminalisointivelvoite, jonka pohjalta oli Suomessa tarpeen harkita, kuinka laajasti ja millä keinoin itsepesun kriminalisointi Suomen rikoslainsäädännössä toteutetaan. Tutkielman tavoitteena onkin tutkia ennen kaikkea sitä, mahdollistavatko kansalliset perusperiaatteet itsepesun kansainvälisestä kriminalisointivelvoitteesta poikkeamisen ja minkälainen harkintamarginaali EU:n jäsenvaltioilla on valtioiden saattaessa direktiivejä kansallisesti voimaan. Kansallisia perusperiaatteita tarkastelemalla tutkielmassa päädytäänkin siihen, että nämä oikeusperiaatteet ovat ristiriidassa itsepesun rajattoman kriminalisoinnin kanssa. Vaikka kansainvälisten velvoitteiden täyttäminen sekä laillisen rahoitusjärjestelmän suojaaminen nähdäänkin tärkeinä asioina, tulee itsepesun kriminalisoinnin alassa ottaa huomioon kansalliset perusperiaatteet, jotka väistämättä nähdään ongelmallisina tietyn tyyppisiä tekoja kriminalisoitaessa itsepesuna. Toisaalta kansallisesti ei voida nähdä ongelmallisena sitä, että itsepesu on rangaistavaa silloin, kun sillä aiheutetaan sellaista lisävahinkoa, jota esirikos rangaistuksineen eivät kata. EU:n rahanpesurikosdirektiivin asettamat velvoitteet saatettiin Suomessa voimaan joulukuussa 2020 rikoslain muutoksella. Nykyistä oikeustilaa voidaankin pitää perusteltuna ja itsepesun rangaistavuuden alaa riittävän laajana.
  • Forsbäck, Andreas (Helsingin yliopisto, 2021)
    Europeiska unionens råd antog år 2000 ett direktiv om inrättande av en allmän ram för likabehandling, det s.k. arbetsdiskrimineringsdirektivet (2000/78/EG). I direktivet stadgas om hurudana yrkeskrav som inte ska betraktas som diskriminering, trots att de har samband med en av de diskrimineringsgrunder som nämns i direktivet. I direktivets artikel 4 (2) preciseras i vilka situationer yrkeskrav som baserar sig på religion ska anses legitima för sådana arbetsgivare, vars etiska grundsyn grundar sig på religion eller övertygelse. Direktivet har i finsk rätt satts i kraft genom diskrimineringslagen (1324/2014). Diskrimineringslagen förbjuder diskriminering på grund av religion i anställningssituationer. Detta förbud gäller även religiösa organisationer, såsom kyrkor, religiösa samfund och föreningar som arbetar på religiös grund. Särbehandling på grund av religiös tillhörighet, religiös övertygelse eller religiös livsstil är förbjuden, om inte arbetsgivaren kan uppvisa en legitim grund för yrkeskravet. Särbehandlingen kan betraktas som legitim endast om den föranleds av verkliga och avgörande krav som gäller arbetsuppgifternas art och utförande. Dessutom förutsätts att särbehandlingen är proportionerlig för att ett legitims syfte ska uppnås (diskrimineringslagen 12 § 1 mom.). Dessa undantag från det allmänna diskrimineringsförbudet i direktivet kallas i rättslitteraturen för GOR-undantag. Riksdagens grundlagsutskott har vid upprepade tillfällen vidhållit, att evangelisk-lutherska kyrkan i Finland har rätt att kräva medlemskap i kyrkan både i sådana arbets- och tjänsteförhållanden som har en nära anknytning till religionsutövning och i sådana, som med beaktande av arbetets innehåll inte har en direkt koppling till kyrkans religiösa verksamhet. I avhandlingen granskas huruvida religiösa organisationer i Finland har rätt att förutsätta religiösa egenskaper av arbetssökande i anställningssituationer och vid besättande av kyrkliga tjänster i sådana arbets- och tjänsteförhållanden vars arbetsuppgifter inte direkt anknyter till samfundets religiösa verksamhet eller lära. Ytterligare undersöks i avhandlingen huruvida religiösa organisationer som i anställningssituationer nyttjar GOR-undantaget, har rätt att på basen av sin egen självuppfattning definiera, huruvida en särskild religiös egenskap är ett legitimt krav i anställningsförhållandet. Avhandlingen behandlar även sådana moralkrav som religiösa organisationer på basen av sin etiska grundsyn ställer på sina anställda. T.ex. krav på en heterosexuell livsstil är vanliga bland religiösa samfund. Deras legitimitet kräver en noggrann bedömning av den religiösa arbetsgivarens etiska grundsyn samt arbetsuppgifternas innehåll.
  • Kneck, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Denna avhandling utgör en rättsdogmatisk forskning och avhandlingens syfte är att undersöka huruvida tillämpningen av bestämmelserna i direktivet om europabolag innebär att den nationella rätten till medverkan kan bevaras, förstärkas eller förminskas i det europabolag som bildas, i jämförelse med den nationella rätten i de olika medlemsstaterna. I och med att den nationella rätten till medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna har man i direktivet om europabolag infört en bestämmelse om att rätten till medverkan enbart måste införas i europabolaget om denna rätt sedan tidigare förekommer i något av de deltagande bolagen. Direktivets uttalade syfte är således att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan i enlighet med den så kallade före- och efterprincipen, samtidigt som utgångspunkten i direktivet är ett förhandlingsförfarande genom vilket förhandlingsparterna ska fastställa det arbetstagarinflytandet som de anser lämpa sig bäst i europabolaget ifråga. Den så kallade före- och efterprincipen genomsyrar hela direktivet och utgör den grundläggande tanken bakom bestämmelserna i direktivet. Ifall förhandlingsförfarandet inte resulterar i ett avtal för arbetstagarinflytandet i europabolaget har man i direktivet infört en rad referensbestämmelser som ska komma att tillämpas i andra hand. Referensbestämmelserna föreskriver att den högsta grad av medverkan som förekommer i ett deltagande bolag även ska införas i europabolaget. Direktivets bestämmelser kan vid en första anblick verka utgöra en välfungerande helhet som ger ett effektivt skydd för den nationella rätten till medverkan. Trots direktivets uttalade syfte att säkerställa arbetstagarnas förvärvade rätt till medverkan har det visat sig att det förekommer bristfälligheter i direktivet som kunde leda till att rätten till medverkan i enlighet med den nationella rätten ändå inte bevaras då ett europabolag bildas. I denna avhandling undersöks därmed vilka de olika bristfälligheterna i direktivet är som kan leda till att den nationella rätten till medverkan kringgås då ett europabolag bildas. I avhandlingen undersöks därmed de specifika bestämmelserna beträffande förhandlingsförfarandet i direktivet för att analysera huruvida det förekommer oklarheter eller otydligheter som kunde försvåra att medverkan kan bevaras i europabolaget, på grund av att medverkan ser så olika ut i de olika medlemsstaterna. Därtill tas fasta även på utomstående omständigheter som inverkar på hur medverkan kan utformas i europabolaget, samt till en viss mån även huruvida det förekommer bristfälligheter i medlemsstaterna implementering av vissa av direktivets bestämmelser. Direktivets olika bestämmelser har inte som syfte att förstärka rätten till medverkan i europabolaget utan har främst som uppgift att bevara den nationella rätten. Det finns dock dem som förespråkar att medverkan i europabolagen kunde leda till att denna rätt förstärks och sprids i medlemsstaterna och man pratar om en europeisering av denna rätt i den mening arbetstagarrepresentanterna i bolagens styrelse bör representera och ta i beaktande hela arbetskraften i de olika medlemsstaterna. I avhandlingen undersöks därmed även i hur stor mån denna europeisering av medverkan har skett samt vilka de olika faktorerna är för att europeiseringen av denna rätt ska kunna ske. Direktivet främjar således inte aktivt att rätten till medverkan förstärks i europabolaget och det är svårt att förutspå hur utvecklingen av denna rätt i framtiden kommer att ske. Det förefaller självklart att en revidering av direktivet är på sin plats för att hantera de olika bristfälligheterna som förekommer i direktivet, och det förekommer ett behov för en lösning som bättre kunde ta i beaktande den dynamiska karaktär som ett företagen har, vilket den nuvarande före- och efterprincipen dessvärre inte gör. Det existerar fortsättningsvis skeptiska förhållningssätt till denna rätt i de olika medlemsstaterna, och något större skifte i attityderna och fördomarna gentemot denna rätt verkar inte förekomma trots att medverkan antas ha en positiv inverkan på företagens verksamhet. Huruvida kommissionen i framtiden enbart kommer att anta minimistandardregler eller allt striktare kommer att harmonisera denna rätt i medlemsstaterna förblir därmed att se.
  • Firtser, Henry (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielmassa tarkastellaan määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä ja sen ilmenemismuotona erityisesti saalistushinnoittelua Euroopan unionissa. Saalistushinnoittelu on SEUT 102 artiklan vastaista määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä, jossa määräävässä asemassa oleva yritys laskee hintansa alle tuotantokustannusten. Alihinnoittelun tavoitteena on yleensä kilpailijan syrjäyttäminen markkinoilta ja tämän toteuduttua ns. monopolivoittojen kerääminen hintoja nostamalla. Tutkielmassa tarkastellaan, milloin yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa ja milloin sen toiminta voidaan katsoa SEUT 102 artiklassa kielletyksi saalistushinnoitteluksi. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymyksiin 1. Milloin ja kuinka yrityksen voidaan katsoa olevan määräävässä markkina-asemassa Euroopan unionissa, 2. Mitä on saalistushinnoittelu Euroopan unionissa, ja 3. Mitkä ovat saalistushinnoitteluun syyllistymisen edellytykset Euroopan unionissa. Tutkielman tarkoituksena on antaa katsaus saalistushinnoittelun syyllistymisen edellytyksiin sekä yleisiin piirteisiin. Saalistushinnoittelua ei ole määritelty suoraan Euroopan unionin perussopimuksissa, vaan on sen käsite kehittynyt lähinnä unionin oikeuskäytännön kautta. Tutkielmassa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia Euroopan unionin tuomioistuimen luomaa oikeuskäytäntöä sekä luodaan katsaus Suomen oikeuskäytännön ainoaan saalistushinnoittelutapaukseen, ns. Valio –tapaukseen. Tutkielman keskeisenä aineistona on käytetty Euroopan unionin lainsäädäntöä, Euroopan unionin tuomioistuinten sekä Euroopan komission luomaa oikeuskäytäntöä sekä aiheesta kirjoitettua oikeuskirjallisuutta. Tutkielma on luonteeltaan lainopillinen. Tutkielman toisessa luvussa käsitellään kilpailua prosessina käyttäen apuna taloustieteellisiä malleja sekä käsitteitä. Tutkielman kolmannessa luvussa käsitellään määräävän markkina-aseman käsitettä sekä sen ulottuvuuksia. Tutkielman neljäs luku käsittelee määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä. Tutkielman viidennessä luvussa siirrytään saalistushinnoittelun käsitteen ja saalistamisen syiden pariin. Tutkielman kuudennessa luvussa käsitellään saalistushinnoittelun kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä. Seitsemännessä luvussa käsitellään lyhyesti saalistushinnoittelun rationaalisuutta. Tutkielman kahdeksannessa luvussa tehdään lyhyt katsaus saalistushinnoittelun läheisiin väärinkäyttömuotoihin. Tutkielman viimeisessä luvussa kootaan havainnot ja johtopäätökset.
  • Olsson, Amanda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena oli selvittää miten markkinaoikeuden voimassa olevan oikeuden mukaiset toimivaltasäännökset toteuttavat asianosaisten tosiasiallista oikeuksiin pääsyä. Tavoitteena oli tuoda esiin toimivaltasäännösten mahdolliset ongelmakohdat liittyen asianosaisten tosiasiallisen oikeuksiin pääsyn takaamiseksi. Markkinaoikeudessa ratkotaan taloudellisten toimijoiden välisiä riitoja sekä yritysten ja viranomaisten välisiä valitus- ja hakemusasioita. Markkinaoikeus toimii kilpailu- ja valvonta-asioiden sekä hankinta-asioiden, IPR-asioiden sekä markkinaoikeudellisten asioiden erityistuomioistuimena. Markkinaoikeuden ollessa erityistuomioistuin kuuluu sen toimivaltaan ainoastaan asiat, jotka on säädetty nimenomaisesti sen toimivaltaan kuuluviksi. Toimivaltasäännöksiä tarkastellaan lähes poikkeuksetta tuomioistuinten näkökulmasta. Tämä johtaa siihen, että asianosaisten oikeusturvan tarve saatetaan sivuuttaa niin lainsäätäjän kuin myös lainkäyttäjän toimesta. Tutkimuksessa selvisi, että asianosaisen tosiasiallinen pääsy tuomioistuimeen edellyttää toimivaltasäännöksiltä ennustettavuutta, selkeyttä, kattavuutta sekä asian erityisluonteen huomioimista. Toimivaltasäännökset eivät saa johtaa asian pirstoutumiseen ja tutkimattajättämispäätöksiä tulee välttää. Tutkittaessa miten markkinaoikeuden toimivaltasäännökset vastaavat kyseisiä edellytyksiä, nousi esiin markkinaoikeuden toimivaltasäännösten erinäisiä ongelmakohtia liittyen asianosaisten oikeuksiin pääsyyn. Huomattiin, että toimivaltasäännökset ovat jäykkiä, eivätkä ne jätä lainkaan harkinnanvaraa lainkäyttäjälle. Lisäksi voidaan toimivaltasäännösten katsoa rankaisevan kantajaa erehdyksestä. Tutkielmassa kävi myös ilmi, että toimivaltasäännökset sisältävät paljon tulkinnanvaraisuutta, jota ei edes juristikoulutuksen saanut osaa ennustaa. Tämä johtaa riita-asioiden pirstoutumisiin, tutkimattajättämispäätöksiin sekä prosessikynnyksen nousuun. Tutkielman lopuksi pohdittiin eri ratkaisuvaihtoehtoja, jotta toimivaltasäännökset parantaisivat asianosaisten oikeuksiin pääsyä. Ratkaisuehdotuksina olivat markkinaoikeuden toimivaltasäännösten joustavuuden lisääminen ja asioiden siirtämisen mahdollistaminen yli toimivaltarajojen. Markkinaoikeuden toimivaltasäännöksiä tulisi kehittää niin, että ne vastaisivat yhteiskunnassa vallitsevia reaalielämän tarpeita riitojen ratkaisemiseksi.