Oikeustieteellinen tiedekunta: Recent submissions

Now showing items 1-20 of 2301
  • Rinkineva, Ville (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tämän maisterintutkielman tutkimuskohteena on aluksilta veteen päästettävistä öljypäästöistä määrättävä hallinnollinen öljypäästömaksu. Erityisenä tarkastelun kohteena on öljypäästömaksujärjestelmän toimivuus silloin, kun maksu määrätään ulkomaiselle alukselle talousvyöhykkeellä. Tutkielma tarkastelee ja selvittää Suomen edellytyksiä ja toimivaltaa rantavaltiona määrätä merenkulun ympäristönsuojelulain (1672/2009) 3 luvun mukainen hallinnollinen öljypäästömaksu Suomen talousvyöhykkeellä kauttakulussa olevalle ulkomaiselle alukselle, joka on luvattomasti päästänyt öljyä mereen. Öljypäästömaksusta hallinnollisena sanktiona säädettiin alun perin vuonna 2006 lailla aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (ns. alusjätelaki 300/1979) muuttamisesta, ja se on tällä hetkellä ainoa merenkulussa ympäristönsuojelusäädösten rikkomisesta määrättävä hallinnollinen sanktio. Lainsäätäjä asetti maksulle vahvan preventiiviset ympäristönsuojelulliset tarkoitusperät ja siihen kohdistetaankin näistä lähtökohdista varsin suuria odotuksia, sillä rikosoikeudellinen järjestelmä ei toiminut öljypäästöistä sanktioimisessa riittävän tehokkaasti. Oikeudellisiin toimenpiteisiin ryhtymistä ulkomaista alusta ja sen toimintaa talousvyöhykkeellä kohtaan sääntelee muun ohella YK:n merioikeusyleissopimus, UNCLOS, ja erityisesti sen 220 artikla. Tämä tutkielma selvittää, mitä tarkoitetaan UNCLOS:n kontekstissa ”oikeudelliseen toimenpiteeseen” ryhtymisellä, ja mitkä toimenpiteet mahdollisesti jäävät UNCLOS:ssa tarkoitettujen oikeudellisten toimenpiteiden ulkopuolelle. Tutkielma selventää, mikä on UNCLOS:n suhde muihin kansainvälisiin merenkulun ja meriympäristön suojelusopimuksiin sekä asema suhteessa kansalliseen oikeuteen. Tutkielma etsii myös perusteita sille, miksi UNCLOS 220 artiklassa asetettua korotettua vaatimusta ulkomaisen aluksen toimiin puuttumiseksi olisi Suomen aluevesillä ja talousvyöhykkeellä tulkittava siten, että Itämeren erityispiirteisiin perustuen Suomen viranomaisille muodostuisi toimivalta puuttua nykyistä herkemmin erityisesti talousvyöhykkeellä tapahtuviin ulkomaisten alusten öljypäästöihin. Tutkielman taustalla oleva problematiikka hallinnollisesta öljypäästömaksusta ja sen tehokkuudesta ja toimivuudesta juontavat juurensa vuonna 2011 tapahtuneeseen Bosphorus Queen –nimisen aluksen tekemään öljypäästöön. Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2019:61 ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin. Koska öljypäästömaksun perusteiden taustalla vaikuttaa YK:n merioikeusyleissopimus, on vastaavia sanktiojärjestelmiä käytössä myös muualla. Tutkielman oikeusvertailevassa osiossa tutkitaan Ruotsin, Saksan ja Belgian vastaavaa sääntelyä ja etsitään niiden avulla ratkaisua Suomen järjestelmän kehittämiseksi. Suomen öljypäästömaksujärjestelmän laatimisessa on aikanaan otettu mallia Ruotsista ja Ruotsin korkein oikeus on tulkinnut merioikeusyleissopimusta eri tavoin kuin Suomen korkein oikeus tapauksessa 2019:61. Saksa ja Belgia puolestaan ovat Suomen tavoin kunnianhimoisia meriympäristön suojelussa ja siksi kiinnostavia vertailuoikeusjärjestyksiä. Lisäksi Saksassa on vahva perinne hallintorikosoikeudesta (Ordnungswidrigkeiten). Korkeimman oikeuden ratkaisu 2019:61 on viranomaisten mukaan luonut lainsäädäntöön selvän epäkohdan. Tämän de lege ferenda –tyyppisen tutkielman tavoitteena on antaa suosituksia öljypäästömaksua koskevien säädösten päivittämiseksi, jotta öljypäästömaksun tehokkuus hallinnollisena sanktiona paranisi nykyisestä ja sen säätämisen alkuperäiset ympäristönsuojelulliset preventiiviset tavoitteet toteutuisivat myös tulevaisuudessa. Tutkielman johtopäätösosiossa annetaan konkreettisia suosituksia lainsäädännön muuttamiseksi, joiden tavoitteena on Bosphorus Queen -tapauksen osoittaman oikeustilan epäkohdan korjaaminen.
  • Simula, Laura (Helsingin yliopisto, 2020)
    Vuoden 2014 vaihtoehtorahaston hoitajia koskevan sääntelykokonaisuuden voimaantulon jälkeen aikaisemmin pääasiassa sopimusvapauden nojalla kommandiittiyhtiömuodossa harjoitettu pääomasijoitustoiminta on ollut tiheän sääntelyn piirissä. Vaihtoehtorahaston hoitaja on lakisääteinen elin, jonka nimittäminen vaihtoehtorahastolle on pakollista. Kyseessä on henkilöyhtiösääntelylle vieras elementti, jonka yhteensovittaminen vastuunalaisen yhtiömiehen rooliin ei ole yksinkertaista; vaihtoehtorahaston hoitajan ja kommandiittiyhtiön vastuunalaisen yhtiömiehen lakisääteiset tehtävät ovat monin osin päällekkäiset. Tässä tutkielmassa tarkastellaan vaihtoehtorahaston hoitajan vastuuta vaihtoehtorahaston toiminnasta kolmesta erillisestä näkökulmasta: (i) yhtiöoikeudelliseen vastuun, (ii) vaihtoehtorahaston hoitajaan rahastomarkkinaoikeudellisen erityissääntelyn perusteella kohdistuvan vastuun ja (iii) sopimusperusteisen vastuun kannalta. Tutkielman keskeisenä tavoitteena on ensinnäkin selvittää, kuinka laaja osapuolten sopimusvapaus on ja toisekseen tarkastella, millaisin sopimusehdoin vastuunjakoa tyypillisesti säännellään. Vaihtoehtorahastonhoitajan rahastomarkkinaoikeudelliseen erityissääntelyyn perustuvat vastuuperusteet suhteessa ammattimaisiin sijoittajiin kilpistyvät käytännössä vaihtoehtorahastojen hoitajista annetun lain 28 §:ään, jonka mukaisesti vaihtoehtorahaston hoitaja voi sopia vastuunjaosta tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta vapaasti ammattimaisten sijoittajien kanssa. Yhtiöoikeudellinen vastuu jakautuu yhtäältä henkilöyhtiöoikeudelliseen rajoittamattoman vastuun ulottumiseen vastuunalaisen yhtiömiehen ulkopuolelle (niin sanottu henkilöyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen) ja toisaalta osakeyhtiöoikeudelliseen vastuun samastamista koskevaan doktriiniin, jossa yhtiön vastuut ulottuvat osakeyhtiön osakkeenomistajiin (niin sanottu osakeyhtiöoikeudellinen vastuun murtuminen). Kummassakin vastuumuodossa on kyse yhtiömuotojen perusedellytyksistä poikkeamisesta, joka vaatii lähtökohtaisesti taustalleen erittäin painavat perusteet. Molemmat doktriinit pohjautuvat oikeuskäytäntöön ja käytännössä vaatimuksena on shikaaninomainen yhtiömuodon väärinkäyttö yhtiömuodolle vieraisiin tarkoituksiin epäoikeutetussa hyötymistarkoituksessa tai opportunistisella tavalla velkojien kustannuksella. Yhtiöoikeudellisten vastuun murtumista koskevien doktriinien soveltumisesta vaihtoehtorahastojen hoitajiin ei voida tehdä sitovia päätelmiä, mutta vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä, että yhtiöoikeudelliset perusteet voisivat johtaa vaihtoehtorahaston hoitajan vastuun laajentumiseen erityissääntelyn tai rahaston toimintaa sääntelevän rahastosopimuksen vastuunjakoa koskevien ehtojen ulkopuolelle. Lähtökohtaisesti ammattimaisille sijoittajille kohdennetun kommandiittiyhtiömuotoisen vaihtoehtorahaston yhtiösopimukseen sisältyvät vastuunjakoa koskevat sopimusmääräykset kuuluvat sopijapuolten keskinäisen sopimus- ja sopimisvapauden piiriin, eikä näitä tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta rajoiteta indispositiivisin säännöksin.
  • Rasa, Joni (Helsingin yliopisto, 2020)
    Keskustelut nykyisessä verkkoyhteiskunnassa ovat siirtyneet yhä enemmissä määrin sosiaaliseen mediaan ja internetin keskustelupalstoille. Tämän seurauksena kielenkäyttö on koventunut ja loukkaavia ilmaisuja esitetään yhä enemmän sähköisesti. Tutkimuksessani tarkastellaan esitutkinnan rajoittamista kunnianloukkauksissa. Esitutkinnan rajoittamisella tarkoitetaan esitutkinnan lopettamista tai sen toimittamatta jättämistä tutkinnanjohtajan esityksen pohjalta tehdyllä syyttäjän päätöksellä. Esitutkinnan rajoittaminen on ollut mahdollista vuodesta 1997 lähtien. Uuden sääntelyn taustalla oli ajatus priorisoida poliisin ja syyttäjän voimavaroja. Resurssi- ja kustannussyyt ovat kuitenkin muodostaneet uhan yksilön oikeusturvan toteutumiselle esitutkinnassa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan yhteen tutkimuskysymykseen, joka on: ”Toteutuuko asianomistajan oikeusturva nykyisessä tulkintakäytännössä rajoitettaessa esitutkintaa RL 24:9 §:n kunnianloukkausrikoksissa vähäisyys- ja kustannusperusteilla?” Tutkimusmetodina hyödynnetään menetelmätriangulaatiota, jossa pääpaino on kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen empiirisen oikeustutkimuksen sekä lainopin yhdistelmässä. Tutkimuksen empiirinen aineisto koostuu tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluista rajoittamispäätöksissä, käräjäoikeuksien, hovioikeuksien, korkeimman oikeuden, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Euroopan unionin tuomioistuimen tuomioista sekä apulaisvaltakunnansyyttäjän ja valtakunnansyyttäjän ratkaisuista. Edellä mainitun lisäksi empiirisenä aineistona hyödynnetään lukumäärätietoja poliisiasiain tietojärjestelmästä ja Tilastokeskuksen nettisivuilta. Tutkimuksen keskeisenä tuloksena voidaan pitää neljäätoista havaintoa tekijöistä, jotka voivat johtaa esitutkinnan rajoittamispäätökseen RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa. Kustannusperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa kolme keskeistä tekijää, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen, ovat loukkaavien ilmaisujen tekeminen anonyymisti internetissä, kansainvälisen virka-avun tarve ja työmäärä suhteessa asian laatuun. Vähäisyysperusteisessa esitutkinnan rajoittamisessa puolestaan loukkaavien ilmaisujen laatu, vallinnut tilanne ja väitteen levinneisyys voivat johtaa rajoittamispäätökseen. Tutkimuskysymykseen vastaaminen on jaettu kahteen osa-alueeseen, jotka ovat: 1. Toteutuuko asianomistajan oikeusturva tutkinnanjohtajien ja syyttäjien perusteluissa RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutuissa rajoitettaessa esitutkintaa vähäisyys- ja kustannusperusteilla? ja 2. Oikeussuojakeinojen tehokkuus tilanteessa, jossa esitutkintaa rajoitetaan RL 24:9 §:n kunnianloukkausjutussa ja asianomistaja ei ole tyytyväinen syyttäjän päätökseen. Ensimmäiseen osa-alueeseen liittyen tutkimuksen tulokset osoittivat, että asianomistajan oikeusturva on vaarantunut nykyisessä rajoittamiskäytännössä, koska esitutkintoja saatetaan lopettaa liian kevyin perustein. Oikeussuojakeinojen tehokkuuteen liittyen tutkimuksessa selvisi, että nykyiset asianomistajan oikeussuojakeinot ovat riittävät. Haasteeksi oikeussuojakeinojen tehokkuuden osalta muodostuu kuitenkin se, että harvat asianomistajat ovat tietoisia käytettävissä olevista oikeussuojakeinoista. Niin kunnianloukkausjutuissa kuin muissakin oikeusjutuissa jutun voittaa se osapuoli, jonka oikeudellinen argumentaatio on vakuuttavampaa. Näin ollen asianomistajien tulisi jo rikosilmoitusta tehdessään tuoda esiin vaatimuksensa ja niiden perusteet, koska rajoittamispäätöksissä on kyse kokonaisharkinnasta. Keskeisiä perus- ja ihmisoikeuksia, jotka tulevat kyseeseen kunnianloukkausjutuissa, ovat sananvapaus ja kunnian suoja, jolla on erittäin läheinen suhde yksityiselämän suojaan. Näiden arvostukset ovat sidoksissa yhteiskunnallisiin arvostuksiin ja painoarvot määrittyvät tapauskohtaisesti kokonaisharkinnan perusteella. Tämän seurauksena rajanveto kielletyn ja sallitun puheen välille muodostuu erittäin haastavaksi. Tämän lisäksi kunnianloukkauksissa ongelmalliseksi muodostuu se, voidaanko epäillyn katsoa mieltävän tahallisuuden alimman asteen kattavan kunnianloukkauksen tunnusmerkistön. Näkemykseni on, että asianomistajien tulisi panostaa rikosilmoitusten laatuun kunnianloukkausjutuissa, koska huolellisesti tehty rikosilmoitus nopeuttaa asian käsittelyä ja johtaa pienemmällä todennäköisyydellä rajoittamispäätökseen. Näin ollen artikkelin laatiminen rikosilmoituksen tekemisestä ja tekijöistä, jotka voivat johtaa rajoittamispäätökseen kunnianloukkausjutuissa, voisi olla tarpeen asianomistajan oikeusturvan näkökulmasta.
  • Liikanen, Eero (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassa tarkastellaan lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmää ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytyksiä Euroopan unionissa. Tätä Suomessa toistaiseksi verrattain vähän tutkittua aihetta on tutkielmassa lähestytty yhden esikysymyksen ja kahden varsinaisen tutkimuskysymyksen kautta lainopillisin metodein sekä de lege ferenda -tutkimuksen keinoin. Tutkielman esikysymyksen tavoitteena on selvittää, mistä tässä Euroopan unionin lääkkeiden lisäsuojatodistusjärjestelmässä ylipäätään on kyse, ja mistä kaikesta järjestelmän voidaan nähdä koostuvan. Esikysymyksen tarkastelun yhteydessä on luotu katsaus tämän sui generis lisäsuojatodistussuojan keskeisiin taustatekijöihin kuten lääkkeiden patenttioikeudelliseen suojaan ja myyntilupamenettelyyn sekä tarkasteltu muun muassa lisäsuojatodistusjärjestelmän tavoitteita ja sääntelyn keskeisimpiä piirteitä. Tiivistetysti todettuna Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmässä on kyse mahdollisuudesta hakea lääkkeisiin kohdistuvan keksinnön pa- tenttisuojaa muistuttavan suoja-ajan jatkamista enintään viidellä ja puolella vuodella niiden investointien ja sen menetetyn ajan kompensoimiseksi, jolloin keksintöä ei voitu vielä hyödyntää myyntilupamenettelyn takia. Esikysymykseen vastaamisen kautta on hahmotettu EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän keskeisimmät piirteet, mutta myös samalla luotu edellytykset tutkielman varsinaisten tutkimuskysymysten käsittelylle. Tutkielman pääasiallinen sisältö rakentuu lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten ja siten ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen ympärille. Lisäsuojatodistusasetuksen 3 artiklan myöntämisedellytysten voidaan nähdä muodostavan sääntelyn keskeisimmän rungon, sillä juuri kyseisen artiklan neljän edellytyksen täyttyessä tämä taloudellisesti tärkeä immateriaalioikeudellinen suoja voidaan myöntää. Samalla myöntämisedellytysten yhdenmukainen tulkinta ja soveltaminen ovat edellytys sille, että harmonisoitu lisäsuojatodistusjärjestelmä voi toimia tehokkaasti koko Euroopan unionin alueella. Tutkielmassa on kuitenkin havaittu, kuinka lisäsuojatodistusasetuksen yhdenmukainen soveltaminen ja siten lisäsuojatodistuksen myöntäminen samoin edellytyksin koko Euroopan unionin alueella on aiheuttanut käytännön elämässä paljon tulkintaongelmia, joita myös EUT on joutunut useaan otteeseen ratkomaan. Näistä lisäsuojatodistusasetuksen myöntämisedellytyksistä erityistä huomiota on saanut 3 artiklan a) alakohdan edellytys ”tuotetta suojaa voimassa oleva peruspatentti”, jossa myös kiteytyy keskeisellä tavalla harmonisoidun lisäsuojatodistuksen riippuvuussuhde taustalla vaikuttavasta unionin tasolla harmonisoimattomasta patenttioikeudesta. Tutkielman ensimmäisen varsinaisen tutkimuskysymyksen tavoitteena onkin ollut selvittää se, mitä tällä keskeisellä 3(a) artiklan myöntämisedellytyksellä todella tarkoitetaan, ja kuinka kyseistä edellytystä tulisi soveltaa asetuksen ja nykyisen oikeuskäytännön valossa. Tutkimuskysymystä on lähestytty tarkastelemalla asetuksen esitöitä, oikeuskirjallisuutta sekä ennen kaikkea kyseistä artiklankohtaa koskevia lukuisia EUT:n ennak- koratkaisuja. Tutkielmassa on muun muassa analysoitu EUT:n Teva UK ym. (C-121/17) ratkaisussa annettua kaksiosiasta testiä, joka tuoreen Royalty Pharma (C-650/17) ratkaisun valossa tulkittuna muodostaa toistaiseksi tärkeimmän 3(a) artiklan tulkintaohjeen. Lukuisat EUT:n ennakkoratkaisut ja niiden sisältämät tulkintaohjeet ovat yhdenmukaistaneet lisäsuojatodistusasetuksen ja erityisesti todistuksen myöntämisedellytysten tulkintaa, mutta toinen asia on se, voidaanko yksin ennakkoratkaisujen avulla koskaan saavuttaa tarvittavaa harmonisoinnin tasoa. Esimerkiksi jo lääketutkimuksen monitahoinen luonne ja lisäsuojatodistusjärjestelmän sui generis asema ja riippuvuussuhde harmonisoimattomasta patenttioikeudesta luovat haasteita, joita nykyisisissä järjestelmässä ei ole yksinkertaista taikka edes mahdollista ratkaista. Tutkielman toisena varsinaisena tutkimuskysymyksenä onkin ollut tarkastella sitä, kykeneekö tämä Euroopan unionissa omaksuttu lisäsuojatodistusjärjestelmä sekä todistuksen myöntämisedellytykset nykymuodossaan vastaamaan sääntelyn tavoitteita, vai tulisiko järjestelmää ja sääntelyä muuttaa. Tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että tähän kysymykseen tulisi vastata kielteisesti. Mikäli EU:n lisäsuojatodistusjärjestelmän ja lisäsuojatodistuksen myöntämisedellytysten tavoitteena on, että patentin suojaamalle, mutta myyntilupamenettelyn kohteeksi joutuvalle lääketuotteelle voidaan myöntää samoin edellytyksin kaikissa EU:n jäsenvaltioissa enintään viiden ja puolen vuoden pituinen lisäsuoja patentin voimassaolon päättymisen jälkeiseksi ajaksi, ei järjestelmä ja todistuksen myöntämisedellytykset nykyisessä muodossaan pysty parhaimmalla mahdollisella tavalla vastaamaan tähän tavoitteeseen. Tutkielman lopuksi onkin esitetty kolme vaihtoehtoa, jotka liittyvät valmisteilla olevaan Euroopan yhtenäispatenttijärjestelmään, ja jotka voisivat tarjota keinoja myös Euroopan unionin lisäsuojatodistusjärjestelmän kehittämiseksi. Vaikka nämä vaihtoehdot edellyttäisivätkin muutoksia ja sisältäisivät omat haasteensa, on tutkielmassa esitetty, että mahdollisten hyötyjensä vuoksi ne ansaitsisivat lisäselvityksiä.
  • Lehto, Heli (Helsingin yliopisto, 2020)
    Tutkielmassani tarkastelen ruuhkautumista hyväksyttävänä perusteena viivästymisille hallintomenettelyssä ja etenkin perustoimeentulotuen Kela-siirron yhteydessä vuonna 2017. Metodini on lainopillinen. Kela-siirto on nähty yhdeksi merkittävimmistä uudistuksista koko Suomen sosiaaliturvan historiassa. Muutos vaikutti Suomen sosiaaliturvajärjestelmään sekä kuntien sosiaalityöhön. Kyse oli perustoimeentulotuen myöntämisen ja maksatuksen siirrosta Kelalle. Ehkäisevä ja täydentävä toimeentulotuki jäi yhä kuntien vastuulle. Siirryttiin siis kahden toimijan malliin. Perustoimeentulotuen Kela-siirrolla tavoiteltiin yhdenmukaisuutta ratkaisukäytäntöihin. Yhdenvertaisuus selkeänä päätavoitteena korostui. Tavoitteena oli myös alikäytön vähentyminen, yhdenluukun-periaate, julkisen talouden säästöt, toiminnan tehostaminen ja henkilöstöresurssien tehokkaampi käyttö. Tavoiteltavien pyrkimysten sivutuotteena aiheutui valtava toimeentulotukihakemusten ruuhkautuminen Kelassa vuonna 2017. Eduskunnan oikeusasiamiehelle tuli siirtovuonna 857 kantelua koskien toimeentulotukea. Hallintoasian käsittelyn viivytyksettömyys on yksi merkittävä hyvän hallinnon tae, joka on taattu Suomen perustuslain 21 §:ssä. Perustuslakia konkretisoi viivytyksetöntä käsittelyä koskevat lainsäännökset muunmuassa toimeentulotukilaissa sekä hallintolaissa. Viivytyksettömyyttä taataan myös EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklassa sekä EIS:n 6(1) artiklassa. Viivytyksettömyys on sitä tärkeämpää, mitä merkityksellisemmästä edusta tai oikeudesta on kyse. Toimeentulotukihakijalla oma intressi – eksistenssiminimi – on korostuneen merkittävä. Toimeentulotuki on viimesijainen ja samalla toissijainen tarveharkintainen rahallinen etuus, joka turvaa välttämätöntä toimeentuloa. PL 19 §: ssä säädetään oikeudesta välttämättömään huolenpitoon ja toimeentuloon. Toimeentulotuen toissijaisuus tarkoittaa, että toimeentulotuki turvaa toimeentuloa silloin, kun tuloja ei ole mistään muualta saatavissa. Toimeentulotukilaissa säädetään kiinteistä lakisääteisistä määräajoista toimeentulotukihakemuskäsittelyyn. Puolestaan hallintolain 23 §:ssä korostetaan yleisemmällä tasolla hallintomenettelyn viivytyksettömyyttä. Kansainvälisen sääntelyn valossa viivytyksettömyydestä on voitu tietyin perustein joustaa. EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklan sääntelemästä joutuisuudesta on voitu poiketa mm. vetoamalla kohtuullisuuden periaatteeseen, tapauskohtaisiin olosuhteisiin tai asian vaikeuteen sekä monimutkaisuuteen. Nämä kriteerit eivät kuitenkaan perustele kansallisen kantelukäytännön valossa viivytyksiä perustoimeentulotuen myöntämisessä. Ruuhkautumista ei voida nähdä hyväksyttävänä perusteena poiketa joutuisuus-vaatimuksesta. EIS 6(1) artikla koskee välittömästi vain oikaisuvaatimusmenettelyä, mutta käytän oikeudellista sääntelyä ja oikeuskäytäntöä tältä osin vertailuaineistona ensiasteen hallintomenettelyn tarkastelussa. 6 (1) artikla takaa viivytyksettömyyttä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena. Hyväksyttävinä perusteina viivästyksiin on linjattu EIT:ssa asiaruuhkan purkutoimet, asian vaikeus ja monimutkaisuus, valittajan intressi, asian luonne sekä viranomaisen toiminta. Pohdin lopuksi Kela-siirron ja sen aiheuttaman ruuhakutumisen hyväksyttävyyttä perusteena joustaa viivytyksettömyydestä hyvän hallinnon takeena. Käsittelen vaikutuksia perustoimeentulon turvaan ja yksilön perusoikeutta sosiaaliturvaan sekä oikeusturvasäännöksen takaamaan hyvään hallintoon eli muun muassa viivytyksettömään käsittelyyn. Kela-siirto kuvastaa mielestäni hyvin Pro gradu -tutkielmani aihepiiriä “Modernin hallinnon muuttuva oikeus”. Kela-siirto pitää sisällään digitalisaatiota, kuten sähköiseen järjestelmään siirtymistä sekä sitä kautta kustannussäästöihin ja toiminnan tehostamiseen tähtääviä tavoitteita. Vaikka Kela-siirto ja sitä kautta ruuhkautuminen aiheuttikin sadoille tuhansille hallinnon asiakkaille oikeudenloukkauksia, on sen valtakunnallisuus, uusi sähköinen järjestelmä ja yhdenvertaisuuspyrkimykset nähtävä tulevaisuutta parempaan suuntaan kehittävänä uudistuksena. Muutos kuvastaa myös arvomaailman muutosta: hallinnon asiakkaalla on yhä enemmän oikeuksia suhteessa velvollisuuksiin. Menettelytakeena viivytyksettömyys suojaa yksilöä julkisen vallan käytöltä. Kela-siirto voidaan nähdä askeleena kohti nykypäivän yhä parempaa hyvää hallintoa. Maailmanlaajuinen ja ennakoimaton koronavirus-pandemia (COVID-19) väistämättä asettaa viivytyksettömyyden hyvän hallinnon takeena ja ruuhkautumisen − hyväksyttävänä perusteena poiketa viivytyksettömyydestä − aivan uusiin mittasuhteisiin
  • Saariluoma, Lauri (Helsingin yliopisto, 2020)
    Sodan Neuvostoliittoa vastaan päättyessä välirauhaan syyskuussa 1944 Suomessa kätkettiin suuri joukko aseita ja muuta perustettavan sotajoukon tarvitsemaa materiaalia salaisessa operaatiossa. Toiminta oli poliittisesti arkaluontoista ja operaation paljastuttua johti sisä- ja ulkopoliittisen paineen ajamana laajamittaiseen poliittiseen oikeudenkäyntiin, jossa tuomittiin taannehtivasti voimaan säädetyn lain nojalla 1488 henkilöä erimittaisiin vapausrangaistuksiin. Sittemmin asekätkentäjuttuna tunnetun massiivisen oikeudenkäynnin tuomioistuinkäsittely muutoksenhakuvaiheineen kesti kolme vuotta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan oikeudenkäynnin etenemistä ns. ErP 4:n juttuhaarassa. Tarkastelun kohteena on erityisesti lainkäyttö sotaylioikeudessa, asekätkentäoikeudenkäynnin mittakaavan aiheuttamat haasteet, vastaajien puolustuksen toiminta ja argumentaatio sekä se kuinka hyvin annetut tuomiot vastasivat oman aikansa oikeudellisia ihanteita. Tutkimusmenetelmänä on kontekstuaalinen oikeushistoria. Oikeudenkäynti prosessina kätkentäteoista ja niitä seuranneesta esitutkinnasta lähtien sidotaan ajankohdan muihin yhteiskunnallisiin tapahtumiin ja poliittiseen keskusteluun. Näin hahmotellun historiallisen horisontin avulla tapahtumia yritetään ymmärtää nykymaailmasta käsin mutta aikalaisten silmin. Tutkimuksen keskeisimpinä lähteinä käytetään kansallisarkistosta löytyviä sotaylioikeuden pöytäkirjoja sekä muuta arkistomateriaalia. Tutkimuksessa havaittiin, että asekätkentäjutun mittakaava aiheutti monenlaisia prosessuaalisia haasteita sotaylioikeudessa. Toisaalta jutun poliittisuus vaikutti monella tavoin eri poliittisten ryhmien väliseen kamppailuun. Asekätkijöiden tueksi ryhmittyi laaja asianajajien joukko, joka onnistui toiminnallaan vaikuttamaan poliittiseksi mieltämänsä oikeudenkäytön vaikutusta. Muutoksenhakuvaiheessa korkein oikeus madalsi näyttökynnystä merkittävästi, joka johti lainkäytön ankaroitumiseen.
  • Taivainen, Niko (Helsingfors universitet, 2015)
    Lakiosa suojaa rintaperillistä perittävän testamenttia ja perittävän tekemiä lahjoituksia vastaan. Mikäli perittävä on antanut omaisuudestaan ennakkoperinnön, testamenttiin rinnastuvan lahjan tai suosiolahjan (PK 7:3.3) taikka maksanut ylisuuria henkivakuutusmaksuja (PK 7:4), tulee nämä disponoinnit ottaa huomioon laskennallisina lisäyksinä rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Lakiosan täydennys on rintaperillisen keino saada lakiosansa täysimääräisesti lahjansaajalta, jos kuolinpesässä ei ole riittävästi varoja lakiosan toteuttamiseen. Lakiosan täydennys aktualisoituu, jos täydennysvastuun edellytykset täyttyvät. Täydennystä on vaadittava määräajassa tuomioistuimessa nostettavalla kanteella. Lakiosan täydennys on erotettava perinnönjaossa tapahtuvasta menettelystä. Kyse on nimenomaan tuomioistuimessa ratkaistavasta asiasta. Pesänjakajalla ei ole kompetenssia velvoittaa lahjansaajaa suorittamaan täydennystä. Täydennysprosessia käsittelevän tuomioistuimen ratkaisulla voi kuitenkin olla olennainen yhteys perinnönjakoon. Tuomioistuimen on harkittava, miten se antaa lakiosan täydennystä koskevan ratkaisunsa. Lakiosan täydennys prosessina saattaa esiintyä muiden prosessien kanssa limittäin. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä siitä, mikä ja kenen oikeus on prioriteettiasemassa. Oikeuksien kollisio voi myös hankaloittaa lahjansaajan ja rintaperillisen välisen täydennysvastuun määrittämistä. Niin ikään täydennyskanteen nostamiselle asetettu määräaika voi aiheuttaa haasteita ja ongelmia. Kanteen yksilöinti saattaa olla hankalaa. Lisäksi kantajan on huomioitava muun muassa kanteenmuutoskielto. Lakiosajärjestelmän tarpeesta ja oikeutuksesta muuttuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa on käyty kiivastakin keskustelua. Lakiosajärjestelmän poistaminen ei näyttäisi olevan ajankohtaista. Sen sijaan lakiosaoikeuden maltillinen rajoittaminen saattaisi olla tarpeellista. Lakiosaoikeuden rajoittamiseen on kuitenkin suhtauduttu varsin kriittisesti. Lakiosajärjestelmän ydinperiaatteiden kokonaisvaltaiselle päivittämiselle ei näytä löytyvän halua ja edellytyksiä. Lakiosan täydennyksen tulevaisuus on voimakkaassa kohtalonyhteydessä koko lakiosasäännöstön tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Muutokset lakiosasäännöstössä heijastuvat tavalla tai toisella myös lakiosan täydennykseen. Toisaalta lakiosan täydennys olisi mahdollista poistaa lakiosasäännöstömme keinovalikoimasta jopa kokonaan, jos siihen olisi riittävää poliittista valmiutta. Tämä ei olisi välttämättä kovinkaan järkevää. Lakiosasäännöstö tarvitsee tuekseen myös erityisen kannemuodon, jonka avulla voidaan puuttua jo täytettyihin lahjoituksiin. Laskennallisten lisäysten huomioimisella rintaperillisen lakiosaa laskettaessa ei olisi mitään konkreettista sisältöä, jos säännöstä voitaisiin kiertää luovuttamalla niin paljon omaisuutta pois, että olisi selvää etteivät pesän varat tule riittämään lakiosien maksamiseen.
  • Kujala, Liina (Helsingfors universitet, 2014)
    On epäselvää, kuka vallitsevan oikeustilan mukaan vastaa vuokratyöntekijän sivulliselle aiheuttamasta vahingosta. Isännän korvausvastuun yleisiä syntyedellytyksiä on kolme. Ensinnäkin edellytetään, että vahingonaiheuttajan ja isännän välillä vallitsee tietynlainen oikeussuhde. Toisekseen vahingon on tullut aiheutua työntekijän virheestä tai laiminlyönnistä. Kolmanneksi vahingon on tullut aiheutua työssä. Tutkielman kannalta merkittävin näistä kolmesta syntyedellytyksestä on ensimmäinen ja yksi tutkielman keskeisimmistä tavoitteista on selvittää, kumpi työvoimanvuokraussopimuksen osapuolista (vuokraus- vai käyttäjäyritys) on vahingonkorvauslaissa tarkoitettu isäntä, vai voivatko molemmat olla sitä yhtäaikaisesti. Vuokrausyritys näyttäisi työnantaja-asemansa perusteella ainakin olevan vuokratyöntekijän isäntä. Käyttäjäyrityksen isäntä-asema on sen sijaan epävarma. Sitä puoltavat isännänvastuusääntelyn taustalla vallitsevat yleiset perusteet kuten esimerkiksi se, että työ tehdään käyttäjäyrityksen johdon ja valvonnan alaisena ja käyttäjäyrityksen lukuun. Käyttäjäyrityksellä on myös vuokrausyritystä paremmat mahdollisuudet arvioida toimintaansa liittyvät riskit ja varautua niiden estämiseen ohjeistamalla työntekijää ja huomioimalla mahdollisen vahingonkorvausvelvollisuuden aktualisoitumisriskin toimintansa hinnoittelussa ja siten pulverisoimalla sen osaksi toimintakustannuksiaan. Lain sanamuoto ei myöskään aseta estettä vuokraus- ja käyttäjäyrityksen asettamiselle yhteisvastuuseen, vaikka laissa ei perinteisesti ole tunnettu ajatusta kahdesta isännästä. Toisaalta lakisidonnaisuutta korostava tiukka tulkintalinja voisi johtaa siihen, että sekä ajatus käyttäjäyrityksen isännänvastuusta että yhteisvastuullisesta isännänvastuusta hylätään kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksen suorittamisesta aiheutuva taloudellinen menetys ei välttämättä jää lopullisesti vahingonkorvauslain mukaisen isännän kannettavaksi. Vuokraus- ja käyttäjäyritys ovat voineet sopia keskinäisestä vastuunjaostaan työvoimanvuokraussopimuksessaan ja tämä luonnollisesti sitoo sopimusosapuolia. Mikäli vastuunjakolausekkeita ei ole käytetty, on mahdollista, että vastuu syntyy tulkitsemalla sopimusehtoja ja tarkastelemalla, onko vuokratyöntekijän vahinkoon johtanut toiminta aiheutunut jommankumman osapuolen sopimusrikkomuksesta. Vaikka vastuu työntekijän aiheuttamasta vahingosta on ensisijaisesti kanavoitu työnantajalle, työntekijä ei ole vastuusta täysin vapaa. Vahingonkärsijä voi vaatia korvausta suoraan työntekijältä, jos tämä on aiheuttanut vahingon tahallisesti tai jos työantaja on maksukyvytön. Lisäksi työnantaja voi vaatia työntekijältä vahingonkärsijälle maksamaansa korvausta takautumisoikeutensa nojalla. Pääsääntöisesti työntekijä ei kuitenkaan ole velvollinen maksamaan täyttä korvausta, vaan kohtuulliseksi arvioidun määrän. Lievällä tuottamuksella aiheuttamistaan vahingoista työntekijä ei kuitenkaan ole lainkaan korvausvelvollinen.. Vuokrausyrityk-sellä on takautumisoikeus suoraan työnantaja-asemansa perusteella. Käyttäjäyritys on kuitenkin työntekijän näkökulmasta hänen työnantajansa sopimuskumppani, eikä työntekijä lähtökohtaisesti vastaa työnantajansa sopimuskumppanille aiheuttamastaan vahingosta. Pääsääntöisesti käyttäjäyritys ei siten voi esittää korvausvaatimuksia vuokratyöntekijälle. Tahallisesti aiheuttamastaan vahingosta työntekijä vastaa yhteisvastuullisesti isännänvastuussa olevan tahon kanssa eikä työntekijän korvausta kohtuullisteta, ellei siihen ole erityisiä perusteita Vahingonkorvauksen maksajaksi voi myös tulla vakuutusyhtiö. Ensinnäkin vahingonkärsijällä itsellään voi olla vakuutus, josta hän saa korvauksen. Tällöin vakuutuksenantajalle muodostuu takautumisoikeus vahingonkorvausvelvolliselta, jos vuokratyöntekijä on aiheuttanut vahingon törkeällä tuottamuksella tai tahallisesti. Vakuutuksenantajalla ei kuitenkaan ole vahingonkärsijää parempaa oikeutta vahingonkorvaukseen ja vahingonkorvausvelvollinen voi vedota kaikkiin samoihin väitteisiin vakuutuksenantajaa kuin vahingonkärsijää itseään vastaan. Vahingonkorvausvelvollinen isäntä on myös voinut ottaa vastuuvakuutuksen kattaakseen vahingonkorvausvelvollisuuttaan koskevan vahinkoriskin. Vakuutuksenottaja/vakuutettu (vuokraus-/käyttäjäyritys) voi tällöin joutua vakuutuksenantajan regressivaatimusten kohteeksi vain, jos se on rikkonut vakuutussopimuslakia tai vakuutusehtoja. Vuokratyön-tekijä ei ole vastuuvakuutussopimussuhteen osapuoli, joten vakuutuksenantajalla on häneen nähden takautumisoikeus silloin, jos vahinko on aiheutettu tahallisesti tai törkeällä tuottamuksella. Takautumisoikeutta rajoittavat tällöin kuitenkin vahingonkorvauslain mukaiset säännökset työntekijän korvausvelvollisuudesta.
  • Aittoniemi, Tanja (Helsingfors universitet, 2015)
    Suomalaisten yritysten mahdollisuus vähentää elinkeinotoiminnassa syntyneet korkomenot on jo pitkään tarjonnut tehokkaan verosuunnitteluvälineen konserneille. Vähentämällä korkomenot verotuksessaan on koronmaksaja pystynyt pienentämään Suomessa verotettavaa tuloaan. Samanaikaisesti korkotulojen konserninsisäisellä kanavoinnilla on yrityksen tekemä voitto pyritty siirtämään verotettavaksi maihin, joissa tuloja on verotettu vain alhaisin veroprosentein. Verovelvollisuuden minimoimiseksi korkean yhteisöveron maissa sijaitsevia tytäryhtiöitä rahoitetaan velalla, kun taas alhaisen veroprosentin maissa voidaan yritys rahoittaa omalla pääomalla. Kuvatunlaisella järjestelmällä pystytään konsernin verorasitusta keventämään huomattavasti. Suomi säilyi pitkään yhtenä harvoista Euroopan valtioista, jossa korkomenon vähennyskelpoisuutta ei ollut rajoitettu erityislainsäädännöllä. Suomen asema korkovähennyksiin puuttumattomana valtiona muuttui lopulta joulukuussa 2012, jolloin eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen korkovähennysrajoituslainsäädännöstä. EVL:iin lisättiin kokonaan uusi korkojen vähennysoikeutta rajoittava 18 a §, joka rajoittaa yhteisöjen, avointen yhtiöiden ja kommandiittiyhtiöiden korkomenojen vähennysoikeutta elinkeinotoiminnan tulolähteessä. Rajoitus koskee vain etuyhteysyritysten välisiä korkomenoja. Tässä pro gradu -tutkielmassa tutkitaan lainsäädäntöhankkeen aikanakin esillä olleita vaihtoehtoisia tapoja rajoittaa korkojen vähennysoikeutta sekä arvioidaan näiden vaihtoehtoisten mallien suhdetta eritoten Euroopan unionin oikeuteen. Suomen korkovähennysrajoituslainsäädäntö soveltuu niin kansallisiin kuin rajat ylittäviinkin tilanteisiin, eikä täten ole EU-oikeuden kannalta yhtä ongelmallinen, kuin tutkielmassa tutkitut vaihtoehtoiset puuttumistavat. Yhtenä vaihtoehtoisena puuttumistapana tutkielmassa esitetään lisäksi Ruotsin yhteisöverokomitean kesällä 2014 ehdottama CBIT-malli. Ruotsin yhteisöverokomitean ehdottama malli on täysin uniikki ja vastaa nykyisiä vaihtoehtoisia puuttumistapoja paremmin taustalla piilevään ongelmaan oman pääoman ja lainan erilaisesta verokohtelusta. Tutkielmassa esitetään lisäksi, minkälaisia legaliteettiperiaatteeseen sekä oikeusvarmuuteen liittyviä ongelmia liittyy vaihtoehtoisiin tapoihin rajoittaa korkojen vähennysoikeutta sekä siihen, että huolimatta uudesta EVL 18 a §:stä, on korkojen vähennysoikeuteen edelleen mahdollista puuttua VML 28 §:n veronkiertosäännöksen, VML 29 §:n peitellyn osingonjakosäännöksen sekä VML 31 § siirtohinnoitteluoikaisun avulla. Mahdollisuus puuttua vähennysoikeuteen EVL 18 a §:n lisäksi muilla säännöksillä ei täytä legaliteettiperiaatteen eikä verotuksen ennustettavuuden vaatimuksia. Vertailemalla Suomen lainsäädäntöä Ruotsin nykyiseen sekä ehdotettuun lainsäädäntöön pyritään tutkielmassa esittämään, että ennustettava, oikeusvarma ja EU-oikeuden mukainen Suomen korkovähennysrajoituslainsäädäntö ei kuitenkaan kaikessa onnistuneisuudessaan vastaa riittävästi ongelmaan oman ja vieraan pääoman erilaisesta verokohtelusta.
  • Ignatius, Lauri (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielma käsittelee osakassopimuksen sopimusvapauden rajoja ja yhtiöoikeudellista sitovuutta erityisesti osakkeenomistajan näkökulmasta. Tutkimuksen kohteena on toisin sanoen se, mistä osakkeenomistajat voivat sitovasti sopia osakassopimuksessa ja voiko tällainen sopimus sitoa myös yhtiötä. Osakeyhtiölaissa tästä sopimusvapaudesta ei ole säännelty, ja kaikkien osakkeenomistajien ollessa sopimuksen osapuolia on mahdollista ajatella, että sopimus voisi saada vaikutuksia myös yhtiöön. Tutkielman teoreettinen näkökulma on yhtiöoikeudellinen sopimusajattelu. Osakeyhtiölaki hahmotetaan mallisopimuksena, josta osakkeenomistajat voivat halutessaan poiketa (lain pakottavuuden rajoissa). Kun tähän mallisopimukseen lisätään yhtiöjärjestys ja osakassopimus, saadaan yksittäistä osakeyhtiötä koskeva kokonaisjärjestely, ”sopimus”. Tällä ei silti tarkoiteta sopimusta perinteisessä oikeustoimiopillisessa mielessä, eikä tutkielmassa siten väitetä yhtiön olevan sopimus. Tutkielmassa käytettävään sopimusajatteluun kuuluu lisäksi sen arvioiminen, missä määrin sopimusoikeudellisia periaatteita ja oppeja voidaan käyttää yhtiöoikeudessa. Sopimusajattelun kannalta erityisen mielenkiintoinen on kysymys, mikä merkitys osakeyhtiön institutionaalisella ytimellä (oikeushenkilöllisyys ja rajoitettu vastuu) on osakkeenomistajan kannalta. Oikeushenkilöllisyyttä ja rajoitettua vastuuta osakkeenomistajat eivät nimittäin pysty sopimuksella luomaan ilman julkisen vallan väliintuloa. Tutkielmassa pohditaankin näiden institutionaalisten elementtien vaikutusta osakkeenomistajien keskinäisissä relaatioissa arvioiden muun muassa osakkeen tuottamia oikeuksia ja velvollisuuksia, yhtiön edun määritelmää sekä perinteisiä käsityksiä oikeushenkilöllisyydestä. Lopputulos on, että oikeushenkilöllisyyttä ja rajoitettua vastuuta ei tarvittaisi konstruoimaan osakkeenomistajien välisiä suhteita, vaan osakkeenomistajat voisivat sopimuksella järjestää suhteensa vastaavalla tavalla. Suhteessa kolmansiin oikeushenkilöllisyys ja rajoitettu vastuu sen sijaan ovat tarpeellinen osa osakeyhtiösääntelyä. Näistä lähtökohdista tutkitaan osakassopimuksen sopimusvapauden rajoja ja yhtiöoikeudellista sitovuutta. Osakassopimuksen sopimusvapaudessa olennaisin kysymys on, seuraako osakeyhtiölaista tai yhtiöjärjestyksestä jotain rajoituksia sopimuksen sisällölle. Tällöin sopimus ei sitoisi edes osapuolten (osakkeenomistajien) välisessä suhteessa. Tutkielmassa päädytään katsomaan, että osakkeenomistajilla on täysi vapaus luopua omista oikeuksistaan itseään sitovasti osakassopimuksella. Velkojia ja julkista valtaa suojaavista säännöksistä osakkeenomistajilla on myös mahdollisuus poiketa sopimuksessa itseään sitovasti, kunhan sovittu toiminta ei ole rikosoikeudellisesti rangaistavaa. Yhtiöjärjestyksen vastaisuuskaan ei tarkoita sopimuksen sitomattomuutta osapuolten välisessä suhteessa, sillä sopimusajattelunäkökulmasta sekä yhtiöjärjestyksen että osakassopimuksen voidaan katsoa olevan sopimuksia. Näin osakeyhtiölaista tai yhtiöjärjestyksestä ei seuraa mitään erityisiä yhtiöoikeudellisia pätemättömyysvaikutuksia osakassopimukseen, kunhan sopimus on siviilioikeudellisesti pätevä. Osakassopimuksella ei perinteisesti katsota olevan yhtiöoikeudellista sitovuutta. Tämä tarkoittaa, että osakassopimuksen rikkomisen perusteella ei voida moittia yhtiökokouksen päätöstä tai kieltää sen toimeenpanoa. Lisäksi yhtiön hallitus ei ole velvollinen noudattamaan sopimuksen ehtoja toiminnassaan. Tämä perinteinen näkökulma haastetaan väitteellä, että yhtiön oikeushenkilöllisyys ei osakkeenomistajien välisten relaatioiden kannalta ole merkityksellinen elementti. Tällöin ei ole syytä pitää yhtiötä sellaisena sopimuksesta erillisenä kolmantena, jonka asema vaarantuisi, jos sopimuksen katsottaisiin yhtiöoikeudellisesti sitovan myös sitä. Näin osakassopimuksen yhtiöoikeudelliselle sitovuudelle voi sopimusajattelunäkökulmasta löytyä perusteita de lege ferenda. Välillisesti osakassopimus saa de lege lata vaikutuksia joka tapauksessa osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatteen sekä hallituksen huolellisuus- ja lojaliteettiperiaatteiden kautta.
  • Haltia, Tapio (Helsingfors universitet, 2015)
    Kommunen innehar en central roll i markanvändningsfrågor. I den nuvarande lagstiftningen har kommunens självständiga roll i planläggningsfrågor ytterligare förstärkts. Lagstiftningen sätter ändå skärpta krav på olika intressenters delaktighet och växelverkan i förfarandet. De statliga myndigheternas roll har numera blivit att agera som garanter för växelverkan och deltagande samt att genom rollen som sakkunniga experter ge utlåtanden inom ramen för deras verksamhetsområde. Den utbredda besvärsrätten ger dock möjligheter till att i efterhand granska och kontrollera det kommunala beslutsfattandet rörande markanvändning i synnerhet ifall den står i strid med de hierarkiskt högre planerna. Kommunen innehar även en annan roll i markanvändningsfrågor. Nämligen gällande de markpolitiska verktygen har kommunen en position som till vissa delar kan granskas kritiskt. Speciellt i frågan om frivilliga köp och markanvändningsavtal kan kommunens partsställning anses speciell. Å ena sidan agerar den då på en privat fastighetsmarknad där dess roll i princip inte avviker från de andra aktörernas. Å andra sidan är det ändå kommunen som innehavare av planläggningsmonopolen och en rad alternativa markpolitiska verktyg som besitter en förstärkt förhandlingsposition. Bland de markpolitiska medlen kan inlösning ses som den tyngsta. I arbetet granskas kritiskt kommunens förmåga att förverkliga de krav som ställs av lagstiftning samt principerna om god förvaltning i dess förfarande rörande markanvänvändning och särskilt som avtalspart i markanvändningsavtal. Markanvändningsavtalen har redan långt gående traditioner i praxis. Däremot intogs stadganden om dem först i den nya markanvändnings- och bygglagen vid dess i kraftträdelse år 2000. En för markanvändningsavtalens vidkommande viktig ändring gjordes år 2003 då det nya 12 kapitlet om markägarens ansvar för utvecklingskostnader intogs i lagen. Samtidigt har frågan om avtalstyp fått nya vinklingar. Den traditionella synen på markanvändningsavtal som privaträttsliga har ifrågasatts. Klart är att avtalen numera berör sådant som enligt lagen även kan lösas genom ett offentligrättsligt förfarande. Slutsatsen i arbetet tyder på att markanvändningsavtal än så länge ska analyseras från fall till fall och frågan om avtalstyp ska vid behov avgöras på basen av de innehållet i de enskilda villkoren. Med tanke på forumval kan definitionen ändå ha stor betydelse. Markanvändningsavtalen har kritiserats för att hämma transparensen i beslutsfattandet kring planfrågor. Arbetet behandlar frågan om förhållandet mellan avtalen och den i lag definierade planläggningsprocessen. Den nuvarande lagen ställer gränser för när ett markanvändningsavtal kan ingås bindande samtidigt som den förbjuder avtal om innehållet i planer. I praktiken är ändå dylika gränsdragningar mera diffusa och tanken om avtalens obundenhet kan ses som ett undantag till den avtalsrättsliga pacta sunt servanda -principen. Frågan om kommunens ansvar då avtalet inte kan uppfyllas har diskuterats och har fortfarande inte fått ett uttömmande svar. I praktiken kan kommuner ändå undvika dylika fallgropar genom att ingå separata avtal om fastighetsköp och frågor i anknytning till genomförande av plan. Arbetet tar sikte på det särskilda partsförhållandet som råder mellan kommunen och dess avtalspart som oftast är en markägare. Beträffande detta tema lyfts fram frågor som framstår som problematiska. Till en viss del tas upp avtalens relation till rättshandlingslagen och dess stadganden om skälighet och lindrigt tvång. Särskild uppmärksamhet ges åt markanvändningsavtalens förhållande till inlösningsförfarandet där frågan om kravet på alternativa medel och proportionalitet kan ses som aktuell. Behandlingen är för det mesta rättsdogmatisk. Den rådande lagstiftningen och dess betydelse för forskningsobjektet behandlas samtidigt som förarbeten och praxis tas upp till relevanta delar. Som bakgrund ställs den historiska utvecklingen i lagstiftning och praxis samt vissa hänvisningar till läget i Sverige där som utvecklingen varit något mera progressiv. I avsnittet om praxis lyfts även fram avtalsförfarandet i några kommuner. I och med de omfattande ändringarna i lagstiftning kan en del praxis inom forskningsområdet bedömas som föråldrad. En del nya beslut har givits sedan ändringarna trätt i kraft men linjedragningen i frågor såsom förhållandet till inlösning samt ersättningsansvar vid avtalsbrott kommer sannolikt ännu att förtydligas.
  • Saarnio, Suvi-Tuuli (Helsingfors universitet, 2015)
    Kuntalain mukaista kunnan yleistä toimialaa pidetään kunnallisen itsehallinnon kulmakivenä, ja se määrittää myös kunnan mahdollisuuksia elinkeinotoiminnan harjoittamiseen. Kuntien toiminnan markkinaehtoistuminen ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kehitys on kuitenkin muuttanut julkisen toiminnan ja markkinoiden välistä suhdetta. Komissio katsoi kahdessa Suomea koskevassa asiassa 2000-luvun lopulla, ettei valtion ja kuntien liikelaitosmuo-dossa harjoittama liiketoiminta sovellu markkinoille siihen sisältyvien kilpailuneutraliteettia vaarantavien piirteiden vuoksi. Kunnat ja siten myös niiden liikelaitokset on vapautettu yhteisöverosta, eikä niitä voida asettaa konkurssiin. Komission kannanottojen johdosta kuntalakiin lisättiin säännös, joka velvoittaa kunnat yhtiöittämään harjoittamansa liiketoiminnan vuoden 2014 loppuun mennessä. SEUT 107(1) artiklassa ilmaistun pääsäännön mukaan jäsenvaltion myöntämä tuki, joka suosii tiettyä yritystä tai tuotannonalaa, on lähtökohtaisesti kielletty. Verotukselliset valtiontuet ovat verojärjestelmän kautta kanavoituja tukia, jotka esimerkiksi jäsenvaltion verolailla tai verotuskäytäntönä antavat yritykselle taloudellista etua kevyemmän verorasituksen avulla. Kilpailuneutraliteettisyistä voidaan pitää perusteltuna, että kunnallisia toimijoita on lähtökohtaisesti kohdeltava samoin kuin yksityisiä yrityksiä silloin, kun ne kilpailevat näiden kanssa samoilla markkinoilla. Kunnallisen toi-minnan yhtiöittäminen toteutetaan yleensä apporttiluovutuksella omaisuuden käypiä arvoja soveltaen, mikä kasvattaa aloittavan yhtiön poistopohjaa. Kuntalain siirtymäsäännöksiin on lisäksi kirjattu yhtiöittämisjärjestelyihin soveltuva erityinen varainsiirtoverovapautus. Kun sen sijaan jatkuvuusperiaatteen noudattamista edellytetään yksityisten yhtiöiden toteuttamissa uudelleenjärjestelyissä, tarkastelen tutkielmassani, saavatko kunnat valtiontueksi katsottavaa taloudellista etua erityisten poistopohjasäännösten ja varainsiirtoverovapautuksen johdosta. Samoin kuin yksityiset yhtiöt, myös kuntakonsernit käyttävät pääomarakenteen muovaamiselle perustuvia ja etenkin korkojen vähennyskelpoisuutta hyödyntäviä debt push-down -järjestelyitä liiketoimintarakenteensa tehostamiseksi ja verotuksen optimoimiseksi. Yksityisten yhtiöiden toteuttamiin järjestelyihin liittyvät korot on uudemmassa verotus- ja oikeuskäytännössä katsottu vähennyskelvottomiksi VML 28 §:n nojalla. Korkeimman hallinto-oikeuden tulkinta hyväksyttävän alikapitalisoinnin rajasta on tällä hetkellä epäselvä. Asiaa voidaan pitää valtiontukinäkökulmasta ongelmallisena silloin, jos korkein hallinto-oikeus tulkitsee järjestelyt veronkierroksi yksityisten toteuttamina samalla, kun vastaavia sisäisiä järjestelyitä hyväksytään kuntasektorin energialaitosten omistusjärjestelyjen yhteydessä.
  • Ahola, Johanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman aiheena on prosessiekonomisen tehokkuuden ja oikeusturvan suhde välimiesmenettelyssä. Työssä selvitetään, mitä välimiesmenettelyn tehokkuus tarkoittaa ja mitkä tekijät ovat tehottomuuden taustalla. Tarkastelun kohteena ovat myös erilaiset keinot menettelyn tehostamiseksi. Samalla luodaan kokonaiskuvaa siitä työkalupakista, joka välimiesmenettelyn osallisilla on käytettävissään menettelyn tehokkuuden varmistamiseksi. Lisäksi työssä selvitetään, millaisia oikeusturvaongelmia erilaisiin tehostamiskeinoihin liittyy ja miten niitä voidaan ratkaista. Tarkastelun kohteena ovat niin kotimainen kuin kansainvälinenkin välimiesmenettely, sillä tehokkuuden ja oikeusturvan välisen tasapainoilun aiheuttama ongelma samoin kuin ongelman ratkaisemiseksi tarkoitetut keinot ovat kotimaisille ja kansainvälisille välimiesmenettelyille pitkälti yhteisiä. Välimiesmenettely oli alun perin nopeampi ja halvempi riidanratkaisukeino kuin tuomioistuinmenettely, minkä ansiosta sen suosio kasvoi nopeasti yritysten välisissä riidoissa. 1900-luvun aikana välimiesmenettelystä tuli keskeinen riidanratkaisumekanismi etenkin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, joissa mahdolliset riidat haluttiin ratkaista paitsi lopullisesti ja neutraalisti myös tehokkaasti. Vuosisadan lopulla välimiesmenettelyä alettiin kuitenkin kritisoida siitä, ettei se enää ole tehokas: menettelystä on tullut oikeudenkäyntimäinen, ja jutun yksittäiset käsittelyvaiheet saattavat kestää kuukausia, jopa vuosia. On katsottu, ettei välimiesmenettely enää tarjoa niin edullista ja nopeaa riidanratkaisua kuin asianosaiset ovat tottuneet odottamaan. Menettelyn prosessiekonomisen tehottomuuden keskeisimpinä syinä on pidetty riitojen monimutkaistumista ja kansainvälistymistä sekä välimiesmenettelyn institutionalisoitumista ja juridisoitumista. Prosessiekonomisen tehottomuuden ongelmaan on pyritty etsimään erilaisia ratkaisuja, joita on pohdittu runsaasti sekä oikeuskirjallisuudessa että kokeiltu käytännössä. Myös välitysinstituutit ovat pyrkineet keksimään keinoja tehokkuuden parantamiseksi, ja yksinkertaisin välitysinstituuttien ratkaisu tehottomuuden ongelmaan on nopeutettu välimiesmenettely. Tehostamiskeinojen taustalla vaikuttavat asianosaisten sopimusvapaus, sillä useimpien välimiesmenettelylakien ja -sääntöjen nojalla asianosaisilla on keskinäisellä sopimuksellaan vapaus päättää, miten heidän välisensä riita tulee ratkaista. Näin ollen asianosaiset voivat sopia lukuisista erilaisista keinoista välimiesmenettelyn tehostamiseksi. He voivat esimerkiksi päättää menettelyssä noudatettavien määräaikojen lyhentämisestä ja toimitettavien kirjelmien määrän ja laajuuden rajoittamisesta taikka sopia, ettei menettelyssä järjestetä lainkaan suullista kuulemista tai ettei välitystuomiota tule perustella. Vastaavanlaisia tehostamiskeinoja on omaksuttu myös välitysinstituuttien nopeutettua menettelyä koskevissa säännöissä. Tehokkuuden parantamisen kannalta keskeistä on asianosaisten ja välimiesten yhteistyö. Asianosaisten on yhdessä sitouduttava asian joutuisaan käsittelyyn. Mikäli toinen asianosaisista ei halua edistää asian tehokasta selvittämistä, ei edellytyksiä riidan nopealle ratkaisemiselle yleensä ole olemassa. Välimiesten on johdettava prosessia tehokkaasti, noudatettava sovittuja määräaikoja ja huolehdittava, ettei kumpikaan asianosainen voi tahallaan viivyttää menettelyä. Välimiesmenettelyä tehostettaessa on huolehdittava myös asianosaisten oikeusturvan toteutumisesta. Tämä on ensisijaisesti välimiesoikeuden vastuulla. Prosessuaalinen oikeusturva, jonka elementtejä ovat muun muassa oikeudenmukainen oikeudenkäynti sekä asianosaisten kuulemisen periaate, on keskeinen lähtökohta paitsi tuomioistuimessa myös välimiesoikeudessa. Siten asianosaisille on varattava riittävä tilaisuus asiansa ajamiseen ja heille on annettava mahdollisuus lausua vastapuolen esittämistä vaatimuksista, väitteistä ja niiden perusteista ja todisteista sekä esittää omat vaatimuksensa, väitteensä ja todisteensa. Toisaalta yksi oikeusturvan elementeistä on myös joutuisuusvaatimus, jonka toteuttamiseen työssä esiteltävät tehostamiskeinot pyrkivät. Välimiesoikeuden onkin tasapainoiltava joutuisuuden ja asianosaisille asiansa ajamiseen varattavan riittävän tilaisuuden välillä, ja periaatteiden välille tulisi löytää tasapaino luopumatta liikaa kummastakaan. Kuitenkin on syytä painottaa, että mikäli molemmat periaatteet eivät voi yhtä aikaa toteutua, tulee menettelyn nopeudesta tinkiä ensin.
  • Pekkola, Eeva (Helsingfors universitet, 2014)
    Asiakirjan esittämisvelvollisuudella tarkoitetaan asianosaisen tai muun henkilön velvollisuutta tuomioistuimen määräyksestä esittää oikeudenkäynnissä tietty asiakirja, mikäli sillä katsotaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Esittämisvelvollisuudella pyritään edistämään aineellisen totuuden periaatetta oikeudenkäynnissä. Asiakirjan esittämisvelvollisuus ei ole kuitenkaan poikkeukseton vaan todistamiskiellot asettavat tiettyjä rajoituksia asiakirjan esittämisvelvollisuudelle. Todistamiskielloilla on pyritty suojamaan yrityssalaisuuksia. Yrityssalaisuudella tarkoitetaan yleisesti elinkeinonharjoittajan hallussa olevaa elinkeinonharjoittamisen liittyvää salaista tietoa, joka ei ole yleisesti tunnettua ja joka luo kilpailuetua yrityssalaisuuden haltijalle. Asiakirjan esittämisvelvollisuuden pääsäännöstä poiketen, asiakirjan haltijalla on oikeus kieltäytyä esittämästä sellaista asiakirjaa, joka sisältää yrityssalaisuudeksi luokiteltavaa tietoa. Asiakirjan haltijan kieltäytymisoikeus ei ole kuitenkaan poikkeukseton vaan tuomioistuin voi velvoittaa asiaosaisen tai kolmannen henkilön luovuttamaan asiakirjan kieltäytymisoikeudesta huolimatta, mikäli erittäin tärkeät syyt sitä edellyttävät. Tuomioistuimen on punnittava aineellisen totuuden selvittämisintressiä ja asiakirjaan sisältyvän tiedon salassapitointressiä ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset salaisuuden paljastumisesta sekä muut asiaan vaikuttavat olosuhteet. Tuomioistuimen on ennen editiopäätöksen antamista tutkittava, täyttääkö asianosaisen vaatimus editiovelvollisuudelle asetetut edellytykset sekä selvitettävä, onko asiakirjan haltijan kieltäytymisoikeudelle perustetta. Viimeisenä kysymyksenä tuomioistuimen on selvitettävä edellyttävätkö erittäin tärkeät syyt kieltäytymisoikeuden murtamista. Editiovaatimuksen esittäminen saattaa aiheuttaa erityisen suuria vaikeuksia silloin, kun asianosainen ei tunne editiovaatimuksen kohteena olevaa asiakirjaa. Asiakirjan yksilöintivaatimus on etenkin usein vaikea täyttää. Editiovaatimuksen esittänyt voi tällöin turvautua editiokuulusteluun ja pyrkiä siten selvittämään editiovelvollisuuden edellytyksiä. Kieltäytymisoikeuteen vetoavalla asiakirjan haltijalla on todistustaakka kieltäytymisensä perusteita. Esittämisvelvollisen näyttövelvollisuus kohdistuu yrityssalaisuuden tunnusmerkkien täyttymiseen. Tunnusmerkkien täyttymisen näyttäminen saattaa osoittautua haastavaksi ilman, että kieltäytymisoikeuteen vetoava joutuu paljastamaan yrityssalaisuuden kohteena olevan tiedon.
  • Herranen, Salla (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena on esitellä Suomessa käytössä oleva järjestelmä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä ja arvioida nykymuotoista järjestelmää ja sen ongelmakohtia. Tutkielman metodi on lainopillinen tutkimus, jonka keinoin on pyritty systematisoimaan ja selvittämään nykyistä oikeustilaa. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tunnusmerkistöjä ja niistä tuomittuja rangaistuksia. Lisäksi on esitelty lapsen asemaa esitutkinnassa ja esitutkinnassa tehtävää viranomaisten yhteistyötä. Tutkielman olennaisena osana on myös arvioida lapsen edun toteutumista esitutkinnan aikana. Tutkielma keskittyy poliisin suorittamaan esitutkintaan ja poliisin apuna selvittämistyössä toimiviin viranomaisiin. Keskeisiä lähteitä tutkielmassa ovat lainsäädännön lisäksi lakien esityöt, oikeuskäytäntö sekä kotimainen ja ulkomainen oikeuskirjallisuus. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä kansainvälisesti tutkitusti parhaana vaihtoehtona pidetään moniammatillista viranomaisyhteistyötä. Tutkielmassa esiteltyyn viranomaisyhteistyöhön voivat osallistua edustajat poliisista, sosiaalihuollosta, terveydenhuollosta, syyttäjälaitoksesta ja päivähoidosta tai koulusta. Nykymuotoisen viranomaisyhteistyön lisäksi tutkielmassa on esitelty ns. lastentalomalli. Lastentalomallia ollaan parhaillaan tuomassa osaksi Suomen oikeusjärjestystä ja korvaamaan nykymuotoista lapsiin kohdistuvin seksuaalirikosten selvittämisen järjestelmää. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisen ongelmakohtia, joiksi on tutkimusta tehdessä huomattu ainakin lapsen kuulemiseen esitutkinnassa liittyvät oikeussuojaongelmat, 16–17-vuotiaiden alhaisempi suojan taso, lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen tekemiseen liittyvät lainsäädännön epäselvyydet, viranomaisten salassapitonormien sekavuus, ongelmat esitutkinnan menettelyssä ja muiden viranomaisten tekemissä tutkimuksissa, lainsäädännön muuttuminen, mutta ohjeistusten vanhentuneisuus ja lakimuutosten hidas eteneminen. Tutkielmassa on pyritty esittämään näihin ongelmiin ratkaisuja esittämällä lainsäädäntöön kehitysehdotuksia, joiden avulla lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämistä voitaisiin selkeyttää.
  • Talvitie, Tuomas (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun määräytyminen henkilötietojen käsittelystä sovittaessa ja henkilötietolain mukaisten velvollisuuksien vaikutusta tähän vastuuseen. Toiseksi tutkielman tarkoituksena on selvittää mahdollisuutta sopimuksella etukäteisesti rajata kyseistä vahingonkorvausvastuuta. Tutkielman lähtökohtana on rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välisen sopimussuhteen epätasapaino käsittelijän eduksi. Siksi aihetta tarkastellaan henkilötietojen käsittelijän vastuun näkökulmasta. Aluksi tutkielmassa selvitetään lainsäädännöllinen ympäristö, johon sopimus henkilötietojen käsittelystä sijoittuu ja nostetaan esiin tärkeitä henkilötietolain asettamia velvoitteita. Samassa luvussa tarkastellaan sopimuksen sijoittumista sopimustyyppien joukkoon. Sopimusta tarkastellaan toimeksiantosopimuksena, jonka läheisinä sopimustyyppeinä voidaan pitää asiantuntijatoimeksiantoja ja IT-sopimuksia. Seuraavaksi tarkastellaan sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun määräytymistä. Koska henkilötietolain vahingonkorvaussäännös ei koske rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän välistä oikeussuhdetta, tarkastellaan vahingonkorvausvastuuta yleisten sopimusoikeudellisten sääntöjen kautta. Ensin tuodaan esiin korvausvastuun edellytyksiä, jonka jälkeen tarkastellaan henkilötietojen käsittelijän eduksi vaikuttavia perusteita rajoittaa korvattavien vahinkojen piiriä. Tämän jälkeen selvitetään henkilötietojen käsittelijän eduksi vaikuttavien vastuunrajoitusehtojen käyttöä sopimussuhteessa. Tarkastelussa esimerkkinä käytetään IT2010 YSE -sopimusehtojen vastuunrajoituksia. Tarkastelussa keskitytään tuomaan esiin näkökulmia, jotka horjuttavat vastuunrajoitusehtojen sitovuutta erityisesti tutkielmassa käsitellyn sopimussuhteen epätasapainon takia. Lopuksi kootaan tutkielmassa esiin nousseita seikkoja yhteen ja esitetään näkemys tutkielman aiheen merkityksestä tulevaisuudessa.
  • Juutinen, Jesse (Helsingfors universitet, 2015)
    Monikansallisten konsernien omaisuudesta yhä suurempi osa koostuu aineettomasta omaisuudesta. Aineettoman omaisuuden merkitys liiketoiminnassa on kasvanut merkittävästi viimeisten vuosikymmenten aikana etenkin nopean teknologiakehityksen seurauksena. Aineettoman omaisuuden liiketoiminnallisen arvon kasvun myötä myös aineetonta omaisuutta koskevat liiketoimet ovat lisääntyneet. Tässä tutkielmassa keskitytään etuyhteysyritysten välillä tapahtuviin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin, joihin on sovellettava Suomen kansallisen lainsäädännön siirtohinnoittelua koskevia säännöksiä sekä OECD:n siirtohinnoittelua koskevaa ohjeistusta. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua käsitellään pääasiassa OECD:n siirtohinnoittelusta antamien ohjeiden sekä Suomen kansallisen verolainsäädännön näkökulmasta. Tässä tutkielmassa keskitytään ajankohtaisimpien aineetonta omaisuutta koskevien siirtohinnoitteluongelmien, etenkin aineettoman omaisuuden omistussuhteiden määrittämiseen sekä aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon markkinaehtoisen jakamiseen liittyviin haasteisiin. Aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun liittyy erityisiä haasteita aineettoman omaisuuden ominaispiirteiden vuoksi. Tämän tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä omaisuutta voidaan lukea aineettomaksi omaisuudeksi siirtohinnoittelussa. Siirtohinnoittelussa sillä, katsotaanko tietty konsernin omaisuuserä aineettomaksi omaisuudeksi voi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia konserniyhtiöiden välillä. Aineettoman omaisuuden tyhjentävä määrittely on käytännössä mahdotonta, minkä vuoksi tähän rajanvetoon liittyy huomattavaa tulkinnanvaraisuutta. Tutkielmassa arvioidaan OECD:n siirtohinnoitteluohjeiden aineettoman omaisuuden voimassaolevaa määritelmää sekä otetaan kantaa OECD:n aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelua koskevan uudistushankkeen tuomiin muutoksiin. Yksi aineettoman omaisuuden siirtohinnoittelun ajankohtaisimmista ongelmista liittyy aineettoman omaisuuden omistukseen. Aineettoman omaisuuden omistusoikeuksien selvittäminen on merkityksellistä sen määrittämiseksi, kuka on oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Ongelmia siirtohinnoittelussa aiheutuu siitä, että aineettoman omaisuuden juridinen omistaja ei pelkästään omistusoikeutensa perusteella ole oikeutettu aineettomasta omaisuudesta saatavaan tuloon. Siirtohinnoittelussa voidaan juridisen omistusoikeuden lisäksi erottaa taloudellinen omistusoikeus sekä hyödyntämiseen perustuva omistusoikeus, joiden synty ei edellytä nimenomaista sopimusta osapuolten välillä. Taloudellisen ja hyödyntämiseen perustuvan omistusoikeuden synty perustuu kokonaisarvioon osapuolten todellisista toimista aineettoman omaisuuden kehittämiseksi, suojaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Aineettoman omaisuuden omistussuhteiden selvittäminen vaikuttaa merkittävästi siihen, miten omaisuudesta saatava tulo jaetaan markkinaehtoisesti konserniyhtiöiden välillä. Tässä tutkielmassa keskitytään aineettoman omaisuuden eri omistusmuotojen syntyedellytyksiin ja pyritään selvittämään, miten konsernit voivat yksittäistapauksissa varmistaa markkinaehtoperiaatteen noudattamisen aineettomasta omaisuudesta saatavan tulon jakamisessa. Markkinaehtoperiaate on siirtohinnoittelun keskeisin yleisperiaate. Tässä tutkielmassa selvitetään, mitä siirtohinnoittelumenetelmiä konsernit voivat soveltaa määrittäessään markkinaehtoista siirtohintaa aineettoman omaisuuden luovutusta tai käyttöoikeuden luovutusta koskevissa liiketoimissa. Eri menetelmiä arvioitaessa pyritään tutkimaan menetelmien käytännön soveltamiseen liittyviä haasteita erilaisten liiketoimien osalta sekä selvittämään erilaisiin aineetonta omaisuutta koskeviin liiketoimiin parhaiten soveltuva menetelmä. Tutkielmassa tarkastellaan OECD:n hyväksymien siirtohinnoittelumenetelmien soveltuvuutta aineettoman omaisuuden siirtohinnoitteluun.
  • Orasmaa, Antto (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksessa keskityin selvittämään tuomioistuinten sisäistä lainkäyttöasioiden jakoa Suomen yleisissä tuomioistuimissa ja hallintotuomioistuimissa. Erityistarkasteluni kiinnittyi aiemmin vähäistä kotimaista huomiota saaneeseen tuomioistuinten jakamistehtävän käytännön toteutukseen nykyinen sääntely huomioiden. Tässä suhteessa pyrkimyksenäni oli löytää mahdollisia eroavaisuuksia, yhtäläisyyksiä ja poikkeamia erityisesti tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisella tasolla. Perinteisen lainopin ja oikeussosiologian metodein pyrin selvittämään tuomioistuinten vallitsevaa toimintaa sekä esittämään sen toimivuutta koskevia perusteltuja arvioita oikeudellinen ja organisaatiollinen konteksti silmällä pitäen. Tarkasteltu aineisto koostui ennen kaikkea tuomioistuinten itse tuottamasta jaosta määräävästä materiaalista, jota täydennettiin relevantilla oikeuskirjallisuudella sekä pääasiassa kansainvälisten järjestöjen tuottamalla soft law -sääntelyllä, ulkomaisilla toteutustapaesimerkeillä ja kokemusperäisellä kyselytutkimustiedolla. Tutkimuksessani havaitsin jakamistehtävän kahtalaisen aseman yhtäältä työn tehokkaan järjestämisen välineenä sekä toisaalta asianosaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osaelementtinä. Kotimaisessa kontekstissa varsinkin ensiksi mainittu painotus on ollut sääntely huomioiden voimakkaampi eikä Suomessa ole raportoitu jakamistehtävään liittyviä epäasianmukaisuuksia. Tätä tuki myös osaltaan tutkimuksessa toteutettu, ensisijaisesti päällikkötuomareille osoitettu kyselytutkimus, josta saamieni vastausten perusteella asioiden jaon oikeusturvaliityntä koettiin lähinnä välillisenä. Työn järjestämistä ja tehokkuutta painottava vähäinen kotimainen sääntely asioiden jakamisesta ei täytä säädöshierarkkisesti eikä täsmällisyytensä ja ennustettavuutensa puolesta siltä edellytettyjä, viimesijaisesti valtiosääntötakaisia vaatimuksia. Ongelmat on tuotu esiin myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa, työryhmäraporteissa sekä lainvalvontaratkaisussa. Tutustumalla tuomioistuinten tuottamaan materiaaliin havaitsin tuomioistuin-, tuomioistuinaste- ja tuomioistuinlinjakohtaisia eroavaisuuksia asioiden jaon käytännön toteutuksessa sekä ennen kaikkea sitä koskevien määräysten kirjaamistavassa ja -tarkkuudessa. Työjärjestystasolla tyydytään useimmiten mainitsemaan jaon toteuttamisesta sitä koskevassa erillisessä määräyskohdassa ainoastaan periaatetasolla. Tarkempi ja paikoin tekninen kuvaus jakotavasta ja -menettelystä sisältyy useiden tuomioistuinten hyödyntämiin täydentäviin jako-ohjeisiin, jotka poikkeavat voimakkaasti toisistaan. Epäsystemaattisinta ja epätäsmällisintä määräysaineisto on etenkin käräjäoikeustasolla. Hallintotuomioistuimissa jakoa koskevaa erillistä määräystä ei ole, vaan jakomenettelyn osalta edellytetään laajempaa tutustumista määräysten kokonaisuuteen. Yleisellä tasolla jakamistehtävä on muuttunut tuomioistuinten kasvaneiden organisaatioiden sekä osasto- ja jaostoperusteisen jakautumisen myötä moniosaisemmaksi, minkä lisäksi jakotehtävään osallistuu aiempaa useampia henkilöitä. Sääntelyn ohella myös käytännöt painottavat ennen kaikkea työn järjestämistä ja tehokkuutta. Ideaali sääntely- ja toteutusmalli huomioisi aiempaa paremmin paitsi oikeudelliset perusvaatimukset, myös asianosaisnäkökulman ja jakamistehtävän ymmärrettävyyden merkityksen. Asioiden jakaminen sisältyy parhaillaan vireillä olevaan tuomioistuinlakihankkeeseen sekä yleisten tuomioistuinten toiminnan ja menettelyn suunniteltuun sähköistymiseen. Hankkeet tulevat lähitulevaisuudessa vaikuttamaan merkittävällä tavalla aihepiiriin, mikä osaltaan synnyttää selkeän jatkotutkimustarpeen.
  • Griffel, Greete (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma käsittelee osakeyhtiön sopimusvapautta ja sen rajoja osakassopimuksissa. Yhtiö otetaan usein osakassopimuksen osapuoleksi, koska sen katsotaan ratkaisevan ongelman osakkeenomistajien keskinäisen osakassopimuksen sitovuudesta yhtiöön nähden. Osakeyhtiölain säännökset rajoittavat kuitenkin osakassopimuksen kohteena olevan yhtiön oikeutta pätevästi sitoutua useisiin osakassopimuksen ehtoihin. Tutkimuksen kohteena on se, minkälaisiin osakassopimuksen velvoitteisiin osakassopimuksen kohteena oleva yhtiö voi ja ei voi pätevästi sitoutua, ja mitä seurauksia osakeyhtiön osapuoliasemalla on. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmaattinen, sillä tarkoituksena on tulkita ja systematisoida sopimusoikeudellista ja yhtiöoikeudellista oikeuslähdeaineistoa sen selvittämiseksi, minkälaisiin velvoitteisiin osakeyhtiö voi pätevästi sitoutua. Tutkielma sijoittuu yhtiöoikeuden ja sopimusoikeuden välimaastoon. Tutkielma on kuitenkin korostuneen yhtiöoikeudellinen, sillä aihetta tarkastellaan yhtiön näkökulmasta. Kotimaisen oikeuslähdeaineiston lisäksi tutkielmassa käytetään jonkin verran pohjoismaalaista oikeuslähdeaineistoa. Vaikka lähtökohtaisesti osakeyhtiö voi oikeushenkilönä tehdä sopimuksia edustajiensa välityksellä myös osakkeenomistajiensa kanssa, osakeyhtiön sopimusvapaus on hyvin rajattu. Osakeyhtiön sopimusvapautta rajoittavat osakeyhtiölain pakottavat säännökset muun muassa osakeyhtiön peruselementeistä, päätöksentekomenettelystä ja toimivallanjaosta. Pääasiassa velkojien suojaa, osakkeenomistajien vähemmistön suojaa sekä erilaisiin viranomaisiin suuntautuvia toimia koskevat säännökset ovat pakottavia. Olennaista osakassopimuksen ehtoihin sitoutumisen kannalta on sillä, kenellä on oikeus tehdä osakeyhtiötä sitova päätös osakassopimukseen liittymisestä yhtiön sisällä. Lähtökohtaisesti yhtiön liittymisestä osakassopimukseen päättää hallitus, mutta joissain tapauksissa se edellyttää yhtiökokouksen päätöstä. Osakeyhtiö voi lähinnä sitoutua osakassopimuksen ehtoihin, jotka tuottavat yhtiölle oikeuksia eivätkä velvoitteita tai sellaisiin velvoitteisiin, joihin yhtiö voisi sitoutua muillakin sopimuksilla kuin osakassopimuksella. Hallitus voi sitoa yhtiön sellaisiin velvoitteisiin, joista hallituksella on toimivalta päättää osakeyhtiölain perusteella tai yhtiökokouksen valtuutuksen perusteella, mutta ei sellaisiin velvoitteisiin, jotka kuuluvat yhtiökokouksen toimivaltaan ja edellyttävät yhtiökokouksen päätöksen tekemistä, sillä yhtiökokouksessa päätösvaltaa käyttävät osakkeenomistajat. Yhtiö voinee sitoutua esimerkiksi osakassopimuksen työehtoihin, toimitusjohtajan tai työntekijän valintaa koskeviin ehtoihin sekä hallituksen jäsenten valintaa koskevaan ehtoon, jos hallitusten jäsenten valinta on yhtiökokouksen sijaan määrätty hallintoneuvoston tehtäväksi. Lisäksi yhtiö voinee sitoutua joissain tapauksissa tiedonanto- ja raportointivelvollisuutta koskeviin osakassopimuksen velvoitteisiin. Osakassopimus sisältää usein hallituksen päätöksentekoa ja toimivallanjakoa koskevia ehtoja. Hallituksen vapaata harkintavaltaa ei kuitenkaan voida rajoittaa sopimusjärjestelyin. Yhtiökokous voi antaa osakassopimuksella toimintaohjeita hallitukselle vain yhtiökokouksessa, ja silloinkin niissä rajoissa, että se ei vaaranna hallituksen itsenäisyyttä. Sellaiset osakassopimuksen määräykset, joilla puututaan osakeyhtiöoikeudellisiin toimivallanjakosäännöksiin, kuten hallituksen päätöksentekoon, ovat yhtiöoikeudellisesti tehottomia ja myös sopimusoikeudellisesti sitomattomia. Tässä tapauksessa hallituksen jäsenet eivät myöskään voine joutua sopimus- tai yhtiöoikeusperusteisesti vahingonkorvausvelvollisiksi osakassopimuksen rikkomisesta. Osakeyhtiön ottamista mukaan osakassopimukseen on syytä harkita tarkkaan. Vaikka näennäisesti osakeyhtiö on sidottu osakassopimukseen, kun yhtiö on liittynyt osakassopimukseen, sopimuksella ei lähtökohtaisesti ole yhtiöoikeudellista vaikutusta siten, että sopimus vaikuttaisi toimielinten toimivaltaan tehdä osakassopimuksen vastaisia päätöksiä. Yhtiö voi tehdä osakassopimuksen vastaisen päätöksen, vaikka siitä seuraisi korvausvelvollisuus, eikä yhtiökokouksen päätöstä voida moittia sillä perusteella, että päätös on osakassopimuksen vastainen. Näin ollen osakassopimuksen sitovuutta on vaikea arvioida ennalta.
  • Kemppi, Teemu (Helsingfors universitet, 2015)
    Kartellien kriminalisointia koskeva keskustelu on noussut maailmanlaajuisesti kilpailupoliittisesti merkittäväksi aiheeksi 2000-luvun alkupuoliskolla. Kartellien aiheuttamiin vahinkoihin on havahduttu uudenlaisella vakavuudella myös Euroopan alueella, jossa suhtautuminen kartelleihin on perinteisesti ollut sallivampaa verrattuna esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Kriminalisointikeskustelun luoma maailma kriminalisoinnista on ollut kuitenkin häiritsevän mustavalkoinen, sillä kriminalisointia ja sen vaikutuksia on pidetty usein synonyymina ehdottomalle vankeudelle ja sen vaikutuksille. Rangaistusjärjestelmän kokonaisarvo ja erityisesti kriminalisointiin itsessään sisältyvä moraalinen leima ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Vankeusrangaistuksen ennaltaehkäiseviä vaikutuksia on perinteisesti puollettu talousrikoksissa nimenomaan vankeusrangaistuksen pelotteen vuoksi. Yhdysvalloissa vankeusrangaistuksen tuomitsemisella kartellitapauksissa on jo verrattain pitkät perinteet, jotka ulottuvat käytännössä 1900-luvun puolivälin tienoille. Asteikkoja on kiristetty tasaisesti siinä uskossa, että ankarammilla rangaistuksilla voidaan kontrolloida kartellitoimintaa pelotteen lisääntyessä. Perusteena ei ole ollut empiirinen aineisto vankeusrangaistuksen vaikutuksista, vaan rangaistusteoreettiset asenteet negatiivisen yleisprevention edellytyksistä ja toimivuudesta. Erityisen vahvana vallitseva rationaalisen toimijan teoria on vaikuttanut rangaistusasteikkojen muokkaamiseen. Samalla todelliset yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt kartellitoiminnan taustalla sekä ihmisten psykologiset taipumukset ja motiivit on käytännössä sivuutettu. Euroopassa kartellien kriminalisointitrendiin on vaikuttanut erityisesti kilpailuoikeuden yhdysvaltalaistuminen. Euroopan unioni on omaksunut monia menetelmiä ja piirteitä yhdysvaltalaisista järjestelmistä, mikä on harmonisoinnin kautta johtanut kilpailuoikeuden yhdysvaltalaistumiseen myös kansallisella tasolla. Yhä enenevässä määrin jäsenvaltiot ovat selvittäneet edellytyksiä kartellitoiminnan kriminalisoimiseksi ja usein päätyneet kriminalisoinnin toteuttamiseen. Kriminalisointia on puollettu tehokkaammalla preventiolla verrattuna hallinnollisten seuraamusten käyttämiseen, joiden optimaalinen määrääminen on nähty ongelmalliseksi. Lisäksi merkittävänä syynä kriminalisointiin on ollut yksilövastuun toteuttaminen. Suomessa Kilpailu- ja kuluttajavirasto tilasi Helsingin yliopistolta selvityksen kartellin kriminalisoinnin edellytyksistä, joka valmistui keväällä 2014. Selvityksessä edellytykset kartellien kriminalisoinnille katsotaan olevan olemassa ja vankeusrangaistuksen käyttöä puolletaan muun muassa rangaistuksen preventioarvon vuoksi. Suomessa saatetaankin tältä osin seurata pian muiden eurooppalaisten maiden esimerkkiä kartellitoiminnan kriminalisoinnissa. Kriminalisointiin ja vankeusrangaistuksen käyttöön liittyy kuitenkin vielä useita kysymyksiä. Erityisesti empiirisen tutkimustiedon vähäisyys on ongelmallista, koska varmoja vaikutuksia kriminalisoinnin toimivuudesta ei ole. Lisäksi kriminalisoinnin vaikutukset leniencyyn ovat ainakin Suomen oikeusjärjestelmässä vielä selvittämättä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on selvittää kartellien kriminalisointia yleisesti Suomessa sekä vankeusrangaistuksen käytön perusteita ja vaikutuksia.