Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Semenova, Ksenija (Helsingin yliopisto, 2016)
    The purpose of this Master’s thesis is to study rules limiting deductibility of interest in taxation with related corporations by comparing rules in Finland and Russia and focusing on recharacterization of debt to equity or interest to dividend. Generally, there is a wide deductibility of interest in business taxation both in Finland and Russia. However, both countries have adopted specific rules limiting deductibility of interest in taxation. In addition to specific rules, both countries may recharterize debt to equity based on general anti avoidance rules. Russia has implemented its thin capitalization rules in 2002 when it has adopted traditional rules where interest deductibility is limited based on debt/equity ratio 3:1. Debt from related party exceeding the amount is classified as dividend. Historically, non discrimination clauses in double tax treaties concluded by Russia have limited the effectiveness of the rule. In addition, the related party definition has also been limited to cover only direct parent company. In newer case law it has been possible to apply the rules dispite the general non discrimination clauses. Also the concept of unreasonable tax benefit as anti avoidance doctrine has been applied more widely and all the related parties are now covered by the rules. This has caused legal uncertainty as taxpayers have limited certainty on expected outcomes of new Russian court cases. Finland has historically has no direct thin capitalization rules and it has applied quite strictly form over substance principle for defining what is debt and what is equity. General anti avoidance clause has been applied historically very rarely in case law, until a new landmark case was publish by the SAC 2016:72. This could lead to longstanding disputes between tax administration and taxpayers and therefore serious uncertainty may prevail for a number of years. Finland adopted specific rules regarding the limitation of interest deduction based per centage of EBITDA concept so that these rules were first time applied in 2014. Only 25% of adjusted taxable EBITDA is deductible. However, there is significant group ratio exemption for the application of the rules (ie. if debt/equity ratio in a single company is lower than group’s similar ratio the rules do not apply). The rule is very similar to OECD BEPS report (10/2015) as best practice. However, there is a need to adjust Finnish rules based on EU Anti Tax Avoidance Directive (7/2016) by 2019. Also external interests and real estate companies needs to covered under limitation rules by then. Overall, Finland and Russia have selected different, but both OECD BEPS compatible ways to limit the tax deductibility of interest. However, in both countries there is clear uncertainty how far general anti-avoidance clauses can be applied, which may reduce the attractiveness of these countries as investment targets.
  • Ahlqvist, Lars-Johan (Helsingin yliopisto, 2016)
    En vedertagen uppfattning i finsk doktrin är att aktieägare, till skillnad från ledningen, inte är underkastade en allmän aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt. Aktieägarna anses följaktligen utgångspunktmässigt ha en rätt att utnyttja de rättigheter som aktieägarskapet medför för bedrivandet av egna intressen, utan att vara skyldiga att ta bolagets eller övriga aktieägares intressen i beaktande. Denna rättighet kan även omnämnas som aktieägares själviskhetsrätt. Aktieägarnas rättsliga och faktiska möjligheter att utöva makt i bolaget är dock ägnade att väcka frågan huruvida aktieägare som en följd här av borde vara ålagda en lojalitetsplikt i sitt agerande. Denna avhandling ämnar att med utnyttjandet av en rättsekonomisk och -dogmatisk metod närma sig temat om en aktiebolagsrättslig lojalitetsplikt mellan aktieägare. Avhandlingens syfte är att med utgångspunkt i aktieägarnas inbördes förhållande granska huruvida det föreligger grunder för och ett behov av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Därutöver ämnar avhandlingen besvara huruvida det av den så kallade generalklausulen i ABL 1:7 andra fras går att härleda en lojalitetsplikt för aktieägares vidkommande. Avhandlingen kommer primärt att fokusera på förhållandet mellan så kallade kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med en kontrollaktieägare förstås förenklat en sådan aktieägare eller grupp av aktieägare, som till en följd av sitt aktieägarskap, innehar en position möjliggörande utövande av dominerande inflytande över bolaget. Avsikten är att i aktieägarnas inbördes förhållande och i synnerhet i förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare, identifiera sådana element som skulle berättiga att i vissa situationer frångå aktieägarnas själviskhetsrätt till fördel för en lojalitetsplikt. Forskningsuppgiften kommer inledningsvis närmas genom att betrakta aktieägarförhållandet och lojalitetsplikten ur ett rättsekonomiskt perspektiv och med utgångspunkt i det så kallade avtalsteoretiska tänkandet. Med grundval i det avtalsteoretiska tänkandet är det möjligt att betrakta aktieägarförhållandet genom en bolagsavtals -konstruktion. Genom att koppla bolagsavtals -konstruktionen samman med paradigmet om ofullständiga avtal, eftersträvas att gestalta de ekonomiska grunderna för och funktionen av en lojalitetsplikt i aktieägarförhållandet. Detta efterföljs av en utredning av grunderna för maktutövningen i aktiebolaget, varefter fokus riktas till en närmare analys av förhållandet mellan kontrollaktieägare och övriga aktieägare. Med utgångspunkt i principal -agentteorin och sett mot den angloamerikanska tematiken om det fiduciariska förtroendeförhållandet, eftersträvas en identifiering av sådana element i förevarande förhållande som i regulativt hänseende kunde motivera en lojalitetsplikt för kontrollaktieägares vidkommande. I och med avsaknaden av en nordisk doktrin beträffande aktieägares lojalitetsplikt, kommer även lojalitetsfrågan granskas genom en exkursion till den amerikanska rättspraxisen, där de i praxisen etablerade fiduciariska skyldigheterna för aktieägare begrundas. Avhandlingen avrundas med en analys av generalklausulen i ABL 1:7, i samband med vilken ställning tas till huruvida av nämnda bestämmelse går att härleda en lojalitetsplikt de lege lata. Diskussionen avslutas sedermera med en framställning av lojalitetspliktens utsikter de lege ferenda.
  • Arhamaa, Carita (Helsingin yliopisto, 2016)
    Sisäpiirikaupoissa sisäpiirintiedon haltija hyödyntää kaupan osapuolten välistä informaatioepäsymmetriaa omaksi tai toisen eduksi. Sisäpiirikaupat muodostavat merkittävän väärinkäytösten ryhmän markkinoilla. Ne uhkaavat sijoittajien yhdenvertaisuutta markkinoilla ja vähentävät markkinoilla vallitsevaa luottamusta. Sisäpiirikaupat eivät rajoitu vain julkisen kaupankäynnin piirissä käytyyn osakkeiden kauppaa, vaan muodostavat keskeisen väärinkäytösten ryhmän myös vakioitujen johdannaisten kaupankäynnissä johdannaispörssissä sekä vähemmän säännellyillä OTC- (over the counter) johdannaismarkkinoilla. Johdannaismarkkinoiden onkin kirjallisuudessa tunnistettu olevan erityisen haavoittuvia markkinoilla tapahtuville väärinkäytöksille. Arvopaperimarkkinalain (519/2016, AML) 16:1:n vahingonkorvausvastuun mukaan tahon, joka on aiheuttanut markkinoiden väärinkäyttöasetuksen (MAR) sisäpiirikaupan kiellon vastaisella tuottamuksellisella menettelyllä vahinkoa toiselle, on korvattava tällainen vahinko. Vahingonkorvauksella kompensoidaan sijoittajien väärinkäytösten seurauksena kärsimiä vahinkoja markkinoilla ja ylläpidetään markkinoiden luottamusta. Tutkielmassa tarkastellaan AML 16:1:n vahingonkorvausvastuun syntymistä sisäpiirikaupan kiellon vastaisen menettelyn seurauksena johdannaismarkkinoilla. Vahingonkorvausvastuun syntyminen sisäpiirikaupan seurauksena aiheutetusta vahingosta kotimaisilla johdannaismarkkinoilla on toistaiseksi ollut epäselvää. Tutkimus jakautuu kolmeen osaan. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa esitellään tutkimusaihe, tutkimuksen tarkoitus ja metodologia. Toisessa luvussa keskitytään tarkastelemaan vahingonkorvauksen asemaa rahoitusmarkkinoilla, johdannaiskaupankäyntiä sekä johdannaisten sisäpiirikauppaa. Kolmannessa luvussa tarkastellaan vahingonkorvausoikeudellisten edellytysten, tuottamuksen ja syy-yhteyden, täyttymistä; korvausvastuun rajoittamista erityisesti markkinatehokkuuden näkökulmasta sekä Oikeustoimilain (228/1929) oikeustoimen pätemättömyysperusteiden soveltumista johdannaismarkkinoille sisäpiirikaupan yhteydessä. Kiinnostavaksi tarkastelun kohteeksi nousee erityisesti vahingonkorvausoikeudellisen teon ja vahingon välisen syy-yhteysedellytyksen täyttyminen. Tulkinnassa painotetaan markkinalähtöistä tulkintaa.
  • Saar, Salome (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä Pro gradu -tutkielmassani tutkin kestävän kehityksen ja geneettisesti muunneltujen organismien (GMO) yhteensopivuutta, erityisesti kestävän kehityksen arviointimalleja. Aloitan esittelemällä aiheeseen liittyvän sanaston ja toteamalla, että kestävän kehityksen oikeuden olemassaolo on pääolettamus työssäni. Tämän jälkeen käsittelen Suomen, Norjan, Ruotsin ja EU:n GMO-sääntelyä sekä näihin enemmän tai vähemmän liittyvää kestävän kehityksen sääntelyä. Tutkin, kuinka kestävä kehitys on Norjan lainsäädännössä osa GMO-sääntelyä ja kuinka muissa tapauksissa kestävä kehitys tulee vain epäsuorasti esille. Oikeusvertailun jälkeen siirryn kestävän kehityksen arviointimalleihin. Käyn läpi erilaisia ratkaisuja, niiden käytännön toimivuutta ja tarkastelen niitä kriittisesti. Arviointimalleissa tarkastelen myös jokaisen mallin toimivuutta suomalaisissa olosuhteissa. Arviointimallien läpikäynti on osittain pintapuolista, mutta antaa toisaalta monipuolisen kuvan erilaisista ratkaisuista kestävän kehityksen mittaamisessa. Viimeisenä kappaleena ennen päätelmiä käsittelen Geenitekniikan lautakunnan lausuntoja antamistaan GMO-luvista ja lupien kieliasusta. Päätelmissä pohdin kestävän kehityksen ja GMO:n yhteensopivuutta ja mietin sopivan mallin löytämistä suomalaisille olosuhteille.
  • Larsen, Fanny (Helsingin yliopisto, 2016)
    Ympäristövastuudirektiivi (2004/35/EY) säätää aiheuttamisperiaatteeseen perustuvasta ympäristövastuujärjestelmästä, jonka yhtenä tarkoituksena on luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen estäminen. Direktiivi sääntelee menettelyistä, joilla luonnon monimuotoisuudelle aiheutuneet vahingot ehkäistään ja korjataan. Direktiivi on pantu Suomessa täytäntöön ympäristövastuulailla (YVL 383/2009) ja muutoksilla luonnonsuojelulakiin (1096/1996). Ehkäisemis- ja ennallistamisvastuu on asetettu ammatillisen toiminnan harjoittajalle, jonka tuottamuksellisesta toiminnasta aiheutuu ympäristövahinko. Luonnonsuojelusääntelystä puuttui aiemmin yleinen kielto heikentää Natura-alueen luonnonarvoja luontodirektiivin (92/43/ETY) 6 artiklan 2 kohdan edellyttämällä tavalla. Tilanne muuttui 1.2.2015 voimaan tulleella LSL 64 a §:n säännöksellä yleisestä heikentämiskiellosta, joka kieltää Natura-alueen suojelun perusteena olevien luonnonarvojen merkittävän heikentämisen. Yleisen heikentämiskiellon säätäminen täydensi ympäristövastuudirektiivin toimeenpanoa niiden ammatillisten toimintojen osalta, jotka eivät edellytä lupaa. Yleisen heikentämiskieltosäännöksen yhteydessä säädettiin toimenpiteestä vastaavalle ilmoitusvelvollisuus toimenpiteestä, josta saattaa aiheutua merkittäviä haitallisia vaikutuksia. Tutkielma käsittelee ympäristövahingon ennallistamisvastuun edellytyksiä. Ympäristövahinko on tässä tutkielmassa rajattu koskemaan luontovahinkoa, eli merkittävää haitallista vaikutusta suotuisan suojelutason saavuttamisen tai säilyttämisen kannalta. Luontovahingon kohde on rajattu koskemaan merkittävää haitallista vaikutusta Natura 2000 -verkostoon sisältyvän alueen luonnonarvoille. Tarkastelen tutkielmassani luontovahingon käsitettä, sen edellytyksiä sekä suhdetta yleiseen heikentämiskieltoon. Lisäksi tutkielma perehtyy yleisestä heikentämiskiellosta toiminnanharjoittajalle aiheutuviin velvoitteisiin sekä ehkäisemis- ja ennallistamisvastuun sisältöön. Keskeiseksi tutkielmassa nousee merkittävyyden kynnys. Sekä luontovahingon määritelmä että yleinen heikentämiskielto koskevat merkittävää haitallista vaikutusta Natura-alueen suojelun perustana oleville luonnonarvoille. Ennallistamisvastuulle asetettu merkittävyyden kynnys on kuitenkin korkeammalla kuin yleisen heikentämiskiellon kattama merkittävyys. Siten toiminnanharjoittaja voi aiheuttaa merkittävän heikennyksen Natura-alueen suojelun perustana oleville arvoille joutumatta kuitenkaan ennallistamisvastuuseen. Luontovahingolle asetettua merkittävyyden kynnystä tulkitaan eri jäsenvaltioissa hyvin eri tavoin. Monen muun jäsenvaltion tavoin Suomessa tulkitaan merkittävyyden kynnyksen olevan korkea, ja siten ennallistamisvastuun aktualisoituvan hyvin harvoin.
  • Spoof, Matti (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä lainopillisessa tutkielmassa pyritään selvittämään vuokratyösuhteeseen kohdistuvan vähimmäistyöehtojen erityissääntelyn soveltamisalan suhdetta vähimmäistyöehtojen määräytymisen yleiseen systematiikkaan sekä kysymystä minkä vähimmäistyöehtojen normilähteen mukaan vuokratyösuhteessa sovellettavat vähimmäistyöehdot kulloinkin määräytyvät. Tutkielman perusteella vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymistä sääntelevän työsopimuslain (55/2001) 2:9:n soveltamisala jää tulkinnanvaraiseksi. Oikeuskirjallisuudessa on pääasiassa lähdetty sääntelyn soveltamisesta työsopimuslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vahvistetun työvoiman vuokraustoimialaan liittyvän toiminnan yhteydessä. Toisaalta säännöksen sanamuodon ja sen säätämisen yhteydessä esitettyjen perusteluiden perusteella voi päätyä myös tulkintaan, jonka perusteella erityislainsäädäntöä sovellettaisiin aina kun työntekijä siirretään vastikkeellisesti toisen työnantajan johdon ja valvonnan alaisuuteen. Korkeimman oikeuden vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevan oikeuskäytännön perusteella, yleissitovan työehtosopimuksen määräytymisen tulkinnassa on, työsopimuslain 2:9:n sanamuodossa asetetun etusijajärjestyksen lisäksi, otettava huomioon lain 2:7:n ja 2:9:n muodostama kokonaisuus vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymisessä. Yleissitovan työehtosopimuksen soveltamista koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu työntekijän ammatin ja työtehtävien merkityksen asemaa säännöksen tulkinnassa, jos työsuhteessa ei muutoin tulisi lainkaan sovellettavaksi työehtosopimusta. Tällöin työsopimuslain 2:7:n tulkinnassa olisi otettava huomioon myös lain 2:9:n mukaan vuokratyösuhteessa sovellettavaksi tulevat käyttäjäyritystä sitovat vähimmäistyöehdot. Tulkinta näyttäisi eriyttävän vuokratyösuhteen vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevaa tulkintakäytäntöä suhteessa yleisen systematiikan mukaiseen vähimmäistyöehtojen määräytymiseen. Kysymys työsopimuslain 2:9:n perusteella määräytyvästä käyttäjäyritystä sitovasta vähimmäistyöehtojen normilähteestä näyttää jäävän tulkinnanvaraiseksi myös tilanteissa, joissa työsuhteesta osapuolille johtuvat oikeudet ja velvollisuudet eivät ole suoraan yhdistettävissä käyttäjäyrityksessä suoritettavaan toimeksiantoon. Työn taustalla olevan vähimmäistyöehtojen määräytymistä koskevan systematiikan näkökulmasta vaikuttaisi perustellulta tulkita vähimmäistyöehtojen vaikuttavan työsuhteen vähimmäistyöehtoina, kunnes vuokratyöntekijä siirtyy toisiin työtehtäviin vähimmäistyöehtojen määräytymistä sääntelevän työehtosopimuslain (436/1946) 4:n, työsopimuslain 2:7:n tai työsopimuslain 2:9:n mukaisin oikeusvaikutuksin. Tutkielmassa kysymystä tarkastellaan sairausajan palkkaoikeuden näkökulmasta.
  • Wik, Cecilia Alexandra Isabella (Helsingin yliopisto, 2016)
    International investment arbitration is a preferred method for resolving investor-state disputes relating to alleged breaches of investment protection, forming part of substantive protection for cross-border investments within the vast network of international investment agreements. Since the birth of international investment arbitration in the 1960s, this institution has gone through notable developments, of which the presence of EU law and the European Commission as an intervening third party are some of the most recent changes. The role of the European Commission as a third party within the international arbitration regime has not, in this specific sense, been subject to academic research. It is therefore of interest and importance to research the role of the European Commission as a modern third party intervener in international investment arbitration. This thesis examines the case law of investment arbitration tribunals, most prominently the International Centre for Dispute Settlement of Investment Disputes (ICSID), in which third party interventions have taken place. Amicus curiae or third party intervention is a procedural right for interested third parties to intervene within investment arbitration, expressing their opinions relating to the dispute. The amicus curiae institution helps the arbitral tribunal in its most inherent task, which is to find the right decision in the dispute at hand, by enlightening the tribunal with information that would in the absence of such third party submissions be left outside its knowledge. As the international investment arbitration has gained more presence within the international judicial landscape it has also been put under the scrutiny of the public society. Through this public exposure the investment arbitration regime has been proven to lack important features of legitimacy and transparency and many initiatives have recently been taken in order to remedy these flaws. The investment arbitration regime has come to a modern era and simultaneously the amicus curiae institution has developed significantly. Through the codification of desires of various stakeholders and the practice of investment arbitration tribunals, there are today sufficient rules in order to establish the prerequisites for the acceptance of amicus curiae. Today, amicus curiae intervention is supported with the arguments that it enhances the transparency and legitimacy of international investment arbitration. The European Commission has been actively participating as a third party intervener in investment arbitration since the adoption of the Lisbon Treaty in 2009, when investment law was incorporated into the exclusive competence of the European Commission. This thesis examines the situations where the European Commission has intervened, and comes to the finding that the role of the European Commission is incompatible with the modern amicus curiae institution. Notwithstanding these findings, I argue in this thesis that the role and the ample rights granted to the European Commission can be legitimized with support from the original meaning of amicus curiae, as its participation can also contribute to enhanced legitimacy of the international investment arbitration regime.
  • Sillanpää, Eemeli (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämän OTM-tukielman keskeinen tutkimuskysymys voidaan esittää seuraavasti: mistä syistä johtuu, että nuorisorangaistusta käytetään niin vähän? Nuorisorangaistus on alle 18-vuotiaalle rikoksentekijälle tarkoitettu, vähintään neljän kuukauden ja enintään yhden vuoden pituinen seuraamus, jonka aikana tuomittu on valvonnassa. Valvontaan on liitetty erityisesti nuorille suunnattuja sosiaalista toimintakykyä edistäviä tehtäviä ja ohjelmia sekä niiden yhteydessä annettavaa tukea ja ohjausta. Pääsääntöisesti nuorisorangaistus sisältää myös valvonnassa tapahtuvaa työelämään ja työn tekemiseen perehtymistä esimerkiksi kuntien nuorisotoimen nuorisopajoissa. Nuorisorangaistusta on käytetty huomattavasti vähemmän, kuin mitä sitä käyttöönottaessa alun perin arvioitiin. Viime vuosina nuorisorangaistuksia on tuomittu jopa alle kymmenen vuodessa. Muun muassa eduskunnan lakivaliokunta on ilmaissut huolensa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä. Lisäksi tuoretta ja selvitettyä tietoa nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä tai yleensä nuorisorangaistuksesta ei ole. Tässä tutkielmassa tutkimusongelmaa lähestytään oikeustieteen perinteisen metodin ja päätehtävän eli lainopin (oikeusdogmatiikan) lisäksi empiirisestä näkökulmasta. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää kriminaalipoliittista orientaatiota, koska tutkielman tarkoituksena on tuottaa päätöksentekoa palvelevaa tutkimustietoa. Tutkielman voidaan sanoa olevan metodisten valintojen lisäksi monitieteinen myös siinä merkityksessä, ettei siinä noudateta perinteisiä oikeudenalarajoja. Tutkielmassa oikeusdogmatiikka luo kehyksen, jonka avulla tarkastelu rajataan tutkittavaan ilmiöön eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syihin sekä siihen, mikä on tältä kannalta oikeudellisesti olennaista. Sen sijaan empiirisen oikeustutkimuksen avulla ymmärretään ja selitetään tutkimuskohdetta eli nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä. Tutkielmassa tutkimusongelmaa on lähestytty kvalitatiivisen tutkimusotteen menetelmin. Nuorisorangaistus otettiin ensimmäistä kertaan käyttöön alueellisena kokeiluna vuonna 1997, seitsemässä käräjäoikeudessa, 15-17-vuotiaille rikoksentekijöille tarkoitettuna erityisseuraamuksena. Nuorisorangaistuksen käyttöönottoa voidaan pitää yhtenä 1990-luvun merkittävimpänä uudistuksena suomalaisessa seuraamusjärjestelmässä. Nuorisorangaistus tuli pysyvään käyttöön koko maassa sen jälkeen, kun laki nuorisorangaistuksesta tuli voimaan 1.1.2005. Nuorisorangaistuksen vakinaistaminen ja laajeneminen valtakunnalliseksi oli kuitenkin kaikkea muuta kuin yksinkertainen lainsäädäntöprosessi. Nykyään nuorisorangaistusta koskevat keskeisimmät säännökset ovat rikoslaissa, nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Suomessa on omaksuttu järjestelmä, jossa nuorten vakavampaa rikollisuutta käsiteltäessä, sosiaaliviranomaisen ja Rikosseuraamuslaitoksen edustajien on laadittava nuoresta rikoksentekijän henkilöstä ja hänen elämäntilanteestaan seuraamusselvitys tuomioistuimelle. Seuraamusselvityksellä ja siitä saaduilla tiedoilla on keskeinen merkitys tuomioistuimessa tapahtuvassa seuraamusharkinnassa RL 6:10 a.1 §:ssä säädetään nuorisorangaistuksen tuomitsemisen edellytyksistä. Säännöksen mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta tuomitaan nuorisorangaistukseen, jos: 1) sakko on rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys ja tekijän aikaisemmat rikokset huomioon ottaen riittämätön rangaistus eivätkä painavat syyt vaadi ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista ja 2) ehdollista vankeutta valvontoineen ei ole pidettävä riittävänä tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi tai uusien rikosten ehkäisemiseksi. Näin ollen nuorisorangaistuksen tuomitseminen edellyttää moitittavuus- ja tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Sen jälkeen, kun rikos on moitittavuusharkinnan perusteella paikallistettu sakon ja ehdottoman vankeuden väliin, suoritetaan tarkoituksenmukaisuusharkinta. Tarkoituksenmukaisuusharkinnassa huomio kiinnitetään tukitoimenpiteiden tarpeeseen, uusimisriskiin, yhteistyövalmiuksiin ja kykyyn suoriutua rangaistuksesta, motivaatioon rangaistuksen suorittamiseen sekä vaikuttavuuteen. Suomessa on omaksuttu ratkaisu, jossa rikos- ja lastensuojeluoikeudelliset instituutiot ovat periaatteellisella tasolla erotettu toisistaan. Näin ollen nuorten tekemien rikosten käsittely on organisoitu kahden toistaan poikkeavan järjestelmän piiriin. Käytännössä tämä näkyy siten, että lastensuojelua koskeva lainsäädäntö on riippumaton rikosoikeudesta. Toisaalta lastensuojelutoimenpiteet, ennen muuta avohuollon tukitoimet sekä huostaanotto ja sijaishuolto, voivat johtaa ne bis in idem -kiellon soveltamiseen tai rangaistuksen kohtuullistamiseen. Vain hyvin poikkeuksellisesti nuori onnistuu suorittamaan nuorisorangaistuksen ilman, että Rikosseuraamuslaitoksen tarvitsee puuttua nuorisorangaistukseen sisältyvien velvollisuuksien rikkomiseen. Tästä syystä velvollisuuksien noudattamisen tehosteeksi lainsäädäntöön on otettu säännökset siitä, mitä sanktioita velvollisuuksien rikkomisesta voi nuorelle seurata. Nuorisorangaistuksen vähäisen käytön syitä arvioidaan eri kokonaisuuksissa, joita ovat: 1) tunnettavuus, 2) viranomaisten välinen yhteistyö sekä resurssit ja käytännöt, 3) lainsäädäntö, 4) törkeä velvollisuuksien rikkominen ja uuden rangaistuksen tuomitseminen, 5) lastensuojelun tukitoimet, 6) nuorisorangaistuksen tuomitseminen ensimmäisenä rangaistuksena, 7) nuorten uusintarikollisuus, 8) nuorisorangaistukseen soveltuvan kohdejoukon suuruus, 9) valvonnan intensiivisyys sekä 10) Rikosseuraamuslaitoksen suositusten ja tuomioiden vastaavuus. Nuorisorangaistuksen vähäisestä käytöstä huolimatta ollaan varsin yksimielisiä siitä, että se tulee säilyttää osana nuorten rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. On kuitenkin välttämätöntä pohtia, millä keinoin nuorisorangaistuksen käyttöä voidaan lisätä. Keskeisimmät ehdotukset liittyvät lainsäädännön kehittämiseen ja selkiyttämiseen, viranomaisyhteistyön parantamiseen ja käytäntöjen muuttamiseen sekä koulutukseen.
  • Hannelin, Heikki (Helsingin yliopisto, 2016)
    Professional football players cannot freely change employers, or, in other words, transfer to another club. Instead, clubs buy and sell players as if they were commodities. FIFA – the worldwide governing body for football – does not formally mandate the existence of such a system. However, players are almost always employed for a fixed term, and FIFA’s rules provide for very serious sanctions for unilateral termination of contract. Therefore, in-contract players can usually transfer only if the new club pays a transfer fee to the old club. In addition, young players cannot transfer freely even if their contract has expired. According to FIFA’s rules, the new club must still pay compensation for training costs to the old club. The purpose of this thesis is to examine whether FIFA's rules on contractual stability and training compensation are compatible with European Union free movement and competition law. To be more specific, the focus is on Articles 17 and 20 of the Regulations on the Status and Transfer of Players, which apply only to international transfers. In addition, this thesis seeks to construe a convergent approach to sport under both free movement and competition law. The relevant provisions are Article 45 TFEU on the free movement of workers, Article 101 TFEU on anti-competitive agreements, and Article 102 TFEU on abuse of dominant position. The method of this thesis is doctrinal. Moreover, this thesis utilizes economic studies in order to determine what effects FIFA’s rules really have on football. This thesis is topical because, in September 2015, FIFPro – the worldwide representative organization for professional football players – lodged a complaint with the European Commission. FIFPro claims that FIFA’s transfer rules infringe competition law. This thesis concludes that the contested rules restrict free movement and competition within the meaning of Articles 45 and 101 TFEU. Article 102 TFEU might also be applicable, but more information is needed before making any definitive conclusions. In principle, the rules can be justified, for they encourage the recruitment and training of young players, promote financial solidarity between clubs, and ensure team stability. From the point of view of free movement law, the rules pursue public policy objectives, whereas, from the point of view of competition law, they improve the production of sport. The problem is that the rules are not proportionate due to various reasons. First of all, the same results could be achieved through less restrictive means. Transfer-related payments are not the only method of redistributing revenue between clubs. For example, FIFA could devise some sort of internal taxation scheme. Furthermore, Article 17 in particular is applied in a way that does not satisfy the requirements of the principle of legal certainty. On the other hand, the problem with Article 20 is that the training compensation scheme is so poorly enforced that it is not really capable of achieving its purported objectives.
  • Turunen, Mark (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan Suomen ja Venäjän käyttämiä uusiutuvan energiatuotannon toiminnan tukemiseen pyrkivistä ohjauskeinoista toimintatukimaksuihin perustuvia tukijärjestelmiä ja niitä koskevaa norminohjausta. Tutkielmassa uusiutuvalla energiatuotannolla tarkoitetaan ainoastaan uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntäviä tuotantolaitoksia ja tutkielmassa tarkastellaan ainoastaan uusiutuvan energiatuotannon tukemiseksi tarkoitettuja tukijärjestelmiä, jotka perustuvat jossakin muodossa tuottajalle maksettaviin maksuihin. Tutkielmassa suoritetta-van tarkastelun tarkoituksena on ensinnäkin edistää kahden toisistaan huomattavasti eroavan tukijärjestelmän keskinäistä vertailua koskevaa tutkimusta ja toisekseen esittää uusia näkökulmia Suomen käytettävissä olevaan energiapoliittisten strategioiden toteuttamiseen käytettävään ohjauskeinovalikoimaan. Tutkimuksessa tarkastelun kohteeksi on valittu Suomen tukijärjestelmän rinnalle Venäjällä voimassa oleva järjes-telmä, sillä järjestelmät eroavat toimintamekaniikaltaan huomattavasti. Lisäksi Venäjän tukijärjestelmiä koskeva tutkimus on vähäistä ja tutkimustarve on ilmeinen. Tutkielmassa Venäjällä tunnistettiin olevan käytössä erilaisia tukijärjestelmiä, joista tutkielman rajatun laajuuden vuoksi kohdennettiin huomio ainoastaan kapasiteetin toimi-tussopimuksiin perustuvaan järjestelmään. Tutkielman pääasiallinen tutkimuskysymys perustuu Venäjän kapasiteetin toimitussopimuksiin perustuvan uusiu-tuvan energian tukijärjestelmän Suomen oikeusjärjestelmään soveltuvuuden tarkastelulle. Tutkimuskysymykseen vastaaminen kuitenkin edellyttää moniin esikysymyksiin vastaamista. Tukijärjestelmien toimintamekanismien ja ominaispiirteiden arviointi tehdään järjestelmiä koskevan lainsäädännön tarkastelulla. Tutkielmassa huomioi-daan erityisesti EU-sääntelyn merkitys tukijärjestelmien implementoinnissa ja arvioidaan Venäjän tukijärjestel-män hyväksyttävyyttä niiden perusteella. Tukijärjestelmiä koskevan normiohjauksen tarkastelussa on hyödyn-netty Suomen, Venäjän sekä EU:n julkaisemia energiapoliittisia strategioita. Lisäksi on hyödynnetty Suomen ja Venäjän kansallista lainsäädäntöä sekä sen laatimista ja soveltamista koskevia mietintöjä ja lausuntoja. EU-sääntely on huomioitu siltä osin kun se vaikuttaa Suomessa sovellettavan tukijärjestelmän suunnitteluun. Tarkas-teltava EU-sääntely koostuu direktiiveistä ja asetuksista, sekä erilaisista tiedonannoista, työryhmämietinnöistä sekä markkinakatsauksista. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on oikeusvertailu, jolla pyritään tarkastelemaan ja vertailemaan kahden eri valtion normeja ja oikeudellisia ilmiöitä. Tutkielmassa käytettyä metodia voi kuvata oikeusvertailuna ohjauskei-notutkimuksen näkökulmasta. Lainsäädännöllä toteutettua normiohjausta tunnistetaan lainopin keinoin, kuitenkin hyödyntäen oikeusvertailun keinoja Suomen ja Venäjän oikeusjärjestelmien eroavaisuuden vuoksi. Tutkimuksen metodissa on lisäksi sääntelyteoreettisia piirteitä, sillä pyrkimyksenä on luoda uutta näkökulmaa Suomessa käy-tettäviin ohjauskeinoihin. Tutkimuksessa pyritään irrottamaan Venäjällä käytössä oleva uusiutuvan energiatuo-tannon tukijärjestelmä Venäjän oikeusjärjestelmästä irralliseksi ja tarkastella sen siirrettävyyttä, mikä kuvastaa tutkimuksen oikeusvertailevan metodin praktista tarkoitusta.
  • Salmelainen, Saija (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan oikeushenkilön korvausoikeudellisia suojakeinoja sananvapaustapauksissa. Oikeushenkilö ei perustuslain tasolla tai rikoslain kriminalisointien kautta nauti yhtäläistä kunnian- ja maineen suojaa kuin luonnollinen henkilö. Valheellista ja vahingollista tietoa voidaan kuitenkin yhtäläisesti levittää myös oikeushenkilöistä ja luonnolliseen henkilöön kohdistunut kunnianloukkaus voi aiheuttaa vahinkoa myös luonnollisen henkilön yhteydessä toimivalle oikeushenkilölle, esimerkiksi luonnollisen henkilön työnantajalle. Tutkielmassa tarkoituksena on systematisoida ja tulkita laaja-alaisesti niitä oikeushenkilöllä olevia etenkin korvausoikeudellisia oikeussuojakeinoja, joiden kautta se voi suojella intressejään tilanteessa, jossa siitä julkaistaan valheellinen tai muuten loukkaava viesti joukkoviestinnässä. Johtuen siitä, että viestin sisällöstä oikeushenkilölle aiheutunut vahinko on tyypillisesti taloudellista vahinkoa, on tutkielmassa keskitytty tarkastelemaan, millä perusteella viestistä oikeushenkilölle aiheutunut taloudellinen vahinko tulee sopimuksenulkoisissa tilanteissa korvattavaksi VahL 5: :n perusteella. VahL 5:1 :n erityisedellytyksistä tutkielmassa tarkastellaan rangaistavaksi säädettyä tekoa sekä erittäin painavia syitä korvausvelvollisuuden perusteina joukkoviestinnässä julkaistun viestin aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta. Viestintä on tyypillisesti ollut aihealue, jossa perus- ja ihmisoikeuksilla on ollut korostunut merkitys. Oikeushenkilöön kohdistuvan viestin tekijä käyttää pääsääntöisesti sananvapauttaan ilmaistessaan informaatiota. Viestin sisältö saattaa kuitenkin olla sellainen, että sen voitaisiin katsoa loukkaavan viestin kohteen mainetta ja kunniaa ja aiheuttavan tälle kärsimystä tai muuta taloudellista vahinkoa. Tästä syystä tutkielmassa tarkastelun kohteena on myös se, miten perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat tuomioistuimen päätöksenteossa viestin aiheuttaman taloudellisen vahingon korvattavuuden edellytyksiä arvioitaessa. Korvausoikeutta arvioitaessa on pyritty erottelemaan viestin lähteen tarkoitus kaupalliseen, toimitukselliseen ja niin kutsuttuun käyttäjälähtöiseen ilmaisuun. Sananvapaus nauttii laajinta suojaa sananvapauden ydinalueelle, mikä tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kaupallinen viestintä ei pääsääntöisesti nauti yhtä laajaa sananvapauden suojaa kuin taas toimituksellinen viesti. Näin ollen erilaisin tarkoituksin julkaistuja ilmaisuja voidaan tulkita perus- ja ihmisoikeuspunninnassa toisistaan poikkeavasti. Toisaalta myös vahingonkorvausvastuun syntymisen edellytyksiä ja vahingonkorvausvastuun kohdentumista on mahdollista arvioida osin poikkeavasti erilaisten julkaisijaryhmien välillä. Tästä syystä tutkielmassa on päädytty kyseisenlaiseen jaotteluun. Korvausvastuun realisoiviin tilanteisiin on toisaalta vaikuttanut myös teknologian nopea kehittyminen, joka on mahdollistanut internetissä viestinnän määrän räjähdysmäisen kasvun. Viestinnän määrän lisäksi viestintä on myös yhä useamman erilaisen toimijan tuottamaa, mikä omalta osaltaan on omiaan johtamaan siihen, että taloudellista vahinkoa aiheuttavien viestien julkaisu voi tapahtua hyvinkin moninaisissa tilanteissa. Tästä syystä korvausvastuun perusteen lisäksi työssä käsitellään myös vastuun kohdentumista viestin julkaisevaan tahoon, sillä joukkoviestinnässä aiheutetun vahingon osalta vastuukysymykset ovat hyvin keskeinen osa korvausoikeudellisten suojakeinojen tehokkuuden arviointia. Tutkielma koostuu kuudesta pääjaksosta. Johdannossa esitellään tutkielman aihe ja tutkimuskysymys ongelmakohtineen internet-aikakauden viestintämuotojen kontekstissa. Toisessa pääjaksossa käsitellään joukkoviestinnän sääntelykenttää ja sananvapauslain vaikutusta vahingonkorvausoikeudellisiin vastuukysymyksiin. Kolmannessa pääjaksossa syvennytään tarkastelemaan viestin lähteen ja viestin kohteen perus- ja ihmisoikeussuojaa etenkin sananvapauden näkökulmasta siten, että korvausoikeudessakin vaikuttavat perus- ja ihmisoikeusargumentit tulisivat kontekstissaan esitellyiksi. Neljännessä pääjaksossa käsitellään niitä edellytyksiä, joiden vallitessa vahingonkorvausoikeus syntyy oikeushenkilöä loukkaavan viestin osalta. Viidennessä pääjaksossa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin erilaisia yleisimpiä viestityyppejä, joiden perusteella vahingonkorvaus voidaan perustaa VahL:sta johtuvaan normiin. Viimeisessä pääjaksossa tehdään yhteenveto tärkeimmistä tutkielmassa käsitellyistä teemoista.
  • Oksanen, Joel (Helsingin yliopisto, 2016)
    Perustuslain (731/1999) perusoikeudet omaisuudensuoja (PeL 15 §) ja ympäristöperusoikeus (PeL 20 §) ovat jännitteisessä tilassa rakennetun ympäristön suojelussa. Rakennetun ympäristön suojelu tarkoittaa sitä, että suojelutavoitteen kanssa ristiriitaiset omaisuuden käyttötavat kielletään. Rakennussuojelu voi merkittävästikin rajoittaa omistajan vapautta käyttää kiinteistöään lain muuten sallimalla tavalla. Lisäksi huomioon on otettava rakennusten suojelusta aiheutuva ylimääräinen kustannusrasitus. Päähuomio on vertikaalisuhteessa yksityisen ja julkisen vallan välillä. Keskeiset lait ovat maankäyttö- ja rakennuslaki (MRL 132/1999) sekä rakennusperinnön suojelemisesta annettu laki (RPSL 498/2010). Nämä lait muodostavat osin päällekkäisen suojelujärjestelmän, kun asemakaavaan voidaan ottaa MRL 57 §:n 3 momentin mukaisesti kohtuuttomiakin suojelumääräyksiä RPSL:n kautta. Tutkielmassa tarkastellaan rakennussuojelun vaikutuksia omaisuudensuojalle. Huomio keskittyy nimenomaan lainsäätämisvaiheessa tapahtuvaan perusoikeuksien, arvojen ja intressien väliseen punnintaan ja yhteensovittamiseen. Omaisuudensuojaa ja ympäristöperusoikeutta tarkastellaan erillisinä ja yhteensovitettuina perusoikeuksina. Eduskunnan perustuslakivaliokunnassa ratkaistaan lakien perustuslainmukaisuus eli se, edellyttääkö laki perustuslainsäätämisjärjestystä vai riittääkö tavallinen lainsäätämisjärjestys. Sekä MRL että RPSL säädettiin tavallisen lain säätämisjärjestyksessä, jolloin perustuslakivaliokunta ei katsonut niiden sisältävän omaisuudensuojaan kajoavia säännöksiä. Tutkielmassa yritän selvittää, että miksi näin kävi. Perustuslakivaliokunnan tulkintoja tarkastelemalla saadaan perustuslain arvovaltaisimmalta tulkitsijalta tietoa voimassa olevien perusoikeuksien sisällöstä. Tarkastelen tutkielmassa sitä, mihin kohtiin ja seikkoihin perustuslakivaliokunta kiinnitti huomiota lausunnoissaan MRL:sta ja RPSL:sta. Tätä kautta saadaan tietoa lakien kipukohdista suhteessa perusoikeuksiin. Perustuslakivaliokunnan mukaan rakennussuojelussa on kyse käytönrajoituksista, eikä se ole materiaalista pakkolunastusta. Kun rakennussuojelu on siten PeL 15 §:n 1 momentin soveltamisalaan kuuluvaa, niin täyttä korvausta korvauskynnyksen ylittämisen jälkeen voidaan sinällään pitää asianmukaisena. Olennaista olisi kuitenkin korvauskynnyksen toimivuus käytännössä. Kun kyse on pääasiassa vertikaalisuhteesta, niin perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset ovat keskeisessä asemassa rajoituksen hyväksyttävyyden selvittämiseksi. Vaikka tietyt perusoikeuksien rajoitusedellytykset korostuivatkin perustuslakivaliokunnan lausunnoissa, niin keskeiseksi perusteeksi sille, että lakien ei katsottu loukkaavan omaisuudensuojaa oli mahdollisuus saada korvausta suojelun aiheuttamista haitoista (loukkauksen hyvittämisen periaate). Korvaussääntelyn toimivuus on keskeinen lakien legitimaation kannalta ja olennainen omaisuudensuojan täydentäjä. Loppuviimein omaisuutta turvaa pakkolunastuksen edellytykset. Omaisuudensuojan tulkintaympäristö on muuttunut perusoikeusuudistuksen jälkeen. Kulttuuriperinnön suojelemiseksi voidaan edellyttää omistajan sietävän tiettyjä rajoituksia omaisuutensa käyttöön, etenkin kun kulttuuriperintö on arvona on nostettu perusoikeustasolle. Omistajien on tunnistettava vastuunsa, ja samalla heidän omaisuutensa on turvattava asianmukaisin korvauksin. Kulttuurihistorialliset arvot tuovat mukanaan yleisen intressin tällaiseen omaisuuteen.
  • Sassi, Katariina (Helsingin yliopisto, 2016)
    Teknologian kehityksen myötä erilaisten digitaalisten alustojen yleistyminen on mahdollistanut yksityishenkilöiden välisen tavaroiden ja palveluiden myymisen ja tarjoamisen ennennäkemättömässä mittakaavassa. Nopea kehitys on samalla johtanut avoimiin kysymyksiin voimassaolevan lainsäädännön suhteen. Käsittelen tutkielmassa yksityishenkilöiden välisiä tavaroiden ja palveluiden luovutusta koskevia sopimuksia, jotka solmitaan elinkeinonharjoittajan tarjoaman digitaalisen alustan välityksellä. Tutkielman näkökulma on kuluttajansuojaoikeudellinen. Tutkimustehtävänäni on selvittää, minkälaisia velvollisuuksia digitaalisen alustan tarjoajalla on suhteessa alustaa hyödyntäviin yksityishenkilöihin, sekä tuleeko digitaalisen alustan tarjoajan joillakin perusteilla katsoa olevan vastuussa yksityishenkilöiden alustan välityksellä solmimasta sopimuksesta. Toisena tutkimustehtävänäni tarkastelen yksityishenkilöiden välistä sopimussuhdetta sekä sitä, millä edellytyksillä digitaalisen alustan välityksellä tavaroita tai palveluja tarjoava yksityishenkilö tulee katsoa kuluttajansuojalain tarkoittamaksi elinkeinonharjoittajaksi. Tutkimusmetodini on lainopillinen. Digitaalisen alustan tarjoaja on vastuussa tarjoamansa palvelun tarkoituksenmukaisesta toiminnasta suhteessa alustaa hyödyntäviin kuluttajiin. Digitaalisen alustan tarjoajan tulee myös täyttää tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajana tietoyhteiskuntakaaren asettamat tiedonantovelvoitteet, sekä esimerkiksi kuluttajansuojasäännöksistä seuraavat tiedonantovelvoitteet suh-teessa alustaa hyödyntäviin kuluttajiin. Vallitsevan sääntelytilanteen valossa ei ole kuitenkaan täysin selvää millä perusteilla digitaalisen alustan tarjoajan tulee informoida omasta asemastaan välittäjänä suhteessa alustaa hyödyntäviin kuluttajiin. Tehokkaastikaan täytetty tiedonantovelvollisuus ei toisaalta poista mahdollisuutta siitä, että digitaalisen alustan tarjoajan tulisi tästä huolimatta katsoa olevan vastuussa yksityishenkilöiden välisestä sopimuksesta. Vastuu seuraa suoraan, mikäli kyseeseen tulee kuluttajansuojalain 12 luvun 1 §:n mukainen välittäjän vastuuta koskevan säännöksen soveltuminen. Mikäli KSL 12:1 ei ole sovellettavissa, tulee tarkastella sitä, minkälainen määräys- ja vaikutusvalta digitaalisen alustan tarjoajalla on alustan välityksellä solmittavien yksityishenkilöiden välisiin sopimuksiin. Tarkasteltaessa sitä, tuleeko digitaalista alustaa hyödyntäen tavaroita tai palveluja myyvä yksityishenkilö katsoa kuluttajansuojalain tarkoittamaksi elinkeinonharjoittajaksi, keskeisiksi edellytyksiksi nousevat toimintaan liittyvä ammattimaisuus sekä taloudellinen tarkoitus. Ammattimaisuuskriteeriin on yleisesti liitetty se, että toiminnalla on oltava jonkinasteinen ajallinen kesto ja jatkuvuus. Taloudellisen tarkoituksen vaatimus täyttyy yleensä silloin, jos toiminnasta suoritetaan rahallinen korvaus. Tavaroiden myymisen osalta huomiota tulee kiinnittää siihen, myykö henkilö tavaroita, jotka on alun perin ostettu henkilön oman kotitalouden käyttöön ja onko tavaroita hyödynnetty siinä tarkoituksessa vai onko tavarat esimerkiksi alun perinkin hankittu jälleenmyyntitarkoituksessa. Palveluiden tarjoamisen osalta tarkastelussa nousee keskeiseksi se, suoritetaanko palvelun suorittamisesta korvaus. Vaikka myyjä tulisikin katsoa kuluttajansuojalain tarkoittamaksi elinkeinonharjoittajaksi, ongelmia voi liittyä siihen, ettei myyjä itse ole tietoinen juridisesta asemastaan solmiessaan sopimuksia digitaalisen alustan välityksellä. Tällöin myöskään ostaja ei useimmiten ole tietoinen omasta juridisesta asemastaan ja hänelle kuuluvista oikeuksista. Digitaalisen alustan tarjoajalle asetettava tiedonantovelvollisuus näyttäisi korostuvan myös toisen tutkimustehtävän yhtey-dessä. Digitaalisen alustojen toiminta ja tekniset elementit tulisi rakentaa siten, että osapuolet ovat selvillä omasta asemastaan ja heille kuuluvista oikeuksista ja velvollisuuksista suhteessa digitaalisen alustan tarjoajaan sekä muihin alustaa hyödyntäviin käyttäjiin.
  • Tiukkanen, Nea (Helsingin yliopisto, 2016)
    Yhtiöiden rahoittaminen monipuolistuu ja rahoituksen on entistä paremmin pystyttävä vastaamaan sijoittajien ja velallisten odotuksia. Perinteisiä oman ja vieraan pääoman ehtoisia rahoitusinstrumentteja muokataan entistä enemmän - tätä voidaan kutsua myös rahoitusinstrumenttien räätälöinniksi. Rahoitusta räätälöitäessä oman ja vieraan pääoman ehtoisten instrumenttien välille muodostuu välipääomarahoitusinstrumentteja. Välipääomarahoituksella viitataan sellaisiin rahoitusinstrumentteihin, jotka syntyvät kun oman pääoman rahoitusinstrumentista poistetaan omalle pääomalle tyypillisiä ominaisuuksia tai vastaavasti vieraan pääoman rahoitusinstrumenttiin lisätään omalle pääomalle tyypillisiä tunnusmerkkejä. Välipääomaa ei ole tunnistettu itsenäiseksi rahoituksen luokaksi, vaan välipääomarahoitusinstrumentit sijoittuvat muodollisesti aina joko omaan tai vieraaseen pääomaan. Tässä tutkielmassa keskitytään velkapohjaisiin välipääomarahoitusinstrumentteihin, joihin on kovenanttien avulla lisätty omalle pääomalle ominaisia tunnusmerkkejä, esimerkiksi kontrollia ja residuaalisuutta. Velkoja voi kontrollikovenanttien avulla kontrolloida yhtiötä esimerkiksi hallituspaikan tai rahoitussopimukseen lisättyjen veto-oikeuksien avulla. Velkoja voi kovenanttien avulla myös kohentaa asemaansa suhteessa muihin yhtiön etutahoihin. Velkainstrumenttien räätälöinti voi näin ollen johtaa tilanteeseen, jossa muiden etutahojen riskipositio heikkenee suhteessa kovenanttiehtoiseen velkojaan. Tämän takia tutkielmassa pohditaan myös sitä, pitäisikö kovenanttien olla julkisia kaikille sijoittajille? Kaikilla yhtiön etutahoilla voisi olla parempi ja tasavertaisempi mahdollisuus arvioida sijoitukseen liittyviä riskejä mikäli tiedonsaanti, erityisesti liittyen yhtiön taloudelliseen asemaan, olisi nykyistä avoimempaa ja läpinäkyvämpää. Todellisuudessa näyttäisi siltä, että kovenanttiehtoinen velkoja voidaan rahoitusinstrumenttiin lisättyjen kovenanttien avulla asettaa hyvin vastaavanlaiseen asemaan kuin yhtiön osakkeenomistaja. Käytännössä kovenanttiehtoinen velkoja voi päästä vaikuttamaan yhtiön liiketoimintapäätöksiin sellaisella tavalla, etteivät muut etutahot tule tietoiseksi velkojan käyttämästä kontrollista. Voidaan siis kysyä: pitäisikö velkojaa joissain tapauksissa kohdella kuten osakkeenomistajaa? Tutkielman tutkimuskysymyksenä on velkojan statuksen murtaminen. Velkojan statuksen murtamisella tarkoitetaan velkojan samastamista osakkeenomistajaan. Koska aiheesta ei ole nimenomaista lainsäädäntöä, käytetään tulkinta-apuna oikeuskäytäntöä ja oikeudellisia periaatteita. Velkojan statuksen murtamiseen pyritään hakemaan ratkaisua velkapohjaisen välipääomarahoittajan lojaliteettivelvollisuuden ja oikeuden väärinkäytön kiellon avulla. Tämän lisäksi tulkinta-apua haetaan korkeimman oikeuden tuoreesta ennakkotapauksesta KKO 2015:17, jossa oikeuden väärinkäytön kiellon periaate on saanut korostuneen aseman. Tutkielman teema liittyy myös rahoitusinstrumenttien jakoon omaan ja vieraaseen pääomaan. Näin ollen tutkielmassa tarkastellaan substance over form –periaatetta, jolla viitataan rahoitusinstrumenttien sisältö- ja talouspainotteiseen tulkintaan ja sen perusteella tehtävään luokitteluun omaan ja vieraaseen pääomaan. Sisältöpainotteiseen tulkintaan liittyvää problematiikkaa tarkastellaan osakeyhtiöoikeudellisen näkökulman lisäksi myös vero- ja kirjanpito-oikeudellisesta näkökulmasta. Velkojan statuksen murtamiseen liittyvän punninnan jälkeen harkitaan myös sitä, voisiko kovenanttiehtoiseen velkojaan olla perusteltua soveltaa yhtiön osakkeenomistajiin kohdistettuja yhtiöoikeudellisia säännöksiä, kuten esimerkiksi yhdenvertaisuusperiaatetta, vahingonkorvausvelvollisuutta tai vaikutusvallan väärinkäyttöä. Tutkielman loppua kohden esitetään erilaisia ratkaisumalleja, joiden avulla kovenanttiehtoisen velkojan ja muiden etutahojen, kuten osakkeenomistajien ja muiden velkojien välistä epätasapainoa voisi mahdollisesti korjata. Tutkielmassa pohditaan ensinnäkin kovenanttien julkaisemisen merkitystä. Toiseksi pohditaan, voiko erillisen välipääomaluokan perustaminen olla mahdollista. Kolmanneksi ratkaisua haetaan rahoitusinstrumenttien sisältöpainotteisesta tulkinnasta ja viimeisenä pohditaan vielä, voisiko lainsäädäntöön ottaa säännöksiä yksittäisistä vakiintuneista välipääomarahoitusinstrumenteista ja tällä tavoin selkeyttää vieraan pääoman ehtoisten rahoitusinstrumenttien maksunsaantiasemaa suhteessa toisiinsa määräämällä rahoitusinstrumenttien keskinäisestä maksunsaantijärjestyksestä.
  • Järvensivu, Mira (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Laitos/Institution– Department Tekijä/Författare – Author Mira Järvensivu Työn nimi / Arbetets titel – Title Sovintomenettelyn vaikutus myöhempään oikeudenkäyntiin Oppiaine /Läroämne – Subject Prosessioikeus Työn laji/Arbetets art – Level Syventävien opintojen tutkielma Aika/Datum – Month and year Lokakuu 2016 Sivumäärä/ Sidoantal – Number of pages 83 Tiivistelmä/Referat – Abstract Oikeudenkäynnin kytkökset sovitteluun ovat kasvamassa. Tämä tutkimus keskittyy pohtimaan institutionalisoituneen sovittelun suhdetta oikeudenkäyntiin ja antamaan vastauksia tästä lähtökohdasta nouseviin spesifisiin tutkimuskysymyksiin. Tarkoituksenani on tutkia ja tarkastella tutkijan omasta näkökulmasta katsottuna tyypillisimpiä tilanteita, joissa sovittelun ja oikeudenkäynnin välisiä yhteyksiä ja linkityksiä esiintyy. Toisinaan kyse on ongelmakohdista, jotka ovat seurausta sovittelun ja oikeudenkäynnin erilaisuudesta. Joskus tilanteet aiheutuvat siitä, että sovittelu ja oikeudenkäynti ovat keskenään törmäyskurssilla. Tutkimuskysymyksenäni on sovintomenettelyn vaikutus oikeudenkäyntiin. Alatutkimuskysymyksiä on neljä: 1. tehokas sovittelulauseke ja sovintomenettelyyn pakottaminen 2. estävän vaikutuksen ja Access to Justice- periaatteen välinen jännite, 3. sovintosopimusten vahvistaminen tuomioistuimessa ja jälkiriidat sekä 4. sovittelun luottamuksellisuuden periaatteen ja tuomioistuimen todistelusääntöjen välinen linkitys. Sovittelulausekkeiden kohdalla on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, velvoittaako lauseke osapuolia harkitsemaan sovittelua (ei-sitova velvoite) vai käymään sovintomenettelyn ennen riidan viemistä tuomioistuimeen (sitova velvoite). Jos soveltamisalasta halutaan mahdollisimman laaja, kannattaa lausekkeeseen sisällyttää muotoilu, jossa kaikki perussopimuksesta vastaisuudessa aiheutuvat tai siihen liittyvät riidat ratkaistaan ensin sovittelulla. Lisäksi aikarajan asettaminen sovittelulle on tärkeää. Sovitteluinstituutit- ja organisaatiot säätävät estävästä vaikutuksesta mallisäännöissään. Estävä vaikutus ei kuitenkaan ole pääsääntö, vaan siitä täytyy sopia aina erikseen. Estovaikutuksen rajat ja raamit seuraavat perus- ja ihmisoikeuksista. Oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai ilman aiheetonta viivytystä seuraa, että estovaikutuksen voidaan katsoa olevan korkeintaan muutama kuukausi. Estävän vaikutuksen kohdalla erityisesti Access to Justice- periaate asettaa kehikon, minkä sisällä sovintomenettelyä voidaan käydä. Tutkiessani sovintosopimuksen vahvistamista tuomioistuimessa selvisi, että sovittelulain kriteerit kaupallisten riitojen sovittelusopimusten vahvistamiselle täyttyvät helposti institutionaalisessa sovittelussa. Ongelmalliseksi sen sijaan tulee sovittelulaissa määritellyt esteet vahvistamiselle, erityisesti kriteerit lain vastaisuudesta ja kohtuuttomuudesta. Ehdotin ja argumentoin, että sana ”kohtuullisuus” tulisi korvata sanalla tarkoituksenmukainen ja lain vastaisuus ”selvästi lainvastaisella”. Luottamuksellisuuden periaatetta voidaan pitää keskeisenä osana sovittelun yleisiä oppeja. Kansallinen laki on huomioinut kehityskulun, mutta sen sisältämä säännös vetoamiskiellosta jää kuitenkin valitettavan kapea-alaiseksi. Vaikka UNICITRAL- mallilain sisältämä lista kielletystä todistelusta sisältää joitakin puitteita, voisi vastaavanlaisten todistuskieltojen sisällyttäminen kansalliseen lakiin olla tarpeellista. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Sovittelu, oikeudenkäynti, sovittelulauseke, estävä vaikutus, jatkoriita, jälkiriita, sovintosopimuksen vahvistaminen, luottamuksellisuus. Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information