Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Okkonen, Suvi (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämän tutkielman aiheena on Euroopan syyttäjänvirasto (EPPO), jonka perustamista komissio on ehdottanut syytetoimien tehostamiseksi Euroopan unionin talouteen kohdistuvissa petoksissa. Selvitin työssäni ensinnäkin, onko EPPO:lle tarvetta. Toiseksi arvioin ehdotetun viraston tarkoituksenmukaisuutta komission sille asettamien tavoitteiden valossa ja sitä, tehostaisiko EPPO unionipetosten torjuntaa. Kolmanneksi tarkastelin Euroopan syyttäjänvirastoa kansallisesta näkökulmasta tarkoituksenani selvittää, kuinka ehdotettu virasto sopisi nykyiseen rikosoikeudelliseen järjestelmäämme ja sisältyykö ehdotukseen tältä osin erityisen ongelmallisia kohtia. Tutkielman pääasiallinen metodi on oikeuspoliittinen ja siinä on keskitytty lainsäädäntötasoon. Työssä on seurattu ehdotuksen kehitystä komission alkuperäisestä ehdotuksesta COM(2013) 534 final viimeisimpiin neuvoston asiakirjoihin. Tutkielman keskeinen tulos on, että syyttäjänviraston perustamiselle lähtökohtaisesti löytyvät perusteet ja tarve unionin tasolla. Asetusehdotus, etenkään neuvostossa tehtyjen muutoksien jälkeen, ei vastaa kaikilta osin niihin julkilausuttuihin tavoitteisiin, jotka komissio on asettanut. Tämän seurauksena viraston tuottama lisäarvo suhteessa nykyisten rikosoikeudellisen yhteistyön keinojen ja Eurojustin kehittämiseen nähden vaikuttaa kyseenalaiselta. Tutkielmassa on kuitenkin tunnistettu Euroopan syyttäjänviraston mahdollisuus saavuttaa sillä tavoiteltua lisäarvoa ajan mittaan. Puhtaasti kansalliselta kannalta tarkastellen EPPO:lle ei voi katsoa olevan varsinaista tarvetta, koska Suomessa unionipetoksia on vähäisesti ja ne tutkitaan tehokkaasti. Välillisesti EU:n talouteen kohdistuvat rikokset vaikuttavat Suomeenkin. Lisäksi EU:n tasolla osoitettu tarve virastolle puoltaa mahdollisimman monen jäsenvaltion, myös Suomen, osallistumista siihen. Tämänhetkisten asiakirjojen valossa näyttää siltä, että ehdotuksen kehityttyä neuvostossa, se mukautuu pääosin valtioneuvoston asettamiin reunaehtoihin ja saattaisi olla sovitettavissa suhteellisen kivuttomasti omaan järjestelmäämme. Ehdotukseen sisältyy kuitenkin kansalliselta kannalta yksittäisiä ongelmallisia artikloja, kuten liitännäisrikoksia ja sovintoratkaisua koskevat säännökset.
  • Blomqvist, Laura (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tämä pro gradu –tutkielma tarkastelee ulkomaisten välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa New Yorkin yleissopimuksen perusteella. Sopimus turvaa ulkomaisten välitystuomioiden tehokkaan tunnustamisen ja täytäntöönpanon kansallisissa tuomioistuimissa sopimusvaltioissa. Sopimus pitää kuitenkin myös sisällään säännöksiä joiden perusteella täytäntöönpaneva tuomioistuin voi kieltää välitystuomion tunnustamisen ja täytäntöönpanon. Tämänlainen säännös on sopimuksen artikla V(2)(b). Tämän artiklan mukaan tuomioistuin voi kieltää välitystuomion täytäntöönpanon, jos tunnustaminen ja täytäntöönpano olisi vastoin valtion oikeusjärjestelmän perusteita ja muodostaisi täten ordre publicin. Tutkielmassa tarkastellaan yksityiskohtaisesti sopimuksen V(2)(b) artiklan tulkintaa ja käyttöä, sekä oikeuskirjallisuuden että oikeuskäytännön perusteella. Mitä on ordre public, miten se määritellään ja miten sitä käytetään käytännössä? Mitkä ongelmat liittyvät periaatteeseen? Lisäksi tarkastellaan lähemmin miten tuomioistuimet kolmessa tarkasteluvaltiossa ovat tulkinneet ja käyttäneet ordre public -periaatetta oikeuskäytännöissään. Käyttävätkö tuomioistuimet tulkintalinjaansa johdonmukaisesti ja eroaako ordre publicin tulkinta tarkasteluvaltioiden välillä?
  • Kaivola, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmani aiheena on henkilötietojen suoja EU:n digitaalisilla sisämarkkinoilla. Tutkielmani on tarkoitus vastata kahteen kysymykseen: Miten henkilötietojen suojasta tuli itsenäinen perusoikeus? Miten henkilötietojen suojan perusoikeusasema näkyy ja miten se vaikuttaa digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamiseen ja toimintaan? Eurooppalaisessa keskustelussa tietosuojasta on korostettu henkilötietojen suojan evolutiivista luonnetta. Henkilötietojen suoja onkin kehittynyt paljon lyhyessä ajassa. EU:ssa henkilötietojen oikeudellinen suojaaminen alkoi varsinaisesti vuonna 1995, kun tietosuojadirektiivi 95/46/EY säädettiin. Toinen suuri kehitysaskel tapahtui Lissabonin sopimuksen myötä, kun Euroopan unionin perusoikeuskirjasta tuli oikeudellisesti sitova. Aiemmin henkilötietojen suoja liitettiin sekä lainsäädännössä että EUT:n oikeuskäytännössä yksityiselämän suojaan. Lissabonin sopimuksen myötä tilanne muuttui. Perusoikeuskirjassa henkilötietojen suojasta on oma, yksityisyydensuojasta erillinen artiklansa, ja viimeaikaisessa oikeuskäytännössä EUT on myös käsitellyt henkilötietojen suojaa itsenäisenä perusoikeutena. Nyt EU:ssa on käynnissä tietosuojauudistus. Sen kulmakivenä on tietosuojadirektiivin korvaava tietosuoja-asetus. Tällä hetkellä näyttää siltä, että henkilötietojen suoja on nostettu merkittävään rooliin digitaalisten sisämarkkinoiden rakentamisessa ja toiminnassa. Henkilötietojen suojan perusoikeusasema vaikuttaa monen säännöksen taustalla tietosuojauudistuksessa. Henkilötietosääntelyn tavoitteena on lisätä kansalaisten luottamusta digitaalisia sisämarkkinoita kohtaan, ja rekisteröityjen oikeuksia on vahvistettu tietosuojauudistuksessa. EUT on myös perusoikeusasemaan viittaamalla laajentanut EU-oikeuden alueellista soveltamisalaa tietojen käsittelyn osalta, mikä on otettu tietosuoja-asetuksessa huomioon. Tällä on vaikutuksia kansainvälisten yritysten kannalta. EUT ja tietosuoja-asetus painottavat myös viranomaisvalvonnan merkitystä: perusoikeutta henkilötietojen suojaan on pystyttävä tehokkaasti valvomaan ja puolustamaan. Henkilötietojen suoja ei kuitenkaan ole perusoikeusasemastaan huolimatta absoluuttinen oikeus. Oikeutta voidaan rajoittaa ja tasapainottaa muiden oikeuksien kanssa. Eri intressien tasapainottamisessa EUT on kuitenkin osoittanut, ettei henkilötietojen suoja ole kevyt punnus.
  • Kalliokoski, Jatta (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielma tarkastelee potilaan mahdollisuutta rahallisen hyvityksen saamiseen tilanteissa, joissa potilaan itsemääräämisoikeutta on loukattu. Tutkielman tavoitteena on luoda katsaus potilaan itsemääräämisoikeuden loukkauksen hyvittämiseen Suomen lainsäädännön sekä eduskunnan oikeusasiamiehen ja korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön valossa. Tavoitteena on lisäksi tuoda esiin niitä haasteita, joita Euroopan ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeus-tuomioistuimen ratkaisukäytäntö asettavat Suomen oikeussuojajärjestelmälle ja vahingonkorvausoikeudelle. Itsemääräämisoikeus sisältyy potilaan tärkeimpiin perus- ja ihmisoikeuksiin. Potilaan itsemääräämisoikeudessa on kyse potilaan kunnioittamisesta päätöksiin kykenevänä yksilönä sekä potilaan fyysisen ja psyykkisen koskemattomuuden kunnioittamisesta. Potilaan itsemääräämisoikeuden lähtökohtana on potilaan oikeus itse päättää hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa puuttumisesta. Potilaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen voidaan puuttua ja itsemääräämisoikeutta rajoittaa vain lain nojalla. Lainsäädäntö ei sisällä erityisiä säännöksiä, jotka oikeuttavat potilaan itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen perusterveydenhuollossa. Hoitotoimenpiteille on siten saatava potilaan suostumus. Ilman potilaan suostumusta toteutetut lääketieteelliset toimenpiteet loukkaavat potilaan itsemääräämisoikeutta sekä henkilökohtaista koskemattomuutta. Vakavimmissa itsemääräämisoikeuden loukkauksissa potilaat saattavat kokeva kärsivänsä heille aiheutuneesta kärsimyksestä, kuten pelon ja ahdistuksen tunteista. Potilaan itsemääräämisoikeutta loukattaessa tulisi kansallisen lain pystyä tehokkaasti korjaamaan ja hyvittämään tapahtunut loukkaus. Vahingonkorvauslaissa on rajoitettu sekä julkisen vallan käyttäjän korvausvastuuta että kärsimyksen korvausedellytyksiä niin ankarasti, että ne vain harvoin voivat johtaa potilaalle aiheutuneen kärsimyksen korvaamiseen. Tutkielmassa tehtyjen havaintojen perusteella voidaan todeta, että eduskunnan oikeusasiamiehen hyvitysesityksillä on itsemääräämisoikeuden loukkauksesta kärsineen potilaan kannalta tärkeä periaatteellinen merkitys. Hyvitysesitys on käytännössä katsoen potilaan ainoa mahdollisuus saada hyvitys itsemääräämisoikeuden loukkauksesta aiheutuneesta kärsimyksestä.
  • Wiik-Blåfield, Heini (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kilpailu- ja työoikeuden rajapinta on jännittynyt. Jännitteen taustalla on yleisen taloudellisen tilanteen lisäksi taloudellisten perusvapauksien ja sisämarkkinoiden toimivan kilpailun korostuminen sekä poliittisessa päätöksenteossa että oikeuskäytännössä. Jännite on johtanut tilanteeseen, jossa kansallisen työoikeuden, etenkin työmarkkinajärjestöjen ja työehtosopimusten, kilpailulainsäädännön soveltamisalarajaus voi aiheuttaa merkittäviä kilpailunrajoitustilanteita. Vallitseva yhteiskuntapoliittinen tilanne sekä taloudellista tehokkuutta ja markkinoiden toimivuutta korostava suuntaus voivat myös välillisesti vaikuttaa siihen, millaiseksi kilpailuoikeuden ja työoikeuden suhde muodostuu. Viime kädessä tuomioistuin joutuu ratkaisemaan tästä jännitteestä johtuvat ristiriidat. Perinteisesti työmarkkinat on rajattu kilpailulainsäädännön soveltamisalasta. Kilpailulain 2 §:n mukaan kilpailulakia ei sovelleta sopimuksiin eikä järjestelyihin, jotka koskevat työmarkkinoita. Kilpailulain soveltamisalarajausta on tulkittu siten, että työehtosopimusoikeuden ydinalueen ulkopuolelle menevä sääntely, joka vahingollisella tavalla rajoittaa kilpailua, kuuluu kilpailulain soveltamisalaan. EU:n jäsenmaissa kilpailulainsäädäntöä on pyritty harmonisoimaan, mikä on nostanut esiin kilpailuoikeudellisen sääntelyn mahdollisen vaikutuksen ja soveltamisen ongelmat perinteisesti työoikeuden sääntelyyn piiriin kuuluvissa kysymyksissä. Yksittäiset oikeustapaukset, joissa kilpailuoikeus ja taloudelliset perusvapaudet ovat osittain päällekkäin työoikeuden ja sosiaalisten perusoikeuksien kanssa, ovat sisämarkkinoilla kyseenalaistaneet perinteisen kilpailu- ja työoikeuden välisen rajanvedon. Työmarkkinajärjestöjä ja työehtosopimuksia koskeva kilpailu- ja työoikeuden päällekkäisyys sekä oikeuskäytännönmuutos näkyvät esimerkiksi työtaistelutoimissa. Aiemmin työtaisteluoikeutta on pidetty lähes loukkaamattomana perusoikeutena, mutta 2000-luvun Viking-ratkaisussa EUT on antanut painoarvoa kilpailuoikeudellisille elementeille ja jopa etusijan taloudellisille perusvapauksille suhteessa palkansaajien työtaisteluoikeuteen. Toimivan kilpailun taustalla on ajatus markkinoiden tehokkuudesta, jolloin resursseja vapautuu muuhun toimintaan ja ne allokoituvat tehokkaasti. Kilpailulainsäädännöllä pyritään varmistamaan, että markkinamekanismi voi toimia ja edistämään resurssien tehokasta allokoitumista. Kilpailulain tavoitteena on terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun turvaaminen vahingollisilta kilpailunrajoituksilta. Toimivan kilpailun näkökulmasta työmarkkinajärjestöjen toiminta ja työehtosopimukset voivat muodostaa merkittäviä kilpailunrajoituksia ja jopa estää uusien yritysten markkinoille pääsyn. Työehtosopimuksilla on luonnostaan kilpailua rajoittava luonne. Esimerkiksi yrityksen toimintavapautta rajoittavat työehtosopimusmääräykset, kuten vuokratyövoiman käyttörajoitus, voivat muodostaa kilpailunrajoituksen. Tutkielmassa tarkastellaan työmarkkinajärjestöjen, työtaistelujen ja työehtosopimusten vaikutusta toimivaan kilpailuun ja markkinoille pääsyyn oikeustaloustieteellisen näkökulman ja käytännön esimerkkien kautta. Oikeustaloustiede muodostaa talouden toiminnan analyysin ja juridisen lähestymistavan välille vuorovaikutussuhteen. Tutkielmassa tarkastellaan voidaanko työmarkkinajärjestöihin ja työehtosopimuksiin soveltaa kansallisia ja EU:n kilpailusäädöksiä, etenkin SEUT 101 ja 102 artikloja. Tutkielmassa lisäksi perehdytään siihen, miten työmarkkinajärjestöt, yleissitovat työehtosopimukset ja työtaistelutoimet vaikuttavat toimivaan kilpailuun ja markkinoille pääsyyn sekä näiden taloudellisiin vaikutuksiin.
  • Kivi, Anna-Sofia (Helsingin yliopisto, 2016)
    Henkilötietojen suoja on tunnustettu omana perusoikeutenaan Euroopan unionissa vasta varsin lyhyen aikaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilötietojen suoja muodostaa vain yhden osa-alueen yksityisyyttä suojaavaan yksityiselämän kunnioittamista koskevasta oikeudesta. Tulkinta on luonteva, sillä henkilötietojen suojasta ei ole erikseen säädetty Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Myös EU-tuomioistuin on noudattanut vastaavaa tulkintaa henkilötietojen suojan perusoikeudesta aina EU:n perusoikeuskirjan antamiseen saakka. EU:n perusoikeuskirjassa oikeudesta henkilötietojen suojaan on säädetty omassa erillisessä artiklassaan 8. Kun perusoikeuskirja muuttui vuonna 2010 juridisesti sitovaksi Lissabonin sopimuksen voimaanastumisen myötä, ja henkilötietojen suoja sisällytettiin Sopimukseen Euroopan unionin toiminnasta, alkoi Euroopassa uudenlainen keskustelu henkilötietojen suojan perusoikeuden mahdollisesta itsenäisestä asemasta ja omasta, yksityisyyden ja yksityiselämän suojasta erillisestä sisällöstä. Henkilötietojen suojan perusoikeuden asema ja merkitys osana EU:n perusoikeusjärjestelmää on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan. Edward Snowdenin paljastukset vuonna 2013 Yhdysvaltain ja useiden eurooppalaisten valtioiden laajamittaisista tiedustelutoimista herättivät vaatimuksia yhä korkeammasta tietosuojan tasosta Euroopan unionissa. Toisaalta Euroopassa vuosina 2015 ja 2016 tapahtuneet terrori-iskut ovat luoneet paineita myös tiedustelutoiminnan tehostamiseksi. Kumpaankin vaatimukseen ja tietosuojan vaihtelevasta tasosta sisämarkkinoiden toiminnalle aiheutuviin ongelmiin pyritään vastaamaan EU:n tietosuojasääntelyn uudistuspaketin avulla, jonka odotetaan astuvan voimaan kevään 2016 aikana. Uudistus tarkoittaa myös henkilötietojen suojan perusoikeuden merkityksen kasvamista, kun aiemmat EU:n tietosuojasääntelyn viittaukset sääntelyn merkityksestä erityisesti yksityisyyden suojan perusoikeuden turvaamisessa on korvattu suoralla viittauksella henkilötietojen suojan perusoikeuteen. Uudistuksilla EU:n tietosuojasääntely myös ulotetaan kattamaan koko EU-oikeuden ala, mukaan lukien poliisi- ja sisäasiat ja yleisen turvallisuuden alalla tapahtuva henkilötietojen käsittely. Jäsenvaltioiden näkökulmasta katsottuna tämä tarkoittaa samalla henkilötietojen suojan EU:n tasoisen perusoikeuden soveltamisalan laajentumista. Tässä tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, mikä on henkilötietojen suojan perusoikeuden sisältö Euroopan unionissa. Toisekseen tutkielmassa selvitetään voidaanko henkilötietojen suojaa pitää itsenäisenä perusoikeutena suhteessa muihin EU:ssa tunnustettuihin perusoikeuksiin, erityisesti yksityiselämän suojaan. Tutkielmassa noudatetaan EU-oikeuden tulkintaperiaatteita. Henkilötietojen suojan perusoikeutta lähestytään ensin sen sanamuodon mukaisen tulkinnan kautta, ja asetetaan se samalla myös systemaattiseen ja historialliseen kontekstiinsa osana EU:n perusoikeusjärjestelmää. Tämän jälkeen tutkielmassa siirrytään tarkastelemaan henkilötietojen suojaa niiden tavoitteiden ja päämäärien valossa, joita sillä Euroopan unionissa on pyritty toteuttamaan. Lopuksi tarkastellaan, miten EU-tuomioistuin on tulkinnut henkilötietojen suojan perusoikeutta ratkaisukäytännössään. Koska EU:n perusoikeusjärjestelmä pohjaa paljolti Euroopan ihmisoikeussopimukseen, tutkielmassa on analysoitu myös varsin laajasti henkilötietojen suojan asemaa osana Euroopan neuvoston ihmisoikeusjärjestelmää ja verrattu toisiinsa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja EU-tuomioistuimen tulkintoja henkilötietojen suojasta. Tutkielmassa osoitetaan, että teoriassa henkilötietojen suojan perusoikeudella on nähtävissä itsenäinen sisältö ja itseisarvoinen asema osana EU:n perusoikeusjärjestelmää. Menettelyllisenä perusoikeutena sen tehtävänä on kuitenkin viimekädessä turvata peittävämpien ja substantiivisempien perusoikeuksien toteutuminen, eikä se näin ollen voi koskaan toimia täysin itsenäisesti, muista perusoikeuksista erillään. EU-tuomioistuimen ratkaisukäytännössä henkilötietojen suojan perusoikeudelle ei kuitenkaan ole tunnustettu täysin itseisarvoista asemaa, eikä sen itsenäinen sisältökään vaikuta aivan selkeältä. Vaikka EU-tuomioistuin on ainakin osittain erkaantunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tavasta mieltää henkilötietojen suoja vain yhdeksi yksityiselämän osa-alueeksi, näyttää henkilötietojen suojan perusoikeuden merkitys jääneen EU:ssa tähän mennessä lähinnä periaatteelliseksi ja yksityiselämän kunnioittamista koskevaa perusoikeutta täydentäväksi. Se, mihin suuntaan EU-tuomioistuin tulkintaansa tulevaisuudessa kehittää, jää nähtäväksi. EU:n lainsäätäjän toimet kuitenkin osoittavat, että henkilötietojen suojan perusoikeuden tulkinnan kehittämiselle on olemassa selvä yhteiskunnallinen tilaus.
  • Kärkkäinen, Kaisa (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan tekijänoikeuden nykytilaa elokuvateosten avulla. Ensin pyritään kartoittamaan tekijänoikeuden taustalla oleva tavoite ja oikeutus sen historian ja kehityksen kautta. Tavoitteiden ja lainsäätäjän erilaisten ratkaisujen ymmärtämisen tueksi tutustutaan työn alkupuolella neljään teoriaan tekijänoikeudesta. Niiden kautta pyritään perustelemaan lain uudistuksia ja määrittelemään kirjoittajan omia käsityksiä siitä, minkälaista sääntelyn tulisi olla. Tekijänoikeussääntelyssä tapahtui käännekohta 1990-luvulla, kun suojamuoto kohtasi digitaalisuuden ja internetin mukanaan tuomat haasteet. Kansainvälisillä sopimuksilla linjattiin, miten tekijänoikeus käyttäytyy aineettomien teoskappaleiden suojana vekkojakelussa. EU on ryhtynyt voimakkaasti harmonisoimaan tekijänoikeutta digitaalisten sisämarkkinoiden kehittämiseksi. Hankkeella tavoitellaan ennen kaikkea markkinoiden toimivuuden parantamista sekä Euroopan talouskasvun ja kilpailukyvyn turvaamista. Paljon resursseja käytetään verkkojakeluun liittyvän, erityisesti audiovisuaalisen alan liiketoiminnan esteiden poistamiseksi. Raportoin työssäni digitaalisten sisämarkkinoiden kehityksen tähän asti elokuvateollisuuden näkökulmasta. Sen jälkeen tarkastellaan tekijänoikeuden käyttäytymistä erityisesti verkkoympäristössä EU:n tuomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön avulla. Elokuvan tekijänoikeussuojaan tutustutaan syvemmin esittelemällä elokuvaa teoslajina ja sen valmistamiseen osallistuvan työryhmän erilaisia oikeuksia. Elokuvateos käy läpi monta oikeudellisesti merkittävää vaihetta ennen kuin se tavoittaa päämääränsä eli yleisön. Tekijänoikeudellinen liiketoiminta, kuten työssäni tarkastelema elokuvateollisuuden ansainta, perustuu paitsi laillisten jakelukanavien ylläpitoon, ennen kaikkea näihin välivaiheisiin eli sopimuksiin ja oikeuksien lisensointeihin, jotka mahdollistavat teoksen hyödyntämisen jakeluvaiheessa. Lopuksi tutkielmassa analysoidaan tekijänoikeuden toimivuutta eri teorioiden valossa ja ehdotetaan uudistuksia lain rakenteeseen.
  • Kotiniemi, Elisa (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kuolinpesän osakkaat luetellaan perittävän jälkeen laaditussa perukirjassa. Perukirjan osakasluettelolle voi perintökaaren mukaan hakea vahvistusta maistraatilta. Osakasluetteloiden vahvistamiskäytännöstä on aikaisemmin oikeustieteessä haettu tukea siihen, tulisiko jotakuta henkilöä pitää kuolinpesän osakkaana vai osakaspiirin ulkopuolisena tahona. Tämän pohjalta tutkielmassa on tarkoitus selvittää, minkälainen merkitys osakasluettelon vahvistamisella on kuolinpesän osakkaiden ja heidän kanssaan asioivien tahojen oikeussuhteissa. Yhtenä käsiteltävänä kysymyksenä on, miten perukirjan osakasluettelon vahvistaminen muovaa näitä oikeussuhteita. Lisäksi käsitellään sitä, miten maistraatin vahvistuksen saama merkitys heijastuu osakasluetteloa vahvistettaessa tehtäviin, henkilöiden osakkuutta koskeviin ratkaisuihin ja maistraatin rooliin osakkuussuhteiden vahvistajana. Tutkielmassa pohditaan myös sitä, missä määrin maistraatin vahvistuksesta voi hakea johtoa erilaisten osakkuutta koskevien kysymysten ratkaisemiseen. Tutkielman metodeina ovat lainoppi ja oikeussosiologia. Lähteinä käytetään paitsi lakeja, lainvalmistelutöitä, oikeuskirjallisuutta ja oikeuskäytäntöä, myös empiiristä aineistoa. Osittain tutkimuskysymyksiä pohditaan aikaisemman kyselyaineiston pohjalta. Tutkielmaa varten on myös haastateltu jäseniä maistraatin työryhmästä, joka käsitteli osakasluetteloiden vahvistamismenettelyn yhtenäistämistä. Edellä mainitun lähdeaineiston pohjalta tutkielmassa todetaan, että osakasluettelon vahvistamista koskevan oikeudellisen instituution tarkoitus vaikuttaa myös siihen, miten osakkuuskysymyksiä on tarkoituksenmukaista arvioida osakasluetteloita vahvistettaessa. Osakkuussuhteiden vahvistamisella on merkitystä niin kuolinpesän kanssa asioivalle kuin kuolinpesän osakkaillekin. Sen on toisaalta tarkoitus tehdä kuolinpesän kanssa asioimisesta yksinkertaisempaa ja toisaalta turvata sitä, että ketään pesän osakkaista ei sivuutettaisi hoidettaessa kuolinpesän asioita kuolinpesän ulkopuolisten tahojen kanssa. Nämä tarkoitukset on lainsäädännössä toteutettu siten, että viranomainen tarkastaa perukirjaan merkittyjen osakkuussuhteiden oikeellisuuden, minkä jälkeen pesän kanssa asioiva voi saada vilpittömän mielen suojaa luottaessaan vahvistettuun osakasluetteloon. Edellä mainitut osakasluettelon vahvistamisen tarkoitukset heijastuvat myös siihen, millä perusteella maistraatti ratkaisee osakasluetteloa vahvistaessaan, onko joku henkilö pesän osakas vai ei. Osakkuuskysymysten ratkaisuperusteista tutkielmassa nousevat esiin osakkuussuhteiden varmuuteen ja oikeusvarmuuteen liittyvät tekijät. Toisaalta on myös sellaisia osakkuutta koskevia kysymyksiä, joihin ei ole valmista vastausta. Tutkielmassa päädytään siihen, että jonkun henkilön osakuuden ollessa epäselvä henkilö olisi parempi katsoa osakasluetteloa vahvistettaessa osakkaaksi ikään kuin varmuuden vuoksi. Tämä näyttäisi olevan myös käytäntönä ainakin jossain määrin. Tutkielmassa todetaan myös se, että maistraatti ei ratkaise osakkuussuhteita ensimmäisenä vaan ratkaisuja tehdään jo perunkirjoituksessa. Toisaalta maistraatti ei myöskään ole taho, jonka tehtävänä olisi sitovasti ottaa kantaa kuolinpesän osakkaiden piiriä koskeviin kysymyksiin. Maistraatin vahvistuksen oikeusvaikutuksista johtuu, että osakasluettelon vahvistamisen jälkeen osakkuussuhteiden tulisi ilmetä perukirjan osakasluettelosta vahvistamisen tarkoitusten toteutumista edistävällä tavalla. Olennaista on, että vahvistettuun osakasluetteloon tukeutuva, pesän kanssa asioiva taho voi luottaa vahvistettuun osakasluetteloon ja tulee sen myötä myös asioineeksi kaikkien kuolinpesän osakkaiden kanssa. Muissa suhteissa vahvistettuun osakasluetteloon voidaan tukeutua vain rajallisesti, ja osakkuuskysymyksiä voivat tarvittaessa ratkaista muutkin tahot kuin maistraatti.
  • Wolfram, Dahlia (Helsingin yliopisto, 2016)
    The topic of the thesis is the jurisdiction of the arbitral tribunal in disputes related to intellectual property license agreements. The situations that I study concern different types of claims regarding a licence agreement that contains an arbitration clause. In which situations does the arbitral tribunal have jurisdiction over a dispute where the licensee has utilised the protected right outside of the scope of the agreement? What if the licensee utilises the protected right in territories that are not covered by the agreement? Is this a breach of the license agreement or simply an infringement of intellectual property, or could it be both? And does the arbitral tribunal have jurisdiction over the dispute if the situation is seen to be an infringement of intellectual property? The same questions can be asked when the licensee has taken advantage of the intellectual property right during time periods other than agreed in the license agreement. When is a license agreement dispute not arbitrable at all, or are all such disputes arbitrable? The scope of the arbitration agreement has a very central role in the thesis. I examine how the scope is determined and which claims the arbitration agreement covers. The study is limited to disputes regarding use outside the scope of the license agreement. It does not deal with e.g. disputes concerning royalty payments. In the thesis, I come to the conclusion that the international trend is that the view towards the arbitral tribunal's jurisdiction is becoming more liberal. A restrictive interpretation of the jurisdiction is seen to be out-dated. This trend will probably increase the use of arbitration in license agreement disputes even further. The three main prerequisites for the jurisdiction of the arbitral tribunal are a valid arbitration agreement, a dispute that is arbitrable, and a dispute that falls within the scope of the arbitration agreement. In this study, the starting point is that there is a valid arbitration agreement. The arbitrability of IP disputes is not unambiguous. Disputes regarding registration and validity of IPRs are non-arbitrable in Finland and in many other countries. Such disputes are not capable of settlement and thereby, they belong exclusively to the courts. Most disputes related to license agreements are, however, arbitrable. In conclusion, a dispute regarding exceeding a license restriction is principally arbitrable, unless a question of validity is included. Exceeding a license restriction normally constitutes both IPR infringement and a breach of contract, which means that this type of dispute falls within the scope of the arbitration agreement. Nevertheless, there are situations where the arbitration clause would probably not be applicable, since the infringement is too distant from the license agreement. In these cases, it could be deemed that the dispute concerns a legal relationship other than the one specified in the arbitration agreement.
  • Viitamäki, Ida (Helsingin yliopisto, 2016)
    Sekä EU-sääntelyssä että kansallisella tasolla on asetettu sitovat tavoitteet koskien siirtymistä uusiutumattomien energianlähteiden käytöstä uusiutuvan energian käyttöön. Lisäksi uusiutuvaan energiaan liittyvillä investoinneilla on tutkimuksissa todettu olevan mm. Suomen kilpailukykyä ja työllisyyttä edistäviä vaikutuksia. Esimerkiksi tuulienergiahankkeiden toteuttamisen esteenä on kuitenkin monissa tapauksissa ollut tarvittavan rahoituksen puuttuminen. Monille rahoittajatahoille tuulienergia voi olla sijoituskohteena vielä tuntematon, ja rahoittajan sijoituspäätökseen vaikuttavat luultavasti odotetun tuoton lisäksi mahdollisuus mahdollisimman hyvin suojautua sijoitukseen liittyviltä riskeiltä. Vaikka joiltakin tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeeseen liittyviltä riskeiltä voidaan suojautua sopimusoikeudellisin keinoin tai rahoitusinstrumentteja käyttäen, on myös monia sellaisia riskejä, joiden osalta tämä ei ole käytännössä mahdollista. Tällaisista riskeistä voidaan mainita esimerkiksi tuuliolosuhteiden vaihtelevuuteen liittyvä riski, tai kuluttajien kysynnän väheneminen suunnitellusta. Vastaavat riskit voivat vaikuttaa merkittävästi rahoittajien myöntämien lainojen takaisinmaksuun, ja näiden riskien toteutumiselta rahoittaja suojautuu käytännössä parhaiten asianmukaisen vakuuspaketin avulla. Projektirahoitusta on usein pidetty suuria alkuinvestointeja vaativiin hankkeisiin soveltuvana rahoitusmuotona. Tällä tavoin hankkeeseen liittyvät riskit saadaan eristettyä toimintaa harjoittavaan yhtiöön, mutta samalla käytännössä lähes kaikki projektivarallisuus tulee olemaan projektiyhtiön hallinnassa. Tuulienergiapuiston projektirahoitushankkeessa vakuuskelpoinen projektivarallisuus muodostuu käytännössä projektiyhtiön maanvuokraoikeuksista, tuulienergialla tuotetun sähkön myynnistä syntyvistä kassavirroista sekä yhtiön irtaimesta omaisuudesta. Lisäksi vakuuspakettiin sisältyy myös säännönmukaisesti projektiyhtiön osakkeisiin kohdistuva panttaus. Tutkielmassa keskitytään tarkastelemaan projektiyhtiön maanvuokraoikeuksien sekä yhtiön sähkön myyntiin perustuvien ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöä. Vuokraoikeuksien vakuuskäytön kannalta keskeiset säännökset löytyvät maakaaresta. Maakaaresta löytyvät mm. ne edellytykset, jotka kiinteistöön kohdistuvan oikeuden on täytettävä, jotta oikeutta voitaisiin käyttää itsenäisenä vakuuskohteena. Näiden edellytysten valossa tarkastellaan tuulienergiapuiston vuokrasopimusten laadinnassa huomioitavia seikkoja, sekä tuulienergiapuiston kannalta tarpeellisten oikeuksien vakuuskäyttöä. Erityistarkastelussa ovat siten esimerkiksi projektiyhtiön johtoalueita sekä tuulenottoaluetta koskevien oikeuksien vakuuskäyttö. Maakaaren alaisten erityisten oikeuksien osalta tarkastellaan myös sitä, mikä vaikutus oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä muodostuneilla ainesosia ja tarpeistoa koskevilla säännöillä on tuulienergiapuiston vakuusstrukturoinnin kannalta. Maakaaren 14:5 antaa mahdollisuuden vaikuttaa siihen, miten projektiyhtiön omaisuus jakautuu vuokraoikeuskiinnityksen ja yrityskiinnityksen välillä. Tämä lainkohta on siten merkittävä vakuusstrukturoinnin väline, sillä sen avulla voidaan määritellä eri rahoittajatahojen vakuusmassoja suhteessa toisiinsa, sekä valmistautua omaisuuden mahdolliseen realisointiprosessiin määrittämällä minkälaisina kokonaisuuksina omaisuuseriä voidaan realisoida. Lisäksi rahoittajan näkökulmasta on tärkeää, että sekä rahoittajan että erityisen oikeuden haltijan asemat ovat turvattuja suhteessa muihin kilpaileviin tahoihin. Loppupeleissä kattavan vakuuspaketin strukturoinnista ei kuitenkaan ole rahoittajalle mitään hyötyä, ellei rahoittajan asemaa suhteessa velallistahon muihin velkojiin voida riittävällä tasolla turvata, ja siksi myös samaan kohteeseen kohdistuvien oikeuksien etusijajärjestyksellä on suuri merkitys rahoittajan aseman kannalta. Projektiyhtiön ansaitsemattomien saatavien panttauksen osalta tarkastellaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen näkemysten avulla, missä vaiheessa projektiyhtiön saatavia voidaan pitää pätevästi pantattuina. Koska kyseessä on panttaushetkellä ansaitsemattomista saatavista, oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että näihin saataviin kohdistuvasta panttauksesta tulee sitova siinä vaiheessa, kun niitä voidaan pitää pantinantajan toimenpiteiden perusteella ansaittuina. Erityisen huomion kohteena tutkielmassa ovat valtion maksamat syöttötariffit ja missä vaiheessa projektiyhtiön voidaan katsoa ansainneen nämä tariffisaatavat. Lisäksi tässä yhteydessä tarkastellaan, minkälainen takaisinsaantiriski ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttöön mahdollisesti voi liittyä.
  • Geagea, Oscar (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan kotimaiseen hankintalainsäädäntöömme kuuluvien kansallisten kynnysarvojen kehittymistä. Kansallisten kynnysarvojen osalta tämän tutkielman kohteena on tavara- ja palveluhankintoja koskevat, alimmat kansalliset kynnysarvot. Tutkielman rakenteessa on erotettavissa kolme pääjaksoa. Ensimmäisessä pääjaksossa selvitettiin ne tekijät ja vaikuttimet, joiden perustella Suomi päätyi vuoden 2007 hankintalain säätämiseen ja tämän lain myötä Suomen lainsäädäntöön sisällytettiin ensimmäistä kertaa kansalliset kynnysarvot. Jaksossa käydään läpi lyhyesti Euroopan Yhteisön oikeuden kehitystä ja tämän kehityksen vaikutusta vuoden 2007 hankintalain taustalla. Toisessa pääjaksossa selvitettiin verrattain seikkaperäisesti kansallisten kynnysarvojen säätämisen taustalla ollut pitkähkö ja haastava prosessi, jonka seurauksena lainsäätäjä päätyi 15.000 euron kansallisten kynnysarvon asettamiseen. Pääjaksossa käydään läpi myös prosessia, jonka perusteella kansallisia kynnysarvoja kaksinkertaistettiin vuonna 2010, vain 3 vuotta vuoden 2007 hankintalain säätämisen jälkeen. Viimeisessä pääjaksossa tarkasteltiin kansallisten kynnysarvojen tason aikaansaamia taloudellisia vaikutuksia valittujen kynnysarvojen näkökulmasta. Taloudellisten vaikutusten osalta tarkasteltiin niitä kustannuksia, joita kynnysarvojen asettaminen aiheutti ja ennen kaikkea kynnysarvojen tason nostamisen aikaansaamia säästöjä. Kustannusvertailussa tarkastelun kohteena olivat hallinnolliset kustannukset sekä hallinnollisen taakan määrä. Vertailussa käytettyjen tutkimusten perusteella on helppo perustella ja myös väittää ensimmäisten vuosien kansallisten kynnysarvojen tason olleen liian matalalla. Kansallisten kynnysarvojen kaksinkertaistaminen 30.000 euroon aikaansai merkittäviä säästöjä ja oletettavaa näin ollen on, että kansallisten kynnysarvojen uusi kaksinkertaistaminen 60.000 euroon tulee aikaansaamaan vielä suurempia säästöjä. Täsmällisten kansallisten kynnysarvojen säätämisen voidaan tutkimuksen perusteella katsoa olleen perusteltu ja onnistunut. Samalla voidaan helposti todeta, että kansallisten kynnysarvojen oikean tason määrittäminen sitä vastoin on ollut jossain määrin epäonnistunut. Kynnysarvojen korottaminen nelinkertaisiksi alle 10 vuoden aikana kertoo verrattain karuttomasti alkuperäisten kynnysarvojen tason olleen huomattavasti liian matalia ja siten kustannustehottomia.
  • Nuutinen, Vilma (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä tutkielmassa pyritään antamaan kokonaisvaltainen kuvaus factoring-rahoituksen toteuttamisesta Suomen oikeus- järjestelmän puitteissa. Tavoitteena on antaa kokonaisvaltainen kuvaus kaikesta rahoitusmuotoon vaikuttavasta säänte- lystä. Factoring-rahoitusta, kuten monia muitakaan rahoitusmuotoja, ei sääntele oma lakinsa, jolloin rahoitusmuoto tulee arvioitavaksi niin velkakirjalain, kauppakaaren kuin myös oikeustoimilain normien kautta. Tutkielmassa pyritään antamaan kattava kuvaus kaikesta tästä sääntelystä. Erityistä huomiota kiinnitetään rahoitusmuodon kannalta keskei- simpään sääntelyyn eli panttioikeudelliseen sääntelyyn. Factoring-rahoitus on luonteeltaan kolmikantasuhde, jossa on mukana rahoittaja, asiakasyritys sekä velallinen. Tut- kielmassa tarkastellaan näitä henkilösuhteita rahoittajan näkökulmasta ja esitetään, mitä riskejä näihin suhteisiin lain- säädännön tasolta kohdistuu, ja annetaan suosituksia siitä, miten nämä riskit voidaan etukäteisesti torjua. Factoring-rahoituksen toteutuksen ja siihen kohdistuvien riskien osalta tutkimuksessa päädytään siihen lopputulokseen, että rahoitusmuotoon kohdistuvat suurimmat riskit voidaan etukäteisesti sopimusoikeudellisin keinoin sulkea pois. Tutkielmassa esitetään, että riskienhallinnan kannalta suotavinta olisi, että rahoitusmuodon käyttö otettaisiin huomioon asiakasyrityksen toiminnassa ja omissa sopimusehdoissa jo ennen yrityksen ryhtymistä factoring-rahoitukseen. Omana osanaan tutkielmassa tarkastellaan myös asiakasyrityksen konkurssin vaikutuksia factoring- rahoitusjärjestelyyn, erityisesti takaisinsaantilain 14 §:n näkökulmasta. Suomen oikeusjärjestelmässä factoring-rahoitus järjestetään pääsääntöisesti panttauksen kautta. Tällöin asiakasyritys siirtää rahoittajalle laskusaatavakantansa, joka toimii yleisvakuutena rahoittajan saamisista asiakasyritykseltä. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko nämä va- kuudet peräyttää asiakasyrityksen konkurssipesään TakSL 14 §:n edellytysten mukaisesti. Takaisinsaantilain soveltamisen osalta tullaan siihen tulkinnalliseen lopputulokseen, että vain tapauksissa, joissa facto- ring-rahoitukseen liittyviä vakuuksia on annettu rahoittajalla ilman liiketaloudellista perustetta, on takaisinsaanti mah- dollista. Mikäli factoring-rahoitus ja siihen liittyvät oikeudelliset toimet on tehty yrityksen normaaliin liiketoiminnan puitteissa, ei takaisinsaanti voi tulla kyseeseen kuin poikkeustapauksissa. Tutkielmassa myös esitetään, että takaisin- saantilain 14 §:n soveltamisedellytys, oikeustoimen vahingollisuus muiden velkojien näkökulmasta, ei voi muutoin kuin poikkeustapauksissa aktualisoitua factoring-rahoituksessa, vaikka jompikumpi pykälän soveltamisedellytyksistä, vakuuden antaminen vanhasta velasta ja julkivarmistuksen viivästyminen, täyttyisi.
  • Vehmaskoski, Juha (Helsingin yliopisto, 2016)
    Rahanpesurikos on alun perin kansainvälisessä kontekstissa liitetty järjestäytyneen rikollisuuden torjuntaan. Nykyisin rahanpesurikos yhdistetään sekä kansallisesti että kansainvälisesti myös muunlaisen rikollisuuden laittomien varojen laillistamiseen. Suomessa rahanpesurikos oli alun perin rangaistava kätkemisrikoksena. Vuodesta 2003 voimaan tulleella lailla rahanpesu kriminalisoitiin omana nimikkeenä. Rahanpesurikoksen tunnusmerkistö edellyttää esirikosta, joka Suomessa voi olla mikä tahansa rikoshyötyä tuottava rangaistava teko. Esirikoksen lisäksi rangaistavuudelta edellytetään myös tietyn tekotavan täyttymistä. Ritva Sahavirta on jakanut rahanpesukriminalisoinnin tekotavat vuonna 2008 ilmestyneessä väitöskirjassaan tarkoitusta korostavaan (RL 32:1.1 § 1-kohta) ja seurausta edellyttävään (RL 32:1.1 § 2-kohta) rahanpesuun. Molemmissa tekotavoissa esiintyvät tunnusmerkistötekijät peittää ja häivyttää kytkeytyvät sekä tahallisuuden että näyttökysymysten tematiikkaan. Tutkielmassa käsitellään peittämisen ja häivyttämisen merkitystä ja sisältöä rahanpesurikoksen tunnusmerkistössä. Käsittely aloitetaan kriminalisoinnin kansainvälisen kontekstin hahmottamisella ja tekotapojen sisällön selvittämisellä. Tämän jälkeen pohditaan termien sisältöä yleiskielen sanoina ja tahallisuuteen liittyviä kysymyksiä erityisesti seuraustahallisuuden näkökulmasta. Rahanpesurikoksen tahallisuusvaatimukset vaihtelevat tekotapakohtaisesti. Toisaalta rahanpesurikoksen kokonaisuudessa huomioon otetaan esirikoksen näkökulmasta myös olosuhdetahallisuuden vaikutukset. Tahallisuusteema yhdistetään tutkielmassa rahanpesurikosten tekotapojen näyttövaatimuksiin. Rahanpesurikoksen sisältöä hahmotetaan oikeusvertailevassa osassa erityisesti peittämisen ja häivyttämisen näkökulmasta. Vertailu kohdistetaan Ruotsiin, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä tahallisuusvaatimuksissa on eroavuuksia Suomen ja vertailumaiden välillä. Yhdysvaltalaisessa oikeuskäytännössä korostuvat objektiiviset olosuhteet esimerkiksi näyttöä arvioitaessa. Tämä vastaa rahanpesukriminalisoinnin kansainvälisessä kontekstissa esitettyä. Lisäksi erityistä merkitystä peittämisen ja häivyttämisen toteutumisessa annetaan rahanpesijän esirikostietoisuudelle. Tutkimuskysymyksiä konkretisoidaan runsaalla oikeuskäytännöllä. Tavoitteena on selventää peittämisen ja häivyttämisen sisältöä ja näyttökysymyksiä sekä pohtia kuinka tekotapojen tahallisuusvaatimukset on huomioitu. Tahallisuusvaatimukset aiheuttavat haasteita oikeuskäytännössä siten, että vaadittava tahallisuuden taso ei aina ilmene tuomioistuimen tulkinnasta. Oikeuskäytännön perusteella on syytä myös kysyä erotellaanko tarkoitusta korostavan ja seurausta edellyttävän rahanpesun tunnusmerkistötekijät toisistaan siten kuin rahanpesukriminalisointi edellyttää. Onko jopa niin, että joissakin tapauksissa on vaadittu rangaistusta tarkoitusta korostavasta rahanpesusta unohtaen seurausta edellyttävä rahanpesu? Kysymyksen yhteydessä on syytä pohtia myös syytesidonnaisuutta. Peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvissä näyttövaatimuksissa korostuu objektiivisten olosuhteiden merkitys myös subjektiivista tarkoitusta näytettäessä. Kansainväliset sopimukset ja eurooppaoikeudelliset säännökset ovat luoneet pohjan peittämisen ja häivyttämisen sisällölle, joka on laaja-alainen eikä tyhjentävän määritelmän antaminen ole mahdollista. Oikeusturvan, ennakoitavuuden ja yhtenäisen tulkinnan vuoksi oikeuskäytännön merkitys korostuu peittämiseen ja häivyttämiseen liittyvien vaatimusten luomisessa.
  • Bogdan, Helena (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tässä tutkielmassa selvitetään EU:n valtiontukikiellon ja veroedun suhdetta valikoivuusedellytyksen näkökulmasta. SEUT 107(1) artiklan valtiontuelle asettamista neljästä kriteeristä kolme: taloudellinen etu, valtion varojen väheneminen ja kilpailun häiriintyminen, täyttyvät lähestulkoon automaattisesti. Neljäs kriteeri, eli tuen valikoivuus, useimmiten viime kädessä ratkaisee edullisen verotustoimenpiteen valtiontukiluonteen. Valikoivuus voi olla joko alueellista tai aineellista. Tässä tutkielmassa keskitytään aineelliseen valikoivuuteen. Fiskaalisiin tukiin on alettu vuosituhannen vaihteen jälkeen kiinnittää yhä enemmän huomiota. Toimenpiteitä, jotka suosiessaan joitakin yhtiötä tai toimialoja voivat tulla kielletyiksi valtiontukisääntöjen nojalla, ovat esimerkiksi verovähennykset, -vapautukset ja -palautukset sekä veronmaksuvelvollisuuden lykkäykset. Tarkastelutapaa, jolla veroedun valikoivuutta tulee arvioida, ei ole kirjattu sitovaan lainsäädäntöön. Arviointipuitteiden saamiseksi on siksi tukeuduttava EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Ainoa SEUT-artiklan lisäksi asiaa koskeva säädös on soft law -tasoinen, komission vuonna 1998 antama tiedonanto valtiontukisääntöjen soveltamisesta yritysten välittömään verotukseen. Tiedonanto perustuu siihen mennessä annettuihin unionin tuomioistuimen ratkaisuihin. Lähtökohtaisesti veroedun aineellista valikoivuutta tarkastellaan oikeuskäytännössä kehitetyn kolmivaiheisen poikkeustestin avulla. Ensin määritetään jäsenvaltion alueella voimassaoleva yleinen verojärjestelmä. Toiseksi tarkastellaan sitä, poikkeaako arvioitava erityinen verotoimenpide yleisestä järjestelmästä. Toimenpide, joka muodostaa poikkeuksen, on prima facie valikoiva. Testin kolmannessa vaiheessa selvitetään sitä, voiko poikkeus olla oikeutettavissa kansallisen verojärjestelmän rakenteen tai logiikan perusteella. Testin kolmas vaihe on rajattu tutkielman kysymyksenasettelun ulkopuolelle. Tutkielmassa tarkastellaan viitejärjestelmänä toimivan yleisen verojärjestelmän ja sitä koskevan mahdollisen poikkeuksen ominaisuuksia sekä EUTI:n oikeuskäytännössä syntyneitä periaatteita, joita valikoivuusarvioinnissa tulee noudattaa. Sopivan laajuisen viitekehyksen määrittäminen on yksi valikoivuuden avainkysymyksistä. Liian laaja viitekehys johtaa jokaisen erityisjärjestelmän pitämiseen poikkeuksena. Jos viitejärjestelmä taas on liian suppea, ei mitään erityistoimenpidettä pidetä valikoivana. Toisaalta erityistoimenpiteen soveltamisalan laajuus ei itsessään vaikuta poikkeuksellisen toimenpiteen luonteeseen. Poikkeukselliseksi katsominen ei myöskään edellytä erityistoimenpiteeltä nimenomaista poikkeusta. Tarkasteltaessa veroedun valikoivuutta tulee kiinnittää huomiota sellaisten yhtiöiden tai toimialojen erilaiseen verokohteluun, jotka ovat veron tavoitteen kannalta rinnastettavissa asemissa. Oikeuskäytännön perusteella ei ole täysin selvää, tarkoitetaanko tällä viitejärjestelmän vai erityistoimenpiteen tavoitetta. Toinen asian kannalta tärkeä periaate on arvioida valikoivuutta toimenpiteen vaikutusten eikä sen tavoitteen perusteella. Näin ollen edes toimenpiteen tärkeä yhteiskunnallinen tavoite ei voi vaikuttaa toimenpiteen poikkeukselliseen eli valikoivaan luonteeseen. Vaikutusperusteinen arviointitapa on mahdollistanut valikoivuuskäsitteen laajan tulkinnan. Eräässä vuonna 2011 antamassaan ratkaisussa EU-tuomioistuin onkin vaikutusperusteiseen arviointiin nojaamalla irtaantunut poikkeustestiin perustuvasta lähestymistavasta. Se päätyi pitämään verotoimenpidettä valikoivana vertailemalla sen aiheuttamia vaikutuksia, vaikkei toimenpide poikennut yleisestä järjestelemästä. Tätä ratkaisua voidaan pitää muutoksena aikaisempaan oikeuskäytäntöön. Kaikkiaan veroedun valikoivuutta koskevan oikeussäännöt ovat tällä hetkellä varsin tulkinnanvaraisia. Tämä on johtanut siihen, että unionin toimielimet ovat usein päätyneet erilaisiin lopputuloksiin samoja asioita käsitellessään. Toisinaan toimielimet taas ovat päätyneet samoihin lopputuloksiin, mutta eri perustein. Kokonaisuudessaan EUTI:n oikeuskäytännössä voidaan nähdä kolme ongelmakohtaa. Ensimmäinen liittyy verotoimenpiteen tavoitteen epäselvään asemaan: yhtäältä se tulee ottaa huomioon, ja toisaalta ei. Siksi säännöt ovat monitulkintaisia. Toinen ongelma on se, että valikoivuuden laaja tulkinta johtaa jäsenvaltioiden verojärjestelmien harmonisoitumiseen ja unionin puuttumiseen jäsenvaltioiden verotusoikeuteen. Tämä ei ole toivottavaa, sillä välitön verotus kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan. Kolmanneksi tämänhetkinen oikeuskäytäntö ei tarjoa sisämarkkinoiden toimijoille tarpeeksi hyvää oikeusvarmuutta.
  • Rantala, Anssi Ilari (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tutkielman aiheena on tarkastella riitaoikeudenkäynnissä, jossa sovinto on sallittu, suoritettavia prosessitoimia suhteessa oikeudenkäyntimenettelyä koskeviin perus- ja ihmisoikeuksiin. Aihetta ei ole perusoikeusparadigmasta huolimatta Suomessa aiemmin tutkittu. Myös prosessitoimiin yleisesti kohdistuva kotimainen perustutkimus on pitkään laiminlyöty. Tutkielman tutkimustehtävä on kysymysten muodossa: (1) Tulisiko perus- ja ihmisoikeuksien vaikuttaa asianosaisten prosessitointen pätevyyttä, peruutettavuutta ja muotovaatimuksia koskevien sääntöjen tulkintaan dispositiivisessa riitaprosessissa? (2) Miten näiden perus- ja ihmisoikeusvaikutusten tulisi ilmetä ja (3) onko tapahtunut tosiasiallista muutosta oikeuskäytännössä prosessitoimien pätevyyden, peruutettavuuden ja muotovaatimusten sääntöjen tulkinnassa? Hypoteesiksi tutkielmassa asetetaan vastauksena kysymyksiin: (1) kyllä, (2) siten, että asianosaisen prosessuaalisten perus- ja ihmisoikeuksia tarpeettomasti rajoittavat tulkintavaihtoehdot hylätään ja (3) kyllä, oikeuskäytännössä tulisi olla tapahtunut muutosta perus- ja ihmisoikeudet huomioivaan suuntaan. Tutkielman tutkimustehtävä on kaksijakoinen. Ensisijaisesti se on normatiivinen eli pyritään määrittelemään miten asioiden tulisi olla. Lisäksi tutkimustehtävän viimeinen kysymys tuo mukaan deskriptiivisen elementin, kun tarkoitus on kuvata tosiasiallista muutosta. Tutkielma on lainopillinen, ja sen metodeja ovat erityisesti analyysi sekä lainsäätäjän objektiivista tarkoitusta etsivä teleologinen (ratio legis) sekä historiallissubjektiivinen laintulkinta. Tutkielmassa asetetaan ensin teoreettinen viitekehys, jonka perusteella puolivälissä nimetään hypoteesi. Hypoteesia testataan tutkielman jälkipuoliskolla todellisiin korkeimman oikeuden ja hovioikeuksien tapauksiin sekä potentiaalisiin fiktiivisiin oikeustapauksiin. Tutkielman tarkastelussa hyödynnetään Tuorin kriittisen oikeuspositivismin teoriaa. Tutkielmassa muodostetaan asianosaisten prosessitoimesta seuraava määritelmä: Asianosaisten prosessitoimilla tarkoitetaan sellaisia tahdonilmaisuja tai lausumia, jotka pohjautuvat yksityisautonomiaan tai prosessilainsäädäntöön, ja joiden välittömänä tarkoituksena on aloittaa tai lopettaa tietty oikeudenkäynti taikka saada siinä aikaan prosessuaalisia vaikutuksia. PL 21 §:n oikeusturvaperusoikeus ja EIS 6(1) ja KPsop 14(1) art. sisältävät oikeudenmukaisen oikeudenkäyntimenettelyn vaatimukset. Menettelyn tulee olla itsessään asianmukainen. Perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat menettelyyn, vaikkei menettelyn lopputuloksella itsessään olisi perus- ja ihmisoikeusrelevanssia, koska riitamenettelyllä todetaan oikeudenkäynnin sivufunktioihin liittyvää itseisarvoa. Nämä prosessuaaliset perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat asianosaisen ja tuomioistuimen välillä vertikaalisesti. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perus- ja ihmisoikeuden suuren institutionaalisen arvon vuoksi ne soveltuvat silloinkin, kun asianosaisena on (vain) oikeushenkilöitä. PL 21 § sisältää muutoksenhakuoikeuden, joka ei kuulu ihmisoikeuksiin riita-asioissa. Oikeudenkäymiskaaressa (OK) ei ole lainkaan sääntelyä prosessitointen pätevyydestä, jonkin verran hajanaisesti peruutettavuudesta ja hieman muotovaatimuksista. Vanhahtavassa oikeuskirjallisuudessa alkuperäisen vuoden 1734 lain OK 17:36:n kasuistinen säännös on yleistetty koskemaan kaikkien prosessitointen pätevyyttä. Oikeuskirjallisuus ehdottaa lähtökohtaisesti laajaa prosessitointen peruutettavuutta. Vanhat oikeuskirjallisuuden oikeusohjeet saavat tukea oikeustapausten perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä tulkinnasta. Lainsäädännössä erikseen asetettuja muotovaatimukset tulee tulkita perusoikeusmyönteisen laintulkinnan vuoksi prosessitointa suorittavan asianosaisen kannalta lempeästi. Tutkielman oikeustapaukset koskevat kannevaatimuksen myöntämisen pätevyyttä ja peruutettavuutta, käräjäoikeuden ratkaisusta tyytyväisyyden ilmoituksen pätevyyttä, tyytymättömyyden ilmoittamisen ja ennakkopäätösvalitussuostumuksen peruutettavuutta sekä prosessitoimen peruutettavuuden peruutettavuutta. Muotovaatimusten osalta käsitellään kirjallisten prosessitointen tekoa sähköisillä välineillä, allekirjoitusvaatimusta sekä harvoja suullisten prosessitointen muotovaatimuksia. Oikeustapausten ongelmien seikkaperäisessä läpikäynnissä havaitaan riita-asiassa olevan perusoikeusvaikutusta ja vaihtelevasti välillä myös ihmisoikeusvaikutusta. Vaikutus ilmenee hypoteesin mukaisesti perus- ja ihmisoikeusmyönteisenä laintulkintana. Lähtökohtaisesti asianosaisen prosessuaalisia perus- ja ihmisoikeuksia rajoittavat laintulkintavaihtoehdot hylätään (joskaan ei aina). Tarkastelussa kiinnitetään korostunut huomio oikeudenkäynnin molempien asianosaisten oikeutettuihin intresseihin sekä muihin hyväksyttäviin syihin rajoittaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perus- ja ihmisoikeutta. Näin hypoteesin normatiiviselle osalle (1 ja 2) löydetään runsaasti vahvistusta. Hypoteesin deskriptiiviselle osalle (3) vahvistusta sen sijaan löydetään vahvistusta kovin heikosti. Perus- ja ihmisoikeusargumentaatio ei ole vakiintunut prosessitointen pätevyyttä, peruuttamista tai muotovaatimuksia koskevien tuomioistuinratkaisujen perusteluihin. Korkein oikeus ei ole vielä 2010-luvun ratkaisuissakaan arvioinut näissä tilanteissa perus- ja ihmisoikeusrelevanssia puhumattakaan niiden merkityksestä tapausten ratkaisuissa. Tosiasiallista muutosta ei juurikaan havaittu, mutta tutkielman normatiivisten johtopäätösten perusteella sellaista tulisi vielä ilmetä.