Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Rudanko, Mikko (2015)
    Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan ja vertaillaan rikosoikeudellista tahallisuutta ja sen alarajaa eri valtioiden oikeusjärjestelmissä, erityisesti kahden vakavan rikostyypin, seksuaali- ja henkirikosten kohdalla. Tutkielmaani varten olen keskittynyt tarkastelemaan ja vertailemaan Suomen ja Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden sekä Englannin ja Yhdysvaltojen oikeusjärjestelmissä käytettyä rikosoikeudellista tahallisuutta käsitteineen sekä näissä maissa rangaistavaksi säädettyjä tahallisia seksuaali- ja henkirikoksia niiden tunnusmerkistössä kuvaillun teon tekijän tahallisuudelta edellyttämine vaatimuksineen. Tutkielmassani olen vertaillut tahallisuutta muun muassa lapseen kohdistuvissa seksuaalirikoksissa, HIV-tartuntaan liittyvissä rikoksissa sekä niin sanottua venäläistä rulettia koskevissa henkirikoksissa. Tahallisuuden alarajalla on usein hyvin merkityksellinen asema teon rikosoikeudellisen arvioinnin osalta. Kuten olen tutkielmassani havainnut, pääsääntö rikosoikeudessa usein on, että teot ovat rangaistavia vain tahallisina. Osa teoista on rangaistavia myös tuottamuksellisina, esimerkiksi toisen henkilön surmaaminen ilman tahallisuutta on silti tuomittavissa kuolemantuottamuksena. Englannissa osa rikoksista on jopa säädetty ankaran vastuun alaisiksi, jolloin jo pelkkä laissa kuvatun teon suorittaminen riittää rikosvastuuseen ilman erityisiä tietoisuus- tai tahtovaatimuksia. Tällaisia tekoja ovat muun muassa seksuaalirikokset alle 13- vuotiaita lapsia kohtaan. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä useimmista teoista ei kuitenkaan ole säädetty rangaistavaksi tällaisia tahallisuutta alempia vastineita, jolloin tahallisuuden alaraja on myös rikosoikeudellisen vastuun alaraja ja sen merkitys korostuu. Tarkastelemissani oikeusjärjestelmissä tahallisuuden alarajalla on omat painopisteensä tietoisuuden ja tahtomisen osalta. Erityisesti Saksassa on esitetty alarajasta erilaisia teorioita, joista nykyään vallassa on korkeimman tuomioistuimen BGH:n käyttämä malli, jossa lähes mikä tahansa todennäköisyys riittää, jos tekijä on hyväksynyt siihen liittyvän seurauksen. Henkirikoksissa alaraja on kuitenkin korkeammalla. Alankomaissa on painotettu tilastollisia todennäköisyyksiä ja asetettu esimerkiksi HIV-tapauksista annettaville tuomioille korkeampi kynnys kuin Saksassa, mutta vaadittu todennäköisyys on kuitenkin alempi kuin Suomessa. Englannissa on annettu moraalisille ja muille lain ulkopuolisille sosiaalisille ulottuvuuksille selkeästi enemmän painoarvoa kuin muissa tarkastelemissani maissa. Englannissa ja Yhdysvalloissa käytetty recklessness-käsite myös vastaa vain osittain muiden tarkastelemieni maiden dolus eventualis -tahallisuuden tasoa. Ruotsi on siirtynyt 2000-luvulla käyttämään tekijän välinpitämättömyyteen perustuvaa tahallisuutta, josta Suomessakin on ollut keskustelua. Suomen korkein oikeus on kuitenkin pitäytynyt ratkaisuissaan siinä, että tekijän tulee olla mieltänyt sekä seuraus että olosuhteet varsin todennäköisiksi.
  • Vuorenkoski, Vesa (2015)
    Suomen verojärjestelmässä liiketoimen hinnoittelua voidaan oikaista verotusmenettelylain siirtohinnoitteluoikaisua koskevan VML 31.1 §:n mukaisesti siten, että liiketoimet täyttäisivät markkinaehtoperiaatteen edellytykset. Suomalaisessa oikeuskäytännössä on viime vuosina noussut esiin monia kansainväliseen siirtohinnoitteluun liittyviä tapauksia, jotka ovat koskeneet mm. siirtohinnoitteluohjeiden oikeudellista asemaa suhteessa Suomen kansalliseen lainsäädäntöön. Oikeuskäytännössä noudatetun tulkintakäytännön johdosta valtiovarainministeriö (VM) on tehnyt ehdotuksen VML 31.1 §:n muuttamiseksi siten, että säännökseen lisättäisiin eräänlainen oikeudellisen muodon ja asian luonteen ja tarkoituksen ristiriitaa koskeva säännös. Tutkielmassa selvitetään, miten siirtohinnoitteluohjeita voidaan käyttää VML 28 ja VML 31.1 §:n tulkinnassa kansainvälisissä tilanteissa, miten muissa valtioissa on vastaava relaatio säännelty, ja miten siirtohinnoitteluohjeita tulisi jatkossa käsitellä Suomen vero-oikeudessa. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattista menetelmää kansallisen oikeusjärjestyksen analysointiin ja systematisointiin. Tutkielmassa verrataan Suomen oikeusjärjestyksen ratkaisuja Ruotsin ja Saksan vastaaviin ratkaisuihin. Tulonoikaisuartiklaa voi käyttää VML 31.1 §:n tulkinnassa vain sen soveltamisalalla ja silloinkin sillä on vain sen soveltamista rajoittava vaikutus. Siirtohinnoitteluohjeiden mukaisia markkinaehtoisuuden arviointimenetelmiä on pidettävä VML 31.1 §:n siirtohinnoitteluoikaisun kuvaaman markkinaehtoperiaatteen arviointimenetelmien sallittuna, mutta dynaamisena, tulkintalähteenä. Siirtohinnoitteluohjeet eivät ole oikeudellisesti sitova oikeuslähde myöskään vertailuvaltioiden kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Siirtohinnoitteluohjeilla on merkitystä lähinnä siirtohinnoittelumenetelmien valinnassa. Siirtohinnoitteluohjeiden soveltamiseen veronkiertosäännöksen yhteydessä liittyy epävarmuutta, joka liittyy verosopimuksen rajoittavaan vaikutukseen. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että sovellettaessa veronkiertosäännöstä yhdessä siirtohinnoitteluoikaisun kanssa on rajoituttava verosopimuksen ja siirtohinnoitteluohjeiden asettamiin soveltamisrajoihin. Ratkaistaessa sitä mikä on Suomen vero-oikeudelliselle järjestelmälle ominainen lainsäätämisen tapa, jolla siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön pitäisi järjestää on otettava huomioon seuraavat seikat: Säännöksiltä on edellytettä-vä neutraalisuutta, kilpailukykyistä tasoa ja ennustettavuutta. Säännökset on sisällytettävä lainsäädäntöön noudattaen nykyistä lainsäädäntösystematiikkaa. Legaliteettiperiaatteen vaatimuksia on noudatettava. Sääntelystandardien kannalta säännöksistä ei tule tehdä ylikattavia, liian joustavia tai epäneutraaleja. Säännökset on laadittava siten, että huomioidaan oikeusturvanäkökohdat. Esitetty säännösehdotus ei täytä edellä mainittuja kriteerejä sille, miten siirtohinnoitteluohjeiden suhde lainsäädäntöön tulisi jatkossa järjestää. Siirtohinnoitteluohjeiden suhdetta lainsäädäntöön tuleekin lähestyä toisella tavalla, ottaen lähtökohdaksi koetut yhteiskunnalliset veropoliittiset ongelmat ja pyrkien ratkaisemaan ongelmat lainsäädännön avulla säätämällä erityisiä veropaon estäviä veronkiertosäännöksiä, joilla on täsmälliset soveltamisedellytykset.
  • Huttula, Samuli (2015)
    Lainsäädäntötoimenpiteet sosiaalisten perusoikeuksien kuten lakko-oikeuden ja järjestäytymisoikeuden osalta eivät lähtökohtaisesti kuulu EU:n toimivaltaan. Siitä huolimatta Euroopan unionin tuomioistuimen viimeaikaiset ratkaisut asioissa Viking, Laval ja Rüffert ovat luoneet oman haasteensa sosiaalisten perusoikeuksien ja markkinavapauksien tasapainottamiselle. Näissä tapauksissa EUT tulkitsi sosiaalisten perusoikeuksien rajoittavan perusvapauksia, jota ei voitu pitää EU-oikeuden kannalta hyväksyttävänä vaikka esimerkiksi lakko-oikeudesta säätäminen kuuluu jäsenvaltioiden yksinomaiseen toimivaltaan. Tutkielma pyrkii vastaamaan siihen, kuinka lakko-oikeus osana järjestäytymisoikeutta tulisi ymmärtää ja määritellä oikeudellisena käsitteenä Eurooppalaisessa kontekstissa. Tarkoituksena on käsitteellistää lakko-oikeuteen liittyvää problematiikkaa sekä kansallisesta että EU-tason näkökulmasta ja peilata sitä EUT:n tulkintakäytäntöön ja jäsenvaltioiden kansainvälisiin velvoitteisiin. Arvion kohteena on myös se, kuinka EU-oikeuden lainvalintasäännöt vaikuttavat lakko-oikeuden harjoittamiseen unionin alueella. Tässä suhteessa perehdytään erityisesti Rooma II asetuksen 9 artiklaan. Tutkimuksen metodi on lainopillinen eli tutkimus tulkitsee ja systematisoi tietyn oikeudellisen käsitteen muodostamista. Tätä tavoitetta täydennetään hyödyntäen oikeusvertailevaa pohdintaa erityisesti jäsenvaltioiden työmarkkinajärjestelmien osalta. Lisäksi tutkimuksen viitekehyksessä pyritään tunnistamaan EU:lle ominaiseen hajautuneeseen kansainvälisyksityisoikeudelleen sääntelyyn liittyviä ongelmia metodologisesta näkökulmasta ja esittämään perustuslaillisen ulottuvuuden omaaville normikonflikteille ns. lävistävä (diagonal) käsitteellistämistapa. Keskeisimpänä tuloksena tutkielmassa esitetään jäsenvaltioiden suhtautumisen järjestäytymisvapauteen ja lakko-oikeuteen olevan hyvin monimuotoista. Lainvalintanormeilla voi olla rajoittavaa vaikutusta lakko-oikeuden harjoittamiseen rajat ylittävissä työtaistelutoimenpiteissä. EUT:n tulkintakäytännöllä on hyvin erilaisia vaikutuksia eri jäsenvaltioissa riippuen siitä, miten työmarkkinat on järjestetty. Kokoavasti voidaan kuitenkin todeta, että tietyissä maissa vaikutukset ovat hyvin perustavanlaatuisia ja usein ristiriidassa jäsenvaltioiden kansainvälisten velvoitteiden kanssa. Tähän liittyen huomioidaan myös se, että EUT ei ole luonteeltaan ylikansallinen perustuslakituomioistuin, minkä vuoksi viimeaikainen kehitys ja sen tarkoituksenmukaisuus voidaan kyseenalaistaa.
  • Paijo, Arja (2015)
    Euroopan väestö ikääntyy tulevina vuosikymmeninä huomattavasti. Joka viides EU-jäsenvaltiossa asuva on yli 65-vuotias vuonna 2020. Vuonna 2050 yli 80-vuotiaiden osuus EU-maiden väestöstä on jo liki 12 %. Samanaikaisesti henkilöiden liikkuvuus jäsenvaltioiden välillä kasvaa. Ikääntymisen myötä pitkäaikaishoitoetuuksia saavien määrä lisääntyy ja liikkuvuuden kasvun seurauksena etuuksien yhteensovittamistilanteet yleistyvät. Tässä tutkimuksessa luodaan kokonaiskuva pitkäaikaishoitoetuuksien koordinoinnista sekä siihen vaikuttavista osatekijöistä. Tutkimuksessa tarkastellaan pitkäaikaishoitoetuuksien koordinoinnissa sovellettavia asetuksen 883/2004 sairausetuusluvun säännöksiä eri henkilöryhmien osalta. Tutkimuksessa avataan myös pitkäaikaishoitoetuuksien koordinointiin liittyviä käsitteitä ja EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä muodostuneita vakiintuneita kriteerejä sosiaaliturvalle, sosiaalihuollolle sekä maksuihin perustumattomille erityisille rahaetuuksille. Tutkimus osoitti EU:n perussopimusten säännöksillä sekä EU:n sisämarkkinaperiaatteella ja henkilöiden vapaalla liikkuvuudella EU:n perusvapautena olevan suuri tulkintaa ohjaava merkitys EU-tuomioistuimen sosiaaliturvan koordinointia koskevassa oikeuskäytännössä. Tämä vaikutus näkyy myös EU-tuomioistuimen pitkäaikaishoitoa koskevissa ratkaisuissa. Tutkimuksessa peilattiin Suomen vammaisetuuksien ja omaishoidon tuen ominaispiirteitä EU-tuomioistuimen pitkäaikaishoitoa koskevaan oikeuskäytäntöön. Vertailu osoitti niissä olevan hyvin paljon samoja piirteitä kuin Saksan hoitovakuutuksessa ja Itävallan hoitoavustuksessa, jotka EU-tuomioistuin on tulkinnut pitkäaikaishoitoetuuksiksi. Vallitseva kanta kuitenkin on, että Suomen lainsäädäntöön ei sisälly pitkäaikaishoitoetuuksia eikä Suomi ole soveltanut asetuksen 883/2004 34 artiklaa pitkäaikaishoitoetuuksien yhteensovittamisesta. Suomen lainsäädäntöön sisältyy useita sellaisia etuuksia, joiden tarkoitus on pitkäaikaisen hoidon tarpeen kattaminen ja joiden osalta vastaavanlainen vertaileva tutkimus olisi paikallaan. Tutkimuksessa tarkasteltiin pitkäaikaishoitoetuuksien koordinointiin liittyviä haasteita ja avattiin esille nostettuja vaihtoehtoja pitkäaikaishoitoetuuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseksi. Komission oli määrä antaa ehdotuksensa pitkäaikaishoitoetuuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseksi keväällä 2014. Valmistelu on kuitenkin viivästynyt, joten komission ehdotusta ei voitu tarkastella tämän tutkimuksen puitteissa.
  • Landgren, Roni (2015)
    Hyödyntämiskiellon asettamisella tarkoitetaan laittomasti tai muutoin kielletyllä tavalla hankitun todistusaineiston käytön kieltämistä oikeudenkäynnissä ja sen poistamista oikeudenkäyntiaineistosta. Hyödyntämiskielto on aiheena ajankohtainen, sillä oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevaa 17 lukua ollaan parasta aikaa uudistamassa (HE 46/2014). Lakiin on tarkoitus ottaa ensimmäistä kertaa myös säännös todisteille asetettavasta hyödyntämiskiellosta. Tässä tutkimuksessa tullaan selvittämään lähtökohtaisen laajasti, miten hyödyntämiskielto on esiintynyt suomalaisessa oikeudenkäytössä sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä. Tarkoituksena on luoda selvät raamit sille, miten hyödyntämiskieltoa on käytetty ja sovellettu ilman lain tukea. Tutkimuksen päätavoitteena on edelliseen perustuen vastata kysymykseen siitä, tuleeko uusi OK 17 luku muuttamaan oikeustilaa Suomessa millään ratkaisevalla tavalla, vai onko kyseessä ainoastaan vanhan, jo voimassaolevan käytännön lakiin siirtäminen. Tutkimuksessa tehdään myös ekskursio Iso-Britannian sekä Yhdysvaltojen hyödyntämiskieltoajatteluun ja pyritään tarkastelemaan sitä, läheneekö suomalainen todistusoikeus liiallisesti ko. valtioille ominaista järjestelmää. Hyödyntämiskielto on jo pitkään ollut osa suomalaista oikeusjärjestystä, mutta se on perustunut ainoastaan oikeuskäytännössä ja –kirjallisuudessa luoduille säännöille. Lain tasoisen säätelyn puute on vaivannut hyödyntämiskieltojen soveltamisen selkeyttä ja yhtenäisyyttä. Hyödyntämiskieltoja on historiallisesti Suomessa asetettu varsin vähän ja suhtautuminen niihin on ollut pääosin kielteistä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin käytännössään luonut lukuisia hyödyntämiskieltoa koskevia sääntöjä ja näiden perusteella voidaan päätellä, etteivät oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset voi täyttyä ainakaan sellaisissa tuomioissa, jotka perustuvat kokonaan tai pääasiallisesti laittomasti hankitulle näytölle. Myös mm. itsekriminointisuojaa ja yksityiselämän suojaa rikkoen hankitulle todistusaineistolle mahdollisesti asetettava hyödyntämiskielto on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja kotimaistenkin tuomioistuinten käsittelyssä enenevissä määrin lähivuosina. Tämä on johtanut hyödyntämiskieltokeskustelun laajenemiseen Suomessa ja vaatimuksiin lain tasoisesta säätelystä. Tutkimuksessa todetaan, että voimassa oleva käsitys hyödyntämiskiellosta, joka perustuu oikeuskirjallisuuteen sekä kotimaiseen ja erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen luomaan käytäntöön, vastaa hyvin pitkälti uuden OK 17:25:n säännöksiä hyödyntämiskiellosta. Kaikki tutkittu siis viittaa vahvasti siihen, että HE 46/2014 esitetyt muutokset koskien hyödyntämiskieltoa eivät johda suuriin muutoksiin kotimaisessa oikeustilassa. Mitään viitteitä tutkimuksessa ei löydetä myöskään siitä, että uuden OK 17 luvun säännökset veisivät suomalaista oikeudenkäyttöä liiaksi ”amerikkalaistyyliseen” suuntaan. Suomen ja Common law –traditioon perustuvien oikeuskulttuurien erot ovat suuria, eikä Suomessa ole tarvetta samankaltaiselle restriktiiviselle todistusoikeudelle, eikä uusi OK 17:25 tätä todennäköisesti edes mahdollistaisi.
  • Laakso, Mikko (2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan lainopillisesti ja oikeusvertaillen valmismatkajärjestäjän asiakkaiden Suomessa nauttimaa suojaa matkanjärjestäjän maksukyvyttömyystilanteessa. EU-direktiivi 90/314/ETY, jonka maksukyvyttömyyssuojaa koskeva 7 artikla on pantu Suomessa täytäntöön lailla valmismatkaliikkeistä, velvoittaa jäsenvaltioita varmistamaan, että direktiivissä tarkoitettuja matkapaketteja myyvät tai välittävät elinkeinonharjoittajat turvaavat asiakkaidensa suorittamat ennakkomaksut asettamalla vakuuden maksujen palauttamiseksi maksukyvyttömyystilanteessa. Suomessa matkanjärjestäjien toimintaa valvoo ja vakuuksia hallinnoi Kilpailu- ja kuluttajavirasto, joka vastaa maksujen palauttamisesta kuluttajille sekä tarpeen vaatiessa matkustajien kotiuttamisesta matkanjärjestäjän ajautuessa konkurssiin kesken matkan. Vakuusjärjestelmän rinnalla kuluttajia suojataan KSL 7:39 §:n luotonantajavastuusäännöksellä, joka antaa kuluttajalle oikeuden esittää vaatimuksia luottokortin myöntänyttä yhtiötä kohtaan, mikäli matkanjärjestäjän suoritus ei toteudu. Kansallinen vakuusjärjestelmä on pääasiassa toiminut ongelmitta ja konkurssiin tai yrityssaneeraukseen ajautuneiden matkanjärjestäjien asiakkaat ovat saaneet korvauksen täysimääräisenä. Tutkielma keskittyy tarkastelemaan erityisesti kahta tapausta, joissa vakuus ei riittänyt matkustajien ennakkomaksujen täysimääräiseen palauttamiseen: Töölön Matkatoimisto Oy:n konkurssia 2005 sekä Oy Air Finlandin konkurssia 2012. Ensin mainitussa tapauksessa asiakkaat saivat lopulta täysimääräisen korvauksen kesän 2013 aikana, 8 vuotta konkurssin jälkeen. Air Finlandin kohdalla 69,5 %:n jako-osuuksien maksatus saatiin aloitettua keväällä 2015 hallinto-oikeusprosessien päätyttyä. Molemmissa tapauksissa osa matkustajista sai täyden korvauksen heti konkurssin jälkeen joko omalta luottokorttiyhtiöltään tai Töölön tapauksessa matkanjärjestäjän factoring-rahoittajana toimineelta Nordea Rahoitus Suomi Oy:ltä. Tutkielman tavoitteena on selvittää ensinnäkin se, onko direktiivin implementointi onnistunut ja kansallinen sääntely tarkoituksenmukaista, kun kuluttajien jääminen vaille täyttä korvausta on osoittautunut käytännössä mahdolliseksi. Koska direktiivi on luonteeltaan ns. minimidirektiivi ja mahdollistaa kuluttajien suojaamisen laajemmin kuin direktiivissä edellytetään, perehdytään tutkielmassa valikoituihin Euroopan unionin tuomioistuimen antamiin ennakkoratkaisuihin direktiivin tulkinnasta. Toiseksi tutkielmassa vertaillaan neljän Pohjoismaan lainsäädännöllisiä ratkaisuja, joilla vaatimus maksukyvyttömyyssuojasta on kansallisesti toteutettu. Tarkoituksena on selvittää minkälaisia eroja ja yhtäläisyyksiä maiden välillä on ja kuinka eri tavoin direktiivin edellyttämä maksukyvyttömyyssuoja on mahdollista toteuttaa. Lopuksi perehdytään valmisteltavana olevaan matkapakettidirektiivin uudistukseen ja siihen, kuinka uusi direktiivi todennäköisesti vaikuttaisi Suomen kansalliseen sääntelyyn.
  • Hellstén, Linda (2015)
    The EU securities market regulation is under a reform. The new Market Abuse Regulation (the MAR) was passed in summer 2014 and it will come into force and replace the current Market Abuse Directive (the MAD) in July 2016. The MAR has been enacted as a regulation and it thus has a direct effect, i.e. it will be directly applicable in all Member States. The MAR will tighten the ongoing disclosure regulation, which means in practice that issuers are required to disclose more information than ever before. Most importantly, the MAR extends the obligation to disclose also to uncertain information relating to future events. Consequently, such a far-reaching disclosure obligation requires correction not to jeopardise issuer interests. Correction is provided by the delayed disclosure provision, the interpretation of which will be the hot question of the EU disclosure regulation in the near future. The delayed disclosure mechanism will serve as a safe harbour to issuers. However, entry to the safe harbour is strictly regulated by three criteria (i.e. legitimate interests of the issuer, misleading the public and confidentiality of the information) which need to be met in order to grant the access to the harbour. The interpretation of the criteria is a dilemma and a solution to it needs to be found to strike an optimal balance between disclosure and delayed disclosure. In other words, there is a conflict of transparency, favoured by investors, and confidentiality, favoured by issuers, and a balance between these conflicting interests is needed. Finding the optimal balance is not only in the interest of issuers and investors but also of the market in general, as disclosure is a key to efficient and well-functioning securities markets. The answer to the dilemma lies in how broadly or narrowly the criteria for delayed disclosure are interpreted, and this thesis thus focuses on searching for the optimal balance by means of interpretation. The thesis concentrates on the following research problems: 1) what is the current status of the disclosure regulation across Europe, 2) on what grounds may an issuer delay the disclosure of inside information, and 3) how should the disclosure and delayed disclosure be balanced i.e. what should the balance be between transparency and confidentiality? Discussing the first question lays the foundation for the thesis. The implementation of MAD in chosen Member States, i.e. Germany, France, the UK, Italy, Finland, Sweden and Denmark, will be discussed in order to map the current status of the disclosure regulation and the challenges that will be faced in the era of the MAR. Discussing the second question includes a thorough analysis of the criteria for delayed disclosure, the interpretation of which is the key to finding the optimal balance for transparency and confidentiality. Again, the practices adopted across Member States will be analysed in order to get an overall picture of the functioning of the delayed disclosure mechanism. Finally, the third question leads to the core of the thesis and to the proposed solution on how the conflict of transparency and confidentiality should be solved and how the disclosure and delayed disclosure should be balanced. The thesis contributes mainly to the EU securities market law, but interfaces to other fields of law, company and criminal law in particular, have also been taken into account. A pluralistic method has been adopted in the thesis and it contains elements from legal dogmatics, law and economics as well as from comparative law. Legal dogmatics is the core, whereas law and economics and comparative law bring perspective to the thesis and diversify the analysis. Further, a market-based interpretation method has been applied, which combines the teleological interpretation method typical for EU law and economic argumentation needed in securities market law. Using the market-based method in interpreting the disclosure regulation is crucial in order to take into consideration the market environment and the purpose of the regulation and to find an optimal balance for disclosure and delayed disclosure.
  • Kalliokoski, Juho (2015)
    Kun kunta asemakaavoittaa yksityisessä omistuksessa olevaa maata, kaavan toteuttaminen kuuluu kunnan vastuulle, mutta kaavan aiheuttama kiinteistön arvonnousu hyödyttää maanomistajaa. Kustannusten tasaamiseksi maankäyttö- ja rakennuslain (5.2.1999/132) 12 a luvussa, nimeltä Kunnalle yhdyskuntarakentamisesta aiheutuvien kustannusten korvaaminen, säädetään asemakaavoitettavan alueen maanomistajan velvollisuudesta osallistua yhdyskuntarakentamisen kustannuksiin, kun kaavasta aiheutuu hänelle merkittävää hyötyä. Tämän maanomistajan velvollisuuden toteuttamiseksi luvussa osoitetaan kaksi keinoa, kunnan ja maanomistajan välillä solmittava maankäyttösopimus ja maanomistajalle määrättävä kehittämiskorvaus. Luvussa säädetään, että velvollisuutensa täyttämisessä maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun säännösten tulkinnassa on kiistanalaisia ja epäselviä kysymyksiä, jotka tutkimukseni pyrkii ratkaisemaan lainopillista metodia käyttäen. Keskeinen tulkintaongelma koskee ristiriitaa, joka aiheutuu siitä, että maanomistajia on kohdeltava yhdenvertaisesti, mutta kuitenkin luvussa säädetään myös, että maankäyttösopimuksilla voidaan tämän luvun kehittämiskorvausta koskevien säännösten rajoittamatta laajemminkin sopia osapuolten välisistä oikeuksista ja velvoitteista. Lähestyn lakia neljän tutkimuskysymyksen avulla, jotka koskevat lain maankäyttösopimuksen sisällölle asettamia rajoitteita, maankäyttösopimuksen sitovuuden rajoituksille annettavaa merkitystä, kunnan oikeutta edellyttää maankäyttösopimusta kaavoituksen ehtona sekä maankäyttösopimuksen ja kehittämiskorvauksen suhdetta. Tulkinnan aputyökaluina käytän maankäyttö- ja rakennuslain ulkopuolelta hallintolaissa (6.6.2003/434) säädeltyä hallinnon tarkoitussidonnaisuuden periaatetta sekä perustuslaissa (11.6.1999/731) turvattuja ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä ja jokaisen mahdollisuutta vaikuttaa elinympäristöään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimukseni keskeinen johtopäätös on, että ristiriitaa maanomistajien yhdenvertaisuuden ja laajemmin sopimisen välillä ei voida tyydyttävästi ratkaista tulkinnalla. Hierarkkisesti alemman asteisena laajemmin sopimista tulee tulkita supistavasti, mutta ristiriitaa ei voida kokonaan poistaa. Kaikki laajemmin sopimiselle annettava merkitys on poikkeamista maanomistajien yhdenvertaisuudesta. Tämän poikkeuksen hyväksyttävyyttä perustuslain kannalta perustuslakivaliokunta ei lakia säädettäessä tarkastellut. Johtopäätöksissä siirryn lainopista oikeuspolitiikkaan ja hahmottelen joitain ratkaisuja de lege ferenda, joilla 12 a luvun ongelmat voitaisiin korjata. Johtopäätösteni lopuksi pyrin osallistumaan lainopin metodia koskevaan keskusteluun. Maankäyttö- ja rakennuslain 12 a luvun tulkinta tuo hyvin ilmi lainopin metodologisen kehittymättömyyden aiheuttamat ongelmat. Perinteinen subjektiivinen tulkinta johtaa umpikujaan lainsäätäjän säädettyä tarkoituksellisesti ristiriitaisen lain. Vallitsevasta metodista ei ole uskallettu irrottautua, joten yritys löytää laille johdonmukainen sisältö lainsäätäjän tahdosta on tuottanut oikeuskirjallisuudessa varsin väkinäisiä tulkintoja. Tällaisessa tilanteessa lainsäätäjän tahtoon perustuva tulkintamenetelmä on mielestäni hylättävä ja sääntelylle on etsittävä johdonmukaista tulkintaa objektiiviseen teleologiaan ja oikeusjärjestyksen systematiikkaan perustuvin menetelmin
  • Ekström, Monika (2015)
    Plea bargaining eli syyteneuvottelu on syyttäjän ja syytetyn välillä käytävä neuvottelu sopimuksesta syytteen sisällöstä ja seuraamuksista. Syytetylle luvataan myönnytyksiä tekonsa seuraamuksiin sen myötä, että hän tunnustaa teon tai muulla tavoin edesauttaa rikoksen selvittämistä. Samalla hän myös luopuu oikeudestaan täysimittaiseen tuomioistuinkäsittelyyn, missä syyttäjän tulee näyttää syyte toteen, ja jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeet ovat turvattuina. Oikeuslaitosten kasvava resurssipula ja rikostapausten monimutkaistuminen sekä kansainvälistyminen aiheuttavat muutospaineita, joihin on löydettävä kestäviä ratkaisuja. Oikeudenkäyntimme, etenkin rikosoikeudellisissa tapauksissa, ovat venyneet kohtuuttoman pitkiksi, minkä johdosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on asettanut Suomelle langettavia tuomioita ja korvausvaatimuksia Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisten sopimusrikkomusten johdosta. Suomen rikosprosessioikeuteen lisättiin 1.1.2015 säännökset syyteneuvottelun käyttöönottamisesta, minkä myötä epäilty ja syyttäjä voivat tehdä epäillyn tunnustamisen perusteella tuomioesityksen lainvastaisesta teosta ja sen seuraamuksista. Tuomioesitys vahvistetaan vastaajan ja asianosaisten suostumuksesta perinteistä rikosoikeudenkäyntiä suppeammassa tunnustamisoikeudenkäynnissä epäillyn tunnustamisen perusteella ilman, että asiassa tarvitsee esittää muuta näyttöä tai todistelua. Olen tutkielmassani selvittänyt, miten syyteneuvottelu ja tunnustamisoikeudenkäynti soveltuvat Suomen rikosprosessiin sekä mitä Suomen oikeusjärjestyksen arvoja ja perus periaatteita vastaan menetelmä sotii. Selvitän, miten vallanjakomuutokset syyttäjien ja tuomareiden välillä, syyttäjän vahvistuva rooli ja plea bargain-menetelmän omaksuminen vaikuttaa Suomen rikosprosessiin ja rikosprosessin asianosaisten oikeusturvaan. Menettelyn avoimuus, yhdenvertaisuus ja ennustettavuus sekä prosessin oikeudenmukaisuus asianosaisiin ja kansalaisiin nähden, on äärimmäisen tärkeätä demokraattisessa oikeusvaltiossa. Päätös syyteneuvottelumenetelmän käyttöönotosta ei ole tehty hätiköidysti ja lakimuutokset on käsitelty huolellisesti. Uusi menetelmä perustuu asianosaisen suostumukseen ja lisätään rikosprosessioikeuteemme vaihtoehtona perinteiselle menettelylle silloin, kun se kokonaisuutena arvostellen voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Suomen lakimuutoksissa on hyvin otettu huomioon keskustelussa esiin nousseet ongelmakohdat ja riskitekijät. Menettely on tiukasti säännelty ja päätösvalta on selkeällä tavalla jaettu syyttäjälaitosten ja tuomioistuinten välille. Näyttövaatimus on myös asetettu suhteellisen korkealle. Olen tutkielmassani huomioinut niitä ongelmakohtia ja riskejä mitä on nostettu esiin keskusteluissa menetelmän käyttöönottaessa ja analysoinut, miten ongelmia on pyritty välttämään Suomen syyteneuvottelussa. Suhtaudun syyteneuvotteluun myönteisesti ja toivon, että voimme kehityksen myötä saavuttaa suuria kustannus- ja tehokkuussäästöjä sekä ylläpitää kansainvälisesti kunnioitettavana pidettävää rikosprosessijärjestelmää.
  • Kuusi, Olli (Helsingin yliopisto, 2014)
    Pro gradu -tutkielma käsittelee suomalaisyhtiön oikeudellista suojaa Venäjälle tehtyihin suoriin investointeihin (FDI) eli sijoittajasuojaa kansainvälisen oikeuden, Suomen ja Venäjän välisen valtiosopimuksen ja Venäjän kansallisen lainsäädännön näkökulmasta. Tutkielma liikkuu kansainvälisen politiikan ja kansainvälisen oikeuden rajapinnoilla. Tutkielmassa pyritään myös luomaan kuva siitä, mitä on ulkomainen investointioikeus kansainvälisen talousoikeuden kontekstissa. Kylmän sodan loputtua sen sijaan, että valtiot pelkäisivät aseellista konfliktia, on ainakin rauhan aikana valtion taloudellisen suorituskyvyn heikkeneminen paljon pelottavampaa. Ulkomaisilla investoinneilla on rooli valtioiden taloudellisen suorituskyvyn tehostajana. Tutkimuskysymyksenä on, mikä on suomalaisinvestoinnin oikeudellisen suojan taso Venäjällä. Kysymykseen vastaamiseksi asetetaan kolme alakysymystä, joita ovat 1) minkälaisia ovat suomalaissijoittajan kohtaamat Venäjän maariskit, 2) minkälaisia oikeudellisia mekanismeja riskien ehkäisemiseksi on olemassa ja 3) ovatko mekanismit käytännössä hyödyntämiskelpoisia. Kysymyksiin vastaamiseksi on hyväksikäytetty engannin-, venäjän-, suomen- ja ruotsinkielisiä lähteitä sekä viittä haastattelua. Tutkielman edetessä muodostuu kuva työn aihepiiriä koskevasta, Venäjän normatiivisen oikeuden yläpuolella vallitsevasta ulkomaisesta investointipolitiikasta Neuvostoliiton hajoamisesta nykyaikaan.
  • Kyyrönen, Vesa (2015)
    The present thesis explores questions related to the state responsibility for autonomous systems. The aim of this thesis is to conceptualise and elaborate on the main state responsibility issues related to the autonomous systems. The analysis consists making a definition of autonomous systems, descriptive examination of the state responsibility doctrine in the present context and an attempt to concretise the phenomenon in the scenario analysis. For the purpose of the thesis, autonomous systems represent technical systems that have somewhat extensive independent decision-making capabilities. There are different categories of these systems and so called off-the-loop systems are the purest example of them. In addition to independence in decision-making processes, the capability to learn and to adapt in some extent in unpredictable circumstances is also typical for autonomous systems. All these features are assumed to be constructed by humans and thus at the meta level they cannot be fully separated from human influence. It is also relevant to understand that autonomous systems contain a group of technological apparatuses which through inter-communication form a coherent system. The defining and important matter from the legal perspective is the nexus between these systems that are gaining autonomy and the responsibility for those actions. It is the view taken in the thesis that contemporary state responsibility system is best described in the International Law Commission’s draft articles on the Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts. Following this premise, the research is concentrated on the topics arising from these articles. The main areas of the analysis are general applicability, attribution, state agent, circumstances precluding wrongfulness and ultra vires. Moreover, the framework included rundown of the due diligence and liability aspects of autonomous systems. Pursuant the thesis, it can be concluded that state responsibility includes an international wrongful act and attribution of that act to a state. In the autonomous systems context there is a huge number of primary norms and any breach or omission will lead to an international wrongful act. Attribution to a state is always based on a human or a group of humans. The autonomous systems cannot create the legal link of attribution as such. The circumstances to preclude wrongfulness can be applied to the autonomous systems as well. Additionally, actions committed by autonomous systems that include components from several states can lead to shared responsibility. It is also by definition that autonomous systems cannot act ultra vires in legal sense. Furthermore, in cases when the action of a state is not against an international norm but still causes damage, the liability regime might be applicable – also in the context of autonomous systems. The real life analysis of autonomous systems is always context specific and the chapter on scenario analysis will provide some examples of the state responsibility questions of the different stages (namely manufacturing, testing and using) of autonomous systems. The scenario analysis is an attempt to concretize an otherwise rather problematic phenomenon. To summarize, the present thesis gives an overview of the relevant state responsibility questions of autonomous systems.
  • Vuorinen, Miikka (2014)
    Tekijänoikeuden luovutussopimuksiin, kirjakustannussopimukset mukaan lukien, on perinteisesti sovellettu tekijänoikeuslain nykyisen 29 §:n viittaussäännöksen kautta varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (oikeustoimilaki) 36 §:n yleistä kohtuuttomien sopimusten sovittelusäännöstä. Luovien alojen tekijäjärjestöjen näkemyksen mukaan tekijänoikeuslain nykyinen 29 § ei kuitenkaan ole ollut riittävä tekijöiden oikeuksien tarpeelliseen turvaamiseen, ja alojen järjestöjen aloitteesta tekijänoikeuslakiin on ruvettu ajamaan muutosta. Tekijänoikeuslain 29 §:ään on päädytty säätämään oma tekijänoikeussopimusten sovittelusäännös, jonka on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2015. Pyrin tutkielmassani selvittämään, mitä vaikutuksia uudella tekijänoikeuslain sovittelupykälällä mahdollisesti olisi kirjallisuudenalan sopimuskäytäntöihin ja -tilanteisiin. Olen suorittanut arvioinnin vertaamalla voimassaolevan oikeustoimilain 36 §:n kohtuuden arvioimiskriteereitä uuden tekijänoikeuslain 29 §:n mukaisiin kriteereihin. Tämän tueksi olen arvioinut olemassa olevaa tekijänoikeussopimuksien kohtuullisuuteen liittyvää oikeuskäytäntöä sekä kirjakustannusalan sopimuskäytäntöä. Olen haastatellut tutkielmaani varten kirjailijaliittojen ja kustannusyhtiöiden edustajia. Kirjailijat ja heitä edustavat liitot ovat puoltaneet lakimuutosta. Suurimpana ongelmana alalla on pidetty sitä, että kirjailijoiden neuvotteluvoima suhteessa kustannusyhtiöihin on epätasapainoinen. Epäsuhdan on katsottu johtaneen jossain määrin ongelmallisiin ehtoihin kirjojen kustannussopimuksissa. Oikeuskäytäntöä kirjakustannussopimuksiin liittyen ei oikeustoimilain 36 §:n perusteella ole muodostunut. Uusi tekijänoikeuslain 29 § vastaa suurelta osin oikeustoimilain 36 §:ää. Kohtuuttomuuden arviointikriteerien lisääminen erityisesti tekijänoikeussopimuksia ajatellen on suurin muutos edelliseen verrattuna. Kirjailijoiden kannalta suurimmaksi ongelmaksi oikeudenkäyntien osalta on kuitenkin nähty niistä koituva suuri maine- ja kuluriski, eikä uusi 29 § tuo muutosta oikeustilaan tämän osalta. Tämän vuoksi uusi tekijänoikeuslain 29 § ei luultavasti lisääkään oikeudenkäyntejä kirjakustannusalalla. Toisaalta mikäli kirjallisuusalan sopimuskulttuuri muuttuu kirjailijoiden kannalta vielä tukalammaksi on mahdollista, että sopimuksia riitauttamalla pyritään selkeyttämään oikeustilaa. Lain tavoitteeksi on asetettu ennallistava sopimuksia kohtuullistava vaikutus. Selvitykseni antaa viitteitä siitä, että ongelmat osapuolten välillä ovat sen verran lieviä, että niistä voitaisiin menestyksellisesti neuvotella yhdessä. Mikäli näin toimitaan, lain ennallistava vaikutus voi olla mahdollinen. Yhteisistä puitesopimuksista sopiminen olisi mielestäni järkevää, koska se loisi alan sopimuskäytäntöön ennakoitavuutta ja varmuutta.
  • Taivainen, Niko (2014)
    Lakiosa suojaa rintaperillistä perittävän testamenttia ja perittävän tekemiä lahjoituksia vastaan. Mikäli perittävä on antanut omaisuudestaan ennakkoperinnön, testamenttiin rinnastuvan lahjan tai suosiolahjan (PK 7:3.3) taikka maksanut ylisuuria henkivakuutusmaksuja (PK 7:4), tulee nämä disponoinnit ottaa huomioon laskennallisina lisäyksinä rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Lakiosan täydennys on rintaperillisen keino saada lakiosansa täysimääräisesti lahjansaajalta, jos kuolinpesässä ei ole riittävästi varoja lakiosan toteuttamiseen. Lakiosan täydennys aktualisoituu, jos täydennysvastuun edellytykset täyttyvät. Täydennystä on vaadittava määräajassa tuomioistuimessa nostettavalla kanteella. Lakiosan täydennys on erotettava perinnönjaossa tapahtuvasta menettelystä. Kyse on nimenomaan tuomioistuimessa ratkaistavasta asiasta. Pesänjakajalla ei ole kompetenssia velvoittaa lahjansaajaa suorittamaan täydennystä. Täydennysprosessia käsittelevän tuomioistuimen ratkaisulla voi kuitenkin olla olennainen yhteys perinnönjakoon. Tuomioistuimen on harkittava, miten se antaa lakiosan täydennystä koskevan ratkaisunsa. Lakiosan täydennys prosessina saattaa esiintyä muiden prosessien kanssa limittäin. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan esimerkiksi kysymyksiä siitä, mikä ja kenen oikeus on prioriteettiasemassa. Oikeuksien kollisio voi myös hankaloittaa lahjansaajan ja rintaperillisen välisen täydennysvastuun määrittämistä. Niin ikään täydennyskanteen nostamiselle asetettu määräaika voi aiheuttaa haasteita ja ongelmia. Kanteen yksilöinti saattaa olla hankalaa. Lisäksi kantajan on huomioitava muun muassa kanteenmuutoskielto. Lakiosajärjestelmän tarpeesta ja oikeutuksesta muuttuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa on käyty kiivastakin keskustelua. Lakiosajärjestelmän poistaminen ei näyttäisi olevan ajankohtaista. Sen sijaan lakiosaoikeuden maltillinen rajoittaminen saattaisi olla tarpeellista. Lakiosaoikeuden rajoittamiseen on kuitenkin suhtauduttu varsin kriittisesti. Lakiosajärjestelmän ydinperiaatteiden kokonaisvaltaiselle päivittämiselle ei näytä löytyvän halua ja edellytyksiä. Lakiosan täydennyksen tulevaisuus on voimakkaassa kohtalonyhteydessä koko lakiosasäännöstön tulevaisuudesta käytävään keskusteluun. Muutokset lakiosasäännöstössä heijastuvat tavalla tai toisella myös lakiosan täydennykseen. Toisaalta lakiosan täydennys olisi mahdollista poistaa lakiosasäännöstömme keinovalikoimasta jopa kokonaan, jos siihen olisi riittävää poliittista valmiutta. Tämä ei olisi välttämättä kovinkaan järkevää. Lakiosasäännöstö tarvitsee tuekseen myös erityisen kannemuodon, jonka avulla voidaan puuttua jo täytettyihin lahjoituksiin. Laskennallisten lisäysten huomioimisella rintaperillisen lakiosaa laskettaessa ei olisi mitään konkreettista sisältöä, jos säännöstä voitaisiin kiertää luovuttamalla niin paljon omaisuutta pois, että olisi selvää etteivät pesän varat tule riittämään lakiosien maksamiseen.
  • Airaksinen, Henna (2014)
    Suomessa näytön arviointi perustuu tuomarin vapaaseen harkintaan. Tämä pätee myös yksittäisen todistajanlausunnon luotettavuuden arviointiin. Vaikka arviointi on vapaata, sen tulisi silti olla perusteltua ja kontrolloitavaa. Tällä hetkellä todistajanlausunnon luotettavuuden arviointiin ei kuitenkaan ole tuomioistuimissa kehitetty selkeää, yhdenmukaista ja kontrolloitua käytäntöä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka todistajanlausunnon luotettavuutta voitaisiin perustellusti arvioida tuomioistuimessa. Luotettavuuden arviointi on yksi tuomarin keskeisimpiä tehtäviä, sillä arvioinnilla on usein huomattava merkitys jopa koko tapauksen ratkaisun kannalta. Samalla tehtävä on myös yksi haastavimmista – tuomarin tulisi kyetä arvioimaan ja tunnistamaan erilaisia todistajasta itsestään sekä ulkopuolisista seikoista johtuvia tekijöitä, jotka ovat voineet vaikuttaa todistajanlausuntoon. Näiden kysymysten ratkaisemiseksi edellytetään perehtymistä erityisesti todistajanpsykologian perusoppeihin. Tutkimuksessa on pyritty vastaamaan oikeudelliseen kysymykseen hakemalla tietoa toisesta tieteenalasta. Työssä verrataan todistajanpsykologisia tutkimuksia ja oppeja vallitsevaan tuomioistuinkäytäntöömme ja luotettavuuden arviointiprosessiin. Tutkimusten perusteella huomataan, että todistajanlausunnon luotettavuuden arvioinnissa keskitytään toisinaan epäoleellisiin seikkoihin ja jätetään huomioimatta keskeisiä virhelähteitä, joiden johdosta kertomus ei täysin vastaa todellisuutta. Toisaalta tutkimuksessa kuvataan erilaisia arviointimenetelmiä, joiden avulla todistajanlausunnon luotettavuutta kyettäisiin tosiasiassa arvioimaan huomattavasti varmemmin. Erityisen merkittäväksi huomataan vertailu muuhun aineistoon ja asiasta tiedettyihin faktoihin, sillä ne voivat paljastaa sellaisiakin virhelähteitä, jotka ovat vaikuttaneet todistajanlausuntoon täysin tiedostamattomalla tavalla. On keskeistä tiedostaa, ettei psykologia itsessään anna varmoja vastauksia yksittäistapaukseen, sillä yksittäistapaus voi olla aina poikkeus pääsäännöstä. Tästä huolimatta todistajanpsykologisen tiedon avulla kyetään identifioimaan erilaisia todistajanlausuntoon mahdollisesti vaikuttaneita virhelähteitä, selittämään lausunnossa esiintyviä ristiriitoja sekä eliminoimaan tuomarin arviointiprosessista sellaisia virheellisiä kokemussääntöjä, joiden uskotaan kertovan lausunnon luotettavuudesta, vaikka näin ei tosiasiassa olisi. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä, että todistajanlausunnon luotettavuuden arviointi olisi mahdollista toteuttaa noudattaen systemaattista mallia, joka parantaisi arvioinnin laatua. Malli on suunnattu nimenomaisesti tuomareiden päätöksentekoon. Korkein oikeus on jo yksittäisissä tapauksissaan ottanut kantaa todistajanpsykologisiin kysymyksiin, mikä osoittaa, että näiden oppien käyttö tuomioistuimen ratkaisukäytännössä on mahdollista ja suositeltavaa.
  • Lammi, Vilho (2014)
    Verosubjekti on tunnistettava ennen kuin toimijan verovelvollisuutta voidaan arvioida. Ulkomaisten entiteettien määrittelyyn ei ole kuitenkaan olemassa omia sääntöjä, vaan niiden luokittelu tehdään tuloverolain yleisten määritelmien avulla. TVL 3 § 7 kohdan mukaan kotimaisiin yhteisöihin verrattavat oikeushenkilöt ja muut varallisuuskokonaisuudet ovat yhteisöjä. Tätä verrattavuusvaatimusta on analysoitu osakeyhtiön ja osuuskunnan näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on tuloverolain verosubjektien yleisten määritelmien avulla muodostaa ulkomaisten entiteettien luokittelua koskeva säännöstö ja systematisoida luokitteluprosessia. TVL 3 § 7 kohdan sanamuoto ei itsessään kerro, vaaditaanko verrattavuutta kotimaisten yhteisöjen kanssa myös muulta erityiseen tarkoitukseen verrattavalta varallisuuskokonaisuudelta vai koskeeko verrattavuusvaatimus vain oikeushenkilöitä. Yhtymäksi luokitteleminen ei edellytä entiteetin vertaamista kotimaisiin henkilöyhtiöihin, vaan TVL 4 § sisältää yleisen määritelmän muulle elinkeinoyhtymälle. Jos ulkomainen entiteetti ei ole luokiteltavissa yhteisöksi, yhtymäksi tai yhteisetuudeksi, on siirryttävä tarkastelemaan entiteetin takaa paljastuvia omistajia oikean verosubjektin tunnistamiseksi. Vastaavuuden arviointi perustuu sekä yhtiöoikeudellisten ja tosiasiallisten piirteiden analysointiin. Koska sekä osakeyhtiölaki ja osuuskuntalaki mahdollistavat laajan valinnanvapauden, pitäisi myös ulkomaisia entiteettejä verrata koko tahdonvaltaisen lainsäädännön määrittelemien toimintamuotojen piiriin. Koska entiteetin verotuksellinen asema vaikuttaa suoraan sen toimintaan, tulisi myös ulkomaisen entiteetin verokohtelulle sen asuinvaltiossa antaa merkitystä. Vastaavuuden arvioinnissa huomiota tulisi kiinnittää entiteetin ominaispiirteiden sisältöön ja tarkoitukseen eikä ulkomaisen lainsäätäjän tekemiin teknisiin ratkaisuihin. Tuloverolain mukaisen luokittelun lisäksi entiteetin kuulumista verosopimuksen soveltamisalan piiriin on arvioitava erikseen. Tuloverolain mukaan yhteisöksi luokiteltava entiteetti saattaa jäädä verosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle, minkä johdosta tarkastelu siirretään entiteetin omistajien asuinvaltion ja tulon lähdevaltion väliseen verosopimukseen. EU-oikeudella on myös merkitystä vastaavuusarvioinnin kannalta: luokittelu, jonka seurauksena toisessa jäsenvaltiossa asuva entiteetti tulee luokitelluksi eri lailla kuin sitä vastaava suomalainen entiteetti, voi muodostaa kielletyn sijoittautumisoikeuden rajoituksen.