Teologinen tiedekunta

 

The collection does not have the latest theses since the end of January, 2018. (The synchronization process from the E-Thesis Server has failed.)

However, new theses are available in the university campus libraries in the (Opinnäytekioski) thesis computers.

Recent Submissions

  • Yeboa-Mensa, Seree (Helsingin yliopisto, 2012)
    This research aims at discussing some of the ways in which both the Basic Needs Theory of development in Jeffrey Haynes and the Comprehensive Development Framework (CDF) in John Rees, seek to reduce poverty in Sub Saharan Africa (SSA). The Church´s role of providing basic needs within the Comprehensive Development Framework was also discussed. Conceptual and argumentation analysis methods were used. Most countries in Africa are confronted with worsening poverty, hunger, ill health and high unemployment. According to the World Bank (2009), about one in two persons lives on less than US$1.25 per day, with almost 70 percent living in rural areas, thirty-two out of the forty-eight poorest countries are found in SSA. The International Labor Organization (ILO) in 1976 sought to alleviate poverty by Basic Needs Theory of development which urged the various governments to endeavor to provide basic needs (food, housing, clothing, and public services, and so on) to their citizens. According to Haynes, the theory failed because the developmental agenda became absorbed into the wider cold war ideological division, and also because of the unwillingness of the ruling elites and their supporters in many developing counties to facilitate the necessary financial transfers upon which the successful delivery of basic needs strategy pivoted. This led to the redefinition of the role of the state since it could not provide basic needs solely. As a result of this, Poverty Reduction Strategies such as Structural Adjustment Program (SAP), Highly Indebted Poor Country (HIPC) initiative, and others were birthed. These Poverty Reduction Strategy Papers (PRSP) process was the main basis for implementing the CDF principles which are intended to translate a country’s poverty reduction strategy into a focused action plan. The CDF was proposed by the World Bank in early 1999 as a means by which countries can manage knowledge and resources to formulate and execute effective strategies for economic development and poverty reduction. The CDF, among others, stresses strong partnerships among governments and Non-Governmental Organizations (NGOs) and other development actors of which the church is part. According to Rees, the church (example the World Council of Churches) is skeptical to associate with the secular institutions including International Financial Institutions (IFIs). However, the Catholic and Lutheran churches’ social ministries mandate it to work with non-church institutions to bring about development. Thus the church has a holistic mission which allows it to seek justice to bring about transformation through empowerment and works for peace and reconciliation. In some parts of Africa, some churches have been very proactive in terms of provision of basic needs comprising the material, social, psychological and bodily as well as spiritual well-being. This is done through support and advocacy. The IFI´s decision to involve the church in its efforts to reduce poverty is not only laudable but also realistic since the church has long been involved in the provision of basic needs in SSA. Keywords: Poverty Reduction, Basic Needs, Comprehensive Development Framework, Church.
  • Asikanius, Mariella (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Tuomas Akvinolaisen käsitys hulluudesta ja hullujen mahdollisuuksista osallistua sakramentteihin. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Summa theologiae -teosta. Akvinolaisen käsitysten taustaksi esitellään myös sakramenttien sisältöä ja historiaa sekä keskiaikaista ymmärrystä hulluudesta. Sakramentit olivat tärkeä linkki keskiaikaisen ihmisen ja Jumalan yliluonnollisen todellisuuden välillä. Keskiajan oppineille sakramentit sisälsivät ja välittivät armoa. Sakramentti oli samanaikaisesti sekä asia (res) että symbolinen merkki (signum) asiasta. Oppineet pitivät sakramentteja myös lääkkeenä synnin sairauteen. Armovaikutuksen aikaansaamiseksi kussakin sakramentissa täytyi olla näkyvä ja näkymätön elementti läsnä, ja tämä tarkoitti aineen (materia) ja muodon (forma) tarkoin määriteltyä yhdistelmää. Teologit määrittelivät myös, että sakramentit vaikuttivat ex opere operato. Oppineet pitivät luonnollisia (lääketieteellisiä) syitä ensisijaisina hulluuden aiheuttajina. Aiempi tutkimus on pitänyt keskiaikaa demonipossessiota painottavana, mutta vaikka maallikoiden ja kirkon keskuudessa henget ovatkin saaneet tilaa, kallistuivat yliopistojen oppineet luonnollisten syiden kannalle. Yleisin selitys oli liiallinen musta sappi aivoissa, jonka takia mielikuvituskyvyn toiminta estyi (tai häiriintyi) animaalisten henkien liikkumiskanavien tukkiutuessa. Hylomorfisena komposiittina ihminen tarvitsi ajatellessaan mielikuvituskykyyn muodostuvia fantasmoja ajattelun kohteena olevista asioista. Hulluilla nämä fantasmat menivät sekaisin, eikä järki tunnistanut sekoittuneita kuvia. Tahtokontrolli tarvitsi toimiakseen järjen esittämiä arvioita valintatilanteesta, mutta jos järki operoi sekoittuneilla mielikuvilla, ei tahtokoneisto saanut käyttöönsä todennäköisesti minkäänlaisia esityksiä. Seurauksena hullut jäivät passioiden suositusten varaan. Näin ollen hulluja ei voitu pitää vastuullisena valinnoistaan eikä heiltä voinut odottaa asioiden luonteen ymmärtämiseen tarvittavaa järjenkäyttöä. Akvinolaisen käsityksiin hullujen osallistumisesta sakramentteihin vaikuttaa sekä huulluuden että sakramenttien luonne. Moniin sakramentteihin osallistuminen vaatii kykyä ymmärtää, mistä sakramentissa on kysymys. Sakramentit edellyttävät osallistujalta myös sakramentteja kunnioittavaa käyttäytymistä. Akvinolainen näyttää jakavan hullut kolmeen luokkaan. Vähäjärkiset käyttävät rationaalisia kykyjään osateholla. Syntymästään saakka hullut, joilla ei ole eikä tule olemaan selväjärkisiä jaksoja, muodostavat toisen luokan ja kolmanteen luokkaan kuuluvat sellaiset hullut, joiden tilassa esiintyy tai on esiintynyt selväjärkisiä jaksoja. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki hullut (jotka eivät ole aiemmin vastustaneet) voidaan kastaa. Rippiä ja viimeistä voitelua ei voida toimittaa hulluustilassa. Ehtoollinen ja mahdollisesti konfirmaatio voidaan antaa kuolinhetkellä, jos aiempi tahtotila on tiedossa. Vähäisiin virkoihin voidaan vihkiä ainakin vähäjärkisiä, ja avioliitto on mahdollinen hulluille, joilla on toistuvia selväjärkisiä jaksoja. Sitä ei kuitenkaan suositella.
  • Mantere, Johanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin seitsemän kuvataiteilija-papin ammatillista tarinaa ja ammatti-identiteettiä tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää, millainen taiteilijuuden ja pappeuden suhde on 1) haastateltavien ammatillisessa tarinassa ja 2) ammatti-identiteetissä. Teoreettinen viitekehys muodostui identiteettiä ja tarinallista identiteettiä sekä ammatti-identiteettiä koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Ammatillista tarinaa tarkasteltiin tarinaa ohjanneiden arvojen ja motiivien näkökulmasta, ja ammatti-identiteettiä tarkasteltiin Heikkisen (2001) ja Jokisen (2002) mukaan persoonallisen ja sosiaalisen identiteetin osana. Tutkimuksen aineisto kerättiin avointen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin Lieblichin et. al. mukaan holistisen muodon ja sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa muodon analyysissa erottui kolme tarinaryhmää, joista kussakin taiteilijuus ja pappeus suhteutuivat toisiinsa eri tavoin: 1) Muutostarinat, 2) Kompromissitarinat sekä 3) Vuorottelutarinat. Muutostarinoita yhdisti tietoinen päätös ryhtyä päätoimisesta papista täysiaikaiseksi taiteilijaksi pääasiassa papin työn asettamien luovuuden rajoitteiden vuoksi. Kompromissitarinoita yhdisti tasapainottelu taiteilijan ja papin työn välillä kompromisseja tehden. Vuorottelutarinoita puolestaan kuvasi niin intensiivinen suhtautuminen työhön, että taiteilijuuden ja pappeuden yhtäaikainen esiintyminen ammatillisessa tarinassa oli haastavaa. Holistisessa sisällönanalyysissa tarkasteltiin niitä ammatti-identiteetin kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Aluksi teemoja tarkasteltiin tarinaryhmittäin, jolloin havaittiin, että samankaltaisesta tarinan rakenteesta huolimatta ammatti-identiteetin teemat saattoivat vaihdella melko paljon tarinaryhmien sisällä. Siksi tarkastelua laajennettiin vertailemaan toisiinsa kaikkia haastateltavia. Näin löytyi uusi tapa ryhmittää tarinat: taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen ja eriytymisen tarinat. Näissä ryhmissä aiemmat ammatillisen tarinan ryhmät sekoittuivat keskenään. Yhdistymisen tarinoissa (Marika, Vilho, Eemil, Lasse ja Heikki) keskeisiä teemoja olivat näkemys taiteilijan ja kirkon yhteisestä tehtävästä sekä molempien ammattien näkökulmia yhdistävät työtehtävät. Eriytymisen tarinoissa (Marja ja Martti) keskeisiä teemoja puolestaan olivat pettymys kirkkoon työpaikkana sekä sekä etääntyminen luterilaisesta kirkosta. Taiteilija-pappien ammatilliset tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Niitä määrittää vahva sitoutuminen itselle tärkeisiin arvoihin, jota voi nimittää myös kutsumukseksi, vaikka kutsumus-sanaa käytetäänkin arasti. Se, millä tavalla taiteilijuus ja pappeus suhteutuvat toisiinsa ammatillisessa tarinassa, näyttää riippuvan paljon siitä, kuinka itsenäisesti ja luovasti papin työtä on ollut mahdollista toteuttaa. Suurinta itsenäisyyttä papin työssä oli saatu kokea sairaalapapin työssä tai sivutoimisessa papin työssä. Kaikkein vaikeinta oli ollut kiireisessä seurakunnassa, jossa työnteko oli epäitsenäistä ja työyhteisössä oli ongelmia. Itsenäisyys ei ollut silti taannut mahdollisuutta pitää yllä taiteilijan työtä papin työn rinnalla, jos papin työ oli kaiken kaikkiaan liian kokonaisvaltaista ja kiireistä. Taiteilija-papin ammatti-identiteetin havaittiin painottuvan vahvasti persoonallisen identiteetin puolelle. Sosiaalisen identiteetin osalta näkyy sen sijaan pyrkimystä valikoida samaistumisen kohteet tarkasti. Taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen näkökulmasta keskeistä on, näkeekö taiteilija-pappi taiteilijalla ja papilla jonkinlaisen yhteisen tehtävän. Tämä näkemys näyttää olevan yhteydessä käsityksiin taiteesta ja kirkosta. Vahvinta yhdistymistä ilmentävät ne tarinat, joissa suhde kirkkoon on positiivinen ja omalla taiteilijuudella on hengellinen perusta. Vastaavasti selkeintä eriytymistä ilmentävät ne tarinat, joissa kirkkoon on petytty ja hengelliset teemat on pyritty pitämään omasta taiteesta erossa. Näitä tarinoita yhdisti myös lapsuudenkodin taiteilijuutta vähättelevä ja pappeutta ihannoiva ilmapiiri. Mielenkiintoista on kuitenkin, että riippumatta yhdistymisen asteesta oma spiritualiteetti oli alue, jolla taiteilijuus ja pappeus saattoivat kuitenkin kaikilla jossakin määrin kohdata. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus luovien alojen ja teologisen alan yhdistelmistä voisi tuoda kirkon ja taidemaailman välille hedelmällistä ja tarpeellista vuoropuhelua.
  • Huovinen, Harri (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.
  • Hartikainen, Emilia (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää diakoniatyöntekijöiden käsityksiä verkostoyhteistyöstä mielenterveystyössä. Tutkimustehtävää tarkastellaan kahden tutkimuskysymyksen kautta: 1. Miten mielenterveystyöhön liittyvä verkostoyhteistyö toteutuu diakoniatyössä? 2. Miten diakoniatyöntekijät kokevat verkostoyhteistyön merkityksen työn kannalta? Aikaisemmat tutkimukset antavat ymmärtää, että diakoniatyöntekijät suhtautuisivat kielteisesti verkostoyhteistyöhön. Tämän vuoksi tutkimustehtävää tarkastellaan myös hypoteesin Diakoniatyöntekijät suhtautuvat kielteisesti verkostoyhteistyöhön näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys yhdistää verkostoyhteistyön, moniammatillisen yhteistyön ja mielenterveystyön teorioita. Tutkimuksessa tarkastellaan verkostoyhteistyötä seurakunnan ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Tutkimusmetodi on kvantitatiivinen. Tutkimuksen aineiston muodostavat yli 80 000 asukkaan kaupunkien seurakunnissa ja seurakuntayhtymissä mielenterveystyön parissa työskenteleviltä diakoniatyöntekijöiltä kerätyt kyselylomakkeet (N=170). Aineiston analysoinnissa käytetään pääasiassa valikoitua aineistoa, joka koostuu verkostoyhteistyötä tekevien diakoniatyöntekijöiden vastauksista (N=88). Tutkimukseen osallistuneista diakoniatyöntekijöistä hieman yli puolet (51,8 %) ilmoitti tekevänsä verkostoyhteistyötä mielenterveystyössä. Suurin osa vastaajista tekee verkostoyhteistyötä kuukausittain tai muutamia kertoja vuodessa. Verkostoyhteistyötä tehdään hieman enemmän julkisen kuin kolmannen sektorin toimijoiden kanssa. Diakoniatyöntekijät arvioivat verkostoyhteistyön onnistumisen edellytysten ja verkostoyhteistyön tarkoituksen pääasiassa toteutuvan verkostoitumisprosessissa. Tutkimustuloksissa korostuivat erityisesti molemminpuolinen yhteistyökumppaneiden tarve sekä luottamus yhteistyökumppaneihin. Diakoniatyöntekijät suhtautuivat verkostoyhteistyöhön myönteisesti. Vastaajat olivat motivoituneita verkostoyhteistyön tekemiseen ja heidän kokemuksensa yhteistyöstä olivat myönteisiä. Verkostoyhteistyö näyttäytyi diakoniatyöntekijöille ennen kaikkea voimavarana, eikä niinkään rasitteena. Diakoniatyöntekijät arvioivat verkostoyhteistyöstä olevan enemmän toiminnallista kuin taloudellista hyötyä. Verkostoyhteistyön myönteisimmiksi puoliksi vastaajat arvioivat yhteistyökumppaneiden tietämyksen lisäämisen, ihmisten tavoittamisen paremmin sekä asiakaspalvelun parantamisen. Merkittävimmät ongelmat verkostoyhteistyössä liittyivät työntekijöiden vaihtuvuuteen, yhteisen ajan löytämiseen ja kiireeseen. Vastaajat arvioivat verkostoyhteistyössä olevan enemmän myönteisiä puolia kuin ongelmia. Tutkimustulokset poikkesivat osittain aikaisemmista tutkimustuloksista, joissa korostuivat työntekijöiden kielteinen suhtautuminen verkostoyhteistyöhön sekä yhteistyössä ilmenevät ongelmat. Tämän tutkimuksen valossa verkostoyhteistyö mielenterveystyössä näyttäytyy diakoniatyöntekijöille myönteisenä, motivoivana ja voimavaroja antavana asiana. Tutkimustulokset eivät tukeneet hypoteesia, jonka mukaan diakoniatyöntekijät suhtautuvat kielteisesti verkostoyhteistyöhön.
  • Suvanen, Tiina (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan mitä merkityksiä sisätautiosastojen hoitajat antavat kuolemalle. Empiirinen aineisto on kerätty narratiivisella teemahaastattelulla helmi-maaliskuussa 2013. Aineisto koostuu yhdeksän naishoitajan haastatteluista ja analyysissa on hyödynnetty haastattelukysymysten teemoja. Koska kuolemaa on tutkittu niin monen tieteenalan piirissä, tarkastellaan sitä tässä työssä useammasta eri näkökulmasta. Hoitajien vastauksia peilataan lääketieteen näkemyksiin, psykologian alaan kuuluvaan teoriaan kuoleman mielekkyydestä ja uskontotieteellisiin käsityksiin rajasta, rituaaleista ja suomalaisesta kuolemankulttuurista. Analyysi jakautuu viiteen osaan. Aluksi tarkastellaan millainen oli hoitajien ensimmäinen kosketus kuolemaan. Tämän kysymyksen yhteydessä kävi ilmi, että hoitajat olivat suhtautuneet vainajan ruumiiseen pelotta. Erityistä huolta haastateltavat olivat kantaneet kuolleen omaisista. Hoitajat toivat myös esiin ohjauksen tärkeyden ja vainajan laiton arvokkuuden. Analyysin toisessa osiossa käsitellään, millainen on hoitajien mukaan hyvä kuolema. Yleisesti kuolema on hyvä, kun ihminen kuolee vanhana mielekkään elämän eläneenä. Hyvää kuolemaa määrittää arvokkuus ja kontrolloitavuus sekä se, että kuolevalla on hyvät välit omaisiinsa. Hoitajat toivoivat itselleen joko äkkikuolemaa tai aikaa valmistautua siihen. Läheistensä kuolemasta hoitajat puhuvat samalla tapaa kuin omasta kuolemasta. Kolmannen luvun teemana on paha kuolema, jota tarkastellaan surullisen, ahdistavan ja epäoikeudenmukaisen kuoleman näkökulmista. Surullista kuolemaa luonnehtii tuttuus ja tarkoituksettomuus. Kuolevaan on muodostettu tunneside ja/tai hänellä on elämä jollakin tavalla kesken. Ahdistusta hoitajissa aiheuttavat tuttujen kuolemat, potilaan kuolemanpelko, omaisten ja potilaan väliset ristiriidat, omaisten pärjääminen ja näiden vihamielinen suhtautuminen hoitohenkilökuntaan. Hoitajat ahdistuvat kiireestä, hoidon laiminlyönneistä sekä siitä, että kuoleva joutuu olemaan yksin. Ahdistusta tuottavat myös tietynlaiset kuolevat ja kuolintavat. Epäoikeudenmukaisiksi hoitajat kokivat tarkoituksettomat kuolemat. Neljännessä analyysiosiossa käsitellään mitä kuolemassa hoitajien mukaan tapahtuu. Hoitajat kokevat kysymyksen vaikeaksi. Kuolemista hahmotetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kuoleman kautta ja siihen liitetään myös yliluonnollisia kokemuksia. Viimeisessä luvussa tarkastellaan millainen kuolema ei herätä hoitajissa vahvoja tunteita ja miten hoitajien suhtautuminen kuolemaan on muuttunut hoitotyön myötä. Tunteita herättämätön kuolema on tyypillisesti odotettu ja hoitajan sekä kuolevan välille ei ole muodostunut tunnesidettä. Hoitotyön myötä kuolemasta on tullut kevyempi kantaa ja hoitajat kokevat tietynlaista ylpeyttä siitä, että he saavat olla kuolevan rinnalla. Kuolema on merkityksellinen ja monimerkityksinen. Siitä keskusteltaessa on syytä huomioida, kenen kuolemasta puhutaan. Kuolijalla ja kuolintavalla on väliä. Kuolemasta koetetaan tehdä monella tapaa kaunista ja tämä ilmenee myös vainajan laitossa. Paha kuolema ahdistaa hoitajia ja heillä tuntuu olevan tarve puhua siitä. Vaikka lääketieteellinen katsontatapa on hoitajissa syvässä, kuolema ei merkitse kaikille loppua. Aikaisemmin vallinnut kristillis-fatalistinen asenne kuolemaan vaikuttaa olevan murtumassa ja tämä näkyy muun muassa puheena energioista ja jälleensyntymästä. Esikristilliset piirteet näyttävät olevan edelleen osa suomalaista mielenmaisemaa.
  • Savola, Johan (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella 1960-luvulla alkanutta ja vielä 2010-luvulla jatkuvaa yhdysvaltalaista tieteisfiktiotelevisiosarjaa Star Trek ja siinä olevien fiktiivisten heimojen teistisiä viittauksia. Näitä viittauksia verrataan metafyysisessä teismissä käsitettyihin Jumalan ominaisuuksiin, jotka ovat määritelty esimerkiksi Richard Swinburnen suomennetussa teoksessa Tuntematon tekijä. Tämän lisäksi tutkielmassa tarkastellaan näiden heimojen uskonnollista käyttäytymistä (riittejä) ja minkälaisiin taustoihin (mytologiat) tämä käyttäytyminen Star Trekissa näytetään palautuvan. Lopuksi tutkielmassa tehdään uskonnonfilosofista pohdintaa Star Trekin ihmisten suhtautumisesta uskontoon ja muihin heimoihin, mahdollisen kristillisen lähetystyön perusteista sekä kysytään miksi fiktio on ihmiselle merkityksellistä. Star Trekiin kuuluu yhteensä 705 noin 42 minuutin jaksoa sekä 12 noin puolitoistatuntia kestävää elokuvaa. Tutkielman lähteet koostuvat täten noin 510 tunnista kuvaa ja ääntä. Lähteitä tutkitaan systemaattisella analyysilla. Uskonto ja uskonnollisuus eivät ole Star Trekin keskiössä. Siitä huolimatta lähteisiin mahtuu varsin paljon viittauksia, mikä mahdollistaa Star Trekin fiktiivisten heimojen jumalakuvan piirtämisen. Eniten viittauksia löytyy heimolta nimeltä klingonit, joiden jumalakuva näyttäytyy lähes täydellisenä vastakohtana metafyysisessä teismissä käsitettyihin Jumalan ominaisuuksiin. Niin ikään bajoraanien, ferengien ja vulkaanien jumalakuvista löytyy ominaisuuksia, jotka ovat palautettavissa metafyysiseen teismiin. Käsikirjoittajien pöydällä tämä valinta on tehty ehkä siksi, että katsojat kokisivat, että fiktiossa on jotain tuttua ja siihen olisi näin helppo samaistua. Fiktion herättämät tunnereaktiot ovat kiinnostaneet uskonnonfilosofeja pitkään. Katsojan pitää pystyä kokemaan fiktiivinen maailman riittävän uskottavana, muuten se ei herätä tunteita eikä kiinnostusta. Selkein syy, miksi Star Trek fiktiona jaksaa kiinnostaa katsojia vielä 50 vuoden jälkeenkin, on kuvaus positiivisesta tulevaisuudesta. Tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta tulee toimeen keskenään, jossa ketään ei syrjitä. Star Trek -sosiologit näkevät tähän syyn vulkaanien filosofiassa äärettömästä monimuotoisuudesta äärettömissä yhdistelmissä .
  • Suviranta, Raili (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä kirkkoa ja uskontoa koskevaa kriittistä kirjoittelua, jota esiintyi valituissa suomalaisissa vasemmistolaisissa nuorisolehdissä vuosina 1921 1930. Lehdet ovat sosiaalidemokraattinen Työläisnuoriso sekä kommunistiset Nuori Työläinen ja Kaunokirjallinen viikkolehti Liekki. Tutkittu materiaali, noin 1200 juttua, muodostui ajankohtaisartikkeleista, valistusteksteistä, novelleista, runoista, vitseistä, aforismeista sekä pilapiirroksista. Nuorisolehdet kirjoittivat säännöllisesti esiin nousseista teemoista kuten uskonnonvapauslaista, Raamatun ja uskontojen tieteellisyydestä, papiston ja kirkon asemasta sekä sosialismista uskonnon vaihtoehtona. Vasemmistolaisissa nuorisolehdissä näkyvä kirkon ja uskonnon kritiikki lähti puolueiden ideologioista ja noudatti liikkeiden propagandakieltä. Kritiikin kirjo ja voimakkuus muuttuivat vasemmistoradikalismin muutosten myötä, ja samalla ne heijastivat poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia. Sosiaalidemokraattisessa kirjoittelussa näkyi yksilökristillistä ja liberaalia ateismia heijastava kritiikki, kommunistisissa lehdissä ajettiin valtio- tai yhteiskunnallisen ateismin ajatusta. Lehdet pyrkivät legitimoimaan vasemmiston ja työväenluokan vallan kyseenalaistamalla porvarilliset instituutiot ja valtarakenteet. Kirkko oli työväenluokan vihollinen, porvarillisen Suomen kulmakivi, ja uskonto luokkataistelun väline. Harhaan johtavien uskonnollisten ajatusten tilalle tarjottiin sosialistista maailmankuvaa, jonka ylivoimaisuutta kristinuskoon nähden perusteltiin tieteellisin argumentein. Sosialismi nähtiin työväenluokan vapahtajana. Vaikutteet Neuvostoliitossa harjoitetusta uskontopolitiikasta kulkeutuivat ilmeisesti rajan takaisesta Karjalasta saatujen kiertoartikkeleiden kautta. Lehdet kuvasivat pappeja yleensä karrikoidusti. Papiston asenne työväenluokkaa kohtaan nähtiin kielteisenä. Papit edustivat vanhoillista ja militaristista, paikoilleen pysähtynyttä luokkayhteiskuntaa. Sisällissodan tapahtumista kertoviin juttuihin liitettiin usein kuvaus tekopyhästä ja tunteettomasta papista. Lehtien yhtenä tavoitteena oli Raamattuun sisältyvien ristiriitaisuuksien, oppien yleishistoriallisen alkuperän sekä kirkon ajan myötä muotoutuneiden erikoisten perinteiden julkituominen. 1920-luvulla kristillinen ajattelu läpäisi kaikki yhteiskuntakerrokset ja lehdissä julkaistiin etenkin ennen joulua ja pääsiäistä sekä uskontokriittisiä että avoimen uskonnollisia kirjoituksia. Kristillisten juhlien tilalle haluttiin työväenluokan juhlia kuten uskonnon vastaisen valistuksen hengessä vietettävää Marianpäivää. Uskontokirjoittelulla pyrittiin myös mielikuvien luomiseen. Kristillinen symboliikka ja kieli näkyivät useissa artikkeleissa, ja varsinkin otsikoissa käytettiin iskeviä raamatunlauseita. Myös visuaalisesti vahvat pilakuvat vahvistivat kirkkoa ja uskontoa koskevia ennakkokäsityksiä. 1920-luvun loppua kohti mentäessä lehtien kieli arkipäiväistyi ja värikkäät ilmaisut laimenivat. Uskonnon ja kirkon kritisoinnin sijasta kirjoittelu suunnattiin militarismin ja oikeistoradikalismin arvosteluun. Toisaalta lehdet tunsivat kasvavaa huolta uskonnollisen elämäntavan yleistymisestä. Kirjoittelun jyrkkyydessä tai argumentaatiossa ei ole havaittavissa suuria eroja sosiaalidemokraattisen tai kommunistisen suunnan lehtien välillä.
  • Jäntti, Sauli (Helsingfors universitet, 2015)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan Matteuksen evankeliumin täyttymyssitaatteja. Täyttymyssitaatit voidaan tunnistaa sitaattiformelista, jonka perusmuoto on [ἵνα] πληρωθῇ τὸ ῥηθὲν διὰ … τοῦ προφήτου λέγοντος (että kävisi toteen mikä on puhuttu… profeetan kautta). Täyttymyssitaatin keskeinen sana on verbin πληρόω (käydä toteen, toteutua) passiivimuoto. Sitaattiformelin käyttö osoittaa, että Matteus hakee omalle tekstilleen lisää arvovaltaa vanhemmista kirjoituksista. Kun hän vielä lisää sitaattiformeliin profeetan nimen, hän hakee arvovaltaa omalle tekstilleen tunnetulta profeetalta. Sitaattiformelissa Matteus mainitsee nimeltä profeetat Jesaja ja Jeremia. Pienemmät profeetat Hoosean ja Sakarjan hän jättää mainitsematta. Tällöin hän viittaa vain profeetan sanaan. Täyttymyssitaattien lukumäärä on kiistanalainen kysymys. Tutkijat ovat esittäneet yhteensä 16 sitaattia täyttymyssitaateiksi. Kymmenen näistä sitaateista (Matt. 1:22–23; 2:15; 2:17–18; 2:23; 4:14–16; 8:17; 12:17–21; 13:25; 21:4–5 ja 27:9) löytyy yleensä kaikkien tutkijoiden listalta ja ne myös täyttävät täyttymyssitaatin määritelmän, jonka mukaa sitaattiformelissa on verbin πληρόω passiivimuoto, sitaatti on kertojan kommentti eikä sitä ole sijoitettu Jeesuksen itsensä sanomaksi. Tässä tutkimuksessa keskitytään näihin kymmeneen täyttymyssitaattiin. Aikaisemmissa tutkimuksissa on todettu, että täyttymyssitaattien sanamuoto ei vastaa suoraan Septuagintan sanamuotoa vaan on joissain tapauksissa lähempänä hepreankielistä masoreettista tekstiä. Tässä tutkimuksessa sitaattien sanamuotoja verrataan Septuagintaan ja masoreettiseen tekstiin ja pohditaan sitä, ovatko sitaattien sanamuodot peräisin kreikan- vain hepreankielisestä tekstistä. Tutkimuksessa havaitaan, että sitaateissa on sellaisia viittauksia Septuagintaan, jotka osoittavat, että Matteus on tuntenut Septuagintan tekstin eivätkä ainakaan kaikki sitaatit ole Septuagintasta riippumattomia käännöksiä hepreasta. Täyttymyssitaattien sanamuotoja on myös viidessä sitaatissa muokattu, jotta sitaatti sopii paremmin Matteuksen evankeliumin kontekstiin. Matteus myös käyttää sitaatissa olevia sanoja sitaattia ympäröivässä lähikontekstissa. Näin ollen sitaatit eivät ole irrallisia elementtejä, jotka on vain ripoteltu evankeliumiin. Tutkimuksen toisena aiheena on pohtia täyttymyssitaattien luomaa kuvaa Jeesuksesta. Sitaattien tekstit liittyvät Jeesus Nasaretilaisen elämänvaiheisiin, syntymään ja kuolemaan. Täyttymyssitaattien Jeesus on ihmisläheinen, lempeä opettaja, joka puhuu vertauksin Jumalan valtakunnasta. Vertaukset hän myöhemmin selittää opetuslapsilleen. Hän on myös valontuoja, joka tuo valon muukalaisille ja häneen muukalaiset panevat toivonsa. Täyttymyssitaattien Jeesusta myös vainotaan, hänet petetään ja hän on vain kolmenkymmenen hopearahan arvoinen. Täyttymyssitaateista nousee esiin kaksi keskeistä teemaa: Mooses ja muukalaiset. Mooses-teemassa Matteus katsoo taaksepäin ja rinnastaa Jeesuksen Moosekseen, kun taas muukalaisuusteemassa hän katsoo eteenpäin aikaan, jolloin sanoma Jeesuksesta viedään myös muukalaisille.
  • Siitonen, Aleksi (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa käsittelen angloamerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa esitettyä metafyysisen teismin kritiikkiä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, miten D. Z. Phillipsin wittgensteinilaisessa, Eberhard Herrmannin pragmatistisessa, Ingolf U. Dalferthin fenomenologisessa ja John D. Caputon postmodernissa uskonnonfilosofiassa kritisoidaan metafyysistä teismiä. Metafyysisellä teismillä tarkoitetaan metafyysistä teoriaa, jonka mukaan Jumala on olemassa. Tutkielman lähteinä ovat seuraavat teokset ja artikkelit: Phillipsin Faith and Philosophical Enquiry (1970), Belief, Change and Forms of Life (1986), Faith after Foundationalism (1988) ja On Really Believing (1993), Herrmannin Religion, Reality, and a Good Life (2004), Dalferthin The Historical Roots of Theism (1994) ja Becoming Present (2006) sekä Caputon On Religion (2001) ja The Weakness of God (2006). Phillipsin esittämä teismin kritiikki perustuu Wittgensteinin ajatukseen, että sanan merkitys saadaan selville vain katsomalla, minkälainen rooli sillä on ja miten sitä käytetään tietyssä asiayhteydessä. Teismin virheenä on pyrkimys tarkastella kysymystä Jumalasta uskonnollisesta diskurssista irrallaan. Tämän vuoksi teismissä kadotetaan sanan Jumala todellinen merkitys ja ajaudutaan käsitteelliseen sekaannukseen. Jumalaa koskevat lauseet eivät Phillipsin mukaan ole tuonpuoleiseen todellisuuteen viittaavia väitelauseita. Teismin tapa puhua Jumalasta edustaa Phillipsille epäaitoa uskonnollista kieltä. Herrmannin pragmatistinen teismin kritiikki perustuu Hilary Putnamin sisäisen realismin ajatukselle. Siinä vastustetaan metafyysiseen realismiin kuuluvaa pyrkimystä tarkastella todellisuutta ikään kuin ulkopuolelta käsin, ilman ihmisen näkökulmaan liittyviä rajoitteita. Herrmannin pääkritiikki teismiä vastaan on, että teismissä ajatellaan virheellisesti, että Jumalaa koskevat lauseet ovat väitelauseita. Herrmann pitää vain empiirisesti todennettavia ja formaalisesti päteviä lauseita väitelauseina. Jumalaa koskevat lauseet eivät täytä näitä kriteerejä eivätkä näin ollen ole väitelauseita. Herrmann ei kuitenkaan pidä jumalapuhetta mielettömänä. Jumalapuhe voi olla merkityksellistä, jos sillä on ihmisille eksistentiaalista merkitystä. Dalferthin näkemyksessä teismiä tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta käsin. Dalferth esittää, että teismi on syntynyt reaktiona valistuksen ateistiseen uskontokritiikkiin. Teismin ongelmat nousevat tästä historiasta. Kun teismissä pyritään puolustamaan Jumalan olemassaoloa filosofisten argumenttien avulla, ajaudutaan siinä kauas siitä, mistä uskonnollisessa uskossa on kyse. Dalferth on Phillipsin kanssa yhtä mieltä siitä, että teismi ei edusta aitoa uskonnollista kieltä. Vaikka Dalferth pitää teismiä huonona näkemyksenä, hän ei kuitenkaan vastusta ajatusta Jumalan olemassaolosta sinänsä. Dalferthin mukaan realistinen taustaoletus on tärkeä osa uskontoa. Teismin ongelmana on pyrkimys tehdä filosofiasta uskontoa. Caputon esittämä teismin kritiikki perustuu Derridan ajatukselle dekonstruktiosta. Caputo suhtautuu kielteisesti metafysiikkaan ja objektiivisen totuuden tavoitteluun. Teismi edustaa hänelle juuri näitä asioita. Caputon tarkoituksena on altistaa perinteinen metafyysinen teologia dekonstruktiolle ja tulkita kristinuskoa kokonaan uudella tavalla. Hän esittää, että sana Jumala viittaa olion sijasta tapahtumaan. Uskonnollinen totuus ei tarkoita Caputolle oikean väitelauseen esittämistä. Väitelauseen sijaan uskonnollinen totuus on tapahtuma.
  • Peltomäki, Isto (Helsingfors universitet, 2014)
    Seurakuntalainen ja pappi istuutuvat alas. He ovat etukäteen sopineet sielunhoidollisesta keskustelusta. Mistä on kyse mitä sielunhoidolla tarkoitetaan? Tämän tutkimuksen tehtävänä on selvittää, mistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piirissä harjoitettavassa sielunhoidossa on kyse eli mitä sielunhoito on. Sielunhoito määritellään auttamiseksi, mutta se ei kerro vielä mitään tarkasti. Tutkimuksen tehtävä edellyttää sielunhoidon tavoitteen kuvaamista. Toiseksi tutkimuksen tehtävä edellyttää, että tarkastellaan, miten tavoite voitaisiin saavuttaa. Toisin sanoen on määritettävä sielunhoitomenetelmän keskeiset periaatteet. Tutkimusmetodina on käsiteanalyysi. Sielunhoidossa tapahtuvaa auttamista eli sielunhoidollista auttamista sekä sen tavoitetta ja tavoitteen saavuttamista tarkastellaan käsiteanalyysin avulla. Analyysin lähtökohtana ja ensisijaisena apuneuvona on Jaana Hallamaan Yhteistoiminnan etiikka, joka kuvaa käsiteanalyyttisilla välineillä inhimillistä toimintaa ja yhteistoimintaa. Koska tutkimuskohteena on ev.lut. kirkon piirissä harjoitettava sielunhoito, niin ensisijainen lähde Paavo Kettusen Auttava kohtaaminen 1. Sielunhoidon teologia ja perusteet. Se edustaa viimeisintä kirkon omaa näkemystä sielunhoidon perusteista ja teologiasta. Muuta kirjallisuutta käytetään silloin, kun asian käsittely sitä edellyttää. Johdantoa seuraavassa luvussa määritellään tutkimuskohde eli sielunhoito, jota tarkastellaan erityisesti toiminnan näkökulmasta. Kolmannessa luvussa määritetään sielunhoidollisen auttamisen tavoite. Neljännessä luvussa tarkastellaan sielunhoitomenetelmää ja sen keskeisiä periaatteita. Viidennessä luvussa edetään tutkimuksen tulosten rakentamiseen. Tutkimuksen tulos on havainto, että pappeus määrittää sielunhoitajan ja seurakuntalaisen välisen vuorovaikutussuhteen perustan ja luonteen. Siksi sielunhoito tulee ymmärretyksi papin profession valossa. Sielunhoito on kirkon ja seurakunnan piirissä harjoitettavaa auttamista, joka on erityisesti papin tehtävä. Sielunhoitoa ei voi ymmärtää ilman käsitystä sielunhoidon teologiasta ja hengellisyydestä, joka määrittää seurakunnan olemusta. Sielunhoito on toisaalta menetelmällistä, toisaalta uskonnollista toimintaa. Papin profession avulla tulee myös ymmärretyksi, mitä sielunhoidon kannalta merkitsee se, että sielunhoidon etiikka on seurakuntalaisen hyvää koskevaa etiikkaa.
  • Kemppainen, Emmi (Helsingfors universitet, 2012)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikkaa. Huomion kohteena ovat erityisesti oppikirjojen sisältämät käsitykset, ihanteet ja oppikirjojen keskeiset eroavuudet. Tutkimuksen taustassa valotetaan rippikoulun lähtökohtia ja sille asetettuja tavoitteita. Suomalainen rippikoulu on laadukas, vaikuttava ja kansainvälisesti ainutlaatuinen. Rippikoululla on myös keskeinen asema nuorisokulttuurissa ja kirkon kasvatustyössä. Taustassa luodaan myös katsaus yhteiskunnassa käytyyn seksuaalieettiseen keskusteluun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perhe- ja seksuaalietiikkaan. Kirkon kantaa moniin seksuaalieettisiin kysymyksiin pidetään epäselvänä, ja muutosvaatimukset kirkon seksuaaliopetusta kohtaan ovat sekä voimakkaita että ristiriitaisia. Tutkimusaineistona on kuusi piispainkokouksen hyväksymää rippikoulun oppikirjaa, jotka on julkaistu Rippikoulusuunnitelma 2001:n ilmestymisen jälkeen. Kyseiset oppikirjat ovat Elämänpuu, Ihan sama, Oma ripari, Quo vadis?, Sanktus sekä Tunnetko tien. Tarkastelun kohteeksi oppikirjoista on rajattu seksuaalisuutta ja perhettä käsittelevät luvut sekä neljännen ja kuudennen käskyjen selitykset. Tutkimuskysymyksiä on kolme: millaisia käsityksiä seksuaalisuudesta ja perheestä rippikoulun oppikirjat sisältävät, millaisia seksuaali- ja perhe-eettisiä ihanteita oppikirjat ilmentävät ja mitkä ovat oppikirjojen keskeiset erot? Tutkimuksen menetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysi rajattiin oppikirjojen tekijöiden tuottamaan materiaaliin eli varsinaiseen oppiainestekstiin. Aluksi aineistosta eriteltiin analyysiyksikköjä. Analyysiyksiköistä muodostettiin luokittelun avulla ryhmiä. Ryhmiä yhdistelemällä luotiin aihekategorioita, joita yhdistelemällä puolestaan luotiin tutkimuksen pääkategoriat. Pääkategorioita on viisi: tunteet, parisuhteessa eläminen, avioliitto, seksuaalisuuden monimuotoisuus ja perhe. Tulosluvussa oppikirjoissa esiintyvät seksuaali- ja perhe-eettiset sisällöt esitellään teemoittain. Käsitykset, ihanteet ja erot kulkevat jokaisen teeman sisällä. Oppikirjojen sisältöjä peilataan myös piispojen puheenvuoroihin seksuaalisuutta ja perhettä koskien. Tulosten tarkastelussa tutkimustuloksia tarkastellaan edeltävää lukua tiiviimmin ja nostetaan esiin joitakin keskeisiä huomioita tutkimuksen teoriataustasta. Oppikirjojen käsityksen mukaan seksuaalisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. Ihanteen mukaan kahdeksi eri sukupuoleksi luominen tulisi olla pohja yksilön seksuaaliselle toiminnalle. Avioliitossa miehen ja naisen välinen suhde toteutuu parhaiten Jumalan tarkoittamalla tavalla, ja avioliitto on myös turvallinen ympäristö perheelle. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että rippikoulun oppikirjojen tekijät ovat hyvin perillä nuoren elämään kuuluvista seksuaalisista ulottuvuuksista ja perhe-elämässä kohdattavista ongelmista. Oppikirjoissa esitellään kristillisen seksuaali- ja perhe-etiikan ihanteet, mutta samalla tiedostetaan, etteivät nämä ihanteet läheskään aina toteudu. Ennen kaikkea rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikassa korostuu ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, olipa hän kuka tai millainen tahansa. Oppikirjojen eroavuudet ilmenevät aiheiden puuttumisena, kantaa ottamattomana tai vahvasti kantaa ottavana ilmaisutapana. Keskeiset erot tulevat ilmi sellaisissa aiheissa kuin avoliitto, esiaviollinen sukupuoliyhteys ja homoseksuaalisuus. Nämä teemat ovat olleet keskustelun aiheena myös kirkon perhe- ja seksuaalietiikassa.
  • Rajamäki, Johanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa käsitellään ignatiaanisten ohjaajien käsityksiä hengellisestä ohjauksesta ja hengellisen ohjaajan ominaisuuksista sekä sitä, mikä ignatiaanisia ohjaajia on motivoinut koulutuksen suorittamiseen ja ohjaajana toimimiseen. Ignatiaaninen ohjaus perustuu Ignatius de Loyolan Hengellisiä harjoituksia -kirjaan. Kirja pohjautuu Ignatiuksen omaan hengelliseen kokemukseen, ja se on tarkoitettu oppaaksi hengellisille ohjaajille. Harjoitusten suorittaminen kokonaisuudessaan vie 30 päivää, mutta niitä voi tehdä myös lyhemmissä retriiteissä ja arjen keskellä. Harjoitusten tekijä tarvitsee matkakumppanikseen hengellisen ohjaajan. Ignatiaanisia ohjaajia kouluttaa Suomessa Hiljaisuuden ystävät ry. Tutkimusaineiston kerääminen tapahtui kahdessa osassa. Ignatiaanisten ohjaajien sähköpostilistalle lähetettiin tutkimuspyynnön ohessa linkki internet-kyselyyn, jonka avulla koottiin tietoa ohjaajien taustatekijöistä. Taustatekijöihin lukeutui muun muassa ikä, sukupuoli, asuinpaikka, kirkkokunta sekä ammatti- ja koulutustausta. Kyselyn yhteydessä ignatiaaniset ohjaajat ilmoittivat myös sen olivatko he halukkaita haastatteluun. Haastateltavat valittiin taustatietojen perusteella siten, että he edustivat monipuolisesti tutkimusjoukkoa. Haastateltavia ignatiaanisia ohjaajia oli yksitoista, ja haastattelut tehtiin keväällä 2012. Haastattelumenetelmänä oli teemahaastattelu. Aineiston analysoinnissa käytettiin laadullista sisällönanalyysia. Vahvin motiivi ignatiaaniseen ohjaajakoulutukseen hakeutumisen taustalla oli myönteinen kokemus ignatiaanisesta spiritualiteetista ja hengellisistä harjoituksista. Tämä vaikutti myös siihen, että ohjaajilla oli halu edistää ignatiaanisen spiritualiteetin tuntemusta ja halu jakaa eteenpäin muille sitä hyvää, minkä he itse olivat saaneet. Motivaatiota lisäsi myös menetelmän kokeminen hyödylliseksi ja matkakumppanina toimimisen antoisuus. Ignatiaaniset ohjaajien mukaan merkittävimpänä erona muihin auttamisen auttamisen muotoihin, kuten sielunhoitoon, työnohjaukseen ja psykoterapiaan, oli se, että hengellisessä ohjauksessa on kyse työskentelystä jumalasuhteen kanssa. Hengellinen ohjaus ei rajaudu tiettyyn aihepiiriin eikä ole erityistilanteessa olevan ihmisen auttamista. Eri auttamisen muodoilla on paljon sisäkkäisiä elementtejä, mutta jokaisella auttamisen muodolla on kuitenkin oma näkökulmansa ja painopisteensä. Ignatiaaniset ohjaajien mielestä hengellisen ohjaajan tehtäviin kuuluu jumalasuhteen tukeminen, raamatunkohtien valitseminen ja antaminen, matkakumppanina toimiminen sekä aktiivinen kuunteleminen. Tärkeimpiin hengellisen ohjaajan ominaisuuksiin kuuluu haastateltavien mukaan henkilökohtainen usko ja jumalasuhde, elämänkokemus ja hengellinen kokeneisuus, teologinen ja psykologinen tietämys, nöyrä elämänasenne ja toisten ihmisten ja Jumalan kunnioittaminen sekä hyvät vuorovaikutustaidot, joihin kuuluu erityisesti intuitio ja kyky kuunnella. Ignatiaaniset ohjaajat arvioivat, että hengelliset harjoitukset sopivat niille, jotka etsivät syvempää hengellistä elämää ja jumalasuhdetta. Ignatiaaninen spiritualiteetti voi olla avuksi heille, jotka kaipaavat rakennetta ja tukea hengelliseen elämään, tai kaipaavat hengellistä ohjausta ja oman kokemuksen jakamista matkakumppanin kanssa. Ignatiaaninen spritualiteetin arvioitiin sopivan yhteen niin tieteellisen maailmankatsomuksen kuin myös evankelis-luterilaisuuden kanssa. Se voi olla hyödyllinen esimerkiksi kirkon työntekijöille niin työvälineenä kuin myös oman hengellisen elämän hoitamisessa.
  • Vuoti, Juhani (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä pro gradu tutkielmassa tutkin onko mahdollista, että kognitiivisesta terapiasta voitaisiin tehdä peli. Tämän kysymyksen pohjalta muodostin kaksi hypoteesia: Jos terapiaan lisätään pelillisiä osia, se muuttuu tehokkaammaksi kuin tavanomainen kognitiivinen terapia. Toinen on: Jos terapia kokonaisuudessaan suoritetaan pelinä, se on tehokkaampi kuin kognitiivinen terapia. Näistä hypoteeseista muodostin tutkimuskysymykseni: 1) millaisia ovat onnistuneet pelit kognitiivisen terapian osana ja miten ne integroituvat siihen? ja 2) millainen on onnistunut terapiapeli? Tutkimukseni on metodiltaan systemaattinen analyysi. Tutkimus tapahtuu tarkastelemalla aineistoa ja analysoimalla niissä esiintyviä käsitteitä. Tutkielmani ensimmäinen osa keskittyy peliin ja leikkiin ilmiönä sekä niihin liittyviin käsitteisiin. Tarkastelen käsitteitä monitieteellisestä näkökulmasta. Leikkiminen on perinnöllinen ominaisuus ja se on hyödyllinen eri eläinlajeille ja ihmiselle. Leikkiminen monimutkaistuu iän myötä ja siitä voidaan erottaa erilaisia piirteitä, kuten päämääriä, sääntöjä, palautejärjestelmiä ja piirteiden tasapainoa ja elastisuutta. Pelatessaan ihminen voi upota pelin maailmaan, jolloin arkitodellisuuden ei ole hänelle niin merkityksellinen. Uppoamiseen vaikuttaa se, onko ihminen fysiologiset ja psykologiset tarpeet tyydyttyneet. Jos pelaamisen motivaatio on ulkoinen painostus tai negatiivisten tunteiden välttely, uppoutuminen peliin vaikeutuu. Tämä vähentää pelistä koettua nautintoa. Toisessa luvussa käsittelen kognitiivista terapiaa. Kognitiivinen mallin hypoteesi on, että ihmisen tulkinnat ja käsitykset tapahtumista vaikuttavat hänen tunteisiinsa, käytökseensä ja fysiologiaansa. Tulkintoja ja käsityksiä muuttamalla voidaan siten hoitaa esimerkiksi masennusta. Kognitiivinen terapia pyrkii auttamaan ihmistä muuttamaan omia tulkintoja ja käsityksiään. Hänet opetetaan ikään kuin omaksi terapeutikseen. Terapiassa on pyrkimys löytää perususkomus, johon ihmisen ajatukset usein viittaavat. Kyseenalaistamalla tämä oman perususkomuksensa ihminen alkaa tervehtyä. Kolmannessa luvussa tarkastelen kognitiivista terapiaa sen valossa, mitä analysoin ensimmäisessä luvussa. Käsittelen sitä kahden hypoteesini pohjalta. Muodostan mallin, jossa kognitiivinen terapia ja pelit on integroitu. Käsittelen myös miten terapian voisi muuttaa peliksi kokonaan. Tässä käytän esimerkkinä peliä nimeltä SPARX, joka on kehitetty nuorten masennuksen hoitoon. Kognitiivisen terapian ja pelien integrointi on mahdollista. Pelillisyys tehostaa kognitiivisen mallin oppimista. Integroimalla kognitiivisen mallin opiskelun terapiaan, se tehostaa tai lyhentää sitä. Kognitiivisesta terapiasta voidaan tehdä myös peli. Pelkästään terapiaa varten tehty suppea peli ei kuitenkaan ole varsinainen peli. Pelimaailman tulee olla laajempi, jotta peliin voisi uppoutua ja se olisi hauskaa. Tällainen peliterapia olisi oikea peli, käsitteen syvimmässä merkityksessä.
  • Asikanius, Mariella (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Tuomas Akvinolaisen käsitys hulluudesta ja hullujen mahdollisuuksista osallistua sakramentteihin. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Summa theologiae -teosta. Akvinolaisen käsitysten taustaksi esitellään myös sakramenttien sisältöä ja historiaa sekä keskiaikaista ymmärrystä hulluudesta. Sakramentit olivat tärkeä linkki keskiaikaisen ihmisen ja Jumalan yliluonnollisen todellisuuden välillä. Keskiajan oppineille sakramentit sisälsivät ja välittivät armoa. Sakramentti oli samanaikaisesti sekä asia (res) että symbolinen merkki (signum) asiasta. Oppineet pitivät sakramentteja myös lääkkeenä synnin sairauteen. Armovaikutuksen aikaansaamiseksi kussakin sakramentissa täytyi olla näkyvä ja näkymätön elementti läsnä, ja tämä tarkoitti aineen (materia) ja muodon (forma) tarkoin määriteltyä yhdistelmää. Teologit määrittelivät myös, että sakramentit vaikuttivat ex opere operato. Oppineet pitivät luonnollisia (lääketieteellisiä) syitä ensisijaisina hulluuden aiheuttajina. Aiempi tutkimus on pitänyt keskiaikaa demonipossessiota painottavana, mutta vaikka maallikoiden ja kirkon keskuudessa henget ovatkin saaneet tilaa, kallistuivat yliopistojen oppineet luonnollisten syiden kannalle. Yleisin selitys oli liiallinen musta sappi aivoissa, jonka takia mielikuvituskyvyn toiminta estyi (tai häiriintyi) animaalisten henkien liikkumiskanavien tukkiutuessa. Hylomorfisena komposiittina ihminen tarvitsi ajatellessaan mielikuvituskykyyn muodostuvia fantasmoja ajattelun kohteena olevista asioista. Hulluilla nämä fantasmat menivät sekaisin, eikä järki tunnistanut sekoittuneita kuvia. Tahtokontrolli tarvitsi toimiakseen järjen esittämiä arvioita valintatilanteesta, mutta jos järki operoi sekoittuneilla mielikuvilla, ei tahtokoneisto saanut käyttöönsä todennäköisesti minkäänlaisia esityksiä. Seurauksena hullut jäivät passioiden suositusten varaan. Näin ollen hulluja ei voitu pitää vastuullisena valinnoistaan eikä heiltä voinut odottaa asioiden luonteen ymmärtämiseen tarvittavaa järjenkäyttöä. Akvinolaisen käsityksiin hullujen osallistumisesta sakramentteihin vaikuttaa sekä huulluuden että sakramenttien luonne. Moniin sakramentteihin osallistuminen vaatii kykyä ymmärtää, mistä sakramentissa on kysymys. Sakramentit edellyttävät osallistujalta myös sakramentteja kunnioittavaa käyttäytymistä. Akvinolainen näyttää jakavan hullut kolmeen luokkaan. Vähäjärkiset käyttävät rationaalisia kykyjään osateholla. Syntymästään saakka hullut, joilla ei ole eikä tule olemaan selväjärkisiä jaksoja, muodostavat toisen luokan ja kolmanteen luokkaan kuuluvat sellaiset hullut, joiden tilassa esiintyy tai on esiintynyt selväjärkisiä jaksoja. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki hullut (jotka eivät ole aiemmin vastustaneet) voidaan kastaa. Rippiä ja viimeistä voitelua ei voida toimittaa hulluustilassa. Ehtoollinen ja mahdollisesti konfirmaatio voidaan antaa kuolinhetkellä, jos aiempi tahtotila on tiedossa. Vähäisiin virkoihin voidaan vihkiä ainakin vähäjärkisiä, ja avioliitto on mahdollinen hulluille, joilla on toistuvia selväjärkisiä jaksoja. Sitä ei kuitenkaan suositella.