Teologinen tiedekunta

 

The collection does not have the latest theses since the end of January, 2018. (The synchronization process from the E-Thesis Server has failed.)

However, new theses are available in the university campus libraries in the (Opinnäytekioski) thesis computers.

Uusimmat julkaisut

  • Yeboa-Mensa, Seree (Helsingin yliopisto, 2012)
    This research aims at discussing some of the ways in which both the Basic Needs Theory of development in Jeffrey Haynes and the Comprehensive Development Framework (CDF) in John Rees, seek to reduce poverty in Sub Saharan Africa (SSA). The Church´s role of providing basic needs within the Comprehensive Development Framework was also discussed. Conceptual and argumentation analysis methods were used. Most countries in Africa are confronted with worsening poverty, hunger, ill health and high unemployment. According to the World Bank (2009), about one in two persons lives on less than US$1.25 per day, with almost 70 percent living in rural areas, thirty-two out of the forty-eight poorest countries are found in SSA. The International Labor Organization (ILO) in 1976 sought to alleviate poverty by Basic Needs Theory of development which urged the various governments to endeavor to provide basic needs (food, housing, clothing, and public services, and so on) to their citizens. According to Haynes, the theory failed because the developmental agenda became absorbed into the wider cold war ideological division, and also because of the unwillingness of the ruling elites and their supporters in many developing counties to facilitate the necessary financial transfers upon which the successful delivery of basic needs strategy pivoted. This led to the redefinition of the role of the state since it could not provide basic needs solely. As a result of this, Poverty Reduction Strategies such as Structural Adjustment Program (SAP), Highly Indebted Poor Country (HIPC) initiative, and others were birthed. These Poverty Reduction Strategy Papers (PRSP) process was the main basis for implementing the CDF principles which are intended to translate a country’s poverty reduction strategy into a focused action plan. The CDF was proposed by the World Bank in early 1999 as a means by which countries can manage knowledge and resources to formulate and execute effective strategies for economic development and poverty reduction. The CDF, among others, stresses strong partnerships among governments and Non-Governmental Organizations (NGOs) and other development actors of which the church is part. According to Rees, the church (example the World Council of Churches) is skeptical to associate with the secular institutions including International Financial Institutions (IFIs). However, the Catholic and Lutheran churches’ social ministries mandate it to work with non-church institutions to bring about development. Thus the church has a holistic mission which allows it to seek justice to bring about transformation through empowerment and works for peace and reconciliation. In some parts of Africa, some churches have been very proactive in terms of provision of basic needs comprising the material, social, psychological and bodily as well as spiritual well-being. This is done through support and advocacy. The IFI´s decision to involve the church in its efforts to reduce poverty is not only laudable but also realistic since the church has long been involved in the provision of basic needs in SSA. Keywords: Poverty Reduction, Basic Needs, Comprehensive Development Framework, Church.
  • Asikanius, Mariella (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Tuomas Akvinolaisen käsitys hulluudesta ja hullujen mahdollisuuksista osallistua sakramentteihin. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Summa theologiae -teosta. Akvinolaisen käsitysten taustaksi esitellään myös sakramenttien sisältöä ja historiaa sekä keskiaikaista ymmärrystä hulluudesta. Sakramentit olivat tärkeä linkki keskiaikaisen ihmisen ja Jumalan yliluonnollisen todellisuuden välillä. Keskiajan oppineille sakramentit sisälsivät ja välittivät armoa. Sakramentti oli samanaikaisesti sekä asia (res) että symbolinen merkki (signum) asiasta. Oppineet pitivät sakramentteja myös lääkkeenä synnin sairauteen. Armovaikutuksen aikaansaamiseksi kussakin sakramentissa täytyi olla näkyvä ja näkymätön elementti läsnä, ja tämä tarkoitti aineen (materia) ja muodon (forma) tarkoin määriteltyä yhdistelmää. Teologit määrittelivät myös, että sakramentit vaikuttivat ex opere operato. Oppineet pitivät luonnollisia (lääketieteellisiä) syitä ensisijaisina hulluuden aiheuttajina. Aiempi tutkimus on pitänyt keskiaikaa demonipossessiota painottavana, mutta vaikka maallikoiden ja kirkon keskuudessa henget ovatkin saaneet tilaa, kallistuivat yliopistojen oppineet luonnollisten syiden kannalle. Yleisin selitys oli liiallinen musta sappi aivoissa, jonka takia mielikuvituskyvyn toiminta estyi (tai häiriintyi) animaalisten henkien liikkumiskanavien tukkiutuessa. Hylomorfisena komposiittina ihminen tarvitsi ajatellessaan mielikuvituskykyyn muodostuvia fantasmoja ajattelun kohteena olevista asioista. Hulluilla nämä fantasmat menivät sekaisin, eikä järki tunnistanut sekoittuneita kuvia. Tahtokontrolli tarvitsi toimiakseen järjen esittämiä arvioita valintatilanteesta, mutta jos järki operoi sekoittuneilla mielikuvilla, ei tahtokoneisto saanut käyttöönsä todennäköisesti minkäänlaisia esityksiä. Seurauksena hullut jäivät passioiden suositusten varaan. Näin ollen hulluja ei voitu pitää vastuullisena valinnoistaan eikä heiltä voinut odottaa asioiden luonteen ymmärtämiseen tarvittavaa järjenkäyttöä. Akvinolaisen käsityksiin hullujen osallistumisesta sakramentteihin vaikuttaa sekä huulluuden että sakramenttien luonne. Moniin sakramentteihin osallistuminen vaatii kykyä ymmärtää, mistä sakramentissa on kysymys. Sakramentit edellyttävät osallistujalta myös sakramentteja kunnioittavaa käyttäytymistä. Akvinolainen näyttää jakavan hullut kolmeen luokkaan. Vähäjärkiset käyttävät rationaalisia kykyjään osateholla. Syntymästään saakka hullut, joilla ei ole eikä tule olemaan selväjärkisiä jaksoja, muodostavat toisen luokan ja kolmanteen luokkaan kuuluvat sellaiset hullut, joiden tilassa esiintyy tai on esiintynyt selväjärkisiä jaksoja. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki hullut (jotka eivät ole aiemmin vastustaneet) voidaan kastaa. Rippiä ja viimeistä voitelua ei voida toimittaa hulluustilassa. Ehtoollinen ja mahdollisesti konfirmaatio voidaan antaa kuolinhetkellä, jos aiempi tahtotila on tiedossa. Vähäisiin virkoihin voidaan vihkiä ainakin vähäjärkisiä, ja avioliitto on mahdollinen hulluille, joilla on toistuvia selväjärkisiä jaksoja. Sitä ei kuitenkaan suositella.
  • Tuori, Sinikka (Helsingfors universitet, 2011)
    Tässä tutkimuksessa tutkittiin kanadalaisen kirjailijan L. M. Montgomeryn (1874 1942) elämää vuosina 1921 1927. Kyseisinä vuosina Montgomery eli presbyteeripapin vaimona maaseutuseurakunnissa, ensin Leaskdalessa ja sitten Norvalissa Kanadan Ontariossa. Tutkimus keskittyi tarkastelemaan kirjailijan elämää hallinnutta ristiriitaa, joka muodostui uskonnollisten ihanteiden ja yksilöllisen kokemuksen välisistä eroavaisuuksista. Primäärilähteinä olivat Montgomeryn toimitetut ja julkaistut päiväkirjat The Selected Journals of L. M. Montgomery 1 5 (1985 2004), joista käytettiin etenkin tutkimusvuosiin keskittyvää kolmatta osaa, Montgomeryn neljä romaania Emily of New Moon (1923), Emily Climbs (1925), Blue Castle (1926) ja Emily's Quest (1927) sekä Montgomeryn toimitettu ja julkaistu kirjeenvaihto After Green Gables: L. M. Montgomery's Letters to Ephraim Weber , 1916 1941 (2006) ja My Dear Mr. M.: Letters to G. B. MacMillan (1980). Lisäksi lähteinä oli Leaskdalen seurakuntalaisten kokoama muistelmateos Montgomerysta. Kirjallisuutta käytettiin kirkkohistorian, kirjallisuudentutkimuksen ja naistutkimuksen alalta. Suositusta kirjailijasta on tehty useampia elämäkertoja ja niitä hyödynnettiin tutkimuksessa. Tutkimus jakautui kahteen päälukuun, jotka toimivat toistensa vastaparina. Ensimmäinen tutkimusluku keskittyi tarkastelemaan uskonnollisia ja viktoriaanisia ihanteita, joiden mukaisesti Montgomery oli saanut kasvatuksen. Hän pyrki täyttämään näitä ihanteita myös pappilan emäntänä. Toinen tutkimusluku tarkasteli kirjailijan elämää, uskonnollisia ajatuksia ja avioliittoa julkisivun takana, jolloin kävi selvästi ilmi kirjailijan kahtiajakautunut elämä. Montgomery sai presbyteerisen ja viktoriaanisen kasvatuksen ja oppi jo lapsena huomioimaan sen, mitä muut ihmiset ajattelevat hänestä. Hän eli pienissä maaseutuyhteisöissä, joissa juoruilu oli yksi kontrollin väline. Papin vaimolla oli velvollisuuksia seurakunnassa ja pappilan hoidossa, ja Montgomery hoiti ne tarmokkaasti ja velvollisuudentuntoisesti. Hänellä oli apulainen pappilassa, jossa arki sujui viikkoaikataulun mukaisesti. Papin vaimon roolin lisäksi Montgomery jatkoi omaa kirjoittamistyötään ja hänen runsaat tulonsa mahdollistivat nelihenkisen perheen monet hankinnat. Hänen avioliittonsa oli vaikea, sillä aviomies kärsi uskonnollisesta melankoliasta ja asia piti salata seurakuntalaisilta. Montgomery käsittelee uskonnollisia teemoja romaaneissaan ja päiväkirjassaan. Hänen uskonnolliset ajatuksensa erosivat presbyteerikirkon opista useassa kohdin. Hän ei uskonut moneenkaan opinkappaleeseen, kohtasi Jumalan ennemmin luonnossa ollessaan yksin kuin kirkossa seurakunnan keskellä sekä ajatteli kristinuskon olevan jäännös menneestä ja tieteen ottaneen sen paikan Jumalan toiminnan kanavana. Kirjailijan ajattelussa on yhtymäkohtia transsendentalismiin, teosofiaan ja darwinismiin. Hän oli innokas psykologisen kirjallisuuden lukija ja sovelsi oppejaan käytäntöön. Hän uskoi unien välittävän viestejä. Kirkkokunta oli hänelle kuitenkin merkittävä identiteetin rakentaja. Papin vaimon roolin ja yksityisesti kriittisen ajattelijan roolin yhteensovittaminen aiheutti Montogmerylle ongelmia ja väsymystä. Hän kätki uskonnolliset ajatuksensa ja yksinäisyyden aiheuttaman kivun päiväkirjaansa, jonka hän toivoi julkaistavan viimeistään kuolemansa jälkeen. Kaikenlainen kirjoittaminen oli hänelle pakoa todellisuudesta ja auttoi häntä jaksamaan. Otsikon sitatti kuvaa Montgomeryn suhdetta kristinuskoon: hän käytti kristillisiä ilmauksia, mutta muokkasi niiden sisältöä omaa uskoaan vastaavaksi. Taivas ja helvetti kuvasivat usein hänen henkistä olotilaansa sanojen uskonnollisen merkityksen sijasta.
  • Haapamäki, Johanna (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu -tutkielmassani selvitän, kuinka Linköpingin piispasta Nils Hermanssonista rakennettiin pyhimystä. Nilsin kanonisaatioprosessi avattiin Konstanzin kirkolliskokouksessa vuonna 1416, vain parikymmentä vuotta piispan kuoleman jälkeen. Nils onkin nähtävä aikalaispyhimyksenä (engl. recent t. contemporary saint). Aikalaispyhimyksellä tarkoitetaan pyhimystä, jonka kultti syntyi nopeasti tämän kuoleman jälkeen. Kun tällaisesta pyhimyksestä alettiin laatia elämäkertaa, oli edelleen elossa pyhimyksen kohdanneita ihmisiä. Hagiografioiden laatijoilla ei näin ollut yhtä vapaat kädet pyhimysmäisyyden kuvaukseen kuin aiemmin, kun pyhimykset olivat olleet jopa monia satoja vuosia aiemmin eläneitä henkilöitä. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Nilsistä kertovat pyhimystekstit ja Svenskt Diplomatariumin Nilsiä koskevat asiakirjat ja kirjeet. Pyhimyselämäkerta (De Vita Sancti Nicholai) ja ihmekokoelma (De miraculis S. Nicholai) ovat kopio paavinistuimelle vuonna 1414 lähetetyistä teksteistä. Kanonisaatioprosessi on Nilsin kanonisointia varten laadittu teksti, johon konsiili oli laatinut Nilsin elämästä ja ihmeistä lyhyet kappaleet, joiden pohjalta vuonna 1417 kuultiin todistajia Ruotsissa. Asiakirjalähteet taas ovat Nilsin elinajalta ja monia hänen itsensäkin laatimia kirjeitä on säilynyt. Lähteiden kautta on mahdollista tarkastella sekä Nilsistä muodostettua pyhimyskuvaa että saada välähdyksiä siitä, miten Nils todella toimi elinaikanaan. Näin tutkimuskysymyksetkin muotoutuvat kahden kokonaisuuden kautta: Yhtäältä kysyn, millainen pyhimyskuva Nils Hermanssonista välittyy hagiografisten tekstien perusteella ja millaiset puolet korostuivat, kun Nils yritettiin esittää mahdollisimman pyhimyksellisessä valossa. Toisaalta tarkastelen myös, millaisena Nils Hermansson näyttäytyy kirje- ja asiakirjalähteissä ja miten nämä tekstit vertautuvat hagiografisiin lähteisiin. Nils Hermanssonista kertovissa pyhimysteksteissä tulevat esiin sekä perinteiset pyhimyksille kuuluneet piirteet että hänen luonteensa aikalaispyhimyksenä. Asiakirja- ja kirjelähteet osoittavat, että perusteet Nilsin kanonisoinnille nousivat vahvasti todellisista historiallisista tapahtumista. Kuitenkin pyrkimyksessä saada Nils kanonisoiduksi oli tarpeen korostaa joitakin piirteitä ja häivyttää toisia. Pyhimysteksteille tyypillisiä piirteitä hyödynnettiin erityisesti kertomuksissa Nilsin lapsuudesta ja kuvattaessa hänen askeettista elämäntyyliään. Myös ihmekertomuksissa Nils näyttäytyy varsin tyypillisenä ruotsalaisena pyhimyksenä. Värikkäimmillään ja runsassanaisimmillaan elämäkerta ja kanonisaatioprosessi olivat, kun niissä kerrottiin tilanteista, joissa Nils nousi vastustamaan kirkkoa uhkaavia vallanpitäjiä. Nils kuvattiin rohkeana, miehekkäänä ja marttyyriuteen valmiina hurskaana piispana. Nilsin nousu vallanpitäjiä vastaan näkyy myös kirjemateriaalissa ja vaikuttaakin siltä, että hagiografiset lähteet ovat huomattavan yhdensuuntaisia asiakirjalähteistön kanssa. Joitakin piirteitä oli kuitenkin tarpeen häivyttää. Vastikään kanonisoitu Birgitta oli Linköpingin hiippakunnan ykköspyhimys ja Nils oli ollut läheinen hänen perheensä kanssa ja ajanut voimakkaasti Birgitan kanonisointia. Nilsin kanonisaatioprosessissa haluttiin kuitenkin luoda hiippakunnan entisestä piispasta itsenäistä pyhimystä, joten varsinkin Birgitan varjoa pyrittiin kaventamaan. Hurskas, hyveellinen ja miehekäs olivat ominaisuuksia, joiden varaan Nils Hermanssonin pyhimyskuvaa rakennettiin, vaikka hänen virallinen kanonisointinsa jäikin reformaation jalkoihin.
  • Sarlio-Siintola, Sari (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielman tehtävänä on ollut tutkia kuluttajakansalaisen vapautta ja suotuisaa käytöstä suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. Vapautta on tarkasteltu lähinnä yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Lähdemateriaalina ovat olleet Perusoikeudet, Vanhasen hallitusohjelma sekä Kuluttajapoliittinen ohjelma. Tutkimuskysymyksiä oli kolme: 1) Minkälainen ihmiskäsitys on muotoiltavissa lähdeaineistosta? 2) Mistä muodostuu kuluttajakansalaisen tosiasiallinen vapaus markkinoilla, sekä miten talouskasvu ja sen tukeminen vaikuttavat tämän vapauden toteutumiseen? 3) Minkälaisia suotuisan kulutuskäyttäytymisen ideoita kuluttajakansalaiselle lähteissä asetetaan kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden tukemiseksi? Lähteistä hahmottui talouselämän ja toimivien markkinoiden tärkeys suomalaisessa yhteiskunnassa, kuluttajakansalaisen aktiivinen ja vastuullinen rooli yhteiskunnassa sekä perusarvojemme heijastuminen myös markkinoille. Kuluttajakansalaisen vastuullisuus liittyi sekä vastuuseen omasta hyvinvoinnista että kestävästä kehityksestä. Talouselämälähtöisyys korostui kuitenkin lähteissä ihmislähtöisyyden kustannuksella. Syntyi vaikutelma, että kuluttajakansalaisina olemme ensisijaisesti systeemin osia, rationaalisesti ja vastuullisesti toimivia objekteja, joilla on materialistiset arvot. Kuluttajakansalaisen tosiasiallisen vapauden kannalta tärkeiksi oikeuksiksi osoittautuivat tässä tutkimuksessa Perusoikeuksien omaisuudensuoja (15§), valinnan vapauteen liittyvä oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7§) sekä kuluttajalle rahallisia resursseja ja peruspalveluita turvaavat oikeudet, joita ovat oikeus työhön ja elinkeinovapaus (18§), oikeus sosiaaliturvaan (19§) ja sivistykselliset oikeudet (16§). Talouskasvu kerrannaisvaikutuksineen osoitettiin olevan keskeinen resurssi tosiasiallisen vapauden turvaamiseksi, mutta myös asia, jonka edistämisellä julkisin toimenpitein on negatiivisia vaikutuksia tosiasialliseen vapauteen. Tutkielmassa osoitettiin kuluttajien olevan keskeinen tosiasiallisen vapauden ja oikeudenmukaisuuden resurssi talouskasvun tukemisen ja oikeanlaisten kulutusvalintojen kautta. Kuluttajakansalaisen suotuisa ostokäyttäytyminen kiteytettiin tutkielmassa seuraavasti: yksityisiin tuotteisiin ja palveluihin kohdistuva runsas kulutushalu, julkisiin palveluihin kohdistuva niukka kulutustarve sekä kyky ja halu tehdä kestävän talouskasvun ja tosiasiallisen vapauden kannalta suotuisia kulutusvalintoja. Toimiessaan tällä tavoin kuluttajakansalaisen todettiin toteuttavan laajaa perusoikeusnäkemystä, jonka mukaan perusoikeuksista huolehtiminen kuuluu kaikille yhteiskunnan jäsenille. Johtopäätöksenä todettiin, että toive kuluttajakansalaisesta, joka tekee vastuullisia päätöksiä koko yhteiskunnan hyvinvoinnin turvaamiseksi, on hyvin perusteltavissa. Oikeanlaisen kulutuskäyttäytymisen ansiosta talous saadaan toimimaan hyvinvointia ja tosiasiallista vapautta edistävällä tavalla. Yhteiskunnan taholta tapahtuvaa kuluttamiseen kannustamista taas voidaan perustella yhteisellä hyvällä. Koska hyvinvointiyhteiskuntamme ylläpitäminen perustuu vahvaan talouskasvuun, on ilmeisenä vaarana kuitenkin se, että talous ja teknologian kehitys muuttuvat hyvinvointiyhteiskunnan välineistä itseisarvoksi. Samalla saatetaan unohtaa, että talouskasvuun liittyvä yksityisen kulutuksen lisääntyminen ei välttämättä enää lisää ihmisten hyvinvointia. Siksi yhteiskunnassamme tulisikin edistää myös sellaisten sosiaalisten innovaatioiden syntyä, jotka muuttavat elämäntapaamme suuntaan, jossa hyvinvoinnin tuottaminen ei ole niin sidoksissa hyödykkeisiin. Tällaisten innovaatioiden myötä saattaisi ihmisten tosiasiallinen vapaus yhteiskunnassa hyvinkin kasvaa.
  • Yli-Karjanmaa, Sami (Helsingfors universitet, 2006)
    Egyptin Aleksandriassa ajanlaskun taitteen molemmin puolin elänyt hellenistijuutalainen raamattufilosofi Filon korostaa laajassa tuotannossaan, että ihmisen on suuntauduttava pois kehon, aistinautintojen ja paheiden orjuudesta kohti hyveitä, oikeaa filosofiaa ja pelastusta: sielun transsendenttia päämäärää, Jumalaa. Filon selittää heprealaista Raamattua - lähinnä Tooraa - vertauskuvallisen menetelmän ja kreikkalaisen, etenkin Platonin, filosofian avulla. Filon samaistaa toisiinsa ihmisyksilön henkisen olemuspuolen eli sielun (????) tai mielen (????) ja alkuperäisen, Jumalan kuvan mukaan luodun ihmisen. Ihmisen sielu on Filoninin raamatunselityksessä olemassa ennen kuin se laskeutuu ihmiskehoon, ja sen on aktiivisesti pyrittävä vapautumaan tuosta "vankilastaan" tai "haudastaan" noustakseen jälleen taivaalliseen alkutilaansa. Tämä vastaa läheisesti Platonin etenkin dialogeissaan Faidros ja Timaios esittämää skeemaa, ja myös sanastolliset yhteydet Platoniin ovat merkittäviä. Filon on kuitenkin myös muokannut tämän suuresti arvostamansa filosofin ajatuksia esimerkiksi korostamalla Jumalan armon merkitystä ihmisen pelastumiselle. Ihmisen keho-vankeuden juuret juontavat Filon ajattelussa ensimmäisen maallisen ihmisen lankeemuksesta, jota - kuten paheellista elämää yleisemminkin - hän luonnehtii sielun kuolemaksi. Nautinto vietteli mielen aistien välityksellä, ja ihminen vaihtoi kuolemattomuutensa kuolevaiselämään kehossa. Vaihtokauppa on kuitenkin mahdollista purkaa ja kehosta vähittäin vapautua. Platonilla sielut reinkarnoituvat maan päälle, kunnes ne kykenevät lopullisesti jättämään kehon taakseen. Reinkarnoituminen johtuu yhtäältä sielujen maallista kohtaan tuntemasta vetovoimasta. Toisaalta on kyse paheellisen elämän pitkittämästä rangaistuksesta, jonka alkuperäinen syy Faidroksessa esitetyssä vertauksessa on taitamattomuus taivaallisessa, Zeuksen johtamassa valjakkoajelussa. Lopulta sielut kykenevät kasvattamaan siivet ja nousemaan takaisin taivaaseen. Ne voivat nopeuttaa prosessia suuntautumalla pois ruumiillisista asioista oikeanlaiseen filosofiaan. Filon mainitsee reinkarnaation suoraan vain muutaman kerran koko tuotannossaan. Unien selittämistä koskevan teoksensa De somniis kohdassa 1.138-1.139 hän tuo sen esiin kaikkein selvimmin: kehoista fyysisessä kuolemassa vapautuneista sieluista "yhdet kuolevaiselämän tavanomaisuuksia kaivaten palaavat takaisin". Exodusta selittävän Quaestiones in Exodum -teoksensa kohdassa 2.40 hän puolestaan kuvaa sieluja, joiden ei onnistu nousta taivaan tuolle puolen, Jumalaan: "siipien vähän matkaa niitä kannettua [ne] palaavat heti"; toisille se Jumalan armosta onnistuu: "Onnellisia ovat ne, jotka eivät palaa." Lisäksi teoksen De cherubim kohtaan 114 sisältyy mahdollinen viittaus reinkarnaatioon, maininta kuoleman jälkeen aineettomaan tilaan päätyneiden sielujen rientämisestä "uuteen syntymään". Tutkimuskirjallisuudessa ei reinkarnaatioteema ole saanut osakseen kovin suurta huomiota. Useat tutkijat sivuuttavat aiheen. Jotkut suhtautuvat Filonin reinkarnaatiouskoon epäillen ja jotkut jopa kiistävät sen, mutta näiden tutkijoiden perustelut joko puuttuvat kokonaan tai eivät kestä lähempää tarkastelua. Löytämistäni kannanotoista suuri enemmistö on sillä kannalla, että usko ihmissielun paluuseen maan päälle uuteen kehoon todellakin kuului Filonin ajatteluun. Sen lisäksi, että Filon mainitsee asian suoraan joitain kertoja, reinkarnaatio on myös loogisesti ottaen välttämätön osa hänen ajatteluaan: ihmisen tulee vapautua kehostaan, mutta Filon tekee selväksi, ettei kyse ole fyysisen kuoleman tavoittelusta.
  • Eskelinen, Kari (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkielma käsittelee Markuksen evankeliumissa esiintyvää Jumala Poika -arvonimen merkitystä. Evankelista Markus käyttää useissa yhteyksissä Jeesuksesta Jumalan Poika -tunnustusformelia. Mitä hän sillä tarkoittaa? Oliko Markus ensimmäinen kirjoittaja, joka käytti tätä arvonimeä? Kuinka evankeliumissa esiintyvät kohdat selittyvät lukijalle? Miten Jeesuksesta tuli Jumalan Poika, ja mitä tuolloin kyseisellä termillä ylipäätään tarkoitettiin? Näihin kysymyksiin etsitään tässä tutkimuksessa vastauksia. Johdannossa käsitellään Jumalan poika -arvonimen syntykontekstia, Markuksen evankeliumin syntyä sekä messiassalaisuuden teemaa. Wreden työn pohjalta syntynyttä messiassalaisuuden ongelmaa käsitellään melko laajasti, koska redaktiokritiikin kannalta sen tulokset ovat hyvin merkittäviä. Analyysiosiossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti kymmentä Markuksen mainintaa Jeesuksesta Jumalan Poikana. Näissä maininnoissaan evankelista käyttää apuna eri osapuolia, jotka vakuuttavasti antavat tunnustuksensa Jumalan Pojasta. Evankelista antaa itse oman henkilökohtaisen tunnustuksensa heti evankeliumin alussa kohdassa Mk. 1:1. Tunnustusten ketju jatkuu Jumalan tunnustuksilla kohdissa Mk. 1:1-9 ja 9:2-7. Saastaiset henget tunnustavat myös Jeesuksen Jumalan Pojaksi kohdissa Mk. 3:11 ja 5:1-13. Metafyysisen maailman lisäksi myös näkyvän maailman luonnonvoimat tunnustavat Jeesuksen jumalallisen käskyvallan kohdassa Mk. 6:45-52, jossa Jeesus murtaa fysiikan lait kävelemällä veden päällä. Traditioon kuulunut paralleelikohta on Jeesuksen myrskyn tyynnyttäminen kohdassa Mk. 4:35-41. Tähän tutkimukseen on valittu ainoastaan ensimmäinen. Jeesuksen opetuslapsijoukosta Pietari tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi kohdassa Mk. 8:27-30. Jeesus itse tunnustaa ylimmäisen papin edessä oman olemuksensa kohdassa Mk. 14:50-62 ja kertomalla vertauksen viinitarhan vuokraajista kohdassa Mk. 12:1-12. Evankeliumin tunnustusten sarjan päättää roomalainen upseeri Jeesuksen ristin äärellä kohdassa Mk. 15:39. Tunnustusten näkökulmasta tämä merkitsee täydellistä loppua Markuksen kirjalliselle työlle. Johtopäätöksissä pohditaan mm. sitä, miten historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta tuli Jumalan Poika? Miksi kastekertomus on tässä niin keskeinen? Yhtenä taustatekijänä lienee Lähi-idän alueella vuosisatoja vaikuttaneet Mesopotamian aikaiset uskonnolliset traditiot. Jumalan Pojan terminologista sisältöä päätellään kahden kysymyksen avulla. Millä perusteella Markus esittää Jeesuksen Jumalan Pojaksi, ja toiseksi missä merkityksessä Jeesus on Jumalan Poika? Vastauksena on, että Jeesus on Jumalan Poika, koska Jumala asetti hänet kasteen yhteydessä messiaaniseen tehtäväänsä. Toiseksi Jeesus on Jumala Poika siinä merkityksessä, että hän toteutti Jumalan antamaa tehtävää oikeana kärsivänä Jumalan Poikana, joka apostoli Paavalin käyttämän tradition mukaan asetettiin kuoleman jälkeen asemaan, jossa hänellä on valta (Rm. 1:4). Johtopäätöksenä on, että tradition tasolla Jeesus oli saarnaaja, ihmeiden tekijä ja parantaja, jolla oli erityisen läheinen suhde Jumalaan. Markuksen redaktion tasolla Jeesus oli metafyysinen Jumalan Poika. Evankeliumisssa punoutuvat yhteen Jeesuksesta kertova traditio ja Markuksen redaktio.
  • Rautaniemi, Matti (Helsingfors universitet, 2010)
    Astangajooga perustuu intialaisen Sri K. Pattabhi Joisin (1915-2009) opetukseen, ja siitä on viime vuosina tullut eräs suosituimmista ja kansainvälisesti laajimmalle levinneistä modernin joogan muodoista. Joogaa voidaan pitää yleisnimityksenä Intian uskontojen piirissä muotoutuneille askeettisille soteriologisille opeille. Käsitteellä moderni jooga kuitenkin viitataan sellaisiin intialaisesta joogatraditiosta tehtyihin tulkintoihin, jotka ovat syntyneet länsimaalaisten ja länsimaisen kulttuurin vaikutuspiirissä olleiden intialaisten toimesta viimeisen n. 150 vuoden aikana. Vaikka varhainen jooga olikin kiinteä osa intialaista uskonnollisuutta, modernin joogan suhde uskonnollis-filosofisiin juuriinsa on vähemmän yksiselitteinen. Tämä on havaittavissa myös Astangajoogan tapauksessa. Tutkielmani käsittelee suomalaisten Astangajoogan harjoittajien käsityksiä joogan merkityksistä. Ensisijaisena aineistonani toimivat kymmenen Helsingin Astanga Joogakoulussa harjoittelevan Sri K. Pattabhi Joisin opetusperinteeseen pohjautuvan Astangajoogan harjoittajan haastattelut. Astangajoogan harjoittajilta ei Helsingin Astanga Joogakoulussa vaadita sitoutumista mihinkään oppeihin tai elämäntapavalintoihin. Painopiste on voimakkaasti liikunnallisen ?sana-harjoittelun säännöllisessä ylläpitämisessä. Kuitenkin myös Astangajoogan menetelmissä ja Helsingin Astanga Joogakoulun opetuksessa on piirteitä, joiden perusteella Astangajoogan ei voida sanoa olevan täysin riippumaton sen taustalla vaikuttavasta uskonnollis-filosofisesta perinteestä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) liittävätkö Astangajoogan harjoittajat joogaan uskonnollisiksi tai henkisiksi tulkittavia merkityksiä, ja 2) millaisia nämä merkitykset ovat ja miten ne liittyvät harjoituksen muihin ulottuvuuksiin (esim. terveydellinen, sosiaalinen, psykologinen). Tältä pohjalta toivon 3) pystyväni tarkastelemaan, miten Astanga asettuu nykypäivän uskonnolliseen kenttään, ja mitä sen harjoittajien näkemykset mahdollisesti kertovat uskonnon asemasta ja luonteesta nykyaikana. Analyysimetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Vertaan analyysissa esiin nousseita teemoja Paul Heelasin holistisen henkisyyden teoriaan. Holistisella henkisyydellä Heelas tarkoittaa subjektia ja subjektiivista kokemusta painottavaa, ulkoisista instituutioista riippumatonta uskonnollisuutta, jossa ruumiillisuudella, terveydellä ja sosiaalisilla suhteilla on tärkeä asema. Haastatteluaineiston analyysin pohjalta totean, että Astangajoogalla on usein harjoittajilleen henkisenä pidetty ulottuvuus. Haastattelemieni Astangajoogan harjoittajien henkisyyttä määrittelevät sisäisyys, omaehtoisuus ja holistisuus. Astangajoogasta etsittiin mm. vaihtoehtoa dogmaattiseksi koetulle kristinuskolle. Astangajoogan harjoittamista ei kuitenkaan voida pitää uushindulaisuuden muotona, vaan sitä pidettiin ”uskontovapaana henkisyytenä”. Analyysin perusteella voidaankin todeta, että haastateltujen esittämät näkemykset vastasivat yleisesti varsin hyvin Paul Heelasin holistisen henkisyyden teorian keskeisiä teemoja. Kuitenkin myös merkittäviä poikkeuksia tästä esiintyi. Ne antavat aihetta mahdolliselle jatkotutkimukselle.
  • Avela, Essi (Helsingfors universitet, 2010)
    Tämä tutkimus tarkastelee pastori Väinö Kanteleen työtä lähetystyöntekijänä Kiinassa hänen kolmannella työkaudellaan 1948 - 1951. Tutkimuksen keskeisimmät lähteet ovat Kanteleen perheelleen osoittamat päiväkirjamaiset kirjeet sekä Suomen Lähetysseuran (SLS) johtokunnan kokousten ja lähettien kokousten pöytäkirjat. Tutkimus on mikrohistoriallinen sivuten henkilö- ja lähetyshistoriaa. Kantele saapui Yungšunin asemalle maaliskuussa 1948. Asemalle oli kaivattu kokenutta mieslähettiä. Työkauden alku sujui hyvin Kiinan poliittisen tilanteen levottomuudesta huolimatta. Tilanne kuitenkin kiristyi kommunistien saadessa lisää kannatusta. SLS kutsui lähetit pois työalueelta keväällä 1949. Kantele päätti jäädä Kiinaan. Yungšunin seurakunta oli toivonut hänen jäämistään. Lisäksi mahdollisuudet lähetystyön tekemiseen olivat yhä olemassa huolimatta Kiinan kansantasavallan perustamisesta lokakuussa 1949. Olosuhteet alkoivat kuitenkin asteittain kiristyä. Hajanaisten sotilasjoukkojen sekä kommunistiarmeijan liikkuminen ympäri Kiinaa häiritsivät lähetystyötä. Sotilaat muun muassa valtasivat lähetysasemia käyttöönsä. Ongelmana olivat myös inflaatio ja postin kulun epävarmuus. Henkilökohtaisesti Kanteletta vaivasi myös tunne oman uskonsa heikkoudesta. Vuonna 1950 Kiinan poliittiset uudistukset rajoittivat lähetystyötä entisestään. Heinäkuussa julkaistu Kirkkojen manifesti vaati kirkkojen pikaista irrottautumista ulkomaisista yhteyksistään, käytännössä lähetysjärjestöistä. Samana vuonna aloitettiin maareformi. Seurakuntiin asetettiin kokoontumiskielto reformin toteuttamisen ajaksi. Yungšunissa kieltoa ei kumottu enää Kanteleen työkauden aikana. Uudistusten myötä Kanteleen liikkumisvapautta rajoitettiin. Viranomaiset hakivat hänet välillä moneksi päiväksi kuulusteluihin. Lopulta hän eli käytännössä vankina asemallaan. Tammikuussa 1951 hän koki, ettei lähetystyön tekemiseen ole mahdollisuuksia, ja anoi maastapoistumislupaa viranomaisilta. Alkoi pitkä ja epävarma odotus. Kantele alkoi laulaa kiinankielisiä virsiä kovaan ääneen asemalla koska koki, että se oli ainoa jäljellä oleva keino levittää kristinuskon sanomaa. Tapansa vuoksi hänet tunnettiin laulavana evankelistana. Tie kotiin avautui lopulta heinäkuussa 1951. Kantele koki työnsä lähetyssaarnaajana tärkeäksi ja rakkaaksi. Hän oli valmis työskentelemään hankalissa olosuhteissa. Hän oli hyvin ihmisläheinen ja kuvaili kirjeissään paljon tapaamiaan ihmisiä. Kantele oli käytännön ihminen eikä hänen kirjoituksissaan ole havaittavissa taipumusta opillisiin pohdintoihin.
  • Özcan, Freija (Helsingfors universitet, 2007)
    Tässä tutkielmassa tutkitaan Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan mieskuvaa. Tutkimuksessa nämä kirjat ajoitetaan 200-luvulle eKr. Ptolemaiosten valtakunnan aikaan ja etsitään vastausta siihen, millaiseen miehuuteen Juudean eliittiin kuuluneet viisaudenopettajat Saarnaaja ja Ben Sira opastivat virkauralle pyrkiviä niin ikään eliittiin lukeutuneita oppilaitaan. Metodina on tutkia lukijalähtöisesti tekstin sisältöä ja etsiä siinä piileviä ideologioita, tässä tapauksessa siis miehenä olemiseen liittyviä oletuksia, joista nämä tekstit eivät puhu suorasanaisesti vaan joita on tulkittava rivien välistä. Tavoitteeseen pääsemiseksi Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan tekstiä peilataan antiikin ajan mieskäsitystä ja toisaalta Vanhan testamentin maskuliinista ihannetta vasten. Samalla pyritään myös vertailemaan Saarnaajan kirjan ja Sirakin kirjan yhtäläisyyksiä ja eroja. Lähteinä ovat Saarnaajan kirjan masoreettinen teksti sekä pääasiassa Sirakin kirjan hepreankieliset ja niiden puuttuessa kreikankieliset käsikirjoitukset. Tutkimuksessa todetaan, että antiikin ajan juutalaisen yhteisön suurin miehelle asettama odotus oli se, että miehen oli aina, kaikkialla ja kaikissa tilanteissa hallittava itsensä. Tämä tarkoitti sekä oman käytöksenä että omien tunteittensa hallitsemista mutta myös elämän olosuhteiden ja siihen liittyvien ihmisten hallitsemista. Elämän oli siis oltava järjestyksessä ollakseen kunniallista. Eliittiin kuuluva juutalaismies saattoi myös epäonnistua eikä silloin täyttänytkään miehelle asetettua mittaa. Yhteisön kunnioituksen menettänyt mies oli pahassa tilanteessa. Juuri tilanteessa, missä häpeä astuu miehen elämään, käy parhaiten selväksi Saarnaajan ja Ben Siran ajattelun perimmäinen ero. Ben Sira perustelee miesihannettaan kunnian ja häpeän käsitteillä. Saarnaajalle kunnian ja häpeän käsitteillä ei ole merkitystä. Todellinen ongelma on Saarnaajan mielestä kuolema. On parempi elää vaikka häpeässä kuin olla kuollut, ja vaikka viisaus tuokin miehelle menestystä, sen olennaisin tehtävä on pitää mies hengissä ja elossa vaikka elämä ei niin kovin kunniakasta olisikaan. Lisäksi tutkimuksessa päädytään toteamaan, että mieheen kohdistui paljon vaatimuksia mutta hänellä oli myös voimavaroja, jotka tukivat hänen suoritustaan. Toinen näistä tukevista elementeistä oli miespuolinen ystävä ja uskottu. Saarnaajasta ja Ben Sirasta muistetaan usein heidän hyvin negatiiviset toteamuksensa naisen pahuudesta. Silti kummankin teksteistä juuri nainen paljastuu yhdeksi miehen voimavaroista.
  • Seppänen, Christian (Helsingfors universitet, 2006)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan preposition min kääntämistä Septuagintan Pentateukissa. Työssä selvitetään, millaisia käännösvastineita Pentateukin kirjojen kääntäjät käyttävät ja millaista kreikkaa lopputulos on. Lisäksi tutkitaan, poikkeavatko Pentateukin kirjojen käännökset toisistaan. Työ on Septuagintan käännöstekniikan tutkimusta. Tämä tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää, millaisia kriteerejä kääntäjillä on ollut ja miksi tietynlaiseen käännökseen on päädytty. Metodisesti työ liittyy Helsingin yliopistossa aiemmin tehtyyn Septuagintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tässä työssä tutkimuskohteeksi on valittu yksi heprean syntaksin osaalue, min-prepositio. Valittu osa-alue voidaan nähdä yhtenä näkökulmana tai "mittarina" Septua-gintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tutkimus on siten osa kokonaiskuvaa, joka saadaan, kun otetaan huomioon Septuagintan käännöstekniikkaa mahdollisimman monesta eri osa-alueesta. Tutkimuksessa on analysoitu min-preposition esiintymät Pentateukissa. Työn ulkopuolelle on rajattu min-prepositiot, jotka esiintyvät yhdistetyn preposition tai puolipreposition osana sekä min-prepositiot, jotka esiintyvät infinitiivin tai komparatiivisen ilmauksen kanssa. Analysointia varten aineisto on luokiteltu erityyppisten tapausten mukaan: 1) lokaaliset tapaukset; 2) kuvainnollisesti lokaaliset tapaukset; 3) partitiiviset tapaukset; 4) temporaaliset tapaukset; 5) kausaaliset ja instrumentaaliset tapaukset sekä agentti; 6) rektiotapaukset ja 7) erikoistapaukset. Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että yleisimmät käännösvastineet ovat ??? (48 %) ja ?? (33 %), joita käytetään lähes aina kun se on mahdollista. Näiden kahden yleisimmän käännöksen lisäksi kääntäjät ovat monissa yksittäistapauksissa käyttäneet monia erilaisia käännöksiä. Kokonaisuutena Pentateukin kirjat näyttävät melko yhtenäiseltä. Selvimmin Pentateukista erottuu Exodus muita vapaampana käännöksenä. Kreikan kielen kannalta käännökset ovat hyvin suureksi osaksi sujuvia. Muutamat piirteet käännöksissä ovat hepraistisia. Kyse on yleensä siitä, että jokin ilmiö esiintyy Septuagintassa useammin kuin kreikkalaisessa aineistossa yleensä. Min-preposition käännöksissä Septuagintan kielessä on havaittavissa kaksi kreikan kielelle ominaista ajan ilmiötä: sijamuotojen korvautuminen prepositioilla sekä preposition ?? sulautuminen prepositioon ???.
  • Elo, Johanna (Helsingfors universitet, 2003)
  • Laiho, Marjukka (Helsingfors universitet, 2010)
    Tutkin tässä tutkielmassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon maahanmuuttajatyöntekijöiden uskontoteologiaa. Maahanmuuttajatyöntekijät ovat koulutukseltaan pappeja ja diakoniatyöntekijöitä. Uskontoteologia taas käsittelee sitä, miten maailman uskonnollinen moninaisuus hahmottuu tietyn uskonnon näkökulmasta. Tarkastelen uskontoteologiaa kristillisen pelastusopin näkökulmasta, koska oppi on keskeinen sekä luterilaisessa perinteessä että uskontoteologian teoreettisessa keskustelussa. Keräsin tutkimusaineiston sähköisen kyselyn avulla marraskuussa 2009. Kysely sisälsi 12 avointa kysymystä sekä monivalintatehtäviä. Kyselyyn vastasi 45 kirkon maahanmuuttajatyöntekijää. Analysoin aineiston laadullisen sisällönanalyysin avulla. Tutkimusaineisto kertoi monipuolisesti kirkon maahanmuuttajatyöstä. Työssä tavattiin monien uskontojen edustajia ja sitä toteutettiin eri tavoin seurakuntatyöstä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Työ koettiin hyvin käytännönläheiseksi. Pelastusta pohdittiin, mutta se ei useinkaan ollut keskustelunaiheena. Opillinen keskustelu nähtiin helpompana maahanmuuttajien kuin uskontokriittisten suomalaisten kanssa. Pelastusta pidettiin kuitenkin tärkeänä kristillisenä oppina. Opin koettiin olevan merkittävä sekä tämän- että tuonpuolisen elämän kannalta. Vastaajien näkemykset pelastumisen tavoista mukailivat luterilaista oppia, joskin erilaisia tulkintojakin esiintyi. Maailman uskonnollista moninaisuutta selitettiin ihmisen tai Jumalan ominaisuuksiin tai historiallisiin tekijöiden vedoten. Osa vastaajista näki pelastuksen mahdollisena myös kristinuskon ulkopuolella, osa ei. Joidenkin mukaan pelastus toteutuu eri tavalla tai vain osittain muissa uskonnoissa. Sekä muiden uskontojen edustajiin että uskonnottomiin ja ateisteihin haluttiin suhtautua kunnioittavasti ja rakastavasti. Oman vakaumuksen vaaliminen koettiin tärkeänä. Kristinuskoa haluttiin tuoda esiin sopivaksi katsotuissa tilanteissa ja tasa-arvoisessa vuoropuhelussa. Kiteytin kirkon maahanmuuttajatyöntekijöiden näkemykset pelastuksen tarpeesta ja mahdollisuudesta yhteys-käsitteen ympärille. Vastaajat näkivät ihmisen kaipaavan pelastusta erosta takaisin yhteyteen itsensä, muiden ihmisten ja Jumalan kanssa. Tätä prosessia kuvattiin erilaisin termein, esimerkiksi puhumalla Jeesuksesta tai mielenrauhasta. Lähes kaikki vastaajat korostivat ennemmin ihmisten kuin uskontojen kohtaamista. Niin taivasta kuin pääsemistä tärkeämpänä näyttäytyi yhteinen matkanteko.
  • Mikkonen, Elina (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkielma lähestyy Vapaa katolista kirkkoa (VKK) kahden eri tutkimuskysymyksen kautta. Ensimmäisen avulla selvitetään, mikä on Vapaa katolinen kirkko, sen historia, oppi, käytännöt sekä toiminta tämän päivän Suomessa. Toinen tutkimuskysymys keskittyy Suomen VKK:n parantamiseen ja erityisesti noin kerran kuussa pidettävään Parantamispalvelukseen. Näiden tehtävien lisäksi tutkimuksen tarkoitus on tuoda VKK yleisempään tietoisuuteen 2000-luvulla, jolle ovat ominaisia erilaiset parantamismuodot ja vaihtoehtohenkisyys. Tarkastelun alla on myös haastateltavien suhde länsimaiseen lääketieteeseen, joka usein nähdään vaihtoehtoisen parantamisen vastapoolina. Tutkimus on monimenetelmäinen: aineisto on koottu haastattelujen, havainnoinnin ja kirjallisten lähteiden avulla. Haastatteluja oli yhteensä seitsemän ja niiden avulla pyrittiin selvittämään, millaisia merkityksiä VKK:n jäsenet antavat sairaudelle, terveydelle ja parantamiselle. VKK on Englannissa vuonna 1916 syntynyt ja Suomeen 1920-luvulla saapunut katolista kristillisyyttä ja teosofiaa yhdistelevä liike, joka katsoo apostolisen perättäisjärjestyksensä olevan peräisin Hollannin vanhakatolisesta kirkosta. VKK:n perustajapiispat olivat teosofeja, ja tänä päivänä monet jäsenet kuuluvat VKK:n lisäksi Teosofiseen Seuraan. Kirkon oppi sisältää mm. uskon reinkarnaatioon, Kristus-tietoisuuteen ja karman lakiin. Tänä päivänä VKK:lla on Suomessa kaksi seurakuntaa ja se jakaa katolisen kirkon tapaan seitsemää sakramenttia. Parantamista käsittelevässä analyysissa on kaksi osaa. Ensinnä käsitellään parantamisen eri muotoja, parantavan voiman lähdettä, kirkon piirissä järjestettävää kahta eri parantamispalvelusta sekä ihmisten kokemuksia näistä. Toisessa osassa analyysin jäsentämisen apuna on käytetty Meredith McGuiren tutkimusta Ritual Healing in Suburban America. Tutkimuksen perusteella VKK voidaan luokitella länsimaisen esoterian käsitteen alle, sillä siitä löytyvät kaikki Antoine Faivren määrittelemät länsimaisen esoterian peruspiirteet. VKK näyttää istuvan hyvin 2000-luvun uushenkiseen ja parantamista painottavaan uskonnolliseen kenttään. Tutkimuksessa ilmeni, että länsimaiseen lääketieteeseen turvaudutaan, vaikka jokainen haastateltava oli kokeillut myös vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Voidaan myös päätellä, että kaikki henkilöt VKK:ssa voivat parantaa erilaisilla vaihtoehtoisilla hoitomuodoilla, vaikkakin Parantamispalveluksen energiat on tarkoitettu kanavoitaviksi vain miespuolisille papeille.
  • Vaittinen, Aleksi (Helsingfors universitet, 2015)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Hesekielin kirjan jakeita 1:1–28 ja 10:1–22. Tutkimustehtävänä on analysoida muinaisen Lähi-idän kirjallisuutta ja kuvataideperintöä ja verrata sitä Hesekielin kirjan alussa luvussa 1 kuvattuun näkyyn ja lukuun 10, jossa näky toistuu. Tutkimuksen tarkoituksena on kartoittaa sitä, löytyykö Lähi-idän muinaisesta kirjallisesta ja kuvallisesta traditiosta materiaalia, joka resonoi Hesekielin kirjan luvuissa 1 ja 10 kuvattujen näkyjen kanssa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Hesekielin kirjan masoreettista tekstiä sekä mesopotamialaista ja egyptiläistä kuvallista ja kirjallista materiaalia. Vertailtava mesopotamialainen ja egyptiläinen ikonografia ja kirjallinen materiaali on valittu tutkimukseen Shemaryahy Talmonin esittämän historiallisen- ja maantieteellisen läheisyysperiaatteen mukaan. Vertailtaessa materiaaleja Hesekielin kirjan lukuihin 1 ja 10 niitä pyritään tarkastelemaan mahdollisimman neutraalisti huomioiden Brent Strawnin esittämä kritiikki tutkijan vaarasta ajautua liiallisen samankaltaisuuden tai erilaisuuden leiriin päätelmiä tehdessään. Termien johdettavuuksia heprean kielen sisarkielistä tarkastellaan työssä vertailevan kielitieteen keinoin. Lisäksi Israelin naapurikansojen kirjallisen tradition aiheita verrataan Hesekielin kirjan lukuihin 1 ja 10. Tutkielmassa hyödynnetään myös Michael Baxandallin kehittämää ajatusta uudelleenrakentamisen kolmiosta ja pyritään sen avulla muodostamaan kuva tutkittavan kohteen tarkoituksesta, tekijästä ja syntypaikasta. Tutkimus osoittaa Hesekielin kirjan luvuissa 1 ja 10 kuvatuille näylle lukuisia yhtäläisyyksiä vertailtaessa niitä niin mesopotamialaiseen kuin egyptiläiseen ikonografiaan. Lukujen 1 ja 10 kielellinen vertailu osoittaa terminologisia yhteneväisyyksiä myös heprean sisarkielten sanoihin. Lukuisat yhtäläisyydet kuvallisessa ja kirjallisessa traditiossa puoltavat tutkimuksessa esitettyä oletusta, jonka mukaan Hesekielin kirjan kirjoittaja on ottanut vaikutteita niin mesopotamialaisesta kuin egyptiläisestäkin kuvallisesta ja kirjallisesta traditiosta.
  • Nikkanen, Matti (Helsingfors universitet, 2007)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, ovatko sosiaaliset järjestykset Martti Lutherin (1483-1546) mukaan Jumalan erityisesti asettamia. Johdannossa luotiin katsaus moderniin Luther-tutkimukseen. Aikaisemmassa tutkimuksessa havaittiin vallitsevan erimielisyyttä siitä, ovatko sosiaaliset järjestykset Jumalan erityisesti asettamia luomisjärjestyksiä (Schöpfungsordnungen), vai ovatko ne Jumalasta vain välillisesti riippuvaisia, järjen vapaasti muutettavissa olevia sosiaalisen elämän muotoja. Lutherin mukaan ihmisen elämälle on luonteenomaista osallisuus kolmesta sosiaalisesta järjestyksestä. Liittyen keskiaikaiseen käsitykseen Luther puhuu kirkon (ecclesia), perheen (oeconomia) ja yhteiskunnan (politia) järjestyksistä, joista kaksi edellistä olivat olemassa jo alkutilassa. Yhteiskunta sai alkunsa vasta syntiinlankeemuksen jälkeen. Tässä tutkimuksessa ihmisen sosiaalisen elämän tarkastelu rajattiin koskemaan alkutilan sosiaalisia järjestyksiä. Tutkimus suoritettiin kaksiosaisesti. Ensimmäisessä pääjaksossa selvitettiin, minkälainen ontologinen luonne ihmisen sosiaalisella elämällä on. Luther ymmärtää teologian tehtävän kaksiosaisesti Jumalan ja ihmisen tuntemiseksi (cognitio Dei et hominis). Teologia ja erityisesti Raamattu sisältävät Lutherin mukaan luonnon kaikkia aspekteja koskevaa tietoa. Tästä syystä immanenttiin todellisuuteen kuuluvien sosiaalisten järjestysten rajaaminen teologisen tiedon ulkopuolelle ei ole perusteltua. Karl Hollin Luther-tulkinnan tavoin tutkimuksessa havaittiin, että ihmisen ja Jumalan suhde perustuu tahdonyhteyteen, josta seuraa ihmisessä Jumalan sana vaikutuksesta syntyvä usko. Tahdonyhteyden johdosta ihminen tulee osalliseksi Jumalan persoonallisista ominaisuuksista siten, että Jumalan mielenliikkeet heijastuvat ihmisen psyykkisiin ominaisuuksiin. Erityisesti tahdon ja järjen alueilla tapahtuvaa partisipaatiota jumalalliseen luontoon voidaan luonnehtia persoonallis-onttiseksi. Persoonallis-onttinen partisipaatio vaikuttaa sekä ihmisen yksilölliseen elämäntodellisuuteen Jumalan kuvana (imago Dei) että yhteisölliseen elämäntodellisuuteen sosiaalisissa järjestyksissä. Toisessa pääjaksossa havaittiin, että kirkko ja perhe ovat Jumalan erityisillä asetussanoilla perustamia sosiaalisia järjestyksiä, joita voidaan kutsua luomisjärjestyksiksi. Sosiaalisina järjestyksinä kirkko ja perhe eivät kuulu Jumalan inhimilliselle järjelle antaman valtuutuksen (mandatum Dei) piiriin. Saman luonteiseen Jumalan käskyyn (mandatum) perustuva kirkko on järjestys (institutio), joka antaa Jumalan sanan voimalla ihmisen "juopuneelle" mielelle muodon (forma). Kirkko ylläpitää ihmisen persoonallis-onttista partisipaatiota sakramentin ja saarnan välityksellä. Jumalanpalveluksesta Jumala puhuttelee ihmistä inhimillisellä kielellä, antaen muodon sekä ihmisen uskolle että immanentit elämänalueet käsittävälle ulkoiselle kuuliaisuudelle. Sosiaaliset normit syntyvät, kun Jumala puhuttelee ihmistä kirkossa. Perheen havaittiin olevan Jumalan asettama sosiaalinen järjestys (institutio), jonka piiriin kuuluvat miehen ja naisen välisen avioliiton lisäksi taloudellinen toiminta ja kasvatus. Avioliitto on luonteeltaan pyhä ja Jumalan käskyyn perustuva. Perhe mahdollistaa ihmisen lisääntymisen, antaen ulkoiselle työlle ja lasten kasvatukselle sosiaalisen struktuurin. Perheen piiriin kuuluva elämä on riippuvainen kirkosta, sillä jumalanpalveluksen ja saarnaviran välittämä Jumalan sana antaa perheessä tapahtuvalle ulkoiselle kuuliaisuudelle muodon. Perhe on riippuvainen persoonallis-onttisesta partisipaatiosta. Tämä ilmenee myös siten, että langenneessa tilassa perhettä koskeva tieto on riippuvainen teologiasta.
  • Siitonen, Aleksi (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa käsittelen angloamerikkalaisessa uskonnonfilosofiassa esitettyä metafyysisen teismin kritiikkiä. Tutkimustehtävänäni on selvittää, miten D. Z. Phillipsin wittgensteinilaisessa, Eberhard Herrmannin pragmatistisessa, Ingolf U. Dalferthin fenomenologisessa ja John D. Caputon postmodernissa uskonnonfilosofiassa kritisoidaan metafyysistä teismiä. Metafyysisellä teismillä tarkoitetaan metafyysistä teoriaa, jonka mukaan Jumala on olemassa. Tutkielman lähteinä ovat seuraavat teokset ja artikkelit: Phillipsin Faith and Philosophical Enquiry (1970), Belief, Change and Forms of Life (1986), Faith after Foundationalism (1988) ja On Really Believing (1993), Herrmannin Religion, Reality, and a Good Life (2004), Dalferthin The Historical Roots of Theism (1994) ja Becoming Present (2006) sekä Caputon On Religion (2001) ja The Weakness of God (2006). Phillipsin esittämä teismin kritiikki perustuu Wittgensteinin ajatukseen, että sanan merkitys saadaan selville vain katsomalla, minkälainen rooli sillä on ja miten sitä käytetään tietyssä asiayhteydessä. Teismin virheenä on pyrkimys tarkastella kysymystä Jumalasta uskonnollisesta diskurssista irrallaan. Tämän vuoksi teismissä kadotetaan sanan Jumala todellinen merkitys ja ajaudutaan käsitteelliseen sekaannukseen. Jumalaa koskevat lauseet eivät Phillipsin mukaan ole tuonpuoleiseen todellisuuteen viittaavia väitelauseita. Teismin tapa puhua Jumalasta edustaa Phillipsille epäaitoa uskonnollista kieltä. Herrmannin pragmatistinen teismin kritiikki perustuu Hilary Putnamin sisäisen realismin ajatukselle. Siinä vastustetaan metafyysiseen realismiin kuuluvaa pyrkimystä tarkastella todellisuutta ikään kuin ulkopuolelta käsin, ilman ihmisen näkökulmaan liittyviä rajoitteita. Herrmannin pääkritiikki teismiä vastaan on, että teismissä ajatellaan virheellisesti, että Jumalaa koskevat lauseet ovat väitelauseita. Herrmann pitää vain empiirisesti todennettavia ja formaalisesti päteviä lauseita väitelauseina. Jumalaa koskevat lauseet eivät täytä näitä kriteerejä eivätkä näin ollen ole väitelauseita. Herrmann ei kuitenkaan pidä jumalapuhetta mielettömänä. Jumalapuhe voi olla merkityksellistä, jos sillä on ihmisille eksistentiaalista merkitystä. Dalferthin näkemyksessä teismiä tarkastellaan historiallisesta näkökulmasta käsin. Dalferth esittää, että teismi on syntynyt reaktiona valistuksen ateistiseen uskontokritiikkiin. Teismin ongelmat nousevat tästä historiasta. Kun teismissä pyritään puolustamaan Jumalan olemassaoloa filosofisten argumenttien avulla, ajaudutaan siinä kauas siitä, mistä uskonnollisessa uskossa on kyse. Dalferth on Phillipsin kanssa yhtä mieltä siitä, että teismi ei edusta aitoa uskonnollista kieltä. Vaikka Dalferth pitää teismiä huonona näkemyksenä, hän ei kuitenkaan vastusta ajatusta Jumalan olemassaolosta sinänsä. Dalferthin mukaan realistinen taustaoletus on tärkeä osa uskontoa. Teismin ongelmana on pyrkimys tehdä filosofiasta uskontoa. Caputon esittämä teismin kritiikki perustuu Derridan ajatukselle dekonstruktiosta. Caputo suhtautuu kielteisesti metafysiikkaan ja objektiivisen totuuden tavoitteluun. Teismi edustaa hänelle juuri näitä asioita. Caputon tarkoituksena on altistaa perinteinen metafyysinen teologia dekonstruktiolle ja tulkita kristinuskoa kokonaan uudella tavalla. Hän esittää, että sana Jumala viittaa olion sijasta tapahtumaan. Uskonnollinen totuus ei tarkoita Caputolle oikean väitelauseen esittämistä. Väitelauseen sijaan uskonnollinen totuus on tapahtuma.
  • Mäkipelto, Ville (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Jeremian kirjan tekstin muutosprosesseja. Päätutkimuskysymys on: miten Jeremian kirjaa on toimitettu? Toimitustyötä tarkastellaan sekä sisällöllisestä että kielellisestä ja teknisestä näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena ovat erityisesti Jeremian kirjan kahden eri version (Septuaginta ja masoreettinen teksti) väliset erot. Tutkimuksen ensisijainen metodi on tekstikriittinen. Tämän lisäksi tekstikritiikin oletetaan tuovan lisäinformaatiota kirjallisuus- ja redaktiokriittiseen metodiin, sillä Jeremian kirjan kohdalla tekstivarianttien erot heijastelevat laajempia toimituksellisia eroja. Tutkimuksen aineisto on rajattu erityisesti tekstikatkelmaan Jer. 25:1 14. Tekstikatkelma sijaitsee oleellisessa taitekohdassa Jeremian kirjan kahden eri version kokonaisuuksissa. Tämän lisäksi tekstikatkelma sisältää runsaasti sellaisia tekstivarianttien eroja, jotka ovat havaittavissa halki Jeremian kirjan kokonaisuuden. Tutkimuksessa keskitytään erityisesti nollavariantteihin eli sellaisiin tekstikohtiin, jotka puuttuvat kokonaan jommastakummasta tekstiversiosta. Kriittinen tarkastelu osoitti, että Septuaginta säilyttää lähes poikkeuksetta tekstikatkelman Jer. 25:1 14 varhaisemman lukutavan. Masoreettisen Jeremian kirjan lukutapa on syntynyt tietoisen laajentavan toimitustyön tuloksena. Vaihtoehtoiset selitystavat todettiin analyysissä riittämättömiksi. Näitä olivat mm. ehdotus, jonka mukaan Septuagintan kääntäjä olisi tietoisesti lyhennellyt käyttämäänsä hepreankielistä pohjatekstiä ja käsitys, jonka mukaan Septuagintan kääntäjällä olisi ollut käytössään huonolaatuinen hepreankielinen pohjateksti. Analyysin tulokset vahvistavat useiden tutkijoiden saavuttamaa johtopäätöstä, jonka mukaan Septuagintan taustalla on sellainen hepreankielinen pohjateksti (Vorlage), joka edustaa masoreettista tekstiä varhaisempaa vaihetta kirjan kehityksessä. Masoreettisen tekstin laajennuksia Jer. 25:1 14 kohdalla ovat mm. avoimet viittaukset Babyloniaan ja kuningas Nebukadnessariin, Jeremian roolin korostaminen profeettana ja kontekstin ja paralleelisten tekstien perusteella tehdyt laajennukset. Vastaavanlaisia laajennuksia havaittiin halki masoreettisen Jeremian kirjan. Laajennusten taustalla on todennäköisesti teologinen intressi korostaa Jahven toimintaa historiassa, halu ilmaista muinaisten profeettojen viestien toteutuminen sekä pyrkimys tehdä Jeremian kirjasta yhä enemmän profeetta Jeremian nimeä kantava kirja. Toimitustyössä käytetyistä tekniikoista on havaittavissa ainakin toistoliitäntä ja kaksinkertainen puhejohdanto. Lisäksi masoreettisen tekstin heijastelemat lisäykset ovat jättäneet tekstiin sellaisia piirteitä, joita on klassisessa kirjallisuuskritiikissä pidetty osoituksena tekstin kerroksellisuudesta (toistot, jännitteisyydet, syntaktiset heikkoudet ja lainaukset). Jeremian kirjan tekstikritiikin merkitys eksegetiikalle on suuri, sillä muutosprosesseja voidaan havaita kahdesta toimitustyön eri vaiheesta säilyneestä tekstistä. Tutkimus siis vahvistaa sen klassisen historiallis-kriittisen oletuksen, että Heprealaisen Raamatun tekstejä on toimitettu ja että tästä toimitustyöstä on jäänyt tekstiin jälkiä. Edelleen käsillä oleva tutkimus tarjoaa tekstivarianttien vertailun kautta saavutettua dokumentoitua evidenssiä tämän toimitustyön sisällöllisistä ja teknisistä piirteistä.
  • Hintsala, Meri-Anna (Helsingfors universitet, 2007)
    Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia voimaantumisen kokemuksia äideillä on vanhoillislestadiolaisten äitien suljetuissa internetyhteisöissä. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin sitoutumista voimaantumisen tuloksena. Tutkimuksen kohteena oli kolme vanhoillislestadiolaisten äitien internetyhteisöä, joita kutsutaan mammapalstoiksi. Tutkimusote oli kvalitatiivinen. Aineisto kerättiin keväällä 2007. Tutkimusaineistona oli kymmenen vanhoillislestadiolaisen äidin haastattelut eri puolilla Suomea. Haastattelujen tarkoituksena oli saada äitien kokemuksia voimaantumisesta tietyillä osa-alueilla ja siitä syystä haastattelut suoritettiin teemahaastatteluina. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys pohjautui Siitosen voimaantumisen teoriaan, jonka ytimenä on voimaantuminen yksilön henkilökohtaisena prosessina. Tutkimuksessa käytetiin soveltavasti apuna myös Siitosen katalyytti-ideaa, jonka mukaan vahva voimaantuminen johtaa vahvaan sitoutumiseen. Teoreettinen viitekehys toimi suuntaa antavana, mutta analyysissa jätettiin tilaa myös tutkittavan ilmiön aineistolähtöisille ominaispiirteille. Sisällönanalyysissa aineistosta kerättiin kaikki voimaantumiseen liittyvät ilmaukset ja ne jaettiin sisällön mukaisiin ryhmiin. Jaottelun tuloksena muodostui neljä voimaantumisen ulottuvuutta, jotka kuvaavat kukin voimaantumisen kokemuksia mammapalstoilla eri näkökulmasta. Näitä ulottuvuuksia olivat virtuaalisuus, identifikaatio, yhteisöllisyys ja itsetietoisuus.Virtuaalinen ulottuvuus kuvaa niitä tekijöitä, jotka internetin ja tekniikan puolesta vaikuttavat voimaantumiseen. Internetissä toimivat mammapalstat toivat etäisyyttä niin taustayhteisöön kuin muihin äiteihinkin, mikä helpotti vaikeista asioista keskustelua. Identifikaation eli samastumisen ulottuvuus luo näkökulman äitien yhteiseen taustaan vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvina. Voimaantumiseen vaikuttivat positiivisesti äitien samankaltainen arvomaailma ja elämäntilanne, kun voitiin jakaa asioita ymmärtävässä seurassa.Yhteisöllinen ulottuvuus valottaa voimaantumiseen vaikuttavia tekijöitä yhteisön toiminnan kautta. Toimiva ja tasa-arvoiseksi koettu yhteisö toi hyväksytyksi tulemisen kokemuksia, mikä lisäsi äitien uskoa omiin kykyihin selvitä elämässä.Itsetietoisuuden ulottuvuus kuvaa vertaistuen merkitystä yksilön itseluottamuksen kasvulle ja siten voimaantumiselle. Analyysin tuloksena mammapalstat päädyttiin näkemään äitien itsensä määrittäminä henkisinä tiloina äidiksi kasvamisessa ja uuteen rooliin sopeutumisessa. Voimaantumisen prosessi toimi haastateltujen kohdalla kahdella tasolla: Voimaantuminen johti taustayhteisön normistoon sopeutumiseen. Äidit myös sitoutuivat oman hyvinvointinsa hoitamiseen ja kehittämiseen. Tutkimuksen päätuloksena oli, että mammapalstat toimivat osana vanhoillislestadiolaisten äitien elämänhallintaa. Mammapalstat auttoivat äitejä luottamaan tulevaisuuteen ja selviytymään yhteiskunnan ja taustayhteisön normistoon sopeutumisen ristipaineessa. Äitiys nähtiin vanhoillislestadiolaisen liikkeen kantavaksi rakenteeksi ja siten äitiydessä tapahtuvat muutokset koskettavat koko liikettä.
  • Nurminen, Elina (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin kristillisiä affekteihin liittyviä normeja ja niiden vaikutusta psykoterapia-asiakkaiden affektisäätelyyn. Ensimmäiseksi pohdittiin sitä, miten psykoanalyyttistä mentalisaatioteoriaa voitaisiin soveltaa kristinuskon tarkasteluun. Mentalisaatiolla viitataan yksilön kykyyn nähdä mielessään omia ja toisten mentaalisia tiloja. Toiseksi tutkimuksessa määriteltiin kristillisiä affekteihin liittyviä normeja Uuden Testamentin tekstin avulla. Kolmanneksi yhdeltä kognitiiviselta psykoterapeutilta, yhdeltä psykoanalyytikolta ja yhdeltä kirkon perheneuvojalta kysyttiin heidän kokemuksiaan affektinormien esiintyvyydestä psykoterapiakontektissa. Lisäksi terapeuteilta tiedusteltiin normien vaikutusta asiakkaiden mentalisoituun affektiivisuuteen eli affektien tunnistamiseen, muokkaamiseen ja ilmaisemiseen. Kristinuskon mentalisaatioteoreettisessa tarkastelussa käytettiin apuna muun muassa kiintymyssuhteisiin liittyvää kirjallisuutta ja neurotieteellisiä tutkimustuloksia. Uuden Testamentin sisältöä erittelemällä muodostettiin inhimillisiin affekteihin liittyvien tekstikohtien pohjalta affektiteemoja, jotka jaettiin kolmeen kategoriaan: tekoihin verrattuihin affekteihin, kieltoihin kokea jokin affekti sekä kehotuksiin kokea jokin affekti. Tutkimuksen toinen analyysi toteutettiin kartoittamalla kyselylomakkeen avulla psykoterapeuttien kokemuksia normien esiintymistä psykoterapiassa, sekä erittelemällä ja kuvaamalla saatuja vastauksia. Tutkimus on laadullinen kartoitus aihepiiristä, eikä sen perusteella voida tehdä tilastollisia yleistyksiä. Tutkimuksen teoreettisena tuloksena kuvattiin mentalisaatioteorian soveltamista kristinuskon tarkasteluun kolmesta eri näkökulmasta: usko mentaalisia tiloja kokevaan Jumalaan edellyttää yksilön kykyä mentalisaatioon, mentalisaatiokyvyn taustalla oleva kiintymystyyli määrittää ihmissuhteiden tavoin myös jumalasuhdetta, ja myös kristillisillä yhteisöillä on merkitys affekteihin liittyvien standardien välittämisessä. Uuden Testamentin tekstissä kahta affektia verrattiin tekoon: viha rinnastettiin murhaan ja seksuaalinen himo aviorikokseen. Lisäksi tekstin perusteella muodostettiin 22 erilaista affekteihin liittyvää kieltoteemaa kuten kielto pelätä ja 25 kehotusteemaa kuten kehotus rakastaa lähimmäistä. Kaikki psykoterapeutit olivat kohdanneet asiakkaita, jotka olivat verranneet vihaa ja seksuaalista himoa tekoon. 47:stä affektikiellosta ja -kehotuksesta vain yksi ei ollut esiintynyt psykoterapeuttien asiakassuhteissa. Jokainen tutkittavista oli kohdannut suhteellisen usein kiellot kokea vihaa, seksuaalista himoa ja ylpeyttä, sekä kehotukset kunnioittaa omia vanhempia ja puolisoa. Kuvauksissa kristillisiksi ymmärrettyjen normien vaikutuksesta asiakkaiden mentalisoituun affektiivisuuteen korostuivat lähes yksinomaan vaikeudet tunnistaa, muokata ja ilmaista vihan ja seksuaalisen himon affekteja. Affektien tukahduttaminen saattoi ilmetä esimerkiksi sekundaarisina affekteina tai somaattisena oireiluna.

Näytä lisää