Faculty of Theology

 

Recent Submissions

  • Zitting, Heidi (Helsingfors universitet, 2009)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten Luterilaisen maailmanliiton (LML) käsitys pappeudesta voidaan ymmärtää LML:n vuosien 1983, 1992, 2002 ja 2007 julkilausumien perusteella. Tutkimuksessa kiinnitettiin erityisesti huomiota siihen muutokseen, jota LML:n papinvirkaa koskevissa käsityksissä on vuosien 1983 ja 2007 välillä tapahtunut. Tutkimuksen lähtökohtana oli oletus, että julkilausumissa painopiste on siirtynyt vuosien 1983 ja 2007 välillä yleisen pappeuden korostamisesta kohti vihityn pappeuden ja erityisesti kaitsentaviran korostamista. Tutkimuksen metodina oli systemaattinen analyysi. Myös historiallisiin seikkoihin kiinnitettiin huomiota. Tämän tutkimuksen lähteinä käytettiin LML:n kirkollista virkaa käsitteleviä julkilausumia: The Lutheran Understanding of Ministry (1983), The Lutheran Understanding of Episcopal Office (1983), Women in the Ministries of the Church (1983), MINISTRY -Women -Bishops (1992), The Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2002) ja Episcopal Ministry within the Apostolicity of the Church (2007). Tutkimuksen taustaluvussa (2.) esitellään kirkollisen virkakäsityksen kehittymistä Saksan, Pohjoismaiden sekä Pohjois-Amerikan luterilaisissa kirkoissa reformaation ajalta vuoteen 1983 saakka. Taustaluvun jälkeen alkaa tutkimuksen pääluvut (3, 4, 5), joissa tutkitaan julkilausumia aikajärjestyksessä (luku 3: 1983, luku 4: 1992, luku 5: 2002 ja 2007). Viimeiseksi esitellään tutkimustulokset sekä tutkimuksessa käytetyt lähteet ja kirjallisuus (luvut 6 ja 7). Tämä tutkimus paljasti, että LML:n käsitys pappeudesta muuttui vuosien 1983–2007 välillä näkemyksestä, jonka mukaan yleinen pappeus on vihityn pappeuden ensisijainen muoto, näkemykseksi, jonka mukaan yleinen ja vihitty pappeus ovat erillisiä pappeuden muotoja. Tutkimus paljasti myös, että kaitsentaviran arvostus kasvoi vuosien 1983 ja 2007 välillä. Tämä kasvu ei kuitenkaan ollut tasaisen lineaarista nousua, vaan huippuarvostuksen vuosista (1992 ja 2002) oli vuonna 2007 laskeuduttu hieman maltillisemmalle tasolle. Samalla kuitenkin vihityn pappeuden arvostus kasvoi. Tutkimus paljasti myös, että LML on suhtautunut jo vuodesta 1983 lähtien sekä naisten vihittyyn pappeuteen että kaitsentavirassa toimiviin naisiin hyvin positiivisesti. Naisten vihityn pappeuden perustelut olivat kuitenkin muuttuneet 25 vuoden aikana. Käytännön hyötyjä tai muita kirkon käytäntöihin liittyviä perusteluja ei tuotu enää vuoden 1983 jälkeen ilmestyneissä lähteissä esille. Vuoden 1983 julkilausumassa ja vuoden 1992 raportissa naisten vihkimistä perusteltiin yleisen pappeuden kautta. Tätäkään ei esiintynyt enää 2000-luvun julkilausumissa, joissa keskityttiin ainoastaan raamatullisiin perusteluihin. Tutkimus paljasti myös, että kaikissa lähteenä käytetyissä LML:n julkilausumissa apostolinen seuraanto nähtiin BEM-asiakirjan mukaisesti laajassa mielessä. Konsekraation seuraantoa ei nähty missään vaiheessa kirkon apostolisen seuraannon kannalta ehdottoman välttämättömänä. Konsekraation seuraannon arvostus oli matalimmalla vuonna 1983, korkeimmalla vuosina 1992 ja 2002 sekä maltillisemmalla tasolla vuonna 2007. Vihityn pappeuden seuraannon merkitystä korostettiin erityisesti vuoden 2007 julkilausumassa. Tutkimus paljasti myös, että luterilaisten kirkkojen hallinnolliset rakenteet olivat tässä tutkimuksessa käytettyjen lähteiden ajalla (1983–2007) LML:n näkemyksen mukaan asteittain yhdenmukaistuneet luterilaisissa kirkoissa. Vuonna 1983 luterilaisissa kirkoissa vallitsi lähes lukematon määrä erilaisia hallinnollisia malleja. Vuoden 1992 julkilausuman mukaan piispa-nimike oli yleistynyt, samoin synodaalisten rakenteiden ja henkilöityneen kaitsentaviran yhdistelmästä koostuva kirkkohallinnon malli. Vuoden 2002 julkilausuman mukaan tällainen hallinnollinen järjestelmä oli jo lähes kaikissa LML:n jäsenkirkoissa ja vuoden 2007 Julkilausuman mukaan kaitsentaviran ja synodaalisten rakenteiden yhdistelmä oli ainoa luterilaisissa kirkoissa käytetty kirkkohallinnon malli. Tämä kehitys koettiin LML:ssa positiivisena.
  • Fagerholm, Toni (Helsingfors universitet, 2008)
    Tutkimukseni tehtävä on selvittää, millä tavoin CMX-yhtyeen sanoituksissa käytetään kristinuskoon liittyviä ilmaisuja. CMX on vuonna 1985 perustettu suomalainen yhtye, joka on vuoteen 2008 mennessä julkaissut kaksitoista täysimittaista albumia. CMX-yhtyettä on vaikea sijoittaa yhteen musiikin genreen. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että yhtyeen musiikki kehittyi punkista raskaan rockin ja iskelmämusiikin yhdistelmäksi, joka sisältää runsaasti progressiivisen rockin piirteitä. Tutkimukseni kannalta yhtyeen keskeisin jäsen on sen basisti ja laulusolisti Aki Yrjänä, koska hän on myös sanoittanut kaikki tutkimuksessa analysoitavat kappaleet. Aki Yrjänä käyttää taiteilijanimeä A. W. Yrjänä. Valitsin tutkimukseni aineistoksi yhtyeen vuonna 1997 ilmestyneen Cloaca Maxima -levykokoelman, koska se esittelee kattavasti yhtyeen musiikkia vuosilta 1989-1997 ja sisältää valtaosan yhtyeen tunnetuimmista kappaleista. Etsin sanoituksista kristinuskoon liittyvät ilmaisut sisällönanalyysillä. Analysoin ilmaisuja lingvistisen semantiikan avulla sekä vertaamalla niitä erilaisiin uskonkäsityksiin neljässä tutkimusluvussa. Ensimmäinen tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka liittyvät kristinuskon organisaatioon. Analysoin siinä Cloaca Maximan kohdat, joissa mainitaan kirkko, alttari, saarnamies tai saarnaaja. Toinen tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka liittyvät raamatullisiin hahmoihin. Analysoin siinä Cloaca Maximan sanoitukset, joissa esiintyy Maria, Jeesus, Henki, Jumala, Saatana, Perkele, enkeleitä tai henkivaltoja. Olen myös analysoinut Aamutähti-kappaleen nimeä, joka voi Venus-planeetan lisäksi viitata kristillisessä traditiossa Mariaan, Jeesukseen tai Saatanaan. Kolmas tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka löytyvät sekä Cloaca Maximan sanoituksista että Raamatusta. Analysoin siinä Helvetin hyvä paimen -kappaleen nimeä, Jeesuksen "seuraa minua" -ilmaisua hyödyntävää Siivekäs-kappaleen kohtaa sekä Kätketty kukka -kappaleen sanoja, jotka liittyvät hautajaiskaavan siunaussanoihin. Sen lisäksi olen analysoinut kolmannessa tutkimusluvussa Cloaca Maximan sanoitukset, joissa esiintyy sana armo, taivaankansi tai taivaanvahvuus. Neljäs tutkimusluku sisältää ilmaisut, jotka osoittavat Jumalaan kohdistuvaa asennetta. Eri asenteiden keskeiset ajatukset ovat, että Jumalan löytäminen vaatii taitoa, ihmiset unohtavat Jumalan ja että Jumalaa ei ole olemassa. Tutkimukseni tuloksena on, että kristinuskoon liittyviä ilmaisuja käytetään Cloaca Maximan sanoituksissa hyvin erilaisissa tehtävissä. Ilmaisut itsessään ovat myös usein monitulkintaisia, ja kappaleen sisältämät ilmaisut voivat olla keskenään ristiriitaisia. Metaforina käytettävistä ilmaisuista erottuu kaksi ryhmää, joista ensimmäisen ryhmän ilmaisut toimivat kuoleman ja jälkimmäisen ryhmän ilmaisut subjektin tunteiden metaforina. Yrjänän eri lähteistä löytyvistä kommenteista voidaan päätellä, että hän ei halua ohjata kuulijoiden tekemiä tulkintoja mihinkään suuntaan ja että sanoituksien monitulkintaisuus on tarkoituksellista.
  • Vollbehr, Liisa (Helsingfors universitet, 2013)
    Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selvittää sitä käsitteellistä kenttää, jolla keskustelua kehitysavun erilaisista ratkaisuista käydään. Tutkimustehtävänä on muodostaa kokonaiskuva siitä kuinka Jeffrey Sachsin ja William Easterlyn mukaan tämän päivän köyhyysongelmaan on mahdollista vastata. Tämä tapahtuu analysoimalla systemaattisen analyysin keinoin Sachsin teokset The End of Poverty Economic Possibilities for Our Time ja Common Wealth Economics for a Crowded Planet sekä Easterlyn teoksen The White Man s Burden Why the West s Efforts to Aid the Rest Have Done So Much Ill and So Little Good. Tutkielman toisessa luvussa esitellään Sachsin kuvaus äärimmäisen köyhyyden syistä, köyhyysloukkukäsite sekä toimintasuunnitelma YK:n Vuosituhattavoitteiden toteuttamiseksi. Lisäksi luvussa esitellään Sachsin käsitykset muun muassa ympäristökysymysten ja väestönkasvun asettamista haasteista. Kolmannessa luvussa esitellään William Easterlyn vastine perinteiselle kehitysavulle. Hänen kritiikkinsä kohdistuu erityisesti perinteisen kehitysavun taustaoletuksiin sekä YK:n, Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston toimintatapoihin. Neljännessä luvussa Sachsin ja Easterlyn näkemyksiä analysoidaan vertaamalla niitä muuhun kehitysapukirjallisuuteen sekä peilaamalla näkemyksiä toisiinsa. Neljännen luvun lopussa luodaan kategorisointi Sachsin ja Easterlyn näkemyksistä. Sachsin lähestyy köyhyysongelmaa makrotaloustieteellisistä lähtökohdista käsin ja hänen ajattelunsa taustalla vaikuttavaa ja yhteistyön mahdollisuuksia painottavaa ihmiskuvaansa kuvataan käsitteellä optimistishumanistinen. Easterlyä puolestaan kuvataan käsitteellä pessimistispragmaattinen, sillä hän ei Sachsin lailla usko kansainvälisen yhteistyön olevan ratkaisu köyhyysongelmaan. Hänen mielestään kehitysapuun liittyviä haasteita tulee pilkkoa pienempiin osa-alueisiin ratkaisujen löytämiseksi. Johtopäätöksinä todetaan, että yleisellä tasolla kehitysapukeskustelua kuvaa yhteisesti hyväksyttyjen tutkimustulosten puute sekä kehitysavun tuloksellisuuden mittaamisen vaikeus. Keskeisistä käsitteistä ja teorioista, kuten köyhyysloukusta, ollaan eri mieltä. Lisäksi kestävän kehityksen näkökulmaa ei huomioida kehitysapuun kriittisesti suhtautuvassa lähestymistavassa.
  • Mantere, Johanna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin seitsemän kuvataiteilija-papin ammatillista tarinaa ja ammatti-identiteettiä tarinallisella tutkimusotteella. Tutkimustehtävänä oli selvittää, millainen taiteilijuuden ja pappeuden suhde on 1) haastateltavien ammatillisessa tarinassa ja 2) ammatti-identiteetissä. Teoreettinen viitekehys muodostui identiteettiä ja tarinallista identiteettiä sekä ammatti-identiteettiä koskevasta tutkimuksesta ja kirjallisuudesta. Ammatillista tarinaa tarkasteltiin tarinaa ohjanneiden arvojen ja motiivien näkökulmasta, ja ammatti-identiteettiä tarkasteltiin Heikkisen (2001) ja Jokisen (2002) mukaan persoonallisen ja sosiaalisen identiteetin osana. Tutkimuksen aineisto kerättiin avointen teemahaastattelujen avulla. Aineisto analysoitiin Lieblichin et. al. mukaan holistisen muodon ja sisällönanalyysin keinoin. Holistisessa muodon analyysissa erottui kolme tarinaryhmää, joista kussakin taiteilijuus ja pappeus suhteutuivat toisiinsa eri tavoin: 1) Muutostarinat, 2) Kompromissitarinat sekä 3) Vuorottelutarinat. Muutostarinoita yhdisti tietoinen päätös ryhtyä päätoimisesta papista täysiaikaiseksi taiteilijaksi pääasiassa papin työn asettamien luovuuden rajoitteiden vuoksi. Kompromissitarinoita yhdisti tasapainottelu taiteilijan ja papin työn välillä kompromisseja tehden. Vuorottelutarinoita puolestaan kuvasi niin intensiivinen suhtautuminen työhön, että taiteilijuuden ja pappeuden yhtäaikainen esiintyminen ammatillisessa tarinassa oli haastavaa. Holistisessa sisällönanalyysissa tarkasteltiin niitä ammatti-identiteetin kannalta merkittäviä teemoja, jotka nousivat esiin aineistosta. Aluksi teemoja tarkasteltiin tarinaryhmittäin, jolloin havaittiin, että samankaltaisesta tarinan rakenteesta huolimatta ammatti-identiteetin teemat saattoivat vaihdella melko paljon tarinaryhmien sisällä. Siksi tarkastelua laajennettiin vertailemaan toisiinsa kaikkia haastateltavia. Näin löytyi uusi tapa ryhmittää tarinat: taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen ja eriytymisen tarinat. Näissä ryhmissä aiemmat ammatillisen tarinan ryhmät sekoittuivat keskenään. Yhdistymisen tarinoissa (Marika, Vilho, Eemil, Lasse ja Heikki) keskeisiä teemoja olivat näkemys taiteilijan ja kirkon yhteisestä tehtävästä sekä molempien ammattien näkökulmia yhdistävät työtehtävät. Eriytymisen tarinoissa (Marja ja Martti) keskeisiä teemoja puolestaan olivat pettymys kirkkoon työpaikkana sekä sekä etääntyminen luterilaisesta kirkosta. Taiteilija-pappien ammatilliset tarinat osoittautuivat hyvin moninaisiksi. Niitä määrittää vahva sitoutuminen itselle tärkeisiin arvoihin, jota voi nimittää myös kutsumukseksi, vaikka kutsumus-sanaa käytetäänkin arasti. Se, millä tavalla taiteilijuus ja pappeus suhteutuvat toisiinsa ammatillisessa tarinassa, näyttää riippuvan paljon siitä, kuinka itsenäisesti ja luovasti papin työtä on ollut mahdollista toteuttaa. Suurinta itsenäisyyttä papin työssä oli saatu kokea sairaalapapin työssä tai sivutoimisessa papin työssä. Kaikkein vaikeinta oli ollut kiireisessä seurakunnassa, jossa työnteko oli epäitsenäistä ja työyhteisössä oli ongelmia. Itsenäisyys ei ollut silti taannut mahdollisuutta pitää yllä taiteilijan työtä papin työn rinnalla, jos papin työ oli kaiken kaikkiaan liian kokonaisvaltaista ja kiireistä. Taiteilija-papin ammatti-identiteetin havaittiin painottuvan vahvasti persoonallisen identiteetin puolelle. Sosiaalisen identiteetin osalta näkyy sen sijaan pyrkimystä valikoida samaistumisen kohteet tarkasti. Taiteilijuuden ja pappeuden yhdistymisen näkökulmasta keskeistä on, näkeekö taiteilija-pappi taiteilijalla ja papilla jonkinlaisen yhteisen tehtävän. Tämä näkemys näyttää olevan yhteydessä käsityksiin taiteesta ja kirkosta. Vahvinta yhdistymistä ilmentävät ne tarinat, joissa suhde kirkkoon on positiivinen ja omalla taiteilijuudella on hengellinen perusta. Vastaavasti selkeintä eriytymistä ilmentävät ne tarinat, joissa kirkkoon on petytty ja hengelliset teemat on pyritty pitämään omasta taiteesta erossa. Näitä tarinoita yhdisti myös lapsuudenkodin taiteilijuutta vähättelevä ja pappeutta ihannoiva ilmapiiri. Mielenkiintoista on kuitenkin, että riippumatta yhdistymisen asteesta oma spiritualiteetti oli alue, jolla taiteilijuus ja pappeus saattoivat kuitenkin kaikilla jossakin määrin kohdata. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että jatkotutkimus luovien alojen ja teologisen alan yhdistelmistä voisi tuoda kirkon ja taidemaailman välille hedelmällistä ja tarpeellista vuoropuhelua.
  • Vuoti, Juhani (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä pro gradu tutkielmassa tutkin onko mahdollista, että kognitiivisesta terapiasta voitaisiin tehdä peli. Tämän kysymyksen pohjalta muodostin kaksi hypoteesia: Jos terapiaan lisätään pelillisiä osia, se muuttuu tehokkaammaksi kuin tavanomainen kognitiivinen terapia. Toinen on: Jos terapia kokonaisuudessaan suoritetaan pelinä, se on tehokkaampi kuin kognitiivinen terapia. Näistä hypoteeseista muodostin tutkimuskysymykseni: 1) millaisia ovat onnistuneet pelit kognitiivisen terapian osana ja miten ne integroituvat siihen? ja 2) millainen on onnistunut terapiapeli? Tutkimukseni on metodiltaan systemaattinen analyysi. Tutkimus tapahtuu tarkastelemalla aineistoa ja analysoimalla niissä esiintyviä käsitteitä. Tutkielmani ensimmäinen osa keskittyy peliin ja leikkiin ilmiönä sekä niihin liittyviin käsitteisiin. Tarkastelen käsitteitä monitieteellisestä näkökulmasta. Leikkiminen on perinnöllinen ominaisuus ja se on hyödyllinen eri eläinlajeille ja ihmiselle. Leikkiminen monimutkaistuu iän myötä ja siitä voidaan erottaa erilaisia piirteitä, kuten päämääriä, sääntöjä, palautejärjestelmiä ja piirteiden tasapainoa ja elastisuutta. Pelatessaan ihminen voi upota pelin maailmaan, jolloin arkitodellisuuden ei ole hänelle niin merkityksellinen. Uppoamiseen vaikuttaa se, onko ihminen fysiologiset ja psykologiset tarpeet tyydyttyneet. Jos pelaamisen motivaatio on ulkoinen painostus tai negatiivisten tunteiden välttely, uppoutuminen peliin vaikeutuu. Tämä vähentää pelistä koettua nautintoa. Toisessa luvussa käsittelen kognitiivista terapiaa. Kognitiivinen mallin hypoteesi on, että ihmisen tulkinnat ja käsitykset tapahtumista vaikuttavat hänen tunteisiinsa, käytökseensä ja fysiologiaansa. Tulkintoja ja käsityksiä muuttamalla voidaan siten hoitaa esimerkiksi masennusta. Kognitiivinen terapia pyrkii auttamaan ihmistä muuttamaan omia tulkintoja ja käsityksiään. Hänet opetetaan ikään kuin omaksi terapeutikseen. Terapiassa on pyrkimys löytää perususkomus, johon ihmisen ajatukset usein viittaavat. Kyseenalaistamalla tämä oman perususkomuksensa ihminen alkaa tervehtyä. Kolmannessa luvussa tarkastelen kognitiivista terapiaa sen valossa, mitä analysoin ensimmäisessä luvussa. Käsittelen sitä kahden hypoteesini pohjalta. Muodostan mallin, jossa kognitiivinen terapia ja pelit on integroitu. Käsittelen myös miten terapian voisi muuttaa peliksi kokonaan. Tässä käytän esimerkkinä peliä nimeltä SPARX, joka on kehitetty nuorten masennuksen hoitoon. Kognitiivisen terapian ja pelien integrointi on mahdollista. Pelillisyys tehostaa kognitiivisen mallin oppimista. Integroimalla kognitiivisen mallin opiskelun terapiaan, se tehostaa tai lyhentää sitä. Kognitiivisesta terapiasta voidaan tehdä myös peli. Pelkästään terapiaa varten tehty suppea peli ei kuitenkaan ole varsinainen peli. Pelimaailman tulee olla laajempi, jotta peliin voisi uppoutua ja se olisi hauskaa. Tällainen peliterapia olisi oikea peli, käsitteen syvimmässä merkityksessä.
  • Pelkonen, Taina (Helsingfors universitet, 2012)
    Konkreettiset pahat tapahtumat, Jokelan kouluampumiset marraskuussa 2007 ja Kauhajoen kouluampumiset syyskuussa 2008, järkyttivät Suomea ja synnyttivät laajan mediakeskustelun. Tutkimuksessa selvitetään, millaiselta moraaliselta toiminnalta kouluampumiset näyttävät Helsingin Sanomien (HS) kantaa ottavissa kirjoituksissa analysoimalla niissä käytettyä moraalikieltä. Moraalikielen käsitteet jaotellaan G. H. von Wrightia mukaillen psykologisiin eli tekoon ja toimintaan liittyviin, arvottaviin eli hyvään ja pahaan sekä normittaviin eli vastuuseen ja velvollisuuteen. Analyysissa vertaillaan aineiston moraalikieltä käsitteiden moraalifilosofiassa saamiin merkityksiin. Lisäksi tutkitaan, miten käytetty moraalikieli vaikuttaa kouluampujien ja yhteiskunnallisten toimijoiden moraaliseen toimijuuteen. Aineistona on painetussa HS:ssa julkaistut kouluampumisia käsittelevät pääkirjoitukset, vieraskynät, kolumnit, analyysit ja laajemmat artikkelit sekä yleisönosaston kirjoitukset vuosilta 2007 ja 2008 sekä joitakin tekstejä vuosilta 2009, 2010 ja 2011. Kouluampumisia käsitellään aineistossa tapahtumina, tekoina tai toimintana. Tapahtumina ampumiset esitetään yhteiskunnallisista syistä johtuvaksi ilmiöksi, jossa on keskeistä kansalaisten uhriuden kokemus. Tekoina ampumiset käsitetään henkirikoksina ja väkivaltana. Toimintana ampumiset ovat aineistossa vihan motivoimaa toimintaa, jossa verkossa esittäytyminen ja joukkomurha mielletään tekijöiden keinoiksi saavuttaa julkisuus-tavoite. Tekijät esitetään sekä aktiivista toimijuutta että passiivista uhriutta korostavissa rooleissa. Vaikka tekijät kuvataan aktiivisina toimijoina, vapaata toimijuutta sidotaan joko mielen sisäisiin tai ulkopuolelta tuleviin voimiin, jotka vaikuttivat tekojen tekemiseen. Kun tekijät kuvattiin passiivisissa uhrin rooleissa, toimijuus ja vastuu siirrettiin tekijöiden ulkopuolelle. Muillekin kuin kuolonuhreille ja tekijöille annettu uhriasema heikentää uhriasemaan asetetun toimijuutta. Hyvää ja pahaa analysoitiin tutkimuksessa jaottelemalla aineistossa esiintyvät tavoiteltavat hyvät ja vältettävät pahat neljään luokkaan: tehtyyn, rakenteelliseen, koettuun ja olemukselliseen. Tehdyn hyvän ja pahan luokassa liitytään moralistiseen perinteeseen, jossa hyvä ja paha sidotaan ihmisten tekoihin ja toimintaan. Rakenteellisena hyvänä tavoitellaan ja pahana vältetään yhteiskunnallisia seikkoja niiden kansalaisiin kohdistuvan vaikutuksen mukaan. Rakenteellinen paha on välineellistä, sillä se mahdollistaa pahan tapahtumisen, tekemisen tai kokemisen. Hyvä ja paha esitettiin yleisimmin koettuna tunteena, kuten välittämisenä tai kärsimyksenä. Olemuksellisen hyvän ja pahan luokassa hyvyys ja pahuus mielletään todellisiksi voimiksi tai ihmisen olemuksen osiksi. Pahuuden kuvataan valtaavan alaa silloin, kun kulttuurin henkiset tai hengelliset vastavoimat eivät hillitse sitä. Kirjoituksissa tavoitellaan tehdyn, rakenteellisen ja koetun pahan siivoamista pois. Olemuksellisen pahuuden poistamista ei tavoitella, vaan tavoitellaan ainoastaan sen hillitsemistä. Vastuun vaatimus suunnataan aineistossa menneeseen ja tulevaan. Vastuu tapahtuneista kouluampumisista merkitsee kirjoituksissa syyllisyyden tunnustamista. Koska tekijät eivät olleet vastaamassa syytöksiin, tätä vaadittiin yhteiskunnallisilta vaikuttajilta. Vastuukysymyksissä oleellista ei ole vastuun kantaminen tehdyistä teoista ja niiden seurauksista, vaan se, ettei koettu järkytys toistu. Ennakoiva vastuu tulevien kouluampumisten ehkäisemisestä merkitsee aineistossa joko jokaiselta ihmiseltä vaadittavaa vastuuntuntoa tai normittavaa velvollisuutta toimia vaatimusten mukaan. Vastuuseen vaatimalla ja eri tahoja velvoittavilla normeilla halutaan saada aikaan yhteiskunnassa välttämättömäksi koettu muutos, jonka avulla tulevat kouluampumiset voidaan estää. Analysoidun moraalikielen perusteella kouluampumiset olivat yhteiskunnallisessa keskustelussa ennen kaikkea jotakin koettua pahaa. Velvoittavilla vaatimuksilla tavoitellaan turvallisuuden tunnetta lisääviä hyviä kuten luottamusta siihen, että järjestys palautuu. Koetuille tapahtumille pyritään löytämään selityksiä, mutta annettuja selityksiä myös vastustetaan. Koska aineistossa kysytään, miksi kouluampumiset tapahtuivat, eikä miksi niitä tehdään, yhtä ymmärrettävää vastausta ei löydy. Tutkimalla kouluampumistoimintaa tekijän näkökulmasta, sitä voidaan ymmärtää ja estää.
  • Huovinen, Harri (Helsingfors universitet, 2013)
    Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa. Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus. Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen. Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa. Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.
  • Tolonen, Anna-Liisa (Helsingfors universitet, 2010)
    The study attempts a reception-historical analysis of the Maccabean martyrs. The concept of reception has fundamentally to do with the re-use and interpretation of a text within new texts. In a religious tradition, certain elements become re-circulated and thus their reception may reflect the development of that particular tradition. The Maccabean martyrs first appear in 2 Maccabees. In my study, it is the Maccabean martyr figures who count as the received text; the focus is shifted from the interrelations between texts onto how the figures have been exploited in early Christian and Rabbinic sources. I have divided my sources into two categories and my analysis is in two parts. First, I analyze the reception of the Maccabean martyrs within Jewish and Christian historiographical sources, focusing on the role given to them in the depictions of the Maccabean Revolt (Chapter 3). I conclude that, within Jewish historiography, the martyrs are given roles, which vary between ultimate efficacy and marginal position with regard to making a historical difference. In Christian historiographical sources, the martyrs role grows in importance by time: however, it is not before a Christian cult of the Maccabean martyrs has been established, that the Christian historiographies consider them historically effective. After the first part, I move on to analyze the reception in sources, which make use of the Maccabean martyrs as paradigmatic figures (Chapter 4). I have suggested that the martyrs are paradigmatic in the context of martyrdom, persecution and destruction, on one hand, and in a homiletic context, inspiring religious celebration, on the other. I conclude that, as the figures are considered pre-Christian and biblical martyrs, they function well in terms of Christian martyrdom and have contributed to the development of its ideals. Furthermore, the presentation of the martyr figures in Rabbinic sources demonstrates how the notion of Jewish martyrdom arises from experiences of destruction and despair, not so much from heroic confession of faith in the face of persecution. Before the emergence of a Christian cult of the Maccabean martyrs, their identity is derived namely from their biblical position. Later on, in the homiletic context, their Jewish identity is debated and sometimes reconstructed as fundamentally Christian , despite of their Jewish origins. Similar debate about their identity is not found in the Rabbinic versions of their martyrdom and nothing there indicates a mutual debate between early Christians and Jews. A thematic comparison shows that the Rabbinic and Christian cases of reception are non-reliant on each other but also that they link to one another. Especially the scriptural connections, often made to the Maccabean mother, reveal the similarities. The results of the analyses confirm that the early history of Christianity and Rabbinic Judaism share, at least partly, the same religious environment and intertwining traditions, not only during the first century or two but until Late Antiquity and beyond. More likely, the reception of the Maccabean martyrs demonstrates that these religious traditions never ceased to influence one another.
  • Niva, Ville (Helsingfors universitet, 2014)
    Pro gradu -tutkielmassani tutkin julkista keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttötapauksista 2010 2014. Sanomalehtilähteinäni käytän Helsingin Sanomia, Kotimaata, Kalevaa ja Päivämiestä. Näiden lisäksi lähteinäni on yksittäisiä artikkeleja esimerkiksi Rauhan Tervehdyksestä. Tärkeän lähdeaineiston itselleni muodostavat internetistä Ylen elävästä arkistosta löytyvät uutiset ja A-studio -ajankohtaisohjelma. Lisäksi käytän lähteinäni esimerkiksi Kotimaa24-verkkopalvelusta löytyviä uutisia, joita ei löydy Kotimaa-lehdestä. Lisäksi lähdeaineiston itselleni muodostavat monet liikkeen kannanotot ja kirjeet, joita ei alun perin ollut tarkoitettu kuin rajatun yleisön käyttöön. Monet internet-sivustot ovat paljastaneet tällaisia kirjeitä ja kannanottoja julkisuuteen. Tutkielmassani analysoin liikkeen hyväksikäytöistä käytyjä julkisia puheenvuoroja ja arvioin, miten ne suhtautuivat hyväksikäyttötapauksiin ja esimerkiksi liikkeen oppiin ja rakenteisiin. Tutkielmassani pyrin myös hahmottamaan, onko vanhoillislestadiolaisuuden suhteessa paljastuneisiin hyväksikäyttöihin tapahtunut muutosta alkutilanteesta, jolloin hyväksikäytöt liikkeessä tulivat julkisuuteen. Lisäksi tutkielmassani selvitän, millä tavalla julkiset puheenvuorot viittasivat toisiinsa ja oliko niiden välillä havaittavissa jonkinlaista jännittyneisyyttä tai vastakkainasettelua. Vanhoillislestadiolaisuuden hyväksikäyttötapaukset tulivat julkisuuteen osana Suomen evankelis- luterilaisessa kirkossa paljastuneita tapauksia. Alussa hyväksikäytöt eivät profiloituneet vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen julkisessa keskustelussa. Turun Sanomat liitti liikkeeseen kuitenkin arviolta 20 30 hyväksikäytön uhriksi joutunutta. Pian hyväksikäyttötapauksiin liitettiin julkisuudessa erityispiirteinä tapausten salailu ja sen liittyminen liikkeen oppiin anteeksiantamuksesta ja maallikkoripistä. Hyväksikäytetyn Minnan kokemukset vahvistivat julkisuuteen liikkeen rippiopin negatiivista merkitystä hyväksikäytetyn kohtelun ja oikeusturvan kannalta. Liikkeen johto kielsi keskustelun alettua salailun olemassaolon ja sen yhteyden liikkeen oppiin. Se myös ulkoisti vahvasti hyväksikäytön syyt jonnekin liikkeen ulkopuolelle. Myöhemmin johto myönsi salailua tapahtuneen, mutta näki sen johtuneen liikkeen virallisen opin väärinymmärryksestä. Myöhemmin sisäisessä selvityksessä johto myönsi tehneensä monia virheitä tapausten hoidossa, mutta sai silti jatkaa tehtävissään. Johdon vastuu tekemistään virheistä nousi julkiseen keskusteluun erityisellä tavalla, kun yksityishenkilö ilmoitti tehneensä johtohenkilöistä ja heidän toimistaan rikosilmoituksen ja syytti heitä salailuun yllyttämisestä. Liikkeen johdolle julkinen anteeksipyyntö ei näyttäytynyt mahdollisena hyväksikäytöistä, koska he eivät voineet pyytää anteeksi hyväksikäyttöihin syyttömien jäsentensä puolesta. Tiedotustilaisuudessa lastensuojelusta johto myönsi, että sen oli tarkasteltava liikkeen rakenteita ja käytäntöjä kriittisesti. Tästä huolimatta se ei kuitenkaan ollut löytänyt rakenteistaan salailua edistäneitä tekijöitä. Loppuvuodesta 2013 liikkeen tärkein johto ilmoitti jättävänsä tehtävänsä muun muassa uupumukseen ja eläkkeelle siirtymiseen vedoten. Alkuvuodesta 2014 julkisuus liitti liikkeen johdon tehtävien jättämisen syiksi hyväksikäyttöjen salailun. Voittoseen kohdistettiin vanha syytös niin sanotussa isoisän tapauksessa, mutta Hännisen tapauksessa lehdistön syytökset jäivät kuitenkin hieman epäselviksi.
  • Kuparinen, Riitta (Helsingfors universitet, 2012)
    Seitsemän veljestä on Aleksis Kiven kirjoittama romaani, joka ilmestyi vuonna 1870. Se kertoo seitsemän veljeksen seikkailuntäyteisestä elämästä eteläisessä Hämeessä. Veljekset elivät villeinä ja vapaina metsänkulkijoina omien mielihalujensa mukaan, metsästellen, toisilleen tarinoita kertoillen ja ajautuen tuon tuostakin rajuun tappeluun naapurikylän poikajoukon kanssa. Kun veljekset molempien vanhempien kuoltua joutuivat ottamaan vastuun itsestään ja kotitalonsa hoidosta, he havahtuivat toteamaan, että talonpidossa on tarpeen olla emäntä. Avioliittoon ei kuitenkaan päässyt ennen ripillä käyntiä eikä ripille päässyt ilman lukutaitoa. Veljekset hankkivat Hämeenlinnasta seitsemän aapiskirjaa ja aikoivat opetella lukutaidon lukkarilan laiskankoulussa. Siitä alkoi veljesten rippikoulu, äidin antamilla opetuksilla pohjustettu. Tutkimustehtävänä oli selvittää, mitä Kivi teoksessaan kertoo Seitsemän veljeksen rippikoulun suorittamisesta. Luin kirjaa lähiluvun metodilla ja poimin siitä kaikki tutkimustehtäväni aiheeseen liittyvät kohdat. Vertasin näitä kohtia Kiven kotipaikkakunnan Nurmijärven rippikouluun 1800-luvulla ja selvitin, missä määrin teos heijastaa aikakauden kansanopetuksen ja rippikoulun käytäntöjä. Tutkin myös, mistä Kivi oli saanut aineksia kertomukseensa ja miten kerrotut asiat liittyivät Kiven omiin kokemuksiin. Tutkimuksen päälähteinä olivat Kiven teos Seitsemän veljestä ja Nurmijärven seurakunnan rippikoulua koskeva arkistomateriaali. Tutkimuskirjallisuuden kautta perehdyin rippikoulun ja kansanopetuksen alkuvaiheisiin. Rippikoulun kehityspyrkimyksiä tarkastelin piispantarkastusten ja tuomiokapitulin kiertokirjeiden pohjalta. Kivi-tutkijoiden avulla selvitin Aleksis Kiven elämää ja teoksen yhtymäkohtia hänen kotiseutunsa henkilöihin ja tapahtumiin. Tulokset ja johtopäätökset: Kivi kuvasi teoksessaan hyvin realistisesti ja monipuolisesti 1800-luvun maalaiselämää ja sen kehitystä. Hän antoi todenmukaisen kuvan myös kirkollisesta kansanopetuksesta katekismuskuulusteluineen ja kinkerikäytäntöineen. Kiven teoksessa veljesten äiti yritti kasvattaa poikiaan kristinopissa ja laittaa heidät Männistön muorin luokse lukutaito-oppiin, äiti itse kun oli lukutaidoton. Sellaista lasten kasvatus oli Kiven aikakaudella. Lasten alkeisopetus oli vanhempien vastuulla, mutta maassa oli paljon lukutaidottomia vanhempia, joiden piti hankkia lapsilleen opetusta kylän lukutaitoisilta. Muut koulumuodot olivat vasta idullaan, mutta lukkarit oli velvoitettu antamaan opetusta köyhille lapsille ja lukutaidottomille aikuisille. Aleksis Kivi veljineen pääsi kylän ensimmäiseen kiertokouluun ja Johan Fredrik Berghin perustamaan pyhäkouluun, mutta veljeksille oli käytettävissä vain lukkarinkoulu. Kuri oli lukkarilassa kova kuten siihen aikaan muissakin koulumuodoissa. Kivi oli nähnyt ja kokenut sitä itse ja halusi ottaa kantaa kurin lieventämiseksi antamalla veljesten paeta lukkarilan ikkunasta ja muuttaa Impivaaran korpeen kauas yhteiskunnan vaatimuksista. Kannanotto lempeiden menetelmien puolesta oli myös se, kuinka veljekset rovastin ja nimismiehen hyväntahtoisuuden ansiosta alkoivat omaehtoisesti opetella aapistaan ja kovalla työllä ja ahkeruudella saivat rippikoulun suoritetuksi. Kiven teos osoittautui 1800-luvun historian tietolähteisiin vertailemalla faktaksi , niin todenmukaista kuvaa Kivi piirsi aikakautensa elämästä, kansanopetuksesta ja rippikoulusta.
  • Asikanius, Mariella (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä tutkielmassa esitellään ja analysoidaan Tuomas Akvinolaisen käsitys hulluudesta ja hullujen mahdollisuuksista osallistua sakramentteihin. Tutkimuksen metodina käytetään systemaattista analyysia ja pääasiallisena lähteenä Summa theologiae -teosta. Akvinolaisen käsitysten taustaksi esitellään myös sakramenttien sisältöä ja historiaa sekä keskiaikaista ymmärrystä hulluudesta. Sakramentit olivat tärkeä linkki keskiaikaisen ihmisen ja Jumalan yliluonnollisen todellisuuden välillä. Keskiajan oppineille sakramentit sisälsivät ja välittivät armoa. Sakramentti oli samanaikaisesti sekä asia (res) että symbolinen merkki (signum) asiasta. Oppineet pitivät sakramentteja myös lääkkeenä synnin sairauteen. Armovaikutuksen aikaansaamiseksi kussakin sakramentissa täytyi olla näkyvä ja näkymätön elementti läsnä, ja tämä tarkoitti aineen (materia) ja muodon (forma) tarkoin määriteltyä yhdistelmää. Teologit määrittelivät myös, että sakramentit vaikuttivat ex opere operato. Oppineet pitivät luonnollisia (lääketieteellisiä) syitä ensisijaisina hulluuden aiheuttajina. Aiempi tutkimus on pitänyt keskiaikaa demonipossessiota painottavana, mutta vaikka maallikoiden ja kirkon keskuudessa henget ovatkin saaneet tilaa, kallistuivat yliopistojen oppineet luonnollisten syiden kannalle. Yleisin selitys oli liiallinen musta sappi aivoissa, jonka takia mielikuvituskyvyn toiminta estyi (tai häiriintyi) animaalisten henkien liikkumiskanavien tukkiutuessa. Hylomorfisena komposiittina ihminen tarvitsi ajatellessaan mielikuvituskykyyn muodostuvia fantasmoja ajattelun kohteena olevista asioista. Hulluilla nämä fantasmat menivät sekaisin, eikä järki tunnistanut sekoittuneita kuvia. Tahtokontrolli tarvitsi toimiakseen järjen esittämiä arvioita valintatilanteesta, mutta jos järki operoi sekoittuneilla mielikuvilla, ei tahtokoneisto saanut käyttöönsä todennäköisesti minkäänlaisia esityksiä. Seurauksena hullut jäivät passioiden suositusten varaan. Näin ollen hulluja ei voitu pitää vastuullisena valinnoistaan eikä heiltä voinut odottaa asioiden luonteen ymmärtämiseen tarvittavaa järjenkäyttöä. Akvinolaisen käsityksiin hullujen osallistumisesta sakramentteihin vaikuttaa sekä huulluuden että sakramenttien luonne. Moniin sakramentteihin osallistuminen vaatii kykyä ymmärtää, mistä sakramentissa on kysymys. Sakramentit edellyttävät osallistujalta myös sakramentteja kunnioittavaa käyttäytymistä. Akvinolainen näyttää jakavan hullut kolmeen luokkaan. Vähäjärkiset käyttävät rationaalisia kykyjään osateholla. Syntymästään saakka hullut, joilla ei ole eikä tule olemaan selväjärkisiä jaksoja, muodostavat toisen luokan ja kolmanteen luokkaan kuuluvat sellaiset hullut, joiden tilassa esiintyy tai on esiintynyt selväjärkisiä jaksoja. Tutkimuksessa kävi ilmi, että kaikki hullut (jotka eivät ole aiemmin vastustaneet) voidaan kastaa. Rippiä ja viimeistä voitelua ei voida toimittaa hulluustilassa. Ehtoollinen ja mahdollisesti konfirmaatio voidaan antaa kuolinhetkellä, jos aiempi tahtotila on tiedossa. Vähäisiin virkoihin voidaan vihkiä ainakin vähäjärkisiä, ja avioliitto on mahdollinen hulluille, joilla on toistuvia selväjärkisiä jaksoja. Sitä ei kuitenkaan suositella.
  • Halén, Liinamaria (Helsingfors universitet, 2012)
    Tutkielmassa tarkastellaan Hieronymuksen askeesin ihanteen muotoutumista ja kehittymistä antiikin roomalaisessa yhteiskunnassa. Askeettisen elämäntavan kehitys oli alkanut jo 100-luvulla, mutta 300 400-lukujen taitteessa kiistat erakkohengellisyyttä kannattavien separatistien ja perinteisiä perhearvoja kannattavien traditionalistien välillä yltyivät suuriksi. Tutkielmassa tarkastellaan Hieronymuksen käsitystä ihannekristitystä perheen näkökulmasta ja verrataan ihanteen mukaista perhekäsitystä perinteiseen roomalaiseen perheeseen. Hieronymuksen ihanne oli hänen mukaansa myös mahdollista saavuttaa, joten keskeisenä tutkimustehtävänä on selvittää, miten ihanne käytännössä saavutettiin. Tutkielman lähdeaineistona käytetään Hieronymuksen pääasiassa naisille kirjoittamia kirjeitä, sillä Hieronymus edisti askeesin ihannettaan sille myötämielisten maallikoiden, eritoten naisten, kautta. Hieronymuksen ihannekristityn tärkein tehtävä oli harjoittaa askeesia. Askeesin harjoittaminen tarkoitti sukupuolista pidättyvyyttä, paastoa, eristäytymistä ympäröivästä yhteiskunnasta, opiskelua ja omaisuudesta luopumista. Askeesin ihannointi perustui hänen pelastuskäsitykseensä, jonka mukaan ihminen saattoi pelastua vain omistautumalla Kristukselle kokonaisvaltaisesti. Mitä vähemmän inhimilliseen elämään kuuluvia elementtejä kristityn elämään kuului, sitä hyveellisempi hän oli. Täydellisimmillään harjoitettuna askeesi mahdollisti maailman murheista ja kivuista vapautetun enkelimäisen olotilan saavuttamisen jo tässä elämässä. Roomalaisessa yhteiskunnassa naimattomien naisten asema oli ollut heikoin ja avioituneiden vahvin, mutta Hieronymuksen hyveellisten hierarkiassa neitsyys oli elämän ylin ihanne avioituneiden ja uudelleenavioituneiden ollessa hänen arvoasteikkonsa alimmilla sijoilla. Varhaisimpina vuosinaan Hieronymus suhtautui perheellisyyteen ja perhesuhteisiin erittäin kielteisesti. Vuosien kuluessa hän alkoi kuitenkin käyttää perheen muotoa hyväkseen, sillä hänen ihanteensa huipentumana voidaan nähdä askeesin ihanteen institutionalisoituminen perinteisen perhemallin mukaisesti. Aiempi kehotus harjoittaa askeesia täydellisen eristyksissä muuttui suositukseksi elää yhdessä erikseen, luostarissa. Perinteinen roomalainen perhehierarkia toteutui luostarin hengellisessä perheessä perinteisen perheen kaltaisesti. Askeettinainen oli yhtä sidottu luostariinsa ja sen johtajiin kuin vaimo kotiinsa ja mieheensä. Perheen lopulliset päätökset teki perinteisessä perheessä pater familias, hengellisessä perheessä luostarin miespuolinen johtaja. Hierarkia, johon nainen oli sidottu, ei siis muuttunut askeettisessa yhteisössä. Uuden hengellisen perheen jäsenten välisissä suhteissa toistuivat samat vaatimukset tottelevaisuudesta, kunniasta, moitteettomasta käytöksestä ja velvollisuuksien täyttämisestä kuin perinteisessä perheessä. Perhetyypistä riippumatta naisen asema pysyi samana, konteksti oli eri. Askeesin harjoittamisella oli Hieronymukselle sosiaalinen funktio. Hän näki ideologiansa edustavan oikeaa kristillistä oppia aikansa kristillisten tulkintojen moninaisuudessa. Lukuisat Hieronymuksen kuvaamat konfliktit paljastivat, että teologista kuohuntaa sekä keskustelua oikeanlaisen kristillisen uskon harjoittamisen muodoista esiintyi paljon. Hieronymus piti askeesia yhteisöä ja todellista kristillisyyttä parantavana tekijänä, jolloin laajemmasta perspektiivistä katsottuna askeesin harjoittamisen saama suosio mahdollisti kristinuskon opin yhtenäistämisen ja samalla oikean opin toteutumisen valvonnan.
  • Lähetkangas-Halminen, Noora (Helsingfors universitet, 2012)
    Pro gradu tutkielmani tarkoituksena on selvittää, mitä Khirbet Qumranin lähistöllä sijaitsevien luolien sisältä löytyneissä teksteissä sanotaan perheistä ja mitä kirjoitusten perusteella voidaan sanoa perheiden elämästä ja asemasta Qumranin liikkeessä. Pohdin tutkielmassani, koostuiko Qumranin liike perheistä vai yksilöistä ja oliko perhe pääasiallinen ympäristö, jossa Tooran määrittelemää lakia noudatettiin. Koska osa Qumranin kirjoituksista ottaa kantaa perhe-elämän järjestämiseen, toinen tärkeä tutkimuskysymykseni on se, miten Qumranin liikkeeseen kuuluminen vaikutti perheen elämään. Asettiko liike perhe-elämälle suurempia rajoituksia kuin Toisen temppelin ajan juutalaisuus yleensä tai saiko perhe liikkeeseen kuulumisesta jonkinlaista etua? Lisäksi tutkin kirjoitusten mainintoja sopivasta avioliitosta ja siihen liittyvistä säädöksistä sekä perhemetaforien käyttöä ja lasten koulutuksesta kertovia tekstikohtia. Sivuan lyhyesti myös sitä, mitä tekstien ja arkeologisen evidenssin perusteella voidaan sanoa perheiden roolista Khirbet Qumranilla asuneen yhteisön sisällä. Lisäksi tarkastelen tätä Qumranin kirjoitusten välittämää kuvaa perheistä suhteessa perheiden rooliin muussa Toisen temppelin ajan juutalaisessa yhteiskunnassa ja pohdin, mitä lisävaloa Qumranin kirjoitukset voivat tuoda aiemmin tunnetuista lähteistä saatuihin tietoihin. Voidakseni tehdä tämän, pyrin tutkielmani toisessa luvussa luomaan jonkinlaisen taustan tutkielmalleni esittelemällä Toisen temppelin ajan juutalaisesta perheestä tehtyjä päätelmiä. Lähestyn aihettani nostamalla esiin Qumranin kirjoituksissa esiintyviä mainintoja perheistä ja perheiden elämään liittyvistä asioista. Erityisesti Damaskon kirja (CD), Yhdyskuntasääntö (1QS), Seurakuntasääntö (1QSa), Sotakäärö (1QM), Temppelikäärö (11QT), Tooran määräyksiä (4QMMT), Hymnien kirja (1QH) sekä Ymmärtäväisyyden ohje (4Q415 418, 4Q423, 1Q26) tarjoavat materiaalia perhe-elämän kartoittamista varten ja ovat siksi merkittävässä roolissa tutkielmassani. Qumranin liikkeeseen kuului kiistatta myös naisia ja lapsia. Tässä tutkielmassa totean Qumranin kirjoitusten perusteellisen tutkimisen perusteella, että Qumranin kirjoitusten välittämä kuva perhe-elämästä vastaa monilta osin kuvaa, joka meillä on Toisen temppelin ajan juutalaisista perheistä. Teksteissä on myös ristiriitaisuuksia ja muista lähteistä poikkeavia käytäntöjä, mikä on osoitus käytäntöjen moninaisuudesta Toisen temppelin ajalla. Kuitenkin Qumranin kirjoituksista on löydettävissä liikkeelle ominaisia piirteitä sekä liikkeen sisäisestä kehityksestä kertovia tekstejä. Yleisesti ottaen voidaan sanoa, että niiltä osin, joilta Qumranin kirjoitukset eroavat muista juutalaisista kirjoituksista, ne välittävät ankarampia säännöksiä ja lain tulkintoja. Esimerkiksi Toisen temppelin ajan juutalaisten keskuudessa yleiset avioliitot veljen tai sisaren lasten kanssa kielletään Qumranin kirjoituksissa. Qumranin kirjoituksissa heijastuu myös liikkeen jakautuminen joihinkin ryhmiin. Kuitenkin usein tehty jyrkkä erottelu avioituvien ja selibaatissa elävien liikkeen jäsenten välillä vääristää lähteiden välittämää tietoa. Erilaisten ryhmien rinnakkainen olemassaolo saattaa tarjota yhden selityksen sille, miksi niin erilaisia tekstejä on säilytetty ja luultavasti luettu yhdessä paikassa. Qumranin kirjoituksissa voikin nähdä merkkejä liikkeen tai liikkeeseen kuuluneen alaryhmän kehittymisestä kohti yksilöistä muodostunutta uskonnollista yhteisöä. Esimerkiksi periteisesti isälle kuuluneiden oikeuksien siirtäminen liikkeen johtohahmoille ja johtohahmoista käytetyt perhemetaforat viittaavat tähän suuntaan.
  • Ojalammi, Jonna (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkimus selvittää teologi-eetikko Martti Lindqvistin (1945-2004) käyttämiä uskonnollisia ja ei-uskonnollisia coping- eli selviytymiskeinoja hänen 42-vuotiaan vaimonsa odottamatonta kuolemaa seuranneessa surukokemuksessa. Tutkimusnäkökulmassa huomioitiin myös ne tekijät, jotka vaikuttivat coping-keinojen käyttämiseen, copingin merkitys suhteessa surukokemukseen ja surutyön eteneminen. Lähdeaineistona käytettiin Lindqvistin teoksia Kuolemaa väkevämpi (1994) ja Näkymättömän paino (1997). Ensin mainittu sisältää surupäiväkirjan, jossa Lindqvist 40 päivän ajan intensiivisesti kirjoittaa kirjeitä edesmenneelle vaimolleen. Jälkimmäinen teos on surua käsittelevä kirja, jossa on katkelmia noin kahden vuoden ajan jatkuneesta surupäiväkirjasta. Tutkimuksen lähdeaineistoksi valittiin tästä teoksesta vain nämä katkelmat. Tutkimusote oli narratiivinen ja analyysi tehtiin narratiivisella holistisella sisällönanalyysillä. Poikkeuksellisena ratkaisuna oli yhdistää narratiivisuus, joka on yleensä aineistolähtöistä tai teoriasidonnaista, vahvasti teoreettiseen viitekehykseen. Tutkimus oli teorialähtöistä.Teoreettisena viitekehyksenä toimi erityisesti Kenneth I. Pargamentin teoria (uskonnollisesta) copingista. Pargamentin määritelmään copingista sisältyy ajatus ihmisestä, joka kriisitilanteessa etsii merkitystä. Ihminen voi säilyttää tai muuttaa merkityksiä ja niihin johtavia polkuja. Pyhittämisen käsite, josta Pargament on kirjoittanut myös yhdessä Annette Mahoneyn kanssa, nousi keskiöön uskonnollisen copingin määrittelyssä. Lisäksi analyysissä hyödynnettiin jatkuvan kiintymyssiteen teoriaa. Surupäiväkirjan kokonaistarinan kannalta merkittävinä tutkimuksessa nostettiin esiin yksitoista coping-keinoa. Kirjeiden kirjoittaminen, materiaalisen ympäristön pyhittäminen, mystinen kokemus, unien tulkitseminen ja rituaalit asettuivat pääotsikon ”Yhteyden etsiminen edesmenneeseen” alle. Menneisyyden uudelleentulkinta, lapset ja kollektiivisen unelman puolesta työskenteleminen sijoittuivat mielekkyyden kokemusta painottavan otsikon alle. Surutyötä, pyrkimystä teoretisoinnista luopumiseen ja suhdetta Jumalaan kuvaa luopumisen ja hallinnan ristiriita. Ainoastaan lapset ja kollektiivisen unelman puolesta työskenteleminen tulkittiin ei-uskonnolliseksi copingiksi, sillä niissä ei selvästi näkynyt pyhittämisen ulottuvuutta. Suruprosessi kokonaisuutena oli hyvin uskonnollinen. Tutkimuksen tärkeänä tuloksena coping-keinojen luonteeseen liittyen nousi ”tarinalliseksi risteykseksi” nimetty ilmiö. Se kuvaa kriisissä tapahtuvaa tilannetta, jossa mennyt on integroitava uuteen tarinaan, joka kuitenkin on kesken. Tietyissä rajoissa tarinan luojalla on monia mahdollisia polkuja. Orientoituminen näihin polkuihin saattaa olla sisäisesti ristiriitainen kokemus. Surussa ilmiötä kuvaa muun muassa kiintymyssiteen katkaisemisen ja säilyttämisen välinen ristiriita. Tutkimuksen tulokset tukevat Pargamentin teoriaa siltä osin, että kriisissä ihmisellä on tarve säilyttää merkityksiä. Yhteyden kokemus edesmenneeseen oli yksi esimerkki tästä. Copingin rinnalla oli kuitenkin nähtävissä defensseistä introjektio, joka hävisi päiväkirjasta surutyön edetessä. Selvästi kävi ilmi, että Pargamentin teoria merkityksen/polun säilyttämisestä/muuttamisesta rakenteeltaan kuvaa ihmisen ratkaisuja kriisissä, mutta se ei tee oikeutta inhimillisen kokemuksen moniulotteisuudelle, keskeneräisyydelle ja prosessimaisuudelle Lindqvistin surukokemus oli erityinen varsinkin suhteessa hänen ammatilliseen osaamiseensa terapeuttina, teologina, psyko- ja sosiodraaamaohjaajana sekä kirjailijana. Sekä nämä, että Lindqvistin puolison kuoleman äkillisyys ja elämänvaiheeseen nähden ei-normatiivisuus johtivat moninaisiin coping-keinoihin ja voimakkaaseen tarinalliseen luomiseen. Elämänhallinnan kokemusta ei silti syntynyt. Ammatillisuus näyttäytyi myös coping-taakkana. Tärkeänä tutkimustuloksena todettiin, että surukokemuksessa raja uskonnollisen ja ei-uskonnollisen välillä saattaa kadota. Teorian tasolla on mahdollista erotella nämä kaksi toisistaan, mutta inhimillisen kokemuksen tasolla rajat saattavat hämärtyä. Lindqvistin surussa monet rajat hävisivät; muun muassa pyhä ja profaani, elämä ja kuolema, sekä uni ja todellisuus. Lindqvist koki menettäneensä puolisonsa kuollessa osan itsestään ja kulkevansa sekä elävien että kuolleiden todellisuudessa.
  • Kemppainen, Emmi (Helsingfors universitet, 2012)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikkaa. Huomion kohteena ovat erityisesti oppikirjojen sisältämät käsitykset, ihanteet ja oppikirjojen keskeiset eroavuudet. Tutkimuksen taustassa valotetaan rippikoulun lähtökohtia ja sille asetettuja tavoitteita. Suomalainen rippikoulu on laadukas, vaikuttava ja kansainvälisesti ainutlaatuinen. Rippikoululla on myös keskeinen asema nuorisokulttuurissa ja kirkon kasvatustyössä. Taustassa luodaan myös katsaus yhteiskunnassa käytyyn seksuaalieettiseen keskusteluun ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon perhe- ja seksuaalietiikkaan. Kirkon kantaa moniin seksuaalieettisiin kysymyksiin pidetään epäselvänä, ja muutosvaatimukset kirkon seksuaaliopetusta kohtaan ovat sekä voimakkaita että ristiriitaisia. Tutkimusaineistona on kuusi piispainkokouksen hyväksymää rippikoulun oppikirjaa, jotka on julkaistu Rippikoulusuunnitelma 2001:n ilmestymisen jälkeen. Kyseiset oppikirjat ovat Elämänpuu, Ihan sama, Oma ripari, Quo vadis?, Sanktus sekä Tunnetko tien. Tarkastelun kohteeksi oppikirjoista on rajattu seksuaalisuutta ja perhettä käsittelevät luvut sekä neljännen ja kuudennen käskyjen selitykset. Tutkimuskysymyksiä on kolme: millaisia käsityksiä seksuaalisuudesta ja perheestä rippikoulun oppikirjat sisältävät, millaisia seksuaali- ja perhe-eettisiä ihanteita oppikirjat ilmentävät ja mitkä ovat oppikirjojen keskeiset erot? Tutkimuksen menetelmänä on käytetty aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Analyysi rajattiin oppikirjojen tekijöiden tuottamaan materiaaliin eli varsinaiseen oppiainestekstiin. Aluksi aineistosta eriteltiin analyysiyksikköjä. Analyysiyksiköistä muodostettiin luokittelun avulla ryhmiä. Ryhmiä yhdistelemällä luotiin aihekategorioita, joita yhdistelemällä puolestaan luotiin tutkimuksen pääkategoriat. Pääkategorioita on viisi: tunteet, parisuhteessa eläminen, avioliitto, seksuaalisuuden monimuotoisuus ja perhe. Tulosluvussa oppikirjoissa esiintyvät seksuaali- ja perhe-eettiset sisällöt esitellään teemoittain. Käsitykset, ihanteet ja erot kulkevat jokaisen teeman sisällä. Oppikirjojen sisältöjä peilataan myös piispojen puheenvuoroihin seksuaalisuutta ja perhettä koskien. Tulosten tarkastelussa tutkimustuloksia tarkastellaan edeltävää lukua tiiviimmin ja nostetaan esiin joitakin keskeisiä huomioita tutkimuksen teoriataustasta. Oppikirjojen käsityksen mukaan seksuaalisuus pohjautuu Jumalan luomistyöhön. Ihanteen mukaan kahdeksi eri sukupuoleksi luominen tulisi olla pohja yksilön seksuaaliselle toiminnalle. Avioliitossa miehen ja naisen välinen suhde toteutuu parhaiten Jumalan tarkoittamalla tavalla, ja avioliitto on myös turvallinen ympäristö perheelle. Tulosten perusteella voidaan sanoa, että rippikoulun oppikirjojen tekijät ovat hyvin perillä nuoren elämään kuuluvista seksuaalisista ulottuvuuksista ja perhe-elämässä kohdattavista ongelmista. Oppikirjoissa esitellään kristillisen seksuaali- ja perhe-etiikan ihanteet, mutta samalla tiedostetaan, etteivät nämä ihanteet läheskään aina toteudu. Ennen kaikkea rippikoulun oppikirjojen seksuaali- ja perhe-etiikassa korostuu ihmisen arvostaminen ja kunnioittaminen, olipa hän kuka tai millainen tahansa. Oppikirjojen eroavuudet ilmenevät aiheiden puuttumisena, kantaa ottamattomana tai vahvasti kantaa ottavana ilmaisutapana. Keskeiset erot tulevat ilmi sellaisissa aiheissa kuin avoliitto, esiaviollinen sukupuoliyhteys ja homoseksuaalisuus. Nämä teemat ovat olleet keskustelun aiheena myös kirkon perhe- ja seksuaalietiikassa.
  • Kortesmäki, Anu Henriikka (Helsingfors universitet, 2012)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää mitä on paavalilainen ristinteologia, ja kuinka Jürgen Moltmann tulkitsee sitä. Moltmannilla on ollut suuri vaikutus moderniin ristinteologiaan. Tästä syystä on hyvin kiinnostavaa ja aiheellista tutkia, kuinka raamatullista Moltmannin ristinteologia on ja kuinka paavalilaisena sitä voidaan pitää. Tutkimus on myös siitä syystä erityisen mielenkiintoinen, että Moltmannin ja Paavalin ristinteologiaa ei olla tutkimuksissa aiemmin vertailtu keskenään. Tämän tutkielman erityisarvo on myös siinä, että tässä Uuden testamentin eksegetiikka, sekä dogmatiikka yhdistyvät. Tämän tutkimuksen päälähteinä ovat Jürgen Moltmannin teos The Crucified God, alkukielinen Uusi testamentti, sekä kirkkoraamattu. Tutkimuksen metodeina ovat systemaattinen ja eksegeettinen analyysi. Tutkielma jakautuu viiteen pälukuun. Ensimmäisessä luvussa johdannon jälkeen (luku 2) selvitän Moltmannin ristiteologiaa. Moltmannin teologiassa Kristuksen risti on erittäin tärkeässä roolissa. Risti saa kuitenkin todellisen pelastavan merkityksensä vasta Kristuksen ylösnousemuksen kautta. Kristuksen ylösnousemus on voitto synnin ja kuoleman vallasta. Moltmann puhuu paljon Jumalan kärsimyksestä. Hänen mukaansa Jumala kärsii ristillä sekä Isänä Poikansa kuoleman että Poikana tullessaan Isänsä hylkäämäksi. Mikäli Jumala ei voi kärsiä, hän on vajavaisempi kuin ihmiset, sillä hän, joka rakastaa, kykenee myös kärsimään, ja Jumala on rakkaus. Ristillä tapahtuu kuolema Jumalassa, mutta ei voida kuitenkaan puhua Jumalan kuolemasta. Moltmann myös korostaa, että ristintapahtumissa on läsnä koko trinitaarinen Jumala. Ristinteologian on Moltmannin mukaan oltava yhteiskunnallisesti merkittävää ja sillä on oltava vaikutusta jopa politiikkaan asti. Ristin syvin merkitys on siinä, että ristillä Jumala osoittaa rakkaudessaan, että hän on siellä, missä on hätää ja kärsimystä. Toisessa pääluvussa (luku 3) tutkin Paavalin ristinteologiaa. Paavalin ristinteologisena perustekstinä voidaan pitää Ensimmäisen korinttilaiskirjeen kohtaa 1. Kor. 1:18-31. Teen työssäni tästä käännöksen ja eksegeettisen analyysin. Lisäksi nostan esille muita mielestäni Paavalin ristinteologian kannalta oleellisia kohtia, joita ovat: Room. 5:6 21; 2. Kor. 5:19 21; Gal. 3:13; Fil. 2:6-11. Teen työssäni myös näistä suppean eksegeettisen analyysin. Vertailen Moltmannin ajatuksia siihen mitä Paavali näissä kohdissa sanoo. Kolmannessa pääluvussa (luku 4) tarkastelen paavalilaista ristinteologiaa laajemmassa näkökulmassa. Paavalin ajattelu nousee Vanhasta testamentista, joten selvitän millä tavalla VT:n uhriajattelu on vaikuttanut käsitykseen Kristuksesta sovitusuhrina. Moltmannille koko sovitusuhriajattelu on melko vieras, joten tämä on myös siltä kannalta oleellinen teema, että se tuo hyvin esiin Paavalin ja Moltmannin ajattelun eroja. Lisäksi selvitän mitä Kristuksen risti merkitsee Paavalille. Miksi Kristus on täytynyt nimenomaan ristiinnaulita ja mitä tämä merkitsee Jumalan ja ihmisten kannalta? Tämä on toinen asia, jossa Moltmann eroaa Paavalin ajattelusta, sillä hänen ajattelussaan Kristuksen ristillä ei loppujen lopuksi ole sovittavaa merkitystä. Luvun lopussa selvitän vielä Lutherin ristinteologiaa ja vertailen sitä Moltmannin ajatteluun. Moltmann on saanut paljon vaikutteita Lutherilta, mutta hänen ajattelunsa eroaa Lutherin ajattelusta hyvin pitkälti samalla tavalla kuin Paavalinkin. Neljännessä pääluvussa (luku 5) teen loppukatsauksen, jossa tulen siihen tulokseen, että Moltmannin ristinteologia on joiltakin osin paavalilaista, mutta hän sivuuttaa valitettavasti niin monia Paavalille tärkeitä asioita, ettei hänen ristinteologiaansa voida mielestäni pitää täysin paavalilaisena.
  • Liljeblad, Jaakko (Helsingfors universitet, 2011)
    The aim of this thesis was to examine the understanding of community in George Lindbeck s The Nature of Doctrine. Intrinsic to this question was also examining how Lindbeck understands the relation between the text and the world which both meet in a Christian community. Thirdly this study also aimed at understanding what the persuasiveness of this understanding depends on. The method applied for this task was systematic analysis. The study was conducted by first providing an orientation into the nontheological substance of the ND which was assumed useful with respect to the aim of this study. The study then went on to explore Lindbeck in his own context of postliberal theology in order to see how the ND was received. It also attempted to provide a picture of how the ND relates to Lindbeck as a theologian. The third chapter was a descriptive analysis into the cultural-linguistic perspective, which is understood as being directly proportional to his understanding of community. The fourth chapter was an analysis into how the cultural-linguistic perspective sees the relation between the text and the world. When religion is understood from a cultural-linguistic perspective, it presents itself as a cultural-linguistic entity, which Lindbeck understands as a comprehensive interpretive scheme which structures human experience and understanding of oneself and the world in which one lives. When one exists in this entity, it is the entity which shapes the subjectivities of all those who are at home in this entity which makes participation in the life of a cultural linguistic entity a condition for understanding it. Religion is above all an external word that moulds and shapes our religious existence and experience. Understanding faith then as coming from hearing, is something that correlates with the cultural-linguistic depiction of reality. Religion informs us of a religious reality, it does not originate in any way from ourselves. This externality linked to the axiomatic nature of religion is also something that distinguishes Lindbeck sharply from liberalist tendencies, which understand religion as ultimately expressing the prereflective depths of the inner self. Language is the central analogy to understanding the medium in which one moves when inhabiting a cultural-linguistic system because language is the transmitting medium in which the cultural-linguistic system is embodied. The realism entailed in Lindbeck s understanding of a community is that we are fundamentally on the receiving end when it comes to our identities whether cultural or religious. We always witness to something. Its persuasiveness rests on the fact that we never exist in an unpersuaded reality. The language of Christ is a self-sustaining and irreducible cultural-linguistic entity, which is ontologically founded upon Christ. It transmits the reality of a new being. The basic relation to the world for a Christian is that of witnessing salvation in Christ: witnessing Christ as the home of hearing the message of salvation, which is the God-willed way. Following this logic, the relation of the world and the text is one of relating to the world from the text, i.e. In Christ through the word (text) for the world, because it assumes it s logic from the way Christ ontologically relates to us.
  • Vitikainen, Riikka (Helsingfors universitet, 2014)
    Tässä pro gradu tutkielmassa tutkin ensinnäkin sitä, minkälaisia kognitiivisia tietoja ja taitoja evankelisluterilaisen uskonnon maailmanuskontojen ylioppilaskoekysymykset mittaavat. Tarkastelussa ovat tehtävät vuosilta 1996 2013. Tutkimukseni metodina toimii deduktiivinen eli teorialähtöinen sisällönanalyysi. Teoreettisena viitekehyksenä käytän työssäni uudistettua Bloomin taksonomiaa eli taksonomitaulua (Anderson et al., 2001). Sen avulla luokittelen maailmanuskontojen tehtävät kognitiivisen prosessin (tiedollinen prosessi) sekä tiedon (tiedettävä aines) dimensioihin. Pyrin tutkimuksessani myös selvittämään mahdollisia muutoksia kahteen eri opetussuunnitelmaan perustuvien koetehtävien välillä. Lisäksi tutkimustehtävänäni on selvittää, vastaako maailmanuskontojen koekysymysten kognitiivinen vaatimustaso lukion opetussuunnitelman perusteissa vuosina 1994 ja 2003 määriteltyjä oppimistavoitteita. Näin tulisi olla huomioiden ylioppilaskokeen tehtävä lukion päättökokeena. Tätä asiaa tutkin vertaamalla tehtävien kognitiivisen vaatimustason analyysista saamiani tuloksia opetussuunnitelmien asettamiin tavoitteisiin niin uskonnon kuin maailmanuskontojen opiskelun osalta. Analyysini on siis kaksivaiheinen. Lopuksi hahmottelen vielä analyysini pohjalta toimivia ja opetussuunnitelman tavoitteita tukevia tehtävätyyppejä, joten tutkimuksellani on myös osaltaan käytännöllinen tavoite. Analyysini tulosten perusteella voidaan todeta, että maailmanuskontojen koetehtävät mittasivat kaiken kaikkiaan varsin monipuolisesti erilaisia osaamistavoitteita ja vastasivat melko hyvin opetussuunnitelmissa määriteltyjä pyrkimyksiä. Aineistossa korostuivat eritoten kognitiivisen prosessin osalta ymmärtämisen ja analysoinnin taidot sekä tiedon dimension kohdalla käsitetiedon hallinta. Kuitenkin voidaan todeta, että korkeimmillaan ymmärtämiseen tähtääviä tehtäviä oli suhteessa muihin kategorioihin varsin suuri määrä. Tämä oli tosin tasoittunut positiiviseen suuntaan verrattaessa kahta eri opetussuunnitelmaa keskenään. Nykyisen vuoden 2003 opetussuunnitelman ajalla maailmanuskontojen koekysymyksissä olikin mitattu vaihtelevammin eritasoista tietoa ja osaamista kuin aiemman vuoden 1994 opetussuunnitelman aikaisissa tehtävissä, ja tehtävien vaikeustaso oli yleisesti noussut. Vaikka tutkimukseni tulos oli varsin myönteinen, niin johtopäätöksenä voidaan silti mainita, että tulevaisuudessa maailmanuskontojen koekysymyksissä tulisi mielestäni aikaisempaa enemmän painottaa menetelmätietoon ja sen soveltamiseen ja käyttämiseen liittyviä tietoja ja taitoja. Keskiössä ei tällöin olisi vain tiedollisen substanssin hallinta vaan laajemmin tiedon prosessoinnin taidot. Tähän liittyen olisi hyvä, että tehtävät sisältävät paljon erilaisia tulkittavia aineistoja kuten kuvia, karttoja, artikkeleita ja taulukoita sekä ylioppilaskokeiden sähköistyksen myötä erityyppisiä digitoituja ja visuaalisia materiaaleja. Tällöin myös tiedon tuottamisen, soveltamisen ja hankinnan taidot voivat mahdollistua aivan uudella tavalla. Lisäksi kyky tiedon kriittiseen arviointiin ja lähdekritiikkiin nousee todennäköisesti nykyistä enemmän esille. Tätä kautta tehtävät voivat vielä kattavammin ja monipuolisemmin mitata niitä tavoitteita, jotka nousevat opetussuunnitelmasta. Ylioppilaskoetehtävien jatkuva kehittäminen on tärkeää ja koetehtävien tulee osaltaan tukea merkityksellistä oppimista.
  • Suvanen, Tiina (Helsingfors universitet, 2013)
    Tutkielmassa tarkastellaan mitä merkityksiä sisätautiosastojen hoitajat antavat kuolemalle. Empiirinen aineisto on kerätty narratiivisella teemahaastattelulla helmi-maaliskuussa 2013. Aineisto koostuu yhdeksän naishoitajan haastatteluista ja analyysissa on hyödynnetty haastattelukysymysten teemoja. Koska kuolemaa on tutkittu niin monen tieteenalan piirissä, tarkastellaan sitä tässä työssä useammasta eri näkökulmasta. Hoitajien vastauksia peilataan lääketieteen näkemyksiin, psykologian alaan kuuluvaan teoriaan kuoleman mielekkyydestä ja uskontotieteellisiin käsityksiin rajasta, rituaaleista ja suomalaisesta kuolemankulttuurista. Analyysi jakautuu viiteen osaan. Aluksi tarkastellaan millainen oli hoitajien ensimmäinen kosketus kuolemaan. Tämän kysymyksen yhteydessä kävi ilmi, että hoitajat olivat suhtautuneet vainajan ruumiiseen pelotta. Erityistä huolta haastateltavat olivat kantaneet kuolleen omaisista. Hoitajat toivat myös esiin ohjauksen tärkeyden ja vainajan laiton arvokkuuden. Analyysin toisessa osiossa käsitellään, millainen on hoitajien mukaan hyvä kuolema. Yleisesti kuolema on hyvä, kun ihminen kuolee vanhana mielekkään elämän eläneenä. Hyvää kuolemaa määrittää arvokkuus ja kontrolloitavuus sekä se, että kuolevalla on hyvät välit omaisiinsa. Hoitajat toivoivat itselleen joko äkkikuolemaa tai aikaa valmistautua siihen. Läheistensä kuolemasta hoitajat puhuvat samalla tapaa kuin omasta kuolemasta. Kolmannen luvun teemana on paha kuolema, jota tarkastellaan surullisen, ahdistavan ja epäoikeudenmukaisen kuoleman näkökulmista. Surullista kuolemaa luonnehtii tuttuus ja tarkoituksettomuus. Kuolevaan on muodostettu tunneside ja/tai hänellä on elämä jollakin tavalla kesken. Ahdistusta hoitajissa aiheuttavat tuttujen kuolemat, potilaan kuolemanpelko, omaisten ja potilaan väliset ristiriidat, omaisten pärjääminen ja näiden vihamielinen suhtautuminen hoitohenkilökuntaan. Hoitajat ahdistuvat kiireestä, hoidon laiminlyönneistä sekä siitä, että kuoleva joutuu olemaan yksin. Ahdistusta tuottavat myös tietynlaiset kuolevat ja kuolintavat. Epäoikeudenmukaisiksi hoitajat kokivat tarkoituksettomat kuolemat. Neljännessä analyysiosiossa käsitellään mitä kuolemassa hoitajien mukaan tapahtuu. Hoitajat kokevat kysymyksen vaikeaksi. Kuolemista hahmotetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen kuoleman kautta ja siihen liitetään myös yliluonnollisia kokemuksia. Viimeisessä luvussa tarkastellaan millainen kuolema ei herätä hoitajissa vahvoja tunteita ja miten hoitajien suhtautuminen kuolemaan on muuttunut hoitotyön myötä. Tunteita herättämätön kuolema on tyypillisesti odotettu ja hoitajan sekä kuolevan välille ei ole muodostunut tunnesidettä. Hoitotyön myötä kuolemasta on tullut kevyempi kantaa ja hoitajat kokevat tietynlaista ylpeyttä siitä, että he saavat olla kuolevan rinnalla. Kuolema on merkityksellinen ja monimerkityksinen. Siitä keskusteltaessa on syytä huomioida, kenen kuolemasta puhutaan. Kuolijalla ja kuolintavalla on väliä. Kuolemasta koetetaan tehdä monella tapaa kaunista ja tämä ilmenee myös vainajan laitossa. Paha kuolema ahdistaa hoitajia ja heillä tuntuu olevan tarve puhua siitä. Vaikka lääketieteellinen katsontatapa on hoitajissa syvässä, kuolema ei merkitse kaikille loppua. Aikaisemmin vallinnut kristillis-fatalistinen asenne kuolemaan vaikuttaa olevan murtumassa ja tämä näkyy muun muassa puheena energioista ja jälleensyntymästä. Esikristilliset piirteet näyttävät olevan edelleen osa suomalaista mielenmaisemaa.
  • Saarnio, Kristian (Helsingfors universitet, 2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan rippikoulujen paikallissuunnitelmia Oulun ja Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Tutkielmassa esitetään kuva siitä mitä paikallissuunnitelmat sisältävät sekä etsitään eroavaisuuksia Oulun ja Helsingin hiippakunnan paikallissuunnitelmien välillä. Taustaluvut käsittelevät rippikoulun syntyä, kehitystä, aiempaa tutkimusta, julkisuuskuvaa sekä rippikoulun yhteyttä kasteeseen. Tutkielman inventaarioluvussa (luku 3) taustoitetaan rippikoulun suunnitteluprosessia ja tarkastellaan sitä problematiikkaa, jota rippikoulun suunnittelulta edellytetään. Tutkielman aineisto koostuu yhteensä neljästäkymmenestä rippikoulun paikallissuunnitelmasta Oulun ja Helsingin hiippakunnista, valtakunnallisesta rippikoulusuunnitelmasta Elämä, usko, rukous (RKS 2001) sekä rippikoulun suunnittelun hiippakunnallisesta ohjeistuksesta. Tässä laadullisessa sisällönanalyysissä tarkastellaan paikallissuunnitelmien sisältöjä väljänä taustateorianaan RKS 2001 sekä rippikoulun malliohjesääntö. Tutkimuskysymyksenä esitetään, mitä paikallissuunnitelmat pitävät sisällään? Tutkielman alakysymyksinä esitän, miten paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö koulun ja kodin välillä ilmenee sekä onko seurakunnissa yhteistyöhön yhtenevät käytännöt? Mitä muita yhteistyömuotoja ja kumppaneita paikallissuunnitelmien mukaan rippikoulutyöllä on? Tutkimuksessa etsitään paikallissuunnitelmista nousevia rippikoululle asetettuja paikallisia tavoitteita ja valintoja rippikoulun oppimisprosessille. Paikallissuunnitelmat sisältävät pääosin rippikoulun malliohjesäännön rippikoulun vuosisuunnitelmalle esittämiä sisältöjä. Näitä sisältöjä ovat rippikoulun toimintaympäristön ja paikallisten lähtökohtien pohdinta, paikallissuunnitelman tarkoituksen pohdinta ja rippikoulutyön vuosirytmin jaksottaminen. Oppimista paikallissuunnitelmissa käsitellään oppimateriaalien, ulkoläksyjen, seurakuntayhteysjakson toteuttamisen ja rippikoulumuotojen esittelyllä. Myös työmuotojen läsnäoloa rippikoulun opetustilanteissa on useissa suunnitelmissa pohdittu. Yhteistyö vanhempien kanssa on Oulun hiippakunnan seurakunnissa vilkkaampaa ja monipuolisempaa kuin Helsingin hiippakunnassa. Koulujen kanssa tehtävä yhteistyö jää kuitenkin molemmissa hiippakunnissa yksisuuntaiseksi yhteistyöksi. Muita yhteistyömuotoja paikallissuunnitelmiin ei ole kootusti kirjattuna. Paikallissuunnitelmien mukaan yhteistyö erilaisten rippikouluja järjestävien järjestöjen kanssa on mitätöntä. Konstruktivistisesta oppimiskäsityksestä huolimatta rippikouluissa opetellaan ulkoläksynä kristinuskon perusilmaisut, kuten Isä meidän, Herran siunaus, 10-käskyä, pienoisevankeliumi, kaste- ja lähetyskäsky sekä uskontunnustus. Oulun hiippakunnassa rippikoululaisilta vaaditaan ulkoläksyjen sekä seurakunnan elämään osallistumista enemmän kuin Helsingin hiippakunnan seurakunnissa. Oppikirjoina rippikoulussa käytetään Raamattua, katekismusta ja virsikirjaa. Paikallissuunnitelmien mukaan vain harvoissa seurakunnissa on käytössä muita kirjoja. Vain harvoista paikallissuunnitelmista on luettavissa RKS 2001 tavoitteiden lisäksi paikallisia rippikoulutyön tavoitteita. Rippikoulun suunnittelun ohjaus on kokonaiskirkon taholta ristiriitaista, joka heijastuu paikallissuunnitelmien kielessä, rippikoulutyöntekijöiden asenteesta paikallissuunnitelmia kohtaan, paikallissuunnitelmien sisäisissä ristiriidoissa ja paikallissuunnitelmien määrässä kokonaiskirkon tasolla. Tutkielman perusteella paikallissuunnitelman hyöty päätöksentekoprosessissa näyttäytyy laihana. Esimerkiksi rippikoulun henkilöstöresursoinnin ja tulevien ikäluokkien määrän arviointi ja pohdinta yli puolella suunnitelmista puuttuu. Oulun hiippakunnan paikallissuunnitelmissa ikäluokkien määrän arviointi oli selvästi yleisempää.

View more