Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 344
  • Palmu, Lauri (2015)
    Tutkimus käsittelee Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetyksen lähetystyötä Japanissa vuosina 1975–1989 ja erityisesti sen kirkkoyhteysneuvotteluja. Neuvottelut johtivat yhteistyösopimukseen Kansanlähetyksen ja Länsi-Japanin evankelisluterilaisen kirkon (LJELK) välillä. Kansanlähetys aloitti työn kirkon kanssa Norjan luterilaisen lähetysliiton yhteydessä jo vuonna 1968, mutta joutui siitä eroon Evankelisluterilainen Lähetysyhdistys Kylväjän perustamisen jälkeen vuonna 1974. Tämän seurauksena Kansanlähetys aloitti työn alueella, jossa ei ollut muiden luterilaisten kirkkojen toimintaa. Tutkimus kuvaa suomalaisen lähetysjärjestön ja japanilaisen kirkon välistä suhdetta. Organisaatiohistoriaan painottuvan tutkimuksen tapahtumapaikkoja ovat Suomi ja Japani. Tutkimus liittyy laajempiin luterilaisten kirkkojen yhteyspyrkimyksiin Japanissa sekä globaalin lähetystyön viitekehykseen, jossa ekumeeninen Kirkkojen maailmanneuvosto ja evankelikaalinen liike toimivat jännitteisessä suhteessa toisiinsa. Tutkimus vastaa kysymykseen: Miten Kansanlähetys löysi luterilaisen kirkkoyhteyden Japanissa? Tutkimuksen päälähteet ovat Kansanlähetyksen arkistosta löytyvät kokouspöytäkirjat, Japanin lähettien rukouskiertokirjeet, työraportit, sekä yksityinen kirjeenvaihto vuosilta 1975–1989. Kirkon lähetystyön keskuksen (KLK) arkistossa olevat raportit Japaniin tehdyistä vierailuista laajentavat tutkimuksen lähdepohjaa sisältämään myös Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulman. Tutkimuksessa ei ole käytetty muiden lähetysjärjestöjen arkistolähteitä, joten se on kirjoitettu yhden organisaation näkökulmasta. Koska tutkimus keskittyy ensisijaisesti Japanin työn kirkkoyhteyskysymykseen, lähetyksen perustamia työpisteitä ja lähettien työtä kuvataan varsin suppeasti, ja suurin osa runsaasta lähdeaineistosta nousevista tapahtumista on rajattu tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksessa havaitaan, että Kansanlähetyksen Japanin työalalla yhteistyön rajat kulkivat protestanttisen kristillisyyden sisällä. Virallista yhteistyötä katolisen tai ortodoksisen kirkon kanssa ei haluttu tehdä. Tunnustuksellisuus näkyi japanilaisten työntekijöiden rekrytoinnissa, jossa esimerkiksi kansallisten työntekijöiden pyhitysteologiset näkemykset ja kastekäsitys pyrittiin ohjaamaan luterilaiseen suuntaan. Japanissa toimi useita eri luterilaisia kirkkoja, joten uuden luterilaisen kirkon perustamista Japaniin ei nähty tavoitteena. Vaihtoehdot luterilaiselle kirkkoyhteydelle kartoitettiin hengellis-teologisen yhteyden ja maantieteellisen sijainnin perusteella. Varsinainen kimmoke yhteistyöneuvotteluille oli KLK:n lähetyssihteerin vierailu Japanissa vuonna 1984 ja hänen käymänsä keskustelut LJELK:n johtajien kanssa. LJELK:n työyhteydessä toimiva Kylväjä koki tulleensa ohitetuksi neuvotteluissa. Vasta kriisivuosiin pohjautuvien erimielisyyksien sopimisen jälkeen Kansanlähetys pystyi jatkamaan neuvotteluja kirkon kanssa. Vuonna 1989 solmittu yhteistyösopimus palautti Kansanlähetyksen yhteyden Länsi-Japanin evankelisluterilaiseen kirkkoon. Suomen evankelisluterilaisen kirkon näkökulmasta Kansanlähetyksen työn tuloksena syntyneiden seurakuntien liittäminen japanilaisen kirkon työyhteyteen oli tervetullut asia. Kansanlähetys tunnettiin kotimaassa kirkkoa kohtaan osoittamastaan kritiikistä. Näyttää kuitenkin siltä, että kirkkoyhteyskysymyksessä sekä yksittäisissä teologisissa kysymyksissä Suomen evankelisluterilaisen kirkon johtajien esittämät mielipiteet vaikuttivat Japanin lähetystyössä.
  • Taneli, Matti (2015)
    Pro gradu -tutkielmani käsittelee valistusajan yhden merkittävimmän filosofin saksalaisen Immanuel Kantin (1724---1804) näkemystä uskonnosta. Kant syntyi Königsbergissä, nykyisessä Venäjän Kaliningradissa, pietistiseen kotiin. Ennen kaikkea äidillä oli tärkeä vaikutus Kantin uskonnolliseen kehitykseen. Kant ei kuitenkaan pitäytynyt vanhempiensa uskoon, vaikka hän arvosti vanhempiaan ja pietistejä ihmisinä. Kant ei lapsuus- ja nuoruusajan jälkeen enää käynyt säännöllisesti jumalanpalveluksissa. Ylipiston rehtorinakaan ollessaan hän ei osallistunut jumalanpalveluksiin. Tutkielmani alkupuolella analysoin Kantin filosofian pääkohtia, mikä onkin välttämätöntä hänen uskonnollisen ajattelunsa ymmärtämiseksi. Kant esittää filosofisessa pääteoksessaan Puhtaan järjen kritiikki (Kritik der reinen Vernunft 1781, 1787) näkemyksensä kolmesta perinteisestä jumala-argumentista, siis ontologisesta, kosmologisesta ja fysikoteologisesta. Kantin mukaan mikään näistä kolmesta Jumalan olemassaolotodistuksesta ei kykene todistamaan Jumalan olemassaoloa. Kantin mukaan on niin, ettei teoreettisen järjen avulla voida todistaa myöskään Jumalan olemattomuutta. Kant väittää, että Jumalan käsite ei ole ristiriitainen kuten pyöreän neliön käsite. Jumala voi siis olla olemassa. Kant esittää, että Jumalan olemassaolo, sielun kuolemattomuus ja vapaa tahto eivät ole teoreettisen, vaan käytännöllisen järjen postulaatteja eli vaatimuksia. Emme voi tietää, että Jumala on olemassa, mutta meidän on järkevää ajatella ja toivoa sitä, koska jos hyveellisesti eläneen ihmisen elämä olisi surkea ilman toivoa paremmasta elämästä, se olisi epäoikeudenmukaista ja ihmiselle sietämätöntä. Näin ollen moraalinen ihminen ei voisi olla onnellinen ilman oletusta maailmanhallitsijasta, Jumalasta. Kantin suhtautuminen uskontoon, jota hän käsittelee laajasti uskonnonfilosofisessa pääteoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa (Religion innerhalb der Grenzen der blossen Vernunft, 1793), on ambivalenttinen. Yhtäältä hän arvostaa uskonnossa ilmenevää moraalista toimintaa, toisaalta hän suhtautuu kielteisesti erilaisiin uskonnollisiin rituaaleihin. Kant pitää niitä taikauskoina ja epäjumalanpalveluksina. Näin ollen pappien toimintaan Kant suhtautuu pääasiassa kielteisesti. Kant sanoo uskonnon kuitenkin olevan kaikkien velvollisuuksiemme keskeinen sisältö, ymmärrettynä velvollisuudet jumalallisiksi käskyiksi. Kutsun Kantin näkemystä moraaliseksi järjenuskonnoksi, koska hän korostaa moraalin keskeistä merkitystä uskonnossa ja sitä, että uskonnon idea pitää olla saavutettavissa järjen avulla. Moraalilaki käskee ihmistä tekemään niin, että hän edistää korkeimman hyvän toteutumista maailmassa. Mutta korkeimman hyvän ihminen voi toivoa toteuttavansa ainoastaan silloin, kun hänen tahtonsa on sopusoinnussa pyhän ja hyvän maailmanluojan kanssa. Kant pitää ainoastaan kristinuskoa kaikista maailman uskonnoista sellaisena, jonka perustalta ihanteellista uskontoa voidaan kehittää. Hänen mukaansa ihmisen uskonnollisen pyrkimyksen päämääränä tulisi olla se, että toteutuisi maanpäällinen eettinen valtakunta, joka olisi taivaallisen Jumalan valtakunnan maanpäällinen vastine. Kant käsittelee teoksessaan Uskonto pelkän järjen rajoissa laajasti myös pahaa ja radikaalia pahaa. Kant ei tarkoita radikaalilla pahalla järkyttäviä Hitlerin ja Stalinin kaameuksia tai muita niiden kaltaisia pahoja tekoja. Radikaali paha on teoreettinen konstruktio, jonka avulla selitetään, miksi ja miten paha on maailmassa ylipäätään mahdollista. Kant tarkoittaa pahalla sitä, että ihminen valitsee moraalilain eli kategorisen imperatiivin vastaisia toimintaohjeita. Radikaali paha on ’’subjektiivinen perusta’’, joka tekee tällaisen toimintaohjeen valitsemisen mahdolliseksi. Kantin käsitys radikaalista pahasta eroaa kristillisestä perisyntiopista, mutta sitä voidaan pitää augustinolaisen perisyntiopin filosofisena vastineena. Kantin perisynnin tulkinnassa korostuu ihmisen turmeltuneisuuden perustavanlaatuisuus. Jos syyllisyys on synnynnäistä, syyllisyys johtuu ihmisen omasta turmeltuneisuudesta eikä toisen ihmisen pahoista teoista. Tässä Kantin näkemys eroaa augustinolaisesta perinteestä, mutta ei kuitenkaan radikaalisti. Kantin näkemys eroaa kristillisestä traditiosta siinä, että hän väittää, että jopa taipumus pahaan tulee ymmärtää moraaliseksi pahaksi. Kant selittää pahan alkuperän olevan ajan ulkopuolella vapaasti valittavassa teossa. Hän erottaa sanan ’’teko’’ (Tat) kaksi erilaista merkitystä. Teon empiirisellä merkityksellä hän tarkoittaa sitä, että teko tehdään ajassa ja noumenaalisella merkityksellä sitä, että teko tehdään vapaasti ja vapaaehtoisesti ajan ulkopuolella. Kaikkien perustavimpien moraalisten taipumustemme alkuperä on noumenaalinen. Kant tarkoittaa taipumuksen pahaan olevan teko noumenaalisessa merkityksessä. Ajan ulkopuolista valintaa on vaikeaa ymmärtää. Se jää selittämättömäksi. Kantin mukaan sen täytyykin jäädä selittämättömäksi. Kantin suhtautuminen Jumalan olemassaoloon on moni-ilmeistä. Mutta varmaa on se, että hän ei ole ateisti, koska niin kielteisiä hänen näkemyksensä ovat ateismista. Kant väittää, että ateismi saattaa johtaa kannattajansa moraaliseen epätoivoon, koska ateisti ei usko, että Jumala palkitsee, rankaisee ja on korkeimman hyvän toteutumisen ehtona. Ateistilta puuttuu myös usko sielun kuolemattomuuteen, siksi hän voi turvautua toiminnassaan vain moraaliseen motiiviin. Kant ei ole myöskään teisti, panteisti eikä agnostikko, vaan lähinnä deisti, vaikka esimerkiksi Frederick C. Beiserin mukaan Kant on aito teisti. Kaiken kaikkiaan Kant esittää Jumalan olemassaoloa koskevat väitteensä filosofina eikä sen takia voida sanoa mitään täysin varmaa siitä, mitä Kant henkilökohtaisesti ajattelee Jumalan olemassaolosta. Kantin uskonnonfilosofian vaikutus myöhemmälle uskonnolliselle ajattelulle on ollut varsin merkittävä. Hänen ajattelunsa perillisiä ovat pragmaattiset, fideistiset ja eksistentialistiset teologit ja filosofit kuten Sören Kierkegaard, William James ja Ludwig Wittgenstein. Kantin monipuolinen uskonnollinen ajattelu inspiroi nykyajankin uskonnonfilosofeja, koska hänen ajattelustaan voi ammentaa yhä uusia näkökulmia sekä uskonnon ja uskonnollisuuden sekä sekulaarin maailman filosofiseen tutkimukseen ja tulkintaan. Kant onnistuu osoittamaan vakuuttavasti sen, että uskonnolliset kysymykset ja Jumalan olemassaolon pohtiminen pahan ongelmineen eivät vanhene tieteen edistymisen myötä.
  • Alanko, Vilja (2015)
    Tutkimus käsittelee seksuaalista asketismia varhaiskristillisessä kirjoituksessa Paavalin ja Teklan teot. Kirjoitus ajoittuu toiselle vuosisadalle jKr. ja on apokryfisten apostolien tekojen lajityypin edustaja. Tutkimuksen metodologia ammentaa ruumiinantropologiasta, feministisestä ideologiakritiikistä ja narraatiokritiikistä. Näiden lähestymistapojen kautta tarkastellaan seksuaalisen askeesin merkitystä sekä sen sosiaalisia implikaatioita. Tutkimuksen luvussa 2 tarjoama luenta Paavalin ja Teklan teoista keskittyy Teklan hahmoon ja tarkastelee tämän toimijuutta. Luenta sisältää valikoitujen katkelmien käännöksiä. Seksuaalisen asketismin teema avaa ja syventää eroa Paavalin ja Teklan kertomuksen eri tasojen välillä osoittaen, ettei seksuaalinen askeesi ja neitsyyden saama arvo ole täysin sama läpi kertomuksen. Makarismit kertomuksen alussa johdattavat lukijaa yleistämään Paavalin julistuksen koko kertomuksen tulkinnalliseksi viitekehykseksi, mutta kuvaus Teklasta marttyyrina ja kastettuna ja pelastuksen todeksi elävänä opettajana välittävät toisenlaista ruumiillisuuden kokemusta ja painotusta. Luvussa 3 tarjotaan katsaus merkittävimpiin vertailukohtiin muissa apokryfisissä apostolien teoissa naisten seksuaalisen askeesin suhteen. Ruumiillisuuden näkökulma on tuonut esiin ristiinpukeutumisen herättämiä ristiriitoja, joita käsitellään luvussa 3. Naisten ristiinpukeutuminen ja hiusten leikkaaminen tuomitseminen antaa viitteitä siitä, että sen sisältämiä merkityksiä ja konkreettisia seurauksia oli kirkon johdossa vaikea hyväksyä. Sukupuolieron kategoriasta ei haluta luopua, sillä se olisi merkinnyt sukupuolisen hierarkian perustan lakkaamista. Toisaalta sukupuoliero liittyy myös kysymykseen identiteetistä, mikä näkyy keskustelussa ylösnousemusruumiista. Tutkimus esittää, että ristiinpukeutuminen mahdollistui ainakin osittain sen ajatuksen kautta, että pelastuksessa palautuisi luomisen alkuperäinen hyvä ja androgyyni ihmisyys. Teklan kertomus on siten nähtävissä esimerkkinä siitä, miten uskonnolliset ideat muodostavat, ohjaavat ja muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja sitä, miten materiaalinen maailma ymmärretään.
  • Kalavainen, Niina (2015)
    Tarkastelen tutkielmassani etelä-ranskalaisen pyhimyksen, Sainte Saran, pyhimyskulttia sekä pyhimyksen palvontaan liittyviä materiaalisen uskonnon piirteitä. Muita tässä tutkielmassa tarkastelemiani teemoja ovat pyhimykseen samastuminen, pyhimyksen käyttö erilaisten intressien välikappaleena sekä pyhimykseen attribuoitu toimijuus, eli agenssi, ja sen ilmenemismuodot. Kuljetan Sainte Saran taustalla ja rinnalla myös Neitsyt Marian ja Magdalan Marian pyhimyskultteja Etelä-Ranskassa. Tutkielmassani vertailen kyseisten pyhimyskulttien kehitystä ja erityispiirteitä sekä analysoin näiden myötä aineistostani esiin nousevia yhteisiä nimittäjiä ja teemoja. Sainte Sara on katolisten romanien suojeluspyhimys, jonka katolinen kirkko hyväksyy, mutta jota ei ole kanonisoitu muiden virallisten pyhien joukkoon. Sainte Sara ei ole myöskään raamatullinen tai historiallinen hahmo, mikä puolestaan mahdollistaa moninaiset ja joskus ristiriitaiset tulkinnat pyhimyksen alkuperästä, hahmosta ja elämästä. Erittelen tässä pro gradussa Sainte Saraan liitettyjä pyhimyslegendoja ja uskomuksia; osa näistä on kerätty kentältä kaupungin paikallisten romanien ja valtaväestön edustajien keskuudesta. Aineistoni koostuu katolilaisia pyhimyskultteja käsittelevästä tutkimuskirjallisuudesta, materiaalisen uskonnontutkimuksen teorioista sekä itse kentällä Les Saintes-Maries-de-la-Mer’in kaupungissa keräämästäni etnografisesta aineistosta, toteutetuista haastatteluista ja osallistuvasta havainnoinnista. Haastattelut ja etnografia on kerätty kesien 2012 – 2013 aikana. Hyödyntämäni materiaalisen uskonnontutkimuksen teoriat käsittelevät puolestaan erityisesti katseeseen ja kosketukseen liittyviä teemoja sekä pyhimyksen ja uskovan välisen vuorovaikutteisen toiminnan tapoja ja laatuja.. Hyödynnän taustaluvuissani Neitsyt Marian ja Magdalan Marian paikallisin kultteihin ja pyhiinvaellustoiminnan syntyyn liittyviä tutkimuksia. Pyhimyskultteja Etelä-Ranskassa käsittelevä tutkimuskirjallisuus taustoittaa ja kehystää pro gradussani Sainte Saran kultin kehitystä ja mahdollistaa erityisesti pyhimystä palvovien uskovien positioiden ja roolien tarkastelun. Sainte Saran hahmossa ja tätä representoivassa patsaassa kiteytyy teemoja, jotka kertovat sosiaalisesta ja kulttuurillisesta eriarvoisuudesta sekä myös tietynlaisesta etnisestä eksklusiivisuudesta. Nämä teemat näkyvät muun muassa tavassa, jolla pyhimykseen samastutaan ja joilla tämän hahmoa käytetään ja tuotetaan eri yhteyksissä eri tavoin. Tarkastelen tässä pro gradussa kyseisen pyhimyshahmoon liittyviä jännitteitä sekä tähän kohdistuvien erilaisten taustavoimien tuottamien motiivien ristivetoa. Aineistoni paljastaa Saran hahmon kautta vastakkain polarisoituneita teemoja, kuten katolisen kirkon institutionaalista käsitystä suhteessa kansanomaisiin ja popularisoituihin tulkintoihin Saran hahmosta ja legendasta sekä myös valtaväestön ja etnisen vähemmistön välisiä intressejä. Aineistoni pohjalta tulkitsen, että pyhimyshahmoon kiteytyy väistämättä kysymys tietyn vähemmistöryhmän oikeudesta elintapaansa ja -tilaansa. Pro gradu -tutkielmani on fragmentaarinen, mutta ainutkertainen kuvaus hyvin vähän tutkitusta Sainte Sara -pyhimyshahmosta ja tämän kultista kuten myös pyhimystä ympäröivästä, pyhän ja profaanin teemoja sekoittavasta ilmiökentästä ja mielenmaisemasta. Pro gradu -tutkielmani avaa myös useita kysymyksiä mahdollista jatkotutkimusta silmälläpitäen.
  • Salonen, Eveliina (2015)
    Tutkimus käsittelee Pamela Cooper-Whiten jaetun viisauden käsitettä ja sen intuitiivisuutta. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, mitä Pamela Cooper-White tarkoittaa sielunhoidossa ilmenevällä jaetulla viisaudella ja kuinka lähinnä psykologian parissa tehdyn intuitiotutkimuksen havaintoja voidaan peilata Cooper-Whiten näkemyksiin. Tutkimusaineistona käytettiin Cooper-Whiten vuonna 2004 ilmestynyttä kirjaa Shared Wisdom: Use of the Self in Pastoral Care and Counseling. Tässä kirjassa Cooper-White esittelee näkemyksiään niin sanotun jaetun viisauden hyödyntämisestä sielunhoidossa. Täydentävänä aineistona käytettiin Cooper-Whiten vuosina 2002 – 2011 ilmestyneitä esseitä, joissa hän jatkaa jaetun viisauden käsitteen sisältämien elementtien kehittämistä. Aineisto analysoitiin teorialähtöisen laadullisen sisällönanalyysin avulla. Teoria ohjasi aineiston valintaa ja sen analyysiä. Tutkimuksessa peilattiin jaetun viisauden käsitettä useampaan intuitiota ja sen osa-alueita koskevaan teoriaan, teoreettiseen malliin ja käsitejärjestelmään. Aineiston tulkinta tapahtui yhdistelemällä induktiivista ja deduktiivista päättelyä. Teorian ja aineiston välisen vuoropuhelun pohjalta tapahtuneen teemoittelun pohjalta luotiin strukturoitu analyysirunko. Analyysirungon sisällä poimittiin aineistosta ilmiöitä ja muodostettiin niiden pohjalta luokituksia, joiden pohjalta varsinainen analyysi suhteessa teoriaan tapahtui. Tulosten mukaan jaettu viisaus -käsite viittaa sielunhoitajan ja asiakkaan väliseen vuorovaikutukseen, heidän välilleen muodostuvaan yhteiseen tilaan, jossa kehittyy ainutlaatuista minän ja sinän yhteistä ymmärtämistä ja merkitysten kokemusta. Merkittävä osa tästä vuorovaikutuksesta tapahtuu tiedostamattomalla tasolla ja sekä sielunhoitajan että asiakkaan intuitiivisen prosessoinnin tuloksena. Johtopäätöksinä todetaan, että on eettisesti suositeltavaa, että sielunhoitaja tuntee intuitiivisen prosessoinnin ilmiön ja sen toimintamekanismit. Tuntemalla intuition lainalaisuudet sielunhoitaja voi tarjota asiakkaalle jaetun viisauden tilassa uudenlaisia tapoja tulkita kokemuksiaan, havaintojaan ja tunteitaan. Intuitio voi auttaa vuorovaikutuksen luomisessa ja ylläpitämisessä sekä lisätä sielunhoitajan asiakastaan kohtaan kokemaa empatiaa. Intuitio avaa parhaimmillaan uusia näkökulmia ja ratkaisuehdotuksia ongelmallisiin tilanteisiin. Sielunhoitajan tulee kuitenkin olla tietoinen intuitioon liittyvistä riskeistä ja oppia tunnistamaan tilanteet, joissa intuitioon ei voi luottaa. Merkittävässä roolissa tässä on sielunhoitajan itsetuntemuksen kehittäminen esimerkiksi työnohjauksessa. Intuitiokykyä voi myös tietoisesti kehittää. Jaetussa viisaudessa myös asiakkaan intuitiivisella työskentelyllä on merkitystä.
  • Salmi, Tuomas (2015)
    Tässä pro gradu – tutkielmassa käsitellään Angolan evankelisluterilaisen kirkon tapahtumia sen itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena. Tuo kirkko itsenäistyi vuonna 1991 äitikirkostaan Namibian luterilaisesta kirkosta. Vuonna 1994 kirkkoon liittyivät Pohjois-Angolan tunnustukselliset luterilaiset seurakunnat. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää, mitä itsenäisyyden ensimmäisenä viitenä vuotena tapahtui Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa. Miten kirkon toiminta kehittyi, vai kehittyikö se lainkaan? Varsinaista tutkimusta tästä luterilaisesta kirkosta ei ole vielä tehty, vaikkakin vuonna 2005 pitkän aikaa sen johtajana toiminut Noa Ndeutapo julkaisi kirjoittamansa kirkon historiikin. Tutkimuksen aineisto koostuu sekä haastatteluista että Suomen Lähetysseuran arkistosta löytyneisiin Angolaa käsitteleviin asiakirjoihin. Tätä tutkimusta varten on haastateltu kuutta kymmenestä lähetistä, jotka työskentelivät Angolassa vuosien 1992–1996 aikana. Haastattelut tehtiin helmikuun 2014 ja tammikuun 2015 välisenä aikana. Tutkimuksen tuloksista voidaan sanoa, että Angolan evankelisluterilaisessa kirkossa tapahtui kehitystä monella saralla. Toisaalta joillain saroilla taas kehitystä ei tapahtunut niin paljoa kuin Suomen Lähetysseura, angolalaiset itse ja namibialaiset olisivat toivo-neet.
  • Hietala, Mari (2015)
    Tässä pro gradu – tutkimuksessa tarkastelen uskonnonuhreiksi itsensä mieltävien henkilöiden kokemuksia heidän lapsuudenkotinsa uskonnollisesta kasvatuksesta ja siitä, kuinka tämä kasvatus on vaikuttanut heidän elämäänsä. Lisäksi selvitän, olisivatko tutkimukseeni vastanneet uskonnonuhrit toivoneet huoltajiensa tehneen jotain uskonnollisen kasvatuksen suhteen toisin. Tutkimusaineistoni koostuu 15 uskonnonuhreilta saamastani tarinasta. Tutkielman analyysiosassa tarkastelen näitä tarinoita narratiivisen tutkimusmenetelmän kautta. Lisäksi ryhmittelin tutkimusaineistoni tyypeiksi etsimällä saamistani tarinoista samankaltaisuuksia ja toisaalta eroavaisuuksia. Tyypittelyn tuloksena muodostin tutkimusaineistostani neljä eri ryhmää, joita kutsun tutkimuksessa nimillä ”Yhteisön ehdoilla tapahtuva uskontokasvatus”, ”Alisteinen uskontokasvattaja”, ”Dominoiva uskontokasvattaja” sekä ”Autoritaariset uskontokasvattajat”. Tyypittelemäni ryhmät eroavat toisistaan etenkin sen osalta, kuka oli päävastuussa uskonnollisen kasvatuksen toteuttamisesta tutkimukseeni vastanneiden lapsuudenkodissa. ”Yhteisön ehdoilla tapahtuva uskontokasvatus” – ryhmässä uskonnollinen yhteisö toimi (ainakin välillisesti) yhteisön ehdoilla kasvatettujen merkittävimpänä uskontokasvattajana. Myös muissa ryhmissä uskonnollisen yhteisön merkitys korostui, mutta ei kuitenkaan aivan yhtä paljon. ”Alisteinen uskontokasvattaja”, ”Dominoiva uskontokasvattaja” ja ”Autoritaariset uskontokasvattajat” ryhmissä huoltajat osoittivat omakohtaista, sisäistettyä uskoa enemmän kuin ”Yhteisön ehdoilla tapahtuva uskontokasvatus” – ryhmän huoltajat, jotka saattoivat osan tutkimukseeni vastanneista mukaan harjoittaa uskontoa lähinnä kodin ulkopuolella, mahdollisesti sosiaalisen paineen vuoksi. Riippumatta siitä, kuka toteutti (ja miten) uskonnollista kasvatusta tutkimukseeni vastanneiden lapsuudenperheessä, tällä kasvatuksella oli merkittäviä vaikutuksia tutkimukseeni vastanneiden elämään. Jotkut näistä vaikutuksista ovat yhä läsnä heidän elämässään. Vaikka tarinoiden kirjoittajat kokevatkin itsensä uskonnonuhreiksi ja saamansa uskonnollisen kasvatuksen seuraukset pääasiassa negatiivisiksi, jotkut heistä ilmaisivat uskonnollisesta kotikasvatuksesta seuranneen myös hyviä asioita omaan elämäänsä. Lähes kaikki vastanneet kuitenkin toivoivat, että heidän lapsuudenkotinsa uskonnollinen kasvatus olisi ollut joko armeliaampaa tai että sitä ei olisi ollut ollenkaan. Tutkimuksesta ilmeni myös, että vaikka osa vastanneista ei missään nimessä halua uskontokasvattaa omaa jälkikasvuaan, osalle lapsuudessa saatu hengellinen perintö on edelleen tärkeä. Nämä vastanneet aikovat jatkaa tätä perintöä myös omalle jälkikasvulleen, vaikkakin armeliaammin kuin omat huoltajansa.
  • Launonen, Lari (2015)
    Tutkielmassa analysoidaan kognitiivisen uskontotieteen (KU) ympärillä vuosina 2009–2014 käytyä uskonnonfilosofista keskustelua jumalauskon tiedollisesta oikeutuksesta. KU on 1990-luvun alussa kehittynyt poikkitieteellinen tutkimussuuntaus, joka selittää uskonnollisia uskomuksia ja uskonnollista käyttäytymistä ihmismielen luonnollisilla kognitiivisilla mekanismeilla. Osa teorioista selittää taipumusta uskoa Jumalaan/jumaliin. KU:n pohjalta on kritisoitu jumalauskon rationaalisuutta. Episteeminen kumoaja-argumentti esittää, että jumalausko ei ole tiedollisesti oikeutettua, sillä se on seurausta kognitiivisesta prosessista, joka ei jäljitä totuutta eli tähtää tuottamaan tietoa jumalista. Kristillisen jumalauskon rationaalisuutta on kuitenkin puolustettu eri tietoteoreettisista näkökulmista. Reliabilistinen strategia pyrkii puolustamaan jumalauskoa synnyttävien kognitiivisten prosessien luotettavuutta. Evidenssistrategian mukaan jumalauskon oikeutus ei riipu syntyprosessista, vaan siitä, onko uskovalla hyviä syitä eli perusteita uskoa Jumalaan. Tarkastelen keskustelua systemaattisen analyysin avulla. Varsinainen tutkimuskysymys on seuraava: (1) Millaisia seurauksia kognitiivisen uskontotieteen teorioilla on jumalauskon tiedolliselle oikeutukselle? Tämä pääkysymys jakautuu kahteen osaan: (2) Millaisia jumalauskon tiedollisen oikeutuksen kyseenalaistavia argumentteja KU:n teorioista on johdettu, ja kuinka pätevinä näitä argumentteja voidaan pitää? (3) Millä tavoilla jumalauskon tiedollista oikeutusta on puolustettu sen rationaalisuuden kyseenalaistavia argumentteja vastaan ja kuinka pätevinä puolustavia argumentteja voidaan pitää? Analyysistä käy ilmi, että jumalauskon tiedollista oikeutusta kritisoivat argumentit ovat puutteellisia. Toisaalta myös teismin rationaalisuutta puolustavilla argumenteilla on vahvuuksia ja heikkouksia. Esimerkiksi evidenssistrategia on puolustuksena tehokas, mutta vaatii uskovalta ihmiseltä kykyä esittää perusteita omalle uskolleen, kun taas reliabilistinen strategia ei tätä vaadi. KU voi myös tehdä kyseenalaista osasta evidenssiä, jolla ihmiset usein perustelevat uskoaan Jumalaan. Reliabilistisen strategian edustajista osa pyrkii yhdistämään KU:n teoriat jumalauskon kehittymisestä reformoidun epistemologian ideaan “jumala-aistista” (sensus divinitatis). Yhdistäminen tarjoaa empiiristä tukea tälle teologiselle idealle, mutta herättää myös teologisia ongelmia.
  • Paunikallio, Mira (2015)
    Tutkielma tarkastelee naissotilaspappien kokemuksia työstään Suomen puolustusvoimien palveluksessa. Ensimmäiset naispapit vihittiin virkaan 1988, ensimmäiset naiset aloittivat varusmiespalvelukseen rinnastettavan vapaaehtoisen asepalveluksen vuonna 1995 ja ensimmäinen naispuolinen sotilaspappi astui virkaansa 2007. Sotilaspastorin virassa nainen kohtaa kaksi erityistä haastetta toimiessaan kahdessa perinteisen käsityksen mukaan miehille mielletyssä roolissa, pappina ja sotilaana. Sotilaspapistosta, naispappeudesta sekä naisten sopeutumisesta sotilasmaailmaan Suomessa on tehty tutkimuksia. Sen sijaan tilanteesta, jossa nämä kolme yhdistyvät, ei toistaiseksi ole julkaistua tutkimusta. Tästä syystä aihe on erittäin ajankohtainen uskontotieteen tutkimuskentällä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten näiden kolmen aspektin yhdistyminen näkyy naissotilaspappien työssä. Aihepiirin ollessa itselleni tuttu kandidaatintutkielman ja oman varusmiespalvelukseni kautta, lähestyin aihetta kirjallisuuden tutkimuksen lisäksi haastattelemalla neljää sotilaspastorina toiminutta tai toimivaa naista. Ainoastaan yhtä tehtävässä vuoteen 2014 mennessä ollutta/olevaa naispappia ei saatu tutkimukseen tavoitettua. Haastattelut tehtiin maalis, huhti- ja toukokuussa 2014. Haastattelut suoritettiin reflektiivisenä haastatteluna, joissa oli valmis kysymysrunko, jonka mukaan edetä. Kuitenkin runko jätti vapauden suunnata haastatteluja saatujen vastausten perusteella. Haastattelumetodissa otettiin huomioon reflektiivisen haastattelun ohella myös sielunhoidollisen keskustelun keinot haastattelussa, koska aihe on omalla tavallaan arkaluontoinen, etenkin huomioiden virassa olleiden/olevien naispappien vähäisen määrän. Tutkielman tulosten mukaan naissotilaspappien työssä näkyy jonkin verran se, että sekä naiseen pappina että naiseen sotilaana varauksellisesti tai kielteisesti suhtautuvia ihmisiä löytyy myös puolustusvoimista. Kuitenkin pääsääntöisesti naispapit ovat kohdanneet neutraalia tai positiivista suhtautumista työtään kohtaan puolustusvoimissa. Tehtyjen haastatteluiden perusteella naispapeilla on myös erityisiä vahvuuksia sotilaspappina toimimiseen, kun taas työn haasteet koskivat pääasiassa vanhoillisemmin ajattelevien ihmisten suhtautumista, eikä niinkään itsessään työhön liittyviä haasteita. Itsessään työhön liittyvät haasteet ovat sellaisia, jotka vähentynevät ajan myötä, kun taas naispappien vahvuudet sotilaspapin työssä ovat selvästi havaittavat.
  • Hämäläinen, Birgitta (2015)
    Tämän tutkimuksen tehtävänä oli selvittää työntekijöiden ja vapaaehtoisten näkökulmasta, miten Kampin kappelissa tuetaan kävijöiden elämänhallintaa. Tutkimustehtävä jakautui kahteen osaan: kappelin kontekstin sekä asiakkaiden ja henkilökunnan välisten kohtaamisten ja keskustelujen tarkasteluun. Näiden osalta selvitettiin, miten ja miksi ne tukevat kappelin kävijöitä. Tutkimus suoritettiin laadullisena ja teoriaohjaavana. Tutkimuksen aineisto koostui yhdeksästä teemahaastattelusta. Haastatelluista henkilöistä kolme oli seurakunnan työntekijöitä, kolme kaupungin työntekijöitä ja kolme toimi kappelissa vapaaehtoisena. Lisäksi aineistona käytettiin keskusteluraportteja. Aineistot analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Kappelin kontekstin osalta merkittäviä olivat matala tulokynnys, keskusteluja suosiva ilmapiiri ja henkilökunnan kyky vastata laaja-alaisesti asiakkaiden tarpeisiin. Kappeli on paikka, jossa käyminen mahdollistaa erilaisten elämänhallinnan strategioiden toteuttamisen. Tutkimuksessa tällaisiksi strategioiksi tunnistettiin hiljentyminen, sosiaalisen tuen hakeminen ja uskonyhteisön yhteyteen hakeutuminen. Henkilökunnan ja asiakkaiden välisissä kohtaamisissa ja keskusteluissa muodostui kolme merkittävää tukemisen ulottuvuutta: tuki yhteyden luomisessa ja säilyttämisessä, tuki ongelmien käsittelyssä sekä tuki mielekkyyden löytämisessä ja säilyttämisessä. Yhteyden luominen asiakkaaseen liittyi henkilökunnan aloitteellisuuteen kontaktin ottamisessa, dialogiseen lähestymistapaan ja toimenpiteisiin, jolla pyrittiin poistamaan puhumisen esteitä. Jo syntyneen asiakassuhteen syventämisessä keskeisiä olivat asiakkaan tarpeiden ja hänen ihmisyytensä eri ulottuvuuksien sisään sulkeminen sekä mahdollisuus käydä kappelilla useamman kerran. Joidenkin asiakkaiden kohdalla merkittävää oli tavanomaista ihmissuhdetta muistuttava kanssakäyminen kappelin henkilökunnan kanssa. Ongelmien käsittelyssä tärkeänä nähtiin asiakkaan kuunteleminen ja hänen tunteidensa vastaanottaminen. Kuuntelemiseen liittyi asiakkaan tilanteen kartoittaminen sekä informaation, neuvojen ja ohjeiden antaminen. Asiakkaan hallinnan ja kontrollin tunnetta pyrittiin tukemaan kolmella tavalla: tukemalla hänen tyylinsä säilyttämistä, ohjaamalla häntä ottamaan suurempaa vastuuta asioiden hoitamisesta tai ohjaamalla häntä ottamaan vastaan apua. Asiakkaan uskonnollinen orientaatio otettiin tukemisessa huomioon pääasiassa kahdella tavalla: tukemalla asiakkaan Jumala-suhdetta ja toimimalla suhteessa välittäjänä. Mielekkyyden löytämistä ja säilyttämistä tuettiin etsimällä elämäntilanteen tai ongelmien merkitystä yhdessä asiakkaan kanssa ja pyrkimällä muuttamaan merkityksiä tarvittaessa. Asiakkaita tuettiin myös tarkoituksen löytämisessä. Tutkimuksessa havaittiin, että elämänhallinnan tukeminen oli prosessimaista. Tukeminen oli kokonaisvaltaista ja asiakaslähtöistä ja tapahtui pääasiallisesti asiakkaan keinot ja päämäärät säilyttävien menetelmien, käytäntöjen ja toimenpiteiden avulla. Tukemisessa keskeisiä tekijöitä olivat asiakkaan voimavarojen tunnistaminen ja niiden käyttöä rajoittavien tekijöiden lieventäminen. Tukeminen kohdistui enemmän ei-uskonnolliseen, kuin uskonnol-liseen elämänhallintaan. Tukemisen keinoihin vaikuttivat ne työmenetelmät ja käytänteet, joita kappelissa työskentelevät henkilöt omassa ammatissaan käyttivät.
  • Sartonen, Matti (2015)
    Tämän tutkielman tehtävänä on selvittää, minkälainen on Lutherin käsitys teologian ja filosofian välisestä suhteesta. Tutkielman lähteenä ovat viisi disputaatiota vuosilta 1517–1540, joihin Luther on laatinut teesit: disputaatio skolastista teologiaa vastaan (1517), Heidelbergin disputaatio (1518), disputaatio ihmisestä (1536), disputaatio lauseesta ”Sana tuli lihaksi” (Joh. 1.14) (1539) ja disputaatio Kristuksen jumalallisuudesta ja inhimillisyydestä (1540). Tutkielman metodina on systemaattinen analyysi. Aluksi on käännetty kaikkien viiden disputaation kaikki teesit. Tämä on tehty siksi, että näin on mahdollista muodostaa kokonaiskuva jokaisesta disputaatiosta ja asettaa tutkielman aihetta koskevat teesit niille alun perin tarkoitettuun kontekstiin. Teesien suomentamisen jälkeen on jokaisen disputaation kohdalla syvennytty siihen, minkälaisia tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja kussakin niistä esiintyy. Varhaisia disputaatioita (3. luku) käsittelevissä alaluvussa käsitellään nuoren Lutherin käsitystä tahdosta, logiikasta sekä paradoksien teologiasta. Vastaavasti myöhäisiä disputaatioita (4. luku) käsittelevissä alaluvuissa perehdytään vanhemman Lutherin käsitykseen järjestä ja epistemologiasta sekä hänen käsitykseensä teologisesta kielestä. Tutkielman aihepiirin liittyvät ja ymmärtämisen kannalta tarpeelliset taustatiedot on koottu johdantoa seuraavaan taustalukuun (2. luku), jossa käsitellään teologian ja filosofian välistä suhdetta keskiajalla. Viidennessä luvussa vedetään yhteen tutkielman johtopäätelmät. Luther tarkastelee asioita pääosin suhteessa Jumalaan. Tarkasteltaessa nuoren Lutherin käsitystä tahdosta kävi ilmi, ettei Luther kritisoi järkeä per se vaan pyrkii osoittamaan, että syntiinlankeemuksen seurauksena nimenomaan tahto on turmeltunut. Tämän seurauksena pahaan sidottu tahto muodostaa ihmiselle vääristyneen lähtökohdan, josta käsin hän tarkastelee maailmaa. Vastaavasti Luther ei varhaisissa disputaatioissa kritisoi logiikkaa sinänsä. Hän näkee niin teologian kuin filosofian muodostavan omat disipliininsä. Termien merkitys on vastaavasti disipliinisidonnaista eikä termejä voi sellaisenaan siirtää disipliinistä toiseen. Teologiset termit (esim. trinitaariset ja kristologiset termit) viittaavat kohteeseensa tavallisuudesta poikkeavalla tavalla ja näin ollen syllogismit eivät sovellu teologisen materian käsittelyyn. Nuoren Lutherin ”paradoksien teologian” tutkiminen paljasti, että ihminen ei Lutherin mukaan luonnostaan hahmota omaa tilannettaan Jumalan edessä. Ihminen olettaa virheellisesti analogian vallitsevan luodun maailman ja Jumalan välillä. Näistä lähtökohdista ihminen myös muodostaa virheellisen kuvan Jumalasta ja harjoittaa filosofiaa vääristä lähtökohdista. Kristus puolestaan muodostaa ”tulkinnan avaimen”, jonka avulla ihmisen perspektiivi korjataan. Lutherin myöhäisten disputaatioiden pohjalta kävi ilmi, että Luther arvostaa järjen kaikkea muuta korkeammalle tässä maailmassa. Suhteessa jumalalliseen viisauteen inhimillinen viisaus ei kuitenkaan ole juuri mitään. Episteemisesti Luther näkee niin teologisen kuin inhimillisen tiedon olevan luonteeltaan a posteriorista. Teologisen tiedon lähteenä toimii Raamattu. Perustuen eri disipliineihin sama väitelause ei ole Lutherin mukaan totta teologiassa ja filosofiassa. Teologian kohteet edellyttävät uutta kieltä, sillä ne ovat itsessään sanoinkuvaamattomia ja käsittämättömiä. Kokonaisuutena tutkielmasta käy ilmi, ettei Lutherin kritiikki kohdistu järkeen tai logiikkaan per se vaan Luther hyödyntää niitä itse myös teologian alueella. Lutherin näkökulmasta filosofiaan kytköksissä olevat ongelmat liittyvät syntiinlankeemuksen seurauksiin: ihmisellä ei ole luonnostaan tietoa Jumalasta eikä hän hahmota omaa tilannettaan. Kristuksen kautta ihmisen perspektiivi voidaan kuitenkin korjata.
  • Laakso, Severi (2015)
    Postmodernin ajan henkeen kuuluu ajatus yksilöllisen merkityksellisyyden korostamisesta myös hengellisissä asioissa. Kirkossa on alettu järjestää aktiivista nuorten aikuisten toimintaa, sillä nuoret aikuiset ovat suurin kirkosta eroava ikäluokka 2010 -luvulla. Tämän tutkimuksen tutkimuskohteena on tamperelainen nuorten aikuisten Varikkomessu ja erityisesti sen ylistys- ja rukousosio. Varikkomessu on postmodernin ajan yksilöitä täynnä oleva yhteisöllinen ja karismaattinen messuyhteisö. Postmodernin yksilön uskonnollisessa elämässä tärkeätä ovat yhteisöllisyys ja kokemuksellisuus. Kokemusten tutkiminen auttaa ymmärtämään, mitä nuori aikuinen kirkossa arvostaa ja sen toiminnalta odottaa. Tutkimus on teoriaohjaava ja tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin Ole Riisin ja Linda Woodheadin dialektisen suhteen teoriaa, jonka avulla tutkittiin Varikkomessun sisältöä. Teorian mukaan uskonnollinen kokemus on optimaalisin, kun ihminen elää uskonnollisuuttaan jonkin symbolin kautta yhdessä toisten ihmisten kanssa. Varikkomessu on nuorten aikuisten näköinen messu, johon sisältyvät symbolit herättävät osallistujissa paljon uskonnollisia emootioita. Tässä tutkimuksessa on tutkittu, millaisia emootioita ja kokemuksia nuorten aikuisten Varikkomessun rukous-osio 2010-luvun nuorissa aikuisissa herättää. Kaksi tutkimuskysymystä olivat: mitkä symbolit Varikkomessussa ovat tärkeitä uskonnollisen kokemuksen ja emootioiden kannalta, ja mitä yhteisöllisiä elementtejä kokemuksiin liittyy. Tutkimusaineisto kerättiin haastattelemalla kymmentä Varikkomessun toteuttajaa ja osallistujaa sekä havainnoimalla Varikkomessussa. Haastattelut toteutettiin puolistrukturoituna yksilöhaastatteluna ja havainnot kerättiin syksyn 2012 aikana. Analyysimenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä. Pääluokiksi aineiston analyysin pohjalta nousivat kokemukseen vaikuttavat symbolit ja kokemukseen vaikuttavat yhteisölliset tekijät. Tulosten mukaan kokemukseen vaikuttavat tekijät Varikkomessussa ovat aineiston perusteella sekä materiaalisia symboleja että messun toteutukseen ja ilmapiiriin vaikuttavia toteutuksellisia symboleita. Risti on uskonnollisen kokemuksen kannalta tärkein materiaalinen symboli. Toteutukseen liittyvistä asioista messun nuorekas ja nykyaikainen valo- ja äänitekniikkaa sekä audiovisuaalista tekniikkaa hyödyntävä toteutus olivat keskeisiä uskonnollisten emootioiden kannalta. Tulokset osoittavat, että ilmapiirissä tärkeätä olivat kodinomaisuus, rentous ja avoimuus olla omana itsenään messussa. Yhteisöllisillä elementeillä oli tulosten mukaan suuri merkitys uskonnollisen kokemuksen kannalta. Rukouskokemuksiin vaikuttivat ajatus Varikolla kokoontuvasta yhteisöstä Jumalan perheenä, messun sosiaalisuuden korostaminen sekä messun kehittäminen yhteisön voimin. Lisäksi rukousilmaisun monipuolisuuden vaaliminen ja tunteiden ilmaisun vapaus rukousosiossa koettiin tärkeiksi yhteisöllisiksi tekijöiksi Varikkomessussa. Varikkomessussa haastetaan jokaista yhteisön jäsentä rukoilemaan messuyhteisön puolesta. Tutkimuksen mukaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä on tulevaisuuteen luottavaisina suhtautuvia nuoria aikuisia, jotka haluavat kehittää kirkon messutoimintaa yhteisölliseksi ja kokemusrikkaaksi. Tutkimuksen mukaan rukouselämän kannalta ilmapiiriin ja messun toteutukseen liittyviin asioihin tulisi panostaa kirkossa enemmän. Samalla todennäköisesti vaikutettaisiin positiivisesti kirkon jäsenmäärän säilymiseen. Varikon nuorten aikuisten yhteisön kantavana voimana toimii rukous, joka on sekä yksilöille tärkeää, että yhteisöllisyyden kannalta messun keskeisimpiä ulottuvuuksia.
  • Salminen, Johanna (2015)
    Tutkimustehtävänä oli selvittää SLS:n mieslähetyskouluun pyrkineiden motiiveja vuosien 1901–1926 välillä. Työssä analysoitiin kolmena otosvuonna 1901, 1913 ja 1926 aloittaneiden hakijoiden omaelämäkertoja sekä muita hakupapereita. Tavoitteena oli laatia laadullinen, mir-kohistoriallinen katsaus tietyn aikakauden nuorten, lähetystyöhön orientoituneiden miesten motiiveista ja hengellisestä maailmankuvasta, selvittää mitkä motiivit säilyivät otoksesta toi-seen ja millaiset ilmiöt rajoittuivat vain tietylle vuosikymmenelle. Aineisto kattoi lähes sata elämäkertaa, joista jokainen oli toisistaan riippumaton yksilöhistoria. Elämänkertojen sisällöt ja pituudet vaihtelivat kirjoittajan mukaan, eikä aivan jokainen edes vastannut tehtävänannon kysymykseen ”milloin hakija oli alkanut huolehtimaan oman sielunsa tilasta ja syyhyn, mikä sai hakijan pyrkimään lähetysalalle”. Aineiston analyysissa käytettiin induktiivista sisällönanalyysiä ja motiivit kategorisoitiin kus-sakin otoksessa kolmeen pääryhmään: ympäristöstä saatuihin vaikutteisiin, tietoisiin ja strate-gisiin motiiveihin sekä tunne- ja arvopohjaisiin syihin. Neljäntenä näkökulmana oli vertailla hakijoiden minäkuvaa, käsitystä Jumalasta sekä yleensä selvittäää heidän hengellistä maail-mankuvaansa. Otosten viimeisessä luvussa hakijat jaettiin kolmeen ryhmään sen mukaan, olivatko he osanneet esittää lähetysalalle kohdistuneet motiivinsa selkeästi, melko selkeästi vai olivatko motiivit epäselviä tai hukassa. Jokaisesta hakijan motiivit on koottuna yhteen syy–seuraus-suhteineen ja luvussa on paljastettu, ketkä heistä lopulta tulivat valituiksi kouluun ja ketkä myös suorittivat lopulta lähetyssaarnaajan tutkinnon. Otoksissa ilmenneissä motiiveissa oli paljon yhteistä: useimmilla hakijoilla lähetysmotiiveina tai motiiveja tukeneina syinä toistuivat huoli ei-kristityistä, oma armokokemus ja rakkaus, jotka velvoittivat julistamaan evankeliumia sitä tuntemattomille. Motiivit olivat lähetysteologi G. Warneckin lähetysteologian mukaisia, joihin oli SLS:ssa tutustuttu jo 1870-luvulta lähtien. Lukeminen oli merkittävä keino saada tietoa ja kiinnostua lähetystyöstä, mutta esimerkiksi lähetyskäskyyn viitattiin harvoin. Innostusta saatiin vuosisadan alussa selkeästi lähetyssaar-naajien kuulemisesta, kun 1920-luvulla virikkeitä alkoi tulla enenevässä määrin kristillisistä kansanopistoista. Perhe säilytti marginaalisen roolinsa jokaisessa otoksessa lähetystyöhön kannustavana yksikkönä. Merkittävimmät muutokset otosten välillä on havaittavissa kokemuspiirin laajentumisessa kotoa kansanopistoihin ja ulkomaille saakka. Hengellinen mentaliteetti muuttui 25 vuodessa, mihin vaikutti todennäköisesti ympäröivän yhteiskunnan maallistuminen. Rippikoulun merki-tys väheni rajusti. Jumalaa ei koettu enää pelkästään aktiivisena, vaan osalle Hänestä oli tul-lut taustalla vaikuttava voima. Myös paholaisen rooli väheni kääntymystarinoissa ja nimitys muuttui maailman hengeksi. Kodin kristillisyyden korostaminen elämäkerroissa sen sijaan runsastui huomattavasti. Mahdollisesti tahdottiin osoittaa taustojen olevan kunnossa yhä maallistuvammassa yhteiskunnassa. Minäkuva eheytyi, ja aktiivinen oman elämän hallinta ja itsensä kehittäminen yleistyivät tutkimusajanjakson aikana.
  • Meriläinen, Helena (2015)
    Tutkimuksessa tarkastellaan erikois- ja harrasterippikouluja. Rippikoulu on suomessa suosittu ilmiö nuorten keskuudessa ja se tavoittaakin vuosittain yli 80 prosenttia 15-vuotiaista nuorista. Miten on erikois- ja harrasterippikoulujen laita, joita voidaan pitää varsin suomalaisena ilmiönä. Tutkimukseen osallistui nuoria yhdeksästä erilaisesta erikois- ja harrasterippikoulusta. Tutkimus on kvantitatiivinen ja kaikkiaan likemmäs sadan rippikoululaisen vastauksia on pyritty tulkitsemaan erilaisilla summamuuttujilla SPSS-ohjelman avulla sekä käyttäen heidän antamiaan avoimia vastauksia. Tutkimukseen osallistui myös näihin rippikouluihin menneiden nuorten huoltajia, jotka antoivat hyvän käsityksen huoltajien roolista rippikoulussa ja heidän tyytyväisyydestään rippikouluun. Tutkimusta lähdettiin käsittelemään kolmen tutkimuskysymyksen kautta: 1. Mitkä olivat rippikoululaisten motiivit ja syyt käydä harrasterippikoulu? 2. Miten tyytyväisiä rippikoululaiset olivat käymäänsä leiriin? 3. Miten rippikoululaisten huoltajat suhtautuivat nuorensa valitsemaan harrasterippikouluun, sekä miten tyytyväisiä he olivat leiriin? Tulokset olivat kattavia ja leirien suhteen vastauksissa oli eroja. Nuorten vastauksissa korostui äärettömän paljon se, että nuoret eivät halunneet käydä rippikoulua omassa seurakunnassaan syystä tai toisesta. Nuoret kokivat myös tärkeäksi sen, että leirien aikana sai harrastaa omaa lajia ja oppia paljon uutta uusien lajivalmentajien avulla tai uusissa olosuhteissa. Tutustuminen uusiin samanhenkisiin leiritovereihin koettiin myös erittäin tärkeäksi. Pääasiassa nuoret olivat tyytyväisiä valitsemaansa leiriin, vaikka joihinkin asioihin leireillä ei oltu niin tyytyväisiä. Joskus tutustuminen uusiin kavereihin oli koettu vaikeaksi ja joskus leirin henki koettiin liian sisäänpäin kääntyneeksi. Myös konkreettiset asiat, kuten ruoka ja opetustilat saivat palautetta niin hyvässä kuin huonossa. Nuoret kärsivät myös monilla leireillä jatkuvasta väsymyksestä liian kiireisten leiripäivien takia. Huoltajat olivat nuorten lisäksi pääasiassa tyytyväisiä nuorensa valitsemaan leiriin, mutta antoivat palautetta joissain tapauksissa huonosta informaatiosta ja liian kalliista leiristä. Aihetta ei ole tutkittu aiemmin, joten tämän tyyppinen tutkimus oli aiheellinen rippikoulututkimuksen kentällä. Erikois- ja harrasterippikouluissa on paljon hyvää, mutta myös paljon kehitettävää. Tärkeää olisi, että seurakunnat, joiden alueella erikois- ja harrasterippikouluja järjestetään, näkisivät leirit ennen kaikkea voimavarana eikä taakkana. Tutkimuksen lopputulos on se, että erikois- ja harrasterippikouluilla on vahva asema suomalaisen rippikoulun kentällä.
  • Kemppainen, Atte-Veikko (2015)
    This thesis examines the literal debate between Thomas More (1478–1535) and William Tyndale (1494-1535) between 1528–1533. The main theme is authority and what Tyndale and More believe to be the highest authority concerning all matters of faith: The Scriptures, the Church or the King. After the historical background this thesis is divided into three analysis sections: In the first section we examine the need for English vernacular Scriptures and Tyndale’s translation of the New Testament (1525) and especially the meaning of ekklesia and presbyteros in English. In the second section we examine the foundation of the Church, infallibility of the Church, the relationship between written and unwritten word and the interpreting and defining of the Scriptures. In the third part we examine earthly authority and King Henry VIII’s divorce and Tyndale and More’s relationship with the king. The sources selected for this thesis are Tyndale’s The Obedience of a Christian man (1528), More’s A Dialogue Concerning Heresies (1529), Tyndale’s An Answer to Sir Thomas More’s Dialogue (1531) and More’s Confutation to Tyndale’s Answer (1532-33). The method applied to the sources is close reading. The sources are presented in chronological order in each of the subjects and Tyndale’s and More’s views are also compared to Erasmus Desiderius and Martin Luther. Erasmus and Christian humanism is a common theological context for Tyndale and More. Tyndale was influenced by Erasmus and More was a collaborator and a friend of Erasmus. Tyndale is compared to Luther in order to examine his dependence on the German reformer. As a result this thesis shows that the highest authority concerning all matters of faith for Tyndale is the Scriptures and for More the Church. Tyndale believes that all matters that we need to know about faith have been written down and there can be no unwritten tradition or doctrine that contradicts the Scriptures. However, More believes that since Christ promised to be with his Church it is guided by his word both written and unwritten.
  • Aaltonen, Valtteri (2015)
    Vuoden 1932 alkaessa kansanäänestyksen tulos oli selvä. Kieltolailla ei ollut kansan tukea, joten siitä oli luovuttava. Suomen valtion talous oli vuoden 1931 aikana kehittynyt huolestuttavaan suuntaan. Työttömyys oli kasvussa ja valtion kassa tyhjeni uhkaavasti. Lapuan liikkeen äärioikeistolaiset toimet toivat myös epävarmuutta. Kieltolain kumoamisella ja alkoholijuomien verottamisella Suomen valtio tavoitteli uusia tuloja valtion kassaan ja kauppasuhteitten parantumista Euroopan viinimaiden kanssa. Talousnäkökulman lisäksi Alkon perustamisella kitkettiin trokarikulttuuria, joka oli kieltolain aikana heikentänyt kansan moraalia. Myös Lapuan liike oli vaatinut kieltolain kumoamista. Pro gradu -tutkielmassani selvitän millaisena papiston näkemys alkoholin ja yhteiskunnan suhteesta näyttäytyi ja millaisin voimasuhtein. Tutkin keitä olivat ne papiston edustajat, jotka esittivät alkoholipoliittisia kannanottoja, ja millaisia vaikutteita heidän toimintansa taustoilta löytyi. Papistolla tarkoitan ryhmää ja henkilöitä, jotka olivat koulutukseltaan teologeja. Liitän keskusteluun myös rajatapauksia, jotka olivat esimerkiksi kansanedustajia, joilla oli uskonnollista taustaa. Tutkielmassani käsiteltävät tapahtumat määräytyivät suomalaisen papiston kannalta oleellisten kirkollis-yhteiskunnallisten lehtien Kotimaan ja Vartijan alkoholipoliittisten artikkeleiden kautta. Arvioin myös mainittujen lehtien linjoja suhtautumisessaan alkoholipolitiikkaan. Tutkimusmetodini aiheeseen on tapahtumahistoriallinen narraatio. Luvut ovat systemaattisesti teemoitettuja. Tutkielmani päälähteet ovat Kotimaa, Vartija, ”Kirkko ja kansanelämä” -kirjanen, ylimääräisten valtiopäivien pöytäkirjat ja Ylioppilaslehti. Lisäksi lähteinäni ovat Antti J. Pietilän, Jaakko Gummeruksen ja Kaarle Kustaa Aron henkilöarkistot ja jotkut Helsingin Sanomien, Uuden Suomen, Yhdyssiteen ja Sosialidemokraatin yksittäiset lehdet. Tutkimuksessani selviää, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko suhtautui alkoholipoliittiseen keskusteluun lainkuuliaisuutta vaalien ja pitäen itsensä poissa puoluepolitiikasta kansan yhtenäisyyttä vaalien. Arkkipiispa Ingman ja piispa Gummerus ylläpitivät kirkon virallista linjaa. Ylimääräisillä valtiopäivillä suurin osa kansanedustajapapeista kannatti uutta väkijuomalakia. Kotimaa julkaisi kevään aikana alkoholipoliittisia kannanottoja laidasta laitaan, mutta perusvireltään se seurasi kirkon johdon ja lainkuuliaisuuden linjaa. Suurin osa tutkimuksestani käsitteli kuitenkin kirkon raittiusväen kannanottoja, jotka kumpusivat lähimmäisen rakkauden todeksi elämisestä ja kansan siveellisyyden kunnioittamisesta. Mm. Tohtori Sirenius, lähetysjohtaja Tarkkanen, sosiaaliministeriön raittiusosaston päällikkö Aro, kansanedustaja Päivänsalo ja äänekkäimpänä Vartijan päätoimittaja professori Pietilä olivat raittiusmiehiä, joille ehdoton raittius oli kristillinen periaate, johon kansan siveellisyys rakentui. Pietilän terävä kritiikki kirkon virallista linjaa vastaan herätti paheksuntaa Kotimaassa. Sirenius ja Päivänsalo esiintyivät diplomaattisemmin. Aro vetosi raittiusyhteistyön puolesta. Hän oli myös raittiusmies, joka oli toimeenpanemassa uutta väkijuomalakia. Yksityiskohtaisen lähdeaineiston analysoinnin kautta tutkimukseni syventää ja monipuolistaa käsitystä suomalaisen papiston roolista alkoholipoliittisessa keskustelussa keväällä 1932.
  • Pöyliö, Silja-Kaisa (2015)
    Tässä tutkimuksessa perehdyttiin uskonnonopetuksen opettajaherkkyyteen yläkoulussa ja lukiossa järjestettävässä evankelisluterilaisessa uskonnonopetuksessa. Opettajaherkkyyttä tarkasteltiin kahden tutkimuskysmyksen kautta. Ensimmäisessä kysymyksessä selvitettiin, mikä uskonnosta tekee opettajaherkän oppiaineen. Toisessa tutkimuskysymyksessä tutkittiin, miten uskonnonopettaja käytännössä vaikuttaa oppilaiden uskontoa kohtaan kokemaan kiinnostukseen. Tutkimus oli laadullinen eli kvalitatiivinen tutkimus, jonka aineisto kerättiin haastattelemalla lukiossa opiskelevia oppilaita. Aineisto koostuu kuudestatoista eri haastattelusta, jotka kerättiin lokakuussa 2014 neljällä eri paikkakunnalla. Analyysimenetelmänä käytettiin sisällönanalyysia. Uskonnonopetuksen opettajaherkkyyteen vaikuttavia tai indikoivia tekijöitä löytyi oppiaineesta, oppilaasta, uskonnonopettajasta sekä oppimisympäristöstä. Uskonto poikkeaa muista oppiaineista, koska sen oppiaines sisältää uskontotiedon ja yleissivistävän aineksen lisäksi henkisen kasvun ainesta. Henkisen kasvun aines vaikuttaa kokonaisuudessaan oppilaan kasvuun ja kehitykseen. Oppilas reflektoi, välillä voimakkaastikin, omaa elämänkatsomustaan uskonnontunneilla käsiteltäviin sisältöihin. Oppiaineksen ja oppilaan suhde vaikuttaa siihen, millaisia erityispiirteitä oppilaat uskonnonopettajaan liittävät. Piirteitä, joita muihin opettajiin ei välttämättä liitetä, ovat uskonnonopettajan vakaumus, moraali ja positiivinen ja auttavainen luonne. Näiden lisäksi oppilaat toivovat, että uskonnossa opettaja luo monipuolisia oppimisympäristöjä ja käyttää monipuolisesti erilaisia opetusmenetelmiä, joista yhteistoiminnalliset ja oppilaskeskeiset menetelmät koetaan parhaimmiksi. Opettajaherkkyyteen uskonnossa vaikuttavia tekijöitä tarkasteltiin lopuksi didaktisen neliön avulla. Haastateltavat kuvasivat monivivahteisesti, miten uskonnonopettaja vaikuttaa heidän kiinnostukseensa uskontoa kohtaan. Kuvauksien perusteella uskonnonopettajan motivaatio, vuorovaikutustaidot, oppilaantuntemus ja tilanneherkkyys, oppiainesosaaminen ja pedagoginen asiantuntijuus muodostavat osa-alueet, joilla uskonnonopettaja vaikuttaa oppilaiden kiinnostukseen uskontoa kohtaan. Oppilaiden uskontoon kokeman kiinnostuksen kannalta uskonnonopettajan persoonaan liitetyt vakaumus, moraali ja positiivinen ja auttavainen luonne ovat funktionaalisessa asemassa. Funktionaalinen asema tarkoittaa, että uskonnonopettajan persoonasta eivät painotu yksittäiset tekijät vaan persoonan seuraukset. Merkityksellisintä on se, miten uskonnonopettaja toimii oppilaiden kanssa. Tästä seuraa se, että vaikka persoonaa koskevat tekijät ovat usein pysyviä, voi uskonnonopettaja funktion osalta muuttua kasvun ja kehityksen avulla. Uskonnonopettaja voi kehittää tässä tutkimuksessa esiin tulleita kompentenssin osa-alueita. Tärkeää olisikin, että uskonnonopettajat tiedostaisivat uskonnonopetuksen opettajaherkkyyden ja hyödyntäisivät sen itsessään olevan ammatillisen potentiaalin, jonka avulla he vaikuttavat oppilaiden kiinnostukseen uskontoa kohtaan
  • Rieppo, Susanna (2015)
    Tutkielmassani lähestyin uskontoa osana hoivaa ja hyvinvointipalveluja ikääntyneiden palveluasumisen kontekstissa, sen asiakkaiden omasta näkökulmasta. Tutkimustehtävänäni oli tarkastella ikääntyneiden palveluasumisen uskonnollista palvelutarjontaa ja sen asiakkaiden kokemuksia uskonnosta siellä. Tutkimusotteeni on laadullinen ja aineistolähtöinen. Aineiston muodostivat kymmenen (10) asiakashaastattelua, jotka tein kunnallisessa palveluasumisessa sekä uskonnollisen organisaation tuottamassa yksityisessä palveluasumisessa pääkaupunkiseudulla marraskuussa 2013 – maaliskuussa 2014. Aineistoa täydensivät kaksi (2) palveluasumisen järjestäjän näkökulman esille tuovaa haastattelua, sekä havainnointini palveluasumisen ympäristössä. Aineiston analysoin laadullisen sisällönanalyysin välinein. Palveluasumisen uskontoon liittyvä ilmapiiri ei ollut leimallisesti erottava tekijä yksiköiden välillä. Tämä ilmapiiri perustui demokraattisen yhteiskunnan arvoihin kuten asiakkaiden autonomiaan ja yksilöllisyyteen sekä suvaitsevaisuuteen. Uskonnollinen monimuotoisuus näyttäytyi tiedostettuna ja hyväksyttynä eri elämäntyylien sekä uskonnollisten mieltymysten ja asenteiden lukuisuutena, jotka ankkuroituvat osaksi refleksiivistä identiteettiä. Ympäristössä saattoi periaatteista huolimatta syntyä kuitenkin myös haasteita sekä uskonnollisuuden ilmaisemiselle että yksityisenä aiheena näyttäytyvän uskonnon puheeksi ottamiselle. Uskonnollinen palvelutarjonta muodostui palveluasumisen henkilökunnan, uskonnollisten yhteisöjen ja asiakkaiden itsensä toteuttamasta toiminnasta. Myös viestimien rooli palvelutarjonnassa oli tärkeä. Suomen evankelis-luterilainen kirkko näyttäytyi uskonnollisista yhteisöistä laajimpana uskonnollisen toiminnan järjestäjänä järjestäessään yksityisten asiakastapaamisten ohella säännöllistä ryhmätoimintaa asiakkaille palveluasumisessa ja sen ulkopuolella. Tietoa toiminnasta oli saatavilla hyvin ja toiminta pääosin arvostettua. Uskonnolliseen toimintaan osallistumisen motiiveissa vaihtelivat sosiaaliset, henkiset ja hengelliset tarpeet, usein yhteen kietoutuneina. Muiden uskonnollisten yhteisöjen kohdalla korostuivat henkilökohtaiset ja yksityisinä näyttäytyvät suhteet yhteisöön. Uskontoon liittyvien kysymysten puheeksi ottaminen koettiin haasteellisena. Toimintaan osallistumisen lisäksi myös keskusteluun kaivattiin tukea. Keskustelu uskonnollisuudesta paikantui läheisiksi koettuihin ihmissuhteisiin, jotka eivät noudattaneet formaaliin ja informaaliin hoivaan liittyviä rajoja. Uskonnollisuuteen liittyvän tuen saamisessa pohdintaa herättivät siihen tarvittavat resurssit. Luottamus ja mahdollisuudet uskonnollisen tuen saamiseen kohdistuivat ammatilliseen ja vertaistukeen Ikääntymiseen liitetyt haasteet, kuten toimintakyvyn ja oma-aloitteisuuden heikkeneminen, sosiaalisen verkoston oheneminen ja jaksamiseen liittyvät vaikeudet haastoivat uskonnollisen palvelutarjonnan monipuolista hyödyntämistä uskonnollisen elämän hoitamisessa. Tärkeäksi tekijäksi uskonnon hyvinvointiin liittyvien ulottuvuuksien hyödyntämiselle palveluasumisen kaltaisissa hyvinvointipalveluissa näyttäytyy uskontoon liittyvien käsitysten refleksiivinen ja kriittinen tarkastelu sekä ikääntyneiden toimijuuden ja sen rakentumisen huomioiminen.
  • From, Heidi (2015)
    Tämän pro gradu-tutkielman tarkoitus on selvittää, mainitseeko Paavali Roomalaiskirjeensä 16. luvun 7. jakeessa naispuolisen apostolin. Tässä on Room. 16:7 jae kreikan- ja suomenkielisenä: ἀσπάσασθε Ἀνδρόνικον καὶ Ἰουνιαν τοὺς συγγενεῖς µου καὶ συναιχµαλώτους µου, οἵτινές εἰσιν ἐπίσηµοι ἐν τοῖς ἀποστόλοις, οἳ καὶ πρὸ ἐµοῦ γέγοναν ἐν Χριστῷ. Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankitovereilleni, jotka ovat arvossapidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksessa jo ennen minua. Saadakseni selville, puhuuko Paavali tässä naispuolisesta apostolista, perehdyn työssäni yksityiskohtaisesti alkuperäiseen tekstiin ja ilmaisuun. Mitä kreikankieliset ilmaisut tarkoittavat? Mitä käsikirjoituksissa lukee? Miten tulkinta- ja tutkimushistoriassa – pitäen sisällään myös nykytutkimuksen – tämä asia on ymmärretty? Kuinka asian ymmärsivät ensimmäisen tuhannen vuoden oppineet ja koulutetut kreikan- ja latinantaitoiset kirkkoisät? Luvussa 1 "Johdanto", esittelen tarkemmin tutkimuskysymyksiä sekä aiheeseen liittyvää problematiikkaa. Luvussa 2 "Tulkintahistoriallinen katsaus", käyn lyhyesti läpi tutkijoiden ja kommentaattorien näkemyksiä koskien päätutkimuskysymyksiäni. Miten tutkijat ja kommentaattorit ovat nähneet tämän henkilön, oliko hän mies vai nainen ja oliko hän apostoli vai ei. Noin 2000-vuotisen tulkintahistoriansa aikana tämä aihe on saanut erittäin mielenkiintoisia käänteitä, joita tarkastellaan tässä luvussa. Luvussa 3 "Oliko hän mies vai nainen?", selvitän perusteellisesti henkilön sukupuolta kielen, nimien ja nimistöjen, kieliopin, tehtyjen varhaisten käännösten sekä käsikirjoitusten perusteella. Luvussa 4 "Mitä tarkoittaa ἐπίσηµοι ἐν τοῖς ἀποστόλοις?", tarkastelen sitä, tarkoittaako tämä ilmaus, että kyseinen henkilö on apostoli, kuten tulkintahistoriassa on yleisesti nähty, vai tarkoittaako ilmaus, että hän on arvostettu apostolien silmissä, mutta ei itse ole apostoli. Tarkastelen asiaa yleisen konsensuksen haastavan näkemyksen näkökulmasta, ja selvitän, onko se perustellumpi kuin vallitseva tulkinta, jonka mukaan ilmaus tarkoittaa henkilön kuuluvan apostoleihin. Luvussa 5 "Mitä kirkkoisät sanoivat?", tuon esiin, mitä Paavalin Roomalaiskirjeen varhaisimmat kommentaattorit eli kirkkoisät ensimmäisen tuhannen vuoden ajalta ovat kyseisen henkilön sukupuolesta ja apostoliudesta sanoneet. Nämä kirkkoisät olivat aikansa oppineita ja koulutettuja henkilöitä, ja heidän käsityksensä asiasta on merkittävän tärkeä asian selvittämiseksi. Asiaan perehtyminen tässä työssä osoitti mielenkiintoisia käänteitä tulkintahistoriassa. Käsikirjoitusevidenssi, varhaiset käännökset, perehtyminen laajemmin ja yksityiskohtaisesti kreikan kieleen ja kielioppiin sekä ensimmäisen tuhannen vuoden kirkkoisien tulkintahistoriaan osoittivat, että varhaiset tulkitsijat ymmärsivät ensimmäiset 1200 vuotta henkilön naispuoliseksi apostoliksi. Ongelmalliseksi naispuolinen apostoli muuttui vasta sydänkeskiajalla. Ensimmäisen kristillisen sukupolven joukossa evankeliumin työtä tekemässä oli merkittävä naispuolinen apostoli nimeltään Junia.
  • Urhonen, Amu (2015)
    Pro gradussa tarkastellaan Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen kristuksen kirkon (MAP), joka tunnetaan yleisesti myös mormonikirkkona, julkisten materiaalien antamaa kuvaa Venäjästä 1990-luvulla ja miten se muuttui tutkimusjakson aikana. Tutkimusmetodina on historiallinen kuvatutkimus, jonka tavoitteena on luoda yhtenäinen käsitys siitä, millaisen kuvan tietyn henkilön tai ryhmän tuottama materiaali antaa valitusta asiasta. Tutkimusaineistona on käytetty MAP-kirkon verkkojulkaisuja Church News, Liahona, LDS Database, New Era ja Ensign sekä lähetysjohtaja Gary L. Browningin muistelmateosta Russia and Restored Gospel. Tutkimusmateriaaleista nousevat havainnot MAP-kirkon antamasta Venäjä-kuvasta on jaettu kahteen pääluokkaan: havaintoihin venäläisestä yhteiskunnasta ja toisaalta venäläisestä arkielämästä. Näiden otsikoiden alla käsitellään kolmatta kysymystä, Venäjä-kuvan muutoksia. Pääluokat on jaettu esiin nousevien teemojen mukaan alalukuihin. Venäläisen yhteiskunnan osalta teemoja ovat Venäjän maantiede ja kulttuuri, vapaus, köyhyys sekä MAP-kirkon lähetystyöntekijöiden kokemat uhat. Arkielämän teemoja ovat köyhyys, perhe ja moraaliset ongelmat. Tutkimusmateriaalin perusteella voi tehdä kaksi päähavaintoa: MAP-kirkon antama kuva Venäjästä perustuu vahvasti sen omaan lähetystoimintaan ja yksilöiden kokemuksiin. Esiin nousee paikkoja ja tapahtumia, jotka ovat kirkon kannalta merkittäviä. Tilastoja ja muita faktatietoja ei juuri käytetä esitettyjen mielikuvien tukena.