Browsing by Organization "Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, eksegetiikan laitos"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-10 of 10
  • Eskelinen, Kari (Helsingin yliopisto, 2007)
    Tutkielma käsittelee Markuksen evankeliumissa esiintyvää Jumala Poika -arvonimen merkitystä. Evankelista Markus käyttää useissa yhteyksissä Jeesuksesta Jumalan Poika -tunnustusformelia. Mitä hän sillä tarkoittaa? Oliko Markus ensimmäinen kirjoittaja, joka käytti tätä arvonimeä? Kuinka evankeliumissa esiintyvät kohdat selittyvät lukijalle? Miten Jeesuksesta tuli Jumalan Poika, ja mitä tuolloin kyseisellä termillä ylipäätään tarkoitettiin? Näihin kysymyksiin etsitään tässä tutkimuksessa vastauksia. Johdannossa käsitellään Jumalan poika -arvonimen syntykontekstia, Markuksen evankeliumin syntyä sekä messiassalaisuuden teemaa. Wreden työn pohjalta syntynyttä messiassalaisuuden ongelmaa käsitellään melko laajasti, koska redaktiokritiikin kannalta sen tulokset ovat hyvin merkittäviä. Analyysiosiossa tarkastellaan yksityiskohtaisesti kymmentä Markuksen mainintaa Jeesuksesta Jumalan Poikana. Näissä maininnoissaan evankelista käyttää apuna eri osapuolia, jotka vakuuttavasti antavat tunnustuksensa Jumalan Pojasta. Evankelista antaa itse oman henkilökohtaisen tunnustuksensa heti evankeliumin alussa kohdassa Mk. 1:1. Tunnustusten ketju jatkuu Jumalan tunnustuksilla kohdissa Mk. 1:1-9 ja 9:2-7. Saastaiset henget tunnustavat myös Jeesuksen Jumalan Pojaksi kohdissa Mk. 3:11 ja 5:1-13. Metafyysisen maailman lisäksi myös näkyvän maailman luonnonvoimat tunnustavat Jeesuksen jumalallisen käskyvallan kohdassa Mk. 6:45-52, jossa Jeesus murtaa fysiikan lait kävelemällä veden päällä. Traditioon kuulunut paralleelikohta on Jeesuksen myrskyn tyynnyttäminen kohdassa Mk. 4:35-41. Tähän tutkimukseen on valittu ainoastaan ensimmäinen. Jeesuksen opetuslapsijoukosta Pietari tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi kohdassa Mk. 8:27-30. Jeesus itse tunnustaa ylimmäisen papin edessä oman olemuksensa kohdassa Mk. 14:50-62 ja kertomalla vertauksen viinitarhan vuokraajista kohdassa Mk. 12:1-12. Evankeliumin tunnustusten sarjan päättää roomalainen upseeri Jeesuksen ristin äärellä kohdassa Mk. 15:39. Tunnustusten näkökulmasta tämä merkitsee täydellistä loppua Markuksen kirjalliselle työlle. Johtopäätöksissä pohditaan mm. sitä, miten historiallisesta Jeesus Nasaretilaisesta tuli Jumalan Poika? Miksi kastekertomus on tässä niin keskeinen? Yhtenä taustatekijänä lienee Lähi-idän alueella vuosisatoja vaikuttaneet Mesopotamian aikaiset uskonnolliset traditiot. Jumalan Pojan terminologista sisältöä päätellään kahden kysymyksen avulla. Millä perusteella Markus esittää Jeesuksen Jumalan Pojaksi, ja toiseksi missä merkityksessä Jeesus on Jumalan Poika? Vastauksena on, että Jeesus on Jumalan Poika, koska Jumala asetti hänet kasteen yhteydessä messiaaniseen tehtäväänsä. Toiseksi Jeesus on Jumala Poika siinä merkityksessä, että hän toteutti Jumalan antamaa tehtävää oikeana kärsivänä Jumalan Poikana, joka apostoli Paavalin käyttämän tradition mukaan asetettiin kuoleman jälkeen asemaan, jossa hänellä on valta (Rm. 1:4). Johtopäätöksenä on, että tradition tasolla Jeesus oli saarnaaja, ihmeiden tekijä ja parantaja, jolla oli erityisen läheinen suhde Jumalaan. Markuksen redaktion tasolla Jeesus oli metafyysinen Jumalan Poika. Evankeliumisssa punoutuvat yhteen Jeesuksesta kertova traditio ja Markuksen redaktio.
  • Laurila, Jukka (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tämän pro gradu -työn tarkoituksena on selvittää tekstin Jer 20:7-13 jumalakuvaa ja muita ”tekstin puhujan” ilmaisemia vuorovaikutussuhteita ja vaihtelevia tunteita. On kuitenkin epäselvää, missä määrin Jeremian kirja tai sen yksittäiset jaksot kuvaavat profeetan persoonaa ja historiallista taustaa. Tekstit voivat kuvata myös muita myöhempiä tilanteita ja asenteita. Tämän tutkimuksen pääasiallinen eksegeettinen metodi on syvyyspsykologinen. Se saattaa pystyä kertomaan jotakin siitä, miten tutkittava teksti peilaa menneisyyden kokemuksellisia kaavoja. Samaan tapaan kuten psykohistoriassa, tutkimus ei yritä tutkia, tulkita tai rekonstruoida tradition tai historian Jeremiaa. Syvyyspsykologinen eksegeesi on tunnistettu jo aiemmin, mutta suomalaisessa tutkimuksessa sitä ei vielä ole sovellettu yksittäisiin teksteihin. Tämän tutkimuksen tutkimusasetelma avaa tekstin sisäisiä ja vaihtelevia vuorovaikutussuhteita eli objektisuhteita. Tutkimus nimittää tätä vuorovaikutussuhteiden analyysiä objektisuhdeanalyysiksi. Se perustuu teologian tohtori, psykoanalyytikko Matti Hyrckin psykoanalyyttiseen suhteessaolon perusmielikuvien teoriaan (SPT), jonka hän esittelee väitöskirjassaan Mielen kuvat Jumalasta (1995). Tekstin Jahve-kuvat on nähtävä objektirepresentaatioina. Nämä vahvasti värittyneet representaatiot ja kuvat kertovat enemmän kokijasta itsestään kuin niistä objekteista, joiden kuviksi ne ovat syntyneet. Käsitys objektien sisäsyntyisyydestä mahdollistaa Hyrckillä objektisuhteiden systematisoinnin ja SPT:n luomisen. Siten emotionaaliset silmälasit on tämän tutkimuksen tekijän mielestä mahdollista valjastaa myös tutkijan käyttöön. Tutkimuksen laaja näkökulmia hakeva teoriaosuus varmistaa tämän. Hermeneuttinen ”kolmen maailman malli” on lukijakeskeisyyteen ja kulttuurihyppyyn arvokas työväline. Jeremian kirja sisältää useita osin runomuotoisia valituksia, joista tutkittava teksti on viimeinen. Valituslaulujen sarja päättyy tutkittavaa tekstiä seuraavaan syntymäpäivän kiroamiseen jakeissa 14-18. Valituksen edellä kontekstina on joitakin kertomuksia Jeremiasta, mutta vasta jakeessa 20:2 Jeremia nimetään profeetaksi. Muuten valittaja on nimetön. Jeremia-kertomusten kehys on tässä toimituksellinen ja valituksen jälkeen seuraa deuteronomistista saarnaa Juudaa ja Jerusalemia vastaan. Tutkimus selvittää jakeiden 7-13 rakennetta, sisältöä ja tulkintaa ensin lähinnä laji- ja kirjallisuus- kriittisesti. Tutkimus osoittaa, että Jeremian valitus noudattaa yksilön valituslaulun kaavaa, mutta ei kuitenkaan yksiselitteisesti taivu lajin usein stereotyyppisiin tarkoituksiin. Suurin syy tähän on tekstin proosa- ja runomuodon vaihtelu ja sisällön hajanaisuus. Edes valituksen ydintä ei voi varmistaa, vaikka valituslaulun nuorimpina osina on tyypillisesti helppo pitää loppupuolen kollektiivisia lisiä. Varsinainen valitus on jakeissa 7-9 ja jakeet 10-13 ovat todennäköisimmin monivaiheinen päätössarja. Tutkimuksen keskeiset objektisuhdeteoreettiset peruskäsitteet sisäinen subjekti ja sisäinen objekti ovat ihmisen tiedostamattoman tason mielikuvia. Varhaisen tilan vuorovaikutusmielikuvien sisäisinä subjekteina ovat Riippuvainen ja Itseriittoinen. Ne ovat vaihtelevissa suhteissa Houkuttajan ja Hallitsijan muotoisia sisäisiä objekteja kohtaan. Myöhäisessä tilassa objekteille on syytä antaa uudet nimet: Vetäytyjä, Vaatija ja Parantaja. Tutkimus etenee osoittamalla tekstin ja SPT:n mukaisen mallin samankaltaisuuksia. Samalla on ollut mahdollista ottaa kantaa myös tekstin saumoihin ja tekstin syntyprosessiin. Tekstin objekti osoittautuu pääosin Hallitsijaksi, sillä Houkuttajan muotoisista jumaluuksista on kollektiivisesti pyritty tekemään pesäeroa Jerusalemin temppelin hävityksestä lähtien. Silti muistoista ja Houkuttajaksikin värittyneistä kaipuun ja pelon muodoista ei päästä eroon. Valituksen alkujakeita 7-9 leimaa Riippuvaisen masennus ja Itseriittoisen häpeä. Jakeissa 11-13 Hallitsijan muotoinen Jahve Sebaot tarjoaa hierarkkista symbioosia. Myöhäistä Vaatijaa ei tutkittavassa tekstissä ole kuin vanhurskaan käsitteenä, joka deuteronomistisessa teologiassa perustuu Jahven sanan kuulemiseen ja lain noudattamiseen. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että kaikilla kokemuksilla on jollakin tavalla sekä yhteisöä että yksilöä eheyttäviä tarkoituksia. Kun valitus päättyy sarjaan vakuutuksia ja huipentuu kollektiiviseen ylistyskehotukseen, myös niillä on tarkoitus. Yksi osa tutkimustehtävää on ollut testata psykoanalyyttisen objektisuhdeteoreettisen metodin toimivuutta eksegeettisessä tutkimuksessa. Vaikka tulokset ovat suuntaa antavia, metodi on osoittautunut toimivaksi.
  • Yli-Karjanmaa, Sami (Helsingin yliopisto, 2006)
    Egyptin Aleksandriassa ajanlaskun taitteen molemmin puolin elänyt hellenistijuutalainen raamattufilosofi Filon korostaa laajassa tuotannossaan, että ihmisen on suuntauduttava pois kehon, aistinautintojen ja paheiden orjuudesta kohti hyveitä, oikeaa filosofiaa ja pelastusta: sielun transsendenttia päämäärää, Jumalaa. Filon selittää heprealaista Raamattua - lähinnä Tooraa - vertauskuvallisen menetelmän ja kreikkalaisen, etenkin Platonin, filosofian avulla. Filon samaistaa toisiinsa ihmisyksilön henkisen olemuspuolen eli sielun (ψυχή) tai mielen (νοῦς) ja alkuperäisen, Jumalan kuvan mukaan luodun ihmisen. Ihmisen sielu on Filoninin raamatunselityksessä olemassa ennen kuin se laskeutuu ihmiskehoon, ja sen on aktiivisesti pyrittävä vapautumaan tuosta "vankilastaan" tai "haudastaan" noustakseen jälleen taivaalliseen alkutilaansa. Tämä vastaa läheisesti Platonin etenkin dialogeissaan Faidros ja Timaios esittämää skeemaa, ja myös sanastolliset yhteydet Platoniin ovat merkittäviä. Filon on kuitenkin myös muokannut tämän suuresti arvostamansa filosofin ajatuksia esimerkiksi korostamalla Jumalan armon merkitystä ihmisen pelastumiselle. Ihmisen keho-vankeuden juuret juontavat Filon ajattelussa ensimmäisen maallisen ihmisen lankeemuksesta, jota - kuten paheellista elämää yleisemminkin - hän luonnehtii sielun kuolemaksi. Nautinto vietteli mielen aistien välityksellä, ja ihminen vaihtoi kuolemattomuutensa kuolevaiselämään kehossa. Vaihtokauppa on kuitenkin mahdollista purkaa ja kehosta vähittäin vapautua. Platonilla sielut reinkarnoituvat maan päälle, kunnes ne kykenevät lopullisesti jättämään kehon taakseen. Reinkarnoituminen johtuu yhtäältä sielujen maallista kohtaan tuntemasta vetovoimasta. Toisaalta on kyse paheellisen elämän pitkittämästä rangaistuksesta, jonka alkuperäinen syy Faidroksessa esitetyssä vertauksessa on taitamattomuus taivaallisessa, Zeuksen johtamassa valjakkoajelussa. Lopulta sielut kykenevät kasvattamaan siivet ja nousemaan takaisin taivaaseen. Ne voivat nopeuttaa prosessia suuntautumalla pois ruumiillisista asioista oikeanlaiseen filosofiaan. Filon mainitsee reinkarnaation suoraan vain muutaman kerran koko tuotannossaan. Unien selittämistä koskevan teoksensa De somniis kohdassa 1.138-1.139 hän tuo sen esiin kaikkein selvimmin: kehoista fyysisessä kuolemassa vapautuneista sieluista "yhdet kuolevaiselämän tavanomaisuuksia kaivaten palaavat takaisin". Exodusta selittävän Quaestiones in Exodum -teoksensa kohdassa 2.40 hän puolestaan kuvaa sieluja, joiden ei onnistu nousta taivaan tuolle puolen, Jumalaan: "siipien vähän matkaa niitä kannettua [ne] palaavat heti"; toisille se Jumalan armosta onnistuu: "Onnellisia ovat ne, jotka eivät palaa." Lisäksi teoksen De cherubim kohtaan 114 sisältyy mahdollinen viittaus reinkarnaatioon, maininta kuoleman jälkeen aineettomaan tilaan päätyneiden sielujen rientämisestä "uuteen syntymään". Tutkimuskirjallisuudessa ei reinkarnaatioteema ole saanut osakseen kovin suurta huomiota. Useat tutkijat sivuuttavat aiheen. Jotkut suhtautuvat Filonin reinkarnaatiouskoon epäillen ja jotkut jopa kiistävät sen, mutta näiden tutkijoiden perustelut joko puuttuvat kokonaan tai eivät kestä lähempää tarkastelua. Löytämistäni kannanotoista suuri enemmistö on sillä kannalla, että usko ihmissielun paluuseen maan päälle uuteen kehoon todellakin kuului Filonin ajatteluun. Sen lisäksi, että Filon mainitsee asian suoraan joitain kertoja, reinkarnaatio on myös loogisesti ottaen välttämätön osa hänen ajatteluaan: ihmisen tulee vapautua kehostaan, mutta Filon tekee selväksi, ettei kyse ole fyysisen kuoleman tavoittelusta.
  • Töyräänvuori, Joanna (Helsingin yliopisto, 2008)
    Tämän tutkielman aiheena on Psalmien kirjan meri ja sen suhde muinaisen Ugaritin teksteistä tunnettuun merenjumalaan tai antropomorfiseen mereen, Jammuun. Tutkielman tarkoitus on selvittää, voiko Vanhan testamentin psalmiteksteissä esiintyvän meren yhteydestä löytää jäänteitä Ugaritista tunnetusta Baal-jumalan länsiseemiläisestä vastustajasta, usein hirviömäiseksi kuvatusta Jammusta. Tutkimusmetodina on käytetty muotohistoriallista muoto- ja traditiokritiikkiä sekä ugaritinkielisen eeppisen runouden ja hepreankielisen psalmirunouden vertailevaa tutkimusta. Tutkielma jakaantuu kolmeen pääosaan. Ensimmäisessä osassa tarkastellaan meren antropomorfista esittämistä psalmeissa. Monet meri-sanaan liitetyt verbit vaikuttavat inhimillistävän luonnonilmiötä, mutta monet antropomorfismit toimivat myös yksinkertaisesti kielikuvina. Joillakin tämän kategorian psalmeista saattaa olla temaattisia yhteyksiä Ugaritin teksteihin, mutta paralleelisia tekstikohtia ei löydy. Toisessa pääosassa tarkastellaan sitä, miten psalmien meri liittyy muinaisitämaiseen konfliktimyyttiin. Tässä yhteydessä käsitellään Sūfin meren eli Kaislameren, meren halkaisemisen sekä mahdollisesti myyttisten suurten vetten tematiikkaa. Samassa pääkohdassa on käsitelty myös muita meri-sanan yhteydessä esiintyviä merihirviötä, kuten syvyys, Leviathan, Rahab, lohikäärme Tannin, käärme ja joki. Näistä osa vaikuttaa liittyvän myrskynjumalan ja antropomorfisen meren kamppailuun, osa puolestaan luojajumalan ja kaaoshirviön taisteluun. Traditiot ovat kuitenkin vaikeasti erotettavissa toisistaan, sillä luultavasti ne sekoittuivat jo ennen päätymistään hepreankielisten psalmien teksteihin. Selkeimmältä vaikuttavin yhtymäkohta Ugaritin teksteihin löytyy psalmeista, joissa meri mainitaan Leviatan-hirviön yhteydessä. Tekstuaalinen parallelismi Ugaritin Jammun ja Lotanin mainitseviin Ugaritin Baal-syklin kohtiin ei kuitenkaan ole täydellinen. Viimeisessä pääkohdassa käsitellään sitä, miten meren ja joen esiintyminen paralleelisissa psalmisäkeissä mahdollisesti liittyy muinaisseemiläiseen kuningasideologiaan. Ugaritin teksteissä Jammu esiintyy usein epiteettien “valtias meri, tuomari joki” muodossa. Konstruktio ei esiinny heprealaisissa psalmeissa, mutta Ugaritin tekstien tarjoama vertailumateriaali on usein huomioitu tarkasteltaessa psalmeja, joissa meri ja joki esiintyvät yhdessä. Varsinaisia tekstiparalleeleja ugaritinkieliseen myyttisuskonnolliseen runouteen ei näidenkään psalmien yhteydestä kuitenkaan löydy. Vaikka Ugaritin tekstien Jammun ja psalmien meren välillä on havaittu monenlaisia samankaltaisuuksia ja yhtäläisyyksiä, Psalmienkirjan meren yhteyttä länsiseemiläisen konfliktimyytin antropomorfiseen mereen ei kuitenkaan ole aukottomasti osoitettu toteen. Psalmien varhaiset sepittäjät ovat hyvinkin saattaneet käyttää tai lainata muinaista länsiseemiläistä myyttistä perinnettä, muokaten sitä oman yhteisönsä tarpeisiin sopivaksi. Heidän toimintansa on kuitenkin erotettava psalmien myöhempien välittäjien ja vakiinnuttajien toiminnasta, sillä näiden suhde mytologiseen perinteeseen on luultavasti ollut toisenlainen.
  • Seppänen, Christian (Helsingin yliopisto, 2006)
    Tässä tutkimuksessa tarkastellaan preposition min kääntämistä Septuagintan Pentateukissa. Työssä selvitetään, millaisia käännösvastineita Pentateukin kirjojen kääntäjät käyttävät ja millaista kreikkaa lopputulos on. Lisäksi tutkitaan, poikkeavatko Pentateukin kirjojen käännökset toisistaan. Työ on Septuagintan käännöstekniikan tutkimusta. Tämä tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää, millaisia kriteerejä kääntäjillä on ollut ja miksi tietynlaiseen käännökseen on päädytty. Metodisesti työ liittyy Helsingin yliopistossa aiemmin tehtyyn Septuagintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tässä työssä tutkimuskohteeksi on valittu yksi heprean syntaksin osaalue, min-prepositio. Valittu osa-alue voidaan nähdä yhtenä näkökulmana tai "mittarina" Septua-gintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tutkimus on siten osa kokonaiskuvaa, joka saadaan, kun otetaan huomioon Septuagintan käännöstekniikkaa mahdollisimman monesta eri osa-alueesta. Tutkimuksessa on analysoitu min-preposition esiintymät Pentateukissa. Työn ulkopuolelle on rajattu min-prepositiot, jotka esiintyvät yhdistetyn preposition tai puolipreposition osana sekä min-prepositiot, jotka esiintyvät infinitiivin tai komparatiivisen ilmauksen kanssa. Analysointia varten aineisto on luokiteltu erityyppisten tapausten mukaan: 1) lokaaliset tapaukset; 2) kuvainnollisesti lokaaliset tapaukset; 3) partitiiviset tapaukset; 4) temporaaliset tapaukset; 5) kausaaliset ja instrumentaaliset tapaukset sekä agentti; 6) rektiotapaukset ja 7) erikoistapaukset. Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että yleisimmät käännösvastineet ovat ἀπό (48 %) ja ἐκ (33 %), joita käytetään lähes aina kun se on mahdollista. Näiden kahden yleisimmän käännöksen lisäksi kääntäjät ovat monissa yksittäistapauksissa käyttäneet monia erilaisia käännöksiä. Kokonaisuutena Pentateukin kirjat näyttävät melko yhtenäiseltä. Selvimmin Pentateukista erottuu Exodus muita vapaampana käännöksenä. Kreikan kielen kannalta käännökset ovat hyvin suureksi osaksi sujuvia. Muutamat piirteet käännöksissä ovat hepraistisia. Kyse on yleensä siitä, että jokin ilmiö esiintyy Septuagintassa useammin kuin kreikkalaisessa aineistossa yleensä. Min-preposition käännöksissä Septuagintan kielessä on havaittavissa kaksi kreikan kielelle ominaista ajan ilmiötä: sijamuotojen korvautuminen prepositioilla sekä preposition ἐκ sulautuminen prepositioon ἀπό.
  • Pihlava, Kaisa-Maria (Helsingin yliopisto, 2007)
    Kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt kokoontuivat tavallisesti seurakuntalaisten kodeissa. Varhaiskristillisistä teksteistä selviää, että jotkut näistä kodeista olivat naisten omistuksessa. Lisäksi varhaiskristillisissä kirjoituksissa mainitaan naisia, joiden kodeissa mahdollisesti kokoontui seurakunta. Lähdetekstien informaatio näistä naisista on yleisesti ottaen hyvin niukkaa. Lähdetekstien lisäksi tietoja heistä voidaan kuitenkin pyrkiä saamaan tarkastelemalla esimerkiksi heidän sosiaalista kontekstiaan. Erityisen tärkeitä teemoja sosiaalisen kontekstin tarkastelussa ovat kreikkalais-roomalaiset naiset omaisuutensa itsenäisinä omistajina sekä ensimmäisten vuosisatojen kodeissa kokoontuvat seurakunnat näiden naisten toimintaympäristöinä. Tämän tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja ovat muun muassa kreikkalais-roomalaisten naisten omistus- ja vaikutusmahdollisuudet, kreikkalais-roomalaisen kodin ”yksityisyys”, seurakuntien luonne kreikkalais-roomalaisiin yhdistyksiin verrattuna sekä suhtautuminen antiikin kirjoituksiin primäärilähteinä. Edellä mainittujen teemojen tutkimuksessa on viime vuosikymmenien ja vuosien aikana löydetty uusia näkökulmia, jotka valaisevat myös kuvaa naisista, joiden kodeissa kokoontui seurakunta. Kreikkalais-roomalaisilla naisilla oli suhteellisen usein mahdollisuus omistaa oma omaisuutensa. Tämän edellytyksenä oli yleensä naisen isän kuolema sekä se, että mahdollinen avioliitto oli solmittu siten, ettei nainen ollut tullut miehensä vallan alaiseksi. Omaisuutta ei ollut pelkästään yläluokkaisilla naisilla, vaan myös esimerkiksi vapautetut orjat saattoivat työllään ansaita huomattaviakin omaisuuksia. Itsenäisesti omaisuutensa omistavat naiset olivat useimmiten todennäköisesti leskiä. Nämä naiset olivat tottuneet yhteiskunnassaan siihen, että varakkailla henkilöillä oli erilaisia velvollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset julkiset tehtävät sekä erilaisten ryhmien ja yksittäisten henkilöiden suojelijoina toimiminen. Naisia toimi muun muassa kreikkalais-roomalaisten yhdistysten suojelijoina, jolloin he esimerkiksi tarjosivat kodeissaan yhdistyksille kokoontumistilat. Yhdistykset olivat yksi tärkeimmistä kodeissa kokoontuvien seurakuntien taustamalleista; seurakuntia voidaan sanoa yhdeksi yhdistyskulttuurin ilmentymäksi. Muita tärkeitä taustamalleja olivat juutalaisuus sekä kreikkalais-roomalaiset perhekunnat. Kaikki nämä taustamallit antoivat ainakin osittain positiivisen kuvan toimintamahdollisuuksista naiselle, jonka kodissa kokoontui seurakunta. Tutkimuksessa ajatellaan nykyään yleisesti, että naisten asema kristinuskossa muuttui huonommaksi kristinuskon alkuaikojen jälkeen. Siitä, miksi tämä tapahtui, ei olla yksimielisiä. Tähän kysymykseen vastaavia teorioita ei voida pitää tyydyttävinä, koska ne erehtyvät jo alkuoletuksissaan yksinkertaistamaan kuvaa maailmasta, jossa varhaiset kristityt elivät. Täydellistä vastausta kysymykseen ei voidakaan saavuttaa, mutta ottamalla monipuolisesti huomioon erilaisia ilmiöön vaikuttaneita tekijöitä päästään luultavasti lähemmäs oikeaa lopputulosta. Kahden ensimmäisen vuosisadan naiset olivat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa johtajanasemissa. He todennäköisesti johtivat Herran aterian viettoa ja ”kaitsivat” seurakuntaansa. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yleisemminkin toimintatapoja, joiden mukaan nainen voitti tarpeeksi suurella varakkuudella sukupuolensa asettamat esteet. Kristityt seurasivat tätä toimintatapaa. Naisten johtavat asemat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa eivät siis mitä todennäköisimmin johtuneet kristittyjen pyrkimyksistä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai kristittyjen naisten emansipaatiosta. Sen sijaan nämä asemat olivat seurausta naisten suhteellisesta varakkuudesta.
  • Jurva, Saara-Maria (Helsingin yliopisto, 2008)
    Pastoraalikirjeissä eli 1. ja 2. Timoteuskirjeessä ja Tituksen kirjeessä naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitetaan kolmella tavalla: 1. keskittämällä naisten tehtävät kotiin, 2. kieltämällä naisilta opettaminen ja hallitseminen sekä 3. rajoittamalla naiset virkojen ulkopuolelle. Kirjoittaja perustelee kotiin sijoittuvia tehtäviä sillä, että ne ovat 1. oikean opin mukaisia ja 2. ulkopuolisten silmissä oikein. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa itäisten uskontojen - joihin kristinusko myös kuului - pelättiin vaikuttavan erityisesti naisiin negatiivisesti. Siksi huoli kristinuskon maineesta ei ollut turha. Hyvä maine oli kristityille tärkeää, jotta he saisivat elää rauhassa ja levittää uskontoaan. Kirjoittajan käsitykset ovat samassa linjassa yhteiskunnan lainsäätäjien ja filosofien käsitysten kanssa. Hän painottaa naisten paikaksi ja tehtäväksi samaa paikkaa ja samoja tehtäviä kuin mitä kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassakin: kotia ja kotiin liittyviä tehtäviä. Kirjoittaja kieltää naiselta miehen opettamisen ja hallitsemisen. Hän perustelee kieltoaan naisen alempiarvoisuudella mieheen nähden. Argumentointi on teologista (kirjoittaja ottaa esimerkiksi luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksen). Hänen tulkinnallaan on juuret juutalaisessa tulkinnassa synnin alkuperästä. Kirjoittajan ohjeistukset vastaavat kuitenkin myös kreikkalais-roomalaisia ihanteita ja käytäntöjä. Naisten julkinen puhuminen nähtiin yhteiskunnassa täysin sopimattomana. Käsitykseen voidaan löytää kaksi syytä: 1. Naisia koulutettiin merkittävästi vähemmän kuin miehiä ja siksi naiset eivät opettaneet miehiä 2. Naisten ajateltiin olevan luonnostaan alempiarvoisia miehiin nähden. Näin ollen jos nainen ja mies kuuluivat samaan sosiaaliluokkaan, mies oli aina naisen yläpuolella, eikä nainen saanut opettaa tai hallita miestä vaan päinvastoin. Itsenäiset, varakkaat naiset saattoivat opettaa alempiarvoisia miehiä myös seurakunnassa, kuten yhteiskunnassakin. Näyttää siltä, että kirjoittajan kieltojen ja kehotusten takana on jokin oikea seurakunnallinen tilanne. Pastoraalikirjeiden seurakuntien naiset eivät olleet käyttäytyneet yhteiskunnallisesti hyväksyttyjen standardien mukaisesti. Kolmanneksi kirjoittaja rajoittaa naisten mahdollisuutta toimia seurakunnallisissa viroissa. Kirjoittajan mukaan seurakunta on Jumalan huonekunta, jossa jokaisen jäsenen tulee käyttäytyä oman yhteiskunnallisen statuksensa mukaisesti. Näin ollen kirjoittaja asettaa niille, jotka pyrkivät seurakunnallisiin virkoihin, vaatimukset, jotka vain ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat kristityt voivat täyttää. Viranhaltijoiden tulee olla talonomistajia, koulutettuja ja nauttia kunnioitusta yhteiskunnassa. Merkittävä osa naisista rajautuu näiden kriteerien johdosta virkojen ulkopuolelle. Vain harvat naiset olivat itsenäisiä ja niin varakkaita, että heillä oli oma huonekunta johdettavanaan. Kirjoittaja kuitenkin hyväksyy tällaiset naiset seurakunnallisiinkin tehtäviin: hän mainitsee naisdiakonit ja naisvanhimmat. Kirjoittaja uskoo vakaasti, että kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan hierarkia on sopusoinnussa kristillisen sanoman kanssa. Johtopäätökseni onkin, että seurakunnan jäsenille osoitetut käytösvaatimukset olivat ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisen järjestyksen mukaisia. Naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitettiin, koska vapaampi käytös ei olisi ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.
  • Asikainen, Susanna (Helsingin yliopisto, 2008)
    Plutarkhoksen ja Uuden testamentin ajan kristillisten kirjoittajien naiskuvaa ja näkemystä avioliitosta ei ole juurikaan vertailtu aiemmin. Molempien teokset on kirjoitettu suunnilleen samoihin aikoihin ja ne esittävät samanlaisen eettisen ideaalin avioliitosta ja puolisoiden rooleista siinä. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta näkyy selvimmin hänen teoksessaan Neuvoja vastanaineille. Myös muista Plutarkhoksen teoksista löytyy mainintoja avioliitosta ja puolisoiden rooleista. Uuden testamentin maininnat avioliitosta jakautuvat useisiin eri teksteihin. Evankeliumit käsittelevät avioeroa. Paavali käsittelee avioliittoa yleensä ja seksuaalisuutta avioliitossa. Uuden testamentin myöhemmät kirjeet, varsinkin niiden huoneentaulut, ja apostolisten isien tekstit keskittyvät eniten puolisoiden rooleihin avioliitossa. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta oli positiivinen. Tämä näkyy useissa hänen teoksistaan. Kristittyjen kirjoittajien näkemys avioliitosta ei ole niin yksiselitteisen positiivinen. Paavali ei perustele avioliittoa muuten kuin haureuden välttämisellä. Kuitenkin Efesolaiskirjeessä avioliitto käy metaforaksi Kristuksen ja kirkon suhteelle. Plutarkhos ja kristityt kirjoittajat eivät anna paljon ohjeita puolison valinnasta. Plutarkhoksen mukaan puolison valinnassa tulee katsoa hänen luonnettaan, ei varallisuutta tai ulkonäköä. Paavalin ja Ignatioksen mukaan on parempi, jos puoliso on myös kristitty. Kristityt antavat myös ohjeita seka-avioliittoon, jossa puoliso on ei-uskova. 1. Pietarin kirjeen mukaan vaimon tulee pysyä uskossaan, eikä pelätä miestään. Plutarkhoksen mukaan vaimon tulisi palvoa samoja jumalia kuin miehensäkin. Plutarkhos näyttää suhtautuvan naisten aloitteentekoon avioerossa kielteisemmin kuin miesten. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat avioeroon kielteisesti, vaikka lieventävätkin Jeesuksen avioerokieltoa. Plutarkhos ei hyväksy miehen aviollista uskottomuutta, mutta antaa miehelle kuitenkin myönnytyksen, jos tämä on liian heikko kontrolloimaan itseään. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat uskottomuuteen yksiselitteisen kielteisesti. Ohjeissa avioparille Plutarkhos korostaa avioliiton harmoniaa ja avioparin riitelemättömyyttä enemmän kuin kristityt kirjoittajat. Plutarkhoksen ja kristittyjen kirjoittajien ohjeet vaimolle ovat samanlaisia. Vaimon ihanteelliset ominaisuudet olivat samoja; naisen tuli olla siveellinen ja häveliäs sekä hiljainen. Sekä Plutarkhos että huoneentaulujen kirjoittajat olivat sitä mieltä, että naisen tulisi alistua miehelleen. Plutarkhos ei perustele alistumista mitenkään, kun taas kristityt kirjoittajat antavat aina jonkun perustelun. Yleisin perustelu on apologeettiset syyt. Myös miehelle annettavat ohjeet ovat samanlaiset. Miehen tulee hallita vaimoaan, mutta sekä Plutarkhos että kristityt kirjoittajat rajoittavat miehen hallintavaltaa. Mies toimii myös vaimonsa opettajana. Plutarkhos antaa enemmän ja yksityiskohtaisempia ohjeita seksistä kuin kristityt kirjoittajat. Kristityistä kirjoittajista ainoastaan Paavali paneutuu näihin kysymyksiin tarkemmin. Sekä Plutarkhoksen että Paavalin mukaan ihmisten piti suhtautua seksiin kunnioituksella ja välttää liiallista himoa.
  • Paananen, Timo (Helsingin yliopisto, 2009)
    This thesis is an assessment of the hoax hypothesis, mainly propagated in Stephen C. Carlson's 2005 monograph "The Gospel Hoax: Morton Smith's Invention of Secret Mark", which suggests that professor Morton Smith (1915-1991) forged Clement of Alexandria's letter to Theodore. This letter Smith claimed to have discovered as an 18th century copy in the monastery of Mar Saba in 1958. The Introduction narrates the discovery story of Morton Smith and traces the manuscript's whereabouts up to its apparent disappearance in 1990 following with a brief history of scholarship of the MS and some methodological considerations. Chapters 2 and 3 deal with the arguments for the hoax (mainly by Stephen C. Carlson) and against it (mainly Scott G. Brown). Chapter 2 looks at the MS in its physical aspects, and chapter 3 assesses its subject matter. I conclude that some of the details fit reasonably well with the hoax hypothesis, but on the whole the arguments against it are more persuasive. Especially Carlson's use of QDE-analysis (Questioned Document Examination) has many problems. Comparing the handwriting of Clement's letter to Morton Smith's handwriting I conclude that there are some "repeated differences" between them suggesting that Smith is not the writer of the disputed letter. Clement's letter to Theodore derives most likely from antiquity though the exact details of its character are not discussed in length in this thesis. In Chapter 4 I take a special look at Stephen C. Carlson's arguments which propose that Morton Smith hid clues of his identity to the MS and the materials surrounding it. Comparing these alleged clues to known pseudoscientific works I conclude that Carlson utilizes here methods normally reserved for building a conspiracy theory; thus Carlson's hoax hypothesis has serious methodological flaws in respect to these hidden clues. I construct a model of these questionable methods titled "a boisterous pseudohistorical method" that contains three parts: 1) beginning with a question that from the beginning implicitly contains the answer, 2) considering everything will do as evidence for the conspiracy theory, and 3) abandoning probability and thinking literally that everything is connected. I propose that Stephen C. Carlson utilizes these pseudoscientific methods in his unearthing of Morton Smith's "clues". Chapter 5 looks briefly at the literary genre I title "textual puzzle -thriller". Because even biblical scholarship follows the signs of the times, I propose Carlson's hoax hypothesis has its literary equivalents in fiction in titles like Dan Brown's "Da Vinci Code" and in academic works in titles like John Dart's "Decoding Mark". All of these are interested in solving textual puzzles, even though the methodological choices are not acceptable for scholarship. Thus the hoax hypothesis as a whole is alternatively either unpersuasive or plain bad science.
  • Suihkonen, Lassi (Helsingin yliopisto, 2009)
    Työn tarkoituksena on selvittää, miten varhaisessa juutalaisuudessa on ymmärretty tekojen ja pelastuksen välinen yhteys, ja osana sitä, mikä on ei-juutalaisten rooli pelastuksen kannalta. Pelastus määritellään Jumalan aikaansaamaksi myönteiseksi muutokseksi, joka tapahtuu jostakin huonommasta johonkin parempaan, ja voi liittyä sekä tämän- että tuonpuoleiseen elämään. Aineistona käytetään seuraavia tekstejä: Tobitin kirja, 1.-4. makkabilaiskirjat, Henokin kirja, Kahdentoista patriarkan testamentit, Abrahamin testamentti, Sibyllan oraakkelit, Salomon psalmit, Toinen Barukin kirja ja Qumranin Yhdyskuntasääntö (1QS). Tarkasteltavana on juutalainen ajattelu ajanjaksolla n. 300 eKr. - 70 jKr. Aineiston valinta perustellaan, ja siinä käytetään kirjallisuuden lisäksi apuna pelastussanojen esiintymisfrekvenssejä. Työn pääosa muodostuu siten, että kustakin kirjasta etsitään ja järjestetään pelastusta koskevat kohdat. Tätä tarkastelua täydennetään kirjallisuuden tiedoilla siten, että kustakin tekstistä on yksi luku, jossa kirjan pelastusta koskevat ajatukset käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan myös kirjoitusten taustalla vaikuttaneita ryhmittymiä, apokalyptiikkaa ja messiashahmoa. Löydetty materiaali järjestetään edelleen johtopäätöksiksi. Työ sisältää joitakin suomeksi julkaisemattomien kirjoitusten kohtia, jotka tekijä on kääntänyt alkukielestä. Teoista ja pelastuksesta nousevat esille seuraavat asiat. Tooran noudattaminen on keskeisellä sijalla varhaisessa juutalaisuudessa, mutta ei vastaa tyhjentävästi tekojen vaatimukseen. Pelastus voi seurata lain määräysten noudattamisesta, mutta asiasta on erilaisia painotuksia ja tulkintoja. Lakia voidaan ymmärtää eri tavoin, eikä kaikkia määräyksiä pidetä välttämättä sitovina. Elinympäristökin sanelee lain noudattamiselle omat reunaehtonsa. Varhaisen juutalaisuuden keskuspaikkana on Jerusalemin temppeli, jossa harjoitettuun temppelikulttiin osallistuminen tekee osalliseksi myös pelastuksesta. Temppelikultti saattaa kuitenkin olla mahdotonta harjoittaa, tai jotkut ryhmät katsovat sen saastuneen. Tällöin tilalle nousee muita tekoja, joilla on pelastava vaikutus. Teot, jotka ovat jo aiemmin kuuluneet hurskauselämään, saavat nyt paljon suuremman painoarvon. Almujen antaminen pelastaa ja varjelee, samoin paasto ja nöyrtyminen. Juhlien ja sapatin vietto korvaa temppelin puuttumista, mutta sapattimääräysten sitovuus sota-aikana joudutaan arvioimaan. Keskeisiä säädöksiä pelastuksen kannalta ovat myös ruokamääräykset, siveys ja avioliitto omaan kansaan tai sukuun kuuluvan kanssa. Oikean asian puolesta sodittaessa Jumala voi pelastaa viholliselta ja antaa voittoja omissa sotatoimissa, mutta tappioiden jälkeen pelastusajatukset suuntautuvat täydeltä tuholta välttymiseen tai eskatologiseen pelastukseen. Kärsimys tuottaa sovinnon Jumalan kanssa. Joissakin teksteissä marttyyrien veri tuottaa sovituksen koko kansalle, ja vastarintaan kehotetaankin nousemaan empimättä. Myös ennenaikaisen kuoleman katsotaan pelastavan niin, ettei kuolemanjälkeistä rangaistusta enää tule. Rukous on monissa kohdissa keskeinen teko, joka vaikuttaa pelastumiseen sekä maanpäällisessä että kuolemanjälkeisessä elämässä, ja sekä toisten että rukoilijan omalta osalta. Tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttavat teot punnitaan kuoleman jälkeen. Myös itse kuolintapahtuman lempeys tai julmuus riippuu maanpäällisistä teoista. Pelastusodotukset kohdistuvat joissakin teksteissä Messiaaseen, joka kuvataan osittain eri tavoin ja eri henkilöinäkin. Yleinen käsitys on daavidilainen sotaisa hahmo. Joissakin kirjoituksissa kuvataan universaali henkimaailma, joka vaikuttaa niin juutalaisten kuin muihinkin kansoihin kuuluvien ihmisten tekojen taustalla. Ohjeita annetaan siitä, mikä tekee oikeat teot ylipäätään mahdollisiksi tehdä. Paitsi että järki on avuksi, niin hyvän tekeminen ja sydämen täyttyminen rakkaudella pelastavat vihasta ja saavat toimimaan oikein. Ei-juutalaiset voidaan nähdä pahoina valloittajina, mutta syynä heidän raakuuksilleen ovat sittenkin oman kansan synnit. Juutalaisten kohtalo toimii muille kansoille varoituksena ja esimerkkinä. Joissakin teksteissä uskalletaan rinnastaa juutalaisten ja ei-juutalaisten pelastus melko pitkällekin, joissakin taas on jyrkempi rajanveto. Sibyllan oraakkeleissa on suoranaisia määräyksiä muille kansoille. Ajattelutavassa on eroja eri juutalaisten ryhmien välillä. Jotkut käsitykset pelastuksesta ovat yhdistettävissä sadokilaiseen temppelipapistoon, makkabilaisiin, essealaisiin, Qumranin yhteisöön, fariseuksiin tai vähemmän tunnettuihin ryhmiin, sen mukaan kuin tekstejä voidaan yhdistää näihin.