Teologinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Karinen, Oili (University of Helsinki, 2015)
    Tutkielmassa tarkastellaan Pentateukin pääsiäislainsäädännön kehitystä Exoduksen kirjassa (23:15 & 18; 34:18 & 25), Deuteronomiumissa (16:1–8, 16), Leviticuksessa (23:5–8) sekä Numerissa (28:16–25). Pääsiäispyhän ajankohtaan kietoutuvat niin pesah kuin happamattoman leivän juhlakin. Tässä tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: ”Minkälaisena näyttäytyy pääsiäisen kehityksen kaari näiden tekstien kautta?”. Vaikka kaikki tämän tutkimuksen lait ovat selvästi parallleelisia toisilleen – ne alkavat juhlan ajankohdan määrittelyllä ja ovat genreltään (määrääviä) lakitekstejä – on niissä kuitenkin eroja, joita saadaan tarkasteluun tekstien vertailun avulla. Liitonkirjan samaan aikaan vietettävä juhla ei sisällä lainkaan mainintaa pesahista ja Deuteronomiumin laissa taas vältetään nimeämästä happamattoman leivän juhlaa. Exoduksen 34. luvun laki puolestaan sekoittaa hyvin hienovaraisesti Deuteronomiumin pesahin piirteitä Liitonkirjan happamattoman leivän juhlaan. Tutkimuksessa esitellään myös erilaisia ratkaisuja, joita esitetty kahden pääsiäiseksi ”yhdistyvän” juhlan tai pyhän mahdollisista alkuperistä. Lisäksi tutkielmassa pohditaan motiiveja niille muutoksille, joita tekstissä on, sekä sivutaan kysymystä siitä, ovatko muutokset olleet tahallisia vai tahattomia. Suurena motivaationa Deuteronomiumissa on pyrkimys kultin keskittämiseen, joka huokuu myös sen juhlalainsäädännössä. Leviticuksen ja Numerin pääsiäislait muodostavat kuvastimen, johon Exoduksen ja Deuteronomiumin lakeja heijastellaan. Lisäksi tarkastelen myös niiden keskinäisiä eroja. Tässä tutkielmassa suhtaudutaan kriittisesti juhlia koskevan lainsäädännön käyttöön kulloisenkin ajan elämäntavan indikaattoreina ja uskontohistorian kantajina sellaisenaan. Tekstit saattavat kaikua mennyttä maailmaa, mutta ovat kuitenkin niin lyhyitä ja useita kerrostumia sisältäviä, että varmojen johtopäätösten tekeminen on hyvin vaikeaa. Tutkimuksessa pyrin kohdistamaan siihen, mitä teksti kertoo sen ”nykyisessä” muodossaan ja nykyisellä paikallaan Pentateukissa. Vaikka Pentateukin kokoonpano on ollut melko vakiintunut jo toisen temppelin ajalta asti, on silti mahdollista tehdä jonkin verran vertailua pääsiäislainsäädännöstä masoreettisen tekstin, Septuagintan ja Samarialaisen Pentateukin välillä. Pääsiäinen rakentaa kansallista identiteettiä viittaamalla Egyptistä lähtemiseen samalla kun siihen liittyy ehdottomia määräyksiä muun muassa uhrikultista ja rituaalisesta puhtaudesta. Happamattomalla leivällä ja kiellolla uhrata hapatetta sisältävää alttarilla on lopulta melko paljon tekemistä toistensa kanssa. Vaikka tekstien antama kuva pääsiäisestä on välillä jopa ristiriitainen, täydentävät ne myös toisiaan merkittävällä tavalla. Tämä ohjaa lukijaa löytämään juhlapyhän, jolla on syviä uskonnonhistoriallisia merkityksiä. Tämän juhlapyhän ydin on moninainen.
  • Malinen, Suvi-Tuuli (University of Helsinki, 2015)
    Tutkielman aiheena on suomalaiseen kansanuskoon kuulunut lemmenmagia eli lemmennostatus ja -kylmäys. Noin vuosina 1850–1950 kerätty arkistoaineisto näyttää, miten suomalaiset yrittivät ja onnistuivat saamaan toisen rakastumaan itseensä taikakeinoin ja toisaalta miten rakkaudentunteet voitiin edelleen taikojen avulla tuhota. Lemmennostossa tarkoituksena oli saada vastahakoisen henkilön tunteet roihahtamaan, kun taas lemmenkylmäystä oli kahdenlaista: joko pyrittiin pilaamaan luonnollisesti toisiinsa rakastuneiden välit tai pääsemään eroon taioin herätetyistä tunteista. Taustalla vaikuttanevat sosiaaliset ja taloudelliset pyrkimykset. Avioliiton kautta koetettiin saavuttaa parempaa statusta tai elintasoa. Tahallaan aiheutetun kylmäyksen takana oli todennäköisesti onnen vakioisuuden periaate, jonka mukaan naapurin onni oli itseltä pois, jolloin naapurilta piti ottaa jotakin pois saadakseen itse enemmän. Lemmenmagiassa esiintyvät aspektit nojautuvat yleismaallisiin magian säännönmukaisuuksiin, mutta aineisto sisältää myös hyvin suomalaisia piirteitä, kuten väen ja tietäjät. Magian säännönmukaisuuksilla tarkoitetaan maagista edustusta, joka esiintyy joko pars pro toto- tai kosketusperiaatteena, samankaltaisuus- eli jäljittelymagiaa sekä onnen vakioisuuden periaatetta. Näihin periaatteisiin lisättiin usein jonkin väen eli tuonpuoleisen käyttövoiman edustus. Itse taika pyrittiin saattamaan perille erilaisten maagisten kanavien kautta. Suurimmassa osassa aineistosta taika suoritettiin syöttämällä kohteelle jotakin väekästä. Muita vaihtoehtoja olivat loitsiminen, läpi katsominen ja rajan ylittäminen. Tutkielman teoreettinen pohja syntyy näiden käsitteiden kautta. 336 tekstiä sisältävä aineisto jaettiin viiteen pääryhmään: syöttämiseen, instrumentaalisiin taikoihin, eläimiin kohdistuviin taikoihin, mielikuvia hyödyntäviin taikoihin ja kalman väkeä käyttäviin taikoihin. Näiden lisäksi kylmäystaikojen osalta luotiin vielä kaksi ryhmää: loitsut ja suututtaminen tai satuttaminen. Ryhmät muodostuivat analyysia varten luodun metodisen mallin kautta. Metodisen mallin pohja puolestaan on teoreettisissa käsitteissä. Aineisto analysoitiin magian säännönmukaisuuksista, väestä ja maagisista kanavista koostuvan kaavion avulla. Yhtäällä olivat maaginen edustus, samankaltaisuusmagia ja väki, toisaalla syöttäminen, loitsiminen, läpi katsominen ja rajan ylittäminen. Tutkielman hypoteesina oli, että lemmennosto ja -kylmäys noudattavat samoja rakenteita. Tarkoituksena oli selvittää, miten lempeä nostatettiin ja kylmättiin ja erosivatko keinot toisistaan. Analyysin lopputulos osoitti hypoteesiin pitkälti paikkansa pitäväksi. Käytetyt keinot olivat hyvin samankaltaisia, mutta eroavaisuuksiakin löytyi. Suurimpia eroja oli käytetyn väen lähteissä. Nostatuksessa käytettiin yleisimmin naisen väkeä, kylmäyksessä kalman väkeä. Maagisen ajattelun kannalta tulos on täysin järkeenkäypä, sillä naisen väki kuukautisverineen oli kuuma, kuollut kirkonväki puolestaan kylmä. Selkeää toimivaa kaavaa ei ole löydettävissä kuin syöttämistaikojen kohdalla. Yli puolet kaikista aineiston taioista tapahtui jotakin väkeä syöttäen. Muutoin taiat varioivat runsaasti eri ryhmien sisällä. Useimmin toistuva piirre sekä nostatuksen että kylmäyksen yhteydessä oli väki, joka mainittiin 216 taiassa. Luku on melko suuri ottaen huomioon aineiston niukkasanaisuuden, joka hankaloitti tekstien analysoimista. Maagisen edustuksen, samankaltaisuusmagian ja syöttämisen kohdalla nostatus- ja kylmäystaiat keräsivät erisuuruisia tuloksia, mutta tulokset ovat ainakin osittain selitettävissä aikalaisten ja nykyihmisten ajattelun eroilla. Tutkielman selvin tulos on se, että taikakeinoja oli runsaasti ja ne vaihtelivat suuresti pienilläkin alueilla.
  • Tyni, Samuli (University of Helsinki, 2015)
    Tarkastelen tässä tutkielmassa Ensimmäisen korinttilaiskirjeen jakeita 2:6–8 niiden sosiaalihistoriallisessa kontekstissa. Jakeiden ytimessä on ajatus, että kukaan tämän ajan päämiehistä ei ole tuntenut Jumalan viisautta. Jos tämän ajan päämiehet olisivat tunteneet Jumalan viisauden, niin he eivät olisi surmanneet kunnian Herraa. Kyseisten jakeiden ymmärtämisen kannalta on keskeistä, kuinka ilmaisut ”tämän ajan päämiehet” (οἱ ἄρχοντες τοῦ αἰῶνος τούτου), ”tämän ajan viisaus” (σοφία τοῦ αἰῶνος τούτου) ja ”Jumalan viisaus” (θεοῦ σοφία) tulkitaan. Selvitän tutkielmassa, mitä Paavali tarkoittaa kirjoittaessaan toisaalta viisaudesta ja toisaalta tämän ajan päämiehistä kunnian Herran surmaajina. Tutkimuskysymykseni on, miksi Paavali liittää tämän ajan päämiehet ja heidän viisautensa Kristuksen surmaamiseen. Tarkastelen tutkimuskysymystä selvittämällä, miten Paavalin mainintoja tämän ajan päämiehistä ja viisaudesta on tulkittu. Toiseksi selvitän, millä tavoin tämän ajan päämiehet ja tämän ajan viisaus liittyvät toisiinsa. Jo kirkkoisät tulkitsivat Paavalin ilmaisun ”tämän ajan päämiehet” eri tavalla. Ignatioksen ja Origeneen mukaan tämän ajan päämiehet tarkoittavat demonisia voimia. Toisaalta Tertullianuksen mukaan ne tarkoittavat konkreettisia hallitsijoita, Pilatusta ja Herodesta. Modernissa tutkimushistoriassa ilmaisua ”tämän ajan päämiehet” on tulkittu vastaavalla tavalla. Lisäksi modernissa tutkimushistoriassa ilmaisun on tulkittu tarkoittavan kansojen vartijaenkeleitä ja sosiopoliittisia voimia. Sosiopoliittiset voimat -tulkintatavan mukaan eroa yliluonnollisten ja maallisten tapahtumien välillä ei voida tehdä antiikin maailmankuvan perusteella, kun mietitään Kristuksen surmaajia. Olen jakanut tutkimuksen viisausterminologiasta gnostilaiseen, hellenistijuutalaiseen, sosiaalihistorialliseen ja stoalaiseen näkemykseen. UT:n passiokertomusten yksi päätrendi on korostaa juutalaisten vastuuta Kristuksen surmaamisessa. Jakeita 1. Kor. 2:6–8 ei voida kuitenkaan perustellusti tulkita juutalaisvastaisesti, vaikka Paavali toisaalla (1. Tess. 2:15) syyttääkin juutalaisia Jeesuksen surmaamisesta. Vaikka jakeita 1. Kor. 2:6–8 voidaan tulkita myös keisarikulttia vastustavasta näkökulmasta, niin Paavalin tarkoitus ei ollut vastustaa Rooman yhteiskuntajärjestystä. Jakeiden 1. Kor. 2:6–8 eksegeettisen analyysin linkittäminen aiempaan tutkimukseen ja Korintin sosiaalihistoriallisen kontekstiin osoittaa ensinnäkin, että Ensimmäisen korinttilaiskirjeen viisausterminologiaa ei voida kategorisoida tiukasti retoriikkaan, gnostilaisuuteen tai johonkin filosofiaan. Toiseksi, kun Paavali linkitti tämän ajan viisauden ja tämän ajan päämiehet toisiinsa ja Kristuksen surmaamiseen, hän halusi tuoda vahvan kriittisen ja retorisesti voimakkaan viestin Korintin varhaiskristittyjen vahvojen ryhmälle. Paavali viittasi sanalla ”päämiehet” selkeästi Korintin eliittiin. Paavali halusi varoittaa kirjeellään Korintin varhaiskristillisen yhteisön vahvojen ryhmää, jonka arvojärjestelmä oli samanlaista kuin Korintin eliitin, että sanomaan Kristuksesta ei saanut sekoittaa keisarikulttia. Paavalin tuoman Kristus-sanoman arvojärjestelmä oli erilainen verrattuna kreikkalais-roomalaisen Korintin arvojärjestelmään.
  • Särkilahti, Marko (University of Helsinki, 2015)
    Tässä tutkimuksessa selvitettiin lukioiden evankelis-luterilaisen uskonnon opettajien näkemyksiä sähköisten ylioppilaskoetehtävien kehittämisestä ja suhtautumista ylioppilaskokeen sähköistämiseen, joka tapahtuu uskonnossa syksyllä 2017. Tutkimustehtävästä johdettiin seuraavat tutkimuskysymykset: 1. Millaisia näkemyksiä opettajilla on sähköisten ylioppilaskokeiden evankelis-luterilaisen uskonnon esimerkkitehtävistä? 2. Millaisiksi evankelis-luterilaisen uskonnon sähköisiä ylioppilaskoetehtäviä kannattaisi kehittää opettajien mielestä? 3. Miten opettajat suhtautuvat ylioppilaskokeen sähköistämiseen? Tutkimusaineisto kerättiin helmikuussa 2015 kyselylomakkeella, johon vastasi 133 uskonnonopettajaa. Tämä tarkoittaa 25 prosenttia lukion uskonnonopettajista. Tutkimusmenetelmä oli mixed method, jossa yhdistellään kvantitatiivisia ja kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Kyseessä on näkemyksiä kartoittava pilottitutkimus, jonka taustana on arvioinnin tutkimus sekä Krathwohl-Andersonin muunnelma Bloomin tehtävätaksonomiasta. Vastaajat kokivat esimerkkitehtävistä käsitteenmäärittelytehtävän ja tekstipohjaisen tehtävän onnistuneen keskitasoisesti. Sen sijaan karttapohjaisen tehtävän koettiin onnistuneen hyvin. Vastaajien ehdotukset ylioppilaskoetehtävien kehittämisestä luokiteltiin neljään pääulottuvuuteen. Tavoitteissa ja sisällössä vastaajat toivoivat ajankohtaisuutta, ilmiöpohjaisuutta, keskeisten opetussuunnitelman sisältöjen mittaamista ja tarttumapintoja opiskelijoiden elämään. Tehtävätyypin ja vaativuustason osalta toivottiin monipuolisia tehtäviä sekä sovellus- ja analysointikyvyn mittaamista. Vastaajat arvostivat eniten esseetyyppisiä tehtäviä ja vähiten uudentyyppisiä soveltavia tuottamistehtäviä. Lyhyiden muistitietotehtävien osalta opettajien näkemykset jakaantuivat. Vastaajat arvostivat kuitenkin lähes kaikkia ylioppilaskoetehtävissä mahdollisia aineistoja ja toivoivat niiden lisääntyvän. Erityisen mielekkääksi he kokivat kuva-aineistot, mutta sähköistämisen mahdollistamaa audiovisuaalista aineistoakin arvostettiin. Muotoilussa ja arvioinnissa korostettiin tehtävänantojen ja arvioinnin yksiselitteisyyttä. Opettajien osaamisvalmiudet sekä emotionaaliset ja välineelliset valmiudet helpottavat sähköistämisuudistuksen kohtaamista. Näiden valmiuksien perusteella opettajat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: monipuoliset valmiudet omaaviin opettajiin (N=54), innostuneisiin, laitepulaa kärsiviin opettajiin (N=37) ja heikommat valmiudet omaaviin opettajiin (N=31). Vastaajat näkivät ylioppilaskokeet edelleen tarpeellisena, mutta asennoituminen ylioppilaskokeen sähköistämiseen oli jakautunutta.
  • Pynttäri, Suvi (Helsingin yliopisto, 2015)
    Tutkimuksen kohde on Tampereen evankelis-luterilaisten seurakuntien Uuden Verson Varikkomessun pyhäkoulun todellisuus. Pyhäkoulua tutkittaan kahden tutkimuskysymyksen kautta. Tutkimuksessa selvitetään millainen on Uuden Verson Varikkomessun pyhäkoulu, joka koostuu neljästä eri-ikäisille lapsille tarkoitetusta ryhmästä ja miten se vastaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon varhaiskasvatuksen visiota. Tutkimuksessa selvitetään pyhäkoulun rakennetta ja kulkua, sisältöä, opetusmenetelmiä, vuorovaikutusta ja tavoitteita. Tutkimus on laadullinen, eli kvalitatiivinen tutkimus. Tutkimus on tapaustutkimus Varikkomessun pyhäkouluryhmistä. Tutkimuksen aineisto kerättiin havainnoimalla jokaista pyhäkouluryhmää kerran ja haastattelemalla viittä pyhäkoulunopettajaa, sekä kahta pyhäkoululaisen vanhempaa. Havainnointiaineisto kerättiin jatkuvilla muistiinpanoilla ja Flandersin interaktianalyysin kategorioiden avulla. Analyysimenetelminä käytettiin sisällönanalyysiä ja vuorovaikutuksen tutkimuksen osalta Flandersin interaktioanalyysiä. Pyhäkoulun rakenne muodostuu kohtaamisen, opetuksen ja opetuskeskustelun, toiminnan, hartauden, sekä vapaan toiminnan osioista. Vaikka kaikista pyhäkouluryhmistä löytyy samat rakenneosiot, vaihtelee niiden paikka pyhäkouluryhmän ja pyhäkoulunopettajan mukaan. Kokonaisuutena rakenne on monipuolinen. Samalla paikalla pyhäkoulun rakenteessa pysyvät pyhäkoulun alun pyhäkoululaisten kohtaaminen ja lopun vapaa toiminta. Pyhäkoulussa on opetuksellisia, lasten elämänkysymyksistä ja ajatuksista nousevia, sekä hartaudellisia sisältöjä. Ne vastaavat pyhäkoulun opetuksellista, diakonista ja jumalanpalveluksellista luonnetta. Hartaudellisia sisältöjä on pyhäkoulussa vähiten. Pyhäkoulun opetusmenetelmiä ovat rituaalit, askartelu ja piirtäminen, pulmatehtävät, leikit, monimuotoiset toimintakokonaisuudet, keskustelu ja kysymykset, opetuspuhe, draama, sekä media-avusteinen opetus. Opetusmenetelmien käyttö on monipuolista ja vaihtelevaa. Suurin osa opetusmenetelmistä mahdollistaa lapsen aktiivisen toimijuuden. Pyhäkoulun tavoitteita ovat lapsen oman tasoinen opetus, lapsen seurakuntayhteyden edistäminen, lapsen hengellisen kasvun tukeminen ja vanhempien levon mahdollisuus. Varikkomessun pyhäkoulussa toteutuu kodin ja kirkon kasvatuskumppanuus. Lasta kasvatetaan yhdessä kodin ja kirkon kesken. Varikkomessun pyhäkoulun vuorovaikutus on jatkuvaa. Lapset puhuvat jokaisessa pyhäkoulussa vähintään yli 38 prosenttia puheajasta. Eniten puheaikaa kuluu jokaisessa pyhäkouluryhmässä lasten oma-aloitteiseen puheeseen. Kirkon varhaiskasvatuksen visio toteutuu parhaiten Varikkomessun pyhäkoulun lapsilähtöisyydessä, yhteisöllisyydessä, lapsen osallisuudessa ja vuorovaikutuksellisuudessa.
  • Palmén, Aksu (University of Helsinki, 2015)
    Tässä tutkielmassa selvitän, minkälaisen kuvan elokuvat Aamen ja Under the Roman Sky välittävät paavi Pius XII:sta ja erityisesti hänen suhtautumisestaan juutalaisiin ja holokaustiin. Elokuvat esittävät miltei vastakkaiset näkemykset Piuksesta. Aamen perustuu Rolf Hochhuthin vuonna 1963 julkaistuun näytelmään Sijainen, joka oli ensimmäisiä Piukseen kriittisesti suhtautuvia arvioita. Elokuva toi taiteessa esiintyvän Piuksen kritiikin uudelle vuosituhannelle ja oli samalla osa tieteellisessäkin tutkimuksessa vilkkaana käynyttä keskustelua. Elokuvan esittämät syytökset paavia kohtaan olivat tuttuja esimerkiksi John Cornwellin, Susan Zuccottin ja Michael Phayerin tutkimuksista. Aamenen keskeinen väite on, että Pius ei tehnyt riittävästi juutalaisten suojelemiseksi holokaustilta. Elokuva esittää, että tämä johtui nimenomaan uhrien juutalaisuudesta. Samalla Aamen sopii luontevasti osaksi ohjaaja-tuottaja Costa-Gavrasin filmografiaa, jossa korostuvat auktoriteettien kyseenalaistaminen ja epäluulo valtaapitäviä kohtaan. Aamenta voi pitää hyvin pitkälti Costa-Gavrasin ehdoilla tehtynä ja hänen näkemystään vastaavana elokuvana. Under the Roman Sky puolestaan vaikuttaa syntyneen pikemminkin kristilliset arvot omaavien tuotantoyhtiöiden tilaustyönä, kuin ohjaaja Christian Duguayn taiteellisen kunnianhimon siivittämänä. Se vastaa lukuisiin Piusta vastaan esitettyihin syytöksiin ja esittää hänet juutalaisten suojelijana. Monissa kohtauksissa tunnutaan tarkoituksellisesti tuovan esille Piukseen kohdistunutta kritiikkiä, jotta tuohon kritiikkiin päästäisiin vastaamaan. Näissä tapauksissa Under the Roman Sky tukeutuu väitteissään sellaisiin Piuksen puolustajiin kuten David G. Dalin ja Ronald Rychlack. Elokuvien vastakkainen suhtautuminen Piukseen näkyy jo siinä, miten katolinen kirkko suhtautui niiden tuotantoprosessiin. Penseästi paaviin suhtautuvaa Aamenta ei saatu kuvata Vatikaanissa ja Roomassa, vaan tapahtumapaikat jouduttiin lavastamaan Romaniaan. Piusta puolustavalle Under the Roman Skylle kuvauslupa taas heltisi. Kumpikin elokuva käyttää hyväkseen elokuvallisia keinoja sanomansa esilletuomiseen, mutta hieman eri tavoin. Aamenessa suurin rooli on tapahtumien ja henkilöiden rinnastamisella. Piuksen liikkuminen rinnastuu keskitysleirille kulkevien junien liikkeeseen, mikä välittää viestin paavin roolista holokaustin mahdollistajana. Natsit ja katolilaiset rinnastetaan kahdessa samankaltaisessa kohtauksessa, jossa eliitti mässäilee ylhäisessä yksinäisyydessään sodan kauhuista välittämättä. Under the Roman Sky puolestaan turvautuu kuvakerronnassaan perinteiseen uskonnolliseen kuvastoon. Elokuvassa Pius poseeraa toistuvasti ristiinnaulitun Kristuksen tavoin kädet sivuilleen levitettynä, mikä luo hänestä uhrautuvaisen ja rakastavan kuvan. Uskonnollinen taide on elokuvassa merkittävässä roolissa. Sikstuksen kappelin freskojen aiheet kuvastavat elokuvan henkilöhahmoissa tapahtuvia muutoksia. Aamen ja Under the Roman Sky osoittavat, että Piuksen toisen maailmansodan aikaisten tekemisten käsittelyssä vastakkainasettelu jatkui 2000-luvulle asti polarisoituneena elokuvataiteessakin.
  • Laukkanen, Annika (University of Helsinki, 2015)
    Joulukuussa 1987 Israelin miehittämillä Gazan kaistaleella ja Länsirannalla puhkesi intifada (arab. vavahtelu, järistys), eli palestiinalaisten kansannousu. Kivin ja polttopulloin aseistautuneet palestiinalaiset osoittivat mieltään vaatien Israelin miehityksen lopettamista. Mellakat yltyivät verisiksi yhteenotoiksi palestiinalaisten sekä aseistettujen israelilaissotilaiden ja -poliisien välillä, mikä aiheutti kansainvälistä paheksuntaa Israelin voimankäyttöä ja miehityspolitiikkaa kohtaan. Selvitän tutkimuksessa, millaisia olivat suomalaisten päivälehtien ensireaktiot palestiinalaisten kansannousuun. Tutkin erityisesti sitä, kumman konfliktin osapuolen kannalle lehdet asettuivat uutisoinnissaan. Havainnoin samalla lehtien uutisoinnin mahdollisia puoluepoliittisia sidonnaisuuksia, suurvaltapolitiikan ja -suhteiden merkitystä uutisointiin sekä sitä, miten lehdet huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden. Ensireaktioita tutkiessani rajaan tutkimukseni kuukauden päähän kansannousun alkamisesta, eli ajanjaksolle 8.12.1987–8.1.1988. Käytän lähteenä tutkimusajankohtana Suomessa ilmestyneitä sanomalehtiä. Aineisto käsittää Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladetin, Kansan Uutiset, Tiedonantajan sekä Uuden Suomen. Tarkastelemalla viittä keskenään erilaisen puoluesidonnaisen historian omaavaa lehteä, rakentuu kattava kuva siitä, millaista palestiinalaisten kansannoususta uutisointi oli suomalaisissa päivälehdissä. Ensimmäisinä palestiinalaisten kansannoususta uutisoivat Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet. Kaikki muut lehdet paitsi Uusi Suomi uutisoivat levottomuuksista lähes päivittäin. Lehdet käyttivät lähteinään samoja kansainvälisiä uutistoimistoja. Lisäksi Helsingin Sanomilla ja Hufvudstadsbladetilla oli omia toimittajia raportoimassa paikan päältä. Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset sekä Tiedonantaja asettuivat uutisoinnissaan tarkastelemaan tapahtumia palestiinalaisnäkökulmasta. Palestiinalaisten puolelle asettuminen näkyi lehtien käyttämässä uutiskielessä sekä -kuvissa. Lehdet korostivat palestiinalaismielenosoittajien nuorta ikää sekä sorrettua ja alisteista asemaa. Lehdet pitivät kansannousu-tematiikkaa näkyvästi esillä uutisoinnissaan. Varauksettomimmin palestiinalaisten puolelle asettuivat Kansan Uutiset ja Tiedonantaja, joiden vasemmistolaisen poliittisen taustan huomioiden puolenvalinta oli luonnollinen. Helsingin Sanomien puolenvalinta oli puolestaan poikkeuksellisempi ja siinä oli nähtävissä suomettumisen vaikutus. Hufvudstadsbladet pyrki lehdistä puolueettomimpaan uutisointiin tarkastelemalla levottomuuksia molempien osapuolten näkökulmasta asiallisesti sekä monipuolisesti. Pyrkimys puolueettomuuteen näkyi siinä, ettei lehti käyttänyt levottomuuksista kansannousu-termiä, eikä pyrkinyt kielellisin tai kuvallisin keinoin vaikuttamaan lukijoihin kuten Helsingin Sanomat, Kansan Uutiset tai Tiedonantaja. Uusi Suomi uutisoi kansannoususta vähiten ja pintapuolisimmin, eikä valinnut puolta tai puolueettomuutta yhtä selkeästi kuin muut lehdet. Suomettumisella sekä tutkimusajankohtana vallinneilla sisä- ja ulkopoliittisilla muutoksilla oli vaikutusta myös Uuden Suomen puolenvalintaan. Suomalaisissa päivälehdissä käsiteltiin laajasti kansannousun taustoja sekä spekuloitiin tilanteen ratkaisumahdollisuuksia. Lisäksi lehdet seurasivat tiiviisti Israelin osakseen saamaa kansainvälistä arvostelua sekä miehityspolitiikan kritisointia. Lehtien valitsema kanta vaikutti siihen, miten näitä teemoja lähestyttiin. Valittu kanta vaikutti myös siihen, kuinka PLO:n kannanotoista uutisoitiin. Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet sekä Kansan Uutiset huomioivat konfliktin uskonnollis-poliittisen ulottuvuuden uutisoinnissaan. Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet katsoivat, että islamilainen fundamentalismi vaikutti kurjuudessa eläneiden palestiinalaisten radikalisoitumiseen. Kansan Uutisten mukaan levottomuuksilla ei ollut mitään tekemistä islamilaisen fundamentalismin kanssa. Suurvaltapolitiikka ja -suhteet vaikuttivat sekä lehtien uutisointiin että siihen, millaisessa ilmapiirissä uutiset julkaistiin. Sekä Neuvostoliiton että Yhdysvaltojen uutisoitiin arvostelleen Israelia ja Yhdysvalloilla nähtiin keskeinen rooli konfliktin ratkaisun kannalta. Suomen suhde Neuvostoliittoon vaikutti suomalaisten päivälehtien suurvaltapoliittisesta konfliktista uutisointiin.
  • Huotari, Paavo (University of Helsinki, 2015)
    1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.
  • Eskolin, Silja-Elisa (University of Helsinki, 2015)
    Vuonna 2002 Yhdysvaltain katolinen kirkko kohtasi viime vuosisatojen suurimman kriisinsä kirkon piirissä tapahtuneen lasten seksuaalisen hyväksikäytön noustessa yhdeksi vuoden suurimmista media-aiheista. Pro gradu -tutkielmassani tutkin miten Yhdysvaltain katoliset lehdet suhtautuivat tähän kirk-koa mullistavaan tapahtumaan tammi-heinäkuun aikana vuonna 2002. Tutkin millaisia reaktioita lehdissä heräsi, miten ne ottivat asiaan kantaa ja millä tavalla lehtien kannanotot erosivat toisistaan. Lisäksi käytän vertailukohtana Mari Rauhalan vuonna 2007 tekemää gradua Annus Horribilis – Katolisen kirkon pedofiliaskandaali ja julkinen sana 2002. Sen avulla selvitän miten katolisessa lehdistössä käyty keskustelu rinnastuu sekulaareissa lehdissä käytyyn keskusteluun. Kevään aktiivinen keskustelu kulminoitui kesäkuussa Dallasissa järjestettyyn Yhdysvaltain piispojen kokoukseen, jossa oli tarkoitus laatia suunnitelma kirkon kriisin korjaamiseksi. Aikarajaukseni päättyy kokouksen herättämään keskusteluun. Lähteinä työssä on kolme arvostettu kansallista katolista julkaisua: America, Commonweal sekä johtavana englanninkielisenä katolisena julkaisuna pidetty National Catholic Reporter. Ja niiden sisältöä käsitellään EBSCO-tietokannasta haettujen alkuperäisistä lehden sivuista tehtyjen PDF-tiedostojen kautta. Keskityn työssäni lehtien pääkirjoitukseen ja sivuan muuta niissä julkaistua materiaalia mahdollisuuksien mukaan. Tutkimuksesta selvisi, että katolinen lehdistö reagoi tammikuussa 2002 alkaneisiin paljastuksiin var-sin verkkaisesti. National Catholic Reporter oli julkaissut ensimmäisen raporttinsa kirkossa tapahtu-vasta lasten hyväksikäytöstä vuonna 1985 ja oli selvästi nähtävissä, etteivät lehdet uskoneet skandaa-lin laajenevan kovin suureksi. Katolisten lehtien pitkä historia aiheen parissa selittää myös sitä miksi niiden ensireaktiot olivat huomattavasti rauhallisempia ja analyyttisempia kuin sekulaarissa lehdistössä. Kun kriisin laajuus alkoi tulla selväksi maalis-huhtikuussa, katoliset lehdet tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat ohjata kirkkoa kirjoituksissaan haluamaansa suuntaan. Nähtävissä oli kuitenkin selvästi, että lehdet katsoivat tapahtumia sisäpuolelta ja niiden joukossa kritisoitiin kevään aikana voimakkaastikin muun median toimintaa. Eniten keskustelua lähdelehdissä kevään aikana herätti Dallasissa käyttöön otettu nollatoleranssi, jonka mukaan jokainen kerrankin alaikäisen hyväksikäyttöön syyllistyvä ja joskus aikaisemmin syyllistynyt pappi ja kirkon työntekijä poistettaisiin virasta. Tämän lisäksi eniten keskustelua synnytti kyse piispojen vastuullisuudesta ja vastuunotosta. Dallasin konferenssin jälkeen lehdet kritisoivatkin kaikkein voimakkaimmin juuri tämän kysymyksen sivuuttamista.
  • Halttunen, Riikka (University of Helsinki, 2015)
    Tutkielma käsittelee sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kristillistä uskoa ja hengellistä kasvua. Pääasiallisena lähteenä toimii Patrick S. Chengin teos From Sin to Amazing Grace, jonka sisältöä tarkastellaan muun muassa Martti Lindqvistin, Henri Nouwenin ja Eckhart Tollen kirjallisuuden kautta. Metodina on systemaattinen analyysi. Chengin ajattelun taustalla on Kristus-keskeinen synnin ja armon käsitys, joka hänen mukaansa perustuu itäiseen ortodoksiseen traditioon. Tässä suuntauksessa perisynti käsitetään inhimillisenä epätäydellisyytenä, joka ilmenee haparointina ja erehdyksinä inhimillisen kasvuprosessin aikana. Armoa on jumalallistuminen (theosis), joka ilmenee inhimillisenä ja hengellisenä vahvistumisena ja kasvuna ja jonka päämäärä on Kristuksessa. Cheng esittelee myös rikoksen ja rangaistuksen mallin, jonka edustajaksi hän mainitsee erityisesti kirkkoisä Augustinuksen. Cheng katsoo, että tässä suuntauksessa perisynti nähdään tahallisena rikkeenä, josta seuraa syyllisyys ja joka vaatii rangaistuksen. Armo olisi siten tehdyn rikkeen juridinen sovitus. Cheng katsoo, että tällainen näkemys on riittämätön tavoittamaan synnin ja armon olemusta ja on lisäksi vahingollinen inhimilliselle kasvulle. Cheng esittelee sateenkaariteologiaansa seitsemän Kristus-mallin kautta, jotka ovat Eroottinen Kristus, Julkinen Kristus, Vapauttaja-Kristus, Rajoja rikkova Kristus, Rakastava Kristus, Yhdistävä Kristus ja Hibridi Kristus. Näiden kautta välittyvät kivun, näkyväksi tulemisen ja kohtaamisen teemat. Cheng kritisoi institutionaalista kirkkoa ja kirkon virallista oppia. Hän katsoo sen syrjivän sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, ja aiheuttavan kipua. Henkilökohtaisella jumalasuhteella onkin Chengin ajattelussa suurempi merkitys kuin siteellä instituutioon. Cheng pitää häpeää sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tyypillisenä kipuna, jonka perusta on identiteetissä eikä toiminnassa. Häpeästä vapautuminen on merkittävä armon kokemus ja virstanpylväs hengellisen kasvun prosessissa. Chengin teologiaa sävyttää eksistentialismin painotus. Kokemuksellisuus ja konkreettinen hengellisyys ovat oleellisia piirteitä hänen teologiassaan. Cheng pitää välttämättömänä ihmisen oikeutta toteuttaa identiteettiään ja kutsumustaan konkreettisella tavalla. Näkyväksi tuleminen itselle ja muille on hänen teologiassaan merkittävä hengellisen kasvun etappi. Chengin teologiassa on myös sosiaalinen painotus. Kohtaamisella ja yhteydellä Cheng viittaa välittömään ja pyyteettömään vastavuoroisuuteen, joka voi tapahtua niin ihmisten välillä kuin luonnossa. Hän pitää yhteisön monimuotoisuutta rikkautena ja välttämättömänä sekä yksilön että yhteisön kehittymiselle. Cheng pitää myös konkreettista solidaarisuutta tärkeämpänä kuin opillista virheettömyyttä. Chengin ajattelussa on yhteys useisiin modernin teologian suuntauksiin kuten feministiteologiaan, vapautuksen teologiaan, ihmisoikeusliikkeeseen, psykoanalyyttiseen koulukuntaan, kristilliseen antropologiaan, uskontojen väliseen dialogiin, ekoteologiaan ja viisausteologiaan. Nämä yhteydet on tarpeen nostaa esille, koska Cheng viittaa kunkin Kristus-mallin yhteydessä kyseisiin suuntauksiin ja niiden edustajiin. Näiden suuntausten summa ei kuitenkaan selitä tyhjentävästi Chengin kokonaisajattelua, joka perustuu lopulta mystiikan traditioon ja theosis-oppiin. Chengin ajattelussa on havaittavissa kehityskulku yksinäisyydestä ja kärsimyksestä konkreettisen toiminnan ja näkyväksi tulemisen kautta yhteyteen. Hänen teologiaansa sävyttää eksistentiaalinen perusvire, ja yhteys esimerkiksi sakramentteihin jää olemattomaksi. Samoin ekklesiologia on jäsentymätöntä. Cheng ei tulkitse Raamattua kirjaimellisesti, vaan tiedostaa sen historiallisen ja inhimillisen luonteen. Sen sijaan hän tulkitsee sitä symbolisesti ja kontekstuaalisesti, niin että se koskettaa nykyihmisen arkitodellisuutta. Chengin teologia perustuu maalliseen ideologiaan, jota hän pyrkii sovittamaan yhteen kristillisen teologian kanssa. Taustalla ovat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajava ihmisoikeusliike sekä erilaiset sateenkaariväen kulttuurit. Niistä Cheng pyrkii löytämään yhteyksiä etenkin evankeliumeihin. Chengin ajattelu perustuu lopulta armon välttämättömyyteen. Koska sukupuoli- tai seksuaali-identiteettiä ei voida Chengin mukaan muuttaa väkivallatta, tulisi se hyväksyä siunaten.
  • Sandell, Johan (University of Helsinki, 2015)
    Målet för avhandlingen är att granska den brittiske exegeten Nicholas Thomas Wrights kritik av Sankt Augustinus syn på rättfärdiggörelsen. Frågeställningen är intressant av flera orsaker. För det första finns det för den västra kristenheten knappast någon mera inflytelserik teolog utanför Bibelns kanon än Augustinus. Den Katolska kyrkans lära, såväl som de protestantiska kyrkornas lära är mer eller mindre Augustinska i bemärkelsen att han åberopas som en understödjande auktoritet inom samtliga trossamfund. N.T. Wrights kritik av Augustinus är därför av särskilt intresse eftersom, ifall han har rätt i sin kritik och hans egen presentation håller måttet, den skulle innebära att kyrkan haft fel i sin syn på rättfärdiggörelsen de senaste 1500 åren. I min avhandling använder jag mig primärt av argumentationsanalys för att fastställa vad Augustinus och N.T. Wright lär angående rättfärdiggörelsen och för att kunna jämföra deras syner sinsemellan. Eftersom båda tar sitt avstamp mot, vad i teologin ofta kallas för, den bibliska uppenbarelsen analyserar jag också rättfärdiggörelsens rötter i den judiska världsbilden och hur Paulus använder begreppen rättfärdighet och rättfärdiggörelse. Eftersom de två teologerna är placerade i fullständigt olika tidsepoker analyserar jag också deras kontext och bakgrund som teologer för att avgöra i vilken mån deras respektive syner är oundvikliga konsekvenser av deras samtid. Wrights kritik av Augustinus kan summers i tre huvudpunkter. För det första använder Augustinus begreppet rättfärdiggörelse i en nära på heltäckande mening. I Augustinus syn ingår allt från tro och omvändelse till slutgiltigt förhärligande av den enskilde kristne. Wright menar att även om alla dessa element ingår i Guds frälsningsplan använder Paulus begreppet rättfärdiggörelse långt mera precist än så. För det andra menar Wright att Augustinus, trots hans generösa användning av rättfärdiggörelse, missar att ta upp flera teman som enligt Wright hör nära ihop med rättfärdiggörelse såsom till exempel det centrala temat förbund och förenandet av Judar och Hedningar till ett Gudsfolk. För det tredje lyfter Wright fram att en stor del av Augustinus problem bottnar i ett rent språkligt fel Augustinus begick i och med att han tolkade latinets iustifcare som iustum facere det vill säga: ’göra rättfärdig’ snarare än det mera korrekta ’förklara rättfärdig’. Den centrala skillnaden är att det föregående antyder en konkret förändring i den åtalade medan det senare endast syftar på ett förklarande, som i alla fall i teorin kan vara oberoende av den åtalades verkliga rättfärdighet. Min hypotes är att Wright i sin kritik lyfter fram flera viktiga aspekter av rättfärdiggörelsen som under långa perioder varit försummade i kyrkan. Wrights kritik träffar delvis rätt, men felet är måhända inte så stort som han gör gällande. Wrights eget förslag har egna utmaningar men hans egna interna logik är hållbar. Huruvida den motsvarar det som Paulus och de övriga Nya Testamentliga hade i tankarna då de skrev om rättfärdiggörelsen är en fråga för en annan avhandling. Augustinus syn, trots allt gott den bidrog med, cementerade en syn på rättfärdiggörelsen som var bunden dels till den latinska världens merit-teologi och dels utgick ifrån att i rättfärdiggörelsen förändras människan konkret som en följd av att hon ’görs rättfärdig’. Dessa två faktorer i kombination hade långtgående konsekvenser för de diskussioner som först i väst under de senaste 1500 åren, inte minst under reformationen.
  • Kangas, Anna (University of Helsinki, 2015)
    Tutkimus on laadullinen tutkimus, jossa tarkastellaan 28 lukio-opiskelijan uskonnollisuutta. Sen tavoitteena on selvittää tutkittavan joukon uskonnollisuuden sisältöä ja ilmenemistä, sekä uskonnollisia toiveita. Tutkimustehtävä muodostuu kolmesta kysymyksestä: 1. Millaista on tutkimusjoukon uskonnollisuus? 2. Miten se ilmenee? sekä 3. Millaista uskonnollisuuden tutkimusjoukon mielestä tulisi olla? Tutkimuksen aineisto koostuu 28 esseemuotoisesta kirjoitelmasta, jotka on kerätty16.4.2014 eräässä Pirkanmaalla sijaitsevassa lukiossa. Aineistoa analysoidaan tutkimuksessa sisällönanalyysin keinoin aineistolähtöisesti. Tutkimustulokset esitetään kolmessa pääluvussa, joita ovat Minä uskon, Pyhä yhteinen seurakunta ja Unelmausko. Minä usko –luvussa tarkastelun kohteena on yksityiseen uskonnollisuuteen liittyviä aihealueita. Niitä ovat tutkittavien suhtautuminen Jumalaan, uskon sisältö ja uskon harjoittaminen. Pyhä yhteinen seurakunta –luvussa keskitytään yhteisölliseen uskonnollisuuteen tarkastelemalla tutkittavien ajatuksia kirkosta ja omasta seurakunnasta, kirkollisista toimituksista, sekä tutkittavien uskonnollisuudesta suhteessa muihin ihmisiin. Unelmausko –luvussa pohditaan uskonnollisuuden ihannetta tutkimukseen osallistuvien näkökulmasta. Tutkimuksesta käy ilmi, että tutkittavien uskonnollisuus oli samankaltaista aikaisempiin suomalaisesta uskonnollisuudesta tehtyihin tutkimuksiin verrattuna. Tutkittavien uskonnollisuuden muodostumisessa suurimmat vaikuttajat ovat olleet perhe, omat kokemukset, sekä elämäntapahtumat. Jumalauskon suhteen tutkittavat on jaoteltu uskoviin, epäilijöihin ja epävarmoihin, sekä niihin, jotka eivät uskoneet Jumalaan. Uskovien joukon sisältä löytyy kahdenlaista jumalauskoa: Jeesusta Jumalan poikana pitävien uskoa, sekä korkeampaan voimaan uskovia. Jumalasuhde sisältyy vain Jeesukseen uskovien uskoon. Usko yleisesti käsitetään tutkimuksessa kristinuskona, joka ei merkitse mitään puolille tutkittavista. Kuoleman kohtaaminen lähipiirissä nousee esiin yksittäisenä kokemuksena, jossa uskon merkitys nousee esiin. Yksityisestä uskonnollisuudesta tutkittavien kohdalla todetaan, että heidän rukoilemisaktiivisuutensa on suomalaista keskitasoa ja raamatunlukuaktiivisuus hieman keskitasoa korkeampaa. Yhteisestä uskonnollisuuden vastauksissa esiin nousevat erityisesti rippikoulu ja kirkolliset toimitukset, jotka voidaan nähdä uskonnollisuutta muokkaavina tekijöinä. Uskon privatisoituminen näkyy vastauksissa uskon henkilökohtaisuuden korostamisena ja uskonnollisista asioista puhumattomuutena. Unelmauskon kohdalla todetaan sen olevan mahdotonta, koska täydellistä ja oikeaa uskoa ei ole olemassa. Jos unelmausko olisi mahdollista, se olisi mahdollisimman vapaata. Tutkittavan joukon uskonnollisuudesta voidaan löytää tyyppiesimerkit aktiivisesta ja passiivisesta uskovasta. Näiden tämän tutkimuksen uskonnollisten ääripäiden esimerkkien väliin voidaan sijoittaa kaikki tutkimukseen osallistuneet sen perusteella miten aktiivista tai passiivista heidän uskonnollisuutensa on suhteessa tutkimuksessa tutkittuihin uskonnollisuuden osa-alueisiin. Ainoastaan kirkollisia toimituksia ei voida ottaa huomioon, koska ne koskettavat lähes jokaista vastaaja riippumatta suhtautumisesta uskonnollisuuteen.
  • Oittinen, Kristiina (University of Helsinki, 2015)
    Tutkimukseni käsittelee Suomen evankelisluterilaisen kirkon sosiaalisen median käyttöä ja viestintää sen Facebook-sivun päivitysten kautta. Tutkin miten kirkko viestii ja kenelle, sekä millaista sivun viestintä on verrattuna kirkon strategisiin asiakirjoihin sekä verkkopalveluiden kuvauksiin kirkon verkkoviestinnästä. Facebook-päivitykset muodostavat käytetyn aineiston ja ne voivat sisältää tekstiä, kuvaa, videoita ja linkkejä. Ne ovat pituudeltaan tyypillisesti muutaman lauseen mittaisia. Tutkin sivun kohokohta-päivityksiä vuosilta 2011–2014, joita on yhteensä 419 kappaletta. Päivitysten viestintätapaa ja mahdollista yleisöä selvitän muodostamani kolmen sisältökategorian sekä retorisen tutkimuksen käsitteiden avulla. Kolme kategoriaa ovat tiedottavat, interaktiiviset ja julistavat sisällöt. Tarkastelen myös päivitysten tyyliä sekä oletusyleisöä kirjoittajan ja yleisön jakamien arvojen ja esisopimusten kautta. Analyysin muodostamaa kuvaa sivun viestinnästä vertaan verkkoviestintää käsitteleviin strategisiin asiakirjoihin ja verkkopalveluiden kuvauksiin. Tutkimuksen mukaan kirkko viestii Facebook-sivullaan laajalle yleisölle monipuolisesti ja sosiaaliseen mediaan sopivalla tavalla. Viestintä seuraa osittain strategisia asiakirjoja ja verkkopalveluiden kuvauksia. Sisällön jakaminen ja epävirallisuus, henkilökohtaisuus, huumori sekä perinteisten tiedotteiden vähäisyys viittaavat uudenlaiseen viestintätapaan, jonka voi katsoa sopivan sosiaalisen median kontekstiin. Sivulla viestitään laajalle yleisölle, jolla voi olla monenlaisia mielipiteitä ja arvoja. Myös muutamia viittauksia kirkon aktiivijäseniin ja kirkosta vieraantuneisiin on löydettävissä. Laajan yleisön tavoittelu näyttäytyy ymmärrettävänä nykyajan tilanteessa, jossa uskonnollisuus on aikaisempaa monimuotoisempaa ja yksilöllisempää sekä verkkoympäristössä, jossa nämä erilaiset näkemykset kohtaavat. Sivun viestinnästä löytyy yhteneväisyyksiä strategisiin asiakirjoihin ja verkkopalveluiden kuvauksiin, mutta sivun tavoittelema yleisö näyttäytyy niissä kuvattuja kohderyhmiä laajempana. Verkkoviestintää käsittelevien asiakirjojen ja kuvausten yleisluontoisista suuntaviivoista on mahdollista tulevaisuudessa siirtyä viestintätapojen ja itse viestin tarkentamiseen sekä tarvittaessa pohdintaan eri kohderyhmien tavoittamisesta.
  • Pitkänen, Maiju (University of Helsinki, 2015)
    Aiemmassa suomalaisessa tutkimuksessa on selvinnyt, että joka viides nainen on kokenut väkivaltaa nykyisessä parisuhteessaan. Väkivalta voi olla sosiaalista, taloudellista, henkistä, fyysistä tai seksuaalista. Naiseen kohdistuva väkivalta tapahtuu usein kotona, jolloin väkivalta yksityistyy ja jää piiloon. Naisiin kohdistuvalla väkivallalla on usein huomattavampia henkisiä kuin fyysisiä seurauksia. Tässä tutkimuksessa selvitetään suomalaisiin korkeakoulutettuihin naisiin kohdistuvan parisuhdeväkivallan muotoja, yleisyyttä ja seurauksia. Suomalainen uskonnollinen kenttä on murroksessa. Samaan aikaan, kun traditioon nojaava kansankirkko menettää suosiotaan saa usko, uskonnollisuus ja henkisyys uudenlaisia muotoja. Etenkin aiemmassa kansainvälisessä tutkimuksessa on huomattu, että uskonnolla ja henkisyydellä voi olla merkittävä vaikutus ihmisen hyvinvointiin ja selviytymiseen kriisistä ja traumasta. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan, onko usko tai henkisyys ollut naiselle voimavara väkivaltaisen parisuhteen aikana tai sen jälkeen ja millaisia muotoja usko ja henkisyys ovat saaneet. Tutkimukseen osallistui 302 korkeakoulutettua naista. Tutkimusaineisto kerättiin sähköisellä e-lomakkeella. Kysely oli vastattavissa Suomen Akateemisten Naisten Liiton ja Tieteentekijöiden Liiton naisjäsenille. Kvantitatiivisen aineiston analyysissä käytettiin SPSS-ohjelmaa. Kyselylomakkeen avointen vastausten käsittelyssä käytettiin sisällönanalyysiä. Lisäksi tehtiin kaksi syventävää teemahaastattelua. Tutkimuksessa selvisi, että kyselyyn vastanneista yli neljännes oli joskus kokenut parisuhdeväkivaltaa. Yleisimpiä väkivallan muotoja olivat muun muassa nimittely ja vähättely, yhteisen omaisuuden tahallinen vahingoittaminen, liikkumisen estäminen, väkivallalla uhkailu, läimäisy sekä potkiminen. Taloudellinen väkivalta ja alistamisen muodot olivat korostuneita korkeakoulutettujen naisten vastauksissa. Tutkimuksessa selvisi myös, että monet naiset eivät arvioineet joitakin väkivallan muotoja, kuten kiinnipitämistä tai läimäisyä väkivaltana lainkaan. Usko ja henkisyys vaikuttivat naisiin sekä positiivisesti että negatiivisesti. Osalle usko oli voimavarana merkityksetön. Usko ja henkisyys saivat monia muotoja, ja ne olivat merkittävä voimavara suurelle osalle naisista.
  • Kontiainen, Heini (University of Helsinki, 2015)
    Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on pitkään oltu huolestuneita laskevista jumalanpalveluskävijöiden määrästä. Samaan aikaan, kun kirkon pääjumalanpalvelusosallistujien määrä on jatkanut laskuaan 2010-luvulla, etenkin pääkaupunkiseudulla on syntynyt uusia korkean osallistujamäärän erityismessuja, jotka vetävät puoleensa myös nuoria aikuisia. Valon messu on yksi näistä uusista erityismessuista ja tämän tutkimuksen kohde. Tutkimuksen aikana Valon messua toteutettiin neljässä eri kirkkorakennuksessa kolmen seurakunnan alueella Helsingissä ja Vantaalla. Kaikki neljä Valon messun yhteisöä olivat mukana tässä tutkimuksessa. Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miksi Valon messun toteuttajat ovat valinneet Valon messun toteuttamiseen osallistumisen ja millaisia merkityksiä he antavat Valon messulle ja siinä toimimiselle. Toteuttajilla tarkoitan sekä työntekijöitä että messun suunnitteluun ja toteuttamiseen osallistuneita seurakuntalaisia. Tutkimus on toteutettu aineistolähtöisesti. Aineistona toimi neljä seurakuntalaisista muodostettua ryhmäkeskustelua ja neljä Valon messusta vastaavien työntekijöiden haastattelua. Lisäksi tutkimuksessa hyödynnettiin osallistuvaa havainnointia. Ryhmäkeskustelijoita oli yhteensä 17 ja haastateltuja työntekijöitä neljä. Aineisto kerättiin syksyn 2013 ja kevään 2014 aikana ja se analysoitiin käyttämällä laadullista sisällönanalyysiä. Analyysin pohjalta tulokset jakautuivat kahteen pääluokkaan: messun rakenteellisiin merkityksiin sekä messun yhteisöllisiin merkityksiin. Rakenteelliset merkitykset liittyivät messun yksinkertaisuuteen ja ymmärrettävyyteen, mutta samalla myös notkeuteen ja monipuolisuuteen. Haastatteluissa korostui Valon messun matalakynnyksellisyys. Se tarkoitti haastateltaville ennen kaikkea messuun tulemisen, siellä olemisen ja osallistumisen helpottamista henkilökohtaisella kutsumisella, messuun saattamisella sekä messussa opastamisella. Valon messu koettiin arkisena ja kodinomaisena perheväen yhdessäolona, jolloin sosiaalisilla suhteilla oli tärkeä merkitys. Työntekijöiden tilananto ja yhteistyö seurakuntalaisten kanssa mahdollistivat toteuttajien kokemuksen ”oman paikan” löytämisestä, vaikutusmahdollisuuksista ja messun omistajuudesta. Sekä rakenteelliset että yhteisölliset seikat mahdollistivat valintojen tekemisen messun sisällä. Messun yhteinen tuottaminen oli haastateltaville tärkeämpää kuin lopullisen, valmiin ja viimeistellyn lopputuloksen aikaansaaminen. Tutkimustulokset ohjaavat pohtimaan, kannattaako kirkossa keskittyä yksilöllisten palveluiden tuottamiseen vai erilaisten yhteisöjen synnyttämisen ja ylläpitämisen kehittämiseen sekä yhteisöllisen osallistumisen tukemiseen. Tällöin messuyhteisö toimii keskeisenä resurssina perinteisten institutionaalisten resurssien ohella. Lisäksi haastattelujen pohjalta on hyvä pohtia kuinka seurakunnan eri toimintamuotoja voisi linkittää toisiinsa yhteisen jumalanpalveluksen kautta.