Browsing by Author "Alitalo, Erna"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-1 of 1
  • Alitalo, Erna (2012)
    Viime vuosina Suomessa on puhuttu yhä painokkaammin laadusta julkisella sektorilla. Ajan henkeen kuuluu tarkkailla panosten ja tuotosten suhdetta ja vaatia mitattavia tuloksia. Myös Suomen kehitysyhteistyöhallintoa ohjaavat tuottavuusohjelmat. Kehitysavun tavoite on ollut tehdä itsensä tarpeettomaksi, mutta koska näin ei ole käynyt, on kritiikki kehitysapua kohtaan lisääntynyt. Tämä Pro Gradu -tutkielma käsitelee kysymystä, miksei kehitysyhteistyö näytä toimivan. Tutkielman tutkimuskohteena on Suomen Ulkoasiainministeriön kansalaisjärjestöhankkeiden hanketukijärjestelmä. Esimerkkitapauksena tutkielmassa käytetään Suomen ja Indonesian WWF:n yhteistyönä toteuttamaa Borneon sydän -hanketta, jonka ensimmäinen tukikausi oli 2008–2010. Tutkielman ote on diskursiivinen ja siinä analysoidaan ensisijaisesti Borneon sydän -hankkeen hankehakemusta ja Suomen kehityspoliittista linjausta vuodelta 2007. Lisäksi aineistona käytetään haastatteluja ja nauhoituksia eri tilaisuuksista vuodelta 2011. Teoreettisen pohjan tutkielmaan luo Arturo Escobarin ajatus, jonka mukaan kehitys tulisi ymmärtää historiallisesti tuotettuna diskurssina. Tutkielmassa tuodaankin esille, että Antropologia voi korostaa kehitysdiskurssin tutkimisessa kulttuurin merkitystä. Tutkielmassa tuodaan esille, että Suomen kehityspolitiikassa kansalaisjärjestöhankkeilla nähdään olevan tärkeä rooli kehitysavun kokonaisuudessa ja niiden ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan kehitysmaan kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen. Hankkeiden laadun takaamiseksi korostetaan suunnittelun tärkeyttä. Tutkielmassa otetaan kuitenkin esille, että Ulkoasiainministeriö tarjoaa suunnittelutukea minimaalisesti. Tästä syystä on mahdollista, että paikallista ongelmakenttää ei huomioida hankkeissa tarpeeksi hyvin. Tutkielmassa myös kyseenalaistetaan, kuinka on mahdollista vahvistaa kehitysmaan kansalaisyhteiskuntaa järjestelmän, joka rajoittaa yhteistyön kolmeen vuoteen, puitteissa. Tutkielmassa esitetäänkin että paljolti rahoitusjärjestelmän takia, voidaan pikemminkin puhua suomalaisten järjestöjen työstä kehitysmaissa kuin kehitysyhteistyöstä. Tutkielmassa tulee myös esille, että sekä Ulkoasiainministeriössä että kansalaisjärjestökentällä on huomioitu riskit, jotka liittyvät tuottavuusnäkökulmaan. Ensinnäkin, jos mitattavuudesta puhutaan liikaa, voi toiminta suuntautua pelkästään sinne, mistä saadaan mitattavia tuloksia. Toiseksi, kun Suomessa puhutaan laadusta, vedetään usein suoraan yhtäläisyysmerkit laadun ja hyvin hoidetun hallinnon välille, mikä suosii suuria järjestöjä. Kolmanneksi yksittäisten kehitystoimien vaikutusten osoittaminen on vaikeaa koska toimintakenttä on hyvin monimutkainen. Tutkielmassa esitetäänkin, että on aiheellista kysyä, onko koko panos-tuotos -ketjun mielekkyys kehitysyhteistyössä kyseenalaista. Historia on osoittanut, että ei voida tietää, onko kulloinenkin kehitysinterventio toimiva vai ei. Pääväitteenä tutkielmassa onkin, että pohja kehitysajattelulle on syvällä eurooppalaisessa ajatteluperinteessä. Näin ollen kehitys ei tarkoita vain arvoa, vaan tavallaan ruudukkoa, jonka kautta tieto maailmasta jäsennetään. Ruudukko ohjaa myös sitä, mikä määritellään kehityksen tavoitteeksi ja mitkä keinoiksi. Kehitysyhteistyön keinot näyttävätkin toimivilta vain niin kauan kuin niiden suhteesta tavoitteeseen ollaan yksimielisiä. Tutkielmassa esitetäänkin, että kehitysyhteistyö ei näytä toimivan koska tavoitteiden, keinojen ja tulosten mitattavuuden välillä vallitsee jatkuva ristiriita. Lopulta tutkielmassa kysytäänkin, tulisiko kehitykseen suhtautua uudella tavalla, ja kansalaisjärjestöhankkeiden kohdalla korostaa tavoitteena kehitysyhteistyön jälkimmäistä sanaa: yhteistyötä. Näin myös siinä mielessä, että motiivi kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeisiin on tutkielman mukaan usein vaikuttamishalu virallisista tavoitteista riippumatta.