Browsing by Author "Aura, Otto"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-1 of 1
  • Aura, Otto (2012)
    Tutkielmassa tarkastellaan työtä, työvoimaa sekä rationalisointia jatkosodan aikana linnoitustöissä. Lähtökohtana tutkielmalle on mikrohistoriallinen strategia, jossa kohteena on rakennusmestari Veikko Mäkisen (1913–1994) työura puolustusvoimissa tammikuusta 1941 marraskuuhun 1944. Tämän kautta luodaan kuva yhdestä mahdollisuudesta sodan aikaiseen työhön ja tutkitaan yleisempää organisaatiotasoa. Ainutlaatuisena lähdeaineiston ytimenä on Mäkisen julkaisematon muistelmateos. Muistelmateoksen kautta konkretisoitui tutkimustehtävän mikrohistoriallinen osuus: yhden rakennusmestarin sodassa tekemän työn tutkiminen. Mikrohistoriallisesta osuudesta nousivat puolestaan toiset tutkielman johtoteemat, työvoima ja rationalisointi. Alkuperäisaineiston muodostivat Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä löytyvät dokumentit, joiden perusteella tutkittiin sekä yksittäistä että yleistä tasoa. Rakennusmestarin työ muodostui monipuoliseksi. Tehtävät alkoivat Mäkisen hankittua itselleen rakennusmestarin paikan linnoitustöissä tammikuussa 1941 ja jatkuivat liikekannallepanon jälkeen reserviläisenä linnoitusrakennuspataljoonassa rakennusjoukkueenjohtajana loppukevääseen 1942. Tämän jälkeen Mäkinen komennettiin Kunnossapito- ja tarkastustoimistoon, jossa hän suoritti korsujen ja parakkikylien tarkastuksia sekä toimi työnjohtotehtävissä aina marraskuuhun 1944. Noin puolet työajasta kului maastoon suuntautuneilla tarkastusmatkoilla. Rakennusmestarin työn tutkimisen kautta esille nousee tässä tapauksessa kolme eri työvoiman muotoa. Mäkisen alaisina toimi työvelvollisia, sotavankeja sekä toipilaiksi kutsuttuja asevelvollisia. Analysoimalla Mäkisen työtehtäviä työnjohtajana, voidaan myös tulkita mitä töitä edellä mainitut tekivät. Työvelvolliset olivat lainsäädäntöön perustuva ryhmä, joiden palkkaus oli normitettua. Työvelvollisuus käsitti käytännössä koko työikäisen väestön. Jo loppusyksystä 1941 työvoimaksi joutui sotavankeja. Näitä otettiin käyttöön myös linnoitustöissä, jota varten perustettiin erityisiä sotavankikomppanioita. Kesällä 1942 puolestaan alkoi kokeilu, jonka pohjalta niin sanotut toipilaat tulivat työvoimaksi. Toipilailla tarkoitettiin suomalaisia asevelvollisia, joiden psyyke ei ollut syystä tai toisesta kestänyt sodan todellisuutta. Tietyn henkisen kestokyvyn saavuttaneet siirrettiin pois sotasairaaloiden mielisairausosastoilta ja laitettiin ruumiilliseen työhön, rakentamaan esimerkiksi parakkeja tai keräämään maastoon jäänyttä piikkilankaa. Jokainen näistä ryhmistä oli myös osaltaan vastausyritys koko sodan läpi kestäneeseen ongelmaan työvoiman puutteesta. Ensisijaisesti parhaassa työvoimassa olleet miehet olivat myös parhaassa taisteluiässä, joten heidät komennettiin kenttäarmeijaan. Samanaikaisesti kotirintamalla oli esimerkiksi sotateollisuudessa töitä, joita tekemään tarvittiin ammattimiehiä. Linnoitustyömailla oli jatkuvasti puutetta ammattitaitoisesta työvoimasta, niin työmiehistä kuin työnjohtajista. Tältä pohjalta nousevat myös rationalisoinnin teemat sekä työn organisointi. Työvoima oli saatava tekemään työt mahdollisimman tehokkaasti niillä rajallisilla resursseilla, jotka olivat käytettävissä. Sodan jatkuessa työn määrä kasvoi vallattujen alueiden myötä, mutta suomalainen työvoima ei kasvanut. Tutkielmassa muodostetaan yksi mahdollinen kuva rakennusmestarin jatkosodasta. Työtä tehtiin poikkeuksellisessa toimintaympäristössä, jossa vaikuttivat sodan asettamat haasteet työlle, työvoimalle sekä rationalisoinnille.