Valtiotieteellinen tiedekunta

 

Valtiotieteellinen tiedekunta: pro gradut oppiaineittain

Recent Submissions

  • Paavonen, Anna-Marie (Helsingin yliopisto, 2015)
    Sosiaalinen ahdistuneisuus ja mielenterveyden häiriöksi luokiteltava sosiaalisten tilanteiden pelko rajoittaa tuskaisuudessaan yksilön jokapäiväistä elämää. Sosiaaliset pelot saattavat olla myös työttömyyden ja muiden mielenterveyden häiriöiden kuten masennuksen taustalla. Sosiaalisten tilanteiden pelon yhtenä keskeisenä oireena on yksilön pelko joutua negatiivisen arvioinnin kohteeksi sosiaalisissa tilanteissa. Useimmiten sosiaalisia pelkoja selitetään tiedonkäsittelyn vääristymillä. Miksi yksilö ennakoi joutuvansa negatiivisen arvioinnin kohteeksi sosiaalisissa tilanteissa ja mikä johtaa vääristyneen tiedonkäsittelyn kehittymiseen? On esitetty, että sosiaalisten pelkojen taustalla on aina yksilön negatiivisesti vääristynyt käsitys itsestä ja tämän ei-toivotunlaisen itsen paljastumista yksilö pelkää vuorovaikutustilanteissa. Tässä tutkimuksessa tarkastelen laadullisesti, millaisia pelkokokemuksia sosiaalisen ahdistuneisuuden taustalta hahmottuu. Lisäksi tarkastelen, millaista käsitystä itsestä, muista ihmisistä ja sosiaalisista tilanteista havaitut pelkokokemukset heijastavat. Tutkimuksen teoreettis-metodologisena perustana on tulkinnallinen fenomenologinen analyysi (Interpretative Phenomenological Analysis, IPA) ja sen aineistona viiden nuoren aikuisen puolistrukturoidut teemahaastattelut. Haastattelut toteutettiin syksyn 2013 aikana. IPA-menetelmä perustuu kolmeen tieteenfilosofiaan: fenomenologiaan, hermeneutiikkaan ja idiografiaan. Sen avulla on mahdollista tarkastella niitä yksilöllisiä, henkilökohtaisia pelkokokemuksia, joita sosiaalisen ahdistuneisuuden taustalta hahmottuu sekä sitä, millaista käsitystä itsestä pelkokokemukset heijastavat. Koska yksilön kokemuksen ajatellaan rakentuvan suhteessa ympäröivään sosiaaliseen ja kulttuuriseen ympäristöön, tutkimalla haastateltujen käsityksiä itsestä, saadaan myös käsitys siitä, millaisena haastatellut kokevat muut ihmiset ja sosiaaliset tilanteet. Tutkimuksessa haastatellut kuvasivat vuorovaikutustilanteet sellaisina kriittisinä tapahtumina, joissa epäonnistuminen saattoi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti heidän elämänsä kulkuun ja muut ihmiset sellaisina merkityksellisinä arvioitsijoina, joilta saamansa palautteen kautta he ohjasivat omaa toimintaansa. Tällaisen kokemusmaailman kautta he kuvasivat kolmentyyppisiä pelkoja. Ensinnäkin haastatellut pelkäsivät olevansa jollakin tavoin huonompia kuin muut ihmiset ja tämä saattaisi paljastua muille ihmisille vuorovaikutustilanteissa. Toinen ja kolmas pelko liittyivät kiinteästi toisiinsa: Haastatellut kuvasivat jonkin sellaisen traumaattisen tapahtuman, jonka toistumista he pelkäsivät. Useimmiten tämä traumaattinen tapahtuma sijoittui haastateltujen kouluaikaan ja siihen liittyi torjutuksi tuleminen tai ryhmän ulkopuolelle jättäminen. Kolmanneksi haastatellut liittivätkin samantyyppisiä vaaroja kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin. He kokivat vuorovaikutustilanteet riskialttiina tapahtumina, joilla saattoi olla vakavia ja kauaskantoisia seurauksia. Sosiaalinen ahdistuneisuus näyttäytyi sellaisena kokonaisvaltaisena kokemuksena, jossa itsen paljastumisen uhka, uhkaaviksi tulkitut kehon tuntemukset ja uhkaavaksi koettu sosiaalinen ympäristö ylläpitivät ahdistuneisuuden tunteita. Tutkielman tärkeimmät lähteet olivat: McManus, F., Peerbhoy, D., Larkin, M. ja Clark, D. M. (2010). Learning to change a way of being: An interpretative phenomenological perspective on cognitive therapy for social phobia. Moscovitch, D. A. (2009). What Is the Core Fear in Social Phobia? A New Model to Facilitate Individualized Case Conceptualization and Treatment. Stopa, L. (2009). Why is the self important in understanding and treating social phobia? Smith, J.A., Flowers, P. ja Larkin, M. (2009). Interpretative phenomenological analysis: theory, method and research. Avainsanat: SOSIAALISTEN TILANTEIDEN PELKO, SOSIAALINEN AHDISTUNEISUUS, MINÄKÄSITYS, TULKITSEVA FENOMENOLOGINEN ANALYYSI (IPA)
  • Mäkeläinen, Anni (2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan venäläisen median retoriikkaa Krimin Venäjään liittämisen aikana keväällä 2014. Tutkielman lähtökohtana on sekä Venäjän poliittisessa johdossa että mediassa tehty Krimin ja Kosovon itsenäistymisen historiallinen ja kansainvälisoikeudellinen rinnastaminen. Tutkimuksen motivaatio nousee siitä ristiriidasta, joka Venäjän puheiden ja tekojen välillä vallitsee – vaikka se oikeuttaa Krimin itsenäistymisen ja sitä seuranneen Venäjään liittämisen Kosovon ennakkotapauksella, ei se tähän päivään mennessä ole ollut valmis tunnustamaan Kosovon itsenäisyyttä. Tutkielma nojaa retoriikantutkimuksen lähestymistapaan, jossa keskeistä on venäläisen argumentaation kartoittaminen sinänsä, ei väittämien historiallisen tai oikeudellisen pätevyyden arviointi. Tutkielman keskeinen piirre on sen aineistolähtöisyys. Aineistona on keväällä 2014 ja keväällä 2015 julkaistu lehdistö- ja televisiouutisten aineisto. Tarkasteltujen lehtien joukossa oli yhdeksän nimikettä, joista yksi oli oppositiojulkaisu. Lehdistöaineiston kautta pyrittiin selvittämään, miten Krimin kansanäänestystä ja sen jälkeistä liittämistä osaksi Venäjän federaatiota mahdollisesti pohjustettiin ja jälkeenpäin legitimoitiin. Lisäksi tarkasteltiin Krimin liittämisen ensimmäiseen vuosipäivään liittyvää juhlintaa televisiokanavien uutisoinnin kautta. Venäläisessä mediassa esiintynyt argumentaatio noudatti pääsääntöisesti valtiojohdon tulkintaa Krimin tilanteesta. Medialla oli kuitenkin myös itsenäisiä näkemyksiä. Aargumentaatio vetosi monimuotoisesti historian itsenäiseen kulkuun ja toisaalta sen moninaisiin tapahtumiin sekä pyrki etnopoliitiikan keinoin osoittaman Krimin kansan ja maa-alueen yhteyden Venäjään. Aineiston perusteella venäläinen retoriikka käytti hyväkseen kansainvälisen oikeuden harmaita alueita ja pyrki siten haastamaan vallitsevan normihierarkian. Pohjan tälle tarjosivat suvereniteettiperiaatteen tulkinnassa vuosituhannen vaihteessa tapahtunut muutos, jossa ihmisoikeudet ja kansalaisten oikeudet nousivat haastamaan valtioiden absoluuttiseen suvereeniuden ensisijaisuuden. Tutkimuksen tulosten perusteella on selvää, ettei Krimin kriisiin liittyvää retoriikkaa kannata tarkastella johdonmukaisena narratiivina – tarina kansanäänestyksestä ja sen jälkeisestä liittämisestä on tarkoituksellisesti fragmentoitunut taivuttaakseen mahdollisimman moninaisia kotimaisia yleisöjä puolelleen. Tutkielman johtopäätöksenä on, että aseellisen intervention lisäksi Krimin tapausta tulisi tarkastella diskursiivisena interventiona sekä historiakäsitysten että kansainvälisen oikeuden tulkinnan tilaan. Juridisen ennakkotapauksen lisäksi Kosovo-argumentista on muodostunut retorinen ennakkotapaus, jota käytettiin hyväksi myös Georgian sodan aikana vuonna 2008. Ukrainan kriisiin liittyvää argumentaatiota ei voi ymmärtää ilman käsitystä venäläiseen kulttuuriin ja puhetapoihin vakiintuneista konventioista. Tutkielma toimiikin eräänlaisena puolustuspuheenvuorona historian, kielen ja kulttuurintutkimuksen lähestymistavoille venäläistä retoriikkaa tutkittaessa, poliittisen, kansainvälispoliittisen ja oikeudellisen lähestymistavan lisäksi.
  • Valkama, Elina (2016)
    Työssä tutkitaan sitä, kuinka chewatyttöjen initiaatiorituaali, chinamwali, rakentaa sosiaalista sukupuolta. Rituaali on tärkeä aikuistumisriitti tytöille ja sitä harjoitetaan tutkimusalueella yleisesti. Initiaatiorituaalin läpikäyminen tekee tytöistä naisia chewakulttuurille ominaiselle tavalla ja on hyvin tärkeä koko chewayhteisölle. Tutkielman aineisto on kerätty kolmen kuukauden kenttätyöjakson aikana kesällä 2004 Itä-Sambiassa, Kateten piirikunnan alueella M’chepan ja Undin kylissä. Aineisto koostuu osallistuvasta havainnoinnista, haastatteluista ja rituaalin aikana tehdyistä laulujen tallenteista. Laulujen sanoitukset muodostavat keskeisen osan aineistoa. Tutkimuksessa initiaatiorituaalia tarkastellaan sosiaalisen sukupuolen rakentajana ja siirtymärituaalina. Pääpaino analyysissa on sosiaalisen sukupuolen rakentumisessa. Tutkimus pohjaa sekä feministisen antropologian teorioihin sosiaalisesta sukupuolesta ja sen rakentumisesta että perinteisempiin siirtymärituaaliteorioihin. Yhdistämällä näitä kahta teoreettista tarkastelukulmaa tutkimuksessa on kyetty rakentamaan mahdollisimman kattava kuva chewatyttöjen initiaatiorituaalista. Chewayhteisössä naisten ja miesten roolit ovat hyvin tarkkaan rajatut. Chewakulttuuri asettaa kuitenkin enemmän odotuksia naisten käytöstä ja toimintaa kohtaan. Tämän vuoksi tyttöjen sukupuolittunut kasvatus aloitetaan jo varhaislapsuudessa. Tyttöjen naiseksi kasvamisesta ja oikeanlaisen naisen roolin omaksumisesta huolehditaan tarkasti ja tässä tärkeässä roolissa on tyttöjen initiaatiorituaali. Tutkimuksessa todetaan, että chewatyttöjen sosiaalisen sukupuolen rakentuminen tapahtuu laajemman rituaalisen jatkumon kautta. Jatkumo alkaa jo tyttövauvan syntymästä, kulkee varhaislapsuuden mallioppimisen kautta pikkutyttöjen tanssileikin, visudzon, läpi aina ensimmäisiin kuukautisiin liittyvään rituaaliin ja päättyy lopulta chinamwaliin. Tutkimuksessa on keskitytty analysoimaan etenkin visudzon ja chinamwalin opetuksia ja lauluja, sillä näiden avulla piirretään näkyviin chewayhteisössä vallitseva ideaalinen naisen malli, joka tyttöjen halutaan omaksuvan. Rituaalien opetuksien kautta tuodaan myös esiin, millaista naiseutta chewayhteisössä arvostetaan ja tuetaan. Tämä taas antaa pohjan tyttöjen omalle naiseuden kokemukselle ja sille miten he rakentavat omaa sosiaalista sukupuoltaan. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että chinamwalilla ja muilla rituaalisen jatkumon osilla on merkittävä rooli tyttöjen sosiaalisen sukupuolen rakentumisessa. Ne vaikuttavat erittäin vahvasti tytön naiseksi kasvamiseen ja antavat selkeät raamit sille, millaisen naisen roolin chewatyttöjen toivotaan omaksuvan. Rituaali luo ideaalista naisen mallia omassa kulttuurisessa kontekstissaan. Tämän naisen mallin omaksumisessa on kyse silloin myös kulttuuristen moraalisäännösten ja tabujen oppimisesta sekä oman kulttuurin tuntemuksesta. Chinamwalin voidaankin sanoa rakentavan tyttöjen sukupuolta sekä sosiaalisesti että kulttuurisesti. Koko rituaalisen jatkumon läpikäymisellä tytöt saadaan kasvatettua chewakulttuurin mukaiseen naisen rooliin ja toisaalta myös yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi. Tutkimuksessa nähdään myös, että chinamwali tulee säilymään jatkossakin elinvoimaisena, koska sillä on tärkeä rooli chewakulttuurin ylläpitäjänä ja uusintajana.
  • Mäkelä, Katariina (2016)
    In this Master’s Thesis I study the meanings that parents attach to childhood in relation to the residential environment in their narratives. In particular, I examine the concept of urban childhood and the rural-urban dichotomy when speaking about childhood. This topic is current and relevant because more and more children are born in cities and raised in urban environments due to ongoing trend of urbanization in Finland. Thus it is crucial to study the perceptions and assumptions about urban childhood that prevail in the Finnish society. Before conducting this research my hypothesis was that parents actively use the rural-urban dichotomy when describing their children’s relationship with their residential environment. Most academic publications that address this topic have been published in the United Kingdom, where academics such as Colin Ward, Gill Valentine, Stuart Aitken and Owain Jones have researched the spatial implications of the way childhood is constructed. This literature suggests that childhood is constructed differently in urban and rural environments and that a traditional view of a good childhood is associated with a rural residential environment. This construction is visible in the everyday individual and public discourse as well as popular fiction. The traditional view of a “rural idyll” as the favourable environment for growing up influences both adult and child experiences in different residential environments. In Finland there is not much academic research on this topic, but a similar traditional view of childhood has been recognized to exist also here. In this study I also utilized Margaret Somers’ theory about the narrative identity, according to which narratives are a way of portraying personal experiences, entertain and share information, but also they are cognitive tools for perceiving the surrounding world. Through narratives people can for example portray and understand causality. Personal narratives are influenced by the rules of storytelling that we begin to adopt as children, as well as popular narratives repeated in the public discourse. My research data consists of seven semi-structured thematic interviews with eight parents who live in Kallio with their families. In the interviews we addressed various themes about childhood and its relationship with the residential environment. The participants described their experiences, memories and fears mostly through telling anecdotes and stories, which is why I decided to focus my analysis on these small narratives. I used thematic narrative analysis to study these narratives, which means I analysed what the narratives were “about” either literally or figuratively. On top of that I analysed the structures, intertextualities and patterns of similarity and difference in the narratives. The results of the study showed that the narratives were divided into four categories: attitudes, fears, practices and social life. These categories consist of sixteen different themes, most of which are familiar from the previous research literature on childhood and residential environments. However, three themes arise from these narratives, which appears related to this particular residential environment. These themes are called “NIMBY”, “junkies and dossers” and “happy parents”. In this research I analyse the way in which my participants address these themes and the differences in their usage compared to previous research. Some of the narratives reproduce the traditional views of childhood for example by emphasizing the centrality of nature, creativity and play. However, the parents did not perceive these things to be unattainable for urban children like the traditional view portrays it. In the contrary, the parents feared children to be lonely, bored and prejudiced in the countryside. The participants appreciate the fact they are able to spend more family time due to a short commute over having a bigger apartment or their own yard outside the city. The threat of stranger danger varies a lot and different participants experienced this threat in different residential environments. One of the main conclusions is that the dichotomy of urban and rural is widely present in the narratives by Kallio parents. The dichotomy arises in regard to almost all of the sixteen themes. Mostly the dichotomy is used to highlight how inner city living is the best option for these parents and their children. The parents highly value tolerance and deem it as characteristic for urban living. They believe that children’s natural openness and tolerance towards difference is preserved as they grow up in a city, because they are subjected to encountering difference from early on and difference becomes normalized as a part of their world view. I think it is interesting to compare the results of this study to the narratives about childhood circulating in the public discourse that mostly repeat the traditional views on childhood. The parents I interviewed were well aware of these ideas and both supported and contested them in their narratives. However the dichotomy of urban and rural childhoods is ever present and got reinforced by the narratives which my participants shared. An interesting topic for further research would be to study children’s own narratives about childhood in the city or in the countryside. Children could be interviewed before and after moving from one residential environment to another.
  • Vainionpää, Antti (2016)
    Vaalirahoitusta ja aineellisen ja aineettoman vaalituen antamista on ollut kaikissa poliittisissa järjestelmissä. Suomessa on tasaisin väliajoin paljastunut virkamiesten ja poliitikkojen korruptiota. Vuonna 2008 alkanut niin kutsuttu vaalirahoituskohu oli viimeisin korruptioskandaali, jonka seurauksena monelta kansanedustajalta paljastui salattua vaalirahoitusta. Tutkielman lähtökohtana oli tutkia ja tilastoida vaalirahoituskohun paljastusten avulla kansanedustajaehdokkaiden vaalirahoituksen keräämisen ja avoimuuden rajoittamisen käytäntöjä. Tutkimuksen keskeisenä aineistona olivat vuosina 2007, 2011 ja 2015 valittujen kansanedustajien ja varakansanedustajien täyttämät vaalirahoitusilmoitukset. Vaalirahoitusilmoituksia vertailtiin keskenään tai julkisuudessa ilmenneisiin paljastuksiin. Ehdokkaiden vaalirahoitusilmoituksista selvitettiin, miten, kuinka paljon ja keneltä vaalirahoitusta hankittiin. Vaalirahoituslainsäädäntöä ja sen laatimisprosessia tutkimalla hahmotettiin, miten julkinen ohjaus vaikutti vaalirahoituksen käytäntöjen muuttumiseen ja muuttumattomuuteen. Vaalirahoituskohun paljastukset osoittautuivat jatkuneen edelleen, vaikka vaalirahoituskohun jälkeen oli pidetty jo kahdet uudet eduskuntavaalit ja laadittu kaksi uutta lakia ehdokkaiden vaalirahoituksen ilmoittamisesta. Vaikka uudistunut lainsäädäntö on puuttunut joihinkin vaalirahoituskohussa paljastuneista avoimuuden rajoittamisen käytännöistä, niin osa näistä käytännöistä on säilynyt. Myös uusia käytäntöjä rajoittaa avoimuutta tai kiertää kiristynyttä vaalirahoituslainsäädäntöä on muodostunut. Vaalirahoituksen ilmoittamisen ongelmat osoittautuivat laajoiksi, ja siihen on syyllistynyt kansanedustajia kaikista eduskuntapuolueista. Vaalirahoituksen keräämisen ja avoimuuden rajoittamisen moraalisesti kyseenalaisia käytäntöjä on vaikea muuttaa. Puolueet ja poliitikot, jotka ovat päässeet valtaan, ovat olleet ja ovat edelleen haluttomia muuttamaan valta-asemansa takaavia käytäntöjä. Sekä vaalirahoituslainsäädäntö että kansanvaltainen demokratia nojaavat kansan antamaan oikeutukseen hallita. Vuosien 2011 ja 2015 eduskuntavaalien vaalitulos todistaa, että suomalaiset äänestäjät eivät halua muutosta suomalaisessa politiikassa vallitsevalle ”maan tavalle”. Uusi vaalirahoituskohu tulee väistämättä, ja on vain ajan kysymys, milloin se tapahtuu.
  • Kuokkanen, Juho (2016)
    Kannabis ja sen lainsäädännöllinen asema eroteltuna muista huumausaineista on toistuvasti esillä ja siksi kiinnostava, mutta yhä puutteellisesti keskusteltu aihe. Myös siinä missä suomalaisen tutkimuksen näkökulmaksi on rajautunut juuri kannabis, ei useinkaan ole pureuduttu tyydyttävästi ilmiön poliittiseen ulottuvuuteen. Voidaankin sanoa, että tällä tutkimuksella on kriittinen tiedonintressi, jolla tarkoitetaan pyrkimystä tuottaa tietoa, joka jäisi muuten vallitsevien rakenteiden pimentoon. Kannabispolitiikkaa tarkastellaan vallitsevan huumausainepolitiikan historiallisessa asiayhteydessä, minkä rinnalla 1990–luvulla muuttunut huumausainetilanne muodostaa laajemman sosiaalihistoriallisen kontekstin tutkimuksen taustalle. Toisin sanoen tavoitteena on jäljittää suomalaisen kannabispolitiikan kehitystä tilanteessa, jossa käyttö ja sallivammat asenteet yleistyvät sekä arvioida sitä kautta huumausaine/päihdepolitiikkaa nykyisyydessä. Aineistoksi on koottu huumausainepolitiikkaa ja kannabiskäsitystä konstruoivia puheenvuoroja Helsingin Sanomista ja Ilta–Sanomista, eduskunnan istuntopöytäkirjoista ja muista dokumenteista. Lisäksi tapauskohtaisesti on käytetty pääasiassa virallisluonteisia huumausainepoliittisia dokumentteja sekä Helsingin kaupunginhallinnon pöytäkirjoja. Kannabiksen käyttöä ja yhteiskunnallista paikkaa nykyisyydessä määrittävän vallitsevan järjestelmän peruspiirteet valaneita vuoden 1997 huumausainestrategiaa, vuoden 2001 käyttörikosuudistusta ja niihin liittyvää keskustelua tarkastellaan toimijoiden ja niiden välittämien vaadeväitteiden muodostaman poliittisen kentän hahmottamiseksi. Kannabispolitiikan kehitystä kentän määrittämissä kehyksissä tutkitaan kolmessa yhteydessä. Helsingin kaupungin vuoden 1997 huumausaineohjelmaan liittynyttä keskustelua ja ratkaisua pohditaan kannabispolitiikan kehitystä selittävänä tapauksena. Tarkastelua syvennetään parlamentaariseen politiikkaan ja sen liepeille, olennaisesti keskusteluun osallistuneiden vihreiden ja vasemmiston huumausainepolitiikkaan 00–luvulla, selittäen niiden yhtäläisyyksien ja erojen kautta vallitsevan käsityksen jatkuvuutta ja sen kyseenalaistavan toiminnan liikkumatilaa määrittäviä tekijöitä. Kannabiskäsitystä määriteltiin jyrkän vastakkainasettelun varassa, jossa vallitsevan politiikan kannattajat olivat aktiivisimpia pyrkiessään pitämään kaikenlaiset kriittiset äänet keskustelun ulkopuolella. Niinpä vallitsevan politiikan ymmärretään muodostuneen itseään suojelevaksi ja uudelleentuottavaksi rakenteeksi. Kansallista huumausainepolitiikkaa määriteltäessä kannabiksen erityinen asema tunnistettiin, mutta sitä ei tunnustettu käsityksen konstruoituessa kapealle alalle, huumausaineongelmaan yleensä. Helsingin huumausainestrategiaan liittyneen, samoin vastakkainasettelulle virittyneen keskustelun jälkeen tehdyssä ratkaisussa vallitseva järjestys muutti näennäisesti muotoaan eräänlaiseksi tolkun politiikaksi vallatakseen uskottavuutta saaneen kritiikin ottaman tilan. Parlamentaarisessakin politiikassa vallitsevan politiikan kyseenalaistavat maltillisetkin kommentit nostivat jyrkkää vastustusta ja vaara julkisesta kohusta oli aina läsnä. Vihreät joutuivatkin vuonna 2001 kohun pyörteisiin, mikä teki selväksi aiheen herkkyyden. Siten vaaleissa 2003 vielä kiivaamman kohun jäljiltä puolue tyytyi päihdepoliittisessa ohjelmassaan aiempaa maltillisempaan linjaan. Siinä missä vihreät olivat tuominneet puheillaan ja teoillaan järkyttäneen ehdokkaansa, hyväksyivät vasemmistonuoret kannabiksen kotikasvatuksesta vuonna 2006 kiinni jääneen piirijohtajansa toiminnan ja eriyttivät omassa ohjelmassaan kannabista muista huumausaineista lähemmäksi laillisia päihteitä. Kannabis on ollut oleellinen palanen huumausainepoliittisessa linjakeskustelussa, jossa sen kovista aineista erottelemisen tarkoituksena oli saada aikaan väline huumausaineongelman ratkomiseksi. Kannabiskysymys oli silti itsenäinen sosiaalinen ongelma, jonka eksistenssiä ei voi sitoa kytkökseen linjakeskustelussa ja typistää yleisen huumausaineongelman ratkaisuvälineeksi, sillä sen muotoa määritti myös kannabiksesta itsessään kiinnostunut toiminta. Kannabiskysymys on sosiaalisena ongelmana kuitenkin toistaiseksi ollut ennen kaikkea toistuvuudessaan julkisuuteen juurtunut kiistanaihe, sijoilleen jäätynyt konflikti. Vallitseva huumausainepolitiikka perustuu vuosituhannen vaihteen tilanteeseen, jossa kannabiksenkin käyttö oli vielä varsin vähäistä nykyiseen verrattuna. Huumausainepolitiikan voidaankin perustellusti katsoa epäonnistuneen, ainakin mitä tulee kannabiksen yleistymiseen. Kehitys kuumentaa kannabiskysymyksen konfliktitilaa ja ajaa kontrollitoimenpiteisiin nojaavaa huumausainepolitiikkaa yhä räikeämpään ristiriitaan muuttuvan päihdekulttuurin kanssa. Mikäli kehityksen suunta jatkuu, yhteiskunnan tehtäväksi jää määritellä suhteensa kannabikseen ja sen lainsäädännölliseen asemaan uudelleen jo lähivuosina.
  • Parhiala, Maria (2016)
    Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, miten ehkäisevää lastensuojelua perustellaan ja mitä merkityksiä se saa eduskunnan täysistunnossa, jossa käsitellään uutta sosiaalihuoltolakia. Tutkimuksen toimintaympäristö on eduskunta instituu-tiona ja lainsäätäjänä. Keskeinen käsite on ehkäisevä lastensuojelu, jota lähestytään historian ja poliittisten kytköksien kautta. Teoreettinen viitekehys koostuu poliittisesta retoriikasta ja argumentaatioteoriasta. Tutkimus on laadullinen ja sen taustalla vaikuttaa sosiaalinen konstruktionismi. Aineisto koostuu yhdestä 30.9.2014 pidetystä eduskunnan täysistunnon pöytäkirjasta. Analyysi toteutettiin viisivaiheisesti aineistolähtöisellä retorisella analyysilla ja sisällönanalyysillä. Ensimmäisessä analyysivaiheessa yhteiskunnalliset ehkäisevän lastensuojelun toimijat eriteltiin sisällönanalyysia soveltaen mikro-, meso- ja makrotasoille. Analyysin toisessa ja neljännessä vaiheessa sovellettiin argumentaatioteoriaan nojautuvaa retoristen keinojen valikkoa. Analyysin kolmannessa vaiheessa aineistosta etsittiin sisällönanalyysin keinoin perusteluja ehkäisevälle lastensuojelulle ja viidennessä vaiheessa keskityttiin ehkäisevän lastensuojelun saamien merkitysten löytämiseen diskurssianalyyttistä menetelmää hyödyntäen. Kansanedustajat käyttävät erilaisia retorisia keinoja oman ja puolueensa position vahvistamiseen. Pöytäkirjassa painottuvat valtakamppailu, ongelma- ja huolipuhe. Keskeistä pöytäkirjan retorisessa rakenteessa ovat ehkäisevän lastensuojelun toimijat. Makrotason toimijat ovat puolue, politiikka ja yhteiskunta. Mesotason toimijat ovat työntekijät, sosiaalihuolto ja kunnat. Sosiaalityöntekijät ovat tärkeitä mesotason toimijoita, jotka saavat kansanedustajilta erityistä huomiota. Mikrotason toimijat ovat perhe, vanhemmat ja yksilö. Toimijoiden tasot ovat liikkuvia ja kytkeytyvät samanaikaisesti monelle tasolle. Kansanedustajat perustelevat ehkäisevää lastensuojelua talouden, arvojen, tavoitteiden, keinojen, prosessien ja uhkien avulla. Käytetyimmät perustelut ovat keinot ja talous. Puheenvuoroissa esiintyy yleisesti myös arvoihin liittyviä argumentteja. Ehkäisevää lastensuojelua perustellaan eniten argumentin luonteeseen liittyvän retoriikan avulla. Aineistoni toistuvimmat retoriset keinot ovat konseksuksella vahvistaminen, numeerinen tai empiirinen määrällistäminen ja liittoutumisasteen säätely. Seuraavaksi yleisimmät keinot ovat ääri-ilmaisujen käyttö, toimijoiden etäännyttäminen ja metaforien käyttäminen. Paatosta käytetään paljon. Pöytäkirjassa esiintyy usein myös yksityiskohdilla tai narratiiveilla vaikuttamista. Puhujakategorioilla oikeuttamista ja normaaliuden, poikkeavuuden sekä kulttuurin mielipiteen retorista tuottamista käytetään yhtä paljon. Lisäksi pöytäkirjassa esiintyy vakuuttamista tilanteen yleisimmillä piirteillä tai muilla syillä. Eetos, logos, etäännyttäminen omista intresseistä ja kolmen lista ovat aineiston harvinaisimmat käytetyt retoriset keinot. Yhteiskunnan puuttuminen perheiden ongelmiin on perusteltua sekä valtion vastuun että taloudellisen ja inhimillisen huolen kautta. Kansalaisten hyvinvointi on kansanedustajien puheenvuoroissa keskeinen arvo ja tavoite. Ehkäisevä lastensuojelu paikantuu eduskunnan täysistuntokeskusteluissa laajaksi kokonaisuudeksi, jossa on useita ulottuvuuk-sia ja sen toteuttamiskeinojen valikko on laaja. Retoristen keinojen avulla kansanedustajan oma toimijuus ehkäisevässä lasten-suojelussa saadaan häivytettyä, mutta samanaikaisesti puhujan esittämälle asialle saadaan lisää uskottavuutta ja painoarvoa. Tutkimustulosten pohjalta nousevia keskeisiä käsitteitä ovat toimijuus, puuttuminen ja oikeutus. Näiden ydinkäsitteiden pohjalta määrittyy ehkäisevän lastensuojelun teemoiksi yhteiskunnan eri toimijoiden oikeutus puuttua perheiden ongelmiin. Eduskunta on vallan yhtenä mahtina ja demokratian näyttämönä tärkeässä asemassa ehkäisevän lastensuojelun diskurssin muotoutumista ja yksilön position asemoitumista ohjaavana voimana.
  • Ikonen, Juha (2016)
    Tutkielmassa tarkastellaan dialogisuuden kautta työntekijän ja asiakasvanhemman vuorovaikutusta. Tutkimus sijoittuu yhteiskunnallisen tutkimuksen kentässä sosiaalityöhön ja sen sisällä lastensuojelun alueelle. Tutkimuksen taustalla on pyrkimys selvittää työntekijän ja asiakasvanhemman kompleksista ja haastavaa vuorovaikutussuhdetta, johon lastensuojelu tuo lisäjännitteen. Vuorovaikutusta yleensä, sekä dialogisuutta käsitteenä on tutkittu runsaasti, mutta lastensuojelussa tapahtuvaa työntekijän ja asiakasvanhemman välistä dialogista vuorovaikutusta on tutkittu hyvin vähän. Dialogisuus muodostaa tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen eli laadul-linen tutkimus, ja siinä halutaan saada syvempi näkemys työntekijän ja asiakasvanhemman vuorovaikutuksesta. Aineistonkeruumenetelmänä on käytetty fokusryhmähaastattelua. Aineisto koostuu kahdesta lastensuojelun työntekijöiden ryhmähaastattelusta, joiden kulkua ohjasi teemahaastattelurunko. Haastateltavat työskentelivät lastensuojelun alkuarvioinnin yksikössä. Haastattelut on analysoitu teorialähtöisen sisältöanalyysin keinoin. Tutkielman aiheena on dialogisuuden mahdollisuuksien ja esteiden tarkastelu työntekijän ja asiakasvanhemman kohtaamisissa. Tutkielmassa pohditaan onko dialoginen vuorovaikutus mahdollinen lastensuojelun kontekstissa, millaisia kokemuksia haastateltavilla on asiakasvanhemman kohtaamisesta ja miten lastensuojelun erityisyys näkyy kohtaamisissa. Aineisto osoittaa, että työntekijän ja asiakasvanhemman vuorovaikutus lastensuojelussa on monella tapaa jännitteinen. Vuorovaikutukseen liittyy vahvasti lainsäädäntö, sen alaiset sijoituspäätökset, lastensuojelun julkisuuskuva, sekä asiakasvanhemman että työntekijän hallitsemattomat tunteet että kulttuurien tuomat tulkintavaikeudet ja lapsilähtöisyys. Lastensuojelun toimenpiteet ja väliintulot perheiden yksityiselämään ovat jo lähtökohtaisesti monia tunteita herättäviä. Lastensuojelun toimenpiteiden kohteina ovat lapsiperheet, joissa vanhemmat tarvitsevat tukea vanhemmuuteensa. Vahvat tunteet, shokki ja kriisitilanteet aiheuttavat tutkimuksen mukaan selkeän jännitteen dialogin synnylle. Eri kulttuuritaustoista tulleilla perheillä käsitykset perheestä, vanhemmuudesta ja lapsuudesta ovat monesti hyvin erilaisia. Ne eroavat lastensuojelun työntekijän näkemysten ja arvojen kanssa. Yhteinen näkemys lapsen edusta ja työn tavoitteista on tutkimuksen mukaan ajoittain vaikea saavuttaa. Lastensuojeluun kuuluu myös pakkotoimenpiteitä, esimerkiksi kiireellinen sijoitus, joka voidaan tehdä lapsen edun nimissä myös ilman huoltajien suostumusta. Lastensuojelun paternalismi, pakkotoimenpiteet, joilla puututaan asiakasvanhemman itsemääräämisoikeuteen, ovat huonosti sovitettavissa dialogisuuden ihanteeseen. Lastensuojelussa työntekijän ja asiakasvanhemman välisessä suhteessa dialogisuutta on ajoittain vaikea saavuttaa. Dialogisuuteen pyrkiminen ja siihen pääsyn esteiden tiedostaminen ja ylittäminen ovat avain entistä eettisempään, asiakaslähtöisempään ja ammatillisempaan sosiaalityöhön.
  • Laavakari, Lauri (2016)
    Verkoista on tullut yleinen termi arkikielessä. Puhutaan verkostojohtamisesta ja ihmisiä kehotetaan verkostoitumaan niin organisaation sisällä kuin organisaation ulkopuolisten toimijoiden kanssa. Henkilö, jolla on paljon kontakteja, on verkostossa keskeisessä asemassa. Keskeiselle toimijalle nähty luontainen etu on sosiaalinen pääoma. On myös esitetty, että keskeisestä verkostoasemasta ei saa pelkästään etua vaan keskeinen asema voi myös aiheuttaa kuormitusta. Toisaalta positiivisten keskinäisten suhteiden työpaikalla on todettu olevan merkittävässä asemassa stressin vähentämisessä ja loppuun palamisen estämisessä. Tutkielmassa selvitetään kokevatko keskeisessä verkostoasemassa olevat toimijat enemmän kuormitusta kuin ei-keskeisessä asemassa olevat. Tutkielman teoria pohjautuu vahvasti Mongen ja Contractorin sekä Rayn näkemyksiin viestintäverkostoista ja sosiaalisesta tuesta. Keskeisenä lähtökohtana tutkielmassani on Mongen ja Contractorin näkemykset emergenteistä viestintäverkoista: verkoston muodostavat ihmiset, ja suhteet rakentuvat tiedon saamisesta sekä kanssakäymissuhteista. Organisaation emergenttejä viestintäverkostoja mallinnetaan uuden tiedon verkoston, työhön liittyvien asioiden verkoston ja epävirallisten asioiden verkoston osalta. Menetelmä perustuu Rayn 1990-luvulla tekemään tutkimukseen verkostoaseman, työstressin ja loppuun palamisen yhteydestä. Selvitän organisaation emergenttejä viestintäverkostoja uuden tiedon verkoston, työhön liittyvien asioiden verkoston ja epävirallisten asioiden verkoston osalta. Menetelmänä verkostojen mallintamiseen ja keskeisten toimijoiden tunnistamiseen käytetään verkostoanalyysia. Työn kuormittavuutta mitataan QPSNordic - Pohjoismainen työn psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden yleiskyselyä. Määrällinen aineisto on kerätty kahdessa osassa verkkolomakkeella. Kohdeorganisaationa on Pohjoismaissa toimiva ruoka- ja juoma-alalla toimiva yritys. Keskeisen aseman ja toimijoiden kokeman kuormituksen välillä ei ollut tutkimuksessa nähtävissä merkittävää yhteyttä. Tutkimuksessa selvitettiin myös, voiko tämä selittyä toimijoiden vahvoilla yhteyksillä, jotka antavat sosiaalista tukea ja toimivat stressin puskureina. Tulokset eivät olleet yksiselitteisiä, joten selkeää yhteyttä vahvojen yhteyksien ja kuormituksen puskuroinnin välille ei löytynyt.
  • Lähdeniemi, Elina (2016)
    Tutkimukseni tarkoituksena on tarkastella ja vertailla itsen esittämisen keinoja tekstimuotoisissa blogeissa sekä videoblogeissa. Tekstimuotoiset, päiväkirjamaiset blogit ovat nousseet viimeisen kymmenen vuoden aikana pienen edelläkävijäjoukon puuhastelusta koko Kansan harrastukseksi. Suosituimmat blogit keräävät kymmeniätuhansia lukijoita päivässä ja näin tätä "julkista päiväkirjaa" kirjoitetaan yhä kasvavalle joukolle. Viime vuosien aikana perinteisten blogien rinnalle on noussut videoblogit, joiden aiheet ja teemat ovat hyvin pitkälti samoja kuin päiväkirjamaisissa blogeissa. Sekä tekstimuotoisissa blogeissa että videoblogeissa blogaaja toimii ikään kuin näyttämöllä, jossa hän pyrkii erilaisten keinojen avulla esittämään itseään yleisölleen eli lukijoilleen tai katsojilleen. Tässä tutkimuksessa tarkastelen näitä itsen esityksiä ja niissä käytettyjä esityksen keinoja erityisesti Erwing Goffmanin dramaturgisen sosiologian teorian sekä Sandra Petronion yksityisyyden hallinnan teorian avulla. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: 1. Millä tavoin itseä esitetään tekstiblogeissa ja videoblogeissa? 2. Löytyykö näistä itsen esittämisen tavoista eroavaisuuksia tekstiblogien ja videoblogien välillä? Tutkimukseni aineisto koostuu neljän suomalaisen tekstiblogin ja neljän suomalaisen videoblogin julkaisuista marraskuussa 2015. Sekä tekstiblogit että videoblogit valittiin aineistoon kahden kriteerin perusteella: niiden tuli tuottaa päiväkirjamaista, ns. lifestyle-blogia sekä olla seuraajamääriltään luokiteltavissa suosituiksi. Aineistooni kuuluivat sekä blogijulkaisuiden verbaalit osat eli tekstit ja videoiden puheet, että niiden kuvallinen materiaali eli valokuvat ja videokuva. Aineistoa analysoin sekä sisällönanalyysin että laadullisen lähiluvun keinoin. Aineiston analyysin perusteella sekä tekstiblogeissa että videoblogeissa itseä esitetään ennen kaikkea toiminnan ja siitä kertomisen kautta. Tätä kertomusta korostetaan ja ohjataan tiettyihin suuntiin monin eri keinoin, jotka vaihtelevat hieman verrattaessa tekstiblogeja ja videoblogeja. Toinen tärkeä keino itsen esittämiseen on yksityisen tiedon jakaminen. Myös tätä keinoa käytettiin sekä teksti- että videoblogeissa. Videoblogeissa itsen esitystä rakennettiin lisäksi tiiviillä vuorovaikutuksella yleisön kanssa. Tätä keinoa ei tekstiblogeissa käytetty juurikaan. Merkittävimmät eroavaisuudet tekstiblogien ja videoblogien itsen esityksessä olivat ne roolit ja mielikuvat, joihin esityksillä pyrittiin. Tekstiblogeissa koko esitys ja kaikki sen osat pyrkivät esittämään blogaajan ihanteellisessa valossa, eräänlaisena ideaaliminänä. Videoblogeissa itsen esitys pyrki kaikin keinoin vahvistamaan esityksen autenttisuuden ja aitouden vaikutelmaa.
  • Koskinen, Anna (2016)
    Internet on läsnä kaikkialla elämässämme. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että pelkkä verkon olemassaolo tekee siitä kaikille saavutettavan. Digitaalisten palveluiden suunnittelussa on otettava huomioon käyttäjien erilaisuus – on olemassa eri erityisryhmiä, jotka eivät pysty käyttämään digitaalisia palveluita ongelmitta, jollei heidän tarpeitaan ole otettu huomioon jo palveluiden suunnitteluvaiheessa. Selvitän tässä työssäni, mitkä ovat nämä erityisryhmät, joilla on haasteita verkon käytössä, ja minkälaisia verkkosivujen tulisi olla, jotta he pystyisivät niitä käyttämään. Kiinnitän huomiotani myös yritysvastuuseen ja yrityksiin, jotka ovat tuoneet esiin haluunsa olla vastuullisia toimijoita yritysmaailmassa. Lähtökohtanani tässä työssä on vammaisuuden yhteiskunnallinen malli, jonka mukaan vammaisten kokemat ongelmat eivät johdu heidän vammoistaan, vaan yhteiskunnan kyvyttömyydestä tehdä elinympäristöstä esteetön. Haluan työlläni tuoda esiin, että vammaisten elämänlaatua voidaan parantaa esteettömän suunnittelun periaatteita noudattamalla, ja että nämä periaatteet tulee huomioida myös alati digitalistoituvassa maailmassa. Tällä työllä on kaksi eri tavoitetta.Haluan työssäni koota esiin eri lähdeaineistoista erityisryhmät, jotka käyttävät verkkosivuja eri tavalla normaaleista käyttäjistä. Lisäksi halusin saada selville, onko vastuullisten yritysten toiminta kuluttaja-asiakkaina toimiviin yksilöihin kohdistuvaa vastuullisuutta, jossa ihmisten erilaisuus otetaan huomioon. Tutkimuksessani halusin selvittää, toimivatko vastuulliset yritykset eri tavalla paperilla kuin käytännössä – onko yritysten vastuullisuusraporteissa tuotu esiin erityisryhmiä ja huomioidaanko nämä erityisryhmät verkkosivujen suunnittelussa. Työssäni tutkin esteetöntä suunnittelua kahdesta eri lähestymiskulmasta. Sukellan ensin esteettömän suunnittelun teoriaan ja selvitän sisällönanalyysin keinoin, mitkä ovat ne erityisryhmät, jotka verkkosivujen suunnittelijoiden tulisi ottaa työssään huomioon. Sen jälkeen tutkin kolmen suomalaisen suuryrityksen yritysvastuuraportteja ja tarkastelen, onko niissä mainintoja näistä erityisryhmistä vai nähdäänkö kaikki asiakkaat ja muut sidosryhmät yhtenä homogeenisenä joukkona. Lopuksi tein Web Content Accessibility Guidelinesin (WCAG) mukaisen esteettömyysanalyysin tutkimukseeni valikoituneiden yritysten verkkosivuista, jolla sain näkemyksen, ovatko vastuuliset yrityksen huomioineet erityisryhmiä verkkosivujensa suunnittelussa. Tutkimukseni tuloksissa esittelen eri erityisryhmät, jotka verkkosivujen suunnittelussa tulisi huomioida. Aineistoanalyysini perusteella vastuulliset yritykset eivät ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta maininneet näitä erityisryhmiä yritysvastuuraporteissaan. Esitän tutkimuksessani myös, että erityisryhmien tarpeita ei ole huomioitu verkkosivujen suunnittelussa. Vastuullisten yritysten verkkosivuilla on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä erityisryhmille haastavia käyttää. Johtopäätökseni on, että havaintojeni perusteella julkisen sektorin tekemistä ponnisteluista huolimatta erityisryhmien tarpeisiin ja verkkosivujen esteettömyyteen ei edelleenkään kiinnitetä riittävää huomiota. Verkkosivujen suunnittelijat suunnittelevat verkkosivuja usein itsensä kaltaisille käyttäjille. Tuon työssäni esiin, että esteettömien verkkosivujen kehittämiseksi tarvitaan verkkosivujen suunnittelijoille enemmän tietoutta ihmisten erilaisuudesta ja eri tavoista käyttää verkkopalveluja.
  • Pursimo, Juho (2016)
    Public investment decisions are important firstly because the tax-payer’s money should be wisely spent, secondly since the government can use its large market share to potentially steer the economy towards goals such as sustainability, and finally because questions of equality can be addressed in public investments. Rational investment decisions should aim to maximise societal welfare, and this can be best achieved in a second best world by using Cost-Benefit Analysis. The choice of a Social Discount Rate to use in Cost-Benefit Analysis has long been a topic in economics. The most used choice rule for the discount rate is the Ramsey equation, which is derived formally in the thesis. To account for uncertainty, a social risk premium, instead of certainty equivalents is proposed to be used in Cost-Benefit Analysis. An expression for the risk premium is formally derived in the Ramsey equation. To examine the need for a risk premium in the Social Discount Rate, the Arrow-Lind theorem is first derived to show, that by risk pooling the public investor can forgo the risk premium. Then, two extensions are integrated to the basic model, wherein first, the effects of an environmental externality, introduced as a ’public bad’, and second, the effects of varying degrees of benefit rivalry under different risk aversion profiles, are examined. The Arrow-Lind theorem is shown to hold in the ’public bad’ case, if Hicks-Kaldor compensations were actually carried out. In the second case, the theorem is shown to hold, even with private project benefits, if individuals’ relative risk aversion and relative prudence are low enough. If the society’s risk aversion profiles can be adequately estimated and they fulfil the criteria defined in the thesis, then the use of a risk premium in the discount rate can be justifiably given up. Finally, the thesis concludes, that different choice rules for the Social Discount Rate should be used based on the individual characteristics of the investment under consideration.
  • Vihula, Veera (2016)
    Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Suomen valtionyhtiöiden omistajapolitiikkaa ja omistajaohjausta diskurssien näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä virkamiehet ja poliitikot antavat valtion omistamiselle ja omistajaohjaukselle, ja onko virkamiesten ja poliitikkojen merkityksenannoissa eroja. Vaikka valtio-omisteisuutta on tutkittu paljon erityisesti taloustieteen näkökulmasta, poststrukturalistista, toimijoiden merkityksenantoja tarkastelevaa tutkimusta ei juuri ole. Tässä tutkielmassa pyritään Laclaun diskurssianalyysin avulla analysoimaan annettuja merkityksiä. Tutkielma on rajattu koskemaan kaupallisesti toimivia valtio-omisteisiayhtiöitä. Tutkielman kaksi tutkimuskysymystä ovat, millaisia merkityksiä virkamiehet ja poliitikot antavat valtion omistamiselle Suomessa ja suhtautuvatko virkamiehet ja poliitikot eri tavoin valtio-omisteisiin yrityksiin ja niiden omistajaohjaukseen. Tutkielman teoreettinen viitekehys pohjautuu Laclaun poliittiseen ajatteluun ja diskurssiteoriaan, joiden taustalla on teoria hegemoniasta. Diskurssiteoria on poststrukturalistinen ja anti-essentialistinen tutkimussuunta, joka on kiinnostunut siitä, miten sosiaaliset käytännöt systemaattisesti konstruoivat subjektien ja objektien identiteettejä diskursiivisella kentällä. Merkitysten muodostuminen tapahtuu artikulaatioiden kautta ja diskurssit ovat artikulaatioiden tuotetta. Aineiston analyysissa on käytetty diskurssiteoriaan perustuvaa laclaulaista diskurssianalyysia. Laclaun diskurssianalyysi tarjoaa joukon käsitteitä, joiden avulla voidaan tunnistaa merkityksenantoja ja laajemmin vallitsevia diskursseja. Aineisto koostuu tutkielmaa varten kerätystä haastatteluaineistosta, hallinnollisista tekstilähteistä sekä eduskunnassa esitetyistä kirjallisista ja suullisista kysymyksistä, joiden aiheena on ollut valtio-omisteiset yhtiöt tai omistajaohjaus. Valtio-omisteisuuden ja omistajaohjauksen tieteellistä tutkimusta tarkastellaan jakamalla se oikeustieteelliseen, taloustieteelliseen ja poliittis-hallinnolliseen tutkimukseen. Omistajaohjauksen tutkimus on Suomessa painottunut eritteleviin ja yksityiseen omistukseen vertaaviin tutkimuksiin, vaikka poikkeuksiakin on. Aiemman tutkimuksen valossa tämän tutkielman lähtökohdat ja tavoitteet ovat ainakin Suomen kontekstissa valtavirrasta poikkeavat. Tutkielmassa tarkastellaan myös poliitikkojen ja virkamiesten välistä suhdetta käsittelevää kirjallisuutta, lähtien Weberin klassisesta ideaalimallista. Tarkastelulla pyritään avaamaan taustoja sille, että virkamiesten ja poliitikkojen merkityksenannoissa voidaan olettaa esiintyvien eroja. Diskurssiteoriassa identiteettejä ei nähdä annettuina, vaan ne syntyvät artikulaatioiden kautta. Virkamiesten ja poliitikkojen identiteetin muodostumista lähestytään Laclaun diskurssiteorialle keskeisen identifikaation käsitteen kautta. Analyysin perusteella valtion omistamisella on Suomessa hegemoninen asema. Vaikka ilmiö politisoituu ja sen sisällöstä kiistellään, artikulaatioita valtio-omisteisuuden kokonaan purkamisesta ei ole. Hegemonista diskurssia valtio-omisteisuudesta pitää yllä tyhjä merkitsijä pragmaattisuus. Merkitsijä pragmatismi on tyhjennetty alkuperäisestä merkityksestään prosessissa, jossa siitä on tullut yhteinen merkitsijä laajalla joukolle artikulaatioita. Tämä tarkoittaa, että eri poliittiset tahot käyttävät samaa käsitettä oikeuttaakseen poliittiset toimet valtion omistuksessa. Sekä valtio-omisteisten yhtiöiden yksityistäminen että valtio-omistuksen lisääminen voidaan artikuloida pragmaattisina toimina ja näin ollen diskurssi valtiosta yhtiöomistajana pysyy stabiilina riippumatta siitä, mikä puolue on vallassa ja millaista omistajapolitiikkaa harjoitetaan. Valtio-omistamisen hegemoniaa tukevat myös historialliset myytit jälleenrakentamisesta ja Suomesta pääomaköyhänä maana, joiden kautta valtio-omistaminen perustellaan. Keskeisimmiksi merkityksiksi virkamiesten ja poliitikkojen omistajaohjausdiskurssissa nousivat analyysin perusteella pragmaattisuus, mahdollistaminen, aktiivisuus, työllisyys, aluepolitiikka, johdon palkitseminen ja yritysvastuu. Poliitikkojen ja virkamiesten artikulaatiot ovat samankaltaisia, mutta erojakin on. Keskeisin ero virkamiesten ja poliitikkojen diskursseissa on omistajaohjauksen linkittämisessä muuhun elinkeinopolitiikkaan. Poliitikoille omistajaohjaus on osa elinkeinopolitiikkaa, tapa kartuttaa valtion kassaa verojen ohella ja tapa tukea työllisyyttä ja tehdä aluepolitiikkaa. Virkamiehille omistajaohjaus on käytännönläheistä yritysten kannattavuuden lisäämistä. Virkamiesten ja poliitikkojen artikulaatiot omista positioistaan ja keskinäisistä suhteistaan noudattelevat aiheen perinteisiä teorioita.
  • Kaaronen, Roope Oskari (2016)
    This thesis consists of two parts. Part 2, the main part of this thesis, consists of a research article titled ‘Reframing Tacit Human–Nature Relations: An Inquiry into Process Philosophy and the Philosophy of Michael Polanyi’. Part 1, respectively, serves the role of a ‘Preface’ for the article in Part 2, consisting of introductory and commentary sections as well as proposals for further research. The research question of Part 2 follows: how can the theoretical frameworks set by process philosophy and the works of Michael Polanyi be implemented in the fields of environmental policy and philosophy, particularly in drawing a philosophical bridge between the two often bifurcated entities of ‘society’ and ‘environment’? The question relates to ongoing discussion regarding the relation of mental models (or belief systems) to environmental behaviour. Process philosophy, a metaphysical school of thought emphasizing the ontological and epistemological primacy of process (change, dynamics or flux) over substance (things), is shown to have the potential of being a more sustainable metaphysical basis for the interpretation of reality than predominant substance-biased mental models. Potential sustainability benefits of process philosophy can be found in its emphasis of fundamental interconnection between humans and nature, its emphasis of processes over products, its reification of change (such as climate change) and its accentuation of the reciprocal relation between individuals and socio-ecological systems. Moreover, process philosophy is shown to provide a coherent alternative for the divisive constructionist–realist debate, which has resulted in the so-called science wars and subsequent discrepancies between the social and natural sciences. The central arguments are reinforced with a variety of examples, most notably by allegorical use of the coastline paradox. The discussion on process philosophy is then supplemented with the epistemological framework of polymath Michael Polanyi. Polanyi’s theory of tacit knowledge suggests as its central notion that we know more than we can tell, and that all knowledge, intellectual knowledge included, is rooted in embodied functions. Polanyi’s theoretical framework is then presented to suggest the following question: if all intellectual knowledge is rooted in embodied knowledge, can these tacit frameworks be deliberately changed (nudged) in order to promote more sustainable behaviour? Particularly it is suggested that if both the public and experts tacitly carry embodied substance-biased belief systems, the reframing of these embodied metaphysical frameworks with process-philosophical alternatives could induce more sustainable dwelling. Finally, the theoretical frameworks of process philosophy and Michael Polanyi’s epistemology are shown to provide together an interesting prospect in the design of sustainable mental models and thus contribute to the design of both educational and political instruments. Part 1 serves the role of an introduction to the topics of Part 2, presenting also a commentary section to ease the interpretation of some of the more challenging themes covered in the research article. Moreover, a plan for subsequent research is proposed, extending the research framework to touch upon the fields of ecological psychology and theories of embodied cognition, as well as providing an outlook on potential empirical studies on the relations between mental models and environmental behaviour.
  • Jantunen, Johanna (2016)
    Tutkielmassa selvitetään, kuinka vanhemmuuden ideaaleja rakennetaan nuorten alkoholinkäyttöä käsittelevissä ryhmäkeskusteluissa, ja millaisiksi ideaalit keskustelujen perusteella muodostuvat. Nuorten alkoholinkäyttö toimi ryhmäkeskusteluissa teemana, joka herätti osallistujat puhumaan paitsi nuorten alkoholinkäytöstä myös vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä ideaaleista. Tutkimusaineisto koostuu viidestä ryhmäkeskustelusta, joihin osallistui yhteensä 22 vanhempaa, joilla oli aineistonkeruuhetkellä (keväällä 2015) 13–17 -vuotiaita lapsia. Aineisto on kerätty osana ”Nuorten alkoholimielikuvat –suomalais-italialainen ja alueellinen vertailu” -tutkimusprojektia. Sekä isiä että äitejä haettiin mukaan tutkimukseen, ja tutkimuskutsua välitettiin laajalle joukolle Helsingin alueella asuvia vanhempia. Ryhmäkeskustelujen osallistujajoukko muodostui kuitenkin homogeeniseksi: kaikki osallistujat olivat äitejä ja taustaltaan keskiluokkaisia, mikä otettiin tutkimusaineistoa analysoitaessa erityisesti huomioon. Ryhmäkeskustelut toteutettiin virikkeellisellä ryhmähaastattelumenetelmällä (RAGI), jossa virikkeinä toimivat lyhyet, nuorten alkoholinkäyttöä kuvaavat elokuvakatkelmat. Lisäksi osallistujat saivat menetelmään kuuluen listan apukysymyksistä, joihin heitä kehotettiin vastaamaan. Tarkoituksena oli kuitenkin mahdollisimman vapaa keskustelu, jonka kulkuun ei puututtu. Aineistoa analysoidaan Jukka Törrösen kolmen ulottuvuuden menetelmällä, jossa aineistoa tulkitaan spatiaalisella, positionaalisella ja temporaalisella tasolla. Menetelmän avulla päästään kiinni siihen, miten keskustelijat rakentavat kuvaa itsestään ja ideaalisesta vanhemmuudesta. Huomiota on kiinnitetty erityisesti erilaisiin erontekoihin ja vertailuihin, kuten me ja muut -jaotteluun, jota voidaan pitää identiteetin rakentamisen kulmakivenä. Törrösen menetelmän lisäksi analyysin apuna on käytetty teemoitteluun ja tyypittelyyn perustuvaa sisällönanalyysia. Vanhemmuuden ideaaleja rakennetaan ryhmäkeskusteluissa erontekojen kautta. Keskustelijat erottautuvat negatiivisina pitämistään asioista, kuten nuorten alkoholinkäytön kannalta haitallisista vanhemmuuskäytännöistä ja humalahakuisesta alkoholikulttuurista. Näin he myös muodostavat kuvaa itsestään: ideaalisen vanhemmuuden edustajista. Ideaaliseen vanhemmuuteen kuuluu sekä keskustelua ja luottamusta että valvontaa ja hallintaa. Lisäksi ideaalina on se, että vanhemmuus tuottaa uutta parempaa sukupolvea, joka esimerkiksi käyttää alkoholia sivistyneesti. Ideaaleja voidaan pitää ikään kuin vanhemmuuden normeina, joista poikkeamista paheksutaan. Johtopäätöksinä esitetään, että ryhmäkeskustelijoiden harjoittama vanhemmuus voidaan liittää ajatukseen kokonaisvaltaisesta vanhemmuudesta, jota pidetään keskiluokkaisena vanhemmuustyylinä. Kokonaisvaltaisien vanhemmuuden edustajat ajattelevat toimivansa myös esimerkkeinä muille. Ryhmäkeskustelijat näkevät itsensä muutoksen agentteina. He harjoittavat avoimempaa vanhemmuuskulttuuria kuin heidän omat vanhempansa tai aiempi sukupolvi aikoinaan, sekä käyttävät alkoholia sivistyneesti eivätkä humalahakuisesti, kuten Suomessa nähdään olleen perinteisesti tapana. Aineiston perusteella nousee esiin myös ajatus siitä, että ryhmäkeskustelijoiden harjoittamalla vanhemmuuskulttuurilla voi olla yhteyttä teini-ikäisten alkoholinkäytön vähenemisen kanssa. Nuorten alkoholinkäytölle ei jää keskustelijoiden harjoittamassa vanhemmuuskulttuurissa paljon sijaa. Johtopäätöksiä muodostettaessa on kuitenkin otettu huomioon se, että ryhmäkeskusteluin tuotettu aineisto on aina tietynlaisen sosiaaliseen tilanteen tulos.