Humanistinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Rantala, Teija (Unigrafia, 2018)
    Väitöskirjassani tutkin vanhoillislestadiolaisten naisten toiveita liittyen naiseuteen ja äitiyteen interaktiivisten tutkimusmetodien sekä monimuotoisen analyysin avulla. Käytän lähestymistapaa, joka mahdollistaa naisten yksittäisten neuvotteluprosessien tarkastelun samanaikaisesti yhteisöllisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden kanssa. Tutkimukseni naiset kuuluvat vanhoillislestadiolaiseen uskonnolliseen liikkeeseen, joka on osa 1800 –luvulla syntynyttä lestadiolaista evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivaa pohjoismaiden suurinta kirkollista herätysliikettä. Vanhoillislestadiolaiset muodostavat yksinomaan Suomessa n. 100 000 hengen vaikuttavan ryhmän, jonka jäsenistä on nykyisin valtaosa naisia, kuitenkin liikettä johtaa miehistä koostuva johtokunta. Vanhoillislestadiolaiset naiset ovat saaneet lähivuosina runsaasti mediahuomiota johtuen naisten asemasta liikkeessä ja liikkeen kielteisestä suhtautumisesta raskauden ehkäisyyn. Liikkeen naiset ovat tässä jakautuneet ns. muutosvastaisiin, jotka puoltavat omaa vapauttaan valita suurperheen äitiys ja toisaalta ns. muutosrintamaan, joka liikkeen sisällä vastustaa perinteistä lestadiolaista äitiyttä ja ajaa naisten aseman ja päätäntävallan parantamista liikkeessä. Naiseus ja naisten toiveet on kuitenkin vasta vähän tutkittu aihe tässä liikkeessä, vaikka naisille on annettu vastuu liikkeen jatkuvuuden turvaamisesta. Tämä herättää kysymyksen lestadiolaisnaisten ajatuksista naiseudesta ja äitiydestä, ja siitä millaisissa prosesseissa lestadiolainen naiseus muodostuu ja miten tätä tulisi tutkia. Tutkimukseni vastaa näihin kysymyksiin tuottamalla moniäänisen ja –näkökulmaisen aineiston ja analyysin vanhoillislestadiolaisten naisten erilaisista toiveista liittyen heidän naiseuteensa ja äitiyteensä sekä yhteisön oppeihin että yhteiskunnan sääntöihin. Tutkimuksessani yhdistän hyvin erilaisissa elämäntilanteissa olevien naisten kirjoitus- ja muistelutyöaineistoa prosessiksi, jonka avulla kuvataan naisten yksittäisten ja kollektiivisten halujen ja toiveiden muodostumista yhteisön ja yhteiskunnan yhteisvaikutuksessa. Laajemmin nähtynä tämä tutkimustapa tuottaa monitasoista analyysia, jonka kuvaa havainnollisesti ja hienovaraisesti yhteenlimittyneitä yksittäisiä, yhteisöllisiä ja yhteiskunnallisia toiveita ja intentioita. Tämä tarkastelu vahvistaa ajatusta siitä, että sosiaaliset prosessit ovat muuttuvia ja hyvin riippuvaisia niiden kytköksistä samanaikaisiin puhetapoihin, merkityksenantoihin ja tapahtumiin. Siten analyysin tulos ei ole ’vanhoillislestadiolainen naiseus’, vaan kuvaus prosesseista, miten tätä naiseutta on tuotettu ja millaisten käsitteiden, puhetapojen ja määritysten vallitessa. Tutkimukseni tuo eettisen näkökulman laadulliseen tutkimukseen, ja mahdollistaa valtavirrasta poikkeavien toiveiden tarkastelun, ja tulee näin haastaneeksi yhteiskunnallista sekä ihmistieteiden tutkimusta tarkastelemaan ilmiöitä monisäikeisinä prosesseina.
  • Dahlberg, Julia (Helsingin yliopisto, 2018)
    The intellectual culture in Finland during most of the 19th century was strongly influenced by philosophical idealism, Christian ethics and political nationalism. The self-understanding of the educated elite revolved around the German concept of 'Bildung', as translated into the Swedish concept of 'bildning' and the equivalent in Finnish ('sivistys'). As a concept, 'bildning' was understood as a moral obligation to promote the general well-being of the collective society, as defined through the national culture. Although this demand was extended to all social classes, it became particularly important for the self-understanding of the educated elite, which was expected to selflessly devote both time and effort to the Finnish nation and its people, language and culture. With special attention to the role of female artists, the aim of this study is to discuss how this understanding of the educated elite’s responsibilities within this “culture of bildung” was challenged among the Swedish-speaking educated elite in Finland during the late 19th century. Focusing on the artist, writer and public intellectual Helena Westermarck (1857–1938), the thesis discusses the public self of the female artist as a performance following the lines of the "artistic persona", or the culturally defined pattern for what is expected of an artist. Focusing on three lines of enquiry, the study analyses what kind of personal capacities, practical skills and virtues Westermarck associated with an artist, how she fashioned her public self as an artist, and how this performance was affected by different ideals associated on the one hand with the Finnish culture of 'bildung' and on the other hand with European liberalism, the cultural radicalism of the 1880s and what was called the Modern Breakthrough in Scandinavian cultural field. Using a broad range of published and unpublished texts such as letters, diaries, memoirs, novels, articles and other written and painted works by Westermarck as source materials, the study shows how the expectations placed on the artistic persona changed during the period 1880–1910 and how Westermarck gradually came to think of artists, writers and other public thinkers as a creative and intellectual elite within the educated elite. Arguing that this new identity helped Westermarck to distinguish herself from the larger mass of liberal professions and to promote her own position as a female artist, the study shows how Westermarck fashioned herself into a public intellectual with a self-conscious intellectual persona.
  • Caiazza, Ida (Helsingin yliopisto, 2017)
    Rakkauskirjekokoelmat 1500- ja 1600-luvulla: erään kirjallisuuden genren kehityskaari Väitöskirja käsittelee Italiassa 1500- ja 1600-luvuilla painettuja ja julkaistuja rakkauskirjekokoelmia, joita yhdistää niiden kirjoittajien tai kokoajien tietoinen aikomus tarjota lukijakunnalle kaunokirjallinen teos. Rakkauskirjekirjoja (italiaksi alkuteoksista käytettiin yleensä nimeä “libri di lettere amorose”) on yleensä pidetty kirjekirjagenren (“libro di lettere”) alalajina. Se sai Italiassa alkunsa vuonna 1538 Pietro Aretinon ensimmäisen kirjekokoelman (Il primo libro delle lettere) myötä ja yhtyi 1600-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä suuntaukseen, jossa keskiöön nousi kirjeitä aatelisten puolesta kirjoittavan sihteeri (“Segretario”). Tämä luokittelu kuitenkin osoittautuu epätarkoituksenmukaiseksi rakkauskirjekokoelmien suhteen. Niissä, toisin kuin perheenjäsenten välisten tai liiketoimintaa koskevien kirjeiden kokoelmissa, on nimittäin tyypillisesti kommunikatiivinen tavoite, joka edellytti aivan erilaista suhdetta lähettäjän ja vastaanottajan välillä kuin ystävällismielinen tai virallisluontoinen kanssakäyminen. Lisäksi ne liittyvät olennaisesti pitkään eroottisen kirjallisuuden traditioon ja osoittivat erityistä alttiutta narratiivisten osuuksien kehittymiselle. Tutkimuksen tavoitteena on määritellä huolellisesti analysoidut teokset, jotka tuleekin nähdä itsenäisenä osana 1500-luvulla rakkaudesta käytyä diskurssia sekä samalla yhtenä monista erilaisista eurooppalaisen kirjeromaanin muodoista. Väitöskirjassa kuvaillaan korpukseen valitut teokset (niiden kaunokirjallisten piirteiden perusteella) pyrkimyksenä analysoida kunkin erikoispiirteet ja suhde edeltävään traditioon sekä erityisesti niiden narratiiviset taipumukset. Tavoitteena on kuvata genren kehityskaari ja erottaa korpuksen teoksista ajallisten ja typologisten kategorioiden jatkumo. Lopuksi työssä laaditaan mahdollisimman ajantasainen ja tyhjentävä luettelo genreen kuuluvista teoksista tietoineen. Tutkimuksessa piirtyy monimuotoinen, mutta helposti tunnistettavan yhteisen ytimen ympärille rakentuva kokonaisuus. Rakastavaisten välillä vaihdettuihin kirjeisiin perustuva rakenne on ainutlaatuinen: se tekee lukijan osalliseksi rakkaussuhteen kehityksestä moniäänisen päiväkirjan tavoin. Lisäksi teoksissa on tyylillisen vaihtelun puitteissa havaittavissa eräitä topoksia, jotka olivat yleisiä myös niitä edeltävissä ja myöhemmissä rakkauskirjekokoelmissa, ja jotka kirjoittajat täten oletettavasti käsittivät luonnolliseksi osaksi rakastavaisten välistä kirjeenvaihtoa.
  • Kangaskoski, Matti (Unigrafia, 2017)
    MITEN DIGITAALISTA RUNOUTTA LUETAAN Digitaalisen median vaikutus läpäisee kaikki yhteiskunnan osa-alueet politiikasta, tieteestä ja taiteesta aina rakkauteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Tämä vaikutus puskee myös runouden dynaamiseen muutostilaan, jossa uusi ja vanha media, uudet ja vanhat lukutottumukset ja uudet ja vanhat poeettiset keinot kohtaavat ja törmäävät. Tämä kohtaaminen ja törmääminen näkyy erityisen hyvin digitaalisessa runoudessa, joka on uusi kirjallinen avantgarden muoto. Digitaalisessa runoudessa kirjallis-taiteellinen ilmaisu, digitaalinen media, teknologia ja kulttuuriset käytännöt yhdistyvät ja luovat uusia runouden muotoja. Tämä väitöskirja käsittelee digitaalisen runouden luku- ja tulkintastrategioita. Laajasti ottaen on kyse nykypäiväisen runouden esteettisistä sekä poeettisista keinoista ja merkityksenmuodostustavoista. Tarkemmin sanoen väitöskirjassa esitellään digitaalisen runouden luku- ja tulkintamalli sekä kolmen monitahoisen digitaalisen runoteoksen perusteelliset tapaustutkimukset. Digitaalinen runous haastaa totutut tavat lukea, analysoida ja tulkita runoutta. Se tuottaa uusia materiaalisia, kirjallisia, teknisiä, ja retorisia strategioita ja tekniikoita, jotka tuovat uusia mahdollisuuksia — ja rajoituksia runojen lukemiselle. Väitöskirjan yleiskysymys onkin: Miten digitaalista runoutta oikein luetaan? Tämä yleiskysymys on jaettu tarkempiin kysymyksiin, jotka pureutuvat runojen materiaaliseen mediumiin, lukemisen konkreettiseen etenemiseen ja sen muotoutuviin konventioihin, runojen digitaalisiin prosesseihin sekä runon ja lukijan vuorovaikutukseen. Nämä kaikki vaikuttavat siihen, miten lukija ymmärtää runon. Lukumallin muodostamiseen käytetään sekä painetun että digitaalisen kirjallisuuden ja kulttuurintutkimuksen teoriaa, media-historiallista ja media-arkeologista tutkimusotetta. Tapaustutkimukset ovat Cia Rinteen zaroum (2001), archives zaroum (2008; Christian Yde Frostholmin kanssa) ja notes for soloists (2009); Young-Hae Chang Heavy Industriesin Dakota (2002); Stephanie Stricklandin “V-project”, johon kuuluu kaksi painettua kirjaa (V:WaveSon.nets /Losing L’Una 2002; V: WaveTercets /Losing L’Una 2014) kaksi verkkosovellusta (V:Vniverse Shockwave application 2002 Cynthia Lawson-Jaramillon kanssa; Errand Upon Which We Came 2001 M. D. Coverleyn kanssa), ja iPad sovellus Vniverse (2014, Ian Hatcherin kanssa). Kaikki tapaustutkimukset heijastavat väitöskirjan tavoitetta yhdistää perinteinen kirjallisuudentutkimus digitaaliseen, kartoittaa eri media-alustojen luku- ja tulkintatapoja sekä vertailla painetun ja digitaalisen runouden perustavia eroavaisuuksia.
  • Immanen, Mikko (Unigrafia, 2017)
    Saksanjuutalaisten Frankfurtin koulun ajattelijoiden Theodor W. Adornon, Max Horkheimerin ja Herbert Marcusen suhde kansallissosialismin tahraamaan filosofi Martin Heideggeriin oli enimmäkseen erittäin kriittinen ja poleeminen. Viime aikoina tätä antagonistista kuvaa on kuitenkin pyritty haastamaan saattamalla Heideggerin näkemys länsimaiden historiasta ”olemisen unohtamisena” ja Frankfurtin koulun diagnoosi ”valistuksen dialektiikasta” hedelmälliseen vuoropuheluun. Nämä kiinnostavat filosofiset yritykset ovat keskittyneet toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan ja Heideggerin ja Frankfurtin koulun ”kypsän” vaiheen teoksiin. Käsillä oleva aatehistoriallinen tutkimus pureutuu sen sijaan vähän tutkittuun Weimarin tasavallan kauteen ja kysyy mitä vasta filosofista suuntaansa etsivät Adorno, Horkheimer ja Marcuse näkivät Heideggerin ajattelun ansioina ja sokeina pisteinä ennen tämän sotkeutumista kansallissosialismiin vuonna 1933. Tutkimus väittää, että Heideggerin ajattelulla oli merkittävä, huomiotta jäänyt rooli uusmarxilaisen Frankfurtin koulun kriittisen teorian muodostumisessa vuosina 1927–1933. Siinä missä marxilaiset kommentaattorit yleensä sivuuttivat Heideggerin monumentaalisen "Olemisen ja ajan" (1927) vulgaarina irrationalismina, varhaistöissään Adorno, Horkheimer ja Marcuse näkivät Heideggerin eksistentiaalifilosofian vakavasti otettavana, vaikkakin epäonnistuneena yrityksenä tehdä filosofiasta merkityksellistä kapitalistisen modernisaation runtelemalle elämälle. Kriittiset teoreetikot eivät niinkään nähneet Heideggeria Marxin ja Freudin kaltaisena positiivisena inspiraation lähteenä, vaan kokivat tämän vaikutusvaltaiset ajatukset ihmisen ajallisuudesta, heitteisyydestä ja huolesta suurimpana haasteena ja kilpailijana omille materialistisille diagnooseilleen eurooppalaisen modernisaation ongelmista ja tulevaisuudennäkymistä. Osoittamalla 1900-luvun merkittävimpänä filosofina pidetyn Heideggerin yllättävän läsnäolon vuosisadan tärkeimpiin vasemmistointellektuelleihin lukeutuvien Adornon, Horkheimerin ja Marcusen töissä, tutkimus sekä edistää ymmärrystämme Frankfurtin koulun synnystä että rikastuttaa käsitystämme Heideggerin huomattavasta vaikutuksesta 1900-luvun filosofiaan, jota on aikaisemmin tutkittu rekonstruoimalla hänen merkityksensä vuosisadan keskeisimmille ranskalaisille, amerikkalaisille ja juutalaisille ajattelijoille.
  • Koivusalo, Anna (Helsingin yliopisto, 2017)
    This study examines honor and honorable emotional expressions in the nineteenth-century American South. I argue that honor was a behavior that facilitated emotional expression in three ways: recognizing acceptable emotions; navigating in society by expressing acceptable emotions; and identifying and achieving life goals. This can be seen in the life and political career of James Chesnut, Jr. (1815–1885), a prominent southern statesman. This study also approaches southern society more broadly. First, I suggest that rather than an unequivocal or static code, the prevailing idea of honor was shaped by multiple individual interpretations of honor. Individuals had to constantly recalibrate their notion of honor to coincide with other peoples’ notions of honor. Second, I propose that honor was a tool for identifying and expressing appropriate emotions. I have used James Chesnut as a case study because his life choices and actions can be read as responses to the requirements of southern honor and prevailing emotional guidelines. I use specific examples of the use of honor as a guideline. I discuss how parents inculcated a sense of honor in their sons, inducing young men to develop an understanding of honor and to recognize honorable emotional expression. Later, as adults, men had to acknowledge the requirements of honor in every life choice and action. I propose that honor helped Southerners formulate and express emotions: instead of displaying the raw emotions of the private sphere, one was expected to demonstrate their noble counterparts, the emotions of the public sphere. I also suggest that the unstable nature of honor was most obvious in times of crisis, such as during the Civil War and Reconstruction. Then, the role of honor and the importance of honor-related emotional expression intensified. Because of major changes in society, however, individual goals changed and the necessity to forcefully alter the understanding of honor arose. This work is a conceptual study: it examines the features of honor in a specific context, the nineteenth-century American South. It is, nonetheless, also a study on the history of emotions, exploring southern emotionologies or emotion repertoires. Textual analysis is, therefore, especially important for this study which examines how emotional expression was formulated into words.
  • McKeough, Andreas (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2017)
    Vuoden 1918 sisällissota on tutkituimpia aiheita Suomen historiassa. Jokainen sukupolvi on tuottanut tieteellisiä ja taiteellisia tulkintoja tästä historiallisesta, dramaattisesta ja ideologisesti latautuneesta tapahtumien sarjasta. Traaginen sota kiehtoo ja kauhistuttaa yhä miltei 100 vuotta tapahtumien jälkeen. Sodan lukemattomat erilaiset tulkinnat eri vuosikymmeniltä ovat tuottaneet tietoa vuoden 1918 sodasta historiallisena ilmiönä ja tuoneet esiin sodan kokeneiden ihmisten kohtaloita ja ajattelutapoja. Sodan ristiriitaisen ja ideologisen luonteen vuoksi aikalaiset kokivat ja tulkitsivat tapahtumia monin eri tavoin. Tutkimus keskittyy aikalaistulkintoihin. Siinä käsitellään sodasta kirjoittamisen ja sotaan liittyvien kokemusten kerronnallisen käsittelyn tapoja erilaisissa ennen talvisotaa kirjoitetuissa omaelämäkerrallisissa teksteissä. Kokemusten kerronnallisella käsittelyllä viitataan sekä kokemusten yleiseen, kirjalliseen esitystapaan että kokemusten tulkinnan tapoihin kerronnassa, kuten analyysiin, arviointiin ja kontekstualisointiin. Tutkimus valaisee vuoden 1918 sisällissodan kokemisen ja sodasta kirjoittamisen variaatioita ruohonjuuritasolla, sillä sen kohteena ovat yksilöiden kokemusmaailmat ja niiden kerronnallinen esittäminen.
  • Selin, Sinikka (Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2017)
    Nuorten koulutusta koskevat valinnat ja sijoittuminen työmarkkinoille, joiden tulevasta kehityksestä voi esittää vain valistuneita arvauksia, herättävät jatkuvasti keskustelua. Koulutukseen ja ammattiin liittyvät valinnat vaikuttavat kauaskantoisesti ja monin tavoin yksilön elämänkulkuun. Yksilöiden valinnat muokkaavat yhteiskunnallista kehitystä merkittävällä tavalla, samalla kun yhteiskunnalliset rakenteet rajoittavat yksilöiden valintoja ja käsityksiä mahdollisuuksistaan. Tämä tutkimus käsittelee kouluaan päättävien, noin 15 17-vuotiaiden helsinkiläisnuorten koulutus- ja ammattisuunnitelmia 1950 1960-luvun nopeasti modernisoituvassa yhteiskunnassa. Tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan, miten nuorten sukupuoli, perhetausta ja siihenastinen koulutus vaikuttivat tällä noin kahdenkymmenen vuoden tutkimusajanjaksolla siihen, mitä he pitivät itselleen mahdollisena, toivottavana ja/tai todennäköisenä tulevaisuutena. Pääasiallinen lähdeaineisto muodostuu nuorille annetun henkilökohtaisen ammatinvalinnanohjauksen asiakirjoista, joista on poimittu yhteensä 1350 henkilön tiedot sisältävät otokset vuosilta 1950, 1960 ja 1968 71. Aineistoa analysoidaan kuvailevin tilastollisin menetelmin muodostamaan kokonaiskuvaa ilmiöstä. Lisäksi tutkimuksessa pureudutaan pienempiin ryhmiin ja yksittäisiin henkilöihin lähiluvun keinoin. Vaikka Helsingin monipuolinen elinkeinorakenne ja runsas koulutustarjonta avasivat paljon vaihtoehtoja, nuorten mahdollisuuksia ja halukkuutta tarttua niihin rajoittivat monet tekijät. Rinnakkaiskoulujärjestelmän aikaan perheen yhteiskuntaluokka oli keskeinen taustatekijä sille, suorittiko nuori oppivelvollisuuttaan kansakoulussa vai oliko hän pyrkinyt ja päässyt laajemmat työ- ja koulutusmahdollisuudet avaavaan keskikouluun. Sukupuoli jäsensi nuorten suunnitelmia etenkin alavalinnan suhteen noudatellen ammattirakenteen sukupuolittunutta jakoa miesten ja naisten töihin . Elinkeino- ja ammattirakenteiden muutokset, kehittyvä teknologia, paraneva elintaso, kohoava koulutustaso ja lisääntyvät ammattitaitovaatimukset, sosiaalipoliittiset edistysaskeleet sekä perheellisten naisten lisääntyvä ansiotyö mullistivat ympäristön, jossa nuoret pohtivat tulevaisuuttaan. Työnteon keskeisyys, joka hallitsi nuorten suunnitelmia 1950-luvun alussa, antoi tilaa koulutukselle. Sen merkitys ja kysyntä kasvoivat huomattavasti 1950 60-luvulla: sekä oppikouluopinnot että ammatillinen koulutus lisäsivät nopeasti suosiotaan. Myös nuorille annettu ammatinvalinnanohjaus muuttui. Nuorten oman mielipiteen painoarvo kasvoi: hän tuli entistä selkeämmin toimijaksi ja yksilöksi sen sijaan, että olisi tehnyt suunnitelmansa täysin perheestään ja muusta lähipiiristään riippuvaisena. Nopea ja voimakas yhteiskunnallinen muutos kasvatti nuorten koulutus- ja ammattisuunnitelmien kirjoa sekä laadullisesti että määrällisesti. Mahdollisuuksien lisääntymisen seurauksena kuitenkin nuorten epävarmuus tulevaisuudestaan yleistyi. Asiasanat: ammatinvalinnanohjaus, nuoret, koulutus, ammatinvalinta, suunnitelmat, Helsinki, 1950-luku, 1960-luku, yhteiskunnallinen muutos, rinnakkaiskoulujärjestelmä, yhteiskuntaluokat, sukupuoli
  • Kemppi, Hanna (Suomen Muinaismuistoyhdistys, 2017)
    Tutkimuksen tarkastelee Suomen ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin muotokielen muokkaamista kohti suomalaista, kansallista asua sotienvälisenä aikana 1918 1939. Selvitän ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin kansallistamisilmiön sisältöä: ensinnäkin, millaisia toimenpiteitä kohdistettiin olemassa olleisiin kirkkoihin ja toiseksi, millaisia olivat uusien kirkkojen ja kappelien suunnitelmat ja toteutukset. Tutkimukseni perustuu laajaan asiakirja- ja kuvamateriaaliin ja käyttää historiatieteiden menetelmiä. Keskeisiä näkökulmia ovat historian ja kulttuurin jatkumot ja katkokset sekä rajankäynnit vieraan ja oman välillä. Tärkeitä käsitteitä ovat kansallistaminen, venäläisyyden häivyttäminen ja epätoivottu kulttuuriperintö. Osoitan tutkimuksessani, että kirkkotaiteen kansallistamistyö oli laajempaan ortodoksien suomalaistamiseen eli venäläisten merkkien riisumiseen sisältynyt ilmiö, jolla oli kaksi painopistettä: vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä tehty, valtion toteuttama omaisuuden haltuunotto ja tästä seurannut maiseman siivoaminen , sekä 1920-luvulta lähtien toteutettu uuden pyhäkköarkkitehtuurin muotokielen muokkaaminen suomalaiskansalliseksi . Keskeisiä toimijoita ovat Suomen valtio, sotasaalisviranomaiset, muinaismuistohallinnon ja kirkon museoviranomaiset sekä kirkkokunnan suomalaismielinen hallinto ja sen alaisuudessa toiminut niin kutsuttu kansallistuttamiskomitea. Nostan esiin, että valtion osuus toimijana on myös kansallistamistyön jälkimmäisessä painopisteessa suurempi kuin aiemmin on tiedetty. Uusi muotokieli nojasi suomalaisen aikalaisarkkitehtuurin eklektismiin, mutta suomalais-karjalaista kirkkoarkkitehtuurityyliä etsittäessä mallia haettiin myös karjalaisesta puupyhäkköarkkitehtuurista. Toisaalta kirkot ja kappelit sisustettiin venäläistä alkuperää olleilla esineillä. Sisätilojen kansallinen muotokieli perustuikin esimerkiksi valon määrän lisäämiseen ja mystisyyden karsimiseen. Tutkimukseni tarkastelee myös uuden pyhäkköarkkitehtuurin suunnittelusta ja toteuttamisesta käytyjä aikalaiskeskusteluja. Tässä yhteydessä voidaan osoittaa, että pyrkimys etsiä muotokielen lähtökohtia Bysantiksi kutsutusta kulttuuripiiristä virisi jo sotienvälisenä aikana. Tutkimukseni kiinnittää myös huomiota siihen, että virallista suomalaistamispuhetta vastustettiinkin. Huolimatta kansallisen muotokielen valta-asemasta uutta rakennettaessa, Suomen ortodoksisen kirkkoarkkitehtuurin piiristä voidaan sotienväliseltä ajalta osoittaa yksittäisiä sellaisia esimerkkejä, joissa on jatkettu venäläisen arkkitehtuuritradition keskusteluja ja pidetty yhteyttä Venäjältä emigroituneisiin taiteilijapiireihin.
  • Tarkka-Robinson, Laura (2017)
    Väitöskirja käsittelee kansallisten kulttuurien muodostusta valistusaikana. Työn tavoitteena on osoittaa, kuinka 1700-luvun oppineet määrittelivät kansallisia piirteitä ja käyttivät niitä kulttuurienvälisessä vuorovaikutuksessa hankkiakseen arvostusta sekä omalle kansakunnalleen että itselleen. Tarkastelemalla hannoverilaisen Rudolf Erich Raspen (1736-1794) tieteellistä uraa tutkimus esittää, että vaikka valistuskulttuuri korosti inhimillisen tiedon ja aineellisen edistyksen lisäämisen ja levittämisen merkitystä, se ruokki samalla myös kansallista eriytymistä. Tämä johtui tavasta, jolla tieteiden ja taiteiden edistymistä kuvailtiin. Tutkimus seuraa Raspen uraa yli 30 vuoden ajanjaksolla Hannoverista Lontoon kautta Skotlantiin ja Irlantiin saakka, pureutuen kansalliseen kielenkäyttöön laajassa valikoimassa julkaistuja tekstejä sekä yksityiskirjeitä. Yhdistäen biografisen kehyksen kontekstuaalisen aatehistoriantutkimuksen ja tekstintutkimuksen metodeihin tekijä osoittaa, että kansakuntien kuvailu perustui sekä käytännöllisiin että käsitteellisiin vuorovaikutussuhteisiin. Se saattoi toisaalta palvella yksittäisten kirjoittajien etua, mutta ei laajempana keskusteluna ollut lopulta kenenkään hallittavissa, ja tuki siten yksilöiden kannalta ongelmallisten stereotypioiden muodostumista.
  • Katto, Jonna (2017)
    Mosambikin itsenäisyyssodassa (1964 1974) sissiarmeija FRELIMO värväsi joukkoihinsa tuhansia nuoria Pohjois-Mosambikin maaseuduilta. Myös sadat tytöt ja nuoret naiset saivat sotilaskoulutuksen ja osallistuivat taisteluun Portugalin siirtomaahallintoa vastaan. Väitöskirja käsittelee Niassan provinssissa Luoteis-Mosambikissa asuvien, nyt jo ikääntyvien entisten naistaistelijoiden muistoja. Työ perustuu yhteensä kahdentoista kuukauden monipaikkaiseen kenttätyöhön vuosina 2012 2014. Pääasiallinen aineistoni koostuu 34 entisen naistaistelijan elämänkertahaastatteluista. Väitöskirjani tuottaa uutta tietoa naisten sotilaallisesta osallistumisesta FRELIMOn nationalistiseen liikkeeseen. Tarkastelen sitä, miten henkilökohtaista ja kansallista tilaa ja tilallista kuulumista neuvotellaan Niassassa. Tämä pohjoinen provinssi oli yksi keskeisistä sotarintamista ja kuuluu olennaisesti Mosambikin kansalliseen historiaan. Itsenäisyyden jälkeinen valtion politiikka ja tilalliset käytännöt ovat kuitenkin marginalisoineet aluetta. Väitöskirjassani tarkastelen itsenäisyystaistelua erityisenä historiallisena muutoksen ja kiistan hetkenä ihmisten suhteissa maisemaan keskittyen entisten naistaistelijoiden kokemuksiin. Tutkin erityisesti sitä, miten kansallisen tilan käsitykset ja kansallisen kuulumisen merkitykset muodostuvat naisten kertomuksissa suhteessa heidän elämänkulkunsa elettyihin paikkoihin ja tiloihin, sekä sitä, miten näiden kuulumisen maisemien sukupuolittuneita merkityksiä neuvotellaan. Monitieteinen tutkimus tuottaa uutta tietoa Mosambikin itsenäisyyssodasta ja osallistuu feministiseen teoreettiseen keskusteluun sukupuolesta ja kansallisuudesta. Lisäksi se linkittyy sotamuistojen ja politiikan ruumiillisuuden tutkimukseen sekä maisematutkimukseen. Analyysissani kehitän ja hyödynnän eletyn maiseman käsitettä. En lähesty maisemaa visuaalisen tarkastelun kohteena näkymänä, jota voidaan katsella ulkoapäin vaan korostan maisemakäsityksen ruumiillisuutta. Feministisen ruumiinfenomenologian keskustelut yhdistyvät eletyn maiseman käsitteessäni Doreen Masseyn ja Henri Lefebvren tilan teoretisointiin. Käsitteen avulla tutkin sitä, miten diskursiivinen ja materiaalinen sekä kansallinen ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen, sekä sitä, miten ruumis ja maisema muovaavat toisiaan. Esitän, että kuuluminen ei ole subjektiivinen kokemus, vaan sitä neuvotellaan vastavuoroisessa suhteessa, ruumiin ja maailman välisessä tilassa. Kuulumista neuvotellaan samanaikaisesti esimerkiksi ruumiin, kansan, veteraaniyhteisön, kylän/kaupungin ja provinssin tasoilla. Sukupuoli, ikä ja veteraanien sosiaalinen ja taloudellinen asema muovaavat näitä monitasoisia neuvotteluja. Epäonnistuneet neuvottelut yhdellä tasolla voivat vaikuttaa negatiivisesti toiseen tasoon. Entisten naistaistelijoiden kertomuksissa kansallinen ja henkilökohtainen kietoutuvat usein väkivaltaisesti yhteen. Tämä vaikea ja satuttava suhde elää naisten ruumiillistuneissa sota-ajan muistoissa. Naisveteraanit joutuvat jatkuvasti työstämään näitä negatiivisia ruumiin ja mielen tuntemuksia. Kaunis Mosambik on naisten tavoittelema ja kaipaama maiseman ja ruumiin täydellinen sitoutuminen. Kuuluminen ei kuitenkaan ole heille joka tasolla täysin toteutunut suhde; heidän kertomustensa eletty Mosambik ei ole yhtenäisen kaunis, vaan useista eriarvoisista maisemista koostuva epätäydellinen esteettinen kokemus.
  • Säämänen, Juuso (Maanpuolustuskorkeakoulu, 2017)
    Meripuolustus varautui kylmän sodan aikana suurvaltojen maihinnousujen torjuntaan Helsingin yliopistossa 17.2.2017 tarkastettava Juuso Säämäsen väitöskirja Suurmaihinnousun uhkasta kaappaushyökkäyksen torjuntaan Suomen meripuolustuksen maihinnousuntorjuntakyvyn kehittyminen jatkosodasta 1960-luvulle käsittelee maa-, meri- ja ilmavoimien sekä rajavartiolaitoksen valmistautumista mereltä suuntautuvien hyökkäysten torjuntaan kylmän sodan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Maihinnousuntorjuntakyvyn kehittäminen aloitettiin jatkosodan jälkeen lähes alkutekijöistä, koska toisen maailmansodan sotakokemukset, Euroopan sotilaspoliittinen tilanne ja Pariisin rauhansopimuksessa Suomelle asetetut sotilaalliset rajoitukset olivat muuttaneet merkittävästi meripuolustuksen toimintamahdollisuuksia. Meripuolustuksen päätehtäväksi toisen maailmansodan jälkeen tullut maihinnousuntorjunta otettiin huomioon puolustus- ja materiaalihankintasuunnitelmissa sekä taktiikan kehittämisessä. Päävastuu maihinnousuntorjunnan kehittämisestä oli yleisesikuntaupseerikoulutuksen saaneilla sekä päällikkötehtävissä toimineilla meri- ja rannikkotykistöupseereilla. Maihinnousuntorjuntakykyä kehitettiin ensisijaisesti operaatiotaidon ja taktiikan keinoin, koska vähäiset puolustusmäärärahat eivät mahdollistaneet merkittäviä materiaalihankintoja ennen 1950-luvun loppua. Neuvostoliiton kanssa vuodesta 1959 alkaen tehdyt puolustusmateriaalikaupat nostivat meripuolustuksen kykyä hyökkäysten torjuntaan, koska sodanajan joukkojen varustuksen modernisointi oli osoittautunut mahdottomaksi pelkästään kotimaasta tai Länsi-Eurooppasta tehdyin hankinnoin. Idästä hankittuja aseita valmistauduttiin käyttämään valmistajaansa vastaan, sillä Neuvostoliiton toimiin oli suhtauduttu upseeriston keskuudessa erittäin varauksellisesti 1940-luvun lopulta lähtien. Puolustussuunnitelmissa Neuvostoliiton uhkaa ei juuri käsitelty, koska YYA-kumppanin leimaaminen potentiaaliseksi viholliseksi oli ulkopoliittisten syiden vuoksi mahdotonta. Meripuolustukselle kehittyi heikosta lähtökohtatilanteesta huolimatta 1960-luvun puoliväliin mennessä edellytykset koordinoitujen torjuntataisteluiden käymiseen. Puolustusvoimien parantunut kyky hyökkäysten torjuntaan pantiin 1960-luvun alussa merkille myös Ruotsissa. Maiden yleisesikuntien päälliköt keskustelivat 1960-luvun alussa muun muassa Suomen kriisiajan materiaalihankinnoista ja Neuvostoliiton asevoimista. Ruotsalaisten tavoitteena oli todennäköisesti oman puolustuksensa vahvistaminen, kun taas Suomen puolustusvoimille länsisuhteet merkitsivät oman toimintavapauden lisääntymistä. Ne tarjosivat kriisitilanteessa mahdollisuuden YYA-konsultaatioiden välttämiseen.
  • Viljanen, Elina (Acta Semiotica Fennica, 2017)
    Kriitikko, säveltäjä ja musiikkitieteilijä Boris Asafjev (1884 - 1949) kehitti merkittävästi neuvostoliittolaista musiikkikulttuuria. Venäläistä 1800-luvun musiikkitraditiota kriittisesti analysoivan tuotantonsa ohella Asafjev toimi oman sukupolvensa säveltäjien, kuten Prokofjevin ja Stravinskin, kirjallisena äänenä. Asafjev valittiin Neuvostoliiton tiedeakatemian jäseneksi vuonna 1943 ja säveltäjäliiton puheenjohtajaksi 1947. Hänen 1940-luvun kirjallinen tuotantonsa asettui vaikutusvaltaiseen roolin Stalinin aikana. Ajan kirjoitukset perustuivat kuitenkin pitkälti Asafjevin modernistiseen musiikinteoriaan, jonka hän kehitti jo 1920-luvulla. Väitöskirja on ensimmäinen englanninkielinen monografia Asafjevin kirjallisesta tuotannosta (1916 - 1930) ja hänen intonaatioteoriastaan (1947), joita analysoidaan venäläisen kulttuurihistorian ja eurooppalaisen aatehistorian kontekstissa. Kirjoittaja osoittaa, miten Asafjevista tuli merkittävä musiikin kulttuuriteoreetikko ja juhlittu, mutta myös vainottu musiikkitieteilijä. Analyysi Modernin ja tradition ongelmasta tarkastelee, miten venäläisen hopeakauden musiikin filosofinen tulkinta siirtyi neuvostoajalle ja minkälaisia uusia ideoita ja käytäntöjä prosessi synnytti. Väitöskirjassa kuvaillaan varhaisen neuvostoliittolaisen kulttuurinationalismin metodologiaa yksilöidystä venäläisen 1920-luvun kulttuurivallankumouksen ja vallankumouksen kulttuurin näkökulmasta. Kirjoittaja lähestyy neuvostopolitiikan ja Asafjevin kiisteltyä suhdetta jäljittämällä hänen tuotannossaan monitasoista kulttuuriprosessia, jota kirjoittaja kutsuu hopeakauden estetiikan neuvostoliittolaistumisprosessiksi. Hän esittää, että sitä ei tulisi nähdä pelkkänä poliittisena prosessina, vaan esteettisten, poliittisten ja tieteellisten postulaattien sekä kulttuurisen mission yhteispelinä. Asafiev osallistui venäläisen kulttuurin modernisaatioprojektiin varhaisella neuvostoajalla. Hän modernisoi venäläistä musiikkitraditiota asettamalla sen modernien eurooppalaisten tieteellisten teorioiden kriittisen tarkastelun kohteeksi. Samalla Asafjevin teoriakehitys näyttäytyy lingvistisenä prosessina. Hän kirjoittaa ideansa yhä uudelleen ja uudelleen eri muotoihin, alati vaihtuviin poliittisiin ja kulttuurisiin konteksteihin sopiviksi. Tämä ei kuvasta ainoastaan Asafjevin tapaa naamioida joitakin kiellettyjä filosofisia ajatuksia haastavissa poliittisissa olosuhteissa, vaan myös hänen teoreettista etsintäänsä; pyrkimystä löytää uusi musiikin kulttuuriteoria, joka kykenisi vastaamaan uuden Neuvostoyhteisön sosiaalisiin haasteisiin. Asafjevin teoria on edelleen merkittävässä asemassa Venäjän nykymusiikkitieteessä.
  • Holm, Tea (Helsingin yliopisto, 2016)
    Tiivistelmä Tämä aatehistoriallinen tutkimus tarkastelee spiritualismin muotoutumista Suomessa 1850-luvulta alkaen aina nykypäivään asti. Primaarikirjallisuuden lisäksi tutkimustietoa on, soveltuvin osin, täydennetty muihin lähteisiin kuten mm. aikalaislehtiin perustuvalla tiedolla. Samoin niin sanottu sisäpiirin kirjoittama spiritualistinen kirjallisuus muodostaa merkittävän lähdeaineiston tälle työlle. Suomen Spiritualistinen Seura on perustettu vuonna 1946. Seuran perustaja, ja sen ensimmäinen puheenjohtaja, oli kirjailija ja kääntäjä Helmi Krohn. Hän toi spiritualistisen toimintaidean Suomeen Englannista sekä suomensi englantilaista ja pohjoismaista spiritualistista kirjallisuutta 1920-luvulta lähtien. Tämä tutkimus on ajankohtainen katsaus aiheeseen. Suomessa spiritualismia on tutkittu hyvin vähän. Vain Eila Hämelin on julkaissut aiemmin suppean tutkielman Nykyinen spiritismi (1968). Suomessa spiritualismi on elämänkatsomus; ei uskonto, tosin vähemmistö jäsenistä käsittää sen uskonnoksi. Osa suomalaisista spiritualisteista käsittää sen myös elämäntavaksi. Koska aatehistoriallisesti tarkasteltuna spiritualismi on kuitenkin uskonto, tässä tutkimuksessa sitä on myös tarkasteltu uskontona. Suomalainen spiritualismi on spiritualistiselta filosofialtaan SNU:in (The Spiritualists' National Union) mukaista spiritualismia kuitenkin ilman (spiritualistista) kirkkolaitosta. Suomalainen spiritualismi on lähinnä angloamerikkalaista spiritualismia. Angloamerikkalainen eli englantilais- ja amerikkalaisperäinen spiritualismi oli kansanomaista ja kokeilevaa spiritualismia, siinä missä Allan Kardecin kokoama spiritistinen oppi eli spiritismi (suomeksi henkioppi) oli tieteelliseksi aiottu selitysyritys spiritualistisina pidetyille ilmiöille. Myös modernit spiritualistit muotoilivat omat spiritualistiset filosofiansa mutta he eivät pyrkineet määrittelemään kaikkialla sellaisenaan sovellettavissa olevaa spiritualismia kuten Kardecin kannattajat. Kyseessä oli kansanliike, joka luonteestaan johtuen sai moninaisia muotoja.
  • Vanhanen, Tero Eljas (Helsingin yliopisto, 2016)
    Kaunokirjallisuuden lukeminen ei ole aina mukavaa ajanvietettä tai iloista itsensä kehittämistä. Jotkin kaunokirjalliset teokset pyrkivät shokeeraamaan, ahdistamaan, jopa ällöttämään lukijoitaan. Tällöin lukemisesta tulee kuin extreme-urheilua, ja tällaista kirjallisuutta voikin osuvimmin kutsua extreme-kirjallisuudeksi. Esimerkiksi äärimmäisten väkivaltaisten kauhu- tai sarjamurhaajatarinoiden viehätys perustuu shokkiarvoon. Ne kuvaavat äärimmilleen vietyä seksiä ja väkivaltaa, joiden tarkoitus on toisaalta shokeerata ja ahdistaa lukijoita, ja toisaalta sytyttää lukijoiden kiinnostus tarinaa kohtaan. Keskeistä extreme-kirjallisuudelle on synnyttää mahdollisimman vahva tunnekokemus lukijassa, joka koetaan viihdyttävänä ja haluttavana siitä huolimatta että se on pohjimmiltaan epämiellyttävä. Tämä tutkimus analysoi miten shokkiarvo toimii kaunokirjallisuudessa, erittelee lukijoiden shokeeraamisen eettisiä ja esteettisiä ongelmia sekä kartoittaa extreme-kirjallisuuden kerronnallisia strategioita, joilla teokset pyrkivät tuottamaan lukijoissa ahdistavia mutta yhä viihdyttäviä lukukokemuksia. Hyödyntäen monitieteisiä menetelmiä kirjallisuudentutkimuksen, kognitiotieteen ja filosofian aloilta, tämä tutkimus lähestyy extreme-kirjallisuutta erityisesti Yhdysvalloissa 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Tällöin raa alla väkivallalla revittelevät teokset nousivat ennennäkemättömään suosioon niin korkeakirjallisuuden kuin viihteenkin saroilla. Tutkimus keskittyykin viiteen keskeiseen romaaniin, joiden vaikutus on nähtävissä tänäkin päivänä: Cormac McCarthyn klassikoksi noussut ääriväkivaltainen lännentarina Veren ääriin (1985), Bret Easton Ellisin pahamaineinen Amerikan psyko (1991), Dennis Cooperin homoseksuaalisesta sarjamurhaajasta kertova kulttiklassikko Frisk (1991) sekä vielä suomentamattomat Samuel R. Delanyn skatologis-pornografinen The Mad Man (1994) ja Poppy Z. Briten Exquisite Corpse (1996), jota pidetään yhtenä extreme-kauhun merkkiteoksista. Näiden tapaustutkimusten kautta tämä tutkimus havainnollistaa miten kaunokirjalliset teokset tuottavat vahvoja tunnekokemuksia lukijoissaan sekä valottaa äärimmäisten seksi- ja väkivaltakuvausten viehätystä myös laajemmalti kulttuurin saralla.
  • Minard, Nathanaelle (Finska Vetenskaps-Societeten, 2016)
    Tutkielmani kohteena on venäläisten mielikuva Suomesta osana imperiumia. Tutkimustyö perustuu matkailijoiden kirjoituksiin tuhatkahdensansataaluvun ensimmäisellä puoliskolla ja lähteiden analyysi keskittyy venäläisaateliston kertomuksiin Suomesta osana keisarikuntaa. Lähestymistapani perustuu jälkikolonialistiseen teoreemaan ja Edward Saidin selvityksiin kulttuurin roolista valtakuntien muodostuksessa. Tutkielma perustuu kirjallisiin lähteisiin ja omaksuu elementtejä klassisesta kirjallisesta analyysistä ja keskittyy erityisesti yhden sosiaalisen ryhmän, venäläisen ylimystön asenteisiin ja arvoperusteisiin, sekä niiden seurauksena muodostettuihin tulkintoihin Suomesta. Tutkielman ensimmäinen osa käsittelee matkailijioiden asenteiden muodostumista Venäjällä. Venäläisten matkakertomusten herättämä uudenlainen keskustelu ja kuvaustyyli oli monin tavoin tyypillistä kyseisellä ajanjaksolla, ja liittyy eurooppalaisen ylimystön arvomuutoksiin tuhatseitsemänsataaluvun jälkipuolella. Huomio siirtyi klassisista koulukunnista kertojan yksilöllisen tunnemaailman kuvaukseen. Eurooppalainen tunteellinen kirjallisuus ja lähestymistavan muutos muodostivat rakenteen, jonka kautta venäläismatkailijat kykenivät lähestymään ja kuvaamaan suomalaista maisemaa uudesta näkökulmasta. Toinen osa käsittelee sitä, miten venäläiset matkustivat Suomessa, ja etenkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinnutta "tuijotusturismia", kuten sosiologi John Urry ilmiötä kutsui. Venäläisten matkakokemukset keskittyivät maisemista nauttimiseen, ja matkakuvaukset olivat täynnä visuaalisia kokemuksia. Matkakertomukset eivät kertoneet paljoa kulttuurista tai suomalaisesta ylimystöstä. Suomalainen ylimystö, silloin harvoin kun sattui kertomuksissa esiintymään, kuvattiin kategorisesti yksinkertaisina ja rehellisinä talonpoikina. Venäläiset matkakertomukset kuvasivat Suomen "täydellisen Venäjän täydellisenä siirtomaana". Venäjän mahtipontisen valtakunnan rakentaminen ja Suomen liittäminen imperiumiin kuvattiin kauniissa valossa ja suomalaiset nähtiin kruunulle uskollisina maalaisina, joille hallitsija oli suonut isänmaan. Viimeinen osa käsittelee sitä, miksi venäläisten suhtautuminen Suomeen oli vähemmän vihamielinen kuin kuvaukset Kaukasukselta tai Puolasta samalla ajanjaksolla. Toisaalta suomalaisten luokittelu yksinkertaisiksi maalaisiksi vahvisti ajatusrakenteita, joissa korostettiin Venäjän kulttuurista ylemmyyttä ja poliittista ylivoimaa alkukantaiseen ja alikehittyneeseen rajamaahan nähden.
  • Pulkkinen, Mari (Mari Pulkkinen, 2016)
    Nykysuomalainen kuolemansuru ei ole aiemmin yltänyt kulttuuri- ja perinnetieteellisen väitöstutkimuksen keskiöön. Tutkimuksen aineisto koostuu 159 kirjeestä, joissa 2000-luvun alkua elävät, eri-ikäiset suomalaiset kuvaavat menetyksiä elämänkulussaan. Tutkimuksessa lähestytään läheisen menettämistä psykologisen perinteen haastavasta tulokulmasta: ainutkertaisen yksilön samanaikaisesti yksilöllisenä ja lähtökohtaisen jaettuna kokemuksena. Kokemukseksi ymmärrettynä menetys pakenee vallitsevaa tulkintaa surusta yksilöpsykologisena surutyönä, dynaamisena prosessina ja tilapäisenä häiriötilana, josta tulisi päästä yli tai selviytyä. Tutkimuksessa jäljitetään käsitteellis-teoreettisia mahdollisuuksia tarkastella menetystä ihmiselämään elimellisesti kuuluvana elämäntapahtumana. Surua ei voida ymmärtää ilman sidosta ihmiskäsitykseen. Kirjeaineistoon perehtymisen apuvälineeksi rakennetussa analyysimallissa läheisen menettäminen näyttäytyy Lauri Rauhalan (1914 2016) holistiseen ihmiskäsitykseen pohjaten kokonaisvaltaisena ja kontekstualisoituna kokemuksena. Se saa ilmauksia ja merkityksiä sekä emotionaalis-kognitiivisella, rituaalis-konatiivisella että kielellis-käsitteellisellä ulottuvuudella. Surua tai surevia ei voida ymmärtää suhteuttamatta ulottuvuuksia myös kokijansa elämänkulkuun sekä kokemusta ympäröivään kulttuuris-yhteiskunnalliseen kehykseen, kuolemankulttuuriin. Läheltä luettuna surun tunteisiin ja tajuntaan liittyvä ulottuvuus näyttää kirjeissä tulkinnanvaraiselta ja tajuntaa pakenevalta. Muilta kernaasti salattua surua tunnetaan mielessä, ja se tuntuu kehossa. Vihan ja katkeruuden raskaat tunteet paljastavat, että niin läheisen kuolema kuin oma menetys koetaan väärinajoittuneeksi vääryydeksi, jota on vaikea käsittää. Tekoihin ja toimintaan liittyvän ulottuvuuden rituaalinen merkitys näyttää ohentuneen: suremisesta on tullut tarmokasta kunnialla suoriutumista niin hautajaisten kuin byrokratian osalta. Tässä konkreettisessa mielessä surun voisi tulkita surutyöksi. Sanojen ja niin sanotun surun kieliopin ulottuvuudella suru on sanatonta. Sanattomuus on selektiivistä, eli valittua ja valikoivaa, mutta myös subjektiivista: kokemus itsessään pakenee ilmauksia, ja käytössä oleva sanasto koetaan puutteelliseksi. Kaikkineen suru näyttäytyy kuolemaa itseään merkittävämpänä tabuna. Menetys asettuu elämänkulkuun ajallisesti elastisena kokemuksena haastaen surun oletetun dynamiikan. Vaikutukset ulottuvat myös kokemuksen myötä uudelleen avautuvaan menneeseen. Käsitykset surun kestosta viestivät, että yksittäinen tunnetila voi mennä ohi mutta menetys ei. Verkkaisesti muuttuva kuolemankulttuuri näyttäytyy kauniina kehyksenä mutta myös kireänä kahleena, joka suitsii vapautta elää suru todeksi. Kulttuurisetkin mallit kutistuvat perhekohtaisiksi, ristiriitaisiksikin ajattelu-, toiminta- ja kommunikointitavoiksi, jotka voivat tulla rikotuiksi vain tietoisin ponnistuksin. Surevat näyttäytyvät mielekkyyttä tavoittelevina toimijoina, joilla tulisi olla oikeus yksilöllisin tavoin kokea myös murheellinen merkitykselliseksi.
  • Robinson, Richard (Nord Print, 2016)
    Väitöskirja käsittelee juomakulttuurien sosiaali- ja kulttuurihistoriaa Brightonissa vuosien 1880 ja 1939 välillä. Tutkimus perehtyy Englannin suurimpaan merilomakaupunkiin erityisenä tilana, jossa alkoholin kulutusta tarkastellaan useista eri näkökulmista, rajoittumatta alkoholitutkimuksen perinteisen keskiön muodostaneisiin pubeihin ja raittiusliikkeisiin. Tutkimus pyrkii osoittamaan, että vaikka pubeilla oli selkeä ja merkittävä asema Brightonin alkoholikulttuurissa, ne eivät suinkaan olleet ainoa alkoholin kulutuksen näyttämö. Täten tutkimus analysoi pubikulttuurin lisäksi matkailijoiden alkoholinkäyttöä, aikalaisten käsityksiä humalatilasta, alkoholituotteiden mainontaa, sekä anniskeluoikeuksin varustettujen klubien roolia Brightonissa. Nämä ulottuvuudet tutkimus nostaa esiin porautumalla sekä hallinnollisiin asiakirjoihin, kuten anniskeluluparekistereihin, poliisiasiakirjoihin ja maistraatin pöytäkirjoihin, että muun muassa valikoimaan paikallislehtiä, matkaoppaita ja tapahtumalehtisiä. Alkoholihistorian näkökulman laajentamisen lisäksi väitöskirja tarjoaa näin vaihtoehdon tarkastella merilomakaupunkien historiaa niiden paradoksaalisten tapojen kautta, joilla alkoholi muovasi tällaisten kaupunkien identiteettiä. Koska Brightonissa vieraili niin yläluokan edustajia kuin päiväretkelle lähteneitä työläisiäkin, kaupunki havainnollistaa alkoholiin liittyneitä paradokseja erityisen hyvin: se hyväksyi alkoholin osuuden hienostuneessa hauskanpidossa, vaikka se samalla pyrki suitsimaan päihtyneiden päiväretkeläisten ylilyöntejä. Tutkimuksen pääasiallisiin tuloksiin kuuluu kuitenkin huomio, että Brightonissa värikäs yhteiskuntaluokkien sekoitus ja suhteellisen tiivis matkailijakeskittymä johtivat etenkin maailmansotien välisenä aikana toisentyyppisiä kaupunkeja homogeenisempiin juomakulttuureihin. Tutkimuksen toinen merkittävä tulos liittyy suoremmin alkoholihistoriaan. Ajanjakson vuodesta 1880 ensimmäisen maailmansodan loppuun asti on yleensä katsottu olleen Englannissa juomakulttuuriltaan kaikkein myrskyisin ja se on siten nähty vastakohtana sotienvälisen ajan maltillisemmalle ja keskiluokkaisemmalle ilmapiirille. Väitöskirja kuitenkin kyseenalaistaa näkemyksen, että tämä tyynempi jakso olisi perustunut etupäässä tapojen kehitykseen pidättyväisemmiksi ja osoittaa, ettei uskaliaampi juomakulttuuri kokonaan kuivunut pois. Koska alkoholi muuttui yhteiskuntaa varjostavasta uhasta sosiaalisesti hyväksyttäväksi osaksi vapaa-aikaa, asenteet työväenluokkaisten matkailijoiden ja keskiluokkaisten naisten alkoholinkäyttöä kohtaan tulivat päinvastoin sallivammiksi.
  • Katajamäki, Sakari (ntamo, 2016)
    Väitöskirja tarkastelee Lauri Viidan (1916 1965) runoelman Kukunor. Satu ihmislapsille (1949) unipiirteitä eurooppalaisen nonsensekirjallisuuden näkökulmasta. Nonsensekirjallisuus määritellään tutkimuksessa leikki- ja pelimäiseksi kieltä korostavaksi kirjallisuudeksi, jossa vallitsee jännite merkityksellisyyden ja merkityksettömyyden tai monimerkityksisyyden välillä ja jossa ilmenee teoksen tapahtumiin nähden yhteensopimattomia tunteita. Lisäksi kirjallinen nonsense sisältää usein nurinkurisia ja itsereflektiivisiä piirteitä. Tutkimus selvittää, millainen suhde Kukunorin unipiirteillä eli uneen liittyvillä rakenteilla ja unennäköä koskevilla teemoilla on nonsensekirjallisuuden lajille ominaisiin piirteisiin Viidan runoelmassa. Vertailukohtana Kukunorin nonsense- ja unipiirteille käytetään kolmea nonsensekirjallisuuden kanonisoituneinta ja alan tutkimuksissa eniten käsiteltyä kirjailijaa: Edward Learia (1812 1888) ja Lewis Carrollia (1832 1898) ja Christian Morgensternia (1871 1914). Kukunorin unipiirteiden tutkimuksessa hyödynnetään unennäköä koskevaa tutkimusta, joka auttaa ymmärtämään, millä tavoin kirjallisuuden unimaisia piirteitä voi verrata oikeiden unien rakenteisiin. Lisäksi hyödynnetään unien tulkintaperinnettä koskevaa kirjallisuutta, jonka avulla Viidan teoksen unipiirteitä voi suhteuttaa unia koskevaan kirjalliseen traditioon. Tutkimuskysymystä selvitetään analysoimalla Kukunoria useista rakenteellis-temaattisista näkökulmista. Keskeisimpiä tarkasteltuja rakennepiirteitä ovat nurinkurisuus, palimpsestisuus, autosentrisyys sekä kielellinen generoituminen. Lisäksi runoelmaa analysoidaan minuuden ja identiteetin epävakauden sekä tietoteoreettisten kysymysten osalta, ja teoksen kieltä tutkitaan referentiaalisuuteen ja sopimuksenvaraisuuteen liittyvien anomalioiden sekä kielen ja kirjallisuuden konkretisoitumisen näkökulmista. Tutkimus osoittaa, että Kukunorin monien sekavilta vaikuttavien piirteiden taustalla on sekä uneen että nonsensen lajipiirteisiin liittyviä rakenteita, jotka liittyvät toisiinsa ja joiden analysointi auttaa hahmottamaan teosta ja sen eri osien välisiä suhteita uudella tavalla. Toisin kuin nonsenselajin tutkimuksen uranuurtaja Elizabeth Sewell on katsonut, nonsensekirjallisuuden piirteissä voi nähdä paljon yhtymäkohtia unille ominaisiin piirteisiin. Unimaisuutta on käytetty jonkin verran kirjallista nonsensea kuvaavana yleismääreenä ja nonsensekirjallisuuden suhdetta uneen on sivuttu useissa aiemmissa tutkimuksissa. Aihetta ei kuitenkaan ole aiemmin käsitelty perusteellisesti, vaikka unet ovat keskeisiä kanonisoituneimmissakin nonsenseteoksissa. Siten tämä tutkimus on samalla ensimmäinen selvitys kirjallisuuden nonsensisuuden ja unimaisuuden suhteesta. Samalla teos toimii suomalaiselle lukijakunnalle johdatuksena nonsensekirjallisuuteen.

Näytä lisää