Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Männistö, Eero (Helsingin Kamari Oy, 2018)
    Tutkimus käsittelee takautuvan verolainsäädännön hyväksyttävyyttä lainsäätämisvaiheessa. Takautuvuutta käsitellään EU-oikeuden, ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien näkökulmasta. Tutkimuksessa analysoidaan takautuvuutta erityisesti harmonisoidun kulutusverolainsäädännön kannalta. Tutkimuksen keskeisimpiä tutkimuskysymyksiä on, pitäisikö Suomen perustuslakiin lisätä nimenomainen takautuvan verolainsäädännön kielto, koska nykyinen perustuslaki ei sisällä kyseistä kieltoa. Väitöskirjan tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen ja osittain veropoliittinen. Tutkimus sisältää myös teoreettisen viitekehyksen, jonka avulla erilaisia tutkimuskysymyksiä analysoidaan. Tutkimuksen tarkoituksena on selventää vallitsevaa oikeustilaa Suomessa takautuvan verolainsäädännön käyttämisen hyväksyttävyyden osalta. Tutkimuksessa käsitellään myös missä tilanteissa ja millä edellytyksillä takautuvan verolainsäädännön käyttäminen voi olla hyväksyttävää Suomessa. Tutkimus sisältää myös oikeusvertailua Suomen, Ruotsin ja Saksan välillä. Väitöskirjan tärkein tutkimustulos on se, että Suomen nykyisessä oikeustilassa voi olla puutteita takautuvan verolainsäädännön hyväksyttävyyden osalta. Puutteet aiheutuvat pääasiassa siitä, että Suomen perustuslaissa ei ole nimenomaista takautuvan verolainsäädännön kieltoa. Tämä osittainen puutteellisuus voi aiheuttaa ongelmia verovelvollisille, koska he eivät voi täysin luottaa siihen, ettei heitä veroteta takautuvasti. Puutteellisuus ilmenee myös EU-oikeuden kautta, koska esimerkiksi Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella muodostuva suoja takautuvuutta vastaan voi käytännössä olla varsin heikko. Sama koskee myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) oikeuskäytäntöä, jossa EIT on vain muutamassa tapauksessa tuominnut takautuvan verolainsäädännön loukkaavan omaisuudensuoja-doktriinia. Myöskään Euroopan unionin perusoikeuskirja ei välttämättä tuo lisäturvaa verovelvollisille, koska perusoikeuskirjan merkittävyys on vasta kasvamassa verotuksessa. Suomessa takautuvuuden ongelmia on käsitelty takautuvan tuloverolainsäädännön osalta, mutta EU-oikeuden vaikutuksen kasvaminen erityisesti harmonisoidun kulutusverolainsäädännön osalta on voinut synnyttää uudenlaisia tulkintaongelmia, joita ei ole vielä välttämättä huomioitu riittävästi Suomessa. Väitöskirjasta käy myös ilmi, että suoja takautuvaa verolainsäädäntöä vastaan ei välttämättä ole kaikilta osin riittävä Suomessa. Suomalainen järjestelmä, jossa takautuvan verolainsäädännön käyttöä valvotaan etukäteen perustuslakivaliokunnassa ja jälkikäteen tuomioistuinten toimesta, ei aina riitä turvaamaan lopullisen kuluttajan tai verovelvollisten oikeusturvaa. Väitöskirjan perusteella on monia syitä, joiden perusteella Suomessa pitäisi harkita, lisätäänkö Suomen perustuslakiin takautuvan verolainsäädännön kielto. Tämä harkinta pitäisi tehdä kokonaisvaltaisesti väitöskirjan teoreettisessa viitekehyksessä. Mahdollisen takautuvan verolainsäädännön kiellon pitäisi kuitenkin mahdollistaa esimerkiksi menettely, jossa lainsäätäjällä on riittävästi mahdollisuuksia puuttua veronkiertoon myös takautuvasti.
  • Jansson, Julia (Unigrafia, 2018)
    Oikeustieteen alaan kuuluva väitöskirjani käsittelee terrorismin epäpolitisointia kansainvälisillä foorumeilla 1800-luvulta 2000-luvun alkuun. Terrorismin poliittisuus on pitkään vaikeuttanut oikeudellista yhteistyötä. Käyttämällä tutkimusaineistona kansainvälisiä sopimuksia ja päätöslauselmia osoitan, että terrorismi on kansainvälisen yhteistyön helpottamiseksi 1990-luvulta lähtien kasvavassa määrin epäpolitisoitu. Suhtautumalla terrorismiin ei-poliittisena rikollisuutena, terrorismi on voitu erottaa “hyväksyttävistä” poliittisista rikoksista. Kyseessä on selkeä muutos aikaisempiin vuosikymmeniin verrattuna, sillä terrorismia on tyypillisesti pidetty poliittisena rikollisuutena. Yksi syy epäpolitisoinnille on ollut luovutussopimuksissa 1830-luvulta lähtien usein käytetty poliittisten rikollisten suojeluun tarkoitettu poikkeuslauseke. Poliittisia rikollisia pidettiin pitkään “jalompina” kuin muita rikollisia, koska he toimivat “epäitsekkäistä” syistä. Liberalismin hengessä monet valtiot halusivat pidättää oikeuden kieltäytyä luovuttamasta rikollisia, joiden teoilla katsottiin olevan poliittinen luonne. Kun terrorismi alkoi nousta kansainväliseksi uhkaksi 1960–1970-luvuilta lähtien, poliittisia rikoksia koskevan poikkeuksen soveltaminen osoittautui yhä vaikeammaksi, Poikkeuksen nojalla tuomioistuimet epäsivät joidenkin terroristeina pidettyjen henkilöiden luovutuspyynnöt, mikä synnytti kritiikkiä. Tämän takia poikkeusta alettiin rajoittaa siten, että mahdollisuudet väkivaltaisten rikollisten suojeluun vähenivät. Yhtä aikaa epäpolitisoinnin ja poliittisten rikollisten suojelun heikentämisen kanssa monissa maissa on kansallisella tasolla säädetty uusia terrorismilakeja, jotka korostavat terrorismin poliittista luonnetta. Esimerkiksi terrorismin 'glorifioinnin' rangaistavaksi tekeviä lakeja on laadittu monissa Euroopan maissa. Yksi keskeisistä kiinnostuksen kohteistani on epäpolitisoinnin ja näiden uusien kriminalisointien välinen ristiriita. Väitöskirjani osoittaa, että terrorismin uhka on johtanut poliittisten rikollisten romantisoinnin romuttamiseen. Näiden muutosten seurauksena poliittisilla rikollisilla on aiempaa vähemmän liikkumavaraa ja oikeudellista turvaa. Väkivallattomat toisinajattelijat ovat näin ollen osin jääneet terrorisminvastaisen taistelun jalkoihin. Jää nähtäväksi, poistuuko poliittisia rikollisia suojannut turva lopulta kokonaan.
  • Paloniitty, Tiina (Juvenes Print Oy, 2018)
    Ympäristösääntelyn kiivaasta kehityksestä huolimatta hajakuormitus on osoittautunut hallinnan haasteeksi myös EU:ssa, myös silloin kun kyse on maatalouden vesistöpäästöjen kontrolloimisesta. Tutkimuksen kohteena on neljä sääntelyinstrumenttia, joilla unioni on pyrkinyt puuttumaan maatalouslähtöisiin, rehevöitymistä aiheuttaviin vesistöpäästöihin. Työssä ymmärretään ympäristöoikeuden epistemologia Martinin ja Craigin esittämällä tavalla; tutkimussuuntauksista työ sisältää oikeusteoriaa, lainoppia sekä politiikka-analyysia. Instumentteja tarkasteltaessa unionin yhteisessä maatalouspolitiikassa ilmenevä hallinnoija on saanut lempinimen satunnainen sääntelijä, nitraattidirektiivissä naiivi sääntelijä ja Itämeri-strategiassa vilpitön sääntelijä. Neljättä, kunnianhimoista sääntelijää, on tutkittu tarkimmin. Vesipolitiikan puitedirektiivissä (VPD) on pyritty ottamaan todesta yhteensovittavan ja mukautuvan vesienhoidon vaatimukset. Direktiivin tavoite hyvästä ja ei-heikkenevästä vesien tilasta selkeytyi oikeudellisesti kesällä 2015, kun EU-tuomioistuin antoi ratkaisun ns. Weserin tapauksessa. Työssä jaotellaan Weserin jälkeinen EU-vesioikeus ratkaisun VPD:n järjestelmän sisäisten ja sille ulkoisten vaikutusten mukaan ja päädytään huomaamaan, että jos lainsäätäjä on onnistunut kunnianhimoisessa tavoitteessaan vähemmän kiitettävästi, saattaa oikeudellisesti sitovien ratkaisujen teko jäädä luonnontieteellisen tiedon tuottajien varaan. Heidän työnsä voi sisältää arvovalintoja, joihin ei asian oikeudellisessa tarkastelussa päästä enää käsiksi, niin kattavaa ja luonnontieteellistä osaamista vaivatta hyödyntävää kuin suomalainen hallintoprosessi eri vaiheissaan onkin. VPD:n esimerkki kuvaa hyvin niitä ongelmia, mihin oikeuden kenttä ajautuu, jos se valitsee olla huomioimatta luonnontieteellisen tiedon tuottamistavat: jo vuosikymmenet vallalla olleessa tutkimustavassa, mukautuvassa hallinnassa, oikeudellisesti relevantteja asioita on jo hyvinkin voitu päättää asian tullessa juristin pöydälle ‘faktojen’ ja ‘normien’ tarkasteluun. Tämän vuoksi työssä analysoidaan mukautuvan hallinnan ekologista ja yhteiskunnallista puolta se, mitä niistä on oikeudelliselle kentälle relevanttia. Sen jälkeen tutkitaan, millaisia muutoksia luonnontieteellinen todellisuus edellyttää oikeuden alalta. Johtopäätöksenä esitetään järkevän luonnonvarojen hallinnan alkavan siitä, kun oikeus ymmärtää olevansa alisteinen mukautuvan hallinnan teorialle, olevansa osa sen mukautuvia syklejä, ei niistä erillään oleva päätöksentekijä.
  • Gurkov, Aleksandr (Unigrafia, 2017)
    Tiivistelmä. Väitöskirjassa tarkastellaan kansainvälistä kaupallista välimiesmenettelyä Venäjällä. Väitöskirjatutkimus käsittelee ehdottomuusperiaatteen eli public policy -periaatteen käyttöä. Tutkimuksen keskiössä on kilpailun turvaaminen kansallisilla markkinoilla. Väitöskirjatutkimus vastaa kysymykseen, kuinka laajalti kilpailuoikeudelliset asiat voidaan siirtää kansalliselta lainkäyttäjältä puolueettoman kolmannen ratkaistavaksi, kun otetaan huomioon, että välitystuomion täytäntöönpanossa tukeudutaan kansalliseen täytäntöönpanomenettelyyn. Väitöskirjatyön merkitys. Välimiesmenettelyn osapuolten riita ei välttämättä pääty välitystuomion antamiseen. Jos välimiesmenettelyn hävinnyt asianosainen ei vapaaehtoisesti noudata annettua välitystuomiota, voittanut joutuu vaatimaan välitystuomion täytäntöönpanoa valtiossa, jossa vastaajalla on varallisuutta. Välitystuomion täytäntöönpanovaihe muodostuu keskeiseksi. Jos välitystuomiota ei panna täytäntöön, välimiesmenettelystä koituneet kustannukset menevät hukkaan. Osa valtioista suhtautuu välimiesmenettelyyn myönteisesti ja osa vähemmän myönteisesti. Venäjä on pyrkinyt uudistamaan välimiesmenettelyä koskevaa lainsäädäntöään välimiesmenettelylle myönteisemmäksi. Edelleen on kuitenkin mahdollista, että yksityisen riita-asian yhteys julkiseen etuun aktivoi valtiollisen koneiston, joka puuttuu osapuolten autonomiaan. Näin voi käydä kilpailua koskevissa asioissa. Esimerkiksi venäläisten suuryritysten harjoittaman kansainvälisen kaupan voidaan helposti väittää rajoittavan kilpailua, mikä mahdollistaa välitystuomioihin kohdistuvan tuomioistuinkontrollin. Väitöstutkimuksen tulokset. Väitöskirjatutkimus tarjoaa välineitä public policy -väitteeltä puolustautumiseen ja välitystuomion onnistuneeseen täytäntöönpanoon Venäjällä. Tutkimus selittää, miksi kilpailuoikeudellisia riita-asioita voidaan ratkaista välimiesmenettelyssä Venäjällä ja mitkä kilpailuoikeudelliset säännökset kuuluvat Venäjän oikeusjärjestyksen perusteisiin. Lisäksi tutkimus kertoo, minkälaisissa tapauksissa venäjäläiset tuomioistuimet voisivat puuttua annettuihin välitystuomioihin.
  • Mäihäniemi, Beata (University of Helsinki, 2017)
    Väitöskirja tarjoaa teoreettisia ja empiirisisiä havaintoja, joiden pohjalta muodostetaan käytäntösuosituksia, jotka koskevat kilpailuoikeuden soveltamista digitaalisessa ympäristössä. Väitöstutkimuksen tarkoituksena on analysoida, onko digitaalisilla markkinoilla mahdollista saada pääsy informaatioon, johon monopoliasemasta nauttiva yritys estää pääsyn tai sallii sen syrjivin ehdoin. Erityisesti epäselvää on, onko yritys oikeasti määräävässä markkina-asemassa, sillä digitaalisilla markkinoilla on ominaisuuksia, jotka hankaloittavat määräävän markkina-aseman arvioimista. Kyseiset ominaisuudet voidaan selittää lukuisilla uusklassisilla konsepteilla kuten ‘potential competition’, ‘kaksipuoliset markkinat’, ’verkostovaikutukset, ’market tipping’ jne. Väitöskirjan tuloksena on muun muassa vahva väite, että kilpailuoikeuden pitäisi säännellä pääsy informaatioon monesta eri syystä. Ilman pääsyä informaatioon myös pääsy markkinoille voi olla estetty, sillä verkostovaikutusten takia kuluttajat voivat suosia tiettyjä verkkoja (consumer inertia) ja kyseiset verkostot suosivat omia täydentäviä palvelujaan. Yritykset jotka kontrolloivat informaatiota voivat myös vaikuttaa informaation laatuun ja tämä voi heikentää kuluttajien hyvinvointia. Kun informaatio on kalliin ja monimutkaisen tutkinnan tulos, mutta sitä ei ole suojattu immateriaalioikeudella, informaatiota voidaan väärinkäyttää, ja kilpailuoikeuden näkökulmasta tulisi varoa myöntämästä liian helposti pääsyä tällaiseen informaatioon. Toinen tämän tutkimuksen tuloksista on, että digitaalisten monopolien erityisvastuuta ei pitäisi laajentaa kilpailulainsäädännön ulkopuolelle, varsinkaan oikeudenmukaisuusnäkökohtiin. Erityisvastuuta käytetään vain silloin, kun kyseisellä yrityksellä on määräävä markkina-asema ja se käyttäytyy kilpailua rajoittavasti. Päinvastoin määräävässä markkina-asemassa oleva yritys voisi käyttää yhä enemmän liiketoiminnan perusteluja osoittaakseen, että se kilpailee ansioista eikä ole turvautunut kilpailunvastaisiin käytäntöihin. SEUT-sopimuksen 102 artiklan yhteydessä tarkoitettuja yritysten perusteluja olisi arvioitava uudistetulla tavalla niin, että uusi arviointitapa ottaisi huomioon digitaalisten markkinoiden erityspiirteet. Väitöskirjatutkimuksen keskeinen pyrkimys on vastata kysymykseen, miten kilpailua tulisi säännellä digitaalisilla markkinoilla, vai pitäisikö sitä säännellä lainkaan (erikseen). Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä digitaalisilla markkinoilla ei aina voida arvioida kriteerein, jotka on muotoiltu fyysisiin tuotantopanoksiin. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että perinteisen tavan hallita määräävän markkina-aseman väärinkäytön analysointia olisi muutettava. Euroopan komission ei siis pitäisi pyrkiä pitkäaikaisiin muutoksiin; sen sijaan sen olisi tunnustettava, miten digitaalisten markkinoiden ominaisuudet vaikuttavat kilpailulainsäädännön analysointiin. Määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä koskevan oikeuden, jota sovelletaan tilanteisiin, joissa digitaaliset monopolit estävät pääsyn informaatioon tai sallivat pääsyn syrjivin ehdoin, olisi otettava huomioon nopea teknologinen muutos ja samalla suojella investointi- ja innovaatiokannustimia sekä välttää kuluttajan vahingoittamista ja antaa suurempi rooli objektiivisille (liiketoiminnallisille) perusteluille, joita määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset voivat esittää. Tutkimuksessa perehdytään ensin kilpailuoikeudelliseen teoriaan, joka on jatkuvasti haastettu uudessa digitaalisessa ympäristössä. Seuraavaksi teoriaa sovelletaan Google Search EU -tutkintaan ja erityisesti kahden Google’n käytöksiin (1) search bias ja (2) restrictions on portability of online advertising data. Väitöskirjani on yhdenmukainen Euroopan komission päätöksen (kesäkuu 2017) kanssa, jonka mukaan Google on määräävässä markkina-asemassa. Väitöskirja tarjoaa kuitenkin vaihtoehtoisia haittateorioita ’search bias’ väärinkäyttöön ja kyseenalaistaa joiltain osin Euroopan komission päätöksen.
  • Möller, Tia (Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2017)
    Kansainvälisen yksityisoikeuden eurooppalaistuminen on yleisesti tunnustettu asia. Euroopan unioni on hyväksynyt useita kansainvälisyksityisoikeudellisia säädöksiä luodakseen EU:n perussopimusten määrittämien tavoitteiden mukaisesti Euroopan oikeuden alueen. Kuitenkin perussopimusmääräysten ja EU:n lainsäätäjän välissä on ollut kolmas elementti, joka on vaikuttanut EU:n kansainvälisen yksityisoikeuden alan säädöstyöhön: vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alueen monivuotiset ohjelmat. Ohjelmia on hyväksytty säännönmukaisesti vuodesta 1998 lähtien (Wienin toimintasuunnitelma 1998, Tampereen päätelmät 1999, Haagin ohjelma 2004, Tukholman ohjelma 2009, strategiset suuntaviivat 2014). Ne on hyväksytty Eurooppa-neuvostossa ja siten jäsenvaltiot yhdessä komission ja Lissabonin sopimuksen myötä Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan kanssa ovat hyväksyneet ne. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan näiden Eurooppa-neuvoston hyväksymien poliittisluonteisten suuntaviivojen vaikutuksia kansainvälisen yksityisoikeuden alan EU:n säädöstyöhön ja eri toimijoiden sitoutumiseen alan kehitykseen sekä näiden kautta kansainvälisen yksityisoikeuden eurooppalaistumiseen. Tutkimuksessa esitetään, että monivuotisilla ohjelmilla on luotu visiota Euroopan oikeuden alueesta ja tällä on ollut keskeinen vaikutus kansainvälisen yksityisoikeuden eurooppalaistumisen suunnanmäärittämiseen mutta myös itse eurooppalaistumiseen eli alan säädösten hyväksymiseen. Monivuotisissa ohjelmissa on määritetty jo ennen varsinaista lainsäädäntötyötä ne kansainvälisyksityisoikeudelliset kysymykset, joista on haluttu hyväksyttävän EU-säädöksiä. Koska visio on tähän mennessä pääasiallisesti ollut eteenpäin katsova, visio on edistänyt kansainvälisen yksityisoikeuden eurooppalaistumista, mutta visiota on mahdollista käyttää myös hidastamaan tai estämään alan eurooppalaistumista. Näin siksi, että monivuotisille ohjelmille on annettu vahva säädöstyön ohjausasema. Tämä on perustunut jäsenvaltioiden ja EU:n lainvalmistelusta vastaavien toimielinten sitoutumiseen vision toimeenpanoon. Erityisesti perheoikeuden alalla, johon liittyy herkkyyksiä oikeusperinteiden ja oikeuskulttuurin sidonnaisuuksista johtuen, visiossa saavutettu yhteinen näkemys tulevasta säädöstyöstä on edistänyt kansainvälisen yksityisoikeuden eurooppalaistumista EU:n säädösten hyväksymisen myötä. Visio on tuonut lisäarvoa suhteessa EU:n perussopimuksiin. Vaikutuksia ovat kuitenkin rajoittaneet monivuotisten ohjelmien yleinen luonne ja rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa oikeuden muutoksiin oikeuden eri ulottuvuuksissa.
  • Tuori, Klaus (2017)
    Euroopan keskuspankkijärjestelmä, eurojärjestelmä, on vastannut euroalueen rahapolitiikasta kohta kahden vuosikymmenen ajan. Ensimmäinen vuosikymmen sujui pääosin myönteisissä merkeissä, mutta jälkimmäinen vuosikymmen on nostanut esille perustavanlaatuisia kysymyksiä koskien järjestelmän valtiosääntöoikeudellista asemaa. Eurojärjestelmä on laajentanut osallistumistaan talouteen ja yhteiskuntaan tavalla, jota ei osattu ennakoida, kun yhteisen rahan säännöistä ja puitteista sovittiin Maastrichtin sopimuksella. Miten eurojärjestelmän toimia pitäisi valtiosääntöoikeudellisesti arvioida? Onko se toimillaan loukannut niitä sääntöjä ja periaatteita, joiden piti sen toimintaan ohjata. Keskuspankkien oikeudelliselle arvioinnille on vähän vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja vielä vähemmän koskien ylikansallista keskuspankkia. Yksittäisten sopimuspykälien soveltaminen johtaa herkästi epäolennaisuuksiin keskittyvään tarkasteluun, jota ei ota huomioon rahapolitiikan merkitystä ja kytkentöjä muuhun yhteiskuntaan. Kirjassa on valittu erilainen lähestymistapa. EMUn rahapolitiikka nähdään osana laajempaa kokonaisuutta, Euroopan talouskonstituutiota, jossa keskinäisriippuvuudet otetaan huomioon ja talouskonstituutiota voidaan tarkastella funktionaalisena ja jopa johdonmukaisena kokonaisuutena. Talouskonstituutio puolestaan voidaan nähdä rakentuneen kolmelle keskeisen perustalle, joiden pohjalta voidaan hahmottaa keskeisen konstitutionaaliset periaatteet. Näiden varassa EMUn oli tarkoitus toimia. EMUn filosofisen perustana voidaan nähdä talouskonstituutioajattelu, jonka tausta on saksalaisessa ordoliberaalissa koulukunnassa. Se pyrkii selittämään, miten ja miksi joitain talousjärjestelmän keskeisiä elementtejä voidaan nostaa valtiosääntöiselle tasolle pois päivänpoliittisesta keskustelusta. Toinen EMUn perusta on kehitys keskuspankkitoiminnassa ja talousteoriassa, jossa käsitykset rahapolitiikasta ja keskuspankin roolista yhteiskunnassa saavutti jonkintasoisen konsensuksen samoihin aikoihin, kun Maastrichtin sopimuksesta neuvoteltiin. Kolmantena perustana oli EU:n taloudellinen, oikeudellinen ja poliittinen kehitys, joka mahdollisti sopimisen yhteisestä makrotalouspolitiikasta jopa valtiosääntöisellä tasolla. Näiden pohjalta kirjassa hahmotetaan keskeisten sopimusmääräysten sisältö kokonaisuuden osina, makrotaloudellisen konstituution periaatteina. Makrotaloudellisen konstituution periaatteet toimivat normatiivisina premisseinä, joiden valossa myös Eurojärjestelmän toimia voidaan arviota ilman että ajaudutaan muodollis-juridiseen päättelyyn, joka unohtaa rahapolitiikan merkityksen. Kirjan toisessa osassa Eurojärjestelmän toimia arvioidaan näiden periaatteiden valossa.
  • Marjosola, Heikki (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tässä artikkeleihin perustuvassa väitöskirjassa tutkitaan Euroopan unionin (EU) rahoitussääntelyjärjestelmän kehittymistä vuonna 2008 alkaneen finanssikriisin jälkeen. Muutoksessa keskeistä ovat olleet arvopaperimarkkinoiden, pankkien ja muiden rahoitusalan toimijoiden sääntelyn vahva keskittyminen sekä sääntelyn perustuminen pääsääntöisesti asetuksiin eli suoraan sovellettavaan EU-oikeuteen. Uudet eurooppalaiset viranomaiset, kuten Euroopan arvopaperimarkkinaviranomainen, ovat kasvamassa merkittäviksi vallankäyttäjiksi. Väitöskirjassa tarkastellaan kriittisesti sääntelyn keskittämisen oikeuttamisen taustalla olevia taloudellisia taustaolettamuksia. Kaksi sääntelyongelmaa ovat keskeisessä roolissa: rahoitusalan innovaatioiden sääntely sekä niin kutsuttu sääntelyarbitraasi eli säänneltyjen toimintojen uudelleenjärjestely eri lainkäyttöalueiden välillä esimerkiksi sääntelykustannuserojen perusteella. Sääntelyn keskittäminen ylikansallisesti vähentää sääntelyarbitraasin haittoja, ja sääntelyvallan delegointi viranomaisille parantaa julkisen vallan kykyä reagoida mahdollisesti haitallisiin rahoitusalan innovaatioihin. Tutkimuksessa mainittuja sääntelyongelmia sekä EU:n hallintomallia arvioidaan kriittisesti uudenlaisen teoreettisen lähestymistavan avulla. Rahoitusalan sääntelyä tarkastellaan sopimusteoreettisesti ja transaktiokustannusten taloustieteen avulla eräänlaisena pitkäkestoisena sopimuksena, joka on epätäydellisyytensä vuoksi altis opportunismista aiheutuville häiriöille. Aivan kuten monissa monimutkaisissa sopimuksissa, myöskään laeissa ei voida varautua ennalta kaikkiin mahdollisiin tilanteisiin. Sääntelyn voimakas keskittäminen on kuitenkin epätäydellinen hallintomalli, jonka haittoja ja kustannuksia tulisi verrata tapauskohtaisesti muihin mahdollisiin hallintomalleihin. Esimerkiksi tuomioistuimilla tulisi olla aktiivisempi rooli sijoittajansuojaan liittyvissä periaatteellisissa tulkintaongelmissa. Tutkimuksessa käsitellään lisäksi sääntelyjärjestelmän kehitystä EU:n perussopimusten näkökulmasta. Sääntelyn keskittyminen ei ole tapahtunut oikeudellisessa tyhjiössä, vaan vallankäytön reunaehdot määritellään perussopimuksissa. Tutkimuksessa tarkastellaan erityisesti EU:n tuomioistuimen roolia perussopimusten tulkinnassa ja aukkokohtien täydentämisessä. Tutkimuksessa väitetään, että rahoitusvakauden nousu uutena EU-oikeudellisena periaatteena vapaan kilpailun ja liikkuvuuden periaatteiden rinnalle voi olla ongelmallista muun muassa siksi, että kyseiset periaatteet eivät usein ole yhteen sovitettavissa.
  • Finell, Lisbe (2017)
    Väitöskirjatutkimuksen päätavoite on arvioida sektorikohtaisten kilpailusääntöjen poistamisen riskejä Euroopan unionin telemarkkinoilla. Tutkimus analysoi etenkin Euroopan unionin yleiseen kilpailulainsäädäntöön sisältyvän määräävän markkina-aseman väärinkäyttöä (Artikla 102 SEUT) koskevien kieltojen ja valvonnan toimivuutta. Tutkimuskysymystä arvioidaan sääntöjen noudattamisen varmistamisen näkökulmasta sitä koskevan teorian ja empiirisen aineiston avulla. Välineinä käytetään oikeustieteellisen aineiston lisäksi myös sosiologisia ja taloustieteellisiä tutkimuksia sekä analyysiä. Tutkimus keskittyy Euroopan komission täytäntöönpanon tarkasteluun. Tutkimuksen tulokset osoittavat ensinnäkin, että Euroopan unionin telemarkkinoilla vallitseva markkinarakenne ja sen erityispiirteet antavat laajat mahdollisuudet ja taloudelliset kannustimet Artiklan 102 kieltojen rikkomiselle. Sääntelyn osalta tutkimuksessa korostetaan sääntelyn tavoitteiden ja niiden kommunikaation merkitystä sääntöjen noudattamiseen liittyvien eri motivaatioiden kannalta. Artiklan 102 tavoitteiden sisältö tai niiden priorisointi ei kuitenkaan ole selvää ottaen huomioon sekä komission Artiklan 102 tiedonanto, päätöskäytäntö että Euroopan unionin tuomioistuinten keskeinen oikeuskäytäntö. Yritystoimintaa koskevien kieltojen selkeydellä ja hallinnoitavuudella on merkitystä sääntöjen noudattamiseen useasta näkökulmasta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että Artiklan 102 oikeusnormit eivät monin paikoin myös komission tiedonannon julkaisemisen jälkeen ole selviä ja hallinnoitavia, mikä vaikuttaa mahdollisuusiin todeta kieltojen rikkominen. Kieltojen yleinen hyväksyttävyys on eräs keino varmistaa sääntöjen noudattaminen. Telealalla verkostoon pääsyä koskevan vaatimuksen kohtuullisuus on keskeistä. Tutkimus arvioi erityisesti komission Artiklan 102 tiedonantoon sisältyvän laajan verkostoon pääsyä koskevan normin institutionaalista ja aineellisoikeudellista legitimiteettiä Euroopan ihmisoikeussopimuksen säännöstön ja oikeuskäytännön avulla. Komission normi vaikuttaa periaatteellisesti ja yleisellä tasolla olevan ihmisoikeussopimuksen omistusoikeuteen puuttumiselle asettamien karkeiden minimi vaatimusten mukainen. Rangaistusten luonne ja odotettavissa oleva taso sekä täytäntöönpanovalvonnan paine ovat perinteisiä keinoja vaikuttaa sääntöjen noudattamiseen. Tutkimuksen teoreettiset ja empiiriset tulokset kuitenkin osoittavat, että komission odotettavissa oleva rangaistus- ja valvontakäytäntö eivät usealta eri näkökannalta anna pääsääntöisesti vahvoja kannusteita investoida Artiklan 102 noudattamiseen. Tutkimuksen valitsemasta näkökulmasta sektorikohtaisten kilpailusääntöjen poistamisen riskit Euroopan unionin telemarkkinoilla ovat siten yleisesti korkeat lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä.
  • Pohjola, Annakaisa (Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2017)
    Vaarallinen rikoksentekijä? Tutkimus rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnista rikosoikeudellisessa seuraamusjärjestelmässä Suomen rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä edellyttää tietyissä rikoslainsäädännön tilanteissa rikoksentekijän vaarallisuuden arviointia. Rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnilla tarkoitetaan riskiarviota siitä, millä todennäköisyydellä jo aiemmin törkeään väkivalta- tai seksuaalirikokseen syyllistynyt rikoksentekijä syyllistyy törkeään rikokseen uudelleen. Tässä monitieteisessä tutkimuksessa tarkastellaan kriittisesti ja tulkitaan rikoksentekijän vaarallisuuden arviointiin liittyvää lainsäädäntöä, vaarallisuuden arvioinnin psykiatris-psykologisia ja normatiivisia käytäntöjä, rikoksentekijän vaarallisuuden huomioon ottavan lainsäädännön oikeusperiaatteisiin ja perus- ja ihmisoikeuksiin liittyviä haasteita sekä lisäksi empiirisen tutkimuksen avulla tutkitaan Suomessa vaarallisuusarvioituja rikoksentekijöitä, heistä laadittuja vaarallisuusarviolausuntoja sekä tuomioistuimen antamia tuomioita tai päätöksiä, joissa otetaan kantaa rikoksentekijän vaarallisuuteen tai väkivaltariskiin. Rikoksentekijän arvioimisella vaaralliseksi on yksilön perustavanlaatuisen vapausoikeuden näkökulmasta merkittävä seuraus. Vaarallisen rikoksentekijän uusien rikosten tekeminen pyritään estämään määräämällä hänet suorittamaan koko rangaistuksensa vankilassa tai estämällä hänen pääsynsä kyseisestä rangaistuksesta tai elinkautisvankeudesta ehdonalaiseen vapauteen. Rikoksentekijän vankilassa suoritettava rangaistusaika on tällöin normaalia, tekosyyllisyyteen pohjautuvaa suhteellisuusperiaatteen mukaista rangaistusta pitempi. Koska rikoksentekijän arvioiminen vaaralliseksi tarkoittaa sitä, että rikoksentekijää rangaistaan osittain sellaisesta, mitä hän ei ole vielä tehnyt, vaarallisuuden arviointiin vaaditaan vahvat rikosoikeudelliset perusteet. Rikosoikeudellisten oikeusperiaatteiden sekä perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta rikoksentekijän vaarallisuuden arvioimisen tekee kiperäksi välttämättömyys punnita keskenään rikoksentekijän vaarallisuuden sisällöllisiä tekijöitä, muodollista ja aineellista oikeudenmukaisuutta sekä yleistä oikeusvarmuutta. Tutkimuksessa tulee ilmi, että rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa kohtaa toisensa erilaiset tieteenkentät: oikeudellinen, psykiatrinen ja psykologinen. Rikoksentekijän vaarallisuuden oikeuspsykiatrisessa arviointiprosessissa painottuu lääketieteellinen erityisesti psykiatrinen ja psykologinen näkökulma, ja tuomioistuinprosessissa oikeudellinen näkökulma. Tässä suhteessa haasteita vaarallisuuden arviointeihin tuovat toimijoiden erilaiset tarkastelutavat ja näkökulmat. Tieteenalojen erilaisuudesta johtuen oikeuspsykiatrian asiantuntijan tulee olla tietoinen rikoksentekijän vaarallisuuden ja sen arvioinnin oikeudellisista reunaehdoista sekä tuomioistuimen rikoksentekijän vaarallisuutta normatiivisesti arvioivan tuomarin tulee ymmärtää oikeuspsykiatrisen vaarallisuuden arvioinnin perusperiaatteet ja lähtökohdat. Pyrittäessä arvioimaan rikoksentekijän vaarallisuutta ja vaikuttamaan törkeän väkivaltakäyttäytymisen vähenemiseen keskeistä on rikoksentekijän törkeän väkivaltakäyttäytymisen riski- ja suojaavien tekijöiden tunnistaminen. Rikoksentekijän tulevaa väkivaltakäyttäytymistä on vaikea arvioida täysin luotettavasti johtuen sen tilannekohtaisesta luonteesta ja rikoksentekijän törkeän väkivaltakäyttäytymisen erilaisista riski- ja suojaavista tekijöistä, joilla kaikilla on omanlaiset vaikutuksensa rikoksentekijän väkivaltariskiin. Aikaisempi väkivaltaisuus, päihteiden väärinkäyttö, psykopatia, epäsosiaalinen persoonallisuushäiriö ja mielenterveyden häiriöt ovat keskeisiä törkeän väkivaltakäyttäytymisen uusimista ennustavia riskitekijöitä ja samalla niitä seikkoja, joilla psykiatrit ja psykologit yleensä perustelevat oikeuspsykiatrisia vaarallisuuskannanottojaan. Rikoksentekijän vaarallisuuden arviointi on monessa suhteessa haasteellista. Erityisen haasteellista rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa on väärien positiivisten arvioiden mahdollisuus eli se, että rikoksentekijä arvioidaan virheellisesti vaaralliseksi. Väärien vaarallisuusarvioiden mahdollisuudesta johtuen rikoksentekijän vaarallisuuden arviointi vaatii arvioitsijalta erityistä huolellisuutta, tarkkuutta ja arviointiin liittyvien vaatimusten huomioimista kaikissa arviointiprosessin vaiheissa. Oikeuspsykiatriseen vaarallisuuden arviointiin tulisi saada selkeä ja tarkka lainsäädäntö, joka määrittää oikeuspsykiatriselta asiantuntijatiedolta edellytettävät vaatimukset. Näin voitaisiin parhaalla mahdollisella tavalla varmistua siitä, että rikoksentekijän oikeuspsykiatrinen arviointi olisi kaikissa tilanteissa mahdollisimman luotettavaa, ja sitä kautta turvaisi rikoksentekijän oikeusturvaa. Rikoksentekijän oikeusturvan turvaamiseksi kaikissa Suomen rikoslainsäädäntöön perustuvissa vaarallisuuden arviointitilanteissa täytyisi ottaa käyttöön tässä tutkimuksessa luotu laadullisen ja numeerisen todennäköisyyden yhdistävä neliportainen väkivaltariskitason asteikko, jossa rikoksentekijän väkivaltariskitaso määritellään rikoksentekijän vaarallisuuden sisällöllisten tekijöiden kautta. Tämä väkivaltariskitason asteikko huomioi törkeän väkivaltakäyttäytymisen todennäköisyyden perustuen rikoksentekijällä oleviin törkeän väkivaltakäyttäytymisen riski- ja suojaaviin tekijöihin. Neliportainen väkivaltariskitason asteikko erottelee rikoksentekijän väkivaltariskin kolmiportaista asteikkoa tarkemmin, mikä antaa tuomioistuimelle enemmän arvoa todistusharkintaan ja vähentää samalla virheellisen vaarallisuusarvion mahdollisuutta. Tutkimuksessa käy ilmi, että oikeuspsykiatrian asiantuntijoiden laatimat vaarallisuusarviolausunnot ovat saaneet tuomioistuimen normatiivisessa vaarallisuuden arvioinnissa suuren käytännön merkityksen, ja näistä lausunnoista poikkeavia ratkaisuja tehdään oikeuskäytännössä harvoin. Tuomioistuimen tulee kuitenkin koetella oikeuspsykiatrisessa vaarallisuusarviolausunnossa esitettyä näyttöä rikoksentekijän vaarallisuutta osoittavista tosiseikoista ja tehdä vaarallisuuden normatiivinen arviointi itsenäisesti. Rikoksentekijän vaarallisuuden osalta näytön arviointi suuntautuu tulevaisuuteen, eikä tulevaisuuden tapahtumista voi kukaan tietää täysin varmasti etukäteen. Rikoksentekijän vaaralliseksi arvioimisen edellytykseksi täytyy asettaa tuomioistuimessa sellainen näyttökynnyksen taso, jonka perusteella rikoksentekijän väkivaltariskin katsotaan olevan vähintään korkea. Tuomioistuimen tulee näin ollen saada rikoksentekijän vaarallisuudesta esitetystä näytöstä niin korkea todennäköisyys, että vaarallisuus voidaan katsoa toteennäytetyksi tai muussa tapauksessa rikoksentekijää ei voida arvioida vaaralliseksi. Näistä syistä johtuen tuomioistuimille suositellaan rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa aikaisempaa laajempaa pro et contra -argumentointia. Vaarallisuuden arvioinnin suuntautuminen tulevaisuuteen ja tuomioistuimen suuri harkintavalta asettaa sille velvollisuuden perustella rikoksentekijän vaarallisuutta ja väkivaltariskiä koskevat ratkaisut yksityiskohtaisesti.
  • Häkkänen, Martti (Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2017)
    Rakennusoikeuden sääntely Tutkimus kunnan kaavoitustehtävästä ja rakentamisen edellytyksistä maanomistajan oikeusasemaa silmällä pitäen Tutkimustehtävänä on analysoida rakennusoikeutta erilaisissa oikeudellisissa konteksteissa sekä muodostaa tältä pohjalta sen sääntelyä koskevat yleiset opit erityisesti kunnan ja yksityisen maanomistajan välistä oikeussuhdetta silmällä pitäen. Keskiössä ovat kaavoituksen, rakentamisen ja maanomistuksen keskeiset käsitteet kuten kunnan kaavoitusmonopoli ja rakennusoikeus, joita tarkastellaan aineellisoikeudellisen sääntelyn valossa. Historiallisena viitekehyksenä tutkimuksessa tuodaan esille, kuinka maanomistajan oikeudellinen mahdollisuus käyttää maataan rakentamiseen on 1900-luvun alusta 2000-luvulle tultaessa asteittain muuntunut vapaahkosta varsin tarkasti säännellyksi toiminnaksi. Saman ajanjakson kuluessa rakentamisen rajoittamisen tavoitteet ovat merkittävällä tavalla laajentuneet aina paloturvallisuuden edistämisestä kestävän kehityksen tavoitteluun. Myös niin sanottu kunnan kaavoitusmonopoli on vahventunut monella tavalla varsinkin viimeisten vuosikymmenten aikana, samoin kuin yksityisen maahan kohdistuvat pakkotoimimahdollisuudet. Rakennusoikeuden sääntelyllä on keskeinen yhteys maan taloudelliseen arvoon. Tämän johdosta rakennusoikeus on maanomistajan näkökulmasta usein mielenkiintoisin maankäytöllinen tekijä. Yleisten oppien tasolla keskeinen kysymys koskee sitä, millä tavoin sääntelyn ja maan arvon välinen yhteys tulee ymmärtää. Tutkimuksessa väitetään, että maankäytön ja rakentamisen sääntelyä ei tule ymmärtää taloudellisten arvojen luojana, vaan taloudelliseen kysyntään ja tarjontaan perustuvien maanarvojen realisoimisen mahdollistajana tai estäjänä. Tällä lähtökohdalla on keskeinen merkitys tulkittaessa maanomistajan taloudellisia oikeuksia ja velvollisuuksia määrittäviä säännöksiä. Tutkimuksen mukaan rakennusoikeuden oikeudellinen muodostuminen maankäytön ja rakentamisen sääntelyjärjestelmässä on aineellisoikeudellisesti ja menettelyllisesti vaiheittainen tapahtumasarja. Se riippuu myös useiden eri toimijoiden oikeudellisista reaktioista eli siitä, käyttävätkö nämä oikeuksiaan myös konkreettisesti. Tutkimuksen keskeinen kritiikki kohdistuu tapaan, jossa maanomistajan mahdollisuus rakentamiseen tässä monitahoisessa järjestelmässä on joissakin tapauksissa saatettu johtaa pääasiassa subjektiivisen oikeuden taikka kaavoitusmonopolin käsitteistä. Tutkimuksessa osoitetaan aineellisoikeudellisen tarkastelun pohjalta, että päättelytapa on omiaan antamaan sumean ja jopa vinoutuneen kuvan sääntelyjärjestelmän oikeudellisesta sisällöstä. Käsitteiden sijaan arviointi tulisi kiinnittää siihen, millä tavoin aineellisoikeudelliset säännökset yhtäältä ohjaavat ja toisaalta rajoittavat kunnan harkintavaltaa rakennusoikeuden sääntelijänä kussakin yksittäistapauksessa. Tutkimuksessa osoitetaan, että esimerkiksi vastausta kysymykseen maanomistajan oikeudesta korvaukseen rakentamisen estyessä ei tulisi päätellä kunnalla olevasta kaavoitusmonopolista taikka toteamuksesta, jonka mukaan maanomistajalla ei ole subjektiivista oikeutta rakentamiseen. Toisaalta kaavoitusta ja rakentamista koskevan normiston ollessa merkityssisällöltään väljää rakennusoikeuden muodostuminen on de facto riippuvaista siitä, miten kunta käytännössä painottaa hallinnollista harkintavaltaansa. Esimerkiksi maapoliittinen pyrkimys maaalueiden ostamiseksi tai pakkolunastamiseksi kunnan omistukseen ennen niiden asemakaavoittamista heijastuu käänteisesti maanomistajan asemaan rajoittamalla tämän mahdollisuutta käyttää maataan rakentamiseen. Tutkimuksessa käsitellään myös useita muita rakennusoikeuden muodostumiseen liittyviä yleisiä oppeja. Keskeisimpiä on käsitys siitä, että rakennusoikeus olisi kaavoituksen ja rakentamisen sääntelyjärjestelmässä vastikkeetta muodostuva maankäyttömahdollisuus. Tähän liittyen on käänteisesti saatettu ajatella, että rakennusoikeutta voitaisiin esimerkiksi asemakaavamuutoksella heikentää, tai se voitaisiin kokonaan poistaa, ilman maanomistajalle suoritettavaa korvausta. Tutkimuksessa kuitenkin osoitetaan, että rakennusoikeuden muodostumiseen kytkeytyy tosiasiassa useita maanomistajan suoritettavaksi tulevia maksuvelvoitteita. Tämä edellyttää vastikkeettomuuskäsityksen tarkistamista siten, että rakennusoikeuden muodostumisessa ymmärretään olevan vastikkeellisuuden piirteitä. Tutkimuksessa osoitetaan niin ikään aineellisoikeudellisen tarkastelun pohjalta, että ajattelutapaan, jonka mukaan rakennusoikeuden heikentämisestä ei oikeutemme mukaan voi syntyä korvausvelvollisuutta, tulee suhtautua varauksella. Rakennusoikeuden muodostumisen lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan rakennusoikeutta myös rakentamiseen eli rakennusoikeuden käyttämiseen liittyvien yleisten oppien kannalta. Näiltä osin tutkimuksessa tuodaan muun ohella esille, että asemakaavan vahvoista oikeusvaikutuksista huolimatta useat rakennusoikeuteen liittyvät määräykset konkretisoidaan vasta rakennuslupapäätöksellä. Tietyin edellytyksin rakennusoikeudesta voidaan myös poiketa. Rakennusoikeus on tästä näkökulmasta tarkasteltuna elastinen. Toisaalta tuodaan esiin se, että rakennusoikeuden käyttämisestä voidaan yksityisten kesken sinänsä määrätä, mutta vain rajoitetusti. Rakennusoikeutta ei esimerkiksi voida myydä tai siirtää kiinteistöltä toiselle ilman kunnan myötävaikutusta.
  • Kivistö, Martti (Suomalainen Lakimiesyhdistys, 2016)
    Väitöskirjassa tutkitaan suomalaisen tekijänoikeuden yleisten oppien kehitystä 1800-luvun lopulta aina digitaaliseen murrokseen ja EU-tekijänoikeuteen saakka. Tutkimuksen kohteena on tekijänoikeus omaisuutena, omistamisen muotona, joka turvaa teoksen tekijälle yksinomaisen oikeuden määrätä sen käytöstä. Tekijän oikeusaseman rakentumisen rinnalla seurataan yksinoikeuden vastapainoksi muotoutuvia yleisen edun tavoitteita ja niiden vaikutusta lainsäädäntöön. Tutkimuksen pääasiallisena viitekehyksenä on pohjoismainen tekijänoikeuslainsäädäntö ja tieteellinen doktriini. Tutkimuksen metodologisena lähtökohtana on ns. oikeuden tasomalli eli näkemys oikeusjärjestyksestä erilaisina tasoina, joita oikeudelliset käytännöt sitovat yhteen. Oikeuden pintatason alapuolella on oikeuskulttuurin taso, missä oikeudenalan yleiset opit eli teoriat, käsitteet ja oikeusperiaatteet sijaitsevat. Tutkimuksen tavoitteena on systematisoida tekijänoikeuden yleisiä oppeja sekä tuottamalla niihin doktriinin rekonstruktion avulla uutta aineellista sisältöä että muokkaamalla niitä johdonmukaisemmaksi kokonaisuudeksi. Tutkimuksen alkujaksoissa selostetaan doktriinin kehittymistä ja lainsäädännön etenemistä rinnakkaisina prosesseina vuoden 1961 tekijänoikeuslain voimaantuloon saakka. Samalla pidetään silmällä oikeudellisten käytäntöjen yhteyksiä aikakautensa filosofiseen, yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen ympäristöön. Tarkastelun pohjalta muotoillaan ensin oikeustieteen ja lainsäädännön kehitystä yhdistelevä synteesi. Välituloksena artikuloidaan neljä kantavaa periaatetta tekijänoikeudesta omaisuutena sekä kolme niitä tukevaa systeemistä perusratkaisua. Tämän jälkeen tarkastellaan yleisten oppien myöhempää kehitystä aina EU-integraatioon saakka. Tutkimuksen päätösjaksoissa huomio kohdistuu siihen, miten suomalainen tekijänoikeus on kohdannut digitaalisen murroksen ja perusoikeuksien nousun. Reaktioita ja sopeutumista digitalisoitumisen mukanaan tuomiin ilmiöihin, mukaan lukien EU-oikeus ja informaatio-oikeudelliset virtaukset, tarkastellaan sekä pohjoismaisen että kotimaisen doktriinin kautta. Lopuksi arvioidaan vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen tähänastisia vaikutuksia suomalaiseen tekijänoikeuteen huomioiden myös eurooppalainen aktivoituminen perus- ja ihmisoikeuksien alueella. Tutkimuksen johtopäätöksenä esitetään, että tekijänoikeutta omaisuutena voidaan luonnehtia esineoikeudelliseen omistajanvaltaan rinnasteiseksi yksinoikeusasemaksi, jonka ominaispiirteitä ovat oikeusaseman aineellisen sisällön korostuneesti lakipositivistinen määrittely, oikeusasemaan voimakkaasti vaikuttava sosiaalinen sidonnaisuus sekä oikeuden hyödyntämisen painottuminen sen vaihtoarvoon.
  • Karjalainen, Katja (Suomalainen lakimiesyhdistys, 2016)
    Ikääntyneet liikkuvat siinä missä nuoremmatkin. Suomalaiseläkeläiset ovat jo vuosikymmeniä lentäneet talveksi Espanjan aurinkorannikolle tai muihin leppoisemman ilmaston kohteisiin. Omaisuutta on monilla useammassa kuin yhdessä valtiossa. Ei ole poikkeuksellista omistaa esimerkiksi loma-asuntoa vieraassa valtiossa ja säilyttää asunto myös kotimaassa. Väestön ikääntyminen ja liikkuvuus tarkoittavat väistämättä sitä, että edunvalvontaongelmat lisääntyvät sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Vieraaseen valtioon eläköityneen tai sieltä omaisuutta hankkineen Suomen kansalaisen oikeudellinen toimintakelpoisuus saattaa ikääntymisen myötä ilmaantuvan muistisairauden myötä heiketä. Tällöin henkilön hoito tai omaisuuden hallinnointi tai myyminen voi olla vaikeasti järjestettävissä. On kysyttävä muun muassa, missä valtiossa tulisi ratkaista edunvalvontaa koskeva asia. Onko yhdessä valtiossa nimitetty edunvalvoja kelpoinen hoitamaan vajaakykyisen asioita myös toisessa valtiossa? Mikä merkitys aikuisen ennakolta laatimalla edunvalvontavaltuutukselle tai hoitotahdolla on? Tutkimuksessa tarkastellaan näihin kysymyksiin liittyvää suomalaista ja espanjalaista aineellista ja kansainvälisyksityisoikeudellista sääntelyä. Aineellisella sääntelyllä viitataan kansallisiin edunvalvontasääntöihin ja potilaslakien mukaiseen hoidollista edustamista koskevaan sääntelyyn. Kansainvälisyksityisoikeudellisella sääntelyllä puolestaan sääntelyyn, jonka perusteella ratkaistaan se, millä valtiolla on toimivalta aikuisten suojelua koskevassa asiassa, minkä valtion lakia asiassa sovelletaan, tunnustetaanko toisen valtion antama päätös ja minkälaista yhteistyöstä valtiot voivat harjoittaa. Tutkimuksen keskiössä on Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin laatima aikuistensuojelua koskeva yleissopimus, jonka Suomi on voimaansaattanut, mutta Espanja ei. Tutkimuksen perusteella on selvää, että aineellisen edunvalvontaoikeuden keskeiset arvolähtökohdat, jotka koskevat aikuisen etua ja itsemääräämisoikeutta, ovat vaikuttaneet kansainvälisyksityisoikeudellisiin sääntöihin. On kuitenkin epäiltävä, että uudella ja sinällään hyvälläkään sääntelyllä ei monia aikuisten rajat ylittävän suojelun ongelmia pystytä ratkaisemaan. Rajat ylittävien edunvalvontakysymysten ratkaiseminen on hidasta ja kallista, vaikka ne usein vaativat pikaisia toimia, eikä vajaakykyisellä välttämättä juuri ole varoja. Tutkimuksessa analysoidaan lisäksi sitä, mikä Euroopan unionin mahdollinen rooli rajat ylittävän edunvalvontaoikeuden alalla voisi olla. Unionin kansalaisten oikeus vapaaseen liikkuvuuteen vaatinee myös rajat ylittävien edunvalvontaoikeudellisten huomioimista. Unionin tulisi siten kannustaa jäsenvaltioitaan saattamaan aikuisten suojelua koskeva yleissopimus voimaan ja lisätä tietoa rajat ylittävästä suojelusta.
  • Laine, Juhani (Talentum Media Oy, 2016)
    Tutkimuksen aiheena on suunnattu maksuton osakeanti ja sen aineellisen perusteen osakeyhtiölain (624/2006) 9 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettu yhtiön kannalta ja sen kaikkien osakkeenomistajien etu huomioon ottaen erityisen painava taloudellinen syy tulkinta. Suunnatun maksuttoman osakeannin mekanismina mahdollistaa osakeyhtiölaissa omaksuttu nimellisarvoton osakeyhtiön pääomajärjestelmä, jossa osakkeiden antaminen ei edellytä osakepääoman korottamista. Sellaisenaan suunnattu maksuton anti näyttää osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden kannalta ongelmalliselta menettelyltä: annin ulkopuolelle jäävien osakkeenomistajien suhteellinen osuus yhtiössä supistuu, eikä yhtiöön välittömästi tule uusia varoja. Keskeisenä väitteenä tutkimuksessa on, että yhdenvertaisuudella osakeyhtiössä on taloudellinen ulottuvuus, jonka turvaaminen on myös osa suunnatun maksuttoman annin aineellista perustetta. Osakkeenomistajien taloudellinen yhdenvertaisuus toteutuu, kun annista seuraavan yhtiön taloudellisen aseman parantumisen voidaan perustellusti odottaa korvaavan annin ulkopuolelle jäävien osakkeenomistajien suhteellisen yhtiöosuuden laimenemisen. Vaatimus yhtiön taloudellisen aseman paranemisesta tai kääntäen yhtiön taloudellisen aseman heikkenemisen torjumisesta merkitsee, että annin maksuttomuuden on oltava näennäistä. Taloudellinen yhdenvertaisuus periaatteena antaa mielekkään sisällön suunnatun maksuttoman annin perusteeseen sisältyvälle kaikkien osakkeenomistajien edun huomioon ottamisen vaatimukselle. Suunnatun maksuttoman annin perusteen tulkinta taustoitetaan tutkimuksessa käsittelemällä osakeyhtiötä koskevia teorioita viimeisen sadan vuoden ajalta, osakeyhtiön oikeushenkilöyttä, osakkeen käsitesisältöä, osakkeen maksullisuuden ja nimellisarvon merkitystä, osakeyhtiöoikeudellisen yhdenvertaisuusperiaatteen eri ulottuvuuksia sekä yhtiön edun sisältöä ja merkitystä. Suunnatun maksuttoman annin aineellisesta perusteesta hahmotetaan testi, jota vasten menettelyn sallittavuutta eri käytännön tilanteissa voidaan arvioida. Tutkimukseen on otettu myös yksityiskohtainen esitys suunnatun maksuttoman annin järjestämistä koskevasta menettelystä sekä systemaattinen kuvaus erilaisista mahdollisista suunnatun maksuttoman annin käyttötilanteista.
  • Kozlowska-Rautiainen, Daria (Unigrafia, 2016)
    Kirjallisen näytön hankkiminen vastapuolelta todistelutarkoituksessa on yksi ratkaisemattomammista aihealueista kansainvälisessä kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tutkimus on erittäin tärkeä paitsi kansainvälisille välimiesmenettelyä harjoittaville henkilöille niin myös suomalaisille asianajajille, lakimiehille, välimiehille ja liikemiehille. Tutkimus tuo selvyyttä tähän aihealueeseen (i) esittelemällä välimiesmenettelyä koskevien lakien ja sääntöjen sisäistä johdonmukaisuutta, (ii) havainnollistamalla prosessia koskevia keskeisiä oikeusperiaatteita, ja (iii) edellä mainittuihin seikkoihin nojaten vastaamalla alla kuvattuihin yksityiskohtaisiin tutkimuskysymyksiin kokonaisvaltaisella, syvällisellä ja kriittisellä otteella. Tutkimus vastaa esimerkiksi seuraaviin kysymyksiin: mitkä ovat todistelutarkoituksessa tapahtuvan asiakirjapyynnön edellytykset, mitä vastaperusteita toinen osapuoli voi esittää, mikä laki soveltuu asianajajien salassapito- ja lojaliteettivelvollisuuteen, missä tilanteissa välimiesistuin voi puuttua asiakirjapyyntöä noudattamatta jättäneen osapuolen menettelyyn (adverse inferences) ja missä muodossa elektroniset asiakirjat pitäisi toimittaa sekä muut elektronisiin asiakirjoihin liittyvät ajankohtaiset kysymykset. Tutkimukseen sovellettava menetelmä on pääosin lainoppi. Tutkimus osoittaa, että monet kysymykset voidaan ratkaista oikeusperiaatteiden punninnalla. Näin ollen ei ole olemassa tarvetta lisäsääntelylle, edes soft law -instrumenttien tasolla. Välimiesmenettelyn tulee säilyä joustavana. Välimiesmenettelyn ennustettavuus pitäisi saavuttaa ennemmin yksittäisten välimiesmenettelyjen tasolla (mikrotaso) kuin välimiesmenettelyä koskevien sääntöjen ja soft law -instrumenttien tasolla (makrotaso). Tutkimus myös osoittaa, että on mahdollista tarkastella todistelutarkoituksessa tapahtuvaa asiakirjojen toimittamista keskittymättä pääosin common law ja civil law -maiden oikeusjärjestyksen eroihin, ja että jossain määrin on olemassa kansainvälinen lähestymistapa, jolla voidaan tarkastella asiakirjapyyntöjen laajuutta ja prosessia koskevia keskeisiä kysymyksiä.
  • Koulu, Riikka (University of Helsinki Conflict Management Institute/ Riikka Koulu, 2016)
    Tämä tutkimus kuuluu kansainvälisen prosessioikeuden, oikeusteorian sekä oikeuden ja teknologian tutkimuksen kosketuspinnalle. Tutkimuksessaan arvioidaan niitä muutoksia, joita teknologian tuominen erilaisiin riidanratkaisumenettelyihin tuo tullessaan. Tutkimuksessa kysytäänkin, miten riidanratkaisun pohjimmainen oikeutus muuttuu teknologian käyttöönottamisenmisen myötä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä (luku 2) sovelletaan Niklas Luhmannin systeemiteoriaa. Tällöin oikeusjärjestelmä näyttäytyy yhteiskunnan funktionaalisesti eriytyneenä osasysteeminä, joka erottautuu muista osasysteemeistä soveltamalla sisäisiin operaatioihinsa omaa, muista systeemeistä poikkeavaa koodiaan laillinen/laiton. Systeemiteoreettinen lähestymistapa tarjoaa keskeiset välineet arvioida riidanratkaisun oikeuttamistapoja, kun tutkimuksen toisessa osassa tarkastellaan oikeuttamisen roolia oikeusjärjestelmälle sekä oikeuden sisäisten paradoksien käsittelyä. Perustavanlaatuisin näistä oikeuden paradokseista liittyy niihin tapoihin, joilla oikeusjärjestelmän sisäisesti pyritään selittämään vallankäytön eli pakon oikeutusta. Oikeusjärjestelmä legitimoituna väkivaltana tulee ilmi erityisesti tuomioiden täytäntöönpanossa. Tutkimuksen lähtökohta on, että teknologian aiheuttamat muutokset tuovat näkyviksi sellaisia riidanratkaisun oikeuttamisen rakenteita, jotka yleensä jäävät prosessioikeudellisessa keskustelussa taka-alalle. Täten riidanratkaisuteknologian tarkempi analyysi tarjoaa ikkunan prosessioikeuden syvärakenteen tarkastelulle. Yhtenä esimerkkinä teknologian luomasta oikeutushaasteesta käsitellään täytäntöönpanon yksityistymistä, joka merkitsee uudenlaista poikkeamista perinteisestä valtion täytäntöönpanomonopolista (luku 4). Yksityisen riidanratkaisun ja täytäntöönpanon teknologiapohjaiset sovellukset ovat kehittyneet vastaamaan konfliktinhallinnan tarpeeseen niissä tilanteissa, joissa rajat ylittävä oikeudenkäynti ei tarjoa todellista vaihtoehtoa intressiltään vähäisen riidan ratkaisemiseen. Uudet informaatio- ja kommunikaatioteknologian sovellukset ovat mahdollistaneet täytäntöönpanon yksityistymisen. Verkkokauppapaikat ratkaisevat sisäisesti palveluissa syntyneet riidat ja saattavat nämä ratkaisunsa voimaan käyttöehtojensa perusteella ilman valtiollista tuomioistuinlaitosta tai sen tarjoamaa täytäntöönpanomekanismia. Myös kryptovaluutoille rakentuvat ja itsensä täytäntöönpanevat älykkäät sopimukset muuttavat perinteistä käsitystä täytäntöönpanon kuulumisesta valtion väkivaltamonopoliin. Nämä uudet täytäntöönpanon muodot ulottuvatkin pidemmälle kuin perinteinen yksityinen riidanratkaisu, minkä seikan yksityisen täytäntöönpanon vertaaminen välitystuomioiden täytäntöönpanoon New Yorkin konvention pohjalta osoittaa. Toisin kuin verkkokauppariidat tai älykkäät sopimukset välitystuomioiden täytäntöönpano on rakentunut valtiollisille tuomioistuimille, koska välitystuomion täytäntöönpantavuudesta päättää toimivaltainen alioikeus ja täytäntöönpano suoritetaan valtiollisen täytäntöönpanomekanismin kautta. Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että viimesijainen päätösvalta täytäntöönpantavuudesta on edellyttänyt julkisen tuomioistuimen kontrollia, jossa täytäntöönpano on voitu evätä välitystuomion ollessa mitätön tai tuomioistuimen päätöksellä kumottu. Täytäntöönpanon yksityistyminen tarkoittaa, ettei yksityisesti ratkaistuja riitoja tarvitse saattaa tuomioistuimen arvioitavaksi edes täytäntöönpanovaiheessa. Tämä johtaa siihen, että näihin riitoihin ei pystytä kohdistamaan tuomioistuinkontrollia ennen niiden täytäntöönpanoa. Tästä syystä yksityisen riidanratkaisun sekä valtiollisen täytäntöönpanon yhteistoiminnalle perustuva malli, (joka esitellään jaksossa 5.1.1), ei sellaisenaan sovellu yksityiseen täytäntöönpanoon. Siten yksityinen täytäntöönpano paljastaa riidanratkaisuun yleisesti liittyvän pakon ja tämän pakon käyttämisessä tapahtuvat muutokset vuorostaan tarjoavat tarkastelukulman riidanratkaisun oikeuttamiseen yleisellä tasolla ja riidanratkaisun oikeusturvatakeiden turvaamiseen. Tämän poikkeusluonteensa vuoksi yksityinen täytäntöönpano kuten osaltaan myös muut riidanratkaisuteknologian sovellukset muodostaa haasteen riidanratkaisun oikeuttamiselle: riittävätkö perinteiset oikeutustavat selittämään uuden ilmiön? Ja mikäli eivät, miten oikeusjärjestelmän tulisi reagoida tähän ärsykkeeseen? Tutkimus koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa (luvut 3 ja 4) arvioidaan teoreettisella tasolla riidanratkaisuteknologian määritelmää ja sen vaikutuksia prosessioikeudelliselle tutkimukselle. Mediatutkimuksen suuntaan aukeavassa analyysissa teknologiaa arvioidaan sekä sen muutosvoiman ja häiritsevyyden (disruptiveness) kautta että olemassa olevia sosiaalisia hierarkioita uusintavana. Uusi kommunikaatio- ja viestintäteknologia näyttäytyy tällöin aiempaan massaviestintäteknologiaan verrattuna voimakkaan interaktiivisena, korostuneen sosiaalisena sekä älykkäänä (smart technologies), mikä vuorostaan viittaa uuteen teknologiseen murroskohtaan. Tutkimuksessa esitetään, että modernin informaatio- ja kommunikaatioteknologian käytön muodostamaa sosiaalista toimintaa voidaan arvioida myös uutena, emergenttinä sosiaalisena systeeminään. Tällöin korostuu tarve arvioida teknologian käyttöä kontekstisidonnaisesti. Siten myös riidanratkaisuteknologian kategorisoinnissa on syytä kiinnittää huomiota yksittäisiin tehtäviin, joihin automaatiota ulotetaan. Riidanratkaisuteknologia voidaan ryhmitellä teknologian roolin perustella ensimmäisen sukupolven sovelluksiin (mm. videoneuvottelu, asianhallintajärjestelmät, sähköiset tietokannat) sekä toisen sukupolven sovelluksiin (mm. tekoäly, koneoppiminen, kryptovaluutat). Tutkimuksen toisessa osassa (luvut 5-8) siirrytään arvioimaan riidanratkaisun oikeutusta eli niitä keinoja, joilla riidanratkaisuun liittyvä pakottaminen oikeusjärjestelmässä legitimoidaan. Systeemiteoreettisen lähestymistavan kautta tunnistetaan ja arvioidaan kolmea eri oikeuttamisen narratiivia: suvereenisuutta, suostumusta sekä ihmisoikeusdiskurssista saatavaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaalia. Näitä narratiiveja arvioidaan rakenteellisina kytkentöinä oikeusjärjestelmän ja muiden yhteiskunnan osasysteemien välillä, jolloin oikeusjärjestelmässä oikeuttamiseen käytettävät narratiivit noudattavat oikeuden koodaamisen laillinen/laiton lisäksi myös rakenteellisen kytkennän toisella puolella olevan järjestelmän koodausta. Tästä johtuen oikeuttamiseen käytetyt narratiivit välittävät oikeusjärjestelmään sen ulkopuolisia elementtejä (luku 5). Kutakin oikeuttamisnarratiiveista verrataan teknologian mahdollistaman yksityisen täytäntöönpanon haasteeseen. Riidanratkaisun oikeutus on perinteisesti haettu oikeuden ja valtion läheisestä yhteydestä eli suvereenin narratiivista (luku 6). Rakenteellinen kytkentä oikeuden ja politiikan systeemien välillä heijastuu riidanratkaisuun valtiollisena riidanratkaisumonopolina. Rajat ylittävät tilanteet on territoriaalitoimivallan vuoksi säännelty suvereenien valtioiden keskinäisillä sopimuksilla. Tällöin oikeuttaminen tuotetaan valtiollisen lainkäytön ideaalilla, jossa yksityinen riidanratkaisu ja täytäntöönpano on oikeutettua, mikäli se seuraa suvereenin vallan delegoimisesta ja valvontavastuu jää viime kädessä valtiollisille toimijoille. Yksityisen täytäntöönpanon synnyttämä haaste kuitenkin paljastaa suvereenille perustuvan oikeuttamisnarratiivin rajallisuuden tilanteessa, jossa sääntelyä ei ole onnistuttu ulottamaan rajat ylittäviin tilanteisiin. Kun perinteisesti oikeusturvatakeiden turvaaminen on hahmotettu valtion kontrollin kautta, onkin kysyttävä, miten vastaava oikeudenmukaisuuden taso olisi mahdollista taata ilman valtiollista kytkentää. Suvereenisuutta uudempi oikeuttamisnarratiivi löytyy oikeuden ja talouden järjestelmien välisestä rakenteellisesta kytkennästä eli suostumuksesta ja yksityisautonomiasta (luku 7). Riidanratkaisun oikeuttamisperusteena suostumus muodostaa oman itsenäisen toimivaltaperusteensa, esimerkiksi välityslausekkeen kautta. Yleensä suostumuksen narratiivi toimiikin yhdessä suvereenisuuteen perustuvan mallin kautta. Tämä käy ilmi muun maussa välitystuomion täytäntöönpanon järjestämisestä julkisten tuomioistuinten kautta. Inklusiivisuutensa vuoksi suostumuksen narratiivi sinällään kyllä pystyy selittämään yksityisen täytäntöönpanon haasteen, mutta ilman riittäviä prosessuaalisia keinoja heikomman suojan toteuttamiseen sen selitysvoima jää vaillinaiseksi. Uusin riidanratkaisun oikeuttamisnarratiivi on löydettävissä riidanratkaisua koskevasta eettisestä diskurssista, joka tässä tutkimuksessa on nimetty access to justice -narratiiviksi (luku 8). Tällöin riidanratkaisun oikeutus perustuu sen oikeudenmukaisuudelle. Oikeuttamisnarratiivin heikkous on sen kontekstisidonnaisuudessa - mikäli riidanratkaisun hyväksyttävyys riippuu menettelyn oikeudenmukaisuudesta, miten määritellään oikeudenmukaisuuden rajat yksittäistapauksellisesti ilman narratiivin yhdistämistä suvereenisuuteen? Tutkimuksen kolmannessa osassa (luvut 9 ja 10) arvioidaan lyhyesti oikeuttamisnarratiivien yhteistoimintaa sekä kysytään, olisiko oikeutus mahdollista löytää itse teknologisesta infrastruktuurista. Tutkimuksen viimeisessä luvussa esitetään lopuksi kokoavia johtopäätöksiä. Väitöstutkimuksen keskeinen väite on, ettei yksikään tarkastelluista oikeuttamisnarratiiveista sellaisenaan riitä selittämään yksityisen täytäntöönpanon ilmiötä. Käytännössä tämä tarkoittaa, että on epäselvää, miten yksityiseen täytäntöönpanoon saadaan riittävät oikeusturvatakeet. Yksityinen täytäntöönpano on luonteeltaan ylikansallista. Tästä syystä valtiollisen valvonnan kytkeminen yksityisiin prosesseihin ilman julkista täytäntöönpanovaihetta edellyttää pitkälle menevää järjestelmän uudelleenarviointia. Siten yksityinen täytäntöönpano muodostaakin uuden oikeudellisen harmaan alueen, joka horjuttaa olemassa olevaa ymmärrystämme riidanratkaisun oikeutuksesta.
  • Malminen, Toni Petteri (Unigrafia, 2016)
    Väitöskirja on aatehistoriallinen tutkimus oikeusrealismin synnystä tai varhaisjuurista 1800-luvun loppupuolen saksalaisessa, amerikkalaisessa ja ruotsalaisessa oikeusajattelussa. Aihetta lähestytään kolmen teeman kautta. Osa 1 koskee uudenlaisen historiallisen tietoisuuden syntyä, jota tutkimuksessa kutsutaan kriittiseksi historismiksi. Osa 2 käsittelee oikeusajattelun maallistumista. Osa 3 selvittää agonistisen yhteiskunta-ajattelun läpimurtoa 1800-luvun lopulla. Kaikkia teemoja lähestytään Rudolf von Jheringin, Friedrich Nietzschen, Oliver Wendell Holmesin ja Axel Hägerströmin tuotannon valossa, mutta painottaen samalla heidän vaikutustaan myöhempiin oikeusrealisteihin.
  • Heikkilä, Satu (Wolf Legal Publishers, 2016)
    Tämä tutkimus keskittyy Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) tuomioiden täytäntöönpanoon Suomessa ja etenkin sen tehokkuuteen. EIT on tähän mennessä antanut Suomea vastaan 138 tuomiota, joissa on todettu yksi tai useampi Euroopan ihmisoikeussopimuksen artiklojen loukkaus. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten nämä tuomiot on pantu täytäntöön Suomessa. Tutkimus osoitti, että Suomessa kansallinen täytäntöönpanomenettely ei ole kovin byrokraattinen ja että se tuntuu toimivan hyvin. Suurinta osaa Euroopan tasolla yksilöidyistä menettelyn puutteista ei löytynyt suomalaisesta menettelystä, ja suurin osa menettelyn tehostamiseksi kaavailluista uusista ideoista oli jo käytössä Suomessa. Tutkimus osoitti, että täytäntöönpanomenettelyn kokonaistehokkuus oli Suomessa hyvin korkealla tasolla verrattuna muihin maihin. Kuitenkin absoluuttisin kriteerein mitattuna, Suomellakin oli varaa vielä parantaa, etenkin hallituksen ja Ministerikomitean välisen yhteistyön osalta. Kohtuullisen hyvityksen maksamisen ja muiden yksilöä koskevien toimenpiteiden (individual measures) osalta tutkimus osoitti, että täytäntöönpano oli näiltä osin suhteellisen tehokasta Suomessa. Kansalliset viranomaiset toimivat yleisesti ottaen nopeasti ja tehokkaasti näiden täytäntöönpanotoimenpiteiden osalta. Tässä suhteessa tuomioiden täytäntöönpanoa voi kuvata sekä ajallisesti että sisällöllisesti tehokkaaksi. Siltä osin kuin oli kyse ylimääräisestä muutoksenhausta EIT:n antaman tuomion jälkeen, tutkimuksesta kävi ilmi, etteivät korkeimman oikeuden tulkinnat aina osoittaneet tehokkainta mahdollista asennetta tuomioiden täytäntöönpanon suhteen. Eräät korkeimman oikeuden ratkaisut osoittivat tietynlaista horjuvuutta antaa ihmisoikeussopimukselle ja sen tulkinnoille täysi vaikutus. Tutkimus osoitti, että vaikka yleisiin toimenpiteisiin (general measures) ryhdyttiin Suomessa yleisesti ottaen ajallisessa että sisällöllisessä mielessä tehokkaasti joskus jopa erittäin tehokkaasti, joissain tilanteissa oli kuitenkin nähtävissä merkkejä tietynlaisesta haluttomuudesta ryhtyä tarvittaviin toimenpiteisiin. Tällaisia merkkejä oli nähtävissä etenkin tilanteissa, joissa olisi vaadittu viranomaisilta aktiivisempia toimenpiteitä. Suurin osa yleisistä toimenpiteistä oli kuitenkin tehokkaita Suomessa. Yleisten toimenpiteiden osalta eräs parhaista tehokkuutta koskevista esimerkeistä oli täytäntöönpano kaksoisrangaistavuutta koskevissa asioissa, joissa täytäntöönpanotoimet oli suoritettu jo kauan ennen kuin EIT edes antoi ensimmäisen loukkaustuomionsa asiassa. Toisaalta yleisiin toimenpiteisiin ryhtyminen oli tehottominta niin ajallisessa kuin sisällöllisessäkin mielessä pitkittyneiden oikeudenkäyntien osalta.
  • Syrjä, Kari-Pekka (IPR University Center, 2016)
    Väitöskirjan tutkimuskohteena on lain sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa (22.12.1978/1061) yleislausekkeen perusteella elinkeinonharjoittajalle annettava suoja toisen elinkeinonharjoittajan sopimatonta jäljittelyä vastaan immateriaalisen yksinoikeuden ulkopuolisessa tilanteessa. Tutkimus jakautuu kolmeen pääjaksoon ja yhteensä seitsemään lukuun. Tutkimuksen tarkoituksena on systematisoida ja tulkita SopMenL1§:n 1 momentin perusteella syntyvän suojan sisältöä, muotoa, rakennetta ja syntymisedellytyksiä. Tutkimus osoittaa, että palvelukonsepti elementteineen voi nykytilanteessa saada suojaa immateriaalisten yksinoikeuksien perusteella vain osittain. Yleislausekkeen kehityshistorian perusteella voidaan osoittaa, että sopimatonta menettelyä elinkeinotoiminnassa koskevan yleislausekkeen suojaintressit olivat Saksassa ja Suomessa varsin yhtenevät 20. vuosisadan alkupuoliskolla. Suomessa alettiin painottaa suojaintressinä kuluttajansuojaintressin turvaamista alkuperäisen elinkeinonharjoittajan suojaintressin asemesta 1970-luvulta alkaen. Elinkeinonharjoittajan suojaintressi säilyi Saksassa yksinomaisena Saksan UWG-reformiin asti vuonna 2004. Tutkimus osoittaa, kuinka Saksassa ja Ruotsissa säädetty sopimattoman menettelyn elinkeinotoiminnassa sääntelymalli soveltuu Suomessa sovellettavaa dualistista mallia ajanmukaisemmin ja legitimoidummin erilaisten suojaintressien samanasteiseen turvaamiseen liittyvässä sääntelyssä. Oikeusvertailevat näkökohdat osoittavat Suomen ja Saksan yleislausekkeiden ns. yleisten soveltamisedellytysten olevan varsin yhteneviä de lege lata. Suomessa ei ole säädetty sopimattoman jäljittelyn erityisistä edellytyksistä, kuten on tehty Saksassa UWG (2004) 4§:n Nro. 9 a c kohdat ja Ruotsissa MFL (14§). Tutkimus tukee Suomessa vallitsevaa käsitystä siitä, että sekaannusvaaraa kuluttajan harhaanjohtumisesta kaupallisen alkuperän suhteen on lähes poikkeuksetta edellytetty Pariisin yleissopimuksen 10 bis artiklasta johdettuna erityisenä edellytyksenä, jotta jäljittelyä on pidetty SopMenL1 §:n 1 momentin perusteella sopimattomana jäljittelynä. Päätelmänä on lisäksi esitetty, että SopMenL:n yleislausekkeen perusteella muodostuva suoja on omintakeista suojaa, joka poikkeaa olennaisesti immateriaalisesta yksinoikeussuojasta. Palvelukonseptin suoja sopimatonta jäljittelyä vastaan muodostuu käytännössä yhteisvaikutteisesti formaalisen suojan ts. immateriaalisten yksinoikeuksien sekä ei-formaalisen suojan perusteella, erityisesti ei-teknisen palvelukonseptin jäljittelyn yhteydessä sopimatonta menettelyä elinkeinotoiminnassa koskevan normiston yleislausekkeen perusteella.
  • Nissel, Tzvika (Helsingin yliopisto, 2016)
    State responsibility is the doctrine that regulates international enforcement actions. Among international lawyers, there is a shared sense of mystery about State responsibility. While the doctrine clearly guarantees the enforceability of international law, its practice consistently languishes from a lack of international policemen. History is one lens through which to view this paradox. In this study, I describe the three most influential efforts to establish a legal standard for international enforcement actions: U.S. diplomatic practice, German legal theory and U.N. codification. In the late nineteenth century, lawyers in the U.S. State Department turned to international tribunals to redress alien injuries. These lawyers relied on international law to justify their legal intervention. Latin Americans, who were frequently the respondents of such claims, disputed the relevance of international law to its treatment of aliens; to them, alien protection was essentially a domestic affair. However, by the twentieth century, a U.S. practice of arbitration had established that States could be held responsible for breaching their international duties to protect aliens. The resulting awards were professional but haphazard. States were ordered to pay reparations for alien injuries, but why and how much they had to pay remained largely unarticulated. The first systematic treatment of State responsibility surfaced in late-nineteenth century Germany. These early writings were extrapolations from domestic principles of law rather than inductions of international awards. German lawyers viewed the U.S. practice of international arbitration as ad hoc settlements of private disputes rather than as the adjudication of public disputes. Thus, the German approach to State responsibility was not restricted to the field of alien protection in particular; it provide for the preconditions of international liability in general. When the U.N. undertook to codify the field, it chose to base its efforts on German theory rather than on the U.S. practice. This strategy divided State responsibility into general and specific parts. Generally, enforcement actions were subject to the U.N. doctrine. Exceptionally, a specific practice (e.g., alien protection) was permitted to continue as lex specialis. Contrary to many commentators, I see no crisis in this result. No singular doctrine has ever encapsulated the practice of international enforcement. Since the 1870s, international lawyers have employed State responsibility as a pliable concept to suit particular ends. By providing these perspectives, I hope to illustrate how three groups of lawyers practitioners, theorists and doctrinalists have been able to cope with the enduring mystery of State responsibility.

Näytä lisää