Selataan Valtiotieteellinen tiedekunta julkaisuvuoden mukaan

Lajittelu: Järjestys: Tulokset:

Näkyvissä 1-20 / 133
  • Kuosmanen, Isa (2020)
    Väitöskirjani koostuu kolmesta empiirisestä maahanmuuton ja koulutuksen taloustieteen esseestä. Ensimmäisessä luvussa esittelen esseiden aiheet, metodit ja päätulokset. Toisessa luvussa tutkimme EU:n itäisen laajentumisen työmarkkinavaikutuksia Suomessa rakennusalalla. Hyödynnämme analyysissämme eroja altistumisessa lisääntyneelle työvoiman tarjonnalle uusista EU-maista eri rakennusalan ammattien ja työssäkäyntialueiden välillä ennen ja jälkeen EU:n laajentumisen. Maahanmuutolle alttiimmissa ammateissa ja alueilla työskentelevät henkilöt kokivat noin 1700 euron suuruisen vuosittaisen ansionmenetyksen suhteessa henkilöihin, jotka työskentelivät maahanmuutolle vähemmän altistuneissa ammateissa ja alueilla. Tämä vaikutus tuloihin näkyy vielä yli 10 vuotta EU:n laajenemisen jälkeen. Kolmannessa luvussa tutkimme Suomen peruskoulun kouluvalintojen vapauttamisen vaikutuksia oppilastulemiin lyhyellä ja pitkällä aikavälillä 1990-luvulla. Hyödynnämme kuntien välistä vaihtelua kouluvalintamahdollisuuksissa ennen ja jälkeen kouluvalintojen vapauttamisen. Havaitsemme, että oppilaat tekevät valintoja yhtä todennäköisesti kaikista tuloluokista. Havaitsemme myös, että kouluvalintojen vapauttamisella oli keskimäärin positiivisia vaikutuksia peruskoulun päättöarvosanoihin sekä todennäköisyyteen valmistua ylioppilaaksi tai saavuttaa korkeakoulututkinto. Siitä huolimatta, että oppilaat kaikista tuloluokista tekevät valintoja, kouluvalintojen positiiviset vaikutukset ovat jakautuneet epätasaisesti. Ainoastaan hyvätuloisista perhetaustoista tulevat oppilaat hyötyvät valintojen vapauttamisesta. Vaikutukset ovat puolestaan negatiivisia huonotuloisemmista perheistä tuleville oppilaille pidemmällä aikavälillä. Neljännessä luvussa tutkin kouluvalintojen segregaatiovaikutuksia hyödyntäen samaa tutkimusasetelmaa kuin kolmannessa luvussa. Havaitsen, että koulujen väliset erot kasvoivat merkittävästi valintojen vapauttamisen jälkeen sekä arvosanojen että vanhempien taustan perusteella. Oppilaat siis jakautuivat kouluihin taustansa perusteella aiempaa voimakkaammin. Kouluvalinnoilla ei näyttänyt olevan vaikutuksia alueelliseen segregaatioon. Havaitsen myös, että koulujen sisäinen segregaatio oppilaiden taustojen perusteella kasvoi, eli koulut muodostivat luokkia eri tavalla kouluvalintojen vapauttamisen jälkeen.
  • Koskimies, Emanuela (Helsingin yliopisto, 2020)
    This doctoral dissertation investigates the development of the norm of sovereignty as responsibility by focusing on its institutionalization in the framework of the International Criminal Court (ICC). Prominent observers have regarded the emergence of a new norm of sovereignty as responsibility as one of the most significant normative shifts in international society since the aftermath of World War II. Against this backdrop, accounts have proliferated situating the ICC at the cutting edge of normative change. The present study critically engages with the whole set of theoretical foundations underlying this view, including the conventional constructivist understanding of norm development upon which the latter is premised. This, on the one hand, emphasizes the importance of norm institutionalization within “tangible” sets of rules or organizations. On the other, it understands institutionalization itself as a moment of clarity and stabilization, thus largely reducing it to an end-point of the norm emergence process. In other words, norm institutionalization is confined to a positivist view in which institutions fall back to the role of neutral fora. The result is a linear, static, and largely depoliticized account of norm content, which, while yielding to the traditional lack of communication between normative and empirical studies, ends up reiterating a dichotomic and simplistic view in which norms are scripts of emancipation, and power a practice of domination. The dissertation aims to unravel this dilemma altogether by offering a step forward in the development of a post-positivist constructivist approach. In other words, it takes a genuinely trans-disciplinary perspective and delves into the configuration of normativity as part of institutional practice, paying special attention to how the relative power of relevant actors reconstitutes norms during norm negotiation and implementation. Hence, the study unfolds from an unusual location – at the intersection between normative international theory and the politics of international criminal law; and from there, it seeks to revive discussions about the power-laden nature of the normative fabric of international society, its own dis-symmetries, and its outright hierarchies. To this end, the dissertation asks two major sequential questions: how the overarching system negotiated by states at the Rome Conference affects the selection of situations and cases before the ICC and their outcomes; and how the selection of situations and cases and their outcomes, in turn, “feeds back” to the norm of sovereignty institutionalized through the Court’s practice. The resulting analysis shows the following. While the Rome Statute reflects the persistence of the state as the primary site of political authority and coercion, it also cuts against the normative aspirations of sovereignty as responsibility by leaving the Court specifically ill-equipped to break with a notorious pattern of hyper-protected sovereignty. Outstanding issues such as the ICC’s selectivity and African bias, as well as the Court’s future prospects, are then reconsidered under this light. Those findings are then discussed in the final part of the study. Focusing on questions of delegation to international institutions, this ends with a note of caution. It concludes that the prospects of sovereignty as responsibility, as well as the broader discussion about cosmopolitan governance, lie more with the re-politicization of the debate than a straightforward invocation of greater forms of supranationalism.
  • Kärrylä, Ilkka (Valtiotieteellinen tiedekunta, 2019)
    Valtaosan 1900-lukua ’taloudellinen demokratia’ oli politiikan avainkäsitteitä Suomessa ja Ruotsissa. Useimmat poliittiset ryhmät jakoivat tavoitteen taloudellisen vallan jakamisesta tasaisemmin kansalaisille, mutta taloudellisen demokratian käytännön merkityksestä kiisteltiin voimakkaasti. Vasemmistolle käsite merkitsi talouden julkista suunnittelua ja ohjailua sekä työntekijöiden valtaa työpaikoilla. Oikeiston puheessa taloudellinen demokratia viittasi yksityisomistuksen laajentamiseen kansalaisten keskuudessa sekä yhteistoimintaan työpaikoilla. 1990-luvulla taloudellinen demokratia käytännössä katosi poliittisesta kielestä. Ilkka Kärrylän poliittisen historian väitöskirja tarkastelee tätä kehitystä selittäviä poliittisia ja ideologisia muutoksia. Poliittiset toimijat tekivät tulkintoja muuttuvista olosuhteista, jotka kyseenalaistivat vallitsevia uskomuksia ja käsitteitä. Uudet ajattelutavat korostivat yksityisomistusta ja vapaata markkinataloutta – usein demokratian kustannuksella. Suomessa ja Ruotsissa uusia käytäntöjä ja uskomuksia ajoivat erityisesti liike-elämän järjestöt ja porvaripuolueet 1970-luvun talouskriisistä alkaen. Talouden globalisaatio ja käsitykset sen luomista talouspoliittisista rajoitteista, kuten pääomapaon uhasta ja kasvavasta julkisesta velasta, muodostivat ongelman myös vasemmistopuolueille. Talouden poliittinen hallinta tai työntekijöiden vallan lisääminen ei enää näyttänyt mahdolliselta. Sen sijaan kansantalouksia tuli liberalisoida ja markkinaehtoistaa globaalissa kilpailussa selviämiseksi. Uudessa vapaiden pääomaliikkeiden maailmassa vanhat ajatukset taloudellisesta demokratiasta jäivät vähitellen syrjään valtavirran poliittisesta retoriikasta. Oikeisto oli aina suhtautunut ristiriitaisesti demokratian historiallisiin merkityksiin, kuten kansanvaltaan. Kapitalistisissa ajattelu- ja toimintatavoissa luotetaan mieluummin taloudelliseen asiantuntijuuteen, jolla luodaan ja ylläpidetään vapaita markkinoita. Talouteen sovellettuna kansanvallan periaate avaa oven taloudellisia vallanpitäjiä kohtaan esitetyille vaatimuksille. Kapitalismin ja vapaan markkinatalouden kannattajat ovat mieluummin korostaneet ihmisten taloudellista roolia vapaina kuluttajina ja erottaneet sen demokraattisen kansalaisen roolista.
  • Bärlund, Katariina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Katariina Bärlund: Äitien alle yksivuotiaisiin lapsiinsa kohdistamat henkirikokset, niiden yritykset ja väkivalta mielentilatutkimusasiakirjoissa. Narratiivinen tutkimus. Vanhempien lapsiinsa kohdistamat henkirikokset ovat vähentyneet Suomessa viime vuosikymmeninä merkittävästi. Vaikka määrä onkin laskenut, yhä edelleen suomalaislapsia joutuu vanhempiensa tekemän väkivallan ja henkirikosten uhreiksi. Tutkimuksessa tarkasteltiin äitien alle yksivuotiaisiin lapsiinsa kohdistamia henkirikoksia, niiden yrityksiä ja väkivaltaa mielentilatutkimusasiakirjoissa. Aihepiiriä lähestyttiin kysymällä, millaisia tarinoita näistä tapahtumista syntyy asiakirja-aineiston pohjalta. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat sijoittuivat äitiyteen, pahaan, väkivaltaan sekä henkirikoksiin. Äitiyttä tarkasteltiin osana äitiyden kulttuurista ymmärrystä ja pahuus nähtiin tutkimuksessa ihmisyyden ulottuvuutena. Tutkimustehtävänä oli äitien omiin lapsiinsa kohdistamien henkirikosten, niiden yritysten ja väkivallan tarkasteleminen sosiaalitieteellisestä näkökulmasta, olosuhteet huomioivan kuvan muodostaminen tapahtumista ja niiden ilmentäminen tarinallisesti. Tutkimuksessa lähestyttiin sosiaalityön tutkimuksellisia katvealueita: äitien lapsiinsa kohdistamia henkirikoksia sekä pahan tematiikkaa. Tutkimusaineistona toimi mielentilatutkimusasiakirjat, joiden pohjalta kirjoitettiin esimerkkitarinat tapahtumista. Nämä esimerkkitarinat eivät esittele yksittäistapauksia vaan ne ovat sekoituksia aineiston eri tapauksista, ja sisältävät ainoastaan karkean tason kuvauksia tutkijan tulkitsemina. Tutkimus pohjaa asiakirja-aineistoon, eikä esimerkkitarinoiden näin nähdä tavoittavan äitien tai heidän lähipiirinsä autenttista näkökulmaa. Tutkimus tuotti kaksi esimerkkitarinaa, vastasyntyneen surmanneen äidin tarinan sekä yli vuorokauden ikäisen lapsensa surmanneen äidin tarinan. Tarinoiden keskinäinen vertailu osoitti, että nämä tarinat eroavat toisistaan. Ensimmäinen tarina nimettiin salatuksi tarinaksi, toinen raotetuksi tarinaksi. Tutkimuksen tulokset vahvistivat näkemystä vanhempien lapsiinsa kohdistamasta väkivallasta ja henkirikoksista monitahoisina tapahtumina, joiden taustoilta on havaittavissa eri asteista keinottomuutta vastata vanhempana elämän nostamiin haasteisiin. Tutkimus tuotti aihepiirin lisätutkimustarpeita, erityisesti yksinäisyyden ja moniammatillisen yhteistyön näkökulmista. Avainsanat: äitiys, henkirikokset, väkivalta, paha, pahuus, narratiivinen tutkimus
  • Junnilainen, Lotta (Vastapaino, 2019)
    Kaupunkiseutujen alueellisesta eriytymisestä on puhuttu vuosia, mutta niin sanottujen huono-osaisten alueiden paikallisesta elämästä on tiedetty vähän. Lotta Junnilaisen väitöstutkimus Lähiökylä, joka ilmestyy Vastapainon kustantamana tietokirjana, kuvaa alueita, joista pyritään tekemään yhteisöllisempiä, vaikka ne monella tavalla ovat jo sellaisia. Tämä omaehtoinen yhteisöllisyys jää alueiden kehittäjiltä tunnistamatta. Lotta Junnilaisen Lähiökylä on tutkimus vuokratalovaltaisista lähiöistä, jotka nähdään tavallisesti ainoastaan ongelmana. ”Kaikilla ulkopuolisilla poliitikoista kaupunkisuunnittelijoihin on aina ollut tarve `korjata` nämä alueet ja niillä elävät ihmiset osallistamalla ja yhteisöllisyyttä lisäämällä. Alueiden oma yhteisöllisyys ei ulkopuolisille kelpaa”, kommentoi Junnilainen. Lähiökylä perustuu viisi vuotta kestäneeseen etnografiseen tutkimukseen kahdessa suomalaisessa lähiössä, joista 1970-luvulta lähtien on rakennettu kuvaa vääränlaisten ihmisten asuinpaikkoina. Väitöskirja on kuvaus eriarvoisuudesta 2010-luvun Suomessa: paikoista, joissa yhteiskunta vaikuttaa muuttuneen huonompaan suuntaan ja joissa tulevaisuus tuntuu epävarmalta. Alueilla, joilla kaikki asuvat vuokralla, naapurit tietävät, ettei vuokralla asuminen tai pienet tulot tee kenestäkään muita huonompaa ihmistä. ”Monet kokevat elävänsä paikassa, jossa kukaan ei katso ketään alaspäin”, jatkaa Junnilainen. Tutkimus on tehty alueiden elämää havainnoimalla ja asukkaiden arkeen osallistumalla. Lähiöiden elämää leimaa niukkuus, mutta myös yhteisöllisyys, joka syntyy osana alueiden arkea. Jokapäiväiset kohtaamiset, naapuriapu, juoruilu tai alueista kerrotut tarinat synnyttävät kokemusta alueesta kylänä, joka kuuluu ”meille”, alueen asukkaille. ”Asukkaat tiedostavat, että ulkopuoliset pitävät heidän alueitaan vääränlaisina. Heille itselleen ne kuitenkin ovat merkityksellisiä paikkoja, joissa ympärillä elävien ihmisten voi luottaa ymmärtävän, millaisia asioita niukkuuden oloista käytännössä seuraa, ja että naapureilta saa tarvittaessa apua”, sanoo Junnilainen. ”Yhteisöllisyys ei sulje pois ongelmia tai konflikteja. Ne ovat oleellinen osa paikallista elämää”, Junnilainen jatkaa. Ristiriidat, ennakkoluulot, pelot, etniset vähemmistöt ja arjesta yhdessä selviytymisen pakko kietoutuvat yhteen tavalla, jota voi ymmärtää vain alueista käsin. Väitöstutkimus kuvaa yhteisöllisyyden paradoksia, eli ulkopuolisten sinnikästä tarvetta tehdä yhteisöllisempiä alueista, jotka asukkaiden mielestä ovat jo sellaisia. Lähiöiden yhteisöllisyys ei ulkopuolisille kelpaa – jos sitä edes tunnistetaan – sillä se ei edusta sellaista keskiluokkaista yhteisöllisyyden ideaalia, jota alueilla toivotaan. Junnilaisen tutkimus osoittaa, miten erilaisin tavoin paikka vaikuttaa ihmisten elämään. Se vaikuttaa alueiden sosiaalisen elämän kautta, mutta myös – ja ennen kaikkea – sen kautta, millaisiksi ulkopuoliset kuvittelevat alueet ja niillä asuvat ihmiset. Väitöskirja osoittaa, että luokkaerot eivät ole historian jäänne, vaan elettyjä eriarvoisuutta tuottavia todellisuuksia.
  • Samonova, Elena (University of Helsinki, 2018)
    Slavery and slavery like practices have many faces and forms. This thesis aims to investigate one of the most widespread forms of slavery, namely bonded labour. Bonded labour is an exploitative interlinking of credit agreement and labour, where a debtor has to repay his debt through long term servitude. In this thesis, I focus on two cases of bonded labour in agriculture: debt bondage among Tharu people in Nepal and Sahariya people in India. In both cases the establishment of systems of bonded labour is connected to the long term processes of internal colonization, dispossession, nationalization of natural resources, and the introduction of private land ownership.
  • Kuukkanen, Mari (Helsingin yliopisto, 2018)
    Tämä tutkimus käsittelee suomalaisen anarkistiliikkeen toimintaa 2010-luvun alkuvuosina. Erityisesti huomion kohteena ovat anarkistien toimintakeinot ja toiminnan päämäärät sekä näiden välinen suhde. Aineisto koostuu anarkistien kokoontumisissa tehdyistä havaintomuistiinpanoista, 12 anarkistin teemahaastattelusta sekä anarkistimedioissa julkaistuista teksteistä. Anarkistiliikkeen toimintaa tarkastellaan tutkimuksessa yhtäältä kulttuurisesta ja toisaalta strategisesta näkökulmasta. Ensinnäkin siinä analysoidaan, miten anarkistien kollektiivinen identiteetti vaikutti heidän toimintaansa ja millaisia kulttuurisesti opittuja tapoja heidän toiminnassaan ilmeni. Toiseksi tutkimuksessa eritellään, millaisia strategisia pulmia anarkistit kohtasivat ja miten nämä ratkaistiin. Tutkimusajankohtana suomalaisessa anarkistiliikkeessä painottui pyrkimys luoda anarkisteille oma erityinen poliittinen identiteetti. Anarkismi haluttiin erottaa sekä vasemmistolaisuudesta että maltillisesta, reformistisesta ja asiantuntijavetoisesta kansalaisaktivismista. Toiminnassa painottuivat anarkistisen politiikan leimalliset piirteet: pyrkimys laittaa anarkistisia hierarkiattomuuden ja ”yhteisöllisen yksilöllisyyden” ihanteita käytäntöön nykyhetkessä sekä kamppailla aktiivisesti, myös tuhoavin keinoin, nyky-yhteiskunnan epäkohtia vastaan. Näillä haluttiin tarjota omaleimainen poliittinen vaihtoehto ja laventaa suomalaisen kansalaistoiminnan keinovalikoimaa. Toisaalta koska anarkistien toiminta painottuu erilaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja aktivistiverkostoihin, anarkistien arkinen toiminta on monin tavoin samanlaista kuin muiden, vähemmän kapinallisten aktivistien. Huoli sekoittumisesta muun kansalaistoiminnan joukkoon vahvisti tutkimusjaksollani tarvetta anarkistisen kollektiivisen identiteetin luontiin rajanvetojen avulla. Asemoituminen suhteessa muuhun aktivismiin myös selittää suomalaisen anarkistiliikkeen suhteellista maltillisuutta: radikaalina vaihtoehtona esiintymiseen riittää Suomessa melko maltillinen radikalismi. Keskeisiä strategisia pulmia tutkimilleni anarkisteille oli ensinnäkin se, tulisiko tähdätä nimenomaan radikaaliuteen vai toimia yhteiskunnassa yleisesti hyväksytyillä tavoilla. Vaikka painotus oli enemmän ensimmäisessä, ajoittain anarkistit myös tietoisesti valitsivat legitiimeinä pidettyjä keinoja. Toisaalta tähän kytkeytyi dilemma siitä, keitä anarkistit oikeastaan haluavat puhutella ja mobilisoida. Vaikka anarkistit periaatteessa tähtäävät uuden itsehallinnollisen ”kansan” luomiseen, pyrkimykset rakentaa laajempaa kansanliikettä törmäsivät tutkimusjaksollani osin siihen, että anarkisteja sitoo yhteen ennen kaikkea jaettuun erityisyyteen pohjaava side. Sen perustan muodostavat yhteinen kamppailu sekä jaettu vastakulttuurinen arvomaailma ja estetiikka.
  • Hormio, Säde (Helsingin yliopisto, 2017)
    Tutkimukseni tarkastelee yksilövastuun ja kollektiivisen vastuun suhdetta käyttäen ilmastonmuutosta esimerkkitapauksena. Keskeisin väite on, että ymmärtääksemme moraalista vastuuta nykymaailmassa meidän on otettava huomioon myös jaettu vastuumme. Ilmastonmuutoksen ajatellaan yleensä olevan valtioiden tai kansainvälisten organisaatioiden ongelma. Koemme yksilön vastuun asian suhteen usein vähäpätöiseksi ja marginaaliseksi. Vaikka vastuun jakautuminen ilmastonmuutoksen hillitsemisestä ja haittojen torjumisesta on kaikkea muuta kuin yksinkertaista, perusväittämäni on, että yksilöilläkin voi olla vastuuta ilmastonmuutoksen hillitsemisestä. Jokainen meistä kuuluu useaan kollektiiviin, kuten esimerkiksi työpaikkaamme ja yhdistyksiin, ja vastuumme niiden jäsenenä on yleensä tärkein vastuumme ilmastonmuutoksen suhteen. Hallitukset, yritykset, järjestöt ja muut kollektiiviset toimijat ovat avainasemassa ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi tarvittavien toimien toteutumisessa. Osallisuusvastuu on erityisen painava näiden kollektiivien avainhenkilöillä. Osallisuusvastuu ei koske pelkästään kollektiivisten toimijoiden jäseniä. Osallisuusvastuussa voi myös olla jäsentymättömien kollektiivien (esimerkiksi kuluttajat tai saastuttajat) osana. Osallisuusvastuu jäsentymättömien kollektiivien osana liittyy tapoihin, joilla yhdessä ylläpidämme ja muokkaamme esimerkiksi yhteiskunnan rakenteita, toimintamalleja ja arvoja. Vaikutuksiltaan vähäpätöinenkin osallistuminen voi olla moraalisesti merkittävää, vaikkapa sen kautta, mitä se kertoo luonteestamme: mitä olemme valmiita hyväksymään ja millaisten asioiden kanssa suostumme olemaan tekemisissä. Suora vastuu puolestaan liittyy elämäntapavalintoihin, joiden kokonaispäästöt ovat merkittävät, esimerkiksi miten väljästi asumme tai mikä on tärkein proteiininlähteemme. Suora vastuu on vastuuta riskien kasvattamisesta. Keskityn tutkimuksessani yksilöihin ja heidän osallisuusvastuuseensa. En kuitenkaan kiellä etteikö kollektiivisilla toimijoilla olisi myös kollektiivista vastuuta toimia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Esimerkiksi yritykset, jotka ovat tuottaneet harhaanjohtavaa tietoa ilmastonmuutoksesta jarruttaakseen säätelyä päästöjen vähentämiseksi, ovat toimillaan aiheuttaneet haittaa ja heiltä voi perustellusti vaatia kompensaatiota.
  • Alava, Henni (Helsingin yliopisto, 2017)
    Kehitysmaatutkimuksen alaan kuuluva väitöskirja käsittelee katolisen ja anglikaanisen kirkon poliittista roolia Ugandan valtion ja Herran vastarintaliikkeen/armeijan (LRM/A) välisestä pitkästä sisällissodasta toipuvassa Pohjois-Ugandassa. Etnografiseen kenttätyöhön pohjautuva tutkimus analysoi syvälle yh-teiskuntaan juurtuneita kirkkoja poliittisen mielikuvituksen areenoina, jotka tarjoavat jäsenilleen työka-luja joilla rakentaa yhteiseloa repivän sodan jälkeen. Vuosien ajan nämä alueen suurimmat ja vanhimmat kirkot olivat ainoat ei-sotilaalliset toimijat monilla taisteluista kärsivillä alueilla. Kirkot olivat pää-roolissa myös acholien uskonnollisten johtajien rauhanaloitteessa (Acholi Religious Leader’s Peace Initiative), joka niitti kansainvälistä mainetta ja laajaa paikallista arvostusta pyrkiessään taivuttelemaan sodan osapuolia rauhanneuvotteluihin. Kuva kirkoista pelkkinä rauhan airueina on kuitenkin harhaan-johtava. Ensinnäkin kirkot ovat syvästi kietoutuneet etnisyyden, sukulaisuuden, puoluepolitiikan, hallinnon, ystävyyden ja talouden verkostoihin, ja samat jakolinjat jotka kulkevat Acholi-yhteiskunnan poikki, kulkevat myös läpi kirkkojen. Toiseksi, vaikkakin suuret ja suositut kirkolliset tilaisuudet toimivat valtion vallan näyttämöinä, ne tarjoavat myös mahdollisuuksia aidolle poliittiselle keskustelulle ja kritiikille. Kolmanneksi, vaikka kirkot ovat osaltaan muovanneet voimakasta ja ajoin parantavaa utopistista näkyä rauhallisesta tulevaisuudesta Pohjois-Ugandassa, tämä utopia myös vahvistaa rajaviivoja yhteisön sisälle luettavien ja siitä ulossuljettavien välillä. Tutkimus ammentaa viimeaikaisista keskusteluista hyvyyden ja toivon antropologian, poliittisen teolo-gian, poliittisten narratiivien ja utopioiden tutkimuksen sekä monitieteisen Afrikan kristinuskon ja poli-tiikan tutkimuksen piirissä. Väitöskirjan punaisena lankana kulkee acholinkielinen käsite anyobanyoba, hämmennys, joka kuvaa paitsi kokemusta epävarmuudesta ja epäselvyydestä, myös yhteisön tilaa. Tut-kimus näyttää, miten hämmennys vähentää mahdollisuutta rakentaa toiveikkaita kuvitelmia tulevaisuudesta, mutta toisaalta osoittaa, miten monin keinoin yksilöt ja yhteisöt suuntautuvat kohti tulevaisuutta, hämmennyksestä ja pelosta huolimatta. Hämmennys palvelee tutkimuksessa myös tiedonteoreettista ja tutkimuseettistä roolia. Avaamalla so-danjälkeisessä tilanteessa, hiljaisuuden ja hämmennyksen keskellä tehtävän tutkimuksen vaikeutta, varman tietämisen mahdottomuutta, ja sitä, miten vaikeaa toisen ihmisen kokemusta on muokata teks-tiksi eettisesti kestävällä tavalla, väitöskirja peräänkuuluttaa tutkimusta, jossa varmuuden ja vakuutte-lun sijasta on tilaa empimiselle ja kokeilevuudelle. Maailmassa, jossa yhteiskunnallista todellisuutta enenevissä määrin kuvataan ääripäihin jakautuneeksi, tarvitaan tutkimusta, joka ei etsi yksioikoisia vastauksia, vaan pyrkii tunnistamaan todellisuuden monimutkaisuuden, ja kuvaamaan niitä tapoja, joilla ihmiset ja yhteisöt suuntautuvat tulevaan epävarmuuden ja hämmennyksenkin keskellä.
  • Pipatti, Otto (2017)
    Väitöskirja tarjoaa kokonaistulkinnan sosiologi, antropologi Edvard Westermarckin (1862–1939) moraali- ja yhteiskuntateoriasta. Se keskittyy The Origin and Development of the Moral Ideas (1906–08) ja Ethical Relativity (1932) -teoksissa esitettyyn teoriaan moraalitunteista ja hänen tapaansa analysoida ja selittää kaikissa ihmisyhteisöissä havaittavia moraaliin liittyviä ilmiöitä. Tutkimuksella on kaksi päätavoitetta. Ensinnäkin se tarkastelee Westermarckin moraaliarvostelmia koskevan teorian pääpiirteitä, palkitsevien ja rankaisevien moraalitunteiden luonnetta sekä niihin vaikuttavia psykologisia ja sosiaalisia tekijöitä. Samalla tutkimus osoittaa Westermarckin esittäneen laaja-alaisen ja yksityiskohtaisen tarkastelun inhimillisen sosiaalisen käyttäytymisen ja yhteisöelämän perustasta. Tuloksena on kokonaiskuva Westermarckin moraalipsykologisesta ja sosiologisesta tutkimustyöstä, jonka ytimessä on käsitys tunteista ja erityisesti tunteiden jakamisesta ja tarttumisesta ihmisen sosiaalisuuden keskeisinä rakenneosina. Erityisen tärkeäksi osoittautuu teoria sympatiasta, jota Westermarck soveltaa monien sosiaalisten ja moraalisten ilmiöiden tarkastelussa. Tutkimuksen toisena tavoitteena on analysoida Westermarckin moraalitunneteorian yhtymäkohtia ja eroavaisuuksia suhteessa hänen keskeisimpiin edeltäjiinsä. Tältä osin väitöskirja osoittaa darwinilaisen evoluutioteorian merkityksen Westermarckin moraalitutkimuksen eri osa-alueille ja ennen kaikkea ihmismieltä koskeville käsityksille. Lisäksi tutkimus tuo esiin, kuinka Westermarck kehitti moraaliteoriansa yhdistämällä David Humen ja Adam Smithin moraalifilosofiaan sisältyviä käsityksiä ihmisluonnosta, moraalitunteista ja sympatiasta darwinilaiseen evoluutioajatteluun. Väitöskirjan alkupuoli keskittyy Westermarckin moraali- ja yhteiskuntateorian ydinkysymyksiin liittyen moraalitunteiden luonteeseen, sympatian ja yhteiskunnan merkitykseen, vastavuoroisuuteen, moraalisten normien muodostumiseen, säilymiseen ja muuttumiseen sekä moraaliseen vastuunalaisuuteen. Tutkimuksen loppuosa tarkastelee Westermarckin moraaliteoriaa suhteessa aikaisempaan brittiläiseen moraalitunnefilosofiaan, jonka merkitystä hän itse korosti tutkimustyönsä lähtökohtana. Westermarckin perintö toimii esimerkkinä sosiologisesta teorianmuodostuksesta, joka ei pohjaudu luonnon ja kulttuurin tai ihmisten ja eläinten erotteluun. Väitöskirja avartaa käsitystä Westermarckin tutkimustyön sosiologisesta merkityksestä sekä laajentaa kuvaa hänestä evoluutioteoreettisen moraalitutkimuksen edelläkävijänä.
  • Rajavuori, Anna (Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2017)
    Esityksen politiikka. Sosialistinen agitaatio keskisuomalaisella maaseudulla 1906–1908 Tutkimus käsittelee Suomen sosialidemokraattisen puolueen piiriorganisaation järjestämää suullista agitaatiotoimintaa Vaasan läänin itäisen vaalipiirin alueella ennen ja jälkeen ensimmäisten eduskuntavaalien. Vuosisadan alun poliittista puhetta on tutkittu suhteellisen vähän, osittain sen vuoksi, että ääniteaineistoja ei ole ja puhekäsikirjoituksiakin on säilynyt hyvin rajallisesti. Yleensä agitaatiota on tarkasteltu välineenä levittää poliittisia näkemyksiä kansan keskuuteen ja sen tuloksia on mitattu esimerkiksi äänestysosuuksilla. Tutkimuksessa agitaatiota ja agitaatiotilaisuuksia tarkastellaan esitysteoreettisesta näkökulmasta kehollisena vuorovaikutuksena. Esitystä käytetään linssinä, jonka läpi historiaa ja kulttuuria sekä poliittista ja sosiaalista todellisuutta katsotaan. Lähdeaineisto koostuu sanomalehtiaineistoista, muistitiedosta ja asiakirja-aineistoista sekä kaunokirjallisesta aineistosta. Aineistoa on luettu suhteessa esitysteorian kannalta olennaisiin, esimerkiksi identiteettiin, sosiaalisiin rooleihin ja yksilöiden toimintamahdollisuuksiin liittyviin, kysymyksiin. Tutkimus osoittaa, että sosialistinen agitaatio oli monitahoista niin muodoiltaan kuin sisällöiltään. Esityksen luonteeseen vaikutti eniten paikalla ollut yleisö ominaisuuksillaan. Agitaatioesitys lainasi esityksellisiä keinojaan muista tutkimusajankohdan suullisista esityksistä. Agitaattorit hyödynsivät kristillistä retoriikkaa ja heidän motiivinsa kumpusivat usein kansanvalistuksellisista ihanteista. Agitaation merkittävä sanoma, luokkayhteiskunnan ja luokkaeron sanoittaminen, voitiin tehdä näkyväksi esityksellisin keinoin. Agitaattori pyrki tietoisesti sanaharkkaan ”porvarillisten” kanssa, jolloin konfliktin kautta tuotettiin sekä vastakkainasettelua sosiaalisten ryhmien kesken että joukkovoiman tuntoa. Agitaation merkittävä tarkoitus olikin luoda kuulijoilleen itsetietoisen työläisen identiteettiä, joka perustui sisäryhmän yhteistoimintaan. Tutkimus tarjoaa uusia näkökulmia poliittiseen toimintaan ja poliittisen identiteetin muotoutumiseen maaseutuympäristössä osana modernisaatioprosessia. Sosialistiagitaattorit opettivat rahvasta poliittiseen toimijuuteen ja vahvistivat työväestön osallisuuden ja kansalaisuuden kokemusta. Poliittisten ja sosiaalisten vaikutusten ohella agitaatiolla oli myös huomattavia kulttuurisia vaikutuksia monipuolisen iltamakulttuurin ansiosta. Tutkimuksen näkökulma poliittisiin esityksiin ja esityksen politiikkaan avaa vertailukohtia myös nykypäivän poliittiseen kulttuuriin. Avainsanat: agitaatio, agitaattorit, työväenliike, Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, esitystutkimus, 1900-luku, poliittiset esitykset, sosialismi, vaalikampanja
  • Myllymaa, Antti (2017)
    Tämä väitöskirja käsittelee globalisoituvan kapitalistisen markkinatalouden, territoriaalisen valtiojärjestelmän sekä ylikansallisen Euroopan unionin välistä suhdetta. Empiirinen tutkimus vastaa seuraaviin kysymyksiin: miten kansainväliset rajat ylittävä verkkorahapelimarkkina muodostui Euroopan unionin alueelle? Miksi tätä kansainvälistä verkkorahapelimarkkinaa ei ole tunnustettu sitovalla EU-tasoisella lainsäädäntöinstrumentilla? Tutkimushypoteesin mukaan rajat ylittävä verkkorahapelimarkkina ei olisi voinut kehittyä Euroopan unionin alueella ilman Maltan ja Gibraltarin rahapelialaa varten luomia verotus- ja sääntelyjärjestelmiä. Pääasiallisesti laadullisen empiirisen tutkimuksen aineistona on käytetty litteroituja haastatteluita, virallisia asiakirjoja, Eurostatin ja Tilastokeskuksen tilastoja sekä sekundaarilähteitä. Prosessin jäljitys tutkimusmenetelmänä mahdollisti niiden kehityskulkujen kuvailemisen ja selittämisen, jotka olivat johtaneet tutkimuskohteena oleviin lopputuloksiin. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että Maltan ja Gibraltarin merkitys verkkorahapelialan kannalta on ollut aiemmin ymmärrettyä keskeisempi. Vertikaaliset toimivallanjakokiistat unioni-instituutioiden ja jäsenmaiden välillä sekä jäsenmaiden keskinäiset erimielisyydet niin kansallisen kuin EU-tasoisen rahapelipolitiikan sisällöstä selittävät rahapelialaa koskevien sitovien unionitasoisten lainsäädäntöinstrumenttien olemattomuuden.
  • Haara, Heikki (2017)
    Vaikka Samuel Pufendorfin (1632-1694) teoria sosiaalisuudesta on herättänyt kiinnostusta viimeaikaisessa aatehistoriallisessa ja filosofisessa tutkimuksessa, sen moraalipsykologista perustaa ei ole juurikaan systemaattisesti tutkittu. Käsillä oleva teos on ensimmäinen tutkimus tunteiden ja psykologisten taipumusten roolista Pufendorfin moraaliteoriassa ja poliittisessa filosofiassa. Siinä tutkitaan Pufendorfin hajanaisia huomioita ja havaintoja ihmisen psykologiasta ja analysoidaan moraalipsykologisia olettamuksia, jotka muodostavat perustan Pufendorfin teorialle ihmisen sosiaalisuudesta. Pufendorf huomioi sekä yksilöiden rationaalisuuden rajoittuneisuuden että heidän sitoutumisensa yhteiskuntiensa sosiaalisiin ja moraalisiin käytäntöihin, mikä vähentää tietoisten moraalisten motivaatioiden roolia moraalisessa toiminnassa. Pelkästään yksilöön keskittyvän näkökulman soveltaminen Pufendorfin sosiaalisuus-teoriaan on huomattavan rajoittunutta, koska hän ymmärtää yksilöiden ohjaavan moraalista toimintaansa yhteiskunnassa pääasiassa tottumuksen kautta omaksuttujen taipumusten motivoimina. Tämän tutkimuksen keskeisin väite on, että Pufendorfin luonnonoikeusteoria sisältää käsityksen poliittisesti ohjatusta sosiaalisesta vuorovaikutuksesta, jonka avulla yksilöt sisäistävät moraalinormeja ja oppivat hallitsemaan tunteitaan ja toimintaansa tavoilla, jotka säilyttävät ja edistävät rauhanomaista sosiaalisuutta. Pufendorfin teoria sosiaalisuudesta yhdistää kiinnostavalla tavalla kaksi keskenään ristiriitaista lähestymistapaa moraaliin. Pufendorf on luonnonoikeusteoreetikko, joka perustaa moraalin Jumalan asettamaan ja järjen avulla tunnistettavaan velvollisuuteen edistää sosiaalisuutta. Samaan aikaan sosiaalisuus ei ole kuitenkaan ainoastaan järjen avulla demonstroitu normi. Yksilöt omaksuvat sosiaalisuuden moraaliseksi normikseen sosiaalisten käytäntöjen välityksellä. Vaikka Pufendorfin keskeisenä tavoitteena on havainnollistaa luonnonoikeudellisten normien sisällöt, hänen teoriansa sisältää lukuisia tarkkanäköisiä huomiota moraalisesta käyttäytymisestä sisäistettyinä yhteiskunnallisesti tuotettuina normeina. Tässä mielessä Pufendorfin teoria edeltää monien 1700-luvun ajattelijoiden moraalispykologisia näkemyksiä, joissa juuri tottumus ja tunteet toimivat sosiaalisuuden keskeisinä mekanismeina.
  • Kivelä, Juhani (Väittelijä, 2016)
    Tiivistelmä Hiljainen hälytys Yhteiskunnan häiriötilanteiden hallinnan tila vuosina 2012 - 2014 Valtioneuvoston vuoden 2012 kokonaisturvallisuus periaatepäätöksen mukaan tilannekuva on yksi tärkeimmistä päätöksenteon perusteista kaikilla toiminnan tasoilla. Periaatepäätöksessä katsotaan, että Suomen turvallisuuden varautumisjärjestelyt ovat toimivia eivätkä kaipaa suuria uudistuksia eikä myöskään ole syytä kehittää säännöksiä erityisistä menettelytavoista tai johtamisjärjestelmistä häiriötilanteita varten. 2000-luvulla ennen vuotta 2010 ja sen jälkeen on tehty kaikkia turvallisuustoimijoita koskevia lukuisia säädös- ja rakenneuudistuksia. Tutkimuksen lähtökohtana oli tutkijan hallinnollisiin kokemuksiin perustuva näkemys siitä, että päättäjiltä puuttui tietoa uudistusten vaikutuksista häiriötilanteiden käytännön hallintaan. Tutkimuksen tarkoituksena oli ajankohtaistaa valtioneuvoston periaateperiaatepäätösten tilannekuvaa toimivaltaisten käytännön turvallisuustoimijoiden näkökulmalla. Häiriötilanteiden hallinta on käsitteenä uusi, valtioneuvoston päätöksissä 2010-luvulla jäsennetty turvallisuushallinnan osa-alue. Tutkimuksen yläviitekehyksenä on kokonaisturvallisuuden hallinnan kehys, joka käsittää normaaliolojen, häiriötilanteiden sekä sodanolojen turvallisuuden hallinnan. Tutkimuksen pääkysymys on: Miltä häiriötilanteiden hallinnan tila näytti käytännön toimivaltaisten viranomaisten näkökulmasta 2000-luvulla tehtyjen hallinnonuudistusten ja turvallisuusympäristömuutosten jälkeen vuoden 2014 päättyessä? Empiirinen tutkimus kohdistui vuosiin 2012 - 2014. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus (case-tutkimus). Tutkimuskohteeksi valittiin käytännön toiminnan strateginen makro- ja operatiivinen mikrotaso. Tutkimuksessa haastateltiin kaikkiaan 130 turvallisuustoimijaa. Mikrotason aineisto koostuu yhtensä 79 hätäkeskus-, pelastus-, poliisi-, raja- sekä kuntaviranomaisen haastattelusta. Niitä täydentää 11 aluetason AVI- ja ELY-keskushaastattelua. Makrotason haastatteluaineisto käsittää 38 ministeriö-, keskushallinto- ja vapaaehtoisjärjestöjohdon haastattelua. Makrotason dokumenttiaineiston muodostavat hallitusohjelmat, hallituksen periaatepäätökset, komiteamietinnöt, 2000-luvun säädös- ja rakenneuudistuspäätökset sekä koettujen kriisi- ja häiriötilanteiden tutkintaraportit. Aineiston tulkinta perustuu teorialähtöiseen sisällönanalyysiin, jota varten koottiin kansanväliseen tutkimuskirjallisuuteen perustuva väljä tulkintakehys. Se kostuu siten, että strategisen johtamisen analyysikriteerit on johdettu T.E. Drabekin strategisen hallinnan tiekartasta sekä L. Johnstonin ja C. Shearingin hallintateorian käsitteistä. Operatiivisen johtamisen kriteerit perustuvat Johnsonin ja Shearingin käsitteisiin, joita on täydennetty H. de Bruijnin ja E. ten Heuvelhofin hybridijohtamiskriteerein. Tutkimushavaintojen päätelmiä on lopuksi analysoitu Drabekin häiriötilanteiden pääkäsitteen, koordinaation näkökulmasta. Vastauksen tutkimuksen pääkysymykseen voi tiivistää tehtyjen analyysien pohjalta seuraavasti: 1.Häiriötilanteiden hallinta oli tutkimusajankohtana käytännön toimivaltaisten viranomaisten näkökulmasta hallinnollisesti jäsentymätön. Vuoden 2012 periaatepäätöksen käsitys normaaliolojen järjestelyjen toimivuudesta häiriötilanteissa ei vastannut vuonna 2012 eikä vielä vuoden 2014 päättyessäkään häiriötilanteiden hallintavaatimuksia. 2.Hallinnan tilassa näytti vuoden 2014 päättyessä olevan merkittäviä sekä strategisen johtamisen että koordinaatiovalmiuksien puutteita. Tilanteiden hierarkkiset ja verkostojohtamisjärjestelyt eivät vastanneet häiriötilanteiden hybridijohtamisvaatimuksia. 3.Tutkimusvuosina häiriötilanteiden uhkat lisääntyivät ja niiden hallinnasta muodostui aiempaa tärkeämpi kokonaisturvallisuuden osa-alue. Tutkimuksessa esiin tulleet puutteet heikensivät myös kokonaisturvallisuuden hallintaedellytyksiä. Tutkimuksen johtopäätöksenä näytti siltä, että, että häiriötilanteiden ja kokonaisturvallisuuden hallinta edellyttävät merkittäviä korjaavia toimenpiteitä ja uudistuksia.Tutkimuksessa korostui turvallisuustoimijoiden yhteistoimintakoulutuksen puute. Käytännön ehdotuksena tutkija esittää alueellisen maanpuolustuskoulutuksen uudistamista tasapainoiseksi kokonaisturvallisuuskoulutukseksi. Tutkimuksessa tuli lisäksi ilmi, että tarvittavat uudistukset eivät vaadi suuria lisäresursseja, vaan osa korjaavista toimenpiteistä voidaan tehdä nykyresurssien puitteissa ja osa resursseja uudelleen kohdentamalla. Avainsanat: Kokonaisturvallisuus, häiriötilanteiden hallinta, koordinaatio, strateginen, operatiivinen, hierarkkinen, verkosto- ja hybridijohtaminen
  • Virtanen, Mikko J. (Tutkijaliitto, 2015)
    Systeemiteoreettisia askelmerkkejä nyky-yhteiskuntaan on kirjoittajansa pitkän, saksalaisen yhteiskuntateorian maailmaan suuntautuneen tutkimusmatkan tulos. Teos esittelee matkan aikana muodostuneen tulkinnan yhteiskuntatieteellisestä systeemiteoriasta sekä tulkinnalle rakentuvan tutkimustavan. Askelmerkit rakentuvat systeemiteoreettisesti, mutta niiden avulla ponnistetaan empiirisen yhteiskuntatutkimuksen kentälle. Systeemiteorian yhteiskunta rakentuu koossa pysymisen kiinnepisteen sijasta kommunikaation eriytymiselle vailla suuntaa ja päätepistettä. Teoksessa kehitellään tämän Niklas Luhmannin yhteiskuntateoreettisen lähtökohdan pohjalta systeemiteoreettista metodologiaa nyky-yhteiskunnan tutkimuksen tarpeisiin. Kehittelytyössä systeemiteoriaa avataan myös keskusteluihin muiden ajankohtaisten, yhteiskuntaa luotaavien teoreettisten tarkastelutapojen kanssa. Näistä keskeisiä ovat Bruno Latourin ajattelu, yhteiskunnan koossa pysymisen kysymykselle rakentuvat yhteiskuntateoriat, amerikkalainen pragmatismi sekä erilaiset mikrososiologiset lähestymistavat. Kehiteltyä metodologiaa hyödynnetään myös konkreettisesti lääketieteen empiiristä etiikkaa ja eettisen neuvottelukunnan toimintaa tarkastelevassa tapaustutkimuksessa. Monipuolinen teos on hyödyllistä luettavaa yhteiskuntateoriasta kiinnostuneiden ohella myös laadullisen tutkimuksen metodologiasta ja lääketieteen etiikasta kiinnostuneille.
  • Kuronen, Tanja (Gaudeamus, 2015)
    Hoivapommin purkajat tarkastelee vanhusten kotona tehtävää hoivatyötä. Tutkimuksen näkökulma pohjautuu omiin kokemuksiini vapaaehtoisuuteen perustuvassa puolivirallisessa hoivatyössä niin kutsutulla vanhalla kolmannella sektorilla. Arkisessa auttamistyössä työtehtävät perustuvat vanhusten määrittelemiin tarpeisiin, tekijän työtaidot maallikkotaitoihin. Tekijät ovat pääasiassa naisia, ja he saavat työstään pienen korvauksen, jonka maksavat vanhukset itse. Puolivirallisella hoivatyöllä voidaan tarjota aidosti asiakaslähtöistä arkista apua, johon monella vanhuksella on varaa. Hoivataitoisille tekijöille se tarjoaa tavan hyödyntää arkisia taitoja merkityksellisessä työssä, josta saa tuloja. Työllä ei kuitenkaan ole oikeutettua asemaa suomalaisessa hyvinvoinnin sekataloudessa, jossa julkinen sektori supistuu ja hoivavastuu siirtyy markkinoille ja perheille. Auttamistyö ei tarjoa puolivirallisen hoivatyön tekijälle työmarkkina-asemaa eikä kulukorvaus riitä toimeentuloksi. Työhön kohdistuu suuria odotuksia ja vaatimuksia vapaaehtoispohjaisuuteen nähden, ja työtä voidaan kutsua puoskaroinniksi, harmaaksi hoivaksi ja pimeäksi työksi. Seuraavan 25 vuoden aikana 75 vuotta täyttäneiden määrä kaksinkertaistuu. Kaupallinen hoiva ei ole kaikkien ulottuvilla, kuten ei perhehoivakaan. Työmarkkinoiden näkökulmasta hoiva ei ole työtä vaan nähdään ennemminkin esteenä työn tekemiselle. Sen sijaan välttämättömän työn näkökulmasta hoiva on ruumiillisiin tarpeisiin perustuvaa, elämää ylläpitävää työtä, ja töiden kentässä ainoaa työtä, jonka on välttämättä tultava tehdyksi. Taloudellisen työn ja välttämättömän työn välinen ristiriita näkyy sisäisesti ristiriitaisessa vapaaehtoistyön käsitteessä ja vapaaehtoisuuteen perustuvissa yhteisöllisissä hoivaratkaisuissa, jotka jättävät hoivantarpeiset ihmiset riippuvaisiksi toisten vapaaehtoisuudesta ja tekijät ilman työmarkkina-asemaa tai riittävää toimeentuloa. Ikääntyvän yhteiskunnan kasvavaan hoivantarpeeseen on vastattava tavalla, joka täyttää sekä hyvän hoivan että hyvän työn ehdot. Ehdotan ratkaisuksi kansalaispalkattua kansalaistyötä, joka oikeuttaisi oheisetuihin ja eläkkeeseen, tarjoaisi työlle oikeutetun aseman työmarkkinoilla, hoivan tarvitsijoille varman avun ja hoivan tekijöille tarvittavaa opetusta, tukea ja toimeentulon. Kansalaistyö nostaisi arkiset hoivatyöt ja -taidot uuden arvostuksen kohteeksi ja palkan arvoiseksi työksi.
  • Poikolainen, Janne (Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2015)
    Tutkimus luo faniutta koskevaan keskusteluun historiallista perspektiiviä tarkastelemalla populaarimusiikin fanikulttuurin rakentumista 1950‒1970-lukujen Suomessa. Tarkastelu keskittyy siihen, miten musiikkifaniuden muodot ja merkitykset sekä faneihin liitetyt mielikuvat kehittyivät musiikkiteollisuuden, julkisuuden ja yleisön välisessä vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen aineisto koostuu ensisijaisesti muistitietokeruista ja tutkimusajanjakson musiikkilehdistä. Lisäksi aineistoa on täydennetty paikoittain muun muassa ihailijakirjeillä ja tilastoilla. Sodanjälkeisten yhteiskunnallisten murrosten nuoruudessa aiheuttamat voimakkaat muutokset muodostavat tutkimuksen laajemman historiallisen viitekehyksen. Tässä yhteydessä muutosaaltoon viitataan nuoruuden modernisoitumisen käsitteellä. Tutkimus analysoi sitä, millaisten nuoruuden muutokseen liittyvien teknologisten, sosiaalisten ja kulttuuristen murrosten seurauksena ihailijakulttuurin rakentuminen mahdollistui. Toiseksi tutkimus hahmottaa sitä, millaisiin modernisoitumisen luomiin tarpeisiin musiikkifanius ilmiönä vastasi. Sisällöllisesti tarkastelu painottuu kolmeen fanikulttuurin ulottuvuuteen. Niistä ensimmäinen käsittää faniuden musiikilliset ja materiaaliset puitteet, kuten äänitteet, konsertit ja musiikkilehdet. Toinen koostuu fani-ilmiötä koskevista mediadiskursseista, joiden tuottamia sukupuolittuneita stereotypioita tutkimus samalla purkaa. Kolmanteen ulottuvuuteen kuuluvat faniuden sosiokulttuuriset merkitykset erityisesti identifikaation ja erontekojen muodossa tapahtuvan identiteettityön osalta. Eri ulottuvuuksien tarkastelu tuo myös esiin fani-ilmiön kytkeytymisen nuoruuden muutoksen osailmiöihin: esimerkiksi nuorisokulttuurin medioitumiseen, angloamerikanisoitumiseen ja seksualisoitumiseen sekä perinteisten identiteettimallien heikentymiseen. Tutkimus osoittaa, että fanikulttuurin rakentuminen oli prosessi, jossa mediakulttuurin sisällöt ja faniutta koskevat käsitykset liikkuivat monensuuntaisesti eri toimijoiden välillä. Musiikkiteollisuus, mediajulkisuus ja faniyleisö muodostivat tämän vuorovaikutusverkoston ylätason. Sen puitteissa muotoutuneet faniuden sisällöt saivat käytännön merkityksensä nuorten arjessa. Faniuden arkiset merkitykset puolestaan konkretisoituivat erilaisina kulutuksen ja tuotannon käytäntöinä, joiden kautta ylätason vuorovaikutussuhteet joutuivat jälleen uudelleenmäärittelyn kohteiksi.
  • Juvonen, Tarja (Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, 2015)
    Tutkimus tarkastelee syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien nuorten toimijuuden rakentumista aikuisuuden kynnyksellä. Tutkimuksen lähtökohtana on, että nuoruus on elämänvaihe, johon kytkeytyy monia myöhempään elämänkulkuun vaikuttavia valintoja ja ratkaisuja, kuten irrottautuminen lapsuudenkodista ja itsenäisen asumisen aloittaminen, taloudellisen riippumattomuuden hankkiminen, koulutus- ja työurasta päättäminen sekä perheen perustaminen. Nuoruuteen kuuluu olennaisesti autonomian ja paikan löytäminen aikuisten maailmasta ja sen sosiaalisesta järjestyksestä. Tätä tutkimusta motivoi huomio siitä, että mikäli nuori epäonnistuu näissä tavoitteissa, hänet helposti luokitellaan ei-aikuiseksi, ja hän samalla pettää yhteiskunnan ikä- ja elämänvaiheisiin liittyvät odotukset. Nuori jää täysivaltaisen kansalaisuuden ulkopuolelle. Erityisen haastavaksi aikuistuminen muodostuu haavoittavissa oloissa eläville nuorille, jotka eivät koe olevansa valmiita tai kykeneviä tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä. Valinnat saattavat myös kohdistua vaihtoehtoihin, jotka ovat nuoren kannalta epätyydyttäviä tai vaikeasti hahmotettavia. Tutkimus lähestyy nuoren toimijuutta relationaalisesta näkökulmasta korostaen näin toimijuuden sosiaalista ja kontekstuaalista lähtökohtaa yksilökeskeisen sijaan. Relationaalisuuden näkökulmasta käsin nähtynä autonominen toimijuus rakentuu ihmisten välisissä suhteissa ja syvissä keskinäisissä riippuvuuksissa. Yksilöllisyyden ja riippumattomuuden painottaminen voikin johtaa itse toimijan kannalta yksinäisyyden ja epävarmuuden kokemuksiin sekä elämän suorittamiseen ilman todellista sisältöä. Myös auttamistyössä on tärkeää huomioida, että ihmisten ja erityisesti nuorten hyvinvointi riippuu merkittävässä määrin yksilöiden kyvystä liittyä toisiin ihmisiin. Suhteiden puuttuminen ja yksinäisyys leimaavat monen syrjäytyneen ja vähäosaisen elämää. Relationaalisuus on erityisen ilmeistä silloin, kun suhteita ei ole. Tämän konstruktionistiseen tieteenfilosofiaan sekä narratiiviseen tutkimusperinteeseen kytkeytyvän tutkimuksen kontekstina on etsivä työ sekä laajemmin käsitettynä se palveluverkosto, jossa nuoria pyritään auttamaan. Tutkimusaineisto koostuu vuonna 2001 kerätyistä katutyöhön liittyvistä asiakirjoista ja työryhmän kehittämispäivien taltioinneista sekä vuosina 2010 2011 tehdyistä etsivässä työssä kohdattujen nuorten haastatteluista, työryhmän fokusryhmäkeskusteluista sekä asiointikäyntien nauhoituksista. Tutkimukseen kuuluvissa neljässä tieteellisessä artikkelissa on hyödynnetty sisällönanalyysia sekä narratiivista metodia (voice-centered relational method), joiden avulla on analysoitu kontrollin, autonomisen toimijuuden rakentumisen sekä nuorten täytymisen teemoja. Artikkeleista ensimmäinen käsittelee etsivään työhön liittyviä kontrollin elementtejä. Toimijuuden teema ja siihen kytkeytyvä relationaalisuus läpäisevät kolmea seuraavaa artikkelia. Toisessa ja kolmannessa artikkelissa tutkitaan nuorten autonomisen toimijuuden rakentumista, ensiksi jännitteisissä auttamis- ja viranomaistyön kohtaamisissa ja sen jälkeen itsenäisen asumisen haasteiden näkökulmasta. Neljännessä artikkelissa jäsennetään nuorten toimijuuden rakentumista kulttuuristen odotusten ja erityisesti nuorten täytymisen näkökulmasta. Tutkimuksen yhteenvetoluvussa on artikkeleiden tulosten pohjalta vastattu kahteen tutkimuskysymykseen: miten nuorten autonominen toimijuus rakentuu sosiaalisen kontrollin, ammatillisen tukemisen ja nuorten täytymisen jännitteissä sekä miten relationaalisuus kytkeytyy osaksi nuorten autonomisen toimijuuden rakentumista? Tutkimustuloksista ilmenee, että erityisesti syrjäytyneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten toimijuuden rakentumista kehystävät erilaiset yhteiskunnalliset rakenteet ja palvelujärjestelmät. Autonomisimmankin yksilön täytyy ja häneen kohdistetaan niin yhteiskunnallista kuin sosiaalisten suhteiden mukanaan tuomaa kontrollia. Niin kontrolli kuin kulttuurisesti määrittynyt täytyminenkin voidaan määritellä tekijöiksi, jotka ilmaisevat vapaudesta ja valinnoista muodostuvan toimijuuden rajat. Syrjäytyneet ja syrjäytymisvaarassa olevat nuoret joutuvat auttamistyön piirissä ollessaan neuvottelemaan useiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa oman autonomiansa ja valinnanmahdollisuuksiensa rajoista sekä vastaamaan vahvemman toimijuuden odotukseen. Nuorten kokemus toimijuudestaan sekä paikastaan maailmassa riippuu osaltaan sosiaalisista kiinnikkeistä, suhteista sekä erilaisista resursseista, joita heillä on käytössään. Etsivässä työssä kohdattavien nuorten toimijuuden vahvistamisessa tarvitaan pitkäaikaista kumppanuutta ja tukea, jotta haastava ja täytymisen raamittama siirtymä aikuisuuteen onnistuisi. Etsivän työn vuorovaikutus, osapuolten kohtaaminen tai kohtaamattomuus on merkityksellistä. Auttamistyön toimijoilla on valtaa ulottua syvälle nuorten elämään, vaikuttaa heidän käsityksiinsä omasta itsestään ja merkityksestään. Ulkoapäin tulevat pakot tai ilman nuoren osallisuutta tehdyt ratkaisut eivät lisää nuoren itseymmärrystä tai autonomista toimijuutta, jotka kuitenkin ovat merkittäviä hyvän elämän merkityksiä, käsitettiinpä hyvä elämä sitten miten tahansa.
  • Itkonen, Juha (Bank of Finland, 2015)
    Ilmastonmuutos on yksi aikamme suurimmista markkinahäiriöistä. Tämä väitöskirja koostuu johdannon lisäksi kolmesta esseestä, joissa käsitellään ilmastonmuutoksen taloustiedettä verkostojen näkökulmasta. Ensimmäisessä esseessä kritisoidaan tutkimuksia, joissa on tarkasteltu hiilidioksidipäästöjen ja talouskasvun välistä suhdetta ja pyritty löytämään ns. hiili-Kuznets-käyrän mukainen riippuvuus. Löytö merkitsisi, että talouskasvu lisää päästöjä köyhissä maissa, mutta vähentää niitä rikkaissa. Esseessä osoitetaan matemaattinen ristiriita tutkimuksissa käytetyissä tilastollisissa menetelmissä. Lisäksi menetelmät yliarvioivat hiili-Kuznets-käyrän kaarevuutta jättäessään huomiotta energiankulutuksen ja päästöjen määritelmällisen yhteyden. Kritisoitu kirjallisuus päätyy aliarvioimaan ilmastopolitiikan tarvetta. Toisessa esseessä tarkastellaan sosiaalisia verkostoja ja mielipiteitä ilmastonmuutoksesta. Tutkimuksessa etsitään selitystä sosiaalisten verkostojen rakenteista sille, miksi mielipide-erot ihmisryhmien välillä ovat säilyneet tieteen konsensuksesta huolimatta. Tätä varten ohjelmoitiin Facebook-sovellus, jolla kerättiin kyselytietoa mielipiteistä ja verkostodataa Facebook-kavereista. Vastaajilla havaittiin suhteellisesti enemmän samanmielisiä kavereita, ja niillä, jotka eivät pitäneet ilmastonmuutosta ongelmana, oli vähemmän kavereita. Erimielisillä vastaajilla kaverisuhteen todennäköisyys oli yli puolet pienempi samanmielisiin verrattuna. Tulokset viittaavat sosiaalisen verkoston rakentuneen tavalla, joka selittää mielipiteiden muuttumisen hitautta. Tiedeviestinnässä tulisikin pyrkiä minimoimaan viestin välittymistä hidastavien verkoston rakenteiden vaikutus. Kolmannessa esseessä tutkitaan päästökauppaa tilanteessa, jossa paikalliset päästökauppajärjestelmät ovat linkittyneet verkostoksi. Linkittyminen tarkoittaa, että päästökauppaan osallistuvien sallitaan käyttää toisen järjestelmän päästöoikeuksia. Verkostossa toisen maan viranomainen voi vaikuttaa kotimaisen ilmastopolitiikan tuloksiin, vaikkei maiden välillä olisikaan suoraa linkkiä. Verkostorakenteesta johtuen ei ole aina ilmeistä, ketkä voivat kotimaisen politiikan tuloksiin vaikuttaa. Tutkimuksessa sovelletaan graafiteoriaa ja osoitetaan yksikäsitteisesti, ketkä voivat vaikuttaa toisiinsa. Tulokset auttavat politiikantekijöitä välttymään yllätyksiltä ja turvaamaan ilmastopolitiikan vaikuttavuuden.