Teologinen tiedekunta

 

Uusimmat julkaisut

  • Ahonen, Paavo (Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2017)
    Tässä tutkimuksessa on käsitelty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeisten toimijoiden näkemyksiä juutalaisista, erityisesti juutalaisvastaisia ajatuksia. Tutkimus kuuluu yleisen kirkkohistorian alaan ja se on tehty aatehistorian näkökulmasta. Tutkimuksen lähteitä ovat kirkolliset lehdet, teologinen ja uskonnollinen kirjallisuus ja pienpainatteet, kirkolliset pöytäkirjat sekä piispojen ja keskeisten kirkollisten järjestöjen arkistot. Niiden avulla se osoittaa, että kirkon piirissä esitettiin jyrkkiäkin juutalaisvastaisia näkemyksiä, ja että lähes kaikki keskeiset kirkonmiehet hyväksyivät aikakauden maltilliseen antisemitismiin sisältyvät käsitykset juutalaisten kasvavasta vaikutusvallasta. Aiheeseen on aiemmin viitattu lähinnä osana muuta historiantutkimusta ja erityisesti 1920-luvun taitteen juutalaisvastainen ilmapiiri kirkossa on ollut tähän saakka täysin kartoittamatta. Antisemitismiä esiintyi kaikissa kirkon keskeisissä viiteryhmissä, ja tämän tutkimuksen piiriin kuuluneista kuudesta suomenkielisestä piispasta viisi, eli Gustaf Johansson, O. I. Colliander, J. R. Koskimies, Erkki Kaila ja Lauri Ingman esittivät juutalaisvastaisia ajatuksia, tosin Ingman ennen siirtymistään arkkipiispaksi. Jaakko Gummerus oli poikkeus, vaikka hänkään ei asettunut selkeästi puolustamaan juutalaisia, kun hänen hiippakunnassaan 1930-luvun taitteessa käynnistyi voimakas antisemiittinen kampanja, vaan käsitteli asiaa kommunismin vastaisen toiminnan lieveilmiönä. Suomen kirkossa esiintynyt antisemitismi oli taustaltaan uskonnollista ja sitä perusteltiin osana kristillistä historiantulkintaa, jossa juutalaiset olivat kirouksen alainen kansa. Juutalaisvastaisuus oli siis osa kokonaisnäkemystä, uskonnollista maailmantulkintaa. Vain muutamissa tapauksissa kyse oli puhtaasti poliittiseen tai kansalliseen ajatteluun liittyvästä antisemitismistä. Suomesta puuttui ilmiön kaksi kansainvälisesti merkittävää piirrettä: vaikka juutalaisia pidettiin rotuna, ei rotu ollut käsitteenä kovinkaan selkeä, eikä kirkon piirissä esitetty rotujen välistä hierarkiaa, jossa juutalaiset olisivat olleet alempi rotu. Toiseksi, juutalaisvastaisia toimia ei Suomen kirkon piirissä suunniteltu, niihin ei yllytetty, eikä niitä hyväksytty. Vaikka monet kirkolliset toimijat halusivat rajata juutalaisille myönnettäviä uusia oikeuksia jo käsittelyvaiheessa, ja vaikka monet pitivät tehtyjä päätöksiä virheinä, ei yksikään keskeinen kirkollinen vaikuttaja ehdottanut uusien oikeuksien perumista tai muita konkreettisesti juutalaisten elämään vaikuttavia rajoituksia. Kirkossa ilmennyt antisemitismi ei ollut muusta kirkollisesta, poliittisesta tai kansainvälisestä elämästä irrallinen ilmiö. Se oli sidoksissa maailman tapahtumiin, juutalaisvastaisen aatteen liikkeisiin sekä kirkon sisäiseen keskusteluun ja dynamiikkaan. Uusia keskustelun avauksia tietysti esiintyi, mutta yksikään antisemiittinen purkaus ei ollut huolellisesti tarkasteltuna irrallinen kirkollisesta keskustelusta tai ilmiön muusta kehityksestä. Toisaalta yksikään kirkon keskeisistä toimijoista ei pitänyt itseään antisemiittinä, sillä antisemitismi käsitteenä ymmärrettiin nykyistä rajatummin juutalaisvihana ja poliittisena liikkeenä, joka pyrki rajaamaan juutalaisten oikeuksia. Toisaalta vaikka vihanpidosta sanouduttiin selkeästi irti, ei kukaan keskeinen kirkollinen vaikuttaja kyseenalaistanut julkisesti vallitsevaa käsitystä juutalaisten kielteisistä piirteistä ja toimintatavoista. Tämä tutkimus osoittaa, miten joustavasti oikeassa ilmapiirissä modernin antisemitismin keskeiset ajatukset liittyivät kristilliseen historiakäsitykseen ja kuvaan juutalaisista. Se myös osoittaa, että antisemitismi oli Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa huomattavasti yleisempi ja laajemmin hyväksytty ilmiö, kun aiemmin on tiedetty, ja se ulottui aina kirkon korkeimpaan johtoon saakka.
  • Orpana, Jessi (Unigrafia, 2016)
    Väitöskirjassani tutkitaan perimätiedon välittämistä myöhäisen Toisen temppelin ajan juutalaisuudessa (n. 250 eaa-70 jaa), aikana jolloin Vanhan testamentin kirjat saivat nykyisen muotonsa. Aiemmassa tutkimuksessa perimätiedon välittäminen on nähty turhan yksipuolisesti sarjana kirjallisia riippuvuussuhteita, joita on tutkittu teksteissä esiintyvien muutosten avulla. Väitöstutkimuksessani otan osaa tähän laajempaan tieteelliseen keskusteluun tarkastelemalla, miten ihmisen luomista käsittelevät perinteet on myöhäisellä Toisen temppelin ajalla ymmärretty ja tulkittu. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kartoitan kuinka tuon ajan juutalaiset oppineet vastasivat olemassaolomme perimmäisiin kysymyksiin, kuten miksi ihmiset elävät ja kuolevat, ja kuinka voimme elää sopusoinnussa luonnon, toistemme ja Jumalan kanssa. Työn keskiössä ovat siis erilaiset perimätiedon välitys- ja tulkintavat. Väitöskirjani on ensimmäinen aiheesta tehty kattava tutkimus. Yleisellä tasolla tekstien laatimista ja niihin ajan myötä kertyneitä tahallisia ja tahattomia muutoksia käsitteleviä tutkimuksia on tehty useita. Samoin väitöstutkimuksessani käytettyjä yksittäisiä lähteitä on tutkittu kohtuullisesti. Mutta ennen tätä, yksikään tutkimus ei ole hyödyntänyt kaikkea käytettävissä olevaa lähdemateriaalia tai soveltanut kirjojen sijasta teemaan sidottua lähestymistapaa. Tutkimukseni lähteet muodostavat kattavan kuvan ihmisten luomisesta kertovan perimätiedon välityksestä, sillä ne ovat peräisin monista eri tekstikokoelmasta ja edustavat kirjallisuuden eri lajeja. Tutkimuksessa osoitetaan, että Ensimmäisen Mooseksen kirjan alussa olevat kaksi luomiskertomusta muodostavat taustan ja lähtökohdan kaikille niiden jälkeen kirjoitetuille tulkinnoille ihmisen luomisesta. Näitä kahta hyvin erilaista ja keskenään ristiriitaista luomiskertomusta tulkitaan lukuisilla luovilla tavoilla myöhäisellä Toisen temppelin ajalla. Osa lähteistä käyttää vain näitä kahta kertomusta ja lukee ne yhtenä kokonaisuutena. Tämä johtaa siihen, että jompaakumpaa kertomusta pidetään tärkeämpänä ja toista käytetään vain yksityiskohtien osalta, jolloin osa perimätiedosta jää väkisin välittämättä. Toiset tulkitsijat puolestaan harmonisoivat kertomukset oman tulkintansa ja teologiansa mukaisia uusia osia lisäämällä. Mutta monet tulkitsijat eivät tyydy pelkästään näihin kahteen kertomukseen, vaan ottavat huomioon myös muita aihetta sivuavia perimätiedon palasia. Tutkimukseni myötä on selvää, että perimätiedon välittämistä ja vastaanottamista tutkittaessa ei voida keskittyä vain eri tekstimuotojen välisten erojen selittämiseen. Aihepiirin tutkimuksessa on otettava entistä enemmän huomioon kirjureiden ja heidän käyttämiensä tulkintakeinojen merkitys sekä yhteiskunnallisten muutosten vaikutus perimätiedon käyttöön ja tulkintaan.
  • Yrjölä, Jukka (2016)
    Jukka Yrjölä: Uskon silta Suomenlahden yli. Suomalaisten kirkolliset yhteydet Viroon vuosina 1918 1939. Suomen ja Viron itsenäistymiset loivat edellytykset maiden välisten kirkollisten yhteyksien syntymiselle ja kehittymiselle. Ensi vaiheessa yhteyksien luojina olivat etupäässä erilaisia kirkollisia toimintamuotoja edustaneet yhdistykset. Suomessa näitä oli syntynyt jo autonomian aikana, mutta Virossa niitä ryhdyttiin perustamaan vasta maan itsenäistyttyä. Ensimmäiset yhteydet syntyivät lähetystyön, NMKY:n, Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton ja lestadiolaisen uusheräyksen toimesta. Viron kirkon alkuvaikeudet aiheuttivat sen, että järjestäytyneempiä yhteyksiä pääsi syntymään vasta 1920-luvun loppupuolelta alkaen. Tällöin yhteistyön piiriin astuivat myös seurakunnallinen nuorisotyö, pyhäkoulutyö, ylioppilastyö ja rautatieläisten keskuudessa tehtävä kristillinen työ. Oman lukunsa muodostivat suomalainen diasporatyö Narvassa ja Tallinnassa sekä pappien kokoontumiset suomalais-ugrilaisten kulttuurikokousten harrastuspiireihin ja suomalais-virolaisiin pappeinkokouksiin. Suomalaisten osalta yhteyksien henkisenä pohjavireenä oli kansallinen herätys, joka oli nostanut myös heimokansat huomion kohteiksi. Viroon suuntautuneiden kirkollisten yhteyksien motiivit eivät olleet yhtenäisiä. Lähetysseuran ohella NMKY:n, rautatieläistyön ja pyhäkoulutyön yhteydet nousivat toiminnallisista lähtökohdista. Lestadiolaisen uusheräyksen yhteydet olivat herätysliiketaustaisia. Samaa voi sanoa 1920-luvun lopulta alkaen ylioppilaiden ja Suomen Nuorten Kristillisen Liiton yhteyksistä, joissa kotoperäisen herännäisyyden vaikutukset yhdistyivät ajassa liikkuneeseen hallesbyläiseen herätykseen. Suomalais-ugrilaisten kulttuurikokousten harrastuspiirit, Pappisliiton suomalais-virolaiset pappeinkokoukset, unkarilaisten järjestämä suomalais-ugrilainen pappeinkokous Budapestissa ja Lappeenrannan heimoveljesleiri edustivat ehkä aidointa heimoaatteen sävyttämää yhteyttä. Kirkollisen heimoyhteyden symboleiksi nousivat yhteiset juuret, verisukulaisuus, kulttuuriperintö, kansojen kärsimys ja evankelinen usko. Varsinaisesta heimotyöstä erillisen osan Viro-yhteyksissä muodosti Herättäjä-Yhdistyksen työ Viron Inkerissä. Se oli siinä määrin suomalaiskansallista toimintaa, että johti jyrkkään ristiriitaan Pätsin aikaisen Viron hallintovallan kanssa.
  • Kokkonen, Jarmo (Kirkon tutkimuskeskus, 2016)
    Sukupuoli ja yhteisöllisyys rippikoulun rituaaleissa Tässä tutkimuksessa kysyn, miten ja millaisina sukupuoli ja yhteisöllisyys rakentuvat rippikoulun rituaaleissa. Rippikoulua tarkastellaan kulttuurisena siirtymäriittinä. Tarkastelu keskittyy rippikoulun leirijaksoon. Tutkimus on monitieteinen; hyödyntäen sukupuolentutkimuksen, rituaalitutkimuksen, uskonnontutkimuksen ja etnografisen tutkimuksen teorioita ja käsitteitä. Tutkimuksellinen lähestymistapa ja tutkimusote on etnografia. Osallistuin kahden rippikouluyhteisön elämään. Keskeisin tutkimusaineisto muodostuu rippikoululaisten, isosten ja työntekijöiden haastatteluista, tutkimuspäiväkirjoista sekä nuorten omista teksteistä. Tutkimus käy vuoropuhelua kouluetnografioiden kanssa. Tutkimuksessa käy ilmi, että sukupuoli ja yhteisöllisyys rakentuvat vastavuoroisesti. Sukupuoli dramatisoi yhteisöllisyyden tiivistymistä. Yhteisöllisyyden tiivistyminen leirijakson loppua kohden taas korostaa sukupuolen ja seksuaalisuuden teemojen asemaa ja merkitystä. Rippikoulussa tapahtuu sekä sukupuolirajan liudentumista että sen korostumista. Rento yhteisöllisyys ja vuorovaikutus mahdollistavat väljää sukupuolen esittämistä, toisaalta perinteiset rituaalit ohjaavat selkeästi yhteisön elämää. Leirielämässä sukupuoli on kuitenkin tavallisimmin läsnä korostumattomalla tavalla sukupuolten rinnakkaisuutena ja yhteistyönä. Rippikouluista puuttui aikuisten selkeä puhe sukupuolen ja seksuaalisuuden suhteesta hengellisyyteen. Rippikoulussa käsitellään seksuaalisuutta selvästi enemmän kuin sukupuolen kysymyksiä. Nuorille rippikoulu on ensisijaisesti sosiaalinen maailma, josta he löytävät monia mahdollisuuksia omalle toimijuudelleen.
  • Vauhkonen, Ville Aleksi (Ville Vauhkonen, 2016)
    Vanhan Suomen talonpoikien kirjallistuminen Pastori Ville Vauhkonen väitöskirja Kohti kirjan oppia. Vanhan Suomen talonpoikien kirjallistuminen Ruotsin kuningaskunnan ja Venäjän keisarikunnan luterilaisuuden risteymässä 1721-1811 esitetään julkisesti väitöksessä Helsingin yliopistossa 30.1. 2016. Kokonaisuutena 1700-luku oli lukutaidon yleistymisen vuosisata Euroopassa. Niin se oli myös Venäjän keisarikuntaan kuuluneessa Vanhassa Suomessa, minkä tutkimuksessa läpikäyty rippikirja-aineisto selvästi osoittaa. Vanhan Suomen talonpoikien lukutaidon yleistymiseen löi leimansa koko 1700-lukua hallinnut Venäjän kruunun modernisaatiopolitiikka. Sen seurauksena Vanhassa Suomessa toisin kuin Ruotsiin kuuluneessa Suomessa pitäjänkouluista tuli keskeinen osa kansanopetusta jo 1700-luvun aikana. Koulut toivat lukutaitovaatimuksen tullessaan, ja se yhdessä 1600-luvun luterilaisen perinnön ohella synnytti Vanhaan Suomeen varsin tehokkaan kansanopetuksen. Venäjän keisarikunnan uuden pääkaupungin Pietarin luterilaisuus oli Pietari Suuren ajoista lähtien kuitenkin erilaista kuin Ruotsin kuningaskunnan luterilaisuus. Se oli hallelaista pietismiä. August Herman Francke myös suoranaisesti ohjeisti tsaari Pietari Suurta pitäjänkoulujen perustamisessa. Näin Vanhan Suomen kansanopetus toimi Ruotsin ja Venäjän valtakuntien luterilaisuuden jännitekentässä. Vanhaa Suomea ja sen kansanopetusta hallinnoitiin Venäjän keisarikunnassa Eestinmaan, Liivinmaan ja (Vanhan) Suomen oikeuskollegiosta käsin. Siten nämä alueet myös niputettiin Venäjän kruunun katsannossa samaksi kokonaisuudeksi. Pietistiset vaikutteet tulivat Vanhaan Suomeen nimenomaan Baltian kautta. Erityisesti Liivinmaan toimijat olivat myös koko keisarikunnan modernisaatiopolitiikan keskeisiä muotoilijoita monessa tapauksessa. Tältä pohjalta Tallinnasta tuli Vanhalle Suomelle tärkeä kirjakaupunki. Siellä painettiin useita suomenkielisiä kirjoja 1700-luvun mittaan, yhtenä keskeisimpänä pietistinen teos nimeltä Jumalisuuden harjoitus (1759). Lisäksi Tallinnassa painettiin Vanhaa Suomea varten kansanopetuksen peruskirjallisuutta: Aapinen (1748,1754), usean kerran Gezeliuksen katekismus Lasten paras tawara (1722, 1772, 1783, 1790, 1793, 1803) sekä suomenkielinen koko Raamattu eli Biblia (1777). Tallinnasta tuli Vanhaan Suomeen myös sen ainoa oma kirjanpainaja. Martin Christoph Iversen piti kirjapainoaan Viipurissa vuosina 1797-1800. Hänen painamissaan almanakoissa olleista suomenkielisissä teksteistä (1798, 1800, 1807) näkyy hyvin se, mitä lukemaan oppineen Vanhan Suomen talonpojan oli tarkoitus tavailla. Venäjän kruunun modernisaatiopolitiikka alkoi Katariina Suuren valtakaudelta alkaen muuttaa ajatteluaan pietismistä valistuksen äänenpainoihin. Valistushenkinen hyödyllinen tieto oli Iversenin painamien almanakkojen ydinsisältöä. Venäjän kruunun toimien ansiosta kansanopetuksen instituutiot mahdollistivat hyppäyksen talonpoikien kirjallistumisessa. Talonpoikien vastahakoisuus hidasti kuitenkin huomattavasti lukutaidon yleistymistä, olkoonkin että Vanha Suomi oli Eestinmaan ja Liivinmaan ohella koko keisarikunnan lukukykyisimmät alueet 1800-luvulle tultaessa. Venäjän keisarikuntaan kuuluminen toi kuitenkin itäiseen Suomen kirjallistumiseen baltialaisperäisiä piirteitä, jotka heijastuivat pitkälle 1800-luvulle erottaen sen kirjahistoriaa läntisen Suomen perinteistä.
  • Asikainen, Susanna (2016)
    TIIVISTELMÄ Väitöskirja tarkastelee ihanteellisia maskuliinisuuksia synoptisissa evankeliumeissa. Tutkimuksen keskiössä on se, miten Jeesus esitetään miehenä, mutta väitöskirjassa tarkastellaan myös evankeliumien muiden mies- ja naishahmojen kuvausta. Tutkimus ei tarkastele historiallista Jeesusta, vaan keskittyy siihen, miten synoptiset evankeliumit kuvaavat Jeesuksen ja muut mieshahmot maskuliinisina ja millaisen maskuliinisuuden synoptiset evankeliumit esittävät ihanteelliseksi. Tutkimuksessa hyödynnetään australialaisen sosiologin R. W. Connellin kehittämiä hegemonisten ja ei-hegemonisten maskuliinisuuksien käsitteitä. Väitöskirjassa varhaisen kristinuskon maskuliinisuuksia lähestytään marginaalisen maskuliinisuuden näkökulmasta. Marginalisoiduilla maskuliinisuuksilla on useita eri tapoja suhtautua hegemonisiin maskuliinisuuksiin hyväksymisestä vastustamiseen ja vapaaehtoiseen marginaalisuuteen. Tässä tutkimuksessa katson voidaanko näitä strategioita havaita siinä, miten synoptiset evankeliumit suhtautuvat antiikin kreikkalais-roomalaisen maailman hegemonisiin maskuliinisuuksiin. Antiikin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa näyttää olleen vähintään kaksi erilaista ihanteellista maskuliinisuutta, jotka kamppailivat hegemonisesta asemasta. Toinen näistä kannatti itsekorostavaa käytöstä, kun taas toinen korosti itsehillinnän merkitystä. Molemmat näistä ihanteista löytyvät useista lähteistä, tosin itsehillintää korostava ihanne oli yleisempi filosofisissa, etenkin stoalaisissa teksteissä. Synoptisten evankeliumien ihanteellinen maskuliinisuus, joka esiintyy Jeesuksen opetuksissa, on lähellä itsehillintää korostavaa maskuliinisuusihannetta. Synoptisista evankeliumeista löytyy kuitenkin myös kohtia, joissa maskuliinisuusihanne on lähempänä marginaalisuuden vapaaehtoista hyväksymistä. Opetuslapsia muun muassa kehotetaan omaksumaan marginaalisten ryhmien, kuten lasten, orjien ja eunukkien, sosiaalinen asema. Tämä vapaaehtoisen marginaalisuuden ihanne esiintyy erityisesti Markuksen ja Matteuksen evankeliumeissa. Toisinaan Matteus kannattaa vielä marginaalisempaa ihannetta kuin Markus. Luukas sen sijaan näyttää olevan lähempänä hegemonisia ihanteita. Tutkimuksen perusteella Luukkaan evankeliumi on lähinnä antiikin kreikkalais-roomalaista itsehillintää korostavaa maskuliinisuusihannetta. Selvimmin tämä on nähtävissä muutoksissa, joita Luukas tekee passiokertomukseen ja Jeesuksen tunteiden kuvaukseen. Markuksen evankeliumi esittää sekä Jeesuksen että opetuslasten maskuliinisuuden vapaaehtoisesti marginaalisena. Matteus puolestaan korottaa Jeesuksen asemaa ja lähentää sitä antiikin kreikkalais-roomalaiseen itsehillintää korostavaan maskuliinisuuden ihanteeseen. Samanaikaisesti Matteus kuitenkin haluaa opetuslasten hyväksyvän vapaaehtoisesti kristinuskon marginaalisen aseman. Näin ollen tutkimus osoittaa, että synoptisista evankeliumeista ei löydy yhtä raamatullista maskuliinisuuden ihannetta.
  • Paakkinen, Ilse (Omakustanne, 2016)
    Sukupuoli ja naisten puolustaminen Christine de Pizanin ajattelussa Väitöskirjani käsittelee Christine de Pizanin (1364/1365-1430/1431) sukupuolikäsitystä, sekä hänen lakiallegorioitaan naisia puolustavassa teoksessa Cité des dames (Naisten kaupunki). Taustaluvussa käsittelen Christineä edeltävien ajattelijoiden sukupuolikäsityksiä, erityisesti kirkkoisä Augustinosta ja skolastikkoja. Skolastinen sukupuolikäsitys perustui Aristoteleen luonnonfilosofiaan, jonka mukaan nainen on puutteellinen mies. Augustinus korosti naisten ja miesten yhtäläistä älykkyyttä, mutta tulkitsi luomiskertomusta siten, että nainen on miehelle alamainen. Christinen mukaan molemmat sukupuolet ovat Jumalan tahtomia ja siksi itsessään hyviä. Hän uskoi, että Jumalan mieli sisältää ikuisen miehen ja naisen idean, jonka perusteella Jumala luo materiaalisia ja sukupuolittuneita ruumiita. Christinen käsitys ihmisen biologiasta perustui aikalaislääketieteeseen, jonka mukaan ruumiin sukupuolittunut nestetasapaino vaikuttaa luonteenpiirteisiin. Erityistä Christinelle oli ajatus sukupuolenvaihdoksesta, jonka mukaan sukupuolittuneet luonteenpiirteet ovat myös oppimisen tulosta. Naisen oli mahdollista muuttua mieheksi opettelemalla miehille tyypillisiä tapoja. Tästä näkökulmasta ihmisen biologia ei määritä hänen sukupuoltaan, koska opitut tavat muuttavat biologiaa. Christinen lakiallegoriat teoksessa Cité des dames perustuvat Tuomas Akvinolaisen lakikäsitykselle, jonka mukaan laki on jaettavissa ikuiseen, luonnolliseen, inhimilliseen ja ilmoitettuun lakiin. Teoksessa Christinelle ilmestyy kolme Jumalan tytärtä, jotka kehottavat häntä rakentamaan kaupungin kaikkien kunniallisten naisten puolustamiseksi. Tomistista lakikäsitystä mukaillen Christine rakentaa Lady Järjen kanssa kaupungin perustukset ja suojamuurin, mikä symboloi luonnollista ja inhimillistä lakia. Lady Oikeudenmukaisuus auttaa Christineä rakentamaan kaupungin talot, mikä symboloi ilmoitettua lakia, jonka jälkeen hän asettaa naisten kaupungin perustuslain. Lady Oikeus tuo kaupunkiin kuningattareksi Neitsyt Marian, mikä saattaa kaupungin lait lainvoimaisiksi. Valmis naisten kaupunki symboloi Jumalan ikuista lakia, jossa naisten arvo lain edessä on palautettu sille kuuluvaan asemaan. Christine on tiettävästi ensimmäinen kirjoittaja, joka yhdistää lain ja naisten puolustamisen. Mikäli naisten asema ymmärretään väärin, myöskään lakia ei kyetä tulkitsemaan oikein, koska Jumalan asettama järjestys on kokonaisuus, jossa sukupuolten välinen suhde liittyy lakiin. Niinpä sukupuolen ja lain samanaikainen uudelleentulkinta on välttämätöntä yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen näkökulmasta.
  • Törmä, Terhi (STKS, 2015)
    Oma ruumis ja kerronnan kaari. Merkityksen muodostuminen Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologisen ja Paul Ricoeurin narratiivisen imaginaatiokäsityksen mukaan. Kerronnallisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyy luovaa voimaa. Oman ruumiin viisaus ja kertomisen elämää hahmottava voima ovat mukanamme, kun muodostamme merkityksiä ympärillä olevasta maailmasta, toisista ihmisistä ja itsestämme. Usein emme edes kiinnitä huomiota siihen, että meissä on kerronnallista ja ruumiillista kykyä kuvitella. Nämä kaksi näkökulmaa merkitykseen täydentävät ja edellyttävät toisiaan. Erityisesti näin on uskonnollisen merkityksen alueella, missä ruumiin tasolla koettu ja kerronnan kaaressa välitetty lomittuvat yhteen. Tutkimukseni etsii käsitteellisiä välineitä näiden kahden ulottuvuuden ymmärtämiseen ranskalaisen fenomenologian ja hermeneuttisen lähestymistavan avulla. Filosofisen analyysin ohessa väläytän pieniä esimerkkejä siitä, mitä käsitteet voivat tarkoittaa arkisen elämän keskellä. Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) ruumiinfenomenologinen filosofia johdattaa tarkastelemaan omaa olemistamme ja merkityksellisiä suhteitamme ajattelua alkuperäisemmällä tasolla. Ruumiillisella tasolla toteutuva suuntautuminen merkityksiä kohti kätkee sisäänsä myös kyvyn kuvitella ja löytää merkityksiä myös siellä, minne sanat eivät yllä. Oma tutkimukseni osoittaa, että kuvittelulla on merkittävä asema jo hänen varhaisessa Phénoménologie de la perception -teoksessa eikä vasta myöhäisfilosofiassa, johon imaginaatio useimmiten hänen ajattelussaan liitetään. Tällainen ruumiillisuuteen ankkuroituva kuvittelukyky auttaa meitä ymmärtämään erilaisia tiloja ja tunnelmia, liikekieltä ja toisen ihmisen sanallista ilmaisua. Kokemuksen tasolla avautunut merkitys kaipaa kuitenkin myös kerrotuksi tulemista, jotta siitä voi tulla osa ihmisen itseymmärrystä ja jotta se voi tulla jaetuksi toisten kanssa. Paul Ricoeurin (1913-2005) hermeneuttinen fenomenologia sisältää ajatuksen elämän halusta tulla kerrotuksi. Kerronnan myötä elämästä tulee merkityksellistä ja omaa. Ricoeurin mukaan kerronta toteutuu kaarena, joka alkaa keskeltä elämää ja löytää hahmon kertomuksena. Yhtä lailla fiktiiviset kuin todellisuuteen perustuvat kertomukset ovat tärkeitä elämän hahmottajia. Olennaista on se, ettei kertomus jää vain tekstiin, vaan kohtaa lukijan ja tämän oman maailman. Lukutapahtumassa nimittäin lukija kulkee tekstin maailman läpi sillä seurauksella, että kokemus muuttaa jollain tavalla hänen omaa olemistaan. Parhaimmillaan kertomus haastaa ihmisen kuvitteellisiin muunnelmiin omasta elämästään, toiminnastaan ja asenteistaan. Kertomisen liittyminen toiminnan maailmaan edellyttää kuitenkin ruumiillisuuden lähtökohtaa. Tutkimuksessani osoitankin Ricoeurin narratiiviteorian perustumisen ruumiinfenomenologiselle lähtökohdalle. Kerronta siis edellyttää ruumiillisuutta vastaavasti kuin ruumiillisuus kerronnallisuutta. Kerrontaan sisältyvä kyky tuottaa merkityksellinen hahmo elämälle perustuu siihen, että juoni yhdistää erilaiset hajanaisetkin asiat yhden kokonaisuuden sisään. Siksi kertominen auttaa hahmottamaan myös omaa elämää. Kertomalla elämäntarinaani tulen samalla tietoiseksi siitä, kuka minä, niin monien elämänvaiheiden muokkaama ihminen, oikein olen. Ricoeurin ajatus narratiivisesta identiteetistä sulkee lopulta sisäänsä myös ruumiinfenomenologisen ulottuvuuden lopulta oma elämäntarina on mukana myös oman ruumiin viisaudessa tai oman ruumiin viisaus on mukana myös omassa elämäntarinassa. Nämä kaksi näkökulmaa luovuuteen ja merkitykseen täydentävät toisiaan.
  • Nikki, Nina (2015)
    TIIVISTELMÄ Väitöstutkimus käsittelee Paavalin vastustajia Filippiläiskirjeessä. Vaikka Filippiläiskirjettä pidetään usein yhtenä Paavalin myönteisimmistä kirjoituksista, se sisältää myös jyrkän poleemisia jaksoja, joissa Paavali viittaa itseään tai seurakuntaa jollain tavalla vastustaneisiin henkilöihin. Paavali muun muassa kutsuu koiriksi ja pahoiksi työntekijöiksi niitä, jotka pitävät arvossa juutalaista traditiota, ja puhuu Kristuksen ristin vihollisista , jotka palvovat vatsaansa ja ajattelevat vain maallisia asioita. Väitöskirjassa selvitetään Filippiläiskirjeeseen sisältyvien vastustajia käsittelevien tekstijaksojen historiallista taustaa, tekstien edustamaa poleemista retoriikkaa ja tapaa, jolla teksteillä rakennetaan ja vahvistetaan kirjeen vastaanottajien kristillistä identiteettiä. Tutkimuksessa tarkastellaan Filippiläiskirjeen vihamielisiä tekstijaksoja osana antiikin poleemista retoriikkaa, johon kuului tavanomaisena piirteenä vastustajien mustamaalaaminen välittämättä väitteiden todenperäisyydestä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi Paavalin vihjauksia vastustajien hillittömästä elämäntavasta ei tule ymmärtää kirjaimellisesti. Poleemiset tekstit kuvaavatkin usein paremmin kirjoittajan pyrkimystä rakentaa ja vahvistaa tekstissä oman sisäryhmänsä identiteettiä. Väitöstutkimuksessa selvitetään sosiaalipsykologista sosiaalisen identiteetin teoriaa hyödyntäen, kuinka Paavali käyttää viholliskuvia ja ryhmien välistä rajanvetoa kirjeen vastaanottajien erillisen ja myönteisen identiteetin rakentamisessa. Tiedostaen poleemisen tekstin ja todellisuuden välisen problematiikan väitöstutkimus selvittää myös tekstin taustalla vallitsevaa historiallista tilannetta. Tutkimus arvioi uudelleen Paavalin ja varhaisen Jerusalemin kristillisen seurakunnan välistä suhdetta niin kutsusta Jerusalemin kokouksesta ja Antiokian välikohtauksesta lähtien ja esittää, että Paavali ja Jerusalemin johtohenkilöt kärsivät jatkuvista erimielisyyksistä, ja että Filippiläiskirjeen juutalaiskristittyjä vastaan esitetty polemiikki on luettava tätä historiallista taustaa vasten. Näin ollen tutkimus osoittaa, että kristilliseen liikkeeseen on jo alusta asti sisältynyt monimuotoisuutta ja ristiriitoja.
  • Bergström, Milla (Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2015)
    Pyhä istuin, Puola ja Itä-Galitsian puolalais ukrainalaiset jännitteet, 1921-1931 Tutkimus analysoi, minkälaiset periaatteet ohjasivat Pyhää istuinta paavi Pius XI:n aikaisissa puolalais ukrainalaisten jännitteiden synnyttämissä ongelmatapauksissa. Työn maantieteellinen fokus on Puolassa, missä Pius XI oli ennen paaviksi valintaansa toiminut apostolisena visitaattorina ja nuntiuksena. Marraskuussa 1918 itsenäistyneen Puolan rajat sulkivat sisäänsä Itä-Galitsian kolme miljoonaa kreikkalaiskatolista ukrainalaista, jotka tasavallan suurimpana vähemmistönä aiheuttivat sisäpoliittisen ongelman: ukrainalaisten vastahakoisuus tunnustaa Puolan ylivalta Itä-Galitsiassa ja valtiovallan pyrkimykset painostaa heitä lojaaleiksi kansalaisiksi johtivat koko maailmansotien välisen ajan jatkuviin kansallisiin jännitteisiin. Nämä jännitteet heijastuivat myös uskonnolliselle kentälle. Työ perustuu Pius XI:n paaviuskauden arkistoaineistoihin, jotka Vatikaani vapautti tutkimukselle syksyllä 2006. Kyseessä on ensimmäinen laaja tutkimus, jossa puolalais ukrainalaisten jännitteiden synnyttämiä ongelmatapauksia tarkastellaan Pyhän istuimen ja eritoten sitä ohjanneiden periaatteiden näkökulmasta. Tutkimus osoittaa, että Vatikaania ohjasi kolme keskeistä periaatetta: katolisen kirkon oikeuksien ja toimintavapauden turvaaminen ja tinkimätön puolustaminen, Pyhän istuimen puolueettomuudesta kiinnipitäminen sekä kansojen välisen rauhan edistäminen ja levottomuuksien ehkäiseminen. Periaate kirkon oikeuksien ja toimintavapauden puolustamisesta vaikutti keskeisesti Pyhän istuimen ratkaisuihin esimerkiksi vuodenvaihteessa 1922 1923. Tuolloin Itä-Galitsian paikallisviranomaiset pidättivät joukoittain kreikkalaiskatolisia pappeja ja tunkeutuivat paavillisen klausuurin alaisiin nunnaluostareihin. Puolan valtiovallan näkökulmasta pappien pidätykset ja viranomaisten luostareissa suorittamat etsinnät kohdistuivat puolalaisvastaisiin ukrainalaisiin, mutta Pyhä istuin katsoi viranomaisten häirinneen kreikkalaiskatolista kirkkoa. Vatikaani esitti pappien pidätysten yhteydessä painokkaan vastalauseensa, ja klausuuriloukkaukset johtivat astetta painavampaan menettelyyn eli Pyhän istuimen viralliseen protestiin. Vatikaani ei kokenut vaarantavansa puolueettomuuttaan, koska se esitti vastalauseensa ja virallisen protestinsa puolustaakseen kreikkalaiskatolisen kirkon eikä ukrainalaisten oikeuksia. Pyhän istuimen puolueettomuuden periaate liittyi kiinteästi käsitykseen paavin roolista koko universaalin katolisen kirkon ylimpänä hengellisenä paimenena. Edeltäjiensä tavoin Pius XI korosti, että kaikkien katolilaisten Pyhänä isänä hän tunsi yhtäläistä hyväntahtoisuutta niin roomalaiskatolisia puolalaisia kuin kreikkalaiskatolisia ukrainalaisia kohtaan. Jotta Pyhä istuin ei olisi loukannut yhtä tai toista osapuolta, Vatikaani ei voinut puuttua puolalaisten ja ukrainalaisten välisiin kiistoihin, joissa oli ensisijaisesti kyse vastakkaisista kansallisista eduista. Pyhä istuin näkikin puolueettomuutensa edellyttävän ennen kaikkea sitä, ettei se ottaisi julkisesti kantaa puhtaasti poliittisiksi katsomiinsa kysymyksiin. Tällaisiksi se laski esimerkiksi aluekiistan Itä-Galitsiasta. Pyhän istuimen periaate kansojen välisen rauhan edistämisestä ilmeni tutkittavana aikana muun muassa siten, että Vatikaani pyrki ohjaamaan kansallistuntoisia piispoja ja papistoja kristilliseen veljeyteen. Pyhä istuin piti erityisen ongelmallisena sitä, että roomalais- ja kreikkalaiskatolisten kirkonmiesten kansallismielisyys innoitti heitä nationalistiseen politikointiin, joka uhkasi saada heidän työssään sielujen pelastamista keskeisemmän sijan. Samalla piispojen ja papiston kansallismielinen politikointi ja keskinäinen vihanpito aiheuttivat hämmennystä heidän seurakuntalaisissaan ja vaikeuttivat merkittävästi puolalaisten ja ukrainalaisten sovinnollista yhteiseloa. Pyhä istuin kehottikin piispoja ja pappeja osoittamaan maltillisuudellaan esimerkkiä seurakuntalaisilleen ja edistämään siten rauhan laskeutumista Itä-Galitsiaan. Tutkimus paneutuu tarkemmin kahteen Pius XI:n paaviuskauden vaikeimpaan puolalais ukrainalaisten jännitteiden synnyttämään ongelmatapaukseen, joissa Pyhän istuimen periaatteet tulevat vahvasti esiin. Niistä ensimmäisessä oli kyse Pyhän istuimen ja Puolan hallituksen välisestä kädenväännöstä, joka koski puolalaisten vihollisekseen kokeman kreikkalaiskatolisen metropoliitan Andrei Sheptytskyin paluuta Itä-Galitsiaan pitkäksi venyneeltä ulkomaanmatkaltaan vuonna 1923. Tässä tapauksessa painottuivat Pyhän istuimen periaatteet kirkon oikeuksien turvaamisesta sekä puolalaisten ja ukrainalaisten välisen rauhan edistämisestä ja levottomuuksien ehkäisemisestä. Toisessa tapauksessa oli kyse Puolan pääministerin Józef Piłsudskin syksyllä 1930 toimeenpanemasta Itä-Galitsian ukrainalaisten väkivaltaisesta rauhoittamisesta. Tässä ongelmatapauksessa Pius XI:n päätöksiin vaikuttivat merkittävästi sekä Pyhän istuimen puolueettomuuden periaate että hänen vaikeutensa arvioida Itä-Galitsian rauhoittamista koskevien uutisten paikkansapitävyyttä. Pius XI katsoi Pyhän istuimen puolueettomuuden periaatteen sitovan häntä myös silloin, kun hänellä itsellään olisi ollut halu ilmaista julkisesti paheksuntansa ukrainalaisväestön kohtaamasta väkivallasta.
  • Palola, Tuomas (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys ry, 2015)
    Lestadiolaisuus kansojen sulatusuunissa: apostolis-luterilaisuuden synty Pienellä kirkolla preerialla ja Kaaresuvannon kirkolla tuntuisi olevan hyvin vähän yhteistä, samoin kuin amerikkalaisella progressiivisuuden aikakauden insinööriajattelulla ja vanhalla suomalaisella körttipietismillä. Lestadiolainen herätys yhdistää näitä paikkoja ja ajattelutapoja. Pohjois-Amerikassa liike tunnetaan apostolis-luterilaisuutena. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä amerikansuomalaisena uskonnollisena liikkeenä. Muiden amerikansuomalaisten aatteellisten, kaupallisten, poliittisten ja uskonnollisten liikkeiden ja yhdistysten tavoin apostolis-luterilaisuus on kärsinyt jatkuvasta hajaantumiskehityksestä. Amerikansuomalaisen siirtolaisuuden myötä valtiokirkkojärjestelmän sisällä syntynyt herätysliike kohtasi haasteita, joiden kanssa se ei olisi joutunut kamppailemaan syntyseuduillaan. Lestadiolaiset siirtolaiset eivät tuoneet mukanaan yhtenäistä dogmaattista perintöä Uudelle mantereelle. Herätysliike ajautui omaksi itsenäiseksi vapaakirkoksi ilman minkäänlaista periaatteellista pohdiskelua. Amerikkalaistuminen toi muutospaineita pohjoismaisesta yhteiskuntajärjestyksestä ja kirkollisesta perinteestä voimansa ammentavalle kansallisen siirtolaisvähemmistön uskonnolliselle vähemmistölle. Herätysliikkeen johto Fennoskandiassa pyrki ohjaamaan liikettä Pohjois-Amerikassa ymmärtämättä sen kehitystä sääteleviä tekijöitä ja loi näin itse lisää ristiriitoja sekä joudutti hajaantumista. Amerikkalaistuminen eteni eri yksilöiden sekä ryhmien kohdalla eri tahtiin, ja ne joutuivat vastaamaan haasteisiin yleensä ilman selkeätä linjaa. Näin apostolis-luterilaisuudesta muokkaantui niin identiteettinsä, käytäntöjensä, organisaationsa, opillisten korostustensa kuin ryhmänmuodostuksensa suhteen omaleimainen lestadiolaisuuden muoto, joka ylläpiti vahvaa yhteyttä Vanhaan maahan lehtien ja vierailujen välityksellä. Tilanne ruokki lestadiolaisuuden hajaantumista myös Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa. Kerättyihin aikalaislähteisiin perustuen tutkimus antaa yleisesityksen liikkeestä sekä sen yhteyksistä ja vaikutuksista syntysijoilleen. Teos paikkaa merkittäviä aukkoja ja korjaa vakiintuneita käsityksiä amerikansuomalaisten siirtolaisten uskonnollisiin pyrkimyksiin kohdistuvassa tutkimuksessa. Pastori, teologian maisteri Tuomas Palola on tutkinut apostolis-luterilaisuutta jo 15 vuoden ajan työnsä ohessa.
  • Pihkala, Panu (Unigrafia, 2014)
    Ekoteologia tarkoittaa (kristillistä) ihmisen, muun luonnon ja Jumalan suhteen käsittelyä. Ekoteologiset teokset esittävät mallin siitä, miten ihmisen tulisi elää luonnon maailmassa. Perusteluina käytetään raamatuntulkintaa, kristillisten oppien tulkintaa ja yleisiä filosofis-eettisiä argumentteja. Akateeminen ekoteologia, josta voidaan käyttää myös nimitystä ympäristöteologia, tarkastelee ekoteologisia malleja erilaisten kysymyksenasetteluiden kautta. Ekoteologian on yleensä ajateltu saaneen alkunsa niin sanotun ympäristökriisin aikana 1960-luvulta lähtien. Tämä tutkimus tarkentaa kuvaa ekoteologiasta osoittamalla, että jo 1900-luvun alkupuoliskolla oli olemassa merkittävää ekoteologista ajattelua ja toimintaa. Samalla tutkimus paljastaa, että kristillisen ja muun ympäristötoiminnan välillä ei ollut vahvoja ristiriitoja ennen 1960-luvun loppua. Tutkimuksen keskipisteenä on amerikkalaisen luterilaisen ja ekumeenisen teologin Joseph Sittlerin (1904 1987) ekoteologia ja etenkin sen varhainen vaihe. Tutkimus tarkastelee ensi kertaa Sittlerin teologian kehitysvaiheita ja hänen ajattelunsa suhdetta muihin teologisiin virtauksiin 1950-luvulle saakka. Sittlerin varhaishistorian tutkimus tarjoaa näköaloja amerikkalaisen luterilaisuuden vaiheisiin ja antaa uutta tietoa teologisesta vuorovaikutuksesta Euroopan ja Amerikan välillä. Tutkimus esittelee paljon uutta tietoa 1900-luvun varhaisista ekoteologeista etenkin Yhdysvalloissa ja Britanniassa. Ekoteologisia elementtejä löydetään sellaisten teologien (Paul Tillich, Walter Rauschenbusch) ajattelusta, jotka tunnetaan pääasiassa kontribuutioistaan muille teologian osa-alueille. Amerikkalaiset maaseudusta ja maaperästä kiinnostuneet ajattelijat, kuten Liberty Hyde Bailey, osoittautuvat eräiksi ekoteologian pioneerihahmoiksi. Brittiläisen teologian myönteinen suhtautuminen luontoon piirtyy tärkeäksi taustajuonteeksi ekoteologian kehitykselle. Anglikaaninen kirkko julkaisi myös erään ensimmäisistä ekoteologisista kannanotoista 1940-luvun alussa. Erilaiset jälkiliberaalit teologit kehittivät ekoteologiaa eteenpäin. Prosessiajattelijat Bernard Meland ja Daniel Day Williams olivat merkittäviä uranuurtajia. Sittlerin 1950-luvun alun ekoteologiset kannanotot toivat vaikutusvaltaisella ja luovalla tavalla erilaisia argumentteja yhteen. Sittler korosti ihmisen vastuuta, luonnon omaa arvoa ja ihmisen sekä muun luonnon yhteenkuuluvuutta. Hänestä tuli 1960-luvulta lähtien entistä keskeisempi kansainvälinen ekoteologinen vaikuttaja. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi. Lähteinä ovat merkittävät ekoteologiset kirjoitukset ja etenkin Sittlerin tuotanto vuosilta 1904 1954. Tutkimus sisältää liittymäkohtia erilaisiin ympäristöaloihin, kuten ympäristöfilosofiaan, ympäristöhistoriaan ja ympäristökasvatukseen ja edistää vuoropuhelua niiden välillä.
  • Laitinen, Aappo (2013)
    Väitöskirja tarkastelee Pyhän istuimen ja Britannian välisiä suhteita 1920- ja 1930-lukujen taitteessa. Kumpikin pyrki Euroopan yhteiskunnallisen tilanteen rauhoittamiseen ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä sekasortoisessa tilanteessa. Samalla Vatikaani ja Britannian hallitus seurasivat huolestuneina kommunismin ja fasismin nousua poliittisiksi voimatekijöiksi. Yhteisistä kansainvälispoliittisista tavoitteistaan huolimatta Vatikaanin ja Britannian suhteet ajautuivat 1920-luvun lopulla kriisiin, joka sai alkunsa brittiläiseen imperiumiin kuuluneen Maltan vaikeasta sisäpoliittisesta tilanteesta. Maltan kriisi kytkeytyi kiinteästi uskonnon ja politiikan väliseen rajanvetoon. Tutkimus osoittaa, että uskonnollis-poliittisen kiistan juuret olivat perinteisten valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen murroksessa Maltalla. Kirkko pelkäsi oman auktoriteettinsa horjuvan uusien poliittisten aatteiden ja demokratiavaateiden saavuttaessa kannatusta. Vaikka kirkon johto vältti poliittisia kannanottoja, maltalainen papisto oli poliittisesti aktiivista. Suuri osa papeista vastusti Maltan vaalit 1927 voittaneen Gerald Stricklandin hallitusta, minkä seurauksena kirkon ja paikallishallinnon välit tulehtuivat. Uskonnon ja politiikan erottamisen vaikeus aiheutti ongelmia paitsi paikallisella tasolla, myös kansainvälisten suhteiden hoidossa. Maltan piispat hakivat ja saivat tukea Vatikaanista, kun taas Strickland tukeutui Britannian hallitukseen kamppailussaan kirkon johdon kanssa. Malta oli pienestä koostaan huolimatta Britannialle strategisesti tärkeä tukikohta, eikä brittihallinto katsonut hyvällä Vatikaanin puuttumista Maltan sisäpolitiikkaan. Pyhä istuin puolestaan piti tiukasti kiinni kirkon vahvasta asemasta ja katolisen uskon merkityksestä maltalaisessa yhteiskunnassa. Paavi Pius XI korosti, ettei katolilaisille annettu kielto äänestää Stricklandin puoluetta ollut sekaantumista politiikkaan vaan ainoastaan uskonnonharjoittamisen turvaamista. Tutkimus osoittaa, että molemmat kiistan osapuolet pitivät uskonnon ja politiikan erottamista periaatteessa tärkeänä. Käytännössä poliittisen ja hengellisen välisen eron määrittely osoittautui vaikeaksi ja oli perimmäinen syy siihen, miksi alkujaan paikallinen ongelma eskaloitui diplomaattiseksi kiistaksi. Siitä käyty julkinen keskustelu lehdistössä ja Britannian parlamentissa paljasti, että perinteiset antikatoliset näkemykset olivat sitkeä piirre brittiläisessä yhteiskunnassa vielä 1920- ja 1930-luvuilla. Tutkimuksessa on hyödynnetty aiemmin käyttämätöntä lähdeaineistoa. Ajanjaksoa koskevat lähteet Vatikaanin arkistossa avattiin tutkijoiden käyttöön vasta syyskuussa 2006. Toinen keskeinen syy aihetta koskevan aiemman tutkimuksen vähäisyyteen on se, että Vatikaanin ja Britannian suhteita maailmansotien välisenä aikana ei ole pidetty erityisen tiiviinä tai tärkeinä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että Maltaa koskeva kiista herätti laajaa huomiota Britanniassa ja katolisen kirkon piirissä. Osapuolten yhteiset reaalipoliittiset intressit kannustivat niitä löytämään kiistaan ratkaisun siitä huolimatta, ettei uskonnon ja politiikan välisestä rajanvedosta saavutettu yksimielisyyttä.
  • Uusimäki, Elisa (2013)
    Väitöskirja on ensimmäinen perusteellinen tutkielma Qumranista löydetystä viisaustekstistä 4QAutuaaksijulistukset (4Q525). Löytöpaikastaan huolimatta 4Q525 ei sisällä Qumranin liikkeeseen yhdistettyjä piirteitä, vaan todennäköisesti juontaa juurensa toisen vuosisadan eKr. viisauspiireihin Juudeassa. Historiallis-kriittisten metodien ohella tutkimuksessa sovelletaan kirjallisuus- ja sosiaalitieteiden menetelmiä, erityisesti niiltä osin kuin ne valaisevat tekstin syntymaailmaan liittyviä kysymyksiä. Tutkielman ensimmäinen osa tarkastelee käsikirjoitusta 4Q525 materiaalin ja sisällön näkökulmista, kun taas sen toinen osa pyrkii asettamaan tekstin laajempaan lingvistiseen ja kirjalliseen asiayhteyteensä. Materiaalista rekonstruktiota hyödynnetään pahoin vaurioituneen käärön alkuperäisten mittojen sekä säilyneiden fragmenttien keskinäisen järjestyksen määrittelyssä. Sisällön tutkimus puolestaan rakentuu pitkälti analyysiin, jossa tarkastellaan ajanlaskun taitteessa muotoutumassa olleen pyhien kirjoitusten kokoelman vaikutusta teokseen. Sitaattien ja alluusioiden analyysi osoittaa Sananlaskun lukujen 1–9 tehtävän ensisijaisena lähteenä jopa niin, että tekstiä 4Q525 voidaan luonnehtia sen uudelleenkirjoitukseksi, kun uudelleenkirjoitus ymmärretään laveana prosessina tiukasti määritellyn kirjallisen lajin sijaan. Muita lähteitä on käytetty täydentävällä tavalla, mutta niiden vaikutus on vallitseva. Erityisesti viittaukset psalmeihin ja Deuteronomiumiin osoittavat, että kirjoittaja tulkitsee Sananlaskujen viisautta Tooran valossa. Yksiselitteisemmin määriteltävien sitaattien ja alluusioiden lisäksi tekstin kuvastolla ja tematiikalla on yhteyksiä Mooseksen lauluun (Deut 32) ja psalmiin 91; nämä vastaavuudet korostavat lupauksia hurskaiden suojeluksesta ja siunauksesta sekä heidän vastaryhmälleen kohdistettujen kirousten kuvausta (frag. 14 ii ja 15). Teoksen 4Q525 kirjallista lajia tarkastellaan prototyyppiteoriaa vasten. Tekstin muoto seuraa pitkälti Sananlaskujen lukuja 1–9, jotka koostuvat viisausopetuksista ja -runoista. Erityisesti viisauden ja tyhmyyden motiivit sekä perinteiset viisausaiheet, kuten kahden tien tematiikka, kuritus, Herran pelko ja sopiva puhe, juontuvat Sananlaskuista, mutta tekstin kokonaissisältö lukuisine teologisine osatekijöineen poikkeaa sen lähteestä: kirjoituksen heijastama maailmankuva on Toora-orientoitunut ja sisältää eskatologisia ja demonologisia uskomuksia. Sekä Sananlaskujen että tekstin 4Q525 didaktinen perusaie on sama, mutta hyvään ja menestyksekkääseen maalliseen elämään valmistamisen lisäksi 4Q525 pyrkii muokkaamaan vastaanottajiansa hengellisesti. Lisäksi sillä on ryhmäidentiteetin muodostamiseen pyrkivä sosiaalinen tehtävä, joka liittyy autuaaksijulistusten ja kirouskuvauksen käyttöön viisausopetuksessa (frag. 2 ii ja 15). Pyrkimys asettaa 4Q525 laajempaan kielelliseen ja kirjalliseen kontekstiinsa sisältää teoksen tarkastelun kielivalinnan näkökulmasta. Siinä käytettävä heprean kielen ”korkea” variantti on huomionarvoinen, koska kyseinen heprean muoto oli menettänyt asemansa Palestiinan alueen juutalaisten arkikielenä jo satoja vuosia ennen tekstin syntyajankohtaa. Variantti yhdistettiin läheisesti pyhiin kirjoituksiin ja palestiinanjuutalaiseen identiteettiin hellenistisessä maailmassa. Sitä käytettiin lähinnä yhteiskunnan rajatuilla osa-alueilla, kuten tekstin 4Q525 kohdalla elitistisissä pedagogisissa ympäristöissä. 4Q525 tarjoaa merkittävää aineistoa varhaisen juutalaisuuden viisausperinteen ymmärtämiseksi. Ensinnäkin se valaisee viisauden ja Tooran rajapintoja ja sitä henkistä ilmapiiriä, jossa ne lopulta samastettiin toisiinsa (frag. 2 ii, 5 ja 24). Teoksen Toora-diskurssia voi luonnehtia varsin abstraktiksi, mutta Toora-hurskautta edistävälle viisausrunoudelle luontevaksi. Toiseksi 4Q525 tulisi ymmärtää osana laajempaa Sananlaskuihin liittyvää kirjallista perinnettä, sillä myöhäisellä Toisen temppelin ajalla ei ollut olemassa suljettua kaanonia ja erityisesti niin sanottujen ”kirjoitusten” (ketuvim) asema oli epävakaa. Toisaalta 4Q525 osoittaa, että Sananlaskuja pidettiin vähintäänkin tulkinnan arvoisina. Uudelleenkirjoittamalla Sananlaskujen lukuja 1–9 haluttiin osoittaa niiden merkitys ajanlaskun taitteen juutalaiselle viisausopetukselle sekä mahdollisesti tuottaa vaihtoehtoinen johdanto koko Sananlaskujen kirjaan. 4Q525 on runsassisältöinen esimerkki useista Toisen temppelin ajan juutalaisessa viisaustraditiossa tapahtuneista muutoksista. Opetus on laadittu Sananlaskujen lukujen 1–9 pohjalta, mutta varhaisesta heprealaisesta viisaudesta poiketen 4Q525 on Toora-orientoitunut ja sisältää eskatologisia vivahteita. Teksti heijastaa Sananlaskujen perinteen vastaanottoa ja uudelleentulkintaa viimeisillä vuosisadoilla eKr. sekä kutsuu tarkastelemaan runollisessa kirjallisuudessa ilmeneviä uudelleenkirjoitusprosesseja, jotka ovat saaneet vasta vähän huomiota tutkimuksessa. 4Q525 osoittaa muinaisitämaisen viisaustradition ja juutalaisten pyhien kirjoitusten limittymisen sekä kuvastaa Toora-keskeisen viisauskirjallisuuden hengellisiä ja sosiaalisia tehtäviä.
  • Alaja, Paavo (Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2013)
    Tutkimus tarkastelee Suomen alueen köyhäinhoitoa maalaisseurakunnissa 1500 - 1600-luvuilla nostaen esille köyhiä ja heidän taustojaan sekä kartoittaen minkälaisiin toimenpiteisiin köyhyyden vuoksi ryhdyttiin ja minkälaista apua köyhät saivat. Ruotsin valtakunnassa, jonka osa Suomi oli, siirryttiin reformaation myötä 1500-luvulla luterilaiseen tunnustukseen. Luterilaisuuteen siirtyminen romutti aiempia köyhäinhoitokäytäntöjä. Keskiajalta lähtien köyhäinhoito oli ollut kirkon tehtäviin kuuluvaa toimintaa, mutta protestanttisuudessa kirkon ja valtion rooli köyhien huoltamisessa jouduttiin määrittelemään uudelleen. Samoihin aikoihin valtakunnan hallintoa alettiin tehostaa, mikä edesauttoi Ruotsin nousemista eurooppalaiseksi suurvallaksi 1600-luvun puolivälissä. Hallinnollisten uudistusten aika johti maaseudulla rahvaan köyhtymiseen, sillä ennen muuta tiukentunut verotus, maanomistusolojen muutokset, ihmisten eriarvoistuminen, jatkuvat sodat väenottoineen ja niiden aiheuttama työvoimapula sekä ilmastonmuutoksesta johtunut katovuosien yleistyminen vaikeuttivat maaseutuväestön toimeentulokykyä. Köyhäinhoito kehittyi ja muuttui hitaasti. Poliittinen hallinto pyrki 1600-luvun alusta lähtien puuttumaan köyhäinhoitoon ja määräämään siitä, mutta sen köyhäinhoitoideat olivat epäkäytännöllisiä. Vuonna 1642 annetun kerjuusäännön myötä köyhistä huolehtimisessa korostui pitäjien vastuu. Samalla kerjäämisestä alkoi tulla luvanvaraista, ja muut kuin vanhukset, sairaat ja vaivaiset pyrittiin saamaan valtakuntaa palvelevaksi työvoimaksi. Pitäjien sisällä jäi paikallisten olosuhteiden ja ennen muuta seurakuntien kirkkoherrojen vastuulle, minkälaiseksi köyhäinhoito pitäjässä muodostui. Erot Suomen alueen seurakuntien välillä olivat suuria. Ahvenanmaalla köyhäinhoito oli alueen rovastin aktiivisuudesta johtuen edellä käyvää ja uudistuksia alettiin soveltaa sopivilta osin käytäntöön jo varhain, muun muassa kerjäläisiä erittelemällä ja keräämällä rahaa köyhille sekä paikalliselle hospitaalille, johon spitaalisia lähetettiin. Muilta osin köyhäinhoidon kehitys saattoi vaihdella samankin alueen eri pitäjien välillä runsaasti. Rahan kerääminen köyhien hyväksi yleistyi pitkin 1600-lukua pitäjien taloudellisen tilanteen kehittyessä, ja luvattomaan kerjuuseen ja tilattoman väen elinkeinoihin oli mahdollista puuttua aiempaa voimakkaammin. Samalla köyhäinhoidon kivijalka oli Suomessa edelleen vanhoissa tavoissa; suvun ja perheen antama suoja sekä kirkolla ja kerjuulla saadut almut säilyivät merkittävimpinä huoltomuotoina, erityisesti alueilla, joissa hallinnolliset uudistukset ottivat aikansa eivätkä vielä murtaneet perinteisiä tapoja.
  • Niemistö, Hilkka (2013)
    Seurakuntien yhdistymisprosessin vaikutukset asiakaslähtöisyyteen Tapaustutkimus Helsingin ydinkeskustan seurakuntien muutosprosessin vaikutuksista asiakaslähtöisyyteen keskijohdon näkökulmasta Tutkimuksen tavoitteena oli keskijohtajien kokemusten kautta kuvata ja lisätä ymmärrystä seurakuntien yhdistymisprosessin vaikutuksista seurakunnan asiakaslähtöisyyteen tarvittaviin elementteihin sekä henkilöstön kykyyn toteuttaa asiakaslähtöisyyttä Helsingin ydinkeskustan seurakuntien tapauksessa. Tutkimuksen pääaineistona olivat keskijohdon henkilökohtaiset teemahaastattelut. Helsingin ydinkeskustan seurakuntien yhdistymisprosessin suunnitteluvaiheessa osa henkilöstöstä lamaantui tai kulutti energiaansa yhdistymistä koskeneisiin kannanottoihin. Tämä todennäköisesti vaikeutti asiakaslähtöisyyden toteutumista. Henkilöstö suuntasi myös yhdistymisen ja hallinnonuudistuksen aikoihin ja heti niiden jälkeen suuren osan energiastaan organisaation sisäisiin asioihin. Tämä heikensi heidän kykyään toteuttaa tehtäväänsä ja ottaa asiakkaiden tarpeet huomioon. Helsingin ydinkeskustan seurakuntien yhdistymisprosessi pääsi hallinnonuudistuksen myötä vakiinnuttamisvaiheeseen ja seurakunnasta muodostui vähitellen yksi seurakunta myös toimintakäytäntöjen ja asenteiden tasolla. Asiakaslähtöisyyden edellytyksiin kuuluvat toimintojen koordinointi ja integrointi sekä yhteistyö paranivat prosessin vakiinnuttamisvaiheessa. Yhdistyminen lisäsi työntekijöiden valikoimaa ja yhdistymisen mahdollistama erikoistuminen antoi työntekijöille entistä enemmän edellytyksiä toimia asiakaslähtöisesti, kun heillä oli erikoistumisen myötä mahdollisuus ottaa eri kohderyhmien tarpeita entistä paremmin huomioon. Yhdistymisprosessin vaikutuksiin kuului myös työvoimaresurssien liikkuvuuden kasvu. Yhdistyneen seurakunnan laajat resurssit mahdollistivat entistä joustavamman resurssien kohdentamisen ja keskittämisen. Nämä muutokset paransivat henkilöstön kykyä palvella eri ihmisryhmiä ja vastata heidän tarpeisiinsa. Edellytykset asiakaslähtöisyyden toteutumiselle parantuivat kun yhä useampi työntekijä ajan myötä entistä paremmin ymmärsi yhdistymisen tarpeellisuuden ja hyväksyi yhtenä seurakuntana toimimistavoitteen. Yhdistymisen seurauksena tapahtunut kohderyhmämuutos samoin kuin osa yhdistymisprosessin seurauksena tavoitteiden saavuttamiseksi määritellyistä keinoista herätti henkilöstössä sekä kannatusta, että vastustusta. Ajan myötä entistä suurempi osa henkilöstöstä kuitenkin hyväksyi keinovalinnat. Myös työntekijöiden tietoisuus ydinkeskustan seurakuntatyössä käytetyistä keinoista lisääntyi yhdistymisen jälkeen ajan myötä. Lisäksi ydinkeskustan alueella tehtävän seurakuntatyön suunnittelun kokonaisvaltaistuminen eteni merkittävästi vakiinnuttamisvaiheessa. Nämä kehityssuunnat olivat asiakaslähtöisyyden toteutumisen kannalta myönteisiä. Yhdistymisen myötä laajentuneet resurssit mahdollistivat entistä systemaattisemman tiedonkeruun ihmisten seurakuntaa koskevista tarpeista ja toiveista. Myös erikoistuminen paransi työntekijöiden asiantuntemusta kohderyhmien tarpeista ja toiveista. Yhdistyneen seurakunnan työntekijäjoukko tuotti uusia ideoita ja näkökulmia asioihin ja tarjonta monipuolistui. Yhdistyminen myös kasvatti johdon halukkuutta riskien ottamiseen uudessa tilanteessa. Tiedonkulussa oli suunnittelu- ja toteutusvaiheessa ongelmia ja osa keskijohtajista koki yhdistymisprosessin vaikuttaneen pysyvän kielteisesti tiedonkulkuun, sillä työntekijöiden välinen henkilökohtainen kanssakäynti oli pienessä seurakunnassa heidän mukaansa tiiviimpää. Tutkimusmateriaalin perusteella yhdistymisen seurauksena kokoukset lisääntyivät ja päätöksenteko etääntyi. Yhdistyneen seurakunnan pienempiä seurakuntia laajemmasta henkilöstöstä voitiin kuitenkin erikoistua tiedotukseen. Helsingin ydinkeskustan seurakuntien välillä juurikaan tehty yhteistyötä ennen niiden yhdistymistä. Asiakaslähtöisyyden edellytyksiin kuuluvat toimiva organisaation sisäinen yhteistyö sekä yhteistyön edellytyksistä henkilöstön asenteen muutos myönteisemmäksi ja lisääntynyt toistensa työn tuntemus vaikuttavat haastattelujen perusteella tässä yhdistymisprosessissa yhdistymisen jälkeen ajan myötä parantuneen. Yhdistyneen seurakunnan pienempiä seurakuntia laajempi henkilöstö mahdollisti erikoistumisen vapaaehtoistyön koordinointiin. Seurakuntien yhdistymisprosesseja ei ole ennen tätä tutkimusta tarkasteltu asiakaslähtöisyyden näkökulmasta, eikä niiden vaikutuksia ole tarkasteltu yhtä pitkällä aikajaksolla. Tämän tutkimuksen tuloksia on mahdollista hyödyntää seurakuntarakenteiden uudistustyössä sekä vertailuaineistona erilaisten organisaatioiden yhdistymisprosessien vaikutuksia tutkittaessa.
  • Palmén, Ritva (2013)
    Väitöskirjassa tarkastellaan Rikhard Pyhä-Viktorilaisen (k.1173) käsitystä siitä miten ihmisen mielikuvitus toimii ja voiko siitä olla jotakin hyötyä. Tutkimuksen tavoitteena on tarjota systemaattinen selvitys mielikuvituksen käsitteestä ja sen toiminnasta psykologisena kykynä sekä mielikuvituksen suhteesta muihin kognitiivisiin kykyihin, kuten järkeen. Tutkimus edustaa filosofisen psykologian historiaa. Päälähteinä ovat Rikhardin teokset Benjamin Minor ja Benjamin Major. Nämä kristillisen uusplatonismin värittämät työt sisältävät runsaasti aikansa psykologista käsitteistöä ja niissä analysoidaan hengellisten kysymysten ohella myös inhimillisen sielun kognitiivisia toimintoja sekä tunteita. Benjamin Minorissa Rikhard opastaa pariisilaisen Pyhän Viktorin luostarin noviiseja tutkimaan oman sielunsa liikkeitä ja kykyjä, kuten mielikuvitusta. Rikhardin mukaan mielikuvitus on hyödyllinen sielun valmistautuessa kontemplaatioon eli jumalallisten näkymättömien asioiden kohtaamiseen. Ihmisen järjen toiminta on riippuvainen mielikuvituksen kyvystä, koska mielikuvitus siirtää ja muokkaa aistein havaittavien objektien kuvia eteenpäin järjen tarkempaa arviointia varten. Rikhard myös esittelee käytännön sovelluksen mielikuvituksen ja järjen yhteistyölle: ihminen voi halutessaan kuvitella absoluuttista pahaa tai hyvää ja näillä helvetin tai taivaan kuvitelmilla ohjata sielun toimintaa tasapainoiseen ja moraalisesti kestävään suuntaan. Benjamin Majorissa Rikhard esittelee kuusiportaisen kontemplaatiomallin, jonka kolmella ensimmäisellä tasolla mielikuvitus on aktiivinen. Näillä tasoilla sielu tutkii näkyvää maailmaa ja sen kohteiden järjellisyyttä hyödyntämällä mielikuvituksen ja järjen yhteistyötä. Näkyvän maailman kohteiden havainnoinnin ja analyysin kautta sielu pyrkii kohoamaan asteittain kontemplaation korkeimmille yliymmärryksellisille tasoille. Rikhard myös kehottaa tutkimaan refleksiivisesti mielikuvituksen toimintaa, jotta sielu voisi ymmärtää jotakin sekä omasta luovasta valmiudestaan että jumalallisesta luomisvoimasta. Väitöskirjan keskeinen tulos on, että mielikuvituksen käyttö on Rikhardin mukaan välttämätön edellytys sekä järjen toiminnalle että kontemplaatioprosessin aloittamiselle. Se myös osoittautuu tärkeäksi linkiksi kontemplaation alempien ja ylempien tasojen välillä, avustaen sielua ylittämään näkyvän todellisuuden rajat. Tämän lisäksi Rikhard arvioi myönteisessä valossa mielikuvituksen merkitystä retoriikassa, metaforien tulkinnassa sekä raamatun tekstien kuvallisten ilmaisujen selittämisessä. Rikhardin käsitys mielikuvituksesta poikkeaa siten 1100-luvulle tyypillisestä tavasta pitää mielikuvitusta vähämerkityksisenä virhepäätelmiä aiheuttavana sielunkykynä, jonka toimintaan tulee suhtautua varauksellisesti.
  • Perttilä, Elina (omakustanne, 2013)
    Väitöskirjassani tutkin koptinkielistä 1. Samuelin kirjan käännöstä. Käännös on tehty todennäköisesti 200-luvun loppupuolella Egyptissä. Pohjatekstinä on ollut Septuaginta eli kreikankielinen käännös alunperin hepreaksi kirjoitetusta kirjasta. Koptin kielessä on useampia murteita, joista 1.Samuelin kirjan tekstiä on säilynyt paitsi sahidin murteella, myös muutama katkelma bohairin murteella ja yksi pieni fragmentti fajumin murteella. Sahidilaisesta 1. Samuelin kirjasta on olemassa yksi kokonainen käsikirjoitus, joka on peräisin vuodelta 892/893. Tämän lisäksi kahdesta käsikirjoituksesta on säilynyt useita lukuja, ja reilusta parista kymmenestä käsikirjoituksesta on löytynyt pieniä fragmentteja, joista varhaisimmat ovat peräisin 300-luvulta. Tutkimukseni liittyy laajempaan projektiin, jossa päämääränä on kriittisen edition tekeminen kreikankielisestä tekstistä. Tässä prof. Anneli Aejmelaeuksen johtamassa projektissa huomioidaan paitsi kaikki säilyneet kreikankieliset käsikirjoitukset, myös tytärkäännökset, joihin koptikin kuuluu. Koptilainen käännös on tärkeä sen varhaisen käännösajankohdan takia. Meille säilyneet kreikkalaiset käsikirjoitukset ovat peräisin aikaisintaan 300-luvulta, ja siten myöhäisempiä kuin koptilainen käännös. On siis mahdollista, että koptilaisen tekstin kautta voidaan päästä käsiksi sellaisiin varhaisiin kreikkalaisiin lukutapoihin, jotka ovat heikosti säilyneet tai jopa kokonaan hävinneet kreikkalaisesta käsikirjoitustraditiosta. Käännöksen käyttäminen sen alkuperäisen pohjatekstin tutkimiseen ei ole ongelmatonta, päinvastoin. Ennen kuin koptilaista tekstiä voidaan käyttää kreikan tekstikritiikissä, täytyy useita mahdollisia ongelmakohtia ottaa huomioon. Näistä ensimmäinen on koptilaisen tekstin historia. Kuinka hyvin meille säilyneet koptilaiset käsikirjoitukset ovat säilyttäneet koptilaisen tekstin vuosisatojen ajan? Jos koptilaisissa käsikirjoituksissa on keskinäisiä eroja, mikä niistä on luotettavin? Toinen kysymys liittyy käännöstekniikkaan. Millainen kääntäjä on ollut suhteessa pohjatekstiinsä? Onko hän kääntänyt vapaasti vai hyvin sanatarkasti? Onko hän lisännyt jotain tai jättänyt jotain pois? Tutkimukseni osoitti hyvin selvästi, että säilyneet sahidilaiset käsikirjoitukset perustuvat samaan käännökseen kreikasta. Säilyneiden käsikirjoitusten väliset erot johtuvat toisaalta käsinkopioinnista ja sen mukana tulevista muutoksista, toisaalta joidenkin käsikirjoitusten kohdalla tarkoituksellisesta lyhentämisestä ja tekstin tiivistämisestä. Sahidilainen käännös on tehty tarkasti, ja lähes jokaiselle kreikankielisen tekstin sanalle löytyy vastine koptilaisesta tekstistä. Toisaalta kääntäjä on kuitenkin pyrkinyt kirjoittamaan ymmärrettävää koptia, eikä ole pyrkinyt keinotekoisesti jäljittelemään kreikkaa. Esimerkiksi sanajärjestyksen suhteen kopti on huomattavasti rajoitetumpi kuin kreikka, ja sen vuoksi sanajärjestykseen liittyvät yksityiskohdat koptilaisessa käännöksessä ovat lähes poikkeuksetta merkityksettömiä kreikan kannalta.
  • Tervahauta, Ulla (2013)
    Väitöskirja on ensimmäinen laajempi tutkimus Egyptin Nag Hammadin kaupungin läheltä löytyneen koptilaisen kirjakokoelman kirjoituksesta Authentikos Logos (NHC VI,3), suomeksi Arvovaltainen opetus. Työn tavoitteena on sijoittaa kirjoitus sen uskontohistorialliseen kontekstiin vertaamalla sitä 200 400-luvuilla luettuihin ja kirjoitettuihin filosofisiin ja uskonnollisiin teoksiin. Kirjoitus on toistaiseksi ajoitettu 200-luvun alkupuolelle, mutta tämä tutkimus osoittaa aiemman ajoituksen liian varhaiseksi. Todennäköisempi kirjoitusajankohta sijoittuu 200-luvun lopun ja 400-luvun alun väliin. Kirjoituksen esittämää kertomusta sielun laskeutumisesta ja noususta verrataan kristittyjen ja platonilaisten kirjoittajien käsityksiin. Laajemman vertailun lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan yksityiskohtaisemmin kirjoituksessa käytettyä terminologiaa ja myös siinä käytettyä tapaa viitata epäsuorasti raamatunteksteihin. Arvovaltaisessa opetuksessa käytetään neljää määritelmää sielusta ( näkymätön sielu , pneumaattinen sielu , materiaalinen sielu , järkisielu ). Nämä termit eivät esiinny yhdistelmänä missään muualla antiikin kirjallisuudessa, ja yksittäisinä ne esiintyvät hyvin erityyppisillä kirjoittajilla. Tämän perusteella voi päätellä, että Arvovaltainen opetus ei yksiselitteisesti edusta esimerkiksi platonilaista koulukuntaa, vaan kirjoituksessa yhdistellään erilaisia näkemyksiä. Tutkimus tarkentaa kuvaa Nag Hammadin kirjakokoelmasta, joka usein edelleen mielletään gnostilaisten kirjoitusten kokoelmaksi. Tutkittu kirjoitus on askeettinen, kristillinen teksti, jonka keskeiset painotukset poikkeavat erilaisista gnostilaisen kristillisyyden muodoista, esimerkiksi valentinolaisuudesta. Vertaamalla kirjoitusta Nag Hammadin kokoelman ulkopuolisten kristillisten kirjoittajien teoksiin ja käsityksiin tutkimus osoittaa, että Nag Hammadin kirjoitusten tutkimuksessa laajemman varhaiskristillisen kontekstin huomioiminen on tärkeää.
  • Tervanotko, Hanna (Bookwell, 2013)
    Tutkimus analysoi Mirjam-hahmoa, joka esiintyy Toisen temppelin ajan (587 eaa. n.135 jaa.) juutalaisessa kirjallisuudessa. Mirjam on yksi Vanhan testamentin tunnetuimmista naishahmoista, ja hahmo mainitaan yhteensä seitsemän kertaa Vanhan testamentin (VT) teksteissä. VT:n ohella Mirjam tunnettiin aikakauden muussa juutalaisessa kirjallisuudessa: tunnettujen antiikin hahmojen nimissä laadituissa kirjoituksissa eli pseudepigrafeissa sekä Qumranin kirjastoon kuuluneissa teksteissä. Niin ikään antiikin juutalainen filosofi Filon Aleksandrialainen sekä historioitsija Josefus mainitsevat Mirjamin. Aiempi Mirjam-tutkimus on keskittynyt pääasiassa VT:n sisältämiin viitteisiin. Tässä tutkimuksessa sitä vastoin selvitetään hahmon tulkintaa sekä kehitystä varhaisessa juutalaisessa kirjallisuudessa huomioiden kaikki Mirjam-hahmoa käsittelevät tekstit. Näin ollen luodaan aiempaa kattavampi kuvan tästä keskeisestä hahmosta. Entistä laajemman materiaalin tasapuolinen huomioon ottaminen avaa uusia näkökulmia kirjallisiin traditioiden tulkintaan. Osa VT:n ulkopuolisesta tekstimateriaalista jatkaa selvästi Raamatun traditioita pyrkien täydentämään sen aukkoja. Sitä vastoin osa teksteistä käsittelee teemoja, joita ei esiinny VT:ssa. Kaiken kaikkiaan eri aikakausien tekstit osoittavat, että kuva Mirjamista on muuttunut eri aikoina. Eräät tekstit korostavat Mirjamia merkittävänä hahmona, kun taas toisista Mirjam on miltei täysin pyyhitty pois. Näyttää siltä, että eri juutalaiset ryhmät tulkitsivat Mirjam-hahmoa eri tavoin. Erityisen suuri merkitys Mirjamilla näyttää olleen Leevin sukuun kuuluneille juutalaisille, sillä useat VT:n ulkopuoliset tekstit korostavat Mirjamia leeviläisenä. Kun tekstejä ja niiden taustoja analysoidaan laajemmin tutkimuksen tulokset eivät koske ainoastaan Mirjamia, vaan ne ovat tuovat uutta valoa naisten asemaan juutalais-kristillisessä maailmassa. Tuloksilla on niinikään kosketuspintaa myös nykymaailmaan, jossa yhä keskustellaan naisten asemasta ja oikeuksista. Tässä keskustelussa historian ja sen, miksi jotkut kirjalliset perinteet ovat valikoituneet keskeisemmiksi kuin toiset, ymmärtämisellä on merkittävä rooli.

Näytä lisää