Improving mental health care. Finnish mental health policy rationale in the era of dehospitalisation

Visa fullständig post

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-3276-5
Titel: Improving mental health care. Finnish mental health policy rationale in the era of dehospitalisation
Author: Alanko, Anna
Medarbetare: Helsingfors universitet, statsvetenskapliga fakulteten, institutionen för socialvetenskaper
Nivå: Doktorsavhandling (sammanläggning)
Tillhör serie: Publications of the Faculty of Social Sciences - URN:ISSN:2343-2748
Abstrakt: The study investigates policy level attempts to improve mental health care. It analyses the rationale of the proposals to improve Finnish mental health policy between 1964–2016. Such proposals have been presented in policy documents such as committee reports, working group memorandums, government bills and project reports. The most prominent examples of the improvement proposals are reducing psychiatric hospital care, increasing outpatient treatment, increasing the possibilities for mental health services users to work, emphasising the autonomy of the service users, and increasing the equal position of mental health care service users and other citizens. The study seeks to find out what has been in the focus in reforming mental health care, how the people using mental health services have been perceived, and finally, what has been left unproblematised. Since the late 1970s, Finnish mental health care has been subject to continuous reforms. A key feature of these reforms has been psychiatric dehospitalisation, i.e. reducing psychiatric hospital care. Dehospitalisation is a trend with complex origins, which became global after the Second World War and reached Finland by the mid-1970s. Dehospitalisation stems from various and conflicting origins, such as citizens’ rights movements, the development of the psychiatric profession, the economic interests of the state, as well as from pharmaceutical development. Dehospitalisation and mental health policy in general are deeply connected with welfare policy, but it the relationship is not straightforward. In Finland dehospitalisation was planned as part of an expansive welfare policy, but its’ implementation has sometimes recalled austerity politics. Another phenomenon that affects mental health policy is the expansion of mental health care: the simultaneous increase in the provision, demand, methods and areas of jurisdiction of mental health care. The dissertation shows that in the reform initiatives set forth in the policy documents, similar suggestions are given in different contexts. In the analysed policy documents, dehospitalisation has been proposed as a solution to almost any problems perceived in mental health care. Dehospitalisation also seems to have materialised, as the number of psychiatric hospital beds is now many times lower than it was in the beginning of the period. Along with the diminishing number of hospital beds, new residential care facilities have been established which seem to be as institutionalising as the previous psychiatric hospitals. Also increasing the amount of outpatient treatment has materialised, but it seems that the services are used by a new group of citizens with milder problems. During the period between the 1960s and the early 1990s, those with a serious mental health problem were considered the core focus group of mental health policy, independently of whether they were within the labour market. Moreover, providing sheltered work for those with serious problems was considered a method of rehabilitation. After the mid-1990s the emphasis on paid work has increased. Those who are able to work in the labour market are the new focus group the mental health policy. The pursuit of mental health care service users’ increased autonomy is ideologically connected to the aim of dehospitalisation. However in the latter phases of the period, after the mid-1990s, the improvement suggestions start to assume the autonomy of the service users instead of seeking ways of supporting it. The changing understanding of autonomy also reflects to the notion of ‘user expertise’. This recently emerged way of thinking lifts the expertise of people having experience with their own mental health problems. However the emphasis on ‘expertise with experience’ fails to take into account that there is a high demand for professional mental health services. In the conclusions I argue that as a whole the well-meaning improvement proposals fail to problematise many structural factors contributing to the unequal provision of mental health care. Instead of achieving the revolving goal of increasing the equality of mental health care service users, the rationale has left room for excluding even further those with the most serious problems.Tutkimus tarkastelee valtionhallinnon tason pyrkimyksiä parantaa suomalaista mielenterveyden hoitoa. Työ keskittyy ajanjaksoon noin kuusikymmentäluvun puolivälistä tähän päivään, jolloin on pyritty psykiatrisen sairaalahoidon vähentämiseen. Ajanjakson aikana Suomessa on toiminut useita erilaisia hankkeita, joiden pyrkimyksenä on ollut suomalaisen mielenterveystyön kohentaminen. Tutkimuksessa analysoidaan näissä hankkeissa syntyneitä politiikkadokumentteja. Pyrkimys vähentää psykiatrista sairaalahoitoa on lähes kaikkialle länsimaihin levinnyt suuntaus, jolla on moninaiset juuret. Sen taustalla vaikuttavat niin kansalaisoikeusliikkeet, psykiatrian kehitys tieteenä, valtion taloudenpitoon liittyvät kysymykset kuin psyykenlääkkeiden kehityskin. Sairaalahoidon vähentäminen eli dehospitalisaatio ja mielenterveyspolitiikka ovat syvästi kytkeytyneet suomalaiseen hyvinvointipolitiikkaan. Suomessa dehospitalisaatiota suunniteltiin 1970–1980 -luvuilla, hyvinvointivaltion kulta-ajaksi ymmärretyn laajenevan hyvinvointivaltion aikana, mutta sairaalahoidon vähentämisen toteutus 1990-luvun jälkeen on paikoitellen muistuttanut niukkuuspolitiikkaa. Hyvinvointivaltion muutosten ja dehospitalisaation ohella mielenterveyspolitiikkaan on tutkimallani ajanjaksolla vaikuttanut mielenterveyspalveluiden käytön, kysynnän ja soveltamisalan laajeneminen, jota nimitän ’mielenterveystyön ekspansioksi’. Tutkimuksessa kysytään: Mitä mielenterveyspolitiikan uudistuspyrkimyksissä on ehdotettu? Miten mielenterveyspalveluita käyttävät ihmiset on ehdotuksissa ymmärretty? Mikä parannusehdotuksissa ja toimintapolitiikoissa on jätetty huomiotta? Tutkimuksessa osoitan, että mielenterveyden hoitoa kohentamaan pyrkineet hankkeet ovat kerta toisensa jälkeen päätyneet tekemään samankaltaisia ehdotuksia, kuten psykiatristen sairaalapaikkojen vähentäminen, avohoidon lisääminen ja mielenterveyskuntoutujien työnteon lisääminen. Samat ehdotukset ovat kuitenkin saaneet eri aikoina eri sisältöjä. Ajanjakson alkupäässä mielenterveyspolitiikan keskipisteessä olivat vakavasti sairaiksi ymmärretyt ja se, miten heitä voidaan tukea elämään psykiatristen sairaaloiden ulkopuolella. Heille pyrittiin tarjoamaan kuntouttavaksi katsottua suojatyötä, mutta työssäkäyntiä ei sinänsä pidetty hoidon tai painotuksen ehtona. Nykyaikaa kohti tultaessa mielenterveystyön parantamiseksi tehdyissä hankkeissa painottui työkykyisten, lievistä mielenterveyden häiriöistä kärsivien mielenterveyden vaaliminen ja palkkatyön painotus mielenterveyspolitiikassa lisääntyi. Analysoiduissa kehittämishankkeissa psykiatrisen sairaalahoidon vähentämistä ehdotetaan ratkaisuksi lähes mihin tahansa mielenterveystyössä havaittuun ongelmaan. Ehdotus näyttääkin toteutuneen, sillä psykiatristen sairaansijojen määrä on tällä hetkellä moninkertaisesti pienempi kuin se oli korkeimmillaan 1970 luvun puolivälissä. Kuitenkin samaan aikaan mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden käyttö on moninkertaistunut ja on kyseenalaista, onko mielenterveyskuntoutujien laitosmainen hoito vähentynyt merkittävästi. Myös toinen mielenterveyspolitiikkadokumenteissa toistuva tavoite, avohoidon lisääminen, näyttää toteutuneen. Mielenterveystyön ekspansioksi kutsumani ilmiön takia näitä palveluita käyttää myös uusi lievemmin oirehtiva väestönosa. Hankkeet ovat julkilausutusti pyrkineet myös lisäämään tasa-arvoa mielenterveyskuntoutujien ja muiden kansalaisten välille. Johtopäätöksissä väitän, että nämä pyrkimykset epäonnistuvat siksi, että ne jättävät huomiotta niin rakenteellisia kuin puhe- ja ajattelutapoihin liittyviä seikkoja, joiden takia mielenterveyspalvelut jakautuvat eriarvoisesti.  
Permanenta länken (URI): URN:ISBN:978-951-51-3276-5
http://hdl.handle.net/10138/220946
Datum: 2017-09-22
Subject: Mental health care
Mental health policy
welfare state
deinstitutionalization
dehospitalisation
dualisation
social inequality
Mielenterveyspolitiikka
Mielenterveystyö
hyvinvointivaltio
dehospitalisaatio
deinstitutionalisaatio
yhteiskunnallinen jakautuminen
yhteiskunnallinen eriarvoisuus
Rights: Publikationen är skyddad av upphovsrätten. Den får läsas och skrivas ut för personligt bruk. Användning i kommersiellt syfte är förbjuden.


Filer under denna titel

Total number of downloads: Loading...

Filer Storlek Format Granska
IMPROVIN.pdf 5.768Mb PDF Granska/Öppna

Detta dokument registreras i samling:

Visa fullständig post