Rajakarjalaisen sukunimistön kehittyminen osana Suomen karjalankielisen ortodoksivähemmistön suomalaistumista 1818-1925

Abstract

The purpose of this thesis is to examine how the Orthodox population in Border Karelia, who did not previously have surnames, adopted or were given surnames primarily over the decades from the 1890s to the 1920s. Border Karelia refers to the six municipalities located northeast of Lake Ladoga that were ceded to the Soviet Union after World War II: Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti, and Salmi.

Border Karelia was a stronghold of the Finnish Orthodox church, and it had a population of 50 000 inhabitants in 1939. The adoption of surnames is studied as a part of the Fennification of the culture in Border Karelia, and the Fennification of the Orthodox Karelian population is contrasted with the history of other language minorities in Finland and in neighboring areas. The research material, consisting of 2 357 surnames of the Orthodox population in Border Karelia, was collected from the 1818 and 1820–1925 tax registers of the Salmi region in the Vyborg province.

The population of Border Karelia became a target of Fennification due to the rise of Karelianism. The aim was to tie the Karelian-speaking Orthodox population of the borderlands into the central areas of Finland as much as possible. The Fennification began with the founding of the Sortavala seminar (1880) and the newspaper Laatokka (1882). The inhabitants of Border Karelia had always faced East, to Olonets Karelia, but the Western influence increased due to the independence of Finland and the closing of the eastern border. The changes in the Karelian language and culture were observed already in the 1920s.

The theoretic part of the thesis examines the status of the Karelian language of Border Karelia by investigating the domains of spoken language and the writers of Karelian articles published in the newspaper Laatokka. The main hindrance to the development of Karelian as a written standard language was the fact that it was not recognized as a distinct language due to political reasons: the languages spoken in Border Karelia and in East Karelia were both considered dialects of the Finnish language due to the aim of the Fennification of East Karelia. Karelian was also not accepted as a suitable language for education. The status and issues of the Karelian-speaking population of Border Karelia, a linguistic and religious minority, can be easily compared to Skolt Sámi: both populations have been targets of Fennification and have not received support, for example, for the development of written standard languages from the mainland.

Before 1880 most of the population in Border Karelia were registered in Swedish tax registers and in Russian Orthodox parish registers with only their Russian given names and patronymics; only a few had inherited surnames. The surnames in Border Karelia are divided into ten groups. The largest group is surnames based on hypocorisms of given names that were originally estate names (Reittu) and surnames based on bynames (Löllö). Other name groups include surnames evolved from Russian patronymics (Kononoff), surnames from Orthodox clergymen (Solntsev), various Russian surnames (Komaroff) and randomly assigned or adopted surnames that are similar to surnames in Savonia or Finnish North Karelia.

The Finnish elementary school has been recognized as the main factor for the Fennification of the Karelian Orthodox minority in several studies in various research fields. Additional reasons for assigning surnames to the population in Border Karelia were the enclosure carried out in Border Karelia and the independence of peasants in Border Karelia.

Tässä tutkimuksessa selvitetään, miten Raja-Karjalan karjalankielinen ortodoksiväestö, jolla ei ennestään ollut sukunimiä, sai sukunimet pääasiassa ajanjaksona, joka alkoi 1890-luvulla ja loppui 1920-luvulla. Raja-Karjalalla tarkoitetaan kuutta luovutetussa Karjalassa Laatokan kaakkoispuolella sijainnutta pitäjää, jotka ovat Suojärvi, Korpiselkä, Soanlahti, Suistamo, Impilahti ja Salmi. Vuonna 1939 alueella, joka oli Suomen ortodoksisen kirkon vahvaa aluetta, asui noin 50 000 asukasta. Sukunimien käyttöönottamista tarkastellaan osana rajakarjalaisen kulttuurin suomalaistumista, ja ortodoksikarjalaisten suomalaistaminen rinnastetaan Suomessa ja Suomen lähialueilla asuvien kielivähemmistöjen historiaan. Tutkimusaineisto, joka käsittää 2 357 ortodoksikarjalaisten sukunimeä, on poimittu Viipurin läänin Salmin kihlakunnan vuosien 1818 ja 1820–1925 henkikirjoista.

Raja-Karjalan väestöstä tuli suomalaistamisen kohde karelianismin myötä. Rajaseudun pääosin karjalankielinen ja ortodoksinen väestö haluttiin sitoa muuhun Suomeen kaikin tavoin. Suomalaistaminen alkoi Sortavalan seminaarin ja sanomalehti Laatokan perustamisesta. Raja-Karjalassa oli aina suuntauduttu itään, Aunuksen Karjalaan, mutta katse kääntyi länteen, mistä vaikutteiden saaminen kiihtyi, kun Suomi itsenäistyi ja itäraja suljettiin. Karjalan kielen ja kulttuurin muuttuminen huomattiin jo 1920-luvulla.

Tutkimuksen teoriaosassa selvitetään Raja-Karjalassa puhutun karjalan kielen asemaa tarkastelemalla puhutun kielen domeeneja ja 1920- ja 1930-luvulla sanomalehti Laatokassa julkaistujen karjalankielisten lehtikirjoitusten kirjoittajia. Karjalan kirjakielen kehitystyön suurin este oli se, ettei karjalan kieltä poliittisista syistä yleisesti tunnustettu omaksi kielekseen: sekä Raja-Karjalassa että Itä-Karjalassa puhuttuja kielimuotoja pidettiin suomen kielen murteina, koska kieltä pidettiin yhtenä syynä sitoa Itä-Karjala Suomeen. Karjala ei myöskään käynyt kouluopetuksen kieleksi. Karjalankielisten rajakarjalaisten, kieli- ja uskontovähemmistön, asemaa ja ongelmia voi hyvin verrata esimerkiksi kolttasaamelaisiin: kumpikin on joutunut suomalaistumaan eikä kumpikaan ole saanut tukea esimerkiksi kirjakielen kehittämiseen muualla olevasta emämaasta.

Ennen vuotta 1880 suurimmalle osalle rajakarjalaisista oli kirjattu ruotsinkielisiin verotusasiakirjoihin ja venäjänkielisiin kirkonkirjoihin vain venäjänkieliset ristimänimet ja patronyymit; vain harvalla oli periytyvä sukunimi. Rajakarjalainen sukunimistö jaetaan kymmeneen nimiryhmään, joista suurimmat ovat ristimänimien hypokorismeihin pohjaavat sukunimet, jotka ovat alun perin olleet talonnimiä (Patronen, Reittu), ja lisänimiin pohjaavat sukunimet (Löllö). Muita nimiryhmiä ovat muun muassa venäjänkielisistä patronyymeistä kehittyneet sukunimet (Kononoff, Kuismin), pappisnimet (Solntsev), erilaiset venäjänkieliset sukunimet (Komaroff), sattumanvaraisesti annetut tai otetut, savolaisten tai pohjoiskarjalaisten sukunimien kanssa samanasuiset sukunimet (Pennanen) ja uudet ns. Virtanen-, Laine-tyypin sukunimet (Salminen, Kivi).

Karjalankielisen ortodoksivähemmistön suurimpana suomalaistajana on eri alojen tutkimuksissa pidetty suomenkielistä kansakoulua. Sen lisäksi syitä siihen, että rajakarjalaisille alettiin antaa sukunimiä tai nämä alkoivat ottaa niitä itse, olivat Raja-Karjalassa tehty isojako ja lampuotien eli vuokraviljelijöiden itsenäistyminen.