Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 89-108 of 691
  • Hinkka, K; Karppi, S-L; Ollonqvist, K; Aaltonen, T; Grönlund, R; Puukka, P; Saarikallio, M; Salmelainen, U; Vaara, M (Kela, 2004)
    käihmisten kuntoutuksen laajan vaikuttavuustutkimuksen tavoitteena on selvittää, pidentääkö Kelan kustantama kuntoutus huonokuntoisten vanhusten kotona asumisen aikaa. Menetelmäraportissa kerrotaan yksityiskohtaisesti, miten tutkimus toteutettiin ja millaisia vanhuksia tutkimukseen valittiin. IKÄ-hanke on kokeellinen kontrolloitu tutkimus, jossa selvitetään, miten kuntoutus vaikuttaa terveyteen ja kotona selviytymiseen. Vanhusten toimintakyvyn muutoksia tutkitaan erilaisin mittauksin. Kuntoutuksen toteutumista selvitetään myös haastattelujen avulla. Lisäksi arvioidaan kuntoutuksen taloudellisuutta. Tutkimukseen valittiin yli 65-vuotiaita henkilöitä, joilla oli selviä vaikeuksia selviytyä kotiaskareistaan itsenäisesti. Heidän toimintakykynsä oli heikentynyt, ja useimmilla oli monenlaisia vaivoja, yleisimmin kipuja ja väsyneisyyttä. Kivut ja säryt olivat jatkuvia 80 prosentilla naisista ja 70 prosentilla miehistä. Valtaosalla vanhuksista oli käytössään apuväline tai apuvälineitä, jotka helpottivat liikkumista tai arkiaskareista selviytymistä. Heidän sosiaalinen verkostonsa oli laaja, ja enemmistö piti säännöllisesti yhteyttä lapsiinsa tai läheisiinsä. Melkein kaikki saivat säännöllisesti apua toiselta henkilöltä, ja lähes 40 prosenttia vanhuksista oli kunnallisen kotipalvelun piirissä. Tutkimus alkoi vuonna 2001 ja seuranta-aika päättyy vuonna 2007. Mukana on 741 vanhusta, 41 kuntaa ja 7 kuntoutuslaitosta.
  • Pikkarainen A; Vaara M; Salmelainen U; toim. (Kela, 2013)
    Kelan Ikääntyneiden kuntoutujien yhteistoiminnallisen kuntoutuksen tutkimus- ja kehittämishankkeen (IKKU 2009–2013) tavoitteena oli edistää 74 vuotta täyttäneiden ja sitä vanhempien kuntoutujien kotona asumista ja itsenäistä selviytymistä kahdeksan hengen ryhmämuotoisen kuntoutusprosessin avulla. Hankkeessa kehitettiin asiakaslähtöistä, tavoitteellista ja yhteistoiminnallista avo- tai laitosmallista kuntoutusta koulutuksen, mentorohjauksen ja eri hanketoimijoiden yhteistyön avulla. Hanke oli jatkoa aikaisemmalle Kelan IKÄ-hankkeelle. IKKU-hankkeessa kartoitettiin gerontologisen kuntoutuksen nykytilaa (toimintatutkimus), tutkittiin kuntoutuksen vaikuttavuutta sekä kuntoutujaa koskevaa tietoa ja sen välittymistä. Tulosten mukaan asiakaslähtöiset kuntoutusprosessit syntyivät ikääntyneiden kuntoutujien ja heidän omaohjaajiensa välisissä tavoitteellisissa kuntoutustilanteissa, ja olennaista oli omalta kuntoutujaryhmältä saatu ikäpolvi- ja vertaistuki. Omaohjaajien työparitoiminta ja ryhmäohjaustaidot kehittyivät mentorohjauksen avulla, joka edisti työntekijöiden ammatillista kehittymistä ja työntekijäryhmien moniammatillista työtapaa. Gerontologisen ryhmämuotoisen kuntoutuksen vaikuttavuus näkyi kuntoutujien lisääntyneenä turvallisuuden tunteena, parantuneena elämänlaatuna sekä liikkumis- ja toimintakykynä sekä vähentyneinä kiputuntemuksina. Hankkeeseen osallistuneiden kuntien yhdyshenkilötoiminta oli tärkeä yhteistyön ja tiedonkulun kannalta. Kuntoutuslaitoksen saama kuntoutujaa koskeva etukäteistieto painottui terveydentilan kuvaukseen, eikä kuntoutujan kotiympäristöä, verkostoja tai arjessa selviytymistä kuvattu riittävästi. Kuntoutuksen palautetietoon eli kuntoutusselosteeseen sisältynyt yhteenveto paransi laajan kuntoutusselosteen hyödynnettävyyttä kuntoutujan kotikunnassa. IKKU-hankkeen tulosten mukaan turvallisuuden tunteen vahvistuminen sekä liikkumis- ja toimintakyvyn paraneminen edistävät ikääntyneen ihmisen mahdollisuuksia elää itsenäistä elämää, huolehtia asioistaan ja osallistua kodin ulkopuolisiin toimintoihin. Ikääntyneiden ihmisten elämänlaadun ja toimintakyvyn arvioinnin tulee perustua hyviksi koettuihin ja kohderyhmälle sopiviin mittaus- ja arviointimenetelmiin, jotta kuntoutuksen tarvetta, sen laatua ja vaikuttavuutta voidaan luotettavasti arvioida. Kuntoutuksen yhteistyöhön ja tiedonkulkuun tarvitaan yhtenäisiä toimintakäytäntöjä, jotta esimerkiksi kuntoutujaa koskeva kuntoutuksen palautetieto välittyy häntä hoitaville ja hoidosta vastaaville tahoille. Gerontologisen kuntoutuksen toteuttajaorganisaatioissa ja eri alojen työntekijöillä on laaja-alaista kuntoutus- ja kehittämisosaamista, jonka ennakkoluuloton ja tehokas käyttöönottaminen mentorohjauksen avulla tehostaa kuntoutusinterventioita ja parantaa työntekijöiden työssä kehittymistä ja työssä jaksamista. Ammatilliset ja organisaatiorajat ylittävä moniammatillinen ja työparitoiminta on nykyisille ja tuleville ikääntyneille kansalaisille kehitettävien innovatiivisten ja asiakaslähtöisten sekä vaikuttavien gerontologisten kuntoutuspalvelujen edellytys.
  • Kalliomaa-Puha, L; Kotkas, T; Rajavaara, M; toim. (Kela, 2014)
    Hyvinvointipolitiikka ei ole niin universaalia, kaikki kansalaiset kattavaa, kuin usein ajatellaan. Kansalaisilla on oikeuksia toimeentuloturvaan ja palveluihin, mutta sosiaaliturvaan sisältyy myös harkintavaltaa (discretion). Harkinta on tarpeen, sillä se mahdollistaa asiakkaiden yksilöllisen huomioon ottamisen. Harkintaa käyttävät poliitikot, viranomaiset ja lisääntyvästi asiakkaat. Harkinta merkitsee käytännössä valinnan tekemistä erilaisten vaihtoehtojen välillä. Harkintavallan sääntely on tullut entistä tärkeämmäksi. Toimeentuloturvan ja palvelujen uudistukset voivat muovata viranomaisten harkintavallan käyttöä tavoilla, joita on vaikea ennustaa. Kansalaiset odottavat hyvinvointivaltiolta läpinäkyvyyttä, turvallisuutta ja valinnanmahdollisuuksia. Harkintavallan käyttö aiheuttaa kuitenkin myös tyytymättömyyttä, ja asiakkaat pitävät usein viranomaisten päätöksiä epäoikeudenmukaisina. Asiakkaiden odotusten ja sosiaaliturvan rakenteiden muutokset sekä tiukentuva talous tekevät harkintavallan tutkimuksen polttavan ajankohtaiseksi. Harkittua?-kirjassa useiden eri alojen tutkijat tarkastelevat harkintavallan lähtökohtia sekä sen käyttöä ja seurauksia sosiaaliturvan toimeenpanossa ja muotoilussa.
  • Virta, L (Kela, 2006)
  • Kehusmaa, S (Kela, 2014)
    Suurien vanhusikäluokkien hoidon järjestäminen kasvattaa tulevina vuosina hoitomenoja ja luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle. Kun etsitään keinoja vaikuttaa ikäsidonnaisten menojen kasvuun, on oleellista tietää, mitkä tekijät käytännössä ovat yhteydessä vanhojen ihmisten palvelujen käyttöön ja menoihin. Niitä selvitettiin tässä tutkimuksessa. Tutkimus kuuluu terveystaloustieteen alaan, jonka menetelmiä tutkimuskysymysten tarkasteluun sovellettiin. Aineisto kerättiin Kelan Ikääntyneiden kuntoutuksen vaikuttavuustutkimuksen (IKÄ-hanke 2002–2007) yhteydessä ja sitä täydennettiin THL:n Hoitoilmoitusrekisterin tiedoilla terveyspalvelujen käytöstä ja Kelan etuusrekisterien tiedoilla. Tutkimus osoittaa, että omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua olisivat ikääntyneiden hoidon menot vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Omaishoidon tukea olisi taloudellisesti perusteltua maksaa useammalle hoitajalle, koska tuen menot ovat vain pieni osa omaishoidolla aikaansaadusta säästöstä. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä joka kolmas ei saa omaishoidon tukea. Tutkimuksessa toteutettu vanhojen heikkokuntoisten ihmisten ryhmämuotoinen laitoskuntoutus ei osoittautunut kustannusvaikuttavaksi. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että panostamalla vanhusten sosiaalipalveluihin on mahdollista vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja menoja. Tämä tulos osoittaa, että työnjakoa vanhusten pitkäaikaishoidon ja terveydenhuollon välillä tulisi tarkastella uudelleen kokonaisuutena, jossa painopistettä voitaisiin siirtää enemmän sosiaalipalvelujen suuntaan.
  • Niemelä, M; Saari, J; toim. (Kela, 2013)
    Voiko huono-osainen kokea elämänsä mielekkääksi ja hyvinvointinsa hyväksi? Rapauttaako huono-osaisuus luottamusta muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan? Missä määrin hyvinvoinnin puutteiden eri osa-alueet kasautuvat samoille ihmisille? Millä tavoin poliittisessa päätöksenteossa tulisi ottaa huomioon kansalaisten kokemuksen omasta hyvinvoinnistaan? Millä keinoin huono-osaisten hyvinvointia voidaan parantaa? Entä miten huono-osaisten luottamusta voidaan vahvistaa? Millainen rooli toimeentuloturvalla, sosiaali- ja terveydenhuollolla tai kansalaisjärjestöillä on hyvinvoinnin ja luottamuksen vahvistamisessa? Tämän teoksen keskiössä ovat joko julkisen tulonsiirto- tai palvelujärjestelmän näkökulmasta määritellyt huono-osaiset väestöryhmät, jotka usein jäävät vähälle huomiolle sosiaaliturvaa koskevissa tutkimuksissa. Teoksessa analysoidaan vankien, työmarkkinatuen saajien, asunnottomien, oikeuspsykiatrian potilaiden sekä päihdetyön ja ruokajonojen asiakkaiden hyvinvointia, terveyttä, luottamusta muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan, sosiaalisia taustoja sekä heille suunnattuja palveluja ja tulonsiirtoja. Lisäksi kirjassa eritellään tarkemmin matalan kynnyksen osallistumis- ja kohtaamispaikkoja sekä Euroopan unionin ruoka-avun vakiintumista Suomessa.
  • Kansaneläkelaitos Kela; Social Insurance Institution of Finland Kela; Folkpensionsanstalten FPA (Kela, tilastoryhmä, 2009)
  • Liukko, J (Kela, 2005)
    Vastuu perheestä on säilynyt keskeisenä teemana suomalaisessa vakuutusajattelussa läpi vuosikymmenten. Tämä käy ilmi tutkija Jyri Liukon juuri ilmestyneestä tutkimuksesta, jossa hän kartoittaa hyvinvoinnin eetoksen muodonmuutosta. Tutkimusaineistona on suomalainen henkivakuutusmainonta vuosina 1945·89. Etsiessään kollektiivisia käsityksiä hyvinvoinnista, riskeistä, vastuusta ja solidaarisuudesta Liukko lähestyy vakuuttamista tuoreella tavalla. Vakuuttaminen on ajattelutapa, tapa suhtautua elämään. Hyvinvointi edellyttää vakuutusmainonnan mukaan elämänhallintaa, jatkuvuutta ja taloudellista turvallisuutta, joiden saavuttaminen edellyttää vastuullisuutta, yhtäältä yksilön vastuuta ja toisaalta yhteisvastuuta. Liukko vertaa tutkimuksessaan vakuutusmainontaa kansanvalistukseen, jonka avulla ihmisiä on opetettu vastuulliseen taloudelliseen ajatteluun. Hyvinvoinnin eetos on ilmennyt eri aikoina eri tavoin nimenomaan suhtautumisessa riskeihin ja niiden hallintaa edellyttävään vastuullisuuteen. Kansakunnan ja keskinäisen vakuutusyhteisön etu on antanut mainonnassa vähitellen tilaa yksityiselle edulle siirryttäessä 1950-luvulta kohti nykyhetkeä. Samalla riskin käsite on muuttunut pelkästä uhkaavasta vaarasta lupaavaksi mahdollisuudeksi. Vastuu perheestä on säilynyt ainoana teemana läpi koko tutkittavan ajanjakson. Vaikka Liukon tutkimus keskittyy yksityisvakuutukseen, se avaa samalla mielenkiintoisia näköaloja sosiaalivakuutukseen ja hyvinvointivaltioon liittyviin kysymyksiin. Tutkimus osoittaa, miten vapaaehtoinen henkivakuutus ja lakisääteinen sosiaalivakuutus ovat kietoutuneet toisiinsa. Selvittäessään vakuutusajattelun syntyä ja kehitystä Liukko nostaa keskeiseksi teemaksi yhteisen edun ja oman edun tavoittelun välisen jännitteen. Tämä jännite on havaittavissa niin yksityis- ja sosiaalivakuutuksen välillä kuin näiden vakuutusmuotojen sisälläkin. Samalla se määrittää myös ajankohtaista keskustelua hyvinvointivaltion tulevaisuudesta.
  • Marski, J; Mäensivu, V (Kela, 1998)
    Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaisten kokemaa taloudellista hyvinvointia ja sosiaaliturvaan liittyviä mielipiteitä. Yleisellä tasolla taloudellinen tilanne on helpottunut muutaman vuoden takaisesta, mutta heikompiosaisten ja menestyjien väliset erot ovat kasvaneet. Suomalaisten mielipiteet ovat muuttuneet hieman hyvinvointivaltiolle myönteisemmiksi. Tutkimuksessa osoitettiin myös, että vastaajille esitettyjen väitteiden sanamuotoa ja viitekehystä vaihtamalla voidaan saada tukea hyvinkin erilaisille sosiaaliturvapolitiikan linjauksille.
  • Hiilamo, H; Kangas, O; Manderbacka, K; Mattila-Wiro, P; Niemelä, M; Vuorenkoski, L (Kela, 2010)
    Miten syksyllä 2008 alkanut globaali talouskriisi vaikuttaa pitkällä aikavälillä suomalaiseen hyvinvointivaltioon? Jos olisimme antiikin Kreikassa, voisimme mennä Delfoin oraakkelin luo Apollonin temppeliin ja esittää tämän kysymyksen ennuspapittarelle. Eräänä lokakuun päivänä 2009 Kelan tiloihin kokoontui joukko suomalaisia hyvinvointivaltion huippuasiantuntijoita. He kertoivat julkisen talouden, kansalaisten toimeentulon ja terveyden näkökulmista kolmelle ”professori-oraakkelille” eli tanskalaiselle Nina Smithille, ruotsalaiselle Johan Fritzellille ja saksalaisille Karl Hinrichsille Suomen kokemuksista edellisestä, 1990-luvun alun lamasta, sen jälkeisestä kehityksestä sekä omista tulevaisuuden arvioistaan. Seuraavana päivänä oraakkelit lausuivat ennustuksensa, joka paljastetaan tässä raportissa.
  • Rasinkangas, J (Kela, 1998)
    Viime vuosien taloudellinen lama on muuttanut nopeasti suomalaisen yhteiskunnan työmarkkinoita. Toistaiseksi on vähän tietoa siitä, miten nämä muutokset heijastuvat yksilöiden hyvinvointiin. Myös yksilöiden valmiuksista oman työmarkkina-asemansa muuttamiseen, kuten työn jakamiseen ja eläkkeelle siirtymiseen, on vähän tutkimustietoa. Tämän tutkimuksen tarkoitus on hakea vastauksia seuraaviin kysymyksiin. Miten eri työmarkkina-asemassa olevien hyvinvointi poikkeaa toisistaan? Millaisia ovat kokemukset työsuhteesta ja työttömyydestä? Millaisia muutoksia ollaan valmiita tekemään omaan työmarkkina-asemaan? Miten yksilöiden hyvinvointitekijät liittyvät näihin muutosvaihtoehtoihin? Tutkimus on jatkoa Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksen ja Kelan yhteistyöhankkeelle, jossa selvitetään suomalaisen hyvinvoinnin muutoksia.
  • Kallio, J (Kelan tutkimusosasto, 2010)
    Tarkastelen tutkimuksessa kansalaisten asennoitumista paikallisiin hyvinvointipalveluihin. Työn päätutkimuskysymykset ovat 1) Miten kansalaiset asennoituvat hyvinvointipalveluihin 1996–2006? 2) Onko hyvinvointivaltion ja sen palvelujärjestelmän institutionaalisia ja ideologisia muutoksia seurannut kansalaismielipiteen muutos? Keskityn tutkimuksessa erityisesti kansalaisten asennoitumiseen yksityisen ja julkisen sektorin väliseen työnjakoon hyvinvointipalveluissa. Tarkastelen, miten paikalliset kontekstitekijät, kuten kunnan poliittiset voimasuhteet, palvelujärjestelmä ja taloustilanne, kytkeytyvät kansalaisten mielipiteisiin. Yksilötasolla olen kiinnostunut, miten ideologiaa, intressejä ja riskejä epäsuorasti kuvaavat tekijät erottelevat kansalaisten mielipiteitä. Kyseessä on kvantitatiivinen tutkimus. Aineistoina hyödynnän useita kotimaisia kyselytutkimuksia 1990- ja 2000-luvuilta. Työn pääasiallisimmat aineistot ovat Kunnallisalan kehittämissäätiön Kunnallisalan ilmapuntari -kyselyt vuosilta 1996–2006. Analyysimenetelminä sovellan lineaarista regressioanalyysiä ja ordinaalista, multinomiaalista, binaarista sekä monitasoista logistista regressioanalyysiä. Tulokseni viittaavat siihen, että kansalaiset ovat edelleen hyvin sitoutuneita hyvinvointivaltioon ja julkisesti tuotettuihin hyvinvointipalveluihin. Tutkimus tuotti uutta tietoa mielipiteitä selittävistä paikallisista kontekstitekijöistä. Tulokset antavat vahvistusta oletukselle, että kunnan institutionaalinen, poliittinen ja sosiaalinen konteksti kytkeytyy kuntalaisten hyvinvointipalvelumielipiteisiin. Selkeimmin kansalaisten asenteita erottelevat makrotasolla kunnan poliittiset voimasuhteet ja yksilötasolla vastaajan puoluekanta.
  • Kapanen, M (Kela, 2004)
    Parhaiten toimivat Kelan toimistot ovat kooltaan pieniä ja niissä käsitellään harvempia etuuksia kuin muissa toimistoissa. Näissä toimistoissa toimintatavat ovat vakiintuneita ja työntekijät ovat päässeet osallistumaan niiden suunnitteluun. Toimivan toimiston tunnusmerkit ovat peräisin Kelan tutkimuksesta, jossa toimistot luokiteltiin asiakastyytyväisyyden, tuottavuuden ja sosiaalisen toimivuuden perusteella hyvin menestyviin ja heikosti menestyviin. Tutkimuksessa oli mukana 263 ns. täyden palvelun toimistoa. Heikosti menestyviä toimistoja yhdistävät kielteiset kokemukset muutoksista ja herkkyys joutua työssä kriisitilanteisiin. Näiden toimistojen johtajat ovat tunnistaneet muutostarpeen, ja he ovat esimerkiksi kokeilleet muita useammin erilaisia johtamistapoja. Kelassa aloitettu töiden siirtäminen ruuhkaisista toimistoista muihin toimistoihin voi toimistojen johtajien mielestä parantaa tilannetta. Tutkimuksessa todettiin toimiston menestyksen olevan pysyvää: valtaosa vuonna 2002 hyvin menestyneistä toimistoista onnistui toiminnassaan koko tutkimusjaksolla 1997 2002, kun taas samaan aikaan suuri osa heikommin menestyneistä pysyi heikkona. Tutkijan mukaan toimistojen menestymistä selittää osaltaan suuri sairaanhoitokorvausta hakevien asiakkaiden osuus ja pieni asumistukiasiakkaiden osuus.
  • Paltamaa, J; Karhula, M; Suomela-Markkanen, T; Autti-Rämö, I; toim. (Kela, 2011)
    Laki Kelan kuntoutuksesta määrittää, että kuntoutuksen tulee olla hyvän kuntoutuskäytännön mukaista. Tämän Vaikeavammaisten kuntoutuksen kehittämishankkeeseen (VAKE) kuuluvan tutkimuksen tavoitteena oli kolmen diagnoosiryhmän – aivoverenkiertohäiriön (AVH), multippeliskleroosin (MS) ja Cerebral Palsyn (CP) – avulla kuvata Kelan järjestämän vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen nykytilaa, sen kehittämistarpeita ja eri kuntoutustoimenpiteiden vaikuttavuutta sekä laatia suositukset hyvästä kuntoutuskäytännöstä. Tutkimus toteutettiin laajassa tutkimusyhteistyössä vuosina 2007–2009. Kirjan toisessa osassa kuvataan AVH-, MS- ja CP-kuntoutuksen nykykäytännöt, jotka perustuvat kuntoutusalan ammattilaisille ja asiantuntijoille tehtyihin kysely- ja haastattelututkimuksiin, sekä esitellään Kelalle lähetettyjen kuntoutussuunnitelmien analyysit. Kirjan kolmas osa käsittelee kuntoutuksen arviointikäytäntöjä. Tulokset perustuvat nykykäytäntöjä selvittäneisiin kysely- ja haastatteluaineistoihin sekä vaikuttavuustutkimuksissa käytettyihin arviointimenetelmiin. Neljännessä osassa esitetään järjestelmällisiin katsauksiin perustuva vaikuttavuusnäyttö AVH-, MS- ja CP-kuntoutujien fysio-, puhe- ja toimintaterapiasta sekä MS:n osalta neuropsykologisesta kuntoutuksesta. Näytön asteen määrittely perustuu Käypä hoito -suosituksen kriteereihin. Kirjan viidennessä osassa esitetään tunnistettujen ongelmien sekä tutkimustulosten perusteella laaditut suositukset hyvistä kuntoutuskäytännöistä Kelan järjestämisvelvollisuuteen kuuluvan vaikeavammaisten lääkinnällisen kuntoutuksen osalta. Suositukset perustuvat edellä mainittuihin tutkimuksiin ja Asiakkaan äänellä -tutkimukseen. Suositusten tavoitteena on mahdollistaa tämänhetkisen tiedon mukainen asiakaslähtöinen, oikea-aikainen, oikein kohdennettu ja vaikuttava kuntoutus vaikeavammaisille kuntoutujille. Kuntoutujan sujuva ja yksilöllinen kuntoutusprosessi edellyttää suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä eri organisaatioiden välistä, moniammatillista sekä osaavaa yhteistyötä, kuntoutujan näkemyksen ja elämän kokonaistilanteen ymmärtämistä, joustavaa tiedonvälitystä sekä pitkäaikaista ohjausta, tukea ja seurantaa. Kuntoutuksen viitekehyksenä tulee käyttää ICF-luokitusta. Hyvien kuntoutuskäytäntöjen edelleen kehittämiseksi on saatava lisätietoa nykyisistä kuntoutuskäytännöistä, kuntoutuksen vaikuttavuudesta ja sen osoittamiseen soveltuvista arviointimenetelmistä.
  • Häggman, K (FPA, 1997)
    Samhällsstrukturerna i Finland har under Folkpensionsanstaltens sextio år långa tillvaro förändrats grundligt och obestridligen i riktning mot det bättre. Välfärden och den sociala tryggheten har förbättrats på ett sätt som åtminstone den äldre generationen av finländare uppfattar som århundradets stora mirakel. Folkpensionsanstaltens historia är ett centralt kapitel i det finska välfärdssamhällets historia. Denna anstalt som grundades för att verkställa lagen om folkpensionering har efter många utvecklingsetapper blivit landets centrala institution för sociala trygghet. I boken betraktas utvecklingen på skilda nivåer, med inriktning på de beslutsfattande såväl som på de vanliga befattningshavarna. "I de stora förändringarnas Finland" återger FPAs historia och samtidigt en del av arbetets och vardagens historia i vårt land.
  • Karppi, S-L; Pohjolainen, T; Grönlund, R; Aaltonen, T; Ketala, R; Poikkeus, L; Puukka, P (Kela, 2003)
    Ikäihmisille järjestetyssä eri toimintatahojen (kunta, kuntoutuslaitos, Kela) verkostoitumiseen perustuvassa kehittämishankkeessa arvioitiin laitoskuntoutukseen ja avokuntoutukseen perustuvia kuntoutusmalleja. Kuntoutujiksi valittiin henkilöitä, joiden toimintakyky oli alentunut ja kotona selviytyminen oli vaikeutunut. Kuntoutuksen aloitti 543 henkilöä (466 naista ja 77 miestä; keski-ikä 76 vuotta, vaihteluväli 64?92 vuotta). Heistä 70 % osallistui laitos- ja 30 % avokuntoutukseen, ja 46 naisen ja 10 miehen kuntoutus keskeytyi. Hankkeen tavoitteena oli löytää ikäihmisten kuntoutukseen soveltuva, eri toimijatahojen yhteistoimin-taan perustuva moniammatillinen yhteistyö- ja kuntoutusmalli. Kuntoutujakeskeiset tavoitteet olivat kuntoutujan toimintakyvyn edistäminen ja hänen omatoimisuutensa tukeminen. Kuntoutusverkostoja koskevat tiedot kerättiin teemahaastatteluilla ja kyselyillä. Kuntoutuslaitokset keräsivät tietoa kuntoutujien sairauksista, toimintakyvystä, mielialasta, palveluista ja heidän käytössään olevista apuvälineistä kuntoutuksen alkaessa ja sen lopussa. Kuntoutujien mielipiteitä kuntoutuksesta kartoitettiin puoli vuotta kuntoutuksen loppumisesta lomakekyselyllä, johon vastasi 76 % kuntoutujista. Ikäihmisten monialaista ja monitoimijaista kuntoutusyhteistyötä tukee eri toimijatahojen sitoutuminen ja innostuneisuus. Toiminnan esteitä olivat kuntien taloudellisten resurssien ja kunnan toimijoiden aikaresurssien vähäisyys. Ikäihmisten kuntoutuksesta saama hyöty näkyi mielialan kohenemisena ja kivun lie-vittymisenä, selvemmin laitoskuntoutukseen osallistuneilla. Avokuntoutuksessa pystyttiin ottamaan laitoskuntoutusta paremmin huomioon kuntoutujan kotiolot, ja heille suositeltiin useammin apuvälineitä ja tehtiin asunnonmuutostöitä.