Tutkimusjulkaisut

Recent Submissions

  • Hakala, P; Fogelholm, L; Keränen, R; Kosonen, A; Kuusisto, P; Laitinen, J; Laukkanen, J; Lyytikäinen, A; Manninen, M; Miettunen, S; Sarlio-Lähteenkorva, S (Kela, 2016)
    Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden ruokailua tuetaan valtion varoin Kelan maksaman ateriatuen muodossa. Valtioneuvoston asetuksen mukaan opiskelija-aterian tulee täyttää laadultaan yleiset terveydelliset ja ravitsemukselliset vaatimukset. Tämä suositus tarkentaa ateriatukea koskevaa asetusta sekä tukee opiskelijoiden ravitsemuksen ja terveyden myönteistä kehitystä. Suositus tarjoaa työvälineen, joka auttaa opiskelijaravintoloita ateriatuen kriteerit täyttävien aterioiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Suositus on tarkoitettu työvälineeksi ruokapalveluhenkilöstölle ja tietolähteeksi myös opiskelijoille ja heidän terveydenhuollostaan vastaaville. Opiskelija-aterian tulee kattaa noin kolmannes päivittäisestä energian tarpeesta ja olla koostumukseltaan ravitsemussuositusten mukainen. Huomiota tulee kiinnittää erityisesti rasvojen ja hiilihydraattien laatuun sekä suolan määrään. Aterioiden ravitsemuksellinen laatu tulee ottaa huomioon myös opiskelijaravintoloiden kilpailutuksessa. Opiskelija-aterian tulee olla suositeltavista ruoka-aineista koostuva ateriakokonaisuus, joka sisältää pääruoan lisäksi juoman, salaatin, leivän ja levitteen. Tarjolla pitää olla vähintään kaksi perushintaista ateriavaihtoehtoa. Näiden lisäksi voidaan tarjota erikoisannos, jonka raaka-ainekustannukset ovat kalliimmat kuin perushintaisessa opiskelija-ateriassa. Kasvis- ja erityisruokavalioiden suunnittelua ja valmistusta koskevat samat suositukset kuin muitakin aterioita. Opiskelijoille tulee kuvata lautasmalliin perustuva malliateria ja antaa tarvittaessa ohjausta ruokavalinnoissa. Kela valvoo suosituksen toteutumista. Opiskelijoiden omalla vastuulla on se, että päivän muutkin ateriat sekä välipalat ovat terveyttä, painonhallintaa ja opiskeluvireyttä tukevia. Tärkeää on kiinnittää huomiota rasvojen, hiilihydraattien ja suolan lisäksi ruokailurytmiin, annoskokoihin, juomien valintaan, D-vitamiinin, folaatin ja jodin riittävään saantiin sekä hammasterveyteen.
  • Perkiö, J (Kela, 2016)
    Perustulosta ja kansalaispalkasta on Suomessa keskusteltu vaihtelevan säännöllisesti 1980-luvulta alkaen. Myös useat puolueet ovat tehneet omia ehdotuksiaan toimeentuloturvan järjestämisestä perustulon avulla. Perustulolla on pyritty muun muassa selkiyttämään tukijärjestelmää, keventämään hallintoa, poistamaan työn ja etuuksien yhteensovitteluun liittyviä loukkuja sekä ehkäisemään sosiaaliturvan väliinputoamisia. Ymmärrys perustulon luonteesta ja siihen liitetyistä tavoitteista on vaihdellut eri aikoina. 1980-luvulla kansalaispalkalla pyrittiin vastaamaan teollisen työn vähenemisen aiheuttamaan työttömyyteen ja tarjoamaan mielekkään osallisuuden mahdollisuuksia työmarkkinoiden ulkopuolella. 1990-luvun laman jälkimainingeissa ryhdyttiin keskustelemaan perustulosta, joka nähtiin keinona lisätä työmarkkinoiden joustoja sekä tukea epäsäännöllistä ja matalapalkkaista työtä. 2000- ja 2010-luvuilla perustulosta on keskusteltu ennen kaikkea keinona parantaa työnteon kannusteita ja tarjota parempaa toimeentuloturvaa epäsäännöllisissä silpputöissä tai yrittäjämuotoisesti työskenteleville. Perustulon toteuttamiseksi on esitetty useita erilaisia malleja. Mallit vaihtelevat sen mukaan, mikä on esitetyn etuuden taso, kenelle se kuuluisi, mikä olisi sen suhde muuhun sosiaaliturvaan, miten uudistus rahoitettaisiin ja mitkä ovat sen keskeisimmät tavoitteet. Varsinaisten perustulomallien lisäksi on esitetty myös muita sosiaaliturvan uudistamisen malleja, jotka ovat jossain määrin perustulon kaltaisia. Malleja ovat julkaisseet sekä poliittiset että akateemiset toimijat. Suurin osa Suomessa julkaistuista malleista on osittaisen perustulon malleja, joissa esitetty perustulo olisi sen verran alhainen että sitä täydentämään tarvittaisiin vielä muita harkinnanvaraisia etuuksia. Yleensä perustulon rinnalla tarvittaisiin ainakin asumisen tukia. Perustulon rahoittamiseen on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoja. Yleisenä lähtökohtana malleissa on kuitenkin tuloverotuksen uudistaminen siten, että keski- ja suurituloisilta peritään perustulon tuoma tulonlisäys takaisin verotuksessa. Tuloverotusta voidaan täydentää muilla välittömillä ja välillisillä veroilla tai finanssipolitiikan keinoilla. Rahoituksen painopisteen siirtäminen pois tuloverotuksesta mahdollistaisi epäkannustaviksi koettujen korkeiden marginaaliveroasteiden alentamisen perustulomalleissa. Tuoreimmissa perustulomalleissa keskeisinä tavoitteina on ollut silpputyöläisten toimeentuloturvan vahvistaminen ja sosiaaliturvaa saavien työnteon kannusteiden parantaminen. Mikrosimulaatioanalyysit ovat kuitenkin osoittaneet, että etuuksien yhteisvaikutuksesta johtuen kaikki tavoitellut myönteiset vaikutukset eivät välttämättä toteudu osittaisen perustulon malleissa. Ratkaisuna olisi erityisesti asumistuen sovittelu perustulomalliin sekä perustulon riittävän korkea taso, joka ehkäisisi säännöllistä toimeentulotuen tarvetta.
  • Ahola, E (Kela, 2015)
    Toimeentulotuki on suomalaisen sosiaaliturvajärjestelmän viimesijaisin taloudellinen tuki, joka koostuu perustoimeentulotuesta, täydentävästä toimeentulotuesta, ehkäisevästä toimeentulotuesta ja kuntouttavaan työtoimintaan liittyvästä toimeentulotuesta. Tällä hetkellä kunnat hoitavat kaiken toimeentulotuen toimeenpanon, mutta perustoimeentulotuen myöntäminen siirtyy Kelan tehtäväksi vuoden 2017 alussa. Tässä työpaperissa tarkastellaan Kelan eri etuuksien ja toimeentulotuen eri lajien saamisen päällekkäisyyttä vuonna 2012. Mielenkiinnon kohteena on ensinnäkin se, kuinka monet Kelan etuuksien saajat joutuivat turvautumaan toimeentulotukeen. Tavoitteena on siis saada arvio sille, kuinka suuri osuus Kelan asiakkaista joutui ennen vuotta 2017 asioimaan kahden eri viranomaisen kanssa saadakseen toimeentuloa turvaavat etuudet. Toiseksi tarkastellaan sitä, kuinka monelle toimeentulotuen saajalle maksettiin useita toimeentulotuen lajeja saman vuoden aikana. Erityisesti tarkastellaan sitä, kuinka moni perustoimeentulotuen saaja sai myös jotakin muuta toimeentulotuen lajia. Tämän tarkastelun avulla haetaan arviota sille, kuinka suuri osuus toimeentulotuen saajista joutuu edelleen vuonna 2017 ja sen jälkeen asioimaan kahden eri viranomaisen kanssa. Tutkimusaineistona oli niin kutsuttu SISU-rekisteriaineisto, johon yhdistettiin kuukausitasoisia etuustietoja Kelan etuusrekistereistä. Aineiston koko oli noin 800 000 henkilöä. Kuukausitasoinen tarkastelu osoitti, että noin seitsemän prosenttia Kelan etuuksia saaneista kotitalouksista sai saman kuukauden aikana myös toimeentulotukea vuonna 2012. Kaikista perustoimeentulotukea saaneista kotitalouksista puolestaan noin 42 prosenttia oli sellaisia, jotka olivat saaneet vuoden aikana myös täydentävää ja/tai ehkäisevää toimeentulotukea. On huomattava, että täydentävää ja/tai ehkäisevää toimeentulotukea saaneiden osuus perustoimeentulotuen saajista tulee luultavasti pienentymään vuoden 2017 alusta lukien jo pelkästään siitä syystä, että osa nyt täydentävään toimeentulotukeen oikeuttavista menoeristä siirtyy perustoimeentulotuen piiriin vuoden 2017 alussa.
  • Seppänen-Järvelä, R; Syrjä, V; Juvonen-Posti, P; Pesonen, S; Laaksonen, M; Tuusa, M; Savinainen, M; Henriksson, M (Kela, 2015)
    Tämä tutkimus on osa Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeeseen (TK2-hanke) kohdistunutta arviointitutkimusta, jonka tehtävä oli arvioida kuntoutusmallin toteutumista ja toimivuutta sekä sen vaikutuksia ja hyötyjä kuntoutujan, työpaikan, työterveyshuollon ja kuntoutuksen palvelutuottajan näkökulmista. Tapaustutkimuksen tavoite oli tuottaa tietoa kuntoutujan kuntoutus- ja kuntoutumisprosessista, sen sisällöstä ja etenemisestä sekä kuntoutumista edistävistä ja haittaavista mekanismeista. Monimenetelmällinen tapaustutkimus koski 11:tä kuntoutujaa. Siinä sovellettiin fenomenologista ajattelutapaa, realistisen arvioinnin käsitteitä ja vertailevan analyysin metodia. Tutkimuksessa oli moninäkökulmainen haastatteluaineisto sekä asiakirja- ja kyselyaineistot. Aineistojen analyysissä koottiin ensin kaikista aineistoista tutkimuskysymyksittäin tapauskuvaukset, ja toisessa vaiheessa tapauksia vertailtiin kuntoutujan työuraan liittyvien vaikutusten näkökulmasta. Toimijoiden yhteistoiminta edisti kuntoutumista. Kuntoutujan oman toimijuuden lisäksi keskeistä oli esimiehen tai työpaikan osallistuminen. Vaikutukset, jotka kytkeytyivät työhön ja työuraan, edellyttivät työpaikan ja esimiehen aktiivista osallistumista kuntoutusprosessiin. Kuntoutuksen tulokset rajoittuivat kuntoutujan omaan terveyteen ja hyvinvointiin, jos kuntoutumista edistävä mekanismi työpaikalla ja esimiestyössä ei toiminut. Työterveyshuollon aktiivinen kumppanuus edisti erityisesti osatyökykyisten kuntoutumista. TK2-malli vaikutti merkittävästi yksilön hyvinvointiin ja tuki työssä jatkamista, kun kuntoutujan toimijuutta tuettiin ja hän sai riittävästi tietoa tavoitteiden asettamista ja päätöksentekoa varten.
  • Autti-Rämö, I; Heino, P; Toikka, T (Kela, 2015)
    Vuoden 2016 alusta Kelan järjestämä vaikeavammaisen lääkinnällinen kuntoutus muuttuu vaativaksi lääkinnälliseksi kuntoutukseksi, jossa kuntoutusoikeuteen ei enää kytketä vammaistukea (L 145/2015). Kelan tehtävänä on järjestää vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena terapioita ja moniammatillisia kuntoutuspalveluja. Tässä selvityksessä tarkasteltiin rekisteriaineistolla Kelan järjestämää vaikeavammaisten henkilöiden yksilöterapiakuntoutusta, joka on kestänyt vähintään 7 vuotta, ja kuntoutuksen toteutumisessa mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Vähintään 7 vuoden ajan kaikkina vuosina 2004–2010 yhtäjaksoisesti samaa yksilökuntoutuksen muotoa saaneita vaikeavammaisia oli 8 085 henkilöä, joista miesten osuus oli puolet. Yksittäisistä terapiamuodoista eniten oli myönnetty fysioterapiaa. Pitkäkestoiset fysioterapiat keskittyivät CP-oireyhtymään ja MS-tautiin. Molemmat ovat tiloja, joissa fyysinen suorituskyky iän myötä usein heikkenee. Toiseksi yleisin yksilökuntoutus oli puheterapia. Lapsuusiän joissakin tilanteissa vuosia kestävä yksilöpuheterapia voi olla tarpeen, mutta käyntimäärien pysyminen samana tai lisääminen 7 vuoden aikana on harvoin perusteltua. Muut yleisimmät terapiamuodot olivat toimintaterapia ja musiikkiterapia. Toimintaterapian merkitys korostuu opeteltaessa uusia taitoja lapsena ja nuorena sekä elämän muutosvaiheissa kuten omaan asuntoon muutettaessa. Musiikkiterapialla voidaan tukea erityisesti kommunikatiivisia taitoja, mutta onko vähintään 7 vuotta kestävä musiikkiterapia lääkinnällisenä kuntoutuksena tarkoituksenmukainen, jää vaille vastausta. Tämän tutkimuksen tulokset herättävätkin epäilyn siitä, että subjektiivinen oikeus vaikeavammaisen kuntoutukseen voi johtaa siihen, että kuntoutujan ajankohtaiset tarpeet ja tavoitteet jäävät huomiotta. Sen vuoksi sama kuntoutusmuoto voi jatkua vuosia. Tämän toteaminen edellyttäisi kuitenkin Kelaan toimitettujen kuntoutushakemuksen asiakirjoihin tutustumista ja arviointia valitun kuntoutusmuodon tarpeellisuudesta. Uusi vuonna 2016 alkava vaativa lääkinnällinen kuntoutus korostaa toiminnan ja osallistumisen mahdollisuuksien lisäämistä. Ammattitaitoisella ja monialaisella työryhmällä on vastuu realistisen ja tavoitteellisen kuntoutuksen suunnittelusta, joka tulee tehdä yhdessä kuntoutujan kanssa. Koska kuntoutujan tavoitteet ovat ajassa muuttuvia ja elämäntilanteeseen liittyviä, tulee suunnitelmien vastata kuntoutujan ajankohtaista kuntoutustarvetta ja tavoitetta.
  • Sukula, S; Vainiemi, K; Laukkala, T (Kela, 2015)
    Kuntoutuksen tulee olla tavoitteellista ja kuntoutuksen menetelmien tulee tukea asetettujen tavoitteiden suuntaista toimintaa. Kela toi määrätietoisesti menetelmän tavoitteiden asettamiseen ja arvioimiseen Kelan kuntoutuksessa. Menetelmäksi valittiin kansainvälisesti kehitetty GAS-menetelmä (Goal Attainment Scaling). Kela julkaisi vuonna 2010 menetelmää koskevan käsikirjan suomeksi palveluntuottajien ja terveydenhuollon käyttöön. Lisäksi Kela tuotti lomakkeen tavoitteiden asettamiseen ja arvioimiseen. Tämä kirja syntyi käytännön tarpeista tuoda lisää tietoa menetelmän käytännön toteutuksesta. Käsikirjan julkaisemisen jälkeen sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, jotka työskentelevät kuntoutuksen parissa, ovat toivoneet syventävää tietoa menetelmän käytöstä ja soveltamisesta eri kuntoutusmuodoissa ja etenevissä sairauksissa. Erityisesti tähän kirjaan on valittu kuntoutusmuotoja, joissa tavoitteiden asettaminen menetelmää käyttäen on sen käyttöönotosta lähtien ollut haasteellista. Kirja on tuotettu yhteistyössä GAS-menetelmää tutkineiden, kouluttaneiden ja käytännön toteuttajien kanssa. Kirja kuvaa laajasti GAS-menetelmän sovelluksia ja sen haasteita suomalaisessa kuntoutusjärjestelmässä. Kirjan tavoitteena on toimia tavoitteiden laatimisen ja arvioinnin käytännön työkaluna. Kirja antaa käytännön neuvoja terveydenhuollon ja kuntoutuksen parissa työskenteleville, myös kuntoutujat saavat kirjasta käytännönläheistä tietoa. Kirjan artikkeleissa kuvataan GAS-menetelmän käytännön sovelluksia. Kirja tarjoaa teoreettiset perustelut käytännönläheisesti ja avaa erityisesti menetelmän sovellusvaihtoehtoja laadittaessa tavoitteita eri kohderyhmille. Myös motivaatioteorian ja ICF-viitekehyksen merkitykset tavoitteiden laatimisen taustalla on käsitelty. Kirja etenee tavoitteiden laatimisen ja arvioinnin käytännön toteutusjärjestyksessä. Aluksi käsitellään GAS-menetelmän taustaa ja käyttöä kirjallisuuden pohjalta eri kuntoutusmuodoissa. Kansainvälinen ICF-toimintakykyluokitus tarjoaa yhtenäisen ja kansainvälisesti sovitun viitekehyksen toiminnallisen terveyden kuvaamiseen. Motivaatiotekijöiden jälkeen käsitellään moniammatillista yhteistyötä tavoitteiden asettamisessa. Tämän jälkeen käydään läpi, miten GAS-menetelmää on käytetty eri kuntoutusmuodoissa. Menetelmän käytön erityiskysymyksiä tarkastellaan erityisesti ammatillisten tavoitteiden, etenevien sairauksien, perhekuntoutuksen, mielenterveyskuntoutuksen ja ikäihmisten kuntoutuksen näkökulmasta. Tavoitteiden laatimisen haasteita liittyy myös tilanteisiin, jossa asiakkaan toimintakyky pysyy lähtökohtaisesti samana tai huononee kuntoutuksen aikana. Lopuksi käsitellään vielä kootusti GAS-menetelmän käyttöönotossa vastaan tulleita haasteita ja toimivia ratkaisuja niihin kuntoutuksen palveluntuottajien kokemusten valossa.
  • Vuori, M; Tuulio-Henriksson, A; Autti-Rämö, I (Kela, 2015)
    Kansaneläkelaitos (Kela) täydentää sosiaali- ja terveysalan julkisen terveydenhuollon kuntoutuspalvelutarjontaa. Lasten ja nuorten (5–15-vuotiaat) tunne-elämän ja käyttäytymisen häiriöiden kuntoutuspalveluihin Kela kehittää parhaillaan monimuotoista perhekuntoutusta. Vuosien 2010–2018 välisenä aikana käynnissä olevat neuropsykiatrisen perhekuntoutuksen LAKU- ja Etä-LAKU-kuntoutusohjelmat on tarkoitettu perheille, joissa 5–12-vuotiaalla lapsella on todettu neuropsykiatrinen häiriö ja mahdollisesti muita samanaikaisia psykiatrisia häiriöitä. Monimuotoisen perhekuntoutuksen kehittämishankkeiden yleisenä tavoitteena on kehittää kuntoutusmalli, joka voisi soveltua Kelan harkinnanvaraisen kuntoutuksen vakiintuneeksi palveluksi. Kelan kehittämishankkeisiin liittyy aina arviointitutkimus. Monimuotoisen perhekuntoutuksen seurantatutkimuksessa arvioidaan perhelähtöisten kuntoutusohjelmien soveltuvuutta ja vaikutuksia lapsiperheiden psykososiaaliseen hyvinvointiin. Tutkimuksen kohteena on kolme perhelähtöistä hoito- ja kuntoutusohjelmaa: Kelan kehitteillä olevat LAKU- ja Etä-LAKU-kuntoutusohjelmat sekä vertailuaineistona Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin (VSSHP) Turun yliopistollisen keskussairaalan (TYKS) lastenpsykiatrian poliklinikan ostopalveluna hankkima perheterapia. Kyseessä on satunnaistamaton seurantatutkimus. Tutkimusaineisto kerätään ensisijaisesti lomakekyselyjen avulla, ja aineistoa täydennetään esimerkiksi perhekuntoutustoimintaan osallistuvien ammattihenkilöiden fokusryhmähaastatteluilla ja työntekijöille kohdistetuilla kyselyillä. Tutkimustuloksia tullaan raportoimaan kotimaisissa ja kansainvälisissä vertaisarvioiduissa julkaisuissa.
  • Pyöriä, O; Reunanen, M; Nyrkkö, H; Kautiainen, H; Pieninkeroinen, I; Tapiola, T; Lohikoski, P (Kela, 2015)
    Satunnaistettu seurantatutkimus Aktiivisuutta ja osallistumista tukeva fysioterapia aivoverenkiertohäiriöön (AVH) sairastuneiden alkuvaiheen kuntoutuksessa toteutettiin vuosina 2008–2013. Tutkimuksessa selvitettiin laaja-alaisia toimintakyvyn muutoksia ja kuntoutujien ja heidän omaistensa kokemuksia sekä terveys- ja sosiaalipalvelujen käyttöä aktivoivassa ja perinteisessä fysioterapiassa. 108 osallistumiskriteerit täyttänyttä kuntoutujaa satunnaistettiin aktivoivan ja perinteisen fysioterapian ryhmiin. Aktivoivan fysioterapian ryhmän kuntoutus tuki kuntoutujien aktiivista osallistumista ja kotiutumista. Seurannan aikana molempien ryhmien toimintakyky parani eikä ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Aktivoiva ryhmä käytti perinteiseen ryhmään verrattuna puolet vähemmän perusterveydenhuollon laitoshoitopäiviä, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Perusterveydenhuollon kuntoutujakohtaiset kustannukset vuodessa olivat aktivoivassa ryhmässä 1 200 € perinteistä ryhmää pienemmät. Alkuvaiheen kuntoutuksen intensiivisyys, suunnitelmallinen seuranta ja moniammatillinen työote molemmissa ryhmissä on saattanut vaikuttaa tuloksiin. Aktiivisuutta tukeva fysioterapiaote oli vakiintunut fysioterapeuttien toimintatavaksi, mikä vähensi intervention vertailtavuutta ryhmien välillä. Kuntoutujien kokemukset haastavat fysioterapeutit syventämään moniammatillista yhteistyötä ja siirtämään painopistettä kuntoutujan elinympäristöön ja sosiaaliseen osallistumiseen. Tulevaisuudessa AVH-kuntoutusta tulisi tutkia myös tarkastelemalla, voidaanko kuntoutuksella ehkäistä sairauden uusiutumista ja siten vaikuttaa AVH:sta johtuviin terveydenhuollon kokonaiskustannuksiin.
  • Toikka, T; Heino, P; Autti-Rämö, I (Kela, 2015)
    Tässä rekisteritutkimuksessa kuvataan ASLAK- tai Tyk-kuntoutusta vuonna 2007 hakeneiden demografisia ja terveyteen liittyviä tietoja sekä myönteisen että hylkäävän kuntoutuspäätöksen saaneitten osalta. Tutkimusaineiston tiedot on saatu Kelan, Eläketurvakeskuksen ja Finanssivalvonnan etuudensaajarekistereistä. Näiden tietojen avulla selvitettiin hylkäävään kuntoutuspalvelupäätökseen yhteydessä olevia tekijöitä ja myöntämiskriteereitä. Lisäksi tarkasteltiin kuntoutusta hakeneiden tilannetta vuoden 2010 lopussa ja hylkäävän päätöksen saaneiden mahdollisia uusia kuntoutushakemuksia Kelaan. Tutkimusaineisto käsittää hylkäävän kuntoutuspäätöksen saaneet ja ne myönteisen päätöksen saaneet, joilla kuntoutus oli toteutunut, yhteensä 10 397 henkilöä. ASLAK-kuntoutushakemukseen naiset saivat miehiä useammin hylkäävän päätöksen. Sukupuolten välillä oli tausta- ja terveystiedoissa jonkin verran eroja, mutta hylkäävään päätökseen yhteydessä olevat tekijät olivat lähes samoja molemmilla sukupuolilla. Riskitekijät hylkääviin ASLAK- ja Tyk-kuntoutuspäätöksiin olivat vain osittain samoja, mikä selitty y osin kuntoutusmuotojen erilaisella kohderyhmällä ja sisällöllä. Hylkäävän ASLAK-päätöksen saaneista 1 % ja Tyk-päätöksen saaneista 4 % oli siirtynyt työkyvyttömyyseläkkeelle vuoteen 2011 mennessä. Myönteisen ASLAK-päätöksen saaneista vajaa 1 % ja Tyk-päätöksen saaneista 9 % oli työkyvyttömyyseläkkeellä. Yli kolmasosalla pääsairausryhmä oli työkyvyttömyyseläkepäätöksessä jokin muu kuin kuntoutushakemuksessa. Kuntoutuksen avulla ei kyetä ennalta ehkäisemään kaikkia tulevia sairauksia. Myönteisen ASLAK-päätöksen saaneista 1 % ja Tyk-päätöksen saaneista 5 % oli vanhuuseläkkeellä vuoden 2010 lopussa, mikä kuvastaa sitä, että vaikka kuntoutuspäätös olisi ollut oikea, kuntoutus on toteutunut työelämässä jatkamisen näkökulmasta liian myöhään. Hylkäävän päätöksen jälkeen kuntoutukseen hakeuduttiin uudelleen vasta yli vuoden kuluttua. Tarkoituksenmukaisen kuntoutusmuodon tunnistaminen vaatii aikaa.
  • Seppänen-Järvelä, R; Aalto, A-M; Juvonen-Posti, P; Laaksonen, M; Tuusa, M; toim. (Helsinki, 2015)
    Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeeseen (TK2-hanke) kohdistuneen arviointitutkimuksen tehtävä oli arvioida kuntoutusmallin toteutumista ja toimivuutta sekä sen vaikutuksia ja hyötyjä kuntoutujan, työpaikan, työterveyshuollon ja kuntoutuksen palveluntuottajan näkökulmista. Tutkimus oli monimenetelmällinen: tutkimuskysymyksiin vastaaminen ja tutkimuksen tulokset perustuivat useasta näkökulmasta kerättyihin aineistoihin, joilla hankittiin tietoa valituista arviointikohteista. Määrällisiä ja laadullisia aineistoja kerättiin kuntoutujilta (N = 233), heidän esimiehiltään, työpaikkojen henkilöstöltä, työterveyshuollon edustajilta, työpaikkojen henkilöstöasiantuntijoilta (HR) sekä kuntoutuksen palveluntuottajan edustajilta. Aineisto koostui kyselyistä, yksilö- ja ryhmähaastatteluista sekä työpajakeskusteluista. TK2-kuntoutus kohdentui tarpeenmukaisesti, sillä siihen valikoitui työntekijöitä, joilla oli muuta henkilöstöä enemmän sekä työhön liittyviä muutoksia ja kuormitustekijöitä että terveyteen ja toimintakykyyn liittyviä ongelmia. Kuntoutujat olivat aktiivisia toimijoita: he olivat kuntoutukseen motivoituneita ja kokivat pystyvänsä vaikuttamaan työhönsä. Enemmistö kuntoutujista piti kuntoutuksen ajoitusta oikea-aikaisena. Kuntoutuksen kytkemisessä työhön onnistuttiin. Kuntoutujilla, jotka kokivat tuen tarpeita työolosuhteisiin ja omaan työuraan liittyen, ilmeni työhön liittyviä myönteisiä vaikutuksia erityisesti niissä tekijöissä, joissa heidän tilanteensa oli huonompi verrattuna muuhun henkilöstöön. Esimiehen aktiivinen osallistuminen ja sitoutuminen kuntoutukseen oli tärkeä kuntoutumista edistävä tekijä. Kuntoutuksen myönteiset vaikutukset tulivat esille kuntoutujien arvioissa omasta työkyvystään. Kuntoutusmallin joustavuus, yksilöllinen räätälöinti ja tiivis työpaikka- ja työterveysyhteistyö oli sekä vahvuus että haaste käytännön toteutuksen kannalta.
  • Tervola, J (Kela, 2015)
    Tutkimuksessa tarkastellaan työttömien maahanmuuttajien asiointia eri sosiaaliviranomaisten kanssa. Analyysissa keskitytään selvittämään rekistereistä, miten kantaväestön ja suurimpien maahanmuuttajaryhmien asiointitavat eroavat toisistaan käytettyjen asiointikanavien suhteen (toimistokäynti, puhelinsoitto, sähköinen asiointi). Lisäksi kiinnitetään huomiota siihen, miten maahanmuuttajien asiointitavat muuttuvat maassaoloajan myötä ja kuinka paljon ulkoiset tekijät kuten aktivointitoimenpiteet selittävät kantaväestön ja maahanmuuttajien eroja asioinnissa. Tutkimuksessa tarkastellaan maahanmuuttajia yhtenä joukkona sekä erikseen neljää suurinta taustamaaryhmää: Venäjä, Viro, Somalia ja Irak + Iran. Tutkimusaineisto muodostettiin yhdistämällä Kelan, työ- ja elinkeinotoimiston ja Helsingin sosiaalitoimen asiointirekisterit vuosilta 2012–2014, jolloin saatiin kokonaiskuva helsinkiläisten työttömien asioinnista eri sosiaaliviranomaisten kanssa. Ansiopäivärahaa saaneet työttömät rajattiin tutkimuksen ulkopuolelle. Maahanmuuttajat asioivat verkossa ja puhelimitse keskimäärin selvästi harvemmin kuin kantaväestö, joka taas käy toimistossa harvemmin kuin maahanmuuttajat. Erityisen usein toimistossa käyvät tarkastellut pakolaisryhmät Somalia sekä Irak + Iran; myös sen jälkeen, kun asiointiin vaikuttavia tekijöitä on vakioitu. Pakolaisryhmillä toimistokäyntien määrä alkaa vähentyä merkittävästi vasta yli 10 vuotta maassa olleilla. Virosta muuttaneilla käyntien määrä on huomattavasti pienempi heti toisen maassaolovuoden jälkeen. Erot maahanmuuttajien ja kantaväestön asiointitavoissa ovat suuret erityisesti Kelassa, jossa mahdollisuudet sähköiseen asiointiin ovat laajimmat. Sähköisen asioinnin kehittämisen yksi seuraus näyttää olevan asioinnin polarisoituminen: erilaiset asiakkaat käyttävät heille sopivinta palvelumuotoa, ja erityistä tukea tarvitsevat asiakasryhmät keskittyvät toimistoihin. Erot asiointitavoissa voivat johtua maahanmuuttajien vajavaisesta kielitaidosta, puutteellisesta sosiaaliturvajärjestelmän tuntemuksesta ja heikoista internet-taidoista. Toisaalta erot voivat kertoa osittain myös kulttuurisista preferensseistä, jossa suositaan kasvokkaista kontaktia.
  • Tuulio-Henriksson, A; Appelqvist-Schmidlechner, K; Salmelainen, U (Kela, 2015)
    Kela toteutti vuosina 2010–2014 avomuotoisen AMI-kuntoutushankkeen, jonka tavoitteena oli tukea työsuhteessa olevien masennuskuntoutujien työ- ja toimintakykyä sekä ehkäistä tai lieventää masennuksen haittoja ja uusiutumista. AMI-kurssi painottui ryhmäkäynteihin, mutta myös yksilökäyntejä järjestettiin. Vuoden kestäneen ja kuuden palveluntuottajan toteuttaman AMI-kurssin aloitti yhteensä 247 kuntoutujaa, joista 216 osallistui Kelan ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteistyönä toteutettuun arviointitutkimukseen. Tutkimuksessa selvitettiin kuntoutuksen koettua vaikuttavuutta kyselylomakkeiden avulla. Omaa vointia, toimintakyvyn osa-alueita ja kuntoutusta koskevia kysymyksiä sisältäneet lomakkeet täytettiin kurssin alussa, puolivälissä ja lopussa. Tutkimuksen avulla arvioitiin myös palvelujärjestelmän toimivuutta, soveltuvuutta ja yhteistyötä. Aineistoa tätä varten kerättiin kyselyin kuntoutukseen lähettäneeltä taholta ja kuntoutusohjaajilta. Kuntoutujat ja projektiryhmien jäsenet osallistuivat lisäksi ryhmähaastatteluihin. Tutkimustulosten perusteella AMI-kuntoutus saavutti hyvin sille asetetut tavoitteet. Kuntoutujat kokivat kurssin pääosin hyödyllisenä ja psyykkistä vointia, työ- ja toimintakykyä sekä voimavaroja kohentavana. Ryhmässä saatu vertaistuki koettiin erityisen tärkeäksi. Kuntoutukseen osallistuminen työn ohella onnistui, vaikka joustavuutta kuntoutusmalliin tai työnantajien asenteeseen kaivattiinkin. Kuntoutusta tarvinneet tunnistettiin työterveyshuollossa kohtalaisen hyvin, mutta oikea-aikaisuus ei aina toteutunut. Alkuvaiheen rekrytointiongelmien jälkeen yhdyshenkilötoiminta helpotti kuntoutukseen ohjautumista ja tiedonkulkua. Ohjaajien mukaan parhaiten kuntoutumista edistivät kuntoutuksen ryhmämuotoisuus ja avomuotoisuus, kesto sekä käytetyt teemat ja harjoitukset. Työterveyshuollon kanssa sovitut jatkotapaamiset olivat tärkeä tuki kuntoutuksen päättyessä. Monitahoinen tutkimusasetelma tuotti laajasti tietoa AMI-kurssin onnistumisesta ja esiin tulleista kehittämistarpeista.
  • The second expert group for evaluation of the adequacy of basic social security (Kela, 2015)
    In accordance with the act on the national pension index, the Ministry of Social Affairs and Health is to commission an evaluation of the adequacy of basic social security every four years. An independent expert group is to be appointed for the task and to carry out the assessment autonomously. In April 2014, commissioned by the Ministry of Social Affairs and Health, the National Institute for Health and Welfare convened the second expert group for evaluation of the adequacy of basic social security, and to conduct the second evaluation of its kind. The second expert group decided to conduct the evaluation by applying the same basic solutions as the first evaluation group did but developed and intensified the evaluation in several aspects. The second evaluation examines the development of the adequacy of basic social security and the factors affecting it from 2011 to 2015. The model family calculations applied in the evaluation have been generated with the new SISU microsimulation model of Statistics Finland. As a rule, the disposable income of households depending on basic benefits (or on low wages) increased between 2011 and 2015, in relation to average wage-earners and in real terms, both before and after dwelling costs. However, during the same period, the real wages of an average-earning household remained essentially at the same level. Persons living alone in rental dwellings and receiving the basic benefits are calculatedly entitled to means-tested basic social assistance. Their income level is determined according to the level of basic means-tested social assistance, and amounts to 43 per cent of the income level of average earners living alone. As the level of guarantee pension is higher than the other benefits, the estimated entitlement to means-tested social assistance is not realised. The income level of single-dweller guarantee pension recipients is 48 per cent of the income level of average earners. In Finland, the income level guaranteed by basic social security is in line with the average level in Western Europe, both before and after housing costs. With the exception of pensioners, the income level of persons relying on basic social security is not adequate to cover reasonable minimum costs determined in reference budgets. In 2014, the income level of unemployed persons, students or sickness allowance recipients living alone in rental housing was enough to cover 71 per cent of reasonable minimum costs. The respective figure for guarantee pension recipients was 102 per cent. The income level of persons on basic social security has increased since 2011 compared with the reference budgets of reasonable minimum costs. Their income level proves to be inadequate when compared with the level deemed adequate by the general public. It amounted to 66 per cent of the monetary sum deemed adequate. The income level of persons on guarantee pension amounted to 85 per cent of the level that the Finnish general public regarded adequate for living. The total number of people living in households completely dependent on basic social security—basic benefits, housing allowances and means-tested social assistance—totalled 231,000 or 4.3 per cent of the Finnish population in 2013. The number has increased since 2011. The average duration of total dependence on basic security is four years on average. A total of 71 per cent of households on basic social security benefits are at risk of poverty (the respective percentage for the total population is 13), and 54 per cent report their income to be inadequate (respectively, 25 per cent of the total population). When monitoring the benefits administrated by the Finnish Social Insurance Institution (Kela), the majority, or 64 per cent, of basic benefit recipients are women. Meanwhile, 61 per cent of general housing allowance recipients living alone are men. Further, of all recipients of means-tested social assistance 53 per cent are men. Reforms in benefit and tax legislation during 2011–2015 have decreased the Gini coefficient used to measure the income gap by approximately 0.8 percentage points, and the relative poverty risk by approximately 1.4 percentage points. Due to legislative amendments, the share of unemployed persons in unemployment traps has increased. Furthermore, the participation tax rate has increased, both regarding the transition from unemployment to full-time work and from part-time to full-time work.
  • Sallinen, M; Bärlund, E; Koivuniemi, M; Heinonen, T (Kela, 2015)
    Goal Attaiment Scaling eli GAS on tavoiteasetannan menetelmä, jonka avulla pyritään ottamaan asiakkaan arki kuntoutuksen lähtökohdaksi. GAS-koulutusta avokuntoutuksen ammattihenkilöille on toteutettu 15 ammattikorkeakoulussa eri puolilla Suomea vuodesta 2011 alkaen. Tämän arviointitutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten koulutuksen suorittaneet ammattilaiset käyttävät GAS-menetelmää ja minkälaisena he kokevat sen käytettävyyden ja hyödynnettävyyden. Lisäksi haluttiin kartoittaa sekä koulutuksiin osallistuneiden että kouluttajien näkemyksiä GAS-menetelmästä ja -koulutuksesta ja sen kehittämistarpeista. Tutkimuksen aineisto koottiin GAS-koulutukseen osallistuneille kuntoutusammattilaisille kohdennetulla sähköisellä kyselyllä ja GAS-kouluttajien haastatteluilla. Kyselyn vastaajista (n = 178) suurin osa ilmoitti kuntoutujien osallistuvan tavoitteiden asettamiseen ja yli puolet vastaajista koki menetelmän parantaneen kuntoutujien kuntoutusmotivaatiota. Yhteistyö hoitovastuutahon kanssa GAStavoitteiden suunnittelussa ja asettamisessa on vastausten perusteella melko vähäistä. Vajaa puolet vastaajista arvioi GAS-menetelmän käyttöönoton lisänneen tai syventäneen moniammatillista yhteistyötä. Tarkasteltaessa GAS-menetelmän hallintaa havaittiin, että koulutukseen osallistuneilla näyttäisi olevan vaikeuksia lähtö- ja tavoitetason määrittelyssä, indikaattorien sanallistamisessa sekä T-scoren ymmärtämisessä. Noin kaksi kolmasosaa vastaajista arvioi GAS-koulutuksen vastanneen odotuksia, mutta kaiken kaikkiaan koulutustyytyväisyyden suhteen ammattikorkeakoulukohtaiset erot olivat suuria tilastollisesti merkitsevällä tasolla. Avoimissa vastauksissa teemoiksi nousivat moniammatillisuus ja ammattikohtaisuus koulutuksen toteutuksessa, kuntoutujiin liittyvät haasteet sekä kouluttajien GAS-osaaminen. Kouluttajien haastatteluissa esille nousivat koulutukseen osallistuneiden vastustavat ennakkoasenteet, moniammatillisen työskentelyn puute arjessa, totutuista rooleista poisoppiminen, vaikeus asettaa arkielämälähtöisiä ja tarkoituksenmukaisia tavoitteita sekä se, että kuntoutukselta puuttuu usein kokonaistavoite. Kouluttajat olivat syventäneet ja laajentaneet koulutussisältöjä ja muokanneet välitehtäviä kukin omalla tavallaan ja omien ryhmiensä tarpeista lähtien, joten GAS-koulutuksen yhdenmukaisuudesta ei voitane puhua. Raportin yhteenvetona kuvataan hyvän GAS-koulutuskäytännön elementit.
  • Lämsä, R; Santalahti, P; Haravuori, H; Pentinmikko, A; Tuulio-Henriksson, A; Huurre, T; Marttunen, M (Kela, 2015)
    Lapsia ja nuoria ohjautuu aiempaa enemmän psykiatriseen erikoissairaanhoitoon, ja yhä useampi nuori saa Kelan hoitotukea mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöihin. Myös aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön hoitoon käytettyjen lääkkeiden käyttö on lisääntynyt paljon 2000-luvulla. Samalla nuorten hoitoon ohjautumisessa ja psyykelääkkeiden käytössä on Suomessa suuria alueellisia eroja. Selvityksessä tarkastellaan neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palvelujen käyttöä ja heille tarjolla olevia erikoissairaanhoidon palveluja eri sairaanhoitopiireissä. Se tarjoaa ajantasaista tietoa toiminnan kehittämiseksi niin neuropsykiatrista kuntoutusta rahoittavalle Kelalle kuin eri toimijoille erikoissairaanhoidossa, perusterveydenhuollossa ja kolmannella sektorilla. Aineistona olivat hoitoilmoitusrekisteristä kerätyt tiedot neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palveluiden käytöstä erikoissairaanhoidossa. Lisäksi haastateltiin 23 lastenneurologian ja nuorisopsykiatrian ylilääkäriä sekä 66 kolmannen sektorin palveluntarjoajaa. Selvityksen rahoitti Kela ja se toteutettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Lasten ja nuorten mielenterveysyksikössä keväällä 2014. Tulosten mukaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden nuorten määrä erikoissairaanhoidossa puolitoistakertaistui vuodesta 2008 vuoteen 2012. Sairaanhoitopiireissä on kehitetty toimintatapoja: Hoitoa viedään nuoren arkiympäristöön ja painopistettä siirretään ryhmämuotoiseen toimintaan. Haastatellut lääkärit kokevat työskentelytavat tehokkaiksi, vaikka niiden vaikuttavuudesta on vain vähän tutkittua tietoa. Resursseista ei koeta olevan hälyttävää pulaa. Hoidon organisointitavoissa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisessä työnjaossa sekä potilaiden, käyntien ja hoitojaksojen määrissä on kuitenkin suurta valtakunnallista vaihtelua. Sairaanhoitopiireissä on huoli kuntoutuksen ja seurannan toteutumisesta kunnissa. Erikoissairaanhoito joutuu toimimaan kunkin alueensa kunnan kanssa erikseen. Kolmannen sektorin toimijoista on joillakin alueilla pulaa, ja erikoissairaanhoidon ja kolmannen sektorin yhteistyö on vähentynyt kiireen vuoksi. Erikoissairaanhoidon lääkärit eivät aina tiedä tarpeeksi kolmannen sektorin tai Kelan palveluista. Kelan toiminnalta toivotaan paikallisuutta: sopeutumisvalmennuskursseja pitäisi järjestää lähempänä perheitä maantieteellisesti ja toiminnallisesti niin, että niillä olisi jatkuvuutta perheen arjessa. Organisaatiotasolla tulisi kiinnittää huomiota henkilökunnan pysyvyyteen ja varmistaa tietotaidon säilyminen henkilökunnan vaihtuessa. Järjestelmätasolla tarvitaan uudistuksia, jotka parantavat kansalaisten maantieteellistä tasa-arvoa, varmistavat katkeamattoman hoitoketjun perustasolta erikoissairaanhoitoon ja takaisin, integroivat hoidon ja kuntoutuksen sekä selkeyttävät monitahoista rahoitusjärjestelmää.