Tutkimusjulkaisut

Recent Submissions

  • Hinkka, K; Aalto, L; Toikka, T (Kela, 2015)
    Työpaikkaan integroitunutta varhaiskuntoutusta pidetään keinona pidentää työuria. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen tarkoitus on tuottaa työikäisille uudenlaisia moniammatillisia kuntoutusmalleja, joita voidaan soveltaa harkinnanvaraisessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Tässä raportissa esitetään tulokset viiden uuden kuntoutusmallin arviointitutkimuksesta. Neljä niistä kohdistui vakiintuneisiin työsuhteisiin ja yksi yrittäjille. Tutkimus tehtiin mallien kehittämistyön päätyttyä, kun kukin laitos (Avire, ODL, Petrea, Peurunka, Verve) toteutti valmista malliaan (HYPRO, JYRI, KOKONAISKUNTO, MODULO, TUUKKA) vielä kolmella kuntoutujaryhmällä. Tutkimuksessa arvioitiin kuntoutusmallien kehittämisideoiden toteutettavuutta ja toimivuutta eri toimijoiden näkökulmasta sekä kartoitettiin alustavasti kokemuksia mallien vaikutuksista. Tutkimuksessa käytettiin monimenetelmäistä tutkimusotetta ja sekä laadullisia että kvantitatiivisia aineistoja. Kuntoutujilta kerättiin tietoja kyselylomakkeilla ja kuntoutusrekistereistä. Muutosmittarina käytettiin terveyteen liittyvän elämänlaadun mittaria (RAND-36) ja omaa arviota työssä selviytymisestä. Teemahaastatteluin kerättiin tietoa kuntoutujien esimiehiltä, työterveyshenkilöstöltä, kuntoutuksen toteuttajilta ja Kelan toimihenkilöiltä. Mallit olivat keskenään erilaisia pituuden, jaksotuksen ja kuntoutuksen lakiperusteen suhteen. Sisällölliset painopisteet vaihtelivat, samoin yksilö- ja ryhmäosuuksien määrä. Kaikissa malleissa kokeiltiin uusia työpaikkayhteistyön ja työkytkentöjen muotoja. Kehittämisideat kohdistuivat eri vaiheisiin kuntoutusprosessissa. Eri toimijatahot arvioivat kuntoutuksen hyödyttäneen etupäässä kuntoutujaa, mutta osa esimiehistä oli hyötynyt niistä myös esimiestyössään. Kuntoutujat olivat valtaosin tyytyväisiä omaan kuntoutusprosessiinsa ja malliinsa. Muutokset koetussa työssä selviytymisessä vaihtelivat malleittain suuresti: kuntoutujien työssä selviytyminen parani parhaimmillaan kaikilla ja vähimmillään yhdellä kymmenestä.
  • Autti-Rämö, I; Kippola-Pääkkönen, A; Valkonen, J; Tuulio-Henriksson, A; Härkäpää, K (Kela, 2015)
    Suomessa varauduttiin maailmanlaajuisesti levinneeseen sikainfluenssaan aloittamalla lokakuussa 2009 Pandemrix-rokotukset väestön suojaamiseksi. Helmikuussa 2010 diagnosoitiin ensimmäinen päiväaikaista nukahtelua aiheuttava narkolepsia lapsella, joka oli saanut Pandemrix-rokotuksen. Sosiaali- ja terveysministeriö antoi Kelalle tehtäväksi järjestää narkolepsiaan sairastuneille lapsille ja nuorille sopeutumisvalmennuskursseja. Kelan tutkimusosasto, Lapin yliopisto ja Suomen Mielenterveysseura toteuttivat tutkimuksen, jonka päätavoite oli selvittää, mitkä olivat sairastuneiden ja heidän perheidensä tarpeet ja odotukset sekä miten hyvin kurssit pystyivät vastaamaan niihin. Aineiston keruu toteutui kevään 2012 ja syksyn 2013 välisenä aikana. Narkolepsiaan liittyviä päiväaikaista nukahtelua, käyttäytymisen muutoksia ja keskittymisen vaikeuksia esiintyi lähes kaikilla tutkimukseen osallistuneilla lapsilla ja nuorilla. Muistin ja oppimisen vaikeuksia sekä katapleksiaa oli yli puolella ja harha-aistimuksia noin kolmanneksella. Käyttäytymisen ja mielialan muutokset vaikuttivat koko perheen arkeen. Vanhemmat olivat huolissaan nuoren tulevaisuudesta, omien auttamiskeinojensa riittävyydestä, sisarusten voinnista ja omasta jaksamisestaan. Perheillä oli runsaasti psykososiaalisen tuen tarpeita. Perheiden odotukset painottuivat vertaistuen saamiseen, ja kurssit vastasivat näihin odotuksiin. Enemmistö koki saaneensa jonkin verran etäisyyttä arkisiin huoliin, tukea tunteiden käsittelyyn ja sairastuneen vahvuuksien tunnistamiseen. Asiantuntijatiedon ja ammatillisen psykososiaalisen tuen tarpeeseen kurssit eivät vastanneet. Sopeutumisvalmennuskurssien toimeenpanossa ilmeni useita kehittämisen kohteita. Kurssien tavoitteiden tarkentaminen, asiantuntijatiedon vahvistaminen, yksilöllisten työmenetelmien valinnan mahdollisuus, ennakkoinformaation lisääminen sekä Kelan ja palveluntuottajan välisen yhteistyön vahvistaminen mahdollistavat kuntoutujalähtöisiin tarpeisiin vastaamisen.
  • Martikainen, L; Rainò, P (Kela, 2014)
    Tämän tutkimuksen tavoite oli selvittää vuosina 1997–2010 sisäkorvaistutteen saaneiden, 1990–2002 syntyneiden (10–22-vuotiaiden) lasten ja nuorten (N = 61) avustus- ja tulkkauspalveluiden käyttöä, tulkkauskieliä ja -menetelmiä, kuntoutusta sekä näiden palveluiden kehittämistarpeita. Aineisto kerättiin kyselylomakkeella (N = 61) ja haastattelemalla (N = 16). Vastaajina toimivat tutkimusjoukkoon kuuluneiden lasten vanhemmat sekä täysi-ikäiset tutkimusjoukon jäsenet. Aineiston keruu toteutettiin kesällä ja syksyllä 2012. Tutkimustuloksista kävi ilmi, että koulussa yli puolella tutkittavista oli käytössään avustaja, tulkki tai muu tukihenkilö. Koulutyön ja opiskelun ulkopuolella tulkkia käytettiin melko vähän. Pääasiallisesti käytetyt tulkkausmenetelmät olivat puheelle tulkkaus tai viitotun puheen/tukiviittomien käyttö. Lisäksi tulkit tai avustajat saattoivat toimia viittomien tai viittomakielen opettajina. Lähes kaikki tutkimusjoukon jäsenet olivat saaneet kuntoutuksena puheterapiaa ja yli puolet lisäksi sopeutusvalmennusta. Teknisenä kuuloa parantavan apuvälineenä suurin osa tutkittavista käytti FM-/RT-laitetta. Vastaajat toivoivat, että oppilaitosten kuunteluolosuhteita olisi mahdollista kartoittaa ja akustointia parantaa. Kehittämistä vaatisi erityisesti vertaistuen sekä asiakaslähtöisen otteen parempi huomioiminen kuntoutuksessa. Lisäksi toivottiin monipuolisempia kuntoutus-, avustamis- ja tukitoimia kaikille kouluasteille. Ruotsinkielisillä vastaajilla erityisongelma oli sopeutumisvalmennuskurssien vähäinen tarjonta sekä suomenruotsalaista viittomakieltä osaavien tulkkien huono saatavuus. Tähän kohderyhmään kuuluvien henkilöiden tilanteet ja tarpeet vaihtelevat suuresti: he tarvitsevat ja tulevat tarvitsemaan hyvinkin yksilöllisesti räätälöityjä kuntoutus, avustus- ja tulkkauspalveluja.
  • Karttunen, A; Peurala, S; Häkkinen, A; Kautiainen, H; Kantanen, M; Heinonen, M; Sihvonen, S; Kallinen, M (Kela, 2014)
    65–85-vuotiaiden aivoverenkiertohäiriön (AVH:n) sairastaneiden (n = 270) kuntoutustutkimus toteutettiin osana Kelan kehittämishanketta. Kontrolloimattomassa seurantatutkimuksessa selvitettiin laitos- ja avomuotoisen kävely- ja käsikuntoutuksen aikana tapahtuneita muutoksia elämänlaadussa ja toimintakyvyssä. Kävelykuntoutus sisälsi painokevennettyä ja muuta kävelyharjoittelua. Käsikuntoutus sisälsi halvaantuneen käden tehostetun käytön harjoittelua. Kävelykuntoutuksen perusjakson kesto laitos- ja avokuntoutuksessa oli 20/18 vrk, käsikuntoutuksen 14/13 vrk. Seurantajaksot I (6 vrk) ja II (2 vrk, loppumittaukset) toteutettiin 6 ja 12 kuukauden kuluttua perusjakson päättymisestä. Alkutilanteessa kävelyn avokuntoutujissa itsenäisesti käveleviä (FAC) oli enemmän kuin laitoskuntoutujissa. Laitoskuntoutujilla itsenäisesti kävelevien määrä kasvoi 45 %:sta 63 %:iin. Molemmilla ryhmillä kävelymatka (6 min) piteni. Laitoskuntoutujilla motorinen ja kognitiivinen toiminta (FIM) paranivat. Avokuntoutujien motoriset ja prosessitaidot (AMPS) paranivat. Laitoskuntoutujien elämänlaatupisteet ympäristön osa-alueella (WHOQOL-BREF) nousivat. Alkutilanteessa yläraajan toimintakyky (WMFT) oli käden laitoskuntoutujilla parempi kuin avokuntoutujilla. Molemmissa ryhmissä halvaantuneen yläraajan toimintakyky koheni. Laitoskuntoutujien puristusvoima (dynamometri) ja avokuntoutujilla motoriset taidot (AMPS) paranivat. Tutkittavien iän, sukupuolen, sairastamisajan ja toimintakyvyn lähtötason yhteyttä tutkittiin toimintakykyä kuvaavien mittareiden muutoksiin. Vain alhainen lähtötaso ennakoi parempaa edistymistä mittaustuloksissa. Ikääntynyttä AVH:n sairastanutta kannattaa kuntouttaa kävelyn, halvaantuneen yläraajan käytön sekä päivittäisistä toiminnoista suoriutumisen parantamiseksi.
  • Autti-Rämö, I; Bogdanoff, P (Kela, 2014)
    Omaisten auttaminen on Suomessa paljon yleisempää kuin mitä omaishoidon tukea saavien määrästä voi päätellä. Erityisesti lastaan hoitavien omaishoitajien määrästä ja tuen tarpeesta on vain vähän tietoa. Kela on uudistamassa omaishoitajille kohdennettuja kursseja. Tämän selvityksen tavoitteena oli kartoittaa lapsia hoitavien lääkäreiden käsitystä siitä, tulisiko lasten omaishoitajille järjestää omat kurssit, kuinka suuri näiden tarve mahdollisesti on ja mitä näiden kurssien sisällössä tulisi erityisesti huomioida. Sähköinen kysely toteutettiin lastenlääkäri-, lastenneurologi- ja kehitysvammalääkäriyhdistysten avustuksella. Kyselyyn vastasi yhteensä 90 lääkäriä. Kyselyn tulokset osoittivat että vain harva erityistä tukea tarvitsevia lapsia hoitavista lääkäreistä tiesi Kelan järjestämistä omaishoitajakursseista, mutta lähes kaikki tunnistivat lapsiaan hoitaville vanhemmille kohdistettujen kuntoutuskurssien tarpeen. Lastaan hoitavien omaishoitajien kuormittuneisuus on tärkeä ottaa huomioon sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja suunniteltaessa.
  • Ylönen, V (Kela, 2014)
  • Tjurin, I (Kela, 2014)
    Kelan erityisterminologia on hyvin laaja ja alati muuttuva, mikä voi tehdä siitä haastavan äidinkielisellekin puhujalle. Tämän työn tavoitteena on selvittää, millä tavoin venäjänkieliset Kelan asiakkaat sekä palveluneuvoja käyttävät Kelaan liittyviä termejä vuorovaikutustilanteessa. Ensinnäkin, valitsevatko puhujat käyttää suomen- vai venäjänkielistä termiä ja tapahtuuko sen suhteen vaihtelua keskustelun edetessä. Toiseksi kiinnitetään huomiota siihen, miten termejä nostetaan keskusteluun ja miten niitä vastaanotetaan. Termien käyttöön liittyviä ymmärrysongelmia sekä niiden hoitamista tarkastellaan puhujien institutionaalisten ja kielellisten roolien näkökulmasta. Tutkimusmetodina työssä on käytetty 1960–1970-lukujen taitteessa etnometodologiasta jalostunutta keskustelunanalyysiä. Metodin avulla puhetta voidaan tarkastella sellaisena kuin se todellisuudessa esiintyy, mikä mahdollistaa tarkan ja yksityiskohtaisen puheen kuvaamisen. Tutkimusta varten on nauhoitettu venäjänkielisiä Kelan palvelutiskillä käytyjä keskusteluja yhdessä Kelan toimistossa Etelä-Suomessa. Analyysi osoitti, että asiakkaat suosivat venäjänkielisten etuustermien sijaan suomenkielisiä. Palveluneuvoja käytti useammin venäjänkielisiä termejä, mutta toisti ne usein myös suomen kielellä, varsinkin nostaessaan jonkun termin keskusteluun ensimmäistä kertaa. Kaiken kaikkiaan etuustermejä käytettiin keskusteluissa kuitenkin vähän. Sen sijaan etenkin asiakkaat viittasivat etuuksiin usein joillain arkisemmilla kuvauksilla. Varsinaisen etuustermin nostaminen keskusteluun ei ollut välttämätöntä silloin, kun arkisempi kuvaus asiasta oli molemmille osapuolille ymmärrettävä. Ottamalla huomioon asiakkaan institutionaalisen ja kielellisen kompetenssin palveluneuvoja saattoi valita kuvauksensa niin, että yhteisymmärrys keskustelussa säilyi.
  • Ekholm, E; Teittinen, A (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa on tarkasteltu vammaisten nuorten aikuisten työntekijäkansalaisuuden esteitä ja edellytyksiä. Työntekijäkansalaisuus tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista sidettä, jonka työ muodostaa yksilön ja yhteiskunnan välille. Tutkimusaineisto koostuu 21 vammaisen nuoren ja 15 työnantajan haastatteluista. Nuoret olivat pääosin liikunta- tai näkövammaisia. Tutkimusmenetelmänä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Nuorista vajaa puolet oli töissä ja loput olivat työnhakijoita tai opiskelijoita. Lähes kaikilla oli kuitenkin työkokemusta. Työllistymishistoriat olivat hyvin vaihtelevia. Jotkut olivat työllistyneet helposti, toiset törmänneet ennakkoluuloihin ja monet joutuivat todistelemaan osaamistaan enemmän kuin vammattomat nuoret. Nuoret työskentelivät usein tieto- ja sosiaalialoilla. Työpaikat olivat melko esteettömiä ja nuorilla oli riittävät apuvälineet. Tietotyössä vammalla oli hyvin vähän vaikutusta työtehtävien suorittamiseen. Työllistymistä edistäviä tekijöitä olivat hyvä koulutus, opintoihin liittyvä työharjoittelu, nuorten oma rohkeus ja aktiivisuus sekä työllistämistä ja työntekoa tukevat palvelut, kuten välittävät organisaatiot ja palkkatuki. Kehitysvammaisille nuorille työhönvalmennuksella on keskeinen rooli työtehtävien oppimisessa ja työtehtävistä suoriutumisessa. Kelan tuki mahdollisti ratkaisevasti nuorten opiskelua ja työssäkäyntiä, mutta hakuprosessit koettiin raskaiksi. Nuorten mielestä pysyvää vammaa ei pitäisi jatkuvasti joutua todistamaan. Fysioterapian merkitys työkyvyn ylläpitäjänä korostui ja osa oli joutunut kamppailemaan saadakseen riittävästi fysioterapiaa. Sekä nuorten että työnantajien mielestä työkyvyttömyyseläkkeen ansaintarajaa tulisi korottaa. Toivottiin myös, että palkka- ja töidenjärjestelytuesta ja muista tuista löytyisi helposti ja keskitetysti tietoa. Työnantajien päähuomio on olemassa olevan henkilöstön työssä jaksamisen tukemisessa ja työtehtävien mukauttamisessa. Suomessa on kuitenkin kasvava joukko yrityksiä, jotka rekrytoivat vammaisia työntekijöitä osana yrityksen monimuotoisuuspolitiikkaa.
  • Tillman, P; Kalliomaa-Puha, L; Mikkola, H; toim. (Kela, 2014)
    Tämä julkaisu muodostuu kolmesta osasta: haastattelututkimuksesta kuntien omaishoidon parissa työskenteleville työntekijöille, rekisteritutkimuksesta vuonna 2012 ns. virallisena omaishoitajana olleiden hoitopalkkioista ja tuloista ja kyselytutkimuksesta vuonna 2012 omaishoitajana olleille. Julkaisussa kerrotaan haastattelututkimuksen tulokset ja kuvataan rekisteri- ja kyselytutkimusten osalta tutkimusaineistojen muodostus sekä kerrotaan ensimmäisiä tuloksia. Omaishoidosta vastaavat kunnat. Haastattelututkimuksen mukaan kunnissa esiintyy suurta vaihtelua. Kriteerit omaishoitajaksi pääsemiseksi olivat tiukat. Eduskunnan kunnille myöntämää korvamerkitsemätöntä lisärahoitusta ei haastattelujen mukaan ole tosiasiassa käytetty omaishoitoon. Omaishoidon määrän uskottiin kasvavan. Hoitopalkkion tasoissa oli tulosten mukaan jonkin verran alueellisia eroja, jotka eivät selittyneet omaishoitajien sukupuoli- tai ikärakenteen eroilla. Omaishoitajat olivat jonkin verran vertailuväestöä pienituloisempia, mutta hoitopalkkio nosti heidät hieman muita suurituloisemmiksi. Hoitopalkkio käytetään pääasiassa perustarpeisiin kuten ruokaan ja se koetaan toimeentulon kannalta merkittävänä. Jos omaishoitoa ei olisi, kaksi kolmesta omaishoidossa olevasta tarvitsisi omaishoitajan arvion mukaan ympärivuorokautista hoitoa.
  • Häkkinen, A; Korniloff, K; Aartolahti, E; Tarnanen, S; Nikander, R; Heinonen, A (Kela, 2014)
    Kelan rahoittaman TULES- eli tuki- ja liikuntaelinsairauksien kuntoutuksen standardien kehittämistä tukevan tutkimuksen (11/2013–8/2014) yhtenä osatavoitteena oli kartoittaa keskeisin tutkimusnäyttö tuki- ja liikuntaelinsairauksien vaikuttavasta kuntoutuksesta. Tämän työpaperin tarkoitus on antaa kuntoutuksen suunnittelijoille ja käytännön työntekijöille tietoa tämänhetkisen TULES-kuntoutuksen tutkimuksen tuloksista. Järjestelmällinen kirjallisuuskatsaus tuo esille vaikuttavaksi osoitettuja kuntoutusmuotoja. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on lisäksi kerätty tietoa eri maiden kuntoutussuosituksista alaselän, niskan, olkapään sekä polven ja lonkan TULE-sairauksien osalta sekä kuntouttavan liikuntaharjoittelun perusteista. Järjestelmällinen tiedonhaku suoritettiin viiden vuoden ajalta; vuoden 2009 alusta vuoden 2013 loppuun saakka. Järjestelmällisen katsauksen päätulokset osoittivat aktiiviseen terapeuttiseen harjoitteluun perustuvien ohjelmien olevan vaikuttavia kaikkien katsauksessa mukana olleiden TULE-sairauksien kuntoutuksessa. Lisäksi todettiin manuaalisen terapian olevan vaikuttavaa alaselän ja niskan kuntoutuksessa. Kohtalaista tutkimusnäyttöä löytyi tiettyjen fysikaalisten hoitojen, mm. akupunktion, laserterapian ja pulsoivan magneettiterapian vaikuttavuudesta jokaisessa tutkitussa TULE-sairaudessa. Ohjauksellisista interventioista ainoastaan behavioraalisen terapian vaikuttavuus on osoitettu kohtalaiseksi alaselän kuntoutuksessa. Eri maiden ja yhdistysten suositukset painottavat tutkimusnäytön mukaisesti aktiivista harjoittelua niin selkä-, niska- kuin nivelkuntoutuksessa.
  • Kelan tutkimusosasto (Kela, 2014)
  • Niemelä, H (Kela, 2014)
    Sairausvakuutuslain voimaantulosta on kulunut 50 vuotta. Tämä julkaisu on kattava poliittis-historiallinen tutkimus Suomen sairausvakuutusjärjestelmän muotoutumisesta aina 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Miten historialliset tilanteet, yhteiskunnalliset murrokset ja poliittisten voimasuhteiden muutokset ovat vaikuttaneet sairausvakuutuksen syntyyn ja kehitykseen? Mikä on ollut etujärjestöjen osuus? Miten eturistiriidoista on kypsytty kompromisseihin? Epävakaudesta huolimatta tuolloin rakennettiin hyvinvointivaltion perusta, jonka yksi tärkeä kulmakivi oli sairausvakuutus. Tutkimuksessa valotetaan lyhyesti myös muiden Pohjoismaiden sekä Saksan ja Englannin sairausvakuutusjärjestelmiä, jotka ovat vaikuttaneet Suomen sairausvakuutuksen kehitykseen.
  • Härkäpää, K (Kela, 2014)
    Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä on kaksinkertaistunut viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana. Suomen väestöstä on vieraskielisiä, siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia runsas 5 %, ja toisin kuin kantaväestö, valtaosa maahanmuuttajista on työikäisiä. Vielä on kuitenkin vain vähän tietoa siitä, miten suomalainen palvelujärjestelmä – erityisesti sosiaali- ja terveydenhuolto ja työllistymistä tukevat palvelut – on reagoinut palvelujen käyttäjäkunnan monipuolistumiseen ja sen mukanaan tuomiin muutostarpeisiin. Suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajat hakeutuvat joihinkin palveluihin kantaväestöä harvemmin, käyttävät vain vähän kuntoutuspalveluja runsasta kuntoutustarpeesta huolimatta ja että ammatillista kuntoutusta myönnetään maahanmuuttajille harvemmin kuin kantaväestölle. Palveluihin hakeutumisen, niihin pääsyn tai niistä hyötymisen esteenä voi olla palvelujärjestelmän vaikeus kohdata suomen kieltä heikosti osaava asiakas. Käsillä olevassa tutkimuksessa selvitettiin kuntoutus-, työllistymis- ja koulutuspalvelujen toteuttajien kokemuksia suomen kielen taidon huomioon ottamisesta asiakastyössään sekä henkilöstön kulttuurista osaamista. Tutkimuksen tulokset perustuvat 60 organisaation edustajan haastatteluun. Suomen kielen huomioon ottaminen palveluissa voidaan haastattelujen perusteella jakaa kolmeen ryhmään: kielenopetus tai kielivalmennus, oma- tai muunkieliset palvelut sekä ohjauksen ja muun toiminnan toteuttaminen suomen kielellä. Tulokset viittaavat siihen, että maahanmuuttajataustaistenpalvelujen käyttäjien suomen kielen osaamiseen, kielen oppimiseen ja kulttuuritaustan huomioon ottamiseen kiinnitetään palveluissa liian vähän huomiota. Vaikka moni haastateltu totesi esimerkiksi, että palvelussa käytetään selkokieltä, olivat käsitykset selkokielestä sangen vaihtelevia eikä suuri osa palveluissa toimivista ollut saanut siihen tai kulttuuriseen osaamiseen liittyvää koulutusta.
  • Hirvilammi, T; Laakso, S; Lettenmeier, M (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla 18 yksin asuvan perusturvan saajan elintason osatekijöitä ja luonnonvarojen kulutusta sekä hahmotellaan kohtuullisen eli sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän elintason rajoja. Tutkimuksessa kysytään, miten erilaiset elintason osatekijät ovat yhteydessä luonnonvarojen käyttöön, minkälaisen elintason haastateltavat kokevat kohtuullisena ja miten perusturvan saajien elintaso suhteutuu aiemmin määritettyihin kestävän elintason rajoihin. Analyysissa selvitetään Doyalin ja Goughin (1991) tarveteoriaan ja hyvinvointitutkimukseen kiinnittyen työmarkkinatuen tai takuueläkkeen saajien tuloja ja eri elintason osatekijöihin liittyviä kulutusmenoja sekä subjektiivisia kokemuksia elintason riittävyydestä. Elintason kohtuullisuuden arvioinnissa sovelletaan köyhyystutkimuksen ja perusturvan riittävyyden arvioinnin menetelmiä. Haastateltujen luonnonvarojen käyttö lasketaan materiaalijalanjälkenä. Se perustuu MIPS-menetelmään, jossa kuvataan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että perusturvan saajien elintaso on sekä ekologisesti että sosiaalisesti kohtuuton. Perusturvan saajien elintaso ei ole sosiaalisesti kestävä, koska se ei mahdollista heille kohtuullisen minimin mukaista kulutustasoa eikä välttämättömäksi määriteltyjä hyödykkeitä ja palveluksia. Haastatteluaineiston analyysi tuo kuitenkin esiin, että elintaso koetaan kohtuullisena, jos se suhteutetaan itseään köyhempien elintasoon tai ekologisen kestävyyden tavoitteisiin. Vaikka yksin asuvat perusturvan saajat kuluttavat selvästi vähemmän luonnonvaroja kuin keskivertosuomalaiset, heidän materiaalijalanjälkensä ylittää arviot ekologisesti kestävästä tasosta vähintään puolitoistakertaisesti. Tutkimuksen johtopäätös onkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa luonnonvarojen kulutusta ei voida vähentää kestävälle tasolle ainoastaan yksilöllisiä kulutustottumuksia muuttamalla, vaan se edellyttää institutionaalisia muutoksia infrastruktuurissa, tuotantotavoissa ja yhteiskunnallisissa palveluissa.