Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 450
  • Hakala, P; Fogelholm, L; Keränen, R; Kosonen, A; Kuusisto, P; Laitinen, J; Laukkanen, J; Lyytikäinen, A; Manninen, M; Miettunen, S; Sarlio-Lähteenkorva, S (Kela, 2016)
    Yliopisto- ja ammattikorkeakouluopiskelijoiden ruokailua tuetaan valtion varoin Kelan maksaman ateriatuen muodossa. Valtioneuvoston asetuksen mukaan opiskelija-aterian tulee täyttää laadultaan yleiset terveydelliset ja ravitsemukselliset vaatimukset. Tämä suositus tarkentaa ateriatukea koskevaa asetusta sekä tukee opiskelijoiden ravitsemuksen ja terveyden myönteistä kehitystä. Suositus tarjoaa työvälineen, joka auttaa opiskelijaravintoloita ateriatuen kriteerit täyttävien aterioiden suunnittelussa ja toteutuksessa. Suositus on tarkoitettu työvälineeksi ruokapalveluhenkilöstölle ja tietolähteeksi myös opiskelijoille ja heidän terveydenhuollostaan vastaaville. Opiskelija-aterian tulee kattaa noin kolmannes päivittäisestä energian tarpeesta ja olla koostumukseltaan ravitsemussuositusten mukainen. Huomiota tulee kiinnittää erityisesti rasvojen ja hiilihydraattien laatuun sekä suolan määrään. Aterioiden ravitsemuksellinen laatu tulee ottaa huomioon myös opiskelijaravintoloiden kilpailutuksessa. Opiskelija-aterian tulee olla suositeltavista ruoka-aineista koostuva ateriakokonaisuus, joka sisältää pääruoan lisäksi juoman, salaatin, leivän ja levitteen. Tarjolla pitää olla vähintään kaksi perushintaista ateriavaihtoehtoa. Näiden lisäksi voidaan tarjota erikoisannos, jonka raaka-ainekustannukset ovat kalliimmat kuin perushintaisessa opiskelija-ateriassa. Kasvis- ja erityisruokavalioiden suunnittelua ja valmistusta koskevat samat suositukset kuin muitakin aterioita. Opiskelijoille tulee kuvata lautasmalliin perustuva malliateria ja antaa tarvittaessa ohjausta ruokavalinnoissa. Kela valvoo suosituksen toteutumista. Opiskelijoiden omalla vastuulla on se, että päivän muutkin ateriat sekä välipalat ovat terveyttä, painonhallintaa ja opiskeluvireyttä tukevia. Tärkeää on kiinnittää huomiota rasvojen, hiilihydraattien ja suolan lisäksi ruokailurytmiin, annoskokoihin, juomien valintaan, D-vitamiinin, folaatin ja jodin riittävään saantiin sekä hammasterveyteen.
  • Perkiö, J (Kela, 2016)
    Perustulosta ja kansalaispalkasta on Suomessa keskusteltu vaihtelevan säännöllisesti 1980-luvulta alkaen. Myös useat puolueet ovat tehneet omia ehdotuksiaan toimeentuloturvan järjestämisestä perustulon avulla. Perustulolla on pyritty muun muassa selkiyttämään tukijärjestelmää, keventämään hallintoa, poistamaan työn ja etuuksien yhteensovitteluun liittyviä loukkuja sekä ehkäisemään sosiaaliturvan väliinputoamisia. Ymmärrys perustulon luonteesta ja siihen liitetyistä tavoitteista on vaihdellut eri aikoina. 1980-luvulla kansalaispalkalla pyrittiin vastaamaan teollisen työn vähenemisen aiheuttamaan työttömyyteen ja tarjoamaan mielekkään osallisuuden mahdollisuuksia työmarkkinoiden ulkopuolella. 1990-luvun laman jälkimainingeissa ryhdyttiin keskustelemaan perustulosta, joka nähtiin keinona lisätä työmarkkinoiden joustoja sekä tukea epäsäännöllistä ja matalapalkkaista työtä. 2000- ja 2010-luvuilla perustulosta on keskusteltu ennen kaikkea keinona parantaa työnteon kannusteita ja tarjota parempaa toimeentuloturvaa epäsäännöllisissä silpputöissä tai yrittäjämuotoisesti työskenteleville. Perustulon toteuttamiseksi on esitetty useita erilaisia malleja. Mallit vaihtelevat sen mukaan, mikä on esitetyn etuuden taso, kenelle se kuuluisi, mikä olisi sen suhde muuhun sosiaaliturvaan, miten uudistus rahoitettaisiin ja mitkä ovat sen keskeisimmät tavoitteet. Varsinaisten perustulomallien lisäksi on esitetty myös muita sosiaaliturvan uudistamisen malleja, jotka ovat jossain määrin perustulon kaltaisia. Malleja ovat julkaisseet sekä poliittiset että akateemiset toimijat. Suurin osa Suomessa julkaistuista malleista on osittaisen perustulon malleja, joissa esitetty perustulo olisi sen verran alhainen että sitä täydentämään tarvittaisiin vielä muita harkinnanvaraisia etuuksia. Yleensä perustulon rinnalla tarvittaisiin ainakin asumisen tukia. Perustulon rahoittamiseen on olemassa useita erilaisia vaihtoehtoja. Yleisenä lähtökohtana malleissa on kuitenkin tuloverotuksen uudistaminen siten, että keski- ja suurituloisilta peritään perustulon tuoma tulonlisäys takaisin verotuksessa. Tuloverotusta voidaan täydentää muilla välittömillä ja välillisillä veroilla tai finanssipolitiikan keinoilla. Rahoituksen painopisteen siirtäminen pois tuloverotuksesta mahdollistaisi epäkannustaviksi koettujen korkeiden marginaaliveroasteiden alentamisen perustulomalleissa. Tuoreimmissa perustulomalleissa keskeisinä tavoitteina on ollut silpputyöläisten toimeentuloturvan vahvistaminen ja sosiaaliturvaa saavien työnteon kannusteiden parantaminen. Mikrosimulaatioanalyysit ovat kuitenkin osoittaneet, että etuuksien yhteisvaikutuksesta johtuen kaikki tavoitellut myönteiset vaikutukset eivät välttämättä toteudu osittaisen perustulon malleissa. Ratkaisuna olisi erityisesti asumistuen sovittelu perustulomalliin sekä perustulon riittävän korkea taso, joka ehkäisisi säännöllistä toimeentulotuen tarvetta.
  • Ahola, E; Honkanen, P; Sirviö, M (Kela, 2015)
    Tässä työpaperissa tarkastellaan 29.5.2015 nimitetyn pääministeri Sipilän hallituksen ohjelman vaikutuksia eläkeläisten toimeentuloon. Laskelmat koskevat indeksileikkausten vaikutuksia reaalituloihin, eläkeläisten siirtämistä yleisen asumistuen piiriin ja takuueläkkeen korotusta. Laskelmat ovat osaksi esimerkkilaskelmia, osaksi Kelan rekisteritietoihin perustuvia arvioita ja osaksi tulonsiirtojen ja verotuksen mikrosimulointiin perustuvia laskelmia.
  • Jaakonsaari, M; Karttunen, A; Klemola, L; Kokko, P (Kela, 2015)
    Vuosina 2008–2012 toteutettiin Kelan geriatrisen kuntoutuksen kehittämishanke 65–85-vuotiaiden aivoverenkiertohäiriön (AVH:n) sairastaneiden (N = 270) kuntoutuksessa. Osana hanketta tutkittiin kontrolloimattomassa seurantatutkimusasetelmassa laitos- ja avomuotoisen kävely- sekä käsikuntoutuksen aikana tapahtuneita muutoksia toimintakykyyn. Lisäksi toteutettiin kustannusseuranta kuntoutuksen resursoimisen ja NordDRG-luokittelulogiikan arvioimiseksi AVH:n sairastaneilla. Kävelykuntoutus sisälsi kävelyharjoittelua sekä painokevennettynä että ilman painokevennystä. Käsikuntoutus sisälsi halvaantuneen käden monimuotoista harjoittelua. Kuntoutuksessa käytetyt menetelmät olivat osin moniammatillisia ja laaja-alaisesti toteutettuja. Vuoden kestävässä kuntoutusprosessissa perusjaksoa seurasi kaksi seurantajaksoa. Kävelykuntoutuksen perusjakson kesto oli 20 vrk laitos- ja 18 vrk avokuntoutuksessa, käsikuntoutuksen vastaavasti 14/13 vrk. Seurantajakso I (6 vrk) toteutettiin 6 kk ja seurantajakso II (2 vrk) 12 kk perusjakson päättymisestä. Kävelykuntoutujilla oli avofysioterapiaa perusjakson ja seurantajakso I:n välissä. Kävelyn laitoskuntoutujien motorinen ja kognitiivinen toimintakyky (FIM) parani seuranta-aikana, käden avokuntoutujilla motorinen toimintakyky. Ottaen huomioon kuntoutujien iän ja sairastumisesta kuluneen ajan saavutetulla toimintakyvyn paranemisella ja avuntarpeen vähenemisellä voi kuntoutujakohtaisesti olla merkitystä itsenäiseen päivittäisistä toimista selviytymiseen. NordDRG-luokittelu soveltui käytettäväksi kävely- ja käsikuntoutujien DRG-ryhmittelyyn. Ryhmittely luokitteli kuntoutujat DRG-ryhmiin FIM-toimintakykymittarin pisteiden suunnan mukaisesti loogisesti, ryhmittelyn olematta kuitenkaan liian herkkä FIM-toimintakykymittarin pisteiden muutoksille. Kustannushomogeenisuuden periaate toteutui hyvin, sillä kävely- ja käsikuntoutujien tutkimusjoukossa DRG-ryhmittäin tarkasteltuna jaksojen kustannusten variaatiokerroin jäi alle 60 prosentin.
  • Kelan tutkimusosasto (Kela, 2015)
  • Hakala, P; Toikka, T; Paturi, M; Autti-Rämö, I (Kela, 2015)
    Ravitsemuskuntoutuksella (ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta) on erityisen tärkeä merkitys ravitsemukseen liittyvien sairauksien hoidossa ja ehkäisyssä. Sillä voidaan vaikuttaa myönteisesti myös kuntoutujien toiminta- ja työkykyyn sekä elämänlaatuun. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten ravitsemuskuntoutus toteutetaan eri kuntoutuslaitoksissa. Tutkimuksen erityiskohteiksi valittiin seitsemän erityyppistä kuntoutuskurssia. Tiedot kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Se lähettiin 55 kuntoutuslaitokseen, joissa toteutetaan Kelan järjestämiä kuntoutuskursseja. Vastaukset saatiin 50 (91 %) laitoksesta. Ravitsemusneuvontaa annettiin 45 laitoksessa. Neuvontaa antoi yleisimmin laillistettu ravitsemusterapeutti (80 %), mutta myös muiden ammattiryhmien edustajat, kuten terveyden- ja sairaanhoitajat sekä lääkärit. Neuvonnan tärkeimmiksi aihepiireiksi vastaajat arvioivat seuraavat: terveellinen ravitsemus yleensä, painonhallinta, säännöllinen ateriarytmi, kuidun riittävä saanti sekä rasvojen laatu ja määrä. Ateriatarjonta vastasi hyvin tai melko hyvin annettua ravitsemusneuvontaa lähes kaikissa laitoksissa. Terveellisen aterian koostaminen havainnollistettiin lautasmallin avulla joka neljännessä laitoksessa. Ravitsemuskuntoutuksen kehittämisehdotuksissa painotettiin ravitsemusneuvonnan ja ruokatarjonnan laadun varmistamista sekä joustavuuden ja asiakaslähtöisyyden lisäämistä. Tulosten perusteella voidaan esittää seuraavaa: Jokaisessa kuntoutuslaitoksessa tulisi olla laillistettu ravitsemusterapeutti, joka vastaa siitä, että ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta ovat ravitsemussuositusten mukaisia. Ruokatarjontaa tulisi kohentaa erityisesti parantamalla rasvojen laatua ja vähentämällä suolan käyttöä ruokien valmistuksessa. Lautasmalli tulisi olla esillä kaikissa laitoksissa esimerkkinä terveellisestä ateriasta. Ravitsemuskuntoutusta koskevia standardeja tulisi tarkentaa ja ravitsemuskuntoutus tulisi ottaa Kelan auditoinnin piiriin.
  • Hirvilammi, T (Kela, 2015)
    Tutkimuksen lähtökohtana on ristiriitainen tilanne: suomalaiset voivat keskimäärin hyvin mutta kuormittavat samalla maapallon ekosysteemejä kestämättömällä tavalla. Ristiriita herättää kysymyksen siitä, mitä olisi kestävä hyvinvointi ja miten sitä on mahdollista tutkia. Tutkimuksen tavoite on kehittää kestävän hyvinvoinnin teoriaa, joka tunnistaa ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen sekä kestävyyden tavoitteet. Tieteidenvälisessä, hyvinvointitutkimukseen kiinnittyvässä tutkimuksessa liitetään ekologisia kysymyksiä sekä hyvinvointiteoriaan että empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimukseen sisältyvät empiiriset osajulkaisut pohjautuvat perusturvan saajien hyvinvointia ja elintasoa sekä luonnonvarojen kulutusta eli materiaalijalanjälkiä tarkastelevaan aineistoon. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä. Tutkimuksessa esitetään, että kestävä hyvinvointi perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen, joka auttaa näkemään ihmisten ja ekosysteemien yhteyden sekä ihmisten hyvinvoinnin osana luontoa. Kestävä hyvinvointi määritellään kokonaisuudeksi, johon kuuluvat kohtuullinen elintaso, mielekäs ja vastuullinen toiminta, merkitykselliset suhteet ja elävä läsnäolo. Tutkimuksessa kehitetään dynaaminen viitekehys, jonka avulla selvitetään hyvinvoinnin tavoittelun ja materiaalijalanjälkien välisiä suhteita. Kestävyyden rajoissa pysymisen ehtona on hyvinvoinnin tavoittelun ekotehokkuus eli se, että tarpeita tyydytetään mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen. Lisäksi tutkimuksessa kuvataan tieteidenvälinen tutkimusasetelma, jonka avulla arvioidaan kohtuullista elintasoa sekä sosiaalisen että ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Kohtuullinen elintaso turvaa kaikille ihmisille välttämättömät resurssit luonnon kantokyvyn rajoissa.
  • The second expert group for evaluation of the adequacy of basic social security (Kela, 2015)
    In accordance with the act on the national pension index, the Ministry of Social Affairs and Health is to commission an evaluation of the adequacy of basic social security every four years. An independent expert group is to be appointed for the task and to carry out the assessment autonomously. In April 2014, commissioned by the Ministry of Social Affairs and Health, the National Institute for Health and Welfare convened the second expert group for evaluation of the adequacy of basic social security, and to conduct the second evaluation of its kind. The second expert group decided to conduct the evaluation by applying the same basic solutions as the first evaluation group did but developed and intensified the evaluation in several aspects. The second evaluation examines the development of the adequacy of basic social security and the factors affecting it from 2011 to 2015. The model family calculations applied in the evaluation have been generated with the new SISU microsimulation model of Statistics Finland. As a rule, the disposable income of households depending on basic benefits (or on low wages) increased between 2011 and 2015, in relation to average wage-earners and in real terms, both before and after dwelling costs. However, during the same period, the real wages of an average-earning household remained essentially at the same level. Persons living alone in rental dwellings and receiving the basic benefits are calculatedly entitled to means-tested basic social assistance. Their income level is determined according to the level of basic means-tested social assistance, and amounts to 43 per cent of the income level of average earners living alone. As the level of guarantee pension is higher than the other benefits, the estimated entitlement to means-tested social assistance is not realised. The income level of single-dweller guarantee pension recipients is 48 per cent of the income level of average earners. In Finland, the income level guaranteed by basic social security is in line with the average level in Western Europe, both before and after housing costs. With the exception of pensioners, the income level of persons relying on basic social security is not adequate to cover reasonable minimum costs determined in reference budgets. In 2014, the income level of unemployed persons, students or sickness allowance recipients living alone in rental housing was enough to cover 71 per cent of reasonable minimum costs. The respective figure for guarantee pension recipients was 102 per cent. The income level of persons on basic social security has increased since 2011 compared with the reference budgets of reasonable minimum costs. Their income level proves to be inadequate when compared with the level deemed adequate by the general public. It amounted to 66 per cent of the monetary sum deemed adequate. The income level of persons on guarantee pension amounted to 85 per cent of the level that the Finnish general public regarded adequate for living. The total number of people living in households completely dependent on basic social security—basic benefits, housing allowances and means-tested social assistance—totalled 231,000 or 4.3 per cent of the Finnish population in 2013. The number has increased since 2011. The average duration of total dependence on basic security is four years on average. A total of 71 per cent of households on basic social security benefits are at risk of poverty (the respective percentage for the total population is 13), and 54 per cent report their income to be inadequate (respectively, 25 per cent of the total population). When monitoring the benefits administrated by the Finnish Social Insurance Institution (Kela), the majority, or 64 per cent, of basic benefit recipients are women. Meanwhile, 61 per cent of general housing allowance recipients living alone are men. Further, of all recipients of means-tested social assistance 53 per cent are men. Reforms in benefit and tax legislation during 2011–2015 have decreased the Gini coefficient used to measure the income gap by approximately 0.8 percentage points, and the relative poverty risk by approximately 1.4 percentage points. Due to legislative amendments, the share of unemployed persons in unemployment traps has increased. Furthermore, the participation tax rate has increased, both regarding the transition from unemployment to full-time work and from part-time to full-time work.
  • Blomgren, J; Aaltonen, K; Tervola, J; Virta, L (Kela, 2015)
    Tutkimuksessa tarkastellaan Kelan maksamien sairaanhoitokorvausten (lääkekorvaukset, korvaukset yksityislääkärin palkkioista, korvaukset yksityisestä hammashoidosta, korvaukset yksityisestä tutkimuksesta ja hoidosta sekä matkakorvaukset) jakautumista tulojen mukaan 25 vuotta täyttäneessä väestössä. Sairaanhoitokorvaukset ovat varsin merkittävä etuus: ne muodostivat noin 14 prosenttia Kelan etuuskuluista vuonna 2013. Korvauksia saaneiden osuuksia, korvaussummia ja korvauksensaajien itse maksamia omavastuuosuuksia ei ole aikaisemmin tarkasteltu systemaattisesti tulojen näkökulmasta eikä tulojen yhteyttä niihin ole tarkasteltu ikä- ja sukupuoliryhmittäin. Tämä tutkimus täydentää tietotarvetta aiheesta, josta on vain vähän aiempaa tutkimustietoa. Aineistona käytettiin Kelassa muodostettua, vuosia 2006–2011 koskevaa rekisteriaineistoa, jota varten yhdistettiin koko Suomen aikuisväestölle yksilötason väestötiedot, tiedot Kelan maksamista sairaanhoitokorvauksista sekä verottajan tiedot henkilöiden vuosittaisista veronalaisista tuloista. Tutkimus rajattiin 25 vuotta täyttäneisiin, joita oli aineistossa noin 3,8 miljoonaa. Tarkastelut tehtiin sekä koko 25 vuotta täyttäneelle väestölle että erikseen työikäisille ja eläkeikäisille miehille ja naisille. Henkilöt jaettiin tuloryhmiin 25 vuotta täyttäneen väestön tuloviidennesten mukaan. Iän, sukupuolen ja tulojen lisäksi huomioitiin asuinkunnan kaupunkimaisuus sekä suuralue. Ikä-, sukupuoli- ja tuloryhmittäin tarkasteltiin etuuslajeittain korvauksia saaneiden osuuksia väestöstä, korvauskertojen vuosittaisia määriä sekä keskimääräisiä maksettuja korvaussummia ja henkilöiden itsensä maksamia omavastuusummia. Pääosa analyyseista kohdistui vuoteen 2011, ja lisäksi tarkasteltiin, miten tilanne on muuttunut aikavälillä 2006–2011. Lukuja laskettiin sekä vakioimattomina aineistosta havaittuina osuuksina ja lukumäärinä että taustatekijät vakioituina, jolloin otettiin huomioon tuloryhmien väliset erot iässä, sukupuolessa ja asuinalueessa. Lääkekorvauksia saaneiden osuus väestöstä ei vaihdellut juurikaan tulojen mukaan. Matkakorvausten saaminen oli käänteisessä yhteydessä tuloihin: korvauksia saivat useammat pieni- kuin suurituloiset. Korvauksia yksityislääkärin palkkioista, yksityisestä hammashoidosta ja yksityisestä tutkimuksesta ja hoidosta sai johdonmukaisesti sitä suurempi osuus väestöstä, mitä suurituloisemmista oli kyse. 25 vuotta täyttäneestä väestöstä 85 prosenttia sai vähintään yhtä sairaanhoitokorvausten etuuslajia vuoden 2011 aikana. Koska eri etuuslajien korvaukset kohdistuivat tuloryhmiin eri tavalla, kaikkia sairaanhoitokorvauksia yhteensä tarkasteltaessa tuloryhmien väliset erot olivat varsin pieniä – poikkeuksena pienituloisimpien ryhmä, jossa korvausta saaneita oli jonkin verran vähemmän kuin muissa tuloryhmissä. Euromääräisesti tarkastellen sairaanhoitokorvauksia maksettiin keskimäärin selvästi suuremmassa määrin pienituloisille kuin suurituloisille, mikä oli seurausta pienituloisten suuremmista lääke- ja matkakorvauksista. Pienituloiset maksoivat myös keskimääräistä enemmän omavastuita sairausvakuutuksen korvaamista lääkkeistä ja matkoista. Sen sijaan yksityisen sairaanhoidon palveluiden käytöstä korvauksia maksettiin suuremmassa määrin suurituloisille, jotka myös maksoivat vuositasolla pienituloisia enemmän omavastuita näiden palveluiden käytöstä.
  • Appelqvist-Schmidlechner, K; Wessman, J; Salmelainen, U; Tuulio-Henriksson, A; Sipilä, N; Ahonen, S; Luoma, M-L (Kela, 2015)
    OPI-hankkeen tarkoituksena oli kehittää avomuotoista kuntoutusmallia ammatillisessa koulutuksessa oleville 16–25-vuotiaille opiskelijoille, joilla oli diagnosoitu masennus- ja/tai ahdistuneisuushäiriö. Kuntoutusmallilla pyrittiin tukemaan nuoria elämänhallinnassa ja opiskelussa, vahvistamaan nuoren toimintakykyä ja hyvinvointia sekä vähentämään mielenterveysongelmiin liittyviä haittoja. Vuosina 2011–2013 toteutettiin yhteensä kahdeksan avomuotoista ryhmäkuntoutuskurssia, joihin kuului myös yksilökäyntejä sekä verkostotapaamisia. Kurssit kestivät seurantoineen noin 1,5 vuotta ja ne toteutettiin lukukausien aikana. OPI-hankkeen yhteydessä toteutettiin arviointitutkimus, jonka tavoite oli selvittää kuntoutusmallin koettua hyötyä ja vaikuttavuutta, sidosryhmäyhteistyötä sekä kuntoutusmallin soveltuvuutta vakiintuneeksi toiminnaksi. Tutkimukseen osallistui 70 kuntoutujaa. Aineistoa kerättiin kyselylomakkeilla sekä eri tahojen haastatteluilla (kuntoutujat, projektiryhmät). Kuntoutuksen ja opiskelujen yhteen nivominen onnistui enimmäkseen hyvin. Ryhmässä saatu vertaistuki koettiin kuntoutuksen suurimmaksi anniksi. Seuranta-aikana nuorten masennusoireet vähenivät, elämänlaatu, itse arvioitu terveydentila sekä opiskelukyky ja kognitiivinen toimintakyky kohentuivat. Nuoret olisivat kuitenkin tarvinneet kuntoutusta jo varhaisemmassa vaiheessa. Noin kolme nuorta neljästä arvioi, että oli saavuttanut kuntoutukselle asettamansa tavoitteet vähintään melko hyvin. Tavoitteiden saavuttaminen ja kuntoutuksen koettu vaikuttavuus olivat yhteydessä kuntoutuksen oikea-aikaisuuteen, yhteistyöhön hoitavan tahon sekä opiskeluterveydenhuollon kanssa sekä vuorovaikutuksen onnistumiseen ohjaajan ja nuoren välillä. Tutkimuksen tulokset antavat varsin rohkaisevan kuvan oppilaitoksen kanssa yhteistyössä toimivan ja opintojen kanssa yhteen sovitetun kuntoutuksen mahdollisuuksista nuorten syrjäytymisen ehkäisemisessä.
  • Pasternack, I; Autti-Rämö, I; Hinkka, K; Pappila, J (Kela, 2015)
    Ammatillisesti syvennetyn lääketieteellisen varhaiskuntoutuksen vaikuttavuutta on kyseenalaistettu ja keskeinen kritiikki liittyy kuntoutuksen kohdentumiseen. Tässä katsauksessa haetaan ja pohditaan niitä riski- ja ennustekijöitä, joiden avulla kohdennusta voisi kehittää. Raportti on osa Kelan työhönkuntoutuksen laajempaa kehitystyötä. Työkyvyn heikkenemistä ennakoivat korkeampi ikä, naissukupuoli, vähäinen koulutus ja pienet tulot, sairaudet ja oireilu sekä tunnetut elämäntapariskit. Työn riskitekijöistä esiin nousivat muun muassa vuorotyö, ruumiillinen työ, osa-aikaisuus ja aikaisemmat työttömyysjaksot. Puuttuvat työn hallinnan ja oikeudenmukaisuuden kokemukset sekä aikaisemmat sairauspoissaolot ennakoivat nekin työkyvyttömyyttä, samoin kuormittavat elämäntilanteet, tyytymättömyys ja vihamielisyys. Itä- ja Pohjois-Suomi ovat maantieteellisesti suuren riskin alueita. Kuntoutusinterventioista näyttivät parhaiten hyötyvän henkilöt, joilla oli joku perussairaus ja mielialaoireita ja jotka tiedostivat terveysongelmansa. Ikä, sukupuoli tai elintavat eivät olleet määrääviä tekijöitä. Kuntoutusinterventioihin osallistuivat useammin naiset ja tupakoimattomat sekä ne, joilla oli vähemmän osallistumisen esteitä. Katsauksessa esitellään lyhyesti työkyvyn heikkenemisen riskin tunnistamiseen käytettyjä kyselyjä tai testejä. Työn fyysisen kuormittavuuden sekä käyttäytymisen ja persoonallisuustekijöiden mittareita on selvästi vähemmän kuin työn psykososiaalisen kuormittavuuden, työtyytyväisyyden sekä kestävyys- ja lihaskunnon mittareita. Raportin lopussa pohditaan, tulisiko ammatillisen varhaiskuntoutuksen osallistujavalinnassa priorisoida riskialueita ja -toimialoja tai työttömiä ja epätyypillisen työn tekijöitä. Mahdolliset kuntoutujat ryhmitellään riskitason, motivaation ja kuntoutuksen esteiden perusteella. Ihannekuntoutujien lisäksi tunnistetaan muita tärkeitä ryhmiä, joiden saaminen kuntoutukseen edellyttäisi henkilökohtaista tukea tai perusteellisia muutoksia kuntoutuksen valinnassa.
  • Ylikännö, M; Kehusmaa, S; toim. (Kela, 2015)
    Muuttuva Salo 2013–2023 -tutkimushankkeessa selvitetään, millaisia vaikutuksia laajamittaisella rakennemuutoksella on yksilöiden ja alueen hyvinvointiin. Salo on valittu tutkimuksen toteutuskunnaksi, koska työttömyys Salossa kasvaa rajusti ja kaupungin talous on suurien haasteiden edessä. Rakennemuutoksen vaikutusten tutkiminen vaatii pitkän aikavälin seurantaa, joka on aloitettu kyselytutkimuksella. Tässä raportissa kuvataan hankkeen kokonaisuus ja raportoidaan ensimmäisen kyselytutkimuksen tulokset. Keväällä 2013 toteutetulla kyselyllä kartoitettiin mm. alueen asukkaiden hyvinvointia ja työssäkäyntiä. Tutkimusta jatketaan seurantakyselyllä ja syventävillä tarkasteluilla kymmenen vuoden ajan. Tässä raportissa aineiston analyysi on suurelta osin kuvailevaa ja tulokset esitetään enimmäkseen suorina jakaumina. Kyselyn mukaan salolaisten kotitalouksien toimeentulo oli vielä keväällä 2013 suhteellisen hyvä. Kyselyssä erottui kuitenkin pitkään työttömänä olleiden ryhmä, johon kuuluvat joutuivat tinkimään elämisen tasosta, jopa ruuasta. Salolaisten terveydentila oli hyvä verrattuna suomalaisten yleiseen terveydentilaan. Työttömien terveys oli kuitenkin muita huonompi, ja heillä oli eniten vaikeuksia saada terveyspalveluja. Työttömien työkyvyn säilyttäminen on keskeisin terveyteen liittyvä riskitekijä. Väestörakenteen haasteena on nuorten kiihtynyt poismuutto, joka pitkään jatkuessaan voi vinouttaa väestörakennetta ja heikentää huoltosuhdetta. Työttömien usko Salon alueelle työllistymiseen oli heikko. Työvoiman liikkuvuutta heikentävät työttömien vahvat siteet Saloon, kuten omistusasuminen, puolison työ ja lasten koulunkäynti Salossa. Pendelöinnin taloudellinen tukeminen saattaisi paremmin kannustaa Salossa asuvia käymään työssä lähialueilla kuin se, että heidän pitäisi muuttaa pois Salosta. Useat työttömät pitivät alan vaihtoa ja uudelleen koulutusta työllistymisen edellytyksenä. Jatkotarkastelujen keskeinen kysymys onkin, pystytäänkö työttömäksi jääneille tarjoamaan riittävästi uudelleenkoulutusta ja työllistyvätkö alan vaihtajat koulutuksen jälkeen.
  • Paltamaa, J; Perttinä, P; toim (Kela, 2015)
    Maailman terveysjärjestön (WHO) toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus (ICF) kuvaa, miten sairauden ja vamman vaikutukset näkyvät yksilön elämässä. Suomessa muun muassa Kela suosittaa ICF:n käyttöä kuntoutuksen suunnittelussa, tavoitteiden asettelussa ja vaikuttavuuden arvioinnissa. ICF julkaistiin vuonna 2001 ja käännettiin suomeksi vuonna 2004, mutta Suomessa sen käyttöön ottaminen on edennyt hitaasti. Tämän tutkimus- ja kehitysprojektin tarkoituksena oli edistää ICF:n juurtumista kliiniseen käyttöön. Tutkimuksessa arvioitiin ICF:n juurtumiseen liittyviä haasteita kolmessa kuntoutuskeskuksessa. Projektissa suomennettiin ICF eLearning Tool -itseopiskelumateriaali, joka tullaan sijoittamaan WHO:n kotisivuille. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa selvitettiin kyselytutkimusten ja ryhmähaastattelujen avulla moniammatillisten kuntoutustiimien käsityksiä ICF:n käytöstä. Toisessa osassa selvitettiin COPM-haastattelun ja WHODAS 2.0 -kyselyn avulla selkäydinvammakuntoutujien kokemia toimintakyvyn haasteita ICF-viitekehyksessä. Lisäksi arvioitiin kuntoutusselosteiden sisällön muutoksia 10 vuoden aikana siltaamalla selosteiden sisältö ICF:ään ja vertaamalla tuloksia ICF:n selkäydinvamman ydinlistaan. Tulosten mukaan ICF tiedettiin nimenä, mutta se koettiin irrallisena tiimien ja organisaatioiden toiminnasta. Nykykäytäntöjen muuttaminen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä sekä koko työyhteisön sitoutumista. Tarvitaan kaikki ammattihenkilöt tavoittavaa koulutusta sekä yhteisöllistä oppimista organisaatioissa ja toimintaverkostoissa. ICF on laaja-alaista kuntoutujan tilanteen ja toimintakyvyn ymmärtämistä – aitoa kuntoutujalähtöistä työtä, joka koettiin hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.
  • Juntunen, K; Salminen, A-L (Kela, 2015)
    Kela järjestää harkinnanvaraisena kuntoutuksena kuntoutuskursseja omaishoitajille. Vuoden 2013 alusta kursseja lisättiin ja uudistettiin siten, että omaishoitajille tarkoitettujen yksilökurssien lisäksi järjestetään parikursseja omaishoitajalle ja hänen hoidettavalle läheiselleen. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida Kelan omaishoitajien kursseille ohjautumista, niistä saatua hyötyä sekä kurssien kehittämistarpeita. Kuntoutuskurssien hyötyä ja vaikutuksia kuntoutujien masennusoireisiin (BDI-II), elämänlaatuun (WHOQOL-BREF) sekä omaishoidon kuormittavuuteen (COPE-indeksi) arvioitiin näennäiskokeellisella asetelmalla vertailemalla ryhmiä, joista yksi osallistui omaishoitajien yksilökursseille (n = 64), yksi omaishoitajien parikursseille (n = 67), ja ryhmää joka ei osallistunut Kelan järjestämälle omaishoitajien kuntoutuskurssille (n = 49). Lisäksi analysoitiin kursseille osallistuneiden omaishoitajien asettamat GAS-tavoitteet. Vuoden kestäneen seurannan aikana vertailuryhmän kuormittuminen lisääntyi ja yksilökursseille osallistuneiden fyysinen elämänlaatu koheni tilastollisesti merkitsevästi. Vuoden aikana tapahtuneissa muutoksissa oli tilastollisesti merkitsevä ero siten, että vertailuryhmässä kuormittuminen lisääntyi suhteessa parikurssilaisiin (p = 0,047) ja elämänlaadun fyysisen osa-alueen keskiarvo heikkeni suhteessa parikurssilaisiin (p = 0,016) ja yksilökurssilaisiin (p = 0,010). Elämänlaadun ympäristön osa-alueen keskiarvo heikkeni vertailuryhmässä suhteessa yksilökurssilaisiin (p = 0,049). Omaishoitajien masennusoireissa ei ollut tilastollisesti merkitseviä muutoksia vuoden aikana eikä ryhmien välillä ollut eroja. Omaishoitajien kuntoutukselleen asettamista tavoitteista 2/3 lukeutui suoritukset ja osallistuminen -osa-alueelle. Kaikista tavoitteista saavutettiin 62 % ja tavoitteiden määrän mukaisen T-lukuarvon keskiarvo oli yksilökurssilaisilla 49,4 ja parikurssilaisilla 50,2. Suurimmat kehittämistarpeet liittyvät omaishoitajien kuntoutuskursseista tiedottamiseen, jotta kurssit pystyttäisiin kohdentamaan niitä eniten tarvitseville. Kuntoutuskursseihin sinänsä oltiin enimmäkseen tyytyväisiä. Kurssiohjelmassa on kehitettävää fyysisen aktivoinnin ja omaishoitotilanteen hallintaan liittyvissä sisällöissä. Läheisten ohjelmaa parikursseilla olisi hyvä kehittää. Parikurssit ovat tervetullut lisä Kelan kuntoutuskurssivalikoimaan. Monelle omaishoitajalle ne ovat ainoa mahdollisuus osallistua kuntoutukseen ja omaishoitajien kuormittumista pystytään ehkäisemään paremmin, kun läheinen osallistuu kuntoutukseen. Omaishoitajien kuntoutuskursseilla saavutettiin edistymistä omaishoitajien elämänlaadussa. Masennusoireiden vähentämiseksi saatetaan tarvita lisäksi muita tukitoimia kuin kurssimuotoinen kuntoutus.
  • Saastamoinen, LK; Saarelainen, L; Autti-Rämö, I; Martikainen, JE (Kela, 2015)
    Euroopan unionin määritelmän mukaan harvinaissairauksiksi katsotaan sairaudet, joita sairastaa enintään viisi ihmistä 10 000 ihmistä kohti. Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 2012 työryhmän, joka laati ehdotuksen harvinaisten sairauksien kansalliseksi ohjelmaksi vuosiksi 2014–2017. Yksi toimenpide-ehdotuksista on harvinaislääkkeiden saatavuuden parantaminen. Kela otti vastuulleen selvittää harvinaissairauksien hoidossa käytettäviä lääkehoitoja ja niiden korvattavuutta. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kuvata, millaisia lääke- ja ravintovalmistehoitoja harvinaissairauksien hoidossa Suomessa käytetään ja kuinka usein lääkkeet kuuluvat avohoidossa käytettäessä lääkekorvausjärjestelmään. Tutkimusaineisto koottiin sähköisellä kyselyllä, joka lähetettiin harvinaissairauksia hoitaville lääkäreille henkilökohtaisessa sähköpostiviestissä maaliskuussa 2014. Kyselyyn vastasi 129 lääkäriä, eli 33 % niistä, joille kysely lähetettiin. Lääkärit mainitsivat kyselyssä 145 lääkeainetta ja 55 ravintovalmistetta, joita käytetään harvinaissairauksien hoidossa. Lääkärien mainitsemista lääkkeistä 86 % ja kolmannes ravintovalmisteista oli korvattavia. Varsinaisista harvinaislääkkeistä yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat korvattavia. Vaikka valtaosa harvinaissairauksien hoidossa käytettävistä lääkkeistä on korvattavia, osalla potilaista kustannukset voivat kuitenkin kasvaa suuriksi, jos sairauden hoidossa tarvitaan useita valmisteita, jotka eivät ole korvattavia. Nykyinen lääkekorvausjärjestelmä ei riittävästi huomioi harvinaissairauksien lääkehoitoja, koska järjestelmä perustuu lääkeyritysten tekemiin hakemuksiin ja korvattavuuden edellytyksenä on, että valmisteen käyttöaihe sisältää harvinaissairauden.
  • Autti-Rämö, I; Kippola-Pääkkönen, A; Valkonen, J; Tuulio-Henriksson, A; Härkäpää, K (Kela, 2015)
    Suomessa varauduttiin maailmanlaajuisesti levinneeseen sikainfluenssaan aloittamalla lokakuussa 2009 Pandemrix-rokotukset väestön suojaamiseksi. Helmikuussa 2010 diagnosoitiin ensimmäinen päiväaikaista nukahtelua aiheuttava narkolepsia lapsella, joka oli saanut Pandemrix-rokotuksen. Sosiaali- ja terveysministeriö antoi Kelalle tehtäväksi järjestää narkolepsiaan sairastuneille lapsille ja nuorille sopeutumisvalmennuskursseja. Kelan tutkimusosasto, Lapin yliopisto ja Suomen Mielenterveysseura toteuttivat tutkimuksen, jonka päätavoite oli selvittää, mitkä olivat sairastuneiden ja heidän perheidensä tarpeet ja odotukset sekä miten hyvin kurssit pystyivät vastaamaan niihin. Aineiston keruu toteutui kevään 2012 ja syksyn 2013 välisenä aikana. Narkolepsiaan liittyviä päiväaikaista nukahtelua, käyttäytymisen muutoksia ja keskittymisen vaikeuksia esiintyi lähes kaikilla tutkimukseen osallistuneilla lapsilla ja nuorilla. Muistin ja oppimisen vaikeuksia sekä katapleksiaa oli yli puolella ja harha-aistimuksia noin kolmanneksella. Käyttäytymisen ja mielialan muutokset vaikuttivat koko perheen arkeen. Vanhemmat olivat huolissaan nuoren tulevaisuudesta, omien auttamiskeinojensa riittävyydestä, sisarusten voinnista ja omasta jaksamisestaan. Perheillä oli runsaasti psykososiaalisen tuen tarpeita. Perheiden odotukset painottuivat vertaistuen saamiseen, ja kurssit vastasivat näihin odotuksiin. Enemmistö koki saaneensa jonkin verran etäisyyttä arkisiin huoliin, tukea tunteiden käsittelyyn ja sairastuneen vahvuuksien tunnistamiseen. Asiantuntijatiedon ja ammatillisen psykososiaalisen tuen tarpeeseen kurssit eivät vastanneet. Sopeutumisvalmennuskurssien toimeenpanossa ilmeni useita kehittämisen kohteita. Kurssien tavoitteiden tarkentaminen, asiantuntijatiedon vahvistaminen, yksilöllisten työmenetelmien valinnan mahdollisuus, ennakkoinformaation lisääminen sekä Kelan ja palveluntuottajan välisen yhteistyön vahvistaminen mahdollistavat kuntoutujalähtöisiin tarpeisiin vastaamisen.
  • Hinkka, K; Aalto, L; Toikka, T (Kela, 2015)
    Työpaikkaan integroitunutta varhaiskuntoutusta pidetään keinona pidentää työuria. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen tarkoitus on tuottaa työikäisille uudenlaisia moniammatillisia kuntoutusmalleja, joita voidaan soveltaa harkinnanvaraisessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Tässä raportissa esitetään tulokset viiden uuden kuntoutusmallin arviointitutkimuksesta. Neljä niistä kohdistui vakiintuneisiin työsuhteisiin ja yksi yrittäjille. Tutkimus tehtiin mallien kehittämistyön päätyttyä, kun kukin laitos (Avire, ODL, Petrea, Peurunka, Verve) toteutti valmista malliaan (HYPRO, JYRI, KOKONAISKUNTO, MODULO, TUUKKA) vielä kolmella kuntoutujaryhmällä. Tutkimuksessa arvioitiin kuntoutusmallien kehittämisideoiden toteutettavuutta ja toimivuutta eri toimijoiden näkökulmasta sekä kartoitettiin alustavasti kokemuksia mallien vaikutuksista. Tutkimuksessa käytettiin monimenetelmäistä tutkimusotetta ja sekä laadullisia että kvantitatiivisia aineistoja. Kuntoutujilta kerättiin tietoja kyselylomakkeilla ja kuntoutusrekistereistä. Muutosmittarina käytettiin terveyteen liittyvän elämänlaadun mittaria (RAND-36) ja omaa arviota työssä selviytymisestä. Teemahaastatteluin kerättiin tietoa kuntoutujien esimiehiltä, työterveyshenkilöstöltä, kuntoutuksen toteuttajilta ja Kelan toimihenkilöiltä. Mallit olivat keskenään erilaisia pituuden, jaksotuksen ja kuntoutuksen lakiperusteen suhteen. Sisällölliset painopisteet vaihtelivat, samoin yksilö- ja ryhmäosuuksien määrä. Kaikissa malleissa kokeiltiin uusia työpaikkayhteistyön ja työkytkentöjen muotoja. Kehittämisideat kohdistuivat eri vaiheisiin kuntoutusprosessissa. Eri toimijatahot arvioivat kuntoutuksen hyödyttäneen etupäässä kuntoutujaa, mutta osa esimiehistä oli hyötynyt niistä myös esimiestyössään. Kuntoutujat olivat valtaosin tyytyväisiä omaan kuntoutusprosessiinsa ja malliinsa. Muutokset koetussa työssä selviytymisessä vaihtelivat malleittain suuresti: kuntoutujien työssä selviytyminen parani parhaimmillaan kaikilla ja vähimmillään yhdellä kymmenestä.
  • Tillman, P; Maunula, N (Kela, 2015)
    Tässä tutkimuksessa selvitettiin ensimmäistä kertaa valtakunnallisesti tiettyyn sairauteen tai hoitomuotoon liittyviä sairausvakuutuksen matkakorvauksia. Tarkastelukohteena olivat sairaalassa annettuun eli ns. keskushemodialysiin liittyvistä potilaiden matkoista maksetut sairausvakuutuksen matkakorvaukset vuonna 2012. Hemodialyysihoito eli ns. keinomunuaishoito on elintärkeä hoitomuoto, johon liittyy tyypillisesti 3 käyntikertaa viikossa, joten matkoja on paljon. Suomessa hemodialyysihoidot annetaan lähinnä sairaaloissa. Tutkimusaineistona käytettiin Kelan rekisteritietoja vuonna 2012 tehdyistä matkoista maksetuista matkakorvauksista yhdistettynä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hoitoilmoitusrekisterin tietoihin erikoissairaanhoidon käytöstä. Tulosten mukaan sairausvakuutuksen matkakorvaukset vuonna 2012 tehdyistä hemodialyysikäynneistä olivat 13 miljoonaa euroa. Matkat oli tehty pääasiassa taksilla tai invataksilla. Valtaosa hemodialyysimatkoista korvauksia saaneista oli saavuttanut sairausvakuutuksen matkakorvausten vuosittaisen omavastuun. Osa hemodialyysikäynneistä oli kuitenkin tapahtunut ilman sairausvakuutuksen matkakorvauksia, eli täysin potilaan omalla kustannuksella. Eniten korvauksia maksettiin Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa annettuun hemodialyysiin liittyen. Siellä myös hemodialyysikäyntimäärä oli kaikkein suurin, noin kaksinkertainen seuraavaksi eniten käyntejä toteuttaneeseen hoitopaikkaan verrattuna ja yli kymmenkertainen pienimpiin hoitopaikkoihin verrattuna. Yksittäinen dialyysimatka oli keskimääräisesti kallein Lapissa asuvilla.
  • Törmäkangas, L; Autti-Rämö, I; Tuulio-Henriksson, A; Merikukka, M; Ristikari, T; Paananen, R; Gissler, M (Kela, 2015)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin vuonna 1987 Suomessa syntyneiden henkilöiden Kelan järjestämän kuntoutuksen käyttöä. Aineistona oli Kelan kuntoutusratkaisu- ja kuntoutuskustannustiedot Kansallinen syntymäkohortti 1987 -rekisteriaineistoon kuuluville henkilöille vuosilta 1987–2012. Kaikkiaan 6,2 % kohortin henkilöistä oli 25 ikävuoteen mennessä saanut myönteisen ratkaisun jollekin Kelan myöntämälle kuntoutustoimenpiteelle. Eri lakiperustein myönnettyjä kuntoutusratkaisuja tutkittiin omina kokonaisuuksinaan kuntoutustoimenpiteiden, pääsairausdiagnoosien ja kuntoutuksen kustannusten osalta. Myönteisen ratkaisun vaikeavammaisen lääkinnälliselle kuntoutukselle saaneiden henkilöiden määrät olivat pieniä (1,3 % syntymäkohortista) mutta kuntoutustoimenpiteitä eri terapiamuodoissa oli näillä henkilöillä runsaasti, ja myös kuntoutuksen henkilöä kohden lasketut kustannukset olivat korkeimmat. Yleisimmät diagnoosiryhmät olivat älyllinen kehitysvammaisuus ja CP-oireyhtymä. Ammatillista kuntoutusta oli myönnetty 2,3 %:lle kohortista, ja merkittävimmät kuntoutusmuodot henkilömäärittäin olivat ammattikoulutus ja kuntoutustutkimus. Ammatillisen kuntoutuksen kustannuksissa havaittiin selkeää nousua vuoden 2007 jälkeen. Merkittävimmät pääsairausdiagnoosit olivat masennustila ja lievä älyllinen kehitysvammaisuus. Myönteisen kuntoutuspäätöksen oli harkinnanvaraisen kuntoutuksen lakiperusteella saanut 3,2 % kohortista, ja näistä kuntoutustoimenpiteistä yli puolet oli ennen vuoden 2011 alkua myönnettyä kuntoutuspsykoterapiaa. Tämän lisäksi kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit olivat myös merkittävä kuntoutustoimenpide. Masennustila sekä ahdistuneisuushäiriöt olivat merkittävimmät diagnoosiryhmät – myös niillä, joilla kuntoutusmuoto oli jokin muu kuin psykoterapia. Kuntoutuspsykoterapiaa omalla lakiperusteellaan oli saanut 1,3 % henkilöistä, ja psykoterapia olikin fysioterapian jälkeen määrällisesti merkittävin terapiamuoto. Alustavassa alueellisessa tarkastelussa havaittiin huomattavia eroja kuntoutustoimenpiteiden käytössä eri alueilla.