Tutkimusjulkaisut

Uusimmat julkaisut

  • Mattila-Aalto, M; Alakangas, H (Kela, 2017)
    PURA – toiminnasta työkyky -kehittämishanke toimi vuosina 2014–2017 Sytyke-Centren/Hengitysliitto ry:n, Kelan, Peruspalvelukuntayhtymä Kallion, Avominne-päihdeklinikan ja Kuntoutussäätiön yhteistyönä. Hankkeen PURA-nimi muodostuu sanoista ”putoaville ratkaisuja”. Hankkeessa kehitettiin ja järjestettiin PURA-valmennusta alle 29-vuotiaille nuorille, jotka tarvitsevat tukea ammattiin opiskelussa tai työelämään pääsyssä. Valmennukseen osallistuneilla nuorilla oli mielenterveyden pulmia, päihteiden käyttö haittasi ammatillisten suunnitelmien etenemistä tai nuoren elämäntilanne oli muuten haastava. Valmennuksen tavoitteena oli edistää syrjäytymisvaarassa olevien nuorten kuntoutumista, työelämävalmiuksien parantumista ja työelämään sijoittumista. Valmennus koostui kolmesta osasta: toiminnallisesta työ- ja toimintakyvyn arviointijaksosta, työkykyvalmennusjaksosta ja tarvittaessa päihdekuntoutusjaksosta. Hankkeen arviointitutkimuksen tehtävänä oli selvittää, minkälaiset elementit edistävät kohderyhmän nuorten edellytyksiä sitoutua kuntoutukseen ja saavuttaa sille asetettuja tavoitteita. Aineiston muodostivat valmennukseen osallistuneilta nuorilta sekä valmennuksesta vastaavilta ammattilaisilta kerätyt kerronnalliset haastattelut. Analyysimetodina käytettiin laadullista aineistolähtöistä sisällönanalyysiä yhteisöllisen vuorovaikutuksen viitekehyksessä. Tuloksena todetaan, että PURA-valmennus tarjoaa mallin nuorten varhaisvaiheen kuntoutukselle. Sen tarkoituksena on saada syrjäytyneet nuoret palvelujen piiriin, jotta nuoren elämään liittyvää ongelmien vyyhtiä voidaan tarkastella yhdessä nuorten, kuntoutuksen moniammatillisen työryhmän ja ammatillisen palveluverkoston toimijoiden kanssa ja etsiä parhaita yksilöllisiä ratkaisuja nuoren ongelmiin. Nuorta tuetaan rakentamaan motiivia irrottautua päihteidenkäytöstä lisäämällä ymmärrystä päihdeongelman haitoista sekä osoittamalla päihteettömyyden olevan mahdollista ja ympäristön tarjoavan hänelle resursseja päihteidenkäytön lopettamiseen. Päihteidenkäytön lopettamisen lisäksi nuori tarvitsee tukea arkisten asioiden hoitamisen opetteluun sekä asumiseen ja toimeentuloon liittyviin asioihin. Kyvykkyyksiin kohdistuva arviointi auttaa nuoria tunnistamaan omia vahvuuksiaan. Arviointi on luonteeltaan monialaista, kannattelevaa työ- ja toimintakyvyn arviointia, joka tukee nuoren työ- ja toimintakykyä ja edistää siten kuntoutuksen tavoitteiden saavuttamista. Lisäksi se muistuttaa nuorta niistä vahvuuksista, joita ammattilaiset ovat todenneet hänellä olevan, mikä on tärkeää varsinkin, jos nuoren motivaatio kuntoutukseen uhkaa notkahtaa. Työkykyvalmennuksella edistetään nuorten työllistymiskykyä kokonaisvaltaisella työotteella, jossa valmennus kohdistetaan niin nuoren vapaa-ajan toimintaan, nuorten keskuudessa vallitsevaan työn tekemisen kulttuuriin kuin tukemaan nuorta onnistumaan työssä ja löytämään motivaation työelämäsiirtymää tukevaan opiskeluun. PURA-valmennuksessa pyritään kontrolloivan arvioinnin sijaan arvioinnilla kannattelemaan nuorta ja tukemaan hänen itsemääräämistään valinnan mahdollisuuksia osoittamalla ja valintoja tukemalla. Näillä keinoin voidaan tukea nuoren sisäistä voimantunnetta, jonka varassa hän rohkenee asettaa tavoitteita ja sitoutua kuntoutukseen. Heikossa asemassa, monien ongelmien vyyhdissä elävät nuoret, jotka ovat kokeneet useita epäonnistumisia ja joiden toimintakyky on alentunut, hyötyvät ammattilaisten nuoria kannattelevasta työskentelyotteesta. Näiden nuorten elämässä ammatillisesta kuntoutuksesta voi muodostua käännekohta ammatillisten suunnitelmien motivoidessa nuorta ratkaisevaan elämänmuutokseen.
  • Jaakonsaari, M; Karttunen, A (Kela, 2017)
    Kela toteutti vuosina 2013–2016 kotona annettavaa 5–12-vuotiaiden lasten psykiatrista perhekuntoutusta koskevan kehittämishankkeen (Etä-LAKU). Osana kehittämishanketta tutkittiin kontrolloimattomassa seurantatutkimuksessa lasten perhekuntoutuksen aikana palveluntuottajien käyttämää työaikaa sekä työstä aiheutuneita henkilötyökustannuksia. Seurannassa kartoitettiin välitöntä ja välillistä työaikaa sekä kuntoutuksesta aiheutuneita kustannuksia kuntoutusprosessin eri vaiheissa. Kuntoutus toteutettiin yhden vuoden ja kuuden kuukauden (+ yhden optiovuoden) kestävänä monimuotoisena kuntoutusprosessina. Perhekuntoutusta annettiin mahdollisimman lähellä lapsen ja hänen perheensä arkielämää eli palveluntuottajat tulivat perheiden kotiin. Kuntoutus sisälsi aloituskäynnin, varsinaiset käynnit ja mahdollisesti vielä lisäkäyntejä. Varsinaisten käyntien aikana järjestettiin kaksi kuntoutusviikonloppua sekä seurantakäynti puolen vuoden päästä varsinaisten käyntien päättymisestä. Kehittämishankkeen kohderyhmänä olivat lapset (n = 78), joilla oli diagnosoitu neuropsykiatrinen häiriö, jonka lisäksi lapsella saattoi olla samanaikaisia psykiatrisia häiriöitä. Palveluntuottajien työaikaa kului enemmän välilliseen kuin välittömään työhön. Kotona sovellettavassa kuntoutusmallissa korostui palveluntuottajien matkustamisen osuus, joka vaihteli 29 prosentista 39 prosenttiin välillisestä työajasta. Kuntoutusprosessin kustannukset olivat kuntoutujakohtaisesti laskettuna palveluntuottajien omilla henkilötyökustannuksilla kalleimmillaan keskimäärin 13 971 euroa ja halvimmillaan keskimäärin 10 627 euroa. Kotona annettavasta psykiatrisesta perhekuntoutuksesta on hyvin vähän saatavilla kustannustietoa, joten tutkimusta kaivataan yhä edelleen.
  • Kalliomaa-Puha, L; Tuovinen, A-K; toim. (Kela, 2017)
    Miten ylikansallinen sääntely vaikuttaa Suomen sosiaaliturvalainsäädäntöön ja Suomen asumisperusteiseen sosiaaliturvajärjestelmään? Minkälaisia haasteita työntekijöiden liikkuvuus aiheuttaa sosiaaliturvan toimeenpanolle? Entä miten paperittomien henkilöiden oikeus terveyspalveluihin toteutuu tai miten korvataan toisessa valtiossa saadun sairaanhoidon kustannuksia? Minkälaisia sosiaalisia oikeuksia maahanmuuttajilla on? Tämän teoksen punaisena lankana on sosiaaliturva ja valtion rajan ylittyminen. Teema sisältää kansainväliseen sosiaaliturvaan, maahanmuuttoon ja vapaaseen liikkuvuuteen liittyviä kysymyksiä. Keskiössä ovat sekä valtion rajat ylittävä sääntely että eri maissa esimerkiksi työn tai terveyspalveluiden vuoksi liikkuvat henkilöt. Myös Suomeen työn tai turvapaikan takia tulleiden maahanmuuttajien sosiaalisia oikeuksia tarkastellaan. Sosiaaliturvan rajoilla -kirja täsmentää kuvaa sosiaalioikeuden kansainvälisistä kytkennöistä.
  • Lämsä, R; Appelqvist-Schmidlechner, K; Tuulio-Henriksson, A (Kela, 2017)
    Ryhmämuotoinen kuntoutus soveltuu tiedon jakamiseen, kuntoutujan tukemiseen, taitojen ja toimintojen harjoittelemiseen ja vuorovaikutuksen tutkimiseen ja ilmaisuun. Kelan rahoittama ja kehittämä Oma väylä on 1,5 vuoden kuntoutus, joka on tarkoitettu ADHD/ADD- ja/tai Aspergerin oireyhtymä -diagnoosin saaneiden nuorten ja nuorten aikuisten (18–35-vuotiaat) opiskelu- ja työelämävalmiuksien sekä arjen hallinnan ja sosiaalisten taitojen vahvistamiseen. Kuntoutusta toteutetaan kuudella paikkakunnalla vuosien 2015–2017 välisenä aikana vastaanotto- ja ryhmäkäynteinä sekä arkeen integroituina käynteinä. Tässä kuntoutuksen kehittämistä arvioivassa osatutkimuksessa arvioidaan Oma väylä -kuntoutuksen ryhmäkäyntejä. Tutkimuksen aineisto on kerätty vuonna 2016 haastattelemalla kuntoutujia ja omaisia, havainnoimalla ryhmäkäyntejä ja keräämällä kirjallista materiaalia. Tutkimukseen osallistui yhteensä 59 kuntoutujaa ja omaista. Tulosten mukaan ryhmäkäynnit olivat tärkeitä Asperger- ja ADHD-diagnoosin saaneiden nuorten aikuisten kuntoutuksessa: niissä saatiin oppia ja kokemuksia, joita ei yksilökäynneillä tai arkeen suuntautuvilla käynneillä saavutettu. Ryhmäkäynnit tarjosivat mahdollisuuden ikätoverikontakteihin, vertaistukeen ja sosiaalisten tilanteiden harjoitteluun. Kuntoutujat itse kokivat ryhmäkäynnit antoisina ja palveluntuottajien näkemys oli pääsääntöisesti myönteinen. Ryhmissä käsiteltiin esimerkiksi henkistä hyvinvointia ja sosiaalisia taitoja keskustellen sekä harjoitusten ja toiminnallisuuden kautta. Välitehtävät edistivät asioiden siirtymistä arkeen ja turvasivat ryhmäkäyntien jatkuvuutta. Ryhmät olivat parhaimmillaan kuntoutujia osallistavia ja toiminnallisia sekä kuntoutujat tasapuolisesti huomioivia. Ryhmät toteutettiin suljettuina ryhminä, mikä oli toimiva tapa. Toimivien ryhmien kokoaminen ja ”tarpeeksi samanlaisten” kuntoutujien löytäminen ryhmiin oli välillä haasteellista. Poissaoloja oli melko paljon ja vain pienessä osassa ryhmäkäynneistä kaikki ryhmäläiset olivat paikalla. Nykyinen ryhmäkäyntien määrä, 12 käyntiä, oli useiden kuntoutujien ja palveluntuottajien mielestä liian vähän. Ohjaajilta ryhmäkäynnit edellyttivät tietoa neuropsykiatriasta, sosiaalisia taitoja ja ryhmäprosessien tuntemista, kokemusta ryhmien vetämisestä, joustavuutta muuttuvien tilanteiden varalle ja herkkyyttä tunnistaa kuntoutujien tarpeita ryhmätilanteessa. Jatkossa tulisi pohtia, onko kuntoutuksessa joustoa niin, että kuntoutuja voisi jättää käyttämättä jotkut käyntimuodot (arkeen integroidut käynnit tai ryhmäkäynnit), vaihtaa toisiin tai siirtää myöhemmäksi. Tarpeeksi homogeenisten ja toimivien ryhmien kokoamiseen tulee kiinnittää huomiota. Ryhmä voisi kokoontua 15–17 kertaa kahdessa eri jaksossa. ”Turhien” poissaolojen vähentämiseksi tulisi lisätä muistuttamisen, vastuuttamisen tai toiminnallistamisen (esim. pelillistäminen) keinoja. Ryhmien tulisi olla tarpeeksi suuria, jotta ryhmätoiminnan tavoitteet saavutetaan. Ryhmissä olisi hyvä olla kaksi ohjaajaa. Myös ryhmien toiminnan standardoimista on syytä pohtia.
  • Aaltonen, K (Kela, 2017)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin lääkekorvausjärjestelmien lääkkeiden saatavuuteen vaikuttavia piirteitä, erityisesti korvattavuuden ehtoja, disinsentiivejä, korvattavaa valikoimaa ja universalismia, suhteessa lääkeomavastuiden jakautumiseen ja hoitojen käyttämättä jättämiseen kustannussyistä. Aineistoina käytettiin tuote- ja hinnastotietoja, kulutustutkimusaineistoa, postikyselyaineistoa ja apteekkien ostorekistereitä. Yhtäläisyydet liittyivät universalismiin ja korvattavuuden ehtoihin. Korvauksia kohdennettiin molemmissa maissa tarpeeseen liittyvillä mekanismeilla, omavastuukaton avulla sekä korvattavuusrajoituksilla. Erot liittyivät valikoimaan ja disinsentiiveihin. Suomessa korvattiin enemmän hoidollisesti toisiaan lähellä olevia vaihtoehtoja ja uusien lääke­innovaatioiden määrä markkinoilla oli laajempi, mutta omavastuutaso korkeampi. Uudessa-Seelannissa kokonaan korvattavia lääkkeitä oli saatavissa useimpiin terveysongelmiin. Korvattava valikoima oli kuitenkin kontrolloidumpi ja sisälsi enemmän vanhempia lääkkeitä. Suomessa omavastuilla oli regressiivisiä vaikutuksia. Pienemmät tulot ja huonompi terveydentila olivat yhteydessä palveluiden käyttämättä jättämiseen kustannussyistä, mikä vastasi aiemmassa kirjallisuudessa Uudesta-Seelannista julkaistuja tuloksia. Omavastuiden jakautumisen perusteella Uudessa-Seelannissa ikääntyneet henkilöt käyttivät vain harvoin muita kuin kokonaan korvattavia lääkkeitä eivätkä korkeat omavastuut olleet yhteydessä potilaan sosioekonomiseen asemaan. Korkeammasta sairastavuudestaan huolimatta maoreilla (alkuperäiskansa) kuitenkin korkeat omavastuut olivat harvinaisempia, ja he myös ostivat vähemmän lääkkeitä eurooppalaistaustaisiin nähden. Kumpikin järjestelmä sisältää riittävyyteen liittyviä heikkouksia ja vahvuuksia eikä kumpikaan kykene täysin suojaamaan potilaita omavastuiden haitallisilta vaikutuksilta. Sosioekonomisten ja etnisten lääkkeiden käyttöön liittyvien erojen syiden ja seurausten selvittäminen vaatii vielä lisää tutkimusta. - Englanninkielinen julkaisu.
  • Rintala, A; Hakala, S; Sjögren, T; toim (Kela, 2017)
    Tämän järjestelmällisen kirjallisuuskatsauksen tavoite oli selvittää etäteknologiaa hyödyntävän liikunnallisen kuntoutuksen vaikuttavuutta kuntoutujien toimintakykyyn. Kirjallisuushaku tehtiin (2000–2014) seuraaviin tietokantoihin: CENTRAL, Embase, Ovid MEDLINE, CINAHL, PsycINFO, OT-Seeker, PEDro ja WOS. Mukaanottokriteerit olivat PICO-asetelman mukaisesti potilasryhmä (P: 18–65-vuotiaat), interventio (I: fyysistä aktiivisuutta tai toimintakykyä edistävä etäteknologiaa käyttävä liikunnallinen kuntoutus), vertailumenetelmä (C: samanlainen, tavanomainen tai minimaalinen liikunnallinen kuntoutus ilman etäteknologiaa tai ei kuntoutusta) ja terveystulos (O: paino, painoindeksi, vyötärön ympärysmitta, maksimaalinen hapenottokyky, liikkuminen, fyysinen aktiivisuus, työkyky, elämänlaatu ja minäpystyvyys). Laadunarviointi tehtiin Furlanin ym. (2009) kriteereitä ja Anttilan (2008) luokittelua käyttäen. Tilastolliset menetelmät olivat meta-analyysi ja metaregressio. Näytönaste määriteltiin Käypä hoito -suositusten mukaan. Meta-analyyseissa oli yhteensä 45 tutkimusta, joissa 11 602 tutkittavaa. Tutkittavien keski-ikä oli 52 vuotta, heistä naisia oli 52 %. Etäteknologiaa hyödyntävä liikunnallinen kuntoutus lisäsi fyysistä aktiivisuutta etenkin henkilöillä, joilla oli diagnosoitu sairaus, verrattuna tavanomaista tai minimaalista liikunnallista kuntoutusta ilman etäteknologiaa saaneisiin. Vaikuttavuutta havaittiin myös painonpudotuksessa, koetussa elämänlaadussa sekä sydänkuntoutujien ja MS-kuntoutujien fyysisen aktiivisuuden lisääntymisessä. Vaikuttavuutta ei havaittu verrattaessa samanlaiseen kuntoutukseen ilman etäteknologiaa osallistuneisiin tai henkilöihin, joilla ei ollut diagnosoitua sairautta. Tuloksissa havaittiin osittain heterogeenisyyttä. Etäteknologian havaittiin vaikuttavan kaikilla toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälisen luokituksen ICF:n luokituksen tasoilla. Tulevaisuudessa tarvitaan laadukkaita satunnaistettuja kontrolloituja tutkimuksia etäkuntoutuksena toteutettavan liikunnallisen kuntoutuksen vaikutuksen arviointiin.
  • Tuulio-Henriksson, A; Kalliomaa-Puha, L; Rauhala, P-L (Kela, 2017)
  • Autti-Rämö, I; Haataja, L; Mäenpää, H; Kiviranta, T (Kela, 2017)
    Kuntoutuminen on yksilöllistä toimintaa, mikä edellyttää tarpeiden tunnistamista, yksilöllisten tavoitteiden asettamista ja kuntoutumista tukevien toimenpiteiden suunnittelua yhdessä kuntoutujan ja hänen läheistensä kanssa sekä oikea-aikaista toteutusta. CP (Cerebral Palsy) on yleisin pitkäaikaista ja vaativaa moniammatillista kuntoutusta vaativa diagnoosiryhmä. Tässä raportissa kuvataan hankekokonaisuus, jonka tavoitteeksi asetettiin kansallisesti yhdenmukainen arviointimenetelmien käyttö CP-oireiston hoidossa ja kuntoutuksessa. Hankkeen ensimmäisessä vaiheessa todettiin kansallisesti epäyhtenäinen käytäntö toimintakyvyn arvioinnissa sekä lääkinnällisen hoidon ja kuntoutuksen toteutuksessa lapsilla ja nuorilla, joilla on CP-oireisto. Toisessa hankevaiheessa tunnistettiin ja pilotoitiin moniammatillisen työryhmän yhteistyössä kliiniseen käyttöön soveltuvat arviointimenetelmät. Hankkeen kolmannessa vaiheessa keskityttiin valittujen arviointimenetelmien implementointiin laajempaan kansalliseen käyttöön ja lopuksi arvioitiin, miten toimintakäytäntö todellisuudessa muuttui. Lopullisiin arviointimenetelmiin päätyminen ja niiden implementoiminen käytäntöön on edellyttänyt eri menetelmien käytettävyyden testaamista, niiden lisäarvon tunnistamista, toistuvaa valintojen kyseenalaistamista, laajaa yhteistyötä ja jatkuvaa koulutusta sekä koulutusmateriaalin kehittämistä. Keskeistä muutosprosessin onnistumisessa on ollut kunkin paikkakunnan ja ammattiryhmän muutoksen toteutumisesta vastuullisten työntekijöiden (ns. knowledge broker) sitoutunut työ yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Hankekokonaisuus on osoittanut, että muutosprosessissa tarvitaan valmiutta ja rohkeutta oman toiminnan kriittiseen tarkasteluun. Arkitoiminnan tekeminen näkyväksi videoimalla kuntoutussuunnitelmapalavereja ja analysoimalla tarkemmin asiakirjojen kuten kuntoutussuunnitelmien sisältöjä auttoi tunnistamaan, että ohjeet ja puheet eivät yksinään riitä muuttamaan toimintakäytäntöjä. Muutokseen vaaditaan paitsi kunkin työntekijän myös organisaation osaamisen ja asenteiden muutosta sekä aikaresursseja. Kansallisesti yhtenäisistä arviointimenetelmistä sopiminen on ajankohtainen asia, sillä soteuudistuksessa toimenpiteiden oikein kohdistaminen ja vaikutusten vertaisarviointi tulevat olemaan keskeisiä periaatteita. Tämä hankekokonaisuus keskittyi CP-oireistoon, mutta samaa toimintamallia voidaan käyttää myös muiden sairauksien, oireyhtymien sekä vammojen arviointikäytäntöjen yhdenmukaistamiseen. Yhtenäiseen arviointikäytäntöön on mahdollista päästä, mutta muutoksen toteutus on pitkällinen prosessi, jossa on jatkuvasti huomioitava niin muutosta fasilitoivat kuin estävätkin tekijät. Hankekokonaisuus osoitti myös, että toimintakyvyn arviointimenetelmiä ei tule valita käytännön toimijoita kuulematta ja ilman että menetelmien kliininen käytettävyys ja merkitys varmistetaan.
  • Tuovinen, A-K (Kela, 2017)
    Pääministeri Juha Sipilän hallitusohjelmaan sisältyy kirjaus perustulon kokeilusta. Kokeilun toteuttaminen edellyttää erityissääntelyä. Perustulokokeilua koskevan lain tulee olla Suomen perustuslain ja kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden mukainen, jotta se voidaan säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Perustuslakivaliokunnan lausuntokäytännöstä voidaan summata keskeiset vaatimukset, jotka kokeilulain tulee täyttää. Näitä ovat lailla säätämisen vaatimus, säännösten täsmällisyys ja tarkkarajaisuus, tavoitteen hyväksyttävyys erityisesti perusoikeuksien kannalta, kokeilun tarpeellisuus, valittujen kokeilualueiden (tai muiden määreiden) tarkoituksenmukaisuus, kokeilun määräaikaisuus, kokeilun eriarvoistavan vaikutuksen kohtuullisuus (suhteellisuus), oikeusturva ja kokeilun tulosten selvittämis- ja arviointivelvoite. Sanotun lisäksi perustulokokeilun suunnittelussa ja toteuttamisessa tulee ottaa huomioon myös sosiaalisten perusoikeuksien perustuslaillinen suoja, ja siksi perustulon euromääräistä tasoa arvioitaessa on otettava huomioon myös kansainvälisistä ihmisoikeuksista johtuvat vaatimukset, sekä muun muassa tutkimustieto nykyisen vähimmäisturvan ja perusturvan riittämättömyydestä. Nykyisen perusturvan vähimmäistasot osoittavat vähimmäistason myös kokeiltavalle perustulolle, sikäli kuin jälkimmäisellä on tarkoitus korvata edellisiä, joskin tähän perusturvan tasoon kohdistuu selkeitä korotuspaineita.
  • Alanko, T; Karhula, M; Piirainen, A; Kröger, T; Nikander, R (Kela, 2017)
    Kuntoutujan osallisuus omassa kuntoutumisprosessissaan on ensiarvoisen tärkeää, jotta kuntoutumista edistävät toimet nivoutuvat osaksi kuntoutujan arkea ja kuntoutuja motivoituu ja sitoutuu muutokseen. Tässä Kelan rahoittamassa vuosina 2015 ja 2016 toteutetussa tutkimuksessa tarkasteltiin kuntoutujan osallistamista kuntoutumistavoitteiden asettamiseen ja tavoitteiden seurantaan Goal Attainment Scaling -menetelmällä (GAS). Tutkimuksen tavoitteena oli 1) tarkastella kuntoutujan osallisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä tavoitteita asettaessa, 2) arvioida tavoitteiden saavuttamista ja siihen liittyviä tekijöitä sekä 3) vertailla kahden kuntoutujaryhmän yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia tavoitetyöskentelyssä. Tutkimus toteutettiin arviointitutkimuksena, jossa Keski-Suomen keskussairaalan vaativan kuntoutuksen osaston kuntoutujat (n = 20) sekä Uudenmaan ja Etelä-Hämeen erityishuoltopiirin kuntayhtymän eli Etevan kehitysvammapsykiatrian yksiköiden kuntoutujat (n = 20) asettivat omat tavoitteensa yhdessä moniammatillisen työryhmän kanssa käyttäen GAS-menetelmää. Tutkimuksen alussa ammattilaiset perehdytettiin kuntoutujan osallistamisen ideologiaan sekä GAS-menetelmään. Ammattilaisten tietämystä kartoitettiin kyselyllä alussa ja lopussa. Tutkija havainnoi kunkin kuntoutujan ja työryhmän tavoitekeskustelua, minkä jälkeen hän haastatteli yksilöllisesti kuntoutujaa ja omaisia sekä ryhmähaastatteluna moniammatillista työryhmää. Puolen vuoden kuluttua arvioitiin tavoitteen saavuttamista ja siihen vaikuttavia tekijöitä haastattelemalla kuntoutujaa ja omaisia sekä ammattilaisia. Tavoitekeskustelut ja haastattelut nauhoitettiin ja litteroitiin. Aineiston analyysissä painottuivat laadulliset menetelmät. Kuntoutujan osallistaminen tavoitekeskusteluun näyttäytyi täysivaltaisena ja osittaisena osallistumisena. Täysivaltaisen osallistumisen alatyyppeinä olivat kuntoutuja aktiivisena vallan- ja vastuunkäyttäjänä sekä kuntoutuja tuetusti osallistuvana. Osittaisen osallistumisen alatyyppeinä olivat kuntoutujan jättäytyminen sivuun jossain vaiheessa keskustelua, kuntoutujan jättäminen sivuun jossain vaiheessa keskustelua sekä kuntoutujan jääminen sivuun epätarkoituksenmukaisen tuen vuoksi. Kuntoutujan osallistumista tavoitteenasettamisprosessiin edistivät seuraavat asiat: Yksilölliset tarpeet ohjasivat päämäärätietoista tavoitekeskustelussa etenemistä, kuntoutujalla oli valmius asettaa omia tavoitteitaan, ammattilaiset käyttivät tarkoituksenmukaisia osallistamisen työtapoja sekä omaiset olivat mukana tavoitteen asettamisessa. Vaativan kuntoutuksen osaston kuntoutujat saavuttivat tavoitteensa keskimääräistä paremmin (T-lukuarvo 57, hajonta 12). Kehitysvammapsykiatrian kuntoutujilla oli tavoitteensaavuttamisessa vaihtelua, ryhmätasolla tavoitteen saavuttaminen jäi keskimääräistä heikommaksi (T-lukuarvo 45, hajonta 15). Tavoitteen saavuttamiseen vaikuttavat tekijät liittyivät kuntoutujaan, kuntoutumisen tukimuotoihin sekä lähi-ihmisiin ja asuinympäristöön. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että kuntoutujan osallistuminen omien tavoitteiden asettamiseen sekä motivoi että sitouttaa kuntoutujaa kuntoutumisprosessiin. Kognitiiviset ongelmat ja kehitysvammaisuus eivät estä kuntoutujan aktiivista osallistumista tavoitteen asettamisprosessiin, mikäli ammattilaiset osaavat tukea ja kannustaa kuntoutujan osallisuutta ja päätöksentekoa. Kuntoutujan osallistaminen vaatii opettelua ja harjoittelua niin kuntoutujalta, yksittäiseltä ammattilaiselta, työyhteisöltä kuin koko organisaatiolta.
  • Vainionpää, A; Ahoniemi, E; Koskinen, E; Numminen, H; Väärälä, E; Pesonen, J-M; Suomela-Markkanen, T; Haapala, E; Kallio-Laine, K; Peltonen, R (Kela, 2017)
    Selkäydinvaurion saaneiden akuuttihoito, kuntoutus ja elinikäinen seuranta on keskitetty 2011 kolmeen yliopistosairaalaan: Helsinkiin, Ouluun ja Tampereelle. Näiden yliopistosairaaloiden selkäydinvammayksiköt, Kela, Vakuutuskuntoutus VKK ja Suomalainen Lääkäriseura Duodecim ovat toteuttaneet yhteistyössä tämän suosituksen selkäydinvammaisten hyvästä kuntoutuskäytännöstä tukemaan selkäydinvammojen Käypä hoito -suositusta. Suosituksen tavoitteena on yhdenmukaistaa valtakunnallisia kuntoutuskäytäntöjä sekä helpottaa kuntoutussuunnitelmien laatimista ja kuntoutuspäätösten tekemistä. Suositus sisältää yleistä perustietoa selkäydinvammoista ja selkäydinvammapotilaan kuntoutus- ja seurantajärjestelmistä, toimintakyvyn arvioinnista ja apuvälinepalveluista. Suosituksessa käsitellään kuntoutussuunnitelman laatiminen, lääkinnällisen kuntoutuksen tavallisimmat kuntoutustyypit ja terapiamuodot sekä ammatillisen kuntoutuksen perusteet. Suositus sisältää esimerkkejä tyypillisistä selkäydinvammapotilaiden kuntoutustavoitteista ja -määristä. Kuntoutus tulee kuitenkin suunnitella jokaisen kuntoutujan kanssa yhteistyössä huomioiden yksilölliset tarpeet niin yksilön kuin ympäristönkin tasolla.
  • Pitkänen, S; Saarinen, T; Tuusa, M; Harju, H (Kela, 2016)
    Kuntoutussäätiö toteutti Kelan tilaamana ja rahoittamana vuosina 2015–2016 toteutetun Kelan Koppi kuntoutuksesta -hankkeen kehittävän arvioinnin. Hankkeessa kehitettiin perusterveydenhuollon, erikoissairaanhoidon ja työterveyshuollon kanssa uutta ohjauksen mallia Kelan harkinnanvaraiseen kuntoutukseen. Hankkeessa pilotoitiin harkinnanvaraisen kuntoutuksen suorapäätösten tekemisen toimintamallia terveydenhuollossa. Lisäksi hankkeessa kehitettiin uusia toimintatapoja yhteistoimintaan ja uusia tiedottamisen väyliä Kelan kuntoutuksen sidosryhmäyhteistyöhön. Arvioinnissa käytettiin aineistoina terveydenhuollolle ja sen asiakkaille sekä Kelan etuuskäsittelijöille laadittuja itsearviointikyselyitä, haastatteluita sekä Skype-ohjelman avulla toteutettua verkkotyöpajatyöskentelyä. Arvioinnin perusteella kuntoutuksen suorapäätös osoittautui toimivaksi malliksi harkinnanvaraisille kuntoutuskursseille ja sopeutumisvalmennukseen ohjauksessa. Terveydenhuollon toimijat kokivat suorapäätöksissä esitetyt kriteerit selkeiksi sekä suorapäätösten tekemisen vaivattomaksi ja sujuvaksi. Suorapäätösten tekemiseen oli käytettävissä riittävästi taustatietoa ja asiakkaat ohjautuivat suorapäätöksillä kuntoutukseen heidän kannaltaan oikea-aikaisesti. Suorapäätökset helpottivat terveydenhuollon asiakastyötä ja kevensivät kuntoutukseen ohjaamisen vaatimaa työpanosta. Kelan näkökulmasta suorapäätöslomakkeilla tehdyt ohjaukset harkinnanvaraiseen kuntoutukseen olivat kriteereiden mukaisesti oikein tehtyjä. Etuuskäsittelijät pystyivät tekemään kuntoutuspäätökset suorapäätöslomakkeiden ja niiden liitteissä olevan tiedon perusteella. Arviointitulosten mukaan kehittämistyöllä on saatu aikaan asiakaslähtöistä ja asiakkaiden valinnanvapautta tukevaa kuntoutustarpeiden arviointia ja kuntoutukseen ohjausta. Hankkeeseen osallistuneet asiakkaat olivat erittäin tyytyväisiä kuntoutukseen ohjauksen kokonaisuuteen sekä kuulluksi ja huomioiduksi tulemiseen kuntoutustarpeiden selvittämisen yhteydessä. Kelan etuuskäsittelijöiden näkökulmasta asiakkaat ohjattiin kuntoutukseen lähes poikkeuksetta oikea-aikaisesti. Asiakkaiden valinnanvapautta edistettiin siten, että heille tarjottiin aktiivisesti mahdollisuus vaikuttaa kurssivalintaan ja ajankohtaan. Hankkeen eri toimijoiden välisen tiedonkulun ja yhteistyön kehittämisen avulla voitiin luoda asiakaslähtöisen kuntoutuksen asiakaspolun malli. Terveydenhuollon edustajat olivat yhteydessä Kelaan asiakaskohtaista palveluohjausta tarjoavan Skypen ja yleistä tiedollista tukea tarjoavan chatin välityksellä. Nämä tarjosivat sujuvan viestintäkanavan kuntoutuksen vaihtoehtojen pohdintaan, mikä helpotti asiakkaalle sopivan kuntoutuskurssin löytämistä. Mallin kehittämiseen liittyen terveydenhuollon yksiköissä selkiytettiin kuntoutustarpeiden tunnistamisen ja kuntoutukseen ohjauksen työprosesseja. Myös yleinen kuntoutusta ja Kelan kurssitarjontaa koskeva tietous lisääntyi hankkeessa mukana olleissa terveydenhuollon yksiköissä. Arvioinnin pohjalta esitetään ehdotuksia asiakaslähtöisen kuntoutuksen edelleen kehittämiseksi. Kehittämisehdotukset liittyvät terveydenhuollon osaamisen ja tiedonkulun kehittämiseen, Kelan ja terveydenhuollon tiedonvaihdon ja yhteistyön tiivistämiseen sekä suorapäätössuositusmalliin.
  • Korpela, T (Kela, 2016)
    Viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana Suomessa on pyritty lisäämään julkishallinnon avoimuutta sekä edistämään kansalaisten osallistumis- ja vaikutusmahdollisuuksia julkishallinnossa vaalien ulkopuolella. Myös Kelan viimeisimmissä strategioissa asiakkaiden osallistumista Kelan palveluiden kehittämiseen on haluttu vahvistaa. Selvityksessä tarkastellaan, millä tavalla asiakkaat osallistuvat tai ovat muuten mukana Kelan toiminnan kehittämisessä ja erityisesti sitä tukevassa tutkimuksessa. Kelan asiakkaat nähdään selvityksessä ensisijaisesti kansalaisina. Kansalaisuus ymmärretään poliittisen yhteisön jäsenyyteen liittyvien oikeuksien, velvollisuuksien, identiteetin ja osallistumisen yhdistelmänä. Selvityksessä keskitytään tarkastelemaan erityisesti kansalaisten osallistumisen ulottuvuutta, mutta myös muiden kansalaisuuden ulottuvuuksien todetaan sitovan kansalaisen ja Kelan tiiviisti yhteen. Asiakas-kansalaisten osallistumista Kelan toiminnan kehittämiseen tarkastellaan ensin Kelan lakisääteisten tehtävien mukaan ja sitten osallistumisen tasojen mukaan eriteltynä. Asiakas-kansalaisten osallistumista eritellään sen mukaan, ovatko he toiminnan ja tutkimuksen kohteita, informantteja vai toiminnan kehittäjiä. Asiakas-kansalaisten todetaan osallistuvan Kelan toiminnan kehittämiseen pitkälti tietämättään, sillä kehittämistä tehdään paljon heistä kertyneen asiakastiedon pohjalta. Lisäksi asiakkaiden näkemyksiä kuullaan niin asiakaspalautteiden kuin monenlaisten kyselytutkimusten kautta. Vuorovaikutuksellisen kehittämistyön puitteet toteutuvat lähinnä asiakasraadeissa, erilaisissa käytettävyystestauksissa ja erityisesti kuntoutuspalveluiden kehittämiseen tähtäävässä tutkimuksessa.
  • Hussain, MA; Kangas, O (Kela, 2016)
    In welfare state research, it is customary to speak of generations of research. We focus on three of them: social expenditure; social rights; and the public-private mix in pension schemes. The aim of the article is to study to what extent the generations are linked to cross-national differences in old-age poverty. The expenditure approach displayed the strongest association with the outcome. The two later research generations performed less well. In that sense the old trick is better than the new ones. Expenditure data also makes it possible to evaluate the poverty reducing effect of social services. The analysis of legislated social rights shows who is entitled to what. However, calculated rights for typical cases may not be realized: human life seldom is typical. Variability between genders, sectors of employment and social class tends to be higher than in legislated rights, and therefore, the association between the third generation measures and poverty outcomes remains low. All the approaches share the same problem: not only pensions but many other factors have impacts upon the economic situation of the retired population. Furthermore, the dependent variable, old age poverty is an elusive concept that opens need for a new generation of comparative welfare studies.
  • Harkko, J; Lehikoinen, T; Lehto, S; Ala-Kauhaluoma, M (Kela, 2016)
    Tässä tutkimuksessa siirtymävaihetta nuoruudesta aikuisuuteen tutkittiin nuorten elämäntilanteen, palvelujärjestelmän ja toteutuneiden toimenpiteiden näkökulmista. Tutkimme ilmiötä väestötasolla. Aikaisemmissa tutkimuksissa työelämästä syrjäytymisen riskiryhminä on pidetty vähän koulutettuja, psyykenlääkkeitä käyttäviä, työkyvyttömyysetuuksia saaneita sekä kodin ulkopuolelle sijoitettuja nuoria. Tutkimus tarkastelee nuorten aikuisuuteen siirtymistä elämänkulun näkökulmasta, erityisesti hyödyntäen työmarkkinoiden muutosten ja muutoksenhallinnan sekä uusia sosiaalisten riskien teorioita. Rekisteriaineistot kerättiin useista hallinnollisista rekistereistä (Tilastokeskus, Kela, TEM, THL). Seurasimme vuosina 1983–1985 syntyneiden nuorten (60 %:n otos; n = 119 600) siirtymää nuoruudesta aikuisuuteen kymmenen vuotta. Kodin ulkopuolelle sijoitetuille tehty kysely (n = 150) selvitti nuorten elämäntilannetta, koulunkäyntiä ja tulevaisuuden tavoitteita. Palvelujärjestelmän edustajien haastatteluilla (n = 52) syvennettiin tietoja syrjäytymisriskissä olevien nuorten palveluista. Työmarkkinaurat vakiintuivat tutkimuksen kymmenvuotisseurannan aikana suurimmalla osalla nuorista. Keskeinen tavoite oli tarkastella työstä syrjäytymisen riskiryhmiin kuuluvia nuoria tai niitä nuoria, jotka olivat seurannan päättyessä olennaisesti muuta väestöä huonommassa asemassa. Koulutukseen ja työhön kiinnittymisen ongelmat olivat suurimmat niillä nuorilla, joilla oli useita syrjäytymiseen vaikuttavia riskitekijöitä samanaikaisesti. Ongelmat koulutukseen ja työhön kiinnittymisessä olivat sekä yksilötasoisia että institutionaalisia. Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota siihen, että palvelukokonaisuuden toimintamalleja tulee integroida siten, että niihin käytetyillä resursseilla saadaan nykyistä useammin luotua kestäviä työmarkkinauria myös heikoimmassa asemassa oleville nuorille.