Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 126
  • Merikoski, M; Enlund, H (Kela, 2016)
    Uusia biologisia lääkkeitä tulee markkinoille koko ajan enemmän, ja niiden kustannukset ovat kasvaneet huomattavasti 2000-luvulla. Näihin lääkkeisiin liittyy useita hoidollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä muun muassa lääkkeiden tehosta, turvallisuudesta, kohdentamisesta, kustannusvaikuttavuudesta ja hinnasta. Tässä tutkimuksessa selvitettiin biologisten lääkkeiden käyttöönottoon ja käyttöön liittyvää päätöksentekoa. Tutkimus toteutettiin vuosina 2013–2014. Tutkimuksessa haastateltiin reuma- ja syöpälääkäreitä sekä sairaala-apteekkareita eri puolilla Suomea. Lisäksi tarkasteltiin päätöksentekoon liittyviä dokumentteja ja lääkehoidon kustannuksia. Päätettäessä uuden lääkkeen käyttöönotosta arvioidaan sen asemaa sairauden hoidossa. Päätökset tehdään organisaatioissa ja jokapäiväisessä potilastyössä. Kaksikanavainen rahoitusjärjestelmä ohjaa valitsemaan korvattavia avohoitolääkkeitä lääketieteellisesti hyväksytyissä rajoissa. Kaksikanavaisuuteen liittyvät käytännöt koetaan ongelmallisina. Päätöksenteossa voidaan päätyä erilaisiin lopputuloksiin riippuen yksilöistä, organisaatioista ja paikallisista tekijöistä. Yksilöt voivat tulkita olemassa olevaa tietoa eri tavoin. Organisaatioiden linjaukset ja paikalliset tekijät, kuten sairastavuus, hoidon järjestämisen käytännöt ja resurssit, vaikuttavat päätöksenteossa. Vaikka erot päätöksenteossa eivät automaattisesti merkitse huonompia tai parempia hoitotuloksia, nousee tutkimuksen perusteella esille tarve yhtenäisille linjauksille kalliiden lääkehoitojen käytössä. Yhtenäiset linjaukset tukevat yhdenvertaisen hoidon toteutumista. Kalliita lääkkeitä koskeva päätöksenteko on yhdistelmä lääketieteellisiä, yhteiskunnallisia ja arvoihin liittyviä tekijöitä. Päätöksentekoa yhteisistä linjauksista voidaan tukea seuraamalla ja tutkimalla lääkkeiden vaikuttavuutta. Lisäksi päätöksenteossa tarvitaan tietoa eri osapuolten näkökulmista ja intresseistä. Kalliiden lääkehoitojen järkevä käyttö yksilöä hyödyttävällä, yhdenvertaisella ja yhteiskunnallisesti kestävällä tavalla asettaa entistä suuremman haasteen päätöksentekijöille ja väestölle.
  • Hinkka, K; Aalto, L; Toikka, T (Kela, 2015)
    Työpaikkaan integroitunutta varhaiskuntoutusta pidetään keinona pidentää työuria. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen tarkoitus on tuottaa työikäisille uudenlaisia moniammatillisia kuntoutusmalleja, joita voidaan soveltaa harkinnanvaraisessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Tässä raportissa esitetään tulokset viiden uuden kuntoutusmallin arviointitutkimuksesta. Neljä niistä kohdistui vakiintuneisiin työsuhteisiin ja yksi yrittäjille. Tutkimus tehtiin mallien kehittämistyön päätyttyä, kun kukin laitos (Avire, ODL, Petrea, Peurunka, Verve) toteutti valmista malliaan (HYPRO, JYRI, KOKONAISKUNTO, MODULO, TUUKKA) vielä kolmella kuntoutujaryhmällä. Tutkimuksessa arvioitiin kuntoutusmallien kehittämisideoiden toteutettavuutta ja toimivuutta eri toimijoiden näkökulmasta sekä kartoitettiin alustavasti kokemuksia mallien vaikutuksista. Tutkimuksessa käytettiin monimenetelmäistä tutkimusotetta ja sekä laadullisia että kvantitatiivisia aineistoja. Kuntoutujilta kerättiin tietoja kyselylomakkeilla ja kuntoutusrekistereistä. Muutosmittarina käytettiin terveyteen liittyvän elämänlaadun mittaria (RAND-36) ja omaa arviota työssä selviytymisestä. Teemahaastatteluin kerättiin tietoa kuntoutujien esimiehiltä, työterveyshenkilöstöltä, kuntoutuksen toteuttajilta ja Kelan toimihenkilöiltä. Mallit olivat keskenään erilaisia pituuden, jaksotuksen ja kuntoutuksen lakiperusteen suhteen. Sisällölliset painopisteet vaihtelivat, samoin yksilö- ja ryhmäosuuksien määrä. Kaikissa malleissa kokeiltiin uusia työpaikkayhteistyön ja työkytkentöjen muotoja. Kehittämisideat kohdistuivat eri vaiheisiin kuntoutusprosessissa. Eri toimijatahot arvioivat kuntoutuksen hyödyttäneen etupäässä kuntoutujaa, mutta osa esimiehistä oli hyötynyt niistä myös esimiestyössään. Kuntoutujat olivat valtaosin tyytyväisiä omaan kuntoutusprosessiinsa ja malliinsa. Muutokset koetussa työssä selviytymisessä vaihtelivat malleittain suuresti: kuntoutujien työssä selviytyminen parani parhaimmillaan kaikilla ja vähimmillään yhdellä kymmenestä.
  • Pyöriä, O; Reunanen, M; Nyrkkö, H; Kautiainen, H; Pieninkeroinen, I; Tapiola, T; Lohikoski, P (Kela, 2015)
    Satunnaistettu seurantatutkimus Aktiivisuutta ja osallistumista tukeva fysioterapia aivoverenkiertohäiriöön (AVH) sairastuneiden alkuvaiheen kuntoutuksessa toteutettiin vuosina 2008–2013. Tutkimuksessa selvitettiin laaja-alaisia toimintakyvyn muutoksia ja kuntoutujien ja heidän omaistensa kokemuksia sekä terveys- ja sosiaalipalvelujen käyttöä aktivoivassa ja perinteisessä fysioterapiassa. 108 osallistumiskriteerit täyttänyttä kuntoutujaa satunnaistettiin aktivoivan ja perinteisen fysioterapian ryhmiin. Aktivoivan fysioterapian ryhmän kuntoutus tuki kuntoutujien aktiivista osallistumista ja kotiutumista. Seurannan aikana molempien ryhmien toimintakyky parani eikä ryhmien välillä ollut tilastollisesti merkitseviä eroja. Aktivoiva ryhmä käytti perinteiseen ryhmään verrattuna puolet vähemmän perusterveydenhuollon laitoshoitopäiviä, mutta ero ei ollut tilastollisesti merkitsevä. Perusterveydenhuollon kuntoutujakohtaiset kustannukset vuodessa olivat aktivoivassa ryhmässä 1 200 € perinteistä ryhmää pienemmät. Alkuvaiheen kuntoutuksen intensiivisyys, suunnitelmallinen seuranta ja moniammatillinen työote molemmissa ryhmissä on saattanut vaikuttaa tuloksiin. Aktiivisuutta tukeva fysioterapiaote oli vakiintunut fysioterapeuttien toimintatavaksi, mikä vähensi intervention vertailtavuutta ryhmien välillä. Kuntoutujien kokemukset haastavat fysioterapeutit syventämään moniammatillista yhteistyötä ja siirtämään painopistettä kuntoutujan elinympäristöön ja sosiaaliseen osallistumiseen. Tulevaisuudessa AVH-kuntoutusta tulisi tutkia myös tarkastelemalla, voidaanko kuntoutuksella ehkäistä sairauden uusiutumista ja siten vaikuttaa AVH:sta johtuviin terveydenhuollon kokonaiskustannuksiin.
  • Tuulio-Henriksson, A; Appelqvist-Schmidlechner, K; Salmelainen, U (Kela, 2015)
    Kela toteutti vuosina 2010–2014 avomuotoisen AMI-kuntoutushankkeen, jonka tavoitteena oli tukea työsuhteessa olevien masennuskuntoutujien työ- ja toimintakykyä sekä ehkäistä tai lieventää masennuksen haittoja ja uusiutumista. AMI-kurssi painottui ryhmäkäynteihin, mutta myös yksilökäyntejä järjestettiin. Vuoden kestäneen ja kuuden palveluntuottajan toteuttaman AMI-kurssin aloitti yhteensä 247 kuntoutujaa, joista 216 osallistui Kelan ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) yhteistyönä toteutettuun arviointitutkimukseen. Tutkimuksessa selvitettiin kuntoutuksen koettua vaikuttavuutta kyselylomakkeiden avulla. Omaa vointia, toimintakyvyn osa-alueita ja kuntoutusta koskevia kysymyksiä sisältäneet lomakkeet täytettiin kurssin alussa, puolivälissä ja lopussa. Tutkimuksen avulla arvioitiin myös palvelujärjestelmän toimivuutta, soveltuvuutta ja yhteistyötä. Aineistoa tätä varten kerättiin kyselyin kuntoutukseen lähettäneeltä taholta ja kuntoutusohjaajilta. Kuntoutujat ja projektiryhmien jäsenet osallistuivat lisäksi ryhmähaastatteluihin. Tutkimustulosten perusteella AMI-kuntoutus saavutti hyvin sille asetetut tavoitteet. Kuntoutujat kokivat kurssin pääosin hyödyllisenä ja psyykkistä vointia, työ- ja toimintakykyä sekä voimavaroja kohentavana. Ryhmässä saatu vertaistuki koettiin erityisen tärkeäksi. Kuntoutukseen osallistuminen työn ohella onnistui, vaikka joustavuutta kuntoutusmalliin tai työnantajien asenteeseen kaivattiinkin. Kuntoutusta tarvinneet tunnistettiin työterveyshuollossa kohtalaisen hyvin, mutta oikea-aikaisuus ei aina toteutunut. Alkuvaiheen rekrytointiongelmien jälkeen yhdyshenkilötoiminta helpotti kuntoutukseen ohjautumista ja tiedonkulkua. Ohjaajien mukaan parhaiten kuntoutumista edistivät kuntoutuksen ryhmämuotoisuus ja avomuotoisuus, kesto sekä käytetyt teemat ja harjoitukset. Työterveyshuollon kanssa sovitut jatkotapaamiset olivat tärkeä tuki kuntoutuksen päättyessä. Monitahoinen tutkimusasetelma tuotti laajasti tietoa AMI-kurssin onnistumisesta ja esiin tulleista kehittämistarpeista.
  • Hirvilammi, T (Kela, 2015)
    Tutkimuksen lähtökohtana on ristiriitainen tilanne: suomalaiset voivat keskimäärin hyvin mutta kuormittavat samalla maapallon ekosysteemejä kestämättömällä tavalla. Ristiriita herättää kysymyksen siitä, mitä olisi kestävä hyvinvointi ja miten sitä on mahdollista tutkia. Tutkimuksen tavoite on kehittää kestävän hyvinvoinnin teoriaa, joka tunnistaa ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen sekä kestävyyden tavoitteet. Tieteidenvälisessä, hyvinvointitutkimukseen kiinnittyvässä tutkimuksessa liitetään ekologisia kysymyksiä sekä hyvinvointiteoriaan että empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimukseen sisältyvät empiiriset osajulkaisut pohjautuvat perusturvan saajien hyvinvointia ja elintasoa sekä luonnonvarojen kulutusta eli materiaalijalanjälkiä tarkastelevaan aineistoon. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä. Tutkimuksessa esitetään, että kestävä hyvinvointi perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen, joka auttaa näkemään ihmisten ja ekosysteemien yhteyden sekä ihmisten hyvinvoinnin osana luontoa. Kestävä hyvinvointi määritellään kokonaisuudeksi, johon kuuluvat kohtuullinen elintaso, mielekäs ja vastuullinen toiminta, merkitykselliset suhteet ja elävä läsnäolo. Tutkimuksessa kehitetään dynaaminen viitekehys, jonka avulla selvitetään hyvinvoinnin tavoittelun ja materiaalijalanjälkien välisiä suhteita. Kestävyyden rajoissa pysymisen ehtona on hyvinvoinnin tavoittelun ekotehokkuus eli se, että tarpeita tyydytetään mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen. Lisäksi tutkimuksessa kuvataan tieteidenvälinen tutkimusasetelma, jonka avulla arvioidaan kohtuullista elintasoa sekä sosiaalisen että ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Kohtuullinen elintaso turvaa kaikille ihmisille välttämättömät resurssit luonnon kantokyvyn rajoissa.
  • Seppänen-Järvelä, R; Syrjä, V; Juvonen-Posti, P; Pesonen, S; Laaksonen, M; Tuusa, M; Savinainen, M; Henriksson, M (Kela, 2015)
    Tämä tutkimus on osa Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeeseen (TK2-hanke) kohdistunutta arviointitutkimusta, jonka tehtävä oli arvioida kuntoutusmallin toteutumista ja toimivuutta sekä sen vaikutuksia ja hyötyjä kuntoutujan, työpaikan, työterveyshuollon ja kuntoutuksen palvelutuottajan näkökulmista. Tapaustutkimuksen tavoite oli tuottaa tietoa kuntoutujan kuntoutus- ja kuntoutumisprosessista, sen sisällöstä ja etenemisestä sekä kuntoutumista edistävistä ja haittaavista mekanismeista. Monimenetelmällinen tapaustutkimus koski 11:tä kuntoutujaa. Siinä sovellettiin fenomenologista ajattelutapaa, realistisen arvioinnin käsitteitä ja vertailevan analyysin metodia. Tutkimuksessa oli moninäkökulmainen haastatteluaineisto sekä asiakirja- ja kyselyaineistot. Aineistojen analyysissä koottiin ensin kaikista aineistoista tutkimuskysymyksittäin tapauskuvaukset, ja toisessa vaiheessa tapauksia vertailtiin kuntoutujan työuraan liittyvien vaikutusten näkökulmasta. Toimijoiden yhteistoiminta edisti kuntoutumista. Kuntoutujan oman toimijuuden lisäksi keskeistä oli esimiehen tai työpaikan osallistuminen. Vaikutukset, jotka kytkeytyivät työhön ja työuraan, edellyttivät työpaikan ja esimiehen aktiivista osallistumista kuntoutusprosessiin. Kuntoutuksen tulokset rajoittuivat kuntoutujan omaan terveyteen ja hyvinvointiin, jos kuntoutumista edistävä mekanismi työpaikalla ja esimiestyössä ei toiminut. Työterveyshuollon aktiivinen kumppanuus edisti erityisesti osatyökykyisten kuntoutumista. TK2-malli vaikutti merkittävästi yksilön hyvinvointiin ja tuki työssä jatkamista, kun kuntoutujan toimijuutta tuettiin ja hän sai riittävästi tietoa tavoitteiden asettamista ja päätöksentekoa varten.
  • Seppänen-Järvelä, R; Aalto, A-M; Juvonen-Posti, P; Laaksonen, M; Tuusa, M; toim. (Helsinki, 2015)
    Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeeseen (TK2-hanke) kohdistuneen arviointitutkimuksen tehtävä oli arvioida kuntoutusmallin toteutumista ja toimivuutta sekä sen vaikutuksia ja hyötyjä kuntoutujan, työpaikan, työterveyshuollon ja kuntoutuksen palveluntuottajan näkökulmista. Tutkimus oli monimenetelmällinen: tutkimuskysymyksiin vastaaminen ja tutkimuksen tulokset perustuivat useasta näkökulmasta kerättyihin aineistoihin, joilla hankittiin tietoa valituista arviointikohteista. Määrällisiä ja laadullisia aineistoja kerättiin kuntoutujilta (N = 233), heidän esimiehiltään, työpaikkojen henkilöstöltä, työterveyshuollon edustajilta, työpaikkojen henkilöstöasiantuntijoilta (HR) sekä kuntoutuksen palveluntuottajan edustajilta. Aineisto koostui kyselyistä, yksilö- ja ryhmähaastatteluista sekä työpajakeskusteluista. TK2-kuntoutus kohdentui tarpeenmukaisesti, sillä siihen valikoitui työntekijöitä, joilla oli muuta henkilöstöä enemmän sekä työhön liittyviä muutoksia ja kuormitustekijöitä että terveyteen ja toimintakykyyn liittyviä ongelmia. Kuntoutujat olivat aktiivisia toimijoita: he olivat kuntoutukseen motivoituneita ja kokivat pystyvänsä vaikuttamaan työhönsä. Enemmistö kuntoutujista piti kuntoutuksen ajoitusta oikea-aikaisena. Kuntoutuksen kytkemisessä työhön onnistuttiin. Kuntoutujilla, jotka kokivat tuen tarpeita työolosuhteisiin ja omaan työuraan liittyen, ilmeni työhön liittyviä myönteisiä vaikutuksia erityisesti niissä tekijöissä, joissa heidän tilanteensa oli huonompi verrattuna muuhun henkilöstöön. Esimiehen aktiivinen osallistuminen ja sitoutuminen kuntoutukseen oli tärkeä kuntoutumista edistävä tekijä. Kuntoutuksen myönteiset vaikutukset tulivat esille kuntoutujien arvioissa omasta työkyvystään. Kuntoutusmallin joustavuus, yksilöllinen räätälöinti ja tiivis työpaikka- ja työterveysyhteistyö oli sekä vahvuus että haaste käytännön toteutuksen kannalta.
  • Paltamaa, J; Perttinä, P; toim (Kela, 2015)
    Maailman terveysjärjestön (WHO) toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus (ICF) kuvaa, miten sairauden ja vamman vaikutukset näkyvät yksilön elämässä. Suomessa muun muassa Kela suosittaa ICF:n käyttöä kuntoutuksen suunnittelussa, tavoitteiden asettelussa ja vaikuttavuuden arvioinnissa. ICF julkaistiin vuonna 2001 ja käännettiin suomeksi vuonna 2004, mutta Suomessa sen käyttöön ottaminen on edennyt hitaasti. Tämän tutkimus- ja kehitysprojektin tarkoituksena oli edistää ICF:n juurtumista kliiniseen käyttöön. Tutkimuksessa arvioitiin ICF:n juurtumiseen liittyviä haasteita kolmessa kuntoutuskeskuksessa. Projektissa suomennettiin ICF eLearning Tool -itseopiskelumateriaali, joka tullaan sijoittamaan WHO:n kotisivuille. Tutkimuksen ensimmäisessä osassa selvitettiin kyselytutkimusten ja ryhmähaastattelujen avulla moniammatillisten kuntoutustiimien käsityksiä ICF:n käytöstä. Toisessa osassa selvitettiin COPM-haastattelun ja WHODAS 2.0 -kyselyn avulla selkäydinvammakuntoutujien kokemia toimintakyvyn haasteita ICF-viitekehyksessä. Lisäksi arvioitiin kuntoutusselosteiden sisällön muutoksia 10 vuoden aikana siltaamalla selosteiden sisältö ICF:ään ja vertaamalla tuloksia ICF:n selkäydinvamman ydinlistaan. Tulosten mukaan ICF tiedettiin nimenä, mutta se koettiin irrallisena tiimien ja organisaatioiden toiminnasta. Nykykäytäntöjen muuttaminen vaati aikaa ja kärsivällisyyttä sekä koko työyhteisön sitoutumista. Tarvitaan kaikki ammattihenkilöt tavoittavaa koulutusta sekä yhteisöllistä oppimista organisaatioissa ja toimintaverkostoissa. ICF on laaja-alaista kuntoutujan tilanteen ja toimintakyvyn ymmärtämistä – aitoa kuntoutujalähtöistä työtä, joka koettiin hyödylliseksi ja tarpeelliseksi.
  • Hakala, P; Toikka, T; Paturi, M; Autti-Rämö, I (Kela, 2015)
    Ravitsemuskuntoutuksella (ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta) on erityisen tärkeä merkitys ravitsemukseen liittyvien sairauksien hoidossa ja ehkäisyssä. Sillä voidaan vaikuttaa myönteisesti myös kuntoutujien toiminta- ja työkykyyn sekä elämänlaatuun. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten ravitsemuskuntoutus toteutetaan eri kuntoutuslaitoksissa. Tutkimuksen erityiskohteiksi valittiin seitsemän erityyppistä kuntoutuskurssia. Tiedot kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Se lähettiin 55 kuntoutuslaitokseen, joissa toteutetaan Kelan järjestämiä kuntoutuskursseja. Vastaukset saatiin 50 (91 %) laitoksesta. Ravitsemusneuvontaa annettiin 45 laitoksessa. Neuvontaa antoi yleisimmin laillistettu ravitsemusterapeutti (80 %), mutta myös muiden ammattiryhmien edustajat, kuten terveyden- ja sairaanhoitajat sekä lääkärit. Neuvonnan tärkeimmiksi aihepiireiksi vastaajat arvioivat seuraavat: terveellinen ravitsemus yleensä, painonhallinta, säännöllinen ateriarytmi, kuidun riittävä saanti sekä rasvojen laatu ja määrä. Ateriatarjonta vastasi hyvin tai melko hyvin annettua ravitsemusneuvontaa lähes kaikissa laitoksissa. Terveellisen aterian koostaminen havainnollistettiin lautasmallin avulla joka neljännessä laitoksessa. Ravitsemuskuntoutuksen kehittämisehdotuksissa painotettiin ravitsemusneuvonnan ja ruokatarjonnan laadun varmistamista sekä joustavuuden ja asiakaslähtöisyyden lisäämistä. Tulosten perusteella voidaan esittää seuraavaa: Jokaisessa kuntoutuslaitoksessa tulisi olla laillistettu ravitsemusterapeutti, joka vastaa siitä, että ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta ovat ravitsemussuositusten mukaisia. Ruokatarjontaa tulisi kohentaa erityisesti parantamalla rasvojen laatua ja vähentämällä suolan käyttöä ruokien valmistuksessa. Lautasmalli tulisi olla esillä kaikissa laitoksissa esimerkkinä terveellisestä ateriasta. Ravitsemuskuntoutusta koskevia standardeja tulisi tarkentaa ja ravitsemuskuntoutus tulisi ottaa Kelan auditoinnin piiriin.
  • Salminen, A-L; Hämäläinen, P; Karhula, M; Kanelisto, K; Ruutiainen, J (Kela, 2014)
    Tutkimuksen tavoite oli arvioida uuden ryhmämuotoisen moniammatillisen avokuntoutusmallin toimivuutta ja vaikutuksia MS-tautia sairastavan osallistumiseen ja arjessa selviytymiseen. Kaksivuotinen kuntoutus toteutettiin vuosina 2010–2012. Monimenetelmällinen monikeskustutkimus toteutettiin kolmella paikkakunnalla. Kokeiltavaan kuntoutukseen osallistuvia oli 80. Heistä 38 osallistui Kelan vaikeavammaisille tarkoitetun kuntoutuksen perusteella (KKRL 9 §) ja 42 harkinnanvaraisuuden perusteella (KKRL 12 §). Alkumittauksissa ryhmillä oli yhtä paljon osallistumista rajoittavia mielialan, uupumuksen ja kognitiivisen toimintakyvyn rajoitteita. Vertailuryhmään kuuluvat 19 kuntoutujaa saivat vakiintunutta kuntoutusta vaikeavammaisuuden perusteella (KKRL 9 §). Kuntoutusmallin osatekijöiden toimivuutta arvioitiin neljänä ajankohtana kuntoutujille, läheisille, palveluntuottajille ja yhteistyötahoille tehtyjen haastattelujen sekä kuntoutujien fokusryhmähaastattelun perusteella. Vaikutusten arvioinnissa päätulosmuuttujat olivat kuntoutujan osallistuminen, hänen arjen toiminnan ongelmansa ja niissä suoriutuminen sekä hänen kuntoutukselle asettamiensa tavoitteiden saavuttaminen. Kuntoutusmalli osoittautui toimivaksi. Energian säästämiseen, kognitioon, mielialaan ja kehonhallintaan liittyvät teemat edistivät kuntoutujien ymmärrystä oireiden haittaavuudesta ja niiden kanssa selviytymisestä arjessa. Ryhmämuotoisuus edisti kuntoutumista. Vertaistuki koettiin tärkeäksi. Harkinnanvaraisuuden (KKRL 12 §) perusteella valittujen kuntoutujien kokemat osallistumisen ongelmat vähenivät ja heidän arjen toiminnoista suoriutumisensa ja tyytyväisyytensä omaan suoriutumiseensa paranivat. Järjestämisvelvollisuuden (KKRL 9 §) perusteella valittujen kuntoutujien osallistumisen ongelmat ja arjen toiminnoista suoriutuminen eivät kohentuneet, mutta tyytyväisyys omaan suoriutumiseen parani. Vertailuryhmän osallistumisen ongelmat eivät vähentyneet, mutta heidän arjentoiminnoista suoriutumisensa ja tyytyväisyytensä omaan suoriutumiseensa paranivat.
  • Kehusmaa, S (Kela, 2014)
    Suurien vanhusikäluokkien hoidon järjestäminen kasvattaa tulevina vuosina hoitomenoja ja luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle. Kun etsitään keinoja vaikuttaa ikäsidonnaisten menojen kasvuun, on oleellista tietää, mitkä tekijät käytännössä ovat yhteydessä vanhojen ihmisten palvelujen käyttöön ja menoihin. Niitä selvitettiin tässä tutkimuksessa. Tutkimus kuuluu terveystaloustieteen alaan, jonka menetelmiä tutkimuskysymysten tarkasteluun sovellettiin. Aineisto kerättiin Kelan Ikääntyneiden kuntoutuksen vaikuttavuustutkimuksen (IKÄ-hanke 2002–2007) yhteydessä ja sitä täydennettiin THL:n Hoitoilmoitusrekisterin tiedoilla terveyspalvelujen käytöstä ja Kelan etuusrekisterien tiedoilla. Tutkimus osoittaa, että omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua olisivat ikääntyneiden hoidon menot vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Omaishoidon tukea olisi taloudellisesti perusteltua maksaa useammalle hoitajalle, koska tuen menot ovat vain pieni osa omaishoidolla aikaansaadusta säästöstä. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä joka kolmas ei saa omaishoidon tukea. Tutkimuksessa toteutettu vanhojen heikkokuntoisten ihmisten ryhmämuotoinen laitoskuntoutus ei osoittautunut kustannusvaikuttavaksi. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että panostamalla vanhusten sosiaalipalveluihin on mahdollista vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja menoja. Tämä tulos osoittaa, että työnjakoa vanhusten pitkäaikaishoidon ja terveydenhuollon välillä tulisi tarkastella uudelleen kokonaisuutena, jossa painopistettä voitaisiin siirtää enemmän sosiaalipalvelujen suuntaan.
  • Ekholm, E; Teittinen, A (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa on tarkasteltu vammaisten nuorten aikuisten työntekijäkansalaisuuden esteitä ja edellytyksiä. Työntekijäkansalaisuus tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista sidettä, jonka työ muodostaa yksilön ja yhteiskunnan välille. Tutkimusaineisto koostuu 21 vammaisen nuoren ja 15 työnantajan haastatteluista. Nuoret olivat pääosin liikunta- tai näkövammaisia. Tutkimusmenetelmänä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Nuorista vajaa puolet oli töissä ja loput olivat työnhakijoita tai opiskelijoita. Lähes kaikilla oli kuitenkin työkokemusta. Työllistymishistoriat olivat hyvin vaihtelevia. Jotkut olivat työllistyneet helposti, toiset törmänneet ennakkoluuloihin ja monet joutuivat todistelemaan osaamistaan enemmän kuin vammattomat nuoret. Nuoret työskentelivät usein tieto- ja sosiaalialoilla. Työpaikat olivat melko esteettömiä ja nuorilla oli riittävät apuvälineet. Tietotyössä vammalla oli hyvin vähän vaikutusta työtehtävien suorittamiseen. Työllistymistä edistäviä tekijöitä olivat hyvä koulutus, opintoihin liittyvä työharjoittelu, nuorten oma rohkeus ja aktiivisuus sekä työllistämistä ja työntekoa tukevat palvelut, kuten välittävät organisaatiot ja palkkatuki. Kehitysvammaisille nuorille työhönvalmennuksella on keskeinen rooli työtehtävien oppimisessa ja työtehtävistä suoriutumisessa. Kelan tuki mahdollisti ratkaisevasti nuorten opiskelua ja työssäkäyntiä, mutta hakuprosessit koettiin raskaiksi. Nuorten mielestä pysyvää vammaa ei pitäisi jatkuvasti joutua todistamaan. Fysioterapian merkitys työkyvyn ylläpitäjänä korostui ja osa oli joutunut kamppailemaan saadakseen riittävästi fysioterapiaa. Sekä nuorten että työnantajien mielestä työkyvyttömyyseläkkeen ansaintarajaa tulisi korottaa. Toivottiin myös, että palkka- ja töidenjärjestelytuesta ja muista tuista löytyisi helposti ja keskitetysti tietoa. Työnantajien päähuomio on olemassa olevan henkilöstön työssä jaksamisen tukemisessa ja työtehtävien mukauttamisessa. Suomessa on kuitenkin kasvava joukko yrityksiä, jotka rekrytoivat vammaisia työntekijöitä osana yrityksen monimuotoisuuspolitiikkaa.
  • Linnanvirta, S (Kela, 2014)
    Tutkielman tavoite oli kuvata sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen aineiston avulla täyttä kansaneläkettä saavien, yksin asuvien ja epätyypillisen työhistorian tehneiden ikääntyneiden miesten koettua taloudellista ja sosiaalista turvaa elämänkulun ja kulttuuristen normien näkökulmasta. Aineistona on kansaneläkeläismiesten koettua taloudellista ja sosiaalista turvaa koskeva survey-aineisto sekä viisi elämäkerrallista yksilöhaastattelua. Kvantitatiivisena metodina käytettiin taulukointia ja kvalitatiivisessa analyysissa tukeuduttiin narratiivis-elämäkerralliseen viitekehykseen. Tutkimuksen kohteena olevat miehet (N = 40) ovat pienituloisia, mutta silti vain kolmannes heistä oli tyytymättömiä taloudelliseen tilanteeseensa ja alle puolet koki toimeentulonsa vaikeaksi. Tätä suhteellista tyytyväisyyttä selittivät yhtäältä suoraan yksilön toimeentuloon vaikuttavat tekijät (velaton omistusasunto, ilmainen asuminen, läheisapu ja omaisuuden myyminen) ja toisaalta tietynlaisesta asennoitumisesta kertovat tekijät (esim. nykytilanteen vertaaminen vielä huonompiin aikoihin, pienet kulutustarpeet, ”turhasta ei valiteta” -mentaliteetti sekä taloudellisen hyvinvoinnin vähäinen merkitys). Täyden kansaneläkkeen saamista selittivät eläkettä kerryttämättömän työn tekeminen ja/tai työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen jo nuorena. Epätyypillisestä työhistoriastaan huolimatta miesten kertomuksissa ei ilmennyt poikkeavuuden tai häpeän kokemuksia. Miesten kertomuksissa oli nähtävissä työeetosta ja yksin pärjäämisen eetosta, mutta muuten mieheyteen liitetyt kulttuuriset normit eivät juuri näkyneet kertomuksissa. Kaikki pienituloiset eivät koe tilannettaan niin huonoksi kuin voisi odottaa. Perusturvan taso on kuitenkin niin matala, etteivät sen varassa elävien perustarpeet välttämättä täyty. Perusturvan pienuus johtaa joidenkin kohdalla siihen, että heidän on pakko myydä omaisuutensa tai turvautua läheisapuun tullakseen toimeen.
  • Hirvilammi, T; Laakso, S; Lettenmeier, M (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla 18 yksin asuvan perusturvan saajan elintason osatekijöitä ja luonnonvarojen kulutusta sekä hahmotellaan kohtuullisen eli sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän elintason rajoja. Tutkimuksessa kysytään, miten erilaiset elintason osatekijät ovat yhteydessä luonnonvarojen käyttöön, minkälaisen elintason haastateltavat kokevat kohtuullisena ja miten perusturvan saajien elintaso suhteutuu aiemmin määritettyihin kestävän elintason rajoihin. Analyysissa selvitetään Doyalin ja Goughin (1991) tarveteoriaan ja hyvinvointitutkimukseen kiinnittyen työmarkkinatuen tai takuueläkkeen saajien tuloja ja eri elintason osatekijöihin liittyviä kulutusmenoja sekä subjektiivisia kokemuksia elintason riittävyydestä. Elintason kohtuullisuuden arvioinnissa sovelletaan köyhyystutkimuksen ja perusturvan riittävyyden arvioinnin menetelmiä. Haastateltujen luonnonvarojen käyttö lasketaan materiaalijalanjälkenä. Se perustuu MIPS-menetelmään, jossa kuvataan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että perusturvan saajien elintaso on sekä ekologisesti että sosiaalisesti kohtuuton. Perusturvan saajien elintaso ei ole sosiaalisesti kestävä, koska se ei mahdollista heille kohtuullisen minimin mukaista kulutustasoa eikä välttämättömäksi määriteltyjä hyödykkeitä ja palveluksia. Haastatteluaineiston analyysi tuo kuitenkin esiin, että elintaso koetaan kohtuullisena, jos se suhteutetaan itseään köyhempien elintasoon tai ekologisen kestävyyden tavoitteisiin. Vaikka yksin asuvat perusturvan saajat kuluttavat selvästi vähemmän luonnonvaroja kuin keskivertosuomalaiset, heidän materiaalijalanjälkensä ylittää arviot ekologisesti kestävästä tasosta vähintään puolitoistakertaisesti. Tutkimuksen johtopäätös onkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa luonnonvarojen kulutusta ei voida vähentää kestävälle tasolle ainoastaan yksilöllisiä kulutustottumuksia muuttamalla, vaan se edellyttää institutionaalisia muutoksia infrastruktuurissa, tuotantotavoissa ja yhteiskunnallisissa palveluissa.
  • Härkäpää, K; Harkko, J; Lehikoinen, T (Kela, 2013)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin Kelan ja työ- ja elinkeinohallinnon ammatilliseen kuntoutukseen sisältyvää työhönvalmennustoimintaa, sen kohdejoukkoa, toteutusta ja tuloksia monimetodisesta näkökulmasta. Aineistoina olivat Kelan ja TE-hallinnon rekisterit, kuntoutujien ja palveluntuottajien lomakekyselyt sekä kuntoutujien ja työnantajien haastattelut. Kelan työhönvalmennukseen osallistuneista pääosa oli ollut ennen valmennusta työvoiman ulkopuolella. TE-hallinnon valmennukseen osallistuneista puolet oli vajaakuntoisia työnhakijoita, puolet ns. vaikeasti työllistyviä. TE-hallinnon asiakkaista noin 70 % arvioi työkykynsä vähintään kohtalaiseksi, kun taas Kelan asiakkaista valtaosa arvioi työkykynsä heikentyneeksi. Osallistujien moninaiset tavoitteet vaihtelivat elämänhallinnan kohentamisesta avoimille työmarkkinoille työllistymiseen. Valmennus arvioitiin ensi sijassa hyödylliseksi. Sekä Kelan että TE-hallinnon työhönvalmennuksen työllistymistulokset olivat kauttaaltaan vaatimattomat. Asiakkaat raportoivat kuitenkin monenlaisia muita hyötyjä. Työmarkkinasiirtymiä ennustivat asiakkaiden koulutustaso ja aikaisempi elämäntilanne, koettu työkyky, pystyvyys ja osallistumismotivaatio. Keskeyttäneiden osuus oli suuri kaikissa valmennusmuodoissa. Puutteita ilmeni yksilöllisessä ohjauksessa, kuntoutussuunnitelman seurannassa, koulutuksen ja työllistymisen tukemisessa sekä valmennuksen jälkeisessä tuessa, siirtymävaiheiden varmistamisessa ja jatkosuunnitelmien toteutumisen seurannassa. Työllistymisen, koulutuksen ja työssä selviytymisen tukeminen olisi syytä eriyttää esiammatillisesta, yleiseen elämänhallintaan liittyvästä valmennuksesta omaksi toimintalohkokseen. Jos työhönvalmennustoiminnasta halutaan kehittää aidosti työllistymistä tukevaa toimintaa, olisi työelämätavoitteita selkiytettävä ja palveluntuottajien kompetensseja vahvistettava yksilöllisen ohjauksen, työnantajayhteistyön ja työn etsinnän alueilla.
  • Ahola, E; Hiilamo, H (Kela, 2013)
    Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää toimeentulotuen käyttöä Helsingissä vuosina 2008–2010: ketkä saivat toimeentulotukea, millaisiin menoihin toimeentulotukea tarvittiin ja kuinka pitkäksi aikaa? Lisäksi tarkasteltiin syksyllä 2008 alkaneen talouskriisin vaikutuksia toimeentulotuen tarpeeseen. Pääasiallisena tutkimusaineistona oli Helsingin kaupungin sosiaaliviraston rekisteritiedoista koostettu TotuHelsinki-aineisto. Tulosten mukaan toimeentulotukeen turvautuivat eniten yksin elävät, ja he olivat tavallisimmin työttömiä tai lomautettuja. Maahanmuuttajat saivat kantaväestöä suhteellisesti useammin toimeentulotukea. Toimeentulotuki oli usealle – myös nuorille – pitkäaikainen tukimuoto. Noin 60 prosenttia toimeentulotuesta maksettiin suoraan asiakkaan tilille käyttökohdetta erittelemättä. Eritellyistä käyttökohteista toimeentulotukea maksettiin eniten asumiskustannuksiin sekä erilaisiin terveydenhuoltomenoihin. Vuoden 2008 syksyllä alkaneen talouskriisin vaikutukset näkyivät toimeentulotukimenoissa ja toimeentulotuen asiakasmäärissä erityisesti vuoden 2009 alkupuoliskolla ja kesäaikana.
  • Pitkälä, K; Savikko, N; Pöysti, M; Laakkonen, M-L; Kautiainen, H; Strandberg, T; Tilvis, R (Kela, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää satunnaistetulla,kontrolloidulla asetelmalla liikunnallisen harjoittelun vaikuttavuutta kotona asuvien, Alzheimerin tautia sairastavien toimintakyvyn eri ulottuvuuksiin, heidän omaishoitajiensa elämänlaatuun sekä molempien palveluiden käyttöön ja niiden kustannuksiin vuosina 2008–2011. Tutkimukseen osallistui 210 pariskuntaa, joista toinen puoliso oli muistisairaan omaishoitaja. Pariskunnat randomoitiin kolmeen yhtä suureen ryhmään: 1) ryhmäkuntoutusryhmään (liikuntaharjoittelua neljä tuntia kaksi kertaa viikossa päiväkeskuksessa vuoden ajan), 2) kotikuntoutusryhmään (tunti kaksi kertaa viikossa kotona vuoden ajan fysioterapeutin ohjauksessa) ja 3) vertailuryhmään (tavallinen kunnallinen hoito). Tutkimushoitajan haastattelut tehtiin lähtötilanteessa sekä 3:n, 6:n, 12:n ja 24 kuukauden kohdalla. Päätulosmuuttujat olivat muistisairaan ihmisen toimintakyky (mitattiin FIM-toimintakykymittarilla) sekä liikuntakyky (mitattiin Guralnikin liikuntakyky- ja tasapainotesteillä = SPPB). Kotona annetulla räätälöidyllä kuntoutuksella voidaan hidastaa muistisairaiden fyysisen toimintakyvyn (mitattu FIM-mittarilla) heikkenemistä merkitsevästi. Liikuntatesteissä (SPPB) ei ollut eroja ryhmien välillä. Myös kognitiossa näkyi myönteinen muutos toiminnanohjauksen osalta kellotestillä mitattuna kotikuntoutusryhmässä. Ryhmäkuntoutuksessa palveluiden kokonaiskustannusten säästöt olivat merkittävät, joskaan muutokset toimintakyvyssä eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Omaisten elämänlaadussa tai muissa mittareissa ei ollut merkitseviä eroja interventioryhmien ja vertailuryhmien välillä. Kaatumiset vähenivät molemmissa interventioryhmissä. Kuolemanvaara näytti pienentyneen kotikuntoutusryhmässä. Tutkimuksessa luotiin kuntoutusmalli, joka parantaa Alzheimerin tautia sairastavien toimintakykyä lisäämättä sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaiskustannuksia.
  • Tuominen, U (Kela, 2013)
    Nivelrikko on yksi yleisimmistä liikuntakyvyttömyyttä ja kipua aiheuttavista tuki- ja liikuntaelinsairauksista. Tekonivelkirurgiaan liittyvät pitkät jonotusajat ovat olleet länsimaissa vuosikymmenien ajan huolen aiheena. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää jonotusajan pituuden vaikutusta polven ja lonkan primaariin tekonivelleikkaukseen liittyviin terveysvaikutuksiin sekä kustannuksiin ennen leikkausta ja sen jälkeen. Tekonivelleikkausjonoon asetetut polvi- ja lonkkapotilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään: lyhyen jonotusajan ryhmään ja normaalin sairaalakäytännön mukaisesti jonottavaan ryhmään. Terveysvaikutuksia mitattiin 15D-, Harris Hip Score -, Knee Score - ja VAS-mittareilla. Tietoja kerättiin lääkkeiden sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen käytöstä ja kustannuksista. Vaikuttavuutta arvioitiin kustannusutiliteettianalyysilla. Mittaukset tehtiin jonoon asettamisajankohtana, sairaalaan saapumisajankohtana sekä kolmen ja kahdentoista kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tulokset perustuvat satunnaistetun aineiston hoitoaikeen mukaiseen analyysiin, ja tulokset on testattu herkkyysanalyyseilla. Jonotusajan pituudella ei ollut satunnaistettujen vertailuryhmien välillä merkittävää vaikutusta elämänlaatuun, kipuun eikä liikuntakykyyn. Leikkauksen jälkeiset vaikuttavuusarvot olivat tilastollisesti merkitsevästi parempia kuin arvot sairaalaan saavuttaessa. Kustannusvaikuttavuusanalyysin mukaan nopean leikkausryhmän lonkkapotilaat saavuttivat enemmän laatupainotettuja lisäelinvuosia pienemmillä kustannuksilla kuin normaalin käytännön mukaan jonottaneet potilaat. Polvipotilailla tilanne oli päinvastainen. Tutkimuksen seuranta-aikana tapahtuneen kadon vuoksi analyysin tuloksiin liittyy jonkin verran epävarmuutta, joten yleistettävää johtopäätöstä jonotusajan vaikutuksesta tekonivelleikkausten kustannusutiliteettiin ei voida varmistaa.
  • Jussila, H (Kela, 2012)
    Moderni päätöksenteko vaatii tuekseen tutkimustietoa. Päättäjät kertovat arvostavansa tutkijoiden tuottamaa tutkimustietoa, mutta käytännössä tätä tietoa ei aina pystytä tai haluta hyödyntää. Tässä tutkimuksessa selvitetään neljää asiakokonaisuutta: mistä kansanedustajat saavat tietoa tutkimuksista, miten kansanedustajat näkevät tutkimustiedon roolin päätöksenteossa, mitkä tekijät edistävät ja mitkä estävät tutkimustiedon käyttöä sekä mikä on Kelan tutkimusosaston julkaisujen tunnettuus. Lisäksi tarkastellaan, kuinka laajalti sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on kuultu tutkimuksen ammattilaisia. Tutkimuksen aineistoina ovat kansanedustajille kevättalvella 2010 tehdyn verkkokyselyn vastaukset (n = 35) sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan vaalikaudella 2007–2010 antamien mietintöjen (n = 183) asiantuntijalistat. Parhaiten kansanedustajien käyttöön päätyy tutkimus, joka täyttää seuraavat kriteerit: tutkimus on ajankohtainen ja merkittävä, ja siinä on selkeitä toimenpide-ehdotuksia ja tiivistelmä. Eduksi on myös se, että edustaja on saanut tietoa tutkimuksesta mediasta, tiedotteista tai seminaareista. Lisäksi tutkimus tukee edustajan ajamaa politiikkaa ja se on kirjoitettu hänen äidinkielellään. Tutkimuksen perusteella tutkimustiedon hyödyntämisen mahdolliset ongelmat liittyvät joko päätöksenteon valmisteluun tai tutkimustulosten välitysongelmiin. Tästä syystä tutkimusviestinnän kehittäminen on tärkeää. Päättäjät lukevat lyhyitä suomenkielisiä tekstejä, joten heille on tarjottava niitä. Paksut, mahdollisesti englanninkieliset tutkimusraportit eivät tavoita valtaosaa päättäjistä. Tämän takia eritoten suomenkielisen tiedottamisen merkitys on suuri.
  • Martikainen, J (Kela, 2012)
    Lääkekustannukset kasvoivat 2000-luvulla useimmissa teollistuneissa maissa terveydenhuollon kokonaismenoja nopeammin. Lääkkeiden rahoituksesta vastaavat ovatkin etsineet keinoja kustannusten kasvun hillitsemiseksi. Uudet, vanhoja lääkkeitä kalliimmat lääkkeet ovat yksi syy kustannusten kasvuun. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää uusien, avohoidossa käytettävien lääkkeiden käyttöönottoa, hintoja ja kustannuksia sekä analysoida lääkkeen erityiskorvattavuutta edeltävän peruskorvattavuusjakson ja korvauksen rajoittamisen vaikutuksia lääkkeiden kulutukseen ja hoitojen kohdentumiseen. Tutkimusten aineistoina käytettiin muun muassa Lääkelaitoksen ja Kelan tietokantoja ja lääkkeiden tukkumyyntitietoja. Lääkkeiden hintatiedot Euroopan maista kerättiin kyselyllä. Suomen markkinoille tuli vuosina 1996–2005 lähes 300 uutta lääkeainetta. Vuonna 2005 niiden osuus avohoidon lääkemyynnin arvosta oli 38 % ja kulutuksesta 19 %. Avohoidossa uutuuksia tuli erityisesti syöpien, infektioiden ja sydän- ja verisuonisairauksien hoitoon. Osa uutuuksista tarjosi merkittäviä uusia hoitomahdollisuuksia, osan lisähyöty oli vähäinen. Tiukan hintasääntelyn maissa uusien lääkkeiden tukkuhinnat olivat alhaisemmat kuin niissä maissa, joissa ei ollut suoraa sääntelyä. Maan asema tukkuhintojen vertailussa ei kuitenkaan määrittänyt sen asemaa vähittäismyyntihintaisessa vertailussa, sillä apteekkien kate ja verot vaihtelevat maittain. Suomessa uusien lääkkeiden tukkuhinnat olivat eurooppalaista keskitasoa, mutta verolliset vähittäismyyntihinnat keskitasoa korkeammat. Glaukooma-lääkkeillä erityiskorvattavuutta edeltävä peruskorvattavuusjakso hidasti uusien valmisteiden käyttöönottoa. Lääkkeiden tultua erityiskorvattaviksi niiden käyttäjämäärä ja kulutus kasvoivat. Kalleimpien statiinien korvauksen rajoittaminen niille potilaille, joille edullisemmat eivät sovi, lisäsi edullisten statiinien käyttöä. Rajoituksen jälkeen kalleimmat statiinit kanavoituivat sairaammille ja aiemmin muita statiineja käyttäneille. Toimenpiteiden pitkäaikaisvaikutuksista ja terveysvaikutuksista ei ole tietoa.