Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 120
  • Hirvilammi, T (Kela, 2015)
    Tutkimuksen lähtökohtana on ristiriitainen tilanne: suomalaiset voivat keskimäärin hyvin mutta kuormittavat samalla maapallon ekosysteemejä kestämättömällä tavalla. Ristiriita herättää kysymyksen siitä, mitä olisi kestävä hyvinvointi ja miten sitä on mahdollista tutkia. Tutkimuksen tavoite on kehittää kestävän hyvinvoinnin teoriaa, joka tunnistaa ihmisen ja luonnon välisen vuorovaikutuksen sekä kestävyyden tavoitteet. Tieteidenvälisessä, hyvinvointitutkimukseen kiinnittyvässä tutkimuksessa liitetään ekologisia kysymyksiä sekä hyvinvointiteoriaan että empiirisiin tutkimusasetelmiin. Tutkimukseen sisältyvät empiiriset osajulkaisut pohjautuvat perusturvan saajien hyvinvointia ja elintasoa sekä luonnonvarojen kulutusta eli materiaalijalanjälkiä tarkastelevaan aineistoon. Materiaalijalanjäljet on laskettu MIPS-menetelmällä. Tutkimuksessa esitetään, että kestävä hyvinvointi perustuu relationaaliseen ihmiskäsitykseen, joka auttaa näkemään ihmisten ja ekosysteemien yhteyden sekä ihmisten hyvinvoinnin osana luontoa. Kestävä hyvinvointi määritellään kokonaisuudeksi, johon kuuluvat kohtuullinen elintaso, mielekäs ja vastuullinen toiminta, merkitykselliset suhteet ja elävä läsnäolo. Tutkimuksessa kehitetään dynaaminen viitekehys, jonka avulla selvitetään hyvinvoinnin tavoittelun ja materiaalijalanjälkien välisiä suhteita. Kestävyyden rajoissa pysymisen ehtona on hyvinvoinnin tavoittelun ekotehokkuus eli se, että tarpeita tyydytetään mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen. Lisäksi tutkimuksessa kuvataan tieteidenvälinen tutkimusasetelma, jonka avulla arvioidaan kohtuullista elintasoa sekä sosiaalisen että ekologisen kestävyyden näkökulmasta. Kohtuullinen elintaso turvaa kaikille ihmisille välttämättömät resurssit luonnon kantokyvyn rajoissa.
  • Hakala, P; Toikka, T; Paturi, M; Autti-Rämö, I (Kela, 2015)
    Ravitsemuskuntoutuksella (ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta) on erityisen tärkeä merkitys ravitsemukseen liittyvien sairauksien hoidossa ja ehkäisyssä. Sillä voidaan vaikuttaa myönteisesti myös kuntoutujien toiminta- ja työkykyyn sekä elämänlaatuun. Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää, miten ravitsemuskuntoutus toteutetaan eri kuntoutuslaitoksissa. Tutkimuksen erityiskohteiksi valittiin seitsemän erityyppistä kuntoutuskurssia. Tiedot kerättiin sähköisellä kyselylomakkeella. Se lähettiin 55 kuntoutuslaitokseen, joissa toteutetaan Kelan järjestämiä kuntoutuskursseja. Vastaukset saatiin 50 (91 %) laitoksesta. Ravitsemusneuvontaa annettiin 45 laitoksessa. Neuvontaa antoi yleisimmin laillistettu ravitsemusterapeutti (80 %), mutta myös muiden ammattiryhmien edustajat, kuten terveyden- ja sairaanhoitajat sekä lääkärit. Neuvonnan tärkeimmiksi aihepiireiksi vastaajat arvioivat seuraavat: terveellinen ravitsemus yleensä, painonhallinta, säännöllinen ateriarytmi, kuidun riittävä saanti sekä rasvojen laatu ja määrä. Ateriatarjonta vastasi hyvin tai melko hyvin annettua ravitsemusneuvontaa lähes kaikissa laitoksissa. Terveellisen aterian koostaminen havainnollistettiin lautasmallin avulla joka neljännessä laitoksessa. Ravitsemuskuntoutuksen kehittämisehdotuksissa painotettiin ravitsemusneuvonnan ja ruokatarjonnan laadun varmistamista sekä joustavuuden ja asiakaslähtöisyyden lisäämistä. Tulosten perusteella voidaan esittää seuraavaa: Jokaisessa kuntoutuslaitoksessa tulisi olla laillistettu ravitsemusterapeutti, joka vastaa siitä, että ravitsemusneuvonta ja ruokatarjonta ovat ravitsemussuositusten mukaisia. Ruokatarjontaa tulisi kohentaa erityisesti parantamalla rasvojen laatua ja vähentämällä suolan käyttöä ruokien valmistuksessa. Lautasmalli tulisi olla esillä kaikissa laitoksissa esimerkkinä terveellisestä ateriasta. Ravitsemuskuntoutusta koskevia standardeja tulisi tarkentaa ja ravitsemuskuntoutus tulisi ottaa Kelan auditoinnin piiriin.
  • Hinkka, K; Aalto, L; Toikka, T (Kela, 2015)
    Työpaikkaan integroitunutta varhaiskuntoutusta pidetään keinona pidentää työuria. Kelan työhönkuntoutuksen kehittämishankkeen tarkoitus on tuottaa työikäisille uudenlaisia moniammatillisia kuntoutusmalleja, joita voidaan soveltaa harkinnanvaraisessa ja ammatillisessa kuntoutuksessa. Tässä raportissa esitetään tulokset viiden uuden kuntoutusmallin arviointitutkimuksesta. Neljä niistä kohdistui vakiintuneisiin työsuhteisiin ja yksi yrittäjille. Tutkimus tehtiin mallien kehittämistyön päätyttyä, kun kukin laitos (Avire, ODL, Petrea, Peurunka, Verve) toteutti valmista malliaan (HYPRO, JYRI, KOKONAISKUNTO, MODULO, TUUKKA) vielä kolmella kuntoutujaryhmällä. Tutkimuksessa arvioitiin kuntoutusmallien kehittämisideoiden toteutettavuutta ja toimivuutta eri toimijoiden näkökulmasta sekä kartoitettiin alustavasti kokemuksia mallien vaikutuksista. Tutkimuksessa käytettiin monimenetelmäistä tutkimusotetta ja sekä laadullisia että kvantitatiivisia aineistoja. Kuntoutujilta kerättiin tietoja kyselylomakkeilla ja kuntoutusrekistereistä. Muutosmittarina käytettiin terveyteen liittyvän elämänlaadun mittaria (RAND-36) ja omaa arviota työssä selviytymisestä. Teemahaastatteluin kerättiin tietoa kuntoutujien esimiehiltä, työterveyshenkilöstöltä, kuntoutuksen toteuttajilta ja Kelan toimihenkilöiltä. Mallit olivat keskenään erilaisia pituuden, jaksotuksen ja kuntoutuksen lakiperusteen suhteen. Sisällölliset painopisteet vaihtelivat, samoin yksilö- ja ryhmäosuuksien määrä. Kaikissa malleissa kokeiltiin uusia työpaikkayhteistyön ja työkytkentöjen muotoja. Kehittämisideat kohdistuivat eri vaiheisiin kuntoutusprosessissa. Eri toimijatahot arvioivat kuntoutuksen hyödyttäneen etupäässä kuntoutujaa, mutta osa esimiehistä oli hyötynyt niistä myös esimiestyössään. Kuntoutujat olivat valtaosin tyytyväisiä omaan kuntoutusprosessiinsa ja malliinsa. Muutokset koetussa työssä selviytymisessä vaihtelivat malleittain suuresti: kuntoutujien työssä selviytyminen parani parhaimmillaan kaikilla ja vähimmillään yhdellä kymmenestä.
  • Ekholm, E; Teittinen, A (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa on tarkasteltu vammaisten nuorten aikuisten työntekijäkansalaisuuden esteitä ja edellytyksiä. Työntekijäkansalaisuus tarkoittaa taloudellista ja sosiaalista sidettä, jonka työ muodostaa yksilön ja yhteiskunnan välille. Tutkimusaineisto koostuu 21 vammaisen nuoren ja 15 työnantajan haastatteluista. Nuoret olivat pääosin liikunta- tai näkövammaisia. Tutkimusmenetelmänä oli aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Nuorista vajaa puolet oli töissä ja loput olivat työnhakijoita tai opiskelijoita. Lähes kaikilla oli kuitenkin työkokemusta. Työllistymishistoriat olivat hyvin vaihtelevia. Jotkut olivat työllistyneet helposti, toiset törmänneet ennakkoluuloihin ja monet joutuivat todistelemaan osaamistaan enemmän kuin vammattomat nuoret. Nuoret työskentelivät usein tieto- ja sosiaalialoilla. Työpaikat olivat melko esteettömiä ja nuorilla oli riittävät apuvälineet. Tietotyössä vammalla oli hyvin vähän vaikutusta työtehtävien suorittamiseen. Työllistymistä edistäviä tekijöitä olivat hyvä koulutus, opintoihin liittyvä työharjoittelu, nuorten oma rohkeus ja aktiivisuus sekä työllistämistä ja työntekoa tukevat palvelut, kuten välittävät organisaatiot ja palkkatuki. Kehitysvammaisille nuorille työhönvalmennuksella on keskeinen rooli työtehtävien oppimisessa ja työtehtävistä suoriutumisessa. Kelan tuki mahdollisti ratkaisevasti nuorten opiskelua ja työssäkäyntiä, mutta hakuprosessit koettiin raskaiksi. Nuorten mielestä pysyvää vammaa ei pitäisi jatkuvasti joutua todistamaan. Fysioterapian merkitys työkyvyn ylläpitäjänä korostui ja osa oli joutunut kamppailemaan saadakseen riittävästi fysioterapiaa. Sekä nuorten että työnantajien mielestä työkyvyttömyyseläkkeen ansaintarajaa tulisi korottaa. Toivottiin myös, että palkka- ja töidenjärjestelytuesta ja muista tuista löytyisi helposti ja keskitetysti tietoa. Työnantajien päähuomio on olemassa olevan henkilöstön työssä jaksamisen tukemisessa ja työtehtävien mukauttamisessa. Suomessa on kuitenkin kasvava joukko yrityksiä, jotka rekrytoivat vammaisia työntekijöitä osana yrityksen monimuotoisuuspolitiikkaa.
  • Hirvilammi, T; Laakso, S; Lettenmeier, M (Kela, 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan haastatteluaineiston avulla 18 yksin asuvan perusturvan saajan elintason osatekijöitä ja luonnonvarojen kulutusta sekä hahmotellaan kohtuullisen eli sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän elintason rajoja. Tutkimuksessa kysytään, miten erilaiset elintason osatekijät ovat yhteydessä luonnonvarojen käyttöön, minkälaisen elintason haastateltavat kokevat kohtuullisena ja miten perusturvan saajien elintaso suhteutuu aiemmin määritettyihin kestävän elintason rajoihin. Analyysissa selvitetään Doyalin ja Goughin (1991) tarveteoriaan ja hyvinvointitutkimukseen kiinnittyen työmarkkinatuen tai takuueläkkeen saajien tuloja ja eri elintason osatekijöihin liittyviä kulutusmenoja sekä subjektiivisia kokemuksia elintason riittävyydestä. Elintason kohtuullisuuden arvioinnissa sovelletaan köyhyystutkimuksen ja perusturvan riittävyyden arvioinnin menetelmiä. Haastateltujen luonnonvarojen käyttö lasketaan materiaalijalanjälkenä. Se perustuu MIPS-menetelmään, jossa kuvataan, kuinka paljon luonnonvaroja on kulunut jonkin tuotteen tai palvelun koko elinkaaren aikana. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että perusturvan saajien elintaso on sekä ekologisesti että sosiaalisesti kohtuuton. Perusturvan saajien elintaso ei ole sosiaalisesti kestävä, koska se ei mahdollista heille kohtuullisen minimin mukaista kulutustasoa eikä välttämättömäksi määriteltyjä hyödykkeitä ja palveluksia. Haastatteluaineiston analyysi tuo kuitenkin esiin, että elintaso koetaan kohtuullisena, jos se suhteutetaan itseään köyhempien elintasoon tai ekologisen kestävyyden tavoitteisiin. Vaikka yksin asuvat perusturvan saajat kuluttavat selvästi vähemmän luonnonvaroja kuin keskivertosuomalaiset, heidän materiaalijalanjälkensä ylittää arviot ekologisesti kestävästä tasosta vähintään puolitoistakertaisesti. Tutkimuksen johtopäätös onkin, että suomalaisessa yhteiskunnassa luonnonvarojen kulutusta ei voida vähentää kestävälle tasolle ainoastaan yksilöllisiä kulutustottumuksia muuttamalla, vaan se edellyttää institutionaalisia muutoksia infrastruktuurissa, tuotantotavoissa ja yhteiskunnallisissa palveluissa.
  • Salminen, A-L; Hämäläinen, P; Karhula, M; Kanelisto, K; Ruutiainen, J (Kela, 2014)
    Tutkimuksen tavoite oli arvioida uuden ryhmämuotoisen moniammatillisen avokuntoutusmallin toimivuutta ja vaikutuksia MS-tautia sairastavan osallistumiseen ja arjessa selviytymiseen. Kaksivuotinen kuntoutus toteutettiin vuosina 2010–2012. Monimenetelmällinen monikeskustutkimus toteutettiin kolmella paikkakunnalla. Kokeiltavaan kuntoutukseen osallistuvia oli 80. Heistä 38 osallistui Kelan vaikeavammaisille tarkoitetun kuntoutuksen perusteella (KKRL 9 §) ja 42 harkinnanvaraisuuden perusteella (KKRL 12 §). Alkumittauksissa ryhmillä oli yhtä paljon osallistumista rajoittavia mielialan, uupumuksen ja kognitiivisen toimintakyvyn rajoitteita. Vertailuryhmään kuuluvat 19 kuntoutujaa saivat vakiintunutta kuntoutusta vaikeavammaisuuden perusteella (KKRL 9 §). Kuntoutusmallin osatekijöiden toimivuutta arvioitiin neljänä ajankohtana kuntoutujille, läheisille, palveluntuottajille ja yhteistyötahoille tehtyjen haastattelujen sekä kuntoutujien fokusryhmähaastattelun perusteella. Vaikutusten arvioinnissa päätulosmuuttujat olivat kuntoutujan osallistuminen, hänen arjen toiminnan ongelmansa ja niissä suoriutuminen sekä hänen kuntoutukselle asettamiensa tavoitteiden saavuttaminen. Kuntoutusmalli osoittautui toimivaksi. Energian säästämiseen, kognitioon, mielialaan ja kehonhallintaan liittyvät teemat edistivät kuntoutujien ymmärrystä oireiden haittaavuudesta ja niiden kanssa selviytymisestä arjessa. Ryhmämuotoisuus edisti kuntoutumista. Vertaistuki koettiin tärkeäksi. Harkinnanvaraisuuden (KKRL 12 §) perusteella valittujen kuntoutujien kokemat osallistumisen ongelmat vähenivät ja heidän arjen toiminnoista suoriutumisensa ja tyytyväisyytensä omaan suoriutumiseensa paranivat. Järjestämisvelvollisuuden (KKRL 9 §) perusteella valittujen kuntoutujien osallistumisen ongelmat ja arjen toiminnoista suoriutuminen eivät kohentuneet, mutta tyytyväisyys omaan suoriutumiseen parani. Vertailuryhmän osallistumisen ongelmat eivät vähentyneet, mutta heidän arjentoiminnoista suoriutumisensa ja tyytyväisyytensä omaan suoriutumiseensa paranivat.
  • Kehusmaa, S (Kela, 2014)
    Suurien vanhusikäluokkien hoidon järjestäminen kasvattaa tulevina vuosina hoitomenoja ja luo paineita julkisen terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen rahoituksen kestävyydelle. Kun etsitään keinoja vaikuttaa ikäsidonnaisten menojen kasvuun, on oleellista tietää, mitkä tekijät käytännössä ovat yhteydessä vanhojen ihmisten palvelujen käyttöön ja menoihin. Niitä selvitettiin tässä tutkimuksessa. Tutkimus kuuluu terveystaloustieteen alaan, jonka menetelmiä tutkimuskysymysten tarkasteluun sovellettiin. Aineisto kerättiin Kelan Ikääntyneiden kuntoutuksen vaikuttavuustutkimuksen (IKÄ-hanke 2002–2007) yhteydessä ja sitä täydennettiin THL:n Hoitoilmoitusrekisterin tiedoilla terveyspalvelujen käytöstä ja Kelan etuusrekisterien tiedoilla. Tutkimus osoittaa, että omaishoito laskee merkittävästi hoidon menoja. Ilman omaisten apua olisivat ikääntyneiden hoidon menot vuosittain 2,8 miljardia euroa nykyistä suuremmat. Omaishoidon tukea olisi taloudellisesti perusteltua maksaa useammalle hoitajalle, koska tuen menot ovat vain pieni osa omaishoidolla aikaansaadusta säästöstä. On arvioitu, että sitovaa ja raskasta omaishoitotyötä tekee 60 000 hoitajaa, mutta heistä joka kolmas ei saa omaishoidon tukea. Tutkimuksessa toteutettu vanhojen heikkokuntoisten ihmisten ryhmämuotoinen laitoskuntoutus ei osoittautunut kustannusvaikuttavaksi. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi, että panostamalla vanhusten sosiaalipalveluihin on mahdollista vähentää terveyspalvelujen käyttöä ja menoja. Tämä tulos osoittaa, että työnjakoa vanhusten pitkäaikaishoidon ja terveydenhuollon välillä tulisi tarkastella uudelleen kokonaisuutena, jossa painopistettä voitaisiin siirtää enemmän sosiaalipalvelujen suuntaan.
  • Linnanvirta, S (Kela, 2014)
    Tutkielman tavoite oli kuvata sekä kvantitatiivisen että kvalitatiivisen aineiston avulla täyttä kansaneläkettä saavien, yksin asuvien ja epätyypillisen työhistorian tehneiden ikääntyneiden miesten koettua taloudellista ja sosiaalista turvaa elämänkulun ja kulttuuristen normien näkökulmasta. Aineistona on kansaneläkeläismiesten koettua taloudellista ja sosiaalista turvaa koskeva survey-aineisto sekä viisi elämäkerrallista yksilöhaastattelua. Kvantitatiivisena metodina käytettiin taulukointia ja kvalitatiivisessa analyysissa tukeuduttiin narratiivis-elämäkerralliseen viitekehykseen. Tutkimuksen kohteena olevat miehet (N = 40) ovat pienituloisia, mutta silti vain kolmannes heistä oli tyytymättömiä taloudelliseen tilanteeseensa ja alle puolet koki toimeentulonsa vaikeaksi. Tätä suhteellista tyytyväisyyttä selittivät yhtäältä suoraan yksilön toimeentuloon vaikuttavat tekijät (velaton omistusasunto, ilmainen asuminen, läheisapu ja omaisuuden myyminen) ja toisaalta tietynlaisesta asennoitumisesta kertovat tekijät (esim. nykytilanteen vertaaminen vielä huonompiin aikoihin, pienet kulutustarpeet, ”turhasta ei valiteta” -mentaliteetti sekä taloudellisen hyvinvoinnin vähäinen merkitys). Täyden kansaneläkkeen saamista selittivät eläkettä kerryttämättömän työn tekeminen ja/tai työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen jo nuorena. Epätyypillisestä työhistoriastaan huolimatta miesten kertomuksissa ei ilmennyt poikkeavuuden tai häpeän kokemuksia. Miesten kertomuksissa oli nähtävissä työeetosta ja yksin pärjäämisen eetosta, mutta muuten mieheyteen liitetyt kulttuuriset normit eivät juuri näkyneet kertomuksissa. Kaikki pienituloiset eivät koe tilannettaan niin huonoksi kuin voisi odottaa. Perusturvan taso on kuitenkin niin matala, etteivät sen varassa elävien perustarpeet välttämättä täyty. Perusturvan pienuus johtaa joidenkin kohdalla siihen, että heidän on pakko myydä omaisuutensa tai turvautua läheisapuun tullakseen toimeen.
  • Härkäpää, K; Harkko, J; Lehikoinen, T (Kela, 2013)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin Kelan ja työ- ja elinkeinohallinnon ammatilliseen kuntoutukseen sisältyvää työhönvalmennustoimintaa, sen kohdejoukkoa, toteutusta ja tuloksia monimetodisesta näkökulmasta. Aineistoina olivat Kelan ja TE-hallinnon rekisterit, kuntoutujien ja palveluntuottajien lomakekyselyt sekä kuntoutujien ja työnantajien haastattelut. Kelan työhönvalmennukseen osallistuneista pääosa oli ollut ennen valmennusta työvoiman ulkopuolella. TE-hallinnon valmennukseen osallistuneista puolet oli vajaakuntoisia työnhakijoita, puolet ns. vaikeasti työllistyviä. TE-hallinnon asiakkaista noin 70 % arvioi työkykynsä vähintään kohtalaiseksi, kun taas Kelan asiakkaista valtaosa arvioi työkykynsä heikentyneeksi. Osallistujien moninaiset tavoitteet vaihtelivat elämänhallinnan kohentamisesta avoimille työmarkkinoille työllistymiseen. Valmennus arvioitiin ensi sijassa hyödylliseksi. Sekä Kelan että TE-hallinnon työhönvalmennuksen työllistymistulokset olivat kauttaaltaan vaatimattomat. Asiakkaat raportoivat kuitenkin monenlaisia muita hyötyjä. Työmarkkinasiirtymiä ennustivat asiakkaiden koulutustaso ja aikaisempi elämäntilanne, koettu työkyky, pystyvyys ja osallistumismotivaatio. Keskeyttäneiden osuus oli suuri kaikissa valmennusmuodoissa. Puutteita ilmeni yksilöllisessä ohjauksessa, kuntoutussuunnitelman seurannassa, koulutuksen ja työllistymisen tukemisessa sekä valmennuksen jälkeisessä tuessa, siirtymävaiheiden varmistamisessa ja jatkosuunnitelmien toteutumisen seurannassa. Työllistymisen, koulutuksen ja työssä selviytymisen tukeminen olisi syytä eriyttää esiammatillisesta, yleiseen elämänhallintaan liittyvästä valmennuksesta omaksi toimintalohkokseen. Jos työhönvalmennustoiminnasta halutaan kehittää aidosti työllistymistä tukevaa toimintaa, olisi työelämätavoitteita selkiytettävä ja palveluntuottajien kompetensseja vahvistettava yksilöllisen ohjauksen, työnantajayhteistyön ja työn etsinnän alueilla.
  • Ahola, E; Hiilamo, H (Kela, 2013)
    Tutkimuksen tarkoitus oli selvittää toimeentulotuen käyttöä Helsingissä vuosina 2008–2010: ketkä saivat toimeentulotukea, millaisiin menoihin toimeentulotukea tarvittiin ja kuinka pitkäksi aikaa? Lisäksi tarkasteltiin syksyllä 2008 alkaneen talouskriisin vaikutuksia toimeentulotuen tarpeeseen. Pääasiallisena tutkimusaineistona oli Helsingin kaupungin sosiaaliviraston rekisteritiedoista koostettu TotuHelsinki-aineisto. Tulosten mukaan toimeentulotukeen turvautuivat eniten yksin elävät, ja he olivat tavallisimmin työttömiä tai lomautettuja. Maahanmuuttajat saivat kantaväestöä suhteellisesti useammin toimeentulotukea. Toimeentulotuki oli usealle – myös nuorille – pitkäaikainen tukimuoto. Noin 60 prosenttia toimeentulotuesta maksettiin suoraan asiakkaan tilille käyttökohdetta erittelemättä. Eritellyistä käyttökohteista toimeentulotukea maksettiin eniten asumiskustannuksiin sekä erilaisiin terveydenhuoltomenoihin. Vuoden 2008 syksyllä alkaneen talouskriisin vaikutukset näkyivät toimeentulotukimenoissa ja toimeentulotuen asiakasmäärissä erityisesti vuoden 2009 alkupuoliskolla ja kesäaikana.
  • Tuominen, U (Kela, 2013)
    Nivelrikko on yksi yleisimmistä liikuntakyvyttömyyttä ja kipua aiheuttavista tuki- ja liikuntaelinsairauksista. Tekonivelkirurgiaan liittyvät pitkät jonotusajat ovat olleet länsimaissa vuosikymmenien ajan huolen aiheena. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää jonotusajan pituuden vaikutusta polven ja lonkan primaariin tekonivelleikkaukseen liittyviin terveysvaikutuksiin sekä kustannuksiin ennen leikkausta ja sen jälkeen. Tekonivelleikkausjonoon asetetut polvi- ja lonkkapotilaat satunnaistettiin kahteen ryhmään: lyhyen jonotusajan ryhmään ja normaalin sairaalakäytännön mukaisesti jonottavaan ryhmään. Terveysvaikutuksia mitattiin 15D-, Harris Hip Score -, Knee Score - ja VAS-mittareilla. Tietoja kerättiin lääkkeiden sekä sosiaali- ja terveyspalvelujen käytöstä ja kustannuksista. Vaikuttavuutta arvioitiin kustannusutiliteettianalyysilla. Mittaukset tehtiin jonoon asettamisajankohtana, sairaalaan saapumisajankohtana sekä kolmen ja kahdentoista kuukauden kuluttua leikkauksesta. Tulokset perustuvat satunnaistetun aineiston hoitoaikeen mukaiseen analyysiin, ja tulokset on testattu herkkyysanalyyseilla. Jonotusajan pituudella ei ollut satunnaistettujen vertailuryhmien välillä merkittävää vaikutusta elämänlaatuun, kipuun eikä liikuntakykyyn. Leikkauksen jälkeiset vaikuttavuusarvot olivat tilastollisesti merkitsevästi parempia kuin arvot sairaalaan saavuttaessa. Kustannusvaikuttavuusanalyysin mukaan nopean leikkausryhmän lonkkapotilaat saavuttivat enemmän laatupainotettuja lisäelinvuosia pienemmillä kustannuksilla kuin normaalin käytännön mukaan jonottaneet potilaat. Polvipotilailla tilanne oli päinvastainen. Tutkimuksen seuranta-aikana tapahtuneen kadon vuoksi analyysin tuloksiin liittyy jonkin verran epävarmuutta, joten yleistettävää johtopäätöstä jonotusajan vaikutuksesta tekonivelleikkausten kustannusutiliteettiin ei voida varmistaa.
  • Pitkälä, K; Savikko, N; Pöysti, M; Laakkonen, M-L; Kautiainen, H; Strandberg, T; Tilvis, R (Kela, 2013)
    Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää satunnaistetulla,kontrolloidulla asetelmalla liikunnallisen harjoittelun vaikuttavuutta kotona asuvien, Alzheimerin tautia sairastavien toimintakyvyn eri ulottuvuuksiin, heidän omaishoitajiensa elämänlaatuun sekä molempien palveluiden käyttöön ja niiden kustannuksiin vuosina 2008–2011. Tutkimukseen osallistui 210 pariskuntaa, joista toinen puoliso oli muistisairaan omaishoitaja. Pariskunnat randomoitiin kolmeen yhtä suureen ryhmään: 1) ryhmäkuntoutusryhmään (liikuntaharjoittelua neljä tuntia kaksi kertaa viikossa päiväkeskuksessa vuoden ajan), 2) kotikuntoutusryhmään (tunti kaksi kertaa viikossa kotona vuoden ajan fysioterapeutin ohjauksessa) ja 3) vertailuryhmään (tavallinen kunnallinen hoito). Tutkimushoitajan haastattelut tehtiin lähtötilanteessa sekä 3:n, 6:n, 12:n ja 24 kuukauden kohdalla. Päätulosmuuttujat olivat muistisairaan ihmisen toimintakyky (mitattiin FIM-toimintakykymittarilla) sekä liikuntakyky (mitattiin Guralnikin liikuntakyky- ja tasapainotesteillä = SPPB). Kotona annetulla räätälöidyllä kuntoutuksella voidaan hidastaa muistisairaiden fyysisen toimintakyvyn (mitattu FIM-mittarilla) heikkenemistä merkitsevästi. Liikuntatesteissä (SPPB) ei ollut eroja ryhmien välillä. Myös kognitiossa näkyi myönteinen muutos toiminnanohjauksen osalta kellotestillä mitattuna kotikuntoutusryhmässä. Ryhmäkuntoutuksessa palveluiden kokonaiskustannusten säästöt olivat merkittävät, joskaan muutokset toimintakyvyssä eivät saavuttaneet tilastollista merkitsevyyttä. Omaisten elämänlaadussa tai muissa mittareissa ei ollut merkitseviä eroja interventioryhmien ja vertailuryhmien välillä. Kaatumiset vähenivät molemmissa interventioryhmissä. Kuolemanvaara näytti pienentyneen kotikuntoutusryhmässä. Tutkimuksessa luotiin kuntoutusmalli, joka parantaa Alzheimerin tautia sairastavien toimintakykyä lisäämättä sosiaali- ja terveyspalveluiden kokonaiskustannuksia.
  • Jussila, H (Kela, 2012)
    Moderni päätöksenteko vaatii tuekseen tutkimustietoa. Päättäjät kertovat arvostavansa tutkijoiden tuottamaa tutkimustietoa, mutta käytännössä tätä tietoa ei aina pystytä tai haluta hyödyntää. Tässä tutkimuksessa selvitetään neljää asiakokonaisuutta: mistä kansanedustajat saavat tietoa tutkimuksista, miten kansanedustajat näkevät tutkimustiedon roolin päätöksenteossa, mitkä tekijät edistävät ja mitkä estävät tutkimustiedon käyttöä sekä mikä on Kelan tutkimusosaston julkaisujen tunnettuus. Lisäksi tarkastellaan, kuinka laajalti sosiaali- ja terveysvaliokunnassa on kuultu tutkimuksen ammattilaisia. Tutkimuksen aineistoina ovat kansanedustajille kevättalvella 2010 tehdyn verkkokyselyn vastaukset (n = 35) sekä sosiaali- ja terveysvaliokunnan vaalikaudella 2007–2010 antamien mietintöjen (n = 183) asiantuntijalistat. Parhaiten kansanedustajien käyttöön päätyy tutkimus, joka täyttää seuraavat kriteerit: tutkimus on ajankohtainen ja merkittävä, ja siinä on selkeitä toimenpide-ehdotuksia ja tiivistelmä. Eduksi on myös se, että edustaja on saanut tietoa tutkimuksesta mediasta, tiedotteista tai seminaareista. Lisäksi tutkimus tukee edustajan ajamaa politiikkaa ja se on kirjoitettu hänen äidinkielellään. Tutkimuksen perusteella tutkimustiedon hyödyntämisen mahdolliset ongelmat liittyvät joko päätöksenteon valmisteluun tai tutkimustulosten välitysongelmiin. Tästä syystä tutkimusviestinnän kehittäminen on tärkeää. Päättäjät lukevat lyhyitä suomenkielisiä tekstejä, joten heille on tarjottava niitä. Paksut, mahdollisesti englanninkieliset tutkimusraportit eivät tavoita valtaosaa päättäjistä. Tämän takia eritoten suomenkielisen tiedottamisen merkitys on suuri.
  • Martikainen, J (Kela, 2012)
    Lääkekustannukset kasvoivat 2000-luvulla useimmissa teollistuneissa maissa terveydenhuollon kokonaismenoja nopeammin. Lääkkeiden rahoituksesta vastaavat ovatkin etsineet keinoja kustannusten kasvun hillitsemiseksi. Uudet, vanhoja lääkkeitä kalliimmat lääkkeet ovat yksi syy kustannusten kasvuun. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää uusien, avohoidossa käytettävien lääkkeiden käyttöönottoa, hintoja ja kustannuksia sekä analysoida lääkkeen erityiskorvattavuutta edeltävän peruskorvattavuusjakson ja korvauksen rajoittamisen vaikutuksia lääkkeiden kulutukseen ja hoitojen kohdentumiseen. Tutkimusten aineistoina käytettiin muun muassa Lääkelaitoksen ja Kelan tietokantoja ja lääkkeiden tukkumyyntitietoja. Lääkkeiden hintatiedot Euroopan maista kerättiin kyselyllä. Suomen markkinoille tuli vuosina 1996–2005 lähes 300 uutta lääkeainetta. Vuonna 2005 niiden osuus avohoidon lääkemyynnin arvosta oli 38 % ja kulutuksesta 19 %. Avohoidossa uutuuksia tuli erityisesti syöpien, infektioiden ja sydän- ja verisuonisairauksien hoitoon. Osa uutuuksista tarjosi merkittäviä uusia hoitomahdollisuuksia, osan lisähyöty oli vähäinen. Tiukan hintasääntelyn maissa uusien lääkkeiden tukkuhinnat olivat alhaisemmat kuin niissä maissa, joissa ei ollut suoraa sääntelyä. Maan asema tukkuhintojen vertailussa ei kuitenkaan määrittänyt sen asemaa vähittäismyyntihintaisessa vertailussa, sillä apteekkien kate ja verot vaihtelevat maittain. Suomessa uusien lääkkeiden tukkuhinnat olivat eurooppalaista keskitasoa, mutta verolliset vähittäismyyntihinnat keskitasoa korkeammat. Glaukooma-lääkkeillä erityiskorvattavuutta edeltävä peruskorvattavuusjakso hidasti uusien valmisteiden käyttöönottoa. Lääkkeiden tultua erityiskorvattaviksi niiden käyttäjämäärä ja kulutus kasvoivat. Kalleimpien statiinien korvauksen rajoittaminen niille potilaille, joille edullisemmat eivät sovi, lisäsi edullisten statiinien käyttöä. Rajoituksen jälkeen kalleimmat statiinit kanavoituivat sairaammille ja aiemmin muita statiineja käyttäneille. Toimenpiteiden pitkäaikaisvaikutuksista ja terveysvaikutuksista ei ole tietoa.
  • Tuovinen, A-K (Kela, 2012)
    Muutama vuosi Suomen EU-jäsenyyden alettua silloinen EY-tuomioistuin vahvisti, että jäsenvaltioiden sosiaaliturva- ja terveysjärjestelmät kuuluvat sisämarkkinasääntelyn piiriin. Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö aiheutti lopulta tarpeen unionitasoiselle lainsäädännölle. Direktiivi 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (nk. potilaiden liikkuvuusdirektiivi) annettiin lopulta vuoden 2011 maaliskuussa. Tässä tutkimuksessa selvitetään nykytilanteeseen peilaten, mitä muutoksia direktiivin antaminen tarkoittaa potilaan oikeudelle saada toisessa jäsenvaltiossa syntyneitä sairaanhoitokustannuksia korvatuksi sekä ennakkoluvallisissa hoitotilanteissa että omatoimisesti toiseen jäsenvaltioon hoitoon hakeuduttaessa. Toisena kysymyksenä pohditaan, minkä tahon tulisi korvata potilaalle toisessa jäsenvaltiossa saadun sairaanhoidon kustannukset. Kun direktiiviä tulkitaan EU-tuomioistuimen potilaiden oikeuksia korostavan ratkaisukäytännön valossa, näyttäisi se tarkoittavan käytännössä sitä, että direktiivin nojalla Suomessa asuville ja vakuutetuille potilaille syntyy oikeus korvaukseen toisessa jäsenvaltiossa saadun hoidon kustannuksista, joka vastaa Suomessa annettavan julkisen terveydenhuollon korvaustasoa. Tämä tarkoittaa merkittävää parannusta potilaiden mahdollisuuksille hakea hoitoa toisesta valtiosta. Tällä hetkellä kunnat ovat vastuussa asukkaidensa terveydenhuollosta, mutta ne eivät vastaa toisessa valtiossa ilman ennakkolupaa saadun hoidon kustannuksista. Kunnan, joka on vastuussa potilaan terveydenhuollosta Suomessa, tulisi vastata myös toisessa maassa syntyneistä hoitokustannuksista. Tätä voidaan perustella taloudellisella kannustimella. Nykytilanne voi johtaa siihen, että kunnalle syntyy säästöjä, jos sen asukas hakee toisesta jäsenvaltioista omatoimisesti hoitoa valtion kustannuksella.
  • Kemppainen, T (Kela, 2012)
    Tutkimuksessa tarkastellaan kyselyaineiston (ESS3) avulla hyvinvoinnin jakautumista sosiaaliseen aseman perusteella eurooppalaisissa hyvinvointiregiimeissä. Hyvinvointia lähestytään monitasoanalyysin keinoin neljän indikaattorin näkökulmasta: taloudellinen niukkuus, sairaus, yhteiskunnallinen pessimismi ja sosiaalinen arvostus. Tulosten mukaan hyvinvointi on merkittävässä määrin riippuvainen yksilön yhteiskunnallisesta asemasta ja hyvinvointiregiimistä. Hyvinvoinnin edellytysten jakautuminen yhteiskunnallisessa rakenteessa vaihtelee maaryhmien välillä niiden hyvinvointipoliittisen mallin mukaisesti. Itäisen Euroopan maissa hyvinvointivajeet ovat yleisiä lähes kaikilla tarkastelluilla indikaattoreilla. Taloudellinen niukkuus on näissä maissa yleistä, erityisesti työttömillä. Työttömyys on keskeinen taloudellisen niukkuuden riskitekijä kaikissa regiimeissä. Pohjoismaisessa regiimissä hyvinvointivajeet ovat verrattain harvinaisia lähes kaikkien indikaattorien mukaan. Tosin suhteellisen suuri sairausriski on poikkeus: eritoten köyhyys altistaa terveysongelmille pohjoismaisessa regiimissä. Haavoittuvan sosiaalisen aseman ja yhteiskunnallisen pessimismin välinen yhteys on tyypillinen sekä itä- että mannereurooppalaisen regiimin maissa. Köyhyys synkistää tulevaisuudennäkymiä lähes kaikissa maaryhmissä, kun taas maahanmuuttajat ovat yleensä vähemmän pessimistisiä. Pohjoismaisessa regiimissä maahanmuuttotausta näyttää kuitenkin olevan hyvinvoinnin kannalta osin epäedullinen tekijä. Köyhyys, työttömyys ja yksinäisyys ovat yhteydessä vähäiseen sosiaaliseen arvostukseen. Liberaalissa regiimissä eläminen köyhänä tai työttömänä on yhdistelmä, joka kaikkein selvimmin heikentää sosiaalista arvostusta. Hyvinvointiregiimeissä ei olekaan kyse pelkästään tukien ja palvelujen takaamisesta – myös kulttuurilla on merkitystä.
  • Ikonen, A (Kela, 2012)
    Suomessa suurin osa työnantajista tarjoaa työntekijöilleen ehkäisevän työterveyshuollon lisäksi sairaan-hoitopalveluja. Tämän tutkimuksen tarkoitus oli selvittää työterveyshuollon asemaa työssä käyvien terveydenhuollossa ja työterveyshuollon sairaanhoidon yhteyttä ennaltaehkäisyyn ja työhön liittyviin teki-jöihin. Tämä tutkimus osoitti, että yli 50 % työntekijöistä käytti pelkästään työterveyshuollon sairaanhoitoa ja julkisen terveydenhuollon käyttö väheni. Erityisesti miehet näyttivät sairastuessaan valitsevan työterveyshuollon. Työterveyshuollossa lääkärissäkäyntien osuus nousi verrattuna muuhun työterveyshenkilöstöön. Tuki- ja liikuntaelinsairaudet, mielenterveysongelmat ja pitkäaikaiset työkykyyn vaikuttavat sairaudet olivat yhteydessä sairaanhoitokäynteihin työterveyshuollossa, mutta noin puolet niistä, joilla oli näitä ongelmia, eivät käyneet työterveyshuollossa. Työterveyshoitajan rooli näytti tärkeältä unettomuuden, työuupumuksen ja masennuksen havaitsemisessa. Työperäisiä oireita ja työkykyä arvioidaan usein työterveyshuollon sairaanhoidon yhteydessä. Yli puolet työterveyslääkäreillä käynneistä olivat työhön liittyviä, kun käynnin syy oli ainakin osittain työn aiheuttama tai kun sairausloman tarve otettiin huomioon. Epäasiallinen kohtelu työpaikalla ja vähäiset mahdollisuudet vaikuttaa omaan työhön olivat yhteydessä työterveyshoitajalla tai -lääkärissäkäynteihin. Tämä osoitti, että työterveyshuollon henkilöstöllä on mahdollisuus saada tietoa työhön liittyvistä tekijöistä sairaanhoidon yhteydessä. Vaatimus sairauslomatodistuksesta ensimmäisestä sairauslomapäivästä lähtien liittyi työterveyshuollon käynteihin miehillä. Lyhyiden sairauslomien seurannassa voitaisiin lisätä esimiesten roolia. Vaikka terveysneuvontaa ja työhön kohdistuvia interventioita tehtiin sairaanhoidon yhteydessä, työpaikkoihin kohdistuvien interventioiden määrää voitaisiin lisätä. Sairaanhoito työterveyshuollossa tukee ennalta ehkäisevää työtä ja usein liittyy työntekijöiden työhön ja työkykyyn. - Englanninkielinen julkaisu.
  • Hakovirta, M; Rantalaiho, M (Kela, 2012)
    Tutkimuksessa tarkastellaan taloudellista eriarvoisuutta lapsuudentutkimuksen viitekehyksessä ja lasten näkökulmista käsin. Tutkimuksessa kysytään, mitkä taloudellisten resurssien erot jäsentyvät lasten näkökulmista tarkasteltuina merkityksellisinä, mitä lapset itse käsittävät eriarvoisuudella sekä miten he eriarvoisuuden kokevat. Tutkimuksessa tarkastellaan myös sitä, minkälaisissa yhteyksissä taloudellinen eriarvoisuus lasten arjessa esiintyy, mitä seurauksia eriarvoisuudella lasten elämässä on ja minkälaisia keinoja ja toimintamalleja lapsilla on puuttua taloudelliseen eriarvoisuuteen omassa arjessaan. Tutkimus on laadullinen tutkimus. Tutkimusaineisto koostui keväällä 2011 kerätyistä viides- ja kahdeksasluokkalaisten lasten teemahaastatteluista ja eläytymistarinoista sekä lasten eläytymistarinoihin liittämistä piirustuksista. Analyysimenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä. Analyysissa kiinnitettiin huomiota erityisesti lasten eriarvoisuuden kokemuksiin sekä eriarvoisuutta koskeviin ajatuksiin ja merkityksenantoihin. Tutkimus osoittaa taloudellisen eriarvoisuuden olevan läsnä lasten arjessa monin eri tavoin, erityisesti erilaisina kuluttamisen ja kulutusmahdollisuuksien eroina. Kuluttaminen on osa lasten arkea, ja siihen sisältyy tiettyjä odotuksia, joista lapset ovat tietoisia ja joista poikkeamisen he saattavat kokea haastavana. Tutkimuksessa kuvataan, miten lasten väliset erot kulutusresursseissa tuottavat eriarvoisuutta, joka edelleen määrittää lapsen sosiaalista osallisuutta ja asemaa vertaisryhmässä. Taloudellinen samanarvoisuus voi olla ystävyyden mahdollistava tekijä, kun taas taloudellinen eriarvoisuus voi pahimmillaan johtaa syrjimiseen, ryhmästä ulos sulkemiseen ja kiusaamiseen. Tutkimus osoittaa, miten lapset omalla toiminnallaan rakentavat aktiivisesti omia strategioitaan selviytyäkseen tilanteista, joissa lasten väliset taloudelliset erot ovat läsnä.
  • Varjonen, S (Kela, 2011)
    Tutkimuksessa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkimuksessa syvennytään 1970-luvun uudistusaaltoon, jolloin isät otettiin mukaan järjestelmään, sekä 2000-lukuun, jolloin isiä on eri keinoin kannustettu vapaiden käyttöön. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskei-nen tutkimuskohde ovat päätöksentekoon osallistuneiden toimijoiden perhevapaita koske-vien näkemysten argumentointitavat. Tutkimuksen aineisto koostuu mm. valtiopäiväasia-kirjoista, työryhmämuistioista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista ja työmarkkinajärjestöjen kannanotoista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetel-mien avulla. Näillä kiinnitetään huomio niihin tekniikoihin, joilla poliittisessa argumentoin-nissa on pyritty saamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. 1970-luvulla keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kas-vattaminen oli osa vasemmiston diskurssia, joka pyrki tasa-arvoon niin kodeissa kuin työ-markkinoillakin. Konservatiivien äidinhoivan diskurssi sitä vastoin piti äitiä luonnostaan pa-rempana hoitajana lapselle ja vaati pitkän äitiysloman jatkeeksi kotihoidon tukea, jota va-semmisto puolestaan vastusti. 2000-luvun pääteemoja ovat olleet vanhemmuuden kus-tannusten tasaisempi jakaminen sekä isien kannustaminen vapaiden käyttöön. Isien kan-nustamiseksi on esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä: perusteina ovat olleet muun muassa isä–lapsi-suhde, tasa-arvo sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Työnan-tajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet kiintiöitä vanhempien valinnanvapauden rajoit-tamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasaarvon ja isien kannustamisen puolesta. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet ko-tihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.
  • Sinokki, M (Kela, 2011)
    Masennus, ahdistuneisuus, alkoholiriippuvuus ja alkoholin väärinkäyttö sekä unihäiriöt ovat yleisiä ongelmia työssä käyvän väestön keskuudessa. Nämä sairaudet ja oireet aiheuttavat huomattavia kuluja myös yhteiskunnalle. Sosiaalisen tuen ja työilmapiirin yhteyttä työssä käyvien (n = 3 347–3 430) terveyteen tutkittiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Terveys 2000 -aineistossa. Sosiaalista tukea työssä mitattiin JCQ-kyselyllä (Job Content Questionnaire) ja yksityiselämän sosiaalista tukea SSQ-kyselyllä (Social Support Questionnaire). Työilmapiiriä mitattiin kyselyllä, joka on osa Terve työyhteisö -kyselyä. Mielenterveyshäiriöiden diagnoosit perustuivat CIDI-haastatteluun (Composite International Diagnostic Interview). Tiedot lääkärin määräämistä masennus- ja unilääkkeistä poimittiin Kelan lääkerekisteristä ja tiedot työkyvyttömyyseläkkeistä Eläketurvakeskuksen ja Kelan rekistereistä. Ilmapiirin kokemisessa ei ollut merkitsevää eroa sukupuolten välillä. Sen sijaan naiset kokivat saavansa sosiaalista tukea enemmän sekä työssä että yksityiselämässä. Vähäinen sosiaalinen tuki sekä työssä että yksityiselämässä oli yhteydessä masennukseen, ahdistuneisuushäiriöihin ja moniin uniongelmiin. Huono työilmapiiri oli yhteydessä sekä masennukseen että ahdistuneisuushäiriöihin. Vähäinen tuki sekä esimiehiltä että työtovereilta oli yhteydessä myöhempään masennuslääkkeiden käyttöön. Huono työilmapiiri ennusti myös masennuslääkkeiden käyttöä. Vähäinen sosiaalinen tuki esimieheltä näytti lisäävän työkyvyttömyyseläkkeen todennäköisyyttä. Työhyvinvointiin täytyy kiinnittää huomiota, koska vähäinen sosiaalinen tuki ja huono työilmapiiri ovat yhteydessä mielenterveysongelmiin ja lisäävät työkyvyn menettämisen riskiä. – Englanninkielinen julkaisu. Suomenkielinen yhteenveto s. 89–90.