Lääketieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Yahya, Aaesha (Helsingin yliopisto, 2019)
    Meretojan tauti, suomalainen perinnöllinen gelsoliiniamyloidoosi (PGA), on harvinainen suomalaiseen tautiperimään kuuluva systeeminen perinnöllinen amyloidoosi, jolle on ominaista ihon poikkeava löystyminen, sarveiskalvon rappeutuminen ja perifeerinen neuropatia. Lisäksi taudilla voi olla vaikutuksia muihin elinjärjestelmiin. Maailmalla se on huonosti tunnettu, mutta tautitapauksia on löytynyt ympäri maailmaa. Taudin taustalla on geenivirhe gelsoliinia koodaavassa geenissä. Pistemutaatio gelsoliiniproteiinia koodaavassa geenissä johtaa viallisen proteiinin syntymiseen ja sitä kertyy systeemisesti. Gelsoliini on elimistössä yleinen proteiini ja se on mukana lukuisissa elimistön toiminnoissa. Sen päätehtävänä on toimia aktiinia säätelevänä proteiinina ja sen toiminta on tarkoin säädeltyä. PGA on merkittävästi elämänlaatuun vaikuttava ja laaja-alainen tautitila. Oireet alkavat näkyä n. 30 vuoden iässä ja eteneminen on hidasta. Tällä hetkellä taudille ei ole parantavaa keinoa ja hoito perustuu oireiden lieventämiseen. Diagnoosin saaminen on potilaan kannalta tärkeää, jotta voidaan antaa oikeanlaista hoitoa. Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään PGA:han liittyvän kasvohermohalvauksen ilmenemistä, vaikutuksia ja etenemistä olemassa olevan kirjallisuuden avulla. Suurin aineisto oli 227 potilaan (FIN-GAR-rekisterin) aineisto. Tutkimuksista voidaan päätellä, että PGA:han liittyvä kasvohermohalvaus on yksi taudin merkittävimmistä ongelmista. Sen aiheuttamat oireet alkavat keskimäärin 50-vuotiaana. Kasvohermohalvaus voi alkaa symmetrisesti edeten bilateraalisesti. Se alkaa otsasta edeten kasvojen alempiin osiin aiheuttaen mm. kasvojen roikkumista, silmäluomien uloskääntymistä ja liikevaikeutta sekä puhevaikeutta. Kasvohermohalvauksesta johtuvia ongelmia voidaan hoitoa kirurgisin toimenpitein. Leikkauksiin liittyy komplikaatioita ja usein niitä joudutaan toistamaan taudin edetessä. Potilaiden hoitokeinojen parantamiseksi vaaditaan lisätutkimusta.
  • Peuraharju, Elin (Helsingin yliopisto, 2019)
    Kronisk skleroserande sialadenit (KSS) anses vara en manifestation av IgG4-associerad sjukdom (IgG4-AS). Kohorter i tidigare publikationer är små och omfattar sällan västerländsk befolkning. KSS kliniska beteende samt behovet av uppföljning i denna patientpopulation bör studeras. Studiens mål var att utreda ifall KSS alltid är en manifestation av IgG4-AS eller förknippas med andra autoimmuna sjukdomar, samt att utreda vilka ytterligare undersökningar denna patientpopulation kräver. Materialet bestod av patienter som mellan åren 2000 - 2017 inom HUCS sjukvårdsdistrikt fått diagnosen KSS efter submandibulektomi (n=51). Vi omvärderade patienternas histologiska vävnadsprover och utförde immunohistokemisk färgning för IgG4. IgG4 positiva vävnadsprover (≥70 IgG4-positiva plasmaceller/ high power field (HPF)) färgades för IgG och CD31. Diagnosen IgG4-AS tillskrevs ifall ‘Boston consensus statement’- kriterierna för IgG4-AS uppfylldes. Vi granskade patientjournaler och skickade en uppföljningsblankett angående symptom av IgG4-AS eller autoimmuna sjukdomar. Trettiofyra vävnadsprover uppfyllde kriterierna för KSS, 17 vävnadsprover tillskrevs diagnosen icke-skleroserande kronisk sialadenit (KS). I 19 fall associerades en spottkörtelsten till organskadan. Tolv vävnadsprover var IgG4-positiva, varav två uppfyllde kriterierna för IgG4-AS. Båda fallen tillhörde KS-gruppen och hade manifestationer av IgG4-AS i andra organ. Histopatologiska drag hos KSS och KS sammanföll delvis. I finländsk befolkning verkar KSS inte tillhöra IgG4-AS. Däremot kan KS vara associerat med IgG4-AS. Att histologiskt urskilja KSS från KS är utmanande. Således bör IgG4-färgning utföras när lymfoplasmacytära infiltrat påträffas i KS och KSS.
  • Narjus-Sterba, Matilda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Orbitan blow-out murtumat kuuluvat yleisimpiin keskikasvomurtumiin. Ne aiheutuvat silmään kohdistuneesta tylpästä iskusta, mikä aikaansaa orbitan seinämän, tyypillisesti pohjan tai mediaaliseinän murtuman. Adekvaatista leikkaushoidosta huolimatta myöhäisvaiheen komplikaatiot, kuten diplopia ja silmän virheasennot, ovat blow-out murtumissa tavallisia. Yleisyydestään huolimatta blow-out murtumien luokittelu ja komplikaatioiden etiologia ovat heikosti tunnettuja, ja tutkimustulokset niiden osalta ristiriitaisia. Blow-out murtumille ei ole yhtenäisiä hoitosuosituksia, vaan ne vaihtelevat hoitavien yksikköjen välillä. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää etiologisten tekijöiden ja silmän virheasennon välistä suhdetta, etenkin murtuman aiheuttaman intraorbitaalisen volyymimuutoksen osalta. Tutkielmassa virheasennoista tarkastellaan enoftalmiaa (syväsilmäisyyttä), sekä hypoftalmiaa (pupillitason vajoamaa), ja virheasennoksi luokiteltiin kaikki 2mm ja sitä suuremmat asentomuutokset terveen ja murtuneen silmän välillä. Tutkielma on kaksiosainen, ja se koostuu kirjallisuuskatsauksesta, sekä kliinisestä tutkimuksesta, jonka pohjalta on tehty erillinen artikkeli. Kirjallisuuskatsauksen aineistona käytettiin PubMed tietokantaa, jossa hakusanoina käytettiin yhdistelmää ”orbita blow-out fracture” and ”enophtalmos”. Näillä hakusanoilla löytyi yhteensä 54 artikkelia, joista kirjallisuuskatsaukseen valittiin 15. Tutkimuksessa käytetty aineisto on osa laajempaa prospektiivisesti koottua kasvomurtuma-aineistoa, joka koostuu vuosina 2006-2010 Helsingin yliopistollisessa sairaalassa leikatuista aikuispotilaista. Näistä potilaista tähän tutkimukseen otettiin ne, joilla oli todettu isoloitu, yksipuolinen orbitan pohjan- tai sekä pohjan, että mediaaliseinämän murtuma, joka oli rekonstruoitu titaaniverkolla. Näiden ehtojen määrityksen jälkeen aineiston kooksi saatiin 15 potilasta, joista kuudelle kehittyi pysyvä silmän virheasento. Tutkimuksemme mukaan murtuma-alueen koko ja tyyppi (kombinoitu pohjan ja mediaaliseinämän murtuma) ennustivat myöhäisvaiheen enoftalmiaa paremmin, kuin postoperatiivinen volyymiero. Sukupuolella, iällä, hoitoviiveellä ja orbitan posteriorisen kolmanneksen murtumalla ei havaittu tässä tutkimuksessa olevan selittävää yhteyttä virheasennon syntyyn. Kirjallisuuskatsaus osoitti, että tutkimustietoon perustuva näyttö leikkaushoidon indikaatioista, hyödyistä ja haitoista on puutteellista.
  • Hämäläinen, Moona (Helsingin yliopisto, 2019)
    Suomessa tulehduksellisten suolistosairauksien esiintyvyys on kasvussa. Yksi toissijaisista lääkkeistä sairauteen on biologinen lääke infliksimabi, joka on TNF-alfa-estäjä. TNF-alfa on tärkeä sytokiini tulehduksellisissa sairauksissa. Infliksimabista vain noin 1/3 saa hyvän hoitovasteen. 1/3 ei saa vastetta ollenkaan, ja 1/3 menettää saadun vasteen, eikä vastetta osata ennustaa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli etsiä biomarkkereita geeniekspressioprofiileista RNA-sekvensoinnilla ja ymmärtää erilaisten lääkevasteiden eroja. Tutkielmassa tutkittiin 15 potilaan veren valkosolujen geeniekspressioita ennen (0vk) ja jälkeen (12vk) infliksimabihoidon, sekä verrattiin vasteensaajien ja ei-vasteensaajien geeniekspressioiden profiileja. RNA eristettiin näytteistä, sekvensoitiin ja analysoitiin Chipster-ohjelmalla. Ekspressiotasot erosivat merkitsevästi aikapisteiden välillä 17 geenin osalta, joista tärkein on DUSP2-geeni. DUSP2 laskee epäsuorasti interleukiini-17 pitoisuutta, jolloin tulehdusreaktio vaimenee. Verrattaessa vasteensaajien ja osittaisen vasteensaajien geeniekspressioprofiileja ennen ja jälkeen hoidon, ei selvää trendiä näkynyt geenien ilmentymisessä. Tutkimuksessa ei ollut mukana 12 viikon näytteitä ei-vasteensaajilla, joten siihen ei voitu verrata. Tässä tutkimuksessa ei löytynyt biomarkkeria infliksimabin hoitovasteen ennustamiselle, mutta saatiin tärkeää tietoa DUSP2-geenin aktiivisuudesta. Kaikilla infliksimabihoidon saaneilla DUSP2- geenin ekspressio nousi veressä.
  • Valento, Miia (Helsingin yliopisto, 2015)
    etsti
  • Komulainen, Arttu; Okura, Mia (Helsingin yliopisto, 2019)
    Det blir hela tiden vanligare att människor har sina egna tänder kvar då de föråldras. Detta leder till att tandläkare möter allt oftare fysiologiskt och patologiskt slitna tänder i sitt arbete. Kroppen har kompensatoriska metoder genom vilka den försöker spara bettets funktion trots att tänderna slits. Det finns inget exakt och rätt sätt för att vårda ett slitet bett, utan ingreppen måste alltid planeras individuellt. Ofta behövs ingrepp då när tändernas prognos sjunker och det finns en risk för att patientens bettförmåga försämras. Vården för ett slitet bett kräver ofta samarbete mellan många olika specialiteter inom tandvården. Protetisk tandvård kommer ifråga ofta om bettets funktion är sänkt eller om tändernas estetik är dålig. Vid protetisk vård av ett slitet bett är det ofta nödvändigt att höja bettet. Ofta räcker en höjning som motsvarar det utrymmet de restorativa materialerna kräver. Vårdens prognos beror i stor grad på patien-tens egenvård. Prognosen kan antas vara bra då patientens karies- och parodontitrisk är låg och god egenvård är en förutsättning för detta. I artikeln beskrivs ett patientfall där ett slitet bett behandlas med keramiska kronor och implantat. Patientfallet är ett bra exempel på hur det behövs kunskap i många specialiteter inom tandvården för att åstadkomma adekvat vård.
  • Valento, Miia (Helsingin yliopisto, 2010)
    testi
  • Kyrklund, Emma (Helsingin yliopisto, 2019)
    Masennus on kansanterveydellisesti merkittävä ongelma, sillä suomalaisista n. 5 % sairastuu vuoden aikana. Sairaus vaikuttaa selvästi elämänlaatuun heikentämällä toiminta- ja työkykyä. Erilaisia neuromodulaatiomenetelmiä on käytetty jo pitkään masennuksen hoidossa, erityisesti hoitoresistentissä taudissa. Vanhin niistä on sähköhoito, jota on käytetty jo 1930-luvulta lähtien. Viime aikoina on myös kehitetty uusia, ei-invasiivisia hoitoja. Uusin niistä on tDCS, eli transkraniaalinen tasavirtastimulaatio. Tähän työhön liittyy lyhyt katsaus masennuksesta ja erilaisista neuromodulaatiomenetelmistä. Tämän lisäksi tehtiin HYKS psykiatrian kautta pilottitutkimus tasavirtastimulaatiohoidosta. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää hoitomenetelmän hyötyä vaikeahoitoisten masennuspotilailla. Potilaita rekrytoitiin HUS alueelta Keravalta ja Järvenpäästä. Yhteensä tutkimukseen osallistui 15 potilasta. Tutkimuksessa annettiin 2 mA tasavirtastimulaatiohoitoa 30 minuutin ajan 5 päivänä viikossa 3 viikon ajan. Tuloksia mitattiin ensijaisesti PHQ9-oirekyselyllä, lisäksi potilaat täyttivät BDI-, Oasis-, Sheehan toimintakykyasteikko-, Core5- ja 15D-kaavakkeet. Kaavakkeita kerättiin potilailta hoidon alussa ja jokaisen hoitoviikon jälkeen. Tutkimuksella ei osoitettu tilastollisesti merkittävää hyötyä tDCS-hoidosta. Potilaiden PHQ9 pisteet vähenivät keskimäärin n. 20 %. Kolme potilasta, eli 20 % osallistuneista, saavuttivat remission, joka määriteltiin 50 % laskuksi PHQ9 pisteissä. Pisteet vähenivät keskiarvoltaan 18,80 (SD ±6,3) pisteestä 15,00 (SD±7,3) pisteeseen. P-arvo oli 0,06. Tutkimuksen tulokset viittaavat aiempiin tutkimuksiin vertaillen heikompaan tehoon, mikä osittain voi selittyä vaikeahoitoisemmalla potilasmateriaalilla ja tutkimuksen pienellä otoksella.
  • Itäluoma, Tuomas (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkimuksemme oli asiakirjatutkimus, jossa pyrimme selvittämään HYKS Uniyksikön obesiteetti-hypoventilaatio -oireyhtymäpotilaiden (OHS) mortaliteettia, oheissairastavuutta ja NIV-hoidon toteutumista verrattuna kontrolliryhmänä toimineisiin klinikan uniapneapotilaisiin. Tutkimusaineistoomme kuului 206 vuosina 2005-2016 HYKS Uniyksikössä hoidettua OHS-potilasta ja 236 uniapneapotilasta. Tutkimustamme varten keräsimme potilastietojärjestelmästä dataa koskien muun muassa potilaiden ikää, oheissairauksia, lääkityksiä, hengitystukihoidon (CPAP/NIV) toteutumista, seurannassa pysymistä sekä kuolleisuutta. Tutkimustulosten analysoinnin suoritimme SPSS-ohjelman avulla. Ryhmien välisissä analyyseissä käytimme t-testiä ja khiin neliö -testiä, ja kuolleisuutta havainnoivien eloonjäämiskäyrien tekemiseen käytimme Kaplan-Meierin estimaattoria. Tutkimuksemme OHS-potilaat olivat keskimäärin uniapneapotilaita iäkkäämpiä (56.3 vs. 52.3) ja heidän BMI:nsä (46.1 vs. 32.2) olivat korkeammat. Verrattuna uniapneapotilaisiin OHS-potilailla oli merkittävästi suurempi kuolleisuus. Seurannassa 5 ja 10 vuoden kohdalla OHS-potilaiden mortaliteetit olivat 13.5% ja 18.2%, kun taas uniapneapotilailla vastaavat arvot olivat 3.4% ja 8.5%. Oheissairauksien osalta OHS-potilailla esiintyi merkittävästi uniapneapotilaita enemmän astmaa, keuhkoahtaumatautia, verenpainetautia, diabetesta, eteisvärinää ja psykiatrisia sairauksia. Sepelvaltimotaudin ja infarktien esiintyvyydessä sen sijaan ei ollut merkitseviä eroja ryhmien välillä. CPAP ja NIV -hoito alensi merkittävästi kuolleisuutta OHS-potilailla mutta ei uniapneapotilailla. Hengitystukilaitteen päivittäisissä käyttötunneissa emme havainneet merkitseviä eroja ryhmien välillä. Tutkimuksemme vahvistaa aiemman kirjallisuuden löydöksiä OHS-potilaiden korkeasta kuolleisuudesta sekä siitä, että CPAP/NIV-hoidolla tämä kuolleisuus alenee. Tutkimuksemme on myös linjassa aiempiin havaintoihin obesiteetin mahdollista infarkteilta suojaavaa vaikutusta koskien, mutta tämän ilmiön todentamiseksi tarvitaan lisää tutkimustietoa.
  • Mäki, Niina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tutkielman tarkoituksena oli tuottaa kirjallisuuskatsaus karieksen diagnostiikassa käytettävistä optisista karieksen havainnointimenetelmistä. Tutkielmassa käsitellään aluksi karieksen havainnointia visuaalisesti ja röntgentutkimuksin ja lopuksi perehdytään karieksen optisiin havainnointimenetelmiin. Aineisto kerättiin PubMed -tietokannasta. Hakusanoina käytettiin: VistaCam, DIAGNOcam, NILT, fluorescence and caries, DIAGNOdent, occlusal caries detection ja approximal caries detection. Optisia karieksen havainnointimenetelmiä ovat esimerkiksi DIAGNOcam (DC) ja VistaCam (VC). Optiset karieksen havainnointimenetelmät ovat ei-ionisoivia kuvausmenetelmiä, joissa laite tuottaa valon eri aallonpituuksia. DC-kamera tuottaa röntgenkuvien kaltaisia mustavalkoisia kuvia. DC:ssa aallonpituudeltaan 780 nm valoa johdetaan valokuitua pitkin pehmytkudoksen läpi ja sieltä hampaan kruunua pitkin okklusaalipintaa vasten olevaan sensoriin. Sensori rekisteröi hampaan läpäisseen valon ja tuottaa digitaalisen kuvan. VC-kameran toiminta perustuu fluoresenssiin. VC-laite tuottaa valoa kahdesta LED-valonlähteestä, joiden aallonpituus on 405 nm. Laitteen kamera rekisteröi fluoresenssin ja tuottaa digitaalisen kuvan, missä rakenteet näkyvät eri värein ja numeerisina arvoina 0-4. Kirjallisuuden perusteella DC ja VC ovat hyviä apuvälineitä visuaalisen havainnoinnin ja röntgentutkimuksien lisäksi, mutta eivät kuitenkaan ensisijaisia menetelmiä. Ensisijaisia kariesdiagnostiikan menetelmiä ovat visuaalinen havainnointi ja röntgentutkimus. DC-kuvia verrattiin useissa tutkimuksissa bitewing-kuviin ja DC-laitteen havainnointikyky kariesvaurioissa oli yhtä hyvä tai parempi kuin bitewing-kuvissa. VC-laitteesta oli vähemmän tutkimuksia kuin DC-laitteesta, mutta ne osoittivat VC:n olevan hyvä apuväline okklusaalipinnan kariesvaurioiden havainnoimisessa. Ei-invasiisivisena, ionisoivaa säteilyä lähettämättömänä DC- ja VC tutkimus voitaisiin toistaa usein ja tutkimus voitaisiin tehdä myös suuhygienistin toimesta.
  • Kostiainen, Iiro; Hakaste, Liisa; Kejo, Pekka; Parviainen, Helka; Laine, Tiina; Löyttyniemi, Eliisa; Pennanen, Mirkka; Arola, Johanna; Haglund, Caj; Heiskanen, Ilkka; Schalin-Jäntti, Camilla (Helsingin yliopisto, 2019)
    Johdanto: Lisämunuaisen kuorikerrossyöpä on harvinainen endokriininen kasvain, jonka levinneeseen muotoon liittyy korkea kuolleisuus. Sairauden hoidosta on vain rajallisesti tutkittua tietoa. Aineisto ja menetelmät: Tutkimuksessa oli mukana kaikki HUS:ssa lisämunuaissyövän vuoksi 2002-2018 hoidetut potilaat (n=47, joista neljä lapsia). Tutkimukseen otettiin mukaan potilaat, joiden kasvaimen Weiss-score oli vähintään 4. Radiologiset ja histopatologiset näytteet uudelleenarvioitiin. Tutkimuksessa etsittiin kohdennetusti TP53-geenin ituratamutaatiota, ja selvitettiin lisämunuaissyövän ilmaantuvuus Suomessa Syöpärekisterin avulla. Tulokset: Suuri osa aineiston syövistä (79%) todettiin sattumalta kuvantamistutkimuksissa, mikä poikkeaa aikaisemmista tuloksista. Kaikkien todettujen syöpien HU oli varjoaineettomassa tietokonetomografiassa yli 20. Kasvainten koko vaihteli välillä 20-196 mm. Viiden vuoden elossaolo-osuus oli koko aineistossa 67%, ENSAT-luokittain selviytyminen oli 100%, 93%, 60% ja 11% luokissa I-IV. Korkeampi ENSAT-luokka ja Ki67-arvo olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä huonompaan selviytymiseen. Mitotaanihoito oli yhteydessä parempaan selviytymiseen (p=0,01). Valtaosa potilaista sai mitotaanista haittavaikutuksia (91%), tavallisimmin maha-suolikanavan oireita, 35% potilaista keskeytti hoidon ennenaikaisesti. Avo- ja laparoskooppisen kirurgian välillä ei todettu eroja ennusteessa tai komplikaatioissa, mutta sairaalassaoloaika oli pienempi laparoskooppisessa ryhmässä (p<0,001). Metastaasikirurgialla saavutettiin kolmella potilaalla pitkäaikainen remissio. Yhdellä lapsipotilaalla esiintyi TP53-mutaatio ja toisella Beckwith-Wiedemannin oireyhtymä. Lisämunuaisen kuorikerroksen syövän ikävakioitu ilmaantuvuus on Suomessa 1,0 /miljoona henkilövuotta. Pohdinta: Nykyaikana lisämunuaiskuoren syöpä on usein sattumalöydös, jota tulee epäillä kuvantamisessa näkyvän tiiviin rakenteen perusteella (HU>20). Ennuste on aikaisemmin kuvattua parempi, mutta levinneessä taudissa yhä huono. Laparoskooppinen kirurgia ei ole yhteydessä ennusteeseen, mutta sen avulla sairaalahoidon tarve on vähäisempi. Metastaasikirurgia voi olla hyödyllistä levinneen taudin hoidossa. Mitotaanihoito on yhteydessä parempaan ennusteeseen, mutta hoitoon liittyvät haittavaikutukset ovat tavallisia.
  • Teräväinen, Inga (Helsingin yliopisto, 2019)
    Keisarinleikkaus eli sektio on yksi yleisimmistä leikkauksista naisille maailmanlaajuisesti. Jopa 10% naisista, jotka synnyttävät sektiolla, saa myöhemmin leikkausalueen infektion. Infektioita pyritään ehkäisemään paitsi leikkausalueen antiseptisellä valmistelulla, myös profylaktisella eli ennaltaehkäisevällä antibiootilla. Tässä tutkimuksessa arvioimme antibioottien käyttöä sektioihin liittyen sekä infektioprofylaksiassa että infektioiden hoidossa. Käytännöt vaihtelevat maailmanlaajuisesti huomattavan paljon. Tässä retrospektiivisessä tapaus-verrokkitutkimuksessa aineisto koostuu naisista, jotka synnyttivät sektiolla Naistenklinikalla tai Kätilöopistolla helmikuun 2016 ja helmikuun 2018 välillä ja joille myöhemmin kehittyi haavainfektio. Jokaiselle infektiopotilaalle etsittiin verrokkipotilas, joka synnytti samassa sairaalassa samalla kiireellisyysluokituksella mutta joka ei saanut haavainfektiota. Haavainfektion riskitekijöiksi tunnistettiin korkeampi BMI ennen raskautta, korionamnioniitti, pidempi aika kalvojen repeämisestä leikkaukseen, pidempi leikkausaika sekä suurempi leikkausvuoto. Kaikki potilaat ja verrokit saivat profylaktisen antibiootin ennen leikkausta. Ensisijaisesti profylaksiana käytettiin kefuroksiimia, pensilliiniallergisille klindamysiinia. Infektiopotilaat saivat verrokkeja useammin metronidatsolia, yleensä kefuroksiimiin yhdistettynä. Osa potilaista sai synnytyksen aikana antibiootteja esimerkiksi vaginan GBS-kolonisaation vuoksi tai korionamnioniitin hoitona. Antibioottien käyttö synnytyksen aikana ei merkittävästi vaikuttanut myöhempään haavainfektion kehittymiseen. Verrokkeihin verrattuna antibioottihoidon kesto infektiopotilailla välittömästi sektion jälkeen oli merkittävästi pidempi. Potilaat, joilla oli pinnallinen infektio, saivat ensioireensa myöhemmin ja tarvitsivat lyhyemmän hoidon kuin ne potilaat, joille kehittyi syvä infektio. Potilailla, joiden kohdalla päädyttiin lopulta hysterektomiaan eli kohdun poistoon, antibioottihoidon kesto oli pisin. CRP ensimmäisten oireiden ilmetessä sekä korkein CRP- ja leukosyyttiarvo olivat suuremmat potilailla, joilla oli syvä infektio. Haavainfektioiden riskitekijöiden tunnistaminen on erinomaisen tärkeää antibioottiprofylaksian suunnittelun kannalta. Antibioottiprofylaksia pitäisi myös optimoida niin, että valinta kohdistuu todennäköisimpiä patogeeneja vastaan.
  • Iso-Kokkila, Eero (Helsingin yliopisto, 2019)
    Goals: The Categorical definition of mental health disorders has been proven problematic. The Scientific endeavour to understand mental health disorders from categorical point of view and to develop better treatment accordingly has not reached its goals despite decades of study. Transdiagnostic psychopathology and especially dimensional models have been suggested to overcome these problems. The researchers who have suggested dimensional models define mental health disorders as manifestations of relatively few core underlying psychological constructs. However critique has been presented that these dimensional models are too simplifying to capture the fluctuating and multifaceted nature of mental health disorders. Consequently another novel conceptualization, namely the network theory of mental health, has been suggested to overcome the problems of dimensional models. From the network point of view psychopathology does not constitute of underlying constructs but instead from the direct causal network of relations between the symptoms. Network methods offer a powerful tool to study multidirectional causal connections between the different facets of mental disorders. But again, network theories have been criticized of not taking into account the thoroughly argued problems of categorical definitions of mental health as most network studies have focused on researching symptoms listed in different diagnostic manuals under categorically defined mental disorders (etc. DSM). The aim of this study is to combine the most functional parts of these two novel fields of study and to attempt to perform a network analysis on a transdiagnostic clinical assessment questionnaire. CORE-5 is used for this purpose, as it is arguably such a questionnaire since it includes items that measure both psychiatric symptoms (anxiety and depression symptoms) but also items of positive mental health (social functioning, psychological functioning and subjective well-being). Methods: The study used a longitudinal and frequently gathered sample that consisted of psychiatric patients. The sample was gathered by assessing the patients who were at a intensive psychiatric day ward clinic in Järvenpää. The sample consisted of 32 patients of whom 59 % (19) were female. The weighted directed networks were formed by using the coefficients created with lagged multilevel regression analysis. The sample was divided between the persisters and remitters by utilizing GAF -questionnaires results. The patients whose scores reflected moderate symptoms or more severe were selected to a group of persisters. Divided like this, the remitters group had 15 patients (47 %). Results and conclusions: The results indicated, that CORE-5 questionnaire's items that measured positive mental health, were in a temporal interaction with the assessed psychiatric symptoms - depression and anxiety. Especially the item of subjective well-being had a central role in a network of mental health. A difference in the role of psychological functioning in the network was noticed between persisters and remitters. These observations support the view that not just psychiatric symptoms but also positive mental health - especially subjective well-being - has a noticable role in psychopathology. This study suggests that in the study of psychological networks, a step towards transdiagnostic point of view should be taken and start taking into account also other variables than psychiatric symptoms. Also this study suggested, that in the definitions of psychopathology in general, the role of positive mental health should be considered as more integral part of mental health disorders.
  • Kuvaja, Heidi-Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Aim: Psychosis risk has been researched a lot during last couple of decades and different tools for predicting psychosis have been formed and taken in the clinical practice. About one third of those in clinical high risk for psychosis develop psychosis, but only in help-seeking population. There is ongoing research aiming to improve on the existing psychosis prediction tools and to develop new ones with better prognostic accuracy and greater generalizability to the more varied populations. It has been also argued that psychosis transition is not the most useful outcome to focus on and that functioning is more clinically relevant. However, lack of replication or external validation studies remains problem. The current study aimed to test the performance of the published psychosis prediction models in general psychiatric sample of adolescents. In addition to this, same prediction models were also used to predict functioning using psychiatric hospitalization as an proxy. Methods: The current study utilized Helsinki Prodromal Study cohort, an ongoing prospective psychosis risk study. The sample (N=146) consisted of adolescents aged 15-18 at baseline who had been starting as new patients in public psychiatric care. The psychosis prediction models tested in the current study were selected from recent exhaustive review. Final amount of prediction models was 16 from 13 published articles. Predictors included parts of Structured Interview for the Prodromal Syndromes (SIPS), cognitive functions, substance use, and functioning ability and outcome variables were psychosis diagnose and psychiatric hospitalization. Analyses methods were logistic regression and area under the receiver operator characteristics curve. The participants were followed 7 years or until they developed psychosis. Findings and conclusions: Performance of the models was not as good as in original studies, which was to be expected since the sample was more varied than in original studies. However, almost all of the models predicted both psychosis and hospitalization better than high psychosis risk assessed by the SIPS did. For psychosis predictors that would perform well regardless of the model couldn’t be found, but models including disorganized communication performed worst. For hospitalization, models including positive symptoms, functioning, and duration of (untreated) symptoms performed best. Accuracy of the models was not clearly connected to the models ability to explain variance. More research aiming to validate and replicate suggested psychosis prediction models is needed.
  • Haapanen, Saara-Maria (Helsingin yliopisto, 2019)
    Objective. Motives for childbearing are poorly understood, but it is well-renowned that fertility behavior runs in families. There is no agreement on mechanism of intergenerational fertility transmission. First in Finland, the aim of this study is to examine the relationship between the numbers of full and half-siblings (and maternal and paternal half-siblings) and fertility, and the association between half-siblings and timing of fertility. Since full and half-siblings differ in terms of relatedness and childhood backgrounds, it is possible to get better insights into mechanisms of fertility transmission, and better consider today’s heterogeneity in families. Methods. The current study utilized nationally representative registry data (FINNFAMILY). The sample (n = 35 063) consisted of women (49.1 %) and men in four birth cohorts (1955, 1960, 1965, 1970) which had completed fertility. Poisson regression analyses were used to examine relationships between the numbers of siblings (all siblings, full and half-siblings, maternal and paternal half-siblings) and children. Associations between half-siblings and fertility timing were examined by regressing the cumulative number of children over the participants’ reproductive age by the number of half-siblings. Results and discussion. The findings showed intergenerational fertility transmission in Finland. Half-siblings were differently associated with fertility between sexes. The number of half-siblings increased only women’s fertility, and women with half-siblings had higher completed fertility and earlier entry to parenthood. Maternal half-siblings were associated with women’s fertility, but not men’s. The findings support the idea of women as family kin keepers. Future research should further examine the role of sibling rivalry and mutual investments in fertility transmission.
  • Ven, Katharina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Lipid droplets (LDs) are ubiquitous intracellular storage organelles, consisting of a core of energy rich neutral lipids surrounded by a phospholipid monolayer. Research in the past decade has expanded the view on LDs from simple, passive cytosolic inclusions to dynamic organelles which play an important role in many cellular processes. Furthermore, there is mounting evidence for links between LD biology and human pathologies, such as metabolic disorders, non-alcoholic fatty liver disease and cardiovascular diseases. Thus, understanding the basic biology of LD formation is crucial. LD biogenesis is thought to occur in the microdomains of endoplasmic reticulum (ER), due to the accumulation of neutral lipids between the two leaflets of the ER bilayer before budding into the cytosol. Many proteins are involved in this early formation, but no single indispensable protein has been discovered. After assembly, these early LDs grow through lipid deposition from the ER, and with lipid synthesis on the droplet monolayer. During LD growth, LDs are thought to retain connection to the ER. A protein important for LD biogenesis is seipin. This oligomeric ER protein has been found to localize at contact sites between the ER and LDs. Mutations in seipin give rise to three distinct diseases in humans; BSCL2, seipinopathy and Celia’s encephalopathy. The role of seipin in the formation of LDs and the pathogenesis of these diseases is still unknown. Work from numerous model systems has shown seipin to be important for LD biogenesis and adipocyte differentiation. LD formation is a complex process which is still poorly understood, and seipin likely collaborates with other proteins during LD assembly. In this thesis, APEX2-mediated proteome mapping combined with LC-MS/MS, is set up to identify proteins involved in LD biogenesis. In this technology, an engineered ascorbate peroxidase, APEX2, is genetically inserted to the intracellular region of interest where it rapidly biotinylates nearby endogenous proteins upon exposure to biotin-phenol and hydrogen peroxide. Biotinylated proteins can then be enriched by using streptavidin beads and identified with a mass spectrometry. The aim using this technology is to unravel new interaction partners of seipin and proteins important for LD formation, which is a crucial step for understanding LD formation and diseases related to it.
  • Haatanen, Nina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Aim. As the foreign-language speaking population grows in Finland, more and more children exposed to many languages are assessed by a speech therapist because their linguistic development causes a concern. Multilingualism is a growing phenomenon both internationally and in Finland. The assessment of a multilingual client poses a challenge to the speech therapist of how to assess a language that she or he is not familiar with. The aim of this study is to get information on how Finnish speech therapists assess their multilingual clients, especially their home languages. In addition, this study gathers information on how the speech therapists experienced the evaluation of a multilingual client. The purpose is to identify the types of assessment methods that Finnish speech therapists use to assess the linguistic skills of their multilingual clients and which assessment methods would be needed in their work. The profession of language analyst is presented to the speech therapists and they are also asked about their thoughts and opinions on the profession in question. Method. A survey was used as a method of this study. The survey was aimed for the speech therapists who were graduated and employed in Finland. The survey was sent to 1233 speech therapists by the e-mail list of the Finnish Association of Speech and Language therapists, and 132 speech therapists answered to it with a response rate of 10,7 %. In the questionnaire both closed and open questions were used, so the replies were analyzed in both quantitative and qualitative terms. In the quantitative analysis, the frequency and percentages of closed responses were calculated using the Microsoft Excel program. The qualitative analysis was carried out by gathering information from the open questions under different themes. Results and conclusions. According to the speech therapists, the assessment of a multilingual client is challenging. Nonetheless, most of the speech therapists who responded to the survey assessed all their clients’ languages. The result differs from the international study whereby speech therapists rarely assess the home languages of their clients. Assessment of the home language is important for the differential diagnosis. A language disorder cannot be reliably diagnosed based on a single language assessment. Finnish speech therapists mainly used the interview in the anamnesis phase and an interpreter when using assessment methods. Speech therapists were insecure when assessing a multilingual client, especially client's home language skills, but more confident when assessing the client's Finnish, Swedish or Sami skills. Nearly half of the speech therapists had challenges with interpreters, and most respondents would be interested in working with language analysts in the future.
  • Toivonen, Linda (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tavoitteet: Kansainvälisesti adoptoidut joutuvat usein kokemaan kuormittavia kokemuksia ennen adoptiota. Ihmisen kokemat kuormittavat elämäntapahtumat ovat tutkimuksissa olleet yhteydessä heikompaan koherenssin tunteeseen. Tässä tutkimuksessa haluttiin selvittää ennustaako kuormittavien elämäntapahtumien määrä koherenssin tunnetta ulkomailta adoptoiduilla nuorilla aikuisilla. Lisäksi haluttiin tutkia voiko sosiaalinen tuki muokata kuormittavien elämäntapahtumien koherenssin tunteen välistä suhdetta ja toimia suojaavana tekijänä kuormittavien elämäntapahtumien ja koherenssin tunteen välillä. Menetelmät: Tutkimuksen ainesto on osa FinAdo tutkimusta (ulkomailta adoptoitujen lasten hyvinvointi ja terveys -tutkimus). Lopulliseksi otoskooksi muodostui 182 tutkittavaa ja tutkittavat olivat iältään 19-48 vuotiaita. Kuormittavien elämäntapahtumien, koherenssin tunteen ja sosiaalisen tuen välisiä yhteyksiä tarkasteltiin lineaarisen regressioanalyysin avulla. Lisäksi tutkittavat jaettiin sosiaalisen tuen perusteella kahteen ryhmään: matalamman sosiaalisen tuen ryhmä ja korkeamman sosiaalisen tuen ryhmä. Ryhmille tehtiin erikseen regressioanalyysit, joilla ennustettiin kuormittavien elämäntapahtumien vaikutusta koherenssin tunteeseen. Tulokset: Suurempi määrä kuormittavia elämäntapahtumia ennusti heikompaa koherenssin tunnetta. Interaktio sosiaalisen tuen ja kuormittavien elämäntapahtuvien välillä oli merkitsevä ja sosiaalinen tuki muokkasi kuormittavien elämäntapahtumien ja koherenssin tunteen välistä yhteyttä. Sosiaalisen tuen ryhmiä vertailtaessa kuormittavien elämäntapahtumien määrä ennusti koherenssin tunnetta ainoastaan matalamman sosiaalisen tuen ryhmässä. Johtopäätökset:Sosiaalinen tuki todennäköisesti muokkasi kuormittavien elämäntapahtumien ja koherenssin tunteen välistä yhteyttä ja toimi suojaavana tekijänä kuormittavien elämäntapahtumien vaikutusta vastaan. Tämä tutkimus korostaakin sosiaalisen tuen tärkeyttä erityisesti kansainvälisesti adoptoiduilla.
  • Häkli, Eveliina (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tavoitteet. Vaikka oikeusviranomaiset kohtaavat työssään monia mahdollisesti traumatisoituneita henkilöitä, tällä hetkellä ei tiettävästi ole tutkimustietoa siitä, millaisia näkemyksiä oikeusviranomaisilla on traumatisoitumisen vaikutuksista oikeuden kuulemistilanteessa käyttäytymiseen ja siellä annetun kertomuksen sisältöön traumaattisista tapahtumista kerrottaessa. Traumapsykologista tutkimustietoa koskevan tietoisuuden ja ymmärryksen lisääminen uhrien kanssa toimivien oikeusviranomaisten keskuudessa voi edistää rikosprosessien sujumista ja asianosaisten oikeusturvaa. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oikeusviranomaisten näkemyksiä siitä, millä tavalla traumatisoituminen ilmenee oikeudessa kuultavan käyttäytymisessä ja kertomuksen sisällössä kerrottaessa traumaattisista kokemuksista. Näkemyksiä tarkasteltiin suhteessa traumapsykoterapeuttien näkemyksiin, traumapsykologiseen tutkimustietoon sekä korkeimman oikeuden asettamiin kertomuksen arvioinnin luotettavuuskriteereihin. Menetelmät. Oikeusviranomaiset (n=83) ja traumapsykoterapeutit (n=34) vastasivat verkossa jaettuun E-lomake –kyselyyn. Kyselylomakkeessa oli mukana 72 käyttäytymisen ja kerronnan piirrettä. Kunkin piirteen kohdalla vastaajan tehtävänä oli arvioida, miten traumatisoituminen on siihen yhteydessä tuomioistuimen kuulemistilanteessa, jossa henkilöä kuullaan siitä kokemuksesta, jonka vaikutuksesta hän mahdollisesti on traumatisoitunut. Aineistolle tehtiin klusterianalyysi sen selvittämiseksi, millaisia näkemyksiä traumatisoituneita kohtaavilla henkilöillä on traumatisoitumisen ilmenemisestä käyttäytymisessä ja kerronnassa. Tulokset ja johtopäätökset. Oikeusviranomaisten ja traumapsykoterapeuttien keskuudesta nousi esiin neljä traumanäkemystä: varovaisesti kantaaottava (36.1 % oikeusviranomaisista ja 17.6 % terapeuteista), konservatiivinen (28.9 % oikeusviranomaisista ja 2.9 % terapeuteista), ei-kantaaottava (19.3 % oikeusviranomaisista ja 8.8 % terapeuteista), ja kantaaottava (15.7 % oikeusviranomaisista ja 70.6 % terapeuteista) näkemys. Vaikka osa tutkimukseen osallistuneista oikeusviranomaisista oli varsin yhdenmukaisia traumatutkimuskirjallisuuden ja traumapsykoterapeuttien kanssa, kokonaisuudessaan vaikuttaa kuitenkin siltä, että vielä suurempi osa oikeusviranomaisista joko yhdistää traumatisoitumisen vain ulkoisesti havaittaviin, psyykkiseen kuormittumiseen viittaaviin käyttäytymispiirteisiin, tai on hyvin epävarmoja traumatisoitumisen vaikutusten arvioinnin suhteen.
  • Jussila, Liisa (Helsingin yliopisto, 2019)
    Tavoitteet. Valikoiva puhumattomuus on lapsuudessa kehittyvä häiriö, jolle on ominaista kyvyttömyys puhua johdonmukaisesti tietyissä sosiaalisissa tilanteissa, esimerkiksi päiväkodissa. Kuitenkaan kasvattajien kokemuksia valikoivasti puhumattomien lasten kanssa työskentelystä ei ole tutkittu. Tässä tutkielmassa tutkittiin varhaiskasvatuksen ammattilaisten kokemuksia työskentelystä valikoivasti puhumattomien lasten kanssa päiväkodissa vuorovaikutusnäkökulmasta käsin sekä kartoitettiin heidän näkemyksiään valikoivasta puhumattomuudesta. Lisäksi tutkielmassa selvitettiin tutkittavien havaintoja valikoivan puhumattomuuden ilmenemisestä varhaiskasvatusympäristössä, sen esiintyvyydestä ja diagnosoinnista sekä moniammatillisesta yhteistyöstä. Menetelmät. Yksitoista varhaiskasvatuksen ammattilaista osallistui puolistrukturoituun teemahaastatteluun, jossa haastateltavat kertoivat omista kokemuksistaan ja käsityksistään haastattelurungon ohjaamina. Äänitetyt haastattelut litteroitiin ja litteraateista muodostui tutkielman aineisto. Aineistoa käsiteltiin induktiivisen sisällönanalyysin keinoin. Tulokset ja johtopäätökset. Haastateltavat kokivat valikoivan puhumattomuuden pitkän keston, kommunikoinnin vähäisyyden, sekä suhteen luomisen lapseen aiheuttaneen haasteita heidän työskennellessään valikoivasti puhumattomien lasten kanssa. Työskentely oli herättänyt myös kielteisiä tunteita, joiden käsittelemisessä olivat auttaneet moniammatillisuus ja valikoivaan puhumattomuuteen liittyvän tiedon omaksuminen. Haastateltavien mukaan valikoiva puhumattomuus vaikeuttaa lapsen mahdollisuuksia vaikuttaa häntä itseään koskeviin asioihin. Varhaiskasvatuksen ammattilaiset ovat avainasemassa tunnistamassa ja puuttumassa valikoivaan puhumattomuuteen oireiden alkuvaiheessa, ennen niiden kroonistumista ja siksi kasvattajat tarvitsevat systemaattista tietoa ja koulutusta tästä häiriöstä. Tämän tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää luotaessa yhtenäisempää hoitopolkua valikoivasti puhumattoman lapsen kuntoutukseen, suunniteltaessa koulutusta ja toteutettaessa kliinistä yhteistyötä varhaiskasvatuksen ammattilaisten kanssa. Tutkielman tulosten perusteella varhaiset ja perusteelliset kuntoutustoimet osana varhaiskasvatusta ja luottamuksellisen suhteen luominen lapsen ja kasvattajan välille ovat olennaisia, jotta lapsella on mahdollisuus kuntoutua ja kommunikoida päiväkodissa.

View more