Väitöskirjat

 

Uusimmat julkaisut

  • Järvinen, Tomas (2019)
    Institutional theory has undergone major development in recent decades, while resource dependence theory has remained essentially unchanged since its inception in 1978. This study examines the associations of these two theories and organisational performance in the context of cultural centres in Finland. Few studies have attempted to empirically determine the effects of resource scarcity on institutional pressures. In addition to the novelty of combining these two theories, this thesis addresses this gap in the literature by empirically examining how and why resource dependence influences organisations' strategic responses. Using a mixed methods approach, this research involved in-depth semi-structured interviews and surveys in a later stage. A total of 20 interviews was conducted at four private cultural centres in Finland, while quantitative data (i.e. surveys) were gathered from 106 cultural centres. Thematic analysis was applied to the qualitative data to investigate the factors that influence the practices of private cultural centres. Next, the quantitative data were reviewed to confirm or reject the assumptions from the qualitative data. A broad range of participants was selected to generate generalisable, reliable, valid and meaningful data and conclusions. The results support the conclusion that private cultural centres do not passively adhere to institutional constraints. Rather, they selectively choose strategic responses that balance conflicting institutional pressures and their own interests and goals. Additionally, the more dependent a cultural centre is on a single revenue source—in this study, the municipality—the greater of conformity it displays. Likewise, the more dependent a cultural centre is on diverse revenue sources, the greater diversity it displays. Through this theoretical discussion and empirical assessment, this research contributes to an expanded, more accurate understanding of how organisations can engage in sustainability practices that improve performance. This study also fills the research gap on Finnish cultural centres and identifies factors that affect the adoption of organisational strategical responses. Finally, this study yield recommendations for future research and implications for the practice of cultural centres, suggesting how resource dependence alters organisational strategic responses.
  • Ravolainen, Kaija ([K. Ravolainen], 2014)
    Tutkimus, jonka nimi suomennettuna on "Laulaja kirkollisessa hierarkiassa. Viran varhainen historia", käsittelee nykyisin kanttorina tunnetun viran syntyvaiheita, laulajien tehtäviä ja asemaa. Laulajan virkaa, tai ehkä pikemminkin säätyä, koskevat varhaisimmat säädökset ovat 300-luvun loppupuolella kootut Laodikean kirkolliskokouksen kanonit ja kirkkojärjestys Apostoliset Konstituutiot. Omaksi kirkolliseksi arvoasteeksi laulaja vakiintui vain itäisessä kristikunnassa. Lännessä puolestaan erityisesti lukijat ja diakonit näyttävät vastanneen laulamisesta, joskin yksittäisiä laulajia ja laulajaryhmien johtajia mainitaan siellä täällä aineistossa, joka ulottuu ensimmäisen kristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Tutkimus tarkastelee sekä kirkollisen laulamisen että kirkollisen hierarkian kehittymistä kirkon historian alusta alkaen. Tämä on välttämätöntä laulajan aseman ja roolin hahmottamiseksi, koska laulajan virka syntyy varsin myöhään muihin kirkollisiin virkoihin verrattuna. Yksi näistä aikaisemmista viroista kuuluu lukijalle, jota on pidetty paitsi laulajan edeltäjänä, myös itse asiassa laulajana, tapahtuihan kaikki lukeminen jumalanpalveluksissa resitoiden. Tutkimus etsii myös vastausta kysymykseen, mihin erillistä laulajan virkaa tarvittiin, mikäli lukijakin saattoi vastata laulamisesta. Tutkimusaineisto koostuu sekä normatiivisista lähteistä, joita ovat kirkolliskokousten päätökset ja kirkkojärjestykset, että patristisen ajan kirjoittajien teksteistä. Aineiston tulkinnassa tuottavat ongelmia erityisesti kreikan-ja latinankielisten lähteiden näennäisesti yksinkertaiset ilmaisut, joille ei tahdo löytyä kiistatonta merkitystä. Tutkimusongelman ratkaisu ei avaudu teksteistä suoraan, vaan hahmottuu niihin sisältyvien aihetodisteiden kautta. Lukijan ja laulajan asemassa oli myös huomattava ero edellisen kuuluessa kirkolliseen hierarkiaan sen ensimmäisenä portaana; näin ollen jokainen alidiakoni ja ylempiin virkoihin kuuluva oli aikanaan palvellut lukijana. Laulaja puolestaan pysyi säädyssään, jonka sisälle ajan mittaan rakentui eri arvoasteita antiikin ammattikillan tapaan. Kristillisen kirkon synty-ympäristössä vaikutti lukuisia uskontoja ja kultteja, joita sivutaan myös tutkimuksen aineistossa. Näiden kulttien mahdollinen vaikutus kirkon omaksumiin käytäntöihin ja erityisesti laulamiseen ja laulajiin taustoitetaan tutkimuksen johdantoon liitetyssä katsauksessa. Pakanallisten kulttien soitinmusiikki torjuttiin, mutta sanaston ja hierarkian alueilla löytyy luonnollisia yhtäläisyyksiä. Juutalaisuuden perintö ilmenee muun muassa siinä, että kristityt kirjoittajat käyttivät vanhan liiton elementtejä kirkollisten virkojen ja säätyjen esikuvina. Laulajan viran varhaisvaiheet esitetään ensimmäisiltä kristillisiltä vuosisadoilta säilyneiden dokumenttien kautta, jotka esitellään järjestelmällisesti. Näin ollen tutkimus palvelee myös alan perusteiden hakuteoksena.
  • Alesaro, Juhani (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2015)
    The purpose of this study is to examine the structure of the Satz of Sibelius. This consists of two branches: the traditional Satz and another Sibelian Satz-idea, hitherto little known. The core of it can be found in a fragment from the composer's audition lecture (1896). In it Sibelius presents his view on the tonal system of the oldest type of Finnish folksong: rune melodies. This accounts for his modal approach - both melodic and harmonic - that originated long before the Sixth Symphony (1923). In this fragment Sibelius also outlines his opinions on harmonization of rune melodies. This establishes the principle of additive harmony that results in ninth-, eleventh-, thirteenth-chords, other-kinds of sum-chord, as well as in polychords. The co-existence of modal and tonal systems in the music of Sibelius may be called neo-modality, a system where the long experience of major-minor tonality is taken into consideration, but where various modal scales are also utilized in a manner more profound that mere coloration. Some of the branches of neo-modality are polymodality, modal ambiguity and bitonality. Though independently developed, the Sibelian Satz-idiom has near relatives in the solutions made by his contemporaries, e.g. Debussy, Ravel, the young Stravinsky and others.
  • Laes, Tuulikki (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2017)
    This dissertation examines inclusion as an ambiguous concept and practice within the context of music education in Finland. The general ethos of inclusive education aims to ensure equal opportunities for all students. However, social practices that are mediated through action and structures within music education contexts, such as segregating students into categories of those who are able, and those who are in need of special education, therapy, or care, generate paradoxes of what inclusion means, and for whom. Furthermore, in the Finnish context the system of music schools has a tradition of selecting young and talented students, with the objective of guiding them toward professional music careers. Such approaches to music education make, in Bourdieusian terms, a distinction between those in the targeted mainstream, and those who are outside of this ideal because of their age, ability, or other characteristics, thus overlooking equal possibilities for learning and gaining agency in and through music. The research project builds upon four sub-studies, which are reported in international, refereed journal articles, focusing on the Resonaari music school which promotes inclusive and accessible music education within the Finnish music school system. By utilizing methodological strategies for reflexive interpretation, these sub-studies examine and reflect on the complexity of inclusion from varying perspectives. The first sub-study presented the case of six female older adults who construct their musical agency within a rock band context at Resonaari, examining the wider meanings assigned to rock band music learning with regard to personal empowerment and a deepened understanding of aging. The second sub-study examined how teacher activism is enacted at Resonaari through innovative pedagogical practices, ethical commitment, and flexible policy advocacy. The third sub-study investigated student music teachers' reflections upon workshops run by Resonaari's musicians, aiming to expand the discourse on professionalism by addressing disability as a generative notion for diversity within higher music education. Finally, the continuum of the sub-studies culminated in the researcher's self-reflexive narrative of striving toward activist scholarship during the research project, addressing the challenges and potentials of inclusive research in music education. Through the methodological lens of critical reflexivity, the overarching task of this research project was to examine: How might Resonaari's activist practices disrupt the hegemonic social practices and discourses of music education; and what potential might these ruptures hold for the reconstruction of the structural, ethical, and political enactments of inclusion? The theoretical framework builds on John Dewey's pragmatist philosophy of educational democracy and moral imagination, as well as complexity theories. Drawing upon Gert Biesta's conceptualization of democratic inclusion, it is argued here that there is a continuing need to challenge the understandings and discourses of inclusion through extending the scope of transformational activism within music education. The findings of this research indicate the benefit of recognizing the potential of inclusivity, as exemplified by Resonaari's specialized music education context, as both a generative and ambiguous process. By identifying the implicit and explicit, and the transferable and unique, these manifestations of inclusion revealed the complexity of such discourses and practices. This expanded and problematized view of inclusion is termed activist hope in this dissertation. Hence, by considering democracy as an experiment, we may radically challenge, extend, and reconstruct the envisioning and implementations of inclusive music education.
  • Pohjannoro, Ulla (Sibelius-Akatemia, 2013)
    Tutkimuksessani kartoitin säveltäjän toiminnan aikaista ajattelua (reflection in action; Schön 1983) erotuksena "säveltäjän puheesta yleisölle", eli jälkikäteen annetuista tulkitsevista ja kommunikatiivisista lausunnoista (reflection on action). Tutkimuksen informanttina oli ammattisäveltäjä länsimaisen klassisen musiikin modernistisessa viitekehyksessä. Tutkimusaineisto käsitti säveltäjän työhuoneella sävellysprosessin aikana tehdyt stimulated recall -haastattelut sekä koko luonnosmateriaalin. Eksplikoin käyttämäni menetelmän sekä sen avulla hankkimani aineiston luonteen ja rajoitteet väitöstutkimukseni artikkelissa II. Artikkelissa I paneuduin aineistolähtöisesti sävellysprosessin alkuideoihin ja määritin prosessin vaiheet sekä säveltäjän toistuvat toimintamallit. Sävellysprosessin keskeiseksi determinantiksi osoittautui säveltäjän identiteetti-ideaksi kutsuma ideoiden kimppu, jonka avulla säveltäjä loi ja ylläpiti sävellyksen sisäistä esteettistä koherenssia: identiteetti-idea toimi sekä energialähteenä että kriteerinä, jonka perusteella säveltäjä muodosti ja arvioi uusia ideoitaan, vaihtoehtoisia ratkaisuja ja uudelleentulkintoja. Artikkeleissa III ja IV analysoin haastatteluaineistoa teoriaohjaavasti duaaliprosessiteoreettisessa viitekehyksessä. Määritin intuitiivisiksi sävellystoiminnoiksi kuvittelun, kokeilun, inkubaation ja uudelleenhahmotuksen. Rationaalisiin sävellystoimintoihin kuuluivat sääntöpohjainen ajattelu, musiikkianalyyttinen tarkastelu ja vaihtoehtojen tarkastelu. Prosessointia säätelivät ja ohjasivat metakognitiiviset toiminnot: arviointi, musiikillisen tavoitteen asettaminen ja toiminnan suunnittelu. Analysoin sävellystoimintojen dynamiikkaa sekä laadullisesti (IV) että määrällisesti (III) suhteessa sävellysprosessin eri vaiheisiin ja jaksoihin. Tarkastelin sävellysprosessia automatisoituvana ja nopeutettuna implisiittisenä oppimisena, jonka tuloksena säveltäjälle kehittyi tarkoitukselliseksi intuitioksi kutsumani ominaisuus. Sen avulla säveltäjä kykeni nopeisiin intuitiivisiin, mutta kuitenkin tarkoituksellisiin ja johdonmukaisiin ratkaisuihin kompleksisissa päätöksentekotilanteissa, joissa rationaalisen ajattelun rajat tulivat vastaan. Tutkimus konkretisoi intuition ja rationaliteetin monimuotoisuutta tuottaen uudenlaista aineistoa ajattelun ja päätöksenteon tutkimuksen alalla vallitsevan kokeellisen tutkimuksen käyttöön. Samalla se toi esiin ajattelun prosessointitapojen erottamisen vaikeudet naturalistisessa tutkimuskontekstissa, jossa tutkimus tapahtuu ilmiön luonnollisessa ympäristössä, ja haastaa osaltaan käsitystä duaaliprosessiteorioiden intuitio-rationaliteetti-erottelun dikotomiasta. Aiempiin sävellysprosessin tutkimuksiin verrattuna tutkimus toi esiin huomattavan määrän säveltämiseen liittyvää arkista konkretiaa, erityisesti myös sen ahdistavia ja kaoottisiakin puolia. Tutkimusprojektissani olen kehittänyt tutkimustavan, jonka avulla on mahdollista tuottaa lisää tiheitä kuvauksia erilaisten säveltäjien erilaisista sävellysprosesseista. Tutkimuksesta hyötyvät myös säveltämisen teorian ja pedagogiikan kehittäjät. Eri toimintamallien ja ajattelun muotojen tunnistaminen voi tukea aloittelevan säveltäjän oman luontaisen toimintatavan kehittämistä.
  • Muhonen, Sari (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2016)
    Tutkimuksen tavoitteena oli teoretisoida, analysoida sekä käsitteellistää opetustoimintaa, ja siten lisätä teoreettista tietoa yhteisluomisesta ja luovasta toimijuudesta koulun musiikkikasvatuksessa. Tutkimuksen empiirisenä tehtävänä oli kuvailla ja analysoida opetus-oppimistoimintaa. Pyrin vastaamaan kysymykseen: Millaisia potentiaalisia merkityksiä on koulun musiikkikasvatuksen parissa saaduilla yhteisluomisen ja luovan toimijuuden kokemuksilla? Tämä kysymys on tärkeä ja ajankohtainen, sillä luovaa toimijuutta arvostetaan opetussuunnitelmateksteissä ja uusissa oppimisnäkemyksissä. Kuitenkin aiempien tutkimusten mukaan monissa maissa - myös Suomessa - luovan toimijuuden tukeminen ja sen käytännön toteutus musiikkikasvatuksessa on ollut vaihtelevaa. Tässä tutkimuksessa yhteisluomisen ja luovan toimijuuden tematiikkaa tarkasteltiin osana koulun musiikkikasvatusta sekä opettajan asemaa potentiaalisena yhteisluomisen tukijana. Yhteistoiminnallinen laulujen sävellyttämiskäytäntö, sävellyttäminen, nähtiin tässä tutkimuksessa eräänä potentiaalisena mahdollisuutena tukea oppilaiden luovaa toimijuutta. Tutkimus kohdentui sävellyttämiskäytäntöön ja sen toteuttamiseen suomalaisessa peruskoulussa (vuosiluokat 1-6) kolmessa eri luokkayhteisössä. Tutkimusraportti kokoaa yhteen kolmiosaisen opettajatutkimuksen, jossa sävellyttämistä tarkastellaan filosofisen analyysin, tutkija-opettajan ja oppilaiden näkökulmista. Kutakin näkökulmaa on käsitelty erillisessä kansainvälisen referee-prosessin läpikäyneessä artikkelissa, jotka ovat tutkimusraportin liitteinä. Aineistona käytettiin tutkija–opettajan reflektointia sävellyttämiskokemuksista vuosina 1996-2004 sekä neljänkymmenenyhden oppilaan muisteltuja kokemuksia, jotka on kerrottu kolme-neljä vuotta sävellyttämiskokemusten jälkeen. Puolistrukturoidut haastattelut analysoitiin käyttäen laadullisia tutkimusmenetelmiä hyödyntäen erityisesti narratiivista analyysiä. Tutkimuksen tulokset käsittelivät seuraavia teemoja: 1) oppilaiden aloitteisiin tarttumisen ja niiden yhteistutkimisen merkityksellisyys sekä yhteissäveltämisessä että opetus-oppimiskäytäntöjä luotaessa, 2) opettajan työssäoppimisen merkitykset erityisesti pitkäaikaisen käytäntöjen reflektoinnin kautta ja 3) oppilaiden kokemusten tutkimisen merkityksellisyys kehitettäessä opetus-oppimiskäytäntöjä. Näistä puolestaan juontuvat tämän tutkimusraportin kokoavan pohdinnan teemat: 1) luova toimijuus ja demokraattiset oppimisyhteisöt, 2) luova toimijuus ja käytäntöjen kehittäminen sekä 3) luova toimijuus ja säveltäminen suhteessa opettajan ja oppijan toimijuuteen. Tämän tutkimuksen perusteella ehdotetaan, että yhteissäveltämisessä oppijan oppimisen tukeminen edellyttää joskus myös opettajan aktiivista osallistumista sävellysprosessiin. Opettajan täytyy kuitenkin mukauttaa toimintaansa tilannekohtaisesti. Opettajan rooli oppilaan tukijana, fasilitointi, voi sisältää esimerkiksi hienovaraista emotionaalista ja sosiaalista ohjausta ja yhteissäveltämistä. Tutkimuksen perusteella todetaan, että monenlaiset yhteisluomisen ja yksin säveltämisen kokemukset ovat tarpeellisia varhaista vuosista alkaen, läpi koko koulupolun. Koulun musiikkikasvatuksen tulisikin monipuolisesti tukea lasten ja nuorten yhteisluomista ja luova toimijuutta, joka heillä on ollut jo varhaislapsuudessa vahvasti ja luonnollisesti läsnä. Jotta luovaa toimijuutta voidaan tukea säveltämisen keinoin, on olennaista nähdä kaikki oppilaat kykenevinä luomaan musiikkia. Tarjoamalla jokaiselle mahdollisuuksia osallistua luoviin prosesseihin, aluksi vaikka pienemmässäkin roolissa, voidaan tukea oppijoiden uskoa heidän musiikillisiin kykyihinsä. Tutkimus kuitenkin osoitti, että demokraattisuuteen pyrkivässä oppimistilanteessa, jossa oppilaat saivat itse valita osallistumistapansa, oppilaat eivät automaattisesti ottaneet luovan musiikillisen toimijan asemaa. Opettajan toiminnalla ja ryhmäilmapiirillä onkin keskeinen merkitys osallistumistilanteiden orkestroinnissa. Oppilaiden sävellyttämiskokemusten analyysi paljasti lukuisia nyansseja heidän kokemuksissaan. Tämä havainto korostaa oppijoiden kokemusten tutkimisen merkitystä opetus- ja oppimiskäytäntöjä kehitettäessä. Analyysin perusteella musiikillisten yhteisluotujen, jaettujen ja dokumentoitujen teosten ('oeuvre'), esimerkiksi laulujen, voidaan nähdä lujittavan musiikillista yhteisöä. Näin ollen tutkimuksessa ehdotetaan, että teosten dokumentointia, joka mahdollistaa muistelun, reflektoinnin ja edistymisen seuraamisen, hyödynnettäisiin systemaattisemmin musiikkikasvatuksessa. Tutkimuksen perusteella todetaan, että pyrittäessä tukemaan yhteisluomista ja luovaa toimijuutta musiikkikasvatuksessa on olennaista pohtia opetus- ja oppimiskäytäntöjä yleensä sen sijaan, että toteutettaisiin irrallisia luovia tehtäviä. Sävellyttämiskäytännön analysoinnin perusteella pohditaan mahdollisuutta nähdä kaikki oppimisyhteisön jäsenet merkityksellisten oppimiskäytäntöjen rakentamiseen osallistujina. Tämä puolestaan vaatii sellaisen tutkimus- ja muutosmyönteisen oppimisilmapiirin luomista, joka on avoinna uusille mahdollisuuksille ja hyväksyy sosiaalisten prosessien olennaisen roolin yhteisluomisessa. Myös tutkiva opettajuus (inqiry as stance) nähdään olennaisena asenteena tämän päivän muuttuvissa tilanteissa ja kehittyvässä yhteiskunnassa. Yhteisluominen ja luova toimijuus ovat tärkeitä myös opetussuunnitelman luomisen ja toteuttamisen näkökulmasta. Tulosten reflektoinnin pohjalta voidaan olettaa, että luomalla yhteistä opetussuunnitelmaa yhteisluomisen avulla, sitoutuminen tavoitteisiin vahvistuu. Tulosten pohjalta tutkimuksessa osoitetaan, kuinka antamalla tilaa tilannelähtöisille aloitteille ja yhteistutkimukselle ja nivomalla nämä prosessit opetussuunnitelmallisiin tavoitteisiin voidaan luoda potentiaalisesti merkityksellisiä opetus-oppimistilanteita, jotka tukevat sekä opettajan että oppilaiden luovaa toimijuutta.
  • Kuusi, Tuire (Sibelius-Akatemia, 2003)
    This study examined connections between pitch-class set-theoretical abstract concepts, setclasses, and perceptual estimations of chords derived from the set-classes. The study had two aims, the first of which was to compare theoretical resemblance with perceived closeness. Another aim was to illuminate and analyze both factors relevant for perceptual estimations of chords and factors relevant for theoretical resemblance. The study also analyzed a selection of theoretical resemblance models. The models were so-called similarity measures. Statistical analyses of distributions of values produced by these measures were made. It turned out that the values produced by different measures could not be compared with one another because the distributions of values differed so much from one measure to another. Hence, the values were modified into percentiles. In the empirical part of the study, pentachords derived from pentad classes were used. Closeness between pentachords was rated by subjects. The subjects also rated the pentachords one at a time on nine semantic scales. The subjects' closeness ratings were compared with similarity values as percentiles calculated by nine pitch-class set-theoretical similarity measures. A rather high connection was found between theoretical set-class similarity and aurally estimated chordal closeness. The underlying factors guiding perceptual estimations of chords were examined. The methods used were multidimensional scaling, hierarchical clustering, and factor analysis. The first (and the most important) factor guiding perception of both chord pairs and single chords was the degree of consonance of the test chords, which could also be explained by theoretical consonance models. Another factor was the chords' association with some traditional tonal chord. The chords' association with the whole-tone collection was the third factor guiding closeness ratings, while the combination of the width and register of the chords was the third factor guiding single-chord ratings. An additional factor guiding closeness ratings was the number of common pitches between two chords. To examine the connection between set-classes and perceptual estimations of chords, the factors found in the analyses were compared with set-class properties (such as the intervalclass content and the subset-class content). It was found that the factors were, to a rather high degree, bound to the properties of the set-classes from which the chords were derived. Only the width and register of chords seemed to operate independently from set-classes. The factors relevant for theoretical set-class similarity were also examined. Datasets produced by nine similarity measures were analyzed by multidimensional scaling. The three factors that emerged in the analyses were interpreted by (near)chromatic property, pentatonic property, and whole-tone property of the set-classes. Of these, the first and third factors were closely connected with the first and third factors that were found to guide closeness ratings. An additional factor relevant for theoretical set-class similarity was the cardinality of the largest mutually embeddable subset-class of the two set-classes of a pair. In this study a connection was found between theoretical resemblance and perceived closeness as well as between set-class properties and perception of chords. The results of the study can be interpreted to indicate that the abstract properties of set-classes (which are quantitative) had an effect on the qualitative characteristics of chords derived from them, and these qualitative chordal characteristics had effects on the subjects' estimations.
  • Väisälä, Olli (Sibelius-Akatemia, 2009)
    Tämä väitöskirja muodostuu tutkimuksista, joissa analysoidaan valikoima varhaista post-tonaalista musiikkia (Debussyn, Skrjabinin, Schönbergin, Bergin ja Webernin teoksia) prolongaation käsitteen pohjalta. Niissä myös tarkastellaan laajasti post-tonaalisen prolongaation teoreettisia periaatteita ja jossain määrin näiden periaatteiden suhteita psykoakustisiin ilmiöihin. Prolongaatio on keskeinen käsite perinteisen tonaalisen musiikin Schenker-analyysissä, ja on tehty monia yrityksiä käsitteen yleistämiseksi post-tonaaliseen musiikkiin soveltuvaksi. Siinä missä konventionaalista Schenker-analyysiä ohjaavat kolmisoinnun referentiaaliseen asemaan liittyvät hyvin määritellyt teoreettiset periaatteet, esitetyt post-tonaalisen musiikin prolongaatioanalyysit ovat kuitenkin yleisesti ottaen jääneet epätyydyttäviksi, koska vastaavat teoreettiset periaatteet ovat puuttuneet. Tässä tutkimuksessa määritetään sellaiset periaatteet analysoiduille teoksille ei-kolmisointuisten referenssiharmonioihin pohjautuen. Teoreettisten kysymysten käsittely pohjautuu Joseph Strausin (1987) neljään prolongaation ehtoon, tunnettuun muotoiluun prolongaation edellyttämistä säveltasoon perustuvista funktionaalisista normeista. Käsittely poikkeaa kuitenkin Strausista harmonia- ja intervallikäsityksen osalta ottamalla huomioon säveljoukkoluokkien teorian ulkopuolisia tekijöitä; osoittautuu, että tämä ratkaisevasti parantaa post-tonaalisten prolongaatiorakenteiden esiintymis- ja löytymismahdollisuuksia. Tällaisia tekijöitä on kaksi. Ensinnäkin rekisteriasettelu: on perusteita olettaa, että rekisteriin perustuvat erotukset (esimerkiksi tiettyjen käännösintervallien väliset) vaikuttavat ratkaisevasti funktionaalisiin erotuksiin melkeinpä millaisessa tahansa prolongaatioorganisaatiossa. Toinen tekijä -jolla on merkitystä rajoitetummalle ohjelmistolle - on pohjasävelisyys, ominaisuus, joka perustuu likiarvoisiin vastaavuuksiin musiikillisten ja yläsävelsarjassa esiintyvien intervallien välillä. Teoreettisia periaatteita, kuten edellä mainittuja tekijöitä, tarkastellaan kahdelta kannalta: miten ne valaisevat analysoituja tekijöitä ja miten ne suhteutuvat havaintoa koskeviin (psykoakustisiin) periaatteisiin. Tutkitussa teosvalikoimassa teoreettinen perusta tekee mahdolliseksi prolongaatioanalyysit, joiden kuvausvoima on pitkälti verrattavissa konventionaalisiin Schenker-analyyseihin. Vaikka useilla teoreettisista periaatteista lienee yleistä merkitystä musiikillisen organisaation valaisijana vastaavassa ohjelmistossa, vain lisätutkimukset voivat selvittää, missä määrin tämä valaistus riittää paljastamaan varsinaisia prolongaatiorakenteita.
  • Huhtanen, Kaija (Sibelius-Akatemia, 2004)
    Tämän tutkimuksen kohteena ovat pianistiksi koulutettujen naisten kokemukset soitonopettajaksi tulemisestaan. Tutkimusaineistona ovat kolmentoista naispianonsoitonopettajan elämäkerralliset haastattelut, jotka tein vuosina 2000-2001. Tutkimustehtäväni on ymmärtää pianistin koulutuksen saaneiden naisten soitonopettajaksi tulemisen kokemuksia seuraavien kysymysten pohjalta: Millaisia merkityksiä naiset liittävät soitonopettajaksi tulemisensa kokemuksiin? Millaisia malleja kulttuuriset tarinat antavat kokemusten tunnistamiseen ja kertomiseen? Miten voitaisiin rikastuttaa kulttuuristen tarinoiden varantoa? ymmärtää pianistin koulutuksen saaneiden naisten soitonopettajaksi tulemisen kokemuksia seuraavien kysymysten pohjalta: Millaisia merkityksiä naiset liittävät soitonopettajaksi tulemisensa kokemuksiin? Millaisia malleja kulttuuriset tarinat antavat kokemusten tunnistamiseen ja kertomiseen? Miten voitaisiin rikastuttaa kulttuuristen tarinoiden varantoa? Lähestymistapani on narratiivis-elämäkerrallinen, ja aineiston analyysissa toteutan narratiivien sekä narratiivista analyysia. Tarkastelen kokemuksen muotoutumista sekä kokemuksesta kertomista elämänkulkua vasten ja pidän lähtökohtana sitä, että kokemus merkityksellistyy kertojan koko elämän kontekstissa omaksuttujen merkitysrakenteiden kautta. Kyseisten rakenteiden syntyyn vaikuttavat ratkaisevasti ympäröivä kulttuuri ja sille ominaiset tavat kertoa kokemuksista. Tämän tutkimuksen yhteydessä haastatellut soitonopettajanaiset ovat eläneet suomalaisessa musiikkiammattilaisten kulttuurissa. Tästä syystä olen myös tarkastellut musiikkiammattiin johtavaa koulutusta ja siihen liittyviä kulttuurisia kertomisen tapoja. Haastatellut ovat ensivaiheessa sosiaalistuneet soittajiksi ja omaksuneet pianistin identiteetin, minkä jälkeen on ollut vuoro sosiaalistua opettajan rooliin ja ryhtyä rakentamaan opettajan identiteettiä. Kyseistä siirtymää ja siihen liittyviä kokemuksia tarkastelen siirtymisenä narratiivista toiseen. Soitonopettajaksi tuleminen näyttäytyi tutkimuksessa opettajaksi joutumisen kokemuksena. Prosessin pitkäkestoisuus johtuu osittain siitä, että koulutus valmistaa opiskelijoita ensisijaisesti esittäjiksi, pianisteiksi. Keskeistä soitonopettajaksi tulemisen vähäisessä kiinnostavuudessa on harrastajien parissa tehtävän opetustyön arvostuksen puute sekä opettajuutta käsittelevien kulttuuristen tarinoiden puuttuminen. Eräänä tutkimuksen tavoitteena onkin laajentaa soitonopettajuudesta kertovien kulttuuristen tarinoiden varantoa.
  • Jaakkola, Soila (Sibelius-Akatemia, 2012)
    Tämän tutkimuksen keskiössä on kuorosäveltapailu, joka tarkoittaa kuorossa tapahtuvaa kuorolaulajan nuotinluku- ja säveltapailutaitoa kehittävää toimintaa. Lähestyin kuorosäveltapailua oppikirjojen näkökulmasta analysoimalla 41 kansainvälistä aikuiselle kuorolaulajalle suunnattua nuotinluvun ja säveltapailun oppikirjaa vuosilta 1980–2007. Sisällönanalyysin taustamateriaalina toimivat suomalaisen säveltapailukirjallisuuden katsaus sekä otekokoelma vanhaa kuorosäveltapailukirjallisuutta. Tarkastelin aineistoani säveltapailuopettajana pedagogisesta näkökulmasta kiinnittäen erityisesti huomiota kuorolaulajan ja kuoromusiikin toimintakontekstiin eli siihen, mitä nuotinluvun ja säveltapailun tietoja ja taitoja kuorolaulajan katsotaan tarvitsevan kyetäkseen lukemaan ja tulkitsemaan kuoromusiikkia. Asetin tutkimusaineistolle aluksi kaksi kuvailevaa kysymystä: Mitä musiikinteoreettisia peruskäsitteitä kuorosäveltapailukirjoissa otetaan esiin? Millaisia opetusmenetelmällisiä valintoja kuorosäveltapailukirjoissa on käytetty? Tutkimusaineisto osoittautui varsin yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, jossa kuorolaulajalle esitetään nuotinkirjoituksen ja musiikin teorian peruskäsitteet lyhyin sanallisin kuvauksin ja nuottiesimerkein sekä harjoitetaan näitä käsitteitä lähinnä yksiäänisen laulumateriaalin avulla. Aineistosta nousi kuitenkin esiin kuusi kirjaa muista poikkeavan lähentymistapansa ansiosta. Analysoin nämä oppikirjat tapaustutkimuksen keinoin neljän tutkimusaineistolle annetun, erityisesti kuorolaulamiseen liittyvän näkökulman avulla: moniäänisyys ja harmonia, kuoromusiikin esimerkit, kuorolle suuntautuvat työ- ja toimintatavat, ja säveltapailuharjoitusten yhteydessä annetut pedagogiset ohjeet. Tapausesimerkkikirjojen avulla nimesin kuusi polkua kuorosäveltapailuun: (1) Monipuolisuuden polku, (2) Uuden musiikin polku, (3) Yläsävelsarjan viitoittama polku, (4) Säveltapailumetodin polku, (5) Perinteiden viitoittama polku sekä (6) Musiikin elementin viitoittama polku. Polut kuvaavat tutkimusaineistosta esiin tulleita kuutta vaihtoehtoa kuorosäveltapailun opettamiseksi. Pohdin myös, millaiseksi aikuisen kuorolaulajan nuotinluku- ja säveltapailutaidon voidaan nähdä muokkautuvan kunkin polun avulla. Tämän tutkimuksen perusteella kuorosäveltapailu voidaan ymmärtää laajana kuoron toimintaympäristöön olennaisesti kuuluvana toimintana, jossa huomioidaan musiikin-teoreettisten peruskäsitteiden ja nuotinluvun opettamisen lisäksi seuraavat kuoropedagogiaan liittyvät näkökulmat: moniäänisyyden ja harmonian opettaminen, kuoromusiikin käyttö kuorosäveltapailun harjoitusmateriaalina, kuorolle suuntautuvien työ- ja toimintatapojen käyttö sekä pedagogisten ohjeiden antaminen. Hyvän kuorosäveltapailutaidon omaava kuorolaulaja selviytyy oman stemmansa lukemisesta ja laulamisesta, osaa suhteuttaa itsensä koko kuoron soivaan kudokseen ja pystyy hahmottamaan kuoromusiikkia sekä kuulonvaraisesti että kuoropartituuria lukien. Tarkastelin tutkimuksessani myös tutkimusaineiston oppikirjojen soveltuvuutta käytännön kuorosäveltapailutyöhön. Tutkimusaineiston perusteella voin todeta, että aikuisuuden ja aikuiskasvatuksen erityispiirteiden käsittely oppikirjoissa on jäänyt erittäin vähiin. Kuorosäveltapailukirjojen pedagogiset ratkaisut on tehty pääasiassa säveltapailu- ja kuoropedagogisiin valintoihin perustuen. Pohdin, millainen tulevaisuuden kuorosäveltapailukirja – eräänlainen kuorosäveltapailukirjan ideaali – voisi olla, sillä tapausesimerkkikirjoja lukuun ottamatta tutkimusaineisto näytti sitoutuvan perinteiseen nuotinlukuun keskittyvään säveltapailupedagogiikkaan, jossa nimenomaan kuorosäveltapailullisia erityispiirteitä ei juuri esiintynyt. Tutkimustulokset ovat laajemmin sovellettavissa myös laulupainotteisen musiikinopetuksen ja sen oppimateriaalin kehittämiseksi.
  • Odendaal, Albi (Sibelius-Akatemia, 2013)
    This thesis reports an investigation of the applicability of the theory of perceptual learning style to the practising of Western Classical instrument students in higher music education. Perceptual learning style claims that it is possible to differentiate between individuals on the basis of their preference for gathering information through one of three sensory modality channels: visual, auditory or kinaesthetic. The application of these claims to musical learning is shown to be problematic through two studies that are described in the thesis. The first study used a researcher-designed questionnaire on practising strategy selection to investigate whether patterns that emerge from the self-report of students in the Sibelius Academy conform to the claims of perceptual learning style theory. The questionnaire was based on claims by authors who argue for the application of perceptual learning style to musical learning. A principal components analysis showed that perceptual learning style was not underlying the variation observed in the questionnaire. A cluster analysis further showed that individuals do not show similar preferences for specific modalities in differing situations, and groups of individuals who answer similarly for one situation do not do so in others. The questionnaire therefore does not support the claim that perceptual learning style is a major influence on the strategy selection of this sample. Instead, the possibility that instrument groups have an influence on the variety observed was noted, as was the possibility of the influence of personality. The second study observed six pianists as they practised two stylistically different works of their own selection, and interviewed them using stimulated recall immediately after each observation session. Two observations were made for each work at different stages of its development. The range of practising behaviours of each pianist identified in the four observation sessions and interviews was compared with that of the other pianists. Thirteen groups of behaviours were identified that participants could be differentiated on. These included the use of recordings and self-recordings, vocalisation, use of a metronome, writing on the score, reliance on the score, visual memory, regular movements while playing and not playing, expressive or non-regular movements while playing and not playing, hands separate practice and simplifying or varying aspects of the music. Very few of these groups of behaviours allowed the possibility to be used as a means of identifying perceptual learning style theory, and where individuals behaved in ways that the theory predicts in one group, they did not also do this in other groups. Perceptual learning style was concluded to have very little influence on the practising behaviours and strategies of the participants. Instead, the influence of teachers on strategy selection was highlighted. The two studies presented in the thesis therefore do not offer support for the claim that perceptual learning style influences the practising behaviours and strategies of the respondents and participants of this study. Several flaws in the conceptualisation of the theory are pointed out in a review of the literature, including: the conception of separate, clearly defined modalities; the ideal of matching instruction; and the use of learning style identification instruments. The results of the study point to a further problem with the conceptualisation of perceptual learning style as stable and inherent, and argues, in the light of findings that the theory influences the learning of young children, that instruction in and development of skill play a more important role in the practising behaviours of the participants and respondents in this study.
  • Ketomäki, Hannele (Sibelius-Akatemia, 2012)
    Tutkimuksessa selvitettiin Oskar Merikannon osallistumista Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlatoimintaan ja paikallisille laulu- ja soittojuhlille sekä hänen suhdettaan Kansanvalistusseuran taustalla vaikuttaneen fennomaanisen suomalaisuusliikkeen edustamiin aatteisiin. Merikannon säveltämien, venäläistämiskauden poliittiseen tilanteeseen kantaa ottaneiden kuorolaulujen osalta selvitettiin liittyivätkö ne hänen ajatteluunsa vai olivatko ne vain ns. tilausteoksia. Lisäksi selvitettiin millainen tapahtuma valtakunnallinen laulu- ja soittojuhla oli ensimmäisen suomenkielisen oopperan esityspaikkana. Pohjan neiti -oopperaan liittyi myös kysymys siitä miksi teosta ei kantaesitetty Suomalaisessa teatterissa vuonna 1899 päättyneen oopperakilpailun jälkeen. Oskar Merikannon aatteiden tutkiminen oli hänen toimintansa tulkintaa ja hänen toiminnastaan tehtyjä päätelmiä tutkimukseen valituissa konteksteissa. Tutkimuskysymyksiin liittyvä venäläistämiskausi tarkoitti ajanjaksoa, jolloin Suomen autonomista suuriruhtinaskuntaa liitettiin lainsäädännön ja erilaisten hallinnollisten määräysten keinoin tiukemmin osaksi Venäjää. Venäläistämiskausi alkoi vuonna 1890 annetulla postimanifestilla ja jatkui vuoteen 1917. Oskar Merikanto oli yhteiskunnallisesti aktiivinen henkilö, joka toteutti aatteitaan työssään. Merikanto sävelsi kuoroille isänmaallisia ja perustuslaillisen ryhmittymän aatteita edustaneita teoksia. Laulujuhlatyössä Oskar Merikanto noudatti musiikillisen kansansivistyksen periaatettaan, jossa hän musiikkityön keinoin toteutti fennomaanien kansansivistyksellisiä tavoitteita. Merikannon nuorisoseurojen ja paikallisten lauluseurojen hyväksi tekemä työ vastasi myös perustuslaillisen vastarintaliike Kagaalin esittämiä tavoitteita maaseudulla asuvien ihmisten poliittiseksi aktivoimiseksi. Tutkimuksen yhteydessä löytyi kolme Merikannon kuoroteosta, jotka eivät ole esiintyneet aiemmissa tutkimuksissa: Kansan marssi, Koiton marssi ja Epilogi sankarien muistolle Lapuan tappelun 100-wuotisjuhlaan. Tutkimuksen yhteydessä löytyi myös L.N. Achtén laatima Pohjan neiti -oopperaan liittyvä käsikirjoitus, joka toi uutta tietoa oopperan libreton valmistumisesta. Vuonna 1899 päättyneeseen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran oopperakilpailuun liittyvän aineiston perusteella voitiin päätellä, että Pohjan neidin kantaesitystä ei järjestetty Suomalaisessa teatterissa, vaikka se kilpailun sääntöjen mukaan olisi ollut mahdollista, palkintolautakunnan kielteisen suhtautumisen vuoksi. Oopperan kantaesitys Oskar Merikannon johdolla oli vuonna 1908 Viipurin teatterissa Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlilla. Pohjan neidin esityksistä teatterissa ja erityisesti juhlakentällä tuhansille kuulijoille muodostui kansallinen manifestaatio.
  • Ilomäki, Tuukka (Sibelius-Akatemia, 2008)
    The relations of twelve-tone rows are of theoretical, analytical, and compositional interest. While relations based on the properties and transformations of rows have been widely studied, less attention has been paid to relations based on similarity. Formal similarity measures can be used to explicate ways of being similar. This study presents an analysis and categorization of 17 similarity measures for twelve-tone rows. Nine of them are new. The categorization of the similarity measures suggests the notion of different conceptions of twelve-tone rows. Five such conceptions are identified and explicated: vector, ordered pairs, subsegments, subsets, and interval contents. Similarity measures could thus be grouped into families based on the conception that they suggest. The similarity of twelve-tone rows allows two interpretations: comparison of the properties of the rows and the measurement of their transformational relations. The latter could be conveniently formalized using David Lewin's Generalized Interval Systems as the framework. This allows the linking of the discussion on permutations in mathematics and computer science because the measurement of the complexity of a transformation coincides with the notion of presortedness of permutations. The study is in three parts. The first part gives an overview of the types of relations between twelve-tone rows, and presents a formalization of twelve-tone rows and row operations in terms of group theory. The second part focuses on the properties of similarity. By way of background a review and criticism of the literature on similarity in music theory is presented. The transformational approach and the metric are promoted. It is shown that transformational similarity measures create perfectly symmetrical spaces since every row is related to the other rows by precisely the same set of transformations. Since most of the similarity measures discussed in this study are dissimilarity measures of the distance between rows, the mathematical concept of the metric is applicable; many similarity measures define a metric. One of the main findings is that any metric for twelve-tone rows that is transformationally coherent under the operations generating row classes also defines a metric for those row classes. The third part discusses the similarity measures and the respective conceptions in detail. While the study focuses on the similarity of twelve-tone rows, the possibilities of extending the measures to the examination of other ordered pitch-class sets are also discussed. The work concludes with some examples of their analytical application.
  • Kallio, Alexis (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2015)
    Popular music has often been promoted as an accessible, readily intelligible, engaging, authentic medium for young music students. Including a variety of popular musics in school lessons has also been regarded as a more relevant approach to teaching young people, establishing a continuum between school activities, and their musical worlds beyond classroom walls. In this way, these musics have been seen as particularly democratic, in the sense that they offer all students equal opportunities to participate in a hands-on approach to music-making in the classroom. However, a number of researchers have noted that many popular musics exist in apparent contrast with the aims and values of formal education. This raises questions regarding how school music teachers decide which of these musics to include as part of, and which to exclude from, school repertoires. Moreover, if adolescents construct individual identities and social groupings in relation to, and through, music, excluding certain popular musics from the school classroom as offensive or inappropriate may send students the message that 'your music is not welcome in school, and accordingly, neither are you'. This dissertation is a synthesizing text, drawing together and expanding upon research reported in four refereed, international journal articles. Assuming an interdisciplinary approach, this research combines the fields of music education and cultural criminology, as a means to understand the processes by which certain musics are excluded from school contexts. The social conflicts and negotiations of meaning by which certain popular musics are stigmatized are understood as processes of social censure, that is, the social interactions and ideological negotiations that construct certain musics as problematic. In turn, judgements and assessments of musical value provide frames and constraints for teacher decisions and actions. These frames may be seen as censorship processes that simultaneously legitimize certain musics through the reinforcement of moral boundaries, and delegitimize others, deeming them inappropriate. Adopting a theoretical lens incorporating Deweyan pragmatism, cultural criminological theories of deviance and critical pedagogy, this research discusses the implications of the processes of social censure and censorship for the ideals of inclusion and democracy in schools. Designed as a multiple, instrumental case study, data was collected through semi-structured interviews with five Finnish secondary school music teachers, and through the writing and sharing of four factional stories, a methodological tool developed during the research process. Data was approached through the analysis of narratives, emphasizing the close connections between the interview data, and emerging thematic classifications. The findings of this research suggest that in selecting popular repertoire for their students, teachers navigate what I term the school censorship frame: broad and specific social narratives that draw associations between particular musics or songs and socially constructed notions of deviance. Guided by these censorious narratives in making decisions regarding a music's inclusion or exclusion from classroom repertoires, teachers also identified four aspects of popular music that were considered in understanding the social censure of certain musics: lyrics, imagery, mood and emotional affect. It was found that in navigating the narratives of the school censorship frame, and attending to the aspects of popular music that raised or highlighted concerns, teachers could not rely upon a stable ethical framework in classifying popular musics as prudent or problematic. Rather, each student, each music and each situation required a (re)definition of the good, entailing a situational moral deliberation. This dissertation argues that if schools are envisioned as fully participatory spaces, music classrooms are inherently diverse. Accordingly, the sometimes uncomfortable tensions and disagreements that accompany this diversity may be regarded as resources for inclusive, democratic practices in music education, rather than as a hindrance. Through recognizing, reflecting upon and engaging with the political processes of legitimation and exclusion in popular repertoire selection, new possibilities and promises are presented whereby teachers and students may learn beyond bias and assumption, engage in collaborative critical inquiry and interrogate who music education serves, when, why, how and to what ends.
  • Rikandi, Inga (Sibelius-Akatemia, 2012)
    The purpose of this study was to design a learning environment in group vapaa säestys (VS) within the context of music teacher education that supports the development of students' musical and pedagogical agency, which is seen as the main goal of music teacher education. VS is a student-centered subject that concentrates on piano improvisation and accompaniment and playing by ear and from chord symbols, with emphasis on the process of music making and learning. It is most often studied with the piano, and the majority of tuition is offered in the form of one-on-one lessons. All music education students of the Sibelius Academy study VS for at least three years, of which only the first year studies (VS1) takes the form of group tuition. As a teacher of VS in higher music education, my motivation for embarking on this study was underpinned by my own experiences of teaching VS in a piano laboratory setting, which triggered a need to evoke change in this specific environment. The rationale for this study arose from the acknowledgment that, despite its student-centered goals, the student and his or her experiences is often neglected in VS1, which fails to take account the special characteristics of group tuition. In addition, VS1 usually focuses solely on musical issues and is not seen to have any pedagogical value. As a result, the VS1 course in the piano laboratory can be viewed as a badly designed learning environment; the curriculum, pedagogy, and assessment are mis-aligned with both the goals of VS and the goals of music teacher education. Through this investigation, I address this issue by aiming to design a learning environment that helps to align VS1 practices. Working in a pragmatist framework, and adopting a sociocultural view on learning, this study is situated in the field of practitioner inquiry as a form of generating knowledge for practice from practice. At the core of this inquiry is a project where I held a dual role as the teacher-researcher. The inquiry took place in two cycles of academic years, and it was carried out in collaboration with the participants with the aim of improving shared educational practices. Although the context of the study was local, wherein the general aim was to develop this particular context in terms of better teaching and more effective learning, the study also aims to broaden the understanding of the ways in which instrumental courses in higher music education might contribute to the growth of music teachers and pedagogues. I collected data by using various sources and methods during the two cycles of the inquiry, including: a teacher's research diary, videotaped lessons, videotaped exams, audio recorded group discussions, audio recorded feedback from colleague teachers, student essays, and individual follow-up interviews with students. The analysis in turn combines two approaches: narrative analysis and data driven qualitative content analysis. Using the narrative approach and triangulating various data sources, I construct three Vignettes as points of reference when discussing how the negotiated process of redesigning the VS group course as carried out by the members of the learning community – the students and the teacher-researcher – changed the course in terms of curriculum, pedagogy, and assessment. I use data driven qualitative content analysis to analyze how the students articulated their experiences of musical and pedagogical agency in this learning environment, which was designed to facilitate collaboration in and as a learning community. Based on these accounts, I then proceed to discuss the kind of structure that would support the development of students' reflexive musical and pedagogical agency in group VS, within the context of music teacher education. The findings of this study suggest that a learning community can be an important asset in music teacher education and in VS, because a learning community, once formed, starts to contribute to the process of teaching and learning by engaging in creative knowledge creation. Importantly, I found that being able to alternate between and explore different positions in the community (e.g. student, teacher, policy maker, researcher) was an important tool in building agency for both the students and the teacher-researcher. A significant outcome of the study was an increased level of reflection demonstrated by the students with regards to their musical and pedagogical agency. This reinforces the need for music teacher education students to acquire various diverse teaching and learning experiences as part of their education. The findings of this study also reinforce the need for music teacher education to align its curriculum, pedagogy, and assessment with the overall goals of the program, not only at the general level of the program but also at the level of individual courses situated in that program, as in the case of the VS1 course.
  • Vuori, Hilkka-Liisa (Sibelius-Akatemia, 2011)
    Cantus sororum – sisarten laulu on birgittalaisluostarin sisarten keskiaikainen hetkipalvelusliturgia. Tutkimuksessa tarkastellaan Cantus sororumin matutinum-rukoushetken 21 suurta responsoriota, niiden alkuperää, sävelmiä, moodeja ja laulujen tekstejä. Laulujen alkuperän tutkimiseen liittyy myös Birgitan rippi-isän Petrus Skänningeläisen osuuden selvittäminen laulujen luomisessa. Lauluja lähestytään tutkimuksessa laajasta viitekehyksestä käsin perehtymällä rukoushetkiin, lauluihin liittyviin lukukappaleisiin ja Birgitan lauluohjeisiin sekä pohtimalla sanan ja sävelen suhdetta. Cantus sororumin suuria responsorioita ei ole aiemmin tutkittu, joten kyseessä on perustavaa laatua oleva tutkimus. Tutkimuksessa käytetyt Cantus sororum -lähteet ovat Kansalliskirjaston, Ruotsin kansalliskirjaston (Kungliga biblioteket) ja Uppsalan yliopiston kirjaston (Uppsala universitetsbibliotek) birgittalaislähteitä. Linköpingin ja Turun hiippakunnan alueelta on vertailumateriaalina käytetty Linköpingin, Karjalohjan ja Tammelan antifonariumeja. Eurooppalaista liturgisen laulun vanhaa perinnettä edustavat Hartkerin, Hesbertin ja Worcesterin antifonariumit. Birgitan lauluohjeet ovat peräisin lähteestä Revelaciones extravagantes. Lukukappaleiden lähde on Birgitan näkykokoelma Sermo angelicus, Enkelisaarna, joka sisältää lukukappaleiden ja suurten responsorioiden tekstit. Laulujen alkuperä on selvitetty vertaamalla nuottipaleografian menetelmiä käyttäen Cantus sororum -lähteiden lauluja ja tekstejä muihin käsikirjoituslähteisiin ja faksimile-lähteisiin. Vertailua on edeltänyt välttämättömänä nuottien transkriptioiden kirjoittaminen. Lauluteksteihin on syvennytty peilaamalla niitä lukukappaleiden sisältöön. Sävelmätutkimuksessa tärkeimpänä esikuvana ovat Hans Holmanin menetelmät responsorio-tutkimuksessa 1960-luvulla. Moodien analyysissä on huomioitu antiikin aikaisten ja keskiaikaisten esikuvien lisäksi nykytutkimus, erityisesti luonnonsävelharmonioihin perustuvien intervallisuhteiden vaikutus sävelmän tunnelmaan. Sanan ja sävelen suhdetta on tutkimuksessa lähestytty laulujen moodien näkökulmasta, muun muassa kirkkoisä Augustinuksen määritelmät huomioiden. Neljälletoista Cantus sororumin suurelle responsoriolle voidaan selkeästi osoittaa esikuva tutkimuksen vertaislähteistä. Seitsemän responsoriota on oletettavasti osittain tai kokonaan Petrus Skänningeläisen luomia. Sävelmät ovat laajoja sävellyksiä, joiden kirjoittamisessa on kunnioitettu keskiaikaisen liturgisen kirkkolaulun formuloihin perustuvaa sävelmän muodostamista. Laulun moodin ja tekstin sisällön välillä on liitto, mutta liiton vahvuus vaihtelee. Keskeistä sisarten liturgiassa on laulujen ja lukukappaleiden suuri teologinen sisältö ja sävelmällinen rikkaus. Koko kirkkovuosi rakennetaan toistuvan liturgisen viikkosyklin aikana yhä uudelleen. Lauluihin liittyvät Birgitan ohjeet syventävät tietoa ja ymmärrystä lauletun rukouksen kokonaisvaltaisesta rakentavasta merkityksestä osana rukoilevan yhteisön tasapainoista elämää.
  • Korhonen-Björkman, Heidi (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2016)
    In this study, I conduct a performer's analysis of four works by the French-American composer Betsy Jolas (1926–). Three of the works are for the piano: Signets. Hommage à Ravel (1987), Mon ami. Ariette variée à chanter-jouer pur pianiste femme ou enfant (1974), and Ô Bach! (2007), and the fourth is for the harpsichord: Auprès (1980). The researcher's–my own–practice and performance have a central role in the analyses. In addition, I comment on some other works for solo instruments by Jolas: Autour (1973) for the harpsichord, épisode cinqiuème (1983) for the cello; Pièce pour (1997) for the piano and Calling E.C. (1982) for the piano. Jolas is a relatively unknown composer, whose music does not belong to the commonly performed concert repertoire. The concept of performer's analysis has roots within the discipline of analysis & performance, but differs from its traditional directions: analysis prior to performance, as well as analyses of single performances (Rink 2002). The present study is concerned with analysis through performance. Therefore "performer's analysis" is here situated within musician-centred study; and, through the researcher's own practice as a point of departure, it also draws parallels to artistic research in music, a heterogeneous research area of growing influence. Consequently, my interests concern not only the results of the analysis (here: particular characteristics of Jolas' works), but also the analytical process: in what ways do the circumstances that surround practising influence the analytical insights? I also pay attention to performance experiences of Jolas' works, although, not the learning process per se. In addition, with this study, I have developed a novel method, the "two-way method", for practice-based analysis. The two-way method is characterized by doubleness in different ways. On the one hand, it combines two approaches: my own practising and interviews of other musicians. On the other hand, it combines musical performance and verbal dialogues. The perspective of performance may shed light on particular dimensions in a musical work, such as bodily aspects, and performance challenges–issues that are not necessarily readable in the score. This produces musician-centred analytical parameters, such as "instrumental quality". I have developed the Swedish term instrumentalkvaliteter (literally, "instrumental qualities") from the Finnish soittimellisuus, a concept that has already been applied in analysis. Instrumental quality refers to the way with which idiomatic characteristics of a particular instrument are realized in a particular piece of music. This kind of a performer's evaluation on the composer's achievements forms a contrast to a more traditional approach, where a researcher's or an analyst comments on the performer's output. A particular characteristic of the performer's analysis is the possibility of integrating personal experiences in the analytical observations. This also implies a standpoint towards the much-debated concept of a musical work. The musician understands the musical work through individual performance experiences, consisting of, for instance, practice of particular playing figures. As a term performer's analysis differs from most other analytical directions, since it is defined through the agent (the analyst). Therefore, we need clarification and a directional reference frame. In this study, the term "musician" is a practical concept; understood through the real, physical playing experience. In this respect, a musician's perspective differs from the angle of those music practitioners, who have the ability to play a particular piece, but who do not put their skills into practice. On the other hand, the physical performance cannot be separated from other related activities, such as listening, or communicating with other musicians, composer, and audience. In this study, "dialogical music analysis" functions as a theoretical-methodological reference frame. Dialogical music analysis, with its background in cultural and critical music research, is not an established theory, but rather an attitude that advocates a work-in-context principle and a dialogical perspective to the musical work. The closeness to the study of musical intertexts is obvious. The research interests of the dialogical music analysis correspond to the characteristics of the Jolas works that the analyses reveal: intertexts to other composers' music and "voice(s)". "Voice" concerns Jolas' interest in composing vocal works, as well as using the voice in a creative way in her compositions. The main interviewees of this study were the pianist Maria Kallionpää, the cellist Juho Laitinen, and the harpsichordist Petteri Pitko. The interviews were of "semi-open" quality; there were some prepared basic themes, but in general, the discussion was not strictly structured and characterized by open-endedness. In addition, I have used discussions at my own piano and harpsichord lessons as material: I practised Mon ami and Ô Bach with Kristiina Junttu, and Auprès with Petteri Pitko. Furthermore, I use my own performance as material; it is a kind of autoethnography. As far as Mon ami and Auprès are concerned, I was able to analyze the communication process between my interviewees and me. These two pieces were investigated in two stages: first, I interviewed Kallionpää (Mon ami) and Pitko (Auprès), then I practised the piece myself. In practice, the analyses were case studies, and differ from each other. One common issue was the consideration of the work titles. Signets. Hommage à Ravel and Ô Bach refer to other composers, but in different ways. In Signets, I investigated musical intertexts from Ravels' music, partly through a performance-based application of Lawrence Kramer's (1990) "hermeneutic window". Signets is a serious homage to Ravel's music, while Ô Bach is a humorous comment on J.S. Bach's Toccata, Adagio and Fugue C major for the organ (BWV 564). Jolas splits up a quotation from the organ work, and utilises the material to construct a virtuoso competition piece. The virtuosity manifests itself in fast playing figures and other technical challenges, but also in "virtuosity of sonority", which is a characteristic of Jolas' music. One of the common themes of Signets and Ô Bach, is Jolas' interest in earlier musical styles. The harpsichordist, Pitko, discussed the idiomatic use of the in Auprès. An interesting parallel to early music was Pitko's recognition of similar harmonies and treatment of tempo in Auprès and in a prelude by Jean-Henri d'Anglebert. My own performance brought forth the practices of harpsichord playing, such as registration, instrument, and tuning, all factors that influence sound, harmony, form, and technical solutions. Mon ami concerns Jolas' creative way of using the voice: the pianist is supposed to sing while playing. Both parts are played with traditional techniques, but the sonoric combination is unusual, as well as challenging to perform. During the course of the piece, the vocal part is fragmented and little by little, it disappears. The sound of Mon ami produces echo effects–the echo is the main theme of Mon ami. As a result of the analysis, I recognized different aspects of the echo: it manifests itself as song text, resonance, and canon. In addition, I made a personal association between the theme "echo" and the Greek myth of the nymph Echo. After my own practice, I no longer found the different aspects of the echo clearly categorized. The study revealed that the playing of an instrument influences the way one speaks about a musical work. In the interviews, there were differences in the topics of discussion, as well as vocabulary. My perspective could be changed from a listener's to a performer's position not only in the two-part studies of Mon ami and Auprès, but also in Signets and Ô Bach (which I investigated through my own performance only), by listening to my recordings. For instance, playing resulted in a different view of the form in the pieces. The musician must deal with Jolas' detailed notation that concerns the temporal organisation, dynamics, and articulation, and in the piano music, also the pedaling. As a research method, the researcher's own performance still needs systematization and organization. The two-way method may bring performance one step closer towards establishment as a mature research methodology, by presenting one possible approach and its results. The two-way method is effective in music analysis where the basic principle is dialogical; where playing a musical instrument is combined with speech, and where the perspectives of several people can be combined. It is possible to use in analytical case studies, where unique circumstances are considered, and in analyses where the perspective of performance is combined with other research perspectives. In this study, the performer's analysis is foremost practical: an analysis of performing. As a practice-based study, it can also be applied within pedagogical and artistic reference frames.
  • Hairo-Lax, Ulla (Sibelius-Akatemia, 2005)
    Tässä väitöskirjassa tarkastellaan päihdeongelmaisten terapia-asiakkaiden ryhmämuotoiselle musiikkiterapiaprosessille antamia merkityksiä. Työ keskittyy yhtäältä musiikkiterapiaistuntojen sisäisille tapahtumille annettujen merkitysten tarkasteluun. Toisaalta keskiössä ovat ne merkitykset, joita musiikkiterapiaprosessi saa kunkin asiakkaan elämänkokonaisuudessa. Väitöskirja tuo kuuluviin päihdeasiakkaiden äänen ja voi siten heidän näkökulmastaan lisätä tietoa päihteetöntä elämäntapaa tukevan musiikkiterapian toteutus- ja kehittämismahdollisuuksista. Tämän laadullisen tutkimuksen analysoidun aineiston muodostavat 17 terapia-asiakkaan haastattelut. Haastattelut tehtiin teemahaastatteluna ja niiden analyysi suoritettiin grounded theory -lähestymistavan mukaisesti. Aineistolähtöisen tutkimuksen teoreettisena perustana oli Lincolnin ja Guban naturalistinen paradigma. Tutkimusprosessin aikana analyysin tueksi valikoitui merkittävät hetket –viitekehys. Tässä tutkimuksessa se tarkoittaa, että keskeiseksi tarkastelun kohteeksi nousivat tiivistyneiksi ja voimallisiksi koetut hetket, jotka toimivat musiikkiterapiaprosessia auttavina tai hidastavina. Merkittävät hetket saivat rinnalleen merkittävät tekijät, joilla tässä tarkoitetaan asiakkaiden kokemuksia prosessiin pitkällä aikavälillä vaikuttavista tekijöistä. Tutkimuksen ryhmissä käytettiin erilaisia ryhmämusiikkiterapian työtapoja sekä fysioakustista menetelmää. Niitä yhdistettiin taidetta monipuolisesti hyödyntäviin työtapoihin. Terapeuttien työskentelyotetta voi kuvailla humanistiseksi, jolloin tärkeänä tavoitteena on ihmisen kasvu kohti omaa potentiaaliaan. Tutkimus osoittaa, että musiikkiterapian keskeinen merkitys on musiikin tuella auttaa kokonaisvaltaista hyvinvointia edistävien elämänsisällöllisten tekijöiden havaitsemisessa ja niiden lisäämisessä päihdeongelmaisen asiakkaan elämään päihteen sijasta. Musiikkiterapia tuotti haastatelluille tutkimusasiakkaille elämyksiä, joille oli ominaista vahva läsnäolo ja syvä kokeminen. Musiikkiterapia toimi myös rytmittäjänä ja tukijana tarjotessaan myönteiseksi ja mielekkääksi koettua säännöllistä ohjelmaa. Rakentava vuorovaikutus sekä terapeutin että vertaisryhmän jäsenten kesken toimivat tukena prosessissa. Musiikkiterapiaprosessin aikana voimavarojen lisääntyminen ilmeni elämänhallintakeinojen ja uusien virikkeiden löytymisenä, oma-aloitteisuuden ja rohkeuden kasvamisena sekä arvojen selkiytymisenä. Kehon tilan tiedostaminen ja rentoutuminen kohensivat fyysistä tilaa. Aktiivinen itseprosessointi ja tunteiden ilmaisun helpottuminen vaikuttivat myönteisesti henkiseen hyvinvointiin. Tätä edistivät myös mielialan ja itsetunnon koheneminen sekä tärkeiden ihmissuhteiden paraneminen. Tutkimuksessa toteutunut musiikkiterapia voi toimia rooliltaan itsenäisenä kuntoutusmuotona tai osana muuta hoitokokonaisuutta. Se näyttäisi soveltuvan erityisesti henkilöille, joille taide on läheinen ilmaisuväylä. Tutkimusprojekti on johtanut ymmärtämään, kuinka musiikkiterapia voi siihen sitoutuneille olla kokonaisvaltainen, elämänkontekstin huomioiva ja siihen laadullisesti ja sisällöllisesti vaikuttava kuntoutusmuoto. Sen erityisyys on rikkaissa mahdollisuuksissa elämysten tuottamiseen merkittävien hetkien muodossa. Ne ovat vieneet terapiaprosessia eteenpäin ja olleet luomassa laadukasta elämää määrittelevää hyvinvoinnin tilaa.
  • Nikkanen, Hanna M ([H. Nikkanen], 2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan musiikkiesityksiä ja juhlia osana peruskoulun toimintakulttuurin rakentamista ja kasvatustehtävän toteuttamista. Tutkimus on etnografinen tapaustutkimus yhden eteläsuomalaisen alakoulun esitysten ja juhlien valmistamisen kulttuurista. Tapaustutkimusta käytetään instrumentaalisesti: tutkimalla yhden koulun musiikkiesityksille ja juhlille annettuja merkityksiä ja tehtäviä pyritään ymmärtämään ja käsitteellistämään musiikkiesitysten ja juhlien merkitystä ja mahdollista tehtävää kouluympäristössä yleisesti. Tutkimus sijoittuu pragmatistiseen viitekehykseen, jonka keskeisiä elementtejä ovat kokemuksen jatkuvuus sekä yksilön, yhteisön ja ympäristön vuorovaikutus. Musiikkiesitystilanteita tarkastellaan sosiokulttuurisesta näkökulmasta rituaaleina, joissa musiikillisten suhteiden lisäksi käsitellään sosiaalisia suhteita sekä fyysisten rakenteiden luomia suhteita. Tutkimuksessa on kaksi pääaineistoa. Työyhteisön keskusteluaineisto kerättiin vuonna 2007 muistelumenetelmää soveltaen kolmessa ryhmähaastattelutilanteessa, joihin osallistui koulun koko opetushenkilöstö (13 opettajaa ja koulunkäyntiavustajaa). Musiikkiesityksen valmistamisprosessia havainnoitiin vuonna 2008 yhden koululuokan (17 oppilasta 2. vuosiluokalta) kevätjuhlaesityksen valmistamisen yhteydessä. Lisäksi haastateltiin esityksen valmistamista ohjaavaa opettajaa sekä oppilaita pienryhmissä. Pääaineistoja täydentävänä aineistona ovat kenttämuistiinpanot, oppilaiden vanhemmille lähetettyyn kyselyyn saadut vastaukset, keskustelut opetushenkilökunnan kanssa aineiston tulkinnasta sekä havainnointimateriaali niin koulun arjesta kuin pääsiäis- ja kevätjuhlista valmisteluineen. Analyysitapojen lähtökohtana on narratiivinen analyysi. Yhtäältä tutkitaan opettajien ja avustajien kollaboratiivisesti kertomaa tarinaa. Opetushenkilöstön kertomasta rakennetaan kollektiivinen narratiivi, jossa juhlille ja niiden valmistamiselle hahmottuu koulussa kolme tehtävää: koulun arvojen ilmentäminen, yhteisöllisten toiminnan tapojen tukeminen sekä koulun arvioinnin ja kehittämisen rikastaminen. Toisaalta tutkitaan musiikkiesityksen valmistamisen prosessissa elämisen tarinallisuutta. Musiikkiesityksen valmistamisen prosessi näyttäytyy koulussa oppimisympäristönä, jossa neuvotellaan positioitumisesta ja yhteisön moraalisesta järjestyksestä. Tutkimuksessa esitetään, kuinka koulun musiikkiesitystilannetta voidaan lukea performatiivisena tarinana, joka ilmentää koulun arvoja ja sosiaalisia suhteita. Musiikkiesityksen ja juhlan valmistamisen prosessia käsitteellistetään tarinallisena oppimisympäristönä, joka luo puitteet kerrottujen, elettyjen ja sisäisten tarinoiden rakentamiselle (Hänninen 1999; 2004) sekä musiikilliselle toimijuudelle ja yhteisöllisyydelle. Tutkimuksen perusteella ehdotetaan myös, että musiikkiesitysten ja juhlien tarjoamaa performatiivista tarinaa käytettäisiin koulun toimintakulttuurin arvioinnin ja kehittämisen välineenä hyödyntäen kolmen funktion sykliä (1) arvojen ja käytäntöjen ilmentämisestä (2) niiden arvioimiseen ja (3) mahdollisen muutostarpeen toteuttamiseen koulun toiminnan tavoissa.
  • Heimonen, Marja (Sibelius-Akatemia, 2003)
    The aim of this study is to explore the relationship between music education and the law. The principal questions to be addressed are: 1. How do the principles "the right to education" and "freedom in education" function in music education for children and adolescents? Different kinds of music-education systems are explored. The study focuses on the network of Finnish music schools, and on extra-curricular music education for children and adolescents in Sweden, England and Germany. 2. What kind of regulative model would best promote the aims in extra-curricular music education for children and adolescents? Here, regulation as an instrument (means) is examined, and a closer look is taken at the different kinds that are in existence. As a result, a partially open and flexible regulative model of extra-curricular music education for children and adolescents is supported. A balance between positive and negative freedom is the aim of this regulative model; in other words, the model secures the financial resources but at the same time leaves space for human autonomy. It makes holistic aims in music education possible. These aims are similar to the "best interests of the child", which is the most important legal principle in all action concerning children in Finland. Furthermore, this principle, which is formulated in the United Nations Convention on the Rights of the Child, has been ratified over almost all of the world. The conclusion is that the state has to produce the conditions and circumstances for extra-curricular music education for children and adolescents, rather than to regulate the content of music-education activities. This positive role of the law is its principal function regarding regulation governing Finnish music schools. Perspective The approach of this study is interdisciplinary; the research questions are related mainly to music research (especially music education) and law. The intention is to describe the legal and educational issues as they presently are, and in the process of doing this to raise some questions. The perspective is hermeneutic in a holistic way, yet the approach could also be characterised as analytical.

Näytä lisää