Henkilöhahmojen tarkastelua kahden henkilöhahmoteorian valossa Jaakko Yli-Juonikkaan teoksesta Uudet uhkakuvat

Näytä kaikki kuvailutiedot



Pysyväisosoite

http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201806132570
Julkaisun nimi: Henkilöhahmojen tarkastelua kahden henkilöhahmoteorian valossa Jaakko Yli-Juonikkaan teoksesta Uudet uhkakuvat
Tekijä: Reinikainen, Anu
Muu tekijä: Helsingin yliopisto, Humanistinen tiedekunta, Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos
University of Helsinki, Faculty of Arts, Department of Finnish, Finno-Ugrian and Scandinavian Studies
Helsingfors universitet, Humanistiska fakulteten, Finska, finskugriska och nordiska institutionen
Julkaisija: Helsingin yliopisto
Päiväys: 2018
Kieli: fin
URI: http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201806132570
http://hdl.handle.net/10138/236161
Opinnäytteen taso: pro gradu -tutkielmat
Oppiaine: kotimainen kirjallisuus
Finnish Literature
Inhemsk litteratur
Tiivistelmä: Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani henkilöhahmojen rakentumista Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Uudet uhkakuvat. Novelleja! (2003). Teos on suomalaista 2000-luvun alun arkitodellisuutta heijasteleva novellikokoelma, jossa novellit asettuvat sarjaan: Novelleissa toistuu esineisiin, paikkoihin, hahmoihin ja tapahtumiin liittyviä motiiveja. Useassa novellissa seikkailee saman nimisiä hahmoja, joista eniten huomiota kiinnittää kirjailijan niminen kertoja-päähenkilö. Tällainen rakenne vihjaa koherenteista ja johdonmukaisista henkilöhahmoista, mutta hahmojen rakennusprosessi ei olekaan mutkaton. Tutkimuksessani tarkastelen teoksen kolmesta novellista sitä, miten henkilöhahmot rakentuvat lukuprosessissa, ja pohdin, miksi ne rakentuvat siten kuin rakentuvat. Käytän tutkimuksessani apuna kahta henkilöhahmoteoriaa, James Phelanin retorista ja Aleid Fokkeman strukturalistista. James Phelanin teoriassa (1989) henkilöhahmoa tarkastellaan osana kertomuksen kehitystä. Phelan katsoo, että henkilöhahmo koostuu mimeettisestä, synteettisestä ja temaattisesta komponentista, jotka vahvistuvat tai heikkenevät sitä mukaa, miten hahmon piirteet ilmenevät kertomuksen kehityksessä. Mimeettisen illuusion luovan hahmon mimeettinen komponentti on hyvin kehittynyt, ja synteettinen, keinotekoisuutta osoittava vähemmän näkyvissä. Phelanin teoriassa lukijat voidaan jakaa erilaisiin yleisöihin, mikä oli hyödyllistä tutkimuksessani, jossa lukijalla on olennainen osa. Aleid Fokkeman teoria (1991) tarkastelee henkilöhahmoa merkkinä, jossa henkilöhahmoa kuvaavat merkitsijät eli tekstin taso on konventionaalisesti yhteydessä merkin sisältötasolle eli merkitystasolle. Fokkeman teoriassa olennaista ovat realismissa ja modernismissa kehittyneet teksti- ja merkitystason väliset konventionaaliset yhteydet eli koodit. Hahmo, joka koostuu koherentisti runsaasta määrästä näitä koodeja, tulkitaan todellista ihmistä esittäväksi. Fokkema on tutkinut koodeillaan postmodernien teosten hahmoja, ja sopii sitenkin tutkimusvälineeksi tietoisesti postmoderniin Uudet uhkakuvat -teokseen. Molemmat teoriat tuovat esiin, miten hahmot rakentuvat pääasiassa ihmiseen viittaavista piirteistä tai representaation koodeista, mutta lopputuloksena ei kuitenkaan ole koherentteja mimeettistä illuusiota ylläpitäviä tai realismin tai modernismin perinteiden mukaisia hahmoja. Hahmojen piirteet tai hahmoja rakentavat koodit ovat erikoisessa käytössä tai niitä lomitetaan fiktiivisiin tai ristiriitaisiin elementteihin, lisäksi muun muassa kerronnan epälineaarisuus ja -kausaalisuus sekä selkeästi fiktiiviset nimet tuovat esiin hahmojen tekstuaalisuutta tai keinotekoisuutta. Tutkimus toi esiin, että epäkonventionaalisuutensa ansiosta hahmot toimivat monella tasolla. Tällaisten hahmojen avulla voidaan tuoda lukijan pohdintaan toisaalta hahmojen kuvaamiseen liittyviä, toisaalta todellisiin ihmisiin liittyviä odotuksia ja arvostuksia. Välillä teos osoittaa, miten hahmot voivat kuvata tekstin ulkoista ihmistä olematta kuitenkaan realismin tai modernismin konventioiden mukaisia. Novelleissa toistuvat, henkilöhahmoihin liittyvät motiivit tekevät lukijan muun muassa tietoiseksi omista koherenssipyrkimyksestään, ja hahmojen rakennusprosessi osoittaa, ettei sillä aina saavuteta oikeaa tietoa.
Avainsanat: James Phelan
Aleid Fokkema
henkilöhahmo
postmoderni henkilöhahmo
henkilöhahmoteoria
representaation konventiot


Tiedostot

Tiedosto(t) Koko Formaatti Näytä

Tähän julkaisuun ei ole liitetty tiedostoja

Viite kuuluu kokoelmiin:

Näytä kaikki kuvailutiedot