Preliterary Scandinavian sound change viewed from the east. - Umlaut remodelled and language contact revisited

Show full item record

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4387-7
Title: Preliterary Scandinavian sound change viewed from the east. - Umlaut remodelled and language contact revisited
Author: Schalin, Johan
Publisher: Unigrafia
Date: 2018-09-01
ISBN: 978-951-51-4387-7
URI: http://hdl.handle.net/10138/238886
http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4387-7
Abstract: In this compilation thesis the author pursues an improved diachronic phonological understanding of reconstructed pre-documentary Scandinavian language, with more in-depth consideration given to its vowel history, its eastern vernaculars and the lexical traces of contact with Finnic. Some of the main findings, notably those concerning the umlauts and the history of contrast in the vowel system, have implications for earlier Germanic vowel history beyond the study of Scandinavian. In the first paper, sound substitutions are systematically examined in Finnic borrowings of eastern Scandinavian appellatives that contained a descendant of the Proto-Scandinavian diphthong ai. It is shown that the occurrences in these borrowings of common Finnic ai, äi, ei and Estonian õi are not very useful to verify a Proto-Scandinavian chronology of the Scandinavian diphthong assimilation ai > æi > ei. In the borrowings *lëikka- ‘cut’, *këikku- ‘sway, teeter’ and *këit- ‘isthmus, embank-ment, demarcation’ a Late Proto-Finnic velar diphthong *ëi is reconstructed, which reflects a sound substitution earlier than the umlaut period. Clarity is sought regarding the features of the Scandinavian ‘palatal r’, a fricative which is argued not to have been palatal and hardly trilled. The focus in the second paper is on toponyms in present-day southern Finland, the etymologies of which have been claimed to represent borrowings between Finnic and Scandinavian from the Viking Age or earlier. An understanding of how phonological development of toponyms differs from that of appellatives is accounted for and a number of etymologies are evaluated against the best available knowledge of sound history and substitution practices. For example, the Swedish Kjulo (cf. Finnish Köyliö & Kiulo) is concluded to be a borrowing from the Early Finnish *Keül-, while the Old East Scandinavian *Tafæistaland is deemed to be autochthonous. Some light is shed on the nature of contacts between language communities, including the chronological and spatial context where such contacts may have occurred. In the third paper, a book chapter prepared with the cooperation of Frog, phono-logical and other arguments are invoked to discuss the oldest toponyms along the sea routes in present-day Åland, aiming to place them in their chronological context. New arguments are proposed to clarify a case emanating from a work by Lars Hellberg (1987), that a few of the oldest toponyms in the Åland archipelago might belong to a stratum of seafaring names, which can plausibly be dated according to the eastern route of the Viking Age. These would include Hammarland, Lemböte, Lemland, Lumparland and Åland, and possibly Styrsö, Järsö and Slemmern. The etymology of Åland and corresponding Finnish Ahvenanmaa is discussed at length and a new solution sought with this perspective. The Finnish word reitti < Early Finnish ‘(sea) route, path’ may have been borrowed in this era. In the journal article which constitutes the fourth paper, the research situation concerning i-umlaut is scrutinised and, based on internal reconstruction, the defectiveness of previous attempts to explain the distribution of fronting in the vocabulary is illustrated. In the paper, ill-fitting data are reconfigured to facilitate a phonological explanation for why ‘front umlaut’ (term preferred over “palatal umlaut” or “front mutation”) occurs variably in light-stem paradigms, even when least expected, as in the feminine abstracts in *-iþu (cf. Old Swedish dygþ ‘virtue’). A genuinely novel solution is proposed, based on the assumption that the contrast between Pre-Germanic */i/ and */e/ was upheld, not only in main stressed syllables, but also in syllables of relative prominence. A chain shift affecting the descendants of the proto-vowels is postulated and verified by their alterability in main stressed syllables when targeted by rounding umlauts and breaking. The same distinction and chain shift applied to trigger vowels and only descendants of Pre-Germanic */e/ triggered a front umlaut unconditionally. The overall aim of the fifth paper, also published as a journal article, is to pursue an adequate diachronic phonological analysis of pre-documentary Scandinavian umlaut and breaking. It tackles the problem of whether vocalic breaking, front umlaut and rounding umlaut may be described using the Contrastive Hierarchy Theory within a single coherent analysis of initially metaphonic regressive feature spreading. Expla-nations are given for cases where alleged anomalies occur in the distribution of vocalic breaking, front umlaut and rounding umlaut in Old Scandinavian vocabulary, whenever a short trigger vowel in a light second syllable had followed another light main stressed target syllable (CV.CV.-). These explanations are achieved by postu-lating a vowel system in such triggering positions, which was different from the system sustained by fully reduced syllables. It also describes a plausible chronology for those changes to the vowel system that were induced by umlaut and syncope. In the last section of the summary chapter, results attained in the papers are selectively compared and synthesised and some of their implications are highlighted. Topics discussed in further detail are the phonologisation of umlaut vowels and the features of the pre-documentary Scandinavian ‘palatal r’ (*z > z/ʀ > r). Implications that the theoretical analysis of papers [P4] and [P5] may have for the prehistory of Scandinavian dialect geography are illustrated and the close relation between East and West Scandinavian, seemingly leaving out Gutnish and Övdalian, is explained. An apparent plunge in the intensity of Scandinavian-Finnic lexical borrowing is placed in the same spatial and chronological context, which may be interpreted as examples of linguistic consequences of the climate disaster in the decade beginning in 536 CE. The five papers, each with different aims and methodology, have been published for different purposes. They all use diverse and imperfect evidence to improve phono-logical reconstruction and, where possible, etymologies. All papers concern sound systems during the millennium between the third and the thirteenth centuries CE and many relate to sound substitutions in borrowings between Finnic and Scandinavian languages. Recurrently, methodological issues are critically scrutinised. KEYWORDS: Proto-Scandinavian, Proto-Nordic, Old Swedish, Old Gutnish, Old Norse, Övdalian, diachronic linguistics, historical phonology, umlaut, front mutation, contrastive feature hierarchies, Finnic, Baltic-Finnic, loanwords, sound-substitutionTässä artikkeliväitöskirjassa tutkitaan skandinaavisten kielten äännehistoriaa ja näiden kielten kontakteja itämerensuomalaisiin kieliin 200-luvulta 1200-luvulle jKr. sekä sellaista aiheeseen liittyvää paikannimistöä, joka tukee muita tutkimuskysymyksiä. Historiallisen äänneopin keinoin ja itämerensuomeen lainattujen sanojen äänneasua hyödyntäen tavoitellaan täsmällisempää analyysiä esikirjallisen skandinaavin äännejärjestelmästä ja sen muutoskuluista. Tutkimus esittää myös uusia päätelmiä kantaskandinaavin vanhimmasta murrejaosta ja siinä 500-luvulta alkaen tapahtuneista muutoksista, joita varoen ehdotetaan yhdistettäväksi suureen vuonna 536 alkavaan ilmastokatastrofiin. Vuosikymmenen ajan jatkuvista katovuosista kärsi koko pohjoinen pallonpuolisko, ja niiden seurauksista itäisen Ruotsin Mälarinlaaksoa ympäröivä asutus on saattanut järjestäytyä uudestaan (Löwenborg 2012). Ensimmäinen artikkeli käsittelee äännesubstituutioita itämerensuomalaisissa lainasanoissa, joiden originaaleissa on esiintynyt kantaskandinaavin diftongi ai tai sen jatkaja. Erityisesti tutkitaan lainoja kuten keidas, keihäs, keikkua, leikata tai leipä, joissa nykysuomessa esiintyy diftongi ei. Näissä ei pidä olettaa, että diftongi todistaisi muutoksista kantaskandinaavin ai-diftongin ääntämyksessä, koska artikkelissa osoitetaan suomen kielen diftongin heijastavan toissijaisia kehityskulkuja itämerensuomessa. Lainat ovat siksi vanhempia kuin skandinaavin diftongissa tapahtunut etiytyminen ai > æi > ei ja näin ollen lainattu vuosisatoja aikaisemmin kuin ne nuoremmat lainat, kuten reitti ja leikki, joissa tämä muutos todistettavasti heijastuu. Kahdessa seuraavassa kirjoituksessa käsitellään aikakauden nimistöä nykyisessä Lounais- ja Etelä-Suomessa: toisessa Ahvenanmaan vanhinta nimistöä (ml. nimet Åland~Ahvenanmaa) ja toisessa erityisesti skandinaavin ja suomen välillä lainattuja nimiä. Jälkimmäisessä punnitaan ajatusta siitä, että islantilaisen saagan käyttämä nimi Herdala Suomeen vuoteen 1008 ajoitettavan kahakan paikasta voitaisiin yhdistää nimeen Karjaa. Molemmissa kirjoituksissa käsitellään tanskalaisessa 1200-luvulta säilyneessä väyläkuvauksessa mainittuja nimiä Suomen etelärannikon saaristossa. Pyrkimys terävöittää kuvaa keskisen ja nuoremman rautakauden kielikosketuksista on odotetusti tuottanut varsin epävarmoja tuloksia, koska säilynyt aineisto on hyvin harvaa ja moniselitteistä. Joidenkin paikannimien selityksiä on kuitenkin kyetty haarukoimaan entistä tarkemmin: heikoimmat vaihtoehdot on hylätty, pääosin äännehistoriallisiin perusteluihin tukeutuen. Artikkeliväitöskirjan kahdessa viimeisessä artikkelissa on tutkittu syvällisesti kantaskandinaavisen kauden päätteeksi tapahtuneita vokaalimuutoksia, joiden myötä pääpainolliset vokaalit muuttuivat umlautien myötä sitä seuraavien vokaalien vaikutuksesta. Muutosten johdosta toisistaan erotettavien vokaalien lukumäärä kutakuinkin kaksinkertaistui erityisesti palatalisoinnin (kuten näkyy ruotsin vaihtelussa fram ’eteen’, främre ’etumainen’) ja labialisoinnin (vrt. dagg ’kaste’, dugg ’tihku’) seurauksena. Sisäisen rekonstruktion menetelmin ja vertaamalla eri skandinaavin muinaismurteita keskenään voidaan kantaskandinaavin vokaalijärjestelmän käyttämiä erottavia äännepiirteitä analysoida uudesta näkökulmasta. Olettamalla, että umlauteissa näkyvät metafoniset vaikutukset olivat säännölliset, palautetaan ensimmäisen vuosituhannen puolivälin vokaalijärjestelmään keskinen tai takautunut dorso-palataalinen protovokaali *ɨ, joka esiintyessään pääpainollisessa kohdetavussa vastusti labiaaliumlautia eikä laukaissut palataaliumlautia esiintyessään jälkitavussa. Tämä vokaali sekä etisempi koronaalivokaali *ȋ jakautuivat keskenään eri tavalla kunkin alkumurteen sanastossa, mikä johtui umlautkautta edeltävistä säännöllisistä äänteenmuutoksista. Uuden analyysin myötä palataaliumlaut voidaan olettaa foneemistuneen vain kerran, kun taas labiaaliumlaut on osunut kahteen eri kehitysvaiheeseen. Väitöskirjan yhteenvetoluvussa perustellaan, miksi 500-luku näyttää muodostaneen rajan kaikista runsaimmalle lainautumiselle kantaskandinaavista. Entistä varhaisemmaksi ajoitettu ensimmäinen labiaaliumlaut ehti jättää jäljen lainasanoihin olut ← ɒluþ-, rohkea ← wrɒskwa- ja louhi ’salama’ ← lɒuǥi- ennen kuin ilmastokatastrofi näyttää keskeyttäneen laaja-alaisen lainautumisen 500-luvulla. Sen sijaan hieman myöhempi palataaliumlaut ei ole jättänyt jälkeäkään lainasanastoon, ei edes sanaan kari, missä muuten näkyy lainaoriginaalissa 500-lukuun mennessä sattunut vokaalikato *skarja > *skarȋ. Tämä ajankohta ei ainoastaan lankea yhteen muutosten kanssa kantaskandinaavin murrelevikissä, vaan osuu myös hämmästyttävän lähelle suurta ilmastokatastrofia. Lisäksi artikkeleissa käsitellään laajasti skandinaavisissa kielissä esiintyvää germaanisesta sibilantista *z kehittynyttä r-äännettä ja sen väitettyä palataalista ääntämystä, joka kiistetään. Väitöskirjassa esitetään myös näkökulmia Etelä-Suomen rannikon ruotsalaisasutuksen ajoituksesta ja olosuhteista. AVAINSANAT: kantaskandinaavi, muinaisruotsi, muinaisskandinaavi, älvdalin kieli, muinaisgotlanti, diakroninen lingvistiikka, itämerensuomalaiset kielet, kantasuomi, lainasanat, äännesubstituutiot, historiallinen fonologia, erottavien piirteiden hierarkiatNordiska språkens förlitterära ljudhistoria i östligt perspektiv. Nymodellering av omljudet och språkkontakt i stöpsleven: I avhandlingen behandlas frågor kring de skandinaviska språkens ljudhistoria från 200-talet till 1200-talet e.Kr., belysta delvis av deras kontakter med samtida förstadier till finska och av gamla ortnamn från kontaktzonen, och delvis av teoretisk ljudhistorisk rekonstruktion. I två uppsatser granskas etymologier för ortnamn i södra och sydvästra Finland som belyser tidig språkkontakt. I etymologiska fallstudier behandlas namnen Kjulo och Tavastland. Namnet Karis jämförs med isländska sagornas Herdalar och förklaringen av hur fi. ruotsi ’svensk’ hör ihop med ~ fsv. rōþ- och rȳtzẹr ’ryss’ problematiseras. Flera farledsnamn diskuteras som är upptagna i det s.k. ”Danska itinerariet” liksom ett större urval namn som kunde vara gamla i en Åländsk kontext: Eckerö, Geta, Jomala och Lemland, och därtill Järsö, Skedholm, Styrsö, Slemmern och Lemböte. De allra äldsta förhistoriska alternativen för att förklara namnen Åland och Ahvenanmaa problematiseras och ett nytt förslag framförs. I den första uppsatsen undersöks ett urval av lånord bevarade i finskan och dess närmaste släktspråk och särskilt vad deras ljuddräkter kan avslöja om förändringar i urnordiskans ljudsystem. T.ex. ordet fi. leikata ’att klippa, skära’ återförs på en urfinsk form *lɤikka- med bakvokaliskt uttal, som har lånats tidigt från ett urnordiskt original *blaikijan ’göra blek, avhugga en bläcka’, innan *blaik- frontades till *blæik-. En tillrättalagd analys av många etymologier tidsbestämmer de granskade lånen till tiden före det nordiska i-omljudet. De två sista uppsatserna föreslår en ny ljudhistorisk beskrivning av 500/600-talens övergångsnordiska då de flesta omljudda vokalerna, såsom t.ex. nusvenskt y och ö, uppkom, vilket medförde växlingar illustrerade av svenska dölja/döljer/dolde, mat/mätt och duga/dygd. Generationer av ljudhistoriker har allt sedan Rasmus Rask och Jacob Grimm under nästan 200 år gäckats av ett otal problem som gäller när, hur och med vilka slutresultat omljuden från början verkade. I den fjärde uppsatsen visas att de senaste förklaringarna som erbjudits beträffande frontningsomljudet inte är hållbara. Ett nytt förslag presenteras för att förklara en större mängd ohanterliga data med färre allmängiltiga antagen. Problemet som den sista uppsatsen siktar på att lösa är hur frontningsomljudet, vokaliskt framkallad brytning (som t.ex. i svenska mjöd) och rundningsomljud (som t.ex. i svenska dugg av dagg) kan förklaras inom en och samma analys. I det sista delavsnittet syntetiseras observationer från lånordsforskningen med resultat från de två teoretiska artiklarna i några teoretiska, kronologiska och dialektgeografiska tolkningar. Ungefär samtidigt som den strida strömmen av lånord i urfinskan sinar, startar en accelererande utveckling av det förfornnordiska ljudsystemet där också dialektgeografin ser ut att förändras. Älvdalskan och Gutniskan bevarar gemensamma ljudförändringar från denna tid med den troliga implikationen att de är närmare släkt sinsemellan än med sveamålen, som därmed skulle ha spridit sig från Västergötland strax därefter. Detta stämmer överens med en arkeologs hypotes om ett slags socioekonomisk kollaps i Mälardalen efter klimatkatastrofen år 536 e.Kr.


Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
PRELITER.pdf 4.493Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record