Taideyliopisto

 

HELDA-julkaisuarkisto lisää Taideyliopiston julkaisujen näkyvyyttä, käyttöä ja vaikuttavuutta. Arkistoon tallennetaan Taideyliopistossa tuotettua kokotekstiaineistoa kuten väitöksiä, opinnäytetöitä, taiteellista tutkimusta, tutkijoiden artikkeleita, julkaisusarjoja sekä oppimateriaaleja. Aineisto on vapaasti saatavissa (Open Access). Arkistoon tallennettujen aineistojen säilytyksestä huolehditaan, ja ne saavat pysyvän verkko-osoitteen.

Kokoelmat

Uusimmat julkaisut

  • Pettinen-Diaby, Lotta (2017)
    Tutkimukseni tarkoitus on kartoittaa ja kuvailla Kirinan kylän musiikkikoulun toimintaa ja kehitys-suunnitelmia Malissa, Länsi-Afrikassa. Musiikkikoulun on perustanut yhdysvaltalainen Playing For Change Foundation. Näkökulmani on lokaalien, glokaalien ja globaalien ilmiöiden kohtaaminen. Li-säksi pohdin ulkopuolisten asiantuntijoiden mahdollisia rooleja yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselleni muodostaa Afrikan musiikkikulttuurien tutkimusta sekä Malin koulutusta ja musiikkiperinteitä koskeva kirjallisuus. Tutkimukseni on etnografinen. Keräsin aineiston toukokuussa 2016 asuessani musiikkikoululla. Haas-tattelin kahdeksaa kirinalaista, kirjoitin tutkimuspäiväkirjaa ja osallistuin musiikkikoulun oppitunneille sekä toimintaa havainnoiden että siihen osallistuen. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Mitkä ovat musiikkikasvatuksen perinteet Kirinassa ja miten koulutusta halutaan kehittää? 2. Miten lokaalius, glokaalius ja globaalius ilmenevät Kirinan musiikkikoulun toiminnassa ja tule-vaisuuden suunnitelmissa? 3. Minkälaisia rooleja ulkopuolisilla asiantuntijoilla voi olla Kirinan musiikkikoulussa? Aineistosta kävi ilmi, että lokaalien perinteiden rinnalle syntyy Kirinassa glokaaleja ilmiöitä, jotka mahdollistavat globaaliin vuorovaikutukseen ja kulttuurivaihtoon osallistumisen. Musiikki ja musiikki-kasvatus koetaan mahdollisuudeksi parantaa lasten ja nuorten elämänlaatua. Tutkimuksen lopussa esi-tän mallin siitä, miten lokaali, glokaali ja globaali muusikkous voivat toteutua Kirinassa.
  • Nissinen, Vili (2018)
    This thesis analyzes hate speech from a performance studies perspective. The theoretical aim is not to justify hate speech, but rather to deconstruct it and discuss hate speech asa performance, and how it can be performed through language, prejudices and power relations. I will analyze the dramaturgy of hate speech and its performers, as well as the audience needed in order for this performance to happen. I will also reveal that there is a little racism inside us all. We can either let it take control over us, or we can try to deal with it and silence it when possible. In this thesis, I refer to this phenomena as the Charm of the Black Sun. Along with these theoretical issues, I'm also writing critically about my artistic thesis Vihapuhenäytelmä 2015 (Hate Speech Play). The style of this thesis is mostly autobiographical and the primary theoretical framework comes from the Cultural studies tradition from such writer as Sara Ahmed, Hannah Arendt, Judith Butler and Slavoj Zizek. Approaching hate speech as a performance in a theoretical view is a new approach to the issue. When observing hate speech through the performance studies lenses, we will find a performative, stating that someone is something, with a purpose of hurting the target. The symbolic violence of hate speech works through language: hateful language simplifies the target violently as a single feature containing our expectations and visions of the object. The linguistic injury, as Judith Butler puts it, can also build social constructions. The aim of the expression is many times intended to situate the target in a subordinate position against the speaker. The performative aspects of hate don't work only on the linguistic level, but also on a non-verbal symbolic level: different gestures and visual messages (such as a burning cross) deliver the same hateful messages.
  • Pellikka, Anni (2018)
    Tässä opinnäytetyössä nostan taiteellisen ja pedagogisen ajatteluni keskiöön hengityksen. Opinnäytetyön lähtökohtana on syventää tietämystäni hengityksestä sekä tutkia hengitystä väylänä itsen ja maailman välillä. Työni alkukysymyksenä oli, minkälaista taidepedagogista praktiikkaa syntyy seuraamalla hengitystä. Havaintojeni mukaan hengitykseen liittyy valtavasti mielikuvia siitä, miten hengittää oikein ja miten väärin. Tutkimusmatkalla hengitykseen tarkoitukseni on riisua hengitystä ”oikein hengittämisen” normeista ja hengityksen hallintaa korostavista malleista. Näin tahdoin antaa hengitykselle tilaa ohjata minun ja mukana tutkimuksessa olleiden toimintaa, ajatuksia ja mielikuvien syntymistä. Hengityksestä alkoi muodostua ilmiö, jolla tutkittiin omaa suhdetta ympäröivään maailmaan. Työssäni käytetty vapaasukelluksen metafora kuvaa matkaa prosessissa luotuun hengityspraktiikkaan. Vapaasukelluksen perusperiaatteista löytyy paljon yhtäläisyyksiä hengityksen kanssa leikkimiseen: luottamus oman kehon kapasiteettiin, tasa-arvoinen kohtaaminen kanssatutkijoiden sekä kohtaamisista syntyvien havaintojen kesken, uskallus hidastaa ja antautua sekä apnea, hengitysten välisen tauon merkityksen tarkastelu. Työn aineistona toimii keväällä 2018 musiikin ja teatterin kentältä tulevien osallistujien kanssa toteutettu kymmenen kerran Hengitys leikkikenttänä -työpajojen sarja Teatterikorkeakoulussa, sekä samoja teemoja sivuavat kahdenkeskiset taiteilijatapaamiset Lapinlahden Lähteen Armonia-taidekollektiivin tilassa. Prosessissa mukana olleiden kokemuksia dokumentoitiin kirjoittaen, piirtäen, sekä ryhmäkeskustelujen avulla. Opinnäyte keskittyy ryhmässä esiin tulleiden kokemusten avaamiseen ja lähempään tarkasteluun, kahdenkeskisten tapaamisten toimiessa tukena näille kuvauksille. Prosessin lopuksi järjestimme tutkimusmatkalle osallistuneiden kanssa avoimen harjoituksen, joka järjestettiin 3.5.2018 Teatterikorkeakoululla PedApproach-taidepedagogisessa tapahtumassa. Opinnäytetyöni teoreettisina viitekehyksinä toimivat feministinen hengitysfilosofia, kontemplatiivisen kehon käsitys sekä somaattinen ekologia. Teoriat tarjoavat asioiden välisyyden tiedostamista ja ymmärrystä siihen, miten kehomme ja hengityksemme ovat aina kietoutuneet maailmaan, ja kuinka ne alituiseen vaikuttuvat maailmasta kuin myös vaikuttavat välittömästi maailmaan. Vapaasukellus hengitykseen oli erään opinnäytetyöhöni osallistuneen sanoin erityistila, joka mahdollisti tiedostamattomien ja odottamattomien tuntemusten esiin tulemisen. Antautuminen hengitykselle sai aikaan mielentiloja, joissa ikään kuin meitä hengitetään. Kun hengittäjänä toimi tila, luonto, esine, toinen ihminen tai hengittävä katse, tämä näkökulman muuttaminen mahdollisti uudenlaisia havainnoin tapoja ja uusien ideoiden syntymisen. Myös hengitysten välinen tauko nousi tärkeäksi tarkastelun kohteeksi. Hengitykseen suuntautuva tutkimusmatka toi minulle näkyväksi hengityksen mahdollisuuksia uudenlaisen taiteella vaikuttamisen toteutumiseen. Sen perusperiaatteita ovat antautuminen, kehollinen kuuntelu ja hengityksen jakaminen. Tutkimusmatkan jälkeen jäin suuriin mietteisiin siitä, kuinka voimakas keino tällainen hengityksen harjoitus yhteiskunnassamme voisi olla suurien globaalien kriisien edessä.
  • Minn, Elina (2018)
    Kirjoitan ekosomaattisesta harjoittamisesta suhteessa taiteelliseen opinnäytetyöhöni Hydraan, joka on kokemuksellinen esitys tulevaisuuden ruumiista. Esityksessä osallistujat eläytyvät merisienen ja ihmisen geeneistä koostuvan symbiontin ruumiinkokemukseen. Solullistuminen on rinnakkaistermi ruumiillistumiselle (engl. embodiment). Solullistumisen dramaturgia viittaa kokemuksellisen esityksen ehdottamaan ruumissuhteeseen, jossa ruumis nähdään evolutiivisena ja yksilönkehityksellisenä tapahtumana, joka tulee esitystilanteessa suhteisiin muiden ruumiiden kanssa. Opinnäytteen ensimmäisessa luvussa kerron miten ekosomatiikan harjoittaminen on muovannut omaa ruumissuhdettani. Kerron ekosomatiikan lähtökohdista ja siitä miten näen niiden liittyvän ekologisen kriisin ja ruumiillisen tietämisen kysymyksiin. Hydrassa tutkimme huokoisuuden liikemallia, joka ilmenee lajien evoluutiossa ja yksilönkehityksen varhaisessa vaiheessa. Kehityksellisten liikemallien tutkimus on peräisin Body-Mind Centering-menetelmästä, jossa ruumiin anatomiaa tutkitaan kokemuksellisesti. Toisessa luvussa käyn läpi Hydra-esityksen tapahtumat pääpiirteittäin. Esitys on kaksiosainen: sen aloittaa tulevaisuuden symbiontin puheenvuoro, missä esityksen fiktiiviset puitteet esitellään ja osallistujat kutsutaan mukaan leikkiin. Toinen osa tapahtuu symbionttihautomossa, missä tehdään virittävä soluhengityksen harjoite, tutustutaan merisieniin ja tehdään lajityypillisen hoivan harjoite koskettamalla. Reflektoin esityksestä saamaani palautetta ja haasteita, joita koskettamiseen perustuvaan esitykseen sisältyy. Kolmannessa luvussa avaan näyttämöajatteluni taustalla olevia ekologisia ja ruumiinpoliittisia ulottuvuuksia. Kerron siitä, miksi halusin tehdä esityksen, jossa tuntoaisti on keskeinen elementti, mitä elämäntaitoja merisieni voi meille opettaa ja miten Hydra on suhteessa spekulatiiviseen fiktioon, kehitykselliseen evoluutiobiologiaan ja liveroolipelaamiseen. Näkökulmani liittyy kosketuksen politiikkaan ja suostumuksen kysymyksiin kokemuksellisessa esityksessä. Lopuksi kirjoitan Hydran suhteesta utooppiseen ja dystooppiseen ajatteluun ja pohdin, mitä radikaalin ruumiillisuuden utopia voisi tässä ajassa tarkoittaa. Itsensä kokeminen symbioottisista suhteista koostuvana prosessuaalisena ruumiina horjuttaa käsityksiä yksilöllisyydestä. Ruumiilliseen tietoon pohjaavalla, lepoa ja palautumista sallivalla harjoituksella on merkitystä tässä ajassa. Kun solutason elävyytemme integroituu osaksi käsitystä itsestämme, kokemuksella voi olla merkitystä vaurioituneen luontosuhteen elvyttämisessä.
  • MacDonald, James (2018)
    This thesis is a companion to my artistic work in stand-up comedy, comprising artistic-based research and approaches comedy from a performance studies perspective. The question addressed in the paper and the work is "How is the body of the comedian part of the joke?" The first section outlines dominant theories about humour-superiority, relief, and incongruity-as a background the discussion. It touches on the role of the comedian both as untrustworthy, playful trickster, and parrhesiastes who speaks directly to power, backed by the truth of her lived experience. It also provides some context for the contemporary comedian, whose work follows them off stage and into the thunderdome of social media, where trolling and speaking truth are taken very seriously. Another section presented as background to the discussion is on transgender bodies in performance, focusing on performance art and in stand-up comedy. I argue that embodied transgender performances are largely still situated in the act of encountering a trans body. Speaking of contemporary stand-up comedy, I discuss the ways in which an abject identity or body may be exploited by the comedian onstage for laughter and also for activism. The comedy of Tig Notaro, Maria Bamford, Hasan Minaj, Jess Thom, Eddie Izzard, Dave Chappelle, Cameron Esposito, and others come into play. Comedy is a complex and interesting site of resistance and social change, since it deals in mockery and non-seriousness, but precisely these qualities allow it to convey messages that are necessary and not polite elsewhere. Finally, I describe my final artistic work, a one-hour comedy show called Gender Euphoria, which is about my own experiences in transitioning from female to male. I describe the ways in which the space and experience were designed to mimic the conditions of a stand-up club inside an institution of learning, and to what aim. The arc of Gender Euphoria is described as an autobiographical work of discovering identity, encountering medical institutions with that identity, encountering new social norms, and travelling through wave after wave of certainty in identity towards more complication, ambiguity, and liberation. I also discuss the material that I was too afraid to do, or that I self-censored out of a sense of not being able to convey the message properly, and fear of backlash from a community I attempt to support. As a whole, this thesis attempts to provide a viewpoint towards the playful and serious contradictions in stand-up comedy, in a way that is informed by practice in the field, from the point of view of a subject whose identity has up until recently been the object of derision, rather than the subject of resistance.
  • Salo, Elli (2018)
    Kirjallinen opinnäytteeni tutkii kertomuksen ja tarinankertomisen mahdollisuuksia omana aikanamme, ilmastokriisin ajassa. Väitän, että vakiintuneet tarinamallit, totutut kertomusrakenteet ja roolit eivät ole enää suhteessa siihen tajunnalliseen muutokseen, jota parhaillaan elämme. Työssäni kysyn millainen ajattelu voisi viitoittaa tietä merkityskadon, syyllisyyden ja lamaannuksen tuolle puolen. Onko tarinankertojalla voimaa uudistaa niitä tapoja, joilla voimme ajatella, kokea ja jakaa? Opinnäytteen ensimmäisessä luvussa pohdin tarinan ja tarinankertomisen merkityksiä sekä aikalaisuuden kysymyksiä. Esittelen Hannah Arendtin ajatuksia toiminnan ja puheen merkityksestä ihmisten keskuudessa. Arendt näkee ihmisen aina suhteessa yhteisöön ja ulkopuoliseen maailmaan. Ajatus liittyy myös antiikin tragedioiden ihmiskuvaan. Tarkastelen miten yhteisön ja yksilön suhde näyttäytyy aikalaistarinoissamme ja kulttuurillisissa kertomuksissa. Walter Benjaminin johdolla kirjoitan leikkimisen ja tarinankertomisen yhteyksistä, mimesiksen kyvystä luoda totta ja harhaa, leikin riemusta ja kyvystä aloittaa uudestaan, uudistaa. Tutkielman toinen luku on kertomus taiteellisen opinnäytteeni Alina-näytelmän kirjoitusprosessista. Mietiskelen aiheen, dramaturgian, henkilökohtaisuuden, ruumiillisuuden ja epävarmuuden kysymyksiä oman luovan työn kautta. Kanssani keskustelevat lainausten ja sitaattien välityksellä lukuisat kirjailijat, opettajat ja kanssa-ajattelijat. Tärkeässä osassa on Näytelmän rajat -mestarikurssi, joka järjestettiin dramaturgian koulutusohjelmassa vuonna 2016. Kurssi ja sen opit vaikuttivat voimakkaasti kirjoittamiseeni ja käsityksiini näytelmästä ja sen mahdollisuuksista. Sisältöjen käsittely jatkuu edelleen ja se näkyy myös tässä opinnäytteessä. Työn kolmannessa luvussa tutkin miten voisimme lähestyä merkityksettömyyden ja tyhjyyden rajaa – kaaosta – tilaa, jossa mieli on menettänyt illuusiot, arvojen järjestyneisyyden ja pysyvän maailman. Esittelen narratologi Arthur Frankin määrittämiä sairauskertomusmalleja, erityisesti kaaoskertomusta ja aprikoin sen mahdollisuuksia kertoa aikalaiskokemustamme. Samuel Beckett ja Sofokleen Filoktetes-tragedia oppainani vaellan tyhjyyden, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden maisemassa ja kyselen voisiko kaaoskertomusten ja kaaoksen reunamerkintöjen avulla luoda uusia yhteyksiä ja yhteisyyttä, suunnistaa kohti tulevaa.
  • Jalkanen, Tiina (2018)
    Tiina Jalkasen taiteellis-pedagogisen väitöstutkimuksen aiheena on tyttöyden rakentuminen ja ilmeneminen kehollisuudessa ja siitä syntyvä pedagoginen tieto. Tutkimuksen tavoitteena oli tutkia, miten tyttöyttä voidaan ymmärtää nykytanssin näkökulmasta ja sen suuntaamana. Jalkanen analysoi aineistoaan kehollisuudesta käsin kirjoittamalla ja tulkitsemalla kinesteettisen empatian herättämiä aistimuksia ja ajatuksia kirjoitusprosessin aikana. Opetus ja esitykset, samoin kuin tyttöjen haastatteluissa esiin nousseet teemat, kytkeytyvät tutkimuksessa moninaisiin teorioihin. Tarkempaan lähilukuun Jalkanen käyttää havainnointimenetelmää, matkan varrella kehittämäänsä "viisikehokkaan" analyysimenetelmää, jonka avulla hän havainnoi tyttöjen liikkumista ja tanssia. Tutkimuksen aineiston perustan muodostaa kolme nuorten tyttöoppilaiden kanssa toteutettua tanssiteosta, jotka muodostavat tyttötrilogiaksi nimetyn teossarjan. Tyttötrilogian osat Pink kapina (2001), InExit (2003) ja Voimapiste (2005) saivat ensi-iltansa vantaalaisissa esitystiloissa. Tutkimusaineisto muodostuu kokonaisuudessaan tyttötrilogian 19 videotaltioinnin koosteesta ja yhdeksän tytön haastatteluaineistosta. Tiina Jalkanen on tanssin "moniottelija". Tanssin kentällä hän on toiminut tanssijana, koreografina, opettajana ja tutkijana.
  • Siukonen, Jyrki (2018)
    Time of Roses (Ruusujen aika) is a rare flower in the history of Finnish cinema. On its release in February 1969, the urban science fiction film set in the year 2012 was an oddity in a Nordic semi-urban society lacking any tradition in speculative fiction. Fifty years on, as local literature has slowly caught up with the 21st century, Time of Roses still remains the only representative example of serious science fiction film in Finland. This small book is the first study dedicated to the film and its basic ideas – at least in part. Rather than a survey devoted to the work of the director Risto Jarva (1934–1977), a leading Finnish filmmaker of his generation, the book in your hands is a conjecture about the intellectual and artistic background of Time of Roses.
  • Testi 
    Kytöjoki, Samu (2020)
  • Kytöjoki, Samu (2015)
    XXX
  • Luostarinen, Hanne-Maija (Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2018)
    Tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa suomalaisista jazzmuusikoista. Millaisia mielikuvia jazzmuusikoilla on omien arvojensa lisäksi erilaisista muusikkouksista? Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Shalom Schwartzin (1992) teoria yleismaailmallisista arvoista. Kohderyhmää, Sibelius-Akatemian jazzmusiikin aineryhmässä opiskelevia, opettavia ja opiskelleita, tarkastellaan Henri Tajfelin (1978) kehittämän sosiaalisen identiteetin teorian (SIT) kautta. Tutkimuksessa käytettiin Lindemanin ja Verkasalon (2005) laatimaa lyhyempää Schwartzin arvomittaria, SSVS:ää (Short Schwartz Value Survey). Lisäksi kehitettiin musiikkimaailmaan soveltuva arvomittari kyselylomakkeen muusikkouksia koskevia arvokierroksia varten. Vastaajat (N = 66) eriteltiin kolmeen ryhmään, jotka oli jaoteltu sen mukaan, minkälaista jazzmusiikkia he mieluiten soittavat, kuuntelevat tai säveltävät. Sen jälkeen tarkasteltiin sitä, miten nämä ryhmät ovat arvottaneet kyselylomakkeella esiintyviä mielikuvallisia muusikkouksia. Tulokset osoittavat, että kyselyyn vastanneet Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzmusiikin aineryhmässä opettavat, opiskelevat, tai joskus opiskelleet jazzmuusikot ovat sekä omilta arvoiltaan että muita muusikkouksia arvottaessaan hyvin yksimielisiä. Henkilökohtaisilta arvoiltaan jazzmuusikoiden voi sanoa olevan itseohjautuvaisesti suuntautuneita. Jazzmusiikin tyylillisen mieltymyksen ei voida katsoa vaikuttavan eri muusikkouksien arvostuksiin. Vastaajaryhmä oli yhtä mieltä siitä, että klassiseen musiikkiperinteeseen pohjautuvassa orkesterimuusikkoudessa pidetään tärkeänä päinvastaisia arvoja, joita vastaajat itse edustavat. Orkesterimuusikoiden ryhmä nähdään täten hyvin erilaisena suhteessa jazzmuusikoiden muodostamaan omaan ryhmään.
  • Kytöjoki, Samu (HY, 2010)
    Testi testing... Testi
  • Patkovic, Denis (2018)
    Diese Studie konzentriert sich auf die Resilienz in der Musik und lässt sich als neue Perspektive in diesem Feld auffassen. Resilienzfaktoren in Künstlern zu entwickeln, die helfen, generell dem Leben und speziell kreativen Krisen konstruktiv zu begegnen, verkörpert das Kernmotiv dieser Forschung. Elemente der Psychologie als Referenzwissenschaft (Psychologie des Erfolges/Entwicklungspsychologie) kommen dabei zum Tragen. Durch die Analyse von Veröffentlichungen zum Themenfeld Resilienz in der Psychologie wird die Elastizität der Persönlichkeit erklärt, aber die durchgeführte eigene Studie schließt Ergebnisse ein, die sich im Bereich der mentalen Gesundheit von Individuen bewegen. Die Dissertation stellt drei historische und drei zeitgenössische Künstler gegenüber (Beethoven, Horowitz, Gould versus Hussong, Dimetrik, Avraam). Erstgenannte können nur mittels Literatur analysiert werden, bei den zeitgenössischen Künstlern wird das persönliche Interview bevorzugt. Ein Gespräch mit dem eigenen Manager und ein Selbstinterview komplettieren die Recherche. Betonen lässt sich, dass Optimismus, Selbstachtung, Akzeptanz des Negativereignisses, Humor, Kreativität, familiäre und professionelle Hilfe sowie Reflexion und Erholung essenzielle Resilienzfaktoren sind. Sie können dazu beitragen, die mentale Gesundheit des Künstlers zu bewahren oder ihn verbessern. Diese Dissertation akzentuiert die Rolle des lehrenden Personals, das – abgesehen von der herkömmlichen Arbeit, die sich auf die (Weiter-)Entwicklung des Talents bezieht – ganz entscheidend dazu beisteuern sollte, bei Musikern Optimismus, Selbstachtung, Selbstvertrauen und Widerstandsfähigkeit heranzubilden. Untermauern lässt sich, dass die Resilienz in der Musik von einem wissenschaftlichen Standpunkt analysiert werden muss. Es ergibt sich die Notwendigkeit, die richtige psychologische künstlerische Entwicklung im Rahmen der Lehre zu betonen.
  • Tuorila, Laura (2018)
    Laura Tuorilan kirjassa Paikan baletti - kokemuksellinen liike rakennetussa ympäristössä tarkastellaan kehon liikkeen ja tilan välistä suhdetta. Liikettä tarkastellaan ensin havaitsemisen tasolla ja sitten laajemmin henkilökohtaista ja sosiaalista tilaa rakentavana toimintana. Mielenkiinnon kohteena on julkinen kaupunkiympäristö ja ihmisen arjen toiminnoissa tapahtuva liike. Rakennetussa ympäristössä liikkumista on usein tarkasteltu liikenteenä. Toinen toistuva tapa lähestyä asiaa on ollut romantisoitu matka. Kirjassa asetutaan näiden tarkastelutasojen välille ja tutkitaan arjen liikkeeseen liittyviä henkilökohtaisia tekijöitä. Esitellystä teoriasta johdetaan periaatteet kehon liikettä monipuolisesti huomioivalle julkisen kaupunkiympäristön suunnittelulle. Kirjoittaja Laura Tuorila on tilasuunnittelija ja tanssija. Kirjassa eritelty ja artikuloitu kehollinen tieto perustuu Tuorilan tanssijakokemukseen koreografi Willi Dornerin teoksessa Bodies in Urban Spaces.
  • Lidåkra, Jacob (2018)
    There is a wide consensus, that it takes 10 000 hours of deliberate practice to achieve mastery, however this long road is not easy to follow. Self-regulation, co-regulation and musical agency are important aspects of deliberate practice, and as these concepts are budding in the beginner student it is important to investigate how they affect the early stages of practicing. This study aims to deepen the understanding of how self-regulation, co-regulation and musical agency influences an eight year old piano student's practicing. This study was conducted as a single case study using video recorded practising sessions and the findings are presented as a synthesis of the data building on the theoretical framework of G. McPherson and J. Renwick (2001). The results suggest that the developing musical agency of the student supports her negotiations of self-regulation, but can be a hindrance in a co-regulated environment.
  • Teatterikorkeakoulu / Teaterhögskolan / Theatre Academy Helsinki; Numminen, Katariina; Kilpi, Maria; Hyrkkänen, Mari (2018)
    Dramaturgiakirja - Kaikki järjestyy aina avaa näkökulmia esittävissä taiteissa viime vuosikymmeninä tapahtuneisiin murroksiin. Teksti- ja tarinakeskeisten paradigmojen rinnalle on noussut esitystä ja esityksellisyyttä painottavia ajattelutapoja. Samalla perinteiset käsitykset katsojuudesta, tekijyydestä ja valmiista taideteoksesta on määritelty uudelleen. Dramaturgialla - osien välisten suhteiden taiteella - on keskeinen rooli näiden kysymysten näkyväksi tekemisessä, jäsentämisessä ja artikuloimisessa. Kirja johdattaa lukijan tämänhetkisen dramaturgiakeskustelun ytimeen. Artikkeleissa käsitellään muun muassa kirjoittamista, lukemista, dramaturgian filosofiaa, dramaturgian ja automatisaation suhdetta sekä näytelmää esityksellisen käänteen jälkeen. Teos sisältää paitsi kentällä syntynyttä tekijätietoa myös dramaturgisen sanaston, jossa avataan nykydramaturgian keskeiset käsitteet. 2000-luvulla on puhuttu teatterin ja muidenkin taiteenalojen eri ammattien dramaturgisoitumisesta. Dramaturginen kokoava, leikkaava ja organisoiva työ ei kuulu vain alan erityisosaajille. Kirja onkin kirjoitettu niin oppikirjaksi teatteri- ja taideopiskelijoille kuin inspiraatioksi kaikille taiteen mahdollisuuksista ja taiteen tekemisestä kiinnostuneille.
  • Teatterikorkeakoulu / Teaterhögskolan / Theatre Academy Helsinki; Kuuranne, Malla; Kumpulainen, Seppo (2018)
    Kesken, näyttelijänkoulutuksen rakentuminen opettajien kokemana on kokoelma Teatterikorkeakoulun näyttelijäntaiteen koulutusohjelman tämän hetkisten professorien ja lehtoreiden kirjoituksia omasta työstään. Kukin kirjoittaja on valinnut oman näkökulmansa ja tapansa pohtia opetustaan ja siihen liittyviä keskeisiä ajatuksia. Taideopettajuus haastaa opettajat jakamaan tietoaan ja kokemuksiaan taiteilijuudesta ja siihen kasvamisesta. Kukin opettaja sekä ehdottaa, kannustaa että houkuttelee opiskelijoita päivittäin uusien yllykkeiden vastaanottamiseen ja sitä kautta rakentamaan omaa taiteilijuuttaan niin tiedollisesti kuin taidollisesti. Haasteena kullekin on ollut ja on edelleen oman ammattitaidon koetteleminen, omien sisältöjen keskusteluttaminen ja jatkuva kyseenalaistaminen. Kullakin on ollut oma polkunsa, vaiherikaskin tie opettajuuteen, tukena kollegiaalinen 'koko kylä kasvattaa -periaate, koska varsinaista koulutusta taideopettajuuteen ei ole ollut tarjolla. Vankka oman erityisalueen peruskoulutus ja sen soveltaminen näyttelijänkoulutukseen onkin sekä koko opettajayhteisön että kunkin opettajan pohdinnan kohteena.
  • Lecklin, Johanna (2018)
    Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen omista teoksistani kumpuavia osallistavaan taiteeseen, dokumentaarisen ja fiktion väliseen halkeamaan, esitettyyn aitouteen, etiikkaan ja tekijyyteen liittyviä kysymyksiä. Käyn dialogia aiheisiini liittyvien muiden taiteilijoiden teosten ja teorian kanssa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ollut kattavasti tarkastella teoksia, joissa nousee esiin samoja piirteitä kuin omassa työssäni. Tutkimukseni lähtökohtana ovat olleet liikkuvan kuvan teokset, sekä omat että toisten taiteilijoiden, jotka jättävät minut ihmettelyn ja hämmennyksen valtaan – onko tämä totta, esittävätkö nuo ihmiset vai ovatko ainoastaan omana itsenään kameran edessä. Voiko kameran edessä olla esiintymättä? Tässä tutkimuksessa tarkastelen myös tutkivan taiteilijan roolia. Taiteilija-tutkijan työ on usein tasapainoilua henkilökohtaisen ja tutkimuksellisen tekstin välillä. Kaikki taiteellinen tutkimus ei kuitenkaan käsittele suoraan tekijän omaa tuotantoa. Omassa työssäni tutkivana taiteilijana toimin kaksoisroolissa; tarkastelen toisaalta taiteellista tutkimusta tehdessäni teosta ulkopuolisin silmin ja toisaalta käytän hyväkseni teoksen syntyyn liittyvää tekijän tietoa, jota itse lopputuloksesta ei näy. Taidehistorioitsijat Katve-Kaisa Kontturi ja Hanna Johansson kirjoittavat vastaavan kaltaisista menetelmistä, tavasta tehdä tutkimusta taiteen kanssa [with art]. Tutkimus syntyy dialogissa teosten kanssa. Antropologi Ruth Beharin avaama haavoittuvan kirjoittamisen [to write vulnerably] menetelmä, henkilökohtaisten tarinoiden ja etnografian suhde, jossa haavoittuva havaitsija kirjoittaa itsensä mukaan tekstiinsä, sopii myös taiteellisen tutkimuksen menetelmäksi. Tutkimukseni on seurannut teokseni Story Cafén (2004–2011) vaiheita. Teos jakautuu erilaisiin osiin: yleisöä osallistavaan kahvilaan, jossa tallennan osallistujien kertomuksia videolle, nauhoitettuihin videokertomuksiin ja niiden pohjalta toteuttamiini dramatisoituihin liikkuvan kuvan teoksiin. Kahvilaosuuden päämääränä oli kerätä osallistujilta materiaalia, tarinoita, eri tavoin dramatisoimiani liikkuvan kuvan teoksia varten. Story Café -teoksen kahvilaosuuksissa tapahtuvissa kohtaamisissa ja tarinankertomistuokioissa on yhtäläisyyksiä yleisöä osallistavaan ja yhteisölliseen työskentelyyn. Tämän vuoksi yhteisöllisen työskentelyn ja osallistavien teorioiden ja teosten tarkastelu korostuvat tutkimuksessani. Käsittelen teoksesta nousseita kysymyksiä suhteessa esimerkiksi Nicolas Bourriaud’n määrittelemään relationaaliseen estetiikkaan, Miwon Kwonin käsittelemään nomadiseen paikkasidonnaiseen työskentelyyn ja Grant Kesterin dialogiseen estetiikkaan. Pohdin myös Claire Bishopin relationaalisen taiteen kritiikkiä ja Shannon Jacksonin analyysejä yllä mainitusta teorioista. Nostan esiin muita osallistavia teoksia tekeviä taiteilijoita, kuten Rirkrit Tiravanijan ja Minna Heikinahon, sillä heidän työskentelyynsä sisältyy omaa työtäni sivuavia aiheita. Miten tekijän ja osallistujien välinen valtasuhde ilmenee? Kuka on teoksen tekijä, jos sen valmistukseen käytetään yleisön panosta? Pohdin tekijyys- ja tekijänoikeuskysymyksiä suhteessa yleisöä osallistavaan työskentelyyn teosanalyysien avulla. Tarkastelen, millaisia eettisiä kysymyksiä taiteilija-tutkija kohtaa työssään. Oman taiteellisen työskentelyni taustalla toimivat eettiset periaatteeni, joista löytyy yhtäläisyyksiä filosofi Emmanuel Lévinasin ajatteluun toisen kohtaamisesta. Elokuvantekijä Trinh T. Minh-han elokuvat ja tekstit ovat vaikuttaneet eettisten kysymysten käsittelyyn ja uudelleenfilmatisoinnin hyödyntämiseen taiteellisessa tutkimuksessani. Käsittelen eettisiä kohtaamisia sekä oman Story Café -teokseni avulla että muiden taiteilijoiden, kuten Santiago Sierran teoksissa, Renzo Martensin elokuvassa Episode III: Enjoy Poverty (2009) ja Miriam Bäckströmin elokuvassa Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan ja Episode III: Enjoy Poverty hämärtävät kiinnostavilla tavoilla fiktion ja dokumentaarisuuden rajaa. Sekä omien teosteni että valitsemieni muiden taiteilijoiden teosten kautta pohdin dokumentaarisen ja fiktiivisen rajankäyntiä, niiden välistä halkeamaa liikkuvan kuvan teoksissa. Mikä on esitystä? Miten paljon ohjailua, käsikirjoittamista, rajaamista ja tekijän omaa näkökulmaa dokumentaarinen teos sisältää? Viittaan elokuvantekijä Susanna Helken tutkimukseen dokumentaarisen elokuvan tyylistä ja elokuvatutkija Stella Bruzzin määritelmään performatiivisesta dokumentaarisesta elokuvasta. Tuon filosofi François Nineyn dokumentaarisesta elokuvasta käyttämän käsitteen näytelty dokumentaari taidekontekstiin. Keskustelen myös dokufiktiosta suhteessa omiin ja valitsemiini esimerkkiteoksiin. Esityksen ja aitouden vaihtelu vaikuttaa eettiseen tarkastelutapaan: teen eron fiktiossa ja tallenteessa esiintymisen välille. Kuitenkaan tämä ero ei aina ole selkeä. Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen sukupuolen performatiivisuutta sukupuolentutkija Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden määritelmän avulla. Sukupuolen tarkastelu läpäisee useat dramatisoidut teokseni. Sukupuolen esitys saattaa muodostaa tärkeän osan teoksen teemasta, kuten teoksessa Paljon on iloakin (2005), jossa nuorukainen pohtii omaa sukupuoltaan. Yksityisnäyttelyssäni Häkki (2013) esillä olleet Story Cafén tallenteisiin perustuvat dramatisoidut liikkuvan kuvan teokset käsittelevät nuorten tyttöjen aggressiivisuutta sen eri muodoissa. Tutkimukseni kulku on seurannut taiteellisen työni vaiheita ja siitä nousevia aiheita. Taiteellinen työskentelyni on kuitenkin edennyt toisella lailla kuin tutkimus, orgaanisemmin ja intuitiivisemmin. Monipolvisen Story Cafén kahvilassa kerrottu, nauhoittamani pieni kertomus muuttuu elokuvan keinoin eläväksi kuvaksi, sanallisesti kerrottu henkilöhahmo tulee uudelleen lihaksi fiktiivisessä maailmassa. Osassa tarkastelemissani teoksissa halkeama on selvä; esitetyn ja annetun todellisuuden kuvauksen välissä on railo. Osassa teoksista sitä vastoin kyseessä on ennemminkin liukuma, jossa aitouden ja esityksen raja ei ole selkeä.

Näytä lisää