Theses

 

HELDA contains all theses whose authors have given permission for online publication in PDF format with Open Access. Academy of Fine Arts theses are in HELDA since 2015. Sibelius Academy theses are so far stored elsewhere. Doctoral theses of Theatre Academy can be found in the Acta Scenica publication serie.

Collections

Recent Submissions

  • Sandell, Carolina (2016)
  • Huoneisto 
    Räty, Niina (2016)
  • Helasvuo, Maija (2016)
  • Gordin, Alexei (2016)
  • Aikioniemi, Katja (2016)
  • Ståhl, Kristina Janni (2016)
  • Ziegler, Denise (2010)
  • Pitkänen-Walter, Tarja (2006)
    Tarkastelen kuvataiteen tohtorin opin- ja taidonnäytteessäni maalausta moniaistisuuteen ja aistimusten sekoittumiseen perustuvana ymmärtämisen tapana. Representatiivisen, symbolisen objektin asemesta tarkastelen pikemminkin aistisuuden avaamaa merkityksen muutosta. Tarkastelen maalaamisen tapahtumaa subjektin uudelleenmuokkautumisen kannalta ja pohdin maalauksen erityispiirteitä ja mahdollisuuksia nykyajassa. Opin- ja taidonnäytteeni koostuu kolmesta yksityisnäyttelystä sekä kymmenestä artikkelista. Kolmessa artikkeleista olen haastatellut psykoanalyytikko Pirkko Siltalaa. Näissä artikkeleissa käsitellään subjektin ja mielikuvan varhaisen muotoutumisen edellytyksiä ja kuvan ja sanan osuutta subjektin muotoutumisessa ja taiteellisessa prosessissa. Näissä artikkeleissa pohditaan myös aistimuksellisuuden ja halun suhdetta tiedostamattomaan sekä eritellään tyhjän symbolisoitumista ja tyhjän merkitystä maalauksen prosessissa. Muissa artikkeleissa määritellään maalauksen muuttuvaa sisällöllistä merkitystä aistimuksellisen ruumiillisuuden näkökulmasta, myös haptisen visuaalisuuden teoriaa hyödyntäen. Taideteoreetikko Laura U. Marks esittää haptisen visuaalisuuden houkuttelevan sellaiseen samastumiseen, jossa katsoja ja katsottu, subjekti ja objekti, liukenevat toisiinsa. Tässä tapahtumassa katsominen ei merkitse valtaa vaan antautumista – jopa sitä, että objekti on voimallisempi kuin subjekti: “--- näytti siltä, että jokin kamppaili tullakseen ilmaistuksi. Tämä jokin oli liian hauras muodostuakseen kuvaksi. Tämä hauraus liittyi kulttuurien väliseen liikkeeseen, merkityksen menetykseen ja uudelleentulkintaan.” (Marks 2004.) Artikkelissani Subjektin murtumisesta aistimuksellisuuteen ja abstraktiin esitykseen väitän, että vastaavat antautumisen, liukenemisen ja kamppailun toiminnot tapahtuvat myös maalauksen prosessissa. Myös maalauksessa jokin “liian hauras kuvaksi” pyrkii tulemaan ilmaistuksi. Maalauksen prosessilla ei kuitenkaan ole välttämättä mitään tekemistä eri kulttuurien kanssa. Maalatessa kylläkin operoidaan erilaisilla merkityksen muodostuksen rakenteilla: intuitiivisilla, kehollisilla ja myös lingvistisesti lähestyttävillä tietoisuuden alueilla. Tällöin maalaus sisällyttää vastakohtia toisiinsa ja haastaa diskursiivisen maailmanjärjestyksen. Artikkelissani Moniaistisuudesta pohdin synestesiaa ja amodaalisia aistimuksia – maalaamistapahtumaa moniaistisen minuuden kannalta. Maalauksessa kohtaavat intensiteetit: värit, muodot, tekstuurit – asiat ja voimat ilman valmiiksi määriteltyä, tarkkarajaista identiteettiä. Asioiden suhteet, erot ja merkitykset rakentuvat vasta maalauksen tapahtumassa. Maalaaminen synnyttää ”vapaata” intensiteettiä, joka mahdollistaa läsnäolon pikemminkin kuin viittaa psyykkiseen tai tiedostamattomaan sinänsä. Artikkeleissa Kuvan rikkomisesta ja Taiteen kosketuksesta pohdin kuinka näillä intensiteeteillä työskentely tuottaa representatiivisen efektin asemesta ja ohessa performatiivista läsnäoloa, tekijän muokkautuessa teoksen muokkautumisen myötä. Artikkelissa Tyhmänä kuin maalari esitän taidehistorioitsija Jonathan Craryn tutkimukseen nojaten, että maalaus poikkeaa yksilön subjektiivisesta tunneilmaisusta tai tavanomaisesta havainnonesityksestä. Itseilmaisun asemesta maalausprosessi haastaa maalarin subjektiivisuuden. Tämä tarkoittaa myös sitä, että todellisuuden haltuun ottamisen väline – muodostettu mielikuva tai representaatio – alkaa horjua. Samalla teos lähestyy hajoamistaan, osiensa vaihdettavuutta ja uudelleen käyttämistä. Artikkelissani Keksiä maalaus uudelleen! maalaus ei välttämättä määrity suorakaiteiseksi representaatioksi seinälle. Se voi vaikkapa valua lattialle tai sisällyttää konkreettisia esineitä itseensä. Tavoiteltaessa jotakin ”liian haurasta kuvaksi” representaatio purkautuu materiaalisuuteensa. Maalauksen kuvamaisuus kääntyy katsojan ruumiillisuuteen ja aistisuuteen vetoavaksi aistimuksen alkeeksi. Opintoihini sisältyvistä näyttelyistäni ensimmäinen oli Galleria Artinassa Helsingissä 1998. Käsittelin työskentelyssäni subjektin murtumisen teemaa. Olennaiseksi tulivat materiaalin itsensä herättelemät aistimukset. Tämä oikeutti abstraktimman ilmaisun: työn aiheeksi riitti aistimuksen tunnustelu. Näyttelyssäni 2001 tulkitsen abstraktia kuvakieltä, modernisuuden aistimuksia eriyttävästä eetoksesta poiketen, aistimusten yhteen kietoutumisen ilmaisuna. Tarkastelen abstraktia kuvakieltä lingvistisesti määrittymättömän ilmaisemisena, representaatiota vastaan kapinoivana ilmiönä. Tästä ei seuraa, että abstrakti olisi merkityksetöntä, muttei liioin, että se sisältäisi transsendenttisia merkityksiä. Näen abstraktin kuvakielen pikemminkin immanenssin, kehollisen läsnäolon ja aistimisen esityksenä. Kolmas näyttelyni “Maalaus on lihan kiilto silmissämme”, oli esillä Nykytaiteen museo Kiasman Studio K:ssa 2003. Näyttelyn teosten tekeminen alkoi ”minulla ei ole mitään sanottavaa” -mielialassa. Työskentelin tämän olotilan turvin, pitkälti tiedostamattomien intentioiden ja sattumanvaraisten ympäröivän maailman tapahtumien ohjaamana. Perinteisen akateemisen tutkimuksen argumentista toiseen etenevän asiankäsittelyn asemesta opinnäytteeni teoreettisen osan kirjoittaminen eteni pikemminkin maalausprosessin ”logiikkaa” seuraten. Tutkimukseni syntyi vähän kuin maalauskin, lumipallon lailla. Se keräili elementtejä enemmän ja vähemmän sattumanvaraisesti maailman sen hetkisestä tarjonnasta, sieltä täältä: yksi risunen taidehistorioitsija Rosalind Kraussilta, toinen kuvataiteilija Fabian Marcacciolta, kolmas – oksankokoinen – Laura U. Marksilta, neljäs korsi säätilasta, viides uutispätkästä, ja niin edelleen. Kun kävin läpi näitä tekstejä niiden kirjoittamisen jälkeen, paljastui muuan mielenkiintoinen piirre. Tekstit synnyttivät vaikutelman, että diskursiivisen järjen logiikkaa oli sekoittanut, sumentanut, tahrannut – ikään kuin maalannut jokin muu ”järjestys”. Tämä toinen “järjestys” hyppyytti ajatusta rekisteristä toiseen. Tämän havainnon jälkeen teoreettinen työni muotoutui yrityksestäni sekä tulkita että seurata tätä outoa järjestystä, jota diskursiivisen logiikan asemesta ohjasivat pikemminkin aistimukselliset assosiaatiot. Maalausprosessi muodostaa eräänlaisen ”paon viivan” (Deleuze & Guattari), jossa on mahdollista elävöittää käsitystä todellisuudesta hetkellisen diskurssien romahtamisen seurauksena. Kirjaimellisessa merkityksessään pako viittaa pois lähtemiseen, etäisyyden ottamiseen. Tässä yhteydessä kuitenkin tarkoitan sillä pikemminkin kykyä hetkeksi purkaa luokittelevat kategoriat ympäröivän maailman tapahtumien kohtaamiseksi. Juuri tämä määrityksiä ja luokituksia pakenevan elementti on kiinnostavinta maalauksessa. Maalauksen luonne kiteytyy paradoksiin: kuvan maalaaminen tarkoittaa kuvan rikkomista.
  • Oja, Marjatta (2011)
    Marjatta Ojan kuvataiteen tohtorin tutkinnon opin- ja taidonnäyte koostuu teoksista ja teksteistä, jotka ovat syntyneet joko erillisinä tai rinnakkain siten että teoreettiset pohdinnat ovat jatkaneet teoksista alkanutta ajattelua tai päinvastoin. Opinnäytteessä tarkastellaan myös teosten ja tekstin suhdetta transferenssina, tunteen siirtona. Tutkimuksen keskeisimmät teokset – Keskusteluja, Läpinäkyvä, Objekti ja Kädet – ovat olleet esillä yksityisnäyttelyissä ja erilaissa projekteissa sekä ryhmänäyttelyissä. Tutkimukseen sisältyy lisäksi pienimuotoisempia teoksia Läpinäkymä, Tilanne sekä No-Person-in-the-Image -kuvasarja. Näiden merkitys korostui erityisesti kirjoitustyön loppuvaiheessa. Marjatta Ojan taiteessa käsitellään liikkuvan kuvan, telineiden, peilien ja muiden projisointiin sopivien materiaalien avulla kuvan hajoamista osiin (näyttely)tilassa ja siten syntyvää uudenlaista katsojan/kokijan tilannetta. Oja kartoittaa tutkimuksessaan liikkuvan kuvan rajoja tilassa. Häntä kiinnostaa myös tekemisen prosessi kokonaisvaltaisesti taiteilijan työhuoneelta lähtien. Ojan päämääränä on rakentaa tutkimuksellinen ”monitilanteinen” prosessi, jossa katsoja ei eläydy ainoastaan valmiiseen teokseen vaan myös mahdollisiin mielentiloihin, joita taiteilijalla on ollut teosta työstäessään. Marjatta Ojan opinnäytteeseen sisältyy laaja tutkimuksellinen julkaisu Three-Dimensional Projection – Situation Sculptor between the Artist and the Viewer. Aluksi siinä keskitytään tekijän omien ja toisten taiteilijoiden teosten väliseen suhteeseen. Sitten tarkastellaan Ojan tutkimuksen kannalta keskeisiä nykytaiteilijoita sekä varhaista elokuvaa ja sen vaikutusta heihin. Oja esittelee myös yhdysvaltalaisen Peter Campusin 1970-luvun installaatioita, joiden ”psykologinen tila” muistuttaa Ojan Läpinäkyvä-teoksen tilallisuutta – ulottuvuutta, jota Oja kutsuu pohdintapaikaksi. Se mahdollistaa taiteilijan mukaan oivallusten tekemisen sekä itsestä että toisesta. Julkaisun lopussa ovat Ojan teosten kuvakooste sekä päätelmät, joissa hän reflektoi taiteellisen tutkimuksensa metodologiaa ja opinnäytteensä keskeisiä tavoitteita ja tuloksia. Marjatta Ojan työ problematisoi ajankohtaista kysymystä taiteilijan ja katsojan välisestä suhteesta: Voivatko liikkuvan kuvan esityksen uudenlaiset välitilat muuttaa taiteilijan roolia, siten että dialogi olisi mahdollinen ei vain teoksen vaan myös taiteilijan kanssa?
  • Niskanen, Pekka (2014)
    Postmoderni perspektivismi on taiteellista toimintaani ja tutkimustani määrittävä asenne. Määrittelen postmodernin perspektivismin ajattelutavaksi, jossa asiat ja oliot ymmärretään kulttuurisesti rakentuneiksi ja vallan muotoilemiksi ja jossa maailmaa tarkastellaan hyväksyen heterogeeniset totuudet sekä erilaiset perspektiivit menettämättä kuitenkaan moraalisen arvioinnin mahdollisuutta. Postmoderni perspektivismi merkitsee erojen sekä toisten arvojärjestelmien ja poliittisten arvioiden kunnioittamista. Tutkimustekstini lähtökohtana on ajatus fyysisten tilojen, kulttuuristen paikkojen sekä subjektien asemien ja identiteettien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Identiteettejä tuotetaan aina jossakin tilassa, joltakin paikalta ja erilaisista subjektiasemista. Tilojen, paikkojen, subjektiasemien ja identiteettien tuottamiseen osallistuvat sanalliset, kuvalliset ja tilalliset representaatiot, jotka toimivat diskurssien sisällä tai haastavat diskurssien ulkopuolelta niiden vakiintuneita käsityksiä ja käytäntöjä. Sovellan tutkimuksessani Michel Foucault’n genealogiaa ja valta-analyysia, Jean-François Lyotardin ajatuksia pakanallisuudesta ja différend-käsitettä, Stuart Hallin identiteettikäsityksiä ja Tuija Pulkkisen postmodernia poliittista filosofiaa. Steven Bestin ja Douglas Kellnerin sekä Leena-Maija Rossin käsitykset postmodernista ja identiteetistä ovat avanneet tutkimuksessani tärkeitä näkökulmia ja asenteita. Foucault’n ajatteluun liittyvä postmoderni politiikka näkee mahdollisuuden murtaa yhteiskunnan yhtenäistäviä ja totalisoivia rakenteita kehittämällä erilaisia vastarinnan muotoja. Postmoderni politiikka tunnistaa hegemonista valtaa tukevia identiteettejä, instituutioita ja poissulkemisen diskursseja sekä tukee eron politiikkaan perustuvia identiteettejä ja toisenlaisia olemisen tapoja. Lyotardille postmoderni on kiinteässä suhteessa pakanallisuuden kanssa, mikä merkitsee tilan antamista kokeiluille sekä uusien diskurssien ja arvojen esiin nousemiselle. Lyotardin postmoderni haastaa modernin edistysuskoa korostavat metanarratiivit antamalla tilaa erilaisille mikropolitiikoille ja mikroteorioille universaalien arvojen sijaan. Pulkkiselle postmoderni merkitsee ajattelutapaa ja kulttuurista asennetta aikakauden tai taidehistoriallisen ”ismin” sijaan. Pulkkisen mukaan postmoderni esittää näkemyksen vastuullisen moraalikyvyn omaavasta kulttuurisesti tuotetusta yksilöstä, jonka moraali ei nojaa universalisoivaan arviointiin. Esittelen teorialuvussa myös Stuart Hallin näkemyksen kulttuurisesta identiteetistä, joka rakentuu diskursiivisesti yksilön omaksumien subjektiasemien seurauksena. Suomalaisista Itä-Timor-aktivisteista toteuttamassani dokumenttivideossa Itä-Timor-aktivistit Rauhanasemalla (2009) tuon esiin suomalaisten aktivistien osuuden Itä-Timorin dekolonisaatioprosessissa. Teos kertoo aktivistien tekemästä työstä Itä-Timorilla tapahtuneiden ihmisoikeusloukkauksien nostamiseksi julkisuuteen ja vaalitarkkailumatkasta Itä-Timorin itsenäisyydestä vuonna 1999 järjestettyyn kansanäänestykseen. Itä-Timor-aktivistien identiteetit rakentuivat tiettyyn paikkaan tiettynä aikana aktivistien oman toiminnan sekä Itä-Timor-aktivismia tuottaneiden diskurssien vaikutuksesta. Samalla rakentui myös aktivistien moraalisen arvion paikka. Itä-Timor-aktivistien tekemät moraaliset arviot olivat päteviä juuri sen vuoksi, että aktivistit olivat tietoisia omasta asemastaan ja paikastaan sekä arvionsa diskursiivisesta rakentumista. Postmoderni ajattelu ei kuitenkaan aseta tietyssä ajassa ja paikassa rakentunutta arviota universaalia arviota pätevämmäksi. Analysoin tutkimuksessani Venny Soldan-Brofeldtin maalausta Ateria savolaisessa talonpoikaistuvassa (1892), joka suomalaisuuden representaationa on tuottanut ja muokannut tiettyyn aikaan ja paikkaan liittyviä identiteettejä. Keskityin reflektoimaan Ateneumin taidemuseolle vuonna 2009 kuratoimassani näyttelyssä Nuo talonpoikaisolennot vain tämän yhden Soldan-Brofeldtin maalauksen suhdetta kansan identiteettien rakentamiseen. Pyrin osoittamaan teosanalyysillani, kuinka suomalaisuuden tuottaminen liittyy länttä keskeisesti muokanneisiin kolonialismin ja orientalismin diskursseihin sekä epäoikeudenmukaisuuden kokemuksiin. Liitän tutkimuksessani maalauksen osaksi nimeämääni karelianistis-orientalistista taidetta, jota pidän eräänä suomalaiskansallisen kolonialismin ja orientalismin muotona. Pohdin neljännessä luvussa lavastamani ja puvustamani Rigoletto-oopperan suhdetta observatorio-arkkitehtuuriin ja Foucault’n valta-analyysissaan esittämään väitteeseen näkyvän vallan siirtymisestä osaksi kurinpitovallan kasvotonta vallankäyttöä. Tarkastelen oopperataloa instituutiona, joka muokkaa ja muuttaa ihmisten käyttäytymistä ja ajattelua arkkitehtuurin tilajärjestyksen sekä tilassa esitettyjen representaatioiden avulla. Oopperainstituutioissa yksilöitä objektivoidaan erilaisten, myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvien diskursiivisten kategorioiden sisä- ja ulkopuolelle. Esitän Göteborgin oopperatalon Rigoletton paitsi tuottaneen liikahduksia oopperan sukupuolen ja seksuaalisuuden representaatioissa, myös häirinneen katsojien heteronormatiivisuuden oletukseen perustunutta simulaatiotyötä. Ryokan Mother Tongue -videoinstallaatiossa (2002) analysoin Alvar Aallon arkkitehtuurin ja toisaalta myös videoinstallaation itsensä elliptisyyttä, ristiriitaisuuksia ja moniselitteistä järjestysperiaatetta osana postmodernia perspektivismiä. Tuon esiin identiteettien liittymisen tiloihin ja paikkoihin sekä subjektien kulttuurisiin ja diskursiivisiin asemiin. Videoinstallaation henkilöiden kertomukset heijastavat heteronormatiivisen matriisin ulkopuolisia subjektiasemia ja identiteettejä, ja samalla kertomukset ovat myös identiteettityötä. Ryokan Mother Tongue kyseenalaistaa heteronormatiivisuuden pakottavan vallan korosten subjektien ambivalentteja seksuaalisia identiteettejä. Teoksessa nousee esiin ajatus sukupuoli-identiteetistä, joka ei noudata hegemonista sukupuolijakoa eikä olemassa olevia mies- ja naiskuvia. Tutkimukseni ja teokseni tunnistavat vallan ulkopuolelle asettumisen mahdottomuuden, ja niinpä merkityksellistä on vallan haastaminen toisin tekemisellä. Taiteelliseen toimintaani liittyy tarkoituksellinen diskurssien, instituutioiden ja traditioiden häiritseminen ja niitä vastaan toimiminen. Pidän tätä merkityksellisenä toisin tekemisenä, joka voi myös hämmentää ja muuttaa katsojien identiteetti- ja simulaatiotyötä.