Opinnäytteet
HELDAsta löytyvät opinnäytteet, joiden tekijä on antanut luvan työn OA-verkkojulkaisemiseen pdf-muodossa. Kuvataideakatemian opinnäytetöitä on HELDAssa vuodesta 2015 alkaen. Teatterikorkeakoulun väitöskirjat löytyvät Acta Scenica –julkaisusarjasta.
Kokoelmat
- Kuvataideakatemia [69]
- Sibelius-Akatemia [360]
- Teatterikorkeakoulu [190]
Uusimmat julkaisut
-
-
(2018)Tämän kvantitatiivisen tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten varhaiskasvattajat käyttävät musiikkia työssään. Lisäksi tutkielma kartoittaa, minkälaisia musiikillisia tietoja ja taitoja varhaiskasvattajat kokevat tarvitsevansa työssään, minkälaista musiikinopetusta on kuulunut heidän koulutukseensa ja onko se ollut riittävää.
-
-
(2018)Tutkimus tarkastelee esitystaiteen tuottajien kokemuksia kentän työskentelyprosesseista ja niiden sisäisestä taiteellis-tuotannollisesta dialogista. Tuottajan ja taiteilijan välistä kommunikaatiota hankaloittavat alalle juurtuneet perinteet ja myytit. Työryhmien sisäiset jännitteet ovat moninaisia ja usein kytköksissä henkilökemioihin ja rahaan. Tuottajan työhön liittyy virheellisiä ennakko-odotuksia. Monille taiteilijoille tuottaja assosioituu rahaan ja tuotannollisen ymmärryksen puute lisää taiteen ja tuotannon vastakkainasettelua. Tosiasiassa taide on tuottajan suurin motivaation lähde. Raha on tuottajalle väline, jonka avulla taiteilijan työ mahdollistuu ja löytää yleisönsä. Teoreettisesti katsoen teatterityön perinteisiin kuuluva työn jakaminen taiteelliseen ja tuotannolliseen työhön on perinteistä poispyrkivän nykyesityksen työtapana ristiriitainen. Tutkimus kartoittaa millaisina tuottajan työ ja taiteilijan työ tällä hetkellä käsitetään, ja miten taiteellis-tuotannollinen dialogi voi mahdollistua osapuolten välillä. Tarkastelun kohteena ovat lisäksi taidealalla vaikuttavat myytit kaiken osaavasta tuottajasta ja taiteelleen uhrautuvasta taiteilijasta. Tutkimusongelmaa lähestytään laadullisen tutkimuksen keinoin. Esitystaiteen kentällä työskentelevien tuottajien haastatteluiden avulla tutkimuksessa pyritään avaamaan tuottajan työn ominaislaatua ja tuottajan roolia työskentelyprosessin aikaisessa taiteellistuotannollisessa dialogissa. Tuotannollisen työn ja taiteellisen työn yhteensulauttamisen sijaan tärkeämmäksi seikaksi nousee kommunikaation syventäminen ja tuottajan yksilöllisen erityisosaamisen ymmärtäminen. Esitystaiteen tekemiseen vaikuttavien valtarakennelmien avaaminen helpottaa niiden tunnistamista. Toimiva taiteellis-tuotannollinen dialogi on edellytys tuottajan työlle. Dialogin avulla tuottaja ymmärtää taiteilijan pyrkimykset ja tavoitteet, ja löytää parhaat mahdolliset ratkaisut niiden toteuttamiseksi.
-
(2018)Tämä laadullinen tapaustutkimus käsittelee syksyllä 2016 Hämeenlinnan vankilassa järjestettyä ryhmälähtöistä vankilateatteriprojektia. Pääasiallisena tutkimustehtävänä on selvittää projektiin osallistuneiden vankien kokemuksia projektista. Tutkimus tarkastelee näitä kokemuksia terapeuttisen musiikkikasvatuksen ja kriittisen pedagogiikan tiimoilta rakentuvassa teoreettisessa viitekehyksessä. Samalla sivutaan myös maailmalla saatuja kokemuksia vankilateatterista. Ryhmälähtöisessä projektissa esityksen teemat ja sisältö, kuten myös musiikki, nousevat valmiin käsikirjoituksen tai suunnitelman sijaan itse ryhmältä. Ryhmälähtöisyys tuo taideprojektia lähemmäs soveltavaa taidetoimintaa, jolle ovat osallistavuutensa lisäksi usein tyypillisiä jonkinlaiset hyvinvointia edistävät tavoitteet. Samoin oli oman projektimme kohdalla, mutta samalla rajanveto muodollisen terapian ja pedagogisen taidetyöskentelyn välillä oli selvä. Työryhmällämme ei ollut muodollista terapeuttista koulutusta, ja projektin päämäärä oli alusta lähtien kirkas: taiteellisesti korkeatasoisen esityksen aikaansaaminen. Lopulta syntyi Vierailija -näytelmä, joka esitettiin kolmesti vankilan ulkopuoliselle kutsuvierasyleisölle. Lyhyellä aikataululla ja taiteellisella kunnianhimolla tehty projekti osoittautui haastavaksi ja paikoin stressaavaksi. Tämä herätti toisinaan kysymyksiä toiminnan tarkoituksenmukaisuudesta suhteessa vankilassa tehtävään työhön ja esimerkiksi vankilayhteisössä vallitsevaan alakulttuuriin. Osa henkilökunnasta antoi myös kriittistä palautetta. Osallistuneiden vankien kokemukset kuitenkin paljastavat palkitsevaa itsensä ylittämistä, uusia oivalluksia ja hyvältä tuntunutta kiitosta ja luottamusta. Haasteellinen projekti toi suuria onnistumisen kokemuksia ja vahvisti myönteistä suhtautumista vastaavaan toimintaan. Tähän liittyy tälle tutkimukselle olennainen transformaation käsite. Transformaatiolla tarkoitetaan ihmisessä heräävää eheyttävää sosiaalista muutosta, jossa tämä ryhtyy aktiivisesti ja vastuullisesti ottamaan elämäänsä omiin käsiinsä. Tällöin ihminen, joka Paulo Freiren sanoin on ”sorretussa” asemassa, saa myös äänensä kuuluviin. Tämä saattaa vankilateatterin kohdalla johtaa myös radikaaleihin vivahteisiin näytelmän kohtauksissa, teemoissa ja musiikissa.
-
(2017) -
(2017) -
(2018)Tässä tutkimuksessa pyrin luomaan ymmärrystä siitä, miten musiikkikasvatuksessa voisi edistää turvallisuuden tunteen syntymistä ja sitä kautta avaamaan mahdollisuuksia luovuudelle. Musiikillisen keksimisen painoarvo on kasvanut Perusopetuksen perusteissa (POPS, 2014), jossa luovuuden vahvistamista opetuksessa vaaditaan. Luovuutta pidetään myös tärkeänä tulevaisuuden työelämän taitona. Valitsin tutkimuskohteekseni Kuule, minä sävellän! 2017 -sävellysprojektiin, ja tutkin kolmen siihen osallistuneen 10-12 –vuotiaan lapsen kokemuksia säveltämisestä, turvallisuuden tunteesta sekä vuorovaikutus- ja musiikkiliikunnallisista leikeistä. Tutkimuksen ote on fenomenologis-hermeneuttinen, johon kuuluu pyrkimys ymmärtää ja luoda kuvaa toisen kokemuksista. Tutkimuksen aineisto kerättiin puolistrukturoidulla teemahaastattelulla yksilöhaastatteluina. Kuule, minä sävellän! on vuosittainen muutaman kuukauden mittainen projekti, johon osallistuvat lapset saavat säveltää oman teoksen sinfoniaorkesterin soittimille. Sävellykset esitetään lopuksi Kuule Ensemblen soittamana Musiikkitalossa. Vuoden 2017 projektissa improvisaatioteatterin vuorovaikutusharjoitukset, ryhmäyttävät leikit sekä yhteiset luovuuteen ohjaavat harjoitukset olivat keskeisiä työskentelytapoja. Vuorovaikutus- ja musiikillisten leikkien lomassa käytiin myös keskustelua vuorovaikutuksen ilmiöistä, itsen ja toisten hyväksymisestä ja kunnioittamisesta, mokaamisen lahjasta ja turhasta itsekriittisyydestä luopumisesta. Leikkejä tarkastellaan tutkimuksessa henkisen ja pedagogisen turvallisuuden luomisen väylinä sekä luovuuden ja musiikillisen oppimisen lisääjinä. Koulun musiikinopetuksen keskeisiin työskentelytapoihin kuten yhteismusisointiin ja laulamiseen kuuluu yhteistoiminnallisuutta, kehollista osallistumista ja vuorovaikutusta ryhmän kanssa. Osallistuminen yhteiseen tekemiseen, jossa oma toiminta usein kuullaan ja nähdään, edellyttää turvallisuuden tunnetta, jota myös Opetussuunnitelma (2014) vaatii opetukselta. Luovassa tekemisessä kuten säveltämisen opetuksessa turvallisuuden merkitys kasvaa entisestään, kun omia ajatuksia ja omaa itseä on uskallettava jakaa muille. Peruskäsitteitä tutkimuksen teoriassa ovat henkinen ja pedagoginen turvallisuuden tunne sekä luovuus. Turvallisuuden tarkastelussa sovelletaan Hurmeen ja Kyllösen (2014) turvallisuuden tunteen rakentumisen teoriaa sekä Konun (2002) Kouluhyvinvoinnin mallia. Luovuutta käsitellään Muhosen (2014), Sawyerin (2012) ja Keystonen (1981) teorioista käsin. Itsensä toteuttaminen ja luovuus voivat tapahtua vain, jos turvallisuuden tunne on saavutettu. Lasten haastatteluista keskeiseksi teemaksi nousi kokemus hyvästä yhteishengestä ja sen merkityksistä säveltämiseen ja muuhun tekemiseen projektissa. Tutkimuksessa yhteishenkeä tarkastellaan sosiaaliseen ja pedagogiseen turvallisuuteen liittyvänä elementtinä, johon myös vuorovaikutustaidot vahvasti liittyvät. Tutkimus esittää, että turvallisen ilmapiirin luominen on tärkeää säveltämiselle ja luovalle oppimiselle. Leikkien ja niiden lomassa käytyjen ohjattujen keskustelujen kautta voidaan opettaa vuorovaikutuksellisten ilmiöiden tiedostamista, opetella niihin liittyviä taitoja ja lopulta sitouttaa yhteisiin sääntöihin ja sitä kautta luoda ryhmään turvallisuuden tunnetta. Tutkimus luo uutta tietoa musiikkikasvatuksen kentällä käytävään keskusteluun turvallisuuden tunteen ja luovuuden merkityksistä, joita musiikinopettajat joutuvat pohtimaan uuden POPS:n (2014) myötä.
-
(2018)Kirjallinen lopputöni Loppukevennys koostuu kymmenestä esseestä, joissa käsittelen tekijyyttäni äänisuunnittelijana ja rumpalina. Laveana teemana on sopeutuminen kaikessa moninaisuudessaan. Sopeutuminen olosuhteisiin, muutoksiin ja olosuhteiden muutoksiin. Muutoksiin niin ympäristössä kuin omassa itsessä. Avaan ajatteluani yleisemmän pohdinnan, henkilökohtaisten havaintojen ja muutamien metodien kautta. Esseet on otsikoitu väljähkösti tarkastelemaan tekemistä jostakin tietystä näkökulmasta: Kurt Cobainista käsittelee ulkopuolisuutta voimavarana ja identiteetin peruskivenä, Rock’n’Rollista teatterin ja rockin peruseetosten erilaisuutta ja sen hyödyntämistä, Äänisuunnittelusta pyrkimystä selittää maallikolle oma toimenkuvansa, Rummuista ja äänisuunnittelusta eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä rumpaliuden ja äänisuunnittelijuuden välillä, Maailmankuvasta ja moraalista oman arvomaailman tuomia etuja ja rajoitteita tekemiseen, Työskentelemisestä ja ideoinnista metodeja luomistyön helpottamiseksi ja yksinkertaistamiseksi, Jäämisestä, lähtemisestä ja kuolemasta suuriin ja ei-toivottuihin muutoksiin sopeutumista, Tavotteista tavoittellisuuden tärkeydestä motivaation säilyttämiseksi, Tasalaatuisuudesta pyrkimyksestä asioiden hallintaan ja suoritusvarmuuteen sekä Rajoille menemisestä vaaran tunteen saavuttamisesta. Kirjoitukset eivät pyri erityisiin väittämiin tai lopputulemiin, vaan käsittelemään aiheita eri kanteilta ja tarjoamaan avauksia omasta näkökulmastani. Muusikkona ja äänisuunnittelijana, kaupunkilaistuneena maalaisena ja meikkaavana miehenä olen monessa asiassa rajapinnoilla ja eri näkökulmien välimaastossa, ja pyrin näin ollen kirjoituksissani ammentamaan ajatuksia eri suunnista. Näiden lisäksi on kirjoitukset taiteellisista lopputöistäni Drumming, jossa käsittelen tekemääni ääniteosta kolmellekymmenellekuudelle rumpalille, sekä Täydellinen, jossa käsittelen äänisuunnitteluani Iira Halttusen kirjoittamaan ja Tuomas Vaahtoluodon ohjaamaan esitykseen. Nämä kirjoitukset toimivat käytännön esimerkkeinä siitä, kuinka esseissäni kuvaamani ajattelu vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyni konkreettisesti tällä hetkellä. Drumming perustui vahvasti konseptille. Esityksessä loin erityislaatuisen ja hauskan kehyksen esitystilanteelle, jonka sisältö oli täysin improvisoitua. Siinä liikuttiin äänisuunnittelun ja musiikin, vakavastiotettavan taiteen ja huumorin, sekä hallitun ja hallitsemattoman rajapinnalla. Teos oli mittaluokassaan kohtuuton, ja se perustui paljon ajatukseen siitä, että tekijänä mihinkään ei pitäisi suhtautua mahdottomana. Täydellinen on monessa mielessä perinteinen teatteriäänisuunnittelu. Lähestyin teosta Drummingin sijaan tiukkojen rajoitteiden kautta, asettamalla ennakkosuunnitteluvaiheessa tietyt tekniset rajoitteet ja tekniikat, joiden avulla pyrin ratkomaan koko äänisuunnittelun. Drummingissa olin keskushenkilönä, Täydellinen-esityksessä olen täydentämässä jonkun toisen ideaa. Yritän kirjoituksillani valottaa äänisuunnittelijan roolin moninaisuutta ja olosuhteisiin sopeutumisen tärkeyttä.
-
(2018)The work Dry Strom, is the theoretical part of my thesis. It contains a theoretical frame work and a process description of my artistic part of the thesis, the piece Dry Strom. The theory of the work aims to create an understanding of how sound relates to the complex experience of thought and body. It uses theory of immersion, participatory creation, artistic work, human voice and phenomenology to do so. Within immersion it looks at how immersion within immersive theatre can be related to the experience of sound. The participatory theory is used to compare the theory of participatory theatre to an active listening experience. Within theories of artistic work, the text discusses how our subjectivity can be seen as problematic, and how it affects our experience of what we encounter. The human voice theory is used to bring a personal view of how voice relates to the experience of sound and silence, while a final phenomenological approach is used to tie together what has been discussed. Beyond this, there is a chapter aiming to give perspective on how we can relate to our body, in relation to our subjectivity, and through a more direct contact to our body, discussed throughout the text. The process description aims at opening up the process of creating the piece Dry Storm. Parts of the piece are opened up as part of the theory as an opening to comparison. Further, the process description discusses the process in relation to the participants of the process. The process description also looks into the sounds used within the performance and ends by forming a reaction to the process in relation to the theoretical frame. The text ends by introducing a theory for possible further studies.
-
(2018)Teatteritaiteen maisterin tutkinnon opinnäytteeni kirjallinen osio Vastuu vapaudesta käsittelee valosuunnittelijan eettistä vastuuta niin työryhmän jäsenenä, kuin itsenäisesti toimivana taiteilijanakin. Työni liittyy osaksi keskusteluja muun muassa intersektionaalisesta feminismistä, representaatioista ja toiseudesta, joita viimeisten muutaman vuoden aikana on alettu käymään laajemmin myös esittävien taiteiden kentällä. Työni alussa avaan käyttämiäni käsitteitä lukijalle luvussa Keskeisiä käsitteitä. Sen jälkeen luvussa Omasta arvomaailmastani kerron arvomaailmastani ja suhteestani feminismiin aktivismin muotona. Perustelen, että arvojen ja tekemämme taiteen eettisyyden arvioiminen – ja niitä koskevaan keskusteluun osallistuminen – on nimenomaan valosuunnittelijalle merkittävää. Valosuunnittelija on edelleen monissa työryhmissä alisteinen esimerkiksi ohjaajalta tai koreografilta tulleelle idealle. Näissäkin tilanteissa valosuunnittelijan tulee kyetä avaamaan omaa arvomaailmaansa ja kyetä toimimaan arvojansa vastaavalla tavalla – se tekee valosuunnittelijasta itsenäisen ja omaäänisen taiteilijan. Kerron myös, millainen on se maailma, josta haaveilen, ja jota kohti pyrkiessäni eettisesti omien arvojen mukaisesti toimiminen on välttämätöntä. Luvussa Vastuu – vapaus käsittelen jatkuvan itsereflektion tärkeyttä sekä arvoja. Jokainen valinta kuvastaa arvojamme, ja tämä pätee myös valintoihimme taiteen tekijöinä. Tästä syystä tarvitsemme jatkuvaa itsereflektiota ja kriittisyyttä. Kirjoitan myös koulutuksen, instituutioiden, työryhmien ja katsojien vastuusta näyttämöidemme monimuotoisuuteen. Vastuu on jaettua ja yhteistä. Se on vuorovaikutusta, johon kaikilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa. Kohti eettistä kestävyyttä -luvussa tuon esiin joitakin näkökulmia ja kysymyksiä, joiden avulla voimme liikkua kohti eettisesti kestävämpää taidetta. Kattavaa listaa aiheesta ei voi yksi henkilö koostaakaan, mutta yhdessä toisiltamme oppien, toisiamme kunnioittaen ja kuunnellen, voimme päästä pidemmälle. Tasa-arvoisemman taidekentän (ja maailman) tavoitteleminen hyödyttää meitä kaikkia muun muassa ahtaita rooleja ja valtarakenteita murskaten. Kerron kirjallisen työni lopussa opinnäytetyöni taiteellisesta osioista, Henkiolennosta, jota esitettiin keväällä 2017 Lapinlahden Omenapuutalossa. Esittelen opinnäytetyöni taiteellisen osion erillisenä muusta kirjallisen osion teoreettisesta pohdinnasta, koska esityksen prosessissa ei ole työni muun eettisen pohdinnan kannalta resonoivaa pintaa. Ajallisesti suurin osuus esityksestä oli kuunnelmaa – vähintäänkin mielenkiintoinen lähtökohta ja haaste valosuunnittelijan työlle. Kerron esityksen kulusta, ja analysoin ratkaisujani ja toimenkuvaani tässä monilta osin erityislaatuisessa teoksessa. Tämä kirjallinen opinnäytetyö kuvastaa ajatteluani tällä hetkellä. Tulen kehittymään ja kypsymään ajattelussani, samoin tulee kehittymään koko yhteiskunta ja esittävien taiteiden kenttä, ja tämä työ on siis välietappi ajattelussani.
-
(2018)The aim of this research is to examine the role of disruption in an artistic process and the possibilities of utilizing disruption in contemporary theatre. The theoretical starting point is John Dewey’s view of disruption as the onset of all learning and problem solving, and hence crucial for all pedagogy and education. The two research questions are: (1) in what ways could disruption be made a more central, productive, and visible element of an artistic process by means of contemporary theatre practices, and (2) what kind of a theatre performance results from an artistic process which aims to provide the audience with experiences of disruption? The basis of this research is the artistic process of the devised theatre performance Names of Plants, as well as its four performances. A group of nine performers, aged 19–48, and myself as the director experimented with various contemporary theatre practices used to create potential for disruption for the participants. An added pedagogical dimension to the process was acknowledging the gender diversity in the group as some of the participants and the author do not identify with binary terms for gender. The resulting performance, staged in an art gallery, was devised from the ideas, elements, autobiographical accounts, and movement sequences which originated in these exercises and practices. The artistic outcomes were created with the aim that the members of the audience would have possibilities to experience disruptions. Material for this practice-led research was collected in a research diary, through questionnaires to the participants and by an exit questionnaire to the audience. The theatre practices used turned out to have different results in cultivating experiences of disruption. Particularly fruitful were exercises that didn’t provide a clear model of a successful completion but rather allowed for the unexpected to happen. Both primarily physical and primarily verbal approaches seemed to produce disruptions and recollections of past moments of disruption. Other useful means included shifting the rehearsal structure multiple times. Some disruptions arose from the concrete aspects of the rehearsal situation itself; some of these fed the creativity while others caused tension and stress. Focusing on experiencing disruptions seems to have fostered a warm, caring atmosphere and acceptance towards mistakes, unfinishedness, and individuality. Aiming to provide the audience with experiences of disruption, Names of Plants combined a collage-like collection of elements with a unified, cohesive aesthetic quality throughout the performance. The elements were created through collecting autobiographical material from the participants as well as crafting scenic ideas from the experiences come upon during the exercises. The collage-like structure allowed for a diversity of autobiographical voices and was intended to provide opportunities for the audience to self-identify with, to recall past unexpected moments, and to experience new ones. The audience members found various unexpected elements in the performance, even in the kind of artistic context where people expect to be surprised.
-
(2018)Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssinopettajan maisteriohjelmassa pohjautuu Häivähdys-tanssiteokseen ja sen ryhmäkeskeiseen, taiteelliseen prosessiin. Ensi-iltansa Teatterikorkeakoulussa lokakuussa 2016 saanut Häivähdys-teos muotoutui neljän taiteilijan yhteisestä matkasta kohtaamisen äärellä. Teoksessa itseni lisäksi tanssijana toimi Riina Kalmi, valosuunnittelijana Mia Jalerva ja ääni- ja videosuunnittelijana Joonas Pernilä. Improvisatorinen teos rakentui kahden tanssijan liikkeellisestä vuoropuhelusta varjojen välityksellä. Varjojen maailma heijastettiin kankaalle, joka jakoi tilan kahteen katsomoon tanssijoiden esiintyessä eri puolilla. Teos kuvasi työryhmällemme yksinäisyyden olemusta, toiseuden läsnäoloa, mutta ennen kaikkea inhimillistä pyrkimystä yhteyteen. Opinnäytteeni sai alkunsa kiinnostuksestani itseni ja toisen kohtaamiseen. Teoksen ryhmäkeskeisessä luomisprosessissa tutkin, millä tavoin koreografisessa prosessissa ohjaajana, opettajana ja esiintyjänä toimiminen mahdollisti dialogisuuden ja vuorovaikutuksen. Tavoitteenani oli olla läsnä oleva ja sisäisesti ohjautuva taiteilija-pedagogi. Tutkin, kuinka mahdollistan läsnä olevan taiteilijuuden teoksen prosessissa. Pohdin työssäni ihmisen kokonaisvaltaisen huomioimisen merkitystä Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen pohjalta. Käsittelen myös tanssin kokemuksellisuutta, kehonkuuntelua ja improvisaatiota keinoina saavuttaa syvempi suhde itseen, tanssiin ja läsnäoloon. Kuvailen myös teoksen rakentumista valon, äänimaailman ja improvisaatioharjoitteiden kautta. Monitaiteellisen työryhmän kanssa työskennellessä tavoitteekseni muodostui toimia ryhmän ehdoilla. Ryhmäkeskeisyys ja yhteistoiminnallinen oppiminen mahdollistavat sen, että työryhmäläisten erilaiset näkökulmat pääsevät esiin. Koin, että ohjaajana minun tuli tämänkaltaisessa prosessissa astua sivuun ja antaa tilaa ideoille ja vapaalle luovalle työskentelylle. Ohjauksellisina kysymyksinä Häivähdyksen prosessissa mietinkin sitä, kuinka liitän kohtaamisesta syntyneet ideat osaksi teosta sekä miten ohjaajana toimin kannustaen ja pyrkien saamaan työryhmän täyden potentiaalin esiin. Tanssiteoksen esityksellinen konteksti käsittää myös yleisön kohtaamisen. Kirjoitan suhteesta yleisöön, heidän tulkinnoistaan sekä esiintyjien läsnäolon kokemuksista esitystilanteessa. Taideteos voi herättää mielikuvia, ajattelua ja oppimista. Häivähdys-teoksesta esiin nousseet tunnelmat ja tulkinnat kertoivat taiteen puhuttelevan ja luovan yhteyden teoksen ja yleisön välille. Aito kohtaaminen edellyttää hyväksyvää asennetta, läsnäoloa, dialogisuutta ja kuuntelun taitoa. Kirjoitan dialogisuudesta ja pohdin sitä myös Martin Buberin, Emmanuel Levinasin sekä Paulo Freiren filosofioista käsin. Koen dialogisuuden ja vuorovaikutuksen avulla teoksesta tulleen työryhmämme näköisen. Huolimatta kohtaamistani haasteista opinnäytteeni ohjaajana koin, että Häivähdys-teos syntyi ryhmäkeskeisen prosessin tuotoksena, jossa jokainen taiteilija sai äänensä kuuluviin. Opin ohjaamisen lisäksi monissa rooleissa taiteillessani kuuntelemisen ja läsnäolon arvokasta taitoa.
-
(2018)Opinnäytetyöni lähtökohtana oli konkreettisen Tunneli-teoksen suunnittelu ja toteutus sekä metaforisen tunneli ajatukseni keskustelevuus. Tutkin työssäni kohtaamista. Miten ajatuksellinen ja konkreettinen tunneli kohtaavat? Miten minä kohtaan toisen? Voiko kohtaamisesta oppia välitilojen ymmärtämisen avulla? Tunneli oli eräänlainen välitila, jonne ihminen saattoi tulla kokemaan, aistimaan ja kohtaamaan. Voiko rakentamalla välitilan löytää uusia keinoja toisen kohtaamiselle? Aistiminen ja aistien käyttö tanssin opettamisessa on ollut kiinnostukseni kohteena koko maisteriopintojeni ajan. Taiteellisessa osiossa halusin rakentaa tilan, jossa herkistyttiin aistimaan ja kokemaan sekä kohtaamaan itsensä ja toinen. Toisella ajattelen toista ihmistä, mutta myös esineitä ja tilaa missä olla. Metaforisen tunneliajatuksen taustalla on kaksi eri filosofista suuntausta: kokemuksellisuutta käsittelen pääasiassa Maurice Merleau-Pontyn avulla ja prosessuaalisuutta käsittelen Albert North Whiteheadin avulla. Nämä kaksi suuntausta ovat avanneet ajatteluani välitiloihin. Siihen mitä on hetkien välissä ja kohtaamisessa, ja mitä nämä tapahtumat ovat ylipäätään. Käsittelen työssäni myös erilaisia esitysmuotoja, jotka ovat Tunneli-teoksen tavoin kokijoita osallistavia ja perinteisestä esitystavasta poikkeavia. Peilaan Tunnelia näihin esitysmuotoihin. Kerron työssäni harjoitusprosessista sekä konkreettisen Tunnelin rakentamisesta ja esityksistä. Tunneli-teos oli prosessina yhteisöllinen. Loimme sen yhdessä työryhmäni sekä kokijoiden kanssa. Myös kaikki Tunnelissa olleet esineet ja asiat ja Studio 3 tilana olivat tärkeässä roolissa Tunnelin luomisessa. Valo- ja äänisuunnittelu loi erityisen tunnelman teokseen. Tunnelissa tilalla ja siellä olleilla esineillä oli oma käyttömahdollisuutensa, jota jokaisen kokijan oli mahdollista tutkia. Kokijat ja esiintyjät tekivät valinnoillaan tilasta koko ajan muuttuvan. Sattumanvaraiset tapahtumat olivat isossa roolissa Tunnelin dramaturgiassa. Tunneli-teoksessa esiintyjät olivat suurimmaksi osaksi oppilaitani. Käsittelen työssäni minun ja oppilaiden oppimisprosessia ja vaikutuksia, joita sillä ja teoksella oli meihin. Viimeisessä kappaleessa pohdin, mitä Tunneli-prosessi antoi minulle taidepedagogina. Mietin myös, miten Tunneli-projektia voisi jatkaa.
-
(2018)Opinnäytetyöni kirjallinen osio pohjaa tammikuussa 2017 ensi-iltansa saaneeseen näyttämöteokseen KOSTO I-IX, koreografina Elina Pirinen. Kirjallinen työni on teosprosessin sekä vuosien opintojen myötä nousseiden ajatusten kokonaisuus. Sitä kehystävät seuraavat esiinnousseet sanat: välisyys, vaikutus, valinnat. Nämä kolme v-sanaa muodostavat rajauksen antaen suunnan ja lukuohjeen kirjoituksilleni, jotka mitä suuremmissa määrin koskevat pohdintoja esiintyjän positiosta sekä erilaisista valinnanteon prosesseista. Avaan opinnäytteeni taiteellista prosessia reflektoiden tanssijantyöllistä osuuttani teoksessa KOSTO I-IX. Palaan kirjallisen työni eri vaiheissa pohtimaan erityisesti henkilökohtaisen ja henkilökohtaisuuden merkityksellisyyttä taiteellisissa prosesseissa. Kuvailemalla ja analysoimalla erilaisia konkreettisia työtilanteita tarkastelen sitä, miten erilaiset läsnä olleet ja hiljaisemmin taustalla vaikuttaneet tekijät, ajatukset, kokemukset ja käsitykset tulivat osaksi käsillä ollutta prosessia. Mietin, millä tavoin niin ympäristö kuin oma kokemusmaailmani vaikuttivat toimintaani Koston työprosessissa. Tuon taiteellisen työn kokemuksellisen reflektoinnin rinnalle myös teoreettisempia näkökulmia, viitaten erityisesti Stuart Hallin (1999) kirjaan Identiteetti, samoin kuin Pilvi Porkolan (2014) väitöskirjaan Esitys tutkimuksena – Näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. Lisäksi ajatteluani ja kirjoittamistani ruokkivat Martha Ruhsamin (2010) sekä Andre Lepeckin (2012) ajatukset nykyesityksen sisällön tuottamisesta, representaatiosta sekä uusista dramaturgisista praktiikoista. Unohtamatta sitä suurta määrää toisen, kolmannen ja yhdeksännen käden tietoa, joka tässäkin tapauksessa hämärtää ajatusten niin sanottua "alkuperäisyyttä", tuoden samalla esiin jotakin olennaista ajattelun, tiedon ja kanssakäymisen erilaisista tasoista ja välisyyksistä. Taiteellisen prosessin vaikuttamana käsittelen erilaisia identiteetin kysymyksiä, esiintyjää eletyn elämän läpäisemänä entiteettinä sekä näyttämölle asettuvan tai asetetun ruumiin poliittisuutta. Kuljetan mukana myös henkilökohtaisempia kirjoituksiani, jotta en tulisi ohittaneeksi tai unohtaisi paljastamisen ja piilottamisen välistä monisyistä suhdetta, tai erehtyisi luomaan kuvaa yksiäänisestä ja ristiriidattomasta kirjoittajasta. Hahmottelen omien ja jaettujen historioiden yhteen kietoutumista sekä erilaisten diskurssien vaikutusta niin teoksen rakentumiseen kuin omaan toimijuuteeni. Koen näin pääseväni lähemmäs joitakin niistä moninaisista ja kompleksisista vallan muodoista, joita kulttuuriimme ja minuun on rakentunut, juurtunut ja piiloutunut.
-
(2018)blicken Jag vill skriva om att bli sedd och avsaknaden av att bli sedd. Jag vill undersöka hur jag förhåller mig till blicken i olika sammanhang: på scenen, i naturen, i äldrevården. Vad som sker i mig. I min kropp. Jag vill skriva om huruvida scenkonsten kan utgöra en plats för möten där egot upplöses och skådespelare och publik ser varandra. Och om vi möts, kan och vill vi då ta hand om varandra? när världen är för mycket skriv om vad du tycker är jobbigt med världen. vad är det som hotar ditt varande? skriv om patriarkatet. den manliga blicken. skriv om egot. skriv om hur scenen och teatern ofta utgör en plats där dessa hot blir extra tydliga. skriv om att du inte orkar med det. att vårda mig själv skriv om vad du behöver. skriv om när du har upplevt frid. frälsning. förlösning. lugn. glädje. njutning. extas. skriv om när du upplever att du förlorat ditt ego (har du?). skriv om dansen. improvisationen. skriv om naturen. om Lappland. skriv om möten. att omge mig av tysta snölandskap när världen utanför är för högljudd, för mycket. att vårda en patient skriv om hemtjänsten. om erik. om hur du blir sedd där. hur du ser. vilka roller du tar. vad som händer med ditt ego. på vilket sätt formas det? blir det mindre? Vad sker i själva omvårdandet? att vårda en public skriv om hur en relation till en publik skulle kunna se ut. skriv om konstnärens längtan efter att ta hand om. (slitningen mellan narcissism och självuppoffring) hur teatern eventuellt kan skapa möten mellan människor. eventuellt förlösa oss.
-
(2018)'God intuition?' är en moralfilosofisk essä där jag reder ut begreppet intuition. Under min utbildning på teaterhögskolan har olika pedagoger sagt på olika sätt att jag har god intuition. Mot slutet av min utbildning upplevde jag att det hade blivit lättare för mig att använda min intuition och jag upplevde intuitionen starkare när den var närvarande. När jag då fick en till komplimang om min intuition av min rörelsepedagog Anita Valkeemäki kändes det intressant och viktigt för mig att börja formulera mig kring intuition. Jag ville ta reda på vad det var som jag var bra på. Jag tänkte mig att jag hade blivit bättre på intuition, och att det måste betyda att andra kunde bli det också. Eftersom jag är intresserad av att undervisa bestämde jag mig för att hålla fyra lektioner med temat 'intuition' som en del av det här arbetet, med syftet att reda ut huruvida det är möjligt att lära sig och lära ut intuition. Ju mer jag redde ut begreppet intuition desto tydligare såg jag den moraliska aspekten. Därför blev mitt slutarbete en moralfilosofisk essä där jag reflekterar kring vad begreppet intuition inbegriper och hur det används, främst inom teatern. En del av essän handlar om lektionerna. Men eftersom den moraliska aspekten innebar en möjlighet för mig att förstå mer blev det den väsentliga delen av essän, medan kapitlet om lektionerna blev ett underordnat delmoment i utredningen av begreppet. Inledningen redogör för varför jag har valt det här ämnet och problematiserar fröet till den här essän, kommentaren 'du har god intuition'. Kapitlet 'Det går att lära sig' handlar om lektionerna med temat 'intuition'. I kapitlet 'Hur klär man intuition i ord?' försöker jag redogöra för utgångspunkten för min begreppsutredning: hur andra klär intuition i ord. Jag utvecklar också problematiseringen av begreppet intuition. I kapitlet 'Avklädning av begreppet intuition' reflekterar jag kring begreppet intuition och dess användning inom teatern med hjälp av kapitlet 'Intuition' ur skådespelerskan Maria Johanssons doktorsavhandling 'Skådespelarens praktiska kunskap'. Här arbetar jag fram mina mest väsentliga tankar om intuition. I det sista kapitlet 'Intuitionens moraliska problematik' sammanfattar jag vad jag kommit fram till. Det är ett sista förtydligande av mina tankar och den moraliska problematiken med intuition.
-
(2018)Denna essä behandlar ansvar och ansvarslöshet. Främst mitt personliga behov av att vara ansvarslös i en konstnärlig kontext, och varifrån detta behov har fötts. Huvudteman är "Ansvarslöshet som metod i en konstnärlig process" samt "Det privata ansvaret". Genom exempel ur olika processer redogör jag för mina erfarenheter av ansvarslösa arbetssätt inom konstnärliga projekt samt diskuterar deras inverkan på mig och mitt sceniska arbete. Hur ett lustbetonat arbete känns viktigt samtidigt som det öppnar möjligheter för nya slags uttryck. Är det alltid någon som måste ta ansvar och i så fall vem? Vad händer om ingen tar ansvar. Kan ansvarslösheten bli farlig i sådana fall? Jag diskuterar även mitt personliga ansvar som rasifierad person i scenkonstvärlden. Är det ansvaret något som jag definitivt måste bära på, eller är ett ansvarslöst förhållningssätt till det ansvaret mer produktivt och ansvarsfullt? Är det min uppgift att göra viktig konst? Jag funderar även över vem det är som lägger ansvar på mig. Är det jag själv? Är det samhället/ "Den store andre"? Jag i mig själv är en representation. Måste jag ta ansvar för den representationen? Jag diskuterar också pionjärspositionen som jag är i, vad är mitt ansvar i den kontexten, med tanke på hur få icke-vita skådespelare det finns på teaterfältet i Svenskfinland. Vad är det bästa sättet för mig att vara ansvarslös, eller i alla fall upprätthålla känslan av ansvarslöshet? Vad är Receptet för ansvarsfull ansvarslöshet?
-
(2018)Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee lintujen laulua ja sen imitoimista äänisynteesin keinoin. Olen imitoinut lintuja useissa projekteissa, joissa olen ollut äänisuunnittelijana ja koen, että siitä on muodostunut yksi olennainen osa ammatillista identiteettiäni. Linnunlaulun lisäksi käsittelen myös erilaisia signaaliääniä, jotka koen arjessa kiehtoviksi ja joita usein käytän myös äänisuunnittelussani. Vertaan signaaliääniä ja linnunlaulua myös keskenään, sillä niissä on paljon yhteistä. Käyn kevyesti läpi äänen perusominaisuuksia kuten äänenväriä sekä synteesin terminologiaa, jotta jossain määrin yksityiskohtainen synteesillä matkimisen käsittely olisi ymmärrettävissä myös niille lukijoille, joille synteesi ei ennestään ole tuttu aihe. Synteesillä imitoimisesta kirjoittaessani pyrin käymään yksityiskohtaisesti läpi sen prosessin, jonka käyn läpi, kun pyrin matkimaan jotakin tiettyä lintua. Käyn läpi myös pyrkimyksiäni luoda keinotekoisia lintuja, jotka eivät ole minkään tietyn lintulajin kuuloisia vaan yleisemmin sähköisiä, synteettisiä lintuja. Käsittelen tekstissä useita teoksia mutta pääpaino on Kolmas Tila –teatteriryhmän näyttämöteoksella Legenda pienestä luusta, osa IV – Ran, joka sai ensi-iltansa 23.2.2018 vierailuesityksenä Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämöllä. Esitys kuvaa ihmislajin historiaa maapalloa kiertävien lintujen, mm. eläinkunnan pisimmän muuttomatkan tekevän lapintiiran näkökulmasta. Tulevaisuudesta, vuodesta 2063, taaksepäin neandertalinihmisen aikoihin ja takaisin matkaava esitys on näynomainen matka ihmiskunnan historiaan. Tekstin loppupuolella käsittelen syitä sähköisten lintujen tuottamiseen sekä niiden mahdollisia vaikutuksia niin itseeni kuin teoksiin ja yleisöön. Legenda pienestä luusta –esityksen työryhmä: Seppo Parkkinen – käsikirjoitus Susanna Airaksinen & Juha Malmivaara – ohjaus Ville Aalto - äänisuunnittelu (Ä, tait. opinnäyte, TeM) Kari Mäkiranta - sävellys & musiikki Eero Erkamo – valosuunnittelu Sari Salmela – skenografia Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Tuula Väänänen, Kristina Vahvaselkä - esiintyjät
-
(2018)Teatteritaiteen maisterin opinnäytteeni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun koulutusohjelmassa käsittää taiteellisen työn sekä tämän kirjallisen osion. Taiteellisena työnä tein Mindscapes Landscapes -nimisen esityksen, joka toteutettiin kymmenen esityksen kiertueena Suomen eri kansallismaisemissa heinä–elokuussa 2017. Teoksen ensi-ilta oli 6.7.2017 Kilpisjärvellä. Toimin teoksen koollekutsujana. Työryhmään kuuluivat tanssijat Karoliina Kauhanen, Katriina Tavi ja Pinja Poropudas ja äänisuunnittelija Eero Nieminen. Huomaan haikailevani kaupungista metsään. Ulos maisemaan, auringon alle. Luonnossa liikkuminen on minulle tärkeä tapa muistuttaa itseäni hengittämisestä. Samalla ulkona maisemissa oleminen vapauttaa mieleni harhailemaan ja saa minut inspiroitumaan ympäröivästä maailmasta. Niinpä halusin tehdä taiteellisen opinnäytteeni ulos, pois esittävän taiteen konventionaalisista tiloista. Näistä lähtökohdista syntyi Mindscapes Landscapes. Tässä kirjallisessa osassa pohdin teoksen herättämänä ja siihen viitaten maisemassa olemista ja esittämistä, kokemusta sekä havaintoa. Olen jakanut tämän työn kahteen päälukuun ja niiden alalukuihin. Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Mindscapes Landscapes -esityksen syntyprosessia ja teoksen esityskiertuetta. Avaan omia lähtökohtiani teoksen tekemiseen ja pohdin omaa taiteellista työskentelyäni avaamalla usein käyttämääni työskentelymetodia. Puran teoksen rakennetta ja toteutumista käsittelemällä teoksen ennakkosuunnittelua, harjoituksia ja kiertuetta. Pyrin tämän avulla tarjoamaan lukijalle pohjan, jota vasten ymmärtää teoksen minussa herättämiä ajatuksia ja assosiaatioita. Pohdin myös teoksen suhdetta maisemaan ja esityspaikkaan. Ensimmäisen pääluvun viimeisessä osassa käsittelen auringonvalon käyttöä esityksen valosuunnittelullisena lähtökohtana sekä auringonvalon laatua ja ominaisuuksia. Toisessa pääluvussa käsittelen havaintokokemusta Mindscapes Landscapes -esitykseen nojaten. Avaan teoksessa suuressa roolissa olleen camera obscuran merkitystä länsimaisessa havainnoinnissa, ja pohdin, miten maisemaan sijoitetun katsomona toimineen, telttamaisen camera obscuran käyttö vaikutti yleisön katsojakokemukseen. Camera obscuran historia on myös vahvasti kytköksissä näkemiseen ja sitä pidettiinkin satoja vuosia näkemisen ja havainnoinnin metaforana. Camera obscuran jälkeen käsittelen näkemisen eri vaiheita ensin yleisemmin, sitten syventyen ensin värien havainnointiin ja sen jälkeen pimeän havainnointiin. Päätän havaintoa käsittelevän luvun pohtimalla mielensisäistä maailmaa, jonka valon ja varjon näkökokemus minussa synnyttää, ja jonka tuote Mindscapes Landscapes -esitys oli. Havainto käsitteenä on laaja, enkä tällä kirjoituksella pyri mitenkään kattamaan aihetta kokonaisvaltaisesti. Tämän kirjallisen opinnäytteen päällimmäisenä tarkoituksena on purkaa itselleni teoksessa tapahtuneen havainnoinnin eri tasoja sekä sitä, millaisia reaktioita ne minussa herättivät. Mindscapes Landscapes -teoksen esitystallenne löytyy tämän kirjallisen osion liitteistä.