Theses

• 
  
  
  
  Kuoron tehtävät päiväjumalanpalveluksessa ja messussa vuosien 1968 ja 2000 kirkkokäsikirjojen ja niiden tausta-aineistojen valossa 

  Remes, Hanna (2021)

  Tutkielma kuuluu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian taiteelliseen tohtorintutkintoon kirkkomusiikin alalla. Tohtorintutkinnon aihe on liturginen kuoromusiikki paastonajan ja pääsiäisen sanoman kannattelijana. Vuosina 2016–2020 toteutettu taiteellinen opinnäyte koostuu kahdesta messusta, päiväjumalanpalveluksesta, passiodraamasta ja pääsiäisajan konsertista. Tutkielmassa analysoidaan ja vertaillaan kuoron liturgisia tehtäviä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päiväjumalanpalveluksessa ja messussa vuosien 1968 ja 2000 kirkkokäsikirjojen sekä niiden valmistelu- ja oheisaineistojen pohjalta. Tutkielmassa valotetaan myös kyseisten kirkkokäsikirjojen valmistelutyötä ohjanneita periaatteita. Tutkielma asemoituu liturgian ja kirkkomusiikin historian tutkimuksen kenttään. Menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, ja tutkimusote on vertaileva. Tutkimuksen aineisto koostuu kirkolliskokouksen asiakirjoista, kirkkokäsikirjoista sekä jumalanpalvelusten sisältöä ja toteuttamista valottavista oppaista. Johdannon jälkeen luvussa kaksi tarkastellaan vuosien 1968 ja 2000 kirkkokäsikirjojen muotoutumiseen liittyneitä prosesseja sekä sitä, millaisiksi päiväjumalanpalvelus ja messu jäsentyivät käsikirjakomiteoiden työskentelyn myötä. Tässä luvussa valotetaan myös vuoden 1988 käsikirjakomitean määrittelemiä avainkäsitteitä (sisältölähtöisyys, dynaaminen vastaavuus, kontekstuaalisuus, tekstimusiikki) ja pohditaan sitä, miten nämä avainkäsitteet ohjaavat laulettua jumalanpalvelusmusiikkia ja kuoromusiikin liturgista käyttöä. Luvussa kolme vertaillaan vuoden 1968 päiväjumalanpalvelusta ja vuoden 2000 messua kuoron käytön kannalta. Neljännessä luvussa pohditaan tarkasteltujen jumalanpalvelusjärjestysten mukaista kuoron käyttöä tohtorintutkinnon taiteellisen opinnäytteen liturgisissa osioissa. Molemmat tarkastelun kohteena olevat jumalanpalvelusuudistukset pyrkivät löytämään ihmisen kokemusmaailman kanssa resonoivaa jumalanpalveluksen kieltä. Niiden tausta-aineistossa todetaan, että jumalanpalvelus voi kadottamatta perimmäistä sanomaansa saada erilaisia, paikallisen toimintaympäristön huomioivia muotoja. Tämä koskee myös jumalanpalveluksen musiikkia. Vallitseva jumalanpalvelusmusiikki koettiin molempien uudistusten yhteydessä vanhahtavaksi ja kaavoihin kangistuneeksi. Aiemman kirkkokäsikirjan ihanteissa musiikki nähtiin sanomastaan nousevaksi, juhlallisen arvokkaaksi ja kirkolliseen tyyliin sopivaksi. Jälkimmäinen uudistus puolestaan korosti musiikin sisältölähtöisyyttä ja genrerajattomuutta. Molemmat uudistukset mahdollistivat varsin runsaan musiikin käytön jumalanpalveluksessa. Viimeisin uudistus avasi kuitenkin enemmän mahdollisuuksia kuoron käytölle. Päiväjumalanpalveluksen ja messun keskeisimmät erot kuoron kannalta koskevat jumalanpalveluksen alku- ja loppumusiikkia, psalmien ja vastausmusiikin käyttömahdollisuuksia sekä ehtoollismusiikin luonnetta.
• 
  
  
  
  Ihmisen pelko : ajatuksia sosiaalisista peloista ja ryhmätyöstä 

  Vantola, Vilma (2020)

  Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa käsittelen sitä, kuinka erilaiset sosiaaliset pelot vaikuttavat ryhmätyöskentelyyn esittävien taiteiden alalla valosuunnittelijan näkökulmasta. Keskeinen kysymykseni on, miten pelkojen kanssa eläminen on vaikuttanut työskentelyyni ja millä keinoin voisin kehittyä paremmaksi tekijäksi. Opinnäyte koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä käsittelen omia kokemuksiani sosiaalisista peloista ja ryhmätyöstä. Toisessa osassa käsittelen taiteellista opinnäytettäni Donkey Hot -musikaalia sekä sosiaalisista, että taiteellisista näkökulmista. Johdannossa esittelen tapahtumaketjun, joka johdatti minut näiden aiheiden äärelle. Ensimmäisessä osiossa kerron, kuinka erilaiset sosiaalisissa tilanteissa ilmenevät pelkotilat ovat vaikuttaneet elämääni ja siihen, millaiseksi ihmiseksi ja taitelijaksi olen kasvanut. Esittelen tutkimuksiani siitä, kuinka lapsuudessa opitut käyttäytymismallit syntyvät, ja miten ne ovat vaikuttaneet aikuisuudessa tekemiini tietoisiin sekä tiedostamattomiin valintoihin. Aluksi pohdin sitä, miksi olen päätynyt tekemään teatteria, ja kuinka läheisyyden kaipuu liittyy siihen. Tämän jälkeen esittelen havaintojani siitä, kuinka kokemani stressi, pelot ja masennus tuntuvat kietoutuvan yhteen yllättävällä tavalla. Ajatusteni vertailukohtana käytän muun muassa psykologi ja aivotutkija Lauri Nummenmaan ja kemian tohtori Susan Aldridgen tieteellisiin tutkimuksiin pohjaavaa ainestoa, sekä pitkän uran tehneen terapeutti Tommy Hellstenin teoksia. Tämän jälkeen esittelen peloista johtuvan käyttäytymisen seurauksia, joita ovat havaintojeni mukaan kiltteys ja uhrautuvaisuus. Lopuksi pohdin, mikä on suurilta osin persoonallisuuttani määrittävän herkkyyden osa tässä yhtälössä, ja voisiko sen nähdä myös voimavarana. Toisessa osiossa esittelen taiteellisen opinnäytteeni Donkey Hot -musikaalin. Etenen kerronnassa kronologisesti lähtien liikkeelle siitä hetkestä, kun minut pyydettiin mukaan produktioon. Kuvailen prosessin etenemistä omien tuntemusteni ja kokemusteni näkökulmasta, ja esittelen taiteellista työskentelyäni niiden lomassa. Pyrin tuomaan esille sitä, kuinka ensimmäisessä osiossa käsittelemäni aiheet ja ilmiöt konkretisoituivat todellisessa ryhmätyötilanteessa. Analysoin prosessin herättämiä tuntemuksia ja pohdin, kuinka voisin ottaa niistä opikseni ajatellen tulevia produktioita. Viimeisessä osiossa tarkastelen lyhyesti mitä uutta olen oppinut itsestäni tämän kirjoitusprosessin aikana, miltä se on tuntunut ja miten haluaisin tulevaisuudessa työskennellä. Tarkastelen myös tämän opinnäytteen myötä löytämiäni havaintoja, jotka liittyvät onnistuneen ryhmätyöhön toteutumiseen. Kaikista tärkeintä onnistuneessa ryhmätyössä tuntuu olevan luottamuksen rakentuminen tekijöiden välille.
• 
  
  
  
  Katsoja esiintyjän opettajana : rakkaudesta katsojaan 

  Makkonen, Minttu-Maaria (2020)

  Kysyn tässä opinnäytetyössä: Mitä katsoja opettaa esityksestäni minulle? Tutkin tietoa, jota katsojat ja heidän olemassaolonsa esitystilanteessa minulle esiintyjänä mahdollistavat. Tein taiteellispedagogisen opinnäytetyöni käytännön osana encore n:o -esitysluonnoksen Teatterikorkeakoulussa elokuussa 2020. Luonnos oli sooloteos, jonka kautta tutkin, miten vaikutun katsojasta esitystilanteessa, miten katsojat ohjaavat minua ja ennen kaikkea – mitä opin katsojilta. Esitysluonnoksen prosessin aikana kirjoitettu ja videoitu työpäiväkirja on opinnäytteeni pääasiallinen tutkimusaineisto. Usein ensimmäisten yleisön edessä tehtyjen läpimenojen jälkeen, joku työryhmän jäsenistä toteaa ”meidän saaneen yleisöltä lisää tietoa esityksestä”. Tämä lause on jäänyt vaivaamaan minua, joten päätin pysähtyä sen äärelle: mitä tämä mainittu tieto on, miten se välittyy katsojalta esityksen tekijöille ja miten siitä voisi vaikuttua? Pyrin tämän opinnäytetyön kautta artikuloimaan tätä yleisöltä saatua tietoa ja kehittämään kykyäni vaikuttua katsojasta. Ajattelen, että tavoitteeni toteutuminen mahdollistuu valitsemani työtavan kautta, sillä asetin siinä luonnosvaiheessa olevan esityksen katsojien eteen ja annoin heidän vaikuttaa minuun esiintyjänä ja minun kauttani esitykseen. Kirjoitan työn avaavassa prologissa tarpeestani luoda vuorovaikutteinen, rakkaussuhteen kaltainen tila minun ja katsojan välille. Prologiin on liitetty huhtikuussa 2020 kirjoittamani manifesti, jossa haluan perustaa teatterin ihmisten ja ruumiiden välille, keskittyen jaettuun hetkeen ja dialogiin. Työn ensimmäisessä osassa avaan lukijalle tutkimuskysymystäni, tutkimustapaani ja lähtökohtiani tutkimukseen. Tutkin tutkimuskysymystä esiintyvässä ruumiissani tapahtuvaa havainnoiden ja artikuloiden. Pedagoginen ajattelu läpäisee taiteellista työtäni, sillä etsin taiteellisessa prosessissa reittejä vuorovaikutukseen ja valtasuhteiden uudelleen järjestymiseen. Kiinnostukseni vuorovaikutteiseen esitykseen on itänyt minussa pitkään ja koen löytäneeni tekijyyteni kodin vuorovaikutteisen esiintyjyyden ja katsojalähtöisen teatterin maailmoista. Etsin ja harjoittelen vuorovaikutteista tekijyyttä tämän työn kautta. Toisessa osassa kuvaan encore n:o-esitysluonnoksen prosessin vaiheita ja prosessin aikana kehittynyttä työtapaa. Kuvaan työtavan erityislaatuja: matkaa yksin, ilman työryhmää työskentelemisestä jaettuun kohtaamiseen yleisön kanssa, nautintoon ja mielihyvään perustuvia valintoja, yleisöstä vaikuttuvaa esiintyjyyttä ja luonnosmaista, leikkisää ja jatkuvasti muuttuvaa esitystä. Kolmannessa osassa paneudun tutkimuskysymykseeni: Mitä katsoja opetti minulle esityksestäni? Kuvaan, mitä tarkoitan oppimisella, opettamisella ja tiedolla määritellessäni katsojan opettajanani ja esityksen oppimistilanteena. Katsojalta saatu tieto käsitti tietoa sekä encore n:o-esitysluonnoksesta että ylipäätään esiintyjyydestä ja tekijyydestä vuorovaikutteisessa esitysmuodossa. Kuvaan luvussa kolme, millaista tietoa katsojat minulle mahdollistivat. Ajattelen, että tiedän esityksestä enemmän katsojan kautta ja asiantuntijuus esitykseen syntyy jaetun vuorovaikutustilanteen kautta. Kuvaan työn viimeisessä osassa prosessin aikana heränneitä tunteita ja ajatuksia, kerron, mitä ajattelen minun ja katsojan välisestä rakkaudesta kaiken jälkeen. Pitääkö alun manifesti yhä paikkansa?
• 
  
  
  
  (R)ajantaju : tutkielma hallitsemattomuudesta ja kehkeytymisestä erään paikkasidonnaisen työpaja-praktiikan ja esityksen prosessissa 

  Kiri, Henni (2020)

  Tämä kirjallinen opinnäytetyö on taiteellis-pedagoginen tutkielma paikkasidonnaisen työpaja-praktiikan ja esityksen prosessista nousevista hallitsemattoman ja kehkeytymisen kysymyksistä. Työssä on taiteellisen tutkimuksen ote. Se aukeaa maisemaan, jossa se tapaa posthumanistisia ja uusmaterialistisia aiheita ja keskustelukumppaneita, ja kytkeytyy kysymyksiin, joita mm. Annette Arlander ja Tuija Kokkonen ovat töissään ja tutkimuksissaan käsitelleet. Opinnäytetyön aihe nousee antroposeeni-aikakauden posthumanistisista, ontologisista ja eettisistä kysymyksistä: mikä, miten ja miksi ihminen on suhteessa muihin olentoihin tällä planeetalla. Tämä liittyy perustavalla tavalla niihin taiteellis-filosofisiin ja -pedagogisiin ajatteluprosesseihin, jotka määrittelevät sekä esteettisiä, että eettisiä arvoja prosessissa toteutetun työpaja- ja esityspraktiikan ytimessä. Opinnäyte kumpuaa uteliaisuudesta tarkastella hallitsemattomuutta esitystaiteen ja taiteellis-pedagogisessa prosessissa sekä alttiudesta asettua vaikutuksenalaiseksi, havainnoimaan keskeneräisyyden ja ei-ymmärtämisen ruumiillista olosuhdetta - rajatilaa, jossa lopullisia vastauksia ei ole lukittu. Tutkija-taiteilijan ruumis on paikka, jossa esitystaide ja kehkeytyminen manifestoituvat ruumiillisena kokemuksena. Kyse on moniaistisesta kanssa olemisesta sekä huomion suuntaamisesta; huomio suuntautuu ympäristöön ja rajautuu työtapojen ja esitysmateriaalin valinnan kautta tietylle alueelle. Kyse on rajaamisen teosta ja vallankäytöstä, joka liittyy ohjaajantyöhön esitystaiteessa. Kirjallinen tutkielma jakautuu neljään osaan, alkupuheisiin, työn kannalta keskeisten, työskentelystä nousevien teorioiden avaamiseen, taiteellis-pedagogisen työskentelyprosessin kuvaukseen sekä jälkipuheisiin. Taiteellis-pedagoginen työskentelyprosessi sisältää Vierailijattyöpajan ja (R)ajantaju-esityskokonaisuuden sekä niiden kehkeytymisen vaiheet, alkaen jo aiemmin tapahtuneiden esitysprosessien aikana. Kirjallisessa tutkielmassa esitetyt keskeiset havainnot liittyvät esitystaiteen tekemisen ja kokemisen hallitsemattomuuteen ja sattumanvaraisuuteen sekä yhdessä jonkin kanssa kehkeytymiseen ja toimijuuden jakautumiseen inhimillisen ja muun-kuin-inhimillisen keskinäisessä toimijaverkostossa. Opinnäytteen tutkimuksellinen ympäristö, entisten kaoliinisiilojen joutomaan kaltainen ympäristö toimii ajattelun innoittajana ja kanssa toimijana, johon toiminta myös paikallistuu. Paikkasidonnaisesti luodut Vierailijat-työpaja ja kaksiosainen (R)ajantaju-esitys toimivat paitsi tutkimisen ympäristönä myös siitä ulospäin avautuvana yrityksenä kommunikoida yleisölle prosessista noussutta ajattelua. Paikkasidonnainen työskentely toimii hedelmällisenä maaperänä sattumanvaraisen tarkastelulle. Sattumanvaraisuus on erottamaton osa paikassa tapahtuvaa ja siihen suhdetta luovaa esitystaidetta. Työpajan ja esityksen toimijuudet eivät rajaudu pelkästään inhimillisen piiriin. Tutkielma tuo esiin kysymyksen siitä, mikä inhimilliselle kokemukselle säilyy vieraana ja saavuttamattomana. Lisäksi se hahmottelee tulevia tutkimuskysymyksiä taitelijana ja pedagogina toimimisessa ja kehkeytymisessä, hallitsemattoman olosuhteen kanssa esitystaiteen kentällä.
• 
  
  
  
  Leap Beyond : fyysistä teatteria coaching-ilmiöstä : tunnekokemuksia kohtaamispinnoilta 

  Humppila, Laura (2020)

  Opinnäyte on taiteellinen tutkimus, jossa selvitetään, minkälaisia tunnekokemuksia liittyi coaching-ilmiön tutkimiseen fyysisen teatterin avulla Leap Beyond -esityksessä ja esityksen valmistusprosessissa syksyllä 2019 sekä keväällä 2020. Siinä tarkastellaan, mitä tuli esille fyysisen esiintyjäntyön, esityksen valmistamisen devising-metodilla ja itse esityksen kautta ja minkälaisia tunnekokemuksia praktiikan ja aiheen kohtaamiset tuottivat. Tutkimuksen ote on hermeneuttis-fenomenologinen. Työssä sekä fyysistä teatteria, että coaching-ilmiötä lähestytään ensin teoreettisesti ja sijoitetaan tutkimus aiheineen kulttuurihistorialliselle aikajanalle. Työn teoriaosiossa hahmotellaan fyysisten teattereiden olemusta ja suomalaisen fyysisen teatterin tämän hetken kenttää sekä coachingin taustoja tämän päivän ilmiönä. Työn alussa kirjoittaja perustelee tutkimuksen menetelmää ja sen mahdollista merkitystä taidekentällä osana fyysisen teatterin ja toisaalta taiteellisen tutkimuksen laajempaa keskustelua. Hän myös avaa omaa taustaansa taiteen tekijänä ja taide– ja sosiaalipsykologia taustaisena tutkijana, sekä praktiikkansa inspiraatioita fyysisen teatterin kentällä. Leap Beyond oli kolmen ohjaajan yhteinen fyysinen, tilallinen ja kokemuksellinen teos, joka koostui kolmesta yhteen kietoutuneesta osasta. Kaikki osat 1) ”Mielenlennon valmennuskeskus” 2) ”Leap of Faith” ja 3) ”Lentämisen leikkikenttä” tarkastelivat lentämistä erilaisista näkökulmista käsin: psykologisena ja filosofisena ilmiönä sekä kehollisena kokemuksena. Työ keskittyy ensimmäisen osan ”Mielenlennon Valmennuskeskuksen” rakentumisen tarkasteluun. Mielenlennon Valmennuskeskuksen aiheena olivat erityisesti coaching-kulttuuriin liittyvät vuorovaikutussuhteet, sekä siitä nousevat tunteet ja asenteet. Coaching-teeman ja fyysisen teatterin kohtaamispintojen kokemuksia tarkastellaan Leap Beyond prosessin dokumentoinnin, kirjoittajan työpäiväkirjan ja havaintojen, sekä kysely- ja haastattelupohjaisten esiintyjä- ja katsojakokemusten avulla. Tutkimuksessa esille nousseet tunnekokemukset liittyivät kahteen pääasialliseen teemaan. Näitä olivat kokemukset ristiriitaisuuksista, kuten coachingin pitäminen yleisesti paradokseja sisältävänä aiheena, devising-metodin ja ryhmälähtöisyyden aiheuttama innostava epävarmuus, sekä tiedostavan ja tiedostetun liikkeen, vapauden ja vastuun, yksilöllisyyden ja yksinjäämisen ja psykologisten aiheiden ruumiillistamisen ristiriitaisina koetut kysymykset. Toisen tyyppiset tunnekokemukset liittyivät empatiaan, luottamukseen, asenteisiin ja motivaatioon. Esille nousseet teemat ovat yleisiä taiteen kontekstissa, mutta ko. tutkimuksesta noustessaan, ne voivat antaa tarttumapintaa sekä fyysisestä teatterista, että coaching-ilmiöstä kiinnostuneille. Ne voivat havainnollistaa fyysisen teatterin tekemisen mahdollisuuksia taiteessa, devising-prosesseihin liittyviä yleisempiä ilmiöitä, tai taiteen keinojen mahdollisuuksia esimerkiksi tunneälytaitojen kehittymisen ja motivaation suhteen. Opinnäytetyön lopuksi kirjoittaja palaa pohtimaan omaa suhdettaan taiteelliseen tutkimukseen, vetää yhteen esille nousseita tunnekokemuksia ja kysymyksiä, sekä pohtii mahdollisia jatkotutkimuksen kohteita suhteessa tutkimuksen teemoihin.
• 
  
  
  
  Mitä Vimma on tehnyt näkyväksi taideopettajuudestani? 

  Lehtonen, Anna (2020)

  Opinnäytetyöni käsittelee itselleni keskeisimpiä taidepedagogisia teemoja, jotka tulivat näkyväksi tarkastellessani Trilogia koiralle – esityssarjan tilanteita. Mitä Vimma on tehnyt näkyväksi taideopettajuudestani? Vastuun Toisesta, jatkuvan uudelleen neuvottelun sekä tuen teemat. Trilogia koiralle –esityssarja oli osa Teatterikorkeakoulun teatteriopettajan maisteriohjelman Taiteellis-pedagoginen tapahtuma -kurssia syksyllä 2019. Se koostui kolmesta esityksestä, joiden katsoja–kokijana oli koira, Vimma. Puhuessani Vimmasta tarkoitan elollista olentoa, perheenjäsentä, aprikoosia kääpiövillakoiraa. Työn alussa käyn läpi taustalla vaikuttavia teoreettisia lähtöjä: fenomenologista tulokulmaa, holistista ihmiskäsitystä, tulkintaani ihmisen kehollisuudesta, situationaalisuudesta sekä relationaalisuudesta. Työssä keskeistä on näkökulma, jonka mukaan olemme aina suhteessa ympäristöömme, suhteessa Toisiin. Lähtöihin kuuluu myös taideopettajuuteni kokemuksellinen perusta. Työn tarkoituksena on omien merkityssuhteideni sekä opettajuuteeni liittyvien uskomusten päivittäminen. Pyrin kirjoittamalla vahvistamaan itselleni sitä, mihin taidepedagogina haluan kiinnittyä. Haluan vahvistaa sitä suhteessa Toiseen –Vimmaan. Sen tarkastelu, mitä meidän välillämme tapahtui Vimman kanssa Trilogia koiralle –esityksissä, teki näkyväksi vastuun Toisesta, jatkuvan uudelleen neuvottelun sekä tuen teemat. Liitän ne vahvasti filosofi Martin Buberin dialogisuuden -teoriaan, joka on työni keskeisin teoria. Tunnistan taidepedagogina toimimisen merkitsevän itselleni heiluriliikettä Buberin kuvaamien Minä–Sinä sekä Minä–Se -suhteiden välillä. Kyse ei ole pyrkimisestä johonkin tiettyyn tapaan olla suhteessa Toiseen, vaan sen hyväksymisestä, että taideopettajuus tulee tarkoittamaan heiluriliikettä kaikkiin suuntiin. Heiluriliike kuvastaa itselleni armollisuutta. Se auttaa oman keskeneräisyyteni sekä inhimillisyyteni hyväksymisessä.
• 
  
  
  
  Reimagining dialogue : how can embodiment teach? 

  Scarantino, David (2020)

  In this thesis, I attempt to further entangle theories of embodiment and dialogue in order to teach. The majority of my observations come from a workshop I participated in Taiwan during January, 2020. I, along with 14 other guest pedagogues, had to find new ways to teach without the use of verbal language because we did not share a common language with the students. I began to ask myself: How can embodiment teach? At first, I was unable to think of myself as a researcher. The term “research” held power over what I could imagine it to be. Through renaming the term “research” as “archive” I was able to overcome the preconceived power that “research” had over me. By reflecting on my own learning style, I uncovered a method of naming and renaming that helps me to dialogue with the world. Karen Barad refers to agency as “response-ability”, or the ability to respond. This phenomena brought me to thinking about imagination as a main tool for agency in dialogical practices. By further entangling agency and embodied dialogue I found a link towards anti-oppressive education. I wanted to trouble my understanding of the teacher and student relationship. Through my reflections I found a surprising paradox in my search to deconstruct the teacher-student relationship. I realized that in order to be the teacher I aspire to be, I would need to always remain a student. This unlocked a future imagining of the group as a teaching agent of its own. The workshop in Taiwan brought along new suggestions for how embodiment could teach. By placing an emphasis on intention and transformation, rather than verbalization, one can begin to transform the body into a tool for dialogue. I explored 2 different ways to teach without a common language. One, a collaborative touch practice I created with a fellow colleague, Marisa Martin. Another, a drawing practice about outlining yourself on a piece of paper and reimagining all of the possibilities that the human form can be. What this archival has unlocked in me is the unlimited amount of possibilities that exist when one entangles imagination, embodiment, dialogue, and pedagogy.
• 
  
  
  
  The voice as a limb : discovering pedagogy and politics : through the bridge of voice and movement 

  Balarezo Fernandez, Mercedes (2020)

  This work analyses what the concept of voice means and how to deal with its unconventional use in a dance context, through a radical pedagogy approach. The radicality of the pedagogy in this process is based on guidelines determined by me in order to set up a horizontal teaching style while working with a neurodivergent group of people. The principles of the pedagogical approach are around the temporalization of teaching and the tone of the encounter with the participants. The concept of micropolitics, taken from Felix Guattari and Suely Rolnik, is present in this work as a method to understand the relationality between the person’s experience of their voice and what are micro and macro political implications of these explorations. The micropolitical analysis that this event reveals is firstly the importance of enabling an extraordinary experience where the body-mind is testing fringe zones, in this case the improvised flow of movement with a vocalization that deviates from a quotidian use of voice. Secondly, it involves raising critical awareness of what sensations, thoughts, emotions emerged. And thirdly, organizing this information for oneself and at a later stage sharing it with the working group and engaging in discussions with them. "The Voice as a Limb: Sounding Dance Laboratory" is a space where the exploration of the phonatory possibilities of voice are combined with movement improvisation to create an extraordinary experience to enable awareness and discussion. In this practice, the voice is perceived as part of the body that grows within the depths of the torso, moves and composes in this space in relation to oneself and the others. The sounding limb is encouraged to drift away from the use of the semantics of spoken language or music. By enhancing the embodied perception of the voice and welcoming it to the movement, this work aims to raise awareness about the relationship with one’s voice, give different input for the creation of movement and experiment with possibilities for a unity of expression that holds the body-breath-voice in what I have started to call sonomovements. "All you can do is breathe and hope" is the performance resulting from the process that Maia Nowack and I held with the students of Vocational Qualification in Dance at Vocational College Live. Through this process we facilitated a workshop for the students, where we were able to test our approach to pedagogy, develop our practices and share a creative process. A detailed description of the practical work is presented accompanied by reflections on how the challenges that emerged were resolved. This performance was the crystallization of the exploration of those phonatory possibilities that "The Voice as a Limb" enabled, in coordination with the creative methods we used to involve students in the dramaturgy of the choreographic worlds that we created with them. This thesis work follows Robin Nelson’s approach of Practice as Research in Arts and is deeply inspired by Erin Manning’s propositions for Research-Creation. In Nelson’s multimodal method there are three modes of knowledge intertwined: the theoretical, the practical and the outcome of the juxtaposition of both. The reaserch inquiry is the following: what has the practice of "The Voice as a Limb: Sounding Dance Laboratory" during the work with Vocational College Live’s dance students taught me about micropolitics and radical pedagogy? What does it mean to put the voice in the centre of the dance practice? How do my guidelines on radical pedagogy affect the process of the workshop? What is the relationship between radical pedagogy and micropolitics in this project? And what are the pedagogical tools needed to pass the threshold towards the voice-movement exploration?
• 
  
  
  Näkyväksi tulemisesta : esiintyjän näkökulmia katseeseen ja katseessa olemiseen teoksessa Voyeur 

  Aho, Taru (2020)
• 
  
  
  
  Valkoinen alue : kartoitus ohjaamiseni praktiikoiden valkoisuudesta 

  Häkli, Maia (2020)

  Vastaan tässä tutkielmassa kysymyksiin millaisia ovat ohjaamiseni praktiikat; ovatko ne ovat yhteydessä lapsuuden uskosta irtautumisen kokemukseen ja miten; kuuluuko taustaani valkoista dominanssia neutralisoivia narratiiveja; miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa. Määritän tutkielmani Juha Vartoa, Pauliina Hulkkoa ja Norman K. Denziniä lainaten taiteelliseksi, taiteilijalähtöiseksi tutkimukseksi, jossa on autoetnografisia piirteitä. Kuvaan kolmea ohjaamiseni praktiikkaa, jotka ovat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen. Sijoitan praktiikoiden tuottaman estetiikan minimalismin tyylisuunnan, draamallisen koheesion sekä puhtauden käsitteen alueille. Minimalismin teoretisoinnissa sovellan Pauliina Hulkon ajattelua, draamallisen koheesion määrittelemisessä Katariina Nummisen, Gustav Freytagin ja Hans-Thies Lehmannin ajattelua ja puhtauden käsitteen otan mukaan antropologi Mary Douglasilta. Argumentoin, että työtapoihini vaikuttaa lapsuuden uskosta eroamisen kokemus ja sen synnyttämä yhteysvirheen tila. Yhteysvirheen tila on ei-kuulumisen tai ulkopuolisuuden kokemus, jännitteinen kenttä, jolle on tyypillistä pyrkiä korjaamaan itsensä. Käsitteellistän yhteysvirhettä lainaten Mary Douglasin ajattelua yhteisöiden rajapintojen vaarallisuudesta. Douglasin mukaan yhteisöiden välisyys on muodoton luova tila, jota pitää liikkeessä epäjärjestyksen voima. Ehdotan, että haen teatteriohjaajan ammatista ennen kaikkea eheän yhteyden kokemusta kertomalla tarinaa. Ehdotan Stuart Hallin ja Jacques Lacanin teoretisointeihin nojaten, että prosesseissani toistuvat praktiikat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen ovat tapoja luoda eheyttä minäkokemukseen, yhteyttä itsen ja taiteen kokijoiden välille sekä tehdä esityksen materiaalista itselle tunnistettavaa. Pohdin tarinan käsitteen ongelmallisuutta ja reflektoin Leena-Maija Rossin, Koko Hubaran, Michel Foucault’n, Stuart Hallin ja Mary Douglasin teoretisointeihin nojaten, miltä osin ohjaamani tarinat toisintavat ja miltä osin horjuttavat valkoiseen länsimaiseen subjektiin yhdistettyjä representaatioita ja niiden hierarkista paremmuutta. Sovellan valkoisuuden käsitteen teoretisointia Ruth Frankenbergilta, Niko Hallikaiselta ja Robin Di Angelolta ja lännen teoretisointia Hallilta. Syvennän suhdettani valkoisiin tarinoihin reflektoimalla lapsuuden kulttuurissa toistettuja tarinoita, jotka neutralisoivat valkoisen länsimaisen subjektin dominanssia. Huomaan, että näitä ovat kristityn Suomen myytti, homogeenisen Suomen myytti sekä myytti porvaripolitiikan kristittyydestä ja itsen hillitsemisen yläluokkaisuudesta. Kartoitan, miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa ja huomaan, että peittämisen praktiikan tuottaman minimalistinen estetiikka on yhteydessä valkoisuuteen siten, että teoksen ydin puhdistetaan esiin ja sitä suojellaan anomalialta. Huomaan, että minän sijoittamisen praktiikka kerii teosteni koko universumin valkoisen, terveen, nuoren, cis-naisen ympärille. Sovellan tekemiäni havaintoja tuleviin töihini siten, että tarkastelen Rouva C näytelmäni ohjaussuunnitelmaa Stuart Hallin stereotyyppien vastustamisen taktiikoiden läpi. Tutkielma osallistuu feministiseen ja postkolonialistiseen keskusteluun taiteilijan vastuusta ja pohjautuu ajatukseen, että minulla on eniten vastuuta ja eniten sokeutta alueilla, joilla olen etuoikeutettu. Valkoisuus on tällainen alue.
• 
  
  
  
  Ality : inhabiting the virtual through choreographic practice and research 

  Larsen, Ida-Elisabeth S. (2020)

  In relation to the traditional expression of the term choreography, the formulation of movement appears to be something that the choreographer as an activating agent sets into motion. In this thesis, I will illustrate a transformation in my own reasoning around that concept and present the three terms choreographer, choreographic object, Movement as Constant Condition (MCC) and their reciprocal relationship. Through an evolution of my own research and practice, I will show how I have come to understand that if either choreographic object, choreographer or a prevailing concept of movement change, then the other two must undergo reformulation too. This thesis will show how these variables have become intrinsically connected to each other in my work, with none having more agency or influence over the other. The argumentation of this paper will use the research and presentations of the collaborative choreographic works of TRANS- (2015) and in particular Ality (2018) as defining models for how the concept of MCC came into fruition, and then transformed my thinking and influenced my approach to choreographing as well. I will start by illustrating how in the work TRANS- we found the seed from which the idea of MCC grew. I will then show how it became the starting point for the work Ality. This is where the idea of Movement as Constant Condition developed even further through the concept of the virtual and my studies in the Theatre Academy - University of the Arts Helsinki (TeaK) during MA program in Ecology and Contemporary Performance.
• 
  
  
  Koti ei ole siellä, missä minäkin 

  Fleming, Ida (2020)
• 
  
  
  
  In the old world I wanted other things as well 

  Lepistö, Iisa (2020)

  My MFA thesis is a suggestion for a more empathic approach towards materiality in a world of sculpture and in my own artistic practice. The text walks you from a Stone Shop in Taipei to my cycling training, and to a dinner table with biologists and finally arrives at my home during the Covid-19 pandemic. The text is a combination between fictional text (my personal experiences) and theoretical examples, mostly by two authors, Jane Bennett (Vibrant Matter, Political Ecology of Things, 2010) and Daisy Hildyard (The Second Body, 2017). The Thesis text is supposingly giving a wider look into my artistic practise by telling a story of stones that travelled with me from Taiwan to Finland. The stones are taking role as an perfect example of material that interest, attract and are shaped by me, the artist – but the relationship is not always that simple. The material itself feels living, and suddenly my role as a creator feels empty. I want to talk about the physical experience of being embodiment of living material in relation to the surrounding world. I want to review the artist – artwork relation by combining the practise in arts into sports training, where surprisingly everything around the training sessions itself are playing an important role. Unlike in the artistic practise of mine. What could I learn by combining those two worlds that seemingly have nothing to do with each other? Thesis text also consists of a chapter about the artwork (exhibited in Exhibition Laboratory during 10.10-8.11.2020, as a part of Kuvan Kevät 2020) and explanation of its background and used materials.
• 
  
  
  
  The Role of Formative Feedback Exemplified in one-to-one Piano Lessons: Through Feedback Levels, Feedback Types and Feedback Intentions 

  Qu, Chen (2020)

  During a piano lesson, whenever feedback is issued, be it on an entire piece or on one measure of the music, it is assumed that some sort of informal assessment had to have taken place prior to the issue of feedback. However, the role of feedback in a piano lesson has not always been the same for the learner and the teacher. In fact, the very nature of this skill-oriented activity encourages the teacher to take on a feedback initiator role. Unfortunately, when that happens, the purpose of feedback and benefits of feedback diminishes. The aim of this study is to explore how focused attention on different types of feedback could improve the quality of feedback in one-to-one piano lessons. This study explores the techniques of analyzing formative feedback through three feedback variables: feedback levels, feedback types and feedback intentions.
• 
  
  
  
  Apua, aika loppuu! Keinoja urkujensoiton harjoitteluun ja kappaleiden nopeaan omaksumiseen, kun käytettävissä olevaa harjoitusaikaa on rajallisesti 

  Surkka, Veera (2020)

  Tässä työssä tarkastelen erilaisia keinoja urkujensoiton harjoittelun tehostamiseksi. Tutkin myös keinoja, joilla uusien kappaleiden omaksumista voi tarvittaessa nopeuttaa. Tutkimuskysymykseni on, kuinka harjoitella urkujensoittoa sekä omaksua uutta ohjelmistoa mahdollisimman tehokkaasti, varsinkin kun käytettävissä on rajallinen määrä aikaa. Tutkimukseni on kvalitatiivinen, ja se sisältää autoetnografisia piirteitä. Aineistona käytän muun muassa Niklas Pokin taiteellisen tohtoritutkinnon kirjallista työtä ”Prima vista – soiton harjoittelu ja opettaminen”, Markus Malmgrenin taiteellisen tohtoritutkinnon kirjallista työtä ”Nuotin vierestä soittamisen taito” sekä Jacques van Oortmersenin teosta ”Organ technique”. Työni perustuu paljolti myös omiin kokemuksiini harjoittelusta ja nopeasta omaksumisesta. Analysoin, mitä hyviä harjoituskeinoja kannattaa käyttää. Käsittelen myös useaa eri keinoa pelkistää teosta. Tässä käytän apuna nuottiesimerkkejä havainnollistamassa kulloinkin käsiteltävää keinoa.
• 
  
  
  
  Exploring the intersections of Race, Class, and Gender in Arts Leadership : a case study on Black, Asian, and minority ethnic leaders within the British and Finnish arts and cultural field 

  Marsh, Neicia (2020)

  This qualitative case study examines Black, Asian, and minority ethnic (BAME) leadership through both foundational theories that surround race, class, and gender, and intersectional feminist approaches, in order to support a greater understanding of how and why these categorisations influence the experiences of BAME arts and cultural leaders. The theoretical framework is a comprehensive review of the existing literature related to the main topics of the thesis, including leadership; race, class, and gender; and cultural policy. This thesis makes use of two methodological approaches—interpretivism, and standpoint theory. The primary data consists of four semi-structured interviews with arts and cultural leaders situated in Britain and Finland. The research reveals that BAME leaders’ professional working experiences have been influenced in various manners, due to the intersections of their race, class, and gender. The experiences faced by BAME leaders included but were not limited to: barriers to entry due to structural racism; race, class and gender bias; and race-based normative organisational structures.
• 
  
  
  
  Co-constructing globalizing music education through an intercultural professional learning community - A critical participatory action research in Nepal 

  Timonen, Vilma (2020)

  This doctoral dissertation addresses the increasing diversity in globalising 21st-century societies through an intercultural, inter-institutional critical participatory action research (PAR) project that engaged music educators and teacher educators from Finland and Nepal in collaborative learning. The inquiry is based on a social and educational vision according to which collaborative learning across national and institutional borders is seen as a powerful way for music teacher education to respond to the growing challenges of diversity. The PAR design highlights a more democratic, inclusive, and balanced approach to research and, as such, aims to challenge the Western hegemony in academic knowledge production. The inquiry is furthermore based on the conviction that the need for decolonising music teacher education is both real and imminent and can be effectively addressed through creating collaborative learning opportunities for educators from diverse backgrounds. Following the works of Arjun Appadurai, we should consider the right to research a universal right, and by inclusively expanding its reach we can provide opportunities to navigate through different knowledge paths and realize the potential to rejuvenate music teacher education practices and research both locally and globally. The inquiry was guided by the following research questions: 1) What kinds of potentials and constraints does critical collaborative intercultural educational development work hold for a) music educators’ professional development, b) music teacher education practices and, c) music education scholarship? 2) What kinds of politics were involved in the critical intercultural educational development work between the Finnish and Nepali music educators and researchers? These research questions were answered in three peer-reviewed, single and co-authored articles published in international publications, each guided by their own sub-questions; the complete texts can be found in the appendices of this summary. The empirical material of this inquiry was generated from 2013- 2019 during the process of manifold collaborative activities among Finnish and Nepali music educators working towards educational devel- opment at individual, institutional, and global levels. The analysis utilises theoretical lenses from the disciplines of music and music teacher education research, intercultural (music) education research, professional learning, and organizational studies. Article I illustrates how intercultural collaborative educational work is inevitably shaped by the affective actions and organisational micropolitics that are inherent to the process of the participating educators’ professional re-invention. The article points out the necessity of incorporating the emotional dimensions of educators’ lives as central elements in any educational development work. Article II scrutinizes the Finnish-Nepali collaboration through the theoretical lenses of a professional learning community (PLC), and, explores how the features of PLC acted as catalysts or constraints in the process of intercultural educational development work. Further to that point, article II illustrates the nature of learning that took place in the intercultural PLC and argues that collaborative learning should be embedded in the institutional structures of music teacher education. Article III explores the ambivalent duality in the risk of manifesting colonial power during such work, and the potential for the transformation of professional identity omnipresent in intercultural dialogues. The findings of article III highlight the potential for epistemic reflexivity in such intercultural interactions, but similarly illustrate how the colonial setting inevitably frames the dialogue and leaves the politics of reflexivity open, with no final answers being proffered. The discussion then expands upon the potentials and constraints of the critical collaborative intercultural educational development work for music educators’ professional learning, professional education, and research. Leaning on the work of Gert Biesta, it argues that ensuring music teaching that is educational requires supporting music educators to take a stance as critical knowledge workers that are supported in developing ethically engaged music teaching practices through research. The discussion emphasises that the efforts of co-constructing globalizing music education call for developing trust on multiple levels. Music educators need support to develop trust in their own abilities in uncertain situations, and they need to be seen as trusted active agents of change within their institutions. The institutional development in music teacher education calls for developing systematic collaborative practices that support the ability of music teacher institutions to act as innovative knowledge communities, both locally and globally. Moreover, it is argued that music education research would benefit from developing trust in multivoiced knowledge production, which would be supported by critical, participatory, and interdisciplinary research approaches. Finally, the discussion offers a vision for a 21st-century globalizing music education, in which music education is elevated by providing music educators opportunities for ongoing critical collaborative professional learning in institutions that can be characterized as innovative knowledge communities. This vision highlights the belief that engaging practitioners in critical, multivoiced, and collaborative research can provide a compelling environment for rejuvenating research ideas, and also contribute meaningfully to co-constructing the future of music education. The research has been conducted as part of a larger research project, “Global visions through mobilizing networks: Co-developing intercultural music teacher education in Finland, Israel, and Nepal”.
• 
  
  
  
  Soita niin nopeasti kuin pystyt! Toimintatutkimus nopeuskestävyysharjoittelusta pianonsoitossa 

  Alasaarela, Hannu (2020)

  Tässä seminaarityössä tutkittiin pianistista nopeuskestävyyttä ja nopeuskestävyysharjoittelun mielekkyyttä pianonsoiton yhteydessä. Nopeuskestävyys valikoitui tutkimisen kohteeksi sen tuloksellisten lupausten ja intuitiivisen vastenmielisyyden perusteella. Tavoitteena oli ravistella omaa käytännöllistä esitietoani ja mahdollisesti pianistiyhteisöön juurtuneita konventioita pianonsoiton tekniikan harjoittelusta ja opettamisesta. Työn teoreettisena viitekehyksenä toimivat motorisen taitoharjoittelun ja liikunnallisten ominaisuuksien treenaamisen perusteet liikuntatieteellisestä näkökulmasta. Näitä teorioita törmäytettiin käytäntöön harjoituskopissa. Harjoitusmenetelmäkokeilu toteutettiin toimintatutkimuksellisen strategian keinoin kuuden viikon harjoittelujakson aikana. Menetelmää sovellettiin Frédéric Chopinin kahteen ensimmäiseen etydiin op. 10. Aineistona toimivat kirjalliset itsereflektiot ja videot nopeuskestävyysharjoittelusta sekä vanhat videot aiemmista konserttiesityksistä. Selvisi, että nopeuskestävyyttä voi tietyin edellytyksin harjoitella mielekkäästi myös pianonsoitossa. Taitoharjoittelun ja nopeuskestävyyden teorioiden soveltaminen käytäntöön kehitti soittoani ja syvensi omaa käsitystäni pianonsoiton harjoittelusta sekä kehollisella että introspektiivisella tasolla. Kirjallinen itsereflektio ja toimintatutkimuksellinen strategia osoittautuivatkin jo itsessään tehokkaiksi soiton harjoittelun laadun parantajiksi. Toimintatutkimus nopeuskestävyydestä vei omia harjoitteluprosessejani ja -asenteitani uusille urille. Sen tuloksista voi mahdollisesti ammentaa epäkonventionaalisia ja tuoreita näkökulmia soiton harjoitteluun ja -opetukseen myös laajemmin.
• 
  
  
  
  Jalkiosoiton opetus Suomessa 

  Vikki, Joni (2020)

  Tässä tutkimuksessa tutkittiin jalkiosoiton opetusta Suomessa. Tutkimuksessa haastateltiin urkujensoiton opettajia ja analysoitiin suomalaisia urkukouluja. Tarkoituksena oli selvittää jalkiosoiton opetuksen tradition muutoksia 1900-luvun alusta nykypäivään, jalkiosoiton roolia urkukouluissa ja urkukoulujen roolia jalkiosoiton opetuksessa. Aineisto koostuu viidestä laadullisesta sähköpostikyselyvastauksesta sekä viidestä suomalaisesta urkukoulusta. Kyselyyn vastanneet edustivat Suomen urkujensoiton opetusta maantieteellisesti mahdollisimman laajasti. Tutkimuksessa havaittiin, että urkujensoiton opettajat pitivät jalkiosoiton opettamista tärkeänä ja käyttivät siihen paljon aikaa ja vaivaa. Suomalaisia urkukouluja käytettiin jalkiosoiton opetuksessa laajasti ulkomaisen materiaalin rinnalla. Merkittävin muutos jalkiosoiton ja sen opetuksen traditiossa viime vuosikymmeninä on ollut se, että esittämiskäytäntöjä alettiin huomioimaan ja urut muuttuivat legatosoittimesta soittimeksi, jota soitetaan eri ohjelmistossa eri kosketustavoilla.
• 
  
  
  
  ”Enemmän kuin aaltoliikettä” – musiikin ja matematiikan teoreettinen integrointimalli kouluympäristöön 

  Kaperi, Peppiina (2020)

  Tässä tutkielmassa tutkin, miten musiikkia ja matematiikkaa integroimalla voidaan kehittää oppijan yleisiä ongelmanratkaisutaitoja kouluympäristössä luoden musiikin ja matematiikan teoreettisen integrointimallin kouluympäristöön. Tutkimuskysymykseni rajautui seuraavasti: Miten musiikkia ja matematiikkaa integroimalla voidaan kehittää oppijan ongelmanratkaisutaitoja kouluympäristössä? Musiikilla ja matematiikalla on monia, jo vuosisatojen ajan tutkittuja, yhtäläisyyksiä, joita erittelen tutkielmani teoreettisessa viitekehyksessä. Käsittelen yhtäläisyyksiä sekä aivotutkimuksen että kummankin aineen jakamien yhteisten ilmiöiden (vrt. esim. musiikinteoria, äänen fysiikka) kannalta. Lisäksi käsittelen viitekehyksessä valitsemani näkökulman kannalta tärkeitä käsitteitä – motivaatiota oppimisprosessissa sekä ongelmanratkaisutaitoja. Tutkimukseni on teoreettinen kriittis-analyyttinen tutkimus. Tutkimusaiheestani aiemmin julkaistu tutkimus käsittelee musiikkia pitkälti eräänlaisena välinearvona esimerkiksi paremman älykkyysosamäärän tai matemaattisen osaamisen saavuttamiseksi, joten halusin tutkielmassani nostaa musiikin ja matematiikan rinnakkain – yhdenvertaisiksi oppiaineiksi, joita tutkia holistisesta näkökulmasta. Nähdäkseni tämä holistinen näkökulma voisi edelleen toimia yleishyödyllisenä työvälineenä oppijan oppimisprosessissa ja ongelmanratkaisutaitojen kehittymisessä. Tutkimukseni valossa musiikin ja matematiikan integroimisessa tulee ottaa huomioon (1) ilmiöpohjainen ainesisältöjen kahdensuuntainen oppiminen, (2) oppijan emootiot ja motivaatio sekä (3) interaktiivinen oppimisympäristö – parhaimmillaan mallin toteutuminen luo puitteet oppijan ongelmanratkaisutaitojen kehittymiselle. Ongelmanratkaisutaitojen nähdään puolestaan olevan avaintekijä siinä, miten ihminen kehittyy ja kasvaa osaksi yhteiskuntaa – yhtäältä kestävää kehitystä eteenpäin vieden ja toisaalta toisten ihmisten rinnalla toimien kykenemällä luovaan ja kriittiseen ajatteluun sekä työelämässä menestymiseen.

View more