Theses
Browse by
HELDA contains all theses whose authors have given permission for online publication in PDF format with Open Access. Academy of Fine Arts theses are in HELDA since 2015. Doctoral theses of Theatre Academy can be found in the Acta Scenica publication serie.
Collections
- Academy of Fine Arts [66]
- Sibelius Academy [355]
- Theatre Academy Helsinki [178]
Recent Submissions
-
(2018)This paper explores findings of connectivity and feeling relating to my latest artistic process Dry storm in Theateracademy of Helsinki. It sheds light on experiencing relative sensing of time and space through body’s structures of communication in a framing of choreography. I share experiences and observations of practicing choreography that reveal my interest towards processual being and embodied connectivity. I will highlight experience as a starting point for a choreographic process and ponder translation as a choreographic tool, to bring fourth transformability of a body and processual composition. In relation to feminist, philosopher Rosi Braidotti’s and mathematician, philosopher Alfred North Whitehead’s thinking I find support in articulating the creative realm of Dry storm. I will explore some of the interfaces and relativities that Whitehead’s speculative realism and choreography create and what they seemed to communicate. I will map out the thought and experience -processes leading towards somatic imagining and open more the physical practices that formulated Dry storm. Besides using Whitehead’s process ontological concepts and Braidotti’s thinking, this paper draws terminology and ideas from i.e. philosopher Elizabeth Grosz and dramaturge Jeroen Peeter’s. In this paper I attempt to leave endings open, return and cycle around, reflect ways to organize through relativity of feeling.
-
(2018)Opinnäytetyöni käsittelee ohjaajantyön etiikkaa, katseen kulttuurista ehdollistumista, representaatiota, toiseutta ja intersektionaalisen feminismin kysymyksiä. Pyrkimyksenäni on etsiä keinoja tasa-arvoisemman näyttämön ja ihmiskuvan saavuttamiselle esityksissäni. Lähden opinnäytetyössäni liikenteeseen siitä, että minun olisi ohjaajana tärkeä tunnistaa ne ideologiat, jotka olen sisäistänyt kasvaessani tässä kulttuurissa. Etsin työssäni keinoja tunnistaa katseessani sokeita pisteitä, jotka johtuvat siitä kulttuurista, jossa olen kasvanut ja siitä yhteiskunnallisesta positiosta, jossa olen elänyt läpi elämäni. Olennaisina keinoina näiden sokeiden pisteiden kartoittamiselle toimivat intersektionaalisen feminismin peruskysymykset, ajatus simuloivasta empatiasta, sekä bell hooksin esittämä ajatus vastakatseesta. Käyn työssäni läpi minulle itselleni merkityksellistä teoriaa katseesta, kuvasta ja representaatiosta. Teoriaosion tarkoituksena on liittää opinnäytetyöni sen historiallisen diskurssin kontekstiin, jota katseesta ja representaatiosta on käyty. Etsin teoriaosiossa myös itselleni keinoja, joiden avulla voin laajentaa sitä perspektiiviä, josta katson esityksiä. Yritän löytää tapoja katsoa toisin ja nähdä niitä asioita, jotka ovat hämärtyneet todellisuudestani oman yhteiskunnallisen positioni takia. Toisessa osiossa analysoin kahta elokuvaa, Peter Weirin, Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Sofia Coppolan, Lumotut (2017) intersektionaalisten kysymyksenasetteluiden avulla. Pyrkimyksenäni näissä analyyseissä on nähdä minulle tuttu materiaali uudesta näkökulmasta. Keinona tämän näkökulman löytämiselle käytän teoriaosiossa löytyneitä työkaluja vastakatse ja simuloiva empatia. Kolmannessa osiossa analysoin purkavalla katseella kolmea Teatterikorkeakouluopintojeni aikana ohjaamaani esitystä, Huikee reissu, Sädekehävaikutus ja HÄÄT. Pyrin katsomaan näitä esityksiä intersektionaalisten linssien läpi ja miettimään, miten tekemäni ratkaisut ohjaajana joko mahdollistivat tai estivät moninaista kokemuspintaa näyttämölläni ja monimuotoista käsitystä ihmisyydestä. Tässä osiossa pohdin myös taiteen luonnetta ja vapautta. Neljännessä osiossa ehdotan itselleni konkreettisia keinoja tasa-arvoisemman näyttämön rakentamiseksi. Tarkennan myös suhdettani feminismiin ja ideologioihin. Pohdin myös tässä osiossa vapautta ja käsityksiäni sivistyksestä. Lopuksi avaan vielä omaa henkilöhistoriaani ja yhteiskunnallista positiotani, ja yritän hahmottaa syitä sille, miksi olen Teatterikorkeakouluopintojeni aikana päätynyt pohtimaan juuri tasa-arvoon ja vapauteen liittyviä kysymyksiä.
-
(2018)Pohdin kirjallisessa opinnäytetyössäni jalkapallon ja teatterin kautta yksilön asemaa ryhmässä. Kirjoitan omista kokemuksistani huippu-urheilijana ja teatterin tekijänä. Käsittelen ennen kaikkea harjoituskautta ja pyrin löytämään ihanteellisen harjoitustilanteen tuntomerkkejä. Pohdin paljon näyttelijän ja ohjaajan suhdetta jalkapalloilijan ja valmentajan näkökulmasta. Vertailen omia kokemuksiani ja kerron esimerkkien kautta, mitä olen oppinut. Rehellisyyden ja kommunikoinnin merkitys nousee isoon osaan kirjoituksessani. Harjoitusten tavoite on oltava selvillä sekä ohjaajalle ja näyttelijälle jotta tekeminen olisi miellyttävää. Yhteiset ja selkeät tavoitteet lisäävät motivaatiota ja luottamusta ryhmän sisällä ja sen vuoksi keskustelu on iso osa työskentelyä. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan riitä vaan on tehtävä jotain konkreettista, jotta harjoitus jäisi kokemukseksi eikä vain ajatukseksi. Lähestyn näyttelijäntyötä perinteisen tekstilähtöisen teatterin kautta vaikka täysin samat periaatteet koskevat kaikkea näyttelijäntyötä kuten improvisaatiota tai kameratyöskentelyä. Tein oman taiteellisen opinnäytetyöni Kansallisteatterissa näytelmässä Julia & Romeo jonka ensi-ilta oli 7.3.2018. Näytelmän ohjasi Jussi Nikkilä ja dramaturgina työskenteli Anna Viitala. Kirjoitustyössäni pohdin joitain harjoitustilanteita sekä esitystilanteita Julia & Romeo produktiosta, mutta suurin painopiste on kilpaurheilu historiassani ja Teatterikorkeakoulun opinnoissani. Olen ottanut työhöni mukaan yksinkertaisia harjoitteita jalkapallosta, joiden kautta tutkin näyttelijän olemista ja työskentelyä lavalla. Näyttelijän ja jalkapalloilijan suorituksissa on runsaasti samankaltaisuutta. Pohdin työssäni suoritusten aikana vaadittavia keskittymisen suuntia ja energiaa. Lopetin jalkapallon pelaamisen noin kymmenen vuotta sitten. Väärät valmennusmetodit aiheuttivat itsetunnon hajoamisen ja motivaation loppumisen. Opintojeni aikana olen oppinut keskustelemaan ja olemaan rehellinen muille sekä itselleni. Rehellisyys on avainasemassa, kun pyritään ylläpitämään turvallista harjoitusympäristöä. Ohjaajan ja näyttelijän kommunikointi tulisi olla molemminpuolista ja kunnioittavaa. Näyttelijän tehtävänä on kertoa epäilyistä, kysyä miksi jotain harjoitusta tehdään ja vaatia ohjaajalta selkeät ohjeet. Ohjaajan vastuulla on antaa yksinkertaisia tehtäviä näyttelijöille ja katsoa kohtauksia ulkopuolelta sekä kertoa miltä ne vaikuttavat. Pohdin tekstissäni myös sitä, mikä on oikeanlaista ja konkreettista palautetta ja milloin sitä tulisi antaa. Teatteri on joukkuepeli, jossa yksilöllä on omat tehtävät sekä roolit. Kun lavalle astutaan, ollaan siellä aina yhdessä.
-
(2018)Puran siitä, että miten minun näyttelijän urani on alkanut. Urani tielle on tullut paljon kuoppia, mutta ylitin ne joka kerta. Käsittelen minun vaikeuksiani opiskelun aikana. Olen kasvanut ja kehittynyt näyttelijänä, mutta työni esteitä on yhä näkyvissä. Esimerkiksi teatterikorkeakoulussa opinnoissa monet opettajat tai kohtaamani ohjaajat eivät ole olleet varmoja, miten minua tulisi kohdella. Pohdin, että koulun olisi pitänyt lähettää heille etukäteen tietopaketti viittomakielestä ja kuuroudesta valmistaakseen heitä työhön kanssani. Tähän työhön liitetyn elokuvakäsikirjoituksen avulla nähdään, miten todellisuudessa kuurot kohtaavat erilaisia asenteita tai esteitä. Käsittelen saavutettavuutta, että miten sitä voitaisiin parantaa, jotta kaikki voisivat tuntea itsensä tasa-arvoisiksi ja asiat tulisivat perille kaikille. Esittelen myös inkluusion ja intersektionaalisuuden ajattelumallit sekä sitä, miten ne vaikuttaisivat yhteistyöhön. Kerron myös, miten paljon tulkit vaikuttavat teatterityöhön. On siis erittäin tärkeää, että saadaan alalle hyviä tulkkeja, jotka soveltuvat teatterimaailmaan. Purin myös tähän työhön projekteja, joissa työskentelin kuulevien kanssa: mikä toimii ja mikä ei. Ohjaajan tietoisuus kuurojen kanssa työskentelystä on erittäin tärkeää. Se vaikuttaa paljon siihen, miten ryhmä toimii tasa-arvoisesti. Myös ohjaajan on huomattava, miten esitys tehtäisiin saavutettavammaksi. Mietityttää välillä, mitä opiskelujeni kaksivuotinen antoi minulle. Onko toiveeni nyt toteutunut
-
(2018)Migrant Filipinos are neither here nor there. It is from this blurry position where I drew inspiration for my research. Migration is more than just a physical movement; it also involves the creation and recreation of spaces and destinations. The state of precarity that migrants belong to makes them an interesting group of people to study with. Departing from the nuanced collaborative piece of Bayanihan, my research focuses on the question: How did the Filipino labor migrants perform 'becoming' during the Bayanihan 2017 in Helsinki? This research aims to contribute, if not to widen, the discourse on migration not only as political and/or economic occurrence but also as a performative phenomenon. The research introduced artistic immersion as a method of doing community work. Ethnography was the initial methodological foundation of my research, but its tenets were limiting the depth of that which I wanted to capture. Hence, I introduced the notion of artistic immersion, which is based on recognition, inclusivity, and participation. Artistic immersion challenges the notion of 'interpretation' and stresses the importance of recognition. By doing so, we not only arrive merely at an understanding, but a recognition of those who are in the peripheries and, hopefully, eventually nurture inclusive coexistence. The thesis surveyed how 'becoming' happened in different, yet almost simultaneous, nuanced vectors. The process of 'becoming' became reliant to the human, ecological, political, and geographical environments it was into. It also touched many layers of theoretical concepts like performativity, place and site, reconstituting, to mention a few. Through Bayanihan, I realized that 'becoming' was momentary. Materially, it was constructed and eventually got destroyed in a span of time or days. Such momentariness of existence strongly relates to that of labor migrants. The precariousness of their situation suggests that one day they might lose their grant to stay and work in a foreign land. The thesis also included feedback from the participants of the artistic immersion and Bayanihan. This showed how the project treaded along the hazy act of collaboration by deploying recognition. In many ways, the work should not be solely credited to the author alone but also to the body-minds who made the process and project possible. Finally, it is proper to state that as much as problems arise in community work, so was in artistic immersion and Bayanihan. Communities and/or groups constantly change and adapt to dynamic environments. Artistic immersion itself is not finite and is subject to changes. Further assessments on its ideological implications, especially in different contexts, is encouraged. Bayanihan and artistic immersion, reveal so much how humans perform complex relationships (towards each other, institutions, identities, and so on).
-
(2018)Maisterin tutkielmassani tutkin oopperalaulajien kouluttajien käsityksiä kehollisuudesta oopperaroolin rakentamisessa. Tulkitsen kouluttajien puhetta ja käsityksiä Émile Jaques-Dalcrozen ja Konstantin Stani- lavskin menetelmien näkökulmista. Teoreettinen viitekehykseni keskittyy kehollisuuteen ja keholliseen oppimiseen. Lähestyn asiaa Maurice Merleau-Pontyn fenomenologisen filosofian pohjalta. Tarkastelen kehollisuutta yleisesti, musiikinoppi- misen ja näyttelijäntyön kannalta sekä oopperalaulajan työssä. Tarkastelen myös, miten se näyttäytyy Taideyliopiston Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun laulutaiteen, oopperalaulun ja näyttelijän- taiteen opetussuunnitelmissa. Teoreettisessa viitekehyksessäni perehdyn myös Émile Jaques-Dalcrozeen ja hänen musiikkikasvatukselliseen lähestymistapaansa sekä Konstantin Stanislavskiin ja hänen kehittä- määnsä metodinäyttelemiseen. Tutkimukseni on tapaustutkimus, jossa tutkimusaineiston muodostaa kahdella teemahaastattelulla kerät- ty litteroitu aineisto. Teemahaastatteluissani perehdyin kahden oopperakouluttajan näkemyksiin keholli- suudesta osana oopperalaulajan roolinrakentamista. Tuloksissa analysoin heidän puheitaan kehollisuu- desta Dalcroze-pedagogiikan ja Stanislavskin metodinäyttelemisen kautta. Kokonaisvaltainen ja kehollinen näkökulma yhdistää näitä menetelmiä sekä haastateltavieni puheita.
-
(Taideyliopiston Sibelius-Akatemia, 2018)Tutkimuksen tarkoitus on kuvata naispuolisten musiikinjohtajien kertomuksia työstään sekä työn ja suku-puolen mahdollisesta yhteydestä. Tutkimuksen avulla pohdin vallitsevia kulttuurisia käsityksiä ja sosiaali-sia rakenteita suomalaisessa musiikkielämässä. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten vastaajat kuvailevat ammattiaan musiikinjohtajina? sekä Miten vastaajat kuvailevat ammatin ja sukupuolen välistä yhteyttä? Musiikinjohtamisella tarkoitetaan tässä tutkimuksessa taiteellista johtajuutta kuorojen, orkesterien sekä erilaisten vokaali- ja instrumenttiyhtyeiden yhteydessä. Musiikinjohtamista tarkastellaan sekä taiteellise-na että pedagogisena johtajuutena. Sukupuoli (gender) käsitetään sosiaalisesti rakentuvaksi, opituksi ja performatiiviseksi kokonaisuudeksi. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään sukupuolentutkimuksen, feministisen pedagogiikan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kirjallisuutta. Tutkimusmenetelmä on mixed methods -tyyppinen, laadullista ja määrällistä tutkimusta yhdistelevä tutkimus. Tutkimus on toteu-tettu internetkyselynä, johon osallistui 21 taustoiltaan erilaista naispuolista musiikinjohtajaa. Tarkoituk-seni on tuoda esiin musiikinjohtajina työskentelevien naisten kokemuksia ja niiden taustalla vaikuttavia ilmiöitä tarkan yksittäisen henkilökuvauksen sijaan. Pohdintaluvussa tarkastelen teoreettisen kirjallisuu-den ja tutkimusaineistoni välistä yhteyttä, sekä esittelen tekemäni johtopäätökset ja tulevia tärkeitä tut-kimusaiheita. Musiikinjohtajalta edellytetään aineiston perusteella monipuolista musiikillista osaamista ja laaja-alaisia opintoja. Tämä heijastuu työnkuvaan: musiikinjohtajan ammatille on ominaista eräänlainen musiikin sekatyöläisyys. Musiikinjohtajien koulutuksessa ei aineiston perusteella huomioida tarpeeksi työn psy-kologista ja pedagogista luonnetta. Johtamistyön perustana koettiin hyvä vuorovaikutus, avoimuus ja turvallisen ilmapiirin luominen. Sukupuolen vaikutus musiikinjohtajan työhön ilmenee perhe-elämän ja työelämän yhdistämiseen liittyvinä haasteina, palkkaeroina, korkean profiilin johtotehtävien mieskeskei-syytenä, ennakkoluuloina ja eri tavoin ilmenevänä vähättelynä. Kasvatuksella koetaan olevan tärkeä roo-li sukupuolisen tasa-arvon muokkaajana. Tyttöjä ja naisia tulisi kannustaa musiikinjohtajan ammattiin tasa-arvoisesti poikiin ja miehiin nähden. Toiveena oli, että suomalaisessa musiikkikulttuurissa lopetet-taisiin jaottelu nais- ja miesjohtajiin, ja että sukupuoliin liittyvistä ennakkoluuloisista asenteista luovut-taisiin. Musiikinjohtaja on muusikko- ja taiteilijarooliensa lisäksi myös musiikkikasvattaja. Koulutuksen pohja-vireet tiedostettuine ja tiedostamattomine arvoineen vaikuttavat väistämättä toimintaamme. Purkaak-semme sukupuolittuneisuutta ja epätasa-arvoisia valtasuhteita ongelmat täytyy ensin tunnistaa. Keskus-telun herätteleminen naisten asemasta ja tuoreen naistiedon tuottaminen ovat oivia tapoja puuttua peliin. Toivon työni olevan itselleni ja lukijalle väline koulutuspoliittiseen keskusteluun osallistumiseksi, mu-siikkikoulutuksen ravistelemiseksi ja rakenteellisen eriarvoisuuden purkamiseksi.
-
How to connect : a journey to form pedagogical principles for sustainable, flexible actor training (2018)In this thesis, the author searches pedagogical principles for actor training fueled by two questions: 1. How can the content of the training be made relevant to acting in theatre so that it is not just a physical workout? 2. How can the training be made flexible and sustainable so that it becomes something that not only caters to the individual needs of actors but also provides a structure for continuation? The thesis consists of four major components: the author's personal history of actor training in theatre, the content of actor training, the pedagogical principles for sustainable, flexible actor training, and the case studies for the implementation of the principles. By reflecting on various influences in her life as an actor and pedagogue, the author illuminates the path of forming her point of view for acting and actor training in theatre. Presence in actor training is redefined as the ability to connect with the other and regarded as the element that should be cultivated throughout the actor's life. The author also presents reference points in physical training for actors to make the content of training relevant to acting. The pedagogical principles for sustainable, flexible actor training deal with the concept of practice, the language used in training, the teacher-student relationship, the flexible training content, and the identity of the teacher. The implementation of the principles is evaluated in the case studies. The studies are about two pedagogical projects: a long-term physical training, for which the author has been the leader, and the Imagination of Violence course where the author participated as the second pedagogue. For the first project, the author conducted an interview and collective reflection with a long-time participant in the training to gauge the impact of the long-term process. For the second one, the feedback from the main pedagogue and the interview with the students of the course are presented and assessed to show how the author's pedagogical presence affected others in the course. There are also excerpts from the interview with the author's former acting teacher Amy Herzberg as a concluding phase of the thesis. They give moral support and pedagogical underpinnings for the next step of the author's artistic growth as an actor and pedagogue.
-
(2018)This research delves into the conceptualization, design and implementation of an artistic pedagogic methodology: the 'Fictional Documentary' (FD). Its justification and theoretical framework are in the context of artist's education and autobiographical performance, by outlining the author's background to translate postcolonial theory into pedagogical practice. FD has two main goals: to facilitate the review of one's self-perception in the face of outer contexts and to develop empathy bridges to prevent hierarchized relationships with the Other, opposing the perpetuation of cultural, racial and geopolitical biases. The FD's empirical pilot project, the 'Reinventing Roots' workshop, will be also analyzed, commenting on how it negotiated with complex issues of identity, collaboration and ownership in a context of North-South dialogue. As the author's master thesis international project, the five-days' workshop was held at the Theater Department of the Federal University of Rio Grande do Sul, Brazil, in January 2018. The Reinventing Roots workshop associated postcolonial epistemology, specially focused on Spivak's notions of self-reflexivity and deconstruction (1994, 2008) with a set of multimodal arts-based pedagogical proposals. The workshop's practices encompassed creative writing, performance art, theater improvisation and video-making exercises, from the participants' autobiographical family memories, more precisely the gaps in those memories, potential for fictional, and yet, documental creation. Accordingly, those memories evoke questions related to the paths taken to perpetuate some memory narratives and not others. The methodological structure is set to dissect forms of colonial powers by the observation of the perspectives privileged on personal memory narratives, testing the presence of colonial reasonings. The processes happening in the Reinventing Roots workshop tackled the identity of the individual through approaches based on collaborative practices, embracing one's memories 'not-knowingness' as a provoking state for rebuilding narrative gaps through those practices, embodying the uncompletedness and partiality of the self.
-
(2018)Tässä opinnäytetyössäni tarkastelen teatteripedagogisten opintojeni aikana toteuttamiani Albumi-työpajoja. Olen toiminut ohjaajana kahdessa työpajassa, talvella 2017 Porissa, sekä talvella 2018 Helsingissä. Molemmat työpajat järjetettiin yhteistyössä Syömishäiriöliiton alaisten alueyhdistysten kanssa. Työpajoihin osallistujat olivat syömishäiriöstä toipuvia ihmisiä, kukin eri vaiheessa prosessiaan. Työpajojen innoituksena on toiminut valokuvaaja, sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä voimauttavan valokuvauksen metodi, jossa jokainen ryhmäläinen luo itsestään prosessin päätteeksi omakuvan. Albumissa tuo kuva oli eräänlainen tapahtuma, ”elävä omakuva”. Omakuvaa edelsi harjoitusjakso, jossa teimme omaan minään luotaavia harjoitteita. Uskon, että arkiset identiteettimme, eri roolimme, ovat vain osa minuuttamme. Sen lisäksi uskon meistä löytyvän jotain, jota opinnäytetyössäni kutsun ”syvemmäksi minäksi”. Uskon tuon minuuden olevan tärkeä osa meitä, ja vaikuttavan jokapäiväiseen elämäämme, tiedostimme sitä tai emme. Syvempi minä voi koostua esimerkiksi persoonamme puolista, joita emme ehkä ole saaneet ilmaista, tai muistoistamme. Tai esimerkiksi elämäntarinamme tapahtumista, joita emme ole koskaan saaneet kertoa kenellekään. Albumi-työpajoissa teimme harjoitteita, joissa tutkimme tuota syvempää minää. Työapajaperiodin lopuksi järjestimme Juhlat, joissa jokainen ryhmäläinen sai asettua katseen alle omakuvansa kautta. Katse on ollut tärkeä osa Albumi-prosessia. Tutkin, kuinka tärkeää meille on se, että tulemme nähdyksi tavalla, jonka saamme itse määritellä. Opinnäytetyössäni tutkin katsetta myös oman näyttelijäntyöni näkökulmasta. Opinnäytetyössäni tutkin myös omaa pedagogista ajatteluani. Millainen on ihmiskäsitykseni? Miten siihen vaikuttaa oma henkilökohtainen historiani? Millaisia asioita haluaisin omassa pedagogin työssäni vaalia ja kehittää? Pohdin esimerkiksi dialogisuuden käsitettä pedagogisten opintojeni aikana kohtaamieni ajattelijoiden, Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin esittämiin ajatuksiin peilaten. Opinnäytetyössäni korostuu yhteiskunnallisuus. Näen Albumin kaltaisen taidepedagogisen toiminnan jonkinlaisena vastavoimana sille, mitä meissä arkipäivässä tulee näkyväksi. Koen, että arkipäiväinen minämme on paljolti ulkoisten vaatimusten ja odotusten puristuksessa, vaatii meitä olemaan tehokkaita ja hyödyllisiä, reippaita ja pärjääviä. Minusta on tärkeää, että näille vaatimuksille esitetään vastaääniä. Opinnäytetyöni on oma, syvästi henkilökohtainen kurotukseni kohti taidepedagogiikkaa, jossa ihminen nähdään ehdottoman arvokkaana, hyväksyvän katseen arvoisena olentona.
-
(2018)Tämä on opinnäytetyöni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Teatteriopettajan maisteriohjelmasta. Opinnäytetyöni on taidepedagoginen tutkielma ja se vastaa kysymykseen: Mitä elementit tila, hiljaisuus ja sakeus mahdollistavat taidetekijyydessäni? Opinnäytetyö rakentuu siten, että ensin avautuu pedagogiikan lähtökohdat, holistinen ihmiskäsitys, dialogisuus ja oleilu taidepedagogisena lähestymistapana. Pohdin, miten nämä heijastuvat praktiikassani. Selvennän opinnäytetyön lähtökohtia avaamalla työpajojen ja ryhmän merkitystä elementtien tarkastelussa. Tästä siirryn tarkastelemaan taidetekijyyden elementtejä tilaa, hiljaisuutta ja sakeutta. Kukin elementti käsitellään omassa luvussaan. Elementtien tarkastelun taustalla ovat taidetekijyyden elementtejä tutkivat työpajat, joita ohjasin Teatterikorkeakoululla. Työpajoihin osallistui taideopiskelijoita ja taiteilijoita. Työpajoja oli viisi ja aiheet olivat: tila, hiljaisuus, kosketus sekä etäisyys, yllätys ja hämmennys. Abstraktit elementit tarvitsivat toiminnan, mitä kautta tarkastelu olisi mielekästä. Työpajoista kerätty reflektio avaa osallistujien kokemuksia ja havaintoja, jotka toimivat opinnäytetyöni aineistoina. Peilaan ainestoa vasten kokemuksiani ja taidepedagogista ajatteluani. Reflektiokysymykset ovat opinnäytetyöni liitteenä. Teoreettisena pintana toimivat alan tutkimus dialogisuudesta, taidekasvatuksesta, tilasta, performanssista ja performatiivisuudesta. Lähtökohta elementtien tarkastelulle on ollut suuntaavuus työelämään. Teatteriopettajaksi valmistuessani palaan työskentelemään Helsingin kaupungin kulttuuri -ja vapaa-ajan toimialaan teatteri-ilmaisun työnkuvaan. Lähtökohta elementtien tarkastelulle lähti pohdinnasta, miten säilytän taidetekijyyteni ilman ympäröivää taiteen kontekstia. Miten opinnoissa mahdollistunut kasvu kohti teatteriopettajuutta säilyisi työelämässä. Elementit juurruttavat ja palauttavat taidetekijyyttäni kohti taidepedagogista praktiikkaa. Tilan elementtiä avaan paikantumisen, alkutilan, kosketuksen, etäisyyden ja kumppanuuden kautta. Lähestymistavat selkiyttävät ja avaavat tilaa elementtinä. Hiljaisuutta lähestyn retriitin kautta. Avaan kokemustani retriitistä, sekä työpajan havaintoja uimahallissa pidetystä retriitistä. Sakeuden termi avautuu Etelä-Pohjanmaan murresanan sakia kautta. Murresana sakia avautuu niin, että sakia touhu tarkoittaa oudohkoa ja kummallista toimintaa. Sakeuden termi avaa performanssia ja performatiivisuutta. Opinnäytteessäni lähestyn sakeutta hämmennyksen ja yllätyksen kautta. Nämä avautuvat työpajakokemusten äärellä. Lopuksi havainnoin taidepedagogista ajatteluani ja kasvuani suhteessa elementtien tarkasteluun. Opinnäytetyöni luonne on pohdiskeleva, itsereflektiivinen ja lähestymistapani on oleileva ja viipyilevä. Elementtilukujen jälkeen on muutamia tehtävälaatikoita, jotka konkretisoivat elementtejä käytännössä. Tehtävät palauttavat itseni elementtien äärelle ja lukija voi halutessaan tarttua toimintaan. Opinnäytetyössäni kulkee myös kuvallinen polku. Kolme piirtämääni kuvaa avaavat opinnäytteeni prosessia kuvallisesta kulmasta. Kuvia on kolme. Kansikuva, kuva alussa ja kuva lopussa.
-
(2018)Kenen kertomus? – Kertomukset vallankäyttönä yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta käsittelee kertomuksia vallankäyttönä eri teorioita tutkien. Työn tutkimuskysymys on: Miten kertomukset näyttäytyvät vallankäyttönä eri teorioiden valossa yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta? Työssä liikutaan muun muassa kirjallisuustieteen, yhteiskuntatieteen ja filosofian alueilla. Yhteisöllisen teatterintekijän näkökulma on lähtöisin opinnäytetyön kirjoittajan omasta taustasta. Tekijä haluaa haastaa työn avulla omaa ajatteluaan ja hyödyntää työn tuloksia tulevaisuudessa käytännön teatterityössä yhteisöjen kanssa. Työn taustalla on ajatus teorian ja käytännön tiiviistä yhteistyöstä. Tutkimuksellisia vaikutteita työ on saanut teoreettisen tutkimuksen lisäksi autoetnografisesta tutkimuksesta sekä narratiivisesta analyysista. Työssä pyritään rakentamaan kertomusta tutkittavasta aiheesta niin, että tekijän oma näkemys limittyy muiden näkemysten kanssa ja tutkittavasta aiheesta nousee esille keskeisiä teemoja. Postmoderniin tiedonkäsitykseen nojautuen työssä myös ajatellaan tietämisen tapahtuvan aina jostakin näkökulmasta. Konstruktionismista ajatuksia lainaten tiedon ajatellaan rakentuvan aikaisemman tietämyksen ja kokemusten varaan. Työ etenee pohtivana kertomuksena. Aluksi esitellään työn lähtökohdat ja sitten siirrytään tutkimaan itse aihetta. Työssä määritellään ensin kertomus terminä ja punnitaan kertomusten oleellisten osien määrittelyä teatterintekijän kannalta. Sitten siirrytään pohtimaan valtaa ja teatterin kertomuksia vallankäyttönä. Loppupuoli keskittyy käsittelemään yhteisöstä kerrottavia kertomuksia vallankäyttönä ja kertomuksia vallankäyttönä yhteisöllisissä teatterin tekemisen prosesseissa. Katkelmat kirjoittajan tämän työn aikana kirjoittamasta päiväkirjasta rytmittävät tekstiä aika ajoin. Päiväkirjakatkelmat on haluttu ottaa mukaan, jotta kirjoittajan henkilökohtainen näkemys ja pohdinta tulisi paremmin esille. Kertomukset näyttäytyvät työssä ympäröivään maailmaan vahvasti kietoutuneina. Kertomukset rakentuvat kulttuurisesti ja niistä voi tunnistaa yhteisöjen erityispiirteitä. Niiden avulla voi myös vaikuttaa tehokkaasti kokonaisiin yhteisöihin. Kertomukset eivät vain peilaa niitä ympäröivää maailmaa, vaan ne osallistuvat aktiivisesti keskusteluun ja jopa taisteluun esimerkiksi yhteiskunnan osallisuuden rajoista tai yhteisön arvoista. Kertomusten ajatellaan osallistuvan jatkuvaan uudelleen määrittelyyn siitä, keitä me olemme ja miten toimimme. Kertomusten avulla käytettävä valta kuvaillaan tässä työssä myös hallitsevaksi vallaksi Michel Foucault'n valtakäsitykseen nojaten. Tukiessaan yhteiskunnallisia suuria hallitsevia kertomuksia kertomukset ohjailevat meitä toimimaan yleisesti hyvänä pidettyjen päämäärien mukaan. Työssä nostetaan esille suurten kertomusten sekä niiden vastakertomusten kamppailu ja nähdään teatterin kertomusten osallistuvan tähän kamppailuun. Työssä ehdotetaan, että teatterintekijän tulisi ottaa kantaa siihen, kenen kertomusta hän kertoo. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen kertomuksia määritellään työn loppupuolella. Lopussa otetaan myös tarkasteluun kertomusten omistajuus yhteisöllisen teatterin prosesseissa ja päädytään pohtimaan yhteisen kertojuuden mukanaan tuomia vallankäytöllisiä haasteita. Työ päätyy korostamaan aidon kohtaamisen tärkeyttä yhteisöllistä teatteria tehdessä.
-
(2018)Opinnäyte käsittelee ilmaisutaidon opetusta, teatteritaiteen opetusta ja teatteripedagogiikkaa suomalaisissa peruskouluissa. Keskiössä on vuonna 2016 voimaan astunut opetussuunnitelmauudistus, jossa draama on mainittu useita kertoja erityisesti menetelmänä, mutta myös sisältönä. Tämä työ tutkii sitä, mikä todellinen tilanne kouluissa on. Miten tämä uudistukset toteutuvat käytännössä? Miten sen draamaan, teatteri-ilmaisuun ja ilmaisutaitoon liittyvät kohdat käytännössä toteutuvat? Miten opettajat kokevat uudistuksen mukanaan tuoman työkentän laajenemisen? Millaista teatteripedagogiikkaa kouluissa harjoitetaan? Millaisia ajatuksia teatteripedagogiikka herättää opettajissa? Opinnäytettä varten on haastateltu kuutta peruskoulun opettajaa. Haastatteluista saatujen vastausten ohella opinnäytteessä on käytetty aineistona kirjoittajan moninaisia, omakohtaisia kokemuksia teatteriopettajan työstä peruskouluissa, sekä ajankohtaista kirjallista materiaalia. Opinnäytteessä pohditaan peruskoulun teatteripedagogiikkaan liittyviä mahdollisuuksia, mutta myös haasteita. Lisäksi esitetään ehdotelmia teatteritaiteen opetuksen laajentamiseksi ja parantamiseksi, esimerkiksi tekemällä peruskouluissa tilaa ammattimaisille teatteripedagogeille ja siten tasokkaalle taideopetukselle. Opettajien vastausten perusteella teatteri-ilmaisun määrä ja laatu luokassa ja kouluissa riippuu pitkälti opettajan omasta ammattitaidosta, erityisosaamisesta, mielenkiinnon kohteista, harrastuneisuudesta ja käytettävissä olevan suunnitteluajan määrästä. Opettajat toivoivat tukea ja koulutusta, sekä helppokäyttöistä materiaalia helpottamaan työskentelyään. Opinnäytteessä selviää, että peruskoulun teatteripedagogiikka on edelleen paikoin hyvin pienimuotoista ja sisällöiltään vanhanaikaista, ja vastuu sen toteutumisesta lepää vapaaehtoisten luokanopettajien hartioilla. Keskeisiksi syiksi teatteriopetuksen nykytilanteeseen havaittiin koulujen huonon rahatilanteen ja säästöt, opettajien vähäisen erikoisosaamisen sekä teatteriopettajan puuttumisen, taideaineiden arvostusten puutteen, tiukan tuntijaon ja aikatauluongelmat. Haastatteluvastaukset antavat opettajien ajatuksia sekä teatterista taideaineena, että draamasta ja muista menetelmistä opetuksen välineenä. Keskeinen osa opinnäytettä on myös pohdiskelu taiteen kasvattavasta tehtävästä. Taiteen avulla ja taiteesta oppiminen mahdollisuuksine ja haasteineen, taiteen tuottama tieto ja tietämisen muotojen pohdiskelu ovat olennainen osa opinnäytettä. Millaista oppimista taide, taitaminen voi synnyttää? Miten taiteen keinoin voidaan oppia? Yksi opinnäytteen keskeisimmistä luvuista on teatteripedagogiikan kentän sisäinen ongelmaan pureutuva luku teatteripedagogiikkaan liittyvästä termistöstä. Opinnäytteessä avataan ongelman taustoja, termistön nykytilaa sen moninaisuudessaan. Lisäksi se sisältää yhteenvedon sanastosta sekä ehdotuksen siitä, millaista nykyaikaista termistöä alan toimijat voisivat jatkossa käyttää koulutustaustasta riippumatta.
-
(2018)Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni koostuu Kallio komedibolagetissa tekemästäni stand up -sooloesityksestä sekä siihen liittyvästä kirjallisesta työstä. Kirjallisessa osiossa käsittelen stand up -komiikkaa ja sen oppimista kokemuksellisen oppimisen kautta. Stand up -komiikkaa voi oppia vain tekemällä. Erityisen stand up -komiikasta tekee se, että oppiminen tapahtuu stand up-lavalla yleisön edessä. Harvassa muussa taiteenlajissa jo ensimmäiset haparoivat askeleet otetaan julkisessa tilanteessa. Tätä oppimisen julkista prosessia sekä stand up -komiikan erityislaatuista yleisösuhdetta käsittelen työssäni. Työssäni käyn myös läpi stand up -komiikan perus- ja erityispiirteitä. Stand up -komiikka on toki esittävää taidetta ja itse näen sen eräänlaisena teatteritaiteen muotona, mutta se eroaa niistä silti huomattavasti. Työssäni pyrin avaamaan sekä alan käsitteitä, toimintamalleja että sen mitä hyvä stand up -komiikka vaatii niin tekijältä kuin esiintymispaikalta. Stand up -komiikka on Suomessa vielä varsin nuori laji ja kuvaankin työssäni alan syntyä ja nykytilaa. Lisäksi stand up -komiikka on varsin demokraattinen taiteenlaji, sillä kuka tahansa voi nousta lavalle esittämään komiikkaa. Alalle ei ole kouluja tai tutkintovaatimuksia. Työssäni pyrin kertomaan myös sen, miten loppujen lopuksi alalle on mahdollista päästä. Kokemuksellisessa oppimisessa stand up -komiikassa on kaksi eri näkökulmaa. Oppimisen syklinen luonne tulee hyvin ilmi koomikon oppimisprosessissa. Koomikko tekee keikan, havainnoi tapahtumaa sekä tekemisen aikana, että jälkeenpäin. Sitten hän reflektoi tapahtunutta kriittisesti ja päätyy ratkaisuehdotuksiin. Niitä hän kokeilee seuraavalla keikalla. Tämä sykli toistuu koko koomikon uran. Stand up -komiikka ei ole teoreettinen laji vaan kaikki tieto mitä stand up -komiikasta voi saada, esimerkiksi kirjoista, perustuu jonkun kokeneemman koomikon omiin kokemuksiin. Toinen kokemuksellisen oppimisen näkökulma on se, että juuri koomikon omat kokemukset ovat myös hänen materiaaliaan stand up -rutiineissa. Koomikko puhuu elämästään, kokemastaan ja tunteistaan sekä mielipiteistään. Kun näitä omia sisempiä tuntojaan sanallistaa, niistä myös oppii huomattavasti. Stand up -komiikka on myös kasvua ihmisenä. Työssäni isossa osassa on oma kehitykseni koomikkona. Käyn läpi omia askeleitani komiikan parissa aina alkuaskeleista nykypäivään. Opinnäytteeni taiteellisena osiona tein stand up -sooloesityksen. Tämä kirjallinen osio avaa sen tekemisprosessia ja sen tekemiseen liittyneitä motiiveja. Yksi stand up -alan haasteista on tehdä koko illan esitys yksin. Itse tartuin työssäni juuri tähän haasteeseen. Työ pitää sisällään myös tarkkoja otteita työpäiväkirjastani jota pidin koko harjoitusprosessin ajan. Tämän opinnäytetyön päämäärä on siis stand up -soolon valmistamisen kautta tarkastella omaa kokemuksellisen oppimisen prosessia suomalaisella stand up -kentällä.
-
(2018)This written part of my final theses work focuses on my own choreographic work through a nomadic framing. I go through methodologies and principles in choreographing, that bring us closer to a question of non-identification, pre-individuality and nomadism. I am curious to consider the phase of my artistry as a transitional phase concerning my personal relationship to dance and choreographing but also considering a general atmosphere in philosophical discourses and art; a step from postmodern and poststructuralist discourses to the realm of new materialism and posthumanism. Through my writing and exemplification of my own artistic works, especially my artistic final work: a life -nomadic melodrama, I want to analyze how a co-resonance of specifically Gilles Deleuze’s philosophy influence and give support to artistic work and artistic thinking. In the first chapter I go through couple of general aspects in my choreographic working. I articulate three different perspectives that can be generalized as artistically valuable. These are such as translation as a choreographic method, semantic and somatic as compositional co-partners, and the question of body in the realm of becoming. In the second chapter I introduce theoretical backgrounds to my artistic working through philosophic concepts such as ”becoming”, ”assemblage”, ”nomadism” and ”a life” that specifically resonated in the way I approach my artistic work as non-essentialist. The third chapter is an investigation of my artistic final work a life -nomadic melodrama. First I elaborate some theoretical and artistic influences for the starting point of the process. Then I introduce some methodologies used in the process. I will also introduce the structure of the piece to exemplify how the before mentioned concepts concretize in this particular work. In the fourth chapter I go through certain nomadic principles that has affected especially the artistic process of a life - nomadic melodrama and my artistic thinking in general.
