Theses

 

In this collection are MA and Licenciate theses of Theatre Academy. Doctoral theses of Theatre Academy are in Acta Scenica . MA thesis references of Academy of Fine Arts and Sibelius Academy theses are outside Helda for the time being.

Collections

Recent Submissions

  • Luhtala, Sanna (2014)
    Opinnäytetyöni Taiteet sekaisin – Tanssinopettajan tutkimusmatka taiteidenväliseen työskentelyyn pohtii taiteidenvälisyyden mahdollisuuksia tanssinopetuksen osana ja tanssinopettajan työvälineenä. Tutkin ja kokeilin taiteidenvälistä taideopetusta kahdessa opetusprojektissa lukuvuodella 2013-2014. Ensimmäinen projekti oli nimeltään Ihmebussi X, jossa Taideyliopiston musiikinopettajaopiskelijat sekä tanssin- ja teatteriopettajaopiskelijat yhdessä ohjasivat työpajoja peruskouluikäisille lapsille Kainuun seudulla viikon ajan marraskuussa 2013. Lisäksi työstimme yhteistyössä esityksen, joka esitettiin kiertueella peruskoululaisille. Toinen taiteidenvälinen projekti oli keväällä 2014 Vantaalla Lumon lukiossa toteutettu Taiteidenvälisyys tanssinopetuksessa – kurssi, jossa yhdistelin muita taideaineita kokeellisesti tanssin ja liikkeen opetuksen kanssa. Kiinnostus taiteidenvälisyyden tutkimisesta osana tanssinopetusta lähti liikkeelle kokemuksestani tanssinopetuksen painottuvan useasti liikaa pelkästään tanssitekniikan opettamiseen. Taide- ja tanssinopetuksen tulisi olla kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki aistit huomioon ottavaa opetusta. Koen myös taiteidenvälisyyden tärkeäksi, koska esittävässä taiteessa ja nykytaiteessa taiteidenvälisyys on ajankohtainen ja pinnalla oleva ilmiö. Tanssinopetuksen tulisi olla myös kiinni taiteenkentän ajankohtaisuudessa. Taiteidenvälisyys määritellään opinnäytetyössä taiteelliseksi toiminnaksi, jossa yhdistyvät eri taidealat kuten musiikki, kuvataide, sanataide, teatteritaide ja tanssitaide. Taiteilla on paljon yhteisiä pintoja ja risteymiä; taiteidenvälisessä toiminnassa ne sekoittuvat toisiinsa, auttavat toisiaan jonkin asian ilmaisussa ja esille tuomisessa. Omien käytännön kokeilujen ja projektien tuomien kokemuksien kautta esittelen kaksi tapaa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta. Ensimmäinen tapa on taiteidenvälisyyteen tutustuminen kehollisuuden kautta, jolloin ihmiskehon liike on avaimena ja ymmärtämisen ytimenä eri taiteita lähestyttäessä. Toinen tapa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta on taideopettajien yhteistyö. Tällöin taiteenlajia ei tarvitse määritellä opetuksessa etukäteen vaan keinot ja toteutumistavat taiteen tekemiselle tulevat taideopetuksen sisällön ja tavoitteiden kautta opettajien suunnitellessa ne yhdessä. Uusi taiteidenvälinen lähestymistapa tanssiin ja liikkeeseen saattaa olla haastavaa oppilaille, koska ennakkokäsitykset siitä, mitä tanssi on ja voi olla, voivat lukita oppilasta. Taiteidenvälisessä taideopetuksessa on erittäin tärkeää luoda oppimistilanteeseen sellainen ilmapiiri, missä yhteistyö, luovuus ja heittäytyminen ovat mahdollisia. Ilman näitä voi taiteidenvälisyyden tuominen osaksi tanssiopetusta olla hankalaa ja vain hämmennystä nostattavaa. Mahdollisuudet hienolle tanssi- ja taidekäsityksen kasvamiselle ja laajentumiselle kuitenkin löytyvät taiteidenvälisestä opetuksesta. Parhaimmillaan tällainen opetus voi tarjota oppilaalle uusia näkemyksiä avaavaa, kokonaisvaltaista ja taiteellista ajattelua laajentavaa taideopetusta.
  • Heino, Soja (2014)
    Taidepedagogisessa opinnäytetyössäni tuon esille näkökulmia ja esitän mahdollisuuksia tanssinopettajan tapahtumatuotantoon. Lähestyn aihetta Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajaopiskelijoiden ajatusten, sekä tanssinopettaja-tapahtumatuottaja Mira Kolasen haastattelun kautta. Kiinnostuksen kohteena on, kuinka Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajaopiskelijat kokevat tapahtumatuottamisen olevan osat tanssinopettajan opintoja ja tanssinopettajan työnkuvaa. Käytän tutkimuksessa hermeneuttis-fenomenologista tutkimusotetta, jonka kautta sain mahdollisuuden käsitellä aihetta sekä yksityiskohtiin että laajempiin käsitteisiin perehtyen. Hermeneuttisen kehämallin kautta tutkimusaineistosta saamani tieto löysi projisointipinnan tanssinopettajien työkentän kanssa. Tutkimuskysymykseni laajeni käsittelemään tanssinopettajien koulutuksen suhdetta työkentällä tarvittaviin tarpeisiin ja vaatimuksiin tapahtumatuotannon näkökulman kautta. Tutkimukseni teoria ja arvopohja tulee Lauri Rauhalan holistisesta ihmiskäsityksestä, sekä Paolo Freiren dialogisuuden ja muutoksen etiikasta. Pyrin tuomaan esille lähtökohtia, joista tanssinopettajien koulutus koostuu, sekä käsittelen tapahtumatuotannon teoriaa. Pohdin tanssinopettajakoulutusten mahdollisuutta syventää tanssinopettajien ammattitaitoa, kun keinoina ovat dialoginen pedagogiikka ja tapahtumatuotanto.Tanssinopettajaopiskelijoiden kokemukset opiskelusta ja näkemykset tulevaisuuden työstä luovat lähtökohtia tanssinopettajaopiskelijoiden koulutussisältöjen kehitysehdotuksille. Tuon tutkimukseen mukaan myös omat kokemukseni tanssinopettajasta tapahtumatuottajana. Tutkimuksen aikana esioletukseni siitä, että tanssinopettajaopiskelijat kaipaavat vielä konkreettisempaa opetusta tanssipedagogiikan ja tapahtumatuottamisen yhteydestä syventyi. Tanssinopettajaopiskelijat tulevat tarvitsemaan tapahtumatuotannon taitoja tulevassa työssään. On tärkeää, että tanssinopettaja tietää kuinka tuotannonala ja sen osa-alueet toimivat. Vielä tärkeämpää on, että hän pystyy yhdistämään teorian joustavasti omaan ammattitaitoonsa ja laajentamaan luovaa työtään tapahtumatuotannon työkaluilla. Tanssinopettajan työnkuva niin opettajana, tanssijana, koreografina, tuottajana kuin taitelijanakin kaipaa tukea. Koen, että tapahtumatuottamisen taidot avaisivat suuria mahdollisuuksia toteuttaa sekä taidepedagogiikkaa että taiteellista työtä yhdessä. Vapaus toimia oman alansa kehittäjänä ja oman yhteisönsä kulttuurituottajana antaa toivoa jaksavasta, yli ammattirajojen verkottuvasta ja inspiroituneesta tanssinopettajasta. Tuon tutkimuksen lopussa esille ehdotuksia ja ajatuksia tanssinopettajan koulutuksen kehittämiseen. Kehittämällä ja syventämällä koulutuspolkua, sekä antamalla tanssinopettajille mahdollisuuksia ja työkaluja kehittää omaa ammattitaitoaan, luo perusteluja taiteen, kulttuurin ja taidekasvatuksen olemassaolon tärkeydelle. Tanssinopettajan tieto-taitojen hyödyntäminen monipuolisemmin tanssinkentällä tukee ajatusta dialogisesta, kehittyvästä ja verkostoituvasta ammattikentästä. Liikkeen opettamisen lisäksi tanssinopettajien tapahtumatuottamisen yhteiset lähtökohdat olisivat siis näin ollen samat kuin taidepedagogiikassakin: ihmiskäsitys, dialoginen kohtaaminen ja vuorovaikutus.
  • Tähtivirta, Kimmo (2014)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni keskittyy sanattoman teatterin eri muotoihin, sen historiaan ja ennen kaikkea opettamiseen. Olen teatteriopettajana työssäni usein huomannut, että verbaalinen ilmaisu lukitsee oppilaat. Varsinkin nuorilla on tarve loistaa ja olla jotenkin hauska tai kekseliäs. Se ei kuitenkaan liity pelkästään ikään, vaan yhteiskunnan meille antamiin odotuksiin olla nopea ja nokkela. Verbaalisesti hitaampi ihminen ei edes ehdi miettiä sanottavaansa, kun hetki on jo mennyt. Sanattoman ilmaisun avulla ihmiset vapautuvat ja rentoutuvat. Heillä ei ole tarve suorittaa mitään vaan reaktiot syntyvät kaikkien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Mielikuvitus, mielikuvat ja leikki ovat koko ajan läsnä tekemisessä. Sanaton teatteri voi sisältää hyvinkin tarkkoja muotoja, mutta leikkisyyttä ja kokeilemista ei unohdeta. Pyrin sanallistamaan sanattoman teatterin opetusta. Sanat ja sanattomuus eivät mielestäni sulje toisiaan pois. Ehkä olisikin aika nivoa ne yhteen. Opinnäytetyössäni käsittelen sanatonta teatteria, mutta en mitenkään väheksy tekstiin ja sanoihin perustuvaa teatteria. Oman kokemukseni mukaan Suomessa, kuten muissakin maissa, teatteriesitys edelleen useimmiten perustuu puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen. Siksi tuon esille kirjallisuuden kautta fyysisiin tekoihin perustuvien teatterintekijöiden ajatuksia. Opinnäytetyössäni pohdin ihmisten sanatonta viestintää eli miimiä, jota on ollut aina ja on edelleenkin. Emme me kauheasti eroa muista nisäkkäistä, vaikka ehkä haluammekin niin ajatella. Eläimillä sanaton, eleisiin ja tekoihin pohjautuva ilmaisu on elinehto. Miksi ei siis myös meille ihmisille? Me edelleenkin tulkitsemme toistemme eleitä, asentoja ja jopa kasvonliikkeitä. Sanat voivat auttaa, mutta ne voivat myös valehdella. Ei ole olemassa täysin rehellistä ilmaisua, liittyy se sanoihin tai tekoihin. Kehonkieli kuitenkin saattaa paljastaa enemmän kuin puhutut sanat. Näytelmäteksti antaa usein alkusysäyksen esitykselle ja tekeminen on tekstilähtöistä. On kuitenkin olemassa monia teatterin muotoja, jotka eivät vaadi kieltä vaan toimintaa. Teatteri on taidetta ja taiteen tehtävänä on ylittää kaikki kielimuurit. Kun se onnistuu esimerkiksi kuvataiteessa, tanssissa ja musiikissa, miksei myös teatterissa? Sanaton ilmaisu on todennäköisesti ollut olemassa meillä ihmisillä jo ennen puhuttua kieltä. En siis esittele mitään uutta, vaan haluan meidän palaavan historiaan ja eläimellisyyden kautta vaistojen ja viettien seuraamiseen. Taiteellis-pedagogisessa opinnäytetyössäni palaan juurille. Ei voi tarkkaan sanoa, mistä teatteri on syntynyt, mutta todennäköisemmin rituaaleista ja karnevaaleista. Leikki ja mielikuvitus ovat varmasti aina olleet ja tulevat aina olemaankin teatterin lähtökohtana. Teatteri on luovaa ilmaisua . Se tarvitsee toteutuakseen mielikuvituksen, jonka kautta syntyvät mielikuvat, jotka mahdollistavat leikkimisen, joka rohkaisee omiin ajatuksiin, joka luo improvisoinnin, jonka kautta syntyy ilmaisu. Opinnäytetyössäni avaan sanattoman teatterin opetukseen pohjautuvia hyvin tarkkojakin tekniikoita. Tekniikan vieminen kehomuistiin vaatii aikaa ja toistoa. Kun ei tarvitse enää miettiä, vaan keho toistaa asiat, oma ilmaisu vapautuu reagointiin ja spontaanisuuteen. Tärkeintä eri tekniikoiden oppimisessa on aina mielestäni niiden soveltaminen ja niillä leikkiminen. Loppujen lopuksi tekniikat ovat vain apukeino, joiden kautta mielikuvitus rakentaa täysin uudet merkityksen. Näin jokaisen ihmisen omat ajatukset ja kokemukset ovat tärkeitä. Esittelen kirjallisessa työssäni omassa opetuksessani käyttämäni metodit, joita peilaan oppilaideni mielipiteisiin, teatterin uudistajien ja ennen kaikkea fyysisempää muotoa käyttäneiden tekijöiden kirjoituksiin, biologiaan, filosofiaan ja kasvatustieteeseen. Käsittelen myös Espanjassa suorittamaani työharjoittelua, vaikka se ei olekaan arvioinnin kohteena. Teatterin opettamisessa tärkeää on aina dialogisuus ja sitä korostan myös näin kirjallisesti. Kriittinen pedagogia, jossa oppilas voi kyseenalaistaa ja ihmetellä on oikea tapa tehdä teatteria. Sanaton teatteri ei ole mikään sivutuote teatterin maailmassa, vaan omien kokemusteni mukaan elävä ja kehittyvä taiteenlaji. Sanatonta teatteria ei myöskään mielestäni pitäisi enää käsitellä ”teatterin erikoisena muotona” vaan nimenomaan teatterina. Kumpi oli ensin: sanat vai sanaton ilmaisu?
  • Syrjäkari, Heidi (2014)
    Maailman Epäluotettavuudesta on näyttelijä Heidi Syrjäkarin Teatteriopettajan maisterikoulutusohjelman taiteellis-pedagoginen opinnäytetyö. Opinnäytetyön taiteellinen osio on ohjaus Dea Loherin Viattomuus näytelmästä, nimeltään Maailman Epäluotettavuudesta. Se sai ensi-iltansa Taideylipiston Teatterikorkeakoulussa 14.2.2014. Opinnäytteen kirjallisessa osiossa Heidi Syrjäkari purkaa taiteellisen työn prosessia osiin ja nimeää sen osa-alueita tavoitteenaan ymmärryksen lisääminen teatteriesityksen tekemisestä. Hän käsittelee taiteellisen työprosessin lähtökohtia, erittelee sen vaiheita ja keskittyy tarkastelemaan työryhmässä ohjaajana toimimista. Hän nostaa esiin useita ongelmakohtia ja pyrkii analysoimaan valintoihin johtaneita päätöksiä. Ohjaajana osiossa hän keskittyy erityisesti ohjaaja-näyttelijä sekä ohjaaja-työryhmä suhteisiin. Hän pohtii valtaa ja vastuuta, pimahtamista, väsymistä, näyttelijänohjaamista ja esityksestä irti päästämistä. Lopulta hän pohtii ohjaajan oman tilan tarvetta ja ei-ymmärtämistä taiteellisessa työprosessissa. Johtopäätöksissä hän summaa löytyneitä ohjaamisen työvälineitä sekä hahmottelee ohjaaja-näyttelijä, teos-taiteilija suhteiden sovelluksia opetustyöhön. Opinnäytteen lopuksi hän suuntaa katseensa tulevaisuuteen ja hahmottelee uutta asennetta taiteelliseen työhön.
  • Verho, Anton (2014)
    Maisterintyöni kirjallinen osa Seitsemäs näyttelijä käsittelee videosuunnittelua draamateatterissa. Pohdin videosuunnittelun merkitystä ja käytäntöä sekä esitän huomioita, joita videosuunnittelun työnkulku tarkoittaa näytelmän harjoitusprosessiin. Kirjoitan mielessäni teatterintekijä jota kiinnostaa tutkia ja soveltaa videon roolia sekä projisoidun kuvan ontologiaa esittävässä taiteessa. Vaikka video on teatteriesityksissä yleisesti hyödynnettyä, on ajattelusta sen takana kirjoitettu yllättävän vähän. Lähdekirjallisuuteen tutustuessa videosuunnittelun historia paljastui merkittävästi pitkäikäisemmäksi kuin se teatterikentän keskusteluissa jäsennetään. Ensimmäisessä osassa teen lyhyen katsauksen projisointien varhaishistoriaan ja tekijöiden pyrkimyksiin ratkaisujen taustalla. Tarkastelen lähteiden kautta television historiaa, kuvaamisen merkitystä, digitaalisen ja elävän esityksen suhdetta sekä yhteiskunnan yltyvää teknologiariippuvuutta. Toisessa ja kolmannessa osiossa perehdyn maisterintyöni taiteellisen osuuden, Antti Lehtisen Mykkänäytelmän videosuunnittelun lähtökohtiin ja analysoin prosessin ratkaisuja valmiissa näytelmässä. Pyrin asettamaan työskentelyssä syntyneitä huomioita laajempaan kehykseen sekä tarjoamaan välineitä videosuunnittelun integraatioon esittävän taiteen teossa. Keskityn opinnäytetyössäni merkityksiin ja sisältöihin. Teknologiset puitteet saavat vanhentua rauhassa. Henkilökohtaisesta kiinnostuksesta johtuen lähteet ja teosesimerkit ovat painottuneet videokuvan käyttöön koodatun, animoidun tai abstrahoidun kuvan edelle. Toivon että kirjoitus antaa lisänsä keskusteluun videosuunnittelun sisällöistä, lisää kiinnostavuuttani taiteilijana ja tuo luokseni lisää mielenkiintoisia töitä.
  • Kauppinen, Riku (2014)
    Toimin Provinssirock 2006 -festivaalin päälavan valosuunnittelijana, johon suunnittelin ja toteutin taiteellisen lopputyöni. Tämä lopputyöni kirjallinen osio kuvaa valosuunnittelun haasteita rockfestivaalilla useammasta lähestymiskulmasta. Tuotantoprosessin laaja-alaisuus vaatii tarkastelemaan tuotantoa niin taiteen, talouden kuin teknologiankin kannalta. Tarkastelemalla kutakin osa-aluetta itsenäisesti, mutta toisiinsa vahvasti vaikuttavina elementteinä, kokonaiskuva hahmottuu tuoden esiin myös ne keskinäiset riippuvuudet, joita työssäni kohtasin. Taiteellisen suunnitteluprosessin kuvauksessa avaan ajatteluani ja lähestymistäni ensisijaisesti koko festivaalin näkökulmasta ja toissijaisesti yksittäisen esiintyjän kannalta. Valosuunnittelijana luomani kehys toimii kaikkien esiintyvien taiteilijaryhmien visuaalisuuden pohjana ja peruslavasteena niin auringonpaisteessa kuin illan hämärässäkin. Talouden realiteettien hallinta ja niiden mukanaan tuomat määreet taiteellisessa työssä sekä varsinaisessa tuotannossa kaluston, miehistön ja aikataulun suhteen kuuluivat olennaisena osana tähän työhöni. Monivuotiset kaupalliset sopimukset teknisestä toteutuksesta luovat festivaalille perusbudjetin, josta poiketaan ainoastaan artistikiinnitysten erityisvaatimuksista johtuen budjetoimalla lisää rahaa ja muita resursseja, mikäli maksaja löytyy. Teknologiaa tarkastelen teknisen suunnittelun sekä turvallisuuden kautta ja mikä suhde teknologialla on produktion eri osa-alueiden odotusten ja vaatimusten täyttämiseksi. Varsinaisen teknisen tuotannon puran eri vaiheisiin esisuunnittelusta purkuun. Taiteellisen suunnittelun purkaminen tekniseksi suunnitteluksi ja käytännön toteutukseksi tilapäiseen esiintymistilaan ulkoilmassa luo omat haasteensa. Kaikkien ratkaisujen tulee ensisijaisesti olla turvallisia. Tuotannon toteutumista lähestyn päiväkirjamaisesti käyden läpi nähtyjä ja koettuja tapahtumia laitteiston pakkaamisesta rakentamisen kautta tunnelmiin ja tapahtumiin kustakin erilaisesta festivaaliviikonlopun päivästä. Taiteellisena lopputyönäni oli festivaalin pääesiintyjän, Alice In Chains -yhtyeen valosuunnittelu ja toteuttaminen perjantai-iltana. Alice In Chains -tuotanto antoi vain nimellisen ohjeistuksen ennen festivaalia heidän visuaalisuuteensa liittyen, joten minulla oli vapaat kädet luovuudelle. Varsinaisena tapahtumapäivänä kohtasin kuitenkin vain hetkeä ennen keikkaa odottamattomia haasteita. Kuvaan ajatuksiani tässä kohtaa puhtaasti subjektiivisesti ja omien tuntemusteni kautta. Lopuksi analysoin kokemusteni pohjalta omaa rooliani osana tuotantoa.
  • Simola, Sofia (2014)
    Opinnäytetyössäni kirjoitan tanssikokemuksistani ja tanssijuuteni rakentumisesta teostyöskentelyn kautta. Kirjoitan kokemuslähtöisesti ja kuvailen ajatuskulkujani ja elämääni teosten sisällä. Teoksia, joista kirjoitan ovat Jana Unmüßigin teos Colour, Colour ja Unmüßigin kanssa työskentely yleensä, Diego Gilin teos Outdoors sekä Satu Herralan koreografia Pyhä Vitus. Ryhtyessäni kirjoittamaan olin kiinnostunut ajassa olemisesta ja siitä, miten aiemmat kokemukseni ohjaavat suhtautumistani uuteen, sekä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta teostyöskentelyssä. Halusin ymmärtää, mitkä asiat kulkevat mukanani muovaten tanssijuuttani, ja tekevät tanssistani sen, mitä se tällä hetkellä on. Koreografi Jana Unmüßigin kanssa työskentelyllä on ollut tekemiseeni valtava vaikutus, joten aloitan hahmottelemalla sen merkitystä esimerkin kautta. Sen jälkeen jäsennän Unmüßigin työssä esille tulleita ja osittain siitä aiheutuneita kokemuksia raskaudesta ja hitaudesta kytkien ne hermoston toimintaan. Toisessa luvussa kirjoitan hieman affektista ja linkitän tanssikokemuksiani filosofi Brian Massumin artikkeliin Navigating Movements. Kuvailen potentiaalisuuden kokemista ja valintojen syntymistä Outdoors-teoksessa sekä hahmottamisen ja ymmärtämisen prosesseja tanssiessani Pyhässä Vituksessa. Kolmas luku käsittelee näkemistä ja nähdyksi tulemista harjoitteiden kuvailemisen ja teossuhteen pohdinnan kautta. Teoksessa olemista määrittää oman kokemuksen todistaminen ja sitä kautta syntyvä etäisyys omaan tekemiseen. Neljäs luku avaa lukijalle lopputyöni taiteellisen osion Pyhän Vituksen koreografian rakennetta ja tanssijoiden tehtäviä teoksen sisällä. Luvun lopussa kirjoitan siitä, miten Unmüßigin teokset ja Pyhä Vitus mielestäni käsittelevät havaitsemiseen liittyvää vajetta, sitä ettei koskaan voi nähdä tai havaita tarkastelemaansa objektia tai asiaa kokonaisuudessaan. Viimeinen luku on kokoelma kokemuksia ja ajatuksia, jotka olen kokenut merkittäviksi tanssijuuteni kehittymisen kannalta. Luku sisältää mm. objektisuhteen kuvailua demoesityksessä, katsojan asenteen etsimistä ja mietteitä siitä, mitä tanssi tekee tai miten se ”toimii” maailmassa. Lopuksi pohdin teossuhteeni kehitystä Pyhä Vitus ja Colour, Colour -teoksissa ja esitysten myötä kokemaani vapautumista, sekä kerron liikutetuksi tulemisesta esitystilanteessa. Viimeinen luku kokoaa yhteen ja reflektoi kirjoitusprosessin myötä syntyneitä oivalluksia.
  • Gröndahl, Juho (2014)
    Tutkin opinnäytteeni kirjallisessa osiossa sitä, millaisina omat työnkuvani ja työtapani näyttäytyvät maisteriksi valmistumisen kynnyksellä. Dramaturgian koulutusohjelman tutkintovaatimuksissa todetaan, että koulutus ei valmista vain yhteen ammattiin, vaan antaa opiskelijalle valmiuksia luoda oma monialainen ammatinkuvansa. Yritän hahmottaa, mitä tämä juuri minun kannaltani tarkoittaa: mihin koulutukseni on antanut valmiuksia, millaisista produktioista olen hankkinut kokemusta ja mikä on tuntunut omalta tai kiintoisalta. Suhteutan omia kokemuksiani dramaturgina ja näytelmäkirjailijana dramaturgikoulutuksen historiaan sekä muiden taiteentekijöiden ajatuksiin. Puran suhdettani dramaturgin perinteisiin työnkuviin ja pyrin kuvaamaan, millaisten uusien, innostavien ja vasta syntymässä olevien dramaturgina olemisen tapojen äärellä olen ollut. Ensimmäisessä luvussa käsittelen kokemuksiani näytelmän kirjoittamisesta, minkä yhteydessä avaan myös yleisempää suhdettani taiteen tekemiseen ja sen tavoitteisiin. Erityisesti käsittelen sitä ainoaa pitkää näytelmää, jonka olen maisteriopintojen vaiheessa kirjoittanut itsekseni – taiteellista opinnäytettäni Kevätjuhla. Pyrin hahmottamaan sen kautta omaa kirjoittajuuttani ja ominaislaatuani tällä hetkellä – mihin tartun, mistä lähden, miten työskentelen. Avaan suhdettani kirjoittamiini henkilöihin ja puran sitä, mitä materiaalin henkilökohtaisuus minulle tarkoittaa. Sivuan myös kokemuksiani kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Toisessa luvussa, Teatteri yhteisöllisenä kommunikaationa, syvennyn kolmeen prosessiin, joita voisi nimittää yhteisöteatteriksi: Kansallisteatterin yleisötyö- ja teatterikasvatusosastolla tekemiini produktioihin Kontulan aika! ja Vähän niinku benjihyppy sekä Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssilla ohjaamaani, hoitolaitoksissa ja sosiaalityön yksiköissä kiertäneeseen monologiin Ihminen tavattavissa. Käsittelen prosessien herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä muun muassa yleisösuhteesta ja tekijyydestä. Samalla pyrin avaamaan, mitä teatterin yhteisöllinen perusluonne minulle tarkoittaa. Kolmannessa luvussa, Keskeneräisyydestä, paneudun vielä siihen, miksi keskeneräisyys ja avoimeksi jättäminen ovat minulle sekä olennainen esteettinen ja eettinen lähtökohta että väistämätön osa teatterin tekemistä. Näkemykseni mukaan teatteritekstin kirjoittaminen on paitsi sanojen, myös aukkojen taidetta: ratoja, raameja ja rakenteita, jotka jättävät tilaa potentiaaliselle esitykselle. Pohdin, onko käsikirjoittamisessa, ohjaamisessa, koreografiassa ja kaikessa esityksen suunnittelussa kyse vain ankkureista, joiden pohjalle kaikkein olennaisin asia – yleisöön ja hetkeen reagoiva elävä tilanne – voi syntyä. Käsittelen avoimuuden kysymystä myös näytelmän rakenteen näkökulmasta: pohdin, miksi pidän avoimista lopuista ja vierastan lopullisia, kaikenkattavia tilinpäätöksiä.
  • Koivunen, Olli-Pekka (2014)
    Taiteellinen opinnäytteeni oli Ts̆ekin Kansallisbaletille valaistussuunnittelu balettiin Prinsessa Ruusunen. Teos oli saanut lähes samanlaisena ensi-iltansa Helsingissä Suomen Kansallisoopperassa 2008. Tarkastelen myös teosten eroavaisuuksia ja valosuunnittelun osuutta tilanteessa jossa valosuunnittelija vaihtuu. Balettiensi-ilta oli 29.3.2012 Prahassa (Národní Divadlo). Lähtökohtana oli toteuttaa samanlainen teos, mutta ei kuitenkaan kopioida teosta suoraan. Pyrittiin omaleimaiseen Ts̆ekin baletille luonteenomaisiin ratkaisuihin. Tuotantoaikatauluista johtuen on valaistuksen tekemiselle oli rajalliset mahdollisuudet. Pohdin kirjallisessa osiossa tuotantoaikataulujen merkitystä lopputulokselle. Kirjallisessa osiossani käyn läpi valosuunnittelun erityispiirteitä klassisessa baletissa sekä tuotantoaikataulujen aiheuttaman puristuksesta yhä kireämmissä aikatauluista. Kerron myös Prahan Kansallisbaletille toteutetun Prinsessa Ruususen työvaiheista ja valaistussuunnittelusta. Lisäksi tarkastelen historian ja tradition aiheuttamia ennakko-oletuksia taiteellisesta ja esteettisestä lopputuloksesta. Avaan myös tuotantotapojen erilaisuutta Keski-Euroopan ja Suomen välillä muutaman case-studyn kautta. Valaistuslaitteiden kehittyminen on edesauttanut myös esteettistä kehittymistä. Se on mahdollistanut myös hyvin erilaisten kuvien rakentamisen nopeasti näyttämöllä, mikä on monipuolistanut esitettävää teosta. Käsittelen ensimmäiseksi tanssivalaistuksen historiaa, joka on edesauttanut nykyisen tilanteen syntymistä. Valaistuksen historian jälkeen kerron Prinsessa Ruususen ja sen koreografin (alkuperäisen version) historiasta sekä baletti Prinsessa Ruususen historiasta. Avaan tuotantoaikataulujen merkitystä valaistusuunnittelun näkökulmasta sekä työvaiheista ennakkosuunnittelussa sekä suunnitelmien toteutumista käytännössä. Kerron käytännön työprosessista ja valaistussuunnitelman toteutumisesta sekä siihen vaikuttavista tekijöistä. Teoksen aikakaudet ovat Barokista Rokokoohon, johtuen Ruususen satavuotiaasta unesta. Lavastuksessa ei tapahdu suuria muutoksia tullessamme prologin jälkeen toisen kerran juhlasaliin sata vuotta myöhemmin. Lähtökohtani oli tehdä selkeämpää ja johdonmukaisempaa valoestetiikkaa kuin mitä Helsingissä olleessa versiossa oli. Valotilainteiden sisällön muuttuessa kuitenkin valojen ajoitus oli oltava varsin samanlainen, johtuen koreografian yhteneväisyyksistä. Lisäksi miljööt ja tunnelmathan pysyivät samanlaisina, tulkinta voi kuitenkin muuttua. Kuvaan myös lopputulosta omasta näkökulmastani ja yleisimminkin valaistuksen toteutumista tuotannon ja esteettisten odotusten paineessa. Pohdin lopuksi valaistuksen merkitystä klassisessa baletissa.
  • Lehtinen, Laura (2014)
    Opinnäytteeni kirjallinen osio Esseistinä esityksen teossa käsittelee kirjoitusprosessien ja esitysprosessien eroja ja yhtäläisyyksiä ja erityisesti niiden esseemäisyyttä. Luku ”Esseestä asenteena” pyrkii näyttämään, mitä esseemäisyys tekijän asenteena voisi pitää sisällään ja millaisiin työskentelytapoihin se ohjaa. Tärkeimpinä innoittajina tähän ovat erilaiset esseen olemusta koskevat luennot sekä Johanna Venhon toimittama esseekokoelma Mitä essee tarkoittaa? (2012). Esseen olemukseen ja esseistin asenteeseen liittyvät rohkeus, avoimuus ja kysymisen taito. Esittelen esseistin tekijänä, joka uskaltaa mennä päin tuntematonta, ei-tiedettyä ja työnsä kautta näin hahmottelee uusia avauksia maailman ilmiöistä, ympäristöstään tai itsestään. Esseisti ei siis esitä pelkkiä valmiita väitteitä tai mielipiteitä vaan tarkastelee aiheitaan monelta suunnalta. Esseistin asenne liittyy läheisesti filosofi Jacques Rancièren kirjoituksiin poliittisen taiteen yhteydestä sekä koreografi Deborah Hayn havainnon harjoittamisen menetelmään. Kirjoitus- ja esitysprosesseja vertailevassa luvussa kuvaan merkittäviä teosprosessejani ja koetan niiden kautta näyttää ajattelussani maisteriopintojen aikana tapahtunutta muutosta. Tuo muutos koskee sitä, miten hahmotan teoksen ja tekijän suhdetta sekä vahvaa ruumiillisuuden esiin nousua tekijäidentiteetissäni. Se on siirtymistä teosprosesseissa ideoiden metaforisesta esittämisestä kohti materiaalisuuden puhetta, tapahtumista todella. Kirjoitan myös esiin havainnon siitä, että tekstien parissa kykenen pitämään tarpeellisen etäisyyden teokseeni mutta esityksen parissa olen vasta löytämässä tuota erillisyyttä. Erillisyyteen liittyy oivallukseni taiteilijasta työskentelevänä, työkalujaan käyttelevänä ja silti hetken kuuntelulle herkkänä pysyvänä toimijana. Taiteilijan työ ei siis ole mystistä neroutta vaan maailmaa kohti avautumista, materiaalien työstämistä ja lopulta työnsä esille, dialogiin asettamista. Kirjaan havaintojani siitä, miten minä koreografina en voi tehdä teoksia ilman ruumiillista työskentelyä, ilman nyt-hetkessä olemista enkä ilman rohkeutta olla myös tietämätön ja hapuileva. Ajattelu- ja toimintatavoissani tapahtunut muutos noudattelee muutosta, joka on ollut käynnissä laajemmin tanssin ja esittävien taiteiden kentällä viimeistään 1960-luvulta alkaen ja jota mm. Erika Fischer-Lichte sekä Ramsay Burt käsittelevät teksteissään. Viimeinen varsinainen luku ennen yhteenvetoa erittelee taiteellisen opinnäytteeni Corpus domesticus – jorataanks? -teoksen prosessia ja työryhmän työskentelyä siinä. Pohdin, miten työskentelyni onnistui olemaan esseististä ja miten se vaikutti muuhun työryhmään sekä lopputulokseen, itse teokseen. Liitän mukaan myös Corpus domesticuksen koreografisen käsikirjoituksen.
  • Palmio, Arttu Kalle Joonatan (2014)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa kirjoitan tanssijan ja taiteilijan identiteeteistäni. Pohdin tanssijuuteeni vaikuttavia tekijöitä sekä määrittelen, mistä taiteellinen toimintani tanssijana koostuu. Henkilökohtainen ja asialähtöinen kirjoittamisen tapa neuvottelevat keskenään läpi opinnäytteeni kirjallisen osion. Kirjallinen opinnäytteeni alkaa prologilla, jossa pohdin lähtökohtiani tanssiaiheiselle kirjoittamiselle. Huomioksi nousee tanssijan roolin moninaisuus alati muuttuvalla tanssitaiteen kentällä sekä kokonaiskuvan hahmottamisen haasteellisuus. Prologia seuraa varsinainen teksti, joka jakaantuu kolmeen osaan: Kirjoituksen ensimmäisessä osiossa käsittelen teoksen tekemiseen liittyviä lähtökohtiani ja ennakkoluulojani. Pohdin aiheen valintaa ja käsittelyä, sekä mahdollista vaihtoehtoista lähestymistapaa näiden kahden rinnalle. Toisessa osiossa tarkastelen suhdettani tanssijan rooliin teoksen esittäjänä, esiintyjänä sekä tekijänä. Aloitan käsittelemällä tanssijan ja koreografin välistä suhdetta Jo Butterworthin artikkelin Too many cooks? A framework for dance making and devising (2009) esittelemän didaktis-demokraattisen mallin avulla. Etenen pohtimaan esiintyjyyttä laajemmin Annette Arlanderin artikkelin Tekijä esiintyjänä – esiintyjä tekijänä (2010) kautta. Lisäksi pohdin hieman omaa suhdettani esiintyjyyteen tanssijana Joona Halosen koreografiassa Straight (2013), jonka jälkeen päädyn kirjoittamaan laajemmin tekijyydestä ja suhteesta katsojaan Tuomas Laitisen kirjoituksen Katsoja esityksen tekijänä (201o) innostamana. Lopuksi esitän vielä itselleni kysymyksiä taiteilijuudesta Helena Sederströmin artikkelin Taiteilijuus murroksessa (2002) inspiroimana. Kolmannessa osiossa kirjoitan itsestäni tanssintekijänä. Aloitan tarkastelemalla omaa kasvuani esitysten tekijänä. Päädyn kirjoittamaan tarkemmin esityksestä Welcome (2014). Dokumentoin ja reflektoin esityksen luomis- ja harjoitusperiodeja sekä lopullista esitystä. Erityisesti kirjoitan tilasuunnittelusta, työskentelyn dramaturgiasta ja työskentelyn aikana heränneistä kysymyksistä suhteessa Susan Rethorstin kirjaan A Choreographic Mind: Autobodygraphical writings (2012). Kirjallinen opinnäytteeni päättyy epilogiin, jossa selitän lukijalle valitsemaani rakennetta sekä reflektoin lyhyesti kirjoitusprosessia kokonaisuudessaan.
  • Nummela, Helmi-Leena (2014)
    Käsittelen opinnäytteessäni syömishäiriötä ja sen suhdetta näyttelijäntyöhön. Aluksi kuvailen toisen vuosikurssin akrobatiatunnilla syntynyttä avainkokemusta, jonka seurauksena päädyin kirjoittamaan aiheesta. Olen itse sairastanut anoreksian ja kerron oman tarinani alkaen yläasteen alusta Teatterikorkeakoulusta valmistumiseen saakka. Kirjoitan auki prosessin, jossa yritin löytää opinnäytetyötä varten haastateltavan, jonka kanssa voisin peilata kokemuksiani aiheesta. En onnistunut saamaan haastateltavia, mikä kuvaa osaltaan aiheen vaikeaa luonnetta. Oman kokemukseni kautta avaan erilaisia näkökulmia syömishäiriön monisyiseen vyyhteen. Analysoin sairastumisen syitä oman henkilöhistoriani ja perhesuhteideni kautta syventääkseni ymmärrystä sairauden ominaisuuksista. Nostan esiin myös kysymyksen psykologisoinnin ongelmallisuudesta. Kuvaan anoreksian ilmenemismuotoja ja peilaan niitä suhteessa teatterin tekemiseen ja näyttelemiseen. Pohdin omien roolitöideni kautta sairauden eri vaiheita ja elämänlaatuun liittyviä kysymyksiä. Jäljitän omaa toipumisprosessiani ja sen esiin nostattamia tunteita, kysymyksiä, sekä omaa kehittymistäni näyttelijänä. Tutkin sairauden ja terveenä olemisen rajapintoja. Avaan vaikeaa aihetta hahmottaen ilmiön yleisyyttä ja asenteita kehoon ja syömiseen liittyvissä ongelmissa. Yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee ympäristön vastuu ja koulun vaikea asema lähestyä syömishäiriöön sairastuneita opiskelijoita. Pohdintani perustuvat, omien kokemusteni lisäksi, opiskelijayhteisön havainnointiin Teatterikorkeakoulussa vuosina 2009-2014. Käsittelen työssäni sukupuolirooleja lähtien liikkeelle suhteestani omaan isääni, jonka jälkeen siirryn tarkastelemaan miehen ja naisen eriarvoisia asemia teatterin vaikutuspiirissä. Etsin syitä siihen, miksi naiset sairastuvat syömishäiriöön paljon miehiä useammin. Lopuksi kuvaan vielä akrobatian opettajan näkemyksiä siitä avainkokemuksesta, josta koko opinnäytetyöni sai alkunsa.
  • Kontulainen, Olli (2014)
    Opinnäytteessäni etsin omaa ihannenäyttelijääni, sekä metodeja, joilla ihannenäyttelijäni voisi näytellä. Opinnäytteen myötä myös selkeytyy että näyttelen, koska olen tyytymätön todellisuuteen, kaipaan toisin tekemistä, muutosta. Näyttelemiseni motivoituu tästä ihmisenä kasvun mahdollisuudesta. Opinnäytteeni alkupuolella kuvaan sitä henkilökohtaisuuden tasoa, jolla näen itseni näyttelijänä toimimassa. Näen, että näyttelijyyden ja ihmisyyden välillä ei ole eroa, olen näyttelijäihminen Grotowskin hengessä. Kerron myös miten näyttelin ja ajattelin näyttelemisestä harrastajana ja Teatterikorkeakoulun opintojen aikaan. Kirjoitan, että näytteleminen on itsensä ajamista omia perustoja vavahduttaviin hetkiin ja näiden häpeän, pelon ja nautinnon hetkien kohtaamisessa on tärkeä pysyä kiinni ruumiissaan, olla läsnä. Molempiin tekoihin tarvitaan näyttelijäntyön tekniikkaa, sekä tähän itsensä horjuttamiseen, että horjumisen hetkellä. Kuten Grotowski opettaa, näiden hetkien ylittämisessä ja paljastumisessa tapahtuu itsen näkyminen. Mietin, että postdraamallinen teatteri tuntuu vapaammalta toimimiskentältä kuin draamallinen. Kirjoitan kuitenkin näyttelijäntyön tekniikkani rakentuvan pääosin draamanäyttelijän opeista. Opinnäytteessäni kuvaan näyttelijäihmisen tietä kohti ihannenäyttelijää neljällä pääotsakkeella: Vilpittömyydellä, totaalisuudella, ruumiillisuudella ja vapautumisella.Vilpittömyys kartoittaa havainnon tarkkuuden ja henkilökohtaisuuden alueita. Stanislavski kertoo vilpittömyyden olevan näyttelijän viehättävyyden edellytys. Seuraavaksi riehaannun totaalisuuden keitaalla, jossa groteski näytteleminen kohtaa täyslaidallisen tunteita. Kerron transsimaski-kurssin ja TeaKin maisterikurssin harjoitteen, hömppäherran, aiheuttamista kokemuksista ja kuinka nämä linkittyvät groteskiin näyttelemiseen. Kirjoitan kuinka arkiminän maski murtuu ja näyttämön valtaa verenpunainen, elävä näyttelijäihminen. Ruumiillisuuden taukopaikka kehottaa näyttelijäihmistä kehoontumaan Alexander-tekniikan kautta. Kerron myös Suzuki-metodista itseluottamuksen ja ruumiillisen läsnäolon lisääjänä. Vapautuminen näyttämöllä ja elämässä on näyttelijäihmiseni lopullinen tavoite. Näen, että kurinalaisuus, psykofyysisen harjoittelun säännöllinen jatkaminen vie kohti vapautumista. Suzuki-metodin ja Alexandertekniikan lisäksi ihannenäyttelijäni harjoittaa Zen-meditaatiota ja Näyttelijäntyö ja nykyaika-harjoitteita. Kirjoitan, että katsoja pääsee ihannenäyttelijäni mukaan elämälle avautumiseen, jaettuun olemisen kokemukseen.
  • Vinnari, Jesse (2014)
    Tässä kirjallisessa opinnäytetyössäni pyrin selvittämään ajatuksiani suhteessa suurten myllerrysten parissa olevaan teatterikenttään. Yritän selvittää missä määrin ja millä keinoin näyttelijä voi luoda omaa taidettaan ja mikä on minun roolini tässä metateatterissa, jota yhteiskunnan taidekentällä tällä hetkellä näytellään. Pyrin myös jatkuvasti kysymään itseltäni, olenko tyytyväinen saamiini vastauksiin. Mietin kuinka voin palauttaa yhteiskunnalle sen minuun sijoittamat resurssit. Näiden kysymysten äärellä huomaan myös ajautuneeni pohtimaan koko teatterin merkitystä. Tarvitaanko teatteria nykypäivänä, ja jos tarvitaan niin miksi? Mikä tekee teatterista taidemuotona sellaisen, että sen olemassaolo on perusteltua? Ja jos minulla kerran on valtaa käyttää näitä resursseja, niin mikä on minun vastuuni? Mitä minulla on oikeus vaatia ja mitä minulta on lupa odottaa? Ja lopulta, missä tässä kaikessa on se vastaanottajan paikka? Koska tämän kaltainen pohdiskelu ajautuu hyvin helposti teoreettiselle uralle ja koska tarvitsen joka tapauksessa jonkin selkeän lähtöpisteen, olen tuonut työhöni päiväkirjamerkintöjä valottaakseni konkreettisesti sitä, mitä yritän keskeisimmillä kysymyksilläni ja väitteilläni todistaa. Kirjallisen teokseni rakenne on yksinkertainen. Lähden liikkeelle seikoista, jotka mahdollistavat teatterin tekemisen, so. omista ulkoteatterillisista lähtökohdistani. Kuljen kohti teatterin sisällöllistä merkitystä, jota konkretisoin esimerkeilläni. Lopussa pyrin avaamaan pohdiskeluni dialogiksi teatteritalojen ja vapaiden ryhmien välille, ikään kuin askeleeksi tai kädenojennukseksi tulevaisuuden suuntaan. Kuten arvata saattaa, näin laajan aiheen rajaaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Olen joutunut jättämään paljon asioita pois, ja toisaalta olen halunnut seurata prosessin myötä syntyneitä ajatuksia vähän pidemmälle kuin alun perin oli tarkoituksenikaan. Lisäksi huomasin sotkeutuneeni lopussa aiheeseen, josta olisi ollut materiaalia vaikka kokonaisen oman lopputyön toteuttamiseen, ja siksi tulenkin luultavasti palaamaan aiheeseeni ”kysymyksiä teatterinjohtajille” joskus myöhemmin, jossakin toisessa yhteydessä. Lopussa ajatukseni ovat kaiken sekasorron jälkeen kirkkaammat ja koen saaneeni vastauksia, joita olen itselleni tässä työssä lähtenyt hakemaan. Lisäksi olen saanut tukun uusia kysymyksiä, mutta niin on hyvä. Kun yksi ovi suljetaan, kaksi muuta aukeaa. Asioiden mittasuhteet tuntuvat asettuneen omille kohdilleen ja tulevaisuuden suunnitelmani näyttäytyvät itselleni kaikesta sekavuudesta huolimatta helposti lähestyttäviltä.
  • Kucia, Karoliina (2014)
    Oops! Sorry, later just Oops! was a group practice of micro-events and animation for 4 persons that took place in 2009 in the public spaces of Helsinki. It was also staged as a performance production and presented at the Theatre Academy in November 2010. The entire process was circling around a situation of lapsus (a lapse, slip, faux pas). We used lapsus to experiment with cooperation, which is not based on sympathy or consensus. I chose lapsus for its sensual-emotional complexity and immediacy, to be an occasion for alternatives in self-organizing and collective co-emergence. I chose to do research, not through affirmation of any exact alternative or potentiality of alternative, but by inhabiting a state of disruption. I asked people who share my affection for moments of lapse or ones to whom those moments happen frequently to join the project. We were working through combining mechanical and organic processes of dialogue, exchange and production. Methods and tools used in this practice were: lapse, parody, mockery, inconsistency, reanimation and personal resistance. The main reason to initiate this research was to try out a process that would embrace a condition of fuzzy, fractalized and flexible precarious work structure in cognitive production with its possible collapses. As an event producer in an age of commodification of time, experience and event I decided to play with this structure and to invite a lapsus as a moment of disruption; to see how do we get out from there. Does a collapse produce stiffening or a reinvention of the norm? I see in a lapse an everyday practice of letting go of self-control. Letting go of the constant creation of my face, body and personality as something to be looked at. Letting go of one's own desire to look good. The event of a lapse never fails me. It always works. It always disrupts the consistency of emotions, production, play, drama and interpretation. I believe in tools that are not pretty. A lapse is anti-aesthetical. It disrupts aesthetics, any order and any structure of representation and meaning. In the written part of my thesis I write about the conceptual base for the Oops! project. The concept of Oops! relates mainly to Giorgio Agamben's idea of parody and it's coexistence with fiction, Paolo Virno's concept of joke as a diagram for innovatory action in public, Félix Guattari's minor notions of lapse in Chaosmosis, and Richard's Schechner's idea of dislocation (not-not-me) relating again with Agamben's concept of remnant. Through this theoretical background I try to make sense and formulate my idea of lapse as a fallacy, micro collapse and minor event of the every day, a momentary state of dealing with the possibility of becoming both, a joke or a failure. After that I depict what we intended to do with Oops! the plan I wrote before we started to work and during the practice. This part contains a description of the background for the work and the research, how did the group come together and how did it sustain itself for the period of the work. I also describe my main method of working, the method of reanimation and how I have created this sort of prosthesis to deal with the documentary results of live action and with the live action producing documentary results. Following that I talk about what actually happened in the process of Oops! I concentrate on the most interesting points. I describe the end result, the performance, and point out what was interesting in what we did and what I have found out conceptually and practically. I refer to Franco “Bifo” Berardi's writings on automatism, virtual time and the social consequences of increasingly immaterial labor, and describe surprises, reflections, touching moments and some tools or techniques developed and ready to be carried on. At the end I draw some conclusions and present a short plan for my next attempt to work with lapse; as an appendix I am attaching the script for Oops!, a collection of concepts, scores and structures we followed on the way. Throughout the entire text I relate to other artistic projects beside our Oops! project. In the case of the question of parody I refer to the piece by Jeremy Deller, Battle of Orgreave and the documentary of this work by Mike Figgis, both from 2001, also to a work by Yael Bartana from 2011, And Europe will be Stunned and to the film Attenberg from 2010, by Athina Rachel Tsangari. When talking about the method of reanimation and lapse I refer to Martin Arnold's Passage à l'acte from 1993, Jeremy Deller's piece again, my own previous works and Joan Jonas' pieces, Vertical Roll, 1972 and Reanimation, 2012.