Theses
Browse by
HELDA contains all theses whose authors have given permission for online publication in PDF format with Open Access. Academy of Fine Arts theses are in HELDA since 2015. Sibelius Academy theses are so far stored elsewhere. Doctoral theses of Theatre Academy can be found in the Acta Scenica publication serie.
Collections
- Academy of Fine Arts [11]
- Sibelius Academy [0]
- Theatre Academy Helsinki [136]
Recent Submissions
-
(2016)Visual science and natural art : a study on the pictorial agency of natural phenomena Tuula Närhinen’s doctoral research is built around an artistic practice that explores tracings and (photo)graphic recordings created by waves, rain and seawater. Re-adapting instruments derived from natural science, she constructs visual interfaces that enable us to move beyond the explicit and to grasp the unfurling of a world invisible to the naked eye. Närhinen’s project considers the inherent visual potential in naturally occurring events. The thesis includes four exhibitions on the theme of water: Clapotis (2009), Seawatercolours(2012), Touch of Rain (2013) and Baltic Sea Plastique (2014). The artworks exhibit the making of the pictorial representations. The works emerge from interactions with water and result in gallery installations that, alongside the yielded graphs and artefacts, showcase the methods of inscribing and the devices implemented. The poetics of the practice arise from the corporeal enactment and the exposition of the medial translation. The artworks serve as case studies for further analysis of the cognitive and epistemic underpinnings of visual representation. In the written component of the thesis, Närhinen discusses aspects of visual knowledge in broader terms. Informed by the disciplines of science studies, natural history and philosophy her research compares and draws parallels between the instrumental practices of natural science and visual art, with an emphasis on optical technologies. The thesis focuses on pragmatic analogies between the scientific and artistic ways of knowing in order to explicate and contextualise methods of aesthetic meaning-making and to provide for a critical approach to the study of the phenomenal world.
-
(2016)Opinnäytetyöni kirjallinen osio koostuu kahdesta teemasta: liikkeellisen turhautumisen tutkimisesta ja tasavertaisesta työskentelytavasta. Käytännön osion lähtökohtana oli tutkia liikkeellistä turhautumista improvisaatiopohjaisten harjoitteiden kautta. Muodostimme työparin teatteritaiteen tekijä Tarja Sahlstedtin kanssa. Tutkimme mitä keho alkoi tuottaa turhautumisen hetkellä ja heti sen jälkeen? Tekemiseen vaikuttivat tehtävien kesto, toisto ja havainnointi, joiden kanssa työskentelimme. Nämä olivat asioita, joiden kanssa työskentelimme harjoituskaudella. Olin kiinnostunut mitä tällaisen työskentelymenetelmän kautta voisi löytää esityksen tasolle. Esityksellisyys kiinnostaa minua ja siksi käytännön osio tähtäsi esitykseen. Työskentelytavassa olivat läsnä omakohtainen liike rajoittamatta puhetta, teatterikonteksteja tai muita taiteen raja-aitoja. Prossissa olivat myös vahvasti läsnä ajantaju, tylsistyminen, intuitio ja flow-tila. Kirjallisessa osiossa pohdin millaista kehollisuutta ja liikettä turhautumisen kautta tuli näkyväksi. Löysinkö sen kautta jotakin itselleni uutta? Toinen kirjallisen osion teema käsittelee tasavertaista työskentelyä. Pohdin miten tasavertaisuus työskentelyssämme näkyi ja toteutui, mitä haasteita työtapa toi esille ja millaisia asioita se prosessille antoi. Halusin olla vaikuttamatta liikaa esityksen lopputulokseen. Ajattelin esityksen muodon löytyvän meidän yhteisen esitysmaailman hahmottumisen kautta, molempia kuunnellen ja molempien päätäntävaltaa käyttäen. Esitys Koska ollaan perillä? tuli ensi-iltaan 15.3.2016 ja sitä esitettiin Teatterikorkeakoulussa. Minua motivoivat tekemisen uudet tavat sekä uuden löytäminen. Minulle uusi on jotakin sellaista, mitä en välttämättä osaa vielä etsiessäni sanallistaa. Minua kiinnostavat erilaiset tavat uuden löytämisessä ja etsimisessä. En halua rajata tekemistäni, vaan olen utelias sille millaisia mahdollisuuksia liikkeen ja ilmaisun kautta voin löytää taiteen tekemisessä ja taidepedagogina genreistä välittämättä. Turhautuminen voi parhaimmillaan viedä jonkin uuden asian äärelle. Siinä ollaan vahvasti tekemisissä intuitiivisen viisauden kanssa. Toisaalta turhautuminen on jumissa olemista, eksymistä, sumussa kulkemista ja kehämäisyyttä. Uskon vahvasti, että liikkeellisen turhautumisen kautta kehon voi viedä jonkin itselle uuden asian äärelle. Tekijä tarvitsee rohkeutta muuttaakseen tekemistään ja ottaakseen riskin mahdollisesta epäonnistumisestaan huolimatta.
-
(2016)Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni käsittelee ryhmälähtöistä työskentelytapaa flamencon viitekehyksessä. Tutkin ryhmälähtöisyyttä koreografisen prosessin ja teoksen valmistamisen muotona. Prosessissani tutkin ominta taiteenalaani flamencoa, sen kliseitä, toimintakulttuuria ja siitä kumpuavia assosiaatioita ja teemoja. Käsittelen aihetta henkilökohtaisuuden kautta, oman toimintani ja omien kokemusteni valossa. Teoksen tekoprosessi ja teos itsessään toimivat johdattelijoina teemoihin, joita käsittelen. Avaan tekoprosessia ja teoriaa lomittain. Kirjallisen osioni pohjalla on Dear F –teoksen valmistusprosessi. Työ jakautuu kahteen isompaan kokonaisuuteen: teemoihin, joita Dear F –teoksen tekoprosessissa ja itse teoksessa käsittelimme sekä ryhmälähtöiseen työskentelytapaan. Ensimmäinen osa käsittelee itse prosessia ja sen pohjana olleita tai siitä nousseita teemoja sekä flamencoa. Henkilökohtaisuuden ja flamencon tutkimisen teemat olivat mukana jo tekoprosessin alkusykäyksestä lähtien. Autenttisuus ja toiseus kumpusivat tekoprosessin aikana. Käsittelen myös kevyesti flamencon historiaa ja niitä historiallisia viitteitä, jotka jollain lailla olivat vaikuttimina omalle työlleni. Käsittelen myös tradition ja prosessin suhdetta sekä kulttuurista anastamista flamencokontekstissa. Flamenco on se kieli, jota olen lähtenyt purkamaan teemojen valossa ja erilaisia työtapoja käyttäen. Tästä johtuen avaan myös teoksen tekoprosessia ja esityksellisiä valintoja. Ryhmälähtöisyys on se kantava johtoajatus, jonka kautta olen alkanut teosta rakentaa. Kirjallisen työni toinen osa käsittelee ryhmälähtöisyyttä Dear F –teoksen tekoprosessissa. Osio jakautuu alaotsikkoihin, joissa esittelen ryhmälähtöistä työtapaa ja devising-työskentelyä sekä käsittelen ryhmätyöskentelystä nousseita teemoja ja haasteita. Oma roolini työryhmän vetäjänä ja tasavertainen työryhmä olivat isoja kysymyksiäni jo prosessin alkuvaiheessa. Prosessin aikana nousi työtavasta johtuen myös uusia kysymyksiä, kuten tekijyyden kysymys. Opinnäytteessäni keskustelukumppaneinani toimivat työryhmäni jäsenet omine harjoitusprosessin aikana synnyttäminen teksteineen, omat tekstini ja päiväkirjamerkintäni, keskustelut mielenkiintoisten ihmisten kanssa sekä lähdekirjallisuus.
-
(2016)Kuvaan opinnäytetyössäni tilallisuuden ulottuvuuksia taidepedagogiikan näkökulmasta ja pohdin, kuinka totuttua tilallisuutta voidaan taidepedagogisen toiminnan avulla muuttaa. Tärkeimpänä empiirisenä tutkimusaineistonani toimivat muistisairautta sairastavien vanhusten hoivakodissa pidetyt työpajat, joiden tavoitteena oli taidepedagogisin keinoin luovan välitilan luominen suljetun laitoksen ympäristöön. Kirjallisessa työssäni kysyn, millaista tilallisuutta taidetoiminta loi muistisairaiden hoivakodissa. Tämä kysymys johdattaa minut käsittelemään tilaa moniulotteisena ilmiönä ja pohtimaan oman taidepedagogiikkani tilallisuutta. Määrittelen tilan työssäni fyysiseksi, sosiaaliseksi ja mentaaliseksi. Erityisen tärkeänä pidän maantieteilijä Doreen Masseyn näkemystä tilasta sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen luomana, jatkuvasti uudelleen neuvoteltavissa olevana ilmiönä. Lisäksi käytän termiä luova välitila, jota pohjustan liminaalitilan käsitteen kautta. Sillä tarkoitan eräänlaista rajapintaa, kahden maailman väliin syntyvää ei-kenenkään-maata, jossa itselleni tärkeimmät taiteelliset ja pedagogiset oivallukset tuntuvat tapahtuvan. Työssäni olen rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Tilallisuutta on taide- ja spesifimmin tanssipedagogiikan alueella käsitelty tästä näkökulmasta vähän. Kyseenalaistamalla staattiset tai hyvin rajatut tilat voi totutun tilan nähdä toisella tavalla ja luoda näin uutta toimintaa. Se voi antaa mahdollisuuksia myös tanssipedagogiikan työympäristön laajenemiselle ja tanssipedagogisen toiminnan moniulotteisemmalle tarkastelulle. Suuntaa työlleni on antanut henkilökohtainen kokemukseni Teatterikorkeakoulun ja Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön yleisökontaktikurssilta. Kurssin aikana pidimme näyttelijä- ja dramaturgiopiskelijan kanssa työpajoja muistisairaiden hoivakodissa. Työpajojen aikana muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Valmistimme kokemusten pohjalta Talviuni-esityksen ja kiersimme esiintymässä hoivakodin lisäksi myös muissa suljetuissa laitoksissa ja yhteisöissä. Tilallisen muutoksen elementit kiteytyivät työpajatyöskentelyn ja esitysten pohjalta fyysisen tilan muutokseen, sosiaalisen tilan muutokseen, aisteihin ja aikaan. Johtopäätöksenä esitän, että taidepedagogisella toiminnalla on monia erilaisia mahdollisuuksia muuttaa totuttua tilallisuutta ja vaikuttaa ihmisen kokemukseen tilasta. Erityisesti tanssipedagogiikalla on mahdollisuudet erilaisten fyysisten paikkojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Lopuksi esittelen näkemykseni tilasensitiivisestä taidepedagogiikasta ja omasta, välitilasta nousevasta työskentelytavastani.
-
(2016)Tässä kirjallisessa opinnäytteessäni tarkastelen tutkimusta, jonka toteutin keväällä 2015 aikuisten ja 1-6-vuotiaiden lasten parissa. Tutkimus syntyi halusta etsiä minulle taiteilijana ja pedagogina sopivaa lähestymistapaa aikuisten ja lasten yhteisille tanssitunneille, joiden suosio on viime vuosina esimerkiksi taiteen perusopetuksessa kasvanut. En kuitenkaan halunnut sijoittaa tutkimusta itselleni tutuimpaan maastoon taiteen perusopetuksen kentälle, vaan lähestyä aihetta itsenäisesti vapaalla taidekentällä, toiminnan muotona aikuisten ja lasten yhteinen liikeimprovisaatio. Teoreettiseksi lähtökohdaksi valitsin maisteriopintojeni aikana ajatteluuni merkittävästi vaikuttaneen dialogisuusfilosofian, joka oli saanut minut pohtimaan taideopetusta kohtaamisen, vuorovaikutuksen ja eettisyyden kannalta. Teorian soveltaminen käytännön opetustilanteisiin tuotti runsaasti ajatuksia, pohdintoja ja kasvua pedagogina, jota pyrin tässä työssä tekemään näkyväksi. Aikuisten ja lasten yhteisillä tunneilla halusin erityisesti tutkia kehollisen vuorovaikutuksen ja tasavertaisuuden toteutumisen mahdollisuuksia, dialogisen asennoitumisen muodostaessa perustan toiminnalle. Lisäksi tavoitteena oli luoda prosessin aikana näistä lähtökohdista käsin jonkinlainen esityksellinen kokonaisuus. Toteutin tutkimukseni taiteellisena toimintatutkimuksena, mikä mahdollisti tekijälähtöisen ja tarpeiden mukaan joustavasti muuntuvan tavan tehdä taidetta ja tutkimusta samanaikaisesti. Tutkimuksen aikana keräämäni aineisto koostui omista havainnoistani ja työpäiväkirjapohdinnoistani sekä työryhmän kanssa käydyistä keskusteluista ja heiltä saadusta palautteesta. Lisäksi käytin havaintojen tukena videotaltiointeja harjoituksista ja esityksistä. Tutkimus koostui kolmesta ajallisesti ja teemallisesti toisiinsa kytkeytyneistä vaiheista: työpajajaksosta, teoksen valmistamisesta ja esityksistä. Kaikkien osien yhteisenä tavoitteena oli tarkastella kriittisesti toimintaani taiteilijana ja pedagogina. Tutkimuksen tuloksina esittelen prosessin aikana syntyneitä oivalluksia ja muuttunutta ajatteluani, Oma kupla -työtapaa sekä Omassa kuplassa -taideteosta. Tutkimuksen aikana sen uudeksi tehtäväksi muodostui perinteisten opettaja–oppilas-, aikuinen–lapsi-, sekä esiintyjä–katsoja-hierarkioiden purkaminen. Havaintojeni pohjalta syntyneiden oivallusten myötä koen, että dialogisen asenteen mukainen pedagogiikka edellyttää luopumista perinteisestä opettajan roolista sekä toimintaa koskevista ennakko-odotuksista ja tulostavoitteista. Lapsen ja aikuisen välisen dialogisuuden toteutuminen on mahdollista kehollisen ja pitkälti sanattoman vuorovaikutuksen keinoin, kun aikuinen asettuu lapsen kanssa yhteiselle ei-tietämisen tasolle ja herkistyy käsillä olevaan hetkeen. Työpajatyöskentelyn ja teoksen valmistamisvaiheen sivutuotteena muodostui Oma kupla -työtapa, joka käsittää työpajan ja sen pohjalta syntyvän Omassa kuplassa -teoksen. Teos pyrkii tekemään näkyväksi prosessin aikana muodostuneen tapahtumisen tilan sekä purkamaan perinteistä esiintyjä–katsoja-hierarkiaa mahdollistamalla katsojien osallistumisen esitykseen, sekä sallimalla esiintyjän ja katsojan roolin vaihtelun esityksen aikana. Tutkimukseni on hyvin omakohtainen ja tekijänä olen ollut myös osa tutkimuskohdettani. Kuitenkin toivon, että työni toimii puheenvuorona lasten ja aikuisten yhteisen kehollisen toiminnan merkityksestä ja tärkeydestä taidepedagogisella kentällä.
-
(opetussuunnitelmat, 2016)Taiteellis-pedagogisessa opinnäytetyössäni Kehärummusta iPodiin - Luovan liikunnan tarkastelua opetuksessani pohdin, miten mahdollistan luovan liikunnan peruskoulun liikuntatunneilla. Tutkimukseni pohjautui toimintatutkimukseen, ja tavoitteenani oli kehittää omaa opettajuuttani. Toteutin keväällä 2015 Pitäjänmäen peruskoulussa 6., 7. ja 9. luokkalaisten liikuntatunneilla luovan liikunnan kokeiluja. Keräsin jokaisen opetustunnin jälkeen oppilailta kirjallisesti kokemuksia ja ajatuksia tunnin harjoitteista. Tein myös itse opetustuntien aikana ja jälkeen muistiinpanoja havainnoistani. Oppilaiden kirjoitukset ja omat havaintoni antoivat suuntaa ja tavoitteita seuraaville opetuskokeilukerroille toimintatutkimukselle tyypilliseen tapaan. Opetuskertoja muodostui 6. ja 7. luokkalaisille kolme ja 9. luokkalaisille ympäristötekijöiden takia kaksi. Opetusryhmissäni oli vain tyttöjä. Itseäni on kiinnostanut tanssillisten elementtien sekoittaminen normaaleihin liikuntatunteihin opettajaopintojeni alusta lähtien. Mielenkiintoani on lisännyt se, että tanssi ei ole omana oppiaineenaan Suomen peruskouluissa ja koen tanssinopetuksen liikuntatunneilla olevan hyvin paljon opettajasta kiinni. Lisäksi minua on hämmästyttänyt se, että vaikka olen valmistunut liikunnanopettajaksi, opiskelen tanssinopettajan maisteriohjelmassa ja työkokemusta itselläni on molemmilta saroilta, koen edelleen luovien ja tanssillisten harjoitteiden opettamisen liikuntatunneilla haastavana. Tähän ovat vaikuttaneet omat ennakkokäsitykseni luovien harjoitteiden onnistumisesta sekä oppilaiden ennakkoasenteet tanssia ja luovuutta kohtaan. Viimeisen kipinän luovan liikunnan tutkimiseen sain vuonna 2016 käyttöön otettavasta uudistuneesta perusopetuksen opetussuunnitelmasta, joka antaa mahdollisuuden oppiainerajat ylittävään ilmiöpohjaiseen oppimiseen, oppilaan osallistamiseen ja ongelmanratkaisutaitojen kehittämiseen. Luovat harjoitteet tukevat mielestäni hyvin uuden opetussuunnitelman tavoitteita. Myös opetuksen on muututtava, sillä maailma ympärillämme muuttuu. Luovan liikunnan harjoitteeni ovat saaneet vaikutteita luovasta tanssista ja tanssikasvatuksesta. Aloitan pohtimalla kirjallisuuden avulla, mitä luovuus, luova liikunta ja luova tanssi ovat; luovuutta on vaikea määritellä tarkalleen. Tämän jälkeen kerron tarkemmin, mitä luova liikunta omassa käytössäni on; esittelen myös lyhyesti Labanin liikeanalyysiä ja leikkiä. Kerron eri tutkimusten ja kirjallisuuden avulla, millaisia ennakkokäsityksiä tanssia, liikuntaa ja luovuutta kohtaan ilmenee sekä mitä opettajan tulisi ottaa huomioon opettaessaan luovaa liikuntaa. Koska opinnäytteeni on toimintatutkimus, sen tulokset eivät ole yleistettävissä. Lisäksi tulosten kirjoittaminen ei tarkoita, että kehittämistyöni olisi valmis, vaan se on ensiaskel oppimisprosessissa. Huomasin tutkimukseni aikana, että luova liikunta on prosessi niin opettajalle kuin oppilaille, mikä vaatii ajan antamista molemmille osapuolille. Koin myös onnistumisia siinä, että niin sanotusti epäaktiiviset oppilaat olivat suhteellisen hyvin mukana harjoitteissa. Palaute ja kokemukset olivatkin pääsääntöisesti positiivisia; omassa tahdissa tekeminen, tuntien erilaisuus, vapaus sekä aivojen erilainen aktivointi aiheuttivat positiivisia kokemuksia. Ylemmillä luokilla kuitenkin myös kyseenalaistettiin, miten jotkut harjoitteet liittyivät liikuntatuntiin. Lisäksi liiallinen vapaus aiheutti epävarmuutta. Itse rentouduin tutkimukseni aikana opettajana ja opin olemaan niin sanotusti paremmin läsnä oppilaiden joukossa. Innostuin tuntirakenteesta, jossa oli rauhallista aivojumppaa ja lopputunnista koko kehoa aktivoivaa hikiliikuntaa, mitä aionkin vaalia tulevaisuudessa.
-
(2016)Tämä etnografinen opinnäyte perehtyy erään pääkaupunkiseudun yläkoulun oppilaiden kehollisuuteen. Päädyin tutkimaan tätä aihetta, sillä koen, että aikamme suhde kehollisuuteen on hukassa. Koen, että tänä päivänä kehoon suhtaudutaan enemmän muokattavana objektina kuin tuntevana ja aistivana inhimillisen olemisen perustana. Tästä huolestuneena halusin selvittää, miten tällainen yhteiskunnassa vallitseva asenne näkyy nuorissa ihmisenaluissa. Teini-iän herkässä vaiheessa olevat kehot kiinnostivat minua, sillä heidän identiteettinsä ja suhteensa maailmaan hakee vielä muotoaan - niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin tässä yhteydessä, sillä tarkastelun kohteena olivat juuri kehossa todentuvat ilmiöt ja vaikutelmat. Nuorten kehollisen olemisen mysteerin selvittämiseksi koulu tarjosi oivan kontekstin. Se on niin fyysinen paikka, jossa suurin osa nuorten keskenään viettämästä ajasta kuluu yhtä lailla kuin se on myös henkinen tila, joka sitoo jokaisen sukupolven samantapaisten kokemusten äärelle. Kouluympäristössä halusin keskittyä nimenomaan välitunneilla tapahtuvaan toimintaan, sillä halusin nähdä, mitä nuoret valitsevat tehdä, kun heillä ei ole ulkoapäin määrättyä tekemistä. Olisiko yhteinen ajankulu vain älypuhelimen näpräämistä vai jotakin muuta? Olisivatko kehot unohtuneet vain istumaan ja poseeraamaan selfieissä? Uteliaisuuteni ja huolestumiseni lisäksi tämän aiheen pariin minua innoittivat erilaiset fenomenologiseen näkemykseen perustuvat teoriat, joiden ydinajatuksena on, että ihmisen oleminen tässä maailmassa on ensisijaisesti kehollista. Keho on se, josta kaikki kokemuksemme kumpuavat ja johon ne palautuvat. Erityisesti minua inspiroivat Sandra Reeven ajatukset kehollisuudesta asenteidemme ja ajatustemme peilinä. Hänen mukaansa ihmisen tavasta liikkua voi lukea tämän suhtautumisesta maailmaan. Tämä ajatus edellä halusin syventää käsitystäni nuorten arkisesta olemisesta ja näin ollen parantaa valmiuksiani tanssinopettajana ymmärtää tanssisalissa kohtaamieni tulevien oppilaiden suhtautumista kehollisuuteen ja siten myös tanssiin. Kehollisuus sekä sen merkitys kiinnostivat minua ennen kaikkea laajana ilmiönä ja olin halukas perehtymään kehojen toimintaan myös tanssisalin ulkopuolella. Tämän opinnäyte kertoo siitä, mitä tapahtui, kun huhti-toukokuussa 2015 soluttauduin kahdeksi viikoksi tarkkailemaan nuorten olemista siinä sosiaalisten normien labyrintissa, jota kouluksi myös kutsutaan.
-
(2016)Taiteellis-pedagogisen opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa tutkin oman taidetekijyyteni nostamia kysymyksiä suhteessa opettamiseen ja siihen, mistä tämä prosessi on lähtenyt liikkeelle ja miten se näyttäytyi opinnäytteeni käytännön osiossa. Keskeisenä kysymyksenä on itse taide toimintana. Miten se tapahtuu ja millä mekanismilla? Miten sitä voi opettaa ja mitä pitäisi käsittää, jotta sitä voisi opettaa? Opinnäytteen käytännöntyössä pyrin luomaan opetusta, jolla tutkin sisäisen rakenteen luomista ja sisäistä impulssia – käsitteitä, jotka koen omassa tekijyydessäni merkittävimmiksi työvälineiksi. Osana tätä tutkintaa oli tilallinen työskentely sekä videokamera. Kirjallinen osio muodostuu johdannosta sekä neljästä esseestä. Esseet ovat täynnä peilimäisiä pintoja ja ajatuksia, joiden välinen suhde on se, mitä koetan tavoittaa. Johdannossa käyn läpi kevyesti opinnäytteeni käytännöntyön, tämän kirjallisen osan lähtökohdat, oman suhteeni näihin, muutamia peruskäsitteitä (mm. posthumanismi ja Pitkänen-Walterin avainkäsitteitä opetuksesta) sekä avaan itse kirjoittamisen prosessista nousseita olennaisia näkökulmia ja ohjeita lukemiseen. Hevonen esseessä puran itselleni merkittävää kokemusta hevosesta esitys taiteenopettajana peilaten sitä Pitkänen-Walterin käsitykseen kuvataiteessa tapahtuvan työhuoneopetuksen rakenteeseen ja käsitteisiin sekä posthumanismiin. Nämä kolme näkökulmaa pyrkii valottamaan vaikeasti tavoiteltavaa tapahtumaa: sisäisen kokemuksen ja maailmasuhteen välistä jännitettä. Tila essee käsittelee neljää oppiani tilasta esitystaiteessa ja näiden suhdetta opinnäytteeni käytännöntyön tilan käyttöön ja valintoihin siinä. Esittelen manipuloivan tilan, rinnakkaisen tilan, konkreettisen tilan ja synergisesti toimivan tilan. Pohdin myös kokemustani teatterisalista ja sitä, miten se vaikutti tilan käyttööni tai siitä ymmärtämiseen ja siten siitä opettamiseen. Video esseessä avaan Barbara Probstin (valokuvataitelija) avulla videokameraan liittyviä käsitteitäni (katse ja kuvakulma) ja niiden suhdetta opinnäytteeseeni. Hevonen, tila ja video esseet käsittelevät lopulta samaa kuin viimeinen (heikko narratio) essee. Jokainen essee koettaa omasta näkökulmastaan käsin ymmärtää, miten voi luoda tilan, jossa sisäinen tarina, sisäinen impulssi voisi olla mahdollinen jokaisella teokseen liittyvällä tekijällä (katsoja mukaan lukien). Koetan hahmottaa, mitä itse asiassa tarkoitan, sisäisellä impulssilla ja miten se on tai ei ole tapahtunut. Mikä sitä tuki? Mikä tuhosi sen? Vastauksia ei ole.
-
(2016)Tämä on opinnäytteeni Teatterikorkeakoulun teatteripedagogiikan maisteriohjelmasta. Olen halunnut tässä työssä tutkia, mitä tarkoittaa teoksen sisäinen pedagogisuus. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda tekijän ja kokijan tai teoksen ja kokijan välille dialoginen suhde? Miten tällainen suhde voi olla läsnä jo esityksessä? Millä tavalla teoksen raamit tukevat tai eivät tue yhteisen tuntua? Voiko siis pedagogiikka taiteessa laajentua ulos opettamisesta? Voiko pedagogista olla muukin kuin itse teoksen oheen järjestettävä työpaja? Nämä pääkysymykset ohjaavat pohdintaani tässä teatteripedagogiikan maisterin opinnäytteessä. Mitä siis on pedagoginen taide? Termille ei ole tarkkaa määrittelyä. Näkemykseni mukaan pedagoginen taide käsittää sellaiset taideteokset ja esitykset, joissa on tietoisesti valittu jonkinlainen pedagoginen näkökulma. Näitä erilaisia näkökulmia, eli kurotuksia pyrin omalta osaltani pohtimaan tässä työssä. Pedagoginen taide on siis osa taidekasvatusta ja taidepedagogiikkaa, mutta sen piiriin ei voida lukea esimerkiksi työpajaa sellaisenaan, eikä pedagogisen taiteen alle kuulu ryhmäprosessien mekaniikka. Pedagoginen taide keskittyy usein taiteen ja kokijan välisyyteen. Pedagogisuus tulee halusta ja intentiosta. Jos taiteen intentio on olla taidetta, voi sen parissa silti oppia, mutta silloin teos on tehty muista lähtökohdista. Pedagogisuus vaatii pedagogista tarkoitusta ollakseen olemassa. Olen halunnut tässä työssä keskittyä nimenomaan esitystilanteen tai teoksen pedagogisuuteen, eli olen rajannut ulos sellaiset teatteripedagogiset pohdinnat, jotka liittyvät teatterin perinteiseen opettamiseen. Olen kiinnostunut teoksen, tekijän ja kokijan välillä tapahtuvan pedagogiikan mahdollisuudesta. En ole ottanut tähän työhön mukaan työpajoihin tai ryhmäprosesseihin liittyviä kysymyksiä. Voiko pedagogiikka kasvaa taiteen tekijöiden ja harrastajien mukana aina kokijoihin ja katsojiin saakka. Mitä teoksen sisäinen pedagogisuus edellyttää tekijältä? Vastuuta ja halua, sekä pedagogisen intention olemassaoloa. Pedagogisuus on kutsu, eikä käsky. Se on sysäys, sekä valmius ottaa kiinni. Se on halu hypätä mukaan pyörteeseen ja altistua itsekin huimaukselle. Pedagoginen ajatusmaailma ei karta epätietoisuutta, vaan hakeutuu kohti kohtaamista ja kohdattavan esiintuomaa erilaisuutta. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda dialoginen suhde? Nykyteatteri on jo tehnyt tutuksi erilaiset esityspaikat ja –tilat. Näiden avulla voidaan luoda otollinen sosiaalinen tila kohtaamiselle. Osallistumisen kautta yksisuuntainen kokemuksen tarjoaminen muuttuu kaksisuuntaiseksi. Ajatusten ja kokemusten jakaminen muuttuu olennaiseksi osaksi paitsi taidetta, parhaassa tapauksessa myös elämänfilosofiaa. Pedagogiikka voi olla tapa hahmottaa teos, sekä tapa olla. Pedagoginen teos kurkottaa yli tekijöidensä. Se hamuaa jollain tavalla kohti kokijaa, eikä tyydy yksisuuntaiseen monologiin. Sen ytimessä on dialoginen oleminen ja kohtaamisen halu. Pedagogisen taiteen tarkoitus ei ole sen enempää tuputtaa totuutta, kuin vältellä vastuuta. Sen tarkoitus on luoda mahdollisuuksia kommunikaatiolle, tuoda näkyväksi erilaisia mielipiteitä ja parhaimmillaan mahdollistaa hetkellinen tila-aika-jatkumo, jossa monenlaisten ihmisten erilaisuuksien verkosto muuttuu näkyväksi ja hyväksyttäväksi.
-
(2016)Teatteriopettajan maisteriohjelman seminaarityössä käsittelin poikien opetusta. Tässä työssäni jatkan sukupuolen tutkimista syventymällä teatteriopettajien sukupuoleen sekä siihen, miten sukupuoli yhtenä sosiaalisena eronteon rakennelmana vaikuttaa oppilaiden tasa-arvoiseen kohteluun teatteritunneilla. Miehet ovat teatteriopettajien joukossa vähemmistönä. Mitä miespuoliset teatteriopettajat ajattelevat sukupuolen vaikutuksesta työssään? Miten he käsittelevät sukupuolta tunneillaan, vai käsittelevätkö? Teenkö itse niin? Miten miehenä oleminen vaikuttaa oppilaiden tasa-arvoiseen kohteluun? Työtäni varten keräsin aineistoa haastattelemalla kahta kokenutta miespuolista teatteriopettajaa, Lassi Alhorinnettä ja Sami Niemistä. Käyn työssäni dialogia heidän näkemystensä kanssa. Olen poiminut kappaleiden lomaan myös otteita omasta työpäiväkirjastani viime vuosien varrelta. Haastatteluista nousseista teemoista käsittelen näyttelijäntyön opetusta, kosketusta, opettajan seksuaalista suuntautumista sekä mieheyden hyötyjä ja haittoja. Pohjustan haastatteluista nousseiden teemojen käsittelyä esittelemällä keskeisiä teoreettisia näyttämöitä. Kerron sukupuolen lisäksi sukupuolijärjestelmän binaarisuudesta. Oletusarvona on, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen, ja että ne ovat toisilleen vastakkaisia. Lisäksi kerron heteronormatiivisuudesta, seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteesta, tasa-arvosta sekä intersektionaalisuudesta. Viimeksi mainittu tarkoittaa useiden eronteon kategorioiden kuten esimerkiksi iän, uskonnon, kansallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden vaikuttamista yhtä aikaa. Keskeisinä lähdeteoksinani ovat mm. Kate Bornsteinin My New Gender Workbook (2013) sekä Arto Jokisen toimittama Mieskysymys (2012). Tasa-arvo ei koskaan ole valmis ja saavutettu asia, vaan se vaatii jatkuvaa ylläpitoa ja tarkastelua. Työni lopuksi totean, että teatteriopettajan on hyvä tiedostaa omat sukupuolittuneet ajattelutapansa ja toimintamallinsa. Sukupuoli ei suinkaan ole ainoa sosiaalinen eronteon rakennelma, joka teatteritunneilla vaikuttaa. Kuitenkin oppilaat tulevat teatteriopetukseen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun sukupuolittuneesta ilmapiiristä, joten sukupuoli on asia, johon jokainen teatteriopettaja joutuu ottamaan kantaa. Kun opettaja tiedostaa sukupuolen ja heteronormatiivisuuden stereotyyppiset ja hierarkioita tuottavat vaikutukset, oppilaiden tasa-arvoinen kohtelu mahdollistuu. Tärkeintä on kohdata jokainen oppilas ilman sukupuoleen liittyviä uskomuksia ja ennakkooletuksia.
-
(2016)Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni on taiteellinen tutkimus, joka sisältää kaksi osaa: tämän kirjallisen osan ja käytännön osan, johon kuuluu YM PÄ RI -lastenteatteriesitys harjoitusvaiheineen. YM PÄ RI oli vuorovaikutteinen ja upottava (immersiivinen) esitys. Tutkimukseni tavoitteena oli tutkia esityksen oppimisvaikutuksia kokijaansa. Tutkimuksen edetessä tämä tarkentui esityksen tutkimiseksi oppimisympäristönä. Oppimisen kohteena oli empatiakyky. Tutkimukseni muodostaa esimerkkitapauksen, joka tuottaa tietoa aiheestaan ja laajentaa käsitystä taiteilija-pedagogin työnkuvasta. Tutkimukseni kirjallinen osa muistuttaa artikkelimuotoista tutkimusta. Sen eri luvut kuvaavat esitystä, sen harjoitusprosessia sekä taiteen kykyä tuottaa ja jakaa tietoa eri näkökulmista. Näin syntyvä kokonaisuus luo laajan ja huokoisen kuvan aiheestaan. Tätä kuvaa vasten lukijan on mahdollista koetella omia käsityksiään. Ehdotan tutkimukseni pohjalta, että empatiaa on mahdollista opettaa upottavan teatterin puitteissa. Yleisönjäsenen on mahdollista todistaa tai kokea erilaisia vuorovaikutustilanteita esityksen sisällä. Kohdatessaan tuntemattoman hänen on mahdollista kokea empatiaa, vaikkei tuntisi kohtaamansa hahmon historiaa tai ymmärtäisi tätä. Huolimatta keskinäisestä erilaisuudestamme, olemme samankaltaisia. Empatian kokeminen laajenee tuntemamme kokemuspiirin ulkopuolelle. Päädyn tutkimuksessani siihen, että esitystä voidaan pitää oppimisympäristönä, mikäli oppimisen ymmärretään tapahtuvan kokemuksellisen oppimisen keinoin. Upottava ja vuorovaikutteinen teatteriesitys on moniaistinen tapahtuma ja mahdollistaa kokemisen myös toiminnan tasolla. Esitys muodostaa tapahtuman, jonka sisällä yleisönjäsenen on mahdollista koetella käsityksiään ja toimintatapojaan. Esitystapahtuma muistuttaa osin leikkiä ja siksi vertaan esityksessä tapahtuvaa oppimista myös leikkien oppimiseen. Taiteeseen ja leikkiin liittyvä mielikuvituksellisuus mahdollistaa oppimista, joka ei muissa yhteyksissä ole mahdollista. Tämän ominaislaadun säilyttämiseksi on syytä kunnioittaa taiteen (ja leikin) ominaislaatua. Taideteoksen parissa kokija voi oppia, mutta sitä ei voida edellyttää. Tutkimukseni pohjalta ehdotan, että taiteilija-pedagogi voi keskittyä taiteen ja oppimisen toisiaan leikkaaviin rajapintoihin. Hänen tulee olla kiinnostunut niistä virikkeistä, jotka synnyttävät kokijassa oppimisprosessin ja niistä olosuhteista, joissa tämä syntyminen voi tapahtua.
-
(2016)Taiteellis-pedagoginen opinnäytteeni koostuu kirjallisesta osiosta sekä lapsille suunnatusta reflektoivasta soolo esityksestä, johon kuuluu osallistavana elementtinä höyhenmeditaatio sekä käsiohjelmaan kätketty tietopaketti. Kirjallisen osion teoriaosuudessa esittelen tutkimustietoa tunteista, tunnetaidoista, -kasvatuksesta, -älystä ja -säätelystä. Tämän jälkeen käyn läpi päiväkotihavaintojani ja käsittelen esityksen aineksia. Lopuksi käsittelen omaa kokemustani. Kirjallisen työn rakenne on kollaasimainen. Limitän keskenään teoriaa, omia muistojani, paljastuneita ajatusrakenteitani ja väitteitäni, kokemuksiani, havaintojani tai hyväksytympiä ajatuksiani liittyen tunteisiin sekä esityksen prosessiin liittyviä havaintoja. Työn nimi viittaa kokemukseeni siitä, että kiltit ja hiljaiset voivat helpommin jäädä vaille tunnekasvatusta, kun voimakkaammin reagoiviin ja häiritseviin lapsiin kiinnitetään enemmän huomiota. Osana työtäni tein havainnointiretken päiväkodin arkeen saadakseni kosketuspintaa 4-6-vuotiaiden lasten maailmaan. Näillä havainnoilla on keskeinen osa ymmärrykseni laajenemisessa niin teoreettisessa kuin esityksellisessäkin osiossa. Havainnointiretken tutkimuskysymykseni oli: ” Miten tunteet ja tunnetaidot ilmenevät lasten keskinäisessä vuorovaikutuksessa?” Kiinnostavimmat havaintoni liittyivät lasten väliseen kuunteluun, ”seisoskeluun” ja merkittävän oloisiin taukoihin, sekä siihen, että tunteista ei puhuttu. Lisäksi kiinnitin huomiota leikkiin pääsyn strategioihin, sekä lallatteluun. Tarkastelen aineistoani omaa kokemustani reflektoiden sekä neljän käsitteen tai idean avulla. Valitsin käsitteet, jotka auttavat pohtimaan havaitsemiani ilmiöitä. Pohdin miksi lapset eivät puhu tunteistaan lapsen kehityksen näkökulmasta, erityisesti Piaget'n näkemyksiin nojaten. Reilu tapa leikkiä ja ryhmään liittymisen taito ovat Askeleittain-ohjelmassa harjoiteltuja tunnetaitoja; kuvailen Kyöstin leikkiin pääsyn strategioita. Tulkitsen lasten välistä kuuntelua, ”seisoskelua” ja merkittävän oloisia taukoja virittäytymisen- käsitteen avulla. Sovellan Vygotskin käsitettä affektiivinen ääntely lallatteluun. Käytännön osio on soolo, jonka toteutin visuaalisena teatterina. Esityksessä reflektoin kirjallista osiota sekä havaintojani päiväkodista. Itse asiassa poimin esityksen syntyainekset kirjallisista aineksista ja havainnoistani kysymällä ”Mitä haluan esityksessä olevan? Mitkä seikat puhuttelevat tai kiehtovat minua eniten? Mitä haluan jakaa lasten kanssa?”. Esityksen pelkistetyn reseptin ainekset ovat: aikuinen, sanaton ilmaisu, tunteiden visualisointi, suurennuslasi, visuaalinen teatteri, pedagogiikka, hiljentyminen ja meditaatio. Olen oppinut että esityksen pedagogiikka voi olla jotain, jossa kohtaamisen laadulla on merkitystä ja sitä voi pedata erilaisten valmistelujen avulla. Esityksen punainen lanka on tunteiden tutkailu taiteen tekemisen kautta. Havahduin siihen että punainen lanka on alkanut toteutua myös omassa elämässäni. Kun en saanut kiinni jostain tunteesta, aloin miettimään, minkälaisesta materiaalista tästä tunteesta tehty taideteos pitäisi tehdä tai miten tämä tunne laittaisi minut liikkumaan. Esityksen tekoprosessi on siis synnyttänyt sivutuotteenaan minulle sopivan tavan käsitellä tunteita. Olen kokenut myös esittämisen hoitavaksi, koska esityksen tunteet ja tapahtumat haastavat omaa tunnemaailmaani. Roolini esiintyjänä on eräänlainen palvelija tai hoitaja ja tämä vahvistaa käsitystäni hoitavana taiteentekijänä. Pohdin kuinka hoitavan elementin saisi siirrettyä myös suunnitteilla olevaan työpajatoimintaan. Tämä työ on opettanut minulle paljon tunteista niin teorian kuin kokemuksenkin tasolla. Esitys on toiminut minulle tapana käsitellä intuitiivisesti tietoa ja tehdä tiedosta kokemuksellista. Koen ymmärtäneeni jotain oleellista taidepedagogiikasta ja siitä, mitä haluan tehdä, mikä voisi olla roolini taidepedagogina ja millainen työskentely on minulle tärkeää ja merkityksellistä. Haluan olla mukana tunnekasvatustyössä. Oma panokseni ja keinoni on tämä esitys.
-
(2016)Kirjallinen opinnäytetyöni on raportti Ajan taju -esityksestä, joka oli taiteellinen opinnäytetyöni koreografin maisteriohjelmassa. Teos ensiesitettiin Taideyliopiston teatterikorkeakoulussa 11.2.2016. Esitys oli ruumiillis -akustinen äänitaideteos, joka käsitteli ajan kulun kokemista. Työryhmään kuuluivat itseni lisäksi oopperalaulaja Visa Kohva sekä esitystaiteilijat Anne Naukkarinen ja Laura Pietiläinen. Lavastajana ja, visuaalisen ilmeen suunnittelijana toimi kuvataiteilija Juho Hellsten ja äänisuunnittelun avustaja oli äänisuunnittelija Katri Puranen. Esityksen lähtökohtana oli Richard Sraussin säveltämän Morgen! -oopperalaulun kuuntelemisen kokemus, joka sai minut pohtimaan ajan kulun kokemusta ruumiissani. Koin laulua kuunnellessani suhteeni tulevaisuuteen jarruttavana. Kirjoituksessa tuon esille, millä tavalla lähtökohta ilmeni esityksessä ja miten työstin sitä esiintyjien kanssa harjoitusperiodin aikana. Esityksen komposition teemana oli laulaa Morgen! -laulua venyttämällä se koko esityksen pituiseksi. Laulamisen ohella tilassa liikuttiin aistimalla oman laulavan ruumiin liikettä. Liike pohjautui spiraalitehtävään, jossa aistimus kohdistettiin niveliin spiraalin muotoa seuraten. Esiintyjät olivat ajallisesti riippuvaisia toistensa tekemisestä. Heidän liikkumisensa ja laulamisensa eteni tilassa sen mukaan, missä kohtaa toiset esiintyjät olivat tilassa ja äänessä. He olivat ryhmä, jossa kolme eri ääntä ja liikkumisen tapaa sekä kolme vahvaa persoonaa yhdistivät laulun ja liikkeen omiksi subjektiivisiksi kokonaisuuksikseen, jotka rinnastuen keskenään toivat polyfonisen, jatkuvasti kehkeytyvän maailmankuvan näyttämölle. Kirjoituksessa käytän apuna eri taiteilijoiden ja kirjoittajien ajattelua ajallisuudesta, jota Ajan taju -esityksessä halusin koreografina ilmaista. Esittelen amerikkalaisen filosofin John Deweyn kokemuksen perusrakenteen, ja pohdin hänen teoriansa kautta mikä on koreografinen suhteeni esiintyjiin ja yleisöön. Pohdin millä tavalla voisin välittää esiintyjille ymmärrystä siitä, mitä tarkoittaa katsoa harjoituksia ulkopuolisin silmin ja muodostaa kokonaisuus siitä, mitä tekoja näyttämöllä näkee. Lopuksi totean Ajan taju -esityksen ajallisuuden pyrkineen jarruttamaan ruumiin liikkeen ja äänen pyrkimystä kohti päämäärää.
-
(2016)Opinnäytetyöni kirjallisen osion keskeinenä kysymyksenä on: ”Mitä on koreografin työ?” Rajaan tarkastelukulmaksi omat havaintoni ja kokemukseni. Minkälaiseksi työ on minulle muodostunut sekä miksi se on mahdollisesti muotoutumassa valmistumiseni kynnyksellä? Työni hahmotteluun liittyy olennaisesti ymmärrykseni representaatiosta sekä sen käyttäminen työkaluna ja ajattelun välineenä. Tästä syystä tuon oman ajatteluni rinnalle representaation teoriaa. Lisäksi käsittelen kolmea opintojen aikana tekemääni työtä havainnollistaakseni ajatteluani työstä ja representaation teoriasta. Ensimmäisessä luvussa tuon esiin omaa pohdintaani koreografin työstä. Nostan esiin havaintojani opintojen ajalta sekä käyn keskustelua näiden havaintojen kanssa tämän hetkisestä ajattelustani käsin. Käyn läpi työhön liittyviä keskeisiä käsitteitä siten miten minä olen ne ymmärtänyt töissäni linkittäen ajatteluni historialliseen ja yleisempään näkökulmaan. Läpi koko kappaleen pyrin jäljittämään sitä miten koen koreografin työn sekä tuomaan esille itselleni ominaisia lähestymis- sekä työskentelytapoja. Toisessa osiossa puran auki representaation teoriaa. Syvennyn siihen mistä representaation käsite on lähtöisin, miksi koen tämän teorian ymmärryksen tärkeäksi omassa työssäni sekä tuon esiin aiheeseen liittyvää kriittistä keskustelua. Avaan oman työskentelyni kannalta oleellista teoriaa, joista keskeisimpänä ovat Susan Leigh Fosterin tanssin historiasta jäljittämät, erityisesti tanssitaiteessa käytetyt eri representaationtavat. Kolmannessa luvussa avaan kolmen opintojeni aikana tekemäni työn ajatusprosessia sekä analysoin niitä Fosterin representaation tapojen ja Erika Fischer-Lichten teorian kautta. Valikoin mukaan kolme työtä eri opintovuosilta, jotta ajatteluprosessini saisi konkreettisen muodon kronologisessa järjestyksessä. Valikoimani työt ovat ensimmäisen opintovuoden aikana tehty soolo PopCorps, toisen vuoden tanssi kokonaistaideteoksena-kurssin myötä syntynyt PLAYPLAYPLAYPLAYPLAY sekä taiteellinen lopputyöni Mass Thing. Rajaan koreografin työn käsittelyn kokemuksiini ja ajatteluuni suhteessa teoriaan sekä töissäni olleisiin materiaaleihin. Sivuan vain hieman työhön liittyvää sosiaalista aspektia ja työryhmätyöskentelyllistä reflektiota. Koen tässä vaiheessa tärkeäksi tarkastella tekemääni teorian kautta sekä pysähtyä omien ajatusteni äärelle.
-
(2016)Opinnäytetyössäni käsittelen itsereflektiivisellä otteella identiteetin rakennetta sekä omaa taiteilijaidentiteettiäni peilaten sitä niin ympäröivään maailmaan kuin esiintyjäntyöhön. Olen työssäni lähtenyt siitä kysymyksestä, voiko taiteilijaidentiteettini kaaosmaiselta tuntuvasta olemuksesta hahmottaa jonkinlaista pysyvää ydintä, johon taiteilijuuteni palautuu vai olenko jatkuvasti loputtomien valintojen edessä. Kirjoitukseni painottuu kokemuspohjaiseen itsepohdiskeluun nykytanssijan taidosta, merkityksellisyyden synnystä tanssissa ja yleisön edessä avautuvasta sisäisestä dialogista. Tanssijuuteni perusolemusta etsiessäni saavun lopulta autenttisen liikkeen kaltaisten avointen improvisaatiotehtävien läpi kysymykseen: mitä olen, jos kaikki on sallittua? Kirjoitustyöni ensimmäisessä pääluvussa Identiteettini suhteessa taiteilijuuteen puran auki identiteetin olemusta ja oman taiteilijaidentiteettini ominaispiirteitä. Etenkin Mika Hannulan ja Hanna Pohjolan kirjoitukset identiteetistä rakentavat keskeistä reflektiopintaa tanssijantyöllisiin pohdintoihini. Pyrin ymmärtämään miten identiteettini tanssijana ja identiteettini ihmisenä neuvottelevat keskenään, ja kuinka asetun taiteilijana minua ympäröivään yhteiskuntaan. Luvun lopuksi lähden Susan Fosterin erittelemiin esittämisen eri strategioihin viitaten tarkastelemaan kokemusta itsestäni esiintymistilanteessa ja sitä millä tavoin tulen yleisölle näkyväksi. Seuraava luvussa, Kohti reflektiivistä toimijuutta, arvioin aluksi sitä, minkälaiseen ”tietämiseen” tanssijan taitoni rakentuu. Pohdin nykytanssijan työn ominaispiirteitä sekä yleisellä tasolla että oman tietotaitoni rakentumisen näkökulmasta. Tämän jälkeen avaan kokemuksiani erilaisista teosprosesseista, itselleni mielekkään prosessin ominaislaaduista sekä prosessin kulun merkityksestä koko teoksen ”mielen” rakentumisessa. Tanssin omakohtaista määritelmää hakien puhun lopuksi tanssin suhteesta pysähtymiseen. Mitä paikallaanolo avaa minulle, mitä se merkitsee tanssissa ja miksi pysähtyminen on myös osa tanssijan taitoa? Opinnäytetyöni kolmannessa pääluvussa Tanssijana ”tyhjän päällä” keskityn kysymyksiin siitä, miten suuntaan ja arvotan tanssiani tilanteissa, joissa toiminnan fokusta ei ole asetettu ulkoapäin. Avaan aluksi Merleau-Pontyyn viitaten ajatusta ruumiillisuudestamme osana ympäröivän maailman olemusta sekä tuon esille ajatuksia liikkeen ja kokemuksen arvottamattomuudesta. Autenttisen liikkeen metodin kautta kysyn tanssijan liikettäni suhteessa liikkeeseeni ihmisenä ja pohdin mitä ”autenttisuus” on minulle. Viimeisessä alaluvussa kuvaan sisäisiä ajatuskulkujani, joiden äärelle autenttista liikettä lähellä olevien improvisaatiotehtävien toteuttaminen yleisön edessä on minut sysännyt. Pyrin hahmottamaan, mitä samankaltaisuutta identiteetin ristivetoisuudessa on suhteessa vapaan improvisaation avaamaan kysymyskenttään.
