Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 30-49 of 96
  • Matikainen, Jussi (2013)
    Lopputyössäni käsittelen omia kokemuksiani kahdesta eri produktiosta Homo!, 2011 ja Kommandobiisi, 2012, joissa molemmissa koin olevani roolissa, joka asettaa perinteisen suunnittelijan tulokulman haasteelliseksi. Tahdon myös kirjallisessa työssäni laajentaa pohdintaani näkökulmaa koskemaan äänisuunnittelijuuttani kokonaisvaltaisemmin teoreettisen kehykseni ympärille. Identiteetin ympärille nivoutuvat lisäksi kehollisuus, esiintyjyys ja työryhmien dynamiikka. Käytän tutkimuksessani fenomenologisen analyysin menetelmää, jonka tueksi esitän rinnakkaista materiaalia tutkimuskysymystäni lähellä olevista lähteistä. Tutkimustapaani voi siis kutsua fenomenologis- hermeneuttiseksi; laajennan ja täydennän esiymmärrystäni taiteellisesta työstäni uusilla näkökulmilla. Kysymykset ja tulkinnat äänen luonteesta ovat mielestäni avoimia ja alttiita muutokselle, joka juontuu nähdäkseni äänen temporaalisesta perusominaisuudesta: ääni on jatkuvaa, alati muuttuvaa ja kappaleita liikkeelle sysäävää energiaa. Esitys ja sen valmistaminen on mielestäni dialektinen, liminaalinen sosiaalinen prosessi. Vuorovaikutteisen prosessin kautta opimme ja kehitymme ihmisinä ja taiteilijoina ja laajennamme kokonaiskäsitystämme maailmasta sosiaalisena yhteisönä. Dialektisuus, vuorovaikutteinen osallistuminen, vapauttaa esityksen muutokseen. Esitys on materiaalinen, subjektin itsestään selvyyden kyseenalaistava prosessi. Liminaalitilassa esiintyjä on vapaa sosiaalisista normeistaan. Ääni rikastaa ymmärtämystämme maailmasta sellaisena kuin sen koemme. Ne saavat identiteettinsä ajassa tapahtuvien muutosten kautta. Äänet ovat konkreettista, materiaaliseen maailmaan sidottua voimaa. Muutoksen mahdollistavaa liikettä, joka muokkaa energiaa ympärillään. Ääni on pikemminkin energiaa, joka säteilee objektista kuin että olisi itse objekti. Taiteellisissa töissäni kävi selkeästi ilmi, että esiintyjä on aina kehollisesti suhteessa muuhun näyttämötoimintaan ja omaan instrumenttiinsa. Näyttämöllä oleminen ei voi olla rakenteen rajoittamaa. Esiintyminen on kehollista toimintaa ja teknologia on vain sen jatke, eikä itsetarkoitus. Äänellä esiintyminen on pikemmin performatiivista kuin representatiivista. Äänisuunnittelu on sidottuna näyttämön kokonaisenergiaan. Esityksellisyys syntyy vaivihkaa prosessin edetessä. Esiintyjä on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisön ja itsensä kanssa. Ammatilliset identiteetit ovat murroksessa. Yksilökeskeisestä tekemisestä ollaan siirtymässä kohti yhteisöllistä, prosessia suosivaa tekemistä. Vanhat hierarkkiset rakenteet murtuvat pikkuhiljaa ja laitostuminen katoaa vähitellen. Avoin, epävarmuutta sietävä suhtautuminen prosessiin on tie tasa-arvoisempaan taideyhteisöön. Erilaisten roolien kokeilut teosten sisällä ovat avanneet käsitystäni esityksestä. Mukavuusalueella ei uutta synny. Esitykseen heittäytyminen on aina omasta egosta luopumista, oman sielun lainaamista.
  • Lukinmaa, Juho (2012)
    Opinnäytteeni on äänisuunnittelu Lappeenrannan kaupunginteatterin esitykseen Leningradin kohtalosinfonia. Esitys sai ensi-iltansa 19.2.2011. Leningradin kohtalosinfonia on Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin pohjautuva esitys lähes 900 päivää kestäneestä Leningradin piirityksestä. Esityksessä nähdään myös tapahtumia suomalaiselta keskitysleiriltä ja tämän päivän Lappeenrannasta. Paavo Rintalan romaanin lisäksi käsikirjoituksessa on otteita Marja-Leena Mikkolan teoksesta Menetetty lapsuus ja Olavi Paavolaisen kirjasta Synkkä yksinpuhelu. Teoksen näkökulmana toimii inhimillisyys, ei sotahistoria. Esitys rinnastaa menneisyyden raakuuksia nykyaikaan ja tuo esityksen kiinni tähän päivään. Esityksessä äänisuunnittelu oli suuressa osassa, ja osa kohtauksista rakentui musiikin varaan. Äänen ja musiikin pääasiallinen tehtävä oli kertoa yleisölle paikasta, ajasta ja henkilöstä, eli äänisuunnittelu rakentui teemojen käytöstä. Äänellä luotiin myös tunnelmaa ja jännitettä näyttämölle ja tuettiin sen tapahtumia. Äänisuunnittelussa käytin paljon klassista musiikkia ja itse soitettua akustista kitaraa. Äänen dramaturgia muodostui lähinnä näistä elementeistä. Toteutuksessa käytössäni oli Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola salin koko äänitekniikka henkilökuntineen.
  • Palokangas, Satu (2012)
    Liikutuksen Tiloja on kokoelma tekstejä vuosilta 2006-2009 jotka käyvät läpi esitystaiteellisen ajatteluni kehitystä tältä ajalta. Se kuvaa kolmea taiteellista työtäni, alkaen Trio A rekonstruktio prosessista ja siitä kummunneesta ajattelusta, johon vaikuttivat mm. opiskeluni Anna Halprinin ja Ruth Zaporahin kanssa, esittellen ajatuksiani esitysekologiasta ja ekosomatiikasta esitystaiteellisina työvälineinä. Tässä tekstissä olen keskittynyt erityisesti The Game of Desire teokseen, jossa tutkin esiintyjän, tilan ja yleisön liikkuvia suhteita, sekä katsojaposition aktivaatiota ja uudenlaisen näkijä-toimija position mahdollistumista. Kirjoitan muutoksen imperatiivista ja taiteen tehtävästä tarjota meille ns. ontologinen paussi, tila, jossa näkemäni voi muuttua kokemukseksi ja liikuttaa havaintoani pois totutusta, mahdollistaen näin uusia neuromotorisia reittejä maailmassa toimimiselleni. Tämä havainnoinnin muutos voi ehdotukseni mukaan toteutua erityisesti keholähtöisen improvisaation ja somaattisten liikemenetelmien kautta ja olla osa taiteilijuuden harjoittamista. Esittelen tekstissä lyhyesti myös Ruth Zaporahin kehittämää Action Theater metodia ja tarkastelen somaattisia liikemenetelmiä taiteellisena praksisena, “ajatteluna liikkeessä”. Ehdotan kirjoituksessani myös, että osallistava esitystaide mahdollistaa mallien ja relaatioiden tutkimista taiteen kautta, purkaen silmän ylivaltaa ja rakentaen läheisyyden estetiikkaa.
  • Syrjäkari, Heidi (2014)
    Maailman Epäluotettavuudesta on näyttelijä Heidi Syrjäkarin Teatteriopettajan maisterikoulutusohjelman taiteellis-pedagoginen opinnäytetyö. Opinnäytetyön taiteellinen osio on ohjaus Dea Loherin Viattomuus näytelmästä, nimeltään Maailman Epäluotettavuudesta. Se sai ensi-iltansa Taideylipiston Teatterikorkeakoulussa 14.2.2014. Opinnäytteen kirjallisessa osiossa Heidi Syrjäkari purkaa taiteellisen työn prosessia osiin ja nimeää sen osa-alueita tavoitteenaan ymmärryksen lisääminen teatteriesityksen tekemisestä. Hän käsittelee taiteellisen työprosessin lähtökohtia, erittelee sen vaiheita ja keskittyy tarkastelemaan työryhmässä ohjaajana toimimista. Hän nostaa esiin useita ongelmakohtia ja pyrkii analysoimaan valintoihin johtaneita päätöksiä. Ohjaajana osiossa hän keskittyy erityisesti ohjaaja-näyttelijä sekä ohjaaja-työryhmä suhteisiin. Hän pohtii valtaa ja vastuuta, pimahtamista, väsymistä, näyttelijänohjaamista ja esityksestä irti päästämistä. Lopulta hän pohtii ohjaajan oman tilan tarvetta ja ei-ymmärtämistä taiteellisessa työprosessissa. Johtopäätöksissä hän summaa löytyneitä ohjaamisen työvälineitä sekä hahmottelee ohjaaja-näyttelijä, teos-taiteilija suhteiden sovelluksia opetustyöhön. Opinnäytteen lopuksi hän suuntaa katseensa tulevaisuuteen ja hahmottelee uutta asennetta taiteelliseen työhön.
  • Helminen, Antti (2013)
    Maallisten ilojen puutarha oli esitys, jonka käsikirjoitus toteutettiin Teatterikorkeakoulun dramaturgianlaitoksen mestarityöpajan aikana, viiden opiskelijan toimesta. Tästä käsikirjoituksesta tehtiin esitys Teatterikorkeakoulun Teatterisaliin syksyllä 2010. Käsikirjoitus oli kooste useasta hyvinkin erilaisesta tekstistä, joten haasteena oli tekstien liittäminen yhtenäiseksi esitykseksi. Toimin esityksessä valo- videosuunnittelijana ja lavastajana. Tämä kirjallinen osio opinnäytetyöstäni keskittyy esittelemään kuinka pyrin luomaan mahdollisimman moneen taipuvan visuaalisen kokonaisuuden esitykseen, kuitenkin pitäen teoksen yhtenäisenä. Sekä sitä miten lopputulokseen päädyttiin, painottaen ennakkosuunnittelua ja minkälaisia työtapoja valosuunnittelijalta mielestäni vaaditaan että valo saa esityksessä merkittävän roolin eikä taivu pelkäksi koristeeksi. Merkittävä rooli ei välttämättä tarkoita näkyvää roolia. Jokainen esitys kaipaa omanlaista valollista ajattelua. Hyvää valosuunnittelua ei välttämättä huomata, mutta se kyllä tunnetaan. Usein lavastus, videoprojisointi ja valosuunnittelu toimivat esittävässä taiteessa erillään, jopa toistensa toimia hankaloittaen. Tässä teoksessa pyrin ajattelemaan niitä kaikkia yhtenäisenä tilallis- rytmisenä esiintyjänä, luoden tunteen elävästä ja hengittävästä tilasta, joka jäsentää kokonaisdramaturgiaa. Video on valoa, lavastusta ei näe ilman valoa ja valo tarvitsee pinnan näkyäkseen. Ne ovat kuitenkin vääjäämättä riippuvaisia toisistaan. Esitysteknologinen kehitys on mennyt jo niin pitkälle että jo pelkästään sillä on mahdollista luoda kokonaisia maailmoja. Se kuitenkin vaatii fysikaalisten ominaisuuksiensa takia (ainakin vielä) tiettyjä tapauskohtaisia reunaehtoja toimiakseen. Vielä emme esimerkiksi saa teatteriolosuhteissa valoa pysähtymään. Tämä taas johtaa siihen, että näiden maailmojen toteuttamiseksi joistain toisista mahdollisuuksista täytyy luopua. Tämä taas vaatii luovaa ja ymmärtävää yhteistyötä kaikilta työryhmän jäseniltä. En yritä sanoa että tämä on ainoa oikea tie esityksen tekemiseen, eihän sellaista ole. Joskus valon tehtävä esityksessä saattaa yksinkertaisesti olla vain tehdä näkyväksi. Yritän sanoa että jos haluaa lähteä visuaalisten ja tilallisten ihmeiden tielle, täytyy koko työryhmän ottaa toteutuksen vaatimukset huomioon mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Näiden vaatimuksien esilletuonti jää usein luonnostaan valosuunnittelijalle. Koska hänen ammattitaitoonsa ainakin kuuluisi kuulua valon fysikaalinen ymmärtäminen tiettyyn pisteeseen asti ja näissä ihmeissä yleensä on kyse siitä mitä ei saa näkyä. Eli valon tehtävänä on määrittää mitä ja miten nähdään. Toisin sanoen joskus valon tehtävä esityksessä on monimutkaisesti tehdä näkymättömäksi. Käyn myös läpi esityksen visuaaliset ja tilalliset ratkaisut kohtauskokonaisuuksittain, sekä lyhyesti kaluston jolla esitys toteutettiin.
  • Santavuori, Maria (2012)
    Tämä opinnäytetyöni on taiteellispedagoginen. tarkastettava esitys oli konsertti Arcadia International Bookshopissa 3.3.2012, jossa lauloin kitaran ja harmonikan säestämänä sanoittamiani ja säveltämiäni kappaleita. Kirjallisessa osassa tutkin kokemustani siitä miltä tuntuu toteuttaa mahdottomalta tuntunut unelma. Pyrkiessäni opiskelemaan Teatterikorkeakouluun teatteripedagogiikkaa 2007, yhtenä motiivinani oli vankentaa teoreettista pohjaa pedagogiselle mallille, joka hahmottui työskennellessäni Naulakallion erityiskoulussa rap –lyriikan kirjoittamisen ohjaajana vuosina 2005 – 2008. Mallin nimi on Mahdottoman mahdollistaminen. Halusin itse kokemalla mahdottoman mahdollistamisen, saada lisätietoa siitä, mitä oppilaani saattavat kokea ollessaan mukana voimauttavassa taideprojektissa. Halusin myös tietää miten malli toimii ja miten sitä voisi kehittää. Kokemukseni on, että kun mallin osat ovat paikoillaan, mahdottoman oppiminen on voimaannuttava matka onnistumiseen. Tulin vahvalla tavalla muistutetuksi siitä, että mahdottoman mahdollistaminen saattaa muuttaa oppilaan koko siihenastista minäkuvaa ja siten olla syvästi järkyttävää. Tulin tietoiseksi siitä, miten kokonaisvaltaisesti peilaan opettajana elämääni oppilaihini. Siksi tunnen yhä suurempaa merkitystä myös oman taiteellisen ja kokonaisvaltaisen kasvun prosessini jatkamisesta.
  • Georgiou, Christina (2013)
    Mapping the Body, Embodying the Map: A corporeal taxonomy into a topographical transformation at the border of Nicosia is a project realized along and across the buffer zone within the Venetian walls of Nicosia, the capital city of Cyprus. The focus of this project is the area that divides the city into two parts and it has been mentioned as buffer zone, green line, borderline, dividing line, dead zone and many more. This restricted area has activated not only physical barriers for people but also caused emotional and mental restrain. The motivation is my wish to reveal the significance of this area and uncover the impact it creates on the body: physical, mental and emotional. Also my intention is to deform and reconstruct the psychophysical perceptions of the dividing line through artistic means. The approach and method of working consists of artistic research, and a practical and theoretical framework. I have used live performance as my creative technique to realize a series of site-specific performance interventions along and across the Nicosia buffer zone in order to generate knowledge about that area, examined in my research. In addition, the written part of this project includes a description and analysis of my artistic work at the border, supported with theories focusing mainly on José Esteban Muñoz’s work, “Disidentifications” (1999) and Sarah Pink’s “Doing Sensory Ethnography” (2009). This thesis project questions: How the conventional idea of the border and its solidified historicity can be transformed to a new perception through performing, while bringing a psychophysical transformation to this experience? To come to an answer, the body is used as a tool to create live actions and the Nicosia border is used as a site to be experienced through non covnentional ways. Finally, the outcome is an experiential mapping, which is shaped while the body is used to measure, archive, experience and re-experience, and therefore memorize the border anew.
  • Poutanen, Panu (2015)
    Mielen voima on pohdintaa oppimistani asioista näyttelijäntyössä. Tässä lopputyössä käsitellään näyttelijäntyön osa-alueita minua kiinnostavista näkökulmista. Näyttelijäntyötä on vaikea tarkastella yleisessä kontekstissa, koska sen toimenkuvia on niin monia. Siksi olen rajannut aihettani. Lähestyn näyttelemistä siitä näkökulmasta, että näyttelijän täytyy olla mieleltään voimakas ja keskityn selittämään mitä se tarkoittaa. Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Kuinka voin harjoittaa mieltäni? Mitkä asiat psykofyysiseen kokonaisuutemme vaikuttavat? Millainen olisi täydellinen näyttelijä? Täydennän pohdintoja esimerkeillä omista kokemuksistani. Viittaan myös kirjallisiin lähteisiin etsiessäni tukea ajatuksilleni. Mukana on myös monia sitaatteja eri taiteilijoilta, jotka ovat opiskeluni aikana tulleet vastaan. Näyttelijä on ainutlaatuinen yksilö, inhimillinen olento. Olemme eläimiä. Ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, joiden tyydyttämiseksi toimimme. Näyttelijä on ihminen siinä missä kaikki muutkin, ja siten myös hänen tarpeensa ja pelkonsa. Omien pelkojen, tarpeiden, vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen niiden käsitteleminen on mielestäni olennaista itsensä valjastamiseksi näyttämötaiteen palvelukseen. Näyttelijä ei voi tehokkaasti kehittyä jos ei tiedä mihin tähdätä. Täydellinen näyttelijä olisi huippuunsa hiottu psykofyysinen kokonaisuus, ei kuitenkaan täysin virheetön, mutta tiedostava. Lähestyn näyttelijän tehtävää paljon myös työryhmän jäsenen näkökulmasta: Milloin työskentely on tarkoituksenmukaista ja tehokasta ja milloin siinä on ongelmia? Miten näyttelijän täytyy toimia, jotta yhteistyö muun työryhmän kanssa toimii. Millaista problematiikkaa työtilanteisiin voi ilmetä? Miten näitä ongelmia voi ratkaista? Näyttelijän täytyy ymmärtää roolinsa. Aihetta lähestytään myös velvollisuuden näkökulmasta. Näyttelijällä on mielestäni myös vastuu joka ilmenee muun muassa korkeasta työmoraalista ja taiteen laadun vaatimuksesta. Mielen voimassa kerrotaan mitä se kirjoittajalleen tarkoittaa. Miksi teatteria tullaan katsomaan ja mikä on näyttelijän tehtävä siinä? Mitä tarkoittaa näyttämön vapaus? Mitä tarkoittaa mielen vapaus? Lopuksi kerron omasta tunnetyöskentelystäni esimerkkien valottamana. Lähdekirjallisuudesta löytyy mm. seuraavia näyttelijäntyötä käsitteleviä kirjoja Susan Sontagin Lihan estetiikka David Mametin Tosi ja epätosi Jerzy Grotowskin Kohti köyhää teatteria Vsevolod Meyerholdin Teatterin lokakuu
  • Jaatinen, Mia (2015)
    Mielikuvittelu tanssijantyöllisenä välineenä koreografiassa Human Resources on taiteellisen opinnäytetyöni kirjallinen osio. Tein taiteellisen lopputyöni amerikkalaisen tanssija-koreografi Jeremy Waden koreografioimassa teoksessa Human Resources, jonka ensi-ilta oli joulukuussa 2014. Kirjoituksessani käytän paljon kokemusperäistä tietoa asiatekstin sisällä, sillä harjoitteita oli vaikea kuvata ulkopuolelta. Hyödynnän lähdekirjallisuutta tarkentamaan ja tukemaan pohtimiani kokemuksia. Ensimmäisessä luvussa kuvaan harjoitusprosessissa käytettyjä harjoitteita joita ovat Autenttinen liike, Fake Healing ja Fake Healing Space, Dance of Death ja Death Score. Kuvauksissa pyrin tuomaan esiin mielikuvitusmaailmaani, impulssivirtaani ja sitä millaista toimintaa nämä synnyttivät sekä tuon ilmi, miten koreografi kehysti nämä harjoitteet. Toisessa luvussa puran aikaisemmin kuvaamieni harjoitteiden myötä löytyneitä työvälineitä sekä pyrin lyhyesti avaamaan valintojen maailmaa impulssien virrassa sekä sitä, mitkä tekijät vaikuttivat valintoihini. Pohdin myös sitä, mitä halusin harjoitteiden avulla löytää suhteessa omiin ja koreografin haluihin ja toiveisiin. Valitsin nämä tietyt harjoitteet, sillä ne avasivat minulle maailmoja ja toimintamalleja, joita saatoin käyttää myöhemmin esitystilanteessa. Kolmannessa luvussa kuvaan mielikuvittelua esitysprosessissa. Olen jälleen käyttänyt päiväkirjamerkintöihini perustuvia kuvaelmia osoittamaan sitä monitasoista kenttää, missä esiintyjäntyöllisesti toimin ja mitä kohtausten sisällä tapahtuu ja miten niihin reagoin. Olen kuvannut lyhyitä otteita kohtauksista Alku, Fake Healing ja Fake Healing Space. Neljännessä luvussa puran esityskohtausten kuvauksia ja pohdin sitä, mitä työkaluja harjoittelusta on säilynyt esityksiin ja miten koen voivani niitä käyttää, mitä työkaluja löysin pitämään esiintyjän työn virkeänä esityksestä toiseen sekä sitä, miten aktiivinen mielikuvittelu toteutuu esityksissä. Viimeisessä luvussa pohdin millainen prosessi teoksen tekeminen kokonaisuudessaan on ollut tanssijan- ja esiintyjäntyöllisesti. Pohdin myös sitä, millaisia erilaisia haasteita kohtasin harjoitus- ja esitysprosessin aikana ja miten niistä selviydyin. Kirjoitan oivalluksistani ja siitä, kuinka tärkeää ryhmämme välinen vuorovaikutus on prosessin kannalta ollut. Avaan mitä taitoja olen mielestäni oppinut ja mistä olen saanut tanssijantyöllisesti nautintoa esitysprosessin aikana ja mitkä tekijät siihen ovat vaikuttaneet.
  • Uusivirta, Olavi (2012)
    Ensimmäinen luku pohtii ankaruuden ja mukavuudenhalun ristiriitaa teatterin harjoitusympäristössä. Millä ehdoilla olisimme valmiit antamaan kaikkemme harjoituksesta ja esityksestä toiseen? Tarvitaanko siihen Toisen haastavaa ja vaativaa katsetta? Olennaista on saada aikaan vakavuuden ilmapiiri, jossa täydellinen keskinäinen luottamus on mahdollinen. Toinen luku etsii taiteen ja viihteen välistä rajapintaa. Onko se kaivettavissa näkyviin? Ovatko kentät erillisiä? Pitäisikö niiden olla? Mitkä lainalaisuudet määrittävät näyttelijän toimintamahdollisuuksia näillä kentillä? Näyttämöä, sen ominaislaatua pitäisi kysyä rohkeammin. Nuoruus ja uudenkaipuu käyvät käsi kädessä. Riippumattoman, kokeilevan (esitys)taiteen pariin astuminen edellyttää tietoista hyppyä tyhjän päälle. Elintasosta on tingittävä. Lopulta kaikki – myös ylevimmät sielut – on kaupan. Kysymys on vain hinnasta. Kolmas luku esittää kysymyksen loputtomien toistojen – teatterin perusolosuhteen – mielekkyydestä. Teatteri on toiston taidetta, mutta missä menee raja? Mikä on sopiva määrä esityksiä viikossa tai vuodessa? Tekeekö rakenteisiin ohjelmoitu rutinoitumisen vaade näyttelijöistä ajan oloon robotteja? Olemme tuomitut toistoon, mutta näemmekö sen luonteeltaan lineaarisena vai syklisenä toimintana? Olkapäällä kuiskuttelevat ainutkertaisuuden ja elämyksellisyyden toiveet. Pyydämmekö liikoja? Neljännessä luvussa reflektoin kokemuksiani taiteellisen opinnäytteeni Kuusisormisten (2010) harjoitusprosessin parissa. Esitys oli kokeellinen, rakenteeltaan fragmentaarinen, tanssillinen, poeettinen, kuunnelmallinen, omaa olemisen tapaansa ja näyttämöä aktiivisesti kysyvä. Pääasiallisina lähtökohtina olivat ruumiillinen teatteri ja ajatus toisin tekemisestä. Esitys tapahtui simultaanisesti kahdessa eri studiotilassa, joista toinen oli varsinainen näyttämö ja toinen eräänlainen takahuonetila. Esityksen alussa yleisö jaettiin tasan näihin kahteen tilaan, ja puoliajalla he vaihtoivat tiloja päikseen. Teoksen temaattinen ydin oli toisen, vieraan, tuntemattoman, hämillisyyden, ymmärtämättömyyden kohtaaminen. Viidennessä luvussa pohdin vapaasti assosioiden teatterin mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, potenssia ja impotenssia. Käyn myös läpi joitakin viime aikaisia erityisen pysäyttäviksi kokemiani hetkiä esitystaiteen saralla, teoksia jotka ovat jättäneet lähtemättömän jäljen, kohtaamisia jotka ovat onnistuneet häiritsemään ja säväyttämään. Ihmettelen elokuvantekijöiden pohjatonta halua tehdä realistista draamaa ja totean teatterin vahvuuden olevan sen kyky halutessaan olla keskisuomalainen kivikirkko. Kuudennessa luvussa esitän näyttelijä Petri Manniselle viisi kysymystä.
  • Simola, Sofia (2014)
    Opinnäytetyössäni kirjoitan tanssikokemuksistani ja tanssijuuteni rakentumisesta teostyöskentelyn kautta. Kirjoitan kokemuslähtöisesti ja kuvailen ajatuskulkujani ja elämääni teosten sisällä. Teoksia, joista kirjoitan ovat Jana Unmüßigin teos Colour, Colour ja Unmüßigin kanssa työskentely yleensä, Diego Gilin teos Outdoors sekä Satu Herralan koreografia Pyhä Vitus. Ryhtyessäni kirjoittamaan olin kiinnostunut ajassa olemisesta ja siitä, miten aiemmat kokemukseni ohjaavat suhtautumistani uuteen, sekä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta teostyöskentelyssä. Halusin ymmärtää, mitkä asiat kulkevat mukanani muovaten tanssijuuttani, ja tekevät tanssistani sen, mitä se tällä hetkellä on. Koreografi Jana Unmüßigin kanssa työskentelyllä on ollut tekemiseeni valtava vaikutus, joten aloitan hahmottelemalla sen merkitystä esimerkin kautta. Sen jälkeen jäsennän Unmüßigin työssä esille tulleita ja osittain siitä aiheutuneita kokemuksia raskaudesta ja hitaudesta kytkien ne hermoston toimintaan. Toisessa luvussa kirjoitan hieman affektista ja linkitän tanssikokemuksiani filosofi Brian Massumin artikkeliin Navigating Movements. Kuvailen potentiaalisuuden kokemista ja valintojen syntymistä Outdoors-teoksessa sekä hahmottamisen ja ymmärtämisen prosesseja tanssiessani Pyhässä Vituksessa. Kolmas luku käsittelee näkemistä ja nähdyksi tulemista harjoitteiden kuvailemisen ja teossuhteen pohdinnan kautta. Teoksessa olemista määrittää oman kokemuksen todistaminen ja sitä kautta syntyvä etäisyys omaan tekemiseen. Neljäs luku avaa lukijalle lopputyöni taiteellisen osion Pyhän Vituksen koreografian rakennetta ja tanssijoiden tehtäviä teoksen sisällä. Luvun lopussa kirjoitan siitä, miten Unmüßigin teokset ja Pyhä Vitus mielestäni käsittelevät havaitsemiseen liittyvää vajetta, sitä ettei koskaan voi nähdä tai havaita tarkastelemaansa objektia tai asiaa kokonaisuudessaan. Viimeinen luku on kokoelma kokemuksia ja ajatuksia, jotka olen kokenut merkittäviksi tanssijuuteni kehittymisen kannalta. Luku sisältää mm. objektisuhteen kuvailua demoesityksessä, katsojan asenteen etsimistä ja mietteitä siitä, mitä tanssi tekee tai miten se ”toimii” maailmassa. Lopuksi pohdin teossuhteeni kehitystä Pyhä Vitus ja Colour, Colour -teoksissa ja esitysten myötä kokemaani vapautumista, sekä kerron liikutetuksi tulemisesta esitystilanteessa. Viimeinen luku kokoaa yhteen ja reflektoi kirjoitusprosessin myötä syntyneitä oivalluksia.
  • Kuparinen, Susanna (2013)
    Ryhmäteatteriin ohjaamani esitykset Eduskunta – Satiiri vaurauden uusjaosta (2011) ja Eduskunta II – Satiiri veljeskuntien Suomesta (2012) ovat osa esityssarjaa, jonka pohjana on vuosina 2008–2011 Ylioppilasteatterissa esitetty Valtuusto-trilogia. Olen tutkinut työryhmäni kanssa esityssarjan aikana poliittisen teatterin ja journalismin risteyskohtia, toisaalta etsinyt välineitä ja näkökulmia, joiden avulla poliittinen teatteri voisi puhutella myös niitä, jotka eivät ole valmiiksi samaa mieltä. Kirjallisessa opinnäytteessäni käsittelen journalistisen dokumenttiteatterin suhdetta journalismiin ja yhteiskuntaan. Mitä taide ja julkinen keskustelu voisivat hyötyä journalistisesta dokumenttiteatterista? Eduskunta-esitykset ovat tutkivaa journalismia näyttämöllä, mutta ne ovat myös taideteoksia. Tarkastelen esitysten ohjauksellisia ratkaisuja suhteessa esteettisiin mieltymyksiini ja ajankohtaisiin aiheisiin, ja yritän välittää työvälineitä dokumenttiteatterista kiinnostuneille taiteilijoille ja toimittajille. Eduskunta-esitykset eivät ole mediakritiikkiä, ne ovat media. Teatterinäyttämö mediafoorumina on yhteiskunnallisen rakenneanalyysin ja läpileikkauksen kannalta tehokas julkisen keskustelun areena, teatterin yhteisöllisen, kansankokousta muistuttavan luonteen takia. Eduskunta-esityksissä pyrimme nostamaan pintaan aiheita, joita median uutisvirrassa on hankala käsitellä. Eduskunta-esitysten tärkein päämäärä on murtaa median monologisuus ja hegemoninen vallan pönkittäminen, joka johtuu osin medialle luontaisista rakenteista, osin tiedonvälityksen silppuuntumisesta ja hektisyydestä. Toisaalta pyrimme rikkomaan taiteelle luonteenomaista katseen siirtoa rakenteista ylipsykologiseen, individualistiseen maailmankuvaan, jossa jätetään käsittelemättä yhteiskunnalliset syy-seuraussuhteet. Tarkastelen myös kollektiivisen ensemble-työskentelyn ja yhteistyön piirteitä. Moniäänisen ja dialogisen julkisen keskustelun lähtökohta on se, että eri taiteilijat ja toimittajat yhdistävät voimansa. Kirjallinen opinnäytteeni on jaettu viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa käyn läpi henkilökohtaisia lähtökohtiani, miksi olen tarttunut poliittisiin aiheisiin ja mihin yhteiskunnalliseen tarpeeseen haluan esityksilläni vastata ja miksi vieraannuin draamasta. Toinen osa käsittelee esteettistä pyrkimystäni ja oppimisprosessiani polyfonisiin rakenteisiin, moniäänisyyteen esitysten muodossa ja tekotavassa. Käsittelen valintojani Mihail Bahtinin karnevalismin, dialogin ja polyfonian käsitteiden kautta. Kolmannessa osassa kerron, miten karnevalismi ja polyfonia jalkautuvat näyttämölle aiheiden ja estetiikan kautta. Neljäs osa analysoi monologisuuden ja objektiivisuuden ongelmia taiteessa, journalismissa ja julkisessa keskustelussa. Viidennessä osassa jaan muutamia keskeisiä metodeja, jotka olen työryhmäni kanssa havainnut käyttökelpoiseksi.
  • Sipilä, Jasmiina (2015)
    In this research I'm moving and exploring in a landscape of an inter-disciplinary improvisation performance. The research is structured by choosing one performance which functions as a documented snippet of an ongoing interdisciplinary improvisation practice and is a vehicle to analyse what sort of skills and knowledge enable and are developed in that specific ongoing practice. I map out the validity of those skills and knowledge in relationship to a dancer's know-how in a new paradigm of performing arts, as well as how to facilitate them and what sort of philosophical and ethical notions and issues arise in such a facilitation process. The mode of this thesis is practicebased art-pedagogical research. I'm proposing that the skills and knowledge that enable inter-disciplinary improvisation, and that are simultaneously developed in the practice, are a dancer's self–reflection and decision making process; a dancer's own research and awareness of senses and perceptions; the awareness of interaction of performer(s) and audience during a performance situation and the collaborative approaches towards learning and creating artistic work. These skills and knowledge share similar terrain with the skills and knowledge of a dancer in a new paradigm of performing arts, including the new paradigm of contemporary dance, defined by a performative shift. In addition to these, what can be specifically drawn from inter-disciplinary improvisation practice is a dancer's awareness of her/his inherent concepts that frame her/his perception in working situations, as well as discipline specific inherent working practices and terminology that are taken as a given, yet come up for discussion and reflection through inter-disciplinary work. I'm proposing that these skills and knowledge can be facilitated and developed through dialogical and critical pedagogical approaches that take in consideration notions of freedom, responsibility, artistic ownership, artistic integrity, as well as a notion of wider socio-political landscapes that the work exists in. In terms of practice based working methods that can facilitate this sort of skills and knowledge, there are many routes. One possible way are the inter-disciplinary working methods introduced in this thesis, that emphasize action-research based working cycles, working collaboratively both within a group, as well as in co-facilitating and approaching a facilitation process as a not-yet-known situation. This mode of working approaches a teacher as an active researcher and facilitator, who also engages in a process of self-reflection and dialogue.
  • Goria, Gabrielle (2013)
    This work illustrates the research I have conducted throughout the two years of my Master's degree programme in Theatre Pedagogy at the Theatre Academy of Helsinki (TeaK) on the topic of “active” silence: a quiet dimension of being, calm but not passive, characterized by a high level of awareness, openness and concentration at the same time. In March 2012 I led a one-day workshop with the title “Living the Silence” in seven different environments (among them: a school, two monasteries and a Theatre Academy), where I explored many possible combinations of art and meditation, in order to understand how the participants experienced “active” silence. In November 2012 I further developed my previous research on “active” silence by leading a two week-workshop, “Moving the Silence”, attempting to understand how I could develop a dialogue between different disciplines related to the practice of active silence such as meditation, T'ai Chi Ch'üan (the Chinese “Supreme Polarity boxing”) and expressive movement, without use of speech. The workshop led spontaneously towards a performance with the same title “Moving the Silence”, where I have been exploring the boundaries between meditation and performance, questioning how meditation can be a performance and vice-versa. We performed in February 2013. Silence proved to be a fruitful ground for a dialogue between art and spirituality, becoming a generative platform for developing meditative ways of working in the field of art. This thesis provides a detailed description of this work and the development of my personal conceptions about teaching.
  • Gröndahl, Juho (2014)
    Tutkin opinnäytteeni kirjallisessa osiossa sitä, millaisina omat työnkuvani ja työtapani näyttäytyvät maisteriksi valmistumisen kynnyksellä. Dramaturgian koulutusohjelman tutkintovaatimuksissa todetaan, että koulutus ei valmista vain yhteen ammattiin, vaan antaa opiskelijalle valmiuksia luoda oma monialainen ammatinkuvansa. Yritän hahmottaa, mitä tämä juuri minun kannaltani tarkoittaa: mihin koulutukseni on antanut valmiuksia, millaisista produktioista olen hankkinut kokemusta ja mikä on tuntunut omalta tai kiintoisalta. Suhteutan omia kokemuksiani dramaturgina ja näytelmäkirjailijana dramaturgikoulutuksen historiaan sekä muiden taiteentekijöiden ajatuksiin. Puran suhdettani dramaturgin perinteisiin työnkuviin ja pyrin kuvaamaan, millaisten uusien, innostavien ja vasta syntymässä olevien dramaturgina olemisen tapojen äärellä olen ollut. Ensimmäisessä luvussa käsittelen kokemuksiani näytelmän kirjoittamisesta, minkä yhteydessä avaan myös yleisempää suhdettani taiteen tekemiseen ja sen tavoitteisiin. Erityisesti käsittelen sitä ainoaa pitkää näytelmää, jonka olen maisteriopintojen vaiheessa kirjoittanut itsekseni – taiteellista opinnäytettäni Kevätjuhla. Pyrin hahmottamaan sen kautta omaa kirjoittajuuttani ja ominaislaatuani tällä hetkellä – mihin tartun, mistä lähden, miten työskentelen. Avaan suhdettani kirjoittamiini henkilöihin ja puran sitä, mitä materiaalin henkilökohtaisuus minulle tarkoittaa. Sivuan myös kokemuksiani kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Toisessa luvussa, Teatteri yhteisöllisenä kommunikaationa, syvennyn kolmeen prosessiin, joita voisi nimittää yhteisöteatteriksi: Kansallisteatterin yleisötyö- ja teatterikasvatusosastolla tekemiini produktioihin Kontulan aika! ja Vähän niinku benjihyppy sekä Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssilla ohjaamaani, hoitolaitoksissa ja sosiaalityön yksiköissä kiertäneeseen monologiin Ihminen tavattavissa. Käsittelen prosessien herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä muun muassa yleisösuhteesta ja tekijyydestä. Samalla pyrin avaamaan, mitä teatterin yhteisöllinen perusluonne minulle tarkoittaa. Kolmannessa luvussa, Keskeneräisyydestä, paneudun vielä siihen, miksi keskeneräisyys ja avoimeksi jättäminen ovat minulle sekä olennainen esteettinen ja eettinen lähtökohta että väistämätön osa teatterin tekemistä. Näkemykseni mukaan teatteritekstin kirjoittaminen on paitsi sanojen, myös aukkojen taidetta: ratoja, raameja ja rakenteita, jotka jättävät tilaa potentiaaliselle esitykselle. Pohdin, onko käsikirjoittamisessa, ohjaamisessa, koreografiassa ja kaikessa esityksen suunnittelussa kyse vain ankkureista, joiden pohjalle kaikkein olennaisin asia – yleisöön ja hetkeen reagoiva elävä tilanne – voi syntyä. Käsittelen avoimuuden kysymystä myös näytelmän rakenteen näkökulmasta: pohdin, miksi pidän avoimista lopuista ja vierastan lopullisia, kaikenkattavia tilinpäätöksiä.
  • Hurme, Laura (2015)
    Päästessäni teatteriopettajan maisteriohjelmaan 2013, päätavoitteeni oli tulla koulutuksen myötä paremmaksi opettajaksi. Jotta tämä olisi mielestäni mahdollista, oli itselleni tärkeää ymmärtää ensin, mitä hyvä opettaja tarkoittaa. Tekevätkö pedagogiset opinnot opettajasta paremman? Tähän aiheeseen tartuin seminaarityössäni Älä tule paha ope, tule hyvä ope (2014), johon myös haastattelin kolmea teatteriopettajan maisteriohjelmasta valmistunutta. Pyrin selvittämään, mitä käsityksiä valmistuneilla oli teatteriopettajan maisteriohjelman merkityksestä heidän työelämäänsä ja teatteriopettajuuteensa. Seminaarityössäni pohdin myös seuraavanlaisia kysymyksiä: mitä opiskellaan (taidepedagogiikka), missä opiskellaan (Teatterikorkeakoulu) sekä miksi opiskellaan (kohti hyvää opettajuutta)? Tämä seminaarityö on nyt tässä opinnäytetyössäni pohjana. Sen lisäksi, että käyn läpi seminaarityössäni esiin tulleita pohdintoja, pyrin myös löytämään jotain uutta. Seminaarityön jälkeen pyrin avaamaan sekä identiteetin että opettajan ammatti-identiteetin käsitteitä. Mitä nämä käsitteet tarkoittavat ja mitä kaikkea nämä käsitteet voivat sisältää? Miten suuri merkitys näillä käsitteillä on teatteriopettajan maisteriohjelmassa opiskellessa? Vaikka kyseessä on kaksi todella suurta aihetta, enkä kykene kuin raapaisemaan niiden pintaa, olivat nämä käsitteet mielestäni tärkeää nostaa tässä opinnäytetyössäni esiin. Viimeisenä tässä opinnäytetyössäni käyn läpi omaa matkaani teatteriopettajan maisteriohjelmassa. Avaan ensin tavoitteitani ennen opintojen aloittamista ja sen jälkeen kerron, mitä kirjoitin itselleni kirjeeseen opintojen alussa (tämä kirje postitettiin itselle ensimmäisen lukuvuoden päätyttyä). Näiden jälkeen käyn läpi ensin ensimmäisen lukuvuoden ja sitten toisen lukuvuoden kohokohdat. Pyrin löytämään opinnoistani ne hetket, jolloin minussa on tapahtunut jotain. Tämän työn yhtenä tavoitteena on myös kyetä sanallistamaan näitä hetkiä. Mitä niissä hetkissä on tapahtunut ja miksi juuri ne hetket ovat nousseet muita hetkiä tärkeämmiksi? Mitkä hetket ovat olleet niitä, kun olen liikahtanut lähemmäksi omaa tavoitettani, kohti parempaa opettajuutta? Sitten, kun tämä opinnäytetyö on valmis, haluaisin tiedostaa, ymmärtää ja sanallistaa sen, mitä olen teatteriopettajan maisteriohjelmalta saanut. Olenko saavuttanut niitä tavoitteita, mitkä itselleni asetin ennen opintojani vai ovatko tavoitteet kenties muuttuneet? Tämän opinnäytetyön lopussa toivon ymmärtäväni, mistä olen lähtenyt liikkeelle ja missä olen nyt.
  • Kirkonpelto, Anssi (2012)
    Tanssiurheilun pedagogiikka näyttäytyy lajin opettajalle tai ohjaajalle erilaisten tekniikkakirjojen, lajiteknisten vaatimusten ja kilpailusysteemin mukana tuoman taitotasojärjestelmän kautta. Kilpailusysteemi määrittää mitä tanssivuoroja kilpailuissa saa tanssia ja mitä niissä arvioidaan. Lisäksi näiden asioiden ympärille muodostunut harjoittelukulttuuri tukee sitä, että opettamisesta tai harjoittelusta tulee helposti ulkokohtaista, kun lähes ympärivuotinen ja tiivis kilpailukausi ei välttämättä anna mahdollisuutta perusasioiden opetteluun. Tämän opinnäytetyön tavoitteena on tutkia tanssiurheilun pedagogiikkaa ja sen kehittämisen mahdollisuuksia. Opinnäytetyössä tarkastellaan ensin taidon oppimista ja - opettamista liikuntapedagogisten teorioiden ja -käsitysten näkökulmasta. Näitä teorioita esitellään käyttäen lajikohtaisia esimerkkejä. Lisäksi työn erityisenä tarkoituksena on tutkia uudenlaista pedagogista ajattelua tutkimalla somatiikkaa, lihasenergiatekniikkaa, biomekaniikkaa, sensorista integraatiota ja Labanin liikeanalyysiä. Nämä näkökulmat olen valinnut syystä, että olen kokenut niiden sisältämien teorioiden sivuavan tanssiurheilun valmentamiseen liittyviä käytäntöjä. Lopuksi työssä analysoidaan tanssiurheilun lajeja saatavilla olevan lajikirjallisuuden avulla. Analyysin avulla selvitetään mikä kussakin tanssilajissa on erityistä liikkeellisesti ja karaktäärisesti. Analyysin tarkoitus on tukea ja ohjata lajin pedagogiseen kehittämiseen liittyviä ajatuksia, käsitteitä ja teoriaa. Tätä pohdintaa tuetaan opetuskokeilussa esiin tulleilla hyvillä käytänteillä. Työn tuloksena on syntynyt monia suuntaa antavia ajatuksia, joihin lukija voi suhteuttaa omaa pedagogista näkemystään.
  • Nummela, Helmi-Leena (2014)
    Käsittelen opinnäytteessäni syömishäiriötä ja sen suhdetta näyttelijäntyöhön. Aluksi kuvailen toisen vuosikurssin akrobatiatunnilla syntynyttä avainkokemusta, jonka seurauksena päädyin kirjoittamaan aiheesta. Olen itse sairastanut anoreksian ja kerron oman tarinani alkaen yläasteen alusta Teatterikorkeakoulusta valmistumiseen saakka. Kirjoitan auki prosessin, jossa yritin löytää opinnäytetyötä varten haastateltavan, jonka kanssa voisin peilata kokemuksiani aiheesta. En onnistunut saamaan haastateltavia, mikä kuvaa osaltaan aiheen vaikeaa luonnetta. Oman kokemukseni kautta avaan erilaisia näkökulmia syömishäiriön monisyiseen vyyhteen. Analysoin sairastumisen syitä oman henkilöhistoriani ja perhesuhteideni kautta syventääkseni ymmärrystä sairauden ominaisuuksista. Nostan esiin myös kysymyksen psykologisoinnin ongelmallisuudesta. Kuvaan anoreksian ilmenemismuotoja ja peilaan niitä suhteessa teatterin tekemiseen ja näyttelemiseen. Pohdin omien roolitöideni kautta sairauden eri vaiheita ja elämänlaatuun liittyviä kysymyksiä. Jäljitän omaa toipumisprosessiani ja sen esiin nostattamia tunteita, kysymyksiä, sekä omaa kehittymistäni näyttelijänä. Tutkin sairauden ja terveenä olemisen rajapintoja. Avaan vaikeaa aihetta hahmottaen ilmiön yleisyyttä ja asenteita kehoon ja syömiseen liittyvissä ongelmissa. Yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee ympäristön vastuu ja koulun vaikea asema lähestyä syömishäiriöön sairastuneita opiskelijoita. Pohdintani perustuvat, omien kokemusteni lisäksi, opiskelijayhteisön havainnointiin Teatterikorkeakoulussa vuosina 2009-2014. Käsittelen työssäni sukupuolirooleja lähtien liikkeelle suhteestani omaan isääni, jonka jälkeen siirryn tarkastelemaan miehen ja naisen eriarvoisia asemia teatterin vaikutuspiirissä. Etsin syitä siihen, miksi naiset sairastuvat syömishäiriöön paljon miehiä useammin. Lopuksi kuvaan vielä akrobatian opettajan näkemyksiä siitä avainkokemuksesta, josta koko opinnäytetyöni sai alkunsa.
  • Kontulainen, Olli (2014)
    Opinnäytteessäni etsin omaa ihannenäyttelijääni, sekä metodeja, joilla ihannenäyttelijäni voisi näytellä. Opinnäytteen myötä myös selkeytyy että näyttelen, koska olen tyytymätön todellisuuteen, kaipaan toisin tekemistä, muutosta. Näyttelemiseni motivoituu tästä ihmisenä kasvun mahdollisuudesta. Opinnäytteeni alkupuolella kuvaan sitä henkilökohtaisuuden tasoa, jolla näen itseni näyttelijänä toimimassa. Näen, että näyttelijyyden ja ihmisyyden välillä ei ole eroa, olen näyttelijäihminen Grotowskin hengessä. Kerron myös miten näyttelin ja ajattelin näyttelemisestä harrastajana ja Teatterikorkeakoulun opintojen aikaan. Kirjoitan, että näytteleminen on itsensä ajamista omia perustoja vavahduttaviin hetkiin ja näiden häpeän, pelon ja nautinnon hetkien kohtaamisessa on tärkeä pysyä kiinni ruumiissaan, olla läsnä. Molempiin tekoihin tarvitaan näyttelijäntyön tekniikkaa, sekä tähän itsensä horjuttamiseen, että horjumisen hetkellä. Kuten Grotowski opettaa, näiden hetkien ylittämisessä ja paljastumisessa tapahtuu itsen näkyminen. Mietin, että postdraamallinen teatteri tuntuu vapaammalta toimimiskentältä kuin draamallinen. Kirjoitan kuitenkin näyttelijäntyön tekniikkani rakentuvan pääosin draamanäyttelijän opeista. Opinnäytteessäni kuvaan näyttelijäihmisen tietä kohti ihannenäyttelijää neljällä pääotsakkeella: Vilpittömyydellä, totaalisuudella, ruumiillisuudella ja vapautumisella.Vilpittömyys kartoittaa havainnon tarkkuuden ja henkilökohtaisuuden alueita. Stanislavski kertoo vilpittömyyden olevan näyttelijän viehättävyyden edellytys. Seuraavaksi riehaannun totaalisuuden keitaalla, jossa groteski näytteleminen kohtaa täyslaidallisen tunteita. Kerron transsimaski-kurssin ja TeaKin maisterikurssin harjoitteen, hömppäherran, aiheuttamista kokemuksista ja kuinka nämä linkittyvät groteskiin näyttelemiseen. Kirjoitan kuinka arkiminän maski murtuu ja näyttämön valtaa verenpunainen, elävä näyttelijäihminen. Ruumiillisuuden taukopaikka kehottaa näyttelijäihmistä kehoontumaan Alexander-tekniikan kautta. Kerron myös Suzuki-metodista itseluottamuksen ja ruumiillisen läsnäolon lisääjänä. Vapautuminen näyttämöllä ja elämässä on näyttelijäihmiseni lopullinen tavoite. Näen, että kurinalaisuus, psykofyysisen harjoittelun säännöllinen jatkaminen vie kohti vapautumista. Suzuki-metodin ja Alexandertekniikan lisäksi ihannenäyttelijäni harjoittaa Zen-meditaatiota ja Näyttelijäntyö ja nykyaika-harjoitteita. Kirjoitan, että katsoja pääsee ihannenäyttelijäni mukaan elämälle avautumiseen, jaettuun olemisen kokemukseen.
  • Riuttala, Sirpa (2012)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa käsittelen ohjaamisen käytäntöä ja teoriaa kahdessa syksyllä 2011 ensi-iltansa saaneessa produktiossa. Ensimmäinen produktio on taiteellinen lopputyöni You´re my hit and you´re my shit ja toinen on heti edellisen jälkeen Helsingin Kellariteatteriin ohjaamani FINLANDIA. Näkökulmana on oma ohjaajuus suhteessa perinteeseen. Puran esitysten tekoprosessit hahmottaakseni omia työtapojani ja antaakseni niille nimiä. Käsittelen erityisesti äänisuunnittelun sekä ei-dialogisten tekstien roolia omissa ohjauksissani sekä työryhmän roolia sisällöntuottamisen kannalta. Pyrin käsittelemään prosessien aikana nousseita kysymyksiä ja havaintoja tavoitteenani luoda omaa ohjaajantyön teoriaa käytännön havaintojen pohjalta. Lopuksi kerron lyhyesti käsiteltyjen havaintojen suhteesta laitosteatterissa työskentelyyn.