Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 49-68 of 96
  • Riuttala, Sirpa (2012)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa käsittelen ohjaamisen käytäntöä ja teoriaa kahdessa syksyllä 2011 ensi-iltansa saaneessa produktiossa. Ensimmäinen produktio on taiteellinen lopputyöni You´re my hit and you´re my shit ja toinen on heti edellisen jälkeen Helsingin Kellariteatteriin ohjaamani FINLANDIA. Näkökulmana on oma ohjaajuus suhteessa perinteeseen. Puran esitysten tekoprosessit hahmottaakseni omia työtapojani ja antaakseni niille nimiä. Käsittelen erityisesti äänisuunnittelun sekä ei-dialogisten tekstien roolia omissa ohjauksissani sekä työryhmän roolia sisällöntuottamisen kannalta. Pyrin käsittelemään prosessien aikana nousseita kysymyksiä ja havaintoja tavoitteenani luoda omaa ohjaajantyön teoriaa käytännön havaintojen pohjalta. Lopuksi kerron lyhyesti käsiteltyjen havaintojen suhteesta laitosteatterissa työskentelyyn.
  • Lähteenmäki, Carita (2013)
    Opinnäytteen kirjallisessa osiossa käsittelen mielikuvia tanssijantyön näkökulmasta. Pohdin mielikuvien määritelmää ja niiden kokemuksellisuutta tanssi-improvisaatiossa ja valmiiden liikesarjojen harjoittelussa. Sivuan aihetta suhteessa intentioon ja opetustyöhöni. Lähestyn mielikuvia kokemuksellisuuden kautta ja apuna aiheen käsittelyssä käytän taiteellisen osioni Eeva Muilun koreografian Passage – Tanssija maailman läpimenemisen paikkana prosessin kokemuksia sekä opintojeni aikana suorittamiani kursseja. Hyödynnän aiheen pohdinnassa myös kirjallisuutta. Käytän päälähteinä Riitta Pasanen-Willbergin taiteellispainotteisen tohtorintyön kirjallista osuutta sekä Soili Hämäläisen väitöskirjaa. Lisäksi käytän päiväkirjamerkintöjäni esimerkkeinä kokemuksistani. En pyri työlläni löytämään vastauksia mielikuvien herättämiin kysymyksiin vaan pohdin niitä lähinnä omien kokemusteni kautta, koska mielikuvat ovat henkilökohtaisia kokemuksia. Pohjaan mielikuvan määritelmän työssäni omaan kokemuksellisuuteeni ja sen pohdintaan. Määrittelen mielikuvat henkilökohtaisiksi ja kokonaisvaltaisiksi kokemuksiksi sekä olemisen tiloiksi, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa. Määrittelen mielikuvia myös kehon ulkopuolisten (esim. vedessä oleminen) ja kehon sisäisten (esim. öljytyt nivelet) mielikuvien sekä itse annettujen ja toisen antamien mielikuvien eroja pohtimalla. Pohdin kokemusteni perusteella mielikuvien materiaalisuutta, sen puuttumista sekä mielikuvien todellisuussuhdetta. Käsittelen mielikuvien hetkellisyyttä ja muutoksen tärkeyttä työssäni muun muassa kirjoittamalla palaamisesta samaan mielikuvaan myöhemmin. Palaamisessa samaan mielikuvaan näen tärkeäksi kokemuksesta luopumisen ja mielikuvan muutoksen hyväksymisen. Näiden kautta mielikuvat todentuvat mielikuvina esim. tanssiimprovisaatiossa. Kirjoitan hieman muistimielikuvista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kokemukseen. Käsittelen työssäni myös tanssi-improvisaation ei mitään -tiloja ja välitiloja omien kokemusteni kautta. Pohdin tanssijan sisäistä koreografia mielikuvia tietoisesti muuttavana tekijänä. Kirjoitan mielikuvien käytöstä improvisaatiossa, mutta myös valmiita liikesarjoja tehtäessä. Koen mielikuvat valmiissa liikesarjoissa liikettä syventävinä apuvälineinä, joiden avulla liikesarjoihin voi suhtautua uusina toistosta huolimatta. Kerron työssäni lyhyesti myös imitoinnin sekä intention vaikutuksista mielikuviin. Näen imitoinnin keinona lähestyä mielikuvia. Koen myös, että nähdyn kuvittaminen ja näytteleminen on eri asia, kuin mielikuvissa imitointi. Mielikuvien imitointi on mielikuvan kokonaisvaltaista kokemista ja imitoidun (esim. eläimen) olemuksen saavuttamista. Pohdin työssäni intentiota ihmisen kokonaisvaltaisen olemisen kautta, jossa en erota ihmisen fyysistä olemista ja ihmisen ajatuksia toisistaan. Ihminen on kokonaisena osa maailmaa. Täten näen intention olevan osa mielikuvaa. Opinnäytteen kirjallisen osan lopuksi kerron lyhyesti mielikuvien käytöstä opetustyössäni. Kerron lasten ja vanhempien oppilaiden sekä aikuisten baletin opetustyöstäni säilyttäen tanssijantyöllisen näkökulman aiheeseen. Käytän baletin opetuksessani paljon nykytanssissa oppimiani ja kehittämiäni mielikuvia. Totean kehon ulkopuolisten mielikuvien olevan toimivia lapsille. Aikuisia ja vanhempia oppilaita opettaessa käytän enemmän kehon sisäisiä mielikuvia, koska haluan, että he oppivat tanssiessaan havainnoimaan ja tuntemaan omaa kehoaan. Loppuluvussa kerään yhteen ajatukset mielikuvista kokonaisvaltaisina tanssijan olemisen tiloina. Korostan hetkellisyyden, kokemuksista luopumisen ja muutoksen hyväksymisen tärkeyttä mielikuvia tanssiessa.
  • Kucia, Karoliina (2014)
    Oops! Sorry, later just Oops! was a group practice of micro-events and animation for 4 persons that took place in 2009 in the public spaces of Helsinki. It was also staged as a performance production and presented at the Theatre Academy in November 2010. The entire process was circling around a situation of lapsus (a lapse, slip, faux pas). We used lapsus to experiment with cooperation, which is not based on sympathy or consensus. I chose lapsus for its sensual-emotional complexity and immediacy, to be an occasion for alternatives in self-organizing and collective co-emergence. I chose to do research, not through affirmation of any exact alternative or potentiality of alternative, but by inhabiting a state of disruption. I asked people who share my affection for moments of lapse or ones to whom those moments happen frequently to join the project. We were working through combining mechanical and organic processes of dialogue, exchange and production. Methods and tools used in this practice were: lapse, parody, mockery, inconsistency, reanimation and personal resistance. The main reason to initiate this research was to try out a process that would embrace a condition of fuzzy, fractalized and flexible precarious work structure in cognitive production with its possible collapses. As an event producer in an age of commodification of time, experience and event I decided to play with this structure and to invite a lapsus as a moment of disruption; to see how do we get out from there. Does a collapse produce stiffening or a reinvention of the norm? I see in a lapse an everyday practice of letting go of self-control. Letting go of the constant creation of my face, body and personality as something to be looked at. Letting go of one's own desire to look good. The event of a lapse never fails me. It always works. It always disrupts the consistency of emotions, production, play, drama and interpretation. I believe in tools that are not pretty. A lapse is anti-aesthetical. It disrupts aesthetics, any order and any structure of representation and meaning. In the written part of my thesis I write about the conceptual base for the Oops! project. The concept of Oops! relates mainly to Giorgio Agamben's idea of parody and it's coexistence with fiction, Paolo Virno's concept of joke as a diagram for innovatory action in public, Félix Guattari's minor notions of lapse in Chaosmosis, and Richard's Schechner's idea of dislocation (not-not-me) relating again with Agamben's concept of remnant. Through this theoretical background I try to make sense and formulate my idea of lapse as a fallacy, micro collapse and minor event of the every day, a momentary state of dealing with the possibility of becoming both, a joke or a failure. After that I depict what we intended to do with Oops! the plan I wrote before we started to work and during the practice. This part contains a description of the background for the work and the research, how did the group come together and how did it sustain itself for the period of the work. I also describe my main method of working, the method of reanimation and how I have created this sort of prosthesis to deal with the documentary results of live action and with the live action producing documentary results. Following that I talk about what actually happened in the process of Oops! I concentrate on the most interesting points. I describe the end result, the performance, and point out what was interesting in what we did and what I have found out conceptually and practically. I refer to Franco “Bifo” Berardi's writings on automatism, virtual time and the social consequences of increasingly immaterial labor, and describe surprises, reflections, touching moments and some tools or techniques developed and ready to be carried on. At the end I draw some conclusions and present a short plan for my next attempt to work with lapse; as an appendix I am attaching the script for Oops!, a collection of concepts, scores and structures we followed on the way. Throughout the entire text I relate to other artistic projects beside our Oops! project. In the case of the question of parody I refer to the piece by Jeremy Deller, Battle of Orgreave and the documentary of this work by Mike Figgis, both from 2001, also to a work by Yael Bartana from 2011, And Europe will be Stunned and to the film Attenberg from 2010, by Athina Rachel Tsangari. When talking about the method of reanimation and lapse I refer to Martin Arnold's Passage à l'acte from 1993, Jeremy Deller's piece again, my own previous works and Joan Jonas' pieces, Vertical Roll, 1972 and Reanimation, 2012.
  • Ventola, Marjo-Riitta (2013)
    Tarkastelen tutkimuksessani yhteisöissä tapahtuvaa teatteritoimintaa, joka on kehittynyt sosiokulttuuriseen työhön liittyvänä vahvistamisen muotona. Soveltavan (Applied drama/theatre) draaman tai teatterin nimellä tunnetusta ilmiöstä käytän tässä tutkimuksessa nimitystä osallistava teatteri, participatory theatre tai yhteisöteatteri /community tai community-based theatre. Heijastelen sitä suhteessa ajan ilmiöihin, jotka asettavat tilauksen taiteen sosiaalisten muotojen kehittymiselle. Koulutusyhteiskunnan pedagoginen ajattelu läpäisee myös taidetoiminnan, joka notkeasti mukautuu sosiaalisen oppimisen kehykseksi. Hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen heikentyminen edellyttää kansalaisten, vertaisten aktiivista osallistumista paikalliseen kehittämiseen ja päätöksentekoon. Osallistava teatteri tarjoaa palvelumuotoja, joita kaivataan uutta yhteisöllisyyttä etsivässä ja aktiiviseen toimijuuteen kannustavassa kansalaisyhteiskunnassa. Ohjaustoiminnan asiantuntijuus, työnohjaus, elämäntapakurssit ja terapiatyö käyttävät samoja eläytyvän työskentelyn menetelmiä kuin osallistavan teatterin parissa työskentelevät ohjaajat. Toisaalta ammatillinen ajattelu ja monet käytänteet eroavat perinteisestä teatteriohjaajan työstä. Yhteisöteatteri on osallistuvan ryhmän kollektiivinen esteettinen prosessi. Se ei ole perinteisessä mielessä ohjaajan teos. Työskentely eri yhteisöryhmissä edellyttää ohjaajalta erityisosaamista ja vahvaa ammatillista etiikkaa. Ammatilliset muutokset haastavat myös teatterikoulutusta. Tutkimuksen tarkoituksena on osallistua yhteisötaiteen alueella käytävään keskusteluun. Yksitoista kutsumaani osallistavaa teatterityötä tekevää ohjaaja-pedagogia keskustelee ammatillisista ideaaleista ja pyrkimyksistä. Etsin vastausta kysymykseen, millaisena kulttuurisena ilmiönä suomalainen osallistava teatteri hahmottuu heidän kertomanaan. Tutkimuksessa ei analysoida ohjaajien työskentelyä tai toteutettuja prosesseja. Kartoitan osallistavan teatterin toiminta-alueita yhteiskunnan eri sektoreilla. Lisäksi käsittelen ohjaajien ammatillista ajattelua yhdistäviä piirteitä. Näitä ovat heidän työlleen asettamansa tavoitteet, ohjeet ja prosessissa toteutuvat merkitykset, joiden oletetaan olevan niitä osallistavan teatterin esteettis-eettisen laadun kriteereitä, jotka ohjaavat työskentelyprosessia. Kolmantena näkökulmana pohdin osallistavan teatterin ohjaajuutta ajalle tyypillisenä asiantuntijuutena. Millaiset monialaiset osaamisalueet korostuvat asiantuntijuuden piirteinä? Hahmotan suomalaista osallistavan teatterin ilmiötä tutkimuksessa ensimmäisten asiantuntijapolvien näkökulmasta. Tutkimusaineisto koostuu kollegiaalisesta vertaisryhmän draamatyöpajoissa kerätyistä aineistoista ja kirjallisesta aineistosta. Aineiston keruussa on käytetty sosiaalipsykologiassa kehitettyä aktiivista eläytymismenetelmää (active empathy-based method), jonka periaatteita on yhdistetty draamamenetelmiin. Eläytymisaineisto on kertynyt ohjaajien draamamenetelmin toteutetuissa työpajoissa käymistä keskusteluista. Olen tutkijana toiminut pajojen ohjaajana. Tutkimusaihetta käsitellessään tutkimusryhmän ohjaajat ovat olleet kollaboratiivisen tutkimuksen kanssatutkijoita. He ovat asettuneet keskelle tutkimusaineistoaan. Kirjallinen aineisto on koottu ohjaajille tehdyistä kyselyistä. Alan koti- ja kansainvälistä kirjallisuutta olen käyttänyt pohdintani tukena. Tutkimusprosessi on hermeneuttinen, oma työhistoriani ja käyttöteoriani ovat tulkinnan perustana. Työtapa on dialoginen, sitä rytmittää kollegaryhmän aineistosta nouseva vuoropuhelu. Osallistavan teatterin tarkastelu yhteiskunnallisena, pedagogisena ja eksistentiaalisen tutkimisen tapahtumana vuorottelevat. Kriittisen pedagogiikan, vapaan sivistystyön ja sosiokulttuurisen työn teoriat sekä ammatillisen koulutuksen ajattelu muodostavat kehyksen, josta sosiaalis-taiteellista toimintaa tarkastellaan. Relaatioestetiikan (Relational Aesthetics) teoria tukee osallistavan teatterin jäsentämistä prosessimaisena ja yhteiskuntaan erilaisin suhtein sijoittuvana muotona. Tutkimuksessa kuvaan suomalaisen osallistavan teatterin kehitysvaiheita. Hahmotan niitä yhteiskunnallisten muutosprosessien ja samanaikaisten taiteen kentän muutosten risteyskohdissa. Kotimaiset kehityspolkujen käännekohdat lomitan alan kansainvälisiin vaiheisiin. Osallistavan teatterin toiminnan levinneisyyttä kuvataan seitsemänä toiminta-alueena. Ohjaajien toiminta-alueilla käyttämien prosessi- ja esitysmuotojen periaatteiden erittely selventää muotorakenteiden suhdetta teatteriin, pedagogiikkaan ja sosiokulttuuriseen työhön. Se tuo esille osallistavaan teatteriin liittyviä eettisiä kysymyksiä Tutkimuksessa osallistava teatteri näyttäytyy hybridinä, joka mukautuu erilaisiin ajassa oleviin tarpeisiin. Kriittinen teoria taustanaan, se ottaa tehtäviä yhteiskunnan marginaaliryhmissä. Toisaalta taloudellisen tuen myötä osallistava teatteri sitoutuu yhä tiiviimmin yhteiskunnan ohjaukseen. Samalla sen kriittisyys ja todellinen radikaalius tulee kyseenalaiseksi. Tutkimuksen mukaan osallistavan taiteen yhteydessä, siihen kohdistuvien ulkoisten odotusten lisääntyessä, esteettis-eettinen pohdinta on yhä tärkeämpää. Ohjaajan ammatillinen osaaminen, kyky avoimeen, eettiseen ammatilliseen harkintaan ryhmäprosessin aikana tulee merkittävämmäksi. Osallistavan teatterin esteettis-eettistä ominaislaatua kuvataan tutkimuksessa kolmena kohtaamisen tilana: 1. Taidon ja toimijuuden tila on oppimisen kuntoutumisen ja eheytymisen tapahtumisen tila. 2. Demokratian ja kansalaisuuden toteuttamisen tilassa osallistava teatteri on kulttuurinen ikkuna paikalliseen historiaan ja nykypäivään. Samalla se on neuvottelevaa demokratiaa toteuttavaa paikallista kehittämistyötä 3. Läsnäolon, levollisuuden – pyhän tila purkaa osallistavan teatterin tehtäväorientaatiota ja keskittyy ihmisenä olemisen kysymysten pohtimiseen. Kolme tilaa voivat toteutua samanaikaisesti toisiinsa lomittuen ja tuottaa osallistujille erityisen esteettis-sosiaalisen kokemuksen.
  • Makkonen, Mikko (2015)
    Taiteellinen opinnäytetyöni oli kokonaisuutena minulle käänteen tekevä avaus kohti monimuotoisempaa käsitystä esiintyjäntyöstä. Jeremy Waden TADaC-ryhmälle koreografioima teos Human Resources edusti itselleni aiemmin vierasta esiintymisen laatua ja se muutti ajatteluani olla esityshetkessä. Kirjallisessa opinnäytetyössäni reflektoin tuota teosprosessia ja suhteutan sitä maisteriopintoihini kokonaisuutena. Työni alkaa Human Resources –prosessin kokonaisvaltaisella auki kirjoittamisella, jossa käsittelen muun muassa konteksteja, työskentelyä, prosessin luonnetta, teoksen esteettisiä raameja sekä esiintyjien ja koreografin välistä vuorovaikutusta. Teosprosessin luonnetta kuvaillessani käytän Jo Butterworthin (2009) kehittämää didaktisdemokraattista prosessityöskentelyn mallia, jossa hän jäsentää viisi erilaista prosessityöskentelyn luonnetta. Näistä käsittelen kahta (ensimmäistä ja kolmatta) luonnetta. Tässä luvussa korostan myös kokemani vertaistuen ja ryhmähengen tärkeyttä. Kuvailen myös tarkasti Cris af Enehielmin, Harriet Seveliuksen ja Ari Tenhulan tarjoaman tuen tärkeyttä esiintyjäryhmällemme. Tämän jälkeen kirjoitan itselleni tärkeimmistä työkaluista ja strategioista tanssijantyössä. Luvussa kuvailen tarkemmin tanssin koulutusohjelman professori Ari Tenhulan antamien palautteiden sisältöjä ja merkityksiä itselleni tanssijana. Luvussa Tanssija ja teoksen maailma kartoitan maisteriopintojeni aikana muuttunutta taidekäsitystä ja sen olennaisuutta teoksessa työskentelyn mielellisyydessä. Pohdin luvussa tanssijan ajattelun sekä kokemuksellisuuden tärkeyttä, jonka johdan tarkkaan kuvailuun teoksesta kohtauksina. Käytän luvussa pohdintani tukena katkelmia Kirsi Monnin (2004) väitöstyössä kirjoittamia tulkintoja tanssin uudesta ontologiasta. Tämän jälkeen pyrin reflektoimaan omaa esiintyjyyttäni teoksessa erilaisista näkökulmista, joiden tueksi olen liittänyt erään teosprosessissa merkittäväksi kokemani harjoitustilanteen. Käsittelen sukupuolisuutta ja toiseuden esittämistä. Tuon esiin identiteetin rakentumista ja sen suhdetta esiintyjänä toimimiseen. Hyödynnän pohdinnassani Pilvi Porkolan (2014) väitöstyöstä poimimiani Stuart Hallin (1997) käsitteitä. Viimeisessä luvussa kuvailen kahden maisteriopintojeni aikana valmistamieni soolo-esitysten merkityksellisyyttä opinnoissani ja niistä vasta opinnäytetyön jälkeen esiin nousseita oivalluksia. Tarkastelen opinnäytetyökokonaisuuteni aikaan saamaa uutta suhtautumista opintoihini kokonaisuutena.
  • Koivunen, Olli-Pekka (2014)
    Taiteellinen opinnäytteeni oli Ts̆ekin Kansallisbaletille valaistussuunnittelu balettiin Prinsessa Ruusunen. Teos oli saanut lähes samanlaisena ensi-iltansa Helsingissä Suomen Kansallisoopperassa 2008. Tarkastelen myös teosten eroavaisuuksia ja valosuunnittelun osuutta tilanteessa jossa valosuunnittelija vaihtuu. Balettiensi-ilta oli 29.3.2012 Prahassa (Národní Divadlo). Lähtökohtana oli toteuttaa samanlainen teos, mutta ei kuitenkaan kopioida teosta suoraan. Pyrittiin omaleimaiseen Ts̆ekin baletille luonteenomaisiin ratkaisuihin. Tuotantoaikatauluista johtuen on valaistuksen tekemiselle oli rajalliset mahdollisuudet. Pohdin kirjallisessa osiossa tuotantoaikataulujen merkitystä lopputulokselle. Kirjallisessa osiossani käyn läpi valosuunnittelun erityispiirteitä klassisessa baletissa sekä tuotantoaikataulujen aiheuttaman puristuksesta yhä kireämmissä aikatauluista. Kerron myös Prahan Kansallisbaletille toteutetun Prinsessa Ruususen työvaiheista ja valaistussuunnittelusta. Lisäksi tarkastelen historian ja tradition aiheuttamia ennakko-oletuksia taiteellisesta ja esteettisestä lopputuloksesta. Avaan myös tuotantotapojen erilaisuutta Keski-Euroopan ja Suomen välillä muutaman case-studyn kautta. Valaistuslaitteiden kehittyminen on edesauttanut myös esteettistä kehittymistä. Se on mahdollistanut myös hyvin erilaisten kuvien rakentamisen nopeasti näyttämöllä, mikä on monipuolistanut esitettävää teosta. Käsittelen ensimmäiseksi tanssivalaistuksen historiaa, joka on edesauttanut nykyisen tilanteen syntymistä. Valaistuksen historian jälkeen kerron Prinsessa Ruususen ja sen koreografin (alkuperäisen version) historiasta sekä baletti Prinsessa Ruususen historiasta. Avaan tuotantoaikataulujen merkitystä valaistusuunnittelun näkökulmasta sekä työvaiheista ennakkosuunnittelussa sekä suunnitelmien toteutumista käytännössä. Kerron käytännön työprosessista ja valaistussuunnitelman toteutumisesta sekä siihen vaikuttavista tekijöistä. Teoksen aikakaudet ovat Barokista Rokokoohon, johtuen Ruususen satavuotiaasta unesta. Lavastuksessa ei tapahdu suuria muutoksia tullessamme prologin jälkeen toisen kerran juhlasaliin sata vuotta myöhemmin. Lähtökohtani oli tehdä selkeämpää ja johdonmukaisempaa valoestetiikkaa kuin mitä Helsingissä olleessa versiossa oli. Valotilainteiden sisällön muuttuessa kuitenkin valojen ajoitus oli oltava varsin samanlainen, johtuen koreografian yhteneväisyyksistä. Lisäksi miljööt ja tunnelmathan pysyivät samanlaisina, tulkinta voi kuitenkin muuttua. Kuvaan myös lopputulosta omasta näkökulmastani ja yleisimminkin valaistuksen toteutumista tuotannon ja esteettisten odotusten paineessa. Pohdin lopuksi valaistuksen merkitystä klassisessa baletissa.
  • Turunen, Saara (2009)
    Tarkastelen provokaatiota lähinnä taiteessa. Lähestyn aihetta joidenkin valitsemieni esimerkkien kautta. Niitä ovat mm. Marcel Duchamp, Wienin aktionistit, Ulla Karttunen, Paul Mc Carthy, Bertolt Brecht, Britney Spears, oma taiteellinen lopputyöni, opiskeluaikani teatterikorkeakoulussa ja vaihto-oppilasvuoteni Institut el teatressa, Barcelonassa. Olen valinnut esimerkit sillä perusteella, että niissä on minulle jotakin henkilökohtaista tai muuten vain kiinnostavaa. Esimerkkien lisäksi teksti sisältää joitain ajatuksia popista, kitchistä, silpomisesta, sairaudesta, teini-iästä , taiteesta noin ylipäätään ja mielipidekirjoituksen pornosta. PROVOKAATIO, kirjallinen opinnäytetyö ei ole akateeminen tutkielma. Se on henkilökohtainen katsaus menneeseen, yritys ymmärtää opittua ja käsitellä niitä tunteita, joita vuodet teatterikorkeakoulussa aiheuttivat.
  • Bäckström, Kai (2012)
    Tämä opinnäyte käsittelee sitä, kuinka kuorolaulajasta kasvaa näyttelijä. Keskityn erityisesti äänenkäyttöön, koska se on keskeinen osa niin kuorolaulua kuin näyttelijäntyötäkin. Tätä kirjoittaessani minulla on yli 20 vuoden kokemus kuorolaulusta. Äänen kanssa työskentely on tuttua, mutta se on tehty erittäin rajatussa ja hallitussa ympäristössä, ja ennenkaikkea tietynlaisessa estetiikassa. Tämän seurauksena olin käytännössä lakannut pitämästä lauluääntäni ilmaisukeinona. Päästessäni Teatterikorkeakouluun vuonna 2007, kokemus kuorolaulusta osoittautui sekä vahvuudeksi että erittäin rajoittavaksi tekijäksi. Äänenkäyttö ja ryhmässä laulaminen oli helppoa, mutta solistisuus puuttui ja äänenmuodostus oli vahvasti sidottu kuorolaulun estetiikkaan. Klassinen laulunopetus auttoi minua laulajana ja äänenkäyttäjänä, mutta ei tukenut minua kehittymään ulos kuorolaulun estetiikasta. Koin saavani apua vasta tutustuttuani Estill-malliin, jonka perusperiaatteet käsittelen erillisessä luvussa. Lisäksi minulla oli ongelmia sekä puheen nopeuden että artikulaation saralla. Puheongelmat lähtivät ratkeamaan vasta kun onnistuin selvittämään itselleni miksi puhun niin nopeasti, kun taas artikulaatioon ei ollut muuta ratkaisua kuin harjoittelu. Kuorolaulajalle hengitys on lähinnä osa äänenkäytön prosessia, kun taas näyttelijälle se on keskeinen ilmaisukeino. Käsittelen hengitystä lähinnä ilmaisun ja läsnäolon näkökulmasta, ja esitän käytännön esimerkein kuinka hengitys kulkee mukana niin reaktioissa kuin läsnäolossa. Minulle hengityksen käyttämisessä keskeiseksi osoittautui henkilökohtainen suhtautuminen näyttelijäntyöhön ja rooliin. Tämä herätti keskeisiä kysymyksiä taiteen henkilökohtaisuudesta, ja ennen kaikkea omista motiiveistani. Vastaan näihin kysymyksiin opinnäytteen loppupuolella. Kirjoitusprosessin aikana valkeni myös, kuinka paljon kuorolaulu on vaikuttanut minuun henkilönä ja näyttelijänä. Opinnäytteen loppupuolella on lyhyt selonteko siitä, kuinka minun on näyttelijänä suhtauduttava työhöni päinvastoin kuin kuorolaulajan. Opinnäyte on itsereflektiivinen. Ulkopuolinen lähdemateriaali jää hyvin rajalliseksi, koska henkilökohtaisessa aiheessa oli riittävästi keskusteltavaa ilmankin.
  • Tapaninen, Reija (2012)
    Ryhmä työssä on taiteellis-pedagogisen opinnäytetyöni kirjallinen osio. Syvennyn siinä pohtimaan opinnäytteeni käytännön osion Rejoicen prosessia ryhmätyön ja johtajuuden näkökulmasta. Rejoice harjoiteltiin ja esitettiin keväällä 2012 Teatterikorkeakoululla. Esitykset olivat Torilla ja niihin oli vapaa pääsy. Teoksen työryhmä koostui pääosin sirkusammattilaisista, mutta mukana oli myös muutama tekijä teatterin ja visuaalisen taiteen puolelta. Teoksen tekemisessä pääpaino oli tanssista nauttimisessa. Opettajana pohdin, miten juuri me tanssimme ja mikä on paras tapa harjoitella tanssimista. Haasteenani oli tarjota esiintyjilleni työympäristö, jossa itsenä oleminen ja siitä nauttiminen on mahdollista. Työtavoiksi muodostuivat improvisaatio, koreografisen materiaalin harjoitteleminen, keskittymisharjoitukset sekä kuunteleminen. Pohdin myös, miksi harjoittelemme ja mitä oikeastaan harjoittelemme tullessamme yhteen. Ryhmätyöskentelyn peruselementtejä ovat muun muassa perus- ja oheistehtävä sekä roolit. Meidän ryhmämme perustehtävä oli tehdä tanssiteos. Oheistehtävänä oli harjoitella ryhmätyöskentelyä, jonka lähtökohtana oli kunnioitus itseä ja toisia kohtaan. Kirjoitustyössäni syvennyin tarkastelemaan johtajan rooliani, joka jakautui opettajan, ohjaajan ja koreografin ammattinimikkeisiin. Johtajan tehtävä ryhmässä on muistuttaa ryhmää sen perustehtävästä ja johdattaa ryhmä läpi työskentelyn, aloituksesta lopettamiseen. Ryhmän toimintaa tarkasteltaessa suurin osa teorioista pohjautuu Tuckmanin vuonna 1965 muotoilemiin ryhmän kehitysvaiheisiin muodostusvaiheesta hyvin toimivaan ryhmään ja ryhmän lopettamiseen. Kävin läpi Rejoicen prosessia tästä mallista johdetulla versiolla, joka on esitelty Kopakkalan (2009) kirjassa Porukka, jengi, tiimi. Kopakkalan vaiheikossa työskentely on jaettu vaiheisiin ½ ennen alkua, 1 alku, 1 ½ alun loppu, 2 pienryhmät, 2 ½ pienryhmät lientyvät, 3 tiivis ryhmä, 3 ½ tunnesiirtymät poistuvat ja 4 tiimi. Valitsin työskentelymme tarkastelun pohjaksi Kopakkalan vaiheikon nimenomaan siksi, että siinä käsitellään myös ryhmän johtajan tehtäviä eri vaiheissa eikä pelkästään esitellä ryhmän muutoksia. Pohdin myös, mikä on täydellinen ryhmä ja voisiko jokaisen ryhmän nähdä täydellisenä siihen hetkeen, jossa ryhmä juuri tarkasteluvaiheessa on. Nykyään työskennellään eri tavoin johdetuissa ryhmissä. Toiset ovat edelleen voimakkaan auktoriteetin johtamia, toisissa vallitsee demokratia. Tärkeintä on löytää kulloinkin työskentelevälle ryhmälle sopiva toimintamuoto. Työskentely Rejoicen työryhmän kanssa oli helppoa ja hauskaa. Kun olin päässyt omista peloistani ja tunsin oloni turvalliseksi ryhmässä, luovuin (yksinomaan) tarkkailevasta asenteestani (Minä-Se) ja pääsimme nauttimaan todellisesta kohtaamisesta. Dialogisuuden periaatteita noudattava Minä-Sinä suhde mahdollisti todellisen kohtaamisen hetkiä työskentelyn aikana. Ryhmä löysi oman maailmansa ja tapansa kommunikoida, kunnes lopulta johtajaa ei enää tarvittu ja olin yksi ryhmän jäsenistä tasavertaisena yksilönä.
  • Välinen, Seppo (2012)
    Opinnäytteeni on taiteellis-pedagoginen opinnäyte. Opinnäytteeni tarkastettava esitys oli koko perheen musikaali Risto Räppääjä ja villi kone, joka sai ensi-iltansa Kouvolan Teatterissa 14.5.2011. Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa pohdin omaa liikelähtöistä ohjaamistapaani ja taiteilija-pedagogi -identiteettiäni valmistuessani Teatterikorkeakoulun Tanssi- ja teatteripedagogiikan laitokselta. Pohdinnan keskiössä ja virittäjänä on opinnäytteeni tarkastettava esitys. Opinnäytetyössäni valaisen omaa ajatteluani ohjausprosessista ja tapaani ohjata teatteria liikelähtöisesti. Kirjallisessa osiossa tarkkailen kriittisesti havaintojani siitä, millainen minä olen ohjaajana ja miten oma ajatteluni toimii käytännön työssä. Keskeisenä ajatuksena työssäni on selventää ajatteluani ohjaajasta (taiteilijasta) ja pedagogista ja näiden rakenteiden sulautumisesta omassa identiteetissäni. Tärkeä havaintoni on, että pedagoginen työ ja taiteilijan työ tukevat toisiaan omassa työskentelyssäni, mutta en koe niitä yhdeksi kokonaisuudeksi itsessäni. Työni kirjallinen osuus sijoittuu väljästi autoetnografisen tutkimuksen kenttään. Työni keskiössä olen minä tässä ja nyt, valmistumisen kynnyksellä.
  • Korhonen, Heidi (2012)
    Olen tutkimuksessani kiinnostunut siitä, millaista on ryhmä- ja prosessikeskeinen teatteripedagogiikkani suhteessa esitykseen. Ryhmäkeskeisyys tarkoittaa, että ryhmä vaikuttaa voimakkaasti esitykseen ja prosessiin sen sijaan, että korostettaisiin yksilön (opettajan) näkemystä. Prosessikeskeisyydessä korostetaan enemmän itse prosessia kuin lopputulosta. Pedagogisesta näkökulmasta esitys on asia, mitä voidaan yhtä aikaa tutkia, kokea ja oppia. Esitys on mikä tahansa asia, mikä laitetaan näyttämölle ja mitä esityksenä tarkastellaan. Ryhmä- ja prosessikeskeisen esityksen tutkimisen lähtökohtana toimii olemassa olevan tiedostaminen eli käsitykset, konteksti ja tilanne. Opettajan tehtävä ja asema on sidoksissa lähtökohtiin ja niiden tiedostamiseen. Työtavan kuvaaminen, suunnittelu ja valmistautuminen ovat lähtökohtien avoimuuden vuoksi haasteellisia. Työskentelyn kuvauksessa avataan erityisesti työskentelyn rakentumista, opettajan ja oppilaan rooleja ja tutkivaa otetta. Merkittävää on myös opettajan käsitysten asema työskentelyn ehdotuksena, ei väitteenä. Työtapa on kudelmaisesti rakentuva, ja vaatii osallistujalta malttia ja itsensä likoon laittamista. Opettajan etiikka on tässä yhteydessä olennaista. Arvoikseni nimeän avoimuuden ja keskeneräisyyden. Kysymys opettajan agendasta on yleinen, ja asettaa opettajan vilpittömyyden ja todellisen avoimuuden kriittiseen tarkasteluun. Ryhmä- ja prosessikeskeisyys edellyttää opettajalta sekä-että –ajattelua, jossa taide tekee erilaisia näkökulmia näkyväksi, niin että niitä voidaan tarkastella. Opettaja-oppilassuhteessa olennaista on dialogisuus. Dialogisuudessa ei ole kyse opettajan käsitysten siirtämisestä, vaan molemminpuolisuudesta. Kokemusten jakamisen ja tunnistamisen kautta, tieto muotoutuu opettajan ja oppilaiden inhimillisessä kanssakäymisessä. Perinteisiä hierarkioita puretaan, ja esityksen tutkimisessa korostetaan oppilaan tärkeää asemaa sekä tekijänä, että esiintyjänä. Käytännön osiossa jäsennykseksi nousivat esiintyjyys ja tila. Tilallisuus loi kehyksiä olosuhteiden tarkasteluun. Tilan tutkimisen kautta tuli näkyväksi tilankäytön ja vallankäytön suhde, sekä esiintyjän kehollisuus suhteessa tilakokemuksen psyykkisyyteen ja fyysisyyteen. Sitoutuminen ja itsensä tiedostamisen teemat näyttäytyivät oppilaiden käsityksissä tapahtuneiden muutosten kautta, sekä luovuuden vapautumisena. Omissa teatteripedagogisissa käsityksissäni on tapahtunut tarkentumia, laajentumia, ja paikannuksia suhteessa käytäntöön. Ymmärrykseni omaa työtä kohtaan on kasvanut nimeämisen ja tiedostamisen kautta. Tämän opinnäyteprosessin myötä hahmotan ammatillista ajatteluani teatteripedagogiikan, esityksen, opettajuuteni, ryhmän ja oppimisen välisinä suhteina. Tutkimuksen anti on minulle ollut erityisesti siinä, että olen saanut ajoittain hentoa otetta myös intuitiivisesta puolesta.
  • Taalikainen, Satu (2013)
    Tämän toimintatutkimuksen aiheena on, miten rytmi, ihmisääni tai liike voivat jäsentää näyttelijäntyötä. Siihen liittyvänä taiteellisena produktiona tein työryhmäni kanssa Yasmina Rezan puhenäytelmätekstin Kolme versiota elämästä pohjalta kolme variaatiota. Ensin kustakin variaatiosta harjoiteltiin demo-esitys, ja lopuksi niistä koottiin esitysluonnos, jota esitettiin yhteensä 7 kertaa. Kokeilujen pohjana oli viisi musiikillista parametriä: tempo, dynamiikka, sointiväri, fraseeraus ja artikulaatio. Näitä pyrittiin soveltamaan sekä rytmiin, ihmisääneen että liikkeeseen ns. variaatiokaaviota apuna käyttäen. Tavoitteena oli pyrkiä bändimäiseen työskentelyyn. Improvisaation merkitys nousi produktion myötä myös ennalta suunniteltua suuremmaksi. Kokeilujen myötä muodostunut työtapa sai aikaan muutoksia työryhmäläisten psykorealismiin pohjautuvissa käsityksissä näyttelijäntyöstä. Tässä kirjallisessa työssä esittelen tämän produktion kulkua ja arvioin sitä sekä näyttelijäntyön että musiikkiteatterin tekemisen kannalta. Arvioinnin pohjana oleva kokemusperäinen aineisto koostuu produktiosuunnitelmista, omista muistiinpanoistani ja päiväkirjamerkinnöistä, demojen jälkeen pidetyistä vapaamuotoisista yleisö- ja työryhmäkeskusteluista, demojen ja yhden esitysluonnoksen videotaltioinneista sekä produktion aikana muodostuneesta hiljaisesta tiedosta.
  • Enbuska, Tomi (2015)
    Tämän opinnäytteen tarkoitus on tutkia, minkä vuoksi rytmillä on niin suuri merkitys näyttelemisessä. Kokemusteni mukaan rytmi on yksi näyttelijäntyön tärkeimpiä elementtejä, sillä ilman tietynlaista rytmiä tekeminen tuntuu hankalalta ja ei-motivoidulta. Tämä opinnäyte pyrkii selvittämään, mistä tuo rytmin ”jano” on mahdollisesti peräisin sekä miksi siihen tulisi kiinnittää näytellessä erityistä huomiota. Koska kokemus on ainoa väylä havaita ympäröivää maailmaa, tulee todellisuus, ja edelleen tietoisuus, olemassa olevaksi ainoastaan kehomme kautta. Ruumiimme mahdollistaman tietoisuuden luonne on intersubjektiivinen, mikä tarkoittaa sen olevan sellainen, että muillakin olisi mahdollista se havaita. Toisten ihmisten olemassaolo perustuu havaintoihin toisista ihmisistä, itsemme ulkopuolisista kehoista. Kykymme tunnistaa muut ihmiset itsemme kaltaisina elävinä olentoina juontuu harmonisesta liikkeestä. Harmoninen liike tarkoittaa henkisen ja fyysisen olemisen sopusointua, joka ilmaisee henkilön sen hetkistä mielentilaa täydellisimmillään. Kehityspsykologian tutkijat ovat esittäneet, että vastasyntyneen lapsen ensimmäinen tapa kommunikoida tapahtuu tunnetiloihin virittäytymisen kautta. Näiden tunnetilojen avulla lapsi oppii vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Koska merkitykset ympäröivästä maailmasta syntyvät kommunikaation kautta, ja tunnetiloihin virittäytyminen on ensimmäinen vuorovaikutuksen väline, voidaan harmonista liikettä pitää merkitysten muodostumisen ytimessä. Koska tämä harmoninen liike on toimintojen järjestämistä suhteessa käytettyyn aikaan, on sillä oltava myös ajallinen rakenne. Näyttelijäntyön ollessa pitkälti elämän simuloimista, on rytmeillä, eli toimintojen intensiteeteillä, muodoilla ja ajoituksilla, olennainen osa halutun vaikutelman muodostumisessa. Tässä työssä määritellään rytmiä, sekä tutkitaan maailman merkityksellistymistä rytmin ja näyttelijäntyön näkökulmasta. Vaikka tätä lopputyötä tulee tarkastella henkilökohtaisena taiteilijapuheenvuorona, voidaan sen tieteenfilosofisten juurien katsoa olevan fenomenologiassa ja sosiaalisessa konstruktiossa. Etnometodologian sovellutuksia on hyödynnetty muun muassa keskusteluanalyysin muodossa. Tässä opinnäytteessä esiintyvä materiaali on lähtöisin ensiksikin tutkimuskirjallisuudesta ja toiseksi tulkinnoista ja ehdotuksista, joita olen tämän kirjallisuuden innoittamana tehnyt omaan näyttelijän kokemukseeni pohjaten.
  • Tähtivirta, Kimmo (2014)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni keskittyy sanattoman teatterin eri muotoihin, sen historiaan ja ennen kaikkea opettamiseen. Olen teatteriopettajana työssäni usein huomannut, että verbaalinen ilmaisu lukitsee oppilaat. Varsinkin nuorilla on tarve loistaa ja olla jotenkin hauska tai kekseliäs. Se ei kuitenkaan liity pelkästään ikään, vaan yhteiskunnan meille antamiin odotuksiin olla nopea ja nokkela. Verbaalisesti hitaampi ihminen ei edes ehdi miettiä sanottavaansa, kun hetki on jo mennyt. Sanattoman ilmaisun avulla ihmiset vapautuvat ja rentoutuvat. Heillä ei ole tarve suorittaa mitään vaan reaktiot syntyvät kaikkien keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Mielikuvitus, mielikuvat ja leikki ovat koko ajan läsnä tekemisessä. Sanaton teatteri voi sisältää hyvinkin tarkkoja muotoja, mutta leikkisyyttä ja kokeilemista ei unohdeta. Pyrin sanallistamaan sanattoman teatterin opetusta. Sanat ja sanattomuus eivät mielestäni sulje toisiaan pois. Ehkä olisikin aika nivoa ne yhteen. Opinnäytetyössäni käsittelen sanatonta teatteria, mutta en mitenkään väheksy tekstiin ja sanoihin perustuvaa teatteria. Oman kokemukseni mukaan Suomessa, kuten muissakin maissa, teatteriesitys edelleen useimmiten perustuu puhuttuun tai kirjoitettuun kieleen. Siksi tuon esille kirjallisuuden kautta fyysisiin tekoihin perustuvien teatterintekijöiden ajatuksia. Opinnäytetyössäni pohdin ihmisten sanatonta viestintää eli miimiä, jota on ollut aina ja on edelleenkin. Emme me kauheasti eroa muista nisäkkäistä, vaikka ehkä haluammekin niin ajatella. Eläimillä sanaton, eleisiin ja tekoihin pohjautuva ilmaisu on elinehto. Miksi ei siis myös meille ihmisille? Me edelleenkin tulkitsemme toistemme eleitä, asentoja ja jopa kasvonliikkeitä. Sanat voivat auttaa, mutta ne voivat myös valehdella. Ei ole olemassa täysin rehellistä ilmaisua, liittyy se sanoihin tai tekoihin. Kehonkieli kuitenkin saattaa paljastaa enemmän kuin puhutut sanat. Näytelmäteksti antaa usein alkusysäyksen esitykselle ja tekeminen on tekstilähtöistä. On kuitenkin olemassa monia teatterin muotoja, jotka eivät vaadi kieltä vaan toimintaa. Teatteri on taidetta ja taiteen tehtävänä on ylittää kaikki kielimuurit. Kun se onnistuu esimerkiksi kuvataiteessa, tanssissa ja musiikissa, miksei myös teatterissa? Sanaton ilmaisu on todennäköisesti ollut olemassa meillä ihmisillä jo ennen puhuttua kieltä. En siis esittele mitään uutta, vaan haluan meidän palaavan historiaan ja eläimellisyyden kautta vaistojen ja viettien seuraamiseen. Taiteellis-pedagogisessa opinnäytetyössäni palaan juurille. Ei voi tarkkaan sanoa, mistä teatteri on syntynyt, mutta todennäköisemmin rituaaleista ja karnevaaleista. Leikki ja mielikuvitus ovat varmasti aina olleet ja tulevat aina olemaankin teatterin lähtökohtana. Teatteri on luovaa ilmaisua . Se tarvitsee toteutuakseen mielikuvituksen, jonka kautta syntyvät mielikuvat, jotka mahdollistavat leikkimisen, joka rohkaisee omiin ajatuksiin, joka luo improvisoinnin, jonka kautta syntyy ilmaisu. Opinnäytetyössäni avaan sanattoman teatterin opetukseen pohjautuvia hyvin tarkkojakin tekniikoita. Tekniikan vieminen kehomuistiin vaatii aikaa ja toistoa. Kun ei tarvitse enää miettiä, vaan keho toistaa asiat, oma ilmaisu vapautuu reagointiin ja spontaanisuuteen. Tärkeintä eri tekniikoiden oppimisessa on aina mielestäni niiden soveltaminen ja niillä leikkiminen. Loppujen lopuksi tekniikat ovat vain apukeino, joiden kautta mielikuvitus rakentaa täysin uudet merkityksen. Näin jokaisen ihmisen omat ajatukset ja kokemukset ovat tärkeitä. Esittelen kirjallisessa työssäni omassa opetuksessani käyttämäni metodit, joita peilaan oppilaideni mielipiteisiin, teatterin uudistajien ja ennen kaikkea fyysisempää muotoa käyttäneiden tekijöiden kirjoituksiin, biologiaan, filosofiaan ja kasvatustieteeseen. Käsittelen myös Espanjassa suorittamaani työharjoittelua, vaikka se ei olekaan arvioinnin kohteena. Teatterin opettamisessa tärkeää on aina dialogisuus ja sitä korostan myös näin kirjallisesti. Kriittinen pedagogia, jossa oppilas voi kyseenalaistaa ja ihmetellä on oikea tapa tehdä teatteria. Sanaton teatteri ei ole mikään sivutuote teatterin maailmassa, vaan omien kokemusteni mukaan elävä ja kehittyvä taiteenlaji. Sanatonta teatteria ei myöskään mielestäni pitäisi enää käsitellä ”teatterin erikoisena muotona” vaan nimenomaan teatterina. Kumpi oli ensin: sanat vai sanaton ilmaisu?
  • Verho, Anton (2014)
    Maisterintyöni kirjallinen osa Seitsemäs näyttelijä käsittelee videosuunnittelua draamateatterissa. Pohdin videosuunnittelun merkitystä ja käytäntöä sekä esitän huomioita, joita videosuunnittelun työnkulku tarkoittaa näytelmän harjoitusprosessiin. Kirjoitan mielessäni teatterintekijä jota kiinnostaa tutkia ja soveltaa videon roolia sekä projisoidun kuvan ontologiaa esittävässä taiteessa. Vaikka video on teatteriesityksissä yleisesti hyödynnettyä, on ajattelusta sen takana kirjoitettu yllättävän vähän. Lähdekirjallisuuteen tutustuessa videosuunnittelun historia paljastui merkittävästi pitkäikäisemmäksi kuin se teatterikentän keskusteluissa jäsennetään. Ensimmäisessä osassa teen lyhyen katsauksen projisointien varhaishistoriaan ja tekijöiden pyrkimyksiin ratkaisujen taustalla. Tarkastelen lähteiden kautta television historiaa, kuvaamisen merkitystä, digitaalisen ja elävän esityksen suhdetta sekä yhteiskunnan yltyvää teknologiariippuvuutta. Toisessa ja kolmannessa osiossa perehdyn maisterintyöni taiteellisen osuuden, Antti Lehtisen Mykkänäytelmän videosuunnittelun lähtökohtiin ja analysoin prosessin ratkaisuja valmiissa näytelmässä. Pyrin asettamaan työskentelyssä syntyneitä huomioita laajempaan kehykseen sekä tarjoamaan välineitä videosuunnittelun integraatioon esittävän taiteen teossa. Keskityn opinnäytetyössäni merkityksiin ja sisältöihin. Teknologiset puitteet saavat vanhentua rauhassa. Henkilökohtaisesta kiinnostuksesta johtuen lähteet ja teosesimerkit ovat painottuneet videokuvan käyttöön koodatun, animoidun tai abstrahoidun kuvan edelle. Toivon että kirjoitus antaa lisänsä keskusteluun videosuunnittelun sisällöistä, lisää kiinnostavuuttani taiteilijana ja tuo luokseni lisää mielenkiintoisia töitä.
  • Pulkkinen, Elli (2013)
    Taidepedagogisessa opinnäytetyössäni tarkastelen Helsingin Diakonissalaitoksen alaisuudessa toimivan Dolcetanssiryhmän toimintaan osallistuneiden naisten kokemuksia. Tutkimuksessa kulkevat rinnan osallistujien kokemukset ja oma havainnointini ryhmän ohjaajan roolissa. Toimin ryhmän opettajana lukuvuonna 2011-2012. Lähestyn aihetta etnografisen tutkimusotteen kautta ja tutkimusmenetelmänä on teemahaastattelu yhdessä osallistuvan havainnoinnin kanssa. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia osallistujilla on Dolcetanssiryhmässä vertaisuuden, kuntoutumisen, muutoksen ja esiintyjyyden näkökulmasta? Tavoitteenani on tuoda näkyväksi tanssin potentiaali muutoksen aikaansaajana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiokulttuurinen innostaminen, holistinen ihmiskäsitys ja kehotietoisuuteen liittyvä kirjallisuus. Sosiokulttuurinen innostaminen on tavoitteellista toimintaa, jolla pyritään edistämään ihmistenvälistä kommunikaatiota sekä kulttuurisesta kehityksestä osalliseksi ja tietoiseksi tulemista. Dolce- ryhmän toiminnassa toteutuvat useat innostamisen tunnuspiirteet. Toimintaani opettajana vaikuttaa filosofi Lauuri Rauhalan esittämä holistinen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisen oleminen jakautuu kolmeen olemismuotoon: kehollisuuteen, tajunnallisuuteen ja situationaalisuuteen. Kehollisuus tutkimuksessani käsittää sekä kehon tietoisen että ei-tietoisen alueen. Kehotietoisuuden merkitys tavassa jolla ihminen asettuu maailmaan, on suuri. Kehollisuus mahdollistaa tietoiseksi tulemisen prosesseista jotka muuten voisivat jäädä havaitsematta. Haastattelujen neljä teema-aluetta ovat tanssi ja kuntoutuminen, yhteisö ja vertaisuus, tanssi muutoksen aikaansaajana sekä esitystoiminta. Osallistujien vastauksissa kokemukset kuntoutumisesta yhdistyvät muutokseen itsessä sekä kehon ja liikkeen mahdollisuuksiin itseilmaisun ja kommunikaation keinoina. Yhteisön merkitys Dolce-ryhmän toiminnassa on erittäin suuri. Muu ryhmä toimii itsen heijastuspintana ja yhteisössä yksilö voi tulla näkyväksi. Osallistujat erittelevät muutoksia itsessään Dolce-ryhmän toimintaan osallistumisen aikana hyvinkin selvärajaisina tapahtumina. Kaikki haastatellut kokevat itsetuntonsa nousseen Dolce-ryhmän toimintaan osallistumisen aikana. Esiintyminen on aina ollut merkittävä osa Dolcen toimintaa. Tavoitteellinen toiminta motivoi ja harjoitteluprosessi tiivistää ryhmää. Esiintymistilanteet koetaan kasvattaviksi ja itseä kehittäviksi; itsensä näyttäminen vaatii rohkeutta ja uskaltaminen lisää itsevarmuutta.
  • Kivinen, Sari (2012)
    Spin-Fold-Spill is a solo performance, installation and written thesis that explores the Role-System, a system of roles that represents parts of a personality. The performance and installation took place during May 2011. This written component articulates and documents the performance whilst aiming to re-perform the live performance in a textual form. This body of work fits within the fields of live art and performance studies. Spin-Fold-Spill is about how to obscure autobiographical material through the fiction of roles. It is about exploring monologue, about speaking subjects, about telling ones own story and simultaneously playing with the certainty of whose story it is/ was. The body of the performance and this written component are structured in twelve parts that are represented by twelve colour combinations. The audience / reader can choose the order by selecting a colour order of their choice. Various overlapping themes are explored within Spin-Fold-Spill such as: multiple persona in artistic practice, compartmentalisation, melancholia and performativity, storytelling, and the function of the video camera in developing a role's fictitious history.
  • Salonen, Alisa (2013)
    Kirjallisessa opinnäytetyössäni käsittelen omaa kasvuani näyttelijäopiskelijana ja ihmisenä. Pääaiheitani ovat suorittaminen, kehollisuus ja positiivisuus. Pohdin, mitä aiheet minulle merkitsevät ja miten ne ovat osa minua. Peilaan näitä aiheita historiaani, Teatterikorkeakouluaikaani, arkielämääni, näyttelemiseeni ja ympäristööni erilaisten ajatusten ja esimerkkien kautta. Mietin, mitä ongelmia ja hidasteita matkallani on ollut, mitä muutoksia olen havainnut ja mitä olen niistä oppinut. Kysyn itseltäni, mihin päätelmiin olen päätynyt kussakin aiheessa. Annan itselleni myös mahdollisuuden kysyä, tarvitseeko kaikkeen löytää lopputulosta. Pohdin, mihin pyrin elämässä ja näyttelijäntyössä. Reflektoin aiheitani mm. arjen ja teatterin näkökulmista ja vertaan omia ajatuksia yleisiin mielipiteisiin. Syvennyn aiheisiin itseni, ympäristöni, oletusteni, näkökulmieni, havaintojeni, arvailujeni ja joidenkin virallisten tai epävirallisten faktojenkin kautta. Mietin onko baletin ja tanssin harrastaminen muokannut minusta suorittajan. Miten suorittaminen on vaikuttanut elämääni ja näyttelijäntyön opintoihini. Havainnoin omia tapojani olla ja oppia, sekä kuinka keskittymisen kanavointi liikkeeseen on ollut suurena apuna kehitykselleni. Matkalla löydän itsestäni kinesteettisyyden ja käytän tätä pohjana kehollisuutta koskeville ajatuksilleni. Laajimpana teemana kulkee positiivisuus, josta olen kehittänyt itselleni teorian. Totean, kuinka elintärkeää positiivisuus on ihmiselle ja näyttelijälle. Tarkastelen positiivisuutta arjessa hyvin laajasti, sillä koen, että sen merkitys on ymmärrettävä ensin siellä. Käytän esimerkkeinä mm. buddhalaista filosofiaa ja kulttuurieroja. Tämän jälkeen siirryn teatteriin, jossa käsittelen positiivisuutta hieman kapeammasta näkökulmasta. Mietin esimerkkien ja itselleni tehtyjen väitteiden kautta sitä, mitä asioita teatterissa voi kyseenalaistaa ja mitä ei. Pohdin myös voiko hymy olla ratkaisu moniin ongelmiini ja piileekö näyttelijäntyöllinen positiivisuus improvisaatiossa. Pyrin tekstissäni olemaan rehellinen, rohkea, oikeudenmukainen, reflektoiva, analyyttinen, objektiivinen, henkilökohtainen, suomenkielinen, oma itseni, kuvitelma itsestäni, toive itsestäni, tanssija, näyttelijä, tuleva äiti ja ihminen.
  • Arposalo, Eerika (2013)
    Moving the Silence on taiteellis-pedagogisen opinnäytetyön kirjallinen osio taiteen ja spiritualiteetin välisestä dialogista. Työn pyrkimyksenä on löytää meditatiivisia tapoja toimia taiteen kentällä. Ilman sanallista ohjausta luotu taidepedagoginen Moving the Silence -teos käsittelee meditaation ja esityksen rajapintaa. Esitys kysyy voiko meditaatio olla esitys ja esitys meditaatio. Työtapoina ovat monet hiljaisuutta hyödyntävät ja tarkastelevat metodit, kuten zen-, mindfulness- ja kristillinen ignatiaaninen meditaatio, T’ai Chi, japanilainen kukkiensidontataide ikebana sekä erilaiset liikelähtöiset menetelmät. Näiden avulla työryhmä tutki meditatiivista lähestymistapaa taiteeseen, ja toisaalta pyrki säilyttämään luovan otteen harjoittamassaan meditaatiossa. Teos rakentui yhteistyössä teatteripedagogiikan opiskelijan Gabriele Gorian ja yliopistopappi Henri Järvisen kanssa. Pyrimme löytämään taiteellisia keinoja ylläpitää henkistä harjoitusta. Lähtökohtanani henkisessä harjoituksessa on mennä kohti yhteyden kokemista. Tässä työssä tutkin hiljaisuutta taiteellisena oppimisympäristönä. Tarkastelen kuinka aito demokratia toteutuu ja millaisena vallankäyttö luomassamme kontekstissa näyttäytyy. Alun tapaamisten ja viikoittaisten meditaatioaamujen jälkeen työ käynnistyi marraskuussa 2013 kahden viikon työpajalla, johon osallistui 15 henkilöä. Siitä jatkoimme työskentely eteenpäin kymmenen hengen ryhmällä kohti ensi-iltaa, joka oli 9.2.2013. Työskentelimme hiljaisuudessa, mutta pidimme tilaisuuksia suulliselle reflektiolla kuusi kertaa prosessin aikana. Harjoitustunteja kertyi yli 200. Tutkimuksessa lähdekirjallisuuden ohella aineistona ovat kolmen kuukauden prosessin aikana pitämäni työpäiväkirja, kirjoittaen tallennetut ryhmäkeskustelut, kahden osallistujan kokemuspäiväkirjat sekä esityksen kirjallinen analyysi, kritiikki sekä palaute. Rakentaen hiljaisen kulttuurin pedagogi vaikenee jättäen tilaisuuden itseoivallukselle. Hiljaisuus osoittautui dialogiseksi tilaksi, joka antaa paikan hiljaisemmillekin ihmisille. Ketään ei voi pakottaa kurinalaiseen harjoitteluun, vaan henkisyyden elonehto on vapaassa tahdossa. Puhumattomuus esti joidenkin kiinnostavienkin seikkojen työstöä pidemmälle. Toisaalta hiljaisuuteen sitoutuminen karsi rönsyilyä ja piti meidät tiellä. Ryhmätyöskentelyssä tulee antaa aidosti painoarvoa ihmisten ehdotuksille. Hiljaisuudessa työskentely vaatii jatkuvaa keskittymistä, itsensä haastamista, kykyä odottaa ja sietää tietämättömyyttä sekä kykyä harjoittaa ongelmanratkaisutaitoa. Hiljaisuudessa työskennellessä tulee ottaa huomioon kuinka ylläpitää leikkisyyttä, iloa ja keveyttäkin pitkin prosessia kantavana voimana. Prosessin aikana maailmankatsomus siitä, että kaikilla on oikeus tanssiin toteutui. Kokemus jaetusta suunnitteluprosessista ja fasilitoinnista oli kannattelevaa ja voimaannuttavaa. Opettajuudesta ja siihen liittyvästä vastuusta ja onnistumisenpaineesta luopuminen oli vallankumouksellista. Sain kokemuksen siitä, kuinka koollekutsujana voi myös levätä ryhmäprosessin pyörteessä ja luottaa, että oikeat asiat ovat tapahtuakseen. Pystyin syventymään itsenäisesti niin meditaatioon kuin liikkeellisiin harjoitteisiin. Tunnin meditaatio jokaisen tapaamiskerran aluksi loi keskittyneen ilmapiirin ja loi tilaa pyhyydelle. Hiljaisuus hioi ryhmän yhteen ja kokemani mukaan antoi jokaiselle tilaa olla itsensä. Ymmärrän löytäneeni yhden itselleni läheisen ja soveliaan tavan toimia taiteen kentällä toteuttaen henkistä puolta.
  • Luhtala, Sanna (2014)
    Opinnäytetyöni Taiteet sekaisin – Tanssinopettajan tutkimusmatka taiteidenväliseen työskentelyyn pohtii taiteidenvälisyyden mahdollisuuksia tanssinopetuksen osana ja tanssinopettajan työvälineenä. Tutkin ja kokeilin taiteidenvälistä taideopetusta kahdessa opetusprojektissa lukuvuodella 2013-2014. Ensimmäinen projekti oli nimeltään Ihmebussi X, jossa Taideyliopiston musiikinopettajaopiskelijat sekä tanssin- ja teatteriopettajaopiskelijat yhdessä ohjasivat työpajoja peruskouluikäisille lapsille Kainuun seudulla viikon ajan marraskuussa 2013. Lisäksi työstimme yhteistyössä esityksen, joka esitettiin kiertueella peruskoululaisille. Toinen taiteidenvälinen projekti oli keväällä 2014 Vantaalla Lumon lukiossa toteutettu Taiteidenvälisyys tanssinopetuksessa – kurssi, jossa yhdistelin muita taideaineita kokeellisesti tanssin ja liikkeen opetuksen kanssa. Kiinnostus taiteidenvälisyyden tutkimisesta osana tanssinopetusta lähti liikkeelle kokemuksestani tanssinopetuksen painottuvan useasti liikaa pelkästään tanssitekniikan opettamiseen. Taide- ja tanssinopetuksen tulisi olla kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki aistit huomioon ottavaa opetusta. Koen myös taiteidenvälisyyden tärkeäksi, koska esittävässä taiteessa ja nykytaiteessa taiteidenvälisyys on ajankohtainen ja pinnalla oleva ilmiö. Tanssinopetuksen tulisi olla myös kiinni taiteenkentän ajankohtaisuudessa. Taiteidenvälisyys määritellään opinnäytetyössä taiteelliseksi toiminnaksi, jossa yhdistyvät eri taidealat kuten musiikki, kuvataide, sanataide, teatteritaide ja tanssitaide. Taiteilla on paljon yhteisiä pintoja ja risteymiä; taiteidenvälisessä toiminnassa ne sekoittuvat toisiinsa, auttavat toisiaan jonkin asian ilmaisussa ja esille tuomisessa. Omien käytännön kokeilujen ja projektien tuomien kokemuksien kautta esittelen kaksi tapaa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta. Ensimmäinen tapa on taiteidenvälisyyteen tutustuminen kehollisuuden kautta, jolloin ihmiskehon liike on avaimena ja ymmärtämisen ytimenä eri taiteita lähestyttäessä. Toinen tapa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta on taideopettajien yhteistyö. Tällöin taiteenlajia ei tarvitse määritellä opetuksessa etukäteen vaan keinot ja toteutumistavat taiteen tekemiselle tulevat taideopetuksen sisällön ja tavoitteiden kautta opettajien suunnitellessa ne yhdessä. Uusi taiteidenvälinen lähestymistapa tanssiin ja liikkeeseen saattaa olla haastavaa oppilaille, koska ennakkokäsitykset siitä, mitä tanssi on ja voi olla, voivat lukita oppilasta. Taiteidenvälisessä taideopetuksessa on erittäin tärkeää luoda oppimistilanteeseen sellainen ilmapiiri, missä yhteistyö, luovuus ja heittäytyminen ovat mahdollisia. Ilman näitä voi taiteidenvälisyyden tuominen osaksi tanssiopetusta olla hankalaa ja vain hämmennystä nostattavaa. Mahdollisuudet hienolle tanssi- ja taidekäsityksen kasvamiselle ja laajentumiselle kuitenkin löytyvät taiteidenvälisestä opetuksesta. Parhaimmillaan tällainen opetus voi tarjota oppilaalle uusia näkemyksiä avaavaa, kokonaisvaltaista ja taiteellista ajattelua laajentavaa taideopetusta.