Opinnäytteet: Recent submissions

Tutkielma kuuluu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian taiteelliseen tohtorintutkintoon kirkkomusiikin alalla. Tohtorintutkinnon aihe on liturginen kuoromusiikki paastonajan ja pääsiäisen sanoman kannattelijana. Vuosina 2016–2020 toteutettu taiteellinen opinnäyte koostuu kahdesta messusta, päiväjumalanpalveluksesta, passiodraamasta ja pääsiäisajan konsertista. Tutkielmassa analysoidaan ja vertaillaan kuoron liturgisia tehtäviä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon päiväjumalanpalveluksessa ja messussa vuosien 1968 ja 2000 kirkkokäsikirjojen sekä niiden valmistelu- ja oheisaineistojen pohjalta. Tutkielmassa valotetaan myös kyseisten kirkkokäsikirjojen valmistelutyötä ohjanneita periaatteita. Tutkielma asemoituu liturgian ja kirkkomusiikin historian tutkimuksen kenttään. Menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, ja tutkimusote on vertaileva. Tutkimuksen aineisto koostuu kirkolliskokouksen asiakirjoista, kirkkokäsikirjoista sekä jumalanpalvelusten sisältöä ja toteuttamista valottavista oppaista. Johdannon jälkeen luvussa kaksi tarkastellaan vuosien 1968 ja 2000 kirkkokäsikirjojen muotoutumiseen liittyneitä prosesseja sekä sitä, millaisiksi päiväjumalanpalvelus ja messu jäsentyivät käsikirjakomiteoiden työskentelyn myötä. Tässä luvussa valotetaan myös vuoden 1988 käsikirjakomitean määrittelemiä avainkäsitteitä (sisältölähtöisyys, dynaaminen vastaavuus, kontekstuaalisuus, tekstimusiikki) ja pohditaan sitä, miten nämä avainkäsitteet ohjaavat laulettua jumalanpalvelusmusiikkia ja kuoromusiikin liturgista käyttöä. Luvussa kolme vertaillaan vuoden 1968 päiväjumalanpalvelusta ja vuoden 2000 messua kuoron käytön kannalta. Neljännessä luvussa pohditaan tarkasteltujen jumalanpalvelusjärjestysten mukaista kuoron käyttöä tohtorintutkinnon taiteellisen opinnäytteen liturgisissa osioissa. Molemmat tarkastelun kohteena olevat jumalanpalvelusuudistukset pyrkivät löytämään ihmisen kokemusmaailman kanssa resonoivaa jumalanpalveluksen kieltä. Niiden tausta-aineistossa todetaan, että jumalanpalvelus voi kadottamatta perimmäistä sanomaansa saada erilaisia, paikallisen toimintaympäristön huomioivia muotoja. Tämä koskee myös jumalanpalveluksen musiikkia. Vallitseva jumalanpalvelusmusiikki koettiin molempien uudistusten yhteydessä vanhahtavaksi ja kaavoihin kangistuneeksi. Aiemman kirkkokäsikirjan ihanteissa musiikki nähtiin sanomastaan nousevaksi, juhlallisen arvokkaaksi ja kirkolliseen tyyliin sopivaksi. Jälkimmäinen uudistus puolestaan korosti musiikin sisältölähtöisyyttä ja genrerajattomuutta. Molemmat uudistukset mahdollistivat varsin runsaan musiikin käytön jumalanpalveluksessa. Viimeisin uudistus avasi kuitenkin enemmän mahdollisuuksia kuoron käytölle. Päiväjumalanpalveluksen ja messun keskeisimmät erot kuoron kannalta koskevat jumalanpalveluksen alku- ja loppumusiikkia, psalmien ja vastausmusiikin käyttömahdollisuuksia sekä ehtoollismusiikin luonnetta.

Kysyn tässä opinnäytetyössä: Mitä katsoja opettaa esityksestäni minulle? Tutkin tietoa, jota katsojat ja heidän olemassaolonsa esitystilanteessa minulle esiintyjänä mahdollistavat. Tein taiteellispedagogisen opinnäytetyöni käytännön osana encore n:o -esitysluonnoksen Teatterikorkeakoulussa elokuussa 2020. Luonnos oli sooloteos, jonka kautta tutkin, miten vaikutun katsojasta esitystilanteessa, miten katsojat ohjaavat minua ja ennen kaikkea – mitä opin katsojilta. Esitysluonnoksen prosessin aikana kirjoitettu ja videoitu työpäiväkirja on opinnäytteeni pääasiallinen tutkimusaineisto. Usein ensimmäisten yleisön edessä tehtyjen läpimenojen jälkeen, joku työryhmän jäsenistä toteaa ”meidän saaneen yleisöltä lisää tietoa esityksestä”. Tämä lause on jäänyt vaivaamaan minua, joten päätin pysähtyä sen äärelle: mitä tämä mainittu tieto on, miten se välittyy katsojalta esityksen tekijöille ja miten siitä voisi vaikuttua? Pyrin tämän opinnäytetyön kautta artikuloimaan tätä yleisöltä saatua tietoa ja kehittämään kykyäni vaikuttua katsojasta. Ajattelen, että tavoitteeni toteutuminen mahdollistuu valitsemani työtavan kautta, sillä asetin siinä luonnosvaiheessa olevan esityksen katsojien eteen ja annoin heidän vaikuttaa minuun esiintyjänä ja minun kauttani esitykseen. Kirjoitan työn avaavassa prologissa tarpeestani luoda vuorovaikutteinen, rakkaussuhteen kaltainen tila minun ja katsojan välille. Prologiin on liitetty huhtikuussa 2020 kirjoittamani manifesti, jossa haluan perustaa teatterin ihmisten ja ruumiiden välille, keskittyen jaettuun hetkeen ja dialogiin. Työn ensimmäisessä osassa avaan lukijalle tutkimuskysymystäni, tutkimustapaani ja lähtökohtiani tutkimukseen. Tutkin tutkimuskysymystä esiintyvässä ruumiissani tapahtuvaa havainnoiden ja artikuloiden. Pedagoginen ajattelu läpäisee taiteellista työtäni, sillä etsin taiteellisessa prosessissa reittejä vuorovaikutukseen ja valtasuhteiden uudelleen järjestymiseen. Kiinnostukseni vuorovaikutteiseen esitykseen on itänyt minussa pitkään ja koen löytäneeni tekijyyteni kodin vuorovaikutteisen esiintyjyyden ja katsojalähtöisen teatterin maailmoista. Etsin ja harjoittelen vuorovaikutteista tekijyyttä tämän työn kautta. Toisessa osassa kuvaan encore n:o-esitysluonnoksen prosessin vaiheita ja prosessin aikana kehittynyttä työtapaa. Kuvaan työtavan erityislaatuja: matkaa yksin, ilman työryhmää työskentelemisestä jaettuun kohtaamiseen yleisön kanssa, nautintoon ja mielihyvään perustuvia valintoja, yleisöstä vaikuttuvaa esiintyjyyttä ja luonnosmaista, leikkisää ja jatkuvasti muuttuvaa esitystä. Kolmannessa osassa paneudun tutkimuskysymykseeni: Mitä katsoja opetti minulle esityksestäni? Kuvaan, mitä tarkoitan oppimisella, opettamisella ja tiedolla määritellessäni katsojan opettajanani ja esityksen oppimistilanteena. Katsojalta saatu tieto käsitti tietoa sekä encore n:o-esitysluonnoksesta että ylipäätään esiintyjyydestä ja tekijyydestä vuorovaikutteisessa esitysmuodossa. Kuvaan luvussa kolme, millaista tietoa katsojat minulle mahdollistivat. Ajattelen, että tiedän esityksestä enemmän katsojan kautta ja asiantuntijuus esitykseen syntyy jaetun vuorovaikutustilanteen kautta. Kuvaan työn viimeisessä osassa prosessin aikana heränneitä tunteita ja ajatuksia, kerron, mitä ajattelen minun ja katsojan välisestä rakkaudesta kaiken jälkeen. Pitääkö alun manifesti yhä paikkansa?

Opinnäyte on taiteellinen tutkimus, jossa selvitetään, minkälaisia tunnekokemuksia liittyi coaching-ilmiön tutkimiseen fyysisen teatterin avulla Leap Beyond -esityksessä ja esityksen valmistusprosessissa syksyllä 2019 sekä keväällä 2020. Siinä tarkastellaan, mitä tuli esille fyysisen esiintyjäntyön, esityksen valmistamisen devising-metodilla ja itse esityksen kautta ja minkälaisia tunnekokemuksia praktiikan ja aiheen kohtaamiset tuottivat. Tutkimuksen ote on hermeneuttis-fenomenologinen. Työssä sekä fyysistä teatteria, että coaching-ilmiötä lähestytään ensin teoreettisesti ja sijoitetaan tutkimus aiheineen kulttuurihistorialliselle aikajanalle. Työn teoriaosiossa hahmotellaan fyysisten teattereiden olemusta ja suomalaisen fyysisen teatterin tämän hetken kenttää sekä coachingin taustoja tämän päivän ilmiönä. Työn alussa kirjoittaja perustelee tutkimuksen menetelmää ja sen mahdollista merkitystä taidekentällä osana fyysisen teatterin ja toisaalta taiteellisen tutkimuksen laajempaa keskustelua. Hän myös avaa omaa taustaansa taiteen tekijänä ja taide– ja sosiaalipsykologia taustaisena tutkijana, sekä praktiikkansa inspiraatioita fyysisen teatterin kentällä. Leap Beyond oli kolmen ohjaajan yhteinen fyysinen, tilallinen ja kokemuksellinen teos, joka koostui kolmesta yhteen kietoutuneesta osasta. Kaikki osat 1) ”Mielenlennon valmennuskeskus” 2) ”Leap of Faith” ja 3) ”Lentämisen leikkikenttä” tarkastelivat lentämistä erilaisista näkökulmista käsin: psykologisena ja filosofisena ilmiönä sekä kehollisena kokemuksena. Työ keskittyy ensimmäisen osan ”Mielenlennon Valmennuskeskuksen” rakentumisen tarkasteluun. Mielenlennon Valmennuskeskuksen aiheena olivat erityisesti coaching-kulttuuriin liittyvät vuorovaikutussuhteet, sekä siitä nousevat tunteet ja asenteet. Coaching-teeman ja fyysisen teatterin kohtaamispintojen kokemuksia tarkastellaan Leap Beyond prosessin dokumentoinnin, kirjoittajan työpäiväkirjan ja havaintojen, sekä kysely- ja haastattelupohjaisten esiintyjä- ja katsojakokemusten avulla. Tutkimuksessa esille nousseet tunnekokemukset liittyivät kahteen pääasialliseen teemaan. Näitä olivat kokemukset ristiriitaisuuksista, kuten coachingin pitäminen yleisesti paradokseja sisältävänä aiheena, devising-metodin ja ryhmälähtöisyyden aiheuttama innostava epävarmuus, sekä tiedostavan ja tiedostetun liikkeen, vapauden ja vastuun, yksilöllisyyden ja yksinjäämisen ja psykologisten aiheiden ruumiillistamisen ristiriitaisina koetut kysymykset. Toisen tyyppiset tunnekokemukset liittyivät empatiaan, luottamukseen, asenteisiin ja motivaatioon. Esille nousseet teemat ovat yleisiä taiteen kontekstissa, mutta ko. tutkimuksesta noustessaan, ne voivat antaa tarttumapintaa sekä fyysisestä teatterista, että coaching-ilmiöstä kiinnostuneille. Ne voivat havainnollistaa fyysisen teatterin tekemisen mahdollisuuksia taiteessa, devising-prosesseihin liittyviä yleisempiä ilmiöitä, tai taiteen keinojen mahdollisuuksia esimerkiksi tunneälytaitojen kehittymisen ja motivaation suhteen. Opinnäytetyön lopuksi kirjoittaja palaa pohtimaan omaa suhdettaan taiteelliseen tutkimukseen, vetää yhteen esille nousseita tunnekokemuksia ja kysymyksiä, sekä pohtii mahdollisia jatkotutkimuksen kohteita suhteessa tutkimuksen teemoihin.

In this thesis, I attempt to further entangle theories of embodiment and dialogue in order to teach. The majority of my observations come from a workshop I participated in Taiwan during January, 2020. I, along with 14 other guest pedagogues, had to find new ways to teach without the use of verbal language because we did not share a common language with the students. I began to ask myself: How can embodiment teach? At first, I was unable to think of myself as a researcher. The term “research” held power over what I could imagine it to be. Through renaming the term “research” as “archive” I was able to overcome the preconceived power that “research” had over me. By reflecting on my own learning style, I uncovered a method of naming and renaming that helps me to dialogue with the world. Karen Barad refers to agency as “response-ability”, or the ability to respond. This phenomena brought me to thinking about imagination as a main tool for agency in dialogical practices. By further entangling agency and embodied dialogue I found a link towards anti-oppressive education. I wanted to trouble my understanding of the teacher and student relationship. Through my reflections I found a surprising paradox in my search to deconstruct the teacher-student relationship. I realized that in order to be the teacher I aspire to be, I would need to always remain a student. This unlocked a future imagining of the group as a teaching agent of its own. The workshop in Taiwan brought along new suggestions for how embodiment could teach. By placing an emphasis on intention and transformation, rather than verbalization, one can begin to transform the body into a tool for dialogue. I explored 2 different ways to teach without a common language. One, a collaborative touch practice I created with a fellow colleague, Marisa Martin. Another, a drawing practice about outlining yourself on a piece of paper and reimagining all of the possibilities that the human form can be. What this archival has unlocked in me is the unlimited amount of possibilities that exist when one entangles imagination, embodiment, dialogue, and pedagogy.

In relation to the traditional expression of the term choreography, the formulation of movement appears to be something that the choreographer as an activating agent sets into motion. In this thesis, I will illustrate a transformation in my own reasoning around that concept and present the three terms choreographer, choreographic object, Movement as Constant Condition (MCC) and their reciprocal relationship. Through an evolution of my own research and practice, I will show how I have come to understand that if either choreographic object, choreographer or a prevailing concept of movement change, then the other two must undergo reformulation too. This thesis will show how these variables have become intrinsically connected to each other in my work, with none having more agency or influence over the other. The argumentation of this paper will use the research and presentations of the collaborative choreographic works of TRANS- (2015) and in particular Ality (2018) as defining models for how the concept of MCC came into fruition, and then transformed my thinking and influenced my approach to choreographing as well. I will start by illustrating how in the work TRANS- we found the seed from which the idea of MCC grew. I will then show how it became the starting point for the work Ality. This is where the idea of Movement as Constant Condition developed even further through the concept of the virtual and my studies in the Theatre Academy - University of the Arts Helsinki (TeaK) during MA program in Ecology and Contemporary Performance.

My MFA thesis is a suggestion for a more empathic approach towards materiality in a world of sculpture and in my own artistic practice. The text walks you from a Stone Shop in Taipei to my cycling training, and to a dinner table with biologists and finally arrives at my home during the Covid-19 pandemic. The text is a combination between fictional text (my personal experiences) and theoretical examples, mostly by two authors, Jane Bennett (Vibrant Matter, Political Ecology of Things, 2010) and Daisy Hildyard (The Second Body, 2017). The Thesis text is supposingly giving a wider look into my artistic practise by telling a story of stones that travelled with me from Taiwan to Finland. The stones are taking role as an perfect example of material that interest, attract and are shaped by me, the artist – but the relationship is not always that simple. The material itself feels living, and suddenly my role as a creator feels empty. I want to talk about the physical experience of being embodiment of living material in relation to the surrounding world. I want to review the artist – artwork relation by combining the practise in arts into sports training, where surprisingly everything around the training sessions itself are playing an important role. Unlike in the artistic practise of mine. What could I learn by combining those two worlds that seemingly have nothing to do with each other? Thesis text also consists of a chapter about the artwork (exhibited in Exhibition Laboratory during 10.10-8.11.2020, as a part of Kuvan Kevät 2020) and explanation of its background and used materials.

Tässä työssä tarkastelen erilaisia keinoja urkujensoiton harjoittelun tehostamiseksi. Tutkin myös keinoja, joilla uusien kappaleiden omaksumista voi tarvittaessa nopeuttaa. Tutkimuskysymykseni on, kuinka harjoitella urkujensoittoa sekä omaksua uutta ohjelmistoa mahdollisimman tehokkaasti, varsinkin kun käytettävissä on rajallinen määrä aikaa. Tutkimukseni on kvalitatiivinen, ja se sisältää autoetnografisia piirteitä. Aineistona käytän muun muassa Niklas Pokin taiteellisen tohtoritutkinnon kirjallista työtä ”Prima vista – soiton harjoittelu ja opettaminen”, Markus Malmgrenin taiteellisen tohtoritutkinnon kirjallista työtä ”Nuotin vierestä soittamisen taito” sekä Jacques van Oortmersenin teosta ”Organ technique”. Työni perustuu paljolti myös omiin kokemuksiini harjoittelusta ja nopeasta omaksumisesta. Analysoin, mitä hyviä harjoituskeinoja kannattaa käyttää. Käsittelen myös useaa eri keinoa pelkistää teosta. Tässä käytän apuna nuottiesimerkkejä havainnollistamassa kulloinkin käsiteltävää keinoa.

This doctoral dissertation addresses the increasing diversity in globalising 21st-century societies through an intercultural, inter-institutional critical participatory action research (PAR) project that engaged music educators and teacher educators from Finland and Nepal in collaborative learning. The inquiry is based on a social and educational vision according to which collaborative learning across national and institutional borders is seen as a powerful way for music teacher education to respond to the growing challenges of diversity. The PAR design highlights a more democratic, inclusive, and balanced approach to research and, as such, aims to challenge the Western hegemony in academic knowledge production. The inquiry is furthermore based on the conviction that the need for decolonising music teacher education is both real and imminent and can be effectively addressed through creating collaborative learning opportunities for educators from diverse backgrounds. Following the works of Arjun Appadurai, we should consider the right to research a universal right, and by inclusively expanding its reach we can provide opportunities to navigate through different knowledge paths and realize the potential to rejuvenate music teacher education practices and research both locally and globally. The inquiry was guided by the following research questions: 1) What kinds of potentials and constraints does critical collaborative intercultural educational development work hold for a) music educators’ professional development, b) music teacher education practices and, c) music education scholarship? 2) What kinds of politics were involved in the critical intercultural educational development work between the Finnish and Nepali music educators and researchers? These research questions were answered in three peer-reviewed, single and co-authored articles published in international publications, each guided by their own sub-questions; the complete texts can be found in the appendices of this summary. The empirical material of this inquiry was generated from 2013- 2019 during the process of manifold collaborative activities among Finnish and Nepali music educators working towards educational devel- opment at individual, institutional, and global levels. The analysis utilises theoretical lenses from the disciplines of music and music teacher education research, intercultural (music) education research, professional learning, and organizational studies. Article I illustrates how intercultural collaborative educational work is inevitably shaped by the affective actions and organisational micropolitics that are inherent to the process of the participating educators’ professional re-invention. The article points out the necessity of incorporating the emotional dimensions of educators’ lives as central elements in any educational development work. Article II scrutinizes the Finnish-Nepali collaboration through the theoretical lenses of a professional learning community (PLC), and, explores how the features of PLC acted as catalysts or constraints in the process of intercultural educational development work. Further to that point, article II illustrates the nature of learning that took place in the intercultural PLC and argues that collaborative learning should be embedded in the institutional structures of music teacher education. Article III explores the ambivalent duality in the risk of manifesting colonial power during such work, and the potential for the transformation of professional identity omnipresent in intercultural dialogues. The findings of article III highlight the potential for epistemic reflexivity in such intercultural interactions, but similarly illustrate how the colonial setting inevitably frames the dialogue and leaves the politics of reflexivity open, with no final answers being proffered. The discussion then expands upon the potentials and constraints of the critical collaborative intercultural educational development work for music educators’ professional learning, professional education, and research. Leaning on the work of Gert Biesta, it argues that ensuring music teaching that is educational requires supporting music educators to take a stance as critical knowledge workers that are supported in developing ethically engaged music teaching practices through research. The discussion emphasises that the efforts of co-constructing globalizing music education call for developing trust on multiple levels. Music educators need support to develop trust in their own abilities in uncertain situations, and they need to be seen as trusted active agents of change within their institutions. The institutional development in music teacher education calls for developing systematic collaborative practices that support the ability of music teacher institutions to act as innovative knowledge communities, both locally and globally. Moreover, it is argued that music education research would benefit from developing trust in multivoiced knowledge production, which would be supported by critical, participatory, and interdisciplinary research approaches. Finally, the discussion offers a vision for a 21st-century globalizing music education, in which music education is elevated by providing music educators opportunities for ongoing critical collaborative professional learning in institutions that can be characterized as innovative knowledge communities. This vision highlights the belief that engaging practitioners in critical, multivoiced, and collaborative research can provide a compelling environment for rejuvenating research ideas, and also contribute meaningfully to co-constructing the future of music education. The research has been conducted as part of a larger research project, “Global visions through mobilizing networks: Co-developing intercultural music teacher education in Finland, Israel, and Nepal”.

Tässä tutkimuksessa tutkittiin jalkiosoiton opetusta Suomessa. Tutkimuksessa haastateltiin urkujensoiton opettajia ja analysoitiin suomalaisia urkukouluja. Tarkoituksena oli selvittää jalkiosoiton opetuksen tradition muutoksia 1900-luvun alusta nykypäivään, jalkiosoiton roolia urkukouluissa ja urkukoulujen roolia jalkiosoiton opetuksessa. Aineisto koostuu viidestä laadullisesta sähköpostikyselyvastauksesta sekä viidestä suomalaisesta urkukoulusta. Kyselyyn vastanneet edustivat Suomen urkujensoiton opetusta maantieteellisesti mahdollisimman laajasti. Tutkimuksessa havaittiin, että urkujensoiton opettajat pitivät jalkiosoiton opettamista tärkeänä ja käyttivät siihen paljon aikaa ja vaivaa. Suomalaisia urkukouluja käytettiin jalkiosoiton opetuksessa laajasti ulkomaisen materiaalin rinnalla. Merkittävin muutos jalkiosoiton ja sen opetuksen traditiossa viime vuosikymmeninä on ollut se, että esittämiskäytäntöjä alettiin huomioimaan ja urut muuttuivat legatosoittimesta soittimeksi, jota soitetaan eri ohjelmistossa eri kosketustavoilla.