Opinnäytteet: Recent submissions

August Gottfried Ritter (1811-1885) oli saksalainen romantiikan aikakauden säveltäjä, urkuri, improvisoija, musiikkitieteilijä, opettaja, kapellimestari ja urkujenrakennuksen asiantuntija. Hän kirjoitti useita oppikirjoja ja lisäksi artikkeleita musiikin aikakauslehteen. Ritterin tunnetuimmat urkusävellykset nykyään ovat neljä urkusonaattia, jotka kuuluvat aikamme konserttiurkureiden ohjelmistoon. Näistä kolme ensimmäistä ovat yksiosaisia ja rakenteeltaan syklisiä. Niissä on muutama teema, joita säveltäjä muuntelee ja kehittelee taitavasti. Taitteet sulautuvat toisiinsa saumattomasti muun muassa lomasävelien avulla. Ritter oli kiinnostunut barokkisäveltäjistä ja heidän sävellystekniikoistaan. Hän piti erityisen suuressa arvossa Georg Muffatia (1663-1704), jonka toccatasävellykset inspiroivat häntä. Ritter käytti omissa sonaateissaan kantavana osana nimenomaan toccatajaksoja. Sykliseen muotorakenteeseen kuuluvat olennaisena osana myös toisiaan kontrastoivat jaksot; nopeat ja energiset jaksot sekä hitaat ja lyyriset taitteet vuorottelevat ja antavat vaihtelua toisilleen. Huolimatta monipuolisuudestaan, ajanmukaisuudestaan ja laadukkaista sävellyksistään Ritter on jäänyt kaanonin katveeseen. Hän pitäytyi suurelta osin kirkkomusiikin moninaisessa tyylilajissa, mutta se ei kiinnostanut suurta yleisöä hänen aikakautenaan. Hän on jäänyt 1800-luvun suuressa säveltäjämäärässä pikkumestareiden sarjaan. Ritter oli eräänlainen sillanrakentaja Felix Mendelssohnin (1809–1847) urkusonaattiperinteen ja uudemman Franz Lisztin (1811–1886) perustaman koulukunnan välillä pitkälti juuri käyttämänsä syklisen muotorakenteen ansiosta.

Työssäni tarkastelen requiem-sävellysten kehityksen suuntaviivoja läpi vuosisatojen. Aihe on erittäin laaja, joten toteutan tutkimuksen tarkastelemalla neljää vähemmän tunnettua requiem-sävellystä eri tyylikausilta näkökulmanani musiikin ja tekstin välinen suhde. Teokset ovat Johannes Ockeghemin Missa pro defunctis, Michael Haydnin, Requiem, c-molli, Luigi Cherubinin Requiem, c-molli ja Joonas Kokkosen Requiem. Tutkimukseni tulokset vastaavat paljolti requiem-messujen historiasta kertovaa aineistoa. Kuitenkin hieman yllättäen kaikissa teoksissa oli omalla tavallaan valoisuutta, vaikka requiemit usein mielletään sävelkieleltään synkiksi ja uhkaaviksi.

Musiikkikasvattajan päivittäiseen elämään kuuluu usein paljon tiivistahtista opetusta, jolloin jäljelle ei välttämättä jää tarpeeksi aikaa eikä voimia pitää huolta oman kehon ja mielen hyvinvoinnista. Tämä saattaa johtaa pitkäaikaisiinkin äänenkäytön ongelmiin, työn laadun heikkenemiseen ja pahimmassa tapauksessa työtehtävien menetykseen. Tässä tutkielmassa käsittelen äänenkäytön ongelmia kehollisuuden näkökulmasta, joka on merkittävä osa musiikkikasvatuksen tutkimusta ja käytäntöä. Tutkielmani keskeiset käsitteet ovat kehollisuus, terve ääni ja äänenkäytön ongelmat. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millaista on musiikkikasvattajan terve äänenkäyttö ja miten musiikkikasvattaja voi hoitaa äänenkäytön ongelmia osana työnkuvaansa. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Millä tavoin tervettä äänenkäyttöä on käsitelty musiikkikasvatuksen ja lähitieteiden tutkimuksessa? 2. Millaista on musiikkikasvattajan terve äänenkäyttö? Tämä tutkimus on systemaattinen kirjallisuuskatsaus, joka perustuu olemassa olevaan tieteelliseen tutkimukseen ja raportointiin. Tutkimukseni keskeinen tulos on, että äänenkäyttöä on käsitelty musiikkikasvatuksen ja lähitieteiden tutkimuksissa runsaasti ja monipuolisesti niin kehollisuuden kuin ulkoistenkin tekijöiden näkökulmasta. Toinen keskeinen tulos on, että musiikkikasvattajan terve äänenkäyttö koostuu oikeasta äänentuottotavasta opetustilanteissa ja työelämässä, sekä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja levon huolehtimisesta työajan ulkopuolella. Jatkotutkimuksessa olisi mielenkiintoista tarkastella laajemmin joko muusikoiden ja muiden esiintyvien taiteilijoiden kuten näyttelijöiden äänenkäyttöön liittyviä ongelmia. Toisaalta voisin tutkia musiikinopetustyössä työskenteleviä aina yksityisopetuksesta ryhmäopetukseen.

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kuoroja musiikillisina yhteisöinä. Tutkimuskysymykset olivat: 1. Minkälaisia musiikillisia käytäntöyhteisöjä kuorot ovat? 2. Mitä erityispiirteitä kuorojen toiminnassa on ja millä tavalla nämä erityispiirteet vaikuttavat kuoron toimintaan? Tämän tutkimuksenteoreettisena viitekehyksenä tomi Etienne Wengerin (1998) käytäntöyhteisöteoria ja Ailbhe Kennyn (2016) siitä edelleen kehittelemä teoria musiikillisista käytäntöyhteisöistä. Tutkielma on systemaattinen kirjallisuuskatsaus, jonka tavoitteena on kartoittaa musiikkikasvatuksen tieteenalalta aiheesta jo olemassa oleva tutkimus. Tutkimuksessa selvisi, että kuorot ovat musiikillisina käytäntöyhteisöinä merkittäviä yksilöiden identiteettien muodustumiselle. Kuorot olivat yhteisöjä, jotka keräsivät jäsenikseen samanhenkisiä ihmisiä. Kuoroyhteisöillä oli myönteinen vaikutus ykslöiden identiteettiin. Tutkimuksessa selvisi, että kuorolaulajien identiteetit kehittyivät vuorovaikutuksessa yhteisön kanssa. Tutkimuksessa selvitettiin myös kuoroyhteisöjen haastavia piirteitä. Kuorojen erikoispiirteenä identiteetin ja yhteisön vuorovaikutuksen lisäksi tutkimuksessa selvisi, että käytäntöyhteisön toimivuus vaikutti myönteisesti myös käytäntöyhteisön musiikillisiin tavoitteisiin. Lisäksi tutkimustuloksissa korostui kuoronjohtajien rooli kuorojen kehittäjinä. Tämä tutkimus pyrkii tuomaan lisää tietoa ja uutta näkökulmaa kuoroista musiikillisina käytäntöyhteisöinä musiikkikasvatuksen tieteenalalle, tarjoamaan musiikkikasvattajille ja kuoronjohtajille työkaluja kuorotoiminnan kehittämiseen ja jatkotutkimusaiheita.

Tutkin kirjallisessa työssäni kanttoreiden pianon käyttöä. Työni perustuu toukokuussa 2019 Kuopion hiippakunnan 85:lle kanttorille lähettämääni kyselyyn, johon sain 46 vastausta. Kerron työssäni myös klaveeritaitojen merkityksestä kanttoreille sekä pianonsoiton opetuksesta kirkkomusiikin koulutusohjelmassa Sibelius-Akatemiassa. Kyselylläni tahdoin selvittää, mikä rooli pianonsoitolla on kanttorin työssä. Missä tilanteissa ja kuinka usein kanttorit käyttävät pianoa työssään? Ennakko-oletukseni oli, että mitä pidemmälle kanttorit ovat pianonsoittoa opiskelleet, sitä useammin ja monipuolisemmin he käyttävät pianoa myös työssään. Vastaukset osoittivat, että pianonsoittoa pidemmälle opiskelleet käyttävät pianoa paljon ja monipuolisesti. Kuitenkaan opinnot eivät osoittautuneet määrittäväksi tekijäksi pianon käytössä. Yleisesti ottaen kyselyyn vastanneet kanttorit käyttävät pianoa työssään usein ja monipuolisesti. Noin kaksi kolmasosaa vastanneista ilmoitti käyttävänsä pianoa keskimäärin 4-6 päivänä viikossa tai päivittäin. Kanttoreista yli puolet vastasi käyttävänsä pianoa yhtä paljon klassisen musiikin soittamiseen, perinteiseen virsien säestämiseen koraalikirjasta, vapaaseen säestykseen sekä apuvälineenä esimerkiksi kuoroa harjoitettaessa. Kaikki vastanneet ovat säestäneet pianolla laulusolisteja ja lähes kaikki myös instrumenttisolisteja. Erilaisia soitinkokoonpanojakin on säestänyt pianolla 80 % kanttoreista. Kaikki kuorojen kanssa työskentelevät vastasivat käyttävänsä apunaan pianoa. Lisäksi yli kaksi kolmannesta sanoi käyttävänsä pianoa solistisissa tehtävissä.

Tämän työn lähtökohtana on kysymys: millaisena kutsumus näyttäytyy kanttoreiden näkökulmasta? Tarkastelen tässä työssä kanttoreiden näkemyksiä siitä, mitä kutsumus heille henkilökohtaisesti merkitsee ja miten kutsumus näkyy heidän työnsä arjessa. Toisena tutkimustehtävänäni on selvittää, miten kanttorin ammatti kanttoria kutsuu. Tähän sisältyvät niin alalle hakeutumisen motiivit kuin myös kutsumuksen ja ammatillisen identiteetin muovautuminen kanttorin uran aikana, elämän ja työuran erilaisissa käänteissä. Työni aineisto koostuu kuuden kanttorin syvähaastatteluista, jotka olen toteuttanut toukokuun ja elokuun 2019 välisenä aikana. Haastatteluissa kanttorit kertovat musiikki- ja seurakuntataustastaan, kirkkomusiikkiopintoihin hakeutumisestaan sekä opiskelu- ja työpoluistaan peilaten kutsumustaan niiden erilaisiin vaiheisiin. Litteroiduin haastatteluaineiston olen luokitellut ydinteemoihin, joiden suhdetta kutsumukseen tarkastelen analyysissa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hengellisen työn ammatteihin liitetään kutsumustyön ajatus. Kutsumus tarkoittaa yhtäältä syvää sitoutumista työhön, toisaalta siihen sisältyy myös ajatus kutsun esittäjästä, työhön saadusta valtuutuksesta. Kristillisessä teologiassa kutsumus nähdään niin kutsuna hengelliseen, kuin myös maalliseen työhön sekä ennen kaikkea lähimmäisen palvelemiseen. Tutkimukseeni haastatellut kanttorit ovat hyvin kutsumustietoisia. Yhtäältä heitä kutsuu työhön musiikki, toisaalta kirkon sanoman julistaminen ja lähimmäisen palveleminen. Kutsumus on kanttoreille syvä motivaation ja toisaalta myös työssä jaksamisen lähde. Kutsumukseen liittyy myös haasteiden ja kutsumuksen kyseenalaistamisen aikoja. Kutsumus on kanttoreille turva työn ajoittain raskaassakin arjessa, mutta juuri arki myös haastaa kutsumuksen. Kutsumusta tarkastellessa väistämättä esiin nousivat työhyvinvoinnin, työssä jaksamisen sekä työpaikan ilmapiirin kysymykset. Kirkon akateemisten jäsentutkimuksen 2018 mukaan työuupumus koskettaa lähes joka kolmatta kanttoria. Näin oli myös haastattelemieni kanttoreiden kohdalla. Työssä uuvuttavat tekijät nakersivat kutsumusta, kun taas työhyvinvointia edistävät seikat voi nähdä myös kutsumusta vahvistavina. Kutsumusta ja kutsumustietoisuutta vahvistamalla tuetaan kanttorin työmotivaatiota sekä työssä jaksamista. Esitänkin työni lopputulemana kutsumustietoisuuden lisäämisen ja kutsumusta tukevien tekijöiden merkitystä niin kirkkomusiikin koulutuksessa kuin myös seurakuntatyössä.

Tämä tutkielma käsittelee musiikkikasvatuksen terapeuttisia mahdollisuuksia peruskoulun musiikinopetuksen kontekstissa. Tutkin, mitä on terapeuttisuus, miten se voi ilmetä koulun musiikinopetuksessa, ja miten se mahdollisesti edistää lapsen ja nuoren psyykkistä hyvinvointia. Toteutin tutkimukseni systemaattisena kirjallisuuskatsauksena, jossa tutkimuskysymykseni olivat: 1. Millä tavoin terapeuttisuus voi ilmetä koulun musiikinopetuksen kontekstissa? 2. Miten terapeuttinen näkökulma musiikkikasvatukseen voi edistää nuoren psyykkistä hyvinvointia? Tutkimuksessani tarkastelen musiikkiterapian ja -kasvatuksen yhteneväisyyksiä. Pohdin, miten musiikkiterapian työtapoja voi hyödyntää musiikkikasvatuksessa, ja tekeekö se musiikinopetuksesta terapeuttista. Tutkimustuloksissa esittelen tutkimuskirjallisuuden pohjalta terapeuttisen opetuksen piirteitä, sekä musiikin merkitystä nuoren psyykkisen työskentelyn tukena. Tutkimukseni perusteella musiikilla on merkittäviä mahdollisuuksia edistää nuorten hyvinvointia, mutta koulun musiikinopetuksen puitteet ovat usein haasteelliset tämän toteutumiseen. On tärkeää lisätä opettajien tietoisuutta keinoista, joilla musiikinopetuksen terapeuttiset elementit voivat toteutua paremmin ja musiikinopetus voi entistä enemmän tukea lapsen ja nuoren kasvua, kehitystä ja psyykkistä hyvinvointia.

Taiteellinen tohtorintutkintoni ”Hytkypolkka ja hyppivä puuhevonen – Kansanmuusikko säveltävänä perinnesoittajana” koostuu viidestä taiteellisesta osiosta, kahdesta vertaisar¬vioidusta artikkelista ja yhteenvedosta. Tutkimusprojektin keskeiset teemat ovat olleet improvisoimalla säveltäminen ja perinteen tutkiminen soittamalla. Työn edetessä tästä te¬matiikasta nousi esiin tarve tarkastella kansanmuusikkouden olemusta yleisemmin, sillä tämän päivän suomalaiseen akateemiseen kansanmuusikkouteen liittyvistä ilmiöistä on kirjoitettu vasta vähän. Työssäni keskeisessä roolissa on Jooseppi Pohjolan kanteleeksi nimeämäni 1800-luvun lopulta peräisin oleva kantelemalli, jota soitetaan tikkua apuna käyttäen. Olen myös ke¬hittänyt kyseiselle soittimelle uusia soittotekniikoita ja käyttötapoja. Tohtoriprojektin viisi konserttia sisälsivät sävellyksiäni Jooseppi Pohjolan kanteleelle sekä kokeellista improvi¬saatiota ja sukelluksen soittimen perinteeseen. Ensimmäinen konsertti, soolosävellyksiä sisältänyt ”Lunkula – Sävellyksiä Jooseppi Pohjolan kanteleelle” (2013) oli tutkimuksen taiteellinen alkukartoitus ja lähtökohta. Toinen konserttini ”Hienohelma ja hyppivä puu¬hevonen - Rouheaa perinnemusiikkia kanteleilla” (2014) perustui arkistonauhoilta opet¬telemaani perinnemateriaaliin. ”Vaaralla – Kokeilevia kohtaamisia” eli kolmas konsertti (2016) painottui kokeelliseen improvisaatioon triokokoonpanolla. Konsertin tavoitteena oli etsiä soittimen kanssa uusia sointivärejä ja soittotekniikoita. Neljäs konsertti ”Pohjolan Pauhu – Sävellys kymmenelle Jooseppi Pohjolan kanteleelle” (2017) oli kymmenen soittajan esitettäväksi sävelletty teos, jossa hyödynsin kattavasti Jooseppi Pohjolan kanteleen käyttö¬mahdollisuuksia ja erilaisia sointiyhdistelmiä. Viidennessä ”Pohjolan äänet” -konsertissa (2018) keskityin taas soolosoittoon ja sävelsin kokonaisuuden, jossa hyödynsin koko tutki¬musprosessin aikana löytämiäni sointivärejä ja soittotekniikoita. Tutkielmani sisältää kaksi vertaisarvioitua artikkelia ja johdannon, joka toimii samalla koko työn yhteenvetona. Ensimmäisen artikkelin ”Kantelepelimannit Arvi, Aarne ja Alfred – Tikkusoittotradition soiva tyylintutkimus” (Etnomusikologian vuosikirja 2018) aiheena on tikkusoitto, joka on yksi suomalaisen kanteleperinteen laji. Artikkeli perustuu kolmen tikkusoittoperinnettä edustavan pelimannin henkilökohtaisten soittotyylien analysoin¬tiin. Haen myös vastausta siihen, miten muusikko tutkii perinnetyylejä soittamalla. Toinen artikkeli on ekspositiomuotoinen ”Lempeä nostattamassa – Kansanmuusikko improvi¬soivana säveltäjänä” (Ruukku 2020). Siinä tarkastelen improvisaatioon perustuvaa tapaa säveltää ja avaan työskentelyä, jota tekee itselleen säveltävä muusikko. Johdanto-osuus nivoo yhteen tutkinnon kokonaisuutta. Avaan siinä toteuttamani taiteellisen tutkimuksen taustaa ja menetelmiä, sekä konserttien ja tutkielman välistä suhdetta. Yksi tutkimukseni keskeisistä tavoitteista on ollut käyttämieni menetelmien sanallistami¬nen. Suomalaisten ammattikansanmuusikoiden taiteellisesta praktiikasta on kirjoitettu vasta niukasti, ja erityisen tärkeää on tuoda esiin musiikinalan hiljaista tietoa muusikoiden itsensä toimesta. Työskentelytapojeni ja menetelmieni avaaminen muille on kansanmusii¬kin tutkimuksen kannalta merkityksellistä. Kehittämäni menetelmät ovat muusikkoläh¬töisiä ja soittamisesta kumpuavia. Tärkein menetelmäni tikkusoiton perinnettä tutkiessa¬ni on ollut soittamalla havainnoiminen. Tämä perustuu siihen, että tarkasti kuuntelemalla ja arkistotallenteen mukana soittamalla on mahdollista selvittää, miten arkistonauhalla musisoiva pelimanni on toteuttanut soittamansa musiikin. Edellytyksenä tälle on tutkijan syvällinen perehtyneisyys tikkusoiton perinteeseen niin tiedollisesti kuin taidollisestikin. Käyttämäni säveltämisen menetelmän nimesin improsäveltämiseksi soittamalla. Se perustuu soitinlähtöisyyteen sekä improvisaatioon säveltämisen työkaluna. Ekspositiossa havain¬nollistan käytänteitäni kuvailemalla Lemmennosto-teokseni (2013) syntyprosessia. Suomalaisten ammattikansanmuusikoiden luovan työskentelyn muodot ovat moni¬naisia, ja yhtenä näistä nostan esiin itselleen säveltävänä muusikkona toimimisen. Kansanmuusikoilla työskentelyn monimuotoisuuteen vaikuttaa osaltaan kansanmusiik¬kipedagogisessa ajattelussa vahvan itsearvon omaava luovuus, jota kukin muusikkoper¬soona toteuttaa itselleen ominaisimmalla ja luontevimmalla tavalla. Työssäni totean, että erilaiset muusikkopersoonat ja yksilöllisyys ovat suomalaisen kansanmusiikkikentän vahvuus ja rikkaus. Säveltämistä ja improvisaatioon kannustamista matalalla kynnyksellä voisi hyödyntää musiikin opetuksessa laajemminkin, ja kansanmusiikin ammattilaisilla olisi näillä osa-alueilla paljon annettavaa.

Laulaminen kodeissa ja kouluissa on vähentynyt viime vuosina. Ilmiö näkyy useiden musiikkialalla pitkään toimineiden pedagogien mukaan musiikkiharrastukseen hakeutuvien lasten selkeästi heikentyneenä laulutaitona. Useiden tutkimusten mukaan laulutaidottomuus ei ole perinnöllinen tai pysyvä ominaisuus, vaan osaavassa ohjauksessa laulutaitoa voidaan kehittää. Tämä tutkimus selvitti miten lisääntyneet puhtaasti laulamisen ongelmat näkyvät suomalaisten lapsikuorojen arjessa, ja millaisia ratkaisuja kuoronjohtajat ovat asiaan kehittäneet. Tutkimus on kaksiosainen: ensimmäinen osa toteutettiin sähköpostihaastatteluna, joka lähetettiin laajalle joukolle suomalaisia lapsikuoronjohtajia niin seurakunnissa, musiikkiopistoissa kuin yhdistyspohjaisesti toimivissa kuoroissa. Sähköpostihaastattelu kartoitti pääsykokeiden ja valmennuskuorotoiminnan yleisyyttä lapsikuoroissa sekä kuoronjohtajien kokemuksia lauluongelmaisten lasten ohjaamisesta. Tutkimuksen toisessa osassa perehdyttiin kolmen erilaisen valmennuskuoron toimintaan ja niiden erilaisiin vahvuuksiin syvähaastattelujen kautta. Sekä sähköpostihaastattelujen että syvähaastattelujen vastauksia peilattiin sekä keskenään että suhteessa tutkielma käytössä olevaan laulamaan oppimista käsittelevään tutkimustietoon. Vastanneista kuoroista 17,1% piti pääsykokeita; jonkilaista valmennuskuorotoimintaa järjesti 43,8% vastaajista. Sekä pääsykokeet että valmennuskuorotoiminta olivat harvinaisimpia seurakuntien lapsikuoroissa ja yleisimpiä yhdistyspohjaisissa kuoroissa. Tutkimuksen oletus kuoroissa aloittavien lasten heikentyneestä laulutaidosta sai tukea haastatteluun vastanneilta. Kaikki vastaajat kokivat myös että epäpuhtaasti laulavat lapset edistyivät päästyään mukaan kuorotoimintaan. Niissä kuoroissa joissa ei ollut valmennustoimintaa, edistyminen ja toimintaan sitoutuminen oli heikompaa. Nämä kuorot joutuivat useimmiten pitäytymään yksiäänisessä laulamisessa. Valmennuskuorotoiminta puolestaan vaikutti toimivan parhaiten silloin kun se oli kiinteässä yhteydessä pääkuoroon. Lauluongelmaisten ohjaamista koskevissa vastauksissa painottuivat etenkin kanttoreilla lähinnä laulutekniset asiat. Musiikkiopistojen sekä yhdistyspohjaisten kuorojen vastauksissa nousivat esiin myös musiikilliseen hahmottamiseen liittyvät kysymykset sekä laulujen sopiva vaikeustaso.