Opinnäytteet: Recent submissions

Seminaarityössä tutkittiin mielikuvien ja vertauskuvien käyttöä sellonsoiton opetuksessa. Tutkimuksen kohderyhmä oli 7–12-vuotiaat oppilaat. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella jo olemassa olevaa kirjallisuutta etsien näiden pedagogisten työkalujen käyttöä tukevaa tietoa myös ikäryhmän kehitysvaiheeseen liittyen. Kirjallisuuden avulla selvitettiin myös, mitkä erilaiset taustatekijät tukevat mielikuvien ja vertauskuvien käyttöä. Tutkimusta varten haastateltiin suomalaisia sellopedagogeja, joilla on kokemusta juuri tämän ikäryhmän kanssa työskentelystä. Tutkimuksella haettiin vastauksia kysymyksiin, mitkä ovat mielikuvien ja vertauskuvien mahdollisuudet auttaa oppilaita ja millaisia mielikuvia ja vertauskuvia haastateltavat opettajat ovat käyttäneet opetuksessaan. Tutkimuksessa haastateltavina oli kaksi arvostettua sellopedagogia: Anja Maja ja Tapani Heikinheimo. Kolmas pedagogi, Helli Seppä, otti osaa vain taulukon luomiseen. Heidän avullaan kerättiin myös liitteenä oleva käytännönläheinen taulukko ideoista, joita opettajat voivat käyttää oppilaidensa kanssa. Tutkimuksessa hyödynnettiin myös tutkijan omaa kokemusta muusikkona. Tutkimus vahvisti tutkijan omaa käsitystä, että mielikuvien ja vertauskuvien käyttö on äärimmäisen tärkeää. Haastatteluissa esille tulleet tiedot vahvistivat myös tutkimuksen ikäryhmän kehityspsykologisia piirteitä ja näiden avulla voitiin todeta, että mielikuvat ja vertauskuvat tuovat konkretiaa 7–12-vuotiaiden oppilaiden opettamiseen. Taulukon kokoaminen osoittautui hyväksi tiedon koontitavaksi ja siihen saatiin laajasti tutkimuksen ikäryhmälle sopivia neuvoja. Tutkimuksen lopputulemana oli, että tämän ikäryhmän opetuksen olisi perusteltua painottua mielikuvien ja vertauskuvien kautta opettamiseen ja liittää ongelmien ratkaisut siten lasten omaan maailmaan ja tuttuihin asioihin ja tuntemuksiin. Tutkimuksen perusteella oppilaskeskeisyys ja luovuus ovat vahvasti liittyneitä mielikuvien ja vertauskuvien käyttöön opetuksessa. Mielikuvat on hyvä yhdistää juuri lapsen omiin kiinnostuksen ja ymmärryksen kohteisiin, ja opettajalla on tässä prosessissa tärkeä rooli.

Tutkielman tavoitteena on tutkia tunneälyn ilmenemistä lapsi- ja nuorisokuorojen johtajien työssä ja lisäksi tutkia miten tunneälyn merkitys ilmenee kuoronjohtajien kertomusten perusteella. Haastattelin aineistoa varten kolmea lapsi- ja nuorisokuoron johtajaa ja analysoin aineiston Golemanin, Boyatziksen ja McKeen (2002) tunneälyn teoriaa mukaillen. Golemanin ym. (2002) määritelmän mukaan tunneäly jakautuu neljään osa-alueeseen, joita ovat itsetuntemus, itsehallinta, empaattisuus ja ihmissuhteiden hallinta. Tutkimukseni on laadullinen tapaustutkimus. Tutkimus toteutettiin kerronnallisen puolistrukturoidun teemahaastattelun avulla ja haastattelu toteutettiin yksilöhaastatteluina. Analysoin haastattelun narratiivien analyysia käyttäen ja luokittelemalla haastattelusta syntyneet narratiivit Golemanin ym. (2002) tunneälyteorian neljän osa-alueen mukaan. Tutkimustulokseni osoittavat, että tunneäly ilmeni kokonaisvaltaisesti kuoronjohtajien työssä. Merkit-tävimmiksi tunneälyn osa-alueiksi muodostuivat empaattisuus ja ihmissuhteiden hallinta. Lisäksi itsetuntemus vaikutti vahvasti haastateltavien työn taustalla. Erityisesti kuoronjohtajien omat arvot ja päämäärät vaikuttivat siihen, mitä kohti he haluavat mennä ja mitä ja miten he haluavat opettaa nuorille. Tapaustutkimukseni osoittaa, että lapsi- ja nuorisokuoronjohtajan työ on kokonaisvaltaista, johon tarvitaan laajasti musiikillisen osaamisen lisäksi hyviä pedagogisia ja kasvatuksellisia taitoja. Tunneälyn merkitys ilmeni siinä, että kuoronjohtaja on kasvattaja, joka omien tunteiden ymmärtämisen ja hallinnan avulla kuuntelee kuorolaisiaan ja osaa ohjata heitä innostavasti ja kannustavasti kohti päämääriä sekä samalla tunnekasvattaa kuorolaisia ilmaisemaan omia tunteitaan myös musiikin kautta. Tunneälyn merkitys kokonaisvaltaisessa kasvatustyössä etenkin lasten ja nuorten kanssa työskennellessä on huomattavaa.

Käsittelen näyttämöllä nähtäviä videon eri ilmenemismuotoja ja miten ne vaikuttavat kokemukseen tilasta.Aloitan esittävästä videosta sekä sen suhteesta elokuvaan ja televisioon, jonka jälkeen käsittelen videon ei-esittävää puolta. Kirjoittaessani videosta olen huomannut tarkastelevani sitä selvästi valosuunnittelijan näkökulmasta. Ensisijaisesti näenkin itseni valosuunnittelijana, jolle video on yksi työkalu muiden joukossa. Videon saralla oma kiinnostukseni kohdistuu erityisesti videotykkien käyttämiseen monipuolisena valonlähteinä sekä digitaalisena lavasteena, eikä niinkään kertovana elementtinä. Lisäksi tulokulmaani vaikuttaa se, että viimeiset kymmenen vuotta olen työskennellyt pääasiassa sanattomasti kommunikoivien esittävän taiteen alueiden, kuten nykytanssin, nykysirkuksen sekä konserttien parissa. Tavoitteenani on hahmottaa miten videon läsnäolo näyttämöllä vaikuttaa kokemukseen esitystilanteesta, sekä miten videomateriaalin tyyli ja miten se on asetettu näyttämölle vaikuttavat tähän. Tähän asti olen toiminut videon parissa lähinnä intuitiivisesti ja pyrin tämän kirjallisen osion kautta löytämään tuntemuksilleni teoreettista pohjaa, joskin intuition arvoa osana taiteellista prosessia yhtään väheksymättä. Videosta näyttämöllä on kirjoitettu hyvin vähän ja nykytanssin kohdalla vielä vähemmän. Tästä syystä käsittelen tekstissäni videota myös teatterin ja videotaiteen näkökulmasta. Video on hyvin monipuolinen media ja samoin sen näyttämöllä nähtävät olomuodot ja roolit ovat hyvin moninaisia. Kaikille näille ilmenemismuodoille on oma paikkansa laajassa esitysten kirjossa ja videon toimivuus näyttämöllä on ensisijaisesti kiinni sen suhteesta muihin teoksen elementteihin. Tilanne myös elää jatkuvasti, sillä video yleistyy vieläkin kovalla vauhdilla. Vielä hetki sitten vain sci-fi leffojen kuvastoon kuuluneet suuret videoskriinit ovat tulleet osaksi arkea hyvin lyhyen ajan kuluessa. Hiljalleen viimeisen sadan vuoden aikana suhteemme videoon on monipuolistunut ja sen käytölle näyttämöllä on löytynyt hienovireisempiä ulottuvuuksia, kuin mystinen taikatemppu.

I den skriftliga delen av mitt magisterarbete för magisterprogrammet för konstnärlig framställning i dans på Konstuniversitetets Teaterhögskola i Helsingfors, utgår jag från tesen att i en konstnärlig arbetsgrupp kommer samtliga medlemmar att påverka det konstnärliga arbetet samt arbetsklimatet, aktivt och målmedvetet eller indirekt och omedvetet. Mitt syfte är att reflektera över den räckvidd ett konstnärskap idag kan ha, vad detta innebär, hur och genom vem räckvidden manifesteras, när och var. Jag närmar mig detta ställningstagande genom en genomgång av termen kommunikation och hur den närvarar i mitt konstnärliga arbete, samt begrundar även de ramverk som människans köttsliga varandet innebär för danskonst och kommunikation. I det första kapitlet, inledningen, presenterar jag mina utgångspunkter och frågor. Jag beskriver mitt konstnärliga slutarbete och de element som där anknyter till dessa. Det fysiska scenkonstverket Förvandlingen- Muodonmuutos spelades på svenska och sedan även på finska, hos Svenska Teatern i Helsingfors samt på turné i Sverige i samarbete med Riksteatern. Jag behandlar kort språklighet som en del av de egenskaper som präglar min kommunikation och de situationer där jag är verksam. Detta får mig att återkomma till teman som ordval och översättning mellan språk och mellan olika uttrycksmedel. Jag använder mig av tankar uppmålade av bl. a Jaana Parviainen, Jo Butterworth, Kirsi Monni, Martin Heidegger, Timo Klemola, Anna Kupari och Kai Lehikoinen för att skapa en enhetlig uppfattning om de mångfacetterade fenomenen kommunikation och köttsligt varande innebär, så som de utspelar sig inom landskapet för konstnärliga processer. Sedan följer de grundläggande frågor som jag föreslår som verktyg för strukturerande av upplevelser, tillsammans med en sketch över de strukturer jag återkommande upplever förankrar respons och underlättar kommunikation. Under de följande kapitlen tar jag mig en närmare titt på de grundläggande frågorna som jag här uppdelar till vad, hur, vem, när, var. Jag vänder och vrider på dem för att hitta olika synvinklar och lägen där de synliggör information eller förankrar ett kommunicerande konstnärligt skapande. Angående kommunikation i relation till hierarkier under konstnärliga processer har jag rört mig runt den Didaktik-demokratiska spektrum- modellen som Jo Butterworth skapade under ett tidigt 2000- tal, och via denna lyfter jag fram teman som dansarens föränderliga position, rörelse av informatio och de förväntningar och förmågor som enligt min uppfattning och mina erfarenheter riktas mot dansaren under olika slags formationer av konstnärligt arbete. Jag uppmärksammar de performativa egenskaper ett talande har under en arbetsprocess, samt vilken politisk räckvidd, dvs. samhällelig performativitet ett konstnärskap idag kan ha. Slutligen reflekterar jag över hur ett sanningssökande, ordsökande och ständigt lärande sker som i en tidslig loop i det kontext en utbildning utgör. Till sist samlar jag ihop de element jag funnit under denna process till en slutsats.

Käsittelen opinnäytetyössäni paikkaa, paikkasidonnaista taidetta ja dramaturgiaa. Yritän hahmottaa ensin mikä paikka on suhteessa tilaan ja sitten, miten paikka vaikuttaa esitysten tekemiseen niin teatteritiloissa kuin niiden ulkopuolellakin. Pyrin viittamaan lopputyössäni lähinnä naisoletettuihin tekijöihin, mm. Pauliina Feodoroffiin, Doreen Masseyhyn, Pauliina Hulkkoon, Bertie Ferdmaniin ja Miwon Kwoniin. Ensimmäisessä luvussa käsittelen paikan käsitettä filosofian, maantieteen ja alkuperäiskansojen näkökulmasta. Mietin lisäksi mitä on kuulua johonkin paikkaan ja mitä on paikkojen omistaminen ja paikkoihin sitoutuminen. Vertaan omaa urbaania fossiilikapitalistisen subjektin paikkakokemusta alkuperäiskansojen paikkakokemukseen. Toisessa luvussa käyn läpi paikkasidonnaisen taiteen historiaa ja nykypäivää kuvataiteissa ja esittävissä taiteissa, lähinnä teatterissa. Totean, että paikkasidonnaiseen taiteeseen on sisältynyt ja sisältyy kriittisyys taidemarkkinoita ja -instituutiota kohtaan. Kolmannessa luvussa pohdin dramaturgiaa ja esitysdramaturgiaa. Olen yksi neljästä ensimmäisistä esitysdramaturgian opiskelijoista Suomessa. Pohdin haastattelemalla luokkatovereitani, mitä esitysdramaturgia on. Sitten tarkennan dramaturgian käsitettä etiikan, huolenpidon, ekologian ja paikan näkökulmista. Kyseiset näkökulmat ovat nousseet itselleni olennaisiksi opinnoissani ja taiteellisissa töissäni. Viidennessä ja viimeisessä luvussa käyn kolmen eri tavalla paikkasidonnaisen teosesimerkkien kautta läpi (I <3 Iijoki, Kotiesitys ja Kadonnutta aikaa etsimässä 2017-2022), miten paikan huomioiminen on näyttäytynyt esityksentekoprosesseissa ja varsinaisissa esityksissä. Kahden ensimmäisen esityksen tapahtumapaikat ovat Iijoki ja TeaKin Studio 2. Viimeisessä teosesimerkissä pohdin otsikolla "Paikkana Proust", mitä voisi olla teksti paikkana. Kuljetan läpi lopputyöni omaa tekijäpositiotani eri teosesimerkkien kautta. Kiinnostukseni paikkaan on syvästi henkilökohtaista, mutta ajattelen, että paikan huomioiminen esityksiä tehtäessä voi avata tapoja käsitellä ekokatastrofia ja siihen liittyvää totaalista maailman- ja ihmiskuvan muutosta esitystaiteen kontekstissa. Ajattelen paikan vaikuttavan esityksen dramaturgioihin ainakin käsiteltäessä paikan ja esityksen materiaalisia reunaehtoja, yleisösuhdetta ja paikan risteäviä ja päällekkäisiä sisältöjä ehdottaen täten paikoille tyypillisiä ei-lineaarisia dramaturgioita.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan liveroolipelin soundtrackin mahdollisuuksia opetuskäytössä. Tutkin aihetta viikonlopun mittaisen työpajan kautta ja selvitin, mitä työpajaan osallistuneet kokivat oppineensa musiikin ja äänen luomisesta sekä miten työpaja tuki heidän oppimistaan. Tutkielman teoreettisena viitekehyksenä on kokemuksellinen oppiminen ja erityisesti Kolbin oppimismalli sekä pelien sekä muiden interaktiivisten tarinankerronnan muotojen säveltämisen ja äänisuunnittelun teoriaa liveroolipelin soundtrackin rakentamisen tukena. Tutkin aihetta laadullisena tapaustutkimuksena ryhmähaastattelun, kyselyn ja havainnoinnin metoditriangulaationa. Tärkeimpinä tutkimustuloksina nousi esiin musiikin ja äänen luominen ilman aiempaa tietoa musiikin ja äänen luomisesta, liveroolipelin soundtrackin rakentamiseen liittyvien käsitteiden ja konseptien oppiminen sekä se, miten työpaja mahdollisti osallistujien kokemuksellisen, sosiaalisen ja motivoivan oppimisen. Liveroolipelien käyttöä musiikinopetuksessa ei ole aiemmin juuri tutkittu eikä aiheesta löydy ennestään suomenkielistä kirjallisuutta. Tutkielman tarkoitus onkin tuottaa uutta tietoa musiikkikasvatuksen kentälle sekä liveroolipelien järjestäjille suunnittelun tueksi.