Opinnäytteet: Äskettäin tallennettua

Seminaarityössä tutkittiin peilineuronien vaikutusta oppimiseen, opettamiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen. Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella jo olemassa olevaa tutkimustietoa ja soveltaa sitä instrumenttipedagogiikkaan. Tutkimuksella pyrittiin ensisijaisesti vastaamaan kysymyksiin, mitä ovat peilineuronit, miten peilineuronit vaikuttavat oppimiseen, mikä on peilineuronien vaikutus opettamisen näkökulmasta ja miten peilineuronit ovat osallisena sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Integroivaan kirjallisuuskatsaukseen pohjautuva tutkimus pyrki tarkastelemaan peilineuroneihin liittyvä tutkimustietoa laaja-alaisesti, kriittisesti ja soveltavasti. Tutkimuksen fokuksessa oli erityisesti musiikki ja instrumenttipedagogiikka. Tavoitteena oli luoda neuro- ja kasvatustieteitä yhdistelemällä kiinnostava pedagoginen kokonaisuus, joka pyrkii selventämään peilineuronien roolia ihmismielen toiminnassa ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Tutkimus vahvisti käsitystä peilineuroneista sosiaalisten taitojen, oppimisen sekä itsetietoisuuden ja kielen kehittymisen oletettuna neuraalisena perustana. Tutkimuksessa ihmisyys nähtiin jäsentyvän kolmijakoisesti tietoisuuden, kehon ja ympäristön muodostamana. Tutkimuksen lopputulemana opetuksen tulisi rakentua kokonaisvaltaisuuden, kehollisuuden ja osallistavuuden varaan. Oppilaan ainutkertaisuus niin kokemuksellisesti kuin fysiologisesti ohjasi tutkimustuloksissa opetusta kohti yksilöllistä ja aktiivista vuorovaikutusta. Tutkimuksessa käytetty kirjallisuus mahdollisti myös konkreettisten peilineuronien tutkimustietoa hyödyntävien instrumenttipedagogiikkaan sovellettavien harjoitteiden ja työtapojen kehittämisen.

Tämän tutkimuksen aiheena on aikuisten soittoharrastajien kokemukset lapsuudessa aloitetun, mutta myöhemmin tauolle jääneen klassisen musiikin soittoharrastuksen jatkamisesta ohjatusti aikuisiällä. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää, mikä motivoi aikuisia jatkamaan ohjattua soittoharrastustaan usean vuoden soittotauon jälkeen, ja millaisista elementeistä motivaatio ja oppiminen aikuisiän harrastuksen parissa rakentuvat. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen tapaustutkimus. Keräsin aineiston haastattelemalla neljää klassisen musiikin soittoharrastustaan espoolaisen musiikkiopisto Juvenalian Musisoinnin ilo –osastolla aikuisena jatkanutta henkilöä. Analysoin heidän kokemuksiaan oppimisesta ja motivaatiosta fenomenologisella tutkimusotteella konstruktivistisen oppimiskäsityksen ja aikuiskasvatuksen teorioiden valossa. Aiempien tutkimusten perusteella aikuisen soittoharrastajan oppimisessa olennaista on itseohjautuvuus, autonomisuus, elämänkokemusten hyödyntäminen ja sisäinen motivaatio oppimiseen. Tutkimustulokset osoittavat, että aikuisille soittoharrastajille on tärkeää mahdollisuus osallistua ohjattuun opetukseen joustavasti ja omaan elämäntilanteeseensa sopivalla tavalla. Heitä motivoi ohjatun soittoharrastuksen jatkamiseen mahdollisuus harrastaa omaehtoisesti, mahdollisuus musisoida toisten kanssa, omien harrastustavoitteiden määritteleminen itse sekä itsensä kehittäminen. Aikuisuus saatetaan kokea jopa lapsuutta otollisemmaksi ajaksi harrastaa klassista musiikkia. Tutkimuksen perusteella lapsena aktiivisesti klassista musiikkia harrastaneissa ja sittemmin harrastuksen syrjään jättäneissä on suuri potentiaali palata harrastuksen ääreen myöhemmin elämässään. Tämän takia tulisi kehittää edelleen sellaisia musiikinharrastusyhteisöjä, jotka tarjoavat aikuisille mahdollisuuksia joustavaan soitonopiskeluun henkilökohtaisessa ohjauksessa ja tilaisuuksia harrastaa muiden kanssa tavoitteellisuutta unohtamatta. Musiikkiopistossa lapsena ja nuorena tavoitteellisesti musiikkia harrastaneet kokevat musiikkiopiston mielekkääksi ja tasokkaaksi instituutioksi harrastuksensa jatkamiselle aikuisiässä. Aikuisiän musiikkikasvatuksen mahdollisuuksia tulisi tutkia enemmän.

Tutkimukseni tarkoitus on kartoittaa ja kuvailla Kirinan kylän musiikkikoulun toimintaa ja kehitys-suunnitelmia Malissa, Länsi-Afrikassa. Musiikkikoulun on perustanut yhdysvaltalainen Playing For Change Foundation. Näkökulmani on lokaalien, glokaalien ja globaalien ilmiöiden kohtaaminen. Li-säksi pohdin ulkopuolisten asiantuntijoiden mahdollisia rooleja yhteistyössä paikallisten toimijoiden kanssa. Teoreettisen viitekehyksen tutkimukselleni muodostaa Afrikan musiikkikulttuurien tutkimusta sekä Malin koulutusta ja musiikkiperinteitä koskeva kirjallisuus. Tutkimukseni on etnografinen. Keräsin aineiston toukokuussa 2016 asuessani musiikkikoululla. Haas-tattelin kahdeksaa kirinalaista, kirjoitin tutkimuspäiväkirjaa ja osallistuin musiikkikoulun oppitunneille sekä toimintaa havainnoiden että siihen osallistuen. Tutkimuskysymykseni ovat: 1. Mitkä ovat musiikkikasvatuksen perinteet Kirinassa ja miten koulutusta halutaan kehittää? 2. Miten lokaalius, glokaalius ja globaalius ilmenevät Kirinan musiikkikoulun toiminnassa ja tule-vaisuuden suunnitelmissa? 3. Minkälaisia rooleja ulkopuolisilla asiantuntijoilla voi olla Kirinan musiikkikoulussa? Aineistosta kävi ilmi, että lokaalien perinteiden rinnalle syntyy Kirinassa glokaaleja ilmiöitä, jotka mahdollistavat globaaliin vuorovaikutukseen ja kulttuurivaihtoon osallistumisen. Musiikki ja musiikki-kasvatus koetaan mahdollisuudeksi parantaa lasten ja nuorten elämänlaatua. Tutkimuksen lopussa esi-tän mallin siitä, miten lokaali, glokaali ja globaali muusikkous voivat toteutua Kirinassa.

Tässä opinnäytetyössä nostan taiteellisen ja pedagogisen ajatteluni keskiöön hengityksen. Opinnäytetyön lähtökohtana on syventää tietämystäni hengityksestä sekä tutkia hengitystä väylänä itsen ja maailman välillä. Työni alkukysymyksenä oli, minkälaista taidepedagogista praktiikkaa syntyy seuraamalla hengitystä. Havaintojeni mukaan hengitykseen liittyy valtavasti mielikuvia siitä, miten hengittää oikein ja miten väärin. Tutkimusmatkalla hengitykseen tarkoitukseni on riisua hengitystä ”oikein hengittämisen” normeista ja hengityksen hallintaa korostavista malleista. Näin tahdoin antaa hengitykselle tilaa ohjata minun ja mukana tutkimuksessa olleiden toimintaa, ajatuksia ja mielikuvien syntymistä. Hengityksestä alkoi muodostua ilmiö, jolla tutkittiin omaa suhdetta ympäröivään maailmaan. Työssäni käytetty vapaasukelluksen metafora kuvaa matkaa prosessissa luotuun hengityspraktiikkaan. Vapaasukelluksen perusperiaatteista löytyy paljon yhtäläisyyksiä hengityksen kanssa leikkimiseen: luottamus oman kehon kapasiteettiin, tasa-arvoinen kohtaaminen kanssatutkijoiden sekä kohtaamisista syntyvien havaintojen kesken, uskallus hidastaa ja antautua sekä apnea, hengitysten välisen tauon merkityksen tarkastelu. Työn aineistona toimii keväällä 2018 musiikin ja teatterin kentältä tulevien osallistujien kanssa toteutettu kymmenen kerran Hengitys leikkikenttänä -työpajojen sarja Teatterikorkeakoulussa, sekä samoja teemoja sivuavat kahdenkeskiset taiteilijatapaamiset Lapinlahden Lähteen Armonia-taidekollektiivin tilassa. Prosessissa mukana olleiden kokemuksia dokumentoitiin kirjoittaen, piirtäen, sekä ryhmäkeskustelujen avulla. Opinnäyte keskittyy ryhmässä esiin tulleiden kokemusten avaamiseen ja lähempään tarkasteluun, kahdenkeskisten tapaamisten toimiessa tukena näille kuvauksille. Prosessin lopuksi järjestimme tutkimusmatkalle osallistuneiden kanssa avoimen harjoituksen, joka järjestettiin 3.5.2018 Teatterikorkeakoululla PedApproach-taidepedagogisessa tapahtumassa. Opinnäytetyöni teoreettisina viitekehyksinä toimivat feministinen hengitysfilosofia, kontemplatiivisen kehon käsitys sekä somaattinen ekologia. Teoriat tarjoavat asioiden välisyyden tiedostamista ja ymmärrystä siihen, miten kehomme ja hengityksemme ovat aina kietoutuneet maailmaan, ja kuinka ne alituiseen vaikuttuvat maailmasta kuin myös vaikuttavat välittömästi maailmaan. Vapaasukellus hengitykseen oli erään opinnäytetyöhöni osallistuneen sanoin erityistila, joka mahdollisti tiedostamattomien ja odottamattomien tuntemusten esiin tulemisen. Antautuminen hengitykselle sai aikaan mielentiloja, joissa ikään kuin meitä hengitetään. Kun hengittäjänä toimi tila, luonto, esine, toinen ihminen tai hengittävä katse, tämä näkökulman muuttaminen mahdollisti uudenlaisia havainnoin tapoja ja uusien ideoiden syntymisen. Myös hengitysten välinen tauko nousi tärkeäksi tarkastelun kohteeksi. Hengitykseen suuntautuva tutkimusmatka toi minulle näkyväksi hengityksen mahdollisuuksia uudenlaisen taiteella vaikuttamisen toteutumiseen. Sen perusperiaatteita ovat antautuminen, kehollinen kuuntelu ja hengityksen jakaminen. Tutkimusmatkan jälkeen jäin suuriin mietteisiin siitä, kuinka voimakas keino tällainen hengityksen harjoitus yhteiskunnassamme voisi olla suurien globaalien kriisien edessä.

This thesis is a companion to my artistic work in stand-up comedy, comprising artistic-based research and approaches comedy from a performance studies perspective. The question addressed in the paper and the work is "How is the body of the comedian part of the joke?" The first section outlines dominant theories about humour-superiority, relief, and incongruity-as a background the discussion. It touches on the role of the comedian both as untrustworthy, playful trickster, and parrhesiastes who speaks directly to power, backed by the truth of her lived experience. It also provides some context for the contemporary comedian, whose work follows them off stage and into the thunderdome of social media, where trolling and speaking truth are taken very seriously. Another section presented as background to the discussion is on transgender bodies in performance, focusing on performance art and in stand-up comedy. I argue that embodied transgender performances are largely still situated in the act of encountering a trans body. Speaking of contemporary stand-up comedy, I discuss the ways in which an abject identity or body may be exploited by the comedian onstage for laughter and also for activism. The comedy of Tig Notaro, Maria Bamford, Hasan Minaj, Jess Thom, Eddie Izzard, Dave Chappelle, Cameron Esposito, and others come into play. Comedy is a complex and interesting site of resistance and social change, since it deals in mockery and non-seriousness, but precisely these qualities allow it to convey messages that are necessary and not polite elsewhere. Finally, I describe my final artistic work, a one-hour comedy show called Gender Euphoria, which is about my own experiences in transitioning from female to male. I describe the ways in which the space and experience were designed to mimic the conditions of a stand-up club inside an institution of learning, and to what aim. The arc of Gender Euphoria is described as an autobiographical work of discovering identity, encountering medical institutions with that identity, encountering new social norms, and travelling through wave after wave of certainty in identity towards more complication, ambiguity, and liberation. I also discuss the material that I was too afraid to do, or that I self-censored out of a sense of not being able to convey the message properly, and fear of backlash from a community I attempt to support. As a whole, this thesis attempts to provide a viewpoint towards the playful and serious contradictions in stand-up comedy, in a way that is informed by practice in the field, from the point of view of a subject whose identity has up until recently been the object of derision, rather than the subject of resistance.

Tutkimuksen tavoitteena on saada tietoa suomalaisista jazzmuusikoista. Millaisia mielikuvia jazzmuusikoilla on omien arvojensa lisäksi erilaisista muusikkouksista? Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Shalom Schwartzin (1992) teoria yleismaailmallisista arvoista. Kohderyhmää, Sibelius-Akatemian jazzmusiikin aineryhmässä opiskelevia, opettavia ja opiskelleita, tarkastellaan Henri Tajfelin (1978) kehittämän sosiaalisen identiteetin teorian (SIT) kautta. Tutkimuksessa käytettiin Lindemanin ja Verkasalon (2005) laatimaa lyhyempää Schwartzin arvomittaria, SSVS:ää (Short Schwartz Value Survey). Lisäksi kehitettiin musiikkimaailmaan soveltuva arvomittari kyselylomakkeen muusikkouksia koskevia arvokierroksia varten. Vastaajat (N = 66) eriteltiin kolmeen ryhmään, jotka oli jaoteltu sen mukaan, minkälaista jazzmusiikkia he mieluiten soittavat, kuuntelevat tai säveltävät. Sen jälkeen tarkasteltiin sitä, miten nämä ryhmät ovat arvottaneet kyselylomakkeella esiintyviä mielikuvallisia muusikkouksia. Tulokset osoittavat, että kyselyyn vastanneet Taideyliopiston Sibelius-Akatemian jazzmusiikin aineryhmässä opettavat, opiskelevat, tai joskus opiskelleet jazzmuusikot ovat sekä omilta arvoiltaan että muita muusikkouksia arvottaessaan hyvin yksimielisiä. Henkilökohtaisilta arvoiltaan jazzmuusikoiden voi sanoa olevan itseohjautuvaisesti suuntautuneita. Jazzmusiikin tyylillisen mieltymyksen ei voida katsoa vaikuttavan eri muusikkouksien arvostuksiin. Vastaajaryhmä oli yhtä mieltä siitä, että klassiseen musiikkiperinteeseen pohjautuvassa orkesterimuusikkoudessa pidetään tärkeänä päinvastaisia arvoja, joita vastaajat itse edustavat. Orkesterimuusikoiden ryhmä nähdään täten hyvin erilaisena suhteessa jazzmuusikoiden muodostamaan omaan ryhmään.

Diese Studie konzentriert sich auf die Resilienz in der Musik und lässt sich als neue Perspektive in diesem Feld auffassen. Resilienzfaktoren in Künstlern zu entwickeln, die helfen, generell dem Leben und speziell kreativen Krisen konstruktiv zu begegnen, verkörpert das Kernmotiv dieser Forschung. Elemente der Psychologie als Referenzwissenschaft (Psychologie des Erfolges/Entwicklungspsychologie) kommen dabei zum Tragen. Durch die Analyse von Veröffentlichungen zum Themenfeld Resilienz in der Psychologie wird die Elastizität der Persönlichkeit erklärt, aber die durchgeführte eigene Studie schließt Ergebnisse ein, die sich im Bereich der mentalen Gesundheit von Individuen bewegen. Die Dissertation stellt drei historische und drei zeitgenössische Künstler gegenüber (Beethoven, Horowitz, Gould versus Hussong, Dimetrik, Avraam). Erstgenannte können nur mittels Literatur analysiert werden, bei den zeitgenössischen Künstlern wird das persönliche Interview bevorzugt. Ein Gespräch mit dem eigenen Manager und ein Selbstinterview komplettieren die Recherche. Betonen lässt sich, dass Optimismus, Selbstachtung, Akzeptanz des Negativereignisses, Humor, Kreativität, familiäre und professionelle Hilfe sowie Reflexion und Erholung essenzielle Resilienzfaktoren sind. Sie können dazu beitragen, die mentale Gesundheit des Künstlers zu bewahren oder ihn verbessern. Diese Dissertation akzentuiert die Rolle des lehrenden Personals, das – abgesehen von der herkömmlichen Arbeit, die sich auf die (Weiter-)Entwicklung des Talents bezieht – ganz entscheidend dazu beisteuern sollte, bei Musikern Optimismus, Selbstachtung, Selbstvertrauen und Widerstandsfähigkeit heranzubilden. Untermauern lässt sich, dass die Resilienz in der Musik von einem wissenschaftlichen Standpunkt analysiert werden muss. Es ergibt sich die Notwendigkeit, die richtige psychologische künstlerische Entwicklung im Rahmen der Lehre zu betonen.

Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen omista teoksistani kumpuavia osallistavaan taiteeseen, dokumentaarisen ja fiktion väliseen halkeamaan, esitettyyn aitouteen, etiikkaan ja tekijyyteen liittyviä kysymyksiä. Käyn dialogia aiheisiini liittyvien muiden taiteilijoiden teosten ja teorian kanssa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ollut kattavasti tarkastella teoksia, joissa nousee esiin samoja piirteitä kuin omassa työssäni. Tutkimukseni lähtökohtana ovat olleet liikkuvan kuvan teokset, sekä omat että toisten taiteilijoiden, jotka jättävät minut ihmettelyn ja hämmennyksen valtaan – onko tämä totta, esittävätkö nuo ihmiset vai ovatko ainoastaan omana itsenään kameran edessä. Voiko kameran edessä olla esiintymättä? Tässä tutkimuksessa tarkastelen myös tutkivan taiteilijan roolia. Taiteilija-tutkijan työ on usein tasapainoilua henkilökohtaisen ja tutkimuksellisen tekstin välillä. Kaikki taiteellinen tutkimus ei kuitenkaan käsittele suoraan tekijän omaa tuotantoa. Omassa työssäni tutkivana taiteilijana toimin kaksoisroolissa; tarkastelen toisaalta taiteellista tutkimusta tehdessäni teosta ulkopuolisin silmin ja toisaalta käytän hyväkseni teoksen syntyyn liittyvää tekijän tietoa, jota itse lopputuloksesta ei näy. Taidehistorioitsijat Katve-Kaisa Kontturi ja Hanna Johansson kirjoittavat vastaavan kaltaisista menetelmistä, tavasta tehdä tutkimusta taiteen kanssa [with art]. Tutkimus syntyy dialogissa teosten kanssa. Antropologi Ruth Beharin avaama haavoittuvan kirjoittamisen [to write vulnerably] menetelmä, henkilökohtaisten tarinoiden ja etnografian suhde, jossa haavoittuva havaitsija kirjoittaa itsensä mukaan tekstiinsä, sopii myös taiteellisen tutkimuksen menetelmäksi. Tutkimukseni on seurannut teokseni Story Cafén (2004–2011) vaiheita. Teos jakautuu erilaisiin osiin: yleisöä osallistavaan kahvilaan, jossa tallennan osallistujien kertomuksia videolle, nauhoitettuihin videokertomuksiin ja niiden pohjalta toteuttamiini dramatisoituihin liikkuvan kuvan teoksiin. Kahvilaosuuden päämääränä oli kerätä osallistujilta materiaalia, tarinoita, eri tavoin dramatisoimiani liikkuvan kuvan teoksia varten. Story Café -teoksen kahvilaosuuksissa tapahtuvissa kohtaamisissa ja tarinankertomistuokioissa on yhtäläisyyksiä yleisöä osallistavaan ja yhteisölliseen työskentelyyn. Tämän vuoksi yhteisöllisen työskentelyn ja osallistavien teorioiden ja teosten tarkastelu korostuvat tutkimuksessani. Käsittelen teoksesta nousseita kysymyksiä suhteessa esimerkiksi Nicolas Bourriaud’n määrittelemään relationaaliseen estetiikkaan, Miwon Kwonin käsittelemään nomadiseen paikkasidonnaiseen työskentelyyn ja Grant Kesterin dialogiseen estetiikkaan. Pohdin myös Claire Bishopin relationaalisen taiteen kritiikkiä ja Shannon Jacksonin analyysejä yllä mainitusta teorioista. Nostan esiin muita osallistavia teoksia tekeviä taiteilijoita, kuten Rirkrit Tiravanijan ja Minna Heikinahon, sillä heidän työskentelyynsä sisältyy omaa työtäni sivuavia aiheita. Miten tekijän ja osallistujien välinen valtasuhde ilmenee? Kuka on teoksen tekijä, jos sen valmistukseen käytetään yleisön panosta? Pohdin tekijyys- ja tekijänoikeuskysymyksiä suhteessa yleisöä osallistavaan työskentelyyn teosanalyysien avulla. Tarkastelen, millaisia eettisiä kysymyksiä taiteilija-tutkija kohtaa työssään. Oman taiteellisen työskentelyni taustalla toimivat eettiset periaatteeni, joista löytyy yhtäläisyyksiä filosofi Emmanuel Lévinasin ajatteluun toisen kohtaamisesta. Elokuvantekijä Trinh T. Minh-han elokuvat ja tekstit ovat vaikuttaneet eettisten kysymysten käsittelyyn ja uudelleenfilmatisoinnin hyödyntämiseen taiteellisessa tutkimuksessani. Käsittelen eettisiä kohtaamisia sekä oman Story Café -teokseni avulla että muiden taiteilijoiden, kuten Santiago Sierran teoksissa, Renzo Martensin elokuvassa Episode III: Enjoy Poverty (2009) ja Miriam Bäckströmin elokuvassa Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan ja Episode III: Enjoy Poverty hämärtävät kiinnostavilla tavoilla fiktion ja dokumentaarisuuden rajaa. Sekä omien teosteni että valitsemieni muiden taiteilijoiden teosten kautta pohdin dokumentaarisen ja fiktiivisen rajankäyntiä, niiden välistä halkeamaa liikkuvan kuvan teoksissa. Mikä on esitystä? Miten paljon ohjailua, käsikirjoittamista, rajaamista ja tekijän omaa näkökulmaa dokumentaarinen teos sisältää? Viittaan elokuvantekijä Susanna Helken tutkimukseen dokumentaarisen elokuvan tyylistä ja elokuvatutkija Stella Bruzzin määritelmään performatiivisesta dokumentaarisesta elokuvasta. Tuon filosofi François Nineyn dokumentaarisesta elokuvasta käyttämän käsitteen näytelty dokumentaari taidekontekstiin. Keskustelen myös dokufiktiosta suhteessa omiin ja valitsemiini esimerkkiteoksiin. Esityksen ja aitouden vaihtelu vaikuttaa eettiseen tarkastelutapaan: teen eron fiktiossa ja tallenteessa esiintymisen välille. Kuitenkaan tämä ero ei aina ole selkeä. Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen sukupuolen performatiivisuutta sukupuolentutkija Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden määritelmän avulla. Sukupuolen tarkastelu läpäisee useat dramatisoidut teokseni. Sukupuolen esitys saattaa muodostaa tärkeän osan teoksen teemasta, kuten teoksessa Paljon on iloakin (2005), jossa nuorukainen pohtii omaa sukupuoltaan. Yksityisnäyttelyssäni Häkki (2013) esillä olleet Story Cafén tallenteisiin perustuvat dramatisoidut liikkuvan kuvan teokset käsittelevät nuorten tyttöjen aggressiivisuutta sen eri muodoissa. Tutkimukseni kulku on seurannut taiteellisen työni vaiheita ja siitä nousevia aiheita. Taiteellinen työskentelyni on kuitenkin edennyt toisella lailla kuin tutkimus, orgaanisemmin ja intuitiivisemmin. Monipolvisen Story Cafén kahvilassa kerrottu, nauhoittamani pieni kertomus muuttuu elokuvan keinoin eläväksi kuvaksi, sanallisesti kerrottu henkilöhahmo tulee uudelleen lihaksi fiktiivisessä maailmassa. Osassa tarkastelemissani teoksissa halkeama on selvä; esitetyn ja annetun todellisuuden kuvauksen välissä on railo. Osassa teoksista sitä vastoin kyseessä on ennemminkin liukuma, jossa aitouden ja esityksen raja ei ole selkeä.