Dramaturgy

 

Recent Submissions

  • Valkama, Laura (2017)
    Kirjallinen lopputyöni käsittelee näytelmien parenteeseja. Haluan tietää, mitä parenteesit merkitsevät minulle erityisesti kirjoittajana ja lukijana. Jonkin verran pohdin asioita myös esityksen tekijän ja yleisön näkökulmasta. Työn näkökulma on osin käytännönläheinen, osin teatteritieteellinen. Miellän näytelmän olevan teksti, joka on tarkoitettu vietäväksi näyttämölle sellaisenaan ja joka on samalla itsenäinen kirjallinen teos, ja parenteesi on se näytelmätekstin osa, joka ei ole dialogia. Aluksi pohdin parenteesin käsitteen rajausta ja dialogin ja parenteesin suhdetta, tässä keskeisiä ovat mm. Ingardenin, Pohjolan, Astonin ja Savonan käsitteet. Sitten käyn läpi eri tapoja jaotella parenteeseja ryhmiin. Pfister jakaa näyttämöohjeet (jotka kuuluvat parenteeseihin) näyttelijää ja audiovisuaalista kontekstia koskeviin ohjeisiin ja Fido sen mukaan, miten suoraan ne voi näyttämöllistää. Issacharoff jakaa sivutekstin (eli parenteesit) tyyppeihin sen mukaan, kenelle se on suunnattu. Itse jaan parenteesit ryhmiin sen perusteella, koskevatko ne hetkeä vai laajempaa aikaa näytelmässä ja Fidoa mukaillen sen perusteella, miten ne näyttämöllistyvät. Lopuksi tarkastelen joitakin omaan kirjoittamiseeni liittyvistä käytännön parenteesikysymyksistä. Ne koskevat näytelmän alussa olevia parenteeseja, parenteesien tarpeellisuutta, parenteesien yleisösuhdetta, lukijan ja esityksen rajoittamista parenteesilla, ehdottavaa ja kommentoivaa ääntä parenteesissa ja loppulauseena sitä, millaisia parenteeseja haluan tällä hetkellä kirjoittaa. Samalla tulen käsitelleeksi esimerkiksi parenteesien kielellisiä rakenteita. Työ sisältää esimerkkejä sekä muiden näytelmistä että omistani ja muutamia tätä työtä varten keksimiäni parenteeseja. Koska samaa parenteesia voi katsoa useista näkökulmista, jossain mielessä samantapaisia parenteeseja esiintyy esimerkkeinä useaan kertaan. En pyri muodostamaan suoraa jatkumoa teoriasta käytäntöön tai löytämään keskeisiä väitteitä, vaan kysymykset ja näkökulmat ovat erillisiä, kaikki sellaisia, joita pohdin tällä hetkellä kirjoittaessani ja lukiessani ja joihin minulla ei siksi ole lopullista vastausta. Työn liitteenä on taiteellinen lopputyöni, näytelmä Miten kävi ja terveisiä.
  • Lehtinen, Antti (2017)
    Taiteellinen opinnäytetyöni, Sinun näytelmäsi, on näytelmäteksti masennuksesta. Teos kuvaa maailmaa yhden päähenkilön, vakavaan depressioon sairastuneen ihmisen, näkökulmasta. Sinun näytelmäsi tuo näyttämölle yhden arkipäivän hänen elämästään ja pyrkii näyttämään millaista draamaa syntyy, kun onneton ihminen joutuu elämään liiaksi oman mielensä kanssa. Sinun kirjallinen opinnäytetyösi on taiteellisen opinnäytetyöni sisarteos. Siinä missä taiteellinen opinnäytetyöni tuo näyttämölle draamallisen tutkielman depressioksi nimetystä olosuhteesta, Sinun kirjallinen opinnäytetyösi lähestyy aihetta laajemmasta näkökulmasta. Sinun kirjallisessa opinnäytetyössäsi masennuksen ilmiötä lähestytään filosofisista, psykologisista ja sosiologisista näkökulmista, ja tarkastelun aiheena on erityisesti se, miten masennusta on kuvattu taiteessa. Sinun näytelmäsi on itsessään eräs taiteellinen representaatio masennuksesta, mutta Sinun kirjallisessa opinnäytetyössäsi katse kääntyy toisten taiteilijoiden tekemiin representaatioihin. Käsittelen Miia Toivion, Sarah Kanen ja Mark Rothkon teoksia ja tarkastelen sitä, miten nämä tekijät ovat käsitelleet samaa aihetta, josta itse kirjoitin näytelmäni. Pyrkimyksenäni on näin muodostaa esteettinen ja filosofinen viitekehys, johon oma taiteellinen työni sijoittuu. Se, miten analysoin masennuksen aiheen käsittelyä muiden taiteilijoiden teoksissa, jäsentää myös niitä valintoja, joihin itse olen päätynyt näytelmässäni. Lopuksi analysoin myös omaa näytelmääni suoraan näiden havaintojen pohjalta. Keskeisiä keskustelukumppaneitani ovat psykoanalyytikko Julia Kristeva, fenomenologi Matthew Ratcliffe sekä sosiologi David Karp. Heidän kirjoituksensa muodostavat sen teoreettisen pohjan, jolla tarkasteluni lepää. Taiteellinen opinnäytetyöni, Sinun näytelmäsi, löytyy kokonaisuudessaan tämän työn liitteenä.
  • Gröndahl, Juho (2014)
    Tutkin opinnäytteeni kirjallisessa osiossa sitä, millaisina omat työnkuvani ja työtapani näyttäytyvät maisteriksi valmistumisen kynnyksellä. Dramaturgian koulutusohjelman tutkintovaatimuksissa todetaan, että koulutus ei valmista vain yhteen ammattiin, vaan antaa opiskelijalle valmiuksia luoda oma monialainen ammatinkuvansa. Yritän hahmottaa, mitä tämä juuri minun kannaltani tarkoittaa: mihin koulutukseni on antanut valmiuksia, millaisista produktioista olen hankkinut kokemusta ja mikä on tuntunut omalta tai kiintoisalta. Suhteutan omia kokemuksiani dramaturgina ja näytelmäkirjailijana dramaturgikoulutuksen historiaan sekä muiden taiteentekijöiden ajatuksiin. Puran suhdettani dramaturgin perinteisiin työnkuviin ja pyrin kuvaamaan, millaisten uusien, innostavien ja vasta syntymässä olevien dramaturgina olemisen tapojen äärellä olen ollut. Ensimmäisessä luvussa käsittelen kokemuksiani näytelmän kirjoittamisesta, minkä yhteydessä avaan myös yleisempää suhdettani taiteen tekemiseen ja sen tavoitteisiin. Erityisesti käsittelen sitä ainoaa pitkää näytelmää, jonka olen maisteriopintojen vaiheessa kirjoittanut itsekseni – taiteellista opinnäytettäni Kevätjuhla. Pyrin hahmottamaan sen kautta omaa kirjoittajuuttani ja ominaislaatuani tällä hetkellä – mihin tartun, mistä lähden, miten työskentelen. Avaan suhdettani kirjoittamiini henkilöihin ja puran sitä, mitä materiaalin henkilökohtaisuus minulle tarkoittaa. Sivuan myös kokemuksiani kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Toisessa luvussa, Teatteri yhteisöllisenä kommunikaationa, syvennyn kolmeen prosessiin, joita voisi nimittää yhteisöteatteriksi: Kansallisteatterin yleisötyö- ja teatterikasvatusosastolla tekemiini produktioihin Kontulan aika! ja Vähän niinku benjihyppy sekä Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssilla ohjaamaani, hoitolaitoksissa ja sosiaalityön yksiköissä kiertäneeseen monologiin Ihminen tavattavissa. Käsittelen prosessien herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä muun muassa yleisösuhteesta ja tekijyydestä. Samalla pyrin avaamaan, mitä teatterin yhteisöllinen perusluonne minulle tarkoittaa. Kolmannessa luvussa, Keskeneräisyydestä, paneudun vielä siihen, miksi keskeneräisyys ja avoimeksi jättäminen ovat minulle sekä olennainen esteettinen ja eettinen lähtökohta että väistämätön osa teatterin tekemistä. Näkemykseni mukaan teatteritekstin kirjoittaminen on paitsi sanojen, myös aukkojen taidetta: ratoja, raameja ja rakenteita, jotka jättävät tilaa potentiaaliselle esitykselle. Pohdin, onko käsikirjoittamisessa, ohjaamisessa, koreografiassa ja kaikessa esityksen suunnittelussa kyse vain ankkureista, joiden pohjalle kaikkein olennaisin asia – yleisöön ja hetkeen reagoiva elävä tilanne – voi syntyä. Käsittelen avoimuuden kysymystä myös näytelmän rakenteen näkökulmasta: pohdin, miksi pidän avoimista lopuista ja vierastan lopullisia, kaikenkattavia tilinpäätöksiä.
  • Kuuluvainen, Vappu (2013)
    Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee lastenteatteria taiteellisena teatterina ja teatterin tekijän kiinnostuksen kohteena. Kyseenalaistan lastenteatterin marginaalisen aseman suomalaisen teatterin kentässä, etsin syitä sille ja pohdin tekijän näkökulmasta edellytyksiä tehdä taiteellisesti kunnianhimoista teatteria lapsille. Lastenteatterilla on riski uusintaa ajattelua, jossa lapset nähdään vähemmän arvokkaina kuin aikuiset. Tämä näkyy muun muassa lastentekstien pienempinä palkkiona kirjoittajille. Taustoitan omia kokemuksiani purkamalla länsimaisen kulttuurin lapsuuskäsitystä. Kerron ruotsalaisen lastenteatterivaikuttaja Suzanne Ostenin ajattelusta, ja pohdin lapsiyleisöjen ominaispiirteitä verrattuna aikuisyleisöihin muun muassa ironia-käsitteen kautta. Kesällä 2012 ohjasin Teatterikorkeakouluun kahden esityksen kokonaisuuden nimeltä Käärmeihmiset & Taikanaksutin. Käärmeihmiset myös kirjoitin itse. Luvussa kolme analysoin Käärmeihmisten tekoprosessia. Kirjoitan mm. yleisökontaktista ja esiintyjyydestä kyseisessä esityksessä. Pohdin myös aikuisten asemaa lastenteatterissa. Lastenteatterissa on aina välittäjä, vanhempi tai opettaja, joka arvottaa esityksen varsinaisen katsojan puolesta. Eräs lastenteatterin haasteista on ongelmallinen suhde pedagogiikkaan. Kokemukseni mukaan lastenesitykset sisältävät usein liikaa tai vääränlaista opettavaisuutta, ja suoranaista katsojan aliarviointia. Minulle silta lapsikatsojan ja aikuisen teatterintekijän välillä rakentuu vaivattomimmin leikin käsitteen kautta. Leikki yhdistää lapsia, aikuisia ja teatteria. Leikki on ollut minulle sekä konkreettinen työkalu harjoituksissa, että dramaturginen ja ideologinen työväline. Tein kesästä 2012 kevääseen 2013 esityskatsauksen, joka sisälsi 11 kotimaista lasten- ja nuortenesitystä. Kerron näistä esityksistä luvussa neljä. Lopuksi pohdin omia motiivejani lastenesitysten tekemiseen, sekä esitän joitain päätelmiä esityskatsauksesta. Koko lastenteatteri-käsite on monella tapaa ongelmallinen, koska siihen hyvistä pyyteistä huolimatta sisältyy oletus siitä, että lastenteatteri on jotain muuta kuin teatteri yleensä. Käytän mielummin ilmaisua teatteria lapsille, jolloin korostuu että kyse on teatterista, jonka pitäisi pystyä täyttämään samat laatukriteerit kuin muukin teatteri. Lopuksi esitän, että Teatterikorkeakouluun olisi saatava pitkäjänteistä lastenteatteriopetusta, jos lastenteatterin tasoa halutaan nostaa.
  • Turunen, Saara (2009)
    Tarkastelen provokaatiota lähinnä taiteessa. Lähestyn aihetta joidenkin valitsemieni esimerkkien kautta. Niitä ovat mm. Marcel Duchamp, Wienin aktionistit, Ulla Karttunen, Paul Mc Carthy, Bertolt Brecht, Britney Spears, oma taiteellinen lopputyöni, opiskeluaikani teatterikorkeakoulussa ja vaihto-oppilasvuoteni Institut el teatressa, Barcelonassa. Olen valinnut esimerkit sillä perusteella, että niissä on minulle jotakin henkilökohtaista tai muuten vain kiinnostavaa. Esimerkkien lisäksi teksti sisältää joitain ajatuksia popista, kitchistä, silpomisesta, sairaudesta, teini-iästä , taiteesta noin ylipäätään ja mielipidekirjoituksen pornosta. PROVOKAATIO, kirjallinen opinnäytetyö ei ole akateeminen tutkielma. Se on henkilökohtainen katsaus menneeseen, yritys ymmärtää opittua ja käsitellä niitä tunteita, joita vuodet teatterikorkeakoulussa aiheuttivat.