Dramaturgy

 

Recent Submissions

  • Katkoksia 
    Lehtinen, Ilja (2019)
    Kirjallinen opinnäytteeni koostuu sarjasta pohdintoja, joiden aiheena ovat dramaturgisen ajattelun prosessit – sellaisina, kun olen ne itselleni kuuden vuoden mittaisten opintojeni aikana onnistunut itselleni hahmottamaan. Teksti haroo kohti jonkinlaista henkilökohtaista käsitystä dramaturgian harjoittamisesta. Erityisesti yritän viipyillä filosofisen ajattelun ja dramaturgisen ajattelun välisessä ristijännitteessä. Syynä tähän on oman filosofintaustani tuottama taipumus ylenpalttiseen käsitteellistämiseen sekä tämän tuottamat ongelmat dramaturgisen kirjoittamisen kanssa. Pyrin kuvaamaan keinoja ja reittejä, joilla olen pyrkinyt oppimaan pois länsimaisen filosofian ideologisista ja metafyysisistä ansarakennelmista ja samalla rakentanut itselleni omaehtoista dramaturgista praktiikkaa. Näissä pohdinnoissani viitepisteenä toistuu lopputyönäytelmäni elinvoiman kirjoitusprosessi. Muita toistuvia teemoja ovat ekologinen katastrofi, tragedia, esikäsitteellisyys ja katkoksellisuus; niiden kautta pyrin havainnollistamaan joitakin käsityksiäni niin fossiilisen modernin perusluonteesta kuin dramaturgiastakin. Teksti koostuu lyhyehkön esipuheen lisäksi kolmesta esseestä. Niistä ensimmäisessä kuvaan sitä polkua, jonka olen kulkenut filofisesta, käsitteelisestä ajatteluympäristöstä kohti dramaturgista ajattelua. Kerron tekniikoista ja toimintatavoista, jotka omassa kokemuksessani ovat edesauttaneet filosofian suosiman diskursiivisen ajattelutavan purkamista jakuvaan matkaani kohti näyttämön omalakista (anti)metafysiikkaa. Keskityn erityisesti Pauli Pylkön kehittämään näkemykseen esikäsitteellisyydestä – sekä tämän esikäsitteellisyyden suhteesta Hans-Thies Lehmannin esittämiin kuvauksiin teatterinäyttämön omalakisesta, epädiskursiivisesta luonteesta. Esikäsitteellisyys, näyttämöllisyys ja dramaturgia kietoutuvat tekstissäni yhteen. Toisessa esseessä kirjoitan taiteellisen opinnäytteeni kirjoitusprosessista: kokemastani ympäristöhävitykseen liittyvästä surusta sekä siitä kummunneesta yrityksestäni kirjoittaa tragediaa modernin maailmanjäsennyksen luhistumisen aikakautena. Teksti liikkuu erityisesti luonnontuhon ja ilmastonmuutoksen katastrofaalista taustaa vasten. Käyn läpi omaa käsitystäni tragedian maailmankuvasta sekä sen suhteesta mm. Tere Vadénin ja Antti Salmisen käsitteellistämään fossiiliseen moderniin. Koetan kuvata, millaiset kokemukset, ajatuskulut ja tunnekuljetukset ohjasivat pyrkimystäni rakentaa elinvoimassa yhteinen, metsänhävityksen ja ympäristökatastrofin aikaansaamaa traagista kokemusta kannatteleva näyttämö. Kolmas essee, teksteistä katkoksellisin, keskittyy aiemmissa esseissä ajoittain vilahdelleisiin keskeytyksen ja hiljenemisen käsitteisiin. Käyn läpi tiibetinbuddhalaissta bardon käsitettä ja rinnastan sen niin Hölderlinin klassiseen kesuura-käsitykseen kuin brechtiläiseen seisauttamiseenkin. Esseen varsinainen keskeisajatus tulee kuitenkin esille Esa Kirkkopellolta omaksutussa näkemyksessä, että moderni teollinen yhteiskunta on itsessään jonkinlainen katkos ja että Hölderlinin kehittämä kesuuran käsite voidaan ulottaa kuvaamaan tilannettamme kokonaisuudessaan. Me kellumme tilassa ennen katastrofia: leijuvassa lykkäyksen avaruudessa jossa jokainen lause on vaarassa jäädä kesken. Lopuksi sanon vielä joitain sanoja filosofisen ajattelun ja dramaturgian suhteista.
  • Minn, Elina (2018)
    Kirjoitan ekosomaattisesta harjoittamisesta suhteessa taiteelliseen opinnäytetyöhöni Hydraan, joka on kokemuksellinen esitys tulevaisuuden ruumiista. Esityksessä osallistujat eläytyvät merisienen ja ihmisen geeneistä koostuvan symbiontin ruumiinkokemukseen. Solullistuminen on rinnakkaistermi ruumiillistumiselle (engl. embodiment). Solullistumisen dramaturgia viittaa kokemuksellisen esityksen ehdottamaan ruumissuhteeseen, jossa ruumis nähdään evolutiivisena ja yksilönkehityksellisenä tapahtumana, joka tulee esitystilanteessa suhteisiin muiden ruumiiden kanssa. Opinnäytteen ensimmäisessa luvussa kerron miten ekosomatiikan harjoittaminen on muovannut omaa ruumissuhdettani. Kerron ekosomatiikan lähtökohdista ja siitä miten näen niiden liittyvän ekologisen kriisin ja ruumiillisen tietämisen kysymyksiin. Hydrassa tutkimme huokoisuuden liikemallia, joka ilmenee lajien evoluutiossa ja yksilönkehityksen varhaisessa vaiheessa. Kehityksellisten liikemallien tutkimus on peräisin Body-Mind Centering-menetelmästä, jossa ruumiin anatomiaa tutkitaan kokemuksellisesti. Toisessa luvussa käyn läpi Hydra-esityksen tapahtumat pääpiirteittäin. Esitys on kaksiosainen: sen aloittaa tulevaisuuden symbiontin puheenvuoro, missä esityksen fiktiiviset puitteet esitellään ja osallistujat kutsutaan mukaan leikkiin. Toinen osa tapahtuu symbionttihautomossa, missä tehdään virittävä soluhengityksen harjoite, tutustutaan merisieniin ja tehdään lajityypillisen hoivan harjoite koskettamalla. Reflektoin esityksestä saamaani palautetta ja haasteita, joita koskettamiseen perustuvaan esitykseen sisältyy. Kolmannessa luvussa avaan näyttämöajatteluni taustalla olevia ekologisia ja ruumiinpoliittisia ulottuvuuksia. Kerron siitä, miksi halusin tehdä esityksen, jossa tuntoaisti on keskeinen elementti, mitä elämäntaitoja merisieni voi meille opettaa ja miten Hydra on suhteessa spekulatiiviseen fiktioon, kehitykselliseen evoluutiobiologiaan ja liveroolipelaamiseen. Näkökulmani liittyy kosketuksen politiikkaan ja suostumuksen kysymyksiin kokemuksellisessa esityksessä. Lopuksi kirjoitan Hydran suhteesta utooppiseen ja dystooppiseen ajatteluun ja pohdin, mitä radikaalin ruumiillisuuden utopia voisi tässä ajassa tarkoittaa. Itsensä kokeminen symbioottisista suhteista koostuvana prosessuaalisena ruumiina horjuttaa käsityksiä yksilöllisyydestä. Ruumiilliseen tietoon pohjaavalla, lepoa ja palautumista sallivalla harjoituksella on merkitystä tässä ajassa. Kun solutason elävyytemme integroituu osaksi käsitystä itsestämme, kokemuksella voi olla merkitystä vaurioituneen luontosuhteen elvyttämisessä.
  • Salo, Elli (2018)
    Kirjallinen opinnäytteeni tutkii kertomuksen ja tarinankertomisen mahdollisuuksia omana aikanamme, ilmastokriisin ajassa. Väitän, että vakiintuneet tarinamallit, totutut kertomusrakenteet ja roolit eivät ole enää suhteessa siihen tajunnalliseen muutokseen, jota parhaillaan elämme. Työssäni kysyn millainen ajattelu voisi viitoittaa tietä merkityskadon, syyllisyyden ja lamaannuksen tuolle puolen. Onko tarinankertojalla voimaa uudistaa niitä tapoja, joilla voimme ajatella, kokea ja jakaa? Opinnäytteen ensimmäisessä luvussa pohdin tarinan ja tarinankertomisen merkityksiä sekä aikalaisuuden kysymyksiä. Esittelen Hannah Arendtin ajatuksia toiminnan ja puheen merkityksestä ihmisten keskuudessa. Arendt näkee ihmisen aina suhteessa yhteisöön ja ulkopuoliseen maailmaan. Ajatus liittyy myös antiikin tragedioiden ihmiskuvaan. Tarkastelen miten yhteisön ja yksilön suhde näyttäytyy aikalaistarinoissamme ja kulttuurillisissa kertomuksissa. Walter Benjaminin johdolla kirjoitan leikkimisen ja tarinankertomisen yhteyksistä, mimesiksen kyvystä luoda totta ja harhaa, leikin riemusta ja kyvystä aloittaa uudestaan, uudistaa. Tutkielman toinen luku on kertomus taiteellisen opinnäytteeni Alina-näytelmän kirjoitusprosessista. Mietiskelen aiheen, dramaturgian, henkilökohtaisuuden, ruumiillisuuden ja epävarmuuden kysymyksiä oman luovan työn kautta. Kanssani keskustelevat lainausten ja sitaattien välityksellä lukuisat kirjailijat, opettajat ja kanssa-ajattelijat. Tärkeässä osassa on Näytelmän rajat -mestarikurssi, joka järjestettiin dramaturgian koulutusohjelmassa vuonna 2016. Kurssi ja sen opit vaikuttivat voimakkaasti kirjoittamiseeni ja käsityksiini näytelmästä ja sen mahdollisuuksista. Sisältöjen käsittely jatkuu edelleen ja se näkyy myös tässä opinnäytteessä. Työn kolmannessa luvussa tutkin miten voisimme lähestyä merkityksettömyyden ja tyhjyyden rajaa – kaaosta – tilaa, jossa mieli on menettänyt illuusiot, arvojen järjestyneisyyden ja pysyvän maailman. Esittelen narratologi Arthur Frankin määrittämiä sairauskertomusmalleja, erityisesti kaaoskertomusta ja aprikoin sen mahdollisuuksia kertoa aikalaiskokemustamme. Samuel Beckett ja Sofokleen Filoktetes-tragedia oppainani vaellan tyhjyyden, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden maisemassa ja kyselen voisiko kaaoskertomusten ja kaaoksen reunamerkintöjen avulla luoda uusia yhteyksiä ja yhteisyyttä, suunnistaa kohti tulevaa.
  • Louhivuori, Ronja (2018)
    Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa pyrin haromaan kohti jälkifossiilisen esittävän taiteen mahdollisuuksia. Keskeinen kysymykseni on, miten globaali ekologinen kriisi ja jälkifossiilinen diskurssi ovat vaikuttaneet esityskäsitykseeni ja taiteelliseen praktiikkaani, ja minkälaisia seuraamuksia edellisten asettamilla ajattelun haasteilla voisi muun muassa olla suhteessa näyttämön materiaalisuuteen ja tilallisuuteen. Keskeisimmät kanssa-ajattelijani ovat öljyn filosofit Tere Vaden ja Antti Salminen, joiden naftologisia huomioita kuljetan läpi tämän opinnäytetyön. Opinnäytetyöni taustalla vaikuttavat myös muun muassa posthumanistinen, uusmaterialistinen ja feministinen filosofia ja teoria, joiden kytköksiä praktiikkaani en avaa samalla tavalla eksplisiittisesti kuin suhdetta öljyyn. Salminen ja Vaden pyrkivät naftologisessa esseessään Energia ja kokemus määrittämään öljyn 150 vuotta kestäneen historian keskeisimpiä kokemuksellisia piirteitä. Rajaan näkökulmani näistä piirteistä erityisesti kolmeen, oman tähänastisen esityskäsitykseni muotoutumisen kannalta keskeisimpään: aineellisen tajun heikkenemiseen, paikallisuuden katoon ja totalisaatioon eli yhdenmukaistamiseen. Pyrin näiden näkökulmien kautta etsiytymään kohti joitakin tapoja, joilla esitys voisi osaltaan rakentaa uudenlaista materiaalintajua, paikkaa ja heterogeenista, eriaineksista todellisuuskäsitystä. Opinnäytetyöni jakautuu nähdäkseni kahteen päälinjaan. Aluksi käsittelen esityksen materiaalisuutta ja tilallisuutta esittelemääni teoreettista taustaa vasten; lopuksi yritän hahmotella sitä, mitä tarkoitan huokoisen dramaturgialla. Opinnäytetyön 5. luku, Epilogi: plasmodio, on äänitetty ja litteroinnin pohjalta dramatisoitu versio keskustelusta, jonka kävimme 14.3.2018 Elina Minnin ja Tarleena Laakon kanssa huokoisesta. Kirjoitan esityksen näkökulmasta ja dramaturgisen esityksentekijän positiosta. Käytän esimerkkeinä ja ajatteluni tukena kahta vuonna 2017 ensi-iltansa saanutta esitystä: materiaalisen näkökulman yhteydessä käsittelen taiteellista opinnäytetyötäni istujaisia, huokoisen dramaturgian yhteydessä puolestaan kolmiosaisen Sinun varaasi jään - esityksen viimeistä osaa Äärelle, jonka ohjasimme yhdessä dramaturgi Tarleena Laakon kanssa Ilves-teatterille. Siitä huolimatta - tai: juuri siksi - että teoreettinen viitekehykseni on hahmottomuuteen saakka laaja, jopa abstraktin tuntuinen, pyrin lähestymään aihetta sen kokemuksellisten ulottuvuuksien kautta. Kirjallinen opinnäytetyöni on kaiken kaikkiaan luonteeltaan spekulatiivinen: mikäli otamme vakavasti ajatuksen siitä, että öljyllä, ja laajemmin ekologisella kriisillä on ja tulee olemaan enemmän tai vähemmän kohtalokkaita seuraamuksia (lähi)tulevaisuudessa, mitä tämä voisi tarkoittaa esityksen kannalta? Minkälaisia esityskäsityksiä jälkifossiilinen todellisuus muun muassa ehdottaa? Miten jälkifossiilinen filosofia voisi vaikuttaa energian ja materiaalisuuden ajatteluun esityksen kontekstissa? Tyylini on paikoin kärkäs, jopa pamfletinomainen, mutta myös hyvin henkilökohtainen - ja aiheenmukaisesti kohti heterogeenista, huokoista ilmaisua pyrkivä.
  • Maunuksela, Klaus (2018)
    Ekologisen surun poetiikkaa käsittelee sitä, miten ekologinen kriisi vaikuttaa näytelmien kirjoittamiseen, katsomiseen ja lukemiseen. Se lähestyy ekologista kriisiä ajattelun ja taiteen tekemisen kriisinä, joka tuo esiin kaikkien asioiden yhteenkytkeytyneisyyden. Siksi tekstin pyrkimyksenä on kyseenalaistaa kirjoittamisen, katsomisen ja ajattelun tottumuksia ja hyökätä hyötyyn pohjaavaa välineellisyyttä vastaan. Sen sijaan teksti puolustaa kokemusten yhteismitatonta arvoa sekä kielen ja ajattelun monimielisyyttä. Esseen lähtökohtana toimii ekologisen surun kokemus. Teksti pyrkii tuomaan suruun uuden näkökulman purkamalla yksilösubjektin ylivaltaa. Pyrkimyksenä on ymmärtää dramaturgian kysymyksiä ekologisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa ja lähestyä olemassaoloa ja yhteiskunnallista nykytodellisuutta näytelmän kirjoittamisen kysymysten läpi. Lähtökohtana toimii ajatus että ekologinen kriisi koskee kaikkea nykyään tehtävää taidetta, riippumatta siitä onko teoksen intentiona tuoda esiin ekologisia kysymyksiä vai ei. Tyyliltään Ekologisen surun poetiikkaa on filosofinen, mutta se ei myöskään kaihda kaunokirjallisia keinoja. Systemaattisen ja argumentoivan lähestymistavan sijaan se pyrkii lähestymään aiheitaan mielenliikkeiden, assosiaatioiden, sitaattien ja rinnastusten avulla. Viittaamalla kirjallisiin ja filosofisiin kirjoituksiin ja blogimerkintöihin teksti pyrkii kehittämään itsessään tekstienvälisyyttä yhtenä ekologian muotona. Essee rakentuu kahdeksasta luvusta ja niiden alaluvuista, minkä lisäksi liitteenä on näytelmä Maanalainen päiväkirja. Johdanto-osuus käsittelee ekologisen surun kokemusta. Siinä keskeinen löydös on ekologisen sensibiliteetin käsite, joka on olennaisesti poeettinen, kirjoittamista koskeva ja siitä ammentava ilmaisu kuvaamaan ei-tuhoavaa suhdetta asioiden välillä. Ensimmäisessä luvussa pohdin kielen roolia nykykapitalismissa, jossa subjektiivisuuden tuotanto on keskeinen työn ja lisäarvon tuottamisen muoto. Toisessa käsittelen draaman asemaa Peter Szondin modernin draaman teorian valossa. Kolmas luku on kirjoitus kirjoittamisesta. Siinä ajatusta kirjoittamisen tekniikasta lähestytään subjektin kritiikin näkökulmasta. Neljäs luku on poikkeus kieltä ja kirjoitusta koskeviin alkulukuihin, ja siinä aiheeksi nousee dramaturginen katse. Luvussa esitetään muutamia ajatuksia esityksen ja katsojan välisestä suhteesta sekä esityksestä kirjoittamisesta. Viidennen luvun aiheena on näytelmän lukeminen pinnallisesti. Kuudes luku käsittelee kielen, näyttämön ja todellisuuden välisiä suhteita. Siinä lähestytään kysymystä näytelmien ja tekstiteatterin tekemisestä ekologisen kriisin aikakaudella. Viimeinen luku kysyy taiteen tekemisen edellytyksiä vallitsevassa todellisuudessa. Samalla se tulee esittäneeksi hypoteesin rakkaudesta.
  • Sandqvist, Otto (2017)
    I detta arbete har jag valt att juxtapositionera kuratering som metod och dramaturgiskt/dramaturgens arbete. Jag har gjort detta för att reflektera över mitt eget arbete som dramaturg och föreställningsgörare och för att reflektera min egen relation till det kontemporära konstfältet och dess produktionsmodeller. Kuratering blev av intresse för mig då jag fungerade som arbetsledare när vi skulle sätta upp min slutarbetspjäs Celeste. Celeste blandande pjäs och utställningsform och föreställningssituation och utställningssituation och ställde som pjäs frågan om regi kontra kuratering. Funderandet på kuratering som metod har i detta arbete främst skett på två nivåer. Dels som metod inne i enskilda produktioner (som i fallet Celeste) och dels som kontextualiserande verktyg för att kunna överblicka det kontemporära nyliberalistiska performativa konstfältet och dess krav. I inledningen till arbetet klargör jag från vilken position jag skriver detta examensarbete. Jag går även igenom fältets krav på den icke-etablerade konstnären och klargör för nyliberalistiska tendenser på den kontemporära marknaden. I andra kapitlet behandlar jag mitt konstnärliga slutarbete Celeste, hur Celeste som pjäs fick mig att förhålla mig motstridigt och ontologiskt till regisserande och hur Celeste inte anpassade sig till konventioner om pjäs, föreställning eller regi och hur kuratering som metod då blev aktuellt för mig. Vidare skriver jag om utställningen som format, utställningsdramaturgi och det vita galleri utrymmet som koncept. I det tredje kapitlet klargör jag först vad det var som fick mig att juxtapositionera kuratering och dramaturgiskt arbete. Jag skriver om hur båda arbetsbilderna och -identiteterna varit i en stark upplyft sedan 1980-1990 talen, hur det för tillfället finns något för samtiden uttryckande i dem och vad som de kan tänkas ha gemensamt. Jag går igenom kuratorns arbetsbilds historia fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och funderar sedan kort på samtida kuratergin och 'att kuratera' som ett kontemporärt livsstilskoncept. Jag går även igenom dramaturgens historia/genealogi fram till den kontemporära uppfattningen av arbetet och de kontemporära kraven dramaturgen ställs. I fjärde kapitlet går jag tillbaka till att fundera på produktion, produktionsmodeller och kontexterna för vår produktion. Jag gör detta för att fundera på hur jag själv kan fungera som autonom entitet på fältet och för att ha en uppfattning om fältets (sociala och institutionella) konventioner, verksamhetsmodeller och trender. Jag funderar på närheten av det kontemporära konstfältets och den nyliberalistiska marknadens egenskaper och hur man kunde vara verksam på fältet på ett icke-marknadsaffirmerande sätt. Jag funderar även på retoriken/politiken emellan orden kreativ och konstnärlig. I sammandraget försöker jag summera vad jag funderat på under skrivprocessen och vad för följdfrågor lyfts upp. Jag presenterar vissa motstridigheter som jag själv upplever i fältet , fältets krav och den egna verksamheten.
  • Valkama, Laura (2017)
    Kirjallinen lopputyöni käsittelee näytelmien parenteeseja. Haluan tietää, mitä parenteesit merkitsevät minulle erityisesti kirjoittajana ja lukijana. Jonkin verran pohdin asioita myös esityksen tekijän ja yleisön näkökulmasta. Työn näkökulma on osin käytännönläheinen, osin teatteritieteellinen. Miellän näytelmän olevan teksti, joka on tarkoitettu vietäväksi näyttämölle sellaisenaan ja joka on samalla itsenäinen kirjallinen teos, ja parenteesi on se näytelmätekstin osa, joka ei ole dialogia. Aluksi pohdin parenteesin käsitteen rajausta ja dialogin ja parenteesin suhdetta, tässä keskeisiä ovat mm. Ingardenin, Pohjolan, Astonin ja Savonan käsitteet. Sitten käyn läpi eri tapoja jaotella parenteeseja ryhmiin. Pfister jakaa näyttämöohjeet (jotka kuuluvat parenteeseihin) näyttelijää ja audiovisuaalista kontekstia koskeviin ohjeisiin ja Fido sen mukaan, miten suoraan ne voi näyttämöllistää. Issacharoff jakaa sivutekstin (eli parenteesit) tyyppeihin sen mukaan, kenelle se on suunnattu. Itse jaan parenteesit ryhmiin sen perusteella, koskevatko ne hetkeä vai laajempaa aikaa näytelmässä ja Fidoa mukaillen sen perusteella, miten ne näyttämöllistyvät. Lopuksi tarkastelen joitakin omaan kirjoittamiseeni liittyvistä käytännön parenteesikysymyksistä. Ne koskevat näytelmän alussa olevia parenteeseja, parenteesien tarpeellisuutta, parenteesien yleisösuhdetta, lukijan ja esityksen rajoittamista parenteesilla, ehdottavaa ja kommentoivaa ääntä parenteesissa ja loppulauseena sitä, millaisia parenteeseja haluan tällä hetkellä kirjoittaa. Samalla tulen käsitelleeksi esimerkiksi parenteesien kielellisiä rakenteita. Työ sisältää esimerkkejä sekä muiden näytelmistä että omistani ja muutamia tätä työtä varten keksimiäni parenteeseja. Koska samaa parenteesia voi katsoa useista näkökulmista, jossain mielessä samantapaisia parenteeseja esiintyy esimerkkeinä useaan kertaan. En pyri muodostamaan suoraa jatkumoa teoriasta käytäntöön tai löytämään keskeisiä väitteitä, vaan kysymykset ja näkökulmat ovat erillisiä, kaikki sellaisia, joita pohdin tällä hetkellä kirjoittaessani ja lukiessani ja joihin minulla ei siksi ole lopullista vastausta. Työn liitteenä on taiteellinen lopputyöni, näytelmä Miten kävi ja terveisiä.
  • Lehtinen, Antti (2017)
    Taiteellinen opinnäytetyöni, Sinun näytelmäsi, on näytelmäteksti masennuksesta. Teos kuvaa maailmaa yhden päähenkilön, vakavaan depressioon sairastuneen ihmisen, näkökulmasta. Sinun näytelmäsi tuo näyttämölle yhden arkipäivän hänen elämästään ja pyrkii näyttämään millaista draamaa syntyy, kun onneton ihminen joutuu elämään liiaksi oman mielensä kanssa. Sinun kirjallinen opinnäytetyösi on taiteellisen opinnäytetyöni sisarteos. Siinä missä taiteellinen opinnäytetyöni tuo näyttämölle draamallisen tutkielman depressioksi nimetystä olosuhteesta, Sinun kirjallinen opinnäytetyösi lähestyy aihetta laajemmasta näkökulmasta. Sinun kirjallisessa opinnäytetyössäsi masennuksen ilmiötä lähestytään filosofisista, psykologisista ja sosiologisista näkökulmista, ja tarkastelun aiheena on erityisesti se, miten masennusta on kuvattu taiteessa. Sinun näytelmäsi on itsessään eräs taiteellinen representaatio masennuksesta, mutta Sinun kirjallisessa opinnäytetyössäsi katse kääntyy toisten taiteilijoiden tekemiin representaatioihin. Käsittelen Miia Toivion, Sarah Kanen ja Mark Rothkon teoksia ja tarkastelen sitä, miten nämä tekijät ovat käsitelleet samaa aihetta, josta itse kirjoitin näytelmäni. Pyrkimyksenäni on näin muodostaa esteettinen ja filosofinen viitekehys, johon oma taiteellinen työni sijoittuu. Se, miten analysoin masennuksen aiheen käsittelyä muiden taiteilijoiden teoksissa, jäsentää myös niitä valintoja, joihin itse olen päätynyt näytelmässäni. Lopuksi analysoin myös omaa näytelmääni suoraan näiden havaintojen pohjalta. Keskeisiä keskustelukumppaneitani ovat psykoanalyytikko Julia Kristeva, fenomenologi Matthew Ratcliffe sekä sosiologi David Karp. Heidän kirjoituksensa muodostavat sen teoreettisen pohjan, jolla tarkasteluni lepää. Taiteellinen opinnäytetyöni, Sinun näytelmäsi, löytyy kokonaisuudessaan tämän työn liitteenä.
  • Gröndahl, Juho (2014)
    Tutkin opinnäytteeni kirjallisessa osiossa sitä, millaisina omat työnkuvani ja työtapani näyttäytyvät maisteriksi valmistumisen kynnyksellä. Dramaturgian koulutusohjelman tutkintovaatimuksissa todetaan, että koulutus ei valmista vain yhteen ammattiin, vaan antaa opiskelijalle valmiuksia luoda oma monialainen ammatinkuvansa. Yritän hahmottaa, mitä tämä juuri minun kannaltani tarkoittaa: mihin koulutukseni on antanut valmiuksia, millaisista produktioista olen hankkinut kokemusta ja mikä on tuntunut omalta tai kiintoisalta. Suhteutan omia kokemuksiani dramaturgina ja näytelmäkirjailijana dramaturgikoulutuksen historiaan sekä muiden taiteentekijöiden ajatuksiin. Puran suhdettani dramaturgin perinteisiin työnkuviin ja pyrin kuvaamaan, millaisten uusien, innostavien ja vasta syntymässä olevien dramaturgina olemisen tapojen äärellä olen ollut. Ensimmäisessä luvussa käsittelen kokemuksiani näytelmän kirjoittamisesta, minkä yhteydessä avaan myös yleisempää suhdettani taiteen tekemiseen ja sen tavoitteisiin. Erityisesti käsittelen sitä ainoaa pitkää näytelmää, jonka olen maisteriopintojen vaiheessa kirjoittanut itsekseni – taiteellista opinnäytettäni Kevätjuhla. Pyrin hahmottamaan sen kautta omaa kirjoittajuuttani ja ominaislaatuani tällä hetkellä – mihin tartun, mistä lähden, miten työskentelen. Avaan suhdettani kirjoittamiini henkilöihin ja puran sitä, mitä materiaalin henkilökohtaisuus minulle tarkoittaa. Sivuan myös kokemuksiani kirjailijan ja ohjaajan yhteistyöstä. Toisessa luvussa, Teatteri yhteisöllisenä kommunikaationa, syvennyn kolmeen prosessiin, joita voisi nimittää yhteisöteatteriksi: Kansallisteatterin yleisötyö- ja teatterikasvatusosastolla tekemiini produktioihin Kontulan aika! ja Vähän niinku benjihyppy sekä Teatterikorkeakoulun yleisökontaktikurssilla ohjaamaani, hoitolaitoksissa ja sosiaalityön yksiköissä kiertäneeseen monologiin Ihminen tavattavissa. Käsittelen prosessien herättämiä ajatuksia ja kysymyksiä muun muassa yleisösuhteesta ja tekijyydestä. Samalla pyrin avaamaan, mitä teatterin yhteisöllinen perusluonne minulle tarkoittaa. Kolmannessa luvussa, Keskeneräisyydestä, paneudun vielä siihen, miksi keskeneräisyys ja avoimeksi jättäminen ovat minulle sekä olennainen esteettinen ja eettinen lähtökohta että väistämätön osa teatterin tekemistä. Näkemykseni mukaan teatteritekstin kirjoittaminen on paitsi sanojen, myös aukkojen taidetta: ratoja, raameja ja rakenteita, jotka jättävät tilaa potentiaaliselle esitykselle. Pohdin, onko käsikirjoittamisessa, ohjaamisessa, koreografiassa ja kaikessa esityksen suunnittelussa kyse vain ankkureista, joiden pohjalle kaikkein olennaisin asia – yleisöön ja hetkeen reagoiva elävä tilanne – voi syntyä. Käsittelen avoimuuden kysymystä myös näytelmän rakenteen näkökulmasta: pohdin, miksi pidän avoimista lopuista ja vierastan lopullisia, kaikenkattavia tilinpäätöksiä.
  • Kuuluvainen, Vappu (2013)
    Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee lastenteatteria taiteellisena teatterina ja teatterin tekijän kiinnostuksen kohteena. Kyseenalaistan lastenteatterin marginaalisen aseman suomalaisen teatterin kentässä, etsin syitä sille ja pohdin tekijän näkökulmasta edellytyksiä tehdä taiteellisesti kunnianhimoista teatteria lapsille. Lastenteatterilla on riski uusintaa ajattelua, jossa lapset nähdään vähemmän arvokkaina kuin aikuiset. Tämä näkyy muun muassa lastentekstien pienempinä palkkiona kirjoittajille. Taustoitan omia kokemuksiani purkamalla länsimaisen kulttuurin lapsuuskäsitystä. Kerron ruotsalaisen lastenteatterivaikuttaja Suzanne Ostenin ajattelusta, ja pohdin lapsiyleisöjen ominaispiirteitä verrattuna aikuisyleisöihin muun muassa ironia-käsitteen kautta. Kesällä 2012 ohjasin Teatterikorkeakouluun kahden esityksen kokonaisuuden nimeltä Käärmeihmiset & Taikanaksutin. Käärmeihmiset myös kirjoitin itse. Luvussa kolme analysoin Käärmeihmisten tekoprosessia. Kirjoitan mm. yleisökontaktista ja esiintyjyydestä kyseisessä esityksessä. Pohdin myös aikuisten asemaa lastenteatterissa. Lastenteatterissa on aina välittäjä, vanhempi tai opettaja, joka arvottaa esityksen varsinaisen katsojan puolesta. Eräs lastenteatterin haasteista on ongelmallinen suhde pedagogiikkaan. Kokemukseni mukaan lastenesitykset sisältävät usein liikaa tai vääränlaista opettavaisuutta, ja suoranaista katsojan aliarviointia. Minulle silta lapsikatsojan ja aikuisen teatterintekijän välillä rakentuu vaivattomimmin leikin käsitteen kautta. Leikki yhdistää lapsia, aikuisia ja teatteria. Leikki on ollut minulle sekä konkreettinen työkalu harjoituksissa, että dramaturginen ja ideologinen työväline. Tein kesästä 2012 kevääseen 2013 esityskatsauksen, joka sisälsi 11 kotimaista lasten- ja nuortenesitystä. Kerron näistä esityksistä luvussa neljä. Lopuksi pohdin omia motiivejani lastenesitysten tekemiseen, sekä esitän joitain päätelmiä esityskatsauksesta. Koko lastenteatteri-käsite on monella tapaa ongelmallinen, koska siihen hyvistä pyyteistä huolimatta sisältyy oletus siitä, että lastenteatteri on jotain muuta kuin teatteri yleensä. Käytän mielummin ilmaisua teatteria lapsille, jolloin korostuu että kyse on teatterista, jonka pitäisi pystyä täyttämään samat laatukriteerit kuin muukin teatteri. Lopuksi esitän, että Teatterikorkeakouluun olisi saatava pitkäjänteistä lastenteatteriopetusta, jos lastenteatterin tasoa halutaan nostaa.
  • Turunen, Saara (2009)
    Tarkastelen provokaatiota lähinnä taiteessa. Lähestyn aihetta joidenkin valitsemieni esimerkkien kautta. Niitä ovat mm. Marcel Duchamp, Wienin aktionistit, Ulla Karttunen, Paul Mc Carthy, Bertolt Brecht, Britney Spears, oma taiteellinen lopputyöni, opiskeluaikani teatterikorkeakoulussa ja vaihto-oppilasvuoteni Institut el teatressa, Barcelonassa. Olen valinnut esimerkit sillä perusteella, että niissä on minulle jotakin henkilökohtaista tai muuten vain kiinnostavaa. Esimerkkien lisäksi teksti sisältää joitain ajatuksia popista, kitchistä, silpomisesta, sairaudesta, teini-iästä , taiteesta noin ylipäätään ja mielipidekirjoituksen pornosta. PROVOKAATIO, kirjallinen opinnäytetyö ei ole akateeminen tutkielma. Se on henkilökohtainen katsaus menneeseen, yritys ymmärtää opittua ja käsitellä niitä tunteita, joita vuodet teatterikorkeakoulussa aiheuttivat.