Acting (in Finnish)

 

Recent Submissions

  • Nummela, Helmi-Leena (2014)
    Käsittelen opinnäytteessäni syömishäiriötä ja sen suhdetta näyttelijäntyöhön. Aluksi kuvailen toisen vuosikurssin akrobatiatunnilla syntynyttä avainkokemusta, jonka seurauksena päädyin kirjoittamaan aiheesta. Olen itse sairastanut anoreksian ja kerron oman tarinani alkaen yläasteen alusta Teatterikorkeakoulusta valmistumiseen saakka. Kirjoitan auki prosessin, jossa yritin löytää opinnäytetyötä varten haastateltavan, jonka kanssa voisin peilata kokemuksiani aiheesta. En onnistunut saamaan haastateltavia, mikä kuvaa osaltaan aiheen vaikeaa luonnetta. Oman kokemukseni kautta avaan erilaisia näkökulmia syömishäiriön monisyiseen vyyhteen. Analysoin sairastumisen syitä oman henkilöhistoriani ja perhesuhteideni kautta syventääkseni ymmärrystä sairauden ominaisuuksista. Nostan esiin myös kysymyksen psykologisoinnin ongelmallisuudesta. Kuvaan anoreksian ilmenemismuotoja ja peilaan niitä suhteessa teatterin tekemiseen ja näyttelemiseen. Pohdin omien roolitöideni kautta sairauden eri vaiheita ja elämänlaatuun liittyviä kysymyksiä. Jäljitän omaa toipumisprosessiani ja sen esiin nostattamia tunteita, kysymyksiä, sekä omaa kehittymistäni näyttelijänä. Tutkin sairauden ja terveenä olemisen rajapintoja. Avaan vaikeaa aihetta hahmottaen ilmiön yleisyyttä ja asenteita kehoon ja syömiseen liittyvissä ongelmissa. Yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee ympäristön vastuu ja koulun vaikea asema lähestyä syömishäiriöön sairastuneita opiskelijoita. Pohdintani perustuvat, omien kokemusteni lisäksi, opiskelijayhteisön havainnointiin Teatterikorkeakoulussa vuosina 2009-2014. Käsittelen työssäni sukupuolirooleja lähtien liikkeelle suhteestani omaan isääni, jonka jälkeen siirryn tarkastelemaan miehen ja naisen eriarvoisia asemia teatterin vaikutuspiirissä. Etsin syitä siihen, miksi naiset sairastuvat syömishäiriöön paljon miehiä useammin. Lopuksi kuvaan vielä akrobatian opettajan näkemyksiä siitä avainkokemuksesta, josta koko opinnäytetyöni sai alkunsa.
  • Kontulainen, Olli (2014)
    Opinnäytteessäni etsin omaa ihannenäyttelijääni, sekä metodeja, joilla ihannenäyttelijäni voisi näytellä. Opinnäytteen myötä myös selkeytyy että näyttelen, koska olen tyytymätön todellisuuteen, kaipaan toisin tekemistä, muutosta. Näyttelemiseni motivoituu tästä ihmisenä kasvun mahdollisuudesta. Opinnäytteeni alkupuolella kuvaan sitä henkilökohtaisuuden tasoa, jolla näen itseni näyttelijänä toimimassa. Näen, että näyttelijyyden ja ihmisyyden välillä ei ole eroa, olen näyttelijäihminen Grotowskin hengessä. Kerron myös miten näyttelin ja ajattelin näyttelemisestä harrastajana ja Teatterikorkeakoulun opintojen aikaan. Kirjoitan, että näytteleminen on itsensä ajamista omia perustoja vavahduttaviin hetkiin ja näiden häpeän, pelon ja nautinnon hetkien kohtaamisessa on tärkeä pysyä kiinni ruumiissaan, olla läsnä. Molempiin tekoihin tarvitaan näyttelijäntyön tekniikkaa, sekä tähän itsensä horjuttamiseen, että horjumisen hetkellä. Kuten Grotowski opettaa, näiden hetkien ylittämisessä ja paljastumisessa tapahtuu itsen näkyminen. Mietin, että postdraamallinen teatteri tuntuu vapaammalta toimimiskentältä kuin draamallinen. Kirjoitan kuitenkin näyttelijäntyön tekniikkani rakentuvan pääosin draamanäyttelijän opeista. Opinnäytteessäni kuvaan näyttelijäihmisen tietä kohti ihannenäyttelijää neljällä pääotsakkeella: Vilpittömyydellä, totaalisuudella, ruumiillisuudella ja vapautumisella.Vilpittömyys kartoittaa havainnon tarkkuuden ja henkilökohtaisuuden alueita. Stanislavski kertoo vilpittömyyden olevan näyttelijän viehättävyyden edellytys. Seuraavaksi riehaannun totaalisuuden keitaalla, jossa groteski näytteleminen kohtaa täyslaidallisen tunteita. Kerron transsimaski-kurssin ja TeaKin maisterikurssin harjoitteen, hömppäherran, aiheuttamista kokemuksista ja kuinka nämä linkittyvät groteskiin näyttelemiseen. Kirjoitan kuinka arkiminän maski murtuu ja näyttämön valtaa verenpunainen, elävä näyttelijäihminen. Ruumiillisuuden taukopaikka kehottaa näyttelijäihmistä kehoontumaan Alexander-tekniikan kautta. Kerron myös Suzuki-metodista itseluottamuksen ja ruumiillisen läsnäolon lisääjänä. Vapautuminen näyttämöllä ja elämässä on näyttelijäihmiseni lopullinen tavoite. Näen, että kurinalaisuus, psykofyysisen harjoittelun säännöllinen jatkaminen vie kohti vapautumista. Suzuki-metodin ja Alexandertekniikan lisäksi ihannenäyttelijäni harjoittaa Zen-meditaatiota ja Näyttelijäntyö ja nykyaika-harjoitteita. Kirjoitan, että katsoja pääsee ihannenäyttelijäni mukaan elämälle avautumiseen, jaettuun olemisen kokemukseen.
  • Vinnari, Jesse (2014)
    Tässä kirjallisessa opinnäytetyössäni pyrin selvittämään ajatuksiani suhteessa suurten myllerrysten parissa olevaan teatterikenttään. Yritän selvittää missä määrin ja millä keinoin näyttelijä voi luoda omaa taidettaan ja mikä on minun roolini tässä metateatterissa, jota yhteiskunnan taidekentällä tällä hetkellä näytellään. Pyrin myös jatkuvasti kysymään itseltäni, olenko tyytyväinen saamiini vastauksiin. Mietin kuinka voin palauttaa yhteiskunnalle sen minuun sijoittamat resurssit. Näiden kysymysten äärellä huomaan myös ajautuneeni pohtimaan koko teatterin merkitystä. Tarvitaanko teatteria nykypäivänä, ja jos tarvitaan niin miksi? Mikä tekee teatterista taidemuotona sellaisen, että sen olemassaolo on perusteltua? Ja jos minulla kerran on valtaa käyttää näitä resursseja, niin mikä on minun vastuuni? Mitä minulla on oikeus vaatia ja mitä minulta on lupa odottaa? Ja lopulta, missä tässä kaikessa on se vastaanottajan paikka? Koska tämän kaltainen pohdiskelu ajautuu hyvin helposti teoreettiselle uralle ja koska tarvitsen joka tapauksessa jonkin selkeän lähtöpisteen, olen tuonut työhöni päiväkirjamerkintöjä valottaakseni konkreettisesti sitä, mitä yritän keskeisimmillä kysymyksilläni ja väitteilläni todistaa. Kirjallisen teokseni rakenne on yksinkertainen. Lähden liikkeelle seikoista, jotka mahdollistavat teatterin tekemisen, so. omista ulkoteatterillisista lähtökohdistani. Kuljen kohti teatterin sisällöllistä merkitystä, jota konkretisoin esimerkeilläni. Lopussa pyrin avaamaan pohdiskeluni dialogiksi teatteritalojen ja vapaiden ryhmien välille, ikään kuin askeleeksi tai kädenojennukseksi tulevaisuuden suuntaan. Kuten arvata saattaa, näin laajan aiheen rajaaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Olen joutunut jättämään paljon asioita pois, ja toisaalta olen halunnut seurata prosessin myötä syntyneitä ajatuksia vähän pidemmälle kuin alun perin oli tarkoituksenikaan. Lisäksi huomasin sotkeutuneeni lopussa aiheeseen, josta olisi ollut materiaalia vaikka kokonaisen oman lopputyön toteuttamiseen, ja siksi tulenkin luultavasti palaamaan aiheeseeni ”kysymyksiä teatterinjohtajille” joskus myöhemmin, jossakin toisessa yhteydessä. Lopussa ajatukseni ovat kaiken sekasorron jälkeen kirkkaammat ja koen saaneeni vastauksia, joita olen itselleni tässä työssä lähtenyt hakemaan. Lisäksi olen saanut tukun uusia kysymyksiä, mutta niin on hyvä. Kun yksi ovi suljetaan, kaksi muuta aukeaa. Asioiden mittasuhteet tuntuvat asettuneen omille kohdilleen ja tulevaisuuden suunnitelmani näyttäytyvät itselleni kaikesta sekavuudesta huolimatta helposti lähestyttäviltä.
  • Salonen, Alisa (2013)
    Kirjallisessa opinnäytetyössäni käsittelen omaa kasvuani näyttelijäopiskelijana ja ihmisenä. Pääaiheitani ovat suorittaminen, kehollisuus ja positiivisuus. Pohdin, mitä aiheet minulle merkitsevät ja miten ne ovat osa minua. Peilaan näitä aiheita historiaani, Teatterikorkeakouluaikaani, arkielämääni, näyttelemiseeni ja ympäristööni erilaisten ajatusten ja esimerkkien kautta. Mietin, mitä ongelmia ja hidasteita matkallani on ollut, mitä muutoksia olen havainnut ja mitä olen niistä oppinut. Kysyn itseltäni, mihin päätelmiin olen päätynyt kussakin aiheessa. Annan itselleni myös mahdollisuuden kysyä, tarvitseeko kaikkeen löytää lopputulosta. Pohdin, mihin pyrin elämässä ja näyttelijäntyössä. Reflektoin aiheitani mm. arjen ja teatterin näkökulmista ja vertaan omia ajatuksia yleisiin mielipiteisiin. Syvennyn aiheisiin itseni, ympäristöni, oletusteni, näkökulmieni, havaintojeni, arvailujeni ja joidenkin virallisten tai epävirallisten faktojenkin kautta. Mietin onko baletin ja tanssin harrastaminen muokannut minusta suorittajan. Miten suorittaminen on vaikuttanut elämääni ja näyttelijäntyön opintoihini. Havainnoin omia tapojani olla ja oppia, sekä kuinka keskittymisen kanavointi liikkeeseen on ollut suurena apuna kehitykselleni. Matkalla löydän itsestäni kinesteettisyyden ja käytän tätä pohjana kehollisuutta koskeville ajatuksilleni. Laajimpana teemana kulkee positiivisuus, josta olen kehittänyt itselleni teorian. Totean, kuinka elintärkeää positiivisuus on ihmiselle ja näyttelijälle. Tarkastelen positiivisuutta arjessa hyvin laajasti, sillä koen, että sen merkitys on ymmärrettävä ensin siellä. Käytän esimerkkeinä mm. buddhalaista filosofiaa ja kulttuurieroja. Tämän jälkeen siirryn teatteriin, jossa käsittelen positiivisuutta hieman kapeammasta näkökulmasta. Mietin esimerkkien ja itselleni tehtyjen väitteiden kautta sitä, mitä asioita teatterissa voi kyseenalaistaa ja mitä ei. Pohdin myös voiko hymy olla ratkaisu moniin ongelmiini ja piileekö näyttelijäntyöllinen positiivisuus improvisaatiossa. Pyrin tekstissäni olemaan rehellinen, rohkea, oikeudenmukainen, reflektoiva, analyyttinen, objektiivinen, henkilökohtainen, suomenkielinen, oma itseni, kuvitelma itsestäni, toive itsestäni, tanssija, näyttelijä, tuleva äiti ja ihminen.
  • Niskanen, Karoliina (2013)
    Opinnäytteessäni pohdin teatteritaiteen parantavia ja eheyttäviä mahdollisuuksia. Minä uskon, että teatteriesitys voi toimia ikään kuin energiahoitona ihmiselle. Taiteen kautta koettu puhdistumisen hetki, katharsis, voi vaikuttaa ihmisessä pitkään. Minä haluan olla hyvä näyttelijä eli näyttelijä, joka antaa hyvää itselleen, vastanäyttelijälleen ja katsojalleen. Näyttelijäntyön kautta on mahdollista jakaa hyvää energiaa. Lähestyn hyvyyden ideologiaa avaamalla Karuna Reikin filosofiaa ja sen merkitystä minulle itselleni. Reiki on japanilainen energiahoitotekniikka. Karuna taas on sanskriitinkielinen sana ja se merkitsee myötätuntoa, joka virtaa puhtaasta sydämestä. Pohdin, kuinka saisin myötätunnon periaatteen osaksi näyttelijyyttäni. Haluan kehittää Karunaa itsessäni suhteessa ihmisyyteeni ja ammattiini. Kirjoitan tarinan voimasta. Tarinoita on kaikkialla ympärillämme. Uskon, että taiteella on mahdollisuus herättää ihmisen omat sisäiset tarinat eloon ja sitä kautta puhdistaa häntä. Teatteriesityksen myötä katsojan omat tarinat yhdistyvät esityksen kautta koettuun tarinaan. Kirjoitan yleisön merkityksestä. Esityksen aihe rakentuu aina katsojiensa ympärille tässä ja nyt. Näyttelijä tarvitsee yleisöään kipeästi. Yhteinen, jaettu esityskokemus antaa hyvää energiaa ja mahdollisuuden aitoon läsnäolon kokemukseen. Vuorovaikutus on avain sydämen aukeamiselle. Pohdin kirjoituksessani läsnäolon hetkiä, sitä miten ne syntyvät ja mikä voima niillä on. Läsnäololla on suora yhteys rakkauteen. Läsnäolon hetki on parantava hetki. Kirjoitan kohtaamisen tärkeydestä ja kontaktin voimasta. Minä haluan ottaa ihmisen vastaan. Teatterin parantavista vaikutuksista käytän konkreettisena esimerkkinä yleisökontaktikurssia ja hoitolaitoskiertuetta. Kirjoitan hoitolaitosvierailuistani, Maailman Vahvin – monologini harjoitusprosessista sekä esiintymisistäni Munkkisaaren korvaushoitoyksikössä ja Sörnäisten vankilan kuntoutusosastolla. Kirjoitusmateriaalina käytän opintopäiväkirjamerkintöjäni sekä nauhoittamaani katsojahaastattelua ja työryhmän keskustelua. Ajatteluni tukena käytän Jussi Lehtosen kirjaa Samassa Valossa – Näyttelijäntyö hoitolaitoskiertueella. Haluan kehittyä näyttelijänä mutta ennen kaikkea ihmisenä. Tavoitteeni tässä kirjoitusprosessissa on antaa itselleni työkaluja, joiden avulla kasvaa kohti hyvää. Kirjoitan kohti Rakkautta ja kohti Vapautta!
  • Kotkaniemi, Saara (2012)
    Opinnäytteeni käsittelee näyttelijöiden työllistymistä ja työnhakua ja pyrkii tarjoamaan vinkkejä ja kannustusta valmistuvalle näyttelijälle. Halusin avata työllistymiseen ja työnhakuun liittyviä kysymyksiä, koska aihepiiriä on käsitelty kouluaikana hyvin vähän. Opinnäytettä varten olen haastatellut neljääkymmentä vuosina 2008-2011 Teatterikorkeakoulusta valmistunutta näyttelijää. Haastattelujen tarkoituksena oli selvittää kuinka vastavalmistuneet työllistyvät, kuinka töitä haetaan, onko työnhausta hyötyä, mitkä tekijät työllistymiseen vaikuttavat, mikä työelämässä on ikävää, mistä on hyviä kokemuksia ja niin edelleen. Osa haastattelumateriaalista on purettu tilastoiksi ja osa on lisätty opinnäytteeseen suorien lainausten muodossa. Kaikki vastaukset ovat anonyymeja. Kirjallisen työni sisältö voidaan karkeasti jakaa viiteen osaan. Ensimmäisessä osassa olen tilastoinut haastatteluaineistoa, tutkinut ja vertaillut haastateltujen työtilanteita keväällä 2012 ja valmistumisen kynnyksellä, sekä kartoittanut vastaajien arvioita alan työllisyysnäkymistä. Toisessa osassa olen käsitellyt näyttelijöiden työnhakua ja sen hyödyllisyyttä haastatelluille. Olen kerännyt tietoa vastaajien käyttämistä työnhakutavoista ja yrittänyt tutkia eri työnhakutapojen vaikutuksia. Vastaajat antavat myös hyödyllisiä vinkkejä työnhakuun. Kolmas osa pureutuu näyttelijöiden työllistymiseen. Tässä osassa on tilastotietoa haastateltujen työskentelypaikkakunnista ja työnantajista, ja lisäksi olen tutkinut työllistymisen eri tekijöitä. Haastatellut ovat vastanneet kysymyksiin, miten suuri merkitys esimerkiksi suhteilla, näkyvyydellä tai tuurilla on ollut työllistymisen kannalta. Neljännessä osassa käsittelen työttömyyttä ja yritän selvittää, onko tämänhetkinen työllisyystilanne niin huono kuin taloustilanne antaa ymmärtää. Olen myös tilastoinut haastateltujen apurahahistoriaa ja kuinka moni vastaaja on valmistumisen jälkeen tehnyt muita kuin oman alan töitä. Viides osa koostuu pääosin haastateltujen avovastauksista. Tässä osassa viime vuosina valmistuneet jakavat kokemuksia työelämän huonoista puolista ja antavat kannustusta työelämään. Koen, että kirjallinen opinnäytetyöni tarjoaa hyödyllistä vertaistukea näyttelijälle, joka kamppailee työllistymiseen ja työnhakuun liittyvien kysymysten kanssa.
  • Uusivirta, Olavi (2012)
    Ensimmäinen luku pohtii ankaruuden ja mukavuudenhalun ristiriitaa teatterin harjoitusympäristössä. Millä ehdoilla olisimme valmiit antamaan kaikkemme harjoituksesta ja esityksestä toiseen? Tarvitaanko siihen Toisen haastavaa ja vaativaa katsetta? Olennaista on saada aikaan vakavuuden ilmapiiri, jossa täydellinen keskinäinen luottamus on mahdollinen. Toinen luku etsii taiteen ja viihteen välistä rajapintaa. Onko se kaivettavissa näkyviin? Ovatko kentät erillisiä? Pitäisikö niiden olla? Mitkä lainalaisuudet määrittävät näyttelijän toimintamahdollisuuksia näillä kentillä? Näyttämöä, sen ominaislaatua pitäisi kysyä rohkeammin. Nuoruus ja uudenkaipuu käyvät käsi kädessä. Riippumattoman, kokeilevan (esitys)taiteen pariin astuminen edellyttää tietoista hyppyä tyhjän päälle. Elintasosta on tingittävä. Lopulta kaikki – myös ylevimmät sielut – on kaupan. Kysymys on vain hinnasta. Kolmas luku esittää kysymyksen loputtomien toistojen – teatterin perusolosuhteen – mielekkyydestä. Teatteri on toiston taidetta, mutta missä menee raja? Mikä on sopiva määrä esityksiä viikossa tai vuodessa? Tekeekö rakenteisiin ohjelmoitu rutinoitumisen vaade näyttelijöistä ajan oloon robotteja? Olemme tuomitut toistoon, mutta näemmekö sen luonteeltaan lineaarisena vai syklisenä toimintana? Olkapäällä kuiskuttelevat ainutkertaisuuden ja elämyksellisyyden toiveet. Pyydämmekö liikoja? Neljännessä luvussa reflektoin kokemuksiani taiteellisen opinnäytteeni Kuusisormisten (2010) harjoitusprosessin parissa. Esitys oli kokeellinen, rakenteeltaan fragmentaarinen, tanssillinen, poeettinen, kuunnelmallinen, omaa olemisen tapaansa ja näyttämöä aktiivisesti kysyvä. Pääasiallisina lähtökohtina olivat ruumiillinen teatteri ja ajatus toisin tekemisestä. Esitys tapahtui simultaanisesti kahdessa eri studiotilassa, joista toinen oli varsinainen näyttämö ja toinen eräänlainen takahuonetila. Esityksen alussa yleisö jaettiin tasan näihin kahteen tilaan, ja puoliajalla he vaihtoivat tiloja päikseen. Teoksen temaattinen ydin oli toisen, vieraan, tuntemattoman, hämillisyyden, ymmärtämättömyyden kohtaaminen. Viidennessä luvussa pohdin vapaasti assosioiden teatterin mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, potenssia ja impotenssia. Käyn myös läpi joitakin viime aikaisia erityisen pysäyttäviksi kokemiani hetkiä esitystaiteen saralla, teoksia jotka ovat jättäneet lähtemättömän jäljen, kohtaamisia jotka ovat onnistuneet häiritsemään ja säväyttämään. Ihmettelen elokuvantekijöiden pohjatonta halua tehdä realistista draamaa ja totean teatterin vahvuuden olevan sen kyky halutessaan olla keskisuomalainen kivikirkko. Kuudennessa luvussa esitän näyttelijä Petri Manniselle viisi kysymystä.
  • Kuustonen, Iina (2012)
    Miksi näyttelen? en ole koskaan osannut vastata tähän kysymykseen. Se on vaivannut mieltäni. ensimmäisen kerran elämässäni tunsin tekeväni mitä minun pitää, kukn olin viime syksynä monologikiertueella terveydenhuollon ja sosiaalityön yksiköissä. Mutta miksi? tähän kysymykseen pyrin vastaamaan tässä työssä. Mitä näyttelijyydelle tapahtuu kun ei esiinnytä pimennetylle katsomolle suojatuissa olosuhteissa? Kun näyttelijä menee hoitolaitokseen esiintymään, hän ottaa aina riskin. Tapahtumia ei voi ennakoida, voi vain olla auki ja paljaana. Paljaassa tilassa näkyy kaikii, eikä mihinkän pääse piiloon. Katsojiin tutustumisen myötä syntyy suhde yleisöön ja vuorovaikutus esitystilanteessa syvenee. Fokus siirtyy itsestä katsojiin ja esitys tapahtuu katsojien kautta. Taiteella voidaan parantaa elämänlaatua ja varsinkin hoitolaitoksissa sille on tarvetta. Kulttuurilla on yhteys terveydenhuoltoon, sen ylläpitämäiseen ja elämän hallintaan. Jos asukas ei pääse taiteen luo, on taiteen tultava hänen kotiinsa.
  • Koponen, Niina (2012)
    Kirjallinen lopputyö kertoo näyttelijän elämän ja työn, ajatusten ja tunteiden välissä tapahtuvista hetkistä, ja hetkistä, jolloin kaksi maailmaa, kaksi ihmistä, kaksi peiliä kohtaa ja sekoittuu. ”Tulen luo” on kertomuksia palavasta halusta nähdä ja kokea silmänräpäys, olla lähellä, ottaa haavoittumisen riski, ja ennen kaikkea halusta kasvaa rakkauteen. Se pyrkii kaunokirjallisin keinoin kuvailemaan koskettamatonta pintaa ja antamaan näkymättömälle muodon.
  • Bäckström, Kai (2012)
    Tämä opinnäyte käsittelee sitä, kuinka kuorolaulajasta kasvaa näyttelijä. Keskityn erityisesti äänenkäyttöön, koska se on keskeinen osa niin kuorolaulua kuin näyttelijäntyötäkin. Tätä kirjoittaessani minulla on yli 20 vuoden kokemus kuorolaulusta. Äänen kanssa työskentely on tuttua, mutta se on tehty erittäin rajatussa ja hallitussa ympäristössä, ja ennenkaikkea tietynlaisessa estetiikassa. Tämän seurauksena olin käytännössä lakannut pitämästä lauluääntäni ilmaisukeinona. Päästessäni Teatterikorkeakouluun vuonna 2007, kokemus kuorolaulusta osoittautui sekä vahvuudeksi että erittäin rajoittavaksi tekijäksi. Äänenkäyttö ja ryhmässä laulaminen oli helppoa, mutta solistisuus puuttui ja äänenmuodostus oli vahvasti sidottu kuorolaulun estetiikkaan. Klassinen laulunopetus auttoi minua laulajana ja äänenkäyttäjänä, mutta ei tukenut minua kehittymään ulos kuorolaulun estetiikasta. Koin saavani apua vasta tutustuttuani Estill-malliin, jonka perusperiaatteet käsittelen erillisessä luvussa. Lisäksi minulla oli ongelmia sekä puheen nopeuden että artikulaation saralla. Puheongelmat lähtivät ratkeamaan vasta kun onnistuin selvittämään itselleni miksi puhun niin nopeasti, kun taas artikulaatioon ei ollut muuta ratkaisua kuin harjoittelu. Kuorolaulajalle hengitys on lähinnä osa äänenkäytön prosessia, kun taas näyttelijälle se on keskeinen ilmaisukeino. Käsittelen hengitystä lähinnä ilmaisun ja läsnäolon näkökulmasta, ja esitän käytännön esimerkein kuinka hengitys kulkee mukana niin reaktioissa kuin läsnäolossa. Minulle hengityksen käyttämisessä keskeiseksi osoittautui henkilökohtainen suhtautuminen näyttelijäntyöhön ja rooliin. Tämä herätti keskeisiä kysymyksiä taiteen henkilökohtaisuudesta, ja ennen kaikkea omista motiiveistani. Vastaan näihin kysymyksiin opinnäytteen loppupuolella. Kirjoitusprosessin aikana valkeni myös, kuinka paljon kuorolaulu on vaikuttanut minuun henkilönä ja näyttelijänä. Opinnäytteen loppupuolella on lyhyt selonteko siitä, kuinka minun on näyttelijänä suhtauduttava työhöni päinvastoin kuin kuorolaulajan. Opinnäyte on itsereflektiivinen. Ulkopuolinen lähdemateriaali jää hyvin rajalliseksi, koska henkilökohtaisessa aiheessa oli riittävästi keskusteltavaa ilmankin.