Acting (in Finnish)

 

Recent Submissions

  • Noroila, Fanni (2016)
    Kirjallinen opinnäytteeni on esiin astuminen, ulostulo, tilan ottaminen, puheenvuoro. Se on yritys ja hahmotelma, kurotus uuteen, unelmia. Pyrin avaamaan ajatteluani, sen prosessia häpeästä ja itseni pienentämisestä kohti olemista ilman ääriä. Teen jotain, mitä en ole aikaisemmin uskaltanut tehdä. Puhun ääneen. Minulla on asiaa. Kirjoitan kategorioista, jotka hallitsevat maailmaa ja sitä kautta teatteria. Rakennamme niitä toinen toisillemme tiedostamattamme, mutta olemme myös paljolti ympäristön armoilla. Koen kategoriat raja-aitoina. Ne tekevät elämästä jollain tavalla käsitettävää ja hallittavaa - määritelmät antavat meille tukipisteitä maailmankaikkeuden äärettömyydessä - mutta samalla ne vievät meiltä vapautemme. Kun haluan purkaa kategorioita, minun on ensin puhuttava niistä, tehtävä ne näkyviksi. Sen jälkeen häivyttää ne merkityksettömiksi. Sukupuoli on niistä suurin ja mahtavin, ahtain ja ehdottomin. Palaan työn alussa avainkokemukseen sukupuolittuneesta määrittelystä ensimmäisen vuoden laulutunnille, jossa opettaja tokaisee saavani äänelläni vain ”huoran rooleja”. Puran sen aiheuttamia hyvin kauaskantoisia tunteita, lukkoja ja tuolloin vielä nimetöntä ahdistusta. Kokemus toimii moottorina, joka avaa hiljalleen monikerroksista kerää kaksijakoisen sukupuolen ongelmallisuudesta, sitä ylläpitävistä rakenteista, niiden dikotomioista, normeista, vallasta, representaatioista, hierarkkisuudesta ja misogyniasta. Työssäni kulkevat rinnakkain teoria ja käytäntö, feministinen kirjallisuus ja omat kokemukset. Pyhitän yhden kokonaisen luvun Judith Butlerin ajattelulle sukupuolen rakentumisesta, sen performatiivisuudesta, konstruktioista ja dekonstruktioista. Kysyn, miten katsomme naista, miten katsomme miestä, mikä on naisellista, mikä miehekästä, mikä on minun paikkani ja tilani? Minkälaisia kuvia itsestäni näen ja toistan? Haastan myös lukijan kysymään itseltään samaa. Pohdin, voisiko taide olla rajoja rikkovaa, yhtä vahvempia kohtaamisia mahdollistavaa, sisälleen kutsuvaa eikä ulos sulkevaa, meitä yhdistävää eikä toiseuttavaa, valtarakenteita vavisuttavaa eikä vahvistavaa. Vaadin läpinäkyvyyttä, rakenteita tiedostavaa, sukupuolisensitiivistä keskustelua ja opetusta. Haluan teatteriin lisää moniäänisyyttä, pelottomuutta ja monipuolisempaa tekijyyttä. Teatterissa piilee valtava kapasiteetti, jota ei vielä käytetä. Pitkällisen ympäröivän maailman pilkkomisen ja havainnoimisen jälkeen käännän katseeni itseeni, syvälle sisimpääni. Puhun masennuksestani, sen syistä ja seurauksista, ja siitä vapautumisesta. Pidän sairaskertomustani tärkeänä kategorioiden vahingollisuuden paljastavana elementtinä. On niin paljon oppeja oikeasta ja hyvästä, väärästä ja huonosta, että ne peittävät helposti melullaan sisäisen äänen ja tahdon. Kirjallinen opinnäytteeni on matka, joka vie minut lopulta olennaisen ääreen. Näen aavistuksen siitä, mitä minä olen, ja voin olla, en enää, mitä minun odotetaan olevan. Myötätunto ja läsnäolo - itselleni ja muille – ovat kaiken ydin.
  • Rahkonen, Olli (2016)
    Kirjallinen lopputyöni "Hyvästi, rakas." kertoo luopumisen prosessistani Teatterikorkeakoulusta. Halusin tällä työllä tarkentaa itselleni ennen kaikkea missä olen nyt. Mitkä ovat omat arvoni taiteilijana ja minkälaiseksi tekijäksi haluan tulevaisuudessa tulla? Nykyisyys oli pääajatukseni mutta sen kartoittamiseen oli käytävä kaukana menneisyydessä ja kurkattava myös tulevaan. Tulevaisuudessa minulla on tuskin aikaa pohtia tätä näin pitkään. Halusin tuoda esille omat intohimoni tekijänä ja kirjoittaa minua inspiroivista ihmisistä ja asioista. Unelmoinnin ja kurkottamisen halusin selventää itselleni miettimällä suuntaa johon olen matkalla, omaa vaellustani. Uskon vahvasti pehmeisiin arvoihin ja ihmisten kunnioittamiseen ja niiden avulla tiedän tulevani tulevaisuudessa parhaaksi versioksi itsestäni. Menestymisen palvonta on minulle sitä, että pyrin elämään niin, että voin mennä tyytyväisenä nukkumaan iltaisin. Mietin myöskin roolejani ihmisenä ja läpikäynti tavoistani toimia sosiaalisissa tilanteissa oli hedelmällistä. Halusin myös liittää muistojani Berliinistä, koska se oli opintojaksona niin ainutlaatuinen ja rikastuttava. Siellä opin nöyryyttä tätä työtä kohtaan ja silmäni aukesivat paikallisten näyttelijöiden toimesta. Se sai minut haluamaan paremmaksi taiteilijaksi. Se sai minut haluamaan kansainväliseksi taiteilijaksi. Rupesin vaatimaan itseltäni enemmän ajatusta työtäni kohtaan tämän jälkeen. Tuntui tärkeältä kirjoittaa tästä matkasta, koska se oli kouluaikani kohokohta ja teoksen taustavire on luopumisen ajatus näin rakkaasta instituutiosta. Teksti syntyi kiitollisuudesta. Musiikista ja laulamisesta kirjoitin, koska se on minulle kaikista rakkain ilmaisumuoto. Näen sen tässä vaiheessa elämääni aidoimpana muotona ilmaista itseäni. Myös jatkuvan tutkiskelun aihe itselleni on löytää vastaavanlainen helppous näyttelemiseen kuin mitä laulaessa koen. Olen tutkinut sitä jo ensimmäiseltä vuosikurssilta lähtien. Loppusanat kiteyttivät itselleni sen miksi ylipäätänsä kirjoitin tämän lopputyön. Kaiken tekemisieni taustalla on kuitenkin aina ollut ne ihmiset jotka jakavat kanssani ne muistot ja tunteet. Ilman ystäviä, perhettä ja kollegoita olisi tämä työ täysin tyhjää itselleni. En ole koskaan ollut sooloilija ja se kävi minulle jälleen selväksi tämän lopputyön parissa. Kaiken ydin on olla osa jotain suurempaa kokonaisuutta. Olla osa jotain ja kuulua jonnekin. Ja missä ikinä se jokin onkaan, saa siellä toteuttaa itseään. Tärkeimpänä se, että siellä saa olla oma itsensä ihmisten keskellä, joihin luottaa.
  • Ojala, Eero (2016)
    Käyn tässä työssä läpi taiteilijaksi kasvamisen polkuani. Minun lähtökysymykseni tähän työhön oli "mikä tekee taiteilijan". Opinnäytteeni aihetta valitessani, pidin kysymystä kaikkein merkittävimpänä kysymyksenä, jonka voin taiteellisfilosofisesti itselleni esittää. Päätin pyrkiä ratkaisemaan taiteilijuuteen liittyvän mysteerin. Minua häiritsi, etten tiennyt missä vaiheessa saan alkaa kutsua itseäni taiteilijaksi. Minulla oli ristiriitainen käsitys siitä, saanko antaa taiteilijan tittelin itse itselleni, vai onko se jonkun muun oikeus ja velvollisuus. Lisäksi minua hämmensi, kun en tiennyt mikä on se meriitti tai hetki, jonka jälkeen olen oleva taiteilija. Pohdintojeni syventyessä ymmärsin, etten voi ratkaista tätä mysteeriä muiden kuin itseni kohdalla. Tämän oivalluksen löytämiseen sain apua kollegoiltani ja ystäviltäni, jotka suostuivat keskustelemaan ja vatvomaan asiaa kanssani. Tämän työn muodoksi valikoitui suurimmaksi osaksi kronologinen kerronta tähänastisesta historiastani taiteen parissa. Lähden pohdinnoissani liikkeelle teatteriharrastukseni alkutaipaleelta. Siirryn nopeasti kansanopistovuosiini, joita oli kolme. Kerron minkälainen (harrastaja)näyttelijä olen ollut aiemmin ja miten se on vaikuttanut teatterinäkemyksiini. Käytän pohdintojeni apuna sitaatteja joistain alan perusteoksista, eniten Yoshi Oidan Näkymättömästä näyttelijästä, mutta myös Stanislavskin Näyttelijäntyöstä sekä Sinisalon Veikko ja "lausujanplantut" -teoksesta. Lainaan ajatuksia muilta lausuntataiteeseen perehtyneiltä taiteilijoilta ja reflektoin omia ajatuksiani niitä vasten. Pyrin olemaan työssäni itsekäs siinä mielessä, että puhun paljon omista kokemuksistani ja ajatuksistani. En yritä esittää työssäni mitään kaikille sopivaa taiteilijamuottia tai muuta vastaavaa, vaan pyrin olemaan rehellinen ennen kaikkea itselleni. Yritän saada sanallistetuksi sen, mitä taiteilijuus minulle merkitsee. Mistä se koostuu. Itselleni pohdinnoissani tärkeäksi muodostui havainto, jonka mukaan taiteilijuus voidaan määritellä ikään kuin kolmioksi, jonka yhdellä sivulla on taito, toisella vastuu ja kolmannella henkilökohtaisuus tai oman itsen ydin. Kolmion keskellä on työ, jonka sivut tekevät yhdessä näkyväksi. Nämä neljä asiaa ovat minulle ne, joita taiteilija tarvitsee ollakseen tittelinsä arvoinen.
  • Heiskanen, Eino (2016)
    Opinnäytteeni koostuu kahdesta eri aiheesta, joista ensimmäisessä kerron itsestäni, taustoistani ja ajattelutavoistani. Molemmat vanhempani sekä setäni ovat näyttelijöitä, joten voisin sanoa tulevani näyttelijäsuvusta. Tänä keväänä valmistun itse näyttelijäksi. Minulle teatteri ei ole kuitenkaan ollut aina se ainut vaihtoehto, vaan paikka tuoda taidekuplan ulkopuolista maailmaa näkyväksi ja tarjota uusia näkökulmia ja tarinoita katsojille. Siksi opinnäytteeni käsittelee myös paljon teatterin ulkopuolisia asioita. Kiinnostukseni kohteita ovat aina olleet tulevaisuus, tulevaisuuden tutkimus, tietotekniikka ja pelit. Pääaiheekseni muodostui näyttelijäntaiteen kehittyminen ja muuttuminen teknologisten innovaatioiden myötä sekä internetin mahdollistamat taiteen ja viihteen uudet kanavat. Internetin avulla taiteilijat voivat saavuttaa valtavia katsojamääriä ja tavalliset tallaajat voivat ryhtyä taiteilijoiksi ilman minkäänlaista koulutusta. Tällä hetkellä internetin suosituimpana alustana pidän Youtubea, johon taiteilijat, näyttelijät ja amatööri- sekä ammattikoomikot julkaisevat joka päivä tuhansia videoita. Globaalit väylät ja julkaisualustat tulevat koventamaan tulevaisuuden sisällöntuottajien keskinäistä kilpailua. Tulevaisuuden näyttelijä eroaa perinteisestä filmitähdestä olemalla läsnä verkossa ja oikeassa maailmassa faniensa ja kollegojensa kanssa. Myös virtuaali- ja reaalimaailmaa sekoittava laajennettu todellisuus tulee muuttamaan kaikkea näyttelijän taiteesta lääketieteeseen. Animaatiotekniikan myötä näyttelijän työnkuva muuttuu ja laajenee. Näyttelijäntyötä tullaan pilkkomaan osiin ja green screen, motion capture eli liikkeenkaappaus ja Cinematic virtual reality tulevat olemaan näyttelijän perustyökaluja näyttämön ja kameran lisäksi. Vaikka työkalut muuttuvat, niin sisällöt ja teemat pysyvät jokseenkin samana taiteessa ja vanhat taidemuodot, kuten mimiikka ja naamionäytteleminen saavat uusia muotoja. Käsittelen myös verrattain uutena taidemuotona videopelejä, virtuaalitodellisuutta ja näyttelijäntyötä peleissä. Pohdin sisältävätkö pelit taidetta tai voidaanko pelit itsessään laskea taiteeksi. Yritän kertoa peleistä ja uudesta tekniikasta sillä tavalla, että asiasta mitään tietämätön saisi niistä jonkinlaisen käsityksen. Lopuksi kerron millaisena näen oman tulevaisuuteni nyt koulusta valmistuvana taiteilijana.
  • Heikkinen, Antti (2016)
    Tämä opinnäytetyö on fiktiivinen kertomus näyttelijästä nimeltä Antti Heikkinen. Se kertoo tarinan minusta ja niistä hetkistä, kun olen kuvitellusti saanut ensimmäisen työni valmistumisen jälkeen. Vaikka tapahtumat ja henkilöt ovat fiktiota, sisältävät ne vahvan faktapohjan. Kirjoitin tarinan kertojan mahdollisimman lähelle itseäni ja näin pystyin vapautuneesti purkamaan niitä aiheita ja tunteita, jotka tällä hetkellä ovat ajankohtaisia. Tarinan toinen päähenkilö on Jari, fiktiivinen näyttelijä Joensuusta. Hänen kanssaan käymäni dialogit ovat tämän työn ydin. Päädyin fiktiiviseen muotoon erehdyksen kautta. Yritin aluksi kirjoittaa analyyttistä ja tiedepohjaista tekstiä ja huomasin, että tekstiini muodostui vahva kirjoitustyyli, jota en tunnistanut omakseni. Kirjoitin sellaisen roolin takaa, joka ei tuntunut mielekkäältä ja se heijastui tekstiini niin, etten pystynyt olemaan rehellinen. Päätin kokeilla miltä tuntuisi sijoittaa teksti aivan muuhun ympäristöön ja tilanteeseen, kirjoittaa fiktiivistä tarinaa itsestäni. Se toimi. Muoto vapautti minut. Saatoin kirjoittaa tekstiin draamallisia tilanteita, joissa henkilöt toimivat draaman ehdoilla. Näin löytyi myös kaksi minää. Minä ja Jari. Tunne –ja järkiminä. Vaikka dialogeissa keskustelee kaksi eri henkilöä, ovat ne loppujen lopuksi minun kaksi eri puolta. Tämän opinnäytetyön ydinteemat ovat motivaatio ja tavoitteet suhteessa näyttelijäntyöhön ja taiteilijuuteen. Miksi näyttelen ja missä haluan näytellä? Mistä haluan taitelijana kertoa? Olen tehnyt pitkän matkan teatteriharrastajasta ammattinäyttelijäksi ja nyt huomaan olevani tilanteessa, jossa joudun pohtimaan näitä kysymyksiä. Minä ja Jari – Tarina juuri valmistuneesta näyttelijästä on eräänlainen välitilinpäätös. Se ei ole lopputulema, sillä sitä en voi tietää vielä. Aikaani Teatterikorkeakoulussa pystyn tarkastelemaan toden teolla vasta vuosien päästä, kun olen saanut etäisyyttä. Myös ydinkysymykset tulevat kulkemaan mukanani niin kauan kuin näyttelen. Tämän työn ansiosta pysähdyin noiden kysymysten äärelle ja kirjoittamisen myötä saatoin löytää itsestäni myös vastauksia. Haluan todellakin edelleen näytellä ja kokea paljon erilaisia töitä. En voi arvottaa mitään työtä ennen kuin olen sen itse kokenut. Annan itselleni armoa ja aikaa löytää uusia motivaatioita ja tavoitteita. Minun ei tarvitse tietää niitä tässä ja nyt. Se on tämän työn suurin anti minulle. Jarin henkilöstä haluan kiittää niitä kollegoja ja ystäviä, jotka itsensä siitä tunnistavat. Olette arvokkaita.
  • Heinonen, Iida-Maria (2013)
    Opinnäytteeni käsittelee sekä kirjallisessa että taiteellisessa osiossa samaa kysymystä: mitä on näyttelijäntaide? Pohdin mm. onko näytteleminen taiteen tekemistä, olenko itse taiteilija, mistä tulevassa ammatissani on itselleni pohjimmiltaan kyse ja mihin haluan ammattia toteuttaessani ajatukseni suunnata. Kirjallisessa opinnäytteessäni viittaan mm. Antonin Artaudin, John Deweyn, Seppo Kumpulaisen ja Teemu Mäen kirjoituksiin. Kirjallinen opinnäytteeni on jaettavissa johdannon jälkeen viiteen osaan, joista kaksi ensimmäistä on laajempia kokonaisuuksia. Luvussa ”2. Suhteestani näyttelijäntaiteen kokemiseen ja tekemiseen” kuvaan henkilökohtaista suhdettani taiteeseen ja rinnastan ajatteluani aihepiirin lähdekirjallisuuteen. Pohdin mm. taiteen määritelmää, taiteen kokemusta, esitystilanteen ominaislaatua ja sen asettamia vaatimuksia esiintyjälle. Käsittelen henkilökohtaista taiteen tekemisen tarvettani sekä taiteen terapeuttista merkitystä. Pohdin näyttelijän osuutta teatteritaiteen toteutumisessa sekä kuvaan suhdettani sanoihin näyttelijäntaide ja näyttelijäntyö. Käsittelen näyttelijäntyön koulutusohjelman tutkintovaatimusten termistön vaikutusta ammatti-identiteettini muodostumiseen ja ehdotan koulutusohjelmamme nimen vaihtoa. Kerron ensimmäisestä näyttelijäntaiteen katsojakokemuksestani sekä punnitsen näyttelijän mahdollisuuksia toteuttaa itseään taiteilijana. Luvussa ”3. Etsin näyttelijäntaidetta OLE HYVÄ -esityksestä” kerron taiteellisen opinnäytteeni prosessista. Lähtökohtanani omalle esitykselle oli tuoda luvussa 2 pohtimani asiat käytäntöön tutkittavaksi. Prosessin kuvauksessa lähden liikkeelle projektin aloituksesta, etenen kohti työryhmän kasaamisen kuvaamista, ennakkosuunnitteluvaihetta, harjoitusjaksoa ja lopulta esityskautta. Luvussa ”4. Näyttelijäntaiteen arvioiminen” esittelen tekemäni katsojakyselyn tulokset sekä saamaamme katsojapalautetta. Luvun lopussa pohdin palautteen vaikutusta taiteen luomisen prosessiin. Lähestyn aihetta lähdekirjallisuuden avulla sekä pohtimalla omaa suhdettani saamaamme palautteeseen. Luvussa ”5. Tajuaminen” kerron viime hetken oivalluksestani, sekä miksi uskon päässeeni sen avulla näyttelijäntaiteen ytimeen. Luvussa ”6. Loppupäätelmät” tiivistän prosessin lopputulokseksi, että näyttelijäntaide on olemassa, näytteleminen on taidetta ja olen näyttelijänä taiteilija. Taide on kokemuksessa, joko sen tekemisessä tai katselemisessa. Taiteilijuus on ihmisen sisäinen ominaisuus. Näyttelijäntaide on taidetta siinä missä mikä tahansa muukin taide; ihmisen taidetta ihmisyyden kokemuksesta. Opinnäytteen tekoprosessi kokonaisuudessaan vei minua kohti itsenäistä taiteilijuutta. Opinnäytteeni sisältää runsaasti liitteitä, jotka muodostavat kokonaiskuvaa opinnäytteeni prosessista. Liitteinä mm. kandidaatin portfolioni Sanamaasto, kuvia OLE HYVÄ -esityksestä sekä OLE HYVÄ -esityskäsikirjoitus.
  • Äikää, Pyry (2015)
    Nimensä tämä työ on saanut siitä holistisesta perustuntemuksesta, etten voi saavuttaa itseäni tyydyttävää näyttelijäntyötä ilman pään ja käsien yhteisymmärrystä. Käytännössä siis tekniikalla ei voida ohittaa ajatusprosesseja, eikä järkeilemällä voida opettaa kehoa muistamaan. Uskon (vähintäänkin) emergenttiin materialismiin, jossa mieltä ei pyritä redusoimaan tai palauttamaan ainoastaan fyysisiksi ominaisuuksiksi. Ei ole mielekästä kilpailuttaa mieltä ja ainetta, jotka eivät koskaan ajautuneet keskinäiseen ristiriitaan. Osaamisesta ja ymmärtämisestä yhdessä jalostuu näyttelijäntyötä, jossa tuntuu olevan enemmän jaloutta tai pyhyyttä kuin osiensa summassa. Olen jakanut työni karkeasti kahteen osaan: filosofiaan ja praktiikkaan, eli apolloniseen ja dionyysiseen. Filosofisen segmentin perässä ovat muistoni ja havaintoni Moskovasta vuonna 2014. Erittelen tapaeroja Teatterikorkeakoulun ja GITISin opiskelijoiden välillä. Lopuksi puhun nykyihmisen suhteesta traditioon teatterissa. Käytäntöön keskittyvä osioni käsittelee näyttelijäntyön tekniikkaa. Absoluuttisiin vastauksiin en usko, joten se ei ole kopioitava resepti, vaan ennemminkin erittelen, kuinka itse voitelen vuokani. Esittelen toimintatapoja, jotka helpottavat minun heittäytymistäni prosessiin. Käytännön osion perässä ovat mietteeni taiteellisesta lopputyöstäni Dario Fon Mysterio Buffon tehosteistaan köyhässä maailmassa. Läpi tämän kaksijakoisen opinnäytteeni kulkee myös luovuuden teema, sen kysymys ja vaatimus. Olen valinnut tyylikseni fiktiivisen kahvipöytäkeskustelun Georgi Tovstonogovin, Jerzy Grotowskin ja Kari Uusikylän kanssa. He valikoituivat keskustelukumppaneikseni erilaisten asiantuntemuksen alojensa tähden. Herättelemällä itseni dialogiin menneen kanssa, voin määritellä paremmin nykyisyyttä. Uusi idea voi syntyä vanhojen pohjalta, mutta se on enemmän kuin ainoastaan vanhojen ideoiden summa. Yritän vilpittömästi asettaa työssäni valoon aikani kuten sen näen, ja reflektoin sitä vasten mitä tulisi tehdä, ja mitä varten minä valmistaudun. On käynnissä alituinen valintatilanne: Joko on suoritettava oma tehtävänsä hinnalla millä hyvänsä, tai nimetyllä hinnalla suoritettava toisten tehtäviä.
  • Saari, Jonas (2015)
    Minua kiinnostaa tutkia ja pohtia kirjallisessa opinnäytteessäni näyttelijäntyötäni ennen kaikkea omien havaintojeni ja oppimiskokemusteni valossa. Tukeudun kuitenkin myös ajatuksiani mielestäni olennaisesti tukevaan teoreettiseen lähdekirjallisuuteen, etenkin Kristiina Revon uudelleen suomentamaan, Konstantin Stanislavskin uraauurtavaan Näyttelijän työ -teokseen sekä Riku Korhosen lisensiaattityöhön "Fokus. Näyttelijöiden kokemuksia keskittymisestä, sen kadottamisesta ja löytämisestä". Nimeän oman näyttelijäntyöni työskentelyvaiheet ja työvalmiuden saavuttamisen käsitteillä "fokus", "fiilis" ja "flow". Keskittymisen ja fyysisten, psyykkisten tai emotionaalisten tuntemusten kautta pääsen kanssanäyttelijöiden mukana toivottavasti yhteiseen, inspiroituneeseen, intuitiiviseen virtaavuuden tilaan. Eritoten tutkittavana teemana minua kiinnostaa liiallisen ja tarkkailevan itsetietoisuuden, sellaisen läsnäoloa haittaavan, kontrolloivan yliälyllistämisen ja toisaalta taas oikeanlaisen aukiolevan läsnäolemisen välinen herkkä suhde: onko mahdollista olla jollain tasolla älyllistämättä tekemäänsä tehdessään? Jos on, millaisia keinoja tähän olen itse löytänyt? Johdannossa selvennän, mitä näyttelijäntyö minulle on, kuinka nyt katson kiitollisena kouluvuosiani ja miten taitoaineiden opiskelu on koulussa ollut itseisarvoisen tärkeää. Fokus-luvussa mietin, millainen älyllistäjä olen, mitä älyllistämisellä, fokuksella, kontaktilla tai impulsseilla ylipäänsä näyttelijäntyöstä puhuttaessa tarkoitetaan ja miten nämä termit itse miellän. Muistelen, millainen älyllistäjä olen ennen Teatterikorkeakouluun pääsyä ollut erityisesti näyttelijäntyön pääsykokeissa ja miten liiallinen älyllistämiseni on näkynyt ja tuntunut haitallisesti sekä koulussa opiskellessa että esiintyessäni lavalla. Fiilis-luvussa analysoin ryhmässä ja hetkessä olemisen taitoa ja erittelen sekä pohdin, miten liiallisesta älyllistämisestä voisi optimaalisesti päästä irti lavalla tai kameran edessä ollessaan hakeutumalla niin kutsuttuun tietoiseen, luovaan ja spontaaniin flow-tilaan. Kertaan, miten opiskelun eri aikoina on ollut joko helppoa tai vaikeaa päästä tuohon luovaan tilaan ja miksi. Havainnoin, että erityisesti tanssi-improvisaatiossa ja lavaimprovisaatiossa olen saavuttanut huikeimmat virtaavuuden kokemukseni. Kerron anekdoottien ja kokemusten kautta maisteritason mestarikursseistani, joilla viimeisenä vuotenani olen saanut olla mukana ja niistä ajatuksista, joita minulla on herännyt kursseilla ollessani. Flow-luvussa puran tarkemmin syksyn 2013 työharjoitteluni ja taiteellisen opinnäytetyöni prosessia Tampereen Teatterin Les Miserables -musikaalissa; harjoituksia, esiintyjien erilaisia lähtökohtia, understudy-tehtäviäni ja varanäyttelijänä ensi-iltaan hyppäämistä. Luvussa "Fronesis" käyn ensin läpi palautteita näyttelijäntyöstäni, joita olen saanut kouluni ohjaavilta opettajilta sekä muilta pedagogeilta ja pohdin palautteiden kautta, millainen tekijä minusta on muiden silmissä muodostumassa. Analysoin itse omia vahvuuksiani, epävarmuuksiani, pelkojani ja kehittymisalueitani näyttelijänä. Sitten kirjoitan oman tunnustukseni teatterista ja taiteesta listaten niitä asioita, mihin uskon, mitä toivon ja mitä rakastan. Nämä ovat niitä henkilökohtaisia asioita, joita kantaa mukanaan ja joiden puolesta tulisi joka päivä näytellä kuin viimeistä päivää. Edeltäkäsin menneiden esikuvieni kautta peilaan omaa alkavaa matkaani teatteritaiteen parissa. Pyrin antamaan tämänhetkisen näkemykseni kysymykseen, miksi näyttelen. Futuuri-kappaleessa suuntaan katseen kohti tulevaisuutta.
  • Poutanen, Panu (2015)
    Mielen voima on pohdintaa oppimistani asioista näyttelijäntyössä. Tässä lopputyössä käsitellään näyttelijäntyön osa-alueita minua kiinnostavista näkökulmista. Näyttelijäntyötä on vaikea tarkastella yleisessä kontekstissa, koska sen toimenkuvia on niin monia. Siksi olen rajannut aihettani. Lähestyn näyttelemistä siitä näkökulmasta, että näyttelijän täytyy olla mieleltään voimakas ja keskityn selittämään mitä se tarkoittaa. Mitä tarkoittaa itsensä tunteminen? Kuinka voin harjoittaa mieltäni? Mitkä asiat psykofyysiseen kokonaisuutemme vaikuttavat? Millainen olisi täydellinen näyttelijä? Täydennän pohdintoja esimerkeillä omista kokemuksistani. Viittaan myös kirjallisiin lähteisiin etsiessäni tukea ajatuksilleni. Mukana on myös monia sitaatteja eri taiteilijoilta, jotka ovat opiskeluni aikana tulleet vastaan. Näyttelijä on ainutlaatuinen yksilö, inhimillinen olento. Olemme eläimiä. Ihmisillä on tiettyjä perustarpeita, joiden tyydyttämiseksi toimimme. Näyttelijä on ihminen siinä missä kaikki muutkin, ja siten myös hänen tarpeensa ja pelkonsa. Omien pelkojen, tarpeiden, vahvuuksien ja heikkouksien tunnistaminen niiden käsitteleminen on mielestäni olennaista itsensä valjastamiseksi näyttämötaiteen palvelukseen. Näyttelijä ei voi tehokkaasti kehittyä jos ei tiedä mihin tähdätä. Täydellinen näyttelijä olisi huippuunsa hiottu psykofyysinen kokonaisuus, ei kuitenkaan täysin virheetön, mutta tiedostava. Lähestyn näyttelijän tehtävää paljon myös työryhmän jäsenen näkökulmasta: Milloin työskentely on tarkoituksenmukaista ja tehokasta ja milloin siinä on ongelmia? Miten näyttelijän täytyy toimia, jotta yhteistyö muun työryhmän kanssa toimii. Millaista problematiikkaa työtilanteisiin voi ilmetä? Miten näitä ongelmia voi ratkaista? Näyttelijän täytyy ymmärtää roolinsa. Aihetta lähestytään myös velvollisuuden näkökulmasta. Näyttelijällä on mielestäni myös vastuu joka ilmenee muun muassa korkeasta työmoraalista ja taiteen laadun vaatimuksesta. Mielen voimassa kerrotaan mitä se kirjoittajalleen tarkoittaa. Miksi teatteria tullaan katsomaan ja mikä on näyttelijän tehtävä siinä? Mitä tarkoittaa näyttämön vapaus? Mitä tarkoittaa mielen vapaus? Lopuksi kerron omasta tunnetyöskentelystäni esimerkkien valottamana. Lähdekirjallisuudesta löytyy mm. seuraavia näyttelijäntyötä käsitteleviä kirjoja Susan Sontagin Lihan estetiikka David Mametin Tosi ja epätosi Jerzy Grotowskin Kohti köyhää teatteria Vsevolod Meyerholdin Teatterin lokakuu
  • Mäkinen, Joel (2015)
    Olen käsitellyt taiteellisen lopputyöni kirjallisessa osiossa näyttelijän vastuuta yleisesti ja yksityisesti ja opiskeluaikanani kohtaamiani näyttelijän vastuuseen liittyviä asioita. Aloitan johdannolla, jossa perustelen aihevalintaani. Pohdiskelen myös sitä, miksi olen päätynyt aihevalintaani. Olen pyrkinyt kuljettamaan vastuun teemaa läpi opinnäytteeni. "Inspiroitumisesta ja teatterin jaloudesta" -luvussa puhun lapsuuteni leikeistä, niiden jatkamisesta aikuisiällä ja näyttelijän vastuusta jatkaa leikkimistä ja inspiroitua työstään. "Matkalla vastuulliseksi näyttelijäksi" -luvussa käyn läpi koulun ulkopuolella tekemiäni produktioita opiskeluaikanani ja tämän lisäksi käsittelen niissä heränneitä näyttelijän vastuuseen liittyviä teemoja. "Vartalostaan nauttiminen esiintyjän vastuualueena" -luvussa käsittelen esiintyjän seksuaalisuutta, esiintyjän ulkonäön objektivoimista ja feminiinisyyden ja maskuliinisuuden käsitteitä ja niiden tulkinnanvaraisuutta. "Vastuu vaikuttua muista" -luvussa puhun muiden työn arvostamisesta ja siitä inspiroitumisesta. Käytän apunani omakohtaisia kokemuksia. "Vastuu vaikuttua elämästä" -luvussa puhun taiteilijan, tässä tapauksessa näyttelijän vastuusta olla yleisen kiinnostunut elämästä, pyrkimään ymmärtämään sitä ja miettimään moraalisia kysymyksiä. Lopuksi vertaan näyttelijän vastuuta papin vastuuseen. "Näyttelijän vastuu olla kiinnostunut taiteesta" -luku pitää sisällään kokemuksiani toisten taideteosten hyödyntämisestä omissa taiteellisissa töissäni. Tämän lisäksi puhun mielikuvituksettomuudesta suomalaisessa kaupunkisuunnittelussa, taiteen yhteiskunnallisesta tärkeydestä ja taiteilijoiden vastuusta vastustaa kaavamaisuutta ja mielikuvituksettomuutta. "Näyttelijän vastuu rakastaa työtään" ja "Näyttelijän vastuu hyväksyä jännittäminen" -luvut käsittelevät ammattimaista näyttelijän työtä ja siihen liityviä vastuualueita. Avaan jännittämisen käsitettä ja sen kanssa elämistä konkreettisin esimerkein ja siteeraan professoreitani Vesa Vierikkoa ja Elina Knihtilää sekä näyttelijäntyön opettajaani Eero Saarista. "Näyttelijän vastuualueet taiteellisessa produktiossa" -luvussa käsittelen hyvää työtoveruutta, repliikkien opiskelemista, yleisöä ja avoimuutta näyttelijän vastuualueina. Tämä luku keskittyy, otsikon mukaisesti, näyttelijän vastuualueisiin taiteellisen produktion aikana. "Lopuksi" -luvussa palaan nykyhetkeen ja käsittelen ajatuksiani vastuusta tulevaisuudessa ammattiurallani. Asetan itselleni tavoitteita, jotka kumpuavat ammatillisista ihanteistani.
  • Laakso, Miika (2015)
    Laulaminen ja musiikki ovat olleet minulle olennaisia, kokonaisvaltaisia voimia ja vaikuttajia koko elämäni ajan. Ehdin harrastaa laulua lapsuudessani ihan huviksi vain muutaman vuoden – siitä tuli nopeasti sattumien kautta ammatti, jolla jo nuorena tienasin omat karkkirahani. Se täytti lähes jokaisen viikonpäiväni ja saavutin sen kautta itsenäisyyteni suhteessa vanhempiini. Kerron tässä näyttelijäntyön opinnäytteen kirjallisessa osiossa aluksi henkilökohtaisesta, lähes romanttisesta suhteestani ääneeni aina äänenmurrokseen asti, laulu-uran katkeamisen kautta löydettyyn erilaiseen ääneen. Jatkan uuteen kierrokseen motivaatiota ja uuden äänen kanssa tutustumiseen. Ääni, laulu ja minä olemme yhtä. Olemme jakaneet elämänvaiheet ja -tilanteet. Ääni on erottamaton osa minua ja sitä kautta se liittyy nykyään identiteettiini näyttelijänä. Se on perustyökaluni puheen muodossa ja lauluksi muuttuessaan erikoisosaamistani. Se määrittelee tulevaisuudennäkymiäni, sekä minusta sisältä käsin halujeni ja makuni muodossa että ulkopuolelta tulevan kysynnän kautta. Tämän ohella käsittelen sitä vuosikymmentä, jonka Teatterikorkeakoulu ja sen näyttelijäntyön koulutusohjelma on ollut vaikuttamassa elämääni; ensin viiden hakuvuoden muodossa ja viimeisen kuuden vuoden aikana turvapaikkanani. Kirjoitan, miten musiikki ilmenee lähes huomaamatta oman näyttelijäntyöni eri puolissa, samoin kuin muilla teatterin osa-alueilla. Pohdin näitä eri osa-alueita ja niiden riippuvaista suhdetta ja avaan itselleni tärkeitä arvoja teatterin tekemisessä. Puhun harjoitustilanteen energiasta ja taas sen vaikutuksesta minuun näyttelijänä. Jännitys on kiinnostava ja äärimmäisen fyysinen ilmiö, joka uhkaa jotain niinkin herkkää kuin ääni. Se kuuluu äänessä heti ja vie oman keskittymiseni pois olennaisesta tehtävästäni, jota nimitän hereisyydeksi. Se, että olen altis kaikesta oletetusta ammattitaidostani huolimatta tämän tyyppiselle uhalle, on raskasta henkisesti ja tuo tullessaan omat haasteensa. Teen sen eteen paljon työtä, että olisin varma ja vapaa, jotta voisin näytellä hyvin. Tämän kirjallisen opinnäytteen lopuksi kirjoitan taiteellisen lopputyöni prosessista edellä mainittujen kautta.
  • Enbuska, Tomi (2015)
    Tämän opinnäytteen tarkoitus on tutkia, minkä vuoksi rytmillä on niin suuri merkitys näyttelemisessä. Kokemusteni mukaan rytmi on yksi näyttelijäntyön tärkeimpiä elementtejä, sillä ilman tietynlaista rytmiä tekeminen tuntuu hankalalta ja ei-motivoidulta. Tämä opinnäyte pyrkii selvittämään, mistä tuo rytmin ”jano” on mahdollisesti peräisin sekä miksi siihen tulisi kiinnittää näytellessä erityistä huomiota. Koska kokemus on ainoa väylä havaita ympäröivää maailmaa, tulee todellisuus, ja edelleen tietoisuus, olemassa olevaksi ainoastaan kehomme kautta. Ruumiimme mahdollistaman tietoisuuden luonne on intersubjektiivinen, mikä tarkoittaa sen olevan sellainen, että muillakin olisi mahdollista se havaita. Toisten ihmisten olemassaolo perustuu havaintoihin toisista ihmisistä, itsemme ulkopuolisista kehoista. Kykymme tunnistaa muut ihmiset itsemme kaltaisina elävinä olentoina juontuu harmonisesta liikkeestä. Harmoninen liike tarkoittaa henkisen ja fyysisen olemisen sopusointua, joka ilmaisee henkilön sen hetkistä mielentilaa täydellisimmillään. Kehityspsykologian tutkijat ovat esittäneet, että vastasyntyneen lapsen ensimmäinen tapa kommunikoida tapahtuu tunnetiloihin virittäytymisen kautta. Näiden tunnetilojen avulla lapsi oppii vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Koska merkitykset ympäröivästä maailmasta syntyvät kommunikaation kautta, ja tunnetiloihin virittäytyminen on ensimmäinen vuorovaikutuksen väline, voidaan harmonista liikettä pitää merkitysten muodostumisen ytimessä. Koska tämä harmoninen liike on toimintojen järjestämistä suhteessa käytettyyn aikaan, on sillä oltava myös ajallinen rakenne. Näyttelijäntyön ollessa pitkälti elämän simuloimista, on rytmeillä, eli toimintojen intensiteeteillä, muodoilla ja ajoituksilla, olennainen osa halutun vaikutelman muodostumisessa. Tässä työssä määritellään rytmiä, sekä tutkitaan maailman merkityksellistymistä rytmin ja näyttelijäntyön näkökulmasta. Vaikka tätä lopputyötä tulee tarkastella henkilökohtaisena taiteilijapuheenvuorona, voidaan sen tieteenfilosofisten juurien katsoa olevan fenomenologiassa ja sosiaalisessa konstruktiossa. Etnometodologian sovellutuksia on hyödynnetty muun muassa keskusteluanalyysin muodossa. Tässä opinnäytteessä esiintyvä materiaali on lähtöisin ensiksikin tutkimuskirjallisuudesta ja toiseksi tulkinnoista ja ehdotuksista, joita olen tämän kirjallisuuden innoittamana tehnyt omaan näyttelijän kokemukseeni pohjaten.
  • Nummela, Helmi-Leena (2014)
    Käsittelen opinnäytteessäni syömishäiriötä ja sen suhdetta näyttelijäntyöhön. Aluksi kuvailen toisen vuosikurssin akrobatiatunnilla syntynyttä avainkokemusta, jonka seurauksena päädyin kirjoittamaan aiheesta. Olen itse sairastanut anoreksian ja kerron oman tarinani alkaen yläasteen alusta Teatterikorkeakoulusta valmistumiseen saakka. Kirjoitan auki prosessin, jossa yritin löytää opinnäytetyötä varten haastateltavan, jonka kanssa voisin peilata kokemuksiani aiheesta. En onnistunut saamaan haastateltavia, mikä kuvaa osaltaan aiheen vaikeaa luonnetta. Oman kokemukseni kautta avaan erilaisia näkökulmia syömishäiriön monisyiseen vyyhteen. Analysoin sairastumisen syitä oman henkilöhistoriani ja perhesuhteideni kautta syventääkseni ymmärrystä sairauden ominaisuuksista. Nostan esiin myös kysymyksen psykologisoinnin ongelmallisuudesta. Kuvaan anoreksian ilmenemismuotoja ja peilaan niitä suhteessa teatterin tekemiseen ja näyttelemiseen. Pohdin omien roolitöideni kautta sairauden eri vaiheita ja elämänlaatuun liittyviä kysymyksiä. Jäljitän omaa toipumisprosessiani ja sen esiin nostattamia tunteita, kysymyksiä, sekä omaa kehittymistäni näyttelijänä. Tutkin sairauden ja terveenä olemisen rajapintoja. Avaan vaikeaa aihetta hahmottaen ilmiön yleisyyttä ja asenteita kehoon ja syömiseen liittyvissä ongelmissa. Yhdeksi tärkeäksi kysymykseksi nousee ympäristön vastuu ja koulun vaikea asema lähestyä syömishäiriöön sairastuneita opiskelijoita. Pohdintani perustuvat, omien kokemusteni lisäksi, opiskelijayhteisön havainnointiin Teatterikorkeakoulussa vuosina 2009-2014. Käsittelen työssäni sukupuolirooleja lähtien liikkeelle suhteestani omaan isääni, jonka jälkeen siirryn tarkastelemaan miehen ja naisen eriarvoisia asemia teatterin vaikutuspiirissä. Etsin syitä siihen, miksi naiset sairastuvat syömishäiriöön paljon miehiä useammin. Lopuksi kuvaan vielä akrobatian opettajan näkemyksiä siitä avainkokemuksesta, josta koko opinnäytetyöni sai alkunsa.
  • Kontulainen, Olli (2014)
    Opinnäytteessäni etsin omaa ihannenäyttelijääni, sekä metodeja, joilla ihannenäyttelijäni voisi näytellä. Opinnäytteen myötä myös selkeytyy että näyttelen, koska olen tyytymätön todellisuuteen, kaipaan toisin tekemistä, muutosta. Näyttelemiseni motivoituu tästä ihmisenä kasvun mahdollisuudesta. Opinnäytteeni alkupuolella kuvaan sitä henkilökohtaisuuden tasoa, jolla näen itseni näyttelijänä toimimassa. Näen, että näyttelijyyden ja ihmisyyden välillä ei ole eroa, olen näyttelijäihminen Grotowskin hengessä. Kerron myös miten näyttelin ja ajattelin näyttelemisestä harrastajana ja Teatterikorkeakoulun opintojen aikaan. Kirjoitan, että näytteleminen on itsensä ajamista omia perustoja vavahduttaviin hetkiin ja näiden häpeän, pelon ja nautinnon hetkien kohtaamisessa on tärkeä pysyä kiinni ruumiissaan, olla läsnä. Molempiin tekoihin tarvitaan näyttelijäntyön tekniikkaa, sekä tähän itsensä horjuttamiseen, että horjumisen hetkellä. Kuten Grotowski opettaa, näiden hetkien ylittämisessä ja paljastumisessa tapahtuu itsen näkyminen. Mietin, että postdraamallinen teatteri tuntuu vapaammalta toimimiskentältä kuin draamallinen. Kirjoitan kuitenkin näyttelijäntyön tekniikkani rakentuvan pääosin draamanäyttelijän opeista. Opinnäytteessäni kuvaan näyttelijäihmisen tietä kohti ihannenäyttelijää neljällä pääotsakkeella: Vilpittömyydellä, totaalisuudella, ruumiillisuudella ja vapautumisella.Vilpittömyys kartoittaa havainnon tarkkuuden ja henkilökohtaisuuden alueita. Stanislavski kertoo vilpittömyyden olevan näyttelijän viehättävyyden edellytys. Seuraavaksi riehaannun totaalisuuden keitaalla, jossa groteski näytteleminen kohtaa täyslaidallisen tunteita. Kerron transsimaski-kurssin ja TeaKin maisterikurssin harjoitteen, hömppäherran, aiheuttamista kokemuksista ja kuinka nämä linkittyvät groteskiin näyttelemiseen. Kirjoitan kuinka arkiminän maski murtuu ja näyttämön valtaa verenpunainen, elävä näyttelijäihminen. Ruumiillisuuden taukopaikka kehottaa näyttelijäihmistä kehoontumaan Alexander-tekniikan kautta. Kerron myös Suzuki-metodista itseluottamuksen ja ruumiillisen läsnäolon lisääjänä. Vapautuminen näyttämöllä ja elämässä on näyttelijäihmiseni lopullinen tavoite. Näen, että kurinalaisuus, psykofyysisen harjoittelun säännöllinen jatkaminen vie kohti vapautumista. Suzuki-metodin ja Alexandertekniikan lisäksi ihannenäyttelijäni harjoittaa Zen-meditaatiota ja Näyttelijäntyö ja nykyaika-harjoitteita. Kirjoitan, että katsoja pääsee ihannenäyttelijäni mukaan elämälle avautumiseen, jaettuun olemisen kokemukseen.
  • Vinnari, Jesse (2014)
    Tässä kirjallisessa opinnäytetyössäni pyrin selvittämään ajatuksiani suhteessa suurten myllerrysten parissa olevaan teatterikenttään. Yritän selvittää missä määrin ja millä keinoin näyttelijä voi luoda omaa taidettaan ja mikä on minun roolini tässä metateatterissa, jota yhteiskunnan taidekentällä tällä hetkellä näytellään. Pyrin myös jatkuvasti kysymään itseltäni, olenko tyytyväinen saamiini vastauksiin. Mietin kuinka voin palauttaa yhteiskunnalle sen minuun sijoittamat resurssit. Näiden kysymysten äärellä huomaan myös ajautuneeni pohtimaan koko teatterin merkitystä. Tarvitaanko teatteria nykypäivänä, ja jos tarvitaan niin miksi? Mikä tekee teatterista taidemuotona sellaisen, että sen olemassaolo on perusteltua? Ja jos minulla kerran on valtaa käyttää näitä resursseja, niin mikä on minun vastuuni? Mitä minulla on oikeus vaatia ja mitä minulta on lupa odottaa? Ja lopulta, missä tässä kaikessa on se vastaanottajan paikka? Koska tämän kaltainen pohdiskelu ajautuu hyvin helposti teoreettiselle uralle ja koska tarvitsen joka tapauksessa jonkin selkeän lähtöpisteen, olen tuonut työhöni päiväkirjamerkintöjä valottaakseni konkreettisesti sitä, mitä yritän keskeisimmillä kysymyksilläni ja väitteilläni todistaa. Kirjallisen teokseni rakenne on yksinkertainen. Lähden liikkeelle seikoista, jotka mahdollistavat teatterin tekemisen, so. omista ulkoteatterillisista lähtökohdistani. Kuljen kohti teatterin sisällöllistä merkitystä, jota konkretisoin esimerkeilläni. Lopussa pyrin avaamaan pohdiskeluni dialogiksi teatteritalojen ja vapaiden ryhmien välille, ikään kuin askeleeksi tai kädenojennukseksi tulevaisuuden suuntaan. Kuten arvata saattaa, näin laajan aiheen rajaaminen ei ollut aivan yksinkertaista. Olen joutunut jättämään paljon asioita pois, ja toisaalta olen halunnut seurata prosessin myötä syntyneitä ajatuksia vähän pidemmälle kuin alun perin oli tarkoituksenikaan. Lisäksi huomasin sotkeutuneeni lopussa aiheeseen, josta olisi ollut materiaalia vaikka kokonaisen oman lopputyön toteuttamiseen, ja siksi tulenkin luultavasti palaamaan aiheeseeni ”kysymyksiä teatterinjohtajille” joskus myöhemmin, jossakin toisessa yhteydessä. Lopussa ajatukseni ovat kaiken sekasorron jälkeen kirkkaammat ja koen saaneeni vastauksia, joita olen itselleni tässä työssä lähtenyt hakemaan. Lisäksi olen saanut tukun uusia kysymyksiä, mutta niin on hyvä. Kun yksi ovi suljetaan, kaksi muuta aukeaa. Asioiden mittasuhteet tuntuvat asettuneen omille kohdilleen ja tulevaisuuden suunnitelmani näyttäytyvät itselleni kaikesta sekavuudesta huolimatta helposti lähestyttäviltä.