Dance Pedagogy

 

Recent Submissions

  • Touhunen, Tuija (2016)
    Opinnäytetyöni kirjallinen osio koostuu kahdesta teemasta: liikkeellisen turhautumisen tutkimisesta ja tasavertaisesta työskentelytavasta. Käytännön osion lähtökohtana oli tutkia liikkeellistä turhautumista improvisaatiopohjaisten harjoitteiden kautta. Muodostimme työparin teatteritaiteen tekijä Tarja Sahlstedtin kanssa. Tutkimme mitä keho alkoi tuottaa turhautumisen hetkellä ja heti sen jälkeen? Tekemiseen vaikuttivat tehtävien kesto, toisto ja havainnointi, joiden kanssa työskentelimme. Nämä olivat asioita, joiden kanssa työskentelimme harjoituskaudella. Olin kiinnostunut mitä tällaisen työskentelymenetelmän kautta voisi löytää esityksen tasolle. Esityksellisyys kiinnostaa minua ja siksi käytännön osio tähtäsi esitykseen. Työskentelytavassa olivat läsnä omakohtainen liike rajoittamatta puhetta, teatterikonteksteja tai muita taiteen raja-aitoja. Prossissa olivat myös vahvasti läsnä ajantaju, tylsistyminen, intuitio ja flow-tila. Kirjallisessa osiossa pohdin millaista kehollisuutta ja liikettä turhautumisen kautta tuli näkyväksi. Löysinkö sen kautta jotakin itselleni uutta? Toinen kirjallisen osion teema käsittelee tasavertaista työskentelyä. Pohdin miten tasavertaisuus työskentelyssämme näkyi ja toteutui, mitä haasteita työtapa toi esille ja millaisia asioita se prosessille antoi. Halusin olla vaikuttamatta liikaa esityksen lopputulokseen. Ajattelin esityksen muodon löytyvän meidän yhteisen esitysmaailman hahmottumisen kautta, molempia kuunnellen ja molempien päätäntävaltaa käyttäen. Esitys Koska ollaan perillä? tuli ensi-iltaan 15.3.2016 ja sitä esitettiin Teatterikorkeakoulussa. Minua motivoivat tekemisen uudet tavat sekä uuden löytäminen. Minulle uusi on jotakin sellaista, mitä en välttämättä osaa vielä etsiessäni sanallistaa. Minua kiinnostavat erilaiset tavat uuden löytämisessä ja etsimisessä. En halua rajata tekemistäni, vaan olen utelias sille millaisia mahdollisuuksia liikkeen ja ilmaisun kautta voin löytää taiteen tekemisessä ja taidepedagogina genreistä välittämättä. Turhautuminen voi parhaimmillaan viedä jonkin uuden asian äärelle. Siinä ollaan vahvasti tekemisissä intuitiivisen viisauden kanssa. Toisaalta turhautuminen on jumissa olemista, eksymistä, sumussa kulkemista ja kehämäisyyttä. Uskon vahvasti, että liikkeellisen turhautumisen kautta kehon voi viedä jonkin itselle uuden asian äärelle. Tekijä tarvitsee rohkeutta muuttaakseen tekemistään ja ottaakseen riskin mahdollisesta epäonnistumisestaan huolimatta.
  • Silvennoinen, Anu (2016)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni käsittelee ryhmälähtöistä työskentelytapaa flamencon viitekehyksessä. Tutkin ryhmälähtöisyyttä koreografisen prosessin ja teoksen valmistamisen muotona. Prosessissani tutkin ominta taiteenalaani flamencoa, sen kliseitä, toimintakulttuuria ja siitä kumpuavia assosiaatioita ja teemoja. Käsittelen aihetta henkilökohtaisuuden kautta, oman toimintani ja omien kokemusteni valossa. Teoksen tekoprosessi ja teos itsessään toimivat johdattelijoina teemoihin, joita käsittelen. Avaan tekoprosessia ja teoriaa lomittain. Kirjallisen osioni pohjalla on Dear F –teoksen valmistusprosessi. Työ jakautuu kahteen isompaan kokonaisuuteen: teemoihin, joita Dear F –teoksen tekoprosessissa ja itse teoksessa käsittelimme sekä ryhmälähtöiseen työskentelytapaan. Ensimmäinen osa käsittelee itse prosessia ja sen pohjana olleita tai siitä nousseita teemoja sekä flamencoa. Henkilökohtaisuuden ja flamencon tutkimisen teemat olivat mukana jo tekoprosessin alkusykäyksestä lähtien. Autenttisuus ja toiseus kumpusivat tekoprosessin aikana. Käsittelen myös kevyesti flamencon historiaa ja niitä historiallisia viitteitä, jotka jollain lailla olivat vaikuttimina omalle työlleni. Käsittelen myös tradition ja prosessin suhdetta sekä kulttuurista anastamista flamencokontekstissa. Flamenco on se kieli, jota olen lähtenyt purkamaan teemojen valossa ja erilaisia työtapoja käyttäen. Tästä johtuen avaan myös teoksen tekoprosessia ja esityksellisiä valintoja. Ryhmälähtöisyys on se kantava johtoajatus, jonka kautta olen alkanut teosta rakentaa. Kirjallisen työni toinen osa käsittelee ryhmälähtöisyyttä Dear F –teoksen tekoprosessissa. Osio jakautuu alaotsikkoihin, joissa esittelen ryhmälähtöistä työtapaa ja devising-työskentelyä sekä käsittelen ryhmätyöskentelystä nousseita teemoja ja haasteita. Oma roolini työryhmän vetäjänä ja tasavertainen työryhmä olivat isoja kysymyksiäni jo prosessin alkuvaiheessa. Prosessin aikana nousi työtavasta johtuen myös uusia kysymyksiä, kuten tekijyyden kysymys. Opinnäytteessäni keskustelukumppaneinani toimivat työryhmäni jäsenet omine harjoitusprosessin aikana synnyttäminen teksteineen, omat tekstini ja päiväkirjamerkintäni, keskustelut mielenkiintoisten ihmisten kanssa sekä lähdekirjallisuus.
  • Jämsén, Pippa (2016)
    Kuvaan opinnäytetyössäni tilallisuuden ulottuvuuksia taidepedagogiikan näkökulmasta ja pohdin, kuinka totuttua tilallisuutta voidaan taidepedagogisen toiminnan avulla muuttaa. Tärkeimpänä empiirisenä tutkimusaineistonani toimivat muistisairautta sairastavien vanhusten hoivakodissa pidetyt työpajat, joiden tavoitteena oli taidepedagogisin keinoin luovan välitilan luominen suljetun laitoksen ympäristöön. Kirjallisessa työssäni kysyn, millaista tilallisuutta taidetoiminta loi muistisairaiden hoivakodissa. Tämä kysymys johdattaa minut käsittelemään tilaa moniulotteisena ilmiönä ja pohtimaan oman taidepedagogiikkani tilallisuutta. Määrittelen tilan työssäni fyysiseksi, sosiaaliseksi ja mentaaliseksi. Erityisen tärkeänä pidän maantieteilijä Doreen Masseyn näkemystä tilasta sosiaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen luomana, jatkuvasti uudelleen neuvoteltavissa olevana ilmiönä. Lisäksi käytän termiä luova välitila, jota pohjustan liminaalitilan käsitteen kautta. Sillä tarkoitan eräänlaista rajapintaa, kahden maailman väliin syntyvää ei-kenenkään-maata, jossa itselleni tärkeimmät taiteelliset ja pedagogiset oivallukset tuntuvat tapahtuvan. Työssäni olen rakenteiden välissä, taiteen ja hoivatyön välissä sekä taiteilijan ja pedagogin työkuvan välissä. Tilallisuutta on taide- ja spesifimmin tanssipedagogiikan alueella käsitelty tästä näkökulmasta vähän. Kyseenalaistamalla staattiset tai hyvin rajatut tilat voi totutun tilan nähdä toisella tavalla ja luoda näin uutta toimintaa. Se voi antaa mahdollisuuksia myös tanssipedagogiikan työympäristön laajenemiselle ja tanssipedagogisen toiminnan moniulotteisemmalle tarkastelulle. Suuntaa työlleni on antanut henkilökohtainen kokemukseni Teatterikorkeakoulun ja Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön yleisökontaktikurssilta. Kurssin aikana pidimme näyttelijä- ja dramaturgiopiskelijan kanssa työpajoja muistisairaiden hoivakodissa. Työpajojen aikana muutimme suljetun hoivalaitoksen tilallisuutta fyysisesti väreillä ja materiaaleilla, äänellä, tuoksuilla, tilasta poikkeavalla kehollisuudella ja sosiaalisella vuorovaikutuksella. Valmistimme kokemusten pohjalta Talviuni-esityksen ja kiersimme esiintymässä hoivakodin lisäksi myös muissa suljetuissa laitoksissa ja yhteisöissä. Tilallisen muutoksen elementit kiteytyivät työpajatyöskentelyn ja esitysten pohjalta fyysisen tilan muutokseen, sosiaalisen tilan muutokseen, aisteihin ja aikaan. Johtopäätöksenä esitän, että taidepedagogisella toiminnalla on monia erilaisia mahdollisuuksia muuttaa totuttua tilallisuutta ja vaikuttaa ihmisen kokemukseen tilasta. Erityisesti tanssipedagogiikalla on mahdollisuudet erilaisten fyysisten paikkojen aiheuttamien kehontilojen purkamiseen ja uudelleen järjestäytymiseen. Lopuksi esittelen näkemykseni tilasensitiivisestä taidepedagogiikasta ja omasta, välitilasta nousevasta työskentelytavastani.
  • Colliander, Tuire (2016)
    Tässä kirjallisessa opinnäytteessäni tarkastelen tutkimusta, jonka toteutin keväällä 2015 aikuisten ja 1-6-vuotiaiden lasten parissa. Tutkimus syntyi halusta etsiä minulle taiteilijana ja pedagogina sopivaa lähestymistapaa aikuisten ja lasten yhteisille tanssitunneille, joiden suosio on viime vuosina esimerkiksi taiteen perusopetuksessa kasvanut. En kuitenkaan halunnut sijoittaa tutkimusta itselleni tutuimpaan maastoon taiteen perusopetuksen kentälle, vaan lähestyä aihetta itsenäisesti vapaalla taidekentällä, toiminnan muotona aikuisten ja lasten yhteinen liikeimprovisaatio. Teoreettiseksi lähtökohdaksi valitsin maisteriopintojeni aikana ajatteluuni merkittävästi vaikuttaneen dialogisuusfilosofian, joka oli saanut minut pohtimaan taideopetusta kohtaamisen, vuorovaikutuksen ja eettisyyden kannalta. Teorian soveltaminen käytännön opetustilanteisiin tuotti runsaasti ajatuksia, pohdintoja ja kasvua pedagogina, jota pyrin tässä työssä tekemään näkyväksi. Aikuisten ja lasten yhteisillä tunneilla halusin erityisesti tutkia kehollisen vuorovaikutuksen ja tasavertaisuuden toteutumisen mahdollisuuksia, dialogisen asennoitumisen muodostaessa perustan toiminnalle. Lisäksi tavoitteena oli luoda prosessin aikana näistä lähtökohdista käsin jonkinlainen esityksellinen kokonaisuus. Toteutin tutkimukseni taiteellisena toimintatutkimuksena, mikä mahdollisti tekijälähtöisen ja tarpeiden mukaan joustavasti muuntuvan tavan tehdä taidetta ja tutkimusta samanaikaisesti. Tutkimuksen aikana keräämäni aineisto koostui omista havainnoistani ja työpäiväkirjapohdinnoistani sekä työryhmän kanssa käydyistä keskusteluista ja heiltä saadusta palautteesta. Lisäksi käytin havaintojen tukena videotaltiointeja harjoituksista ja esityksistä. Tutkimus koostui kolmesta ajallisesti ja teemallisesti toisiinsa kytkeytyneistä vaiheista: työpajajaksosta, teoksen valmistamisesta ja esityksistä. Kaikkien osien yhteisenä tavoitteena oli tarkastella kriittisesti toimintaani taiteilijana ja pedagogina. Tutkimuksen tuloksina esittelen prosessin aikana syntyneitä oivalluksia ja muuttunutta ajatteluani, Oma kupla -työtapaa sekä Omassa kuplassa -taideteosta. Tutkimuksen aikana sen uudeksi tehtäväksi muodostui perinteisten opettaja–oppilas-, aikuinen–lapsi-, sekä esiintyjä–katsoja-hierarkioiden purkaminen. Havaintojeni pohjalta syntyneiden oivallusten myötä koen, että dialogisen asenteen mukainen pedagogiikka edellyttää luopumista perinteisestä opettajan roolista sekä toimintaa koskevista ennakko-odotuksista ja tulostavoitteista. Lapsen ja aikuisen välisen dialogisuuden toteutuminen on mahdollista kehollisen ja pitkälti sanattoman vuorovaikutuksen keinoin, kun aikuinen asettuu lapsen kanssa yhteiselle ei-tietämisen tasolle ja herkistyy käsillä olevaan hetkeen. Työpajatyöskentelyn ja teoksen valmistamisvaiheen sivutuotteena muodostui Oma kupla -työtapa, joka käsittää työpajan ja sen pohjalta syntyvän Omassa kuplassa -teoksen. Teos pyrkii tekemään näkyväksi prosessin aikana muodostuneen tapahtumisen tilan sekä purkamaan perinteistä esiintyjä–katsoja-hierarkiaa mahdollistamalla katsojien osallistumisen esitykseen, sekä sallimalla esiintyjän ja katsojan roolin vaihtelun esityksen aikana. Tutkimukseni on hyvin omakohtainen ja tekijänä olen ollut myös osa tutkimuskohdettani. Kuitenkin toivon, että työni toimii puheenvuorona lasten ja aikuisten yhteisen kehollisen toiminnan merkityksestä ja tärkeydestä taidepedagogisella kentällä.
  • Perttula, Karoliina (opetussuunnitelmat, 2016)
    Taiteellis-pedagogisessa opinnäytetyössäni Kehärummusta iPodiin - Luovan liikunnan tarkastelua opetuksessani pohdin, miten mahdollistan luovan liikunnan peruskoulun liikuntatunneilla. Tutkimukseni pohjautui toimintatutkimukseen, ja tavoitteenani oli kehittää omaa opettajuuttani. Toteutin keväällä 2015 Pitäjänmäen peruskoulussa 6., 7. ja 9. luokkalaisten liikuntatunneilla luovan liikunnan kokeiluja. Keräsin jokaisen opetustunnin jälkeen oppilailta kirjallisesti kokemuksia ja ajatuksia tunnin harjoitteista. Tein myös itse opetustuntien aikana ja jälkeen muistiinpanoja havainnoistani. Oppilaiden kirjoitukset ja omat havaintoni antoivat suuntaa ja tavoitteita seuraaville opetuskokeilukerroille toimintatutkimukselle tyypilliseen tapaan. Opetuskertoja muodostui 6. ja 7. luokkalaisille kolme ja 9. luokkalaisille ympäristötekijöiden takia kaksi. Opetusryhmissäni oli vain tyttöjä. Itseäni on kiinnostanut tanssillisten elementtien sekoittaminen normaaleihin liikuntatunteihin opettajaopintojeni alusta lähtien. Mielenkiintoani on lisännyt se, että tanssi ei ole omana oppiaineenaan Suomen peruskouluissa ja koen tanssinopetuksen liikuntatunneilla olevan hyvin paljon opettajasta kiinni. Lisäksi minua on hämmästyttänyt se, että vaikka olen valmistunut liikunnanopettajaksi, opiskelen tanssinopettajan maisteriohjelmassa ja työkokemusta itselläni on molemmilta saroilta, koen edelleen luovien ja tanssillisten harjoitteiden opettamisen liikuntatunneilla haastavana. Tähän ovat vaikuttaneet omat ennakkokäsitykseni luovien harjoitteiden onnistumisesta sekä oppilaiden ennakkoasenteet tanssia ja luovuutta kohtaan. Viimeisen kipinän luovan liikunnan tutkimiseen sain vuonna 2016 käyttöön otettavasta uudistuneesta perusopetuksen opetussuunnitelmasta, joka antaa mahdollisuuden oppiainerajat ylittävään ilmiöpohjaiseen oppimiseen, oppilaan osallistamiseen ja ongelmanratkaisutaitojen kehittämiseen. Luovat harjoitteet tukevat mielestäni hyvin uuden opetussuunnitelman tavoitteita. Myös opetuksen on muututtava, sillä maailma ympärillämme muuttuu. Luovan liikunnan harjoitteeni ovat saaneet vaikutteita luovasta tanssista ja tanssikasvatuksesta. Aloitan pohtimalla kirjallisuuden avulla, mitä luovuus, luova liikunta ja luova tanssi ovat; luovuutta on vaikea määritellä tarkalleen. Tämän jälkeen kerron tarkemmin, mitä luova liikunta omassa käytössäni on; esittelen myös lyhyesti Labanin liikeanalyysiä ja leikkiä. Kerron eri tutkimusten ja kirjallisuuden avulla, millaisia ennakkokäsityksiä tanssia, liikuntaa ja luovuutta kohtaan ilmenee sekä mitä opettajan tulisi ottaa huomioon opettaessaan luovaa liikuntaa. Koska opinnäytteeni on toimintatutkimus, sen tulokset eivät ole yleistettävissä. Lisäksi tulosten kirjoittaminen ei tarkoita, että kehittämistyöni olisi valmis, vaan se on ensiaskel oppimisprosessissa. Huomasin tutkimukseni aikana, että luova liikunta on prosessi niin opettajalle kuin oppilaille, mikä vaatii ajan antamista molemmille osapuolille. Koin myös onnistumisia siinä, että niin sanotusti epäaktiiviset oppilaat olivat suhteellisen hyvin mukana harjoitteissa. Palaute ja kokemukset olivatkin pääsääntöisesti positiivisia; omassa tahdissa tekeminen, tuntien erilaisuus, vapaus sekä aivojen erilainen aktivointi aiheuttivat positiivisia kokemuksia. Ylemmillä luokilla kuitenkin myös kyseenalaistettiin, miten jotkut harjoitteet liittyivät liikuntatuntiin. Lisäksi liiallinen vapaus aiheutti epävarmuutta. Itse rentouduin tutkimukseni aikana opettajana ja opin olemaan niin sanotusti paremmin läsnä oppilaiden joukossa. Innostuin tuntirakenteesta, jossa oli rauhallista aivojumppaa ja lopputunnista koko kehoa aktivoivaa hikiliikuntaa, mitä aionkin vaalia tulevaisuudessa.
  • Ronkainen, Annu (2016)
    Tämä etnografinen opinnäyte perehtyy erään pääkaupunkiseudun yläkoulun oppilaiden kehollisuuteen. Päädyin tutkimaan tätä aihetta, sillä koen, että aikamme suhde kehollisuuteen on hukassa. Koen, että tänä päivänä kehoon suhtaudutaan enemmän muokattavana objektina kuin tuntevana ja aistivana inhimillisen olemisen perustana. Tästä huolestuneena halusin selvittää, miten tällainen yhteiskunnassa vallitseva asenne näkyy nuorissa ihmisenaluissa. Teini-iän herkässä vaiheessa olevat kehot kiinnostivat minua, sillä heidän identiteettinsä ja suhteensa maailmaan hakee vielä muotoaan - niin kirjaimellisesti kuin kuvainnollisestikin tässä yhteydessä, sillä tarkastelun kohteena olivat juuri kehossa todentuvat ilmiöt ja vaikutelmat. Nuorten kehollisen olemisen mysteerin selvittämiseksi koulu tarjosi oivan kontekstin. Se on niin fyysinen paikka, jossa suurin osa nuorten keskenään viettämästä ajasta kuluu yhtä lailla kuin se on myös henkinen tila, joka sitoo jokaisen sukupolven samantapaisten kokemusten äärelle. Kouluympäristössä halusin keskittyä nimenomaan välitunneilla tapahtuvaan toimintaan, sillä halusin nähdä, mitä nuoret valitsevat tehdä, kun heillä ei ole ulkoapäin määrättyä tekemistä. Olisiko yhteinen ajankulu vain älypuhelimen näpräämistä vai jotakin muuta? Olisivatko kehot unohtuneet vain istumaan ja poseeraamaan selfieissä? Uteliaisuuteni ja huolestumiseni lisäksi tämän aiheen pariin minua innoittivat erilaiset fenomenologiseen näkemykseen perustuvat teoriat, joiden ydinajatuksena on, että ihmisen oleminen tässä maailmassa on ensisijaisesti kehollista. Keho on se, josta kaikki kokemuksemme kumpuavat ja johon ne palautuvat. Erityisesti minua inspiroivat Sandra Reeven ajatukset kehollisuudesta asenteidemme ja ajatustemme peilinä. Hänen mukaansa ihmisen tavasta liikkua voi lukea tämän suhtautumisesta maailmaan. Tämä ajatus edellä halusin syventää käsitystäni nuorten arkisesta olemisesta ja näin ollen parantaa valmiuksiani tanssinopettajana ymmärtää tanssisalissa kohtaamieni tulevien oppilaiden suhtautumista kehollisuuteen ja siten myös tanssiin. Kehollisuus sekä sen merkitys kiinnostivat minua ennen kaikkea laajana ilmiönä ja olin halukas perehtymään kehojen toimintaan myös tanssisalin ulkopuolella. Tämän opinnäyte kertoo siitä, mitä tapahtui, kun huhti-toukokuussa 2015 soluttauduin kahdeksi viikoksi tarkkailemaan nuorten olemista siinä sosiaalisten normien labyrintissa, jota kouluksi myös kutsutaan.
  • Mikkola-Ylitolva, Saara (2015)
    Tässä opinnäytetyössä tarkastelen eri ikäisten ja eri aikakausilla eläneiden kansantanssinopettajien opettamiseen ja toisen ihmisen kohtaamiseen liittyviä kokemuksia huomioiden kansantanssille tyypillinen ympäristö ja sen vaikutus. Lähestyn aihetta kansantanssinopettajien kertomien kokemusten avulla. Kansantanssiopettajien opetustyöhön liittyvät kokemukset, jotka ovat näyttäytyneet heille henkilökohtaisella ja ammatillisella tasolla merkityksellisinä, johdattavat tutkimuksen kulkua. Kansantanssi vaatii historiallisen ja kulttuurisen yhteyden käsittämisen, ja siten nostan mukaan myös suomalaisessa kansantanssissa 1900-luvun alussa merkittävästi vaikuttaneen Anni Collanin (1876–1962) ajatuksia täydentämään tutkimuksen kokonaiskuvaa. Työn voimallisena liikkeellepanijana on toiminut henkilökohtainen tarve laajentaa omaa ymmärrystä ihmisestä, opettamisesta ja kansantanssista ja niitä sitovasta kontekstista. Katson, että taideopettajana olen sitoutunut taiteeseen ja kasvattajana kytkeytynyt yhdistämään työhöni sekä maailmankatsomukseni että elämänkokemukseni ja niiden tuoman ymmärryksen. Uskon opettajuuden kasvun kaaren olevan jatkuva ja kerroksittain kypsyvä kuten ihmisyys ja taiteilijuus. Uskon omien kokemusten reflektoinnin kautta olevan mahdollista saavuttaa tarkempi tietoisuus itsestä ja ympäristöstä. Uskon myös kohtaamiseen ja dialogiin, joiden avulla voimme yhdessä tulkita ja muuttaa ympäröivää todellisuuttamme. Ajatteluani ohjaa fenomenologinen tutkimusote, jossa tutkimuksen kohteena on yksilön kokemuksellinen suhde maailmaan, jossa hän elää. Tutkimustyö käynnistyi syksyllä 2014, jolloin kutsuin alalla aktiivisesti toimivia kansantanssinopettajia jakamaan kokemuksiaan. Kesään 2015 mennessä ilmoittautuneita opettajia oli neljä, joista kolme vastasi kirjallisesti puolistrukturoituun kyselyyn. Kirjallisen vastaamisen jälkeen opettajat tarkensivat kokemuksiaan suullisesti teemahaastattelussa, minkä lisäksi yksi opettaja vastasi suullisesti kyselyyn. Tutkimuksen aineisto muodostuu kolmesta osasta: kirjallisista kyselyvastauksista, työn pääaineistoksi muotoutuneista suullisista haastatteluista, sekä Collanin arkistomateriaalista, jota pyrin lähestymään pitäen silmällä hänen yksilöllistä ja henkilökohtaista kokemusmaailmaansa. Tutkimukseen osallistuneet kansantanssinopettajat nostivat esiin positiivisia työhön liittyviä kokemuksia. Kaikkiin kokemuksiin liittyi toisen ihmisen kohtaaminen ja vuorovaikutuksen merkityksellisyys; yhteistyön ja dialogin kautta saavutettiin onnistumisen kokemus. Kertomuksiin liittyi lisäksi laajasti pohdintaa omasta ammatti-identiteetin muotoutumisesta, ammattiin liittyvistä yksilön henkilökohtaisista epävarmuustekijöistä ja ympäristön aiheuttamista ulkoisista haasteista. Esille nousi, että ulkoiset työtä rajaavat tekijät tai ulkoapäin työhön kohdistuvat paineet vaikuttavat työn sisältöön siten, että omaa taiteellista ja pedagogista näkemystä arkaillaan hyödyntää. Turhautumisen tunteet näyttivät ensisijaisesti liittyvän laajoihin, hitaasti muuttuviin ja muutettavissa oleviin näkemyksiin ja toimintatapoihin työympäristön ja yhteiskunnan tasolla. Tähän työhön yhdistyi oman ymmärryksen aukeamisen lisäksi toive antaa ääni kansantanssinopettajien hiljaiselle tiedolle, sille sanattomalle ja osin tiedostamattomalle tietotaidolle, jonka he omaavat. Yllättäen tutkimus toi esiin, että ammattikentällä on aihealueita, joita ympäröi hiljaisuus. Yhtenä tällaisena aihealueena näyttäytyy kansantanssin ja taiteen välinen suhde. Hiljaisuuteen ja hiljaiseen tietoon liittyvä salaperäisyys näyttää kietovan ja kiehtovan kansantanssinopetukseen liittyviä monimuotoisia aspekteja.
  • Laukkanen, Pauliina (2015)
    Ihmisiä – kokemuksellisuuden näkyminen esityksen lähtökohtana on taiteellis-pedagogisen opinnäytetyöni kirjallinen osio kokemuksellisuuden havainnoimisesta esityksen valmistusprosessissa. Kokemuksellisuuden näkymistä tarkasteleva Ihmisiä oli esitys kuudelle 23-77 –vuotiaalle esiintyjälle. Osa esiintyjistä oli esittävän taiteen ammattilaisia, osa harrastajia. Esitys pohjautui tanssiin, mutta mukana oli myös muun muassa äänenkäyttöä, tekstiä ja visuaalisuutta. Esityksen valmistusprosessissa työryhmä keskittyi havainnoimaan työskentelyn aikana tapahtuvia kokemuksia ja tunteita. Työmetodeina käytettiin improvisaatiota, valmista liikemateriaalia, kokemuksellisuutta eli huomion keskittämistä omiin kokemuksiin, aistihavaintoja, keskustelua ja reflektiokirjoittamista. Myös esityksen ympäristönomaisuus eli yleisön ja esiintyjien sijaitseminen esitystilassa lähellä toisiaan, vailla selkeää katsomorajaa, vaikutti merkittävästi esityksen valmistamiseen ja mukanaolijoiden kokemukseen. Työn kirjallinen osuus tarkastelee sitä, millaista on työskennellä taiteellis-pedagogisessa prosessissa kokemuksellisuusnäkökulman kautta, millaisia kokemuksia siitä syntyy ja miten kokemuksellisuusnäkökulma vaikuttaa ohjaaja-opettajan työhön. Käyttämäni kirjallisuus perustuu lähteisiin, jotka käsittelevät erityisesti tunteiden ilmenemistä, ihmistä holistisena kokonaisuutena sekä luovan työskentelyn terapeuttisia näkökulmia.Ihmisiä -esityksen valmistusprosessissa oli tärkeää luottamuksellinen ilmapiiri, jokaisen osallistujan arvostaminen, vapaus, itseohjautuvuus, arvostelun puute ja prosessikeskeisyys. Kokemuksellisuuteen keskittyminen tuotti syvältä sisältäpäin kumpuavaa, itseohjautuvaa työskentelyä, jonka kautta tanssi ja muu ilmaisu löysi muotonsa luonnollisesti. Esitys sai mahdollisuuden muotoutua omalla rytmillään, kun työryhmäläiset pystyivät antamaan tunteilleen tilaa ja kestämään myös epävarmuuden hetkiä. Havaintojeni mukaan oman luovuuden tutkiminen ja löytäminen vaikutti osallistujiin kokonaisvaltaisesti ja lisäsi monen kohdalla itsetuntemusta, itseluottamusta ja riskinottokykyä. Työskentely laittoi esiintyjät kohtaamaan itsensä ja omat tunteensa osana taiteellista prosessia, ja joillekin sillä oli myös terapeuttisia vaikutuksia.Oma ohjaajuuteni kiinnittyi dialogiseen pedagogiikkaan, jonka ydintä on dialogi eli yhteinen toisia kunnioittava vuorovaikutus ja salliva asennoituminen. Kokemuksellisuuteen keskittyminen vaati minulta ohjaaja-opettajana ennen kaikkea tiedostamista. Oli tärkeää, että ohjaajana tiedostin oman vastuuni turvallisen työskentelyilmapiirin luomisessa ja osallistujien turvallisuudentunteen mahdollistamisessa. Hyväksyntä, leikillisyys, vuorovaikutus, aito kontakti omiin kokemuksiin ja kokemuksien tietoisiksi tuominen olivat tärkeitä työkaluja tämän päämäärän tavoittelussa. Kokemusten sanallistaminen keskustelujen ja kirjoittamisen kautta edisti sekä turvallisuudentunnetta työryhmässä että taiteellisen prosessin etenemistä. Kokemuksellisuuteen keskittyminen voi tuoda esiin pelkoja. Pelon kohtaaminen ja hyväksyminen voi vapauttaa sekä ohjaajaa että esiintyjää löytämään itsevarmuutta, rentoutta ja uusia ratkaisumalleja. Ohjaaja voi vahvistaa omaa pelonsietokykyään ennakkovalmistelulla ja taustatyöllä, jotka tuovat varmuutta kestää tuntematonta. Luottaminen prosessiin ja intuitio voivat kantaa työskentelyä yllättävän pitkälle. Taiteelliset sisällöt saavat tilaa tulla esiin, kun ohjaajalla on rentoutta ja luottamusta. Tätä edesauttavat maltti, prosessin tarkkaileminen, tarpeen mukaan sivussa pysyminen ja tilan antaminen toisille sekä armollisuus itseä ja muita kohtaan.
  • Rajala, Hanna-Kaisa (2015)
    Opinnäytetyössäni tarkastelen vamman fyysisen loukkaantumisen kokeneiden tanssija-tanssinopettajien vammautumiskokemuksen tajunnallisuutta ja merkityksenantoa vamman aiheuttamassa muutostilanteessa. Haastattelulla kerätyn aineiston kautta havainnoin loukkaantumisen seurauksena tapahtunutta muutosta ja uusien merkityssuhteiden syntymistä. Aineiston keräsin teemahaastattelemalla kolmea nykytanssin parissa toimivaa tanssija-tanssinopettajaa, jotka olivat työssään kokeneet leikkaushoitoa ja kuntoutusta vaativan loukkaantumisen tai rasitusvamman ja jatkaneet vamman jälkeen ammatissaan toimimista. Haastattelut ja aineiston litteroinnin suoritin kevättalvella 2015. Aineiston analyysin tein muodostamalla teemaluokkia, jotka muodostivat tutkimukseni tutkimustulososion rungon. Tutkittaviin teemoihin ja niiden muotoutumiseen ovat vaikuttaneet oma subjektiivinen näkemykseni ja oman vammautumiseni kautta saamani kokemukset tutkittavasta aiheesta. Tutkimuksen taustateoriana hyödynnettiin Lauri Rauhalan holistista ihmiskäsitystä. Tutkimusprosessin aikana tekemäni havainnot osoittavat, että vammaprosessin läpikäymisellä on tajunnallisia merkityssuhteita laajentava ja uusintava vaikutus. Oman toiminnan taustalla vaikuttavien voimien ja ajattelutapojen tiedostamisen ja kyseenalaistamisen prosessin kautta tapahtuu uudistuminen, jonka kautta oman toiminnan kehittäminen ja perspektiivin muutos mahdollistuu. Vamman läpikäynyt tanssija-tanssinopettaja kyseenalaistaa voimakkaasti keholliset ja toimintatapoihin vaikuttavat ideaalit, joihin objektikehoisuuteen perustuva tanssityöskentely ohjaa. Haastateltavat muodostavat kriittisen suhtautumisen terveyden menettämisen uhalla tapahtuvaan tanssityöskentelyyn ja mallioppiseen perustuvaan opettajuuteen. Vamman läpikäyneellä tanssin ammattilaisella vamman jälkeisessä toiminnassa korostuu oman kehon kuuntelu sekä arvostus ja vastuu itsestä. Vamman hyväksyminen osaksi omaa kehollisuutta edesauttaa tulevaisuuden visioiden hahmottumisessa; sosiaalisen vastuun ja arvojen kirkastuminen selkeyttää millaiseen työhön halutaan vamman jälkeen palata ja millä tavalla tanssijan ja tanssinopettajan työtä halutaan tulevaisuudessa tehdä oman kehon lähtökohdista käsin ja toisten kehoja kunnioittaen.
  • Sipilä, Jasmiina (2015)
    In this research I'm moving and exploring in a landscape of an inter-disciplinary improvisation performance. The research is structured by choosing one performance which functions as a documented snippet of an ongoing interdisciplinary improvisation practice and is a vehicle to analyse what sort of skills and knowledge enable and are developed in that specific ongoing practice. I map out the validity of those skills and knowledge in relationship to a dancer's know-how in a new paradigm of performing arts, as well as how to facilitate them and what sort of philosophical and ethical notions and issues arise in such a facilitation process. The mode of this thesis is practicebased art-pedagogical research. I'm proposing that the skills and knowledge that enable inter-disciplinary improvisation, and that are simultaneously developed in the practice, are a dancer's self–reflection and decision making process; a dancer's own research and awareness of senses and perceptions; the awareness of interaction of performer(s) and audience during a performance situation and the collaborative approaches towards learning and creating artistic work. These skills and knowledge share similar terrain with the skills and knowledge of a dancer in a new paradigm of performing arts, including the new paradigm of contemporary dance, defined by a performative shift. In addition to these, what can be specifically drawn from inter-disciplinary improvisation practice is a dancer's awareness of her/his inherent concepts that frame her/his perception in working situations, as well as discipline specific inherent working practices and terminology that are taken as a given, yet come up for discussion and reflection through inter-disciplinary work. I'm proposing that these skills and knowledge can be facilitated and developed through dialogical and critical pedagogical approaches that take in consideration notions of freedom, responsibility, artistic ownership, artistic integrity, as well as a notion of wider socio-political landscapes that the work exists in. In terms of practice based working methods that can facilitate this sort of skills and knowledge, there are many routes. One possible way are the inter-disciplinary working methods introduced in this thesis, that emphasize action-research based working cycles, working collaboratively both within a group, as well as in co-facilitating and approaching a facilitation process as a not-yet-known situation. This mode of working approaches a teacher as an active researcher and facilitator, who also engages in a process of self-reflection and dialogue.
  • Luhtala, Sanna (2014)
    Opinnäytetyöni Taiteet sekaisin – Tanssinopettajan tutkimusmatka taiteidenväliseen työskentelyyn pohtii taiteidenvälisyyden mahdollisuuksia tanssinopetuksen osana ja tanssinopettajan työvälineenä. Tutkin ja kokeilin taiteidenvälistä taideopetusta kahdessa opetusprojektissa lukuvuodella 2013-2014. Ensimmäinen projekti oli nimeltään Ihmebussi X, jossa Taideyliopiston musiikinopettajaopiskelijat sekä tanssin- ja teatteriopettajaopiskelijat yhdessä ohjasivat työpajoja peruskouluikäisille lapsille Kainuun seudulla viikon ajan marraskuussa 2013. Lisäksi työstimme yhteistyössä esityksen, joka esitettiin kiertueella peruskoululaisille. Toinen taiteidenvälinen projekti oli keväällä 2014 Vantaalla Lumon lukiossa toteutettu Taiteidenvälisyys tanssinopetuksessa – kurssi, jossa yhdistelin muita taideaineita kokeellisesti tanssin ja liikkeen opetuksen kanssa. Kiinnostus taiteidenvälisyyden tutkimisesta osana tanssinopetusta lähti liikkeelle kokemuksestani tanssinopetuksen painottuvan useasti liikaa pelkästään tanssitekniikan opettamiseen. Taide- ja tanssinopetuksen tulisi olla kokonaisvaltaista ja ihmisen kaikki aistit huomioon ottavaa opetusta. Koen myös taiteidenvälisyyden tärkeäksi, koska esittävässä taiteessa ja nykytaiteessa taiteidenvälisyys on ajankohtainen ja pinnalla oleva ilmiö. Tanssinopetuksen tulisi olla myös kiinni taiteenkentän ajankohtaisuudessa. Taiteidenvälisyys määritellään opinnäytetyössä taiteelliseksi toiminnaksi, jossa yhdistyvät eri taidealat kuten musiikki, kuvataide, sanataide, teatteritaide ja tanssitaide. Taiteilla on paljon yhteisiä pintoja ja risteymiä; taiteidenvälisessä toiminnassa ne sekoittuvat toisiinsa, auttavat toisiaan jonkin asian ilmaisussa ja esille tuomisessa. Omien käytännön kokeilujen ja projektien tuomien kokemuksien kautta esittelen kaksi tapaa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta. Ensimmäinen tapa on taiteidenvälisyyteen tutustuminen kehollisuuden kautta, jolloin ihmiskehon liike on avaimena ja ymmärtämisen ytimenä eri taiteita lähestyttäessä. Toinen tapa lähestyä taiteidenvälistä taideopetusta on taideopettajien yhteistyö. Tällöin taiteenlajia ei tarvitse määritellä opetuksessa etukäteen vaan keinot ja toteutumistavat taiteen tekemiselle tulevat taideopetuksen sisällön ja tavoitteiden kautta opettajien suunnitellessa ne yhdessä. Uusi taiteidenvälinen lähestymistapa tanssiin ja liikkeeseen saattaa olla haastavaa oppilaille, koska ennakkokäsitykset siitä, mitä tanssi on ja voi olla, voivat lukita oppilasta. Taiteidenvälisessä taideopetuksessa on erittäin tärkeää luoda oppimistilanteeseen sellainen ilmapiiri, missä yhteistyö, luovuus ja heittäytyminen ovat mahdollisia. Ilman näitä voi taiteidenvälisyyden tuominen osaksi tanssiopetusta olla hankalaa ja vain hämmennystä nostattavaa. Mahdollisuudet hienolle tanssi- ja taidekäsityksen kasvamiselle ja laajentumiselle kuitenkin löytyvät taiteidenvälisestä opetuksesta. Parhaimmillaan tällainen opetus voi tarjota oppilaalle uusia näkemyksiä avaavaa, kokonaisvaltaista ja taiteellista ajattelua laajentavaa taideopetusta.
  • Heino, Soja (2014)
    Taidepedagogisessa opinnäytetyössäni tuon esille näkökulmia ja esitän mahdollisuuksia tanssinopettajan tapahtumatuotantoon. Lähestyn aihetta Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajaopiskelijoiden ajatusten, sekä tanssinopettaja-tapahtumatuottaja Mira Kolasen haastattelun kautta. Kiinnostuksen kohteena on, kuinka Oulun ammattikorkeakoulun tanssinopettajaopiskelijat kokevat tapahtumatuottamisen olevan osat tanssinopettajan opintoja ja tanssinopettajan työnkuvaa. Käytän tutkimuksessa hermeneuttis-fenomenologista tutkimusotetta, jonka kautta sain mahdollisuuden käsitellä aihetta sekä yksityiskohtiin että laajempiin käsitteisiin perehtyen. Hermeneuttisen kehämallin kautta tutkimusaineistosta saamani tieto löysi projisointipinnan tanssinopettajien työkentän kanssa. Tutkimuskysymykseni laajeni käsittelemään tanssinopettajien koulutuksen suhdetta työkentällä tarvittaviin tarpeisiin ja vaatimuksiin tapahtumatuotannon näkökulman kautta. Tutkimukseni teoria ja arvopohja tulee Lauri Rauhalan holistisesta ihmiskäsityksestä, sekä Paolo Freiren dialogisuuden ja muutoksen etiikasta. Pyrin tuomaan esille lähtökohtia, joista tanssinopettajien koulutus koostuu, sekä käsittelen tapahtumatuotannon teoriaa. Pohdin tanssinopettajakoulutusten mahdollisuutta syventää tanssinopettajien ammattitaitoa, kun keinoina ovat dialoginen pedagogiikka ja tapahtumatuotanto.Tanssinopettajaopiskelijoiden kokemukset opiskelusta ja näkemykset tulevaisuuden työstä luovat lähtökohtia tanssinopettajaopiskelijoiden koulutussisältöjen kehitysehdotuksille. Tuon tutkimukseen mukaan myös omat kokemukseni tanssinopettajasta tapahtumatuottajana. Tutkimuksen aikana esioletukseni siitä, että tanssinopettajaopiskelijat kaipaavat vielä konkreettisempaa opetusta tanssipedagogiikan ja tapahtumatuottamisen yhteydestä syventyi. Tanssinopettajaopiskelijat tulevat tarvitsemaan tapahtumatuotannon taitoja tulevassa työssään. On tärkeää, että tanssinopettaja tietää kuinka tuotannonala ja sen osa-alueet toimivat. Vielä tärkeämpää on, että hän pystyy yhdistämään teorian joustavasti omaan ammattitaitoonsa ja laajentamaan luovaa työtään tapahtumatuotannon työkaluilla. Tanssinopettajan työnkuva niin opettajana, tanssijana, koreografina, tuottajana kuin taitelijanakin kaipaa tukea. Koen, että tapahtumatuottamisen taidot avaisivat suuria mahdollisuuksia toteuttaa sekä taidepedagogiikkaa että taiteellista työtä yhdessä. Vapaus toimia oman alansa kehittäjänä ja oman yhteisönsä kulttuurituottajana antaa toivoa jaksavasta, yli ammattirajojen verkottuvasta ja inspiroituneesta tanssinopettajasta. Tuon tutkimuksen lopussa esille ehdotuksia ja ajatuksia tanssinopettajan koulutuksen kehittämiseen. Kehittämällä ja syventämällä koulutuspolkua, sekä antamalla tanssinopettajille mahdollisuuksia ja työkaluja kehittää omaa ammattitaitoaan, luo perusteluja taiteen, kulttuurin ja taidekasvatuksen olemassaolon tärkeydelle. Tanssinopettajan tieto-taitojen hyödyntäminen monipuolisemmin tanssinkentällä tukee ajatusta dialogisesta, kehittyvästä ja verkostoituvasta ammattikentästä. Liikkeen opettamisen lisäksi tanssinopettajien tapahtumatuottamisen yhteiset lähtökohdat olisivat siis näin ollen samat kuin taidepedagogiikassakin: ihmiskäsitys, dialoginen kohtaaminen ja vuorovaikutus.
  • Arposalo, Eerika (2013)
    Moving the Silence on taiteellis-pedagogisen opinnäytetyön kirjallinen osio taiteen ja spiritualiteetin välisestä dialogista. Työn pyrkimyksenä on löytää meditatiivisia tapoja toimia taiteen kentällä. Ilman sanallista ohjausta luotu taidepedagoginen Moving the Silence -teos käsittelee meditaation ja esityksen rajapintaa. Esitys kysyy voiko meditaatio olla esitys ja esitys meditaatio. Työtapoina ovat monet hiljaisuutta hyödyntävät ja tarkastelevat metodit, kuten zen-, mindfulness- ja kristillinen ignatiaaninen meditaatio, T’ai Chi, japanilainen kukkiensidontataide ikebana sekä erilaiset liikelähtöiset menetelmät. Näiden avulla työryhmä tutki meditatiivista lähestymistapaa taiteeseen, ja toisaalta pyrki säilyttämään luovan otteen harjoittamassaan meditaatiossa. Teos rakentui yhteistyössä teatteripedagogiikan opiskelijan Gabriele Gorian ja yliopistopappi Henri Järvisen kanssa. Pyrimme löytämään taiteellisia keinoja ylläpitää henkistä harjoitusta. Lähtökohtanani henkisessä harjoituksessa on mennä kohti yhteyden kokemista. Tässä työssä tutkin hiljaisuutta taiteellisena oppimisympäristönä. Tarkastelen kuinka aito demokratia toteutuu ja millaisena vallankäyttö luomassamme kontekstissa näyttäytyy. Alun tapaamisten ja viikoittaisten meditaatioaamujen jälkeen työ käynnistyi marraskuussa 2013 kahden viikon työpajalla, johon osallistui 15 henkilöä. Siitä jatkoimme työskentely eteenpäin kymmenen hengen ryhmällä kohti ensi-iltaa, joka oli 9.2.2013. Työskentelimme hiljaisuudessa, mutta pidimme tilaisuuksia suulliselle reflektiolla kuusi kertaa prosessin aikana. Harjoitustunteja kertyi yli 200. Tutkimuksessa lähdekirjallisuuden ohella aineistona ovat kolmen kuukauden prosessin aikana pitämäni työpäiväkirja, kirjoittaen tallennetut ryhmäkeskustelut, kahden osallistujan kokemuspäiväkirjat sekä esityksen kirjallinen analyysi, kritiikki sekä palaute. Rakentaen hiljaisen kulttuurin pedagogi vaikenee jättäen tilaisuuden itseoivallukselle. Hiljaisuus osoittautui dialogiseksi tilaksi, joka antaa paikan hiljaisemmillekin ihmisille. Ketään ei voi pakottaa kurinalaiseen harjoitteluun, vaan henkisyyden elonehto on vapaassa tahdossa. Puhumattomuus esti joidenkin kiinnostavienkin seikkojen työstöä pidemmälle. Toisaalta hiljaisuuteen sitoutuminen karsi rönsyilyä ja piti meidät tiellä. Ryhmätyöskentelyssä tulee antaa aidosti painoarvoa ihmisten ehdotuksille. Hiljaisuudessa työskentely vaatii jatkuvaa keskittymistä, itsensä haastamista, kykyä odottaa ja sietää tietämättömyyttä sekä kykyä harjoittaa ongelmanratkaisutaitoa. Hiljaisuudessa työskennellessä tulee ottaa huomioon kuinka ylläpitää leikkisyyttä, iloa ja keveyttäkin pitkin prosessia kantavana voimana. Prosessin aikana maailmankatsomus siitä, että kaikilla on oikeus tanssiin toteutui. Kokemus jaetusta suunnitteluprosessista ja fasilitoinnista oli kannattelevaa ja voimaannuttavaa. Opettajuudesta ja siihen liittyvästä vastuusta ja onnistumisenpaineesta luopuminen oli vallankumouksellista. Sain kokemuksen siitä, kuinka koollekutsujana voi myös levätä ryhmäprosessin pyörteessä ja luottaa, että oikeat asiat ovat tapahtuakseen. Pystyin syventymään itsenäisesti niin meditaatioon kuin liikkeellisiin harjoitteisiin. Tunnin meditaatio jokaisen tapaamiskerran aluksi loi keskittyneen ilmapiirin ja loi tilaa pyhyydelle. Hiljaisuus hioi ryhmän yhteen ja kokemani mukaan antoi jokaiselle tilaa olla itsensä. Ymmärrän löytäneeni yhden itselleni läheisen ja soveliaan tavan toimia taiteen kentällä toteuttaen henkistä puolta.
  • Pulkkinen, Elli (2013)
    Taidepedagogisessa opinnäytetyössäni tarkastelen Helsingin Diakonissalaitoksen alaisuudessa toimivan Dolcetanssiryhmän toimintaan osallistuneiden naisten kokemuksia. Tutkimuksessa kulkevat rinnan osallistujien kokemukset ja oma havainnointini ryhmän ohjaajan roolissa. Toimin ryhmän opettajana lukuvuonna 2011-2012. Lähestyn aihetta etnografisen tutkimusotteen kautta ja tutkimusmenetelmänä on teemahaastattelu yhdessä osallistuvan havainnoinnin kanssa. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia osallistujilla on Dolcetanssiryhmässä vertaisuuden, kuntoutumisen, muutoksen ja esiintyjyyden näkökulmasta? Tavoitteenani on tuoda näkyväksi tanssin potentiaali muutoksen aikaansaajana. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä ovat sosiokulttuurinen innostaminen, holistinen ihmiskäsitys ja kehotietoisuuteen liittyvä kirjallisuus. Sosiokulttuurinen innostaminen on tavoitteellista toimintaa, jolla pyritään edistämään ihmistenvälistä kommunikaatiota sekä kulttuurisesta kehityksestä osalliseksi ja tietoiseksi tulemista. Dolce- ryhmän toiminnassa toteutuvat useat innostamisen tunnuspiirteet. Toimintaani opettajana vaikuttaa filosofi Lauuri Rauhalan esittämä holistinen ihmiskäsitys, jonka mukaan ihmisen oleminen jakautuu kolmeen olemismuotoon: kehollisuuteen, tajunnallisuuteen ja situationaalisuuteen. Kehollisuus tutkimuksessani käsittää sekä kehon tietoisen että ei-tietoisen alueen. Kehotietoisuuden merkitys tavassa jolla ihminen asettuu maailmaan, on suuri. Kehollisuus mahdollistaa tietoiseksi tulemisen prosesseista jotka muuten voisivat jäädä havaitsematta. Haastattelujen neljä teema-aluetta ovat tanssi ja kuntoutuminen, yhteisö ja vertaisuus, tanssi muutoksen aikaansaajana sekä esitystoiminta. Osallistujien vastauksissa kokemukset kuntoutumisesta yhdistyvät muutokseen itsessä sekä kehon ja liikkeen mahdollisuuksiin itseilmaisun ja kommunikaation keinoina. Yhteisön merkitys Dolce-ryhmän toiminnassa on erittäin suuri. Muu ryhmä toimii itsen heijastuspintana ja yhteisössä yksilö voi tulla näkyväksi. Osallistujat erittelevät muutoksia itsessään Dolce-ryhmän toimintaan osallistumisen aikana hyvinkin selvärajaisina tapahtumina. Kaikki haastatellut kokevat itsetuntonsa nousseen Dolce-ryhmän toimintaan osallistumisen aikana. Esiintyminen on aina ollut merkittävä osa Dolcen toimintaa. Tavoitteellinen toiminta motivoi ja harjoitteluprosessi tiivistää ryhmää. Esiintymistilanteet koetaan kasvattaviksi ja itseä kehittäviksi; itsensä näyttäminen vaatii rohkeutta ja uskaltaminen lisää itsevarmuutta.
  • Paananen, Outi (2013)
    Taiteellis- pedagogisen opinnäytetyöni kirjallinen osuus sukeltaa koreografi- pedagogin sielun syövereihin etsimään dialogia sekä tarkastelemaan pedagogin ja koreografin valtaa kriittisesti. Opinnäytteeni taiteellinen osuus, yhteistyössä teatteripedagogiikan maisteriopiskelija Maaretta Riionheimon kanssa, sai ensi-iltansa 24.1.2013. Teos oli nimeltään Is there a Moment? ja esitystapahtuma tähtäsi aitojen hetkien ja kohtaamisten etsimiseen. Tavoitteenamme harjoituskaudella oli löytää rehellistä ja aitoa olemista, jonka kykenisimme siirtämään esityksen muotoon. Halusimme tutkia, kuinka voimme taistella passivoivaa nihilististä maailmankuvaa ja käytöstä vastaan. Löysimme ratkaisuksemme yhteisön, jonka keskinäinen rakkaus ja välittäminen antavat kaikille enemmän kuin rankka harjoittelu ottaa. Oma henkilökohtainen kiinnostuksen kohteeni oli tutkia myös omaa aktiivista ja passiivista olemistani opettaja-koreografin asemassa. Halusin kiinnittää huomiota alusta saakka siihen, kenellä valtaa milloinkin on ja kuinka itse otan tai annan valtaa toisille. Esityksemme koostui kolmesta osiosta, jotka tutkivat aikaa, tilaa ja massaa, tai konkreettisemmin lihallisuutta. Harjoituskautemme harjoitteet olivat selvästi esillä teoksemme taiteellisessa lopputuloksessa ja tarkoitus olikin suunnata teoksemme kohti tapahtumaa, jossa esiintyjät ja katsojat saavat kohdata aidosti, tiettyjen sääntöjen turvin. Katseesta muodostui kohtaamisen määrittävin aisti ja elementti, koska katseen kautta vielä myös katsojilla itsellään oli valtaa vaikuttaa kohtaamisiin. Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa avaan teoreettisia lähtökohtiani Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikasta Simo Routarinteen vallan ja vuorovaikutuksen keinoihin. Prosessimme alussa emme tienneet, mitä tulemme tekemään, enkä näin ollen pystynyt etukäteen määrittelemään tutkimuskysymyksiäni erityisen tarkasti. Kirjoitusvaiheessa prosessista alkoi kuitenkin näkyä muutamia tärkeitä näkökulmia, joista tärkeimpinä pidän autenttisuuteen pyrkimistä sekä ohjaajan valtaa. Autenttisuudesta puhun prosessia kuvaavissa kappaleissa ja ohjaajan valtakysymykset sijoittuvat loppukappaleisiin, jotka käsittelevät ohjaajien roolia ja pohdintaa prosessista.