Sound Design

 

Recent Submissions

  • Rasinkangas, Kalle (2020)
    Käsittelen tässä opinnäytteessä havaintojani vuorovaikutteisen taiteen tekemisestä sekä erilaisten medioiden ja teknologioiden käyttämisestä osana taideteoksia. Lisäksi esittelen taiteellisen opinnäytteeni osat Kempin Kisat sekä Experience Horizonin omissa luvuissaan, joissa avaan niihin johtaneet tapahtumat ja ajatukset, teosten tekoprosessit sekä kunkin osateoksen taiteellisen ja teknisen sisällön. Keskeisenä motivaationa tämän opinnäytteen kirjoittamiselle on ollut jäsentää niitä ajatuksia, toimintatapoja sekä ongelmia, joita vuorovaikutteisen taiteen tekemiseen on itselläni liittynyt. Esitän tekstissä lähtökohtia ajattelulle vuorovaikutteisen taiteen tekemiseen ja nostan esille niitä peruskysymyksiä, joita jokaisen vuorovaikutteista taideteosta tekevän tulisi pohtia. Käsittelen kysymyksiä vuorovaikutteisen taideteoksen sisällön hallittavuudesta ja hallinnan menettämisestä, vuorovaikutteisen ja vuorovaikutuksettoman taiteen välisistä eroista sekä kokijan merkityksestä vuorovaikutteiselle taideteokselle. Kirjoitan auki niitä teknisiä ja käytännöllisiä ongelmia, joita vuorovaikutteisten taideteosten tekeminen ja esittäminen on aiheuttanut ja kuinka näihin voi suunnittelijana varautua. Kuvaan vuorovaikutteisen taiteen tekemistä ja tapoja niin teoreettiselta kuin käytännölliseltä kannalta. Vaikka keskityn pääasiassa omiin teoksiini ja niiden tekemiseen, yhdistän tekemiseni osaksi suurempaa vuorovaikutteisuuden jatkumoa erityisesti videopelien kautta. Videopelit ovat olleet itselleni tärkeä media koko elämäni, ja niiden sisäänrakennettu vuorovaikutus on oiva lähde taiteen vuorovaikutteisuutta pohtiessa. Samalla henkilökohtaisena tavoitteenani on lisätä arvostusta videopelejä kohtaan taiteenmuotona ja tuoda niiden käsitteleminen taideteoksina osaksi myös Teatterikorkeakoulun taidekeskustelua. Teknologia on suuressa osassa taiteellisessa työskentelyssäni, joten avaan jokaisen taiteellisen opinnäytteeni osan tekniseltä kannalta. Etenkin virtuaalitodellisuuden käyttö taiteellisena mediana on sen verran uutta, että koen tämän avaavan myös teknologisesti suuntautumattomalle lukijalle niitä prosesseja, joita vuorovaikutteisen taiteen käytännön tekeminen sisältää. Samalla koen avoimuuden olevan osa taidetta, joten haluan antaa teknologisesti orientoituneelle lukijalle mahdollisia ideoita siihen, kuinka käyttää teknologiaa hyödyksi taiteen tekemisessä.
  • Kiiliäinen, Pekka (2020)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osassa käsittelen omaa äänisuunnittelijuuttani, taustaani ääniteknikkona ja teknologiasuhdettani. Nämä teemat kulkevat läpi koko opinnäytteen. Työni koostuu kolmesta osiosta: henkilöesittelystä, lyhyistä kirjoituksista ja lopuksi opinnäytteeni taiteellista osaa, Donkey Hot -musikaalia, käsittelevästä tekstistä. Käsittelen omaa suunnittelijuuttani kaikissa osioissa yleisemmän pohdinnan, työhistoriani esimerkkien ja metodieni kautta. Kirjoitan kaikista aiheista hyvin henkilökohtaisesti ja olen omakohtaisuuden kautta yrittänyt selventää omaa tekijyyttäni myös itselleni. Ensimmäinen osio, "Pekka Kiiliäisen elämä ja teot", toimii henkilöesittelynäni. Käyn tekstissä läpi miten olen päätynyt suunnittelijaksi. Olen toiminut nuoruudestani lähtien hyvin monipuolisesti taiteen ja teknologian parissa. Teksti pohjustaa tulevia osioita, sillä monet nykyisistä mielenkiinnon kohteistani ovat olleet mukanani jo nuoruudesta ja lapsuudesta lähtien. Osiossa selvennän itselleni ja lukijalle, miten olen päätynyt nykytilanteeseen ja miten menneisyyteni ohjaa taiteen tekemistäni tällä hetkellä. Toinen osio koostuu viidestä lyhyestä kirjoituksesta. Niissä esittelen työkalujani, kerron minkälaisia maneereita minulla on ja minkälaiset asiat minua suunnittelijana kiinnostavat. Ensiksi avaan affordanssin käsitteen taiteilijoiden teknologiasuhteen kautta: työkalut mahdollistavat ilmaisun keinoja, mutta ne myös edellyttävät käyttäjältään asioita ja muovaavat ilmaisua. Seuraavaksi kerron, miksi sana äänijärjestelmä tuntuu minusta oikealta termiltä kuvaamaan teatteritilojen ääniteknisten laitteiden muodostamaa verkkoa. Sen jälkeen kerron tekstissä "Esitys, tila ja äänijärjestelmä", miten suunnittelen äänijärjestelmäni esitys ja esitystila edellä ja miten inspiroidun äänisuunnittelijana esitystiloista. "Soitettava järjestelmä"-tekstissä kerron, miten rakennan äänijärjestelmäni soitettaviksi, mitä tarkoitan soitettavuudella ja mitä se tuottaa esityksiin ja tekemiseeni. Sen yhteydessä kerron myös ajatuksiani omasta säveltäjyydestäni. Viimeisessä tekstissä kerron, miten olen opiskeluaikoina löytänyt prosessimaisen työskentelyn. Prosessimaisuus resonoi minussa vahvasti teatterin tekijänä ja ihmisenä. Kirjoitukset eivät pyri erityisiin väittämiin tai oppikirjamaisiin ratkaisuihin, vaan käsittelen niissä tällä hetkellä ajankohtaisia ajatuksiani ja menetelmiäni suunnittelijana. Esittelen lopuksi opinnäytteeni taiteellisen osuuden, Donkey Hot -musikaalin. Musikaalin tarina kertoo teatteriin työharjoitteluun tulevasta nuoresta, Jususta. Kertomuksen kehyksenä toimii teatteri, jossa pyörii Don Quijote -kirjaan pohjaava esitys Donkey Hot. Jusu haluaa näyttelijäksi ja hänen toiveensa toteutuukin, sillä teatterin ammattinäyttelijät ovat karanneet. Musikaalin biisit kertovat Jusun haaveista, teatterikoneistosta ja taiteilijana olemisen hankaluudesta. Samassa osiossa pohdin lisäksi äänisuunnittelijuutta musikaalissa ja musikaaligenren ominaispiirteitä yleensä. Ennen Donkey Hot - produktiota minulla ei ollut kokemusta musikaalien tekemisestä, joten keskeinen tutkimuskysymykseni produktiota tehdessä oli yksinkertaisuudessaan: mitä äänisuunnittelija tekee musikaalissa? Vertailen Donkey Hotin työprosessia aiempiin teatteri- ja musiikkiteatteriproduktioihin, joissa olen ollut mukana. Esityksemme oli kantaesitys kyseisestä musikaalista ja työstimme esitystä musikaaliproduktioksi poikkeuksellisen prosessimaisesti. Kerron tekstissä, mitä prosessimaisuus toi tekemiseen nimenomaan musikaalin kontekstissa.
  • Kemppi, Antero (2020)
    Käsittelen kirjallisessa opinnäytetyössäni, mihin ongelmakohtiin olen törmännyt äänisuunnittelijana niin Teatterikorkeakoulussa kuin taiteen ammattikentällä, ja mitkä syyt ajoivat minut toteuttamaan suunnittelijalähtöisen teoksen Kempin kisat. Itselläni on kokemuksia siitä, että suunnittelijoissa piilevä voimavara sivuutetaan helposti esitysprosesseissa ja pohdin, kuinka suunnittelijat voisivat toimia vahvemmin osana työryhmää. Yksi tärkeä tekijä on suora dialogi suunnittelijoiden ja esiintyjien välillä. Moni asia on mennyt paljon eteenpäin niistä ajoista, kun itse aloitin opiskelut Teatterikorkeakoulussa vuonna 2014. Toivonkin, että monet näkemykseni työryhmämuotoisen taiteen tekemisen ongelmakohdista, kuten eri osa-alueiden välisestä epätasa-arvoisuudesta ja dialogin puuttumisesta ovat vanhentuneita. Taiteellinen lopputyöni Kempin kisat oli suunnittelijalähtöinen teos, joka toteutui Teatterikorkeakoulun Teatterisalissa vuonna 2019. Teos oli kilpailuesitys, johon kuka tahansa pystyi hakemaan kilpailijaksi. Kempin kisat oli toisaalta game show ja toisaalta se oli teatteriesitys. Varsinaiseen esitykseen liittyi myös toinen teos: Gekkopeli – Taas myöhässä!. Teos oli toteuttamamme esitykseen liittyvä markkinointipeli, jota pystyi pelaamaan Teatterikorkeakoulun torilla. Olin Kempin kisojen koollekutsuja ja vastuussa esityskokonaisuudesta, joka oli itselleni äänisuunnittelijana upea kokemus, joka auttaa toivottavasti minua tulevaisuudessa ymmärtämään laajempia kokonaisuuksia ja rakenteita taiteen kentällä. Produktiossa minulla oli useita työrooleja ja tästä heräsi esimerkiksi kysymys siitä, täytyykö alalla kuin alalla olla moniosaaja, jotta pärjäisi? Esitystä tehdessä havaitsin, että vastuun jakaminen on paljon antoisampaa kuin se, että yrittää tehdä lähes kaiken itse. Kempin kisat oli tavallaan pelillinen esitys, vaikka itse pelillisyys ei ollut varsinainen asia, joka minua esityksen tekemisessä kiinnosti. Nykypäivänä valloillaan olevat ilmiöt, kuten henkilökohtaisuus ja tarinan kertominen, ovat käyneet läpi jonkinlaisen metamorfoosin ja niistä on tullut sosiaalipornon omaista massaviihdettä. Kapitalismi kulki vahvasti mukana Kempin kisoja tehdessä ja pureudun opinnäytetyössäni aiheeseen yleisellä tasolla, kuinka kapitalismi vaikuttaa taiteen tekemiseen ja itseeni taiteilijana. Taiteilijat joutuvat brändäämään itsensä ja teoksensa, ja pyrkivät erottumaan joukosta saadakseen taloudellista tukea. Kun tietynlainen kantaaottavuus katsotaan hyveeksi taiteessa, siitä tulee taiteen itseisarvo. Vastapainona tälle, Kempin kisat pyrki olemaan viestimättä mitään. Näistä pyrkimyksistä huolimatta, Kempin kisojen maailmassa eli utopistinen kapitalismi, joka heijasteli nykyistä markkinatalouteen, brändäämiseen ja kilpailuun perustuvaa maailmaa.
  • Auvinen, Eero (2020)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osassa käsittelen äänimaiseman käsitettä todellisuuden ilmentymänä ja ilmentäjänä esityskontekstissa. Äänisuunnitteluun liittyy aina tavalla tai toisella äänimaiseman huomiointia tai sellaisen rakentamista ja muuntelua. Kerron aluksi äänimaiseman käsitteestä muun muassa säveltäjä R. Murray Schaferin merkkiteoksessaan The Soundscape: Our Sonic Environment and the Tuning of the World esittelemiin teorioihin pohjaten. Esittelen äänimaiseman mahdollisia ominaisuuksia sekä joitakin äänten kategorisointia helpottavia luokittelun tapoja ja notaation keinoja. Seuraavaksi pohdin äänimaiseman kokemuksellisuutta ja sen ilmentymistä esimerkiksi tilallisesti ja ajallisesti. Tarkastelen muun muassa äänen kokemiseen liittyviä kulttuurillisia konventioita ja ihmisen äänelle asettamia odotuksia kehittyvässä teknologiakeskeisessä yhteiskunnassa. Äänten sijoittumiseen tilassa ja ajassa on todennäköisesti kiinnitetty huomiota esihistoriallisista ajoista asti ja esimerkiksi pyhiä paikkoja on mahdollisesti aikoinaan valittu niiden erityislaatuisten akustisten ominaisuuksien mukaan. Äänimaisema on kulkenut käsi kädessä teknologisen kehityksen kanssa ja kokemuksilta vaaditaan samalla koko ajan enemmän esimerkiksi kuuloalueen hyödyntämisen suhteen. Äänimaiseman muutokset ja yhteiskunnalliset merkitykset heijastuvat väistämättä myös äänisuunnittelijan työhön. Esitysten ja median kokemiseen liittyy yhä useammin immersiivisiä ratkaisuja ja nykyesitykset sisältävätkin monesti installaatiomaisia piirteitä kokonaisvaltaisen tilasuunnittelun muodossa. Modernin yhteiskunnan ihmisen muovaamaa äänimaisemaa on luonnehdittu keinotekoiseksi äänimaisemaksi. Nähdäkseni myös esityksen äänimaisema on samassa mielessä keinotekoinen, sillä siihen liittyy inhimillistä suunnittelua. Äänisuunnittelijalla on käytössään useita keinoja äänimaiseman rakentamiseen. Äänisuunnittelija voi luoda täysin uuden äänimaiseman tai asettua äänimateriaalillaan osaksi jo ennestään olemassa olevaa äänimaisemaa. Esitystapahtuman suhde sekä esityksen sisäiseen että ulkopuoliseen äänimaisemaan on aina huomioitava, alkaen jo esityspaikan valinnasta. Käytän tästä esimerkkeinä kahta erilaista tekemääni työtä; installaatiomuotoista teatteriesitystä sekä kuulokeääni-installaatiota. Esittelen lopuksi opinnäytteeni taiteellisen osuuden, Kätkön. Esitys oli tanssijan ja äänisuunnittelijan duetto, jossa esiinnyimme molemmat näyttämöllä suhteessa tilaan, ääneen ja toisiimme. Keskeisiä teemoja olivat muistot, muistaminen ja mielikuvat. Äänisuunnittelussa toteutin äänimateriaalia livenä akustisilla ja osin elektronisilla äänilähteillä. Pyrin tekemiselläni ilmentämään äänimaisemallisia vastakohtia ja mittakaavaeroja asettuen ennen kaikkea osaksi tilassa vallitsevaa, tyhjää ja kolkkoa äänimaisemaa.
  • Tolonen, Ilkka (2018)
    Kirjallinen lopputöni Loppukevennys koostuu kymmenestä esseestä, joissa käsittelen tekijyyttäni äänisuunnittelijana ja rumpalina. Laveana teemana on sopeutuminen kaikessa moninaisuudessaan. Sopeutuminen olosuhteisiin, muutoksiin ja olosuhteiden muutoksiin. Muutoksiin niin ympäristössä kuin omassa itsessä. Avaan ajatteluani yleisemmän pohdinnan, henkilökohtaisten havaintojen ja muutamien metodien kautta. Esseet on otsikoitu väljähkösti tarkastelemaan tekemistä jostakin tietystä näkökulmasta: Kurt Cobainista käsittelee ulkopuolisuutta voimavarana ja identiteetin peruskivenä, Rock’n’Rollista teatterin ja rockin peruseetosten erilaisuutta ja sen hyödyntämistä, Äänisuunnittelusta pyrkimystä selittää maallikolle oma toimenkuvansa, Rummuista ja äänisuunnittelusta eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä rumpaliuden ja äänisuunnittelijuuden välillä, Maailmankuvasta ja moraalista oman arvomaailman tuomia etuja ja rajoitteita tekemiseen, Työskentelemisestä ja ideoinnista metodeja luomistyön helpottamiseksi ja yksinkertaistamiseksi, Jäämisestä, lähtemisestä ja kuolemasta suuriin ja ei-toivottuihin muutoksiin sopeutumista, Tavotteista tavoittellisuuden tärkeydestä motivaation säilyttämiseksi, Tasalaatuisuudesta pyrkimyksestä asioiden hallintaan ja suoritusvarmuuteen sekä Rajoille menemisestä vaaran tunteen saavuttamisesta. Kirjoitukset eivät pyri erityisiin väittämiin tai lopputulemiin, vaan käsittelemään aiheita eri kanteilta ja tarjoamaan avauksia omasta näkökulmastani. Muusikkona ja äänisuunnittelijana, kaupunkilaistuneena maalaisena ja meikkaavana miehenä olen monessa asiassa rajapinnoilla ja eri näkökulmien välimaastossa, ja pyrin näin ollen kirjoituksissani ammentamaan ajatuksia eri suunnista. Näiden lisäksi on kirjoitukset taiteellisista lopputöistäni Drumming, jossa käsittelen tekemääni ääniteosta kolmellekymmenellekuudelle rumpalille, sekä Täydellinen, jossa käsittelen äänisuunnitteluani Iira Halttusen kirjoittamaan ja Tuomas Vaahtoluodon ohjaamaan esitykseen. Nämä kirjoitukset toimivat käytännön esimerkkeinä siitä, kuinka esseissäni kuvaamani ajattelu vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyni konkreettisesti tällä hetkellä. Drumming perustui vahvasti konseptille. Esityksessä loin erityislaatuisen ja hauskan kehyksen esitystilanteelle, jonka sisältö oli täysin improvisoitua. Siinä liikuttiin äänisuunnittelun ja musiikin, vakavastiotettavan taiteen ja huumorin, sekä hallitun ja hallitsemattoman rajapinnalla. Teos oli mittaluokassaan kohtuuton, ja se perustui paljon ajatukseen siitä, että tekijänä mihinkään ei pitäisi suhtautua mahdottomana. Täydellinen on monessa mielessä perinteinen teatteriäänisuunnittelu. Lähestyin teosta Drummingin sijaan tiukkojen rajoitteiden kautta, asettamalla ennakkosuunnitteluvaiheessa tietyt tekniset rajoitteet ja tekniikat, joiden avulla pyrin ratkomaan koko äänisuunnittelun. Drummingissa olin keskushenkilönä, Täydellinen-esityksessä olen täydentämässä jonkun toisen ideaa. Yritän kirjoituksillani valottaa äänisuunnittelijan roolin moninaisuutta ja olosuhteisiin sopeutumisen tärkeyttä.
  • Dry storm 
    Lönnqvist, Tom (2018)
    The work Dry Strom, is the theoretical part of my thesis. It contains a theoretical frame work and a process description of my artistic part of the thesis, the piece Dry Strom. The theory of the work aims to create an understanding of how sound relates to the complex experience of thought and body. It uses theory of immersion, participatory creation, artistic work, human voice and phenomenology to do so. Within immersion it looks at how immersion within immersive theatre can be related to the experience of sound. The participatory theory is used to compare the theory of participatory theatre to an active listening experience. Within theories of artistic work, the text discusses how our subjectivity can be seen as problematic, and how it affects our experience of what we encounter. The human voice theory is used to bring a personal view of how voice relates to the experience of sound and silence, while a final phenomenological approach is used to tie together what has been discussed. Beyond this, there is a chapter aiming to give perspective on how we can relate to our body, in relation to our subjectivity, and through a more direct contact to our body, discussed throughout the text. The process description aims at opening up the process of creating the piece Dry Storm. Parts of the piece are opened up as part of the theory as an opening to comparison. Further, the process description discusses the process in relation to the participants of the process. The process description also looks into the sounds used within the performance and ends by forming a reaction to the process in relation to the theoretical frame. The text ends by introducing a theory for possible further studies.
  • Aalto, Ville (2018)
    Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee lintujen laulua ja sen imitoimista äänisynteesin keinoin. Olen imitoinut lintuja useissa projekteissa, joissa olen ollut äänisuunnittelijana ja koen, että siitä on muodostunut yksi olennainen osa ammatillista identiteettiäni. Linnunlaulun lisäksi käsittelen myös erilaisia signaaliääniä, jotka koen arjessa kiehtoviksi ja joita usein käytän myös äänisuunnittelussani. Vertaan signaaliääniä ja linnunlaulua myös keskenään, sillä niissä on paljon yhteistä. Käyn kevyesti läpi äänen perusominaisuuksia kuten äänenväriä sekä synteesin terminologiaa, jotta jossain määrin yksityiskohtainen synteesillä matkimisen käsittely olisi ymmärrettävissä myös niille lukijoille, joille synteesi ei ennestään ole tuttu aihe. Synteesillä imitoimisesta kirjoittaessani pyrin käymään yksityiskohtaisesti läpi sen prosessin, jonka käyn läpi, kun pyrin matkimaan jotakin tiettyä lintua. Käyn läpi myös pyrkimyksiäni luoda keinotekoisia lintuja, jotka eivät ole minkään tietyn lintulajin kuuloisia vaan yleisemmin sähköisiä, synteettisiä lintuja. Käsittelen tekstissä useita teoksia mutta pääpaino on Kolmas Tila –teatteriryhmän näyttämöteoksella Legenda pienestä luusta, osa IV – Ran, joka sai ensi-iltansa 23.2.2018 vierailuesityksenä Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämöllä. Esitys kuvaa ihmislajin historiaa maapalloa kiertävien lintujen, mm. eläinkunnan pisimmän muuttomatkan tekevän lapintiiran näkökulmasta. Tulevaisuudesta, vuodesta 2063, taaksepäin neandertalinihmisen aikoihin ja takaisin matkaava esitys on näynomainen matka ihmiskunnan historiaan. Tekstin loppupuolella käsittelen syitä sähköisten lintujen tuottamiseen sekä niiden mahdollisia vaikutuksia niin itseeni kuin teoksiin ja yleisöön. Legenda pienestä luusta –esityksen työryhmä: Seppo Parkkinen – käsikirjoitus Susanna Airaksinen & Juha Malmivaara – ohjaus Ville Aalto - äänisuunnittelu (Ä, tait. opinnäyte, TeM) Kari Mäkiranta - sävellys & musiikki Eero Erkamo – valosuunnittelu Sari Salmela – skenografia Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Tuula Väänänen, Kristina Vahvaselkä - esiintyjät
  • Salmenkallio, Sanna (2017)
    Maisterin opinnäytteeni kirjallinen osuus käsittelee tilojen ja materiaalien osuutta äänidramaturgian rakentumisessa Kansallisteatterin Vanja-enossa. Haen vastauksia sille, miten tilat ja materiaalit tässä esityksessä minulle näyttäytyivät ja millaisia lähtökohtia äänisuunnittelulle ne tarjosivat. Pyrin taiteellisessa opinnäytteessäni säveltäjänä ja äänisuunnittelijana olemaan aiempaa tietoisempi siitä, miten ja miksi toimin ja nyt jälkikäteen kirjallisessa työssäni purkamaan osiin sitä laajaa ajattelun, käytännön ja oppimisen pyörrettä josta esitys kasvoi ja löysi muotonsaa. Tutkimustehtävänäni on tavoitella uudenlaista tietoa ja ymmärrystä siitä, kuinka tilat ja materiaalit muodostavat vaihtoehtoisia lähtökohtia äänidramaturgian rakentamiselle. Tutkimukseni on prosessi, joka koostuu taiteellisesta työstä Kansallisteatterin Vanja-enossa sekä sen analysoinnista jälkikäteen tässä kirjallisessa opinnäytteessä. Tässä tutkimuksessa tärkein menetelmäni on ollut taiteellinen tutkiminen eli osallistuminen Vanja-enon tekemiseen. Olen osittain tekovaiheessakin ollut tietoinen materiaaleja ja tiloja tutkivista työtavoistani, mutta suuri osa käsitteellisistä työkaluista joita tekemisen analysointiin on tarvittu tuli mukaan vasta opinnäytteeni kirjallisen osuuden myötä. Tärkeitä käsitteitä tutkimuksessani ovat materiaalinen dramaturgia, tila-aika sekä tuntoisuus. Olen jo pitkään työskennellyt materiaalisen dramaturgian kautta, jossa kaikkiin esityksen aineksiin suhtaudutaan tasavertaisesti ja merkitykset kasvavat harjoitusten aikana kokeiluista, joissa ainekset laitetaan resonoimaan keskenään. Pidän tärkeänä aistien tasa-arvoisuutta ja työryhmän herkkyyttä reagoida toistensa havaintoihin ja tarjouksiin, koska sitä kautta kaikkien ihmisten sekä ainesten potentiaali saadaan paremmin käyttöön ja kokemuksellisten laatujen merkitys korostuu. Menetelmä myös sekä lisää vuorovaikutusta, että mahdollistaa itsenäisiä eriaikaisia dramaturgisia kuljetuksia ja merkityksenluonteja sanallisen diskurssin ulkopuolella. Menetelmä on varsin kaukana perinteisestä tekstilähtöisyydestä ja tuottaa toisenlaista harjoittelun dramaturgiaa, kestoja, rakenteita ja muotoja. Materiaalien lisäksi tilalla sen eri ilmenemismuodoissa oli suuri vaikutus äänidramaturgiaan. Tila näyttäytyi tässä teoksessa minulle muun muassa fyysisenä, historiallisena, akustisena, sosiaalisena, kirjallisena ja mielen sisäisenä. Analysoidessani näitä työhöni vaikuttaneita puolia tilasta tulin tietoisemmaksi tavastani työstää dramaturgiaa materiaalien ja tilojen kautta tuntoisuuden logiikalla.
  • Nylund, Mitja (2017)
    Minkä tahansa taiteellisen teon voi kategorisoida edustamaan rajattua tyyliä, vähimmillään persoonallista tyyliä. Taiteilijan persoonallinen tyyli rakentuu kokoelmasta taiteilijalle merkityksellisiä kokemuksia, oppimiaan taitoja ja kulttuurisesti opittuja rakenteita, sääntöjä ja käytäntöjä, joita hän projisoi taiteessaan. Opinnäytteeni kirjallisessa osiossa kirjoitan teknoksi kutsutusta musiikkityylistä ja siitä, millä tavoin teknon yleisen tyylin rakenteet, säännöt ja käytännöt näkyvät persoonallisessa tyylissäni. Koska persoonallinen tyylini ei luonnollisesti ole yhtä ainoastaan teknon tyylin kanssa, on opinnäytteeni aiheen rajaus myös rajoitus persoonallisesta tyylistäni kirjoittamiseen. En siis käsittele persoonallista tyyliäni kokonaisuutena, vaan sen yhtä tarkoin rajattua osaa. Kirjoitan affektin käsitteestä ja sen käyttökelpoisuudesta ja käytöstä musiikissa ja ääneen liitettävänä ilmiönä. Pohdin teknon affektiivisia ominaisuuksia ja affektin käyttöä äänisuunnittelussa taiteen merkitystason eräänlaisena vastapainona. Teknon kannalta affektin käsite on erityisen kiinnostava musiikkityylin ollessa jo lähtökohdiltaan affektin voimaan nojaavaa. Teknon toisteisuus, koko tyylin kulmakivi ja tärkein kuvaava elementti, on samalla sen affektiivisin ominaisuus. Tyylin pyrkimys affektiivisuuteen johdattelee myös kokijaa henkilökohtaisempaan, sisäänpäin kääntyvään kokemukseen, jonka vuoksi teknon estetiikkakin lopulta välttelee itsensä ulkopuolisia viittauksia. Teknon ja äänisuunnittelun suhde lähenee affektin kautta tarkasteltaessa juuri tästä syystä: äänisuunnittelulla on mahdollisuus merkitystason ohittamiseen ja kyky vaikuttaa ihmiseen puhtaasti fyysisellä ja ruumiillisella tasolla. Taiteellinen opinnäytteeni oli äänisuunnittelu ULTRA nimiseen tanssiteokseen kymmenelle tanssijalle, jonka ensiilta oli 18. maaliskuuta 2016 Norrlands Operanilla Uumajassa. ULTRA:n valmistaminen oli prosessi, jossa merkityskehikoiden, affektien ja emootioiden suhdetta reflektoitiin jatkuvasti. Välttelimme tarkoin rajaamamme merkityskehikon ulkopuolelle viittaamista, jos emme olleet varmoja kaikista tekemämme viittauksen nyansseista. Äänisuunnittelu päätyikin tematiikallaan seuraamaan koreografisia eleitä ja vain harvoin kertomaan itsessään mitään. Käyn kirjallisessa työssäni läpi teoksen kohtaukset kirjoittaen auki äänen dramaturgiaa. Lopuksi käyn läpi kirjoittamieni aiheiden näkymistä taiteellisessa työssäni ja pohdin muun muassa teknon näkymistä äänisuunnitteluissani yleensä. Totean teknon näkyvän persoonallisessa tyylissäni ennemmin tavassani ratkaista ongelmia kuin fyysisissä äänissä. Tekno on minulle tapa ajatella ääntä jatkuvana affektien virtana.
  • Orbinski, Jani (2016)
    Tämä kirjallinen opinnäytetyö käsittelee äänisuunnittelua ja äänisuunnittelijana toimimista ottaen näkökulmaksi havainnon ja kokemuksen käsitteet. Kirjallisen työn lähtökohta on nimenomaan subjektiivisissa havainnoissani itsestäni, työskentelystäni ja maailmasta. Oman ajatteluni tukena olen käyttänyt Maurice Merleau-Pontyn fenomenologista ajattelua. Ihminen havainnoi maailmaa oman ruumiillisuutensa läpi. Havaitseva subjekti ei ole maailmasta irrallinen ideaali, vaan hänen havaintonsa maailmasta sekoittuvat hänen kehonsa viesteihin ja näistä yhdessä syntyy kokemus. Mieli ja ruumis eivät ole erotettavissa toisistaan. Havainto näyttäytyy minulle välineenä olla yhteydessä maailmaan. Sen kautta kertyy meille jatkuvasti tietoa ympäröivästä maailmasta, jota ei pidä nähdä kuitenkaan eksaktina totuutena. Enemmänkin kyse on läsnäolosta, jota havainto vaatii ja tarjoaa. Koen, että ymmärrykseni maailmasta kasvaa taiteellisen työskentelyni piirissä. Itselleni on tärkeää huomion keskittäminen ilmiöiden ja asioiden pieniin osatekijöihin, toisin sanoen tarkkaavainen läsnäolo maailmassa. Merleau-Ponty ehdottaakin taiteilijan tehtäväksi hahmottaa ja ilmentää omalakista ruumiillista tuntumaansa maailmaan. Opinnäytetyöni aluksi keskityn purkamaan havainnon ja kokemuksen käsitteitä ja niistä kummunneita ajatuksia yleisellä tasolla. Paneudun esimerkiksi siihen, mitä totuus voisi tarkoittaa taiteen piirissä. Tarkastelen myös havainnon kietoutuneisuutta ruumiiseen ja siitä seuraavia vaikutuksia luovuuteen ja työskentelyyn. Sitä kautta fokusoin kirjoittamistani yhä enemmän koskemaan äänisuunnittelijan työtä ja työnkuvaa. Teatterityön luonne on hyvin usein ryhmätyöpohjaista. Parhaimmillaan se ruokkii työskentelyä sellaiseen suuntaan, johon ei yksin tulisi päätyneeksi. Mietin, millaisia vaikuttimia omien taiteellisten ratkaisujeni takana mahdollisesti piilee. Viimeiset luvut on omistettu kahdelle teemalle: foley-äänelle ja kuuloke-esityksille. Taiteellisen opinnäytteeni pohjalta kertyneisiin huomioihini nojaten pohdin, mitä mahdollisuuksia elokuvan tekoprosessista omaksutulla foley-äänellä on teatterissa. Teatterissa näkyville tuotuna siitä tulee mielenkiintoisen monisyinen äänellä esiintymisen muoto, joka taitona asettuu jonnekin näyttelijäntyön ja äänisuunnittelun välimaastoon. Yleisössä tapahtuu foley-ääntä vastaanotettaessa eräänlainen havainnon käännösprosessi. Foleyn kanssa teatterissa operoitaessa ollaan tekemisissä laajan merkityskentän kanssa, joka ei typisty pelkkiin äänille annettuihin semioottisiin merkkeihin. Kuuloke-esityksistä kirjoittaessani pohdin, minkälaisia vaikutuksia ja mahdollisuuksia kuulokkeilla mediana on esityskokemukseen. Niiden kanssa operoitaessa näyttäisi käyvän niin, että yksi teatteria taidemuotona määrittävä aspekti kadotetaan tai ainakin se muuttuu: yleisö ja esiintyjät eivät jaa enää samaa tila-aikatodellisuutta. Käytän teosesimerkkejä kahdesta tekemästäni esityksestä, joissa äänen toistamisen välineenä toimivat kuulokkeet. Tuon esille lainalaisuuksia, joita kuulokkeiden käyttöön esityskontekstissa näyttäisi liittyvän.
  • Outakoski, Joonas (2016)
    Olen aina ollut melko huoleton ajankäyttäjä. Olen luottanut intuitioon ja kokemuksen tuomaan varmuuteen siitä, että sovitut työt tulevat aina tehdyksi. Olen käyttänyt aikaa taiteellisten töiden loputtomaan hiomiseen ja viilaamiseen. Toisaalta olen freelancerina itse määritellyt (tietoisesti tai tiedostamatta), paljonko käytän päivästä aikaa työn tekemiseen, ja usein työpäivät ovatkin pyörähtäneet 12-tuntisiksi. Näin ollen olen varastanut aikaa itseltäni, omasta vapaa-ajastani ja puolisoltani. Ensimmäisen lapseni synnyttyä kuitenkin havaitsin, että minun on tehtävä muutoksia ajankäyttööni: jos haluan viettää aikaa perheeni kanssa, minun on opittava määrittelemään työaikani ja kyettävä siirtämään pois mielestäni ne asiat, jotka eivät ole sillä hetkellä tärkeitä, tai niiden ajatteleminen ei edistä asioita millään tavalla. Koska työni on pääasiassa taiteellista työtä, halusin tutkia, miten ajankäyttöään voisi tehostaa nimenomaan taiteellisten prosessien näkökulmasta. Tekemieni haastatteluiden ja lukemani lähdekirjallisuuden myötä minulle valkeni nopeasti ajan olevan varsin monitasoinen käsite, ja sen käytön hallitsemiseksi on tehtävä melko suuri kaarros sisimpäänsä: tehostaakseen ajankäyttöä on ensin oltava jonkinlainen ymmärrys omista arvoistaan, visioistaan ja rooleistaan, jotta voi alkaa määritellä sitä, mikä elämässä on tärkeintä. Prosessin myötä minulle on selkiytynyt, minkälaisista elementeistä ajankäyttö koostuu, ja mitkä tekijät siihen vaikuttavat. Jo työajan käsitteen pohdiskelu tuotti paljon havaintoja siitä, kuinka monitahoinen freelancerin tai taiteilijan työajan määritteleminen (tai määrittyminen) on. Myös työryhmätyöskentely tuo omat muuttujansa ajankäyttöön. Jo aihetta rajatessani päätin tutustua erilaisiin työkaluihin, joilla ajankäyttöään voi tehostaa. Kalenterin, sähköpostin sekä muiden organisointiin tarkoitettujen välineiden rinnalle keräsin erilaisia abstrakteja työkaluja: rutiinien luomista, alitajunnan ja itsetuntemuksen hyödyntämistä, luovuuden ruokkimista raamein ja rajoin sekä luonnollisen suunnittelun malliksi kutsutun tavan suunnitella asioita. Tutkin myös oman alani työkaluja ja työnkulkuja sekä niiden hallintaa nimenomaan ajankäytön näkökulmasta. Kirjoitusprosessin aikana pidin erillistä päiväkirjaa työn etenemisestä ja siinä käsiteltyjen asioiden hyödyntämisestä omassa ammatinharjoittamisessa ja opiskelussa. Case studyksi nimeämäni päiväkirja oli eräänlainen toimintatutkimus siitä, miten itse ajankäyttöni koen, minkälaisia tehostamisen kohteita löydän, ja miten onnistun ottamaan ajankäytön hallinnan työkaluja käyttöön. Tämän opinnäytetyön aihe - ajankäyttö - valikoitui myös siitä syystä, että vuosikausia kestäneen opiskeluni aikana olen keskittynyt taiteellisten ja teknisten taitojen hiomiseen, jättäen "hallinnollisten" asioiden hoitamisen retuperälle. Nyt kun pitkän opintoputken päättyessä olen pääsemässä vihdoin omien siipien varaan - etenkin henkisellä tasolla -, on ollut korkea aika alkaa kohentaa elämänhallintaa. Vaikka olen kirjoittanut tämän opinnäytetyön ensisijaisesti omia ajankäytön tehostamisen tarpeita silmällä pitäen, ja pyrkinyt toisaalta välttämään ajankäytön self help -oppaan tekemistä, toivon että tästä kirjallisesta työstä on hyötyä jokaiselle, joka haluaa tutustua siihen, mihin aika oikeastaan kuluu, ja miten aikaa voisi käyttää oikeiden asioiden tekemiseen.
  • Brunou, Miki (2016)
    Teatteritaiteen maisterin tutkintoon kuuluvan opinnäytetyöni kirjallinen osio käsittelee esitystilan ja äänisuunnittelun suhdetta draaman jälkeisen nykyteatterin kontekstissa. Keskityn työssäni avaamaan äänellisen esittämisen prosesseja tilan kautta artikuloituvana ilmaisuna. Käsittelen tilallisuuden problematiikkaa myös laajemmasta tekijälähtöisestä perspektiivistä. Avaan esitystilojen organisoitumisen ja arkkitehtuurin vaikutusta esityksiin James J. Gibsonin kehittämän affordanssin käsitteen kautta, peilaten Gibsonin teoriaa uudemman, äänisuunnittelijan positiosta kirjoitetun lähdemateriaalin kanssa. Käsittelen myös black box -näyttämöä sekä esitystekniseltä että yhteiskunnalliselta kannalta, viitaten muun muassa Annette Arlanderin väitöstutkimukseen Esitys tilana (1998). Tutkielmani tarkoituksena ei ole kuitenkaan käsitellä tilaääntä ensisijaisesti esitysteknologian piiriin kuuluvana ilmiönä, vaan pohtia äänen tilallisuutta monivaiheisena prosessina, joka on erottamattomasti kytkeytynyt esityksen muihin kokonaisdramaturgiaa luoviin osatekijöihin. Taustoitan kuitenkin keskeiset akustiikan tutkimusta määrittävät käsitteet johdantoa seuraavassa luvussa. Työtäni ohjanneita keskeisiä tutkimuskysymyksiä olivat: millä tavoin tilalliset ominaisuudet ohjaavat esitysprosessin eri vaiheissa tehtäviä valintoja, ja minkälaisia strategioita suunnittelutyö voi ottaa pyrkiessään paikkakohtaisesti virittyneeseen suhteeseen eri esitystiloja määrittävien arkkitehtonisten ja teknologisten ominaisuuksien kanssa. Pyrin avaamaan hyödyntämääni kirjallista lähdemateriaalia suhteessa opinnäytteeni taiteelliseen osaan, Bernard-Marie Koltesin vuonna 1988 kirjoittamaan ja Mikko Roihan ohjaamaan Roberto Zucco -näytelmään, joka sai ensi-iltansa suomalaisena yhteistuotantona berliiniläisessä Ballhaus Ost -teatterissa huhtikuussa 2015. Käyn työni jälkimmäisissä luvuissa läpi Roberto Zuccon suunnittelu- ja tuotantoprosessin aikana tehtyjä sisällöllisiä ratkaisuja, käsitellen muun muassa esityksen äänisuunnittelun reunaehtoja materiaalin muotoutumisesta äänen tilallistamiseen. Tarkastelen myös Roberto Zuccon tilallisia ratkaisuja suhteessa eri esitystiloihin, pyrkien analysoimaan suunnittelutyössäni tekemiäni sisältöä määrittäneitä valintoja teoreettisen lähdemateriaalini kautta. Keskityn erityisesti analysoimaan niitä esityksen tilallisia ratkaisuja, joiden merkitystä ei eksplisiittisesti käsitelty tuotantoprosessin aikana. Vaikka kirjallisen opinnäytteeni tutkimuskysymykset pohjautuvat omassa suunnitteluprosessissani kohdattuihin ongelmakohtiin, olen pyrkinyt kirjoittamaan tekstini ikään kuin dialogiseksi risteyspaikaksi sekä tekijä- että tutkijapositioista kirjoitetulle lähdemateriaalille. Pyrkimyksenäni on ollut koota yhteen kattava läpileikkaus nykyteatterin käytänteistä suhteessa äänisuunnitteluun ja äänen tilallisiin ilmenemismuotoihin.
  • Lindén, Markus (2016)
    Mahdollisuushorisontti – Mikä on mahdollista teatterin kontekstissa? asettaa vastakkain teatterin mahdollisuudet toimia yhteiskunnallisen tiedon tuottamisen ja päätöksenteon alustana ja hegemonian, joka rajaa niitä mahdollisuuksia. Kirjoituksen motiivina toimii kriisi, joka pakottaa meidät etsimään vaihtoehtoja niille elämisen muodoille, jotka ovat tekemässä lajimme selviytymisen mahdottomaksi. Näillä elämisen muodoilla tarkoitan niitä kulttuurisia käytänteitä, jotka erottavat kokemusmaailmastamme kausaaliset tapahtumat, jotka liittyvät jokapäiväisiin valintoihimme: tuotantorakenteita, globaalia taloutta, kulutustottumuksia ja minkä tahansa materian loppusijoitusta. Näen ihmisen olentona, joka ei täysin ymmärrä omaa ontologista asemaansa: niitä riippuvuussuhteita, jotka määrittävät sen olemassaoloa. Ihmiskehossa kiertävät samat aineet, kuin koko biosfäärissä: hiili, happi ja vety. Ihmiskeho on mahdollinen tietyssä ilmanpaineessa, tietyssä lämpötilassa, tietyissä sääoloissa, tietynlaisessa biosfäärissä, jotka kaikki ovat universumin mittakaavassa äärimmäisen tiukasti rajautuvia olosuhteita. Kotiplaneettamme aikatasossa ihminen on ollut mahdollinen hyvin lyhyen aikaa. Silti ihminen on harkitsemattomilla toimillaan muuttanut ilmakehän koostumusta, ja jatkaa edelleen samoja toimia. Näen teatterin vapaasti muotoutuvana potentiaalina, jonka kautta voi vaihtaa ajatuksen nopeudella näkökulmaa, väittää ja kysyä sellaisia kysymyksiä, joiden kautta maailma voi hahmottua uusilla ja yllättävillä tavoilla. Tämä potentiaali on kriisin edessä yksi tärkeimpiä valttikorttejamme. Teatterin kautta voimme etsiä ontologista statustamme. Mitä paremmin ymmärrämme oman asemamme biosfäärissä - ja koko universumissa - sitä paremmat mahdollisuudet meillä on yrittää muokata elämisemme muotoja, käytänteidemme periaatteita. Näen uusliberalistisen hegemonian rajoittavan teatterin mahdollisuuksia kaapatessaan käsitteitä, kuten "luovuus", oman retoriikkansa sisään. "Luova talous" ja kilpailukykypolitiikka asettavat taiteelle - ja tieteelle - tuottovaatimuksia, joista irti pyristeleminen kuluttaa aikaa ja energiaa - kun sitä voisi käyttää esimerkiksi ekologisesti kestävän kulttuurin rakentamiseen. Näen myös teatterin omien traditioiden ja konventioiden luovan teatteria rajoittavaa hegemoniaa ja hierarkioita. Haluan kysyä ääneen, kenellä on oikeus määritellä, mitä on teatteri, mikä on esitys ja mitä käytänteitä teatterissa pidetään itsestään selvinä. Tässä opinnäytteessä kuvailen omasta näkökulmastani niitä mahdollisuuksia ja haasteita, joita näen teatterilla olevan suhteessa kriisiin ja hegemoniaan. Suhteeni kriisiin ja hegemoniaan on myös henkilökohtainen. Oman ihmis- ja maailmankuvani kautta näen ihmisen olevan yhtä ruumista koko planeetan kanssa - koska en ymmärrä, miten ihminen voisi olla mahdollinen ilman sitä. Aistin kuitenkin monien ihmisten kohdalla heidän ihmis- ja maailmankuviensa tarkoittavan sitä, että ihminen on luonnosta erillinen ja luontoa hallitseva olento. Äänisuunnittelijana koen äänen olevan kaiken olemassa olevan aineen ontologista luonnetta avaava ilmiö. Materialla on ominaistaajuuksia, jotka riippuvat materian koostumuksesta, kappaleen koosta ja muodosta. Tiloilla on myös ominaistaajuuksia, jotka riippuvat sitä rajaavien pintojen muodoista, etäisyyksistä ja pintamateriaalien koostumuksista. Kuuntelemalla maailma aukeaa värähtelevänä energiana. Sen edessä on vaikea erotella elävää kuolleesta, vaikea nähdä ihmistä muita merkittävämpänä olentona. Sen näen kriisin edessä oleellisena havaintona. Se ei vie merkitystä ihmiseltä, vaan antaa kaikelle merkityksen, jonka kautta kaikkea voi kunnioittaa.
  • Päivärinne, Aki (2015)
    Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee Titled-tittelöity -esityksestä kumpuavaa ritualistisuutta vertaamalla sitä esihistoriallisiin sekä luonnonuskontojen rituaaleihin, niiden tiloihin, akustiikkaan sekä infraäänellisiin ulottuvuuksiin. Titled-tittelöity esitys on sekä Kati Raatikaisen että Aki Päivärinteen (allekirjoittanut) opinnäytteen taiteellinen osa. Teos tutkii asioiden, eläimien, teknologian ja ihmisten kollektiivia. Kirjoituksen tavoitteena on rituaalisten piirteiden analyysin ohella valaista näkymiä äänisuunnittelijan kokemusmaailmaan teoksen valmistumisprosessin, esityskauden, sekä sitä seuranneen kirjallisen työskentelyn aikana. Työskentely Titled-tittelöidyn parissa alkoi keväällä 2014 ja teos sai ensi-iltansa 29.8.2014. Lähes vuoden mittainen aika joka jäi kirjallisen työn ja taiteellisen työn väliin aiheutti haasteita prosessiin muisteluun, mutta toisaalta tarjosi mahdollisuuden palata teoksen piiriin ja arvioida sitä enemmän ulkopuolisin silmin. Kirjallisen työni johdanto-osassa raotan lukijalle näkymän teoksen tekoprosessiin ja työryhmän kollektiiviseen työtapaan. Prosessillemme kuvaavaa on teatterin alla ilmenevien eri ilmaisumuotojen tasa-arvoisuus ja dialogisuus eri ammattiryhmien välillä. Teoksen ritualistista puolta analysoidaan kappaleessa: Ritualistisuus Titled-tittelöity -teoksessa. Kappale kuvailee teoksemme vaiheet sitoen sen siirtymärituaalin vaiheisiin (irtautumisen tila, rajatila, yhdistymisen tila ja paluu maalliseen aikaan). Rituaalin tapahtumapaikka -kappaleessa esitystila vertautuu luolamaalauksia sisältävään luolaan. Infraääni rituaalin polttoaineena -kappaleessa pohdin rituaalin infraäänellisisä tasoja ja niiden merkitystä kokemukseen esimerkein. Hiljaisuuden merkitystä rituaalissa ja samalla Titled-esityksessä pohditaan kappaleessa hautakammion hiljaisuus. Linnut ja hyönteiset -kappale pohtii lintujen ja hyönteisten äänten merkitystä Titled-esityksessä. Hengittävä kohina -kappaleessa pohditaan kohinan merkitystä Titledtittelöity -esityksessä. Äänikehät -kappale pohtii teoksen kaiutinsuunnittelun suhdetta luonnonuskontojen rituaaleihin ja shamanistisiin perinteisiin. Ajatuksia ja pohdintoja -osiossa avaan lukijalle omia ajatuksiani ja niistä kohonneita kysymyksiä rituaalin suhteesta nykyteatteriin, esityksiin, äänisuunnitteluun ja politiikkaan. Työryhmä: Kati Raatikainen - koreografia, (tait. opinnäyte, tanssi tait. maist.), Aki Päivärinne - äänisuunnittelu (Ä, tait. opinnäyte, TeM), Milla Martikainen - valo- ja tilasuunnittelu (V, MA), Roosa Marttiini - pukusuunnittelu (Aalto ARTS), Maria Autio - (TT3), Viivi Niiniketo - (TT3), Johanna Röholm - (vier.), Joonas Saarenpää - (Aalto ARTS).
  • Matikainen, Jussi (2013)
    Lopputyössäni käsittelen omia kokemuksiani kahdesta eri produktiosta Homo!, 2011 ja Kommandobiisi, 2012, joissa molemmissa koin olevani roolissa, joka asettaa perinteisen suunnittelijan tulokulman haasteelliseksi. Tahdon myös kirjallisessa työssäni laajentaa pohdintaani näkökulmaa koskemaan äänisuunnittelijuuttani kokonaisvaltaisemmin teoreettisen kehykseni ympärille. Identiteetin ympärille nivoutuvat lisäksi kehollisuus, esiintyjyys ja työryhmien dynamiikka. Käytän tutkimuksessani fenomenologisen analyysin menetelmää, jonka tueksi esitän rinnakkaista materiaalia tutkimuskysymystäni lähellä olevista lähteistä. Tutkimustapaani voi siis kutsua fenomenologis- hermeneuttiseksi; laajennan ja täydennän esiymmärrystäni taiteellisesta työstäni uusilla näkökulmilla. Kysymykset ja tulkinnat äänen luonteesta ovat mielestäni avoimia ja alttiita muutokselle, joka juontuu nähdäkseni äänen temporaalisesta perusominaisuudesta: ääni on jatkuvaa, alati muuttuvaa ja kappaleita liikkeelle sysäävää energiaa. Esitys ja sen valmistaminen on mielestäni dialektinen, liminaalinen sosiaalinen prosessi. Vuorovaikutteisen prosessin kautta opimme ja kehitymme ihmisinä ja taiteilijoina ja laajennamme kokonaiskäsitystämme maailmasta sosiaalisena yhteisönä. Dialektisuus, vuorovaikutteinen osallistuminen, vapauttaa esityksen muutokseen. Esitys on materiaalinen, subjektin itsestään selvyyden kyseenalaistava prosessi. Liminaalitilassa esiintyjä on vapaa sosiaalisista normeistaan. Ääni rikastaa ymmärtämystämme maailmasta sellaisena kuin sen koemme. Ne saavat identiteettinsä ajassa tapahtuvien muutosten kautta. Äänet ovat konkreettista, materiaaliseen maailmaan sidottua voimaa. Muutoksen mahdollistavaa liikettä, joka muokkaa energiaa ympärillään. Ääni on pikemminkin energiaa, joka säteilee objektista kuin että olisi itse objekti. Taiteellisissa töissäni kävi selkeästi ilmi, että esiintyjä on aina kehollisesti suhteessa muuhun näyttämötoimintaan ja omaan instrumenttiinsa. Näyttämöllä oleminen ei voi olla rakenteen rajoittamaa. Esiintyminen on kehollista toimintaa ja teknologia on vain sen jatke, eikä itsetarkoitus. Äänellä esiintyminen on pikemmin performatiivista kuin representatiivista. Äänisuunnittelu on sidottuna näyttämön kokonaisenergiaan. Esityksellisyys syntyy vaivihkaa prosessin edetessä. Esiintyjä on jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisön ja itsensä kanssa. Ammatilliset identiteetit ovat murroksessa. Yksilökeskeisestä tekemisestä ollaan siirtymässä kohti yhteisöllistä, prosessia suosivaa tekemistä. Vanhat hierarkkiset rakenteet murtuvat pikkuhiljaa ja laitostuminen katoaa vähitellen. Avoin, epävarmuutta sietävä suhtautuminen prosessiin on tie tasa-arvoisempaan taideyhteisöön. Erilaisten roolien kokeilut teosten sisällä ovat avanneet käsitystäni esityksestä. Mukavuusalueella ei uutta synny. Esitykseen heittäytyminen on aina omasta egosta luopumista, oman sielun lainaamista.
  • Österman, Jussi (2012)
    Opinnäyte tarkastelee teatterityön rakenteellisia ominaisuuksia äänisuunnittelijan näkökulmasta. Kirjoittaja esittelee äänisuunnittelun prosessia omien kokemuksien ja havaintojen kautta. Arvioinnin viitekehyksenä ovat työskentelyn erot suurella ja pienellä näyttämöllä, sekä valtion tukemissa teattereissa että vapaalla kentällä.
  • Lukinmaa, Juho (2012)
    Opinnäytteeni on äänisuunnittelu Lappeenrannan kaupunginteatterin esitykseen Leningradin kohtalosinfonia. Esitys sai ensi-iltansa 19.2.2011. Leningradin kohtalosinfonia on Paavo Rintalan samannimiseen romaaniin pohjautuva esitys lähes 900 päivää kestäneestä Leningradin piirityksestä. Esityksessä nähdään myös tapahtumia suomalaiselta keskitysleiriltä ja tämän päivän Lappeenrannasta. Paavo Rintalan romaanin lisäksi käsikirjoituksessa on otteita Marja-Leena Mikkolan teoksesta Menetetty lapsuus ja Olavi Paavolaisen kirjasta Synkkä yksinpuhelu. Teoksen näkökulmana toimii inhimillisyys, ei sotahistoria. Esitys rinnastaa menneisyyden raakuuksia nykyaikaan ja tuo esityksen kiinni tähän päivään. Esityksessä äänisuunnittelu oli suuressa osassa, ja osa kohtauksista rakentui musiikin varaan. Äänen ja musiikin pääasiallinen tehtävä oli kertoa yleisölle paikasta, ajasta ja henkilöstä, eli äänisuunnittelu rakentui teemojen käytöstä. Äänellä luotiin myös tunnelmaa ja jännitettä näyttämölle ja tuettiin sen tapahtumia. Äänisuunnittelussa käytin paljon klassista musiikkia ja itse soitettua akustista kitaraa. Äänen dramaturgia muodostui lähinnä näistä elementeistä. Toteutuksessa käytössäni oli Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola salin koko äänitekniikka henkilökuntineen.
  • Moriwaki, Anna (2012)
    Opinnäyte tarkastelee äänisuunnittelijan työprosessia. Keskustelussa etsitään sekä työhön vaikuttavia käytännön tekijöitä että tutkitaan luovan työn tyypillisiä ominaisuuksia. Äänisuunnittelijan tehtävä on toteuttaa teoksen auditiivinen maailma. Työskentelyä rajaavat työympäristön ja työvälineiden lisäksi äänen suhde aikaan ja tilaan, sekä äänen asema ja funktiot projektissa. Kirjoitukseen on koottu kahdeksan eri aloilla toimivan äänisuunnittelijan kuvauksia omasta työskentelytavastaan. Lisäksi on kuvattu yhtä kirjoittajan omaa äänisuunnitteluprosessia. Suunnittelun strategioita lähestytään koreografian opetuksen sanaston kautta.