Esitettyä aitoutta : osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta

Näytä kaikki kuvailutiedot

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-7131-55-8
Julkaisun nimi: Esitettyä aitoutta : osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta
Tekijä: Lecklin, Johanna
Muu tekijä: Kuvataideakatemian tohtoriohjelma
Opinnäytteen taso: Kuvataiteen tohtorin opinnäyte
Lärdomsprovet för doktorsexamen i bildkonst
Doctoral Thesis in Fine Art
väitöskirja
doktorsavhandling
Doctoral thesis
ISBN: 978-952-7131-54-1
Tiivistelmä: Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen omista teoksistani kumpuavia osallistavaan taiteeseen, dokumentaarisen ja fiktion väliseen halkeamaan, esitettyyn aitouteen, etiikkaan ja tekijyyteen liittyviä kysymyksiä. Käyn dialogia aiheisiini liittyvien muiden taiteilijoiden teosten ja teorian kanssa. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole ollut kattavasti tarkastella teoksia, joissa nousee esiin samoja piirteitä kuin omassa työssäni. Tutkimukseni lähtökohtana ovat olleet liikkuvan kuvan teokset, sekä omat että toisten taiteilijoiden, jotka jättävät minut ihmettelyn ja hämmennyksen valtaan – onko tämä totta, esittävätkö nuo ihmiset vai ovatko ainoastaan omana itsenään kameran edessä. Voiko kameran edessä olla esiintymättä? Tässä tutkimuksessa tarkastelen myös tutkivan taiteilijan roolia. Taiteilija-tutkijan työ on usein tasapainoilua henkilökohtaisen ja tutkimuksellisen tekstin välillä. Kaikki taiteellinen tutkimus ei kuitenkaan käsittele suoraan tekijän omaa tuotantoa. Omassa työssäni tutkivana taiteilijana toimin kaksoisroolissa; tarkastelen toisaalta taiteellista tutkimusta tehdessäni teosta ulkopuolisin silmin ja toisaalta käytän hyväkseni teoksen syntyyn liittyvää tekijän tietoa, jota itse lopputuloksesta ei näy. Taidehistorioitsijat Katve-Kaisa Kontturi ja Hanna Johansson kirjoittavat vastaavan kaltaisista menetelmistä, tavasta tehdä tutkimusta taiteen kanssa [with art]. Tutkimus syntyy dialogissa teosten kanssa. Antropologi Ruth Beharin avaama haavoittuvan kirjoittamisen [to write vulnerably] menetelmä, henkilökohtaisten tarinoiden ja etnografian suhde, jossa haavoittuva havaitsija kirjoittaa itsensä mukaan tekstiinsä, sopii myös taiteellisen tutkimuksen menetelmäksi. Tutkimukseni on seurannut teokseni Story Cafén (2004–2011) vaiheita. Teos jakautuu erilaisiin osiin: yleisöä osallistavaan kahvilaan, jossa tallennan osallistujien kertomuksia videolle, nauhoitettuihin videokertomuksiin ja niiden pohjalta toteuttamiini dramatisoituihin liikkuvan kuvan teoksiin. Kahvilaosuuden päämääränä oli kerätä osallistujilta materiaalia, tarinoita, eri tavoin dramatisoimiani liikkuvan kuvan teoksia varten. Story Café -teoksen kahvilaosuuksissa tapahtuvissa kohtaamisissa ja tarinankertomistuokioissa on yhtäläisyyksiä yleisöä osallistavaan ja yhteisölliseen työskentelyyn. Tämän vuoksi yhteisöllisen työskentelyn ja osallistavien teorioiden ja teosten tarkastelu korostuvat tutkimuksessani. Käsittelen teoksesta nousseita kysymyksiä suhteessa esimerkiksi Nicolas Bourriaud’n määrittelemään relationaaliseen estetiikkaan, Miwon Kwonin käsittelemään nomadiseen paikkasidonnaiseen työskentelyyn ja Grant Kesterin dialogiseen estetiikkaan. Pohdin myös Claire Bishopin relationaalisen taiteen kritiikkiä ja Shannon Jacksonin analyysejä yllä mainitusta teorioista. Nostan esiin muita osallistavia teoksia tekeviä taiteilijoita, kuten Rirkrit Tiravanijan ja Minna Heikinahon, sillä heidän työskentelyynsä sisältyy omaa työtäni sivuavia aiheita. Miten tekijän ja osallistujien välinen valtasuhde ilmenee? Kuka on teoksen tekijä, jos sen valmistukseen käytetään yleisön panosta? Pohdin tekijyys- ja tekijänoikeuskysymyksiä suhteessa yleisöä osallistavaan työskentelyyn teosanalyysien avulla. Tarkastelen, millaisia eettisiä kysymyksiä taiteilija-tutkija kohtaa työssään. Oman taiteellisen työskentelyni taustalla toimivat eettiset periaatteeni, joista löytyy yhtäläisyyksiä filosofi Emmanuel Lévinasin ajatteluun toisen kohtaamisesta. Elokuvantekijä Trinh T. Minh-han elokuvat ja tekstit ovat vaikuttaneet eettisten kysymysten käsittelyyn ja uudelleenfilmatisoinnin hyödyntämiseen taiteellisessa tutkimuksessani. Käsittelen eettisiä kohtaamisia sekä oman Story Café -teokseni avulla että muiden taiteilijoiden, kuten Santiago Sierran teoksissa, Renzo Martensin elokuvassa Episode III: Enjoy Poverty (2009) ja Miriam Bäckströmin elokuvassa Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan ja Episode III: Enjoy Poverty hämärtävät kiinnostavilla tavoilla fiktion ja dokumentaarisuuden rajaa. Sekä omien teosteni että valitsemieni muiden taiteilijoiden teosten kautta pohdin dokumentaarisen ja fiktiivisen rajankäyntiä, niiden välistä halkeamaa liikkuvan kuvan teoksissa. Mikä on esitystä? Miten paljon ohjailua, käsikirjoittamista, rajaamista ja tekijän omaa näkökulmaa dokumentaarinen teos sisältää? Viittaan elokuvantekijä Susanna Helken tutkimukseen dokumentaarisen elokuvan tyylistä ja elokuvatutkija Stella Bruzzin määritelmään performatiivisesta dokumentaarisesta elokuvasta. Tuon filosofi François Nineyn dokumentaarisesta elokuvasta käyttämän käsitteen näytelty dokumentaari taidekontekstiin. Keskustelen myös dokufiktiosta suhteessa omiin ja valitsemiini esimerkkiteoksiin. Esityksen ja aitouden vaihtelu vaikuttaa eettiseen tarkastelutapaan: teen eron fiktiossa ja tallenteessa esiintymisen välille. Kuitenkaan tämä ero ei aina ole selkeä. Tutkimuksessani Esitettyä aitoutta. Osallistavasta taiteesta ja sen etiikasta käsittelen sukupuolen performatiivisuutta sukupuolentutkija Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden määritelmän avulla. Sukupuolen tarkastelu läpäisee useat dramatisoidut teokseni. Sukupuolen esitys saattaa muodostaa tärkeän osan teoksen teemasta, kuten teoksessa Paljon on iloakin (2005), jossa nuorukainen pohtii omaa sukupuoltaan. Yksityisnäyttelyssäni Häkki (2013) esillä olleet Story Cafén tallenteisiin perustuvat dramatisoidut liikkuvan kuvan teokset käsittelevät nuorten tyttöjen aggressiivisuutta sen eri muodoissa. Tutkimukseni kulku on seurannut taiteellisen työni vaiheita ja siitä nousevia aiheita. Taiteellinen työskentelyni on kuitenkin edennyt toisella lailla kuin tutkimus, orgaanisemmin ja intuitiivisemmin. Monipolvisen Story Cafén kahvilassa kerrottu, nauhoittamani pieni kertomus muuttuu elokuvan keinoin eläväksi kuvaksi, sanallisesti kerrottu henkilöhahmo tulee uudelleen lihaksi fiktiivisessä maailmassa. Osassa tarkastelemissani teoksissa halkeama on selvä; esitetyn ja annetun todellisuuden kuvauksen välissä on railo. Osassa teoksista sitä vastoin kyseessä on ennemminkin liukuma, jossa aitouden ja esityksen raja ei ole selkeä.I min avhandling Föreställd äkthet. Om deltagande konst och dess etik behandlar jag frågor som berör deltagande konst, klyftan mellan det dokumentära och det fiktiva, föreställd verklighet och etik angående de ovannämnda, samt frågor om upphovsmannaskap. Frågorna härrör från mina verk. Jag för en dialog med andra konstnärers verk och teorier, som berör dessa teman. Min avsikt är inte att göra en fullständig kartläggning över sådana verk i vilka det förekommer liknande drag som i mina verk. Utgångspunkten för min forskning har varit sådana verk med rörlig bild, både mina egna och andra konstnärers, som väcker min förundran och skapar förvirring hos mig – är det här sant, spelar de där människorna eller är de enbart sig själva framför kameran. Kan man låta bli att uppträda framför kameran? I den här avhandlingen undersöker jag också den forskande konstnärens roll. Den konstnärliga forskarens arbete innebär ofta en balansgång mellan personlig och vetenskaplig text. All konstnärlig forskning behandlar dock inte direkt konstnärens egen produktion. I mitt arbete som forskande konstnär är jag i en dubbelroll. Jag betraktar verket både med en utomståendes ögon och utnyttjar även kunskap som har att göra med skapandet av verken [maker’s knowledge], och som inte syns i själva slutresultatet. Konsthistorikerna Katve-Kaisa Kontturi och Hanna Johansson skriver om att göra forskning med konst [with art]. Forskningen framskrider i dialog med verken. Antropologen Ruth Behar har utarbetat en metod för att skriva sårbart [to write vulnerably]. Det är fråga om en balans mellan personliga historier och etnografi, där den sårbara observatören skriver in sig i texten. Metoden lämpar sig också för konstnärlig forskning. Min avhandling har följt de olika skedena i mitt verk Story Café (2004–2011). Verket är uppdelat i olika skeden: kaféet, där jag spelar in deltagarnas berättelser på video, installationer med inspelade videoberättelser och dramatiserade verk som baserar sig på videoberättelserna. Ändamålet med kafédelen var att samla in historier för de dramatiseringar med rörlig bild som jag förverkligade på olika sätt. Story Cafés kafédel är besläktad med deltagande konst och social konst. Därför betonas teorier om social och deltagande konst samt studien av sociala och deltagande konstverk i min avhandling. Jag behandlar frågor som uppkommit i verket exempelvis i förhållande till relationell estetik, som definierats av kuratorn Nicholas Bourriaud, nomadisk platsspecifik konst, som konstforskaren Miwon Kwon skrivit om och dialogisk estetik, som utvecklats av konsthistorikern Grant Kester. Jag reflekterar också över kritikern och kuratorn Claire Bishops kritik mot relationell estetik samt konstforskaren Shannon Jacksons analys av de ovannämnda teorierna. Hur framträder maktrelationen mellan konstnären och deltagarna? Vem är upphovsmannen, om deltagarnas insats utnyttjas i produktionen av ett verk? Jag reflekterar kring de frågor om upphovsmannaskap och upphovsrätt som uppkommer i deltagande konstverk genom att analysera sådana verk. Jag sätter mig in i vilka etiska frågor den konstnärliga forskaren möter i sitt arbete. I bakgrunden för mitt konstnärliga arbete bygger jag på vissa etiska principer som påminner om filosofen Emmanuel Lévinas tankar om mötet med den andre. Filmregissören Trinh T. Minh-has filmer och texter har också påverkat min behandling av etiska frågor både i min avhandling och i mina verk. Jag diskuterar etiska möten i mitt verk Story Café och i andra konstnärers, såsom Santiago Sierras verk, Renzo Martens film Episode III: Enjoy Poverty (2009) och Miriam Bäckströms film Kira Carpelan (2007). Episode III: Enjoy Poverty och Kira Carpelan suddar på ett intressant sätt ut gränsen mellan fiktion och dokumentär. Jag undersöker gränsdragningen mellan det dokumentära och det fiktiva och klyftan mellan dessa i verk med rörlig bild, genom att exemplifiera med mina egna verk och andra konstnärers verk. Vad är iscensatt? Hur mycket regi, manusskrivande, inramning [framing] och synpunkter som härrör från skaparen innehåller ett dokumentärt verk? Jag hänvisar till filmskaparen Susanna Helkes forskning om stilen i dokumentära filmer och filmforskaren Stella Bruzzis definition på performativ dokumentärfilm. Därutöver tar jag upp begreppet spelad dokumentär [documentaire joué], som filosofen François Niney utvecklat i samband med dokumentärfilm. Jag utnyttjar begreppet spelad dokumentär i konstkontext och diskuterar också dokufiktion i förhållande till mina egna verk samt ger exempel på verk av andra konstnärer. Växlingen mellan det föreställda och det autentiska påverkar det etiska omdömet: jag skiljer mellan att delta i en iscensatt och i en dokumentär inspelning. Skillnaden är emellertid inte alltid tydlig. I min avhandling Föreställd äkthet. Om deltagande konst och dess etik behandlar jag genusperformativitet med hjälp av genusforskare Judith Butlers definition. Ett genomgående tema i mina verk är utforskandet av genus. Genusperformansen kan utgöra en viktig del av verkets tema, såsom i verket Paljon on iloakin [Det finns mycket gläjde också] (2005), där en yngling begrundar sitt kön. De rörliga bilderna i min separatutställning Häkki [Buren] (2013) var dramatiserade berättelser inspelade i Story Café. Verken behandlar flickors aggressivitet i dess olika former. Min avhandling har följt faser i mitt konstnärliga arbete och teman som härstammar från det. Det konstnärliga arbetet har emellertid framskridit på ett annat mer organiskt och intuitivt sätt än forskningen. En liten berättelse som jag spelat in i det mångfacetterade verket Story Café blir med hjälp av filmiska medel till rörlig bild, en verbalt berättad gestalt kommer till liv i en fiktiv värld. I en del av verken som jag betraktar, är klyftan tydlig; mellan den iscensatta och den givna verkligheten finns ett gap. I andra verk är det däremot mer frågan om en glidning, där gränsen mellan det äkta och det föreställda inte är uppenbar.In my study, Performed Realness: On participatory Art and its Ethics, I address questions stemming from my artistic practice and concerning participatory art, the split between documentary and fiction, performed realness, the ethics of the abovementioned, and authorship. I discuss these topics in dialogue with other artists’ artworks and with theories. Nevertheless, my intent is not to execute a comprehensive study on works, that have the same traits as mine. Works with moving image, my own and other artists’, which leave me to wonder and perplex me were a starting point of my research. – Is this true? Are these people performing or are they just being themselves in front of the camera? Can one be in front of the camera without performing? In this thesis, I also address the role of an artist conducting research. The work of an artist-researcher is often a balancing act between autobiographical and scholarly text. All artistic research does by no means concern the researcher’s own artistic production. In my work as an artist conducting research, I act in a double role: On one hand, when I conduct research, I consider the artwork with an outsider’s eyes; on the other, I use maker’s knowledge, which cannot be seen in the result. Art historians Katve-Kaisa Kontturi and Hanna Johansson write about similar methods, of doing research with art. The research springs from a dialogue with artwork. The method of writing vulnerably, which anthropologist Ruth Behar elaborates on—the relation between personal stories and ethnography, in which the vulnerable observer writes him/herself into the text—is also suitable for artistic research. My research has followed the stages of my piece Story Café (2004–2011). The piece is divided into stages: a participatory café, in which I record on video stories that the participants tell; installations of the recorded stories; and dramatizations that are based on them. The aim of the café part was to collect stories from the participators. I have used the stories to in various ways dramatize works with moving images. The meetings in the café part of Story Café resemble participatory and social artwork. On account of Story Café, an inquiry into theories on participatory art and participatory artworks is emphasized in my research. I address questions that originate from the work in relation to, for example, curator Nicolas Bourriaud’s definition of relational aesthetics, art researcher Miwon Kwon’s discussion on nomadic site-specific work, and art historian Grant Kester’s dialogical aesthetics. I also consider critic and curator Claire Bishop’s critique on relation aesthetics and art researcher Shannon Jackson’s analysis of the abovementioned. I present other artists who create participatory works, such as Rirkrit Tiravanija and Minna Heikinaho, because their work includes topics similar to mine. How do the power relations between the artist and the participant manifest themselves, and how is authorship divided in participatory work? Who is the author if the audience’s contribution helps to produce a piece? I examine what kind of ethical questions an artist-researcher faces in his/her work. My artistic work is based on ethical principles with similarities to philosopher Emmanuel Lévinas’ thoughts of meeting the other. Filmmaker Trinh T. Minh-ha’s films and texts have influenced the handling of ethical questions in my thesis and in my artwork. I address ethical meetings in my analyses of my piece, Story Café, and of other artists’ work, such as Santiago Sierra’s pieces; Renzo Marten’s film Episode III: Enjoy Poverty (2009); and Miriam Bäckström’s film Kira Carpelan (2007). Kira Carpelan and Episode III: Enjoy Poverty blur the boundary between fiction and documentary in an interesting way. I consider the dividing line between documentary and fiction through an analysis of my own and other artists’ work. I examine the split between them in works that include moving images. What is performance? How much direction, scriptwriting, framing and maker’s viewpoint does a documentary piece contain? I refer to filmmaker Susanna Helke’s research on style in documentary film and film theoretician Stella Bruzzi’s definition of performative documentary film, and I include the concept of a played documentary [documentarie joué], which philosopher François Niney uses for documentary film, into the context of art. I also discuss the relation of docufiction to my works and the works I have chosen to study. The variation between performing and realness plays a role in ethical scrutiny: I distinguish appearing in fiction from appearing in a recording. Nonetheless, the difference is not always clear. In my study, Performed Realness: On participatory Art and its Ethics, I discuss gender performativity by means of gender theorist Judith Butler’s definition. Several of my dramatized works explore gender. Gender performance may form a vital part of a piece’s theme, as in There is a Lot of Joy, too (2005), in which a youth is concerned with his gender. Dramatized moving image pieces based on recordings from Story Café deal with girls’ aggression in its various forms in my solo show, The Cage (2013). My thesis has followed the phases and topics that arose in my artistic practice. However, my artistic practice has proceeded in a different vein from the research, more organically and intuitively. A short tale that I have recorded in the meandering Story Café becomes a moving image; a verbally narrated character becomes flesh anew in a fictive world. In some of the of the works that I analyse, the split is explicit; a crevasse exists between the performed and the given depiction of reality. By contrast, in others, it is rather a drift, where the border between realness and performance is not clear.
Kuvaus: Esitarkastetut osiot: Paljon on iloakin, 16 mm filmi siirretty videolle, kaksi kanavaa, 10 min 45 s, 2005. Teos on esitarkastettu jälkikäteen. Story Café – Tarinoita ja kahvia, Galleria Huuto Uudenmaankatu, yksityisnäyttely, jossa yleisöä osallistava kahvila 11.–22.10.2006. Huominen, yksityisnäyttely, Valokuvagalleria Hippolyte, Helsinki, 9.11. – 2.12.2007. Häkki, yksityisnäyttely, Forum Box, Helsinki, 29.11.–22.12.2013. A Summer Job, kaitafilmi siirretty videolle, 7 min, 2009. Terapiaeläinsatu. Kohtauksia eräästä eläinavioliitosta, HD-video ja animaatio 14 min 4 s, 2010.
URI: URN:ISBN:978-952-7131-55-8
http://hdl.handle.net/10138/252442
Päiväys: 2018
Avainsanat: osallistava taide
liikkuva kuva
dokufiktio
näytelty dokumentaari
relationaalinen estetiikka
Asiasanat (ysa): soveltava taide
etiikka
dokumentaarisuus
tekijyys
videoelokuvat
elokuvat
fiktio
sukupuoli
performatiivisuus
havaitsija
Tekijänoikeustiedot: Julkaisu on tekijänoikeussäännösten suojaama teos. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.


Tiedostot

Latausmäärä yhteensä: Ladataan...

Tiedosto(t) Koko Formaatti Näytä
Lecklin_Johanna_2018.pdf 3.772MB PDF Avaa tiedosto

Viite kuuluu kokoelmiin:

Näytä kaikki kuvailutiedot