Treatment seeking, treatment adequacy and outcome of depressive and anxiety disorders among young adults in Finland : Findings from a population-based sample

Näytä kaikki kuvailutiedot

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-4655-7
Julkaisun nimi: Treatment seeking, treatment adequacy and outcome of depressive and anxiety disorders among young adults in Finland : Findings from a population-based sample
Tekijä: Kasteenpohja, Teija
Muu tekijä: Helsingin yliopisto, lääketieteellinen tiedekunta
Kliininen tohtoriohjelma
Opinnäytteen taso: Väitöskirja (artikkeli)
Tiivistelmä: According to epidemiological studies, depressive and anxiety disorders are common, often chronic or recurrent, but under-recognized and undertreated. The incidence of these disorders peaks in late adolescence and early adulthood, when they may be particularly harmful, since they often limit social, occupational and academic functioning. Therefore, recognition and adequate treatment of these disorders at this age period are especially important. The aims of this study were to describe adequate treatment and outcome of depressive and anxiety disorders in a Finnish general population sample of young adults. Data were derived from the Mental Health in Early Adulthood in Finland (MEAF) study which is a follow-up study of Health 2000 young adult sample, a nationally representative two-stage cluster sample of 1894 Finns aged 18 to 29 years. The follow-up of the MEAF study was carried out as a part of the Health 2011 study. The baseline assessment was conducted in 2003–2005, and the follow-up in 2011. This study showed that 76% of young adults with lifetime depressive disorders had had contact with the healthcare system, and 41% of them had received minimally adequate treatment. Women, and those with a substance use disorder, had visited a physician at least once more often than others, while having major depressive disorder was related to visits with a physician at least four times a year. Women had also had psychotherapy more often than men. A history of suicidality and lower education were related to dropping out from treatment. Treatment was adequate for 42% of those with a lifetime history of anxiety disorder (excluding those with only a specific phobia), and 71% of them had sought treatment. Comorbid personality disorder was related to benzodiazepine use, and comorbid substance use with antidepressant or buspirone medication lasting for at least two months. Those who were currently married or cohabiting were less likely than others to have visited a physician at least four times a year. In the follow-up study, 23% of those with a lifetime depressive and/or anxiety disorder at baseline had these disorders in 2011, whereas the corresponding figure was 10% for those with no DSM-IV diagnosis at baseline. Those with a history of depressive and/or anxiety disorder had poorer self-estimated quality of life and lower level of education compared to the control group in the follow-up. Sociodemographic factors, treatment, or cognitive factors at baseline did not predict persistence/recurrence of depressive and anxiety disorders or quality of life among those affected, but hypomanic features at baseline were associated with worse self-estimated quality of life in the follow-up. These results show that young people sought treatment more often than in previous studies, but the lack of adequate treatment was an ongoing problem. The prognosis of depressive and anxiety disorders is relatively favorable, since three-quarters of young adults with a lifetime history of these disorders recovered after 6-8 years of follow-up. However, these disorders had an impact on the level of education of affected people in the long term. In the future, barriers to adequate treatment in the healthcare system should be investigated and interventions to remove them should be launched. It is also important that educational policy supports the continuity of education for young people with mental disorders during, and also after, acute episodes.Epidemiologisten tutkimusten mukaan masennus- ja ahdistuneisuushäiriöt ovat yleisiä, usein kroonisia tai uusiutuvia, mutta alidiagnosoituja ja -hoidettuja. Näiden häiriöiden ilmaantuvuus on korkeimmillaan myöhäisnuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa, jolloin ne voivat hoitamattomina olla erityisen haitallisia rajoittaessaan mahdollisesti yksilön psykososiaalista, akateemista ja ammatillista kehitystä. Siksi niiden tunnistaminen ja asianmukainen hoito tässä ikäryhmässä olisi erityisen tärkeää. Tässä tutkimuksessa selvitettiin nuorten aikuisten masennus- ja ahdistuneisuushäiriöiden hoidon asianmukaisuutta ja ennustetta Suomessa. Tutkimuksen aineisto saatiin Nuorten aikuisten terveys ja psyykkinen hyvinvointi (NAPS) -tutkimuksesta, joka on Terveys 2000 -väestötutkimuksen 18–29-vuotiaiden nuorten aikuisten aineiston (N=1894) syventävä seurantatutkimus, joka toteutettiin vuosina 2003–2005. Pitkäaikaisseurannassa käytettiin Terveys 2011 -tutkimuksessa kerättyjä tietoja. Tutkimus osoitti, että elämänaikaisen masennushäiriö-diagnoosin saaneista nuorista aikuisista 76 %:lla oli ollut kontakti terveydenhoitojärjestelmään ja 41 % oli saanut asianmukaista hoitoa viimeisimmän masennusjaksonsa aikana. Naisilla ja päihdehäiriöstä kärsivillä oli muita useammin vähintään yksi lääkärikäynti ja vakavaa masennustilaa sairastavilla vähintään neljä lääkärikäyntiä vuoden aikana. Naisilla hoitoon oli kuulunut myös tukea antavia keskustelukäyntejä useammin kuin miehillä. Itsemurhaa yrittäneet ja vähemmän koulutetut keskeyttivät hoitonsa muita todennäköisemmin. Ahdistuneisuushäiriöitä sairastaneista (poissuljettuina ne, joilla määräkohteinen pelko oli ainoa ahdistuneisuushäiriö-diagnoosi) nuorista aikuisista 71 %:lla oli ollut kontakti terveydenhoitojärjestelmään ja 42 % oli saanut asianmukaista hoitoa viimeisimmän hoitojaksonsa aikana. Persoonallisuushäiriöllä oli yhteys bentsodiatsepiinien käyttöön, kun taas päihdehäiriö oli yhteydessä yli kaksi kuukautta kestävään masennuslääkkeen tai buspironin käyttöön. Parisuhteessa olevilla oli muita harvemmin vähintään neljä lääkärikäyntiä vuoden aikana. Elämänaikaisen masennus- ja/tai ahdistuneisuushäiriö-diagnoosin perustutkimuksen aikana saaneista 23 %:lla oli näitä häiriöitä myös vuonna 2011, kun vastaava luku oli 10 % niistä, jotka eivät olleet saaneet mitään mielenterveyshäiriö-diagnoosia. Pitkäaikaisseurannassa häiriöistä kärsineillä oli matalampi koulutustaso ja heikompi itsearvioitu elämänlaatu kuin vertailuryhmässä. Sosiodemografiset tekijät, saatu hoito tai kognitiivinen suoriutuminen eivät ennustaneet masennus- tai ahdistuneisuushäiriön pysyvyyttä/uusiutumista tai sairastuneiden elämänlaatua, mutta perustutkimuksen aikaisilla maanistyyppisillä oireilla oli yhteys heikompaan elämänlaatuun pitkäaikaisseurannassa. Tulokset osoittavat, että nuoret aikuiset olivat hakeneet hoitoa masennus- ja ahdistuneisuushäiriöihin useammin kuin aiemmissa tutkimuksissa, mutta hoidon asianmukaisuudessa oli edelleen puutteita. Näiden häiriöiden ennuste on suhteellisen suotuisa, koska yli kolme neljännestä elämänaikaisen diagnoosin saaneista oli toipunut 6–8 vuoden seurannan jälkeen. Häiriöillä oli kuitenkin vaikutusta sairastuneiden koulutustasoon pitkällä tähtäimellä. Jatkossa tulisi perehtyä ja puuttua syihin, jotka estävät asianmukaisen hoidon toteutumisen terveydenhuollossa. Olisi myös tärkeää tukea mielenterveyden häiriöistä kärsivien koulutuksen jatkuvuutta kuntoutumisen aikana ja sen jälkeen.
URI: URN:ISBN:978-951-51-4655-7
http://hdl.handle.net/10138/263695
Päiväys: 2018-12-14
Avainsanat: Lääketiede
Tekijänoikeustiedot: Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.


Tiedostot

Latausmäärä yhteensä: Ladataan...

Tiedosto(t) Koko Formaatti Näytä
TREATMEN.pdf 978.8KB PDF Avaa tiedosto

Viite kuuluu kokoelmiin:

Näytä kaikki kuvailutiedot