Taiteellisesti elvyttävää ja poliittisesti ajankohtaista : Helsingin Taidehallin näyttelyt 1928-1968

Abstract

The thesis deals with the impact of Kunsthalle Helsinki (Helsingin Taidehalli) on the development of Finnish visual art and on the art field during the term of intendant Bertel Hintze in 1928–1968. The research builds an overall picture of Kunsthalle Helsinki as a Finnish application of the continental Kunsthalle tradition, defines its exhibition profile and opens up a relationship between its exhibitions and state politics.

The exhibitions of Kunsthalle are approached from two different perspectives dealing with power and exercise of power. The first one focuses on the relationship between the exhibitions of Kunsthalle, art and the art field, and examines Kunsthalle as a definer of art in the inner battles of the art field. They are dealt with as “rupture exhibitions” through which the art field struggled over the leading concept of art. The other perspective opens up the relationship of the exhibitions of Kunsthalle and the art field to the exercise of political power. It highlights the connections between art, power and politics which are examined as ”state political exhibitions” and as instruments of politics.

The institutional-historical thesis is based on a large archive and image material. It combines art history, sociology of art and political history as scientific approaches. The exhibitions of Kunsthalle have been analyzed through a systematic classification,through contemporary art criticism and as case studies. Theoretically the thesis is based on Pierre Bourdieu’s field theory which emphasizes the power struggles and the structure of the art field. Bourdieu’s theory has been applied by Michael Grenfell and Cheryl Hardy’s analytical model of art institutions. The exhibitions of Kunsthalle have been compared to those of Atheneum Art Museum.

The exhibition profile of Kunsthalle emphasized contemporary art, internationality, and versatility. The tension between national and international art, and disputes over modernism, positioned Kunsthalle as the most important exhibition organizer and definer of visual art in Helsinki during the 1930s and 1950s. Intendant Bertel Hintze and his permissive concept of art fundamentally influenced this. By the 1960s Kunsthalle lost its leading role; as the earlier contender of traditional art, Kunsthalle now found itself challenged by the art field.

The research highlights the political dimension of the art field. Kunsthalle acted as a stage for both Finnish foreign policy and also power politics. Its exhibitions reflected politics and its changes. Through the exhibitions organized in Kunsthalle, Nazi-Germany, the Soviet Union, and, during the era of the Cold War, the United States, fought their politico-ideological battles. The production mechanism of these exhibitions reached the level of the highest political leaders in the country. Among these exhibitions many are unknown in art history, and some of them have been erased altogether from Kunsthalle’s records.

The research demonstrates that the cherished idea of art and art field as non-political areas is an illusion. The field of political power defined art and interfered in the autonomy of the art field as and when it wished. The political dimension of Kunsthalle Helsinki is not an isolated case: it also concerns the rest of the Finnish fields of art and culture.

Tutkimus käsittelee Helsingin Taidehallin merkitystä suomalaisen taiteen kehitykselle ja taidekentän toiminnalle sen ensimmäisen intendentin Bertel Hintzen toimikaudella 1928–1968. Tutkimuksessa rakennetaan kokonaiskuva Taidehallista Kunsthalle- tradition suomalaisena sovelluksena. Tutkimus määrittelee Taidehallin näyttelyprofiilin ja avaa sen näyttelytoiminnan suhteen valtiolliseen politiikkaan.

Taidehallin näyttelyitä lähestytään kahdesta vallan ja vallankäytön näkökulmasta. Ensimmäinen keskittyy Taidehallin näyttelyiden, taiteen ja taidekentän suhteeseen. Se tarkastelee Taidehallia taiteen määrittelijänä taidekentän sisäisissä valtakamppailuissa. Niihin liittyneissä ns. repeämänäyttelyissä kamppailtiin hallitsevasta taidekäsityksestä. Toinen näkökulma avaa Taidehallin näyttelyiden ja taidekentän suhdetta poliittiseen vallankäyttöön. Se nostaa esiin taiteen, vallan ja politiikan välisiä kytköksiä ja käsittelee näitä ns. valtiollispoliittisia näyttelyitä politiikan välineinä.

Instituutiohistoriallinen tutkimus perustuu arkisto- ja kuva-aineistoon. Se yhdistää taidehistorian, taiteen sosiologian ja poliittisen historian lähestymistapoja. Taidehallin näyttelyitä on analysoitu systemaattisen luokittelun ja aikalaiskritiikin kautta ja käsitelty tapaustutkimuksina. Teoreettisena lähtökohtana on Pierre Bourdieun taidekentän valtarakenteita ja määrittelykamppailuja painottava kenttäteoria, jota on sovellettu käyttäen Michel Grenfellin ja Cheryl Hardyn taideinstituutioanalyysimallia. Taidehallin verrokkina toimii Ateneumin taidemuseo.

Taidehallin näyttelyprofiilissa korostuivat nykytaide, kansainvälisyys ja näyttelyohjelmiston monipuolisuus. Kansallisen ja kansainvälisen jännite sekä modernismia koskevat kiistat asemoivat Taidehallin pääkaupungin tärkeimmäksi näyttelyjärjestäjäksi ja kuvataiteen määrittelijäksi 1930- ja 1950-luvuilla. Siihen vaikutti merkittävästi intendentti Bertel Hintze ja hänen salliva taidekäsityksensä. 1960-luvulla Taidehalli menetti johtavan asemansa; taidekäsityksen haastajasta tuli muun taidekentän haastama.

Tutkimus nostaa esiin taidekentän poliittisen ulottuvuuden ja sen kytkökset poliittiseen vallankäyttöön. Taidehalli toimi sekä Suomen ulkopolitiikan että suurvaltapolitiikan näyttämönä. Sen näyttelyt heijastivat politiikan muutoksia tarkasti ja nopeasti. Taidehallin valtiollispoliittisten näyttelyiden kautta poliittisideologista kamppailua kävivät mm. natsi-Saksa, Neuvostoliitto ja kylmän sodan kaudella Yhdysvallat. Näiden näyttelyiden tuotantomekanismi ulottui em. maiden ylimpään poliittiseen johtoon asti. Näyttelyiden joukosta löytyi selaisia, joita taidehistorian tutkimus ei ole tuntenut ja jotka oli pyyhitty pois Taidehallin muistista.

Tutkimus osoittaa, että taidekentän itsestään ja taiteesta esittämä käsitys epäpoliittisena alueena on illuusio: halutessaan poliittisen vallan kenttä määritteli taidetta ja puuttui taidekentän autonomiaan. Taidehallin toiminnan poliittinen ulottuvuus ei ole yksittäistapaus; se koskee suomalaista taide- ja kulttuurikenttää laajemminkin.