Series

Recent Submissions

  • Helminen, Ville; Nurmio, Kimmo; Vesanen, Sampo (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 21/2020
    Tässä raportissa kuvataan paikkatietopohjaisen kaupunki-maaseutu-luokituksen päivitys. Raportti keskittyy kuvaamaan päivityksen myötä menetelmän periaatteisiin, luokitukseen ja siitä laskettuihin tilastoihin tulleet muutokset. Ensimmäinen paikkatietopohjainen kaupunki-maaseutu-luokitus julkaistiin vuonna 2013 ja se korvasi aiemman kuntarajoihin perustuneen luokituksen. Luokituksen menetelmä kehitettiin yhteistyössä Suomen ympäristökeskuksen (SYKE) ja Oulun yliopiston maantieteen laitoksen kanssa laajan asiantuntijoista kootun ohjausryhmän tukemana. Alkuperäinen luokittelumenetelmä, käytetyt aineistot ja tulokset ovat kuvattu yksityiskohtaisesti Kaupunki-maaseutu-alueluokitus -raportissa. Päivityksen tuloksena on uusi Suomen kaupunki-maaseutu-luokitus, joka korvaa aiemman vuosien 2010–2011 tilannetta kuvanneen luokituksen. Päivitys on tehty aiemmin määritellyllä menetelmällä ja on tältä osin lähinnä tekninen. Myös alueluokat pysyvät samana. Raja-arvojen määrittelyyn tehtiin pieniä täsmennyksiä, ja tietyt uudet aineistot edellyttivät uutta estimointia menetelmän puitteissa. Tämä on luokituksen ensimmäinen päivitys, joten samalla on voitu havainnoida luokitusmenetelmän toimivuutta. Kokonaiskuva näyttää pääosin samalta kuin aiemmin. Pääsääntöisesti muutokset johtuvat todellisesta lähtöaineistojen osoittamasta alueellisesta kehityksestä. Kaupunkiluokissa sisempi kaupunkialue on kasvanut aiemmalle ulommalle kaupunkialueelle ja ulompi kaupunkialue on laajentunut kehysalueelle. Sisemmän kaupunkialueen pinta-alan kasvu johtuu siitä, että kaupunkien täydennysrakentaminen laajentaa yhtenäistä keskustoihin kytkeytynyttä tiiviisti rakennettua aluetta. Pääkaupunkiseudulla ulompi kaupunkialue on kaupungin reuna-aluetta ja pienemmillä kaupunkiseuduilla keskustan ulkopuolista yhtenäistä kaupunkirakennetta sisältäen lähiöt. Pinta-alaltaan eniten ovat laajentuneet kaupungin läheinen maaseutu ja kaupungin kehysalue, mikä kertoo kaupunkien vaikutusalueiden kasvusta. Kaupunkien kehysalueen muutoksista osa on tapahtunut kaupunkiseutuun kytkeytyvien uusien lähitaajamien vaikutuksesta. Muualla kehysalue on laajentunut pienipiirteisemmin heijastellen ydinkaupunkialueiden kasvua ja parantuneita tieverkkosaavutettavuuksia. Uuden luokituksen kaupunkiluokkien perusteella laskettuna Suomen kaupungistumisaste vuonna 2018 oli 72,3 prosenttia. Ydinmaaseutu on pienentynyt eniten ja se on menettänyt alueita sekä kaupungin läheiselle maaseudulle että harvaan asutulle maaseudulle. Tästä huolimatta ydinmaaseutu on kuitenkin myös laajentunut harvaan asutulle maaseudulle ja näiden luokkien nettomuutos on ydinmaaseudulle positiivinen. Kokonaisuutena harvaan asutun maaseudun pinta-ala on pienentynyt, koska ydinmaaseudun lisäksi sitä on siirtynyt kaupungin läheiseen maaseutuun. Ydinmaaseudun ja harvaan asutun maaseudun väliset luokkamuutokset ovat kolmen muuttujan päällekkäisanalyysin tulos, jossa merkittävin muutostekijä on ollut Corine-maankäyttöaineistoon perustuva maankäytön intensiteetti. Maaseudun paikalliskeskuksissa on myös tapahtunut muutoksia. Luokkaan on noussut uusia taajamia mutta vanhoja on myös tippunut pois. Luokitus on ladattavissa avoimena aineistona Suomen ympäristökeskuksen latauspalveluista.
  • Riekkinen, Venla; Saikku, Laura; Karhinen, Santtu; Aro, Riikka; Helonheimo, Teemu; Peltomaa, Juha; Pitkänen, Kati; Lounasheimo, Johannes; Kokkonen, Ville; Seppälä, Jyri (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 20/2020
    Kunnilla on suuri rooli ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Yhä useampi kunta on asettanut itselleen merkittäviä päästövähennystavoitteita. Tavoitteilla ja suunnitelmilla nähdään olevan tärkeä rooli kansallisen ilmastopolitiikan toteuttamisessa. Kuntien strategioiden yhteyttä päästövähennyksiin on ollut kuitenkin vaikea osoittaa. Edes lisääntyneen ilmastotyön yhteyttä päästövähennyksiin ei ole pystytty suoraan todentamaan. Tässä työssä selvitettiin Kohti hiilineutraalia kuntaa (Hinku) -verkoston vaikutusta kuntien kasvihuonekaasupäästöihin, aurinkosähkön käyttöönottoon ja kuntien ilmastotyöhön. Verkostoon liittyneet kunnat pyrkivät saavuttamaan 80 prosentin kasvihuonekaasupäästövähennyksen vuoteen 2030 mennessä verrattuna vuoden 2007 päästöihin. Työssä tarkasteltiin Manner-Suomen kuntien päästökehitystä tilastollisella analyysillä, jossa useita muun muassa kuntien rakenteeseen, energiajärjestelmään ja maantieteeseen liittyviä tekijöitä kontrolloitiin niin, että Hinku-verkoston vaikutukseen päästiin käsiksi. Tämän lisäksi haastateltiin 40 ennen vuotta 2019 verkostoon liittyneen Hinku-kunnan edustajat. Haastatteluissa kysyttiin Hinku-verkoston roolista kunnan ilmastotyössä. Lisäksi kysyttiin kuntien kohtaamista ilmastotyön haasteista ja onnistumisista, sekä eri toimijoiden rooleista kunnan ilmastotyössä. Työn tulokset osoittavat, että Hinku-verkoston jäsenyydellä ja kunnan kasvihuonekaasupäästöjen välillä on tilastollisesti merkitsevä yhteys. Analyysin mukaan Hinku-verkostoon liittyminen pienentää kunnan päästöjä, niiden ollessa noin 3,1 prosenttia alemmalla tasolla kuin mitä ne olisivat ilman Hinku-verkostoa, kun muut päästöihin vaikuttavat tekijät on huomioitu. Hinkuun liitytään kunnanvaltuuston päätöksellä, usein aktiivisen kunnan avainhenkilön tai verkostoa koordinoivan Suomen ympäristökeskuksen edustajan kannustuksesta. Haastattelujen mukaan johdon sitoutuminen on ollut tärkeää. Usein verkostoon liittyminen on ollut luonnollinen jatkumo kunnassa jo tehdylle ilmastotyölle, mutta liittyminen on voitu nähdä myös uutena avauksena tai imagoa nostattavana tekijänä. Haastattelujen mukaan verkostolta on saatu motivaatiota, inspiraatiota ja vertaistukea. Lähes puolessa haastatelluista kunnista verkoston kautta saatu asiantuntijatuki koettiin arvokkaaksi. Verkostolta oltiin saatu myös viestintätukea ja medianäkyvyyttä. Muutamassa kunnassa Hinkun myötä kunnan strategioihin oltiin lisätty ilmastotyön kirjauksia, joskin monissa kunnissa konkreettiset toimenpiteet olivat lähteneet liikkeelle hitaasti. Ilmastotyön haasteina oli koettu muun muassa organisaatiomuutosten ja henkilövaihdosten vaikutukset Hinku-työn eteenpäin viemiseen, sekä niukat taloudelliset resurssit. Konkreettisia ilmastotoimia oli toisaalta edistänyt se, että niitä oli voitu perustella päättäjille Hinku-jäsenyydellä. Kuntien edustajista 60 prosenttia koki, että Hinku-verkostoon liittyminen on edistänyt päästövähennyksiä konkreettisten toimenpiteiden kautta. Haastattelujen mukaan tärkeimpien konkreettisten toimien joukossa on ollut muun muassa energiantuotantoon, rakennusten energiatehokkuuteen, liikenteeseen ja aurinkosähköön liittyviä toimia. Hinku-kunnat eroavat keskenään suuresti ilmastotyön suunnitelmallisuudessa ja toimeenpanossa. Tässä työssä tunnistetut, ilmastotyössä onnistuneiden kuntien käyttöön ottamat toimenpiteet liittyvät käytännössä kunnan johdon sitoutumiseen, henkilöstön aktiivisuuteen ja työn riittävään resurssointiin. Onnistumisia on koettu, kun ilmastotyö on jalkautettu läpi toimialojen, kokemuksia on vaihdettu, ja ilmastotyöhön on osallistettu useita eri toimijoita. Työn tulosten perusteella Hinku-verkoston keskitetylle tuelle ja kuntien yhteistoiminnalle voidaan suunnitella uusia toimintamalleja.
  • Marttunen, Mika; Mustajoki, Jyri (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 17/2020
    Tässä raportissa kuvataan ympäristöministeriön vuonna 2019 käynnistämän vesiensuojelun tehostamisohjelman vaikuttavuuden arvioinnin tukemiseksi tehdyn esiselvityksen tulokset. Esiselvityksessä tuotettiin viitekehys vaikuttavuuden arvioinnin seurantaohjelman laatimiseen ja tunnistettiin mahdollisia mittareita vaikuttavuustavoitteiden toteuttamiselle. Lisäksi arvioitiin erilaisia seurantaohjelmavaihtoehtoja ja kuvattiin mallien, kaukokartoituksen ja datafuusion hyödyntämismahdollisuuksia seurannan toteuttamisessa. Esiselvityksen toteutti Suomen ympäristökeskus ympäristöministeriön tilaamana tiiviissä yhteistyössä keskeisten sidosryhmien ja SYKEn tutkijoiden kanssa. Vaikuttavuuden arvioinnin haasteena on tehostamisohjelman moniulotteisuus, sillä sen kuuden teema-alueen puitteissa rahoitetaan useita hyvin erityyppisiä ja kokoisia hankkeita. Lisäksi hankkeiden vaikutukset voivat näkyä vasta vuosien päästä ja seurannan toteuttaja voi vaihdella. Esiselvityksen aluksi tunnistettiin hyvän seurantaohjelman ominaisuuksia sekä tavoitteita vaikuttavuuden arvioinnille ja seurantaan. Näiden perusteella laadittiin viitekehys ja mittaristoja tehostamisohjelman ja sen puitteissa rahoitettavien hankkeiden vaikuttavuuden arvioinnin ja seurannan toteuttamiseen. Seurantamittarit ryhmiteltiin hanketyypin mukaan seitsemään eri ryhmään: 1) ohjelman/hankkeen toteutus, 2) paineiden seuranta, 3) tilan ja käytön seuranta, 4) yhteistyön ja verkostojen vahvistuminen, 5) viestinnän ja koulutuksen edistäminen, 6) vesistökunnostustoiminnan edistäminen ja 7) menetelmien ja käytäntöjen kehittäminen. Kunkin ryhmän mittareiden soveltuvuutta arvioitiin muun muassa niiden tärkeyden ja kustannusten suhteen. Arvioinnissa hyödynnettiin kahdessa sidosryhmätyöpajassa ja erillisissä teemakohtaisissa työpajoissa saatuja ajatuksia hankkeiden ja tehostamisohjelman seurannasta. Mittarien tunnistamisen ja ryhmittelyn jälkeen tarkasteltiin, miten seuranta tulisi toteuttaa tehostamisohjelman eri teema-alueissa ottaen teema-alueen ominaispiirteet huomioon. Kullekin teema-alueelle ehdotettiin kaksi eri seurantaohjelmavaihtoehtoa (suppea ja laaja), joista suppea sisältää mittareita, joita tulisi seurata kaikissa hankkeissa ja laaja mittareita, joita olisi hyvä seurata, mikäli seuranta halutaan toteuttaa mahdollisimman laadukkaasti mutta silti kustannustehokkaasti. Lisäksi esitettiin yleisiä suosituksia seurannan toteuttamiseksi.
  • Koivikko, Riitta; Leivuori, Mirja; Sarkkinen, Mika; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Väisänen, Ritva; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2020)
    Reports of the Finnish Environment Institute 18/2020
    Proftest SYKE carried out proficiency test (PT) for analysis of alkalinity, conductivity, nutrients and pH in natural waters in February 2020. In total, there were 31 participants in the PT. Either the calculated concentration or the robust mean or the median of the reported results was used as the assigned value for the measurands. The overall performance of the participants was evaluated by using z scores. In this proficiency test 89 % of the results evaluated with z scores were satisfactory when total deviation of 0.2 pH units for pH values and 5–25 % for the other determinations was accepted from the assigned value. Warm thanks to all the participants in this proficiency test!
  • Kontula, Tytti; Lehtomaa, Leena; Pykälä, Juha (Suomen ympäristökeskus, 2000)
    Suomen ympäristö 306
  • Koljonen, Saija; Sammalkorpi, Ilkka; Vilmi, Annika; Hellsten, Seppo (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 13/2020
    Järviemme pinta-alasta 87 prosenttia ja jokivesistä 68 prosenttia on luokiteltu hyvään tai erinomaiseen ekologiseen tilaan, mutta vesistöjen kunnostuksille on silti tarvetta, sillä useita vesistöjä on heikossa tilassa tai riskissä heikentyä. Tilaltaan heikentyneitä virtavesiä ja järviä on alettu kunnostaa jo muutamia vuosikymmeniä sitten virkistys- ja muun käytön sekä vedenlaadun parantamiseksi, mutta kunnostustoimiin on enenevissä määrin ryhdytty vasta 2000-luvulla vesistöjen ekologisen tilan kohentamiseksi EU:n vesipuitedirektiivin mukaisesti. Näiden kunnostustoimien seuranta ja niiden vaikutusten arviointi on kuitenkin jäänyt huomattavasti toimenpiteitä vähemmälle huomiolle. Kunnostustoimenpiteet ovat aina riippuvaisia kunnostettavan kohteen ominaispiirteistä ja kunnostuksen tavoitteista. Vesistökunnostuksen toteuttaminen on yleensä pitkäaikainen ja monitahoinen prosessi, jossa yhdellä toimenpiteellä ei välttämättä päästä lopulliseen päämäärään. Tähän raporttiin on koottu menetelmäkohtaiset ohjeet vesistökunnostusten seurannoille, joiden avulla voidaan tehdä päätelmiä kunnostusten tuloksellisuudesta. Kunnostushankkeet on jaoteltu seurantaohjeistuksia varten neljään eri luokkaan: 1) virtavesien kunnostushankkeisiin, 2) pienten virtavesien kunnostushankkeisiin, 3) järvikunnostuksiin sekä 4) lintuvesikunnostuksiin. Vesistökunnostushankkeiden seuranta kohdistuu sekä tehtäviin toimenpiteisiin että niiden vaikutuksien arviointiin. Jatkossa kaikenkokoisiin kunnostushankkeisiin tulee liittää vaikutuksia arvioiva seurantasuunnitelma. Seuranta ja sen toteutus varsinaisen kunnostuksen toimenpidevaiheen jälkeen tulisi jatkossa ottaa selkeästi huomioon myös rahoituspäätöksissä. Merkittävää julkista rahoitusta hakevissa hankkeissa tulisi budjetoida riittävästi myös seurantaan, ottaen huomioon hankkeen koko ja tavoite. Seurannan tulosten avulla voidaan jakaa kokemuksia hyvistä ja vältettävistä käytännöistä sekä kehittää toimintaa vaikuttavammaksi ja kustannustehokkaammaksi ja parhaimmassa tapauksessa jopa ennustaa tuloksia jatkotarpeita ajatellen.
  • Hadzic, Mirkka; Nystrand, Miriam; Auri, Jaakko; Österholm, Peter; Korppoo, Marie; Laamanen, Tiina; Korhonen, Anne; Räisänen, Jukka; Huttunen, Markus; Vento, Tiia; Ihme, Raimo (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 16/2020
    Sulfa II -hankkeessa tuotettiin keinoja happamien sulfaattimaiden aiheuttamien ongelmien käsittelyyn viranomaisten ja turvetuottajien toiminnan tueksi. Hankkeen tavoitteena oli: 1) kehittää malli, joka ennustaa happamuuspiikkien esiintymistä valuma-aluetasolla, 2) kehittää toimintatapoja happaman valumaveden syntymisen ehkäisemiseksi turvetuotannossa, 3) kehittää ja testata menetelmiä, joilla voitaisiin hallita jo syntyneitä happamuusongelmia ja 4) luoda yhtenäinen ohjeistus sulfaattimaaongelman laajuuden määrittämiseksi turvetuotannon lupaprosessin yhteydessä. Happamien sulfaattimaiden aiheuttamien happamuusongelmien arvioimiseksi Suomen ympäristökeskuksen VEMALA -työkaluun kehitettiin malli sulfaatin kulkeutumisesta ja sen vaikutuksesta veden happamuuteen järvi- ja uomaverkostossa. Mallinkehityksen tueksi Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevalla pilottivaluma-alueella suoritettiin vedenlaadun seurantaa ja tarkennettu sulfaattimaiden kartoitus. Turvetuotantoalueiden happamuuden syntymekanismia tarkennettiin olemassa olevaa aineistoa hyödyntäen, ojareunuksiin ja tuotantosaroille kohdistuvalla maanäytteenotolla ja hapettumiskokein laboratorio-olosuhteissa. Tulosten perusteella havaittiin, että ohut yhtenäinen turvekerros suojaa pohjamaata hapettumiselta ja tuotannon aikana hapettumista tapahtuu vain pienillä rajatuilla alueilla ojien reunavyöhykkeillä. Jo muutaman kymmenen sentin yhtenäisen turvekerroksen havaittiin suojaavan sen alla olevaa mineraalimaata merkittävästi hapettumiselta. Maankuivatuksen tehostaminen jälkikäyttövaiheessa voi kuitenkin aiheuttaa merkittävää hapanta vesistökuormitusta, ja riskit tulisi aina tiedostaa toimittaessa happamien sulfaattimaiden vaikutuspiirissä. Neutralointimateriaaleja ja -menetelmiä testattiin hankkeessa sekä laboratoriossa, että maastossa pilot- ja täyden mittakaavan kokeina. Täyden mittakaavan kokeina testattiin ojien vuoraamista paperitehtaan sivulietteellä, OPA-sakalla, sekä niin kutsuttua neutralointikaivoa, jossa neutralointimateriaalina oli granuloitu kalsiumhydroksidi. Hankkeessa julkaistiin myös opas happamien sulfaattimaiden kartoittamiseen turvetuotantoalueilla.
  • Мякеля, Ари; Антикайнен, Сари; Мякинен, Ирма; Кивинен, Ярмо; Леппянен, Туула (Государственный центр печатания, 1992)
    Издания главного управления водных ресурсов и окружающей среды финляндии – серия Б 10
  • Jalkanen, Kaisa; Ojala, Mervi; Hyvärinen, Anne; Björklöf, Katarina; Leivuori, Mirja; Ilmakunnas, Markku (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 12/2020
    Pätevyyskokeeseen osallistui 16 laboratoriota. Näytteet olivat rakennusmateriaalinäyte ja suspensionäyte sekä tunnistettavat puhdaskannat maljalla. Lisäksi alustavana arvioitiin ensimmäistä kertaa rakennusmateriaalinäytteen suoraviljelynäyte sekä suoramikroskopointimenetelmä valokuvien avulla. Pätevyyden arvioinneissa käytettiin vertailuarvoina osallistujatulosten robustia keskiarvoa. Kvantitatiivisista tuloksista 87 % oli hyväksyttäviä (z-arvo ≤ ±2) kun sallittiin 10-25 % poikkeama vertailuarvosta. Kaikki laboratoriot, lukuun ottamatta yhtä suorittivat hyväksyttävästi vertailukierroksen kvalitatiivisen osan, eli tunnistivat vähintään 2/3 kannoista tarvittavalle tasolle oikein.
  • Silvo, Kimmo; Lehtoranta, Virpi; Savolahti, Mikko; Attila, Mikko; Marttunen, Mika; Hjerppe, Turo; Forsius, Kaj; Jouttijärvi, Timo (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 4/2020
    Raportissa kuvataan hyviä käytäntöjä parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) päästötasoja lievempien päästöraja-arvojen (ympäristönsuojelulain 78 §) hakemiseen ja arvioimiseen teollisuuspäästödirektiivin mukaisten ns. direktiivilaitosten (teollisuuspäästödirektiivi 2010/75/EU) ympäristölupaprosesseissa. Keskeiset suositukset hyviksi käytännöiksi ovat: 1) Päästöjen vähentämisen kustannukset (nettoarvo kokonaiskustannuksista eli pääoma- ja käyttökustannukset yhteensä) tulisi arvioida nykyarvona. 2) Ympäristöhyödyt tulisi arvioida rahamääräisesti silloin kun yleisesti hyväksyttyjä, tapaukseen soveltuvia menetelmiä on käytettävissä. Muussa tapauksessa ympäristöhyödyt arvioidaan laadullisesti. 3) Ilmapäästöjen menetettyjen ympäristöhyötyjen arvioinnissa suositellaan käytettäväksi ensisijaisesti alueellisesti tarkennetun IHKU-mallin (Suomen oloihin laadittu ilmapäästöjen haittakustannusmalli) tuloksia. Niille ilman epäpuhtauksien päästöille, joille ei voida soveltaa IHKUmallia, voidaan käyttää Euroopan ympäristökeskuksen julkaisemia ympäristökustannuksia Suomen oloissa. 4) Vesipäästöjen aiheuttamien ympäristöhaittojen euromääräiseen arvottamiseen BAT-poikkeamien yhteydessä ei ole toistaiseksi käytettävissä EU-tasolla yleisesti hyväksyttyjä menetelmiä tai lähestymistapoja. Vesipäästöjen osalta arvioidaan ensimmäisessä vaiheessa, syntyykö rahamääräisesti arvotettavissa olevaa ympäristöhaittaa. Jos tällaista ympäristöhaittaa arvioidaan syntyvän, sovelletaan tapauskohtaisesti Suomessa käytettyjä arvottamismenetelmiä ja yksikköhaittakustannuksia, esimerkiksi vesienhoidollisia kunnostuskustannuksia. Kaikissa tapauksissa rahamääräistä arvottamista ei kuitenkaan pystytä tekemään ja on tyydyttävä ympäristövaikutusten ja niistä aiheutuvien haittojen kuvaamiseen ilman arvottamista. 5) Jotta poikkeama voidaan myöntää, tulisi investoinnin kustannusten olla selvästi ympäristöhyötyjä suuremmat. BAT-poikkeuksen käsittelyn kokonaisharkinnassa lupaviranomainen voi ottaa huomioon myös muita näkökohtia kuten tasapuolisuus suhteessa muihin laitoksiin sekä tilan puutteen ja prosessin erityispiirteiden vaikutukset BAT-tekniikan käyttöönottoon. Joissakin tapauksissa laadulliset arviot ja tapauskohtainen harkinta voivat olla tarkoituksenmukaisin lähestymistapa kokonaisarvion tekemiseksi.
  • Leivuori, Mirja; Tyrväinen, Sami; Sarkkinen, Mika; Koivikko, Riitta; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Väisänen, Ritva; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 14/2020
    Proftest SYKE carried out the proficiency test for the determination of chlorine, KMnO4, NO3, pH, turbidity, and urea in swimming pool waters in January-February 2020 (SPW 01/2020). In total, 26 participants joined in the proficiency test. In this proficiency test 88 % of the results evaluated with z scores were satisfactory when deviation of 0.2 pH units for pH determination and 10–25 % for the other determinations was accepted from the assigned value. The calculated value or the robust mean or the median of the results reported by the participants was chosen as the assigned value for the concentration of measurands. Warm thanks to all the participants in this proficiency test!
  • Suikkanen, Johanna; Nissinen, Ari (Finnish Environment Institute, 2020)
    Reports of the Finnish Environment Institute 15en/2020
    Carbon footprint describes a product’s climate impacts over the course of its life cycle. According to a report published by the Finnish Environment Institute (SYKE) in 2019, the carbon footprint of public procurements in Finland was 8.3 Mt CO2e in 2015, more than half of which was caused by municipal procurements. Therefore, municipalities have an enormous potential to lead the way by creating markets for products with reduced climate impacts. This Canemure report was prepared in collaboration with the City of Helsinki Urban Environment – Environmental Services Division. The City of Helsinki promotes low-carbon procurement as part of the LIFE-IP Canemure project. The project examines the possibility of developing carbon footprint criteria and compares various methods of carbon footprint calculation. The report discusses topics at a general level, and its findings can be applied by other municipalities and public bodies implementing procurements. The report examines whether the product environmental footprint (PEF) is suitable for calculating the carbon footprint data requested in connection with public procurements. The PEF is a harmonised method based on life cycle assessment, and it was developed by the European Commission. It is used to assess the environmental impacts of products over the course of their life cycles, taking into consideration sixteen environmental impact classes. According to the recommendation published in the Official Journal of the European Commission (2013/179/EU), the PEF method can be used to support environmentally friendly procurement, but concrete guidance or practical experience does not yet exist. The report describes the use of the method for carbon footprint calculation in connection with public procurement and discusses its use in connection with the product categories of dairy products and IT equipment separately. In addition, the report describes the materials and databases made available to the public by the European Commission to support the calculation process. In order to be able to use PEF information as part of tendering processes, product category-specific rules (PEFCRs) must be applied, but currently, such rules have been drawn up only for 17 product categories. In addition, PEFCRs for another five product categories are being developed. A decision on the wider use of the PEF as part of the European integrated product policies is likely to be made in 2021.
  • Suikkanen, Johanna; Nissinen, Ari (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 15/2020
    Hiilijalanjälki kuvaa tuotteen elinkaarisia ilmastovaikutuksia. Suomen ympäristökeskus SYKEn vuonna 2019 julkaiseman selvityksen mukaan julkisten hankintojen hiilijalanjälki oli vuonna 2015 8,3 Mt CO2e, josta yli puolet aiheutui kuntien hankinnoista. Kunnilla on siis valtava potentiaali osoittaa suuntaa ja luoda markkinoita ilmastovaikutuksiltaan pienemmille tuotteille. Tämä raportti toteutettiin yhteistyössä Helsingin kaupungin kaupunkiympäristön ympäristöpalveluiden toimialan kanssa. Helsingin kaupunki edistää LIFE-IP Canemure -hankkeessa vähähiilisiä hankintoja. Hankkeessa tarkastellaan mahdollisuutta kehittää kriteerejä hiilijalanjäljelle ja vertaillaan erilaisia hiilijalanjäljen laskentamenetelmiä. Raportissa tulokset esitetään yleisellä tasolla, ja ne ovat sovellettavissa muiden kuntien ja hankintoja toteuttavien julkisten tahojen käyttöön. Tässä raportissa selvitetään, soveltuuko tuotteiden ympäristöjalanjälki (Product Environmental Footprint, PEF) laskentatavaksi julkisten hankintojen yhteydessä pyydettävään hiilijalanjälkitietoon. PEF on Euroopan komission luoma yhdenmukainen, elinkaariarviointiin perustuva menetelmä. Sen avulla arvioidaan tuotteiden elinkaarisia ympäristövaikutuksia kuudessatoista ympäristövaikutusluokassa. Euroopan komission virallisessa lehdessä julkaistun suosituksen (2013/179/EU) mukaan PEF-menetelmää voi käyttää ympäristöystävällisten hankintojen tukena, mutta konkreettista ohjeistusta tai käytännön kokemusta ei tästä vielä ole olemassa. Raportissa kuvaillaan PEF-menetelmän käyttöä hiilijalanjälkilaskentaan julkisen hankinnan yhteydessä ja käsitellään erikseen sen käyttöä maitotuotteiden ja IT-laitteiden tuoteryhmiin liittyen. Lisäksi raportissa kuvataan Euroopan komission avoimesti saatavilla olevat ohjeistukset ja tietokannat, joita voi käyttää laskennan tukena. Jotta PEF-tietoa voisi käyttää osana kilpailutusta, on oltava tuoteryhmäkohtaiset PEFCR-säännöt, joita on tällä hetkellä vain seitsemälletoista tuoteryhmälle. Lisäksi PEFCR-säännöt viidelle uudelle tuoteryhmälle ovat parhaillaan valmistelussa. Ympäristöjalanjäljen laajemmasta käytöstä osana Euroopan yhdennettyä tuotepolitiikkaa päätettäneen EU:ssa vuonna 2021.
  • Koivikko, Riitta; Leivuori, Mirja; Sarkkinen, Mika; Lanteri, Sari; Tervonen, Keijo; Väisänen, Ritva; Ilmakunnas, Markku (Suomen Ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 11/2020
    Proftest SYKE järjesti marraskuussa 2019 pätevyyskokeen jätevesiä analysoiville laboratorioille. Pätevyyskokeessa määritettiin ravinteet, kloridi, pH, sulfaatti, sähkönjohtavuus ja väri synteettisestä näytteestä ja viemärilaitoksen sekä massa- ja paperiteollisuuden jätevesistä. Pätevyyskokeeseen osallistui yhteensä 59 laboratoriota. Testisuureen vertailuarvona käytettiin laskennallista pitoisuutta tai osallistujien tulosten robustia keskiarvoa tai niiden mediaania. Osallistujien pätevyyden arviointi tehtiin z- ja osittain En-arvojen avulla. Koko tulosaineistossa oli z-arvoilla arvioituna 88 % hyväksyttäviä tuloksia, kun vertailu-arvosta sallittiin pH-määrityksissä 0,2 pH-yksikön ja muissa määrityksissä 5–20 %:n poikkeama. Tuloksista, jotka arvioitiin En-arvoilla, hyväksyttäviä oli 79 %. Kiitos pätevyyskokeen osallistujille!
  • Leivuori, Mirja; Koivikko, Riitta; Sara-Aho, Timo; Näykki, Teemu; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Väisänen, Ritva; Ilmakunnas, Markku (Suomen Ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 10/2020
    Proftest SYKE carried out the proficiency test (PT) for analysis of elements in waste waters in October-November 2019 (MET 11/19). The measurands for the synthetic and waste water samples were: Al, As, B, Ba, Ca, Cd, Co, Cr, Cu, Fe, Hg, K, Mg, Mn, Mo, Ni, Pb, Sb, Se, Sn, Sr, Ti, V, and Zn. In total 23 laboratories participated in the PT. In total, 89 % of the results evaluated with z scores were satisfactory when total deviation of 10–25 % from the assigned value was accepted. Of the results evaluated with En scores, 91 % were satisfactory. Basically, either the metrologically traceable concentration, the calculated concentration, the robust mean, the mean or the median of the results reported by the participants was used as the assigned value for measurands. Warm thanks to all the participants in this proficiency test
  • Setälä, Outi; Suikkanen, Sanna (Suomen Ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 09/2020
    Meriympäristön roskaantumisen hillitsemiseksi tarvitaan kustannustehokkaita toimenpiteitä. Jotta toimenpiteet voidaan kohdentaa oikein, tarvitaan suunnittelun tueksi ajantasaista tietoa Suomen meriympäristössä olevan roskan määrästä, laadusta, lähteistä ja kulkeutumisreiteistä sekä ison, silminnähtävän, että mikroskooppisen pienen roskan osalta. Nyt käsillä oleva selvitys toteuttaa Suomen merenhoitosuunnitelmassa vuosille 2016–2021 annettua ROSKAT 1 -toimenpiteen tehtävää, jossa selvitetään rantojen ja meriympäristön roskaantumisen tila, roskien alkuperä, määrä ja lähteet koko Suomen rannikko- ja merialueella. Selvitys on laadittu osana Euroopan Meri- ja Kalatalousrahaston rahoittamaa RoskatPois!-hanketta (2017–2019). Roskia päätyy ympäristöön monista lähteistä ja eri reittejä pitkin, eikä eri osatekijöiden merkitystä ole aiemmin selvitetty. Myös tiedot meriroskan määrästä ovat toistaiseksi puutteelliset. Esimerkiksi rannoille päätynyt roska on vain pieni osa kaikesta jätteestä, jota meriympäristöön joutuu ihmistoimintojen seurauksena. Arvioiden mukaan jopa suurin osa maailman merien roskasta on näkymättömissä meren pohjalla (n. 70 %). Tästä huolimatta merien roskaantumista seurataan kaikkialla maailmassa, myös Itämeren ympärysmaissa ja Suomessa, yleisimmin rannoilta ohjeiden mukaan kerätyn ja luokitellun roska-aineiston avulla. Monissa maissa rantaroska-aineistoa täydennetään pohjaroskien seurannalla, jota yleensä toteutetaan pohjatroolauksen avulla. Pohjoisella Itämerellä (mm. Suomen koko rannikkoalueella) pohjatroolausta ei käytetä ja muutkin seurantamenetelmät ovat vaikeita toteuttaa samean veden ja huonon näkyvyyden takia. Sukeltamalla ja vedenalaiskuvauksen avulla tehdyt havainnot ovat mahdollisia vain matalilla merialueilla. Roskat eivät kunnioita maiden välisiä rajoja, eikä ympäristöstä löytyvään roskaan yleensä liity sellaista tietoa, jonka perusteella voisi päätellä jotakin sen alkuperästä. Roskat voivat siirtyä sateen, tuulen, sulamisvesien, virtaavien vesien ja virtausten, eläinten ja ihmisten tarkoituksellisen toiminnan seurauksena. Etenkin suhteellisen kevyet muoviroskat voivat kulkeutua kauas päästölähteestään. Roskat myös hajoavat ja haurastuvat päädyttyään luontoon, jolloin niiden koko, määrä ja ominaisuudet muuttuvat. Vuonna 2012 käynnistetty rantaroskaseuranta on tuottanut toistaiseksi pääosan Suomen meriroska-aineistosta. Rantaroska-aineistoa oli vuoden 2018 loppuun mennessä kerätty noin kolmesti vuodessa yhteensä 14 merenrannalta eri puolilta Suomea. Tuloksista käy ilmi, että kaikki rantatyypit (kaupunkirannat, välimuotoiset rannat, luonnontilaiset rannat) huomioiden noin 90 % roskista on erilaisia muovi- tai vaahtomuovituotteita. Kaupunkirannoilla ja välimuotoisilla rannoilla tupakantumppien osuus kaikesta roskasta on keskimäärin lähes 70 %, mutta luonnontilaisilla rannoilla vain 5 %. Mikäli tupakantumppeja ei huomioida, noin 45 % rantaroskasta on tunnistamattomia muovikappaleita tai -riekaleita kaikilla rantatyypeillä. Rantaroska-aineiston perusteella roskien kokonaismäärässä ei ole tapahtunut merkittävää muutosta vuosina 2012–2018. Kaikki rannat ja kaikki seurantakerrat huomioiden Suomen rannoilla on keskimäärin 240 roskakappaletta tuhannella neliömetrillä. Roskamäärät ovat keskimäärin pienimpiä luonnontilaisilla rannoilla (98 roskaa / 1 000 m2) ja suurimpia urbaaneilla rannoilla (394 roskaa / 1 000 m2). Erilaisten rantaroskan lähteiden merkitystä roskaseurantarannoilla selvitettiin matriisipisteytysmenetelmällä. Lähdeanalyysin avulla pyrittiin tunnistamaan merkittävimmät rantaroskan lähteet kullakin rannalla ja rantatyypillä perustuen todennäköisyyksiin ja huomioiden mahdollisuuden, että tietty roskatyyppi voi olla peräisin useammasta kuin yhdestä lähteestä. Kaikilla rantatyypeillä matkailu ja rannankäyttäjät arvioitiin suurimmaksi roskanlähteeksi, jonka tuottama osuus rantaroskista oli noin 40–60 %. Kaiken kaikkiaan kaupunkirannoilla ja välimuotoisilla rannoilla noin 74–82 % roskista arvioitiin olevan maaperäisistä lähteistä (virkistyskäyttö, valumavedet, rakentaminen ja jätteen hylkääminen), kun taas luonnontilaisilla rannoilla maaperäisten lähteiden osuus oli keskimäärin 56 % ja meriperäisten (meriliikenne ja kalastus) 44 %. Suomen merenrantakaupungeille lähetetyn kyselyn avulla kartoitettiin kaupunkien meriroskan lähteitä ja reittejä ja arvioitiin eri lähteiden roskantuotannon todennäköisyyttä huomioiden paikalliset olosuhteet. Kysely oli jaettu tärkeimpien roskalähteiden ja reittien perusteella aihealueisiin, joihin kuuluivat mm. erilaiset kaupungin järjestämät palvelut (esim. jätehuolto, katujen puhtaanapito, jätevedenkäsittely) ja taloudelliset toiminnot (virkistys ja matkailu, kauppa ja teollisuus, maanviljely). Kyselyyn vastasi 22 kaupunkia, jotka jaettiin asukaslukunsa mukaan kolmeen kokoluokkaan: isot (>100 000 asukasta), keskisuuret (20 000–100 000 asukasta) ja pienet (<20 000 asukasta) kaupungit. Tulosten perusteella hulevesien puhdistus koettiin meren roskaantumisen kannalta riittämättömäksi kaikenkokoisissa kaupungeissa. Keskikokoisissa kaupungeissa ongelmia aiheuttivat toistuvasti viemärien ylivuototilanteet, kun taas suurissa kaupungeissa meriroskan syntymiseen vaikuttavia tekijöitä olivat yhdyskuntajätteen laiton hylkääminen, kaduilta poistetun lumen varastointi ja hävitys, tupakantumpeille tarkoitettujen roska-astioiden riittävyys sekä rakennus- ja purkutyöt. Mikroskooppisen pienen roskan, mikroroskan ja mikromuovin, tutkimus- ja seurantamenetelmiä on kehitetty jo joitakin vuosia eri puolilla maailmaa, mutta yhdennettyä ohjeistusta ei vielä ole saatu laadittua. Samaan aikaan huomio on siirtynyt yhä pienempiin ja pienempiin hiukkasiin, joiden tutkimiseen käytetyt menetelmät ovat entistä haastavampia. Mikroroskan määrää Suomen merialueilla on tutkittu vuodesta 2012 alkaen. Toistaiseksi suurin osa näytteistä on kerätty pintahaavilla, johon kertyvät yli 0,3 mm:n kokoiset roskahiukkaset. Erään näin kerätyn aineiston perusteella avomerialueilla mikroroskan kokonaismäärä Suomenlahdella oli alle kolme roskahiukkasta kuutiometrissä. Tästä kuituja oli suurin osa, ja varsinaisia mikromuoviksi luokiteltuja hiukkasia alle yksi kuutiometrissä. Suomen rannikkoalueella tehdyn tutkimuksen perusteella mikromuovimäärät rannikon pintavedessä olivat avomerellä havaittuja suuremmat (16,2 ± 11,2 kpl m−3). Sekä pintavedessä että sedimentissä havaittujen mikromuovihiukkasten määrä kasvaa sitä mukaa, mitä pienempiä kokoluokkia voidaan sisällyttää analyyseihin. Tähän mennessä saatujen tulosten perusteella rannikkosedimenttien mikromuovimäärissä voi olla merkitseviä eroja näytteenottopaikkojen välillä. Maailmanlaajuisestikin poikkeuksellisen paljon mikromuovia havaittiin Porvoon edustan pohjasedimentistä (22 mikromuovihiukkasta / g sedimenttiä). Näytteenotto tulisi ulottaa pintaveden lisäksi myös syvempiin vesikerroksiin sekä sedimenttiin, jotta kuva mikromuovien määristä ja alueellisesta määrien vaihtelusta tarkentuisi. Euroopassa tehtyjen eri mikroroskaselvitysten tulokset poikkeavat toisistaan hyvinkin paljon. Mikromuovien lähteitä on arvioitu käyttämällä apuna saatavilla olevia tietoja ihmisten kulutustottumuksista, tuotteiden tuotantoprosesseista, materiaalien kulumisesta ja materiaalivirroista. Menetelminä on käytetty haastatteluja ja julkaistujen tietojen koostamista. Arvioiden takana on erilaisia oletuksia ja laskentatapoja sekä mahdollisesti mallinnusta, mutta yleensä ei mittaustietoa, mistä johtuen arviot voivat poiketa paljonkin. Myös nyt käsillä olevassa RoskatPois!-hankkeen laatimassa Suomea koskevassa selvityksessä on keskitytty mikroroskien sijaan mikromuoveihin. Selvityksessä pyrittiin huomioimaan tärkeimmät sellaiset lähteet, joiden osuutta mikromuovikuormituksen aiheuttajina oli tutkittu myös muissa, etenkin Pohjoismaissa tehdyissä selvityksissä, ja joita on laajemmin pidetty merkittävinä (ks. kaavio mikromuovilähteistä alla). Tuloksia tarkastellessa on huomattava, että laskentaperiaatteella, tai esimerkiksi jollakin yksittäisellä kertoimella, voi olla suuri vaikutus arvion lopputulokseen. Lisäksi on muistettava, että tässä arviossa ei ole lainkaan huomioitu sellaista mikromuovia, joka pikkuhiljaa muodostuu ympäristössä jo valmiiksi olevasta muovijätteestä, koska käytössä ei ole tietoja tämän ”muovivaraston” määrästä.
  • Järvinen, Eija; Kauppi, Lea; Pietilä, Tuula; Oksanen, Niina; Wainio-Biese, Terhi; Primmer, Eeva; Juvonen, Harri (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 7/2020
    Tämä raportti Suomen ympäristökeskuksen toiminnasta ja tuloksista vuodelta 2019 sisältää johdon katsauksen toimintaan, kuvauksen toiminnasta ja sen vaikuttavuudesta, toiminnallisesta tuloksellisuudesta sekä tuotoksista ja laadunhallinnasta teema-alueittain. Lisäksi raportti sisältää kuvauksen henkisistä voimavaroista sekä henkilöstöä ja työajan käyttöä samoin kuin kustannuksia ja määrärahojen käyttöä kuvaavia laskelmia ja analyyseja. Raportissa on myös kuvaus SYKEn sisäisestä valvonnasta sekä toimintaan ja palveluihin kohdistuneista arvioinneista. Julkaisu sisältää SYKEn tilinpäätöslaskelmat vuodelta 2019 ja niiden tarkastelun, johto-organisaation kuvauksen, listauksen kansainvälisiin sopimuksiin liittyvistä tehtävistä, yhteenvedon SYKEn tutkimusinfrastruktuureista sekä kuvauksia vuoden 2019 aikana valmistuneista tutkimuksista ja hankkeista.
  • Nissinen, Ari; Savolainen, Hannu (Finnish Environment Institute, 2020)
    Reports of the Finnish Environment Institute 15en/2019
    The aim of the research was to analyse the carbon footprint (i.e. life-cycle greenhouse gas emissions) and raw material requirements (RMR) for public procurement and household consumption. The main method used was the environmentally extended input-output model ENVIMAT, supplemented with statistics on public procurement. Greenhouse gas emissions for the final domestic demand, i.e. the consumption-based emissions of Finland, amounted to 73.4 million tons carbon dioxide equivalents (Mt CO2e) in 2015. This can also be seen as the carbon footprint of Finland, and it was 33 % bigger than the territorial emissions which form the basis of the official national inventories. The carbon footprint for public procurement in 2015 was 8.3 Mt CO2e. State procurement accounted for 1.78 Mt, municipalities for 4.73 Mt CO2e, and federations of municipalities (FM) for 1.79 Mt CO2e. The carbon footprint of investments made by public organisations amounted to 2.7 Mt CO2e. In state procurement 42 % of the emissions were caused by buying services, 38 % from goods, 12 % from rents, and 8 % were due to other costs. Buying goods caused the largest emission share in the defence administration (55 %), whereas services caused the largest share (81 %) in the traffic and communications sector. In the procurement made by municipalities and federations of municipalities 42–43 % of emissions were caused by the procurement of services and 52 % from goods. Looking at state administration, defence caused the largest share (43 %) of emissions, and next were the traffic and communications (21 %) and the ministry of the interior (10 %). Urban municipalities caused 3.33 Mt of emissions, and semi-urban municipalities caused 0.69 Mt and rural municipalities 0.71 Mt. Hospital districts had the largest emissions (1.03 Mt) among the federations of municipalities. The raw material requirement of public procurement amounted to 19.5 Mt in 2015. The share of state procurement was 34 %, whereas municipalities and FM caused the remaining 66 %. The RMR of investments made by public organisations amounted to 25.7 Mt. The RMR of household consumption in 2015 was 64.8 Mt. The share of other products and services came to 32 %, housing including energy use amounted to 30 %, foodstuffs and non-alcoholic beverages contributed 26 % and transport 12 %. Regarding the carbon footprint of households in 2016, transport caused 30 % of all carbon emission equivalents, housing and energy use 29 %, foodstuffs and non-alcoholic beverages 19 %, and other products and services 22 %. The overall carbon footprint was 53.4 Mt CO2e in 2000 and 60.1 Mt in 2016 (12.5 % growth). Emissions were the largest in 2007 (66.6 Mt). A structural decomposition of the change in the carbon footprint from 2000 to 2016 shows three major factors: change in consumption expenditure (which alone would change the footprint by +30.7 %), change in consumption structure (-5.7 %) and technological change (-12.5 %). The annual average carbon footprint per capita varied between 10.1 and 12.6 tons of CO2e. Statistics Finland’s Household Budget Survey was used to analyse different households. In the lowest income decile the carbon footprint was 7.2 t CO2e per consumption unit, and in the highest income decile it was 19.0. The emission intensity (i.e. emissions per euro consumed) did not have any clear relationship to the income. Regarding types of households, couples without children and couples with children had the largest footprint per consumption unit. When housing was not taken into account, households in inner urban areas had the smallest and households in peri-urban and rural areas close to urban areas had the largest carbon footprint per consumption unit. Of the consumption sectors, transport had the highest emission intensity (0.81 kg CO2e /€). Additionally, food had a high emission intensity (0.76). The two expenditure categories related to housing had smaller intensities (0.51 and 0.45), and other goods and services had the smallest (0.24). The average emission intensity was around 0.5.
  • Lappalainen, Juho; Kurvinen, Lasse; Kuismanen, Lauri (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 8/2020
    Tässä raportissa esitellään Suomessa ensimmäistä kertaa kuvaillut Suomen ekologisesti merkittävät vedenalaiset meriluontoalueet, niin sanotut EMMAt. EMMA-työ on Vedenalaisen meriluonnon monimuotoisuuden inventointiohjelma VELMUn alaisuudessa tuotettu, Suomen merialuesuunnittelijoille räätälöity tilaustyö, jonka tavoitteena on tiedottaa etenkin merialuesuunnittelijoille sekä alan asiantuntijoille, mutta myös julkisuudelle Suomen merialueiden arvokohteista, parasta mahdollista aineistoa hyödyntäen. EMMAt kokoavat yhteen VELMUn yli kymmenen vuoden ajan kerätyn valtavan tietomäärän. Tavoitteena oli tuottaa mahdollisimman helppokäyttöinen ja selkeä paikkatietoaineisto, sekä sanallisia kuvauksia Suomen merialueen arvoalueista. Arvoalueiden kuvaamisessa sovellettiin pienin muokkauksin YK:n biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen ekologisesti tai biologisesti merkittävien merialueiden kuvauksiin liittyvää kriteeristöä. Käytettyjä kriteerejä oli kuusi. Arvoalueiden aluekuvaukset on tehty yhteistyössä yli kymmeneen organisaatioon kuuluvien lukuisten asiantuntijoiden kanssa, hyödyntäen heidän paikallis- sekä erikoisasiantuntemusta ja kirjallisuutta. Suomen rannikolta tunnistettiin 87 ekologisesti merkittävää aluetta. Aluerajaukset perustuvat pääasiassa VELMUn keräämään tietoon vesikasveista, makrolevistä, selkärangattomista eläimistä, Itämeren luontotyypeistä, geologiasta sekä kalojen lisääntymisalueista. Myös tärkeistä lintu- ja merinisäkäsalueista ja maanpäällisten luontotyyppien luontoarvoista kerrotaan aluekuvauksissa, mutta näitä ei huomioitu aluerajauksissa. EMMA-alueiksi tunnistettiin ainoastaan kohteita, joilta on tällä hetkellä riittävästi kartoitustietoa. EMMA-alueiden koot vaihtelivat 0,1 km2 ja 577,5 km2 välillä. Kymenlaaksossa rajattiin 11, Uudellamaalla 20, Varsinais-Suomessa kahdeksan, Satakunnassa seitsemän, Pohjanmaalla viisi, Keski-Pohjanmaalla kaksi, Pohjois-Pohjanmaalla 17, Lapissa seitsemän ja Ahvenanmaalla yhdeksän EMMA-aluetta. Koska VELMUn keräämää tietoa kertyy vuosittain lisää, ovat EMMAt myös päivitettävissä. EMMAt soveltuvat monenlaiseen käyttöön. Käyttöalueita voivat olla mm. meren kestävän käytön edistäminen ja kehitys, tuulivoiman sijainnin ohjaus ja merenkulun reittien suunnittelu. On myös tärkeä muistaa, että luontoarvot voivat jatkua EMMA-rajausten ulkopuolelle ja aluerajaukset sisältävät luontoarvojen ydinalueet.
  • Pöyry, Juha; Aapala, Kaisu (Suomen ympäristökeskus, 2020)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 2/2020
    Ilmastoviisaan luonnonsuojelusuunnittelun pohjaksi tarvitaan tietoa siitä, miten lajit, niiden osapopulaatiot sekä luontotyypit reagoivat muuttuvaan ilmastoon. Samalla tarvitaan tietoa siitä, mitkä lajit ja luontotyypit ovat kaikkein haavoittuvimpia ilmastonmuutokselle ja mitä voidaan tehdä niiden suojelun tukemiseksi. Suojelualueverkosto muuttuvassa ilmastossa (SUMI) -hankkeessa, joka toteutettiin vuosina 2017–2019 Suomen ympäristökeskuksessa (SYKE) ympäristöministeriön rahoittamana, pyrittiin vastaamaan näihin kysymyksiin. Työn ensimmäisessä osassa selvitettiin lajiominaisuuksien yhteyksiä lajien haavoittuvuuteen ilmastonmuutokselle. Erityisenä kiinnostuksen kohteena oli lisäksi se, miten ilmastonmuutos vaikuttaa EU:n luontodirektiivin liitteiden II ja IV sekä lintudirektiivin liitteen I lajeihin. Kirjallisuusselvityksen avulla kerättiin tietoa lajien havaituista ja ennustetuista vasteista muuttuvaan ilmastoon, ja muutosten suhdetta lajiominaisuuksiin mallinnettiin tilastollisesti. Tarkasteltavia eliöryhmiä olivat linnut, perhoset, putkilokasvit, lahopuuhyönteiset, lahopuusienet ja jäkälät. Lajien ominaisuuksien havaittiin vaikuttuvan niiden haavoittuvuuteen ilmastonmuutokselle; negatiiviset vaikutukset korostuvat pohjoisen viileisiin oloihin, kuten tunturi- ja suoelinympäristöihin erikoistuneilla lajeilla, joiden leviämiskyky on rajoittunut. Eri eliöryhmillä nousi esille myös muita lajien haavoittuvuutta ilmastonmuutokselle heijastelevia ominaisuuksia, joita on tärkeää huomioida lajien hoito- ja suojelusuunnittelussa. Tilastomallien tulosten avulla tunnistettiin ilmastonmuutokselle potentiaalisesti haavoittuvia lajeja, joiden vaste ilmastonmuutokseen on negatiivinen. Työn toisessa osassa tarkasteltiin ilmastonmuutoksen aiheuttamia havaittuja tai ennustettuja muutoksia luontotyypeissä. Katsaus keskittyi luontodirektiivin liitteen I luontotyyppiryhmiin: rannikko, sisävedet ja rannat, perinnebiotoopit, tunturit, suot, kalliot ja metsät. Ilmastonmuutoksen vaikutukset luontotyyppeihin ovat ensi sijassa laadullisia. Herkimmiksi luontotyypeiksi tunnistettiin rannikon hauru- ja meriajokasvallit sekä primäärisukkessioon liittyvät luontotyypit, lumenviipymät, tunturikoivikot, tunturikankaat, virtavesien latvapurot, Tunturi-Lapin pienvedet, perinnebiotoopit, palsasuot, eteläiset aapasuot, lähteet ja lähdesuot sekä avoimet ja puoliavoimet kallioluontotyypit. Ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvät luontaiset häiriöt voivat vaikuttaa positiivisesti metsiin lisäämällä kuolleen puun sekä runsaslahopuustoisten nuorten sukkessiovaiheiden ja lehtipuiden määrää. Ilmastonmuutokselle haavoittuvien lajien ja luontotyyppien suojelua on mahdollista tukea muodostamalla mahdollisimman kattava luonnonsuojelualueverkosto eri ilmastovyöhykkeille. Lisäksi suojelualueiden ulkopuolella tarvitaan toimia, jotka lisäävät lajien mahdollisuuksia siirtyä uusille alueille ilmaston muuttuessa. Mahdollisia työkaluja tähän tarjoavat esimerkiksi vapaaehtoisen suojelun ohjelmat (METSO), maatalouden ympäristötuki ja HELMI-elinympäristöohjelma. Suojelualueilla on luonnonhoidon ja ennallistamisen keinoin mahdollista hidastaa ilmastonmuutokselle haavoittuvien lajien ja luontotyyppien häviämistä tai heikentymistä. Jos ilmastonmuutoksen hillinnässä ei kuitenkaan onnistuta kansainvälisesti, tapahtuu Suomen luonnossa laajamittainen muutos kuluvan vuosisadan aikana.

View more