Teatteripedagogiikka: Recent submissions

Now showing items 1-20 of 42
  • Serkamo, Pia (2019)
    Taidepedagogisen opinnäytetyöni yhtenä tarkoituksena on osallistua osaltaan keskusteluun ja pohdintaan teatterikasvatuksen käytännöistä ja siten luoda pohjaa teatteripedagogiikan tieteen alan määrittelylle. Samalla se on selkiyttänyt ymmärrystäni omasta taiteellispedagogisesta otteestani ja sen taustalla vaikuttavista teorioista. Tutkimuskysymyksen myötä opinnäytetyöni vastaa ennen kaikkea kysymykseen, miten sanoittaa omaa taiteellispedagogista otettani, sen perusteita ja käytäntöjä sekä ryhmän ohjaajuuteni laatua. Lisäksi se pohtii muun muassa sitä, minkälainen ryhmän ohjaaja haluan olla ja mitä dialoginen ryhmän ohjaaminen mahdollistaa. Opinnäytetyötäni läpäisee fenomenologiselle tutkimukselle ominainen pohdiskeleva ote. Autoetnografisen tutkimusotteen tapaan se lähestyy yksityisen avulla yleistä. Lisäksi siinä ilmenee hermeneuttinen ote, koska sen alku ja loppu eivät kohtaa, vaan tietoni ja ymmärrykseni tutkitusta aiheesta ja itsestäni jatkavat laajentumistaan myös tämän tutkimuksen tultua päätökseensä. Rakenteeltaan tutkimus on ikään kuin vuoropuhelua teorioiden ja oman käytännön työssä tekemieni havaintojen välillä. Opinnäytetyöni jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käyn läpi taidepedagogista kasvualustaani niin henkilöhistoriani, taiteellisten vaikuttimien kuin ihmis- ja oppimiskäsitysten teorioidenkin avulla. Toinen osio keskittyy dialogisen pedagogiikan tunnusmerkkeihin. Käytännön toimintani kuvauksen peilinä ovat tässä osiossa toimineet erilaiset tutkimukset, teoriat ja pohdinnat dialogisuudesta, dialogisesta filosofiasta, kriittisestä pedagogiikasta, brasilialaisen kasvatusfilosofi Paulo Freiren sorrettujen pedagogiikasta sekä rakkauden pedagogiikasta. Opinnäytteeni viimeinen osio käsittelee omaa vallankäyttöäni ryhmän ohjaajana taiteellisessa ryhmäprosessissa. Apuna vallan ja vallankäytön määrittelemiseen olen käyttänyt erityisesti filosofi Kai Alhasen teosta Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa. Taiteentekijänä, ryhmän ohjaajana ja opettajana minulle merkityksellistä on tutkia, tulkita, kommentoida ja yrittää ymmärtää itseäni, toisia ihmisiä ja ympäröivää maailmaa. Tässä opinnäytetyössä käyttämäni käytännön esimerkit ja havainnot omasta taiteellispedagogisesta toiminnastani keskittyvät Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Teatteriopettajan maisteriohjelman aikana tekemiini kahteen opetusharjoitteluun ja niistä kirjoittamiini opetusharjoitteluraportteihin sekä luentomuistiinpanoihini. Käytännön taidekasvatuksen ja tieteellisteoreettisen taustan yhdistelmänä tutkimuksestani on työstynyt yhdenlaiset teatteripedagogiikan askelmerkit, jotka alkavat ihmiskäsityksestä ja oppimiskäsityksestä, jatkavat matkaansa kunnioittavaan kohtaamiseen ja erilaisuuden arvostamiseen nojaavan taiteellisen ryhmäprosessin kuvaukseen ja päättyvät vallan, vastuun, valinnan ja vapauden elementtien pohdintaan dialogisuuteen pyrkivässä ryhmän ohjaamisessa ja opetuksessa.
  • Salmi, Riina (2019)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on tutkia valtaa teatterissa diskurssianalyysin menetelmiä käyttäen. Tutkielmassa perehdytään Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden haastatteluihin ja pohditaan, miten vallasta puhutaan haastatteluteksteissä, miten valta ilmenee teatterin erilaisissa työskentelytavoissa, millaiseen asemaan vallan rakennelmat asettavat yksilön, ja mitä näissä rakennelmissa voidaan tehdä, ajatella tai tuntea. Vallan lisäksi katsastetaan, mitä sanottavaa opiskelijoilla on manipulaatiosta teatterissa. Tällöin tarkastellaan, millaisia määritelmiä manipulaatiosta löytyy haastatteluteksteissä, miten ne vertautuvat muihin manipulaation diskursseihin ja millaiseen asemaan ne asettavat yksilön. Tutkimuskysymykseni on, miten haastateltavat puhuvat vallasta erilaisissa teatterin työskentelytavoissa ja kaksi alakysymystäni ovat, mitä eroja vallan rakennelmissa löytyy ohjaajalähtöisissä ja ryhmälähtöisissä projekteista, ja millä tavoin haastateltavat käsittävät manipulaation teatterissa. Tutkimusta varten olen haastatellut kolmea Teatterikorkeakoulun opiskelijaa, ohjaajaopiskelijaa, näyttelijäntaiteen opiskelijaa ja teatteriopettajaopiskelijaa. Olen litteroinut haastattelut teksteiksi ja valikoinut teksteistä otteita analysoitavaksi. Teatterin työskentelytapoja tarkastellaan muun muassa ohjaajalähtöisen ja ryhmälähtöisen teatterin kautta. Lisäksi perehdytään Annette Arlanderin teoriaan esiintyjästä ja tekijyydestä. Tutkielmassa käydään läpi Arlanderin esiintyjä-tekijä-skaalaa ja haastatteluotteiden työskentelytilanteita tarkastellaan skaalan näkökulmasta. Otteet jaetaan kappaleisiin sen mukaan, käsittelevätkö ne tekijän ja esiintyjän välistä vallankäyttöä vai ryhmäläisten välistä valtaa. Erityisesti tutkielmassa keskitytään foucault’laisen diskurssianalyysin menetelmiin. Tämä tarkoittaa sitä, että sen lisäksi, että tarkastellaan, mitä teksteissä sanotaan vallasta ja manipulaatiosta, perehdytään siihen, millaiseen asemaan diskurssit asettavat yksilön ja millaista sosiaalista ja materiaalista todellisuutta tekstit rakentavat. Osassa haastatteluotteiden analyyseistä käytetään menetelmiä myös diskursiivisesta psykologiasta. Diskursiivisen psykologian menetelmillä voidaan vastata kysymyksiin siitä, mitä haastatteluteksteillä yritetään tavoitella sosiaalisissa konteksteissa. Haastattelutekstien diskurssien lisäaineistona käytetään aineistoa tukevia diskurssinäytteitä samoista aiheista. Näitä diskursseja verrataan haastattelutekstien diskursseihin ja kysytään, tukevatko tai vastustavatko diskurssit toisiaan. Lisäaineistot ovat muun muassa teatterialan kirjallisuutta, opinnäytetöitä ja artikkeleita.
  • Ritola, Kaisa (2019)
    Tämän opinnäytetyöprosessin lähtökohtana on ollut väliaikaisuuden käsittäminen ja sitä kautta eksistentiaalisen solidaarisuuden tarpeellisuuden ymmärtäminen. Syntyneen ymmärryksen myötä on kummunnut voimakas halu ja polttava tarve pehmeämpien rakenteiden vaalimiseen. Opinnäytetyössä esitetään vetäytyvän pedagogiikan synnyttävän mahdollisuutta pehmeämpien rakenteiden muodostumiselle. Opinnäytetyön eri osioista on rakentunut keidasmainen levähdyspaikka, jonka toivotaan tarjoavan suojaa ja taukoa kapitalistisen hybriksen ruuhkalta. Työssä ilmenevä vetäytyvän pedagogiikan käsite sai alkunsa tämän opinnäytetyöprosessin aikana opinnäytetyöntekijän mielensopukoissa ja sitä ehdotetaan käsitteeksi työssä esitellylle pedagogiikan mallille. Nopeasykkeisen, ratkaisukeskeisen ja kulutukseen pohjautuvan neo-liberalistisen ajatusperiaatteen sijaan, vetäytyvän pedagogiikan eetokseen sisältyy ajatus pidättelystä, kysymisestä ja viivähdyksestä. Kulutuksen hurmokselta vetäytyvä pedagogiikka ottaa näin olemuksellaan kantaa myös kaikille yhteiseen ekokriisiin. Vetäytyvässä pedagogiikassa taidepedagogi ajatellaan sokraattisen, filosofisen kätilön asemaan. Pidättelevänä, vetäyttävänä ja kysyvänä voimana taidepedagogi-kätilö aiheuttaa yhteiseen toimintaan rytminvastaisia katkoksia ja oppimista sisältävää muutosta. Tässä opinnäytetyössä niin taiteellinen, kuin kirjallinenkin osio noudattavat molemmat kollaasimaista muotoa, joka on usein ominainen myös monimuotoiselle taidepedagogin ammatti-identiteetille. Niin taiteellisen, kuin kirjallisenkin työskentelyn taustalla ovat olleet pohdinnat siitä, millaisena taidepedagoginen työskentely kuvastuisi, jos sen sallittaisiin olevan radikaalisti lempeää? Millaisia poliittisia liikahduksia ja millaista maailmaa vetäytyvä pedagoginen ajattelu ja toiminta voisikaan synnyttää, jos työskentelyn annettaisiin olla hidasta, pehmeää, hapuilevaa, viipyilevää, kriittistä, rakastavaa ja vetäytyvää? Opinnäytetyön taiteellisen osion tavoin, myös työn kirjallinen osuus jakautuu kolmeen eri osioon. Osioista ensimmäisessä viivähdetään hetki kuolemankertomuksen äärellä ja työlle asetetaan sen L Ä H T Ö K O H T A. Työn toisessa osiossa syvennytään teoreettiseen viitekehykseen, jonka sisään asettuvat ajatukset kuolemaa kohti olemisesta, rytminvastaisesta katkoksesta, kätilöitymisestä ja radikaalista lempeydestä. Ajatuksia peilataan useiden eri filosofien ja teoreetikkojen pohdintoihin kyseisistä aiheista ja lopulta päädytään vielä etiikan ja vastuun tarkasteluviidakkoon yhdessä Toise(ude)n kanssa. Kirjallisen työn kolmannessa osiossa puolestaan esitellään opinnäytetyön taiteelliset osiot. Erilaisia vetäytyvän kätilön aiheuttamia rytminvastaisia katkoksia tutkittiin taiteellisen osion kolmessa erillisessä osassa; kolmessa Radikaalin Lempeyden Retriitissä. Retriitit olivat keskenään hyvin erilaisia esityksellisiä tapahtumia ja ne toteutettiin kevään 2018 aikana Kuopiossa, Sotku-teatterilla sekä Helsingissä, Taideyliopiston Teatterikorkeakoululla. Retriiteissä etsittiin erilaisia pedagogisia vetäytymisen muotoja ja kysyttiin, millaista esittävän taiteen pedagogiaa ja maailmassa olemisen tapaa nämä vetäytymisen muodot mahdollisesti synnyttävät? Opinnäytetyön tutkimusaineisto koostuu teatteriopettajan maisteriopintojen ajalta kootusta käsitekartasta, Radikaalin Lempeyden Retriittien yhteydessä kertyneestä kirjallisesta materiaalista, keskusteluista tanssi- ja teatteripedagogian ammattilaisten kanssa, sekä aiheita ympäröivästä teoreettisesta viitekehyksestä.
  • Pellikka, Anni (2018)
    Tässä opinnäytetyössä nostan taiteellisen ja pedagogisen ajatteluni keskiöön hengityksen. Opinnäytetyön lähtökohtana on syventää tietämystäni hengityksestä sekä tutkia hengitystä väylänä itsen ja maailman välillä. Työni alkukysymyksenä oli, minkälaista taidepedagogista praktiikkaa syntyy seuraamalla hengitystä. Havaintojeni mukaan hengitykseen liittyy valtavasti mielikuvia siitä, miten hengittää oikein ja miten väärin. Tutkimusmatkalla hengitykseen tarkoitukseni on riisua hengitystä ”oikein hengittämisen” normeista ja hengityksen hallintaa korostavista malleista. Näin tahdoin antaa hengitykselle tilaa ohjata minun ja mukana tutkimuksessa olleiden toimintaa, ajatuksia ja mielikuvien syntymistä. Hengityksestä alkoi muodostua ilmiö, jolla tutkittiin omaa suhdetta ympäröivään maailmaan. Työssäni käytetty vapaasukelluksen metafora kuvaa matkaa prosessissa luotuun hengityspraktiikkaan. Vapaasukelluksen perusperiaatteista löytyy paljon yhtäläisyyksiä hengityksen kanssa leikkimiseen: luottamus oman kehon kapasiteettiin, tasa-arvoinen kohtaaminen kanssatutkijoiden sekä kohtaamisista syntyvien havaintojen kesken, uskallus hidastaa ja antautua sekä apnea, hengitysten välisen tauon merkityksen tarkastelu. Työn aineistona toimii keväällä 2018 musiikin ja teatterin kentältä tulevien osallistujien kanssa toteutettu kymmenen kerran Hengitys leikkikenttänä -työpajojen sarja Teatterikorkeakoulussa, sekä samoja teemoja sivuavat kahdenkeskiset taiteilijatapaamiset Lapinlahden Lähteen Armonia-taidekollektiivin tilassa. Prosessissa mukana olleiden kokemuksia dokumentoitiin kirjoittaen, piirtäen, sekä ryhmäkeskustelujen avulla. Opinnäyte keskittyy ryhmässä esiin tulleiden kokemusten avaamiseen ja lähempään tarkasteluun, kahdenkeskisten tapaamisten toimiessa tukena näille kuvauksille. Prosessin lopuksi järjestimme tutkimusmatkalle osallistuneiden kanssa avoimen harjoituksen, joka järjestettiin 3.5.2018 Teatterikorkeakoululla PedApproach-taidepedagogisessa tapahtumassa. Opinnäytetyöni teoreettisina viitekehyksinä toimivat feministinen hengitysfilosofia, kontemplatiivisen kehon käsitys sekä somaattinen ekologia. Teoriat tarjoavat asioiden välisyyden tiedostamista ja ymmärrystä siihen, miten kehomme ja hengityksemme ovat aina kietoutuneet maailmaan, ja kuinka ne alituiseen vaikuttuvat maailmasta kuin myös vaikuttavat välittömästi maailmaan. Vapaasukellus hengitykseen oli erään opinnäytetyöhöni osallistuneen sanoin erityistila, joka mahdollisti tiedostamattomien ja odottamattomien tuntemusten esiin tulemisen. Antautuminen hengitykselle sai aikaan mielentiloja, joissa ikään kuin meitä hengitetään. Kun hengittäjänä toimi tila, luonto, esine, toinen ihminen tai hengittävä katse, tämä näkökulman muuttaminen mahdollisti uudenlaisia havainnoin tapoja ja uusien ideoiden syntymisen. Myös hengitysten välinen tauko nousi tärkeäksi tarkastelun kohteeksi. Hengitykseen suuntautuva tutkimusmatka toi minulle näkyväksi hengityksen mahdollisuuksia uudenlaisen taiteella vaikuttamisen toteutumiseen. Sen perusperiaatteita ovat antautuminen, kehollinen kuuntelu ja hengityksen jakaminen. Tutkimusmatkan jälkeen jäin suuriin mietteisiin siitä, kuinka voimakas keino tällainen hengityksen harjoitus yhteiskunnassamme voisi olla suurien globaalien kriisien edessä.
  • Siren, Kenneth (2018)
    The aim of this research is to examine the role of disruption in an artistic process and the possibilities of utilizing disruption in contemporary theatre. The theoretical starting point is John Dewey’s view of disruption as the onset of all learning and problem solving, and hence crucial for all pedagogy and education. The two research questions are: (1) in what ways could disruption be made a more central, productive, and visible element of an artistic process by means of contemporary theatre practices, and (2) what kind of a theatre performance results from an artistic process which aims to provide the audience with experiences of disruption? The basis of this research is the artistic process of the devised theatre performance Names of Plants, as well as its four performances. A group of nine performers, aged 19–48, and myself as the director experimented with various contemporary theatre practices used to create potential for disruption for the participants. An added pedagogical dimension to the process was acknowledging the gender diversity in the group as some of the participants and the author do not identify with binary terms for gender. The resulting performance, staged in an art gallery, was devised from the ideas, elements, autobiographical accounts, and movement sequences which originated in these exercises and practices. The artistic outcomes were created with the aim that the members of the audience would have possibilities to experience disruptions. Material for this practice-led research was collected in a research diary, through questionnaires to the participants and by an exit questionnaire to the audience. The theatre practices used turned out to have different results in cultivating experiences of disruption. Particularly fruitful were exercises that didn’t provide a clear model of a successful completion but rather allowed for the unexpected to happen. Both primarily physical and primarily verbal approaches seemed to produce disruptions and recollections of past moments of disruption. Other useful means included shifting the rehearsal structure multiple times. Some disruptions arose from the concrete aspects of the rehearsal situation itself; some of these fed the creativity while others caused tension and stress. Focusing on experiencing disruptions seems to have fostered a warm, caring atmosphere and acceptance towards mistakes, unfinishedness, and individuality. Aiming to provide the audience with experiences of disruption, Names of Plants combined a collage-like collection of elements with a unified, cohesive aesthetic quality throughout the performance. The elements were created through collecting autobiographical material from the participants as well as crafting scenic ideas from the experiences come upon during the exercises. The collage-like structure allowed for a diversity of autobiographical voices and was intended to provide opportunities for the audience to self-identify with, to recall past unexpected moments, and to experience new ones. The audience members found various unexpected elements in the performance, even in the kind of artistic context where people expect to be surprised.
  • Takeda, Yuko (2018)
    In this thesis, the author searches pedagogical principles for actor training fueled by two questions: 1. How can the content of the training be made relevant to acting in theatre so that it is not just a physical workout? 2. How can the training be made flexible and sustainable so that it becomes something that not only caters to the individual needs of actors but also provides a structure for continuation? The thesis consists of four major components: the author's personal history of actor training in theatre, the content of actor training, the pedagogical principles for sustainable, flexible actor training, and the case studies for the implementation of the principles. By reflecting on various influences in her life as an actor and pedagogue, the author illuminates the path of forming her point of view for acting and actor training in theatre. Presence in actor training is redefined as the ability to connect with the other and regarded as the element that should be cultivated throughout the actor's life. The author also presents reference points in physical training for actors to make the content of training relevant to acting. The pedagogical principles for sustainable, flexible actor training deal with the concept of practice, the language used in training, the teacher-student relationship, the flexible training content, and the identity of the teacher. The implementation of the principles is evaluated in the case studies. The studies are about two pedagogical projects: a long-term physical training, for which the author has been the leader, and the Imagination of Violence course where the author participated as the second pedagogue. For the first project, the author conducted an interview and collective reflection with a long-time participant in the training to gauge the impact of the long-term process. For the second one, the feedback from the main pedagogue and the interview with the students of the course are presented and assessed to show how the author's pedagogical presence affected others in the course. There are also excerpts from the interview with the author's former acting teacher Amy Herzberg as a concluding phase of the thesis. They give moral support and pedagogical underpinnings for the next step of the author's artistic growth as an actor and pedagogue.
  • Ribeiro, Camila (2018)
    This research delves into the conceptualization, design and implementation of an artistic pedagogic methodology: the 'Fictional Documentary' (FD). Its justification and theoretical framework are in the context of artist's education and autobiographical performance, by outlining the author's background to translate postcolonial theory into pedagogical practice. FD has two main goals: to facilitate the review of one's self-perception in the face of outer contexts and to develop empathy bridges to prevent hierarchized relationships with the Other, opposing the perpetuation of cultural, racial and geopolitical biases. The FD's empirical pilot project, the 'Reinventing Roots' workshop, will be also analyzed, commenting on how it negotiated with complex issues of identity, collaboration and ownership in a context of North-South dialogue. As the author's master thesis international project, the five-days' workshop was held at the Theater Department of the Federal University of Rio Grande do Sul, Brazil, in January 2018. The Reinventing Roots workshop associated postcolonial epistemology, specially focused on Spivak's notions of self-reflexivity and deconstruction (1994, 2008) with a set of multimodal arts-based pedagogical proposals. The workshop's practices encompassed creative writing, performance art, theater improvisation and video-making exercises, from the participants' autobiographical family memories, more precisely the gaps in those memories, potential for fictional, and yet, documental creation. Accordingly, those memories evoke questions related to the paths taken to perpetuate some memory narratives and not others. The methodological structure is set to dissect forms of colonial powers by the observation of the perspectives privileged on personal memory narratives, testing the presence of colonial reasonings. The processes happening in the Reinventing Roots workshop tackled the identity of the individual through approaches based on collaborative practices, embracing one's memories 'not-knowingness' as a provoking state for rebuilding narrative gaps through those practices, embodying the uncompletedness and partiality of the self.
  • Nuora, Leena (2018)
    Tässä opinnäytetyössäni tarkastelen teatteripedagogisten opintojeni aikana toteuttamiani Albumi-työpajoja. Olen toiminut ohjaajana kahdessa työpajassa, talvella 2017 Porissa, sekä talvella 2018 Helsingissä. Molemmat työpajat järjetettiin yhteistyössä Syömishäiriöliiton alaisten alueyhdistysten kanssa. Työpajoihin osallistujat olivat syömishäiriöstä toipuvia ihmisiä, kukin eri vaiheessa prosessiaan. Työpajojen innoituksena on toiminut valokuvaaja, sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä voimauttavan valokuvauksen metodi, jossa jokainen ryhmäläinen luo itsestään prosessin päätteeksi omakuvan. Albumissa tuo kuva oli eräänlainen tapahtuma, ”elävä omakuva”. Omakuvaa edelsi harjoitusjakso, jossa teimme omaan minään luotaavia harjoitteita. Uskon, että arkiset identiteettimme, eri roolimme, ovat vain osa minuuttamme. Sen lisäksi uskon meistä löytyvän jotain, jota opinnäytetyössäni kutsun ”syvemmäksi minäksi”. Uskon tuon minuuden olevan tärkeä osa meitä, ja vaikuttavan jokapäiväiseen elämäämme, tiedostimme sitä tai emme. Syvempi minä voi koostua esimerkiksi persoonamme puolista, joita emme ehkä ole saaneet ilmaista, tai muistoistamme. Tai esimerkiksi elämäntarinamme tapahtumista, joita emme ole koskaan saaneet kertoa kenellekään. Albumi-työpajoissa teimme harjoitteita, joissa tutkimme tuota syvempää minää. Työapajaperiodin lopuksi järjestimme Juhlat, joissa jokainen ryhmäläinen sai asettua katseen alle omakuvansa kautta. Katse on ollut tärkeä osa Albumi-prosessia. Tutkin, kuinka tärkeää meille on se, että tulemme nähdyksi tavalla, jonka saamme itse määritellä. Opinnäytetyössäni tutkin katsetta myös oman näyttelijäntyöni näkökulmasta. Opinnäytetyössäni tutkin myös omaa pedagogista ajatteluani. Millainen on ihmiskäsitykseni? Miten siihen vaikuttaa oma henkilökohtainen historiani? Millaisia asioita haluaisin omassa pedagogin työssäni vaalia ja kehittää? Pohdin esimerkiksi dialogisuuden käsitettä pedagogisten opintojeni aikana kohtaamieni ajattelijoiden, Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin esittämiin ajatuksiin peilaten. Opinnäytetyössäni korostuu yhteiskunnallisuus. Näen Albumin kaltaisen taidepedagogisen toiminnan jonkinlaisena vastavoimana sille, mitä meissä arkipäivässä tulee näkyväksi. Koen, että arkipäiväinen minämme on paljolti ulkoisten vaatimusten ja odotusten puristuksessa, vaatii meitä olemaan tehokkaita ja hyödyllisiä, reippaita ja pärjääviä. Minusta on tärkeää, että näille vaatimuksille esitetään vastaääniä. Opinnäytetyöni on oma, syvästi henkilökohtainen kurotukseni kohti taidepedagogiikkaa, jossa ihminen nähdään ehdottoman arvokkaana, hyväksyvän katseen arvoisena olentona.
  • Männistö, Tanja (2018)
    Tämä on opinnäytetyöni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Teatteriopettajan maisteriohjelmasta. Opinnäytetyöni on taidepedagoginen tutkielma ja se vastaa kysymykseen: Mitä elementit tila, hiljaisuus ja sakeus mahdollistavat taidetekijyydessäni? Opinnäytetyö rakentuu siten, että ensin avautuu pedagogiikan lähtökohdat, holistinen ihmiskäsitys, dialogisuus ja oleilu taidepedagogisena lähestymistapana. Pohdin, miten nämä heijastuvat praktiikassani. Selvennän opinnäytetyön lähtökohtia avaamalla työpajojen ja ryhmän merkitystä elementtien tarkastelussa. Tästä siirryn tarkastelemaan taidetekijyyden elementtejä tilaa, hiljaisuutta ja sakeutta. Kukin elementti käsitellään omassa luvussaan. Elementtien tarkastelun taustalla ovat taidetekijyyden elementtejä tutkivat työpajat, joita ohjasin Teatterikorkeakoululla. Työpajoihin osallistui taideopiskelijoita ja taiteilijoita. Työpajoja oli viisi ja aiheet olivat: tila, hiljaisuus, kosketus sekä etäisyys, yllätys ja hämmennys. Abstraktit elementit tarvitsivat toiminnan, mitä kautta tarkastelu olisi mielekästä. Työpajoista kerätty reflektio avaa osallistujien kokemuksia ja havaintoja, jotka toimivat opinnäytetyöni aineistoina. Peilaan ainestoa vasten kokemuksiani ja taidepedagogista ajatteluani. Reflektiokysymykset ovat opinnäytetyöni liitteenä. Teoreettisena pintana toimivat alan tutkimus dialogisuudesta, taidekasvatuksesta, tilasta, performanssista ja performatiivisuudesta. Lähtökohta elementtien tarkastelulle on ollut suuntaavuus työelämään. Teatteriopettajaksi valmistuessani palaan työskentelemään Helsingin kaupungin kulttuuri -ja vapaa-ajan toimialaan teatteri-ilmaisun työnkuvaan. Lähtökohta elementtien tarkastelulle lähti pohdinnasta, miten säilytän taidetekijyyteni ilman ympäröivää taiteen kontekstia. Miten opinnoissa mahdollistunut kasvu kohti teatteriopettajuutta säilyisi työelämässä. Elementit juurruttavat ja palauttavat taidetekijyyttäni kohti taidepedagogista praktiikkaa. Tilan elementtiä avaan paikantumisen, alkutilan, kosketuksen, etäisyyden ja kumppanuuden kautta. Lähestymistavat selkiyttävät ja avaavat tilaa elementtinä. Hiljaisuutta lähestyn retriitin kautta. Avaan kokemustani retriitistä, sekä työpajan havaintoja uimahallissa pidetystä retriitistä. Sakeuden termi avautuu Etelä-Pohjanmaan murresanan sakia kautta. Murresana sakia avautuu niin, että sakia touhu tarkoittaa oudohkoa ja kummallista toimintaa. Sakeuden termi avaa performanssia ja performatiivisuutta. Opinnäytteessäni lähestyn sakeutta hämmennyksen ja yllätyksen kautta. Nämä avautuvat työpajakokemusten äärellä. Lopuksi havainnoin taidepedagogista ajatteluani ja kasvuani suhteessa elementtien tarkasteluun. Opinnäytetyöni luonne on pohdiskeleva, itsereflektiivinen ja lähestymistapani on oleileva ja viipyilevä. Elementtilukujen jälkeen on muutamia tehtävälaatikoita, jotka konkretisoivat elementtejä käytännössä. Tehtävät palauttavat itseni elementtien äärelle ja lukija voi halutessaan tarttua toimintaan. Opinnäytetyössäni kulkee myös kuvallinen polku. Kolme piirtämääni kuvaa avaavat opinnäytteeni prosessia kuvallisesta kulmasta. Kuvia on kolme. Kansikuva, kuva alussa ja kuva lopussa.
  • Jäärni, Heidi (2018)
    Kenen kertomus? – Kertomukset vallankäyttönä yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta käsittelee kertomuksia vallankäyttönä eri teorioita tutkien. Työn tutkimuskysymys on: Miten kertomukset näyttäytyvät vallankäyttönä eri teorioiden valossa yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta? Työssä liikutaan muun muassa kirjallisuustieteen, yhteiskuntatieteen ja filosofian alueilla. Yhteisöllisen teatterintekijän näkökulma on lähtöisin opinnäytetyön kirjoittajan omasta taustasta. Tekijä haluaa haastaa työn avulla omaa ajatteluaan ja hyödyntää työn tuloksia tulevaisuudessa käytännön teatterityössä yhteisöjen kanssa. Työn taustalla on ajatus teorian ja käytännön tiiviistä yhteistyöstä. Tutkimuksellisia vaikutteita työ on saanut teoreettisen tutkimuksen lisäksi autoetnografisesta tutkimuksesta sekä narratiivisesta analyysista. Työssä pyritään rakentamaan kertomusta tutkittavasta aiheesta niin, että tekijän oma näkemys limittyy muiden näkemysten kanssa ja tutkittavasta aiheesta nousee esille keskeisiä teemoja. Postmoderniin tiedonkäsitykseen nojautuen työssä myös ajatellaan tietämisen tapahtuvan aina jostakin näkökulmasta. Konstruktionismista ajatuksia lainaten tiedon ajatellaan rakentuvan aikaisemman tietämyksen ja kokemusten varaan. Työ etenee pohtivana kertomuksena. Aluksi esitellään työn lähtökohdat ja sitten siirrytään tutkimaan itse aihetta. Työssä määritellään ensin kertomus terminä ja punnitaan kertomusten oleellisten osien määrittelyä teatterintekijän kannalta. Sitten siirrytään pohtimaan valtaa ja teatterin kertomuksia vallankäyttönä. Loppupuoli keskittyy käsittelemään yhteisöstä kerrottavia kertomuksia vallankäyttönä ja kertomuksia vallankäyttönä yhteisöllisissä teatterin tekemisen prosesseissa. Katkelmat kirjoittajan tämän työn aikana kirjoittamasta päiväkirjasta rytmittävät tekstiä aika ajoin. Päiväkirjakatkelmat on haluttu ottaa mukaan, jotta kirjoittajan henkilökohtainen näkemys ja pohdinta tulisi paremmin esille. Kertomukset näyttäytyvät työssä ympäröivään maailmaan vahvasti kietoutuneina. Kertomukset rakentuvat kulttuurisesti ja niistä voi tunnistaa yhteisöjen erityispiirteitä. Niiden avulla voi myös vaikuttaa tehokkaasti kokonaisiin yhteisöihin. Kertomukset eivät vain peilaa niitä ympäröivää maailmaa, vaan ne osallistuvat aktiivisesti keskusteluun ja jopa taisteluun esimerkiksi yhteiskunnan osallisuuden rajoista tai yhteisön arvoista. Kertomusten ajatellaan osallistuvan jatkuvaan uudelleen määrittelyyn siitä, keitä me olemme ja miten toimimme. Kertomusten avulla käytettävä valta kuvaillaan tässä työssä myös hallitsevaksi vallaksi Michel Foucault'n valtakäsitykseen nojaten. Tukiessaan yhteiskunnallisia suuria hallitsevia kertomuksia kertomukset ohjailevat meitä toimimaan yleisesti hyvänä pidettyjen päämäärien mukaan. Työssä nostetaan esille suurten kertomusten sekä niiden vastakertomusten kamppailu ja nähdään teatterin kertomusten osallistuvan tähän kamppailuun. Työssä ehdotetaan, että teatterintekijän tulisi ottaa kantaa siihen, kenen kertomusta hän kertoo. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen kertomuksia määritellään työn loppupuolella. Lopussa otetaan myös tarkasteluun kertomusten omistajuus yhteisöllisen teatterin prosesseissa ja päädytään pohtimaan yhteisen kertojuuden mukanaan tuomia vallankäytöllisiä haasteita. Työ päätyy korostamaan aidon kohtaamisen tärkeyttä yhteisöllistä teatteria tehdessä.
  • Harakkamäki, Jatta (2018)
    Opinnäyte käsittelee ilmaisutaidon opetusta, teatteritaiteen opetusta ja teatteripedagogiikkaa suomalaisissa peruskouluissa. Keskiössä on vuonna 2016 voimaan astunut opetussuunnitelmauudistus, jossa draama on mainittu useita kertoja erityisesti menetelmänä, mutta myös sisältönä. Tämä työ tutkii sitä, mikä todellinen tilanne kouluissa on. Miten tämä uudistukset toteutuvat käytännössä? Miten sen draamaan, teatteri-ilmaisuun ja ilmaisutaitoon liittyvät kohdat käytännössä toteutuvat? Miten opettajat kokevat uudistuksen mukanaan tuoman työkentän laajenemisen? Millaista teatteripedagogiikkaa kouluissa harjoitetaan? Millaisia ajatuksia teatteripedagogiikka herättää opettajissa? Opinnäytettä varten on haastateltu kuutta peruskoulun opettajaa. Haastatteluista saatujen vastausten ohella opinnäytteessä on käytetty aineistona kirjoittajan moninaisia, omakohtaisia kokemuksia teatteriopettajan työstä peruskouluissa, sekä ajankohtaista kirjallista materiaalia. Opinnäytteessä pohditaan peruskoulun teatteripedagogiikkaan liittyviä mahdollisuuksia, mutta myös haasteita. Lisäksi esitetään ehdotelmia teatteritaiteen opetuksen laajentamiseksi ja parantamiseksi, esimerkiksi tekemällä peruskouluissa tilaa ammattimaisille teatteripedagogeille ja siten tasokkaalle taideopetukselle. Opettajien vastausten perusteella teatteri-ilmaisun määrä ja laatu luokassa ja kouluissa riippuu pitkälti opettajan omasta ammattitaidosta, erityisosaamisesta, mielenkiinnon kohteista, harrastuneisuudesta ja käytettävissä olevan suunnitteluajan määrästä. Opettajat toivoivat tukea ja koulutusta, sekä helppokäyttöistä materiaalia helpottamaan työskentelyään. Opinnäytteessä selviää, että peruskoulun teatteripedagogiikka on edelleen paikoin hyvin pienimuotoista ja sisällöiltään vanhanaikaista, ja vastuu sen toteutumisesta lepää vapaaehtoisten luokanopettajien hartioilla. Keskeisiksi syiksi teatteriopetuksen nykytilanteeseen havaittiin koulujen huonon rahatilanteen ja säästöt, opettajien vähäisen erikoisosaamisen sekä teatteriopettajan puuttumisen, taideaineiden arvostusten puutteen, tiukan tuntijaon ja aikatauluongelmat. Haastatteluvastaukset antavat opettajien ajatuksia sekä teatterista taideaineena, että draamasta ja muista menetelmistä opetuksen välineenä. Keskeinen osa opinnäytettä on myös pohdiskelu taiteen kasvattavasta tehtävästä. Taiteen avulla ja taiteesta oppiminen mahdollisuuksine ja haasteineen, taiteen tuottama tieto ja tietämisen muotojen pohdiskelu ovat olennainen osa opinnäytettä. Millaista oppimista taide, taitaminen voi synnyttää? Miten taiteen keinoin voidaan oppia? Yksi opinnäytteen keskeisimmistä luvuista on teatteripedagogiikan kentän sisäinen ongelmaan pureutuva luku teatteripedagogiikkaan liittyvästä termistöstä. Opinnäytteessä avataan ongelman taustoja, termistön nykytilaa sen moninaisuudessaan. Lisäksi se sisältää yhteenvedon sanastosta sekä ehdotuksen siitä, millaista nykyaikaista termistöä alan toimijat voisivat jatkossa käyttää koulutustaustasta riippumatta.
  • Vilja, Heikki (2018)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni koostuu Kallio komedibolagetissa tekemästäni stand up -sooloesityksestä sekä siihen liittyvästä kirjallisesta työstä. Kirjallisessa osiossa käsittelen stand up -komiikkaa ja sen oppimista kokemuksellisen oppimisen kautta. Stand up -komiikkaa voi oppia vain tekemällä. Erityisen stand up -komiikasta tekee se, että oppiminen tapahtuu stand up-lavalla yleisön edessä. Harvassa muussa taiteenlajissa jo ensimmäiset haparoivat askeleet otetaan julkisessa tilanteessa. Tätä oppimisen julkista prosessia sekä stand up -komiikan erityislaatuista yleisösuhdetta käsittelen työssäni. Työssäni käyn myös läpi stand up -komiikan perus- ja erityispiirteitä. Stand up -komiikka on toki esittävää taidetta ja itse näen sen eräänlaisena teatteritaiteen muotona, mutta se eroaa niistä silti huomattavasti. Työssäni pyrin avaamaan sekä alan käsitteitä, toimintamalleja että sen mitä hyvä stand up -komiikka vaatii niin tekijältä kuin esiintymispaikalta. Stand up -komiikka on Suomessa vielä varsin nuori laji ja kuvaankin työssäni alan syntyä ja nykytilaa. Lisäksi stand up -komiikka on varsin demokraattinen taiteenlaji, sillä kuka tahansa voi nousta lavalle esittämään komiikkaa. Alalle ei ole kouluja tai tutkintovaatimuksia. Työssäni pyrin kertomaan myös sen, miten loppujen lopuksi alalle on mahdollista päästä. Kokemuksellisessa oppimisessa stand up -komiikassa on kaksi eri näkökulmaa. Oppimisen syklinen luonne tulee hyvin ilmi koomikon oppimisprosessissa. Koomikko tekee keikan, havainnoi tapahtumaa sekä tekemisen aikana, että jälkeenpäin. Sitten hän reflektoi tapahtunutta kriittisesti ja päätyy ratkaisuehdotuksiin. Niitä hän kokeilee seuraavalla keikalla. Tämä sykli toistuu koko koomikon uran. Stand up -komiikka ei ole teoreettinen laji vaan kaikki tieto mitä stand up -komiikasta voi saada, esimerkiksi kirjoista, perustuu jonkun kokeneemman koomikon omiin kokemuksiin. Toinen kokemuksellisen oppimisen näkökulma on se, että juuri koomikon omat kokemukset ovat myös hänen materiaaliaan stand up -rutiineissa. Koomikko puhuu elämästään, kokemastaan ja tunteistaan sekä mielipiteistään. Kun näitä omia sisempiä tuntojaan sanallistaa, niistä myös oppii huomattavasti. Stand up -komiikka on myös kasvua ihmisenä. Työssäni isossa osassa on oma kehitykseni koomikkona. Käyn läpi omia askeleitani komiikan parissa aina alkuaskeleista nykypäivään. Opinnäytteeni taiteellisena osiona tein stand up -sooloesityksen. Tämä kirjallinen osio avaa sen tekemisprosessia ja sen tekemiseen liittyneitä motiiveja. Yksi stand up -alan haasteista on tehdä koko illan esitys yksin. Itse tartuin työssäni juuri tähän haasteeseen. Työ pitää sisällään myös tarkkoja otteita työpäiväkirjastani jota pidin koko harjoitusprosessin ajan. Tämän opinnäytetyön päämäärä on siis stand up -soolon valmistamisen kautta tarkastella omaa kokemuksellisen oppimisen prosessia suomalaisella stand up -kentällä.
  • Kultala, Johanna (2017)
    Opinnäytetyössäni ”Miten nähdä hämärässä? - Lähtökohtia tasavertaiselle ja vapaalle taiteellis-pedagogiselle työskentelylle” olen pohdiskellut niitä lähtökohtia, joista oma taiteentekemisen tyylini ja taidepedagogiikkani ponnistaa. Konkreettisena tutkimuspaikkana on toiminut tässä prosessissa ”Varjolaboratorioksi” nimeämäni työpaja, joka oli käynnissä kahteen otteeseen keväällä 2016 sekä syksyllä 2016. Prosessi lähti käyntiin keväällä 2016 havainnosta, että haluan luoda oman leikkikenttäni ”Varjolaboratorion”, johon kutsuisin vapaaehtoisia osallistujia tutkimaan varjoja kanssani. Mielessäni oli toive tutkivasta, havaintoon pohjaavasta ja täysin vapaaehtoisesta työskentelytavasta, joka olisi kaikille avointa. Tuolloin en halunnut sitoutua mihinkään yksittäiseen työryhmään vaan päinvastoin toimia kevyesti vaihtuvien osallistujien kanssa. Minua kiinnosti se, minkälaisiksi työpajatilanne muodostuisi erilaisten ihmisten kanssa ja minkälaista työskentely ilman valmista suunnitelmaa voisi olla. Niinpä päätin yrittää luottaa jokaisen laboratorion synnyttämään ainutlaatuiseen tilanteeseen ja työskennellä sen puitteissa. Varjolaboratorion myötä sain paljon arvokasta tietoa paitsi varjoteatterista myös omasta roolistani pedagogina vaihtuvissa tilanteissa. Merkityksellisiksi asioiksi muodostuivat varsinkin yksityisopetustilanteiden erityisyys, oma joustava roolini opettajana, itse varjojen synnyttämä herkkäviritteinen, rauhallinen ja keskittynyt ilmapiiri sekä välineet kuten assosiaatiokartta, jonka avulla löysin avaimia tasa-arvoiseen tapaan jakaa kokemuksia. Aivan aluksi kerron kuitenkin niistä lähtökohdista, joiden pohjalta lähdin hahmottamaan vastausta siihen, millainen taiteentekijä ja pedagogi olen. Minkälaiset asiat ovat minulle merkityksellisiä kohtaamisissa muiden ihmisten kanssa taiteen parissa. Tällaisiksi merkityksellisiksi tekijöiksi muodostuivat varsinkin taiteellinen vapaus ja tasa-arvo. Kysymyksestä ”Minkälaiset tekijät luovat edellytyksiä vapaalle ja tasavertaiselle työskentelylle” hahmottuikin minulle se pinta, jota vasten yritin työskentelyäni arvioida. Kysymys kummitteli jo taustalla lähtiessäni toteuttamaan taiteellis-pedagogista käytännönosuutta syksyllä 2016. Syksyllä 2016 ” Varjolaboratorio” jatkui edelleen avoimien laboratorioiden muodossa mutta nyt työryhmääni liittyi myös muusikko. Lähdimme toteuttamaan yhdessä varjoteatteriesitystä nimeltä ” Varjounia”, jonka ensi-ilta oli Teatterikorkeakoulussa 29.9.2016. Puran tässä opinnäytetyössäni taiteellista prosessia ja nostan siitä esiin minulle merkityksellisenä näyttäytyneitä teemoja, jotka liittyivät muun muassa työrooleihin, kuunteluun, taiteidenvälisyyteen ja itse teoksen estetiikkaan ja sisältöön. Syksyn ja kevään 2016 Varjolaboratorioita reflektoimalla olen yrittänyt hahmottaa suuntaviivoja omalle taiteellis-pedagogiselle työlleni ja asenteelleni. Siinä taide on keskiössä mutta pedagogiset kysymykset vahvasti läsnä.
  • Minkkinen, Tuija (2016)
    Taiteellis-pedagogisen opinnäytteeni kirjallinen osio käsittelee ensimmäisen opinnäytteeni käytännön osion prosessissa nousseita keskeisiä havaintoja ja kysymyksiä. Nämä havainnot ja kysymykset liittyvät vallankäyttöön ja auktoriteettiin vankilateatteria tehtäessä. Kirjoitan lyhyesti myös siitä, miten kokemukset ja havainnot Kylmäkosken vankilassa toteutetusta työpajavaiheesta ja esityksestä valuivat toiseen taiteelliseen käytännönosioon. Tarkastelen näitä kahta tekemääni taiteellista lopputyötä samana prosessina. Kirjallinen työni reflektoi omaa taiteellista ja pedagogista työskentelyäni ja on taiteellisen työni kirjallinen osa. Ensimmäisen taiteellisen käytännönosion, esityksen Tänä iltana paratiisissa, tein vangeille teatteripedagogin, ohjaajan ja esiintyjän ominaisuudessa. Suunnittelin ja vedin työpajan, ohjasin esityksen ja lopuksi päädyin myös itse yhdeksi esiintyjäksi. Esitys ja sitä edeltävä työpajavaihe oli myös osa suurempaa Kansallisteatterin Vapauden kauhu –projektia. Projektissa tutkittiin ja tuotiin esille niitä tunteita ja ajatuksia, joita vapautuminen takaisin yhteiskuntaan vangeissa herättää. Työpajavaihe ja siitä seurannut esitys irtautui kuitenkin myös omaksi kokonaisuudekseen. Toisessa käytännönosiossa, jossa toimin esiintyjän positiossa, toin oman henkilökohtaisen kokemukseni Kylmäkosken vankilassa työskentelystä esityksen lähtökohdaksi, materiaaliksi ja alttiiksi toisten tulkinnoille. Tässä osiossa otin itse kokemusasiantuntijan roolin suhteessa esitykseen, ohjaajaan ja muuhun työryhmään. Näin halusin myös purkaa kokemustani ja sitä materiaalia, joka jäi minussa Kylmäkosken työpajavaiheen jälkeen elämään. Esitys Tyrmä oli myös Hanna Rytin teatteriopettajan maisteriohjelman opinnäytetyön taiteellinen käytännönosio, ja sitä esitettiin Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Keskeiset havainnot ja niistä nousevat pohdinnat liittyvät valtaan vankilateatteria ja teatteria yleensä tehtäessä. Yksi keskeinen kysymys työssäni on: Miten valta näyttäytyi minulle vankilateatterissa? Kirjallisen opinnäytteeni ensimmäinen osa, joka palautuu muistellen työhöni Kylmäkosken vankilassa, käsittelee omaa auktoriteettiani vankilassa. Miten eri tavoin valta näyttäytyi minulle vankilan toimintaympäristössä ja vankien kanssa työskennellessäni? Miten auktoriteettini rakentui siellä? Mihin koen sen perustuneen? Miksi toimin niin kuin toimin, eli mitä keinoja käytin? Kirjallisen osion toisessa osassa, joka sivuaa Tyrmä -esitystä, kerron lyhyesti miksi taiteellisen lopputyöni toinen osa syntyi. Puran myös sitä, miksi Tyrmä esityksen keskeiseksi aiheeksi nousi häpeä. Lopuksi kiinnitän lyhyesti huomiota siihen, minkälaisia tapoja työskennellä olen valinnut nykyisessä työssäni rikostaustaisten henkilöiden Porttiteatterin ohjaajana. Pohdin sitä, miten nämä ajatukset ja kysymykset auktoriteetista ja vallasta näyttäytyvät minulle nykyisestä työstäni käsin. Tässä opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa tukeudun ranskalaisen filosofin Michel Foucault'n ajatukseen, jonka mukaan valta ei ole vain estävää ja kielteistä voimaa, vaan myös tuottava voima ja verkosto. Kirjallisen työni teoreettinen viitekehys rakentuu Foulcault'n ajatusten lisäksi myös dialogisuusfilosofian pohjalle. Avaan työssäni Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin ajatuksia, koska koen että oman toimintani ytimessä teatteriopettajana vaikuttaa vahvasti ajatus dialogisesta asennoitumisesta.
  • Kytösaho, Esa (2016)
    Tämän opinnäytteen aihe on vesi. Käsittelen vettä taiteellisena prosessielementtinä – se on tämän työn kontekstissa metaforinen ja filosofinen kumppani, joka vaikuttaa työskentelyyn omilla sisäsyntyisillä ominaisuuksillaan. Vesi on sekä prosessin rakentaja että dialoginen ja tasavertainen ei-inhimillinen Toinen. Aineisto opinnäytteeseen on kerätty syksyn 2015 ja kevään 2016 aikana toteutetuista työpajoista. Nämä työpajat, joissa tutkittiin vettä erilaisilla taiteellisilla menetelmillä, luovat yhdessä omien kokemusteni kanssa käytännön tason opinnäytteeseen. Käsittelen veden ominaisuuksia ja vaikutuksia sekä yksittäisten työpajojen että prosessin kokonaistasolla. Tämä opinnäyte on rakennettu sille kokemuspohjalle ja niille kysymyksille, jotka nousivat esiin opinnäyteprosessissa. Yksi tärkeistä seikoista oli muoto: pyrin tekemään tähän kirjalliseen opinnäytteeseen vedenkaltaisen rakenteen – sellaisena kuin näen veden juuri nyt ja mikä minua kiehtoo suhteessa veteen. Lähden liikkeelle siten, että tutkin vettä ensin kokemuksellisuuden kautta; heittäydyn sen varaan ja katson, mitä tapahtuu. Pureudun työtapaan, jossa ainoat prosessille asetetut vaatimukset ovat avoimuus ja virtaavuus. Tämän jälkeen puran auki sekä kokemuksen että teorian tasolla veden olemusta. Opinnäyteprosessin aikana sain selville, että veteen voi muodostaa alati syvenevän dialogisen suhteen. Tämän suhteen keskustelevuus toteutuu enemmän kehollisella kuin kielellisellä tasolla. Tärkeimpiä vedestä esille nousseita ominaisuuksia ovat dialogisuus, leikki, kehollisuus, virtaavuus, kannattelu ja vastustus. Veden rakenne on leikinomainen – jatkuvasti muuntautuva, samalla sekä uusia sääntöjä luova että vanhoja rikkova. Kehollisuus vaikuttaa leikissä ja vesidialogissa jatkuvasti, se on vesisuhteisuuden pääasiallinen toteutumismuoto. Matalin kynnys kehollisen, dialogisen yhteyden muodostamiseksi veteen toteutuu hyvin yleisissä ja arkisissa asioissa, kuten esimerkiksi uimisen tai saunomisen yhteydessä. Tällaisen ei-kielellisen yhteyden kautta on mahdollista kokea veden kierron ja jakamisen aiheuttama onnellisuus. Lisäksi havaitsin, että virtaavuus on veden olemuksen ytimessä. Silloinkin kun vesi on näennäisesti paikallaan, se esimerkiksi haihtuu tai imeytyy jonnekin. Tällä tavoin vesi kantaa prosessia eteenpäin silloinkin, kun siihen ei kohdista aktiivisia tekoja. Kannattelu tekee vedellisestä rakenteesta turvallisen. Se mahdollistaa pysähtymisen ja luo luottamuksen jo tehtyihin asioihin – vesi kyllä kantaa, kunhan antaudumme sen varaan. Vastustus tarjoaa kritiikin prosessiin ja auttaa katsomaan sitä eri näkökulmista. Vastustuksen mukanaan tuoma hankaluus, kitka ja pysähtyminen ovat yhtä tärkeitä prosessin elementtejä ja vaiheita kuin kaikki muutkin. Niiden hyväksyminen ja käsitteleminen auttaa prosessia eteenpäin. Lopuksi teen vielä runollisen yhteenvedon työstä, jossa ehdotan erilaisia lähestymistapoja veteen metaforisella ja symbolisella tasolla.
  • Kauppala, Katri (2016)
    Tämä on opinnäytteeni Teatterikorkeakoulun teatteripedagogiikan maisteriohjelmasta. Olen halunnut tässä työssä tutkia, mitä tarkoittaa teoksen sisäinen pedagogisuus. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda tekijän ja kokijan tai teoksen ja kokijan välille dialoginen suhde? Miten tällainen suhde voi olla läsnä jo esityksessä? Millä tavalla teoksen raamit tukevat tai eivät tue yhteisen tuntua? Voiko siis pedagogiikka taiteessa laajentua ulos opettamisesta? Voiko pedagogista olla muukin kuin itse teoksen oheen järjestettävä työpaja? Nämä pääkysymykset ohjaavat pohdintaani tässä teatteripedagogiikan maisterin opinnäytteessä. Mitä siis on pedagoginen taide? Termille ei ole tarkkaa määrittelyä. Näkemykseni mukaan pedagoginen taide käsittää sellaiset taideteokset ja esitykset, joissa on tietoisesti valittu jonkinlainen pedagoginen näkökulma. Näitä erilaisia näkökulmia, eli kurotuksia pyrin omalta osaltani pohtimaan tässä työssä. Pedagoginen taide on siis osa taidekasvatusta ja taidepedagogiikkaa, mutta sen piiriin ei voida lukea esimerkiksi työpajaa sellaisenaan, eikä pedagogisen taiteen alle kuulu ryhmäprosessien mekaniikka. Pedagoginen taide keskittyy usein taiteen ja kokijan välisyyteen. Pedagogisuus tulee halusta ja intentiosta. Jos taiteen intentio on olla taidetta, voi sen parissa silti oppia, mutta silloin teos on tehty muista lähtökohdista. Pedagogisuus vaatii pedagogista tarkoitusta ollakseen olemassa. Olen halunnut tässä työssä keskittyä nimenomaan esitystilanteen tai teoksen pedagogisuuteen, eli olen rajannut ulos sellaiset teatteripedagogiset pohdinnat, jotka liittyvät teatterin perinteiseen opettamiseen. Olen kiinnostunut teoksen, tekijän ja kokijan välillä tapahtuvan pedagogiikan mahdollisuudesta. En ole ottanut tähän työhön mukaan työpajoihin tai ryhmäprosesseihin liittyviä kysymyksiä. Voiko pedagogiikka kasvaa taiteen tekijöiden ja harrastajien mukana aina kokijoihin ja katsojiin saakka. Mitä teoksen sisäinen pedagogisuus edellyttää tekijältä? Vastuuta ja halua, sekä pedagogisen intention olemassaoloa. Pedagogisuus on kutsu, eikä käsky. Se on sysäys, sekä valmius ottaa kiinni. Se on halu hypätä mukaan pyörteeseen ja altistua itsekin huimaukselle. Pedagoginen ajatusmaailma ei karta epätietoisuutta, vaan hakeutuu kohti kohtaamista ja kohdattavan esiintuomaa erilaisuutta. Minkälaisia keinoja taiteella on kurottaa kohti yleisöä ja luoda dialoginen suhde? Nykyteatteri on jo tehnyt tutuksi erilaiset esityspaikat ja –tilat. Näiden avulla voidaan luoda otollinen sosiaalinen tila kohtaamiselle. Osallistumisen kautta yksisuuntainen kokemuksen tarjoaminen muuttuu kaksisuuntaiseksi. Ajatusten ja kokemusten jakaminen muuttuu olennaiseksi osaksi paitsi taidetta, parhaassa tapauksessa myös elämänfilosofiaa. Pedagogiikka voi olla tapa hahmottaa teos, sekä tapa olla. Pedagoginen teos kurkottaa yli tekijöidensä. Se hamuaa jollain tavalla kohti kokijaa, eikä tyydy yksisuuntaiseen monologiin. Sen ytimessä on dialoginen oleminen ja kohtaamisen halu. Pedagogisen taiteen tarkoitus ei ole sen enempää tuputtaa totuutta, kuin vältellä vastuuta. Sen tarkoitus on luoda mahdollisuuksia kommunikaatiolle, tuoda näkyväksi erilaisia mielipiteitä ja parhaimmillaan mahdollistaa hetkellinen tila-aika-jatkumo, jossa monenlaisten ihmisten erilaisuuksien verkosto muuttuu näkyväksi ja hyväksyttäväksi.
  • Jokelainen, Janne (2016)
    Teatteriopettajan maisteriohjelman seminaarityössä käsittelin poikien opetusta. Tässä työssäni jatkan sukupuolen tutkimista syventymällä teatteriopettajien sukupuoleen sekä siihen, miten sukupuoli yhtenä sosiaalisena eronteon rakennelmana vaikuttaa oppilaiden tasa-arvoiseen kohteluun teatteritunneilla. Miehet ovat teatteriopettajien joukossa vähemmistönä. Mitä miespuoliset teatteriopettajat ajattelevat sukupuolen vaikutuksesta työssään? Miten he käsittelevät sukupuolta tunneillaan, vai käsittelevätkö? Teenkö itse niin? Miten miehenä oleminen vaikuttaa oppilaiden tasa-arvoiseen kohteluun? Työtäni varten keräsin aineistoa haastattelemalla kahta kokenutta miespuolista teatteriopettajaa, Lassi Alhorinnettä ja Sami Niemistä. Käyn työssäni dialogia heidän näkemystensä kanssa. Olen poiminut kappaleiden lomaan myös otteita omasta työpäiväkirjastani viime vuosien varrelta. Haastatteluista nousseista teemoista käsittelen näyttelijäntyön opetusta, kosketusta, opettajan seksuaalista suuntautumista sekä mieheyden hyötyjä ja haittoja. Pohjustan haastatteluista nousseiden teemojen käsittelyä esittelemällä keskeisiä teoreettisia näyttämöitä. Kerron sukupuolen lisäksi sukupuolijärjestelmän binaarisuudesta. Oletusarvona on, että sukupuolia on kaksi, mies ja nainen, ja että ne ovat toisilleen vastakkaisia. Lisäksi kerron heteronormatiivisuudesta, seksuaalisuuden ja sukupuolen suhteesta, tasa-arvosta sekä intersektionaalisuudesta. Viimeksi mainittu tarkoittaa useiden eronteon kategorioiden kuten esimerkiksi iän, uskonnon, kansallisuuden, sukupuolen ja seksuaalisuuden vaikuttamista yhtä aikaa. Keskeisinä lähdeteoksinani ovat mm. Kate Bornsteinin My New Gender Workbook (2013) sekä Arto Jokisen toimittama Mieskysymys (2012). Tasa-arvo ei koskaan ole valmis ja saavutettu asia, vaan se vaatii jatkuvaa ylläpitoa ja tarkastelua. Työni lopuksi totean, että teatteriopettajan on hyvä tiedostaa omat sukupuolittuneet ajattelutapansa ja toimintamallinsa. Sukupuoli ei suinkaan ole ainoa sosiaalinen eronteon rakennelma, joka teatteritunneilla vaikuttaa. Kuitenkin oppilaat tulevat teatteriopetukseen varhaiskasvatuksen ja peruskoulun sukupuolittuneesta ilmapiiristä, joten sukupuoli on asia, johon jokainen teatteriopettaja joutuu ottamaan kantaa. Kun opettaja tiedostaa sukupuolen ja heteronormatiivisuuden stereotyyppiset ja hierarkioita tuottavat vaikutukset, oppilaiden tasa-arvoinen kohtelu mahdollistuu. Tärkeintä on kohdata jokainen oppilas ilman sukupuoleen liittyviä uskomuksia ja ennakkooletuksia.
  • Unkila, Aino (2016)
    Taiteellis-pedagogisen opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa tutkin oman taidetekijyyteni nostamia kysymyksiä suhteessa opettamiseen ja siihen, mistä tämä prosessi on lähtenyt liikkeelle ja miten se näyttäytyi opinnäytteeni käytännön osiossa. Keskeisenä kysymyksenä on itse taide toimintana. Miten se tapahtuu ja millä mekanismilla? Miten sitä voi opettaa ja mitä pitäisi käsittää, jotta sitä voisi opettaa? Opinnäytteen käytännöntyössä pyrin luomaan opetusta, jolla tutkin sisäisen rakenteen luomista ja sisäistä impulssia – käsitteitä, jotka koen omassa tekijyydessäni merkittävimmiksi työvälineiksi. Osana tätä tutkintaa oli tilallinen työskentely sekä videokamera. Kirjallinen osio muodostuu johdannosta sekä neljästä esseestä. Esseet ovat täynnä peilimäisiä pintoja ja ajatuksia, joiden välinen suhde on se, mitä koetan tavoittaa. Johdannossa käyn läpi kevyesti opinnäytteeni käytännöntyön, tämän kirjallisen osan lähtökohdat, oman suhteeni näihin, muutamia peruskäsitteitä (mm. posthumanismi ja Pitkänen-Walterin avainkäsitteitä opetuksesta) sekä avaan itse kirjoittamisen prosessista nousseita olennaisia näkökulmia ja ohjeita lukemiseen. Hevonen esseessä puran itselleni merkittävää kokemusta hevosesta esitys taiteenopettajana peilaten sitä Pitkänen-Walterin käsitykseen kuvataiteessa tapahtuvan työhuoneopetuksen rakenteeseen ja käsitteisiin sekä posthumanismiin. Nämä kolme näkökulmaa pyrkii valottamaan vaikeasti tavoiteltavaa tapahtumaa: sisäisen kokemuksen ja maailmasuhteen välistä jännitettä. Tila essee käsittelee neljää oppiani tilasta esitystaiteessa ja näiden suhdetta opinnäytteeni käytännöntyön tilan käyttöön ja valintoihin siinä. Esittelen manipuloivan tilan, rinnakkaisen tilan, konkreettisen tilan ja synergisesti toimivan tilan. Pohdin myös kokemustani teatterisalista ja sitä, miten se vaikutti tilan käyttööni tai siitä ymmärtämiseen ja siten siitä opettamiseen. Video esseessä avaan Barbara Probstin (valokuvataitelija) avulla videokameraan liittyviä käsitteitäni (katse ja kuvakulma) ja niiden suhdetta opinnäytteeseeni. Hevonen, tila ja video esseet käsittelevät lopulta samaa kuin viimeinen (heikko narratio) essee. Jokainen essee koettaa omasta näkökulmastaan käsin ymmärtää, miten voi luoda tilan, jossa sisäinen tarina, sisäinen impulssi voisi olla mahdollinen jokaisella teokseen liittyvällä tekijällä (katsoja mukaan lukien). Koetan hahmottaa, mitä itse asiassa tarkoitan, sisäisellä impulssilla ja miten se on tai ei ole tapahtunut. Mikä sitä tuki? Mikä tuhosi sen? Vastauksia ei ole.
  • Heiskanen, Jukka (2016)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni on taiteellinen tutkimus, joka sisältää kaksi osaa: tämän kirjallisen osan ja käytännön osan, johon kuuluu YM PÄ RI -lastenteatteriesitys harjoitusvaiheineen. YM PÄ RI oli vuorovaikutteinen ja upottava (immersiivinen) esitys. Tutkimukseni tavoitteena oli tutkia esityksen oppimisvaikutuksia kokijaansa. Tutkimuksen edetessä tämä tarkentui esityksen tutkimiseksi oppimisympäristönä. Oppimisen kohteena oli empatiakyky. Tutkimukseni muodostaa esimerkkitapauksen, joka tuottaa tietoa aiheestaan ja laajentaa käsitystä taiteilija-pedagogin työnkuvasta. Tutkimukseni kirjallinen osa muistuttaa artikkelimuotoista tutkimusta. Sen eri luvut kuvaavat esitystä, sen harjoitusprosessia sekä taiteen kykyä tuottaa ja jakaa tietoa eri näkökulmista. Näin syntyvä kokonaisuus luo laajan ja huokoisen kuvan aiheestaan. Tätä kuvaa vasten lukijan on mahdollista koetella omia käsityksiään. Ehdotan tutkimukseni pohjalta, että empatiaa on mahdollista opettaa upottavan teatterin puitteissa. Yleisönjäsenen on mahdollista todistaa tai kokea erilaisia vuorovaikutustilanteita esityksen sisällä. Kohdatessaan tuntemattoman hänen on mahdollista kokea empatiaa, vaikkei tuntisi kohtaamansa hahmon historiaa tai ymmärtäisi tätä. Huolimatta keskinäisestä erilaisuudestamme, olemme samankaltaisia. Empatian kokeminen laajenee tuntemamme kokemuspiirin ulkopuolelle. Päädyn tutkimuksessani siihen, että esitystä voidaan pitää oppimisympäristönä, mikäli oppimisen ymmärretään tapahtuvan kokemuksellisen oppimisen keinoin. Upottava ja vuorovaikutteinen teatteriesitys on moniaistinen tapahtuma ja mahdollistaa kokemisen myös toiminnan tasolla. Esitys muodostaa tapahtuman, jonka sisällä yleisönjäsenen on mahdollista koetella käsityksiään ja toimintatapojaan. Esitystapahtuma muistuttaa osin leikkiä ja siksi vertaan esityksessä tapahtuvaa oppimista myös leikkien oppimiseen. Taiteeseen ja leikkiin liittyvä mielikuvituksellisuus mahdollistaa oppimista, joka ei muissa yhteyksissä ole mahdollista. Tämän ominaislaadun säilyttämiseksi on syytä kunnioittaa taiteen (ja leikin) ominaislaatua. Taideteoksen parissa kokija voi oppia, mutta sitä ei voida edellyttää. Tutkimukseni pohjalta ehdotan, että taiteilija-pedagogi voi keskittyä taiteen ja oppimisen toisiaan leikkaaviin rajapintoihin. Hänen tulee olla kiinnostunut niistä virikkeistä, jotka synnyttävät kokijassa oppimisprosessin ja niistä olosuhteista, joissa tämä syntyminen voi tapahtua.
  • Aalto, Erika (2016)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytteeni koostuu kirjallisesta osiosta sekä lapsille suunnatusta reflektoivasta soolo esityksestä, johon kuuluu osallistavana elementtinä höyhenmeditaatio sekä käsiohjelmaan kätketty tietopaketti. Kirjallisen osion teoriaosuudessa esittelen tutkimustietoa tunteista, tunnetaidoista, -kasvatuksesta, -älystä ja -säätelystä. Tämän jälkeen käyn läpi päiväkotihavaintojani ja käsittelen esityksen aineksia. Lopuksi käsittelen omaa kokemustani. Kirjallisen työn rakenne on kollaasimainen. Limitän keskenään teoriaa, omia muistojani, paljastuneita ajatusrakenteitani ja väitteitäni, kokemuksiani, havaintojani tai hyväksytympiä ajatuksiani liittyen tunteisiin sekä esityksen prosessiin liittyviä havaintoja. Työn nimi viittaa kokemukseeni siitä, että kiltit ja hiljaiset voivat helpommin jäädä vaille tunnekasvatusta, kun voimakkaammin reagoiviin ja häiritseviin lapsiin kiinnitetään enemmän huomiota. Osana työtäni tein havainnointiretken päiväkodin arkeen saadakseni kosketuspintaa 4-6-vuotiaiden lasten maailmaan. Näillä havainnoilla on keskeinen osa ymmärrykseni laajenemisessa niin teoreettisessa kuin esityksellisessäkin osiossa. Havainnointiretken tutkimuskysymykseni oli: ” Miten tunteet ja tunnetaidot ilmenevät lasten keskinäisessä vuorovaikutuksessa?” Kiinnostavimmat havaintoni liittyivät lasten väliseen kuunteluun, ”seisoskeluun” ja merkittävän oloisiin taukoihin, sekä siihen, että tunteista ei puhuttu. Lisäksi kiinnitin huomiota leikkiin pääsyn strategioihin, sekä lallatteluun. Tarkastelen aineistoani omaa kokemustani reflektoiden sekä neljän käsitteen tai idean avulla. Valitsin käsitteet, jotka auttavat pohtimaan havaitsemiani ilmiöitä. Pohdin miksi lapset eivät puhu tunteistaan lapsen kehityksen näkökulmasta, erityisesti Piaget'n näkemyksiin nojaten. Reilu tapa leikkiä ja ryhmään liittymisen taito ovat Askeleittain-ohjelmassa harjoiteltuja tunnetaitoja; kuvailen Kyöstin leikkiin pääsyn strategioita. Tulkitsen lasten välistä kuuntelua, ”seisoskelua” ja merkittävän oloisia taukoja virittäytymisen- käsitteen avulla. Sovellan Vygotskin käsitettä affektiivinen ääntely lallatteluun. Käytännön osio on soolo, jonka toteutin visuaalisena teatterina. Esityksessä reflektoin kirjallista osiota sekä havaintojani päiväkodista. Itse asiassa poimin esityksen syntyainekset kirjallisista aineksista ja havainnoistani kysymällä ”Mitä haluan esityksessä olevan? Mitkä seikat puhuttelevat tai kiehtovat minua eniten? Mitä haluan jakaa lasten kanssa?”. Esityksen pelkistetyn reseptin ainekset ovat: aikuinen, sanaton ilmaisu, tunteiden visualisointi, suurennuslasi, visuaalinen teatteri, pedagogiikka, hiljentyminen ja meditaatio. Olen oppinut että esityksen pedagogiikka voi olla jotain, jossa kohtaamisen laadulla on merkitystä ja sitä voi pedata erilaisten valmistelujen avulla. Esityksen punainen lanka on tunteiden tutkailu taiteen tekemisen kautta. Havahduin siihen että punainen lanka on alkanut toteutua myös omassa elämässäni. Kun en saanut kiinni jostain tunteesta, aloin miettimään, minkälaisesta materiaalista tästä tunteesta tehty taideteos pitäisi tehdä tai miten tämä tunne laittaisi minut liikkumaan. Esityksen tekoprosessi on siis synnyttänyt sivutuotteenaan minulle sopivan tavan käsitellä tunteita. Olen kokenut myös esittämisen hoitavaksi, koska esityksen tunteet ja tapahtumat haastavat omaa tunnemaailmaani. Roolini esiintyjänä on eräänlainen palvelija tai hoitaja ja tämä vahvistaa käsitystäni hoitavana taiteentekijänä. Pohdin kuinka hoitavan elementin saisi siirrettyä myös suunnitteilla olevaan työpajatoimintaan. Tämä työ on opettanut minulle paljon tunteista niin teorian kuin kokemuksenkin tasolla. Esitys on toiminut minulle tapana käsitellä intuitiivisesti tietoa ja tehdä tiedosta kokemuksellista. Koen ymmärtäneeni jotain oleellista taidepedagogiikasta ja siitä, mitä haluan tehdä, mikä voisi olla roolini taidepedagogina ja millainen työskentely on minulle tärkeää ja merkityksellistä. Haluan olla mukana tunnekasvatustyössä. Oma panokseni ja keinoni on tämä esitys.