Nato-retoriikka Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa

Abstract

The objective of this study is to analyse NATO as portrayed in Finland’s foreign and security policy, by focusing on the study of policy discourses and rhetoric. The main research question is the following: how have conceptions of NATO changed in the Finnish foreign and security policy debate during the post-Cold War period? As a theoretical framework of the study, a constructivist approach to foreign policy analysis was applied, with the aim of accounting for the significance of political language, policy discourses and rhetoric in defining the Finnish security policy. Within this paradigmatic approach, my aim was to identify and explain for the long-term discursive changes in the Finnish foreign and security policy as well as the policy positions of the key foreign and security policy actors. Empirical and inductive qualitative content analysis (QCA) was applied as methodological approach in analysing the three primary research sources: 1) NATO’s official summit declarations (1990–2016), 2) Finnish foreign, security and defence policy reports (1995–2017) and 3) the corresponding speeches held by the members of the parliament addressing NATO (N=915 speeches addressing NATO). Within the constructivist approach of foreign policy analysis, dominant discourses play an important role in defining the foreign and security policy outcomes. Foreign policy discourses are used as means to legitimize foreign policy action and goal formation; however, they also direct foreign policy debates in domestic policy forums. In this study, my aim was to analyse, the extent to which government led foreign policy transmits to the corresponding foreign policy in the national parliament. I studied the speeches held by members of the Finnish Parliament in the corresponding timeframe in relation to four attributes: 1) the content of the speech and the policy discourses, 2) the rhetorical means employed by the speaker (Aristotles’s ethos, pathos and logos), 3) the formal roles that the speakers held (ministers, group leaders, members of the parliament) as well as 4) the NATO-related rhetorician types (pro-NATO, pragmatics, skeptics and anti-NATO -speakers). In addition to these four parameters, my aim was to synthetize the change in the foreign policy rhetoric of eight major political parties present at the Finnish parliament as well as the movement between the rhetorician types. This doctoral thesis has provided new, previously undiscovered empirical knowledge about the content and the use of different rhetorical means in relation to NATO in the post-Cold War Finnish foreign and security policy debate. Furthermore, it has sought to outline differences in the contextual interpretation of NATO, between the Finnish government and the parliament. Above all the study has shown, how complex foreign and security policy issue NATO is and how many different types of interpretations it may evoke in the Finnish security policy debate.

Tämän väitöskirjan tavoitteena on tutkia suomalaista Nato-keskustelua tunnistamalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa määrittäviä puhumoja eli diskursseja, jotka luovat viitekehyksen Suomen eduskunnassa käydylle Nato-keskustelulle. Väitöskirjani keskeisin tutkimuskysymys on seuraava: Miten Natoa koskevat käsitykset ovat muuttuneet Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa kylmän sodan jälkeisenä aikana? Valitsin tutkimukseni teoreettiseksi lähtökohdaksi konstruktivistisen ulkopolitiikan tutkimuksen teorioihin pohjautuvan viitekehyksen, jonka kautta pyrin kuvaamaan poliittisen kielen, politiikkadiskurssien ja retoriikan merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen linjan määrittelyssä. Tämän teoreettisen paradigman kautta pyrin selittämään Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa pidemmällä aikavälillä tapahtuneita kehityskulkuja, diskursiiviisia siirtymiä sekä kuvaamaan niille tyypillisten toimijoiden Nato-kannanmuodostusta. Tutkimukseni menetelmälliseksi lähestymistavaksi valikoitui induktiivinen, laadullinen tekstin sisällönanalyysi (engl. qualitative content analysis, jäljempänä QCA), jota sovelsin kolmesta osasta rakentuvaan tutkimukseni empiiriseen aineistoon. Nämä ovat: 1) Naton virallisten huippukokousten julistukset (1990–2016), 2) Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot (1995–2017) ja 3) Suomen eduskunnassa selonteoista pidetyt Natoa käsittelevät puheenvuorot (N=915 puheenvuoroa). Valitsemassani konstruktivistisessa lähestymistavassa suurilla dominoivilla diskursseilla on oleellinen merkitys ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan määrittelyssä. Turvallisuuspoliittisilla diskursseilla oikeutetaan paitsi ulkopoliittista toimintaa ja tavoitteenasettelua, mutta niillä myös ohjataan sisäpoliittisilla areenoilla käytävää keskustelua. Tutkimukseni tavoitteena oli analysoida Suomen hallituksen Natosta esittämien tulkintojen läpäisevyyttä eduskunnassa pidetyissä selontekojen lähete- ja palautekeskusteluissa. Tutkin kansanedustajien valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa pitämiä puheenvuoroja neljällä eri tasolla: 1) suhteessa sisältöihin ja puhetapaan, jolla Natosta puhuttiin (selontekojen pohjalta tunnistamani kolme Natoa käsittelevää diskurssia), 2) suhteessa retorisen vakuuttamisen keinoihin, joita puhuja Natoa käsittelevissään puheissa käytti (Aristoteleen eetos, paatos ja logos), 3) suhteessa puhujapositioon (ministerit, ryhmäpuheenvuorot, rivikansanedustajat) ja 4) suhteessa neljään tutkimusaineiston pohjalta tunnistamaani Natoa käsittelevään puhujatyyppiin (puolestapuhujiin, pragmaatikkoihin, skeptikkoihin ja vastustajiin). Näiden neljän Nato-keskustelua luokittelevan parametrin lisäksi pyrin syntetisoimaan Suomen kahdeksan suurimman eduskuntapuolueen Nato-kannoissa tapahtunutta muutosta tunnistamalla eri puhujatyyppien välillä tapahtunutta liikehdintää. Tämä tutkimus on luonut uutta, empiirisesti tutkittua tietoa suomalaisen Nato-keskustelun sisällöistä ja retoriikan keinoista, erilaisten Nato-puhujatyyppien näkökulmista sekä hallituksen ja puoluepoliittisten kantojen kehityksestä suhteessa ”Nato-kysymykseen”. Lisäksi se on pyrkinyt tulkitsemaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjanmuodostuksessa vallitsevia eroavaisuuksia hallituksen ja eduskunnan välillä ja pohtimaan kysymystä hallituksen asettamien virallisten politiikkadiskurssien kontekstuaalisesta merkityksestä. Ennen kaikkea tutkimukseni on kuitenkin osoittanut, kuinka moniulotteisesta turvallisuuspoliittisesta teemasta on kysymys ja mitä erilaisempia tulkintoja se voi Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa herättää.