Työväenhistoriallinen Muisti

 

Recent Submissions

  • Salonen, Olavi (Olavi Salosen omaiset, 2022)
    Olavi Oskar Salonen (1914–1998) oli pitkän elämänsä aikana monessa muka- na. Elämäntyönsä hän teki edistysmielisessä E-osuuskauppaliike OTK:ssa, jonka palveluksessa hän oli vuodet 1934–1978. Hänet nimitettiin liikkeen elintarvikeryhmän johtajaksi 1959 ja varapääjohtajaksi 1966. Eläkkeelle hän siirtyi vuoden 1978 lopussa. Nyt julkaistavissa muistelmissaan, jotka hän kir- joitti vuosina 1980–1987, hän valottaa sekä yksityiselämäänsä että yhteis- kunnallista toimintaansa teollisuuden, kaupan ja politiikan alalla. Olavi Salonen toimi sosiaalidemokraattisen puolueen edustajana kauppa- ja teollisuusministerinä Rafael Paasion I hallituksessa 1966–1968 sekä teolli- suusministerinä Ahti Karjalaisen II b hallituksessa 1971. Tämän lisäksi hän oli mm. Outokumpu Oy:n hallintoneuvoston jäsen vuodet 1966–1983, joista kahdentoista vuoden ajan puheenjohtajana. Koulutukseltaan Olavi Salonen oli yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän oli syvällisesti perehtynyt liiketaloudellisiin kysymyksiin ja johti OTK:n elin- tarvikeryhmää erinomaisella menestyksellä. Tämän lisäksi hän oli käden- taitaja, mm. erinomainen piirtäjä, ja hän jopa elätti itseään sarjakuvapiir- täjänä useiden vuosien ajan. Hänen käsistään syntyi myös lukuisia puuesi- neitä, joita hän valmisti rintamalla asemasodan aikana. Näistä on muutamia kuvia muistelmissa. Hän harrasti myösi urheilua ja oli innokas laulumies.
  • Saarela, Tauno (Helsingin yliopiston poliittisen historian laitos ja Tutkijaliitto, 1992)
    Vaikka kansalaissodan aseelliset taistelut lakkasivat toukokuussa 1918, sodan rintamat leimasivat suomalaista yhteiskuntaa 1920- ja 1930-luvuilla. Selvimmin sodan muistot näkyivät erilaisissa yhteis kuntapoliittisissa ratkaisuissa mutta tulivat esiin myös voittajan käs kyinä ja kieltoina sekä häviäjän pyrkimyksissä uhmata tai kiertää niitä. Määräykset ja niiden torjuminen ulottuivat myös hyvin eris kummallisiin paikkoihin — esimerkiksi hautausmaille.
  • Uljas, Päivi (Helsingin liha-elintarviketyöntekijäin ammattiosasto 5, 2007)
    Helsingin seudun makkaratyöntekijäin ammattiosaston ensimmäinen perustamiskokous pidettiin 23. tammikuuta 1907. Vaikean alun jälkeen Lihavitosesta on kasvanut yksi liha-alan ja samalla koko Elintarviketyöläisten liiton van kimmista ammattiosastoista. Ammattiosaston vuosisadan viimeinen neljännes – vuo det 1982–2006 – on merkinnyt liha-alalle ja sen työntekijöil le suurta myllerrystä: maatalouden ja koko elintarvikeketjun toimintaedellytykset ovat muuttuneet perusteellisesti, liha - teollisuuden teknologia on kehittynyt, yritys- ja omistusrakenteet ovat mullistuneet. Myös yhteiskunnallinen ilmapiiri on kiristynyt ammattiyhdistysliikkeen joutuessa puolustuskannalle kansainvälistyneen kapitalismin paineessa. Tässä kirjassa tarkastellaan näitä muorroksen vuosia lihatyöläisten ja heidän ammattiyhdistystoimintansa näkökulmasta. Kirjassa puhuvat monet Lihavitosen yksittäiset jäsenet, mutta samalla se haluaa kertoa tarinaa koko jäsenistön yhteisestä taipaleesta – iloineen ja suruineen. Tekstin on kirjoittanut SEL:n Etelä-Suomen aluejärjestön toimistonhoitaja Päivi Uljas, jonka työssä innostavinta on ollut haastatella Lihavitosen aktiiveja, niitä iloisia ja itsetietoisia työläisiä, jotka ovat paljolti vastanneet ammattiosas ton toiminnasta viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana. He kaikki toivovat, että menneen muistelu antaa uskoa ja virikkeitä suunnata lihatyöläisten ammattiy
  • Uljas, Päivi; Uljas, Risto (Helsingin Leipomotyöntekijäin ammattiosasto ry, 2019)
    Niihin aikoihin, kun ajatus yhteenliittymisestä alkoi viritä helsinkiläisten leipurityöläisten mielissä, elettiin 1880-luvun viime vuosia. Helsingissä toimi noin 85 leipomoa ja niissä työskenteli likimain 250 työntekijää. Perinteisten ammattileipomoiden rinnalla olivat lisääntyneet opinkäymättömien naisten pitämät ”kotileipomot”. Kaikki leipomatyö tehtiin lihasvoimin. Työtä helpottavia koneita tai laitteita ei ollut, joten oli leipomahomma perin raskasta. Ja se oli kahta raskaampaa, koska työtä tehtiin öin ja päivin ja melkein vuoden jokaisena päivänä. Leivintupa oli useimmin kuuma ja kostea kellarihuone. Sen peräseinällä korvensi kivinen uuni eli pätsi, joka piti kuumentaa puilla useamman kerran vuorokauden aikana. Vähäistä valoa pidettiin kynttilöillä tai käryisällä öljylyhdyllä. Palkka oli oppipojalla vähäinen, kisälli tienasi jonkun markan viikoittain. Mestariltaan he saivat ylöspidon: siis asunnon ohella ruoan ja ehkä jonkun työvaatteenkin. Omaa kotia ei monellakaan ollut, vaan asuttiin siinä sijassa, jonka mestari oli asunnoksi osoittanut. Työnantajan isäntävalta oli ehdoton ja kuri kova. Mutta historian ratas pyöri nyt vilkkaasti: teollinen vallankumous mullisti tuotannon ja työnteon järjestelmät, syntyi kapitalistinen tuotantotapa ja sen tärkein voima, teollisen ajan työväenluokka. Uusi tuotantotapa kouri myös leipuriammattilaisten työ- ja elinoloja, vaikka leipomoissa käsityö säilyi pitkään vallitsevana. Helsingin kaupunki kasvoi kohisten. Konevoimaa käyttäviä tehtaita ja verstaita syntyi Siltasaareen ja Sörnäisten rantaan. Maaseudulta kulki muuttovirta kun puutteen piinaama tilaton köyhälistö etsi leveämpää leipää uusista kaupunkielinkeinoista. Helsingin leipomotyöväen tarinan taustaksi tarkastelemme ensiksi ammattiosaston ”esihistoriaa”: käsityöläistä tuotantotapaa ja Helsingin leipurien ammattikuntaa, jonka puitteissa leipurityöläiset aher- sivat. Noilta ajoilta periytyvät monet työelämän käytännöt, jotka jäivät elämään kaupungin leivintuvissa pitkään – ja elävät ehkä osin vieläkin. Esihistorian jälkeen seuraamme leipomotyöläisten järjestymistä ja heidän 130-vuotista taivaltaan läpi historian myrskyjen. Tarina on jaoteltu suurten käänteiden rajaamaan neljään ajanjaksoon. Niistä ensimmäinen käsittää ammattiosaston perustamisen ja sen kuohuvat alkuajat huipentuen Suomen työväen vallankumoukseen 1918. Sitä seuraa maailmansotien välinen kausi (1919–1948), jota leimaa oikeistoterrori, onnettomat sodat ja työväen uusi nousu. Kolmas jakso kattaa työväen ”kultaiset vuodet” (1949–1988), ja neljäs laman, oikeistokäänteen, globalisaation ja rahavallan esiinmarssin (1991–2018). Kullakin jaksolla tarkastellemme leipurityöläisten ammatillista toimintaa sekä työ- ja elinolojen kehitystä yhteiskunnan ja leipomoelinkeinon asettamissa kehyksissä.
  • Uljas, Päivi (Like, 2005)
    Pystykorvakirja
    Suomalaiset työntekijät hankkivat itselleen vuosina 1960-1964 sosiaalivakuutuksen. Silloin toteutetut työttömyysturva-, sairauspäiväraha- ja työeläkejärjestelmät merkitsevät sitä, että nykyään on olemassa keskimäärin noin 250 000 euron vararahasto jokaista palkkatyöläistä kohti. Se ei syntynyt itsestään eikä päättäjien hyvästä tahdosta, vaan voimakkaan ulkoparlamentaarisen toiminnan avulla. »Tämä työ panee kiistatta uusiksi lähihistoriaan kuuluvan hyvinvointivaltion syntyhistorian, samalla kun se muuttaa ay-liikkeen historioiden kaavaa. Nyt korostuu toimijoiden kokemusmaailma, eikä arkielämän historiasta tehdä poliittisen historian dikotomista kaavaa». Näin toteavat professorit Laura Kolbe ja Juha Siltala lausunnossaan tutkimuksesta, johon Taistelu sosiaaliturvasta -kirja perustuu. Lausunnossa todetaan, että »tutkielma laajenee systemaattiseksi puheenvuoroksi peliteoriasta ja idealismin suhteesta raadolliseen realismiin ja arkipäivän toimintaan».
  • Uljas, Päivi (Kansan Sivistystyön Liitto, 2008)
    Kuvateos suomalaisen sosiaalivakuutuksen ja hyvinvointivaltion syntyvaiheista. Käänne kohti hyvinvointivaltiota toteutui Suomessa hyvin dramaattisessa tapahtumasarjassa, vanhan taloudellisen ja poliittisen eliitin tiukasta vastustuksesta huolimatta. Vanha eliitti hävisi vuonna 1953 aloittamansa vyörytyksen, jonka tavoitteena oli palauttaa 1930-luvun sosiaalimenojen ”yövartijatalous”. Vyörytystä seurannut vastaliike toi näkyviin puolueiden sisäiset konfliktit ja ryhmitti puolueiden väliset voimasuhteet uudelleen. Erityisen voimakkaana myllerrys iski sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, ja se hajosi. Prosessi, jonka seurauksena sosiaalivaltio alkoi vihdoin kehittyä, oli niin raju ja kärjekäs, että se muutti suhteen kansainvälisen politiikan ydinkysymyksiin, tuotti uutta yhteiskunnallista ajattelua ja toimintaa sekä uudenlaiset yhteiskunnalliset voimasuhteet. Kirja kuvaa myös sitä, miten 1950 alkanut maaltamuutto ja suuri rakennemuutos vaikuttivat ihmisten elämään ja miten he pyrkivät uudessa tilanteessa löytämään parempia ratkaisuja itselleen ja yhteisölleen. Teksti pohjautuu Päivi Uljaksen tekeillä olevaan väitöskirjatyöhön. Hän on julkaissut samasta teemasta myös Taistelu sosiaaliturvasta -teoksen (Like 2006). Kirjan valokuvista valtaosa on legendaarisen jo edesmenneen lehtikuvaajan Yrjö Lintusen ottamia. Hän sai valokuvataiteen valtionpalkinnon vuonna 1971. Teksti ja kuvat avaavat lukijalle historiallisen prosessin, jonka seurauksena suomalaiset saivat sosiaalivakuutuksen ja hyvinvointivaltion tavoittelu alkoi muuttua kansakunnan yhteiseksi ideologiaksi
  • Uljas, Päivi (Into Kustannus Oy, 2012)
    Köyhässä maassa Euroopan pohjoislaidalla sokerin ja voin hinnankorotukset suututtavat ihmisiä ja protestiaalto pyyhkii yli maan. Vanha poliittinen eliitti hajautuu ja poliitikot ryvettyvät mediaryöpytyksessä ja korruptio-oikeudenkäynneissä. Väitöskirjassa esitetään uusi tulkinta Suomen poliittisesti villistä 1950-luvusta. Puolittaisen omavaraistaloden ja metsäteollisuuden tarpeita palvelevan pienviljelytalouden järjestelmä oli päätymässä umpikujaan. Lisääntyvä palkkatyöväki oli siirtymässä työnjaon yhteiskuntaan, jossa elantoa ei voitu täydentää omalta maatilkulta eikä vanhoja voitu hoitaa itse hautaan. Kaivattiin myös keskinäistä sosiaalivakuutusta, ja sitä luotaessa politiikan ja julkisen sektorin rooli oli arvioitava kokonaan uudelleen. Kamppailu käytiin siitä, palattaisiinko budjettisäästöjen kautta 1930-luvun yövartijavaltioon vai luotaisiinko ekspansiivisemmalla talouspolitiikalla jonkinlainen hyvinvointivaltio? Tutkimuksessa kuvataan vanhan järjestelmän olemusta ja sen lajoamisvaihetta sekä seurataan ruohonjuuritason liikehdintää ammattiosastoissa. Tutkimuksessa pyritään ottamaan vakavasti liikehdintään osallistuneiden omat kokemukset ja näkemykset, joita ei voi kunnolla luokitella makrotason ideologioilla tai tarkastella vain liikehdinnän lopputulosten näkökulmasta.
  • Seeslahti, Martti; Ronkainen, Matti (Rakennustyöläisten liiton Pohjois-Karjalan Aluejärjestön kulttuurijaosto, 1986)
    Tämä kirja kertoo hätäaputyöstä. Olemme halunneet pa lauttaa lähimenneisyydestä jotain tärkeää nykypäivän työläi selle. Tässä kirjassa saavat äänensä kuuluviin hätäaputyöläi set; tarinat ja muistikuvat on tallennettu ääninauhoilta väären tämättöminä ja maustamattomina paperille. Mukaan mahtuvat murteelliset puhetavat yhtä hyvin kuin kielelliset virheetkin.
  • Mikkonen, Kalevi (Pentti ja Kalevi Mikkonen, 2002)
    Tämä muistelmakirjanen kertoo isäni, työväenliikkeen veteraanin Antti Mikkosen (16.12. 1890 - 11.10. 1977), elämän vaiheista 1890-luvun lopulta aina kansalais sodan päättymiseen vuoteen 1918 asti. Se perustuu hänen itsensä vuosina 1954 ja 1960 kirjoittamiin muistelmiin, joita ei ole julkaistu aiemmin. Aivan kaikkia papereita näistä muistelmista ei ole säilynyt, mutta joitakin pieniä katkoksia lukuunottamatta ne kuitenkin sisältävät jokseenkin yhtenäisen kertomuksen isäni elämänvaiheista kyseisenä ajanjaksona.
  • Ronkainen, Matti (1983)
    Pielisjoessa toimi lähes sadan vuoden ajan Ristisaaren erottelutyomaa, Se oli aikanaan maamme suurin puutavaran lajitteluseula. Viimeiset puut uivat erottelulaitteiden läpi syksyllä 1970.Ristisaaren erottelun vai heista on koottu tietoja haastattelemalla eri aikoina savotassa tyoskennelleita,tutkimalla asiakirjoja ja keräamalla vanhoja valokuvia Työtä on tehty Kansan Sivistystyön Liiton Kontiolahden Opintojärjestö ry:n toimesta 1980-luvun alkuvuosina. Tehdyn työn tulokset julkaistaan käsillä olevassa kirjassa, jonka on kirjoittanut Matti Ronkainen.Kerätty materiaali on taltioitu Kansan Arkistoon,. Toivomme, että voimme antaa lukijalle yleiskasityksen aikanaan merkittävästä työkulttuurista, eräästä mielenkiintoisesta vaiheesta vihreän kullan matkalla metsistä teollisuuslaitoksiin.
  • Hakanen, Maija (Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, 2020)
    57
    FT Maija Hakanen on koonnut monista eri arkistoista kertomuksen siitä, miten Pakinkylä - nykyinen Helsingin Pakila - oli mukana vuoden 1918 dramaattisissa tapahtumissa. Lokakuun alussa ilmestyvä kirja Pakinkylän Punainen Kaarti tuo paikallishistorian näkökulmasta uutta tietoa työväen vallankumouksesta, sisällissodasta ja sen julmista jälkiselvittelyistä. Pakinkylän työväenyhdistys Salamalla oli keskeinen rooli työväen asian ajamisessa silloisessa Helsingin maalaiskunnassa. Kun taistelu vallasta kärjistyi, työväenyhdistys perusti punakaartin. Sen piiristä muodostettu komppania kuului punaisten parhaisiin ja lähetettiin rintamille eri puolilla maata. Kirjaan sisältyy matrikkeli 284 taisteluissa kaatuneesta tai teloitetusta, vankileireille tai maanpakon joutuneesta ja eräistä muista pakinkyläläisistä punakaartilaisista. Uutta tietoa on löytynyt muun muassa Huopalahden nimismiehen arkistoista, Suomen kommunistisen puolueen Moskovan arkistosta sekä tutkimalla paikallisesta näkökulmasta Kansallisarkiston, Kansan Arkiston, Työväen Arkiston ja Helsingin kaupunginarkiston aineistoja. Kiinnostavaa aineistoa on löytynyt myös kirjeistä.