Tutkijan vapaus institutionaalisen tietoteorian näkökulmasta

Abstract

Institutionaalinen tietoteoria tutkii erilaisten institutionaalisten järjestelyjen (käytännöt, sosiaaliset normit, kannustimet jne.) tiedollisia seurauksia, kuten tutkimuksen aiheiden valikoitumista, tietoon mahdollisesti syntyviä vinoumia ja tiedollisia aukkoja. Institutionaalisen tietoteorian näkökulmasta tutkijan vapaudessa ei ole kysymys vain yksilön ilmaisuvapaudesta vaan myös julkisen ja tieteellisen keskustelun taustaedellytyksistä ja tiedollisista seurauksista. Tutkijoiden vapaus asettaa kysymyksiä ja tehdä todistusaineistosta itsenäisiä päätelmiä on olennainen osa luotettavan tiedon tuottamisen prosessia. Tämän vuoksi tutkijan vapaus tulee ymmärtää laajemmin kuin vain ulkoisten esteiden puuttumisena. Tutkijalla täytyy olla todellinen mahdollisuus seurata, mihin tutkimus johtaa. Ilman tällaista mahdollisuutta ajatus tieteen itsekorjaavuudesta ja luotettavuudesta on vain toiveajattelua. Vastaavasti, jos tieteen toivotaan toteuttavan yhteiskunnallista tehtävää demokratiassa, tutkijoilla ei tulisi olla vain vapaus esittää tutkimuksensa tuloksia julkisesti vaan tähän viestintään tulee olla institutionaaliset edellytykset ja kannustimet. Vaikka tutkijan vapaus on olennainen osa luotettavaa tietoa tuottavaa tieteellistä tutkimusprosessia, ei se kuitenkaan ole riittävä ehto luotettavan tiedon tuottamiselle. Tutkimuksen vapauden institutionaalisten ennakkoedellytysten lisäksi on syytä tarkastella myös tilanteita, joissa tutkijoiden vapaus tuottaa ei-toivottuja seurauksia. Tarkastelemme kirjoituksessa kahta esimerkkiä tällaisista tilanteista. Ensimmäinen esimerkkimme on niin kutsuttu toistettavuuskriisi, joka osoittaa, että vaikka tutkijoiden valinnat ovat vapaita, voivat vääränlaiset kannustimet ja institutionaaliset järjestelyt johtaa tilanteeseen, jossa tiedeyhteisö tuottaa suuren määrän epäluotettavaa tietoa. Toinen esimerkkimme on lääketutkimuksessa yleistynyt lääketehtaiden organisoima julkaisusuunnittelu ja haamukirjoitta- minen. Siinä missä toistettavuuskriisi on periaatteessa hyvää tarkoittavien tutkijoiden toiminnan tahaton seuraus, on tässä esimerkissä kysymys tutkimusjärjestelmän heikkouksien tarkoituksellisesta hyväksikäytöstä.