Loneliness of older people in long-term care facilities

Show full item record



Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:ISBN 978-951-51-6342-4
Title: Loneliness of older people in long-term care facilities
Author: Jansson, Anu
Contributor: University of Helsinki, Faculty of Medicine, Department of General Practice and Primary Health Care
Doctoral Program in Population Health
Publisher: Helsingin yliopisto
Date: 2020-10-30
URI: http://urn.fi/URN:ISBN:ISBN 978-951-51-6342-4
http://hdl.handle.net/10138/319092
Thesis level: Doctoral dissertation (article-based)
Abstract: Loneliness increases the risk of admission to long-term care facilities and is associated with various adverse health outcomes. In previous studies the prevalence of loneliness has been even higher in these settings than among community-dwelling older people. Despite the adverse health outcomes, loneliness has received surprisingly little attention in long-term care facilities. The aim of this study was to explore loneliness in long-term care facilities: its prevalence, associated factors and prognosis (Study I), as well as temporal trends over time (Study II). The aim also included exploration of how loneliness was experienced by older people in long-term care facilities (Study III). Furthermore, we aimed to assess the effectiveness of a group intervention process among lonely residents in long-term care facilities (Study IV). In addition, we aimed to investigate how this group model, “Circle of Friends” (CoF) has been implemented over ten years in Finland, and what is its fidelity and feasibility (Study V). The current work involved the use of both quantitative and qualitative methods complementing each other in order to explore loneliness. Cross-sectional interviews and assessments (Study I) among all residents (n=2072) in Helsinki long-term care facilities explored the prevalence of loneliness, its associated factors and prognostic significance over a 3.6-year follow-up period. Repeated cross-sectional interviews and assessments (Study II) in 2011 and 2017 among all residents (n=1563 and n=1367, respectively) in Helsinki long-term care facilities were used to explore the temporal trends of loneliness. Loneliness was inquired about thus: “Do you suffer from loneliness?” (seldom or never/sometimes/often or always). In both studies participants with severe dementia were excluded. The associated factors explored included demographic factors, diseases, functioning, psychological well-being (PWB) and nutrition (MNA). The qualitative studies (Studies III and IV) involved a multi-method approach among six cognitively impaired (MMSE score 15–23) and seven cognitively intact participants. Individual and focus-group interviews, observations on CoF group processes, and group facilitators’ field-diaries were used as data. Study V was based on survey data collected from participants (n=1041) and facilitators (n=319) of the CoF group intervention in Finland in 2006−2016. In Study I, 35% of the respondents suffered from loneliness at least sometimes. Loneliness was associated with poor self-rated health, dependency in activities of daily living and mobility, higher cognitive function and poor psychological well-being. Loneliness predicted mortality. In Study II there was no change in the prevalence of loneliness over time in cross-sectional samples in 2011 and 2017: propensity score-adjusted loneliness was 36% at both time points. Feeling depressed was the only independent variable associated with loneliness in a multivariate logistic regression model. The prevalence of loneliness among respondents feeling depressed was 55%, and among those not feeling depressed, 24%. Study III gave voice to older people who suffered from loneliness and described their experiences. Loneliness proved to be a severe and idiosyncratic experience, anchored in time and location of the long-term care facilities. The respondents described loneliness in varied ways, richly, often using figurative metaphors. Loneliness was dependent on time of day, day of the week, and season. Passing lonely time was meaningless and full of waiting, stagnation and nothingness. In place-dependent loneliness, respondents felt mentally homeless: none of them named their apartment as home, but instead they used coarse descriptions, such as hospital or prison. The respondents had to spend long periods of time in their apartments and their desire to get out, get away from their loneliness, was not met. Respondents felt themselves invisible, and others in the facilities unknown, distant; some even unapproachable. A facilitated CoF group process (Study IV) with clear progressing steps, meaningful activities and mutual interaction revealed lonely older people’s capability to groupwork, despite their frailty and cognitive impairment. Loneliness was reflected upon and ventilated among peers in versatile ways. The goal-oriented group acknowledged participants’ own expectations and made them visible. The group empowered the participants to self-direction, which in the cognitively impaired happened sooner than in the cognitively intact. Study V showed that facilitators of older people’s CoF groups have maintained the key elements, objectives and structure of the original model over ten years. CoF training has been essential in achieving its aims: alleviation of loneliness and participants’ continuing meetings on their own in a high proportion of participants. Of the facilitated groups, 67% continued on their own after the official group meetings. It seems that this model is beneficial and also feasible in long-term care facilities, along with rigorous training of the professionals. Loneliness among older people in long-term care facilities is linked to health, well-being and mortality. It should be recognized in a work routine by asking about and documenting experiences. Interventions and their means should address loneliness in long-term care facilities. To be heard, feel visible, be connected, socially attached to the place, and recognized as persons should be a priority in daily practices in long-term care facilities. Older people in these facilities have faced a major event in their recent past, moving from a “real”, meaningful home. Many older people are also aware of another major event in the near future, approaching death. It is obvious that the time remaining should be made as good as possible. Knowing the harmful effects of loneliness, it is the ethical duty of professionals to prevent and alleviate it.Yksinäisyys lisää ennenaikaiseen laitoshoitoon joutumisen riskiä ja on yhteydessä terveyteen. Yksinäisten iäkkäiden ihmisten osuuden on todettu olevan jopa suurempi vanhainkodeissa ja tehostetussa palveluasumisessa (jatkossa palvelutalot) kuin kotona asuvilla. Huolimatta yksinäisyyden haitallisuudesta, palvelutaloissa asuvien iäkkäiden ihmisten yksinäisyydestä tiedetään varsin vähän. Tämän artikkeliväitöskirjan tavoitteena on selvittää palvelutaloissa asuvien iäkkäiden ihmisten yksinäisyyttä: yleisyyttä, yhteydessä olevia tekijöitä, ennustetta (artikkeli I) ja prevalenssin ajallisia muutoksia (tutkimus II). Tavoitteena on tarkastella, miten yksinäisyys koetaan ja ilmaistaan (tutkimus III) sekä millä tavoin ryhmäinterventioprosessi etenee palvelutalossa asuvien yksinäisten iäkkäiden ryhmissä (tutkimus IV). Tavoitteena on lisäksi kuvata, miten yksinäisyyttä lievittävä Ystäväpiiri-ryhmämalli on implementoitu Suomessa ja miten se on juurtunut 10 vuoden aikana käytäntöön (tutkimus V). Palvelutaloyksinäisyyden tarkastelussa hyödynnettiin määrällisiä ja laadullisia menetelmiä, jotka täydensivät toisiaan. Vuonna 2011 Helsingin palvelutaloissa asuvat iäkkäät ihmiset (N=2072) muodostivat tutkimus I -aineiston, jonka avulla tarkasteltiin yksinäisyyden yleisyyttä, siihen yhteydessä olevia tekijöitä sekä yksinäisyyden yhteyttä ennenaikaiseen kuolemanriskiin 3.6 vuoden seurannassa. Tutkimuksessa II selvitettiin yksinäisyyden ajallista muutosta vuosien 2011 (n=1563) ja 2017 (n=1367) Helsingin palvelutaloaineistoilla. Yksinäisyyttä kartoitettiin kysymyksellä ”kärsittekö yksinäisyydestä” (harvoin tai ei koskaan/toisinaan/usein tai aina). Vaikeasti muistisairaat poissuljettiin tutkimuksista. Yksinäisyyteen yhteydessä olevina tekijöinä tarkastelussa olivat demografiset tekijät, sairaudet, toimintakyky, psyykkinen hyvinvointi ja ravitsemus. Laadullisissa tutkimuksissa (III−IV) hyödynnettiin monimenetelmäistä aineistonkeruuta sekä kognitiivisesti terveiltä että muistisairailta (MMSE 15 - 23) asukkailta. Yksilölliset ja fokusryhmähaastattelut, 3 kuukauden Ystäväpiiri-ryhmäprosessi ja sen havainnointi sekä ryhmänohjaajien kenttäpäiväkirjat muodostivat laadullisen aineiston. Tutkimus V perustuu postikyselyyn iäkkäiltä Ystäväpiiri-ryhmäläisiltä (N=1041) sekä sähköiseen kyselyyn ryhmänohjaajilta (N=319) vuosien 2006 ja 2016 välillä. Asukkaista 35% kärsi yksinäisyydestä vähintään toisinaan (tutkimus I). Yksinäisyys oli yhteydessä heikkoon itsearvioituun terveyteen, avuntarpeeseen päivittäisissä perustoiminnoissa ja liikkumisessa, vähäisempään kognition heikkenemiseen sekä heikentyneeseen psyykkiseen hyvinvointiin. Yksinäisyys ennusti ennenaikaisen kuoleman riskiä. Tutkimuksessa II ei havaittu yksinäisyyden esiintyvyydessä ajallista muutosta vuosien 2011 ja 2017 välillä. ”Propensity score matching” -menetelmää hyödyntäen yksinäisten iäkkäiden ihmisten osuus oli 36% molemmissa aikapisteissä. Logistisessa regressioanalyysissä masentuneisuus oli ainoa yksinäisyyteen yhteydessä oleva tekijä. Masentuneeksi itsensä kokevista 55% kärsi yksinäisyydestä vähintään toisinaan, kun vastaava osuus ei-masentuneiksi kokevilla oli 24%. Tutkimus III nosti esiin palvelutalossa asuvien yksinäisten iäkkäiden kokemukset. Yksinäisyys näyttäytyi voimakkaana, yksilöllisenä ja vaihtelevana kokemuksena, joka oli sidoksissa aikaan ja paikkaan. Se kiinnittyi vuorokaudenaikoihin, viikonpäiviin ja vuodenaikoihin. Palvelutalon elämänrytmi ja toimintakäytänteet heijastuivat kokemuksiin. Yksinäisten aika oli varsin tapahtumaköyhää odottamista. Yksinäisyys kumpusi ympäristöstä, jossa koettiin henkistä kodittomuutta. Asuntoa ei pidetty kotina, siellä jouduttiin viettämään pitkiä aikoja yksin, ulos ei päästy niin usein kuin olisi haluttu. Vuorovaikutus toisten asukkaiden kanssa oli toivottua vähäisempää. Osa koki itsensä näkymättömäksi. Tavoitteellinen, ohjattu Ystäväpiiri-ryhmäprosessi (tutkimus IV) osoitti, että yksinäisillä osallistujilla oli halu ja kyky toimia ryhmässä liikkumis- ja muistivaikeuksista huolimatta. Yksinäisyyttä käsiteltiin ryhmässä monipuolisesti. Osallistujat kokivat ryhmäsisällöt ja vertaistuen mielekkäiksi ja näyttivät hyötyvän ryhmästä. Ohjatun ryhmäprosessin päättymistä kohti ryhmäläiset toimivat yhä omatoimisemmin. Muistisairaiden ryhmä siirtyi omatoimiseen ryhmäprosessin vaiheeseen yllättäen aikaisemmin kuin kognitiivisesti terveet osallistujat. Tutkimus V osoitti, että huolellisen koulutuksen läpikäyneet ohjaajat säilyttivät Ystäväpiiri-ryhmän keskeiset elementit, rakenteen ja tavoitteet − yksinäisyyden lievittymisen ja omatoimiset tapaamiset ohjatun ryhmän jälkeen − suhteellisen hyvin alkuperäisestä mallista kymmenen vuoden seurannassa. Vastaajista 67% jatkoi omatoimisia tapaamisia ohjatun ryhmän jälkeen. Mallin soveltuvuus on hyvä. Yksinäisyys palvelutaloissa on keskeinen huolenaihe sosiaali- ja terveyssektorilla. Se on yhteydessä terveyteen, hyvinvointiin ja lisää jopa ennenaikaisen kuoleman riskiä. Ammattilaisten tulisi kartoittaa ja dokumentoida asukkaiden yksinäisyyttä. Yksinäisyyteen liittyvät interventiot ovat olennaisia. Jotta palvelutaloasukas kokisi kiinnittyneensä mielekkääseen paikkaan, elämänsä merkitykselliseksi, äänensä kuulluksi, itsensä nähdyksi ja persoonansa tunnustetuksi, näiden tavoitteiden tulisi olla palvelutalojen työkäytänteissä ensisijaisia. Iäkkäät asukkaat ovat kahden merkittävän elämäntapahtuman äärellä. Lähimenneisyydessä on merkityksellisestä kodista pois muutto ja lähitulevaisuudessa puolestaan elämän lopullinen päätepiste, kuolema. Palvelutalojen eettinen velvollisuus on tukea asukasta tällä lyhyellä ajanjaksolla parhaalla mahdollisella tavalla. Tiedostaen yksinäisyyden haitalliset vaikutukset, sitä tulee ehkäistä ja lievittää.Palvelutaloissa asuvien ikäihmisten yksinäisyys on iso haaste, ja korona-aika eristyksineen on tuonut teeman aiempaa näkyvämmäksi. Yksinäisten osuus on jopa suurempi palvelutaloissa kuin kotona asuvilla. Muutoin palvelutaloissa asuvien yksinäisyydestä on tiedetty varsin vähän. Väitöskirjassa selvitettiin, miten yleistä yksinäisyys palvelutaloissa on, mihin se on yhteydessä, onko yksinäisten osuus muuttunut ajan myötä, miten iäkkäät asukkaat yksinäisyyden kokevat, ja miten yksinäisyyttä lievittävä ryhmä soveltuu palvelutaloon. Lisäksi kartoitettiin, miten yksinäisyyttä lievittävä Ystäväpiiri-ryhmämalli on juurtunut Suomeen. Helsingin palvelutaloissa asuvat iäkkäät ihmiset (N=2072) vuosina 2011 ja 2017 muodostivat aineiston, jota seurattiin kuolemanriskin suhteen 3.6 vuotta. Asukkaiden (n=13) yksilölliset ja ryhmähaastattelut, Ystäväpiiri-ryhmäprosessin havainnointi ja ryhmänohjaajien kenttäpäiväkirjat muodostivat laadullisen aineiston. Ystäväpiiri-ryhmämallin juurtumista tutkittiin postikyselyllä iäkkäiltä ryhmäläisiltä (N=1041) sekä sähköisellä kyselyllä ryhmänohjaajilta (N=319) aikajaksolla 2006−2016. Yksinäisyyden esiintyvyydessä (36%) ei havaittu ajallista muutosta vuosien 2011 ja 2017 välillä. Yksinäisyys oli yhteydessä heikkoon terveyteen ja hyvinvointiin, avuntarpeeseen, vähäisempään muistin heikkenemiseen ja masentuneisuuteen. Yksinäisyys ennusti ennenaikaisen kuoleman riskiä. Asukkaiden yksinäisyys näyttäytyi voimakkaana ja yksilöllisenä kokemuksena, johon palvelutalon elämänrytmi ja toiminta heijastuivat. Se kiinnittyi vuorokaudenaikoihin, viikonpäiviin ja vuodenaikoihin. Yksinäisten aika oli usein tapahtumaköyhää odottamista. Yksinäisyydessä koettiin henkistä kodittomuutta, asuntoa ei pidetty kotina ja siellä jouduttiin viettämään pitkiä aikoja yksin. Ulos ei päästy niin usein kuin olisi haluttu. Asukkaat olivat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa vähemmän kuin olisivat toivoneet. Osa koki itsensä näkymättömäksi. Osallistujilla oli kyky toimia Ystäväpiiri-ryhmässä liikkumis- ja muistivaikeuksista huolimatta. Ennalta toisilleen tuntemattomat ihmiset käsittelivät yksinäisyyttä ryhmissään monipuolisesti. Ryhmäprosessin edetessä osallistujat toimivat yhä omatoimisemmin. Ystäväpiiri-ryhmän keskeiset elementit, rakenteet ja tavoitteet olivat säilyneet suhteellisen hyvin alkuperäisen mallin mukaisina 10 vuoden seurannassa. Ryhmiin osallistuneista ikäihmisistä 67% jatkoi omatoimisia tapaamisia ohjatun ryhmän jälkeen. Ammattilaisten tulisi kartoittaa asukkaiden yksinäisyyttä ja kuunnella heitä. Yksinäisyyttä tulee lievittää vaikuttaviksi todettuja menetelmiä hyödyntäen. Asukkaan tulisi saada kokea kiinnittyneensä mielekkääseen paikkaan, elämänsä merkitykselliseksi sekä itsensä kuulluksi ja nähdyksi palvelutaloissa.
Subject: yleislääketiede
Rights: This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.


Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
jansson_anu_dissertation_2020.pdf 1.542Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record